Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Hopsu

Nummilla kävi hiljainen tuulenvire Närhitassun kuunnellessa Pohjaharhan opetusta soturin taistelutaidoista. Totta puhuakseen, Närhitassu ei koskaan ollut tuntenut itseään kovin kummoiseksi taistelijaksi, edes hänen leikkiessään muiden pentujen seurassa pentutarhalla. Pitkien jalkojen hallitseminen tuntui monesti haastavalta varsinkin nopeammissa tilanteissa.
”Olet varmasti harjoitellut taistelemista pentutarhalla muiden pentujen kanssa. Oletko sinä mielestäsi parempi puolustaja vai hyökkääjä?” Pohjaharha naukaisi kysymyksen rauhalliseen äänensävyyn, joka keskeytti Närhitassun pohdinnan.
”Varmaankin hyökkäämisessä. Olen melko nopea, ja siitä on hyötyä”, naaras vastasi ja kohtasi mestarinsa ilmeettömän katseen. Valkoinen kolli nyökkäsi, ja käänsi katseensa kauas pois nummelta – kohti kaukana, kaukana horisontissa siintävää kuusimetsää ja kaikkea, mitä siellä asusti.
”Hyvän soturin täytyy omaksua myös muita asioita pärjätäkseen taistelussa. Sinun täytyy oppia käyttämään hyödyksesi vahvuuksiasi, mutta et saa luottaa niihin sokeasti”, Pohjaharha piti pienen tauon puheessaan, ”Mutta tulee eteesi vielä sekin päivä, kun kohtaat soturin joka on rohkea, nopea ja älykäs taistelija. Sitä päivää varten me harjoittelemme.”
Närhitassu oli täysin lumoutunut Pohjaharhan sanoista, ja hän nyökkäsi terästäen aistejaan. Naaraan selkälihakset tuntuivat jäykiltä edellispäivän koitoksista, mutta ne olivat vertyneet matkasta reviirin halki, ja oppilas tunsi olonsa odottavaisen jännittyneeksi.
”Nyt katsotaan, kuinka taistelet”, Pohjaharha naukaisi hiljaa ja hänen meripihkankeltainen katseensa tuntui porautuvan Närhitassun kapeisiin kasvoihin, ”ensin saat luvan hyökätä.”

Närhitassu tuumaili tilannettaan Pohjaharhaa vastaan. Kolli oli miltei kaksi kertaa hänen kokoisensa; ei olisi hyötyä yrittää hyökätä kynsin ja tassuniskuin tähän kiinni. Pohjaharha seisoi lihakset jännitettyinä noin kahden jäniksenmitan päässä. Matka ei ollut järin pitkä, ja Närhitassu tiesi kykenevänsä tuollaiseen loikkaan – ehkä hän pystyisi hyppäämään Pohjaharhan selkään isolla hypyllä ja saada horjutettua tämän tasapainoa. Hänen vihreät silmänsä vilkaisivat nopeasti valkoista kollia, ja sitten hän hyppäsi. Närhitassu tunsi tassujensa hipaisevan kollin lapoja, mutta sitten ne katosivat hänen altaan ja hetken ajan naaras tunsi harovansa tyhjää. Pohjaharhan pitkät jalat osuivat hänen kylkeensä voimakkaalla iskulla, ja sitten Närhitassu löysi itsensä haukkomasta henkeä muutaman hännänmitan päästä. Naaraasta tuntui, että hänestä oli ollut Pohjaharhalle yhtä paljon haittaa kuin harmittomasta pennusta.
”Mielenkiintoinen lähestymistapa”, kolli naukaisi ja pudisti pölyä käpälästään, ”katseesi kuitenkin paljasti sinut. Tuijotit suoraan sinne, mihin yritit hypätä.”
Närhitassu vääntäytyi ylös ja ravisti hiekkaa turkistaan.
”Yritä uudelleen”, Pohjaharha käski tuimasti, ja pieni naaras kääntyi tätä kohden uudelleen. Tällä kertaa hän hyökkäsi kohti mestarinsa käpäliä ja valmistautui pyyhkäisemään ne tämän alta, pitäen katseensa kuitenkin kollin korvanpäissä. Närhitassu syöksähti, ja tunsi pientä tyytyväisyyttä keksimästään suunnitelmasta. Hiekkainen maa kuitenkin tunkeutui sisään naaraan hampaiden välistä, kun ne eivät kohdanneetkaan Pohjaharhan valkoista jalkaa. Hämmennys valtasi hänet, mutta vain hetkeksi, sillä kolli oli loikannut ylöspäin ja laskeutui nyt hänen ylleen painaen etutassullaan naarasta maahan.
”Yritän jotakin, mitä ei ole noin helppo arvata”, Pohjaharha sihahti ja Närhitassu sai uudelleen kerätä itsensä pudistellen turkkiaan maa-aineksesta. Hän yritti olla liikkeissään nopea ja liikkua, ennen kuin kolli ehtisi vaistota hänen suunnitelmansa. Nopea suunnanmuutos ja naaras heitti kitsensä kierähtävällä liikkeellä Pohjaharhan vatsan alle kurottaen samalla etukäpälillään kohti tämän takajalkoja. Tassut eivät kuitenkaan ylettäneet toisen jalkoihin kollin liikahtaessa, ja Närhitassu lensi kauemmas tömähtäen maahan happea haukkoen. Hän nousi ylös pölyisenä ja hengästyneenä, kun Pohjaharha antoi uusia neuvoja.
”Pidä mielessäsi, että olet nopea, mutta et voita minua voimillasi. Käytä päätäsi liikkeittesi kanssa”, kolli naukui, ja Närhitassun ajatukset liikuskelivat jo uudessa suunnitelmassa. Naaraalla oli kova halu näyttää mestarilleen mihin kykeni, ja hän lähti etenemään kyyryssä kohti kollia. Närhitassu piti katseensa kollin alaraajoissa, mutta hyökkäsi etukäpälällään kohti toista korvaa. Pohjaharha väisti iskua nousten takajaloilleen, jolloin naaras pyörähti nopeasti tämän vatsan alle ja kun kolli laskeutui alaspäin, hän iski pitkät jalkansa tuon vatsaan. Isku osui, ja Pohjaharha vetäisi terävästi henkeä. Närhitassu luikahti ketteränä pois isomman kollin alta ja pysähtyi vasta muutaman hännänmitan päässä.
”Hyvin tehty”, Pohjaharha murahti ja Närhitassu istuutui tasaamaan hengitystään ja lepuuttamaan särkeviä tassujaan. Pettymys yritti nostaa päätään naaraan mielessä: hän olisi halunnut saada isomman kollin edes kaatumaan. Nämä ajatukset kuitenkin väistyivät nopeasti, kun hän kuuli haasteen Pohjaharhan äänessä.
”Minun vuoroni hyökätä. Yritä parhaasi puolustautua.”

Pohjaharha ei jättänyt Närhitassulle turhaa aikaa valmistautua, vaan hyökkäsi nopeasti ja kovaa kohti naarasta. Närhitassu kaatui iskun voimasta, ja Pohjaharha antoi tämän nousta takaisin käpälilleen ennen kuin iski uudelleen – ja Närhitassu löysi itsensä pölyn seasta yhä uudelleen.
”Sinun täytyy olla nopeampi”, Pohjaharha sihahti ja Närhitassun noustua lähti hyökkäämään uudelleen. Närhitassu piteli painoaan varpaidensa varassa, kevyesti valmiina liikahtamaan pois kollin tieltä. Tällä kertaa Pohjaharha ei kuitenkaan iskenyt suoraan, vaan hän ponkaisi ilmaan muutaman ketunmitan päästä ja kurotti tassujaan kohti Närhitassun mustaa turkkia. Närhitassu syöksyi eteenpäin, ja onnistui juuri ja juuri väistämään Pohjaharhan terävät kynnet. Mestarin äänessä kuului hyväksyntä, kun tämä kehui oppilastaan.
”Hienoa, Närhitassu, opit nopeasti! Kokeillaanpa seuraavaksi vaativampaa liikettä.”

He harjoittelivat auringonlaskuun saakka, ja Närhitassu tunsi olonsa lopen uupuneeksi, kun he viimein lopettivat. Pohjaharha suuntasi heidän matkansa takaisin kohti leiriä, ja joen ylityksen jälkeen kiihdytti askeleensa hitaaseen hölkkään. Närhitassun lihaksia särki ja hänen päässään pyöri, kun he puikkelehtivat lopulta leirin lähellä olevaan sekametsään. Loppumatkan he kävelivät, ja Närhitassu huomasi pohtivansa jotain, mitä Pohjaharha oli hänelle aikaisemmin sanonut.
”Pohjaharha”, hän aloitti varovasti, kun he työntyivät piikkihernetunneliin leirin suulla. Kolli väräytti korvaansa sen merkiksi, että kuunteli naarasta.
”Sinä sanoit aikaisemmin, ettei soturi saa tappaa vihollistaan, muuten kuin jos se on aivan välttämätöntä. Oletko sinä koskaan.. tappanut ketään?”
Pohjaharhan meripihkankeltaisissa silmissä oli ilmeetön katse, kun Närhitassu lopetti puheensa, ja hän mietti, oliko tullut sanoneeksi jotain väärää.

//Pohja?

Kirjoittaja: Auroora

Varissulan tapaamisesta oli kulunut muutama päivä. En ollut törmännyt omituiseen kolliin sen koommin ja hyvä niin: minusta tuntui, että olin ehkä puhunut hiukan liikaa. Tietenkään minun ei olisi ylipäätään pitänyt jutella vihollisklaanin kissan kanssa. Jälkikäteen ajateltuna ei ollut kovin viisasta kertoa niin paljon itsestäni ja arvoistani, kuolonklaanilaisiin kun ei ollut luottamista. Kaiken kukkuraksi sanomiseni nolottivat minua. Toivoin vain, että soturi oli jo unohtanut lyhyen juttutuokiomme.
Onnekseni Minttuliekki oli määrännyt minut auringonhuipun metsästyspartioon, johon mukaan lähtisi myös Ampiaispisto. Soturiksi päästyäni en ollut ehtinyt viettämään ystävieni kanssa aikaa aivan samalla tavalla kuin oppilaina, sillä nyt meillä kaikilla oli velvollisuuksia. Oli aina mukavaa, kun joku tovereistani pääsi kanssani samaan partioon.
Partiota johtava Viherkatse odotteli jo leirin uloskäynnillä Ampiaispiston kanssa. Tervehdin kumpaakin hymyssä suin ja kun partion neljäs jäsen, Huurresiipi, saapui paikalle, lähdimme matkaan. Viherkatseen johdattamana lähdimme kulkemaan kohti Koivumetsää, joka minun onnekseni oli kaukana Kuolonklaanin reviiristä.
Hetken käveltyämme hiljaisuudessa kirin edelläni kulkevan Ampiaispiston kiinni.
”Miltä soturin arki on maistunut?” kysyin harmahtavalta soturilta.

//Amppari?

Kirjoittaja: Saaga

Tassutin Korppisiiven perässä raskain askelin. Lihakseni tuntuivat väsyneiltä ja niitä oli miltei mahdoton liikuttaa. Olimme harjoitelleet kokopäivän ensiksi taistelua Aurinkotassun ja Hiilihampaan kanssa aamupäivän sitten saalistusta kahdestaan Korppisiiven oman mestarini kanssa ja sen jälkeen hiukan uimista ja jäljitystä. Ansaitsin “loistavilla” suorituksillani loppupäivän vapaata ja niinpä heti auringon kosketettua puiden latvoja lähdimme leiriin. Olimme aloittaneet ennen auringonnousua ja lepo ja ruoka oli todellakin tarpeen! Vatsani kurni jo hirmuisesti ja jokainen askel tuntui raskaalta. Polkuanturoitanikin poltti epämukavasti.
Selviydyttyämme leiriin asti hain itselleni syötävää. Nappasin mukaani oravan. Istuuduin leirin reunamille lepäämään ja syömään. Haukkasin palan oravaani ja nautin siitä täydestä sydämestäni. Rentouduin varjoissa yksinäni. Nautin siitä, että minun ei tarvinnut jatkuvasti olla juttelemassa kaikille vaan sain omaa rauhaani ja hieman yksityisyyttä.
Syötyäni oravani Hallavarjo käveli luokseni hymyillen. “Hei”, naukaisin kollille ja hymy pyrki väkisinkin kasvoilleni. Olin halunnut jutella hänelle jo pidemmän aikaa. “Haluaisin kertoa yhden jutun”, sanoin ennen, kun kolli ehti sanoa muuta. Hän istuutui ja nyökkäsi merkiksi antaa mennä. “Putouslauluhan kuoli hetki sitten”, sanoin ääni väristen ja nielaisin äänekkäästi sanojeni välissä, “Olin näkemässä sen ja tuota… Minusta tuntuu pahalta ajatella sitä.” Olisin halunnut lisätä Pyörretassusta, koska jos Hallavarjo olisi ollut isäni olisin kertonut hänelle oitis mutta hän ei ollut, eikä hän varmastikkaan pitänyt minusta niin paljoa. “Ymmärrän. On varmasti vaikeaa kohdata kuolema ja vielä noin nuorena”, Hallavarjo sanoi hymyillen myötätuntoisesti. Kun en jatkanutkaan, Hallavarjo lohdutteli minua vielä seuraavilla sanoilla: “Minä kehottasin sinua miettimään jotain muuta. Tehdäänkö jotain? Voit vaikka kertoa päivästäsi niin saat muuta ajateltavaa.” Nyökkäsin itsekin jo paremmalla mielellä. “Lähdimme ihan aamulla ja olen harjoitellut kokopäivän! Ensiksi oli taistelua sitten saalistusta sen jälkeen uimista ja vielä jäljitystä!” Kellahdin selälleni sanojeni päätteeksi. “Tassuni ovat aivan poikki!” dramatisoin asiaa ja lysähdin “elottomana” maahan. Kun nousin ylös huomioni kiinnittivät Nokkospilvi, Leimusilmä ja Lieskakajo, jotka kiiruhtivat pentutarhaan yrttien kera. “Tuo liittyy todennäköisesti Nokkospilven poikimiseen”, Hallavarjo sanoi mietteliäänä. Katselin kissojen menoa ja kiirettä. “Ovatkohan hänen pentunsa tulossa?” kysyin hiljaa. “Luultavasti”, Hallavarjo sanoi ja käänsi katseensa minuun. “Oletko nähnyt vastasyntyneitä koskaan?” hän kysyi lempeään sävyynsä. “En”, vastasin lyhyesti mutta ytimekkäästi. “Oletko jutellut Sumupennun kanssa ollenkaan?” kysyin, etten vaikuttaisi odottavaiselta uuden kysymyksen varalta. “En hirveästi ainakaan”, valkoturkkinen kolli vastasi. “Meillä tuntuu synkkaavan aika hyvin”, sanoin punastuen hiukan turkkini alla. Sumupentukin oli komea kolli… Ei nyt oikeasti minun piti keskittyä koulutukseeni. “Saadaanko me mennä katsomaan Nokkospilven pentuja, kun ne ovat syntyneet? Haluaisin nähdä vastasyntyneitä pentuja oikeasti joskus”, kysyin kiinnostuneena. Miltäköhän pikkuiset vastasyntyneet näyttivät?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Karjun aloittama keskustelu näytti alkuun ottavan ei niin lupaavan suunnan, kun tämä otti puheeksi pari päivää sitten käymämme taistelun, jonka lopputuloksena olin joutunut parantajan pesälle toipumaan päiväksi. Kollin äänessä oli ivallinen sävy, mikä ei ainakaan parantanut vaikutelmaani hänestä.
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Karju jatkoi sovittelevampaan sävyyn ja sai minut vakuuttuneeksi siitä, että he todella olivat pahoillaan tapahtuneesta. Koko partio oli pysähtynyt keskustelumme aikana, ja nyt Karju ja Kiero odottivat vastaustani puhtaalta pöydältä aloittamiseen.
”Minulla ei ole tapana kantaa kaunaa”, tokaisin lopulta ja virnistin hyväntahtoisesti. ”Minun puolestani voimme unohtaa menneet ja keskittyä tekemään tulevaisuudesta paremman.”
Karjun naamalle levisi leveä virnistys. ”Sehän vain passaa.”
Mesitähti näytti tyytyväiseltä tilanteen lopputulemaan, ja partio pystyi taas jatkamaan matkantekoa rauhassa. Matkan aikana juttelimme Karjun kanssa, joka kertoi hieman enemmän itsestään ja veljestään. Kävi ilmi, ettei Kierolla ollut tapana puhua yleensäkään, ja tämä kommunikoi muiden kanssa ainoastaan veljensä kautta. Vaikka ilmapiiri oli paljon rennompi partion alkuun verrattuna, Kieron naamalla oli edelleen tuima ilme. Tuumin sen olevan hänelle luontaista – isänikin näytti aina siltä kuin olisi haistanut koko maailman pahimman hajuista asiaa.
Lopulta tulimme pohjoisrajalle. Kuolonklaanin partio oli kulkenut ohitse hetki sitten, sen pystyi haistamaan selvästi. Myös Karju ja Kiero haistelivat ilmaa uteliaina. Vilkaisin Mesitähteen. En ollut varma, oliko päällikkö kertonut kaksikolle mitään rajanaapuristamme. Minun mielestäni olisi hyvä tehdä veljeksille selväksi, ettei kuolonklaanilaisten kanssa kannattanut kaveerata – siitä seuraisi vain hankaluuksia.

//Mesi?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassu katsoi uteliaana, kun hänen emonsa Minttuliekki puikahti pentutarhaan. Oliko naaras menossa huolehtimaan Sumupennusta? Pentu vaikutti hänestä ärsyttävältä. Kolli tuntui valittavan aivan kaikesta ja Talvikkitassu inhosi kollin kaltaisia valittajia. Miksi Sumupennun oli pitänyt tulla juuri Eloklaaniin? Olisi painunut Kuolonklaaniin kaltaistensa joukkoon. Talvikkitassu kohensi ryhtiään astellessa pentutarhaan ja hänen katseensa kohtasi välittömästi Minttuliekin oman kanssa.
”Hei emo, mitä sinä täällä? Eikö sinulla ole varapäällikkönä paljon kiireitä?” Talvikkitassu naukaisi ja tassutteli sitten lähemmäksi. Minttuliekki katsoi tytärtään lämpimästi hymyillen ja taputti tassullaan paikkaa vieressään.
”Hei Talvikkitassu. Haluaisitkohan sinä kenties auttaa emoasi sammaleiden laitossa?” Minttuliekki naukaisi pehmeällä äänellä ja kallisti päätään. Naaras siristeli silmiään, oliko Minttuliekki todella jäämässä tehtävistään vahtimaan tuota pahaista pentua? Toisenhan ura menisi aivan sivuraiteille tälläisen takia!
”Kannattaako sinun nyt jäädä vahtimaan Sumupentua? Eikö varapäällikkönä olo ole paljon-” Talvikkitassu kyseli epäluuloisena, mutta varapäällikkö keskeytti hänet.
”Talvikkitassu, sinä käsitit nyt aivan väärin. Tai, totta kai minä voin nyt katsoa Sumupennun perään, kun olen täällä, mutta… Minä ja Mesitähti saamme toisen pentueen, sinä saat pikkusisaruksia”, Minttuliekki naukaisi iloisella ja riemastuneella äänellä. Talvikkitassu ravisteli päätään, oliko hänellä herhiläisiä päässä ja vaikkua korvissa? Oliko Minttuliekki todella naukunut, että hän saisi pikkusisaruksia? Minttuliekki paljasti pyöristyneen vatsansa häntänsä alta ja Talvikkitassun tyrmistynyt ilme vaihtui puhtaaseen raivoon.
”Kuinka te kehtaatte hankkia lisää pentuja!? Näin vain, hylkäätte minut ja Laventelitaivaan!” Talvikkitassu sähähti suuttuneena ja vanhempi naaras kavahti tyttärensä jyrkkää reaktiota.
”Talvikkitassu rakas, emmehän me teitä ole hylkäämässä. Minulla ja isälläsi on jaettavanamme paljon rakkautta, siitä riittää kyllä-”, punaruskea kissa naukui pehmeällä äänellä, mutta naarasoppilas sylkäisi tuohtuneena maahan.
”Siitä ei selvästi riitä minulle! Minä en aio katsoa sinun tai Mesitähden naamaa enää lainkaan. Te ette ole minulle enää mitään, etsin uudet vanhemmat! Niin, aivan taatusti etsin. Vihaan sinua ja Mesitähteä, toivon että Tähtiklaani langettaa uusille, mukamas paremmille pennuillenne jonkun kirouksen!” Talvikkitassu sähisi raivoissaan ja hänen turkkinsa oli pörhistynyt suorastaan kaksin-, ellei jopa kolminkertaiseksi. Naaras hengitti hieman raskaammin ja tuijotti entistä emoaan tulistuneena. Minttuliekki säikähti selvästi tyttärensä reaktiota ja oli naukaisemassa jotain, mutta naaras käänsi Minttuliekille selkänsä. Talvikkitassun sisällä kuohui ja hän olisi halunnut itkeä, mutta sitä hän ei suostunut tekemään kuningattaren edessä.
”Mädänny pentujesi kanssa tänne!” Talvikkitassu huusi vielä olkansa ylitse ja marssi pentutarhasta ulos. Talvikkitassun häntä huiski vihaisena ja hän oli jo marssimassa leiristä pois, kunnes hänen katseeseen osui Kuutamotassu. Mustavalkoinen naaras suki turkkiaan oppilaiden pesän edustalla ja Talvikkitassu suuntasi oppilastoverinsa luokse vihaisena.
”Ai, Talvikkitassu hei. Jos isääsi etsit, niin hän suuntasi vierailijoidemme kanssa ulos leiristä. Onneksi he tulivat Hiilihampaan kanssa kuntoon”, Kuutamotassu naukui sukimisien lomassa eikä nostanut katsettaan turkista.
”Pah, olisi saanut kuolla! Mesitähti siis. Voitko kuvitella? He hankkivat Minttuliekin kanssa uusia pentuja! Minut on nyt virallisesti hylätty. Vihaan entisiä vanhempiani. Ehkä minun pitäisi vain lähteä leiristä ja etsiä uudet, paremmat tilalla. Ihan samalla tavallahan hekin tekivät minulle!” Talvikkitassu sihisi Kuutamotassulle ja hivuttautui lähemmäs. Jos naaraan kasvoja tarkasteli tarkemmin, huomasi vihan ja raivon lisäksi myös surua. Talvikkitassun sydäntä pisti, kun hän vain ajattelikin juuri tapahtunutta. Kyyneleet kuitenkin olivat kihonneet tahtomattaan hänen silmiinsä.
”Älä nyt viitsi, eikö tuo ole jo hieman liioittelua? Hei, itketkö sinä?” Kuutamotassu vastasi ja nostaessaan katseensa naaras huomasi vanhemman kissan kostuneet silmät. Talvikkitassu ravisteli päätään ja pyyhkäisi tassullaan kasvojaan.
”En”, hän vastasi lyhytsanaisesti, vaikka kuka tahansa näkevä kissa huomasi kyllä tilanteen.
”Mitä nyt siis on tapahtunut?” Kuutamotassu kysyi hieman hämmentyneenä, sillä Talvikkitassu oli puhunut aiemmin nopeasti ja kiihtyneesti.
”Minttuliekki ja Mesitähti saavat uuden pentueen. Ihan selvästi tässä on nyt takana se, että he haluavat parempia pentuja. Ja ei, Minttuliekki ei sanonut niin, mutta minä osaan kyllä lukea muita kissoja! Minut on todella hylätty, olen nyt orpo. Tältäkö se tuntuu? Minulla on jo nyt niin yksinäinen olo. Luulin, että voisin luottaa vanhempiini, mutta selvästi en. Selvästi en kelpaa heille, kun olen vieläkin oppilaana”, punaruskea kissa nyyhkytti turhautuneena.
”Ehkä minä todella lähden klaanista, ryhdyn erakoksi. Ainakaan minun ei tarvitsisi sietää tuollaisia pettureita. En voi uskoa, että minulle tehtiin näin”, Talvikkitassu jupisi ja tuijotti tassuihinsa. Hän muisti, että Mesitähdellähän oli aiempikin pentue entisen Aurinkokajon kanssa. Kollihan oli mestari tälläisissä petoksissa.
”Ehkä minun pitäisi etsiä Aurinkokajo tassuihini. Hän on kokenut myös Mesitähden petoksen”, naaras mutisi.

//Kuutamo? 😉

Kirjoittaja: Elandra

Aamu oli alkanut kerrassaan loistavasti kuultuani erinomaisia uutisia. Aluksi olin säikähtänyt, kun Minttuliekki oli tullut luokseni täristen ja vakava ilme kasvoillaan. Hetken olin aivan varma, että jotakin oli sattunut. Varapäällikkö oli aloittanut ääni väristen, joka lisäsi sisälläni voimistuvaa paniikkia entisestään.
”En tiedä, miten sinä suhtaudut tähän”, punaturkkinen naaras oli laskenut katseensa etukäpäliinsä hetkeksi, mutta ennen kuin jatkoi, hän nosti siniset silmänsä takaisin minuun, ”minä odotan pentuja. Luulin aluksi, että olin vain pulskistunut, kuten lähes jokainen kissa viherlehden aikaan, mutta Leimusilmä sanoi minun odottavan pentuja.”
Uutinen oli saanut minut huudahtamaan riemuissani ja riensin kumppanini luokse painaen pääni vasten tämän turkkia. Kun suurin riemu oli hellittänyt, Minttuliekkikin huokaisi helpotuksesta. Soturitar kertoi pelänneensä reaktiotani, koska vastuu varapäällikön tehtävistä jäisi taas minulle. Vakuutin kumppanilleni, ettei hänen tarvinnut huolehtia siitä, pennut olivat etusijalla. Hoitaisin varapäällikön pestin enemmän kuin mielelläni, kun palkintona klaani saisi lisää jäseniä. Minttuliekki ilmoitti siirtyvänsä hetimmiten pentutarhalle, sillä pentujen syntymään ei olisi enää pitkästi.

Kun keskustelu Minttuliekin kanssa oli ohi ja naaras oli siirtynyt virallisesti pentutarhalle, suuntasin piikkihernetunnelin edustalle odottamaan partioon lähteviä kissoja. Ennen muiden saapumista, Väärävarjo kävi ilmoittamassa, ettei pääsisi mukaan partioon. Soturi kertoi nyrjäyttäneensä edellisiltana nilkkansa, jonka johdosta Liljatuuli oli määrännyt hänelle lepoa täksi päiväksi. Kun Väärävarjo lähti nilkuttamaan kohti sotureiden pesää, Karju ja Kiero astelivat luokseni.
”Huomenta”, Karju murahti. Enempää emme ehtineetkään keskustella, kun Hiilihammas saapuikin jo luoksemme. Pikaiset tervehdykset ja partio lähti johdollani kohti piikkihernetunnelia.
”Minne suuntaamme ensin?” Hiilihammas kysyi, mutta ehdin jo astua piikkihernetunneliin. Kävelin tunnelin toiseen päähän ulos leiristä ja kiersin sen edessä olevan kiven toiselle puolelle. Kolme kissaa seurasivat minua. Pysähdyin leirin ulkopuolelle ja käännyin partion puoleen.
”Mennään pohjoiseen ja Kuolonklaanin rajalle”, vastasin hieman myöhässä tabbykuvioisen soturin kysymykseen. Hiilihammas, Karju ja Kiero nyökkäsivät ja kolmikko lähti perässäni aluskasvillisuuden sekaan. Matkalla kohti pohjoista rajaa, Karju rikkoi hiljaisuuden:
”Sinä olet näköjään toipunut aika hyvin. Kiero näytti tehneen aika pahaa jälkeä, luulin että olisit jo kuollut.” Ruskean kollin ääni oli rosoinen ja epämääräisen ivallinen. Vilkaisin yllättyneenä taakseni ja hidastin tahtiani. Hiilihammas kurtisti kulmiaan, muttei ehtinyt sanoa mitään, kun Karju jatkoi jo:
”Älä käsitä väärin, on ilo nähdä sinut elossa. Minä ja veljeni olemme ihan vilpittömästi pahoillamme, että lähdimme Metsähallan touhuihin mukaan. Se naaras kertoi paljon valheita teistä, joten teimme väärän valinnan. Luuletko, että voisimme aloittaa puhtaalta pöydältä ja tutustua toisiimme?”
Karju pysähtyi kokonaan, joten pysähdyin myös itse ettei partio jäisi jälkeen. Erakko vaikutti vilpittömältä, ja minä ainakin uskoin hänen olevan tosissaan. Vilkaisin Hiilihammasta ja saatoin vain toivoa, että hän hyväksyisi anteeksipyynnön ja suostuisi Karjun pyyntöön.

//Hiili?

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin, kuinka mustaturkkinen oppilas katosi sisään pentutarhaan. Mesitähti oli nimittänyt Närhitassun oppilaakseni vain muutama auringonnousu sitten. Olin otettu päällikön luottamuksesta, sillä klaanissa oli monta muutakin soturia, jotka olisivat ansainneet Närhitassun oppilaakseen. En ottanut paineita ensimmäisen oppilaani koulutuksesta, vaan luotin kaiken menevän hyvin. Nuori naaras oli osoittanut olevansa kunnollinen eloklaanilainen, ja tulimme hyvin toimeen keskenämme. Klaani saisi jonain päivänä hänestä vielä erinomaisen soturin.
Katseeni oli yhä pentutarhan edustalla siinä paikassa, jossa olin viimeisen kerran Närhitassun nähnyt. Käänsin sen Litteäkiven edustalla istuviin kollikissoihin. Karju ja Kiero olivat viipyneet Eloklaanissa nyt neljäsosakuun ajan. Ainakaan toistaiseksi he eivät olleet toimineet sääntöjemme vastaisesti tai vaikuttaneet muutenkaan uhkaavilta. En ollut itse saanut tilaisuutta tehdä kaksikkoon parempaa tuttavuutta, mutten toisaalta tiennyt edes että halusinko. Leirin pääaukiolla istuskellessani olin seuraillut heitä vähän turhankin tarkasti, tosin niin tekivät myös muut eloklaanilaiset. Kaikki tuntuivat pitävän klaanimme vierailijoita uhkana, vaikka Mesitähti olikin vakuutellut, ettei syytä siihen olisi.
Ensimmäisinä päivinä olin kuullut Karjun vain tiuskivan ja ärsyttävän muita, mutta kolli oli rauhoittunut nopeasti. Yhtenä päivänä olin ohimennen jopa kuullut hänen kiittävän Liljatuulta jostakin. Kieron ei sen sijaan ollut kuullut sanovan sanaakaan.
Katseeni siirtyi jossain vaiheessa kahdesta tabbykuvioisesta kissasta toisaalle. He eivät näyttäneet tekevän juuri nyt mitään kiinnostavaa, joten heidän toimiensa seuraaminen olisi ollut vain pitkästyttävää.

Istuin pääaukiolla koko aamupäivän odottaen, että Närhitassu saisi pentutarhan siivouksen valmiiksi. Saalistuspartion palattua leiriin, hain itselleni tuoresaaliskasasta aamiaista. Saatuani hiiren syötyä, huomasin sivusilmälläni minua lähestyvän kissan. Närhitassu tassutti minua kohti innostuntu virne kasvoillaan. Kohtasin nuoren oppilaan katseen ilmeettömänä.
”Olen valmis”, musta oppilas naukaisi ja heilautti häntäänsä innostuneena puolelta toiselle.
”Hyvä. Syö vielä jotakin ennen kuin lähdemme”, sanoin ja käänsin katseeni puolillaan olevan tuoresaaliskasan suuntaan. Närhitassu vilkaisi tuoresaaliskasaa ja kipaisi sieltä itselleen tuoresaalista.
Kun naaras oli syönyt, johdatin hänet perässäni ulos leiristä. Tarkkailin herkeämättä ympäristöämme, vilkaistessani takanani kulkevaa oppilasta, huomasin myös hänen silmäilevän metsää. En ollut ihan varma, ihailiko nuori oppilas maisemia vai etsikö tämä maastosta mahdollisia vihollisia. Kaikessa hiljaisuudessa käännyin kohti nummia, jossa opettaisin taistelun alkeita Närhitassulle. Nummille päästäksemme meidän oli ylitettävä joki. Närhitassu selviytyi siitä oikein mallikkaasti, ja muistin kehua häntä asiasta. Mielestäni mestarin oli tärkeää kehua oppilasta, kun tämä toimi oikein ja onnistui tehtävissään hyvin ja torua rakentavasti, jos tämä toimi väärin. Olin ottanut tavoitteekseni olla paras mestari mitä Närhitassu saattoi toivoa. Halusin koulia nuoresta naaraasta erinomaisen soturin, josta Eloklaani saisi olla ylpeä.
”Pysähdytään tähän”, naukaisin päästyämme tarpeeksi kauas joesta. Käännyin oppilaani puoleen vakavailmeisenä ja mietin hetken sanojani. Halusin opettaa kaiken mahdollisimman selkeästi, jotta en joutuisi toistamaan itseäni tai sanoisi mitään väärin.
”Kuten tiedät, soturin on osattava puolustaa klaaniaan taistellen. Emme harjoittele taistelua, jotta voisit tappaa vihollisesi, vaan jotta voisit pelastaa itsesi tai ystäviesi hengen. Soturilla on suuri vastuu taistelussa; on osattava taistella hyvin, mutta niin että et tapa vastustajaasi. Soturilain mukaan soturi saa tappaa ainoastaan, jos se on aivan viimeinen vaihtoehto”, selitin hitaasti ja rauhallisesti, pitäen katseeni visusti Närhitassun vihreissä silmissä. Oppilas nyökkäsi, joten jatkoin:
”Olet varmasti harjoitellut taistelemista pentutarhalla muiden pentujen kanssa. Oletko sinä mielestäsi parempi puolustaja vai hyökkääjä?”

//Närhi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En ollut varma, olinko tarpeeksi vakuuttunut Mesitähden perusteluista. Jos kaksikko oli kerran ollut niin helposti ostettavissa Metsähallan mielipuolisilla myyntipuheilla, mikä estäisi heitä toistamasta samaa virhettä uudelleen? Rajanaapurin takana suorastaan kuhisi kissoja, jotka enemmän tai vähemmän inhosivat Eloklaania ja sen kissoja. Mikäli erakot sattuisivat törmäämään heihin, tilanne saattaisi kääntyä jälleen meitä vastaan.
Olin kuitenkin päättänyt suostua päällikön ehdotukseen lähteä aamulla partioon heidän kanssaan. Ensinnäkään en halunnut antaa Mesitähden kulkea yksin erakkojen kanssa. Toiseksi halusin päästä juttelemaan kaksikon kanssa ja kuulustelemaan heitä itse. Vasta sillä tavoin voisin varmistua siitä, etteivät Karju ja Kiero olisi uhka klaanillemme.
”Hyvä on, minä tulen”, vastasin lopulta Mesitähdelle ja nyökäytin hieman päätäni. ”Katsotaan sitten, millaisia kissoja nämä Karju ja Kiero pohjimmiltaan ovat.”
Mesitähti nyökkäsi, ja hänen kasvoilleen oli piirtynyt kiitollinen hymy. ”Tavataan aamulla piikkihernetunnelin edessä.”
Nau’uimme toisillemme nopeat hyvästit, ennen kuin peruutin ulos pesästä ja otin suunnakseni soturien pesän, jonne oletin Korppisiivenkin jo menneen. Keskustellessani Mesitähden kanssa aukio oli tyhjentynyt, eikä pihalla ollut muita itseni ja Karjun ja Kieron lisäksi. Kollikaksikko istui edelleen piikkihernemuurin vierustalla, tarkkaillen liikkeitäni ääneti. Pakotin pystyyn nousseet niskakarvani laskeutumaan ja kävelin heidän ohitseen soturien pesälle sanaakaan sanomatta.
Korppisiipi nosti päätään tullessani paikalle. Naaraan vaaleanvihreät silmät kiiluivat himmeässä valossa.
”Aikooko Mesitähti häätää heidät?” soturitar vaati tietää. Lysähdin hänen viereensä ja pudistin päätäni. Huomasin, että se lisäsi vain Korppisiiven levottomuutta.
”Lähden aamulla partioon heidän ja Mesitähden kanssa”, kerroin ja ryhdyin sukimaan kylkeäni hieman vaivaantuneena, sillä tiesin, millaisen reaktion ilmoitus saisi aikaan kumppanissani.
”Partioon? Heidän kanssaan? Oletko aivan sekaisin?!” Korppisiipi sihisi aivan korvanjuuressani. Heilautin korviani närkästyneenä ja vilkaisin kumppaniini tiukasti. Mustavalkoinen naaras huokaisi ja kääntyi selin minuun.
”Mesitähti sanoi, että partioimalla yhdessä minulla on mahdollisuus puhua heidän kanssaan. Haluan käyttää tilaisuuden hyväksi ja selvittää, mitä he ovat oikeasti kissojaan”, mau’uin hiljaisemmalla äänellä, sillä osa sotureista loi meidän suuntaamme tympääntyneitä katseita.
Korppisiipi oli hetken hiljaa. Ehdin jo luulla, että naaras oli ryhtynyt mykkäkouluun, mutta sitten tämä naukaisi:
”Kunhan vain olet varovainen. En halua joutua tulemaan katsomaan sinua parantajan pesälle heti uudestaan.”
Korppisiipi katsahti minuun selkänsä yli ja virnisti vähän, mutta huomasin hänen katseessaan huolta. Hymy hiipi omallekin naamalleni, ja kurotin kaulaani lipaistakseni kumppanini korvantaustaa tyynnyttelevästi.
”Ei minulle käy mitään. Olen valppaana koko ajan, ja uskon, ettei Mesitähti ole niin sinisilmäinen, etteikö olisi edes vähän varuillaan heidän kanssaan”, vakuutin kuiskaten. Korppisiipi ei vastannut enää mitään vaan painoi päänsä lapaani vasten. Laskin leukani hänen päänsä päälle ja suljin silmäni, jääden odottamaan unen tuloa.

Uneni oli ollut melko katkonaista koko viime yön, sillä olin nukkunut edellisenä päivänä paljon. Siitä huolimatta tunsin oloni virkeäksi, kun astelin ulos soturien pesästä aukiolle, jossa aamupartioita oltiin jo järjestämässä.
Sovitusti Mesitähti ja kaksi erakkokollia olivat odottamassa piikkihernetunnelin edustalla, ja astelin heidän luokseen suorinta tietä. Tervehdin päällikköä ja kahta muuta kissaa ystävällisesti. Kaksikosta pienempi tervehti minua virne naamallaan, mutta toinen pysytteli tuppisuuna. Yritin olla välittämättä siitä ja lähteä partioon avoimin mielin.
”Minne suuntaamme ensin?” kysyin Mesitähdeltä ennen leiristä lähtöä.

//Mesi?

Kirjoittaja: Hopsu

Närhitassu ei ollut koskaan nähnyt niin runsasta määrää kukkia. Viherlehti oli lopuillaan, ja kapeiden koivujen ympäröimällä aukiolla kasvavat kielot olivat täydessä loistossaan. Aluskasvillisuus oli valkoisenaan pienistä kukista, joita Närhitassu läiski loikkiessaan innoissaan mättäältä toiselle. Vähän matkan päässä seisoi pienehkö valkoinen kolli, joka tarkkaili oppilaan toimintaa päätä kallistaen. Keltaisissa silmissä oli kuitenkin kärsimätön katse, eikä mennyt aikaakaan siihen, että hän naukaisi kutsuen Närhitassulle. Oppilaan kasvoilla oli hetken aikaa pettynyt ilme, mutta sitten hän loikki itseään vanhemman kollin perään.

Oli kulunut kaksi auringonnousua siitä, kun Närhitassu oli viimein jättänyt pentutarhan taakseen ja päässyt aloittamaan soturikoulutuksensa Pohjaharhan opissa. Tämä oli kuitenkin hänen ensimmäinen kertansa kunnolla leirin ulkopuolella, sillä edellispäivänä he olivat Pohjaharhan kanssa harjoitelleet saalistamisen perusteita ja naaras oli joutunut myös vierailemaan klaaninvanhimpien pesässä vaihtamassa heille uusia sammalia. Hiilloskatse oli valittanut Närhitassulle, että tämän tuoma sammalpala oli liian ohut ja ei ollenkaan pehmeä, ja uusi oppilas oli joutunut tekemään kolme sammalenhakuretkeä saadakseen klaaninvanhimman tyytyväiseksi. Närhitassu tunsi kuitenkin olonsa tyytyväiseksi nähdessään hyväksyvän pilkkeen Hiilloskatseen silmissä. Ensimmäinen oppilastehtävä, jonka hän oli loppujen lopuksi saanut suoritettua mallikkaasti. Pohjaharha oli kuun noustessa käskenyt Närhitassun hakea itselleen hiiren tuoresaaliskasasta, jonka naaras vei oppilaiden pesän edustalle syötäväksi. Ensimmäinen kuunnousu oppilaiden pesässä oli ollut jännittävä, mutta Närhitassu oli löytänyt itselleen hyvän petipaikan läheltä uloskäyntiä, jonka luona virtasi alati raikas ilma. Unet olivat kuitenkin olleet makeat, ja kun aurinko nousi seuraavan kerran, Närhitassu tunsi olonsa levänneeksi.

Kun Närhitassu oli saanut kuulla heidän lähtevän tutustumaan reviiriin, hän oli kihissyt innostuksesta ja he olivat Pohjaharhan kanssa kiertäneet Eloklaanin reviiriä järjestyksellisesti. Nyt alkoi kuitenkin olla jo auringonlaskun aika, ja nuori naaras tunsi käpäliensä jomottavan päivän kävelemisestä ja juoksemisesta. Leiriin oli kuitenkin vielä matkaa, ja he katselivat laskevan auringon täplittämää jokea, joka haarautui heidän kasvojensa edessä.
”Olemme nyt Uimapaikalla”, Pohjaharha totesi vilkaisten mustaa naarasta, ”tänne tulemme aina harjoittelemaan uimataitojamme, sillä virtaus ei ole kovinkaan hurja tässä kohdassa. Jos meillä on onnea ja lehtisateen alku ei ole kovin kylmä, saatamme ehtiä harjoittamaan sinunkin uimataitoasi ennen jään tulemista.”
Närhitassu väristi viiksiään katsellessaan veden pyörteilyä kivien ja kaislojen välissä. Vesi oli tummaa, eikä naaras voinut nähdä pohjaa sen alla. Tämä tietyllä tavalla kauhistutti oppilasta, joka oli istunut lepuuttamaan jalkojaan ja siirteli tassujaan kostealla maalla.
”Onko uiminen vaikeaa?”, hän naukaisi räpäyttäen silmiään. Ajatus turkin kastamisesta tuntui vastenmieliseltä, ja virran mukana ajautuminen sai hänet kavahtamaan. Pohjaharha kohautti lapojaan ja käänsi katseensa alavirtaan.
”Ei se kovin vaikeaa ole. Harjoittelemalla voi tulla oikeinkin hyväksi – mutta monelle kissalle turkin kastuminen on epämiellyttävää ja se tekee osaltaan uimisesta vaikeampaa.”
Närhitassu oli aikeissa vastata, mutta sitten Pohjaharha nousi tassuilleen viitaten oppilasta mukaansa.
”Meidän täytyy jatkaa matkaa, jos haluamme ehtiä leiriin ennen kuunnousua. Emme voi uida virran yli, joten vie aikansa että olemme taas ylityspaikalla”, kolli naukui ja käänsi päänsä menosuuntaan. Närhitassu huokaisi ja nousi kolottaville tassuilleen. Hänen lihaksiaan särki, ja hän saattoi vain haaveilla tuoresaaliskasan herkuista lähtiessään kävelemään mestarinsa perään. Nuori naaras ei kuitenkaan valittanut – hän halusi, että Pohjaharha pitäisi häntä hyvänä oppilaana. Pohjaharha itse oli taitava ja ahkera soturi, eikä Närhitassu halunnut antaa tälle huonoa kuvaa itsestään. Kolli oli tarkka ja jopa hiukan ankara, mutta kuitenkin ystävällinen, jonka vuoksi Närhitassu piti Pohjaharhasta jo nyt. Naaras halusi tehdä mestarinsa ylpeäksi, ja oli päättänyt suoriutua mahdollisimman hyvin oppilastehtävistään. Nämä ajatukset kuitenkin haihtuivat Närhitassun päästä nopeasti, kun hän kiihdytti askeleensa juoksuun pysyäkseen vanhemman kollin perässä.

Kun he lopulta pääsivät leiriin, Närhitassu tunsi olonsa kuolemanväsyneeksi. Hän hotki nopeasti tuoresaaliskasasta hakemansa pullean, viherlehden ajan lihottaman hiiren ja suuntasi sen jälkeen askeleensa suoraan pensaista rakennettuun oppilaiden pesään, jonka edustalla muutama oppilas vaihtoi kieliä. Ohi astellessaan Närhitassu naukaisi tervehdyksen ja pujahti pensaan oviaukosta kohti omaa paikkaansa. Pieni naaras käpertyi sammalpedille kääräisten häntänsä ruumiinsa ympärille, ja rauhaisa uni saavutti hänet nopeasti. Päivä oli ollut väsyttävä, ja unessa Närhitassu palasi aikaisemmin näkemälleen kieloaukiolle, jossa aurinko lämmitti hänen kiiltävää turkkiaan.

Auringonnousun aikaan hänen herätessään naaras pohti, kuinka jännittävää tuon metsän tarkempi tutkiminen voisi olla. Ajatus kihelmöi hänen käpälissään kutsuvasti, kun Närhitassu nousi ja astui ulos oppilaiden pesästä aamuauringon vielä lämpimiin säteisiin. Aukiolla oli joitakin kissoja valmistautumassa päivään, ja hajuista naaras päätteli aamupartion lähteneen jokin aika sitten. Pohjaharha suki turkkiaan leirin reunustalla olevan kiven päällä, ja nosti katseensa havaitessaan Närhitassun lähestyvän tuoksun.
”Huomenta”, kolli naukaisi ja Närhitassu istui kiven juureen tervehtimään mestariaan, ”saitko nukutuksi uudessa pesässä?”
Pieni naaras venytteli ja haukoittelun lomassa vastasi:
”Oikein hyvin. Uneksin siitä metsäaukiosta, jossa kävimme.”
Pohjaharha kallisti päätään ja kohdisti keltaisen katseensa oppilaaseen.
”Tänään emme ole menossa metsään. Olin ajatellut, että ennen aurinkohuippua saat käydä puhdistamassa pentutarhan, ja siitä suoriuduttuasi lähdemme taisteluharjoituksiin”, kolli naukui ja ajatus pentutarhan puhdistamisesta sai hänet nyrpistämään nenäänsä. Pienempien pentujen jätösten puhdistaminen oli oppilaan mielestä vastenmielistä, mutta hän nyökkäsi Pohjaharhalle siitä huolimatta. Innostus kuitenkin kutitti hänen vatsanpohjaansa. Taisteluharjoitukset! Närhitassu oli varma, että hänestä tulisi hyvä taistelija ja sitäkin parempi soturi, eikä ajatus väistynyt hänen mielestään naaraan suunnatessa kohti pentutarhaa hetkeä myöhemmin.

//Pohjaharha?

Kirjoittaja: Saaga

Olin tullut takaisin rajan tuntumaan keskiyöllä. En ollut kuullut vielä pihaustakaan Pyörretassusta. Yhtäkkiä kuului rasahdus ja pimeydestä syöksyi hahmo suoraan päälleni. Väistin iskua ja hyppäsin kollin päälle. Sihahdin: “Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi!” Pyörretassu kömpi jaloilleen ja pudisteli turkistaan lehtiä ja pölyä. “Etkö ole iloinen, kun saavuin paikalle?” hän kysyi nostaen kuonoaan ylemmäs. Röyhistin rintaani arvokkaasti. “Tottakai olen iloinen”, naurahdin. “Saavuit juuri sopivasti todistamaan uuden klaanin luomista”, keksin. “Saanko olla sen päällikkö?” Pyörretassu kysyi silmät suurina. “Et!” naukaisin arvokkaasti. “Saanko esitellä sinulle Sypressiklaanin Sypressitähden. Se olen minä… minä… minä… minä!” kehräsin ja loikkasin oksalle, kuin päällikkö konsanaan. “Ja sinä se olet Pyörre.. Pyörrekäpälä”, päätin. “Ei haluan olla Pyörresydän!” “Hyst! Minä päätän olenhan päällikkösi!” naukaisin huvittuneena. Loikkaisin alas sohvalta ja ponkaisin Pyörretassun kimppuun. “Taistellaan päällikkyydestä sitten!” ärähdin leikkisästi ja olin puraisevanani palan Pyörretassun käpälästä. Isompi kolli oli taitava mutta kokemukseni oli hyvä vastus tälle. Kamppalimme yhdessä ja kierimme ympäriinsä vähän molempien rajojen ulkopuolella. Emme edes tajunneet piilottaa jälkiämme, kun tulimme tänne ja se jäykisti minut hetkeksi. Pyörretassu sai iskun etujalkaani ja menetin tasapainoni ja kaaduin mätkähtäen maahan.
//Pyörre

Kirjoittaja: Elandra

Ilta oli hämärtynyt metsän ylle, ja olin siirtynyt omaan pesääni lepäämään. Olin lupautunut partioon heti aikaisin aamulla, joten halusin olla herätessäni skarppina. Aamuiseen partioon lähtisivät myös Minttuliekki ja Väärävarjo, sekä Karju ja Kiero, ja samalla näyttäisimme heille tarkemmin Eloklaanin reviiriä.
Olin juuri saanut mukavan asennon sammalvuoteellani, kun joku huhuili minua. Tulija astui sisään hämärään pesään, joten kampesin itseni pystyyn ja kohtasin kissan. Tulija paljastui nopeasti Hiilihampaaksi, jonka kasvoilla oli vakava ilme. Hän kuitenkin vastasi ystävälliseen hymyyni pirteällä virnistyksellä. Olin iloinen, että soturi oli selvinnyt taistelusta hengissä ja nähtävästi melko pienin vammoin, sillä kolli oli jo nyt jalkeilla. Pienen keskustelun jälkeen soturin ilme vakavoitui taas, kun hän otti puheeksi klaaniin jääneet hyökkääjät. Hymy haihtui myös minun kasvoiltani, kun Hiilihammas esitti huolensa. Ymmärsin häntä täysin, ja takuulla moni eloklaanilainen jakoi saman huolen hänen kanssaan.
”Olen täysin varma”, vakuutin rauhallisella äänellä ja heilautin häntäni etukäpälieni päälle, ”keskustelin heidän kanssaan ja tulin siihen lopputulokseen, että he ovat vaarattomia.” Hiilihammas ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta, joten päätin kertoa soturille kaiken mitä olimme jutelleet erakoiden kanssa.
”Kyllä, he yrittivät tappaa minut, mutta eivät sitä tehneet, vaan sen teki Metsähalla. Minttuliekin sanojen mukaan he antautuivat vapaaehtoisesti pian partion saapumisen jälkeen”, selostin tasaisella äänellä, pitäen katseeni Hiilihampaan jäänsinisissä silmissä. Jatkoin kertomalla soturille siitä, miten he olivat lähteneet Metsähallan mukaan silkasta uteliaisuudesta. Erakot olivat halunneet nähdä, olinko tosiaan lähestulkoon kuolematon. Kerroin Hiilihampaalle myös siitä, miten Karju oli pyytänyt vilpittömästi minulta anteeksi ja luvannut käyttäytyä.
”He tekivät virheen, mutta vain koska he tapasivat Metsähallan ensin. Minä uskon, että jos he olisivat tavanneet meidät ensin, he eivät olisi koskaan lähteneet moiseen suunnitelmaan mukaan. Karju ja Kiero eivät kuitenkaan tappaneet meitä, joten minun mielestäni he ansaitsevat toisen mahdollisuuden”, nau’uin vakavailmeisenä ja toivoin, että Hiilihammas olisi kanssani samaa mieltä. Kolli katsoi minua ilmeellä, jota en osannut tulkita.
”Jos vain olet tarpeeksi kunnossa, niin lähde aamulla kanssamme partioon. Keskustele heidän kanssaan niin näet, että he eivät ole pahoja kissoja”, pyysin pitäen edelleen katseeni Hiilihampaassa.

Kirjoittaja: Saaga

Vaeltelin metsässä omissa ajatuksissani. Nostin katseeni kuulessani rapinaa edestäni. Luulin sen olevan hiiri mutta huomasin sen olevankin Pyörretassu toisesta klaanista. “Hei”, kuiskasin. Lämpö ja ihastus pyrki pintaan ja väreet kävivät turkkini alla. “Sypressitassu?” Pyörretassu naukaisi hämmästyksissään ja käännähti kohti minua. “Hiljempaa!” sähähdin. Vilkuilin ympärilleni muiden kissojen varalta. “Onko täällä muita? Partiota? Ystäviä? Mestaria?” kysyin. “Ei vain minä ja Lumikkoviiksi”, Pyörretassu vakuutti kirkkain silmin ja vaikutti juuri siltä, että tunteeni häntä kohtaan eivät olleet vain tunteitani häntä kohtaan vaan myös häneltä minua kohtaan. “Lumikkoviiksi?” “Niin mestarini”, hän sanoi. Juuri sillä hetkellä kuulin askeleita ja harmaa turkki tuli näkyviin. Hyppäsin pensaan taakse mutta lätäkköön. Muta imeytyi turkkiini ja toivottavasti peitti hajunikin suurimmalta osin. Uskalsin kierähtää pari kertaa peittääkseni sen paremmin mutta kuultuani Lumikkoviiksen sanat jähmetyin. ”Onko täällä joku muu?” hän uteli Pyörretassulta. “Ei”, kolli sanoi pikaisesti. “Mene vain edeltä leiriin saalistan vielä hiukan.” Lumikkoviiksi selvästi hyväksyi sen ja poistui paikalta.. Kun varmistuimme Lumikkoviiksen lähdöstä nousin lätäköstä ja ravistelin mudan turkistani. “Ensikerralla uusi ratkaisu”, murahdin ja puhdistin mutaa kuonostani. “No mitä nyt? Miksi halusit jäädä?” kysyin naurahtaen hieman ahdistuneesti. “Tuota…” kolli ähkäisi. Naurahdin kollin olemukselle.
//Pyörre?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pohjaharhan vierailun jälkeen nukuin pitkään ja heräsin vasta illalla, kun Korppisiipi tuli katsomaan minua. Kumppanini oli tuonut mukanaan pulskan hiiren, jonka söimme yhdessä samalla, kun hän kertoi minulle päivästään.
”Mesitähden päätös huolestuttaa minua”, Korppisiipi naukui yhtäkkiä ja pysähtyi katsomaan minua vakavahko ilme kasvoillaan. Räpyttelin silmiäni hieman hämmentyneenä – mitä päätöstä hän mahtoi tarkoittaa? Korppisiiven silmät laajenivat ja hän näytti tajuavan, että en ollut perillä siitä, mistä puhuttiin.
”Etkö sinä ole kuullut?”
Kurtistin kulmiani entistä hämilläni. ”Kuullut mitä?”
”Mesitähti antoi niiden kahden Metsähallan kanssa toimineen kissan jäädä klaaniin niin pitkäksi aikaa kuin haluavat”, Korppisiipi selitti, ja huomasin hänestä, ettei hän todellakaan ollut tyytyväinen asiaan. ”Ne melkein tappoivat sinut ja päällikön! Ei sellaisten pitäisi antaa kulkea vapaasti leirissä.”
Kuonoani vihlaisi, kun muistelin, miten toinen kissoista oli pudottautunut niskaani puusta ja sen jälkeen onnistunut iskemään hampaansa kuonooni. Mesitähden hyväntahtoisuudella ei näyttänyt olevan rajaa, ja se vähän huolestutti minua. Mitä jos ne erakot yrittäisivät käydä hänen kimppuunsa uudestaan, kun tilanne olisi rauhoittunut?
”Minun täytyy puhua Mesitähden kanssa”, tokaisin kumppanilleni ja nousin ylös. Jalkani tuntuivat raskailta, sillä en ollut kävellyt kokonaiseen päivään. Korppisiipi tarjoutui minulle tueksi. Vilkaisin häneen kiitollisena, ja kävelin hiukan kankein askelin pesän suulle kumppaniini nojaten.
Aukiolla oli hiljaista. Kissoja paistatteli ilta-auringossa vaihtamassa kieliä, mutta huomasin, että kaikki vilkuilivat välillä varautuneesti piikkihernemuurin vieressä oleilevaa kissakaksikkoa. Tunnistin heidät välittömästi meidän kimppuumme hyökänneiksi erakoiksi ja niskakarvani nousivat pystyyn. Korppisiipi mulkoili heitä viereltäni tyytymättömänä.
”Pääsen Litteäkiven luo itse”, käännyin naukumaan kumppanilleni ja kosketin tämän otsaa nopeasti nenälläni. ”Nähdään myöhemmin. Pääsen nukkumaan soturien pesään ensi yöksi.”
Korppisiipi päästi hiljaisen hyrinän. ”Nähdään sitten. Pidäkin huoli, että kuulustelet Mesitähteä huolella”, naaras maukui vitsikkäästi, mutta aavistelin hänen pohjimmiltaan tarkoittavan sitä tosissaan.
Hyvästeltyäni Korppisiiven suuntasin päällikön pesälle, joka sijaitsi Litteäkiven alla. Matkalla sinne otin vahingossa katsekontaktin leirin reunalla istuvan kahden erakon kanssa. Toinen heistä – kaksikosta pienempi – vaikutti tunnistavan minut, ja tämän naamalle levisi omahyväinen virne. Tämän vieressä istui kookkaampi, arpinen kolli, joka oli käynyt kimppuuni ensin, ja tuo katsoi minua hyvin tuimasti. Pörhistin karvojani tuntien oloni epämukavaksi, yrittäen kuitenkin olla välittämättä heistä.
Työnnyin sisälle hämärään pesään huhuillen Mesitähteä. Päällikkö nousi istumaan minut huomatessaan, ja ilahtunut hymy piirtyi hänen kasvoilleen.
”Hiilihammas, hyvä nähdä sinut taas jalkeilla”, päällikkö maukui tervehdysten jälkeen ja viittoi minut istumaan. ”Saitko levättyä?”
Nyökäytin päätäni kevyesti. ”Sain. Oloni on kuin uudestisyntyneellä”, vitsailin ja irvistin heti perään, kun niskassani olevia haavoja alkoi särkeä. Pakotin naamani takaisin peruslukemille. Mesitähti katseli minua huolestuneen näköisenä.
”Ei tässä mitään”, vakuutin kollille ja virnistin. ”Sinä otit vielä pahemmin osumaa.” Katseeni hakeutui kollin kaulassa ja kasvoissa oleviin haavoihin, joita oli selvästi hoidettu parantajien yrteillä. Ne näyttivät kuitenkin sen verran pahoilta, että niistä jäisi varmasti jonkinlaiset jäljet.
”Saan kiittää Tähtiklaania siitä, ettei käynyt pahemmin”, Mesitähti lausahti ja hymyili heikosti.
Hännänpääni nyki hieman hermostuneesti – ei ollut minun tehtäväni kyseenalaistaa päällikön valintoja, mutta tiesin, etten saisi nukutuksi ensi yönä, ellen ilmaisisi huoltani kahdesta erakosta leirissämme.
”Korppisiipi kertoi minulle, että annoit hyökkääjien jäädä leiriimme”, aloitin hitaasti, käyden mielessäni läpi eri tapoja esittää asia niin kohteliaasti kuin mahdollista. ”Oletko aivan varma tästä? He kuitenkin yrittivät tappaa sinut. Onko sinulla mitään takeita siitä, etteivät he yritä samaa uudestaan sopivan tilanteen tullen?”

//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin keskittyneesti tabbykuvioisen soturin viisaita sanoja. Kuten olin arvellutkin, Hiilihammas tosiaan osasi sanoa ne sanat, jotka toisen tarvitsee kuulla. Vaikka kokeneen soturin sanat lohduttivatkin, Metsähallan kuolema tulisi varmasti kummittelemaan mielessäni vielä pitkään. Vaikka teko olikin varmasti oikeutettu, sen ajatteleminen sai vatsassani muljahtelemaan.
”Kiitos”, lausuin hitaasti katsoessani Hiilihammasta suoraan silmiin. Kolli oli puhuessaan liikehtinyt kivuliaan näköisesti, joten ajattelin antaa soturille aikaa levätä. Hänellä oli varmasti paljon ajateltavaa, ja minun murheeni sen kun vain kuormittivat häntä enemmän.
”Toivon todella sinun olevan oikeassa tämän asian suhteen. Kiitos, että jaksoit kuunnella ja neuvoa minua. Minun täytyy yrittää nyt vain keskittyä soturin tehtäviin ja toivoa, että Tähtiklaani on minulle armollinen”, totesin hitaasti päätäni nyökytellen. Hiilihampaan kasvoilla käväisi hymy, mutta nopeasti sen tilalle piirtyi irvistys. Kolli joutui taas hakemaan parempaa asentoa, jossa kipu ei tuntuisi.
”Oletko sinä kunnossa? Tahdotko, että haen Leimusilmän?” äänestäni paistoi huoli, mutta ilmeeni pysyi edelleen vakavana. Ruskea kolli pudisti päätään;
”Kaikki hyvin, täytyy vain etsiä parempi asento.” Katsoin epäröiden entistä mestariani, joka näytti viimein löytäneen mukavemman asennon. Tämän ilme muuttui levollisemmaksi, eikä soturin suupielet enää nykineet kivusta.
”En häiritse sinua tämän enempää, vaan annan sinun nyt levätä ja toipua rauhassa”, sanoin ja nousin ylös lähteäkseni, ”olen iloinen, että selvisit hengissä niiden kissojen hyökkäyksestä.” Hiilihammas hymyili ystävällisesti ja hyvästeli minut. Käänsin soturille selkäni ja astelin ulos parantajan pesältä pääaukiolle. Väsymys sai silmäluomeni tuntumaan raskailta, joten askelsin hitaasti kohti sotureiden pesää. Matkalla kohtasin Minttuliekin, jonka tummansininen katse pyysi minua pysähtymään.
”Huomenta”, naukaisin pysäyttäen katseeni varapäällikön silmiin. Punaruskea naaras silmäili minua huolestuneen oloisena.
”Onko kaikki hyvin? Saitko kuitenkin vammoja taistelussa?” naaras kysyi huolestuneena. Hänen katseensa käväisi nopeasti parantajan pesällä; naaras kaia luuli minun käyneen siellä itseni vuoksi.
”Kävin vain tervehtimässä Hiilihammasta, kun en saanut unta”, selitin rauhallisella äänellä itseäni vanhemmalle naaraalle. Naaras nyökkäsi, mutta edelleen hän tarkasteli minua katseellaan.
”Näytätkin melko väsyneeltä, joten sinun on kai parasta mennä suorinta tietä lepäämään. Laitan sinut vasta auringonlaskun partioon, joten saat nukkua rauhassa”, punaturkkinen naaras lupasi. Tuntui pahalta, että väsymyksen takia sain erityiskohtelua varapäälliköltä. Mutta kenties hän ajatteli, että väsynyt soturi partiossa olisi liian suuri riski, joten en alkanut väittämään vastaan.
”Kiitos, lupaan olla skarppina auringonlaskun hetkellä”, lupasin ilmeettömänä, mutta osoitin kiitollisuuteni kumartamalla naaraalle pienesti.
Hyvästelimme toisemme ja minä jatkoin matkaani kohti sotureiden pesää. Sisäänkäynnillä jouduin väistämään Nokkospilveä ja Irvikitaa, jotka astuivat juuri ulos pesästä. Heidän päästyä pääaukiolle, työnnyin karhunvatukkapensaikon alle, jota pitkin pääsi sotureiden pesään. Pesä oli kahdessa kerroksessa; ylemmässä nukkuivat kaikista kokeneimmat ja kunnioitetuimmat soturit ja alemmassa me muut. Toivoin, että voisin itsekin jonakin päivänä olla niin kokenut ja kunnioitettu voidakseni siirtää oman vuoteeni ylemmälle tasolle. Toistaiseksi olin vain yksi nuori soturi monen muun joukossa, joten paikkani oli alemmalla tasolla. Etsin lukuisten pesien seasta omani, jolle asetuin makaamaan. Pesä oli tyhjentynyt auringon noustessa, ja enää vain muutama soturi veteli sikeitä omilla vuoteillaan. Keskustelu Hiilihampaan kanssa oli saanut mieleni rauhoittumaan sen verran, että sain viimein unen päästä kiinni.

Heräsin taas aurinkohuipun jälkeen. Poistuin pesästä pääaukiolle, joka suorastaan kuhisi kissoja. Puheensorina täytti aukion ja kaikki näytti aivan normaalilta. Ei olisi uskonut, että klaaninvanhimpien pesässä majaili tälläkin hetkellä kaksi täysin tuntematonta kissaa, jotka olivat eilen hyökänneet päällikkömme ja yhden soturimme kimppuun. Ajatus siitä sai kylmät väreet kulkemaan kehoni läpi. Nämä kaksi kissaa olivat antautuneet suosiolla, mutten siltikään luottanut heihin lainkaan.
Kun Mesitähti loikkasi Litteäkiven päälle, en voinut uskoa korviani. Hän oli antanut kaksikolle luvan jäädä Eloklaaniin niin pitkäksi aikaa kuin he vain halusivat. Valkoturkkinen päällikkö ilmoitti, ettei meillä ollut syytä pelätä uusia ystäviämme. Olin pöyristynyt. Miten Mesitähti saattoi luottaa niin sokeasti kahteen kissaan, jotka olivat juuri hetki sitten yrittäneet tappaa hänet ja yhden hänen kokeneimmista sotureistaan?
Ajatukseni keskeytyivät, kun joku käveli vierelleni. Väärävarjo tervehti minua ja istui alas.
”Aikamoista”, isä totesi, ”Mesitähti näyttää tosissaan luottavan niihin kahteen kissaan.” Katseeni kääntyi valkoturkkiseen soturiin, jonka tyyni ilme oli kääntynyt minusta klaaninvanhimpien pesälle, jonne Mesitähti oli hetki sitten kadonnut.
”Niin”, totesin rauhallisella äänellä, joskin hieman epäröiden. Mesitähti ei käytännössä rikkonut yhtäkään soturilain pykälää luottamalla vieraisiin kissoihin, joten en halunnut julkisesti tuomita päällikön valintaa. Mesitähti halusi aina uskoa kaikista hyvää, eikä häntä voinut syyttää siitä. Vaikka mielestäni kolli asetti klaanin melkoiseen vaaraan tekemällä näin, hän oli kuitenkin Eloklaanin päällikkö ja minä vain soturi. Niin kauan kuin hän toimi soturilain mukaan, minulla tai muilla ei ollut oikeutta puuttua hänen päätöksiinsä päällikkönä.

Kirjoittaja: Auroora

Oli kulunut muutama kuu soturinimityksestäni ja tässä ajassa myös muutama ystäväni oli ansainnut nimensä. Laventelitassusta oli tullut Laventelitaivas ja Mehiläistassu tunnettiin nykyään Mehiläislentona. Myös Ampiaistassu oli saanut soturinimensä, ja pidin paljon Ampiaispiston soinnista. Olin tietysti iloinen koko kolmikon nimityksestä, mutta Ampiaispistoa olin kaivannut kaikista eniten. En ollut huomannutkaan, miten ikävä minulla häntä oli ollut, ennen kuin hän viimein muutti sotureiden pesään ja astui eloklaanilaisen velvollisuuksiin. Ampiaispistosta oli kasvanut jalo soturi, jota saatoin vain ihailla.
Harmikseni yksikään pentu- ja oppilasaikojeni ystävistä ei ollut päässyt mukaan tähän partioon, jonka mukana nyt kuljin Kuolonklaanin rajaa kohti. Aurinko loisti huipussaan puiden lomasta täplittäen maan varjoillaan. Sää oli tänään kuuma, ja mielelläni olisin tälläkin hetkellä polskimassa viilentävässä vedessä. Oloni oli melkein tukala, sillä ilma oli seisovaa, tuulta kun ei ollut. Päättelin, että muutkin partiolaiset jakoivat tuntemukseni, sillä tahtimme oli tavallista hitaampi. Onneksi kellään ei kuitenkaan ollut kiire, näin kuumalla ilmalla oli parempi olla väsyttämättä itseään turhaan.
Lähestyvän rajan huomasi sekä Kuolonklaanin että Eloklaanin hajujen voimistumisesta. Partion johtaja Väärävarjo käveli lähemmäs reviirien kohtaamispaikkaa, ja me muut seurasimme perässä. Aloin partion muiden jäsenten lailla vahvistamaan rajamerkkejä vilkuillen samalla toiselle puolelle rajaa. Kuolonklaanin reviiri oli vain muutaman askeleen päässä. Olisin aivan helposti voinut astella toiselle puolelle ja takaisin, ainoana esteenä oli soturilaki. Oli kummallista, että raja oli niin selkeä ja ehdoton. Tavasta, jolla klaanikissat suhtautuivat rajaan, olisi voinut kuvitella sen olevan monen hännänmitan korkuinen muuri.
Näköyhteyteni ei kuitenkaan katkennut minkäänlaiseen seinään, vaan saatoin esteettömästi tarkastella vihollisklaanin reviiriä. Katseeni osui keltaisiin kukkiin, joita kasvoi vain ketunmitan päässä rajasta Kuolonklaanin puolella. Tunnistin kukat keltamoiksi, joita käytettiin vaurioituneiden silmien hoitamiseen. Huokaisin pettyneenä: vaikka tätä yrttiä harvoin tarvittiin, vahingon sattuessa se oli korvaamaton apu. Kuolonklaanin parantajaa tuskin olisi haitannut, jos olisin vaivihkaa napsaissut mukaani pari kukkaa, mutta soturilaki kielsi rajan ylittämisen.
Yhtäkkiä tunsin jonkun katseen turkillani. Vilkaisin partiotovereitani, mutta kukin heistä oli keskittynyt merkitsemään rajaa tai juttelemaan keskenään. Rypistin otsaani kummastuneena ja siirsin katseeni Kuolonklaanin reviirille. Minun ei tarvinnut tähyillä vihollisklaanin puolelle kauaa, kun huomasin harmaat silmät muutaman ketunmitan päässä. Ne kuuluivat tummanharmaalle soturille, jonka nimen muistin olevan Varissulka. Kolli värähti kun huomasi jääneensä kiinni.
Katsahdin Väärävarjoon ja muihin; heidän huomionsa oli edelleen toisaalla.
“Mitä tuijotat?” uskaltauduin sihahtamaan kuolonklaanilaiselle. En tarkoittanut sanomaani kysymyksenä, johon olisi kuulunut vastata, mutta niin Varissulka päätti sen tulkita.
“En mitään”, hän naukaisi muina kolleina. “Ihailen vain yliluonnollista kauneuttasi.”
Siristin silmiäni epäluuloisena. En tiennyt, oliko soturi tosissaan vai ei: hänen äänensävynsä oli väritön ja katse ilmeetön. Sain nopeasti huomata, että Varissulka ei ollut kovin helposti luettava kissa.
“Yritä näyttää vähän vähemmän epäilyttävältä”, tuhahdin ja käännyin ympäri valmiina astelemaan pois. Varissulka ei kuitenkaan ollut valmis lopettamaan keskustelua.
“Voisit kenties ottaa neuvostasi vaarin myös itse”, hän vastasi ja asteli keltamoiden luo. “Huomasin sinut haikailemassa näiden perään. Ovatko ne arvokkaita tai jotain?”
Hetken asiaa harkittuani käännähdin takaisin rajan suuntaan ja otin muutaman varovaisen askeleen lähemmäs kuolonklaanilaista. Jos en tulkinnut Varissulkaa aivan väärin, hän oli kiinnostunut näistä yrteistä. Vaikka en saisi noita arvokkaita kasveja Eloklaanin käyttöön, voisin ainakin suostutella kollin viemään ne Kuolonklaanin parantajille.
“Ne ovat keltamoita. Niillä voidaan hoitaa silmävammoja”, kerroin mittaillen kasveja katseellani. “Ehdottaisin, että viet ne klaaninne parantajille, he varmasti arvostaisivat sitä.”
Varissulka katsoi minua hetken sanaakaan sanomatta. Hän tuntui kuin arvioivan minua, mikä sai oloni kiusaantuneeksi. Kaiketi soturi huomasi vaikutuksensa, sillä hänen kasvoilleen ilmestyi ärsyttävä virne.
“Miksi haluaisit auttaa Kuolonklaania?” hän kysyi viimein. “Ehkä nämä ovatkin jotain myrkkyä ja yrität tappaa minut.”
Kollin syytös sai minut vihaiseksi. Miten hän saattoi kyseenalaistaa minua noin? Jos olisin ollut hänen sijassaan, olisin oitis tarttunut tilaisuuteen auttaa klaanin kissoja. En olisi noin vain torjunut ystävällisen kissan apua.
“En ole sellainen kissa”, vastasin äkäisesti. “Haluan auttaa kaikkia kissoja, olivat he eloklaanilaisia tai kuolonklaanilaisia tai ketä hyvänsä. Ymmärrän, ettei sinulla ole mitään syytä luottaa minuun, mutta tiedä, että haluan jokaisen kissan parasta.”
Käännähdin vihaisesti ympäri ja astelin takaisin partioni luo jättäen Varissulan miettimään sanomisiaan. Toivoin kyllä, että hän keräisi nuo keltamot, muuten ne menisivät hukkaan. En voinut ymmärtää, miksi hän kuvitteli minun valehdelleen – mitä syytä minulla oli valehdella?
Pian muutkin partiolaiset olivat valmiita merkkien kanssa ja lähdimme jatkamaan matkaamme. Kaunis sää ja heleä lintujen laulu sai Varissulan ja hänen ärsyttävän käytöksensä nopeasti katoamaan mielestäni.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Metsähalla ei epäröinyt repiä Mesitähden kaulaa auki eikä varmasti olisi epäröinyt tappaa Mehiläislentoakin”, totesin synkästi. Naaras oli arvaamaton: klaanissa vieraillessaan hän oli käyttäytynyt varsin hyvätapaisesti, eikä hänestä ollut ollut harmia kenellekään. Joko Metsähalla oli ollut alusta asti päästään viallaan ja vain esittänyt muuta, tai sitten jokin muu oli saanut hänet menettämään järkensä.
”Se kissa olisi saattanut vahingoittaa vielä monta muuta klaanitoveriamme, ellet olisi tehnyt, mitä täytyi. Teit sen, minkä jokainen soturi olisi tehnyt vastaavanlaisessa tilanteessa – pelastit toverisi.” Puhuessani pidin katseeni Pohjaharhassa. Valkoinen soturi katsoi minua edelleen ilmeettömästi, mutta näin hänen silmistään, että hän pohti sanojani.
”Tähtiklaani ei ole armoton”, jatkoin pehmeämmin ja vaihdoin asentoani, sillä taistelusta rasittuneita lihaksiani oli alkanut taas jomottaa. ”Esi-isät ymmärtävät, ettei lakia voida soveltaa kaikissa tilanteissa. Pääasia on, että pyrit toimimaan omatuntosi mukaan ja olet rehellinen itsellesi. Minun mielestäni sinä teit sen, mitä sinun täytyi, eikä kukaan voi syyttää sinua siitä. Elämän ja kuoleman kysymykset häilyvät yleensä vaikeasti tulkittavissa oikean ja väärän rajamailla. Metsähallalle annettiin mahdollisuus antautua, mutta hän valitsi toisin, ja sillä oli valitettavat seuraukset.”
En ollut ikinä joutunut surmaamaan toista kissaa, mutta tiesin, että jos joku läheisistäni olisi ollut vaarassa, olisin ollut valmis tekemään sen.

//Pohja?

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin vakavailmeisenä Hiilihammasta, joka oli hyvien tapojensa mukaisesti kiittänyt minua Mehiläislennon hengen pelastamisesta. Olin otettu kiitoksista, mutta Metsähallan kuolema pyöri edelleen mielessäni. Hiilihammas tunsi minut hyvin, joten huoleni ei jäänyt häneltä huomaamatta.
”Miten sinä voit?” tabbykuvioinen soturi kysyi aidosti kiinnostuneen oloisena. Katseeni oli harhaillut Hiilihampaasta pesän lattialle, mutta kollin kysyessä vointiani se kääntyi takaisin häneen.
”Ei minulla ole mitään hätää”, vakuutin mahdollisimman normaalilla äänellä, mutta tahtomattani pienoinen särinä rikkoi ääneni tasaisuuden. Hiilihammas kallisti huolestuneena päätään, jolloin tiesin jääneeni nalkkiin. Entinen mestarini tunsi minut niin hyvin, että valehteleminen oli turhaa. Päästin ilmoille pienen huokauksen ja pyyhkäisin etukäpälälläni pesän hiekkaista maata.
”Minä vain mietin”, aloitin pitäen heti pienen tauon valitakseni sanani oikein, ”mietin soturilakia. Esi-isät sanovat, ettei kunniallisen soturin tarvitse tappaa muita, ellei se ole välttämätöntä klaanin tai muiden kissojen turvallisuuden takia.” Pidin taas pienen tauon, ja Hiilihammas pysyi myös hiljaa. Toiset eloklaanilaiset olisivat saattaneet kuvitella minun antaneen puheenvuoroni heille, mutta entinen mestarini tunsi minut kyllin hyvin tietääksen, että aioin vielä jatkaa. Kun olin saanut hetken hiljaisuuden päätteeksi muotoiltua sanat järkeviksi päässäni, jatkoin mietteliäänä:
”Mistä minä tiedän, oliko oikein riistää Metsähallan henki? Entä jos hän ei ollutkaan aikeissa tappaa Mehiläislentoa? Minut on opetettu kunnioittamaan kaikkea elämää, ja nyt olen tappanut toisen kissan, vienyt häneltä mahdollisuuden elämään. Minä pelkään, että esi-isät katsovat minun tehneen virheen ja rankaisevat minua siitä.”
Puhuessani katseeni oli harhautunut taas pois taistelussa rähjääntyneestä soturista, mutta päätettyäni puheenvuoroni kohtasin taas Hiilihampaan jäänsinisen katseen. Mielestäni Hiilihammas oli kunniakas, viisas ja hyvä soturi, jonka vuoksi uskalsin avata hänelle mieltäni painavia asioita. Hän oli kissa, joka oli aidosti kiinnostunut klaanitovereidensa hyvinvoinnista. Uskoin ja toivoin, että hän osaisi auttaa minua tämänkin ongelman kanssa.

//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Taistelu pyöri mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen: Joku hyppäsi niskaani ylhäältä päin. Samaan aikaan toinen hyökkääjä kävi Mesitähden päälle vieressäni, enkä päässyt auttamaan. Kamppailu kävi kuumana, ja ainoa tavoitteeni lopulta enää vain pysyä hengissä. Jossain vaiheessa kimppuuni tuli useampi kissa kerralla ja iskuja sateli joka puolelta. Kuin Tähtiklaanin armosta Minttuliekin partio saapui paikalle ja auttoi kukistamaan erakot. Taistelun loputtua huomasin Mesitähden makaavan maassa elottomana. Metsähalla oli vienyt päälliköltä yhden hengen.
Kaikki kävi nopeasti: alakynteen jäänyt Metsähalla kävi poikani Mehiläislennon kimppuun. Yritin ehtiä hänen avukseen, mutta taistelussa saamani vammat polttelivat eri puolella kehoani ja hidastivat minua. Onneksi Pohjaharha ehti hätiin ja surmasi Metsähallan pelastaen samalla poikani hengen. Jossain vaiheessa ajatukseni sumenivat totaalisesti uupumuksesta ja saatoin vain seurata Rastaskukkaa leiriin, jossa Liljatuuli ja Leimusilmä paikkasivat minut.
Nyt makasin valveilla yhdellä sairasaukion pedeistä. Olin nukkunut taistelun jälkeen sikeästi ja kerännyt voimia. Yhteenotto oli ollut väsyttävämpi kuin olin osannut kuvitellakaan. Parantajien levittämä salva oli lievittänyt haavojen kuumotusta, ja oloni oli huomattavasti parempi eiliseen verrattuna. Ilmeisesti Mesitähden tila ei loppujen lopuksi ollut niin vakava, että tämän olisi tarvinnut viettää yötä parantajan pesällä. Siitä sai varmasti kiittää Tähtiklaania.
Raotin hiukan silmiäni, kun kuulin Liljatuulen astelevan sairasaukion poikki ulos pesästä. Pienen hetken kuluttua kuulin askelten tulevan takaisin päin ja oletin parantajakissan palaavan jo. Yllätyksekseni tulija oli kuitenkin Pohjaharha. Avasin silmäni kokonaan ja nostin päätäni.
”Huomenta”, nuori soturi maukui kohteliaasti. ”Miten sinä voit?”
Suun avaaminen sattui, sillä yksi erakoista oli purrut minua kipeästi kuonoon. Siitä huolimatta onnistuin vastaamaan hieman käheästi naurahtaen: ”On sitä paremminkin voitu, mutta hengissä ollaan.”
Kampesin itseni istumaan hiukan vaivalloisesti. Ruhjeet olivat pieni hinta elossa olemisesta. ”Ilman teidän partiotanne olisimme olleet varmasti vainaita”, naukaisin äänessäni kiitollisuutta. ”Sinä myös pelastit poikani hengen, enkä voi kiittää sinua siitä kylliksi.”
Pohjaharha oli yleensä hyvin ilmeetön, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Olin kuitenkin toiminut hänen mestarinaan ja oppinut lukemaan kollia vähän, ja siitä syystä pystyin aavistamaan, että jokin painoi hänen mieltään. Arvelin sen johtuvan Metsähallasta – kolli oli joutunut tappamaan toisen kissan puolustaakseen klaanitoveriaan, mutta se ei varmasti keventänyt hänen tunnontuskiaan.
”Miten sinä voit?” kysyin puolestani ja tutkailin nuorukaista katseellani. Olin tuntenut Pohjaharhan pennusta asti. Hän oli hyvin tunnollinen soturi ja pyrki aina noudattamaan soturilakia. Lait eivät kuitenkaan voineet antaa vastauksia kaikkiin kysymyksiin, etenkään niihin, jotka liittyivät elämään ja kuolemaan.

//Pohja?

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 29kp! –

Mesitähti: 59kp! –

Omenahuuma: 14kp –

Pohjaharha: 10kp –

Sumupentu: 5kp –

Sypressitassu: 13kp –

Ampiaispisto: 13kp –

Kirjoittaja: Elandra

”Herätys, Ampiaispisto”, ääni tunkeutui mitä mukavimpaan uneen. Unessa olimme kävelyllä Kultasiiven kanssa ja hunajanvärinen naaras oli juuri kertonut rakastavansa minua. Oli tympeää herätä niin ihanasta unesta harmaaseen arkeen. Raotin tympääntyneenä silmiäni ja kohtasin Salviakatseen vihertävän keltaiset silmät. Naaras näytti säikähtävän äkäistä katsettani, ja tuon kasvoille piirtyi pahoitteleva ilme.
”Anteeksi”, hän kuiskasi hiljaisella äänellä ja painoi päänsä alas, ”Minttuliekki nimesi sinut mukaan auringonnousun partioon. Muut odottavat meitä jo.”
”Joo joo, minä tulen”, tuhahdin vastahakoisesti ja kampesin hitaasti venytellen itseni ylös sammalista. Salviakatse nyökkäsi ja peruutti ulos sotureiden pesästä. Räpyttelin väsyneenä silmiäni ja hetken jo harkitsin jääväni nukkumaan. Joku kuitenkin tulisi pian repimään minut ylös, joten se olisi ihan turhaa. Pesä oli täynnä nukkuvia sotureita, ja minun kävi heitä kateeksi. Inhosin yli kaiken aikaisia aamuja. Sipaisin muutaman kerran törröttäviä rintakarvojani, ennen kuin astelin Salviakatseen perässä ulos sotureiden pesästä. Laahustin väsyneenä piikkihernemuurin viertä pitkin leirin uloskäynnille, jossa partio jo odotti minua. Silmäilin nopeasti läpi partioon osallistuvat kissat, ja ilokseni huomasin myös Mehiläislennon olevan mukana. Valkea kolli istui selkä suorassa Salviakatseen vierellä ja kohtasi väsyneen katseeni.
”Huomenta”, hän sanoi pirteällä äänellä.
”Huomenta”, mutisin melko epäselvästi. Kun partio siirtyi ulos leiristä, jättäydyin sen perälle. Laahustin vähän matkan päässä edelläni kulkevasta Mehiläislennosta ja silmäilin puolihuolimattomasti ympäristöä. Partion johdossa oleva Harhamiete oli sanonut heti leirin ulkopuolella jotakin, mutta väsyneet aivoni eivät jaksaneet kuunnella. Minulla ei siis ollut mitään käsitystä, minne suuntaan partio oli matkalla. Seurasin vain Mehiläislentoa.
Kun olimme päässeet joen yli Koivumetsään, veljeni hidasti hieman tahtiaan ja jättäytyi minun vierelleni. Raikas viherlehden lopun tuuli oli saanut minut miltei täysin hereille, että jaksoin jopa kääntää katseeni veljeni suuntaan.
”Harmi, ettet päässyt mukaan kokoontumiseen”, kolli avasi keskustelun.
”Miten siellä meni? Kertoivatko kuolonklaanilaiset jotakin jänniä salaisuuksia?” virnistin leikkisästi. Mehiläislento väläytti minulle huvittuneen hymyn, mutta pudisti päätään.
”Minä juttelin hetken Kuolonklaanin varapäällikön kanssa. Hän ei vaikuttanut lainkaan sellaiselta ilkeältä kissalta, miksi kuolonklaanilaiset usein kuvaillaan”, soturi kertoi innostuneena.
”Ai, millainen hän sitten oli?” kysyin aidosti kiinnostuneena.
”Ihan rento! Juttelimme klaanien eroavaisuuksista, ja Henkäysvarjokin sanoi, että hän oli saanut aivan toisenlaisen kuvan eloklaanilaisista. Hän kiitti minua, kun korjasin hänen käsityksensä”, valkea kolli naukui mielissään. Kurtistin epäilevästi kulmiani. Veljeni tarina kuulosti aivan liian hyvältä ollakseen totta. Kyllä kai Kuolonklaanin varapäällikkö oli ennenkin jutellut eloklaanilaisten kanssa? Tosin minun veljeni oli erityisen kohtelias ja mukavaa seuraa, joten ehkä olikin ihan mahdollista, että hän oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen kuolonklaanilaiseen.
”Vau, aika uskomatonta!” hihkaisin ja lisäsin virnistäen: ”Minä pysyttelen kuitenkin mielelläni kaukana kuolonklaanilaisista.”
Mehiläislento kohautti lapojaan:
”Minä taas voisin tutustua heihin enemmänkin.” Oli huolestuttavaa, miten kiinnostunut veljeni oli vieraan klaanin asioista, mutta toisaalta se kuulosti ihan seikkailulta. Minua ei niinkään kiinnostanut Kuolonklaani, mutta jos Mehiläislento päättäisi pistäytyä salaisella vierailulla naapuriklaanin reviirillä, olisin ehdottomasti mukana!
”Kunhan muistat pitää minut ajan tasalla ja pyytää minut mukaan, jos aiot tehdä jotakin jännittävää!” kuiskasin niin hiljaa, etteivät muut partion jäsenet kuulisi sitä. Mehiläislento katsoi minua hymyillen, ”tietysti, mutta uskon pysytteleväni visusti rajan tällä puolen ja toimia vain soturilain mukaan.”
”Hei, älkää jääkö jälkeen!” Harhamietteen huudahdus sai meidät molemmat säpsähtämään. Huomaamattamme olimme hidastaneet tahtiamme niin, että olimme jääneet monen ketunmitan päähän muista partion jäsenistä. Mehiläislento kiristi tahtiaan ja kiiruhti nopeasti partion kiinni. Seurasin kollia aivan tämän kannoilla.
Loppupartio menikin kaikessa hiljaisuudessa, emmekä enää jutelleet Kuolonklaanilaista tai sen suuremmin mistään muustakaan. Vaikka olinkin mielelläni mukana ja perillä veljeni asioista, toivoin, ettei hän sotkisi itseään mihinkään kuolonklaanilaisten juttuihin. Pahinta olisi, jos hän sattuisi rakastumaan kuolonklaanilaiseen! En halunnut, että veljeni tulisi karkotetuksi klaanista, joten minun olisi pidettävä huoli, ettei hän menisi tekemään mitään niin typerää.

Kirjoittaja: Saaga

Olin tavannut kokoontumisessa ihanan kollin nimeltä Pyörretassu. Hän oli Mäyräkynnen (jota päin olin juossut Kuolonklaanin rajan ylitse) ja Orvokkisydämen poika. Joten aika huonosta perheestä Kuolonklaanin hierarkiassa kuulemma. En nyt aivan uskonut, että kuolonklaanilaisilla oli “hierarkia” perheen ja syntyperän määrityksellä mutta minä en olisi ollut siellä todellakaan suuressa suosiossa. Pyörretassu oli komea ja ystävällinen ja ennen kaikkea – mitä oikein ajattelen!! En saa ihastua toisen klaanin kissaan tai edes ystävystyä! En! En! En!
Sekavat ajatukseni keskeytyivät, kun Sumupentu tuli luokseni ja pyysi leirin esittelykierrosta. Lähdin viemään häntä ympäri leiriä.

”Mitä etsit?” kysyin Sumupennulta, kun tämä tunki sisään soturien pesään. Sumupentu hätkähti ja kääntyi hitaasti katsomaan minua. ”En mitään”, kollipentu vastasi nopeasti. ”Selvä, mutta tämä on soturien pesä”, huomautin ja katsoin pentua merkitsevästi. ”Ai”, Sumupentu tuhahti. Käänsin katseeni tassuihini. ”Ehkäpä meidän olisi parasta lähteä”, huomautin ja harpoin ulos parilla terävällä askelella. Sumupentu kohautti olkiaan ja tuli perässäni. ”Tässä on aukio”, kerroin ja osoitin tassullani ympärillemme aukenevaa aukiota. ”ja tuolla on oppilaiden pesä.” Katselin, kun Sumupentu kuljetti katsettaan aukiota pitkin kohti oppilaiden pesää sen luokse ja kääntyi takaisin minuunpäin. ”Tuolla on parantajan pesä ja sairasaukio”, nyökkäsin kohti parantajan pesää. Siirtelin käpäliäni leirin pehmeällä maaperällä. ”Haluan parantajaksi”, Sumupennun möläytys harhautti ajatuksiani entisestään. ”Oikeastiko?” kysyin hämmentyneenä. Kollista tulisi mahtava soturi aikoinaan mutta parantajaksi? ”Kyllä”, Sumupentu nyökkäsi sanojensa vahvikkeeksi. Kolli kääntyi vuorostaan Litteäkiveä kohti. ”Mikä tuo kivi on?” hän hämmästeli silmät ammollaan. ”Sitä sanotaan Litteäkiveksi”, kerroin hänelle. ”Litteä..mikä?” Sumupentu kysyi uudestaan. Pyöräytin silmiäni salaa. “Litteäkivi”, kerroin turhautuneena mutta yritin peittää sen äänestäni. “Sypressitassu?” ”No?” kysyin ja käännyin Sumupentua kohti. Pentu oli ihana mutten halunnut myöntää sitä. ”Olenko minä joku vierailija?” Sumupennun kysymys uli äkkiä mutta koska hän vaikutti pelokkaalta kosketin hännälläni hänen selkäänsä ja vastasin: ”Et.” Huomasin, että pentu oli hermostuksissaan. ”Et ole”, toistin lempeästi. “Enhän”, kolli jankkasi. Minua alkoi jo turhauttaa – miksi tuo ei voi ymmärtää!? “Etkä ole”, jankutin takaisin. Möläytin suustani sanoja joita en olisi halunnut möläyttää: ”Miksi olisit? Eikä Eloklaani heitä pientä pentua metsään vaikka se olisi puoliksi mäyrä!” Olin itsekin häkellyksissä ja huomasin, että Sumupentukin oli häkeltynyt. Meitä alkoi naurattamaan ja pyrskimme hieman. ”Puoliksi mäyrä?” ”No joo, ehkä ei ihan niin”, nauroin jo ääneen. Lämpö täytti minut samallalailla kuin Pyörretassun kanssa – Ei! ”Mikä sitten tuo aukko tuolla kiven alla on?” Sumupentu keskeytti petolliset ajatukseni. ”Se on päällikkömme Mesitähden pesä”, vastasin. ”Päällikkönne?” Sumupentu kummasteli. ”Niin, päällikkömme”, vastasin. “ja huomaa päällikkömme eikä päällikkönne!” huomautin. “Minun täytyy nyt mennä tehtäviini lupasin auttaa Liljatuulta ja Leimusilmää parantajan pesällä joten kiidän sinne pikavauhtia”, sanoin hymyillen ja oikeasti hieman pahoillani. “Hei sitten”, Sumupentu hyvästeli minut. Lähdin kohti parantajan pesää. Muistin poimia mukaani pari hiirtä ja oravan parantajille.
Pääsin parantajien pesälle ja laskin saaliit sairasaukion laidalle myöhemmin siitä otettaviksi. Astelin kohti Liljatuulta, joka oli kumartunut vuoteen ääreen. Kävelin hänen luokseen ja olin juuri avaamassa suuni mutta järkytys iski takaisin enkä voinutkaan sanoa enää mitään. Putouslaulun hervoton ruumis alkoi sätkiä mahdottoman lujaa. Häntä ravisteli jokin kuumetauti. Nielaisin järkyttyneenä, kun naaraan valkea ruumis sätki. Jäädyin paikalleni ja tärisin hiljaa paikallani. Putouslaulun silmät muljahtivat hän sätkäisi vielä kerran tai pari ja valahti sitten veltoksi. “Olen erittäin pahoillani, että jouduit näkemään tuon”, Liljatuuli pahoitteli muttei vaikuttanut yhtään pahoittelevalta. “K-kuoliko h-hän”, sopersin. Liljatuuli nyökkäsi surullisesti. Käännähdin ja säntäsin ulos pesästä karvat pystyssä. Muistin vain Putouslaulun suusta valuneen vaahdon sekaisen veren. Syöksyin suoraan oppilaiden pesään ja omalle makuusijalleni. Käperryin kerälle vaikka en ollutkaan väsynyt. Tungin nenäni häntäni alle ja ainoa asia mitä toivoin oli, että saisin jutella Hallavarjolle tästä. En vain uskaltanut mennä aloittamaan keskustelua! Tärisin hirveästi mutta nukahdin pian levottomaan kyyneleiden täyteiseen uneen.

Kirjoittaja: Sirius

Vilkuilin ympärilleni. Tassutin pesään. Vuoteita oli kymmeniä. Kissojen tuoksu tuntui pesälle. ”Mitä etsit?’ Sypressitassu kysyi. Hätkähdin. ”En mitään.” vastasin nopeasti. ”Selvä, mutta tämä on soturien pesä.” totesin Sypressitassu. ”Ai.” sanoin. Sypressitassu käänsi katseensa. ”Ehkäpä meidän olisi parasta lähteä.” hän sanoi ja harppoi ulos. Kohautin olkiani. Seurasin naarasta aukiolle. ”Tässä on aukio.” hän sanoi. Nyökkäsin viileästi. ”Ja tuolla on oppilaiden pesä.” Sypressitassu jatkoi. Vilkaisin pesää. ”Tuolla on parantajien pesä.” kuulin Sypressitassun sanovan. Pesässä näkyi erilaisia lehtiä ja yrttejä. ”Haluan parantajaksi.” sanoin heti. ”Oikeastiko?” Sypressitassu kysyi. ”Kyllä.” vastasin. Katseeni kääntyi heti kiveen aukiolla. ”Mikä tuo kivi on?” hämmästelin. ”Sitä sanotaan Litteäkiveksi.” Sypressitassu vastasi. ”Litteä..mikä?” kysyin. Ymmärtäminen oli hankalaa. En ollut klaanisyntyinen, vai olinko? Päähäni tuli monia kysymyksiä. ”Sypressitassu?’ kysyin. ”No?” Sypressitassu kääntyi minuun päin. ”Olenko minä joku vierailija?’ kysyin pelokkaana. ”Et.” Sypressitassu sanoi heti. Minua hermostutti. ”Et ole.” Sypressitassu toisti. Minua pelotti kovasti. ”Enhän?” varmistin. ”Etkä ole.” Sypressitassu totesi. ”Miksi olisit?” ”Eikä Eloklaani heitä pientä pentua metsään vaikka se olisi puoliksi mäyrä!” Nyökkäsin häkeltyneenä. Väkisinkin minua alkoi naurattaa. ”Puoliksi mäyrä?” kysyin. ”No joo, ehkä ei ihan niin.” Sypressitassu vastasi ja hymyili. Tunsin lämpöä Sypressitassua kohtaan. Vaikka olinkin hyvin kylmäkiskoinen, hän vaikutti lämpimältä ja mukavalta. Hymyilin takaisin. Pienet tassuni syyhysivät. ”Mikä sitten tuo aukko tuolla kiven alla on?” kysäisin. ”Se on päällikköme Mesitähden pesä.” Sypressitassu vastasi. ”Päällikkönne?” kummastelin. Se kuulosti kummalliselta. ”Niin, päällikkömme.” Sypressitassu vastasi.

”Sypressi?”

Kirjoittaja: Elandra

Raotin hitaasti väsyneitä silmiäni. Lihaksiani särki, ja muistin heti eilisen taistelun. Palattuamme leiriin olin ollut liian väsynyt jutellakseni kimppuumme hyökänneiden kissojen kanssa, ja Minttuliekki oli patistanut minut parantajan pesälle. Liljatuuli oli tarkastanut vammani ja todennut, etteivät ne tarvitsisi juurikaan hoitoa. Parantajanaaras oli peitellyt kasvoillani ja kaulallani olevat haavat pahanhajuisella salvalla ja hämähäkin seitillä. Sen jälkeen naaras oli komentanut minut ensin syömään ja sitten nukkumaan. Olin niin väsynyt, etten jaksanut väittää vastaan. Minttuliekki oli ollut seuranani sen ajan, kun olin syönyt ja saatteli minut sitten omalle pesälleni.
Nousin hitaasti ylös sammalvuoteeltani ja irvistin kivusta. Siellä täällä kehossani oli pienempiä haavoja, joita kirveli inhottavasti liikkuessani. Turkkini oli aivan sotkuinen, joten pyhitin pienen hetken sen sukimiseen. Ohut ja lyhyt turkkini paljasti hyvin ne kohdat, joista oli irronnut karvatukkoja taistelun lomassa. Sukiessani turkkiani, kävin mielessäni läpi eilisiä tapahtumia. Olin lähestulkoon varma, että Metsähallan ja hänen tovereidensa hyökkäys oli se, mistä Lauhalaukka oli minua varoittanut. Pelko kalvoi yhä sisälmyksiäni, sillä en voinut olla varma, oliko vaara vieläkään ohi. Jos Metsähallalla oli jossain lisää ystäviä, he tulisivat varmasti etsimään tovereitaan. Päätin, että minun olisi puhuttava kahdelle vangittuna olevalle erakolle mitä pikimmiten.
Kun turkki oli kyllin siisti, nousin seisomaan ja astelin kohmeisin askelin ulos Litteäkiven alta. Aurinko oli jo korkealla, ja pääaukio oli täynnä kissoja. Muutama heistä käänsi päänsä suuntaani huomatessaan minut.
”Huomenta”, tervehdin Litteäkiven liepeillä istuvaa Pehmoturkkia. Naaraan kasvoille muodostui lämmin, mutta säälivä hymy.
”Huomenta, Mesitähti. Mukava nähdä, että olet kunnossa”, vaaleaturkkinen naaras lausahti lämpimällä äänellään. Nyökkäsin soturille kuin kiitoksena. Käänsin katseeni pois soturittaresta, ja annoin katseeni kiertää vapaasti leirin ympäri. Etsin Minttuliekkiä, muttei punaturkkista naarasta näkynyt aukiolla. Katseeni pysähtyi Väärävarjoon, joka oli myös kohdistanut omansa minun suuntaani. Valkoturkkinen soturi ei säikähtänyt katseemme kohtaamista, vaan piti meripihkaiset silmänsä yhä visusti minussa. Astelin isäni luokse ja tervehdin tätä kohteliaasti. Kolli nyökkäsi tervehdykseksi.
”Oletko nähnyt Minttuliekkiä?” esitin valkealle kissalle kysymyksen. Väärävarjo nyökkäsi.
”Hän on klaaninvanhimpien pesässä; ne hyökkääjät majoitettiin väliaikaisesti sinne”, kolli murahti ja lisäsi vielä, ”klaaninvanhimmat siirrettiin pentutarhalle.” Katseeni siirtyi soturista klaaninvanhimpien pesänä toimivaan karhunvatukkapensaaseen.
”Kiitos, minun täytyy mennä sinne heti”, totesin nopeasti ja nousin ylös.
”Tietysti”, kolli murahti hieman pettyneesti, muttei jäänyt pidättelemään minua. Tuntui pahalta jättää Väärävarjo yksin, olihan kolli kuitenkin isäni, vaikkemme olleet tunteneet kovin kauaa. Päätin, että lähestyisin häntä paremmalla ajalla ja viettäisin hänen kanssaan aikaa.
Kuljettuani aukion poikki karhunvatukkapensaan luokse, pujahdin sisään pesään. Heti pesän sisäänkäynnin edessä kohtasin vaaleanharmaan naaraan, jonka tunnistin Salamataivaaksi.
”Tänne ei-”, naaras ehti sanoa, ennen kuin tunnisti minut, ”anteeksi, tule vain.” Soturi painoi pahoittelevasti päänsä alas ja teki minulle tilaa. Hymyilin ystävällisesti naaraalle ja astelin tämän ohi syvemmälle pesään. Minttuliekki istui kahden tabbykuvioisen erakon edessä ja vilkaisi nopeasti minua, kääntäen sitten katseensa takaisin kaksikkoon.
”Saitko levättyä?” punaruskea naaras kysyi katse visusti erakoissa.
”Ihan tarpeeksi. Oletteko jo haastatelleet heitä?” kysyin rauhallisella äänellä ja istuin kumppanini vierelle. Ruskeat kollit olivat hereillä, ja he seurasivat tiiviisti katseillaan meidän liikkeitämme. Kissat makasivat vierekkäisillä sammalvuoteilla lähellä toisiaan. Nähtävästi Liljatuuli tai Leimusilmä oli käynyt heidän luonaan, sillä kollien haavoja oli paikkailtu.
”Emme vielä. Ajattelin, että tahdot tehdä sen”, naaras lausahti. Käänsin katseeni Salamataivaan puoleen.
”Vahtivuorosi on ohi, minä jatkan tästä”, nau’uin ystävällisellä äänellä harmaalle soturille. Naaras katsoi minua empien, mutta nyökkäsi.
”Kiitos”, soturitar tokaisi ja astui ulos pesästä. Vihreä katseeni kääntyi takaisin erakoihin.
”Keitä te olette?” päätin aloittaa keskustelun mahdollisimman rauhanomaisesti. Ei olisi kenellekään hyväksi, jos olisin vihamielinen. Oli parempi ottaa kaksikko vastaan kuin he olisivat vieraitamme.
”Minä olen Karju, ja tässä on veljeni Kiero”, pienempi kolli vastasi virnistäen, ”ja se ystävämme oli Metsähalla, vaikka sen sinä varmaan tiesitkin jo. Ihan hyvä, että tapoitte sen, hän meinaan oli aika raivostuttava tapaus.” Kollin sanat saivat minut sanattomaksi. Millaisia kissoja nämä oikein olivat, kun toverin kuolema ei hetkauttanut heitä lainkaan?
”Miksi te hyökkäsitte kimppuumme?” esitin kysymyksen vakavana hetken hiljaisuuden jälkeen. Arpiturkkinen kolli vilkaisi epäröiden veljeään, joka ei vaivautunut kääntämään katsetta pois minusta.
”Se oli kaikki Metsähallan suunnitelmaa”, kolli murahti, ”minä halusin vain nähdä, että heräätkö sinä oikeasti henkiin.” Erakon kasvoille piirtyi huvittunut virne, mutta tämän vierellä makaava kissa pysyi vakavana.
”Mitä suunnitelmaa?” kysyin siristäen silmiäni. Karju katsoi minua virnistäen.
”Mitä minä saan, jos kerron?” kissa kysyi naurahtaen ja sipaisi huolettomasti kielellään käpäläänsä. Vilkaisin empien Minttuliekkiä, joka käänsi myös katseensa minuun.
”Jos toimitte yhteistyössä kanssamme, ette ole vankejamme, vaan vieraitamme”, lausuin rauhallisella äänellä ja kohtasin Karjun rusehtavan vihreät silmät. Kolli näytti mietteliäältä ja vilkaisi veljeään.
”Mitä mieltä sinä olet? Tahdommeko olla näiden kissojen vieraita?” kolli kysyi. Kiero siristi silmiään, muttei sanonut mitään. Karju käänsi katseensa takaisin minuun.
”Mitä eroa on vangilla ja vieraalla?” tabbykuvioinen kolli kysyi.
”Kun olette kertoneet kaiken mitä tahdomme tietää, saatte vapaasti lähteä”, lupasin empimättä, ja huomasin Minttuliekin katseen kääntyvän taas minuun. Varapäällikön katse oli tiukka, hän ei kai ollut kanssani asiasta samoilla linjoilla. Mutta minä tahdoin uskoa, että jos nämä kissat pystyisivät tekemään yhteistyötä kanssamme, voisimme huoletta päästää heidät vapaaksi.
”Nääh, hyvä on sitten”, Karju tuhahti lapojaan kohauttaen, ”mitä arvon Mesitähti tahtoo tietää?”
”Miksi Metsähalla halusi hyökätä kimppuumme?” esitin saman kysymyksen toistamiseen, toivoen tällä kertaa saavani siihen vastauksen. Karju näytti mietteliäältä ja pysyi hetken vaiti ennen kuin vastasi:
”Sepä vasta olikin surkea tarina”, kolli naurahti muka liikuttuneena, ”tavatessamme, hän jaaritteli pitkät pätkät pikku-pikku pojastaan, jonka hän jätti siihen toiseen klaaniin kauan sitten. Sinä kuulemma käännytit hänen pienen Mahlahallansa ja teit kollirukasta ihan vässykän. Sitten kävi pienen pieni onnettomuus, johon Metsähallalla saattoi olla hieman osuutta ja joku kissa hukkui. Siinä samassa meni myös Mahlahalla, ja Metsähalla suuttui aika kovasti. Se vanha naaras pimahti ihan täysin ja suunnitteli yöt ja päivät sinun tappamistasi. Huh huh, sitä oli aika rankkaa seurata sivusta. Hän kertoi, että sinua ei voisi tappaa noin vain, ja minä en uskonut. Halusin nähdä sen itse, ja siksi me lähdimme mukaan sen pipipään suunnitelmaan.” Koko ajan puhuessaan Karjun kasvoilla oli virne, joka sai oloni epämukavaksi. Tämä kissa vaikutti täysin tunteettomalta ja epälojaalilta.
”Moniko muu tässä suunnitelmassa oli mukana?” kysyin yrittäen sivuuttaa sen, miten inhottavalta kissalta Karju vaikutti. Kolli pudisteli päätään.
”Vain me, ei ketään muita. Voin vannoa sen”, hän tokaisi lapojaan kohauttaen. Kolli puhui niin vakuuttavasti, että minä uskoin häntä. Kysymykseni eivät kuitenkaan loppuneet siihen:
”Missä te asutte?”
”Emme missään”, kolli vastasi nopeasti, ”emme tykkää pysyä yhdessä paikassa liian pitkään. Sellaisesta tulee turvaton olo.” Nyökyttelin hitaasti päätäni.
”Mikäli tahdotte, te voitte jäädä Eloklaaniin niin pitkäksi aikaa kun vain tahdotte. Voitte tutustua klaanimme elämään, mutta yhdellä ehdolla: käyttäydytte asiallisesti ja meidän sääntöjemme mukaan. Ette aiheuta riitaa tai vahingoita klaanini jäseniä”, katsoin tiukasti vuorotellen Karjua ja Kieroa. Molemmat vilkaisivat toisiaan.
”Joo, kyllä me voimme hetkeksi jäädä. Sinä teit minuun vaikutuksen, Mesitähti. Anteeksi se eilinen, oltaisiinko kavereita?” kolli kysyi ja väänsi kasvoilleen jonkin hymynkaltaisen. Myös minä väläytin kollille hymyn:
”Ollaan vain. Pysytelkää vielä täällä pesässä sen aikaa, että kerron klaanille tästä asiasta. Tulen kertomaan, kun voitte tulla ulos.”
Molemmat kissat nyökäyttivät päitään, ja minä poistuin Minttuliekki perässäni ulos klaaninvanhimpien pesästä. Punaruskea naaras kiiruhti rinnalleni, kun astelin kohti Litteäkiveä.
”Oletko aivan varma, että heihin voi luottaa?” naaras kysyi. Käänsin lämpimän katseeni kumppaniini.
”He kertoivat kaiken mitä tahdoimme tietää. Minun mielestäni he vaikuttavat ihan luotettavilta. Jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden, eikö niin?” kosketin hellästi kuonollani Minttuliekin kuonoa ennen kuin loikkasin Litteäkiven päälle pitääkseni klaanikokouksen.
Kun olin kertonut klaanille Karjusta ja Kierosta ja siitä, että he jäisivät vieraiksi Eloklaaniin, kävin vielä kaksikon luona. Pyysin Rastaskukkaa esittelemään kaksikolle leiriä, ja naaras suostui siihen pienen epäröinnin jälkeen. Osa eloklaanilaisista tuntui olevan hyvin epäileväisiä erakoita kohtaan, mutta minä luotin heihin. Halusin eloklaanilaisten näkevän, miten tärkeää oli luottaa muihin ja antaa jokaiselle uusi mahdollisuus. Kuka tahansa pystyi muuttumaan ja oppimaan virheistään.

Kirjoittaja: Elandra

Makasin sotureiden pesässä liikkumattomana. Oli yö, mutten saanut unen päästä kiinni. Päässäni pyörivät tämän päivän tapahtumat. Olin ollut Minttuliekin johtamassa partiossa, kun olimme kuulleet taistelun ääniä lähistöltä. Koivumetsässä olimme kohdanneet viisi taistelevaa kissaa, joista kaksi olivat eloklaanilaisia ja kolme erakoita. Mesitähti oli siinä vaiheessa maannut elottomana maassa, ja Hiilihammas taisteli sinnikkäästi, mutta oli hyvin pahasti alakynnessä. Koko klaanin onneksi me olimme sattuneet paikalle, sillä muuten Eloklaani olisi ollut päällikköä ja yhtä soturia köyhempi.
Olin tunnistanut yhden hyökkääjistä Metsähallaksi, joka oli lehtikadon aikaan vieraillut Eloklaanissa tovin. Poikansa Mahlahallan ja tämän ystävän Lauhalaukan katoamisen jälkeen vaaleaturkkinen naaras oli kuitenkin kadonnut sanaakaan sanomatta. Olimme saaneet nopeasti kissat aisoihin, mutta Metsähalla ei luovuttanut. Hän mourusi minun ja Mehiläislennon alla raivoikkaasti ja yritti rimpuilla irti otteestamme. Naaras oli yllättävän vahva, ja meidän oli vaikea pitää häntä aloillaan. Tarjosimme erakolle mahdollisuutta luovuttaa, mutta hän ei tarttunut siihen. Aivan yllättäen naaras oli onnistunut kaatamaan Mehiläislennon maahan, jolloin myös oma otteeni erakosta lipesi ja hän pääsi rimpuilemaan vapaaksi. Kissa oli hyökännyt Mehiläislennon kimppuun. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin riistää pahoin haavoittuneen erakkonaaraan henki.
Se oli ollut ensimmäinen tapponi koskaan. Metsähallan kuoltua, jäin hetkeksi tuijottamaan hänen lasittuneita silmiään. Minä inhosin kuolemaa, ja se sai niskavillani nousemaan pystyyn. Vaikka soturilain mukaan olin toiminut oikein, tunsin piston rinnassani. Minä olin vienyt toiselta kissalta mahdollisuuden elämään.
”Kiitos”, Mehiläislento oli keskeyttänyt herkän hetkeni, ”ellet olisi tullut väliin, minä makaisin nyt tuossa.” Nuoremman soturin sanat olivat saaneet minut havahtumaan. Aivan, minulla ei ollut ollut muita vaihtoehtoja. Jos olisin jättänyt Metsähallan henkiin, klaanitoverini olisi menettänyt omansa.
Siitä huolimatta asia vaivasi mieltäni. Tiesin toimineeni oikein, ja jopa Minttuliekki oli ollut asiasta samaa mieltä, mutta silti toisen tappaminen tuntui pahalta. Minulle oli opetettu, että kaikkea elämää tuli kunnioittaa, mutta silti olin päätynyt tappamaan kissan. Kissan, joka oli riistänyt Mesitähdeltä yhden hengen. Oliko oikein tappaa kissa, joka olisi muuten tappanut enemmän? Ravistelin turhautuneena päätäni ja luovutin nukkumisen suhteen.
Nousin ylös vuoteeltani ja hiivin nukkuvien sotureiden ohi pesän uloskäynnille. Pääaukiolle saavuttuani nostin katseeni taivaalle. Aamu oli alkanut jo valjeta, ja aurinko nousisi pian. Olin menettänyt ajantajuni kokonaan maatessani pesässä. Yö oli jo ohi, enkä ollut nukkunut silmäystäkään. Katseeni kiinnittyi tummanharmaaseen naaraaseen, joka asteli ulos parantajan pesästä. Liljatuuli suuntasi ripein askelin kohti leirin uloskäyntiä. Kulkiessaan ohitseni naaras vilkaisi minua ja nyökkäsi tervehdykseksi.
Päätin käydä kurkkaamassa parantajan pesällä, josko Hiilihammas olisi ollut jo hereillä. Kuljin pääaukion poikki karhunvatukkapensaikon luokse ja astuin sisään sairasaukiolle. Aukio oli tyhjillään, lukuun ottamatta Hiilihammasta, joka makasi yhdellä sammalvuoteista. Kollin silmät olivat raollaan, mutta huomatessaan minut, soturi avasi ne kokonaan ja nosti päänsä ylös. Kolli oli ottanut osumaa taistelussa.
”Huomenta”, lausahdin kohteliaasti entiselle mestarilleni, ”miten sinä voit?”

//Hiili?

Kirjoittaja: Elandra

Kesken rauhallisen kävelyretken olimme törmänneet maassa kituvaan jänikseen. Sen keho oli yltä päältä veressä ja haavoja oli siellä täällä. Hiilihammas oli lopettanut eläinrukan kärsimyksen tappamalla sen nopeasti.
”On vaikea uskoa, että kettu olisi tehnyt tämän”, tabbykuvioinen kolli tokaisi silmäillessään elotonta jänistä. Haistelin ilmaa sen varalta, että tämän tehnyt eläin olisi yhä täällä. Ilmassa ei kuitenkaan leijaillut sen enempää ketun kuin vieraiden kissojenkaan hajuja. Vain tavallisia metsän tuoksuja ja eloklaanilaisten aamuisia hajujälkiä.
”Se on tuotu tänne kidutettuna”, huomasin silmäillessäni ympäristöämme. Maa oli siisti, eikä paikalla ollut lainkaan taistelun jälkiä. Jänis oli sen verran iso eläin, että ei sitä ilman pientä kamppailua saisi haavoitettua noin pahasti. Jänis ei myöskään ollut itse tullut tänne, sillä se olisi jättänyt jälkeensä verivanan. Jonkun oli siis täytynyt kiduttaa sitä toisaalla ja kantaa sitten tänne.
”Olet oikeassa”, Hiilihammas naukui mietteliäänä ja nosti huolestuneen katseensa minuun.
”Pitäisiköhän-”, kollin lause keskeytyi, kun aivan tyhjästä joku pudottautui läheisen koivun oksalta hänen niskaansa. Kaikki kävi niin äkkiä, etten ehtinyt tehdä mitään, kun tunsin painon myös omassa niskassani. Rojahdin sen voimasta maahan.
”Kuole!” kissa mourusi tarttuessaan niskanahastani kiinni. Paino katosi päältäni, mutta kissan ote ei hellittänyt. Yritin kiskaista itseni irti hyökkääjän hampaista, mutta kissan leuat olivat puristuneet tiukasti yhteen. Hyökkääjä riuhtaisi minua voimakkaasti pari kertaa niin, että kellahdin kyljelleni. Ote niskasta irtosi, ja kohtasin nyt hyökkääjän kasvot. Ruskea tabbykuvioinen kolli tuijotti minua pettyneenä vihreillä silmillään.
”Höh, Metsähalla väitti sinun olevan pahempi vastus”, kolli ärähti päätään pudistellen ja teki nopean syöksyn kohti kaulaani. Kissa oli tajuamattaan antanut minulle juuri sopivan verran aikaa varautua hänen hyökkäykseensä. Sen ansiosta ehdin kierähtämään sivuun ja vältin juuri ja juuri kissan terävät hampaat. Ehdin vilkaista Hiilihammasta, joka kamppaili tasaisesti toista ruskeaa kissaa vastaan. Minulla ei ollut hajuakaan, keitä nämä kissat olivat, ja Metsähallan mainitseminen aiheutti entistä enemmän kysymyksiä. Taistelu oli kesken, joten nyt ei ollut aikaa jäädä miettimään mitään ylimääräistä.
Kimppuuni hyökännyt kolli aloitti heti uuden hyökkäyksen minua kohti. Onnistuin taas väistämään hänen hyökkäyksensä. Syöksähdin nopeasti vastahyökkäykseen ja sivalsin kynsilläni vihollisen kylkeä ennen kuin kierähdin hänen toiselle puolelleen. Kissa oli liikkeiltään huomattavasti hitaampi kuin minä. Loikkasin kynnet ojossa hänen kimppuunsa ja pudottauduin kissan selkään. Erakko kaatui hyökkäykseni voimasta maahan, mutta ei jäänyt toimintakyvyttömäksi. Hetken ajan pyörimme kosteassa mullassa toistemme kimpussa, kumpikin yrittäen saada otetta toisesta.
Hetken kierimisen jälkeen irtaannuimme etäämmäs toisistamme. Seisoimme vastakkain puiden lomassa, eikä kummankaan katse harhautunut hetkeksikään pois toisen silmistä.
”Miksi te hyökkäsitte kimppuumme?” esitin mahdollisimman rauhallisesti kysymyksen kollille, jonka murhaava katse oli kohdistettu minuun. Olisi ollut parempi, jos olisimme voineet ratkaista tämän puhumalla. Pelkäsin, että tämä taistelu ei päättyisi kauniisti.
”Kyllä sinun pitäisi se tietää”, tabbykuvioinen kolli murisi paljastaen hampaansa. Yritin miettiä pääni puhki, mutta en saanut päähäni, miksi kaksikko oli hyökännyt kimppuumme. En ollut koskaan nähnyt kumpaakaan heistä, joten arvelin Metsähallan olevan tämän takana. Mutta en käsittänyt, miksi naaras olisi halunnut hyökätä meidän kimppuumme. Olimme tulleet hyvin toimeen sinä aikana, minkä hän oli viettänyt Eloklaanissa.
Kuulin taustalta Hiilihampaan ja toisen erakon taistelevan, mutten voinut kääntää katsettani klaanitoveriini varmistaakseni, ettei tämä ollut alakynnessä. Se olisi antanut omalle vastustajalleni oivan tilaisuuden hyökätä kimppuuni. Yritin keksiä, miten taistelu olisi voitu päättää ilman, että kukaan joutuisi menettämään henkeään, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Lähistöllä saattoi olla useampi kissa, jotka tulisivat ystäviensä apuun tarvittaessa. En siis voisi ottaa riskiä ja juosta leiriin hakemaan apua, sillä se vaarantaisi koko Eloklaanin turvallisuuden. Olisimme tietysti voineet Hiilihampaan kanssa yrittää paeta jokeen, mutta vihollisemme saattoivat myös osata uida. Minä tai klaanitoverini emme olleet erityisen lahjakkaita uimareita, eikä vedessä taistelu tosiaankaan kuulunut vahvuuksiini.
Ainoaksi vaihtoehdoksi jäivät siis vihollisen väsyttäminen tai haavoittaminen. Väsyttämisessä oli riskinä se, että väsyisin itsekin enkä jaksaisi enää taistella, jos kissoilla olisi apujoukkoja. Kaiketi minun oli siis taisteltava.
Syöksähdin nopeasti eteenpäin kohti vastustajaani, mutta tämä loikkasi sivuun ja pääsi taakseni. Tein nopean pysähdyksen ja potkaisin takajaloillani tabbykuvioista kollia päin tuon kasvoja. Kun käännähdin ympäri, näin ruskean kollin lennähtäneen maahan potkun voimasta. Nopealla syöksyllä heittäydyin tämän kimppuun, eikä hidasliikkeinen kissa ehtinyt tehdä mitään, kun upotin jo hampaani tämän pehmeään kaulaan. Aluksi kissa yritti rimpuilla irti otteestani, mutta tajutessaan sen olevan hyödytöntä, tämä jähmettyi paikoilleen ja tyytyi vain murisemaan raivokkaasti. Samalla kun pidin hampaillani tiukan otteen toisen kaulasta, vilkaisin joidenkin ketunmittojen päässä kamppailevaa Hiilihammasta. Nyt vasta näin paremmin kissan, jota vastaan klaanitoverini taisteli. Erakko oli tabbykuvioinen suuri kolli, jonka keho oli lukuisten arpien peitossa. Hiilihammas näytti olevan alakynnessä ja hänen turkillaan oli kipeän näköisiä haavoja.
”Mitä sinä aikailet?” allani makaava kolli kähisi ja liikahti hieman. Puristin leukani yhä tiukemmin yhteen, joka sai tabbykuvioisen kollin irvistämään kivusta. Hampaani oli tehnyt haavan kissan kaulaan, ja pieni määrä verta purskahti suuhuni. Olisin voinut tappaa kollin tähän paikkaan, mutta se oli viimeinen asia mitä halusin. En voisi odotella ikuisuutta, sillä Hiilihammas tarvitsisi apuani, jos hänen taistelunsa jatkuisi yhtä epäonnisena.
Ajatukseni keskeytyivät, kun kuulin takaapäin lähestyvät juoksuaskeleet.
”Varo!” Hiilihammas oli irrottanut katseensa vastustajastaan minua lähestyvään eläimeen. Ehdin nähdä, miten arpiturkkinen kissa syöksyi varomattoman Hiilihampaan kimppuun, ennen kuin jokin loikkasi selkääni. Otteeni tabbykuvioisesta kissasta irtosi. Kimppuuni hyökännyt riuhtoi minut pois toverinsa päältä ja iski minua käpälällään kasvoihini. Viiltävä kipu sai minut päästämään ilmoille parkaisun. Viimeinen asia mitä näin, olivat Metsähallan murhanhimoiset kasvot, ennen kuin naaras upotti hampaansa kurkkuuni. Sitä seurasi lamaannuttava kipu. Yrittäessäni huutaa kivusta, ilmoille pääsi vain onnetonta korinaa. Sitten kaikki pimeni.

Kun seuraavan kerran heräsin hengenmenetyksen jälkeen, kohtasin tutut kasvot. Minttuliekin kasvoilla oli huolestunut ilme, joka muuttui helpottuneeksi minun avatessa silmäni. Kipu oli hellittänyt, mutta se oli edelleen olemassa. Tähtiklaani oli parantanut haavani ainakin osittain. Kasvojani kirveli epämukavasti, ja kaulassani tuntui terävää kipua.
”Hiilihammas”, henkäisin muistaessani kollin, joka oli jäänyt taistelemaan kolmea kissaa vastaan Metsähallan hyökättyä kimppuuni.
”Hän on elossa”, punaruskea naaras sanoi rauhallisella äänellä, ”loukkaantunut, mutta elossa. Rastaskukka on parhaillaan saattelemassa häntä leiriin. Miten sinä voit?”
Sivuutin täysin kumppanini kysymyksen, sillä en pitänyt omaa vointiani juuri nyt niin tärkeänä. En tiennyt, mitä hengenmenetykseni aikana oli tapahtunut.
”Missä Metsähalla ja ne kaksi muuta ovat? Ovatko he elossa? Miten te löysitte meidät?” lauoin kysymyksiä nopeammin kuin Minttuliekki pystyi niihin vastata. Naaraan tuima ilme kertoi, että minun täytyi rauhoittua.
”Olimme partiossa lähistöllä, kun kuulimme taistelun ääniä. Metsähalla ei suostunut luovuttamaan, joten meillä ei ollut vaihtoehtoja. Kaksi muuta kissaa luovuttivat, ja partio vei heidät leiriin”, naaras kertoi ja tarkasteli reaktiotani. Kampesin itseni istumaan, jolloin näin muutaman ketunmitan päässä makaavan elottoman kissan. Metsähallan ruskea katse oli lasittunut ja entisen soturin turkki oli veren tahrima. Käänsin haikean katseeni takaisin Minttuliekkiin.
”Kertoiko hän, miksi hän teki näin?” kysyin hiljaisella äänellä. Punaruskea naaras pudisteli päätään:
”Ei, mutta ne kaksi muuta tuntuvat tietävän syyn.” Nyökkäsin pienesti ja nousin seisomaan. Jalkani tuntuivat huterilta, ja olin vähällä horjahtaa takaisin maahan. Minttuliekki kiiruhti vierelleni ja auttoi minua pysymään pystyssä.
”Pärjäätkö sinä? Meillä ei ole mikään kiire”, naaras vakuutti lempeällä äänellä.
”Olen ihan kunnossa. Kävellään hitaasti, minä pärjään kyllä”, vakuutin ja lähdin kumppanini rinnalla kulkemaan kohti jokea.