Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mesitähden aavistamaton veikkaus sai minut hörähtämään ääneen. Päällikkö katsahti minuun kummastuneena.
”Luulenpa, että se oppilas etsi sisiliskoja ihan muista syistä”, selitin hänelle huvittuneena. Mesitähden ilme muuttui entistä hämmentyneemmäksi, joten avasin tapausta vähän tarkemmin: ”Ilmeisesti hän oli vain tutkimassa niitä, koska piti niitä kiehtovina. Hänen mestarinsa tuskin katsoo sitä selitystä kovin hyvällä.”
Mesitähti räpäytti silmiään hieman ihmeissään, mutta sitten hänenkin suunsa vääntyi huvittuneeseen hymyyn. ”Onpa hyvä kuulla, että naapureillamme ei ole vielä niin paha pula ruuasta, että se lähettäisi oppilaita etsimään sisiliskoja ruoaksi”, hän maukaisi viikset väpättäen.
”Jos tilanne olisi todella niin huono, meidän pitäisi kyllä olla huolissaan”, virnistin ja kuvittelin mielessäni, miten kuolonklaanilaiset yrittivät käännellä kiviä liskojen toivossa. ”Siinä tapauksessa meidän olisi ehdottomasti autettava heitä ja annettava heille muutama sisilisko.”
Huvittunut hymy pysyi Mesitähden naamalla. ”Niinpä.”
Samassa korvani ponnahtivat pystyyn, kun jostain kuului kimeä vinkaisu – kuin jonkin kituvan eläimen kuolinhuuto. Mesitähtikin oli kuullut sen, ja valkoinen kolli katseli ympärilleen valppaasti.
Noin neljän tai viiden ketunmitan päässä edessäpäin oleva pensas heilahti vähän. Vaihdoimme Mesitähden kanssa jännittyneitä katseita, ja lähdimme hiipimään pensasta kohti. Niskakarvat pystyssä kiersin pensaan toiselle puolelle varautuen kaikkeen mahdolliseen. Hämmästyksekseni pensaan takaa löytyi kitumaan jätetty jänis, jonka turkki oli sen oman veren peitossa ja kivusta pullistuneet silmät tuijottivat meitä.
Varmalla otteella puristin jäniksen alleni ja päätin sen päivät. Se lakkasi liikkumasta ja jäi makaamaan maahan hengettömänä. Katsoin sitä kurtistaen kulmiani: Mikä eläin oli haavoittanut sitä näin pahasti, mutta ei kuitenkaan tappanut? Tällainen oli vain julmaa ja pitkitti saaliin kärsimystä turhaan.
Katsahdin Mesitähteen, joka näytti olevan vähintään yhtä ymmällään kuin minä. Jotain outoa tässä kyllä oli…
”On vaikea uskoa, että kettu olisi tehnyt tämän”, tokaisin ääneen, laskien katseeni jälleen jalkani alla olevaan jänikseen. Ympäri sen kehoa oli viiltojälkiä, mutta pahimmat vammat olivat kohdistuneet kaulan alueelle, josta enin veri oli vuotanut sen turkille.

//Mesi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Omenahuuma, sinä johdat partion itärajalle. Ota mukaasi Irvikita, Korppisiipi ja Koivumyrsky.”
Oli varhainen aamu, ja sotureita oli kerääntynyt aukiolle kuuntelemaan päivän partioiden jakamista. Olin tyytyväinen saadessani johtaa partiota, ja keräsin jahkailematta kaikki Minttuliekin mainitsemat kissat ympärilleni. Taivas enteili kuitenkin sadetta, joten halusin hoitaa velvollisuudet nopeasti pois päiväjärjestyksestä välttyäkseni pahimmalta kastumiselta.
”Mennään sitten”, hoputin muita partion jäseniä, jotka taisivat myöskin aavistella sadetta, sillä he eivät vaikuttaneet erityisen halukkailta lähtemään ulos. Koivumyrsky, entinen oppilaani, näytti hiukan huonovointiselta, mutta panin sen sään piikkiin. Kyllä minuakin etoi ajatus sateessa partioimisesta.
Lähdimme matkaan ja suuntasimme ohjeiden mukaisesti itärajalle. Jossain vaiheessa alkoi tihkuttaa vettä, ja lopulta tihkusade yltyi rankkasateeksi. Koska meidät oli lähetetty partioon nummille, sateensuojaa oli turha yrittää edes katsella. Meidän oli vain hoidettava partio loppuun ja palattava sitten suorinta reittiä takaisin leiriin kuivattelemaan.
Kotimatka sujuikin puolijuoksua. Koivumyrsky tuli perässä laahaten, ja minun piti vähän väliä pysähtyä patistelemaan häntä, jotta matka joutuisi nopeammin. Sateessa oleminen sai minut hyvin ärsyyntyneeksi, eikä minulla ollut kärsivällisyyttä jäädä odottelemaan ketään.
”Koivumyrsky, vauhtia käpäliin! Muu partio joutuu hidastelemaan sinun takiasi!” äsähdin oranssille kollille, joka oli taas jäämässä jälkeen. Koivumyrsky katsoi minua väsyneesti, mutta ei ruvennut vänkäämään vastaan vaan kiihdytti askeliaan.
Lopulta saavuimme leiriin. Sade oli jo lakannut, mutta olimme yhä litimärkiä. Hyh! Ravistelin turkkini kuivaksi aukiolla, jonne sade oli synnyttänyt pieniä lammikoita. Partiossa olleet soturit hajaantuivat kukin omille teilleen. Minäkin suuntasin soturien pesälle torkuille, sillä ulkona oleilu tällaisella koiranilmalla oli varsin vastenmielinen ajatus.

Kun heräsin nokosiltani, ulkona oli valoisaa. Sadepilvet olivat siirtyneet pois auringon ja sen lämmittävien säteiden tieltä. Katsahdin ympärilleni pesässä – lisäkseni paikalla oli noin kuusi soturia. Koivumyrsky oli yksi heistä. Huomasin jonkin olevan vialla: kolli tärisi vuoteessaan kuin haavanlehti.
Nousin ylös ja menin katsomaan nuorempaa soturia.
”Koivumyrsky?” nau’uin.
Koivumyrsky raotti silmiään, joissa oli epätavanomaisen utuinen katse. Yhtäkkiä soturin silmät muljahtivat, kun oksennus pyrki ulos kollin ruokatorvea pitkin. Loikkasin pois yrjön tieltä järkyttyneenä. Oliko Koivumyrsky sairas?
Nopeasti kävin hakemassa Liljatuulen parantajan pesältä. Parantajanaaras tutki kollin pikaisesti ja komensi sitten pesässä olevia sotureita auttamaan Koivumyrskyn siirtämisessä sairasaukiolle. Seurasin sivusta, miten oranssi soturi vietiin ulos pesästä. Rinnassani puristi syyllisyyden tunne – olin ottanut sairaan kissan mukaani partioon kaatosateeseen.

Illan tullen kävin katsomassa entistä oppilastani sairasaukiolla. Oksennuksen eltaantunut haju iski vasten kasvoja heti parantajan pesän sisäänkäynnillä, ja Liljatuuli pyysi minua tulemaan käymään jonakin toisena kertana.
Se ei auttanut omantunnon tuskiini. Olisin halunnut pyytää Koivumyrskyltä anteeksi aiempaa äksyilyäni. Kolli oli näyttänyt huonovointiselta jo ennen partiota, mutta olin sivuuttanut sen täysin. Minulla oli aivan kamala olo.
Kunhan soturi voisi paremmin, saalistaisin hänelle jotakin hyvitykseksi. Se oli vähintä, mitä saatoin tehdä hänen hyväkseen. Ensi kerralla olisin tarkempi, enkä päästäisi partioon sairaita kissoja.

Seuraavana aamuna yritin uudestaan käydä parantajan pesällä. Elättelin toivoa siitä, että kollin olo oli kohentunut yön aikana.
Kuitenkin, kun astuin peremmälle hämärään pesään, katseeni osui saman tien liikkumattomaan oranssiin hahmoon, joka oli aseteltu makaamaan puhtaille sammalille melkein kuin nukkuvan näköiseksi. Leimusilmä oli kumartunut levittämään jotakin yrttiä Koivumyrskyn turkille. Vatsassani muljahti.
”Olen pahoillani. Kuume nousi yön aikana niin rajuksi, että me emme voineet enää tehdä mitään hänen hyväkseen. Hän on nyt Tähtiklaanin luona”, Liljatuulen surullinen naukaisu kuului vierestäni. Vastahakoisesti irrotin katseeni Koivumyrskystä ja siirsin sen parantajaan.
Sirisevä ääni korvissani voimistui hetki hetkeltä, enkä saanut sanaakaan ulos suustani. Tuskaisa vaikerrus kohosi ylös kurkustani. Koivumyrsky oli kuollut, ja se oli minun syytäni!

Illalla eloklaanilaiset kerääntyivät aukiolle hyvästelemään Koivumyrskyn ruumiin. Kolli oli aseteltu keskelle aukiota, ja kuoleman haju oli peitetty parantajien yrteillä. Aioin valvoa soturin ruumiin vierellä koko yön. Vaikka en uskonutkaan Tähtiklaaniin tai mihinkään muuhun huuhaahan, koin velvollisuudekseni tehdä sen Koivumyrskyn entisenä mestarina ja ystävänä.
Yö saapui ja tuli hämärää. Aukiolle jäi muutama muukin kissa lisäkseni. Makasin oranssin kollin vieressä käpälät alleni vedettynä ja kuono kiinni tämän lapaturkissa. Koivumyrsky oli kylmä kuin kivi, ja sen tunteminen sattui enemmän kuin mikään muu. Vielä eilen aamulla soturin ruumis oli ollut lämmin ja elämän täyttämä. Nyt jäljellä oli vain ontto ja kalsea kuori.
Ensimmäistä kertaa elämässäni pyysin Tähtiklaanilta jotakin: pyysin sitä ottamaan Koivumyrskyn vastaan ja kertomaan hänelle, kuinka pahoillani olin kaikesta.

Kirjoittaja: Elandra

Olin istuskellut ajatuksissani Litteäkiven luona, kun Hiilihammas oli saapunut luokseni. Joko tabbykuvioinen soturi oli hiipinyt luokseni tai olin ollut liian uppoutunut ajatuksiini, sillä en ollut huomannut kollin lähestyvän minua. Olin huomannut soturin vasta kun tämä oli avannut suunsa ja todennut, että tänään varmaankin sataisi. Tervehdin kissaa kohteliaasti, johon Hiilihammas vastasi kysymällä, painoiko joku mieltäni. Painoipa hyvinkin, mutten ollut varma, halusinko kaataa huoliani Hiilihampaan niskaan. Mielessäni pyöri paljon asioita, joista päällimmäisinä olivat lähestyvä täysikuu ja Lauhalaukan varoitus, joka ei vain jättänyt minua rauhaan.
Hiilihammas katsoi minua vastausta odottaen, joten jouduin nopeasti puntaroimaan vaihtoehtojani. En halunnut kuormittaa klaanitoveriani, joten päätin olla mainitsematta Lauhalaukan varoitusta, vaikka kissa siitä tiesikin.
”Mietin vain kokoontumiseen lähtijöitä”, naukaisin väläyttäen ystävällisen hymyn ruskealle kollille. Vaikken suoranaisesti valehdellut kollille, tuntui väärältä olla vastaamatta täysin rehellisesti hänen kysymykseensä. Hiilihammas oli itse tullut luokseni ja esittänyt kysymyksen, joten hän selkeästi halusi tietää mieltäni painavista asioista.
”Siinä onkin varmasti miettimistä”, tabbykuvioinen soturi naurahti hyväntuulisesti, ”jos tahdot, voin antaa sinulle muuta ajateltavaa; lähtisitkö kanssani kävelylle?” Hiilihampaan ehdotus oli kieltämättä sellainen, josta ei vain voinut kieltäytyä. Kasvoilleni levisi kiitollinen hymy:
”Toki, en olekaan käynyt koko päivänä ulkona. Kenties raitis ilma saa ajatuksetkin selkeämmiksi.”
”No niin, eiköhän mennä sitten”, Hiilihammas virnisti ja viittoi minut perässään ulos leiristä.

Suuntasimme rauhallisin askelin kauemmas leiristä kohti jokea. Matka joelle oli lyhyt, ja ylitimme joen nopeasti astinkiviä pitkin. Vasta joen toisella puolen hidastimme vauhtia juuri ennen koivumetsään saapumista. Hiilihammas jättäytyi vierelleni ja jatkoimme matkaa rinnatusten.
”Kuulin Minttuliekiltä, että kohtasitte eilen kuolonklaanilaisoppilaan Eloklaanin reviirillä”, rikoin yllemme laskeutuneen hiljaisuuden ja käänsin katseeni Hiilihampaaseen. Tabbykuvioisen soturin jäänsiniset silmät siirtyivät vieri vieren kasvavista koivuista minuun.
”Joo, joku nuori oppilas etsi sisiliskoja rajan tältä puolen”, Hiilihammas kertoi rennosti, ”melko harmiton tapaus, mutta hän lupasi, ettei moinen toistu uudelleen.” Kurtistin yllättyneenä kulmiani.
”Onko Kuolonklaanilla niin heikko saalistilanne, että he joutuvat etsimään sisiliskoja meidän reviiriltämme?” esitin mietteliäänä kysymyksen Hiilihampaalle, vaikka tiesin ettei kolli osaisi siihen vastata. Oli huolestuttavaa, jos Kuolonklaani tosiaan joutui varastamaan riistaa selvitäkseen hengissä, ja nyt sentään oli viherlehti. Kenties kyseessä olikin vain väärinkäsitys.

//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuolonklaanilainen pahoitteli oppilaansa käytöstä ja lupasi, ettei se toistuisi. Sitten soturi muistutti Sypressitassun tapauksesta: “Muistan Sypressitassun tapauksen ja uskon, että tämä tasoittaa välimme klaanien reviirien suhteen.”
Nyökäytin aavistuksen päätäni. Kuten olin ajatellutkin, tapaus oli Kuolonklaanissa yhä tuoreessa muistissa ja he pystyivät helposti vetoamaan siihen tässä tilanteessa, mikä oli minusta aivan ymmärrettävää. Tällaisesta oli turha ruveta riitelemään: se mikä oli tehty oli tehty, eikä sitä voinut enää muuttaa.
”Ensi kerralla yritä seurata rajamerkkejä tarkemmin”, käännyin vielä sanomaan oppilaalle, joka seisoi yhä minun ja Korppisiiven välissä. Hänellä ei vaikuttanut olevan mikään kiire takaisin pettyneen mestarinsa tykö.
”Joo joo, ei tarvitse saarnata”, raidallinen kolli tuhisi hitusen närkästyneenä ja tassutti sitten omalle puolelleen rajaa. Oppilaan mestari heitti tälle vihaisen katseen, joka sai tämän luimistamaan korviaan ja maukumaan nopeasti: ”Vastaisuudessa pysyn oikealla puolella rajamerkkejä.”
”Se on hyvä kuulla”, hymähdin ja annoin ystävällisen hymyn sulaa kasvoilleni. Ei ollut mitään syytä näyttää hapanta naamaa enää tässä vaiheessa, kun oppilaskin tuntui oppineen läksynsä. ”Mukavaa päivänjatkoa teille kahdelle”, toivotin vielä kummallekin, ennen kuin käännyimme Korppisiiven kanssa ympäri ja siirryimme kauemmaksi rajalta.
”Tuo rääpäle on niin pahassa pulassa”, Korppisiipi vislasi ja irvisti. ”Näitkö sen mestarin ilmeen?”
”Tuskin pentu mitään pahaa tarkoitti – leikkimässähän hän vain oli.” Koska kyseessä oli niin nuori kissa, en voinut olla kovin loukkaantunut rajanylityksestä. Pentuna – erityisesti oppilasikäisenä – itse kukin teki typeryyksiä ja kokeili omia rajojaan. Olin kuitenkin melko varma, ettei moista kurittomuutta katsottu kovin suopeasti Kuolonklaanissa edes nuoren iän varjossa. Se oppilas saisi varmasti melkoisen läksytyksen, mutta toivottavasti sen jälkeen tämä tajuaisi kiinnittää enemmän huomiota rajamerkkeihin, jottei sama toistuisi.
”Vieläkö haluat saalistaa, vai palataanko jo leiriin?” Korppisiipi kysyi.
”Mitä jos mentäisiin uimaan – onhan vesikin yhä lämmintä”, ehdotin hymyssä suin. Korppisiipi nyökkäsi hyväksyvästi.
”Minä ehdin joelle taatusti ennen sinua”, naaras uhosi ja leikkisä virne levisi hänen naamalleen.
”Et tällä kertaa!” naurahdin ja pyrähdin juoksuun varoittamatta. Korppisiipi säntäsi perääni nauraen, ja kilpaa juosten suuntasimme joelle.

Seuraavana päivänä oli pilvistä. Olin juuri palannut harjoituksista Aurinkotassun kanssa ja lähettänyt oppilaan siivoamaan klaaninvanhimpien pesiä Sypressitassun kanssa. Sattumalta huomasin Mesitähden istuskelemassa Litteäkiven juurella. Kollin katse oli kohotettuna taivaalle, eikä hän heti huomannut tuloani.
”Tänään taitaa myöhemmin sataa”, totesin pysähtyessäni päällikön viereen, itsekin tiiraillen taivaalle päin. Mesitähti räpäytti silmiään ja katsahti minuun.
”Ai hei, Hiilihammas”, valkoinen kolli tervehti ystävällisesti. Hymyilin hänelle takaisin ja kävin istumaan.
”Painaako jokin mieltäsi? Vaikutat hiukan poissaolevalta”, naukaisin hieman tunnustelevasti. En halunnut vaikuttaa liian tunkeilevalta.

//Mesi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Lähestyin soturien pesän edustalla turkkiaan sukivaa Korppisiipeä. Kumppanini kohotti katseensa minuun, ja lämmin hymy levisi hänen naamalleen. Puskin naarasta tervehdykseksi ja kehräsin.
”Oletko kiireinen?” kysyin tältä tervehdysten jälkeen.
Korppisiipi naurahti. ”Näytänkö muka siltä?”
”Etpä kyllä”, hymähdin päätäni pudistellen. ”Siinä tapauksessa ehdit varmaan lähteä saalistamaan kanssani.”
”Enköhän minä ehdi”, mustavalkoinen soturitar tokaisi hyväntuulisesti ja siloitti vielä nopealla nuolaisulla lavastaan sojottaneet karvat. Sen jälkeen kävelimme ulos leiristä rinta rinnan niitä näitä löpisten, niin kuin aina ennen vanhaan.
Sää oli mukavan leuto, ei lainkaan hiostava, kuten jokin aika sitten ukkosmyrskyn aikaan. Tähän aikaan päivästä kaikki saaliseläimet joitakin yksilöitä lukuun ottamatta olivat varmasti kaivautuneet syvälle viileisiin onkaloihinsa, joten en olettanutkaan meidän saavan mitään kiinni. Halusin vain viettää aikaa Korppisiiven kanssa kaksistaan.
”Utusielun mukaan Kuutamotassun koulutus edistyy hyvin, vaikka hän kuulostaakin ottavan Talvikkitassun kanssa yhteen tuon tuosta”, Korppisiipi jatkoi keskustelua pennuistamme ja heidän kuulumisistaan ohittaessamme erästä saniaisrykelmää.
Katsahdin kumppaniini hiukan yllättyneenä. Tiesin Talvikkitassun olevan vähän ongelmallinen tapaus, mutta en olisi uskonut Kuutamotassun kaltaisen maltillisen kissan sekaantuvan sellaiseen. Toisaalta tyttäreni oli myös erittäin sanavalmis ja puolustaisi varmasti itseään kärkkäästikin, jos se oli tarpeen.
”Se kuuluu tuohon ikään”, tokaisin huvittuneesti.
”Niin kai. Sinä ainakin osasit olla melkoinen jästipää oppilaana!” Korppisiipi tuhahti leikkisä pilke silmäkulmassaan. Virnistin ja yritin tuupata häntä tassullani, mutta naaras oli vikkelämpi ja loikkasi kauemmaksi minusta. ”Mutta yhtä hidas sinä olet edelleen!” hän jatkoi härnäten.
”Minä sinulle hitaat näytän!” murahdin ja syöksähdin häntä kohti. Korppisiipi kiljahti yllättyneenä ja pinkaisi juoksuun. Naurumme kiiri ympäri metsää, kun ajoimme vuoron perään toinen toistamme takaa.
Lopulta Korppisiipi pääsi niskan päälle ja kaatoi minut maahan. Makasin maassa selälläni hengästyneenä mutta onnellisena. Korppisiipi painoi toisen etutassunsa rintani päälle ja katsoi minua voitonriemuisena.
”Sinä olet hidas, myönnä pois”, hän vaati.
Huokaisin syvään, mutta hymy ei kadonnut kasvoiltani. ”Hyvä on – olen hidas.”
Korppisiipi hymyili maireasti ja oli juuri nousemassa pois päältäni, kun hänen huomionsa kiinnittyi johonkin. Hänen ilmeensä kiristyi, ja korvat olivat valppaasti pystyssä. Kummastuneena kierähdin tassuilleni ja käännyin katsomaan samaan suuntaan kuin hän.
Noin kuuden tai seitsemän ketunmitan päässä näkyi liikettä, eikä kyseessä ollut mikään saaliseläin vaan toinen kissa. Emme olleet kaukana Kuolonklaanin rajasta, joten epäilykseni heräsivät.
Vaihdoimme kumppanini kanssa katseita ja lähdimme sitten hiipimään kissaa kohti. Kun pääsimme lähemmäksi, huomasin kissan olevan varsin nuori, kooltaan hädin tuskin pentua suurempi. Kuolonklaanin haju oli sen verran vahva, ettei kyseessä voinut olla erakko.
Nuorukainen ei huomannut tuloamme, ennen kuin Korppisiipi astui hänen eteensä tuima ilme naamallaan. Vaikka kyseessä olikin vasta pentu, oli parempi osoittaa kissalle, että tämä oli väärällä puolella rajaa. Pikkuinen kolli sihahti ärsyyntyneenä ja nousi seisomaan sammaloituneen kivikasan vierestä.
”Te säikäytitte sen karkuun! Kiitos vain!” tämä tuhahti närkästyneesti ja kääntyi katsomaan meitä pahastuneena, mikä sinänsä tuntui hieman nurinkuriselta tilanteessa, jossa tämä itse oli tunkeutunut reviirillemme.
”Sinä olet väärällä puolella rajaa, pentu”, Korppisiipi lausui kylmänviileästi, ja hänen hännänpäänsä nyki varoittavasti.
”Pentu?!” kuolonklaanilainen kimmastui. ”Minä olen oppilas, ettäs sen tiedät!”
”Siinä tapauksessa sinun pitäisi myös tietää, ettei sinulla ole mitään asiaa Eloklaanin puolelle rajaa”, mau’uin väliin, ja asia näytti vähitellen selkenevän oppilaalle.
”Nyt te kyllä huijaatte! Ei tämä voi olla vielä Eloklaanin reviiriä.”
”Kyllä se vain on, ja nyt sinä saat luvan palata takaisin omallesi”, Korppisiipi murahti ja astui lähemmäksi oppilasta, joka luimisteli korviaan ärtyneen oloisena.
”Et joudu vaikeuksiin, jos nyt nätisti kävelet kanssamme takaisin rajalle”, lupasin kollille, joka hetken asiaa punnittuaan suostui yhteistyöhön.
Kuolonklaanilainen käveli välissämme rajaa kohti ja puhua pälpätti koko matkan. Hän höpisi jotakin sisiliskosta, jonka oli nähnyt kivien luona, mutta jonka me sitten olimme hänen sanojensa mukaan säikäyttäneet takaisin koloonsa. Täytyi myöntää, että tämä pentu oli varsin erikoinen yksilö. Jos sisiliskojen perään karkaaminen oli oppilaalle tavanomaista, hänen mestarillaan oli varmasti vaikeaa.
Kun pääsimme rajalle, meitä vastassa oli sangen kookas kolli. Nyökkäsin kuolonklaanilaiselle rauhallisesti tervehdykseksi.
”Onko tämä sinun oppilaasi? Hän oli eksynyt meidän puolellemme etsimään sisiliskoja.” Toivoin, että voisimme selvittää tilanteen puhumalla. Jokin aika sitten yksi omista oppilaistamme oli käynyt vahingossa Kuolonklaanin puolella rajaa, joten tämä tapaus ehkä vähän tasoittaisi rikkomusten vaakaa.

//Mäyrä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Omenahuuma: 6kp –

Laventelitaivas: 37kp! –

Sypressitassu: 16kp –

Kuutamotassu: 52kp! – Soturin pisteet kasassa!

Aurinkotassu: 12kp –

Talvikkitassu: 24kp! –

Kimalaistassu: 13kp –

Mesitähti: 7kp –

Lieskakajo: 38kp! – Kokenut soturi -pakkaus aktivoitu!

Leimusilmä: 25kp! –

Sumupentu: 8kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamotassu yllättyi Talvikkitassun äkillisestä tunteenpurkauksesta. Takkuturkkinen naaras vuodatti katkeria kyyneleitä mourutessaan hänelle, miten tämä sai vähemmän huomiota kuin muut ja miten tämän mahdollisuudet aina pilattiin. Vaikka Kuutamotassu oli vahvasti eri mieltä naaraan kanssa siitä, kuka tämän mahdollisuudet todellisuudessa pilasi, hän ei voinut olla tuntematta sääliä oppilastoveriaan kohtaan. Aivan kuten Tiikeri oli sanonut, Talvikkitassu oli vain epävarma ja haki muiden hyväksyntää. Tai jotain sinnepäin.
Jossain räsähti, ja he molemmat säpsähtivät ja painautuivat tiiviimmin kolon seinää vasten. Ensimmäistä kertaa Kuutamotassu ei välittänyt siitä, vaikka toinen oppilas oli näin lähellä häntä. Hän panisi sen ukkosmyrskyn piikkiin.
Kun tuli jälleen hiljaista, Kuutamotassu selvitti kurkkuaan ja yritti miettiä, miten muotoilisi lauseensa siten, ettei se saisi Talvikkitassua hurjistumaan kahta kauheammin.
”Siinä olet kyllä oikeassa, etten minä ymmärrä mitään – etenkään, mitä sinuun tulee. Olen kuitenkin melko varma, että parin viimeisen kuun aikana sinä olet tullut hyvin huomatuksi. Sinut tullaan varmasti ikuisesti muistamaan Eloklaanin kurittomimpana oppilaana”, hän naukaisi mukamas vitsikkäästi, mutta Talvikkitassu ei vaikuttanut olevan juuri nyt sillä tuulella, että tämä olisi lämmennyt hänen yrityksilleen keventää tunnelmaa. Sen sijaan naaras purskahti itkuun uudemman kerran.
”Sinä se et tajua sitten yhtään mitään!” tämä ulvahti kyynelet silmissä ja katsoi Kuutamotassua tunnemylleryksen kourissa. Kuutamotassu tunsi itsensä ensimmäistä kertaa täysin avuttomaksi. Hän ei ollut ikinä ollut vastaavanlaisessa tilanteessa, ei ikinä käsitellyt näin vahvoja tuntemuksia.
”Mainitsit halunneesi voittaa”, hän muisti osan naaraan aiemmin sanomasta ja yritti sen avulla lähteä purkamaan tilannetta. ”Missä sinä halusit voittaa?”
Talvikkitassu näytti entistä turhautuneemmalta, mutta Kuutamotassun yllätykseksi tämä kuitenkin vastasi: ”Suurissa harjoituksissa! Sinun typerän vajaavaisen siskosi takia meidän tiimimme hävisi! Olimme kaikkia muita huonompia, ja kaikki näkivät sen!”
Kuutamotassu vastusti halua puolustaa sisartaan, sillä ei halunnut ajautua uuteen konfliktiin naaraan kanssa. Tämä keskustelu voisi vielä johtaa johonkin, mikäli hän saisi Talvikkitassun puhumaan siitä, mitä tämän päässä todella liikkui. Hän halusi selvittää, mikä oli todellinen syy oppilaan oikkuilun takana.
”Kaikki muut ovat minua parempia, eikä se ole reilua. Minä olen voittaja! Minun pitäisi olla heitä parempi! Heidän pitäisi huomata minut!” Talvikkitassu jatkoi, ja hänen äänensä katkeili nyyhkytyksen välissä. ”Sinäkin luulet olevasi niin paljon parempi kuin minä! Utusielu ei edes suutu sinulle, jos rikot sääntöjä, mutta minun soturinimitystäni viivästetään siitä hyvästä! Se ei ole reilua!”
Kuutamotassu kuunteli oppilaan valitusta vaitonaisena. Hän ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Hänestä tuntui, että hän viimein ymmärsi Talvikkitassun ajatuksenjuoksua vähän paremmin, vaikkei se oikeuttanutkaan tämän typerää käytöstä. Takkuturkkinen oppilas oli väärinymmärretty ja halusi vain tulla nähdyksi, mikä oli täysin ymmärrettävää.
”Kuule, et ole aina helpointa seuraa”, Kuutamotassu aloitti hitaasti, punniten tarkkaan jokaista sanaa ensin mielessään, ennen kuin antoi niiden tulla ulos suustaan, ”mutta minä tiedän, ettet sinä tarkoita pahaa. Olet vain vähän… hukassa. Mutta ei se haittaa. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet, eikä sinun tarvitse vertailla itseäsi muihin. Etenkään minuun, nimittäin mitä taitoihin tulee, sinä olet minua monin verroin parempi. Olet hurjan taitava, Talvikkitassu. Usko pois – en myönnä sitä mielelläni.”
Talvikkitassun itku oli laantunut vaimeaksi nyyhkytykseksi. Hän niiskaisi nenäänsä ja pyyhkäisi sitä sitten tassullaan. Naaras näytti prosessoivan päänsä sisällä sitä, mitä Kuutamotassu oli juuri hänelle sanonut.
”Ei sillä ole väliä. Minä saan kuitenkin rangaistuksen karkaamisesta, eikä minusta tehdä ikinä soturia”, Talvikkitassu murahti itkuisesti ja käänsi katseensa hetkeksi toisaalle.
Kuutamotassu pohti hetken ja maukui sitten: ”Etkä saa. Minä pidän siitä huolen. Sinun on vain leikittävä mukana.”
Talvikkitassu katsahti häneen hieman epäluuloisesti. ”Miten muka?”
”Sittenpähän näet.”

Kun sade oli hieman laantunut, kaksikko uskaltautui ulos kolosta. He juoksivat takaisin reviirin puolelle rajaa ja palasivat Sekametsään, jossa mestarit varmasti etsivät heitä huolesta suunniltaan.
Ei mennyt aikaakaan, kun he törmäsivät Okraviikseen ja Utusieluun, jotka näyttivät samaan aikaan huojentuneilta ja raivostuneilta.
”Minähän käskin sinun odottaa aukiolla!” Utusielu maukui tiukasti Kuutamotassulle, joka yritti parhaansa mukaan esittää urheaa. Hänen olisi tehtävä keksimästään peitetarinasta luotettava.
”Kuulin Talvikkitassun äänen ja lähdin etsimään häntä. Ukkonen oli säikäyttänyt hänet pahemman kerran, ja hän oli mennyt piiloon erääseen koloon. Minä menin rauhoittelemaan häntä ja katsomaan, että hän oli varmasti kunnossa”, hän naukui rauhallisesti, laskien häntänsä vieressään seisovan vettyneen karvapallon lavoille. Talvikkitassu näytti tarpeeksi säälittävältä ihoa vasten liimautuneessa turkissaan, että Kuutamotassun keksimää tarinaa oli tuskin vaikea uskoa.
”Vai niin.” Okraviiksi katsoi oppilastaan silmät viirussa, mutta vaikutti siltä, ettei aikonut ruveta saarnaamaan tälle juuri nyt.
”Pääasia, että olette molemmat kunnossa. Palataan leiriin, ennen kuin sää muuttuu vielä huonommaksi”, Utusielu komensi, ja Kuutamotassu oli onnellinen siitä, ettei tämä jäänyt hiillostamaan häntä enempää tapahtuneesta.
Ripeästi nelikko otti suunnaksi leirin. Kuutamotassu hölkkäsi Talvikkitassun rinnalla. Naaras oli tavanomaista vaitonaisempi. Se sai hänet toiveikkaaksi siitä, että kenties huomenna he voisivat aloittaa aivan alusta ja toinen oppilas korjaisi tapansa.

//Talvikki? 😉 Toivottavasti hittasin Talvikkia ees sinnepäin!

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassu painautui kolon seinämään pelokkaana. Uusi jyrähdys kuului taivaalta ja naaras sulki silmänsä. Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa, ja naaras pelkäsi kuolevansa tähän paikkaan. Löytäisikö hän enää koskaan kotiin? Naaras nielaisi, hänen olisi pakko odotella myrskyn loppumista täällä. Talvikkitassu tärisi ja sähähti, kun jokin toinen kissa sujahti koloon. Talvikkitassu ehti paljastaa kyntensä, mutta vetäisi ne sisään naaraan ollessakin vain Kuutamotassu.
”Mitä sinä teet täällä?” naaras kysyi happamana ja käänsi katseella toisaalle.
”Tämä on minun koloni!” naaras jatkoi, mutta Kuutamotassu esittikin heti perään oman kysymyksensä siitä miksi hän oli karannut. Talvikkitassu tuhahti ja nyrpisti nenäänsä.
”Olisiko vaikka se, että kukaan ei antanut minulle huomiota!” Talvikkitassu mutisi tuohtuneena ja käänsi katseensa tassuihin.
”Saan aina vähemmän huomiota kun muut!” naaras mourui huonotuulisena ja purskahti yhtäkkiä itkemään. Kuutamotassu katsoi pesätoveriaan hieman hämmästyneenä ja naaraskissa jatkoi nyyhkytystään. Kyyneleet valuivat Talvikkitassun kasvoille.
”Olisin halunnut voittaa! Aina kaikki muut pilaavat mahdollisuuteni kaikkeen”, naaraskissa nyyhkytti ja katsoi sitten Kuutamotassuun.
”Sinäkään et ymmärrä mitään! Kaikki on niin vaikeaa tällä hetkellä etkä helpota sitä ollenkaan!” Talvikkitassu jatkoi vuodatustaan.

//Kuutamo? 😉 Hei saat lisätä Talvikille lisää repliikkejä, tää rooli on tosi pinnallinen ja lyhyt, anna anteeks 🙁 Romi vaan vaivaa, mutta halusin saada tän nyt ulos!

Kirjoittaja: Saaga

“Menisin jos en olisi Eloklaanilainen”, Aurinkotassu totesi itsevarmasti. Tassujani kutkutti juosta rajan yli! “Sinä nyt kuitenkin satut olemaan joten älä edes yritä livahtaa sinne”, naurahdin kollille. “Mutta se tuntuu niin houkuttelevalta!” kolli pani vastaan kiusoittelevasti. Naurahdin ja käännähdin ympäri rajalta. Tungin lehtien alle. “Tule aamu sarastaa jo!” sanoin ja käännyin katsomaan taakseni. Aurinkotassu olikin jo ehtinyt vierelleni. Tassutimme aukeammalle alueelle. “Katso”, Aurinkotassu osoitti taivasta – se oli tumma ja ilma oli muutenkin sateinen. “Mennään nopeasti niin ehdimme ennen sadetta kotiin”, totesin ja pyrähdin laukkaan. Pidin juoksun kuitenkin hitaana jotta en hengästyisi ja vaikuttasi epäilyttävältä leirissä. Vettä alkoi tiputtaa ja siitä tiesin, että aamun ensi partiot oli jo ehtineet lähteä. “Meidän täytyy olla varovaisia.” “Niin täytyy höyhenaivo!” Aurinkotassu kiusoitteli. “Itse olet jäniksenjätös!” huudahdin takaisin. Jatkoimme leikkimielistä kinailua hetken. Olimme leirin muurin kohdalla. “Se aukko on täällä”, Aurinkotassu huikkasi löydettyään sisäänkäynti kolon jonka olin löytänyt aiemmin jokunen päivä sitten. “Hyvä”, sanoin ja nuuhkaisin ilmaa. “Me emme saa jäädä kiinni nyt!” muistutin.
// Aurinkoinen <3

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Rastas kuopi multaista maata nokallaan. Se oli niin keskittynyt puuhaansa, ettei huomannut Kuutamotassun lähestyvän sitä varjoista. Mustavalkoinen naaras oli lukinnut katseensa siivekkääseen ja odotti nyt oikeaa hetkeä iskeä. Hän oli varmistanut, ettei Talvikkitassu ollut maisemissa, sillä ei halunnut menettää tätäkin saalista vanhemman oppilaan metkuilun takia. Tällä kertaa hän saisi saalista!
Päättäväisesti Kuutamotassu lähestyi pahaa-aavistamatonta lintua, joka näkyi nyt saaneen otteen mehevän näköisestä kastemadosta. Se yritti repiä sitä ylös maasta, mutta mato vaikutti olevan tiukasti kiinni. Tässä olisi hänen tilaisuutensa!
Enää pari askelta eteenpäin ja hän olisi iskuetäisyydellä…
Yhtäkkiä maa Kuutamotassun alla tärähti ja taivas hänen yläpuolellaan kuulosti repeävän kahtia. Rastas pyrähti lentoon välittömästi, mutta Kuutamotassu oli liian häkeltynyt tehdäkseen elettäkään sen suuntaan. Mitä juuri oli tapahtunut? Ilma tuntui yhtäkkiä säkenöivän sähköstä, ja taivas oli peittynyt synkistä pilvistä, jotka epäilemättä enteilivät sadetta. Kuin naaraan ajatukset lukien pilvet alkoivat nakella maahan raskaita pisaroita, joista osa löysi tiensä myös Kuutamotassun turkille. Hän luimisti korviaan sateen kiihtyessä ja juoksi suojaan lähimmän puun alle.
”Kuutamotassu!” Utusielu syöksyi esiin saniaispuskan takaa, märät karvat ihoa vasten likistyneinä ja silmät valppaasti ympäristöä skannaten.
Kuutamotassu nosti päätään ja ilmoitti mestarilleen naukaisulla olinpaikkansa. Kilpikonnakuvioinen naaras tuli hänen luokseen.
”Saitko mitään kiinni?” soturi kysyi. Kuutamotassu pudisti päätään hieman häpeissään. Hänen olisi tehnyt mieli syyttää Talvikkitassua, mutta tiesi sen turhaksi.
”Meidän pitää mennä. Sade yltyy, eikä ukkosella ole turvallista liikkua ulkosalla”, Utusielu naukui ja vilkaisi taivaalle. ”Okrakarva lähti etsimään Talvikkitassua. Odotamme heitä aukiolla.”
Kykenemättä puhumaan ison äänen aiheuttamalta järkytykseltään Kuutamotassu nyökäytti päätään ymmärryksen merkiksi ja seurasi sitten mestariaan sateeseen. He saavuttivat sovitun tapaamispaikan rivakasti, mutta Okrakarvasta ja Talvikkitassusta ei näkynyt merkkiäkään. Hetken päästä Okrakarva ilmestyi paikalle, eikä hän näyttänyt tyytyväiseltä.
”Sitä riivatun kakaraa ei löydy mistään!” kolli sihisi tuohtuneena ja luimisteli korviaan. Kuutamotassu oli kuitenkin näkevinään hänen vihaisessa ilmeessään myös huolta. ”Häntä ei voi enää nykyään päästää silmistä hetkeksikään.”
Utusielu väräytti toista korvaansa. ”Ei hän kauaksi ole voinut ehtiä. Sade tekee kuitenkin jäljittämisestä vaikeaa.” Hän kääntyi Kuutamotassun puoleen: ”Mene odottamaan tuon pensaan alle. Me etsimme Talvikkitassun ja tulemme kohta takaisin.”
Ohjeet eivät miellyttäneet Kuutamotassua, mutta hän ei jäänyt inttämään vastaan. Hän suuntasi mestarinsa osoittaman pensaan suuntaan ja ryömi sen alle. Oksien välistä hän näki, miten soturit hajaantuivat kukin omille tahoilleen ja hävisivät sateeseen.
Ennen pitkää Kuutamotassu kyllästyi odottamaan. Taas Talvikkitassu oli sössinyt kaiken tekemällä yhden kuuluisista karkaamistempuistaan! Ukkonen jyrähti jälleen ja nostatti Kuutamotassun karvat pystyyn. Talvikkitassu oli valinnut pahimman mahdollisimman kelin karata, se oli varmaa!
Lopulta Kuutamotassu ei pystynyt pysymään enää paikallaan, vaan hän pujahti ulos sateeseen ja päätti myös lähteä etsimään oppilastoveriaan. Sitä nopeammin he pääsisivät takaisin leiriin, mitä pikemmin Talvikkitassu löytyisi.
Hän lähti juoksemaan eri suuntaan kuin kaksi soturia olivat aiemmin lähteneet, eikä oikeastaan ollut yhtään varma, miten hänen olisi ollut tarkoitus saada edes vainu toisesta oppilaasta tällaisessa säässä. Niinpä hän vain juoksi eteenpäin ja toivoi löytävänsä jonkin vihjeen naaraan olinpaikasta.
Kuutamotassu oli vähällä törmätä kiveen juostessaan sokkona sateessa. Hän välttyi törmäämiseltä nipin napin ja jatkoi matkaa eteenpäin. Jokin kertoi hänelle, että hän oli lähenemässä reviirin rajaa, ja se jokin sai hänet myös arvelemaan, että juuri siihen suuntaan Talvikkitassukin oli varmasti pyrkinyt.
Tietämättä, oliko vielä ylittänyt rajaa, hän jatkoi juoksemista. Yhtäkkiä hänen ympärillään kirkastui, kun sininen välähdys valaisi taivaan sydämenlyönnin ajaksi. Sitä seurasi hetken päästä korviavihlova ääni, joka sai Kuutamotassun juoksemaan entistä lujempaa.
Hän näki edessään kolon – luultavasti jonkin eläimen pesäkolo – ja suuntasi sen luo. Hän halusi äkkiä suojaan myrskyltä. Kuitenkin, kun hän pääsi kolon luo, hän törmäsi hämärässä kiiluvaan silmäpariin, joka ensin oli säikäyttää hänet ulos turkistaan. Nopeasti hän tunnisti otuksen Talvikkitassuksi, joka oli painautunut pesän seinää vasten märkänä ja varuillaan.
”Tee tilaa!” Kuutamotassu komensi ahtautuessaan koloon oppilaan kanssa. Hän ravisteli turkkiaan ja laskeutui sitten kyyryyn kolon pohjalle. Hänen katseensa siirtyi hitaasti Talvikkitassuun, joka kyyhötti hänen toisella puolellaan. Ellei Kuutamotassu olisi ollut niin peloissaan, hän olisi varmasti antanut toisen naaraan kuulla kunniansa.
Sen sijaan hänen onnistui kysyä tukahtuneella äänellä toiselta: ”Miksi hitossa sinä karkasit?”

//Talvikki?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassu siirsi katseensa tassuihinsa, kun Kuutamotassu naukaisi olevansa mieluummin pehmo, kuin Talvikkitassun kaltainen jästipää, joka tuotti muille vain pettymyksiä tempauksillaan.
”Pitäisit sinäkin joskus suusi kiinni!” punaturkkinen kissa kivahti ja sanat olivat selvästi osuneet hänen sieluunsa. Leimusilmän saapuessa hän lähti marssimaan ulos pesästä tuohtuneena. Kuutamotassu osasi kyllä pilata kaiken! Tästä kostoksi Talvikkitassu kyllä taatusti karkaisi eikä palaisi leiriin ennen kuin mustavalkea kissa olisi anellut sitä! Viha ja surulliset tunteet kytivät hänen sisällään, naaraan kommentti oli todella loukannut häntä ja sitä hän ei hevillä antaisi anteeksi. Talvikkitassu kyllä pärjäisi ilmankin tuollaista hiirenaivoa! Naaras tömisteli oppilaiden pesälle ja lysähti omille sammalilleen turhautuneena. Hän jäi miettimään suunnitelmaansa huomisen varalle ja kääntyi vielä selin Kuutamotassun sammaliin. Hän olisi näyttänyt naarasoppilaalle kieltä, mutta toinen oli vielä Leimusilmän vastaanotolla. Talvikkitassu haukotteli ja pian uni ottikin hänestä vallan.

Seuraavana aamuna hän heräsikin aikaisin, pesän ensimmäisenä. Ilma tuntui raskaalta ja painavalta, mutta naaras ei välittänyt siitä. Talvikkitassu oli käynyt hakemassa juotavaa ja törmännyt matkalla mestariinsa. Okraviiksi oli kertonut hänelle, että he lähtisivät Utusielun ja Kuutamotassun kanssa partioimaan. Talvikkitassua ärsytti, mutta samalla hän oli tyytyväinen. Hän voisi roikkua naaraassa koko päivän, vielä hän saisi tuon pinnan katkeamaan. Hän tuijotti pesän kissoja tympääntyneenä, mutta Kuutamotassun liikahtaessa hän vetäisi kasvoilleen tutun, ylimielisen virneensä. Sen taakse oli helppo piiloutua, sen aikana Talvikkitassu oli joku muu eikä typerä, herkkä itsensä. Talvikkitassu suki etukäpäläänsä suurieleisesti ja iski Kuutamotassulle flirttailevasti silmää. Naaras lähti hiipimään lähemmäksi Kuutamotassua ja hipaisi hännällään naaraskissan poskea.
”Mitäs kaunokainen?” naaras kuiskasi ylimielisesti ja virnisti. Kuutamotassu katsahti kyllästyneesti pesätoveriinsa, joka jatkoikin heti:
”Sain kuulla ilouutisen siitä, että pääsimme samaan partioon”, Talvikkitassu naukui ja oikein kiehnäsi oppilaassa kiinni. Kuutamotassu tuuppasi punaruskean kissan kauemmaksi, mutta se ei lannistanut Talvikkitassua.
”Kuinka ilkeää, kuinka voitkaan kohdella minua näin!” naaras naukaisi olevinaan harmistuneena ja tuhahti Kuutamotassun sanoille. Okraviiksi ja Utusielu ilmestyivät pesän suuaukolle ja näin keskeyttivät naaraiden piikittelytuokion. Talvikkitassu nousi ylös ja venytteli tapansa mukaansa suurieleisesti, ja -äänisesti. Talvikkitassu vilkaisi vielä Kuutamotassua omahyväisesti ja lähti mestariensa luokse.
”Taivas enteilee sadetta”, Utusielu naukaisi ja Talvikkitassu tapitti Okraviikseä keskittyneenä.
”Käymme Sekametsässä saalistamassa, toivottavasti te ette pelkkää sadetta”, Okraviiksi lisäsi ja ja heilautti häntäänsä oppilaille, jotta he ymmärtäisivät seurata. Talvikkitassu toivoi, että he kohtaisivat jäniksiä, muiden saalistamisessa hän oli suorastaan toivoton tapaus. Talvikkitassu virnisti Kuutamotassulle ja lähti kulkemaan lähes kiinni mestarinsa hännänpäässä.

Päästessään Sekametsään Talvikkitassu tunsi kuinka sadepisarat ropisivat hänen turkkiinsa. Naaras ravisteli turkkiaan ja vilkaisi Kuutamotassuun, joka ei kuitenkaan huomannut häntä, vaan keskittyi hiiren vaanimiseen. Talvikkitassu inhosi sitä, kun joku ei huomannut häntä. Naaras lähti hiipimään lähemmäs Kuutamotassua ja kun Kuutamotassu oli juuri loikkaamassa hiiren kimppuun, päästi Talvikkitassu kovaäänisen naukaisun. Kuutamotassu vilkaisi kyllästyneenä ja ärsyyntyneenä pesätoveriaan.
”Hiirenaivo! Katso nyt mitä sinä teit, klaani olisi saanut siitä syötävää”, Kuutamotassu tiuskaisi ja luimisti korviaan.
”Hupsis, miten minä nyt tuolla lailla nau’uin”, Talvikkitassu naukaisi, mutta Kuutamotassu oli lähtenyt seuraavan hajujäljen perään. Saatuaan myös Okraviikseltä tylyn katseen, päätti Talvikkitassu vain liimautua niille sijoilleen. Mitä itua muiden häiritsemisestä edes oli, jos he eivät antaneet siitä mitään huomiota. Naaras värähti sadepisaroiden kastellessa hänen turkkinsa läpimäräksi. Sade oli yltynyt ja Talvikkitassua alkoi todella kyllästyttämään paikallaan istuskelu. Kaikki kolme olivat keskittyneitä saalistamiseen ja samassa Talvikkitassu sai idean. Nyt olisi täydellinen hetki laittaa hippulat vinkumaan ja lähteä. Talvikkitassu vilkaisi vielä mestareihin ja Kuutamotassuun, kunnes kääntyi ja lähti juoksemaan. Sade piiskasi hänen turkkiaan ja kasvojaan. Harmaa taivas ja kova sade vaikeuttivat näkyvyyttä. Talvikkitassu loikkasi taitavasti kiven ylitse ja räpytteli silmiään. Talvikkitassu lähestyi reviirin rajaa ja luimisti korviaan. Tämän siitä sai, kun ei huomioinut Talvikkitassua. Eloklaanilaiset saisivat nyt sitten etsiä hänet ihan keskenään! Talvikkitassu ylitti rajan ja juoksu vaihtui rentoon hölkkään. Naaras pälyili ympärilleen sopivan puunkolon toivoissa ja hetken etsinnän jälkeen sopiva löytyikin. Naaras pujahti koloon, joka oli todennäköisesti aikoinaan kuulunut ketulle. Löyhkä oli kuitenkin jo haihtunut kolosta. Ukkonen jyrähti kauempaa ja säikähtänyt Talvikkitassu painautui kolon seinämään. Joku saisi löytää hänet ja pian!

//Kuutamo? 😉

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vesipisaroita lenteli ympäriinsä, kun Lieskakajo loikkasi veteen komeassa kaaressa. Leimusilmä pakitti pois vesipisarasateen alta ja nauroi. Pian kellanpunainen soturi polskikin jo takaisin rantaan päin pidellen leuoissaan suurta kaarnanpalaa, jota tämä oli lähtenyt hakemaan virrasta.
Kolli pudotti puunkuorenpalan Leimusilmän jalkojen juureen ja istahti sitten penkereelle pää odottavasti kallellaan, kuin parantajaoppilaan tuomiota vartoen.
”Kävisikö tuo?” Lieskakajo kysyi, ja hänen turkistaan ja viiksistään tippui vettä noroina. Leimusilmä vilkuili vuoron perään läpimärkää soturia ja maassa lojuvaa kaarnaa. Hänen mielessään muodostui kuva koirasta, joka oli juuri käynyt noutamassa puiston lammesta kepin, jonka sen kaksijalka oli heittänyt sinne.
Leimusilmä tirskahti ajatukselle, ja Lieskakajon pää kallistui entisestään. Kolli kurtisti kummastuneena.
”Älä huoli, en minä sinulle naura. Tai no, ehkä vähän. Mutta sille on hyvä syy”, Leimusilmä selitti hykerrellen. Sitten hän tuuppasi käpälällään soturin tuomaa kaarnanpalaa. ”Tämä käy oikein hyvin, kunhan se ensin vähän kuivaa. Märkänä seitit tarttuvat siihen ja menevät pilalle. Voimme kerätä seittiä kuiviin, kapeisiin oksiin ja pinota ne sitten tuon palan päälle, niin ne on helpompi kantaa.”
Lieskakajo suoristi päänsä ja nyökäytti sitä. Hymy palasi hänenkin kasvoilleen, ja se tarttui myös Leimusilmään. Lieskakajon seurassa oli mahdotonta olla hymyilemättä. Hän oli kuin aurinko, joka loisteellaan ja lämmöllään sai kaikki hyvälle tuulelke!
Kollikaksikko tarttui ripeästi tuumasta toimeen ja ryhtyi etsimään oksanpätkiä metsänrajasta. He löysivätkin monta kelpo kepakkoa, joihin he alkoivat kerätä seittiä saman tien, sillä aurinko oli vähitellen katoamassa metsän taa ja silloin seittejä olisi vaikeampi havaita.
Kun he olivat omasta mielestään keränneet tarpeeksi seittiä, he veivät seittitikut kuivuneelle kaarnanpalalle ja istahtivat hetkeksi penkereelle. Leimusilmä veti tassut allensa ja asettui makaamaan. Hän katseli huolettomana ohitseen virtaavaa vettä. Pitkästä aikaa hän oli voinut nauttia vapaudesta ja unohtaa murheensa. Mahlahallan ja Lauhalaukan yllättävän katoamisen jälkeen kaikki oli mennyt aivan männikköön. Hän oli tuntenut itsensä niin hyödyttömäksi, kun Mesitähti oli käynyt kyselemässä häneltä ja Liljatuulelta, olivatko he kuulleet soturikaksikon kohtalosta Tähtiklaanilta. Lopulta Tähtiklaani oli puhunut Kuuluolalla päällikön kanssa ja saanut tietää, että soturit olivat kuolleet ja liittyneet tähtiesi-isien joukkoon.
Heidän kuolinsyynsä oli yhä tuntematon, ja se vaivasi Leimusilmää. Mahlahalla oli ollut hänen ensimmäinen ystävänsä Liljatuulen lisäksi, ja hänestä oli tuntunut kovin tyhjältä kollin poismenon jälkeen. Hän yritti kätkeä kipunsa työnteolla ja jatkaa eteenpäin, mikä toisinaan onnistui, toisinaan ei.
”Onko kaikki hyvin?” Lieskakajon ääni kysyi Leimusilmän vierestä. Parantajaoppilas räpytteli silmiään hiukan hämmentyneenä ja siirsi katseensa joesta soturiin. Hän katsoi Lieskakajoa vähän hölmistynyt ilme naamallaan.
”Anteeksi, taisin kai vain olla ajatuksissani”, hän pahoitteli ja naurahti päälle peitelläkseen sekavia tunteitaan. ”Luulisi sinunkin olevan ajatuksissasi kaiken aikaa, nyt kun Nokkospilvi odottaa pentuja. Onhan se aika iso muutos ihan kenen tahansa elämässä. Pennut tuovat paljon vastuuta mukanaan”, kolli jatkoi pälpättämistä, eikä tajunnut ennen kuin vasta liian myöhään, että oli juuri puhunut ohi suunsa. Lieskakajon ilme oli näkemisen arvoinen.

//Lieska? B)

Kirjoittaja: Woln

Heräsin pentutarhassa. Ulkona oli lämmintä. Pentutarhassa ei ollut ketään. Paikka oli ihan tyhjä. Lähdin ulos. Räpyttelin silmiäni varmistaakseni näkemäni. ”Vihdoinkin!” kuulin innostuneen ulvaisun. Käännähdin katsomaan säikähtäneenä. ”Tervetuloa maailmaan, pieni pentu!” tervehti esiin astunut kissa. ”Hei.” sanoin viileästi. ”Olen Nokilintu.” hän sanoi. ”Minä olen.. kuka edes olen?” kysyin. ”Olet Sumupentu.” Nokilintu vastasi minulle hymyillen. ”Missä olen?” kummastelin. ”Ai niin, et tiedä sitä.” vastasi Nokilintu. ”Mitä!” huudahdin. ”O-ovatko vanhempani kuolleet?” kysyin pelokkaana. Minua pelotti kovasti. Mitä tapahtuisi, jos minulla ei olisi vanhempia? ”Valitettavasti en tiedä.” naukaisi Nokilintu pahoittelevasti. Sydäntäni särki. ”Täällä he eivät ole.” kuulin Nokilinnun kuiskauksen. ”Mitä minulle tapahtuu?” ääneni särkyi. ”Olemme Eloklaani.” Nokilintu totesi. ”Me huolehdimme sinusta.” ”Minä huolehdin.” ”Tule, mennään klaaninvanhimpien pesään katsomaan muita klaaninvanhimpia.” Seurasin Nokilintua klaaninvanhimpien pesään. Pesä oli iso. Vuoteissa makasi kissoja, ja joku suki itseään. ”Ihanaa, Nokilintu!” joku kissa huudahti. ”Mukava tutustua sinuun.” kissa sanoi minulle lempeästi. En osannut vastata. ”Hän on Kirsikkakuono.” kuiskasi Nokilintu. Nyökkäsin häkeltyneenä. ”Hei vaan.” tuhahti joku kissa nurkasta. ”Älä nyt viitsi.” Nokilintu tuhahti. ”Hän on Hiilloskatse.” Olin hiljaa. ”Haluatko kuulla tarinan?” Kirsikkakuono kysyi hieman varautuneesti. ”Vaikka.” heilautin häntääni. ”Tule viereeni.” Kirsikkakuono opasti ja teki tilaa vuoteelleen. Istahdin Kirsikkakuonon viereen. ”Minä kuulin Nokilinnulta että minulla ei ole perhettä.” sanoin hiljaa. Kirsikkakuono ei vastannut. ”Ei hätää.” Kirsikkakuono sanoi rauhoittavasti ja silitti päätäni. ”Ketkä minusta sitten huolehtivat?” kysyin. ”Me.” vastasi Kirsikkakuono. ”Emme ole sinulle sukua, mutta olemme ystäviäsi.” ”Olemme klaanisi.” Tuijotin hiljaa eteenpäin. Miten ikinä sopetuisin elämään heidän kanssaan? ”Haluatko syödä riistaa?” Nokilintu kysyi. ”En halua.” sanoin. ”Haluan maitoa.” ”Olemme pahoillamme.” naukaisi Kirsikkakuono. ”Meistä ei tule maitoa, eikä varmaan kenestäkään nyt.” Painoin pääni alas. ”Hei.” kuului pieni ääni pesän aukolta. ”Kas, Sypressitassu.” naukaisi Nokilintu. Naaraskissa tassutti sisään. Pujahdin pesän nurkkaan. Sypressitassu tuntui vilkuilevan pesää kovasti. ”Mitä etsit?” Kirsikkakuono kysäisi. ”O-oletteko nähneet sitä pentua, joka syntyi pari auringonnousua sitten?” Sypressitassu kysyi. ”Ai Sumupentua?” Nokilintu kysyi vilkaisten minuun. ”Niin, jos se oli hänen nimensä.” vastasi Sypressitassu. ”Joo, kyllä oli.” naukaisin. ”Ja onkin.” Sypressitassu naurahti. ”Olen Sypressitassu.” hän sanoi. ”Olen Sumupentu.” vastasin ja rupesin jahtaamaan häntääni. Pujahdin ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti. Kierin maassa. Turkkiini tarttui hiekanjyviä. Kuulin käpälänaskelia. Pari kissaa käveli leirin sisäänkäynnistä. Loikin ympäri leiriä. Huomasin toisen pesän. Työnsin pääni siitä sisään. Sekin oli tyhjä.

”Sypressi?”

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo kallisti päätään pohtivana, kun Leimusilmä ehdotti, että hän voisi tulla kollin mukaan keräämään hämähäkinseittiä. Lieskakajon yrttitietämys oli nolla, tunnistaisikohan hän edes seitin? Kollin kasvoille kuitenkin palasi ystävällinen hymy.
”Eiköhän se sovi. Jos sinä näytät mitä hämähäkinseitti on, hah!” kollikissa vitsaili ystävällisesti ja otti toisen tarjoamasta hiirestä palasen. Kolli pureskeli hiirtä autuaasti, hitaasti ja nautti pitkän kaavan mukaan hiiriherkustaan.
”Nähdään illalla piikkihernetunnelin luona”, Leimusilmä maukaisi vielä ja katosi sitten parantajanpesään. Lieskakajo katsahti mustavalkoisen kollin perään ja kallisti päätään hymyillen.
”Näkyillään!” Lieskakajo huikkasi ja toivoi Leimusilmän kuulleen hänen huikkauksensa. Soturi jatkoi sitten hiirensä ateriointia tyytyväisenä ja viikset väristen. Lieskakajo todella oli ahne ja kaikkiruokainen kissa, joka söisi varmasti vaikka sammalta, jos joku yllyttäisi häntä. Eikä Lieskakajoa nyt edes tarvitsisi niin paljoa yllyttää. Ateriansa päätteeksi Lieskakajo nuolaisi huuliaan ja lähti kohti soturien pesää. Hän oli päättänyt ottaa pienet nokoset, ennen metsäreissua. Lieskakajo löntysteli laiskahkosti soturien pesälle ja rojahti makuualusilleen väsyneenä.

Lieskakajo havahtui torkuiltaan ja räpytteli silmiään. Kolli oli valmiina painamaan päänsä takaisin pehmeille sammalille, mutta muisti sitten luvanneensa auttaa Leimusilmää hämähäkinseitin etsimisessä. Kolli nousi ylös ja ravisteli sammalhiput turkistaan pois. Lieskakajo asteli pesästä ulos ja asteli lämpimälle aukiolle. Lieskakajo huomasi Leimusilmän seisoskelevan piikkihernetunnelin luona ja kolli hölkötteli parantajakissan luokse.
”Hei”, Lieskakajo naukaisi ja nyökäytti päätään. Kaksikko lähti sitten Leimusilmän johdolla ulos leiristä. Lieskakajo nautti lempeästä tuulesta, joka viipyili hänen turkillaan. Kollikissa kuunteli metsän ääniä ja seurasi mustavalkeaa kissaa. He päätyivät joen rantaan ja Lieskakajo katsoi vettä kaihoisasti. Kolli rakasti pulikointia ja voisi loikata veteen hetkenä minä hyvänsä.
”Täältä luulisi löytyvän seittiä. Auringon avulla ne on helppo paikantaa”, parantaja selitti kollille, joka alkoi pälyillä ympärilleen seittiä hakien. Leimusilmäkin skannasi ympäristöä katseellaan ja tottuneesti löysi seitin. Lieskakajo kallisti päätään, kun Leimusilmä naukaisi heidän tarvitsevan vielä keppejä seitin keräämistä varten. Punaturkki katseli ympärilleen ja pian hänen silmiin suurikokoinen kaarnapala, joka kellui vedessä.
”Katso, tuohonhan voisi kerätä seittiä, eikö!” Lieskakajo naukaisi ja loikkasi suurella molskahduksella veteen ennen Leimusilmän vastausta. Vedet roiskahtivat Leimusilmän päälle ja Lieskakajo lähti uimaan kohti kaarnapalaa. Kolli nautti vedestä ja sen tuomasta viileydestä. Kollikissa polskutteli innoissaan ja nappasi kaarnan suuhunsa. Pää korkealla hän kääntyi ja lähti iloisesti polskuttelemaan kohti Leimusilmää. Ylpeänä saaliistaan Lieskakajo nousi takaisin pientareelle ja ravisteli vedet turkistaan vahingossa Leimusilmän päälle. Hän laski märän kaarnapalasen kollin jalkoihin ja väläytti tyytyväisen hymyn.
”Kävisikö tuo?” Lieskakajo kysyi ja istahti vettä valuvana pientareelle. Lieskakajo katsoi Leimusilmää pää kallellaan ja tökkäsi käpälällään tuomaansa kaarnaa.

//Leimu? 😉

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä haukkasi jälkeen hiirestä ja mietti pureskellessaan, oliko hänellä suunnitelmia tälle päivälle. Sitten hän muisti luvanneensa Liljatuulelle toissapäivänä käyvänsä etsimästä metsästä lisää hämähäkinseittiä. Tänään voisi olla hyvä päivä sille – tai ilta.
”Ajattelin käydä illalla keräämässä hämähäkinseittiä”, hän vastasi suupieliään nuoleskellen. ”Jos sinulla ei ole mitään tänä iltana, voisit tulla mukaani. Kaksin saisimme varmasti kerättyä enemmän seittiä.”
Lieskakajo näytti pohtivan ehdotusta hetken, kunnes nyökkäsi lopulta ja loihti naamalleen ystävällisen hymyn. ”Eiköhän se sovi.”
”Hieno juttu!” Leimusilmä työnsi loput hiirestä soturille ja ryhtyi sen jälkeen pesemään viiksiään toisella tassullaan, jota kostutti välillä kielellään. Kun hän oli valmis, hän nousi seisomaan ja katsoi Lieskakajoa pirteästi hymyillen.
”Nähdään illalla piikkihernetunnelin luona”, hän sanoi vielä, ennen kuin palasi takaisin parantajan pesälle auttamaan Liljatuulta.

Illan tullen Leimusilmä valui aukion suuntaan. Vaikka alkoi olla myöhä, aurinko paistoi yhä kirkkaasti. Sen kultaiset säteet siivilöityivät puiden lomitse ja saivat metsän suorastaan hohtamaan.
Leimusilmän ei tarvinnut odotella pitkään Lieskakajoa. Kolli hölkytti soturien pesän suunnalta kepein askelin hänen luokseen. He tervehtivät toisiaan nopeasti, ennen kuin sujahtivat Leimusilmän johdolla ulos leiristä.
Leimusilmä tiesi, että seittiä olisi löytynyt varmasti aivan leirin tuntumasta. Hän kuitenkin halusi päästä jaloittelemaan ja nauttimaan viherlehden tuulesta turkissaan, sillä joutui viettämään päivänsä tunkkaisessa parantajan pesässä. Sitä paitsi, nyt hänellä oli seuraa, mikä teki ulkoilusta vielä hauskempaa.
Linnut sirkuttivat puissa, ja jossain kukkui käki. Joen solina kantautui Leimusilmän korviin. Hän seurasi ääntä, kunnes putkahti pensaikosta joen rantaan. Tumma jokivesi kimalteli laskevan auringon valossa. Hän katseli sitä hetken haltioituneena. Oikea syy tänne tulolle palasi kuitenkin äkkiä hänen mieleensä.
”Täältä luulisi löytyvän seittiä. Auringon avulla ne on helppo paikantaa”, hän selitti Lieskakajolle tohkeissaan. Hän skannasi ympäristöä hetken katseellaan ja löysi kuin löysikin erään pensaan ja puun välille viritetyn seitin, jonka auringonvalo ilmiantoi.
”Nyt etsitään vain kepit, niin voidaan ruveta keräämään!” hän naukui.

//Lieska? 😉

Kirjoittaja: Aura

”No, tiedät kai. Heräsin, pyöriskelin hetken paikallani ja mietin elämänvalintojani, siirryin siivoamaan sairasaukiota, kunnes tajusin olevani kuolemassa nälkään ja löysin sinut tullessani hakemaan ruokaa”, Leimusilmä naukui leikkisällä äänellä ja sai Lieskakajon virnistämään hyväntahtoisesti.
”Oletko sitten tyytyväinen elämänvalintoihisi? Parantajan työ on aika erilaista, kun soturin. Mutta siis varmasti mielenkiintoista ja sopii kissalle, joka haluaa auttaa muita. Ja onneksi on viherlehti, niin sinä et kuollut nälkään. Minäkin olin suorastaan nälkäkuoleman partaalla, mutta sitten minä ja Nokkospilvi riitelimme”, kolli huokaisi ja sai Leimusilmän kohottamaan kulmaansa uteliaana. Mokoma kolli. Lieskakajo naurahti toiselle ja virnisti.
”Olet utelias, ihan todella!” Lieskakajo tuhahti huvittuneena ja väläytti sitten hurmaavan hymyn mustavalkoiselle kollille.
”Talvikkitassu tai Kuutamotassu ei kumpikaan paljastanut minulle, mitä harjoituksissa oli oikeastaan tapahtunut, mutta udeltuani heidän mestareiltaan sain tietää, että he olivat käyttäneet kynsiä luvatta. Ilmeisesti Talvikkitassun soturinimitys viivästyy sen vuoksi”, Leimusilmä paljasti Lieskakajolle, joka kohotti kulmaansa yllättyneenä. Olihan hän tiennyt, että Talvikkitassu oli ollut aika riehakas kissa, mutta että käyttänyt kynsiä! Se sai kollin tuntemaan helpotusta siitä, että Kultatassu, nykyinen Kultasiipi oli ollut varsin helppo ja mukava oppilas. Lieskakajo ei ollut ihan varma miten hän pärjäisi kissan kanssa, jolta ei heruisi lainkaan kunnioitusta mestariaan kohtaan. Se ei kuitenkaan ollut punaturkkisen kissan ensimmäinen huolenaihe tällä hetkellä, sillä Mesitähti tuskin ihan heti antaisikaan hänelle uutta oppilasta. Kollikissa nyökytteli päätään, kun Leimusilmä huokaisi nykyajan oppilaiden olevan aivan mahdottomia.
”Aina rikkomassa sääntöjä ja kapinoimassa auktoriteetteja vastaan, vai mitä?” parantajaoppilas naukaisi ja katsahti kollisoturiin, joka nyökkäsi silmiään pyöritellen.
”Olimmekohan me itse nuorempana yhtä kamalia? Pah, tuskin! Muistan olleeni oikea pyhimys, ainakin melkein!” Lieskakajo virnisti ja naurahti sitten.
”Mikähän ajoi heidät käyttämään kynsiä? Ja mahtaa Talvikkitassua harmittaa, hänen sisarensa kun on jo soturi”, soturi jatkoi ja haukkasi Leimusilmän tarjoamasta saaliista palasen. Lieskakajo nielaisi sen nopeasti, nälkäinen kun oli ja haukkasi hiiren mehevästä lihasta irti uuden palan. Kolli nielaisi senkin ja heilautti häntänsä kehonsa suojaksi.
”Kultasiipi oli onneksi helppo ja mukava oppilas. Tulimme koko ajan hyvin juttuun, kouluttaisin koska tahansa hänen kaltaisen oppilaan uudestaan. Mestarina oli oikeastaan mukavaa, oli jotain tehtävää. Nyt päivät menevät vain makoillessa ja syödessä. Hah, älä kerro Pohjaharhalle! Hän ei varmastikaan arvostaisi tätä”, kolli hekotti hiljaisella ja matalalla äänellä. Lieskakajon koko olemus oli rento ja hyväntuulinen. Leimusilmä oli hänelle varsin tuntematon kissa, mutta silti kollin seurassa oli helppo olla. Lieskakajo työnsi hiiren Leimusilmälle ja hymyili sitten.
”Onko sinulla suunnitelmia tälle päivälle?” kollikissa uteli ja räpäytti silmiään kiinnostuneena.

//Leimu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä heräsi linnunlauluun. Hän makasi selällään vuoteessaan ja yritti unenpöpperöisenä tarkentaa katseensa pesän kiviseen kattoon, jossa kiemurteli ohuita köynnöksiä. Liljatuuli oli tapansa mukaan varhain jalkeilla ja touhuamassa sairasaukiolla. Leimusilmä ihmetteli, mistä vanhempi parantaja löysi joka aamu motivaatiota nousta ylös pedistä ja ruveta hommiin. Ei sillä, että Leimusilmä olisi inhonnut parantajana olemista, mutta toisinaan hän olisi vain halunnut jäädä nukkumaan koko päiväksi ja hoitaa kaikki tikun tassunsa saaneet potilaat joskus toiste.
Tsempattuaan itseään hyvän tovin nousemaan, Leimusilmän lopulta onnistui kammeta itsensä ylös ja liittyä Liljatuulen seuraan tuulettamaan sairasaukion sammalia. Tummanharmaa parantajakissa katsahti häneen viikset hiukan huvittuneesti väristen.
”Näytätpä sinä virkeältä”, naaras kiusoitteli.
Leimusilmä virnisti väsyneesti. ”Tietenkin. Minä niin rakastan herätä tähän aikaan, jotta voin käyttää sammalet ulkona pesästä.”
Liljatuuli pudisteli päätään naurahtaen. ”Niinpä tietenkin.”
Yhdessä he käyttivät kaikki sairasaukion vuoteet yksi kerrallaan ulkona. Urakassa vierähti melkein puoli päivää, ja kun he viimein olivat valmiita, Leimusilmä tunsi nälästä johtuvaa huimausta. Hän ei ollut ehtinyt syödä aamupalaa, mikä nyt kostautui heikotuksena.
”Minä menen syömään, jos sopii”, hän naukaisi Liljatuulelle, joka nyppi karvojensa joukosta roskia. ”Haluatko sinäkin jotain?”
”Ei kiitos. Lupasin aterioida myöhemmin veljeni kanssa tänään”, parantaja vastasi.
”Selvä juttu!” Leimusilmä suuntasi aukiolle mielessään ainoastaan yksi tavoite: saada ruokaa tyhjyyttään huutavaan vatsaansa.
Hän valikoi tuoresaaliskasta hiiren ja oli aikeissa mennä syömään sitä parantajan pesälle, kun sattumalta huomasi Lieskakajon istumassa surkean näköisenä aukiolla. Kolli oli istunut siinä jo hyvän tovin, sillä aiemmin Leimusilmä oli nähnyt tämän käymässä varsin kiivaan oloista keskustelua Nokkospilven kanssa. Hän päätti käydä katsomassa, mikä soturin vointi oli.
Hän näpäytti kollia kylkeen hännällään saadakseen tämän huomion, ja Lieskakajo katsahtikin häneen hiukan yllättyneenä.
”Hei, ajattelin että kaipaisit seuraa. Näytät hieman surkealta nimittäin. Ja viimekertainen juttutuokiomme keskeytyi ikävästi”, Leimusilmä maukui reippaasti, mutta kohteliaalla äänensävyllä. Punertava turkkisen soturin naamalle levisi hymy ja tämä teki hänelle tilaa istua.
Leimusilmä yritti kysellä tältä, mitä Nokkospilven kanssa oli käynyt, mutta kolli ei vaikuttanut halukkaalta puhumaan siitä, vaan käänsi keskustelun häneen.
”No, tiedät kai. Heräsin, pyöriskelin hetken paikallani ja mietin elämänvalintojani, siirryin siivoamaan sairasaukiota, kunnes tajusin olevani kuolemassa nälkään ja löysin sinut tullessani hakemaan ruokaa”, hän naukui leikkisä pilke silmissään. ”Talvikkitassu tai Kuutamotassu ei kumpikaan paljastanut minulle, mitä harjoituksissa oli oikeastaan tapahtunut, mutta udeltuani heidän mestareiltaan sain tietää, että he olivat käyttäneet kynsiä luvatta. Ilmeisesti Talvikkitassun soturinimitys viivästyy sen vuoksi.”
Hän haukkasi palan hiirestä ja työnsi sen sitten Lieskakajolle.
”Nämä nykyajan oppilaat ovat aivan mahdottomia”, hän huokaisi sitten mukamas rasittuneena ja pudisteli päätään. ”Aina rikkomassa sääntöjä ja kapinoimassa auktoriteetteja vastaan, vai mitä?”

//Lieska? 😉

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Talvikkitassu kiehnäsi edelleen aivan Kuutamotassun turkissa kiinni ja jatkoi naaraan ärsyttämistä. Kuutamotassu oli jo valmiiksi väsynyt ja huonolla tuulella, eikä toisen oppilaan läsnäolo saanut ainakaan häntä tuntemaan oloaan paremmaksi.
“Ja mitä pahaa siinä on, jos on sisältä pehmo?” Kuutamotassu tiuskaisi takaisin Talvikkitassulle, joka naljaili hänelle. “Mieluummin olen pehmo kuin tuollainen jästipää, joka tuottaa muille pelkkiä pettymyksiä typerillä tempauksillaan.”
Ennen kuin Talvikkitassu ehti vastata hänen kommenttiinsa, Leimusilmä palasi yrttivarastolta yrttikääröä suussaan kantaen. Hän vilkaisi kahta naarasta hieman kummastuneesti, mutta päätti sitten ilmeisesti olla sekaantumatta asiaan. Kuutamotassu mulkaisi vielä Talvikkitassua ja tassutti sitten parantajakollia vastaan.
“Voisitko hoitaa naarmuni nopeasti, jotta pääsen nukkumaan? Tänään on ollut rankka päivä ja kaipaan unta enemmän kuin mitään”, naaras naukui anovasti. Hän halusi päästä pois samasta tilasta Talvikkitassun kanssa niin pian kuin mahdollista.
Leimusilmä päästi huvittuneen tuhahduksen, mutta nyökkäsi kuitenkin. “Totta kai. Ensimmäiset päivät oppilaana ovat aina uuvuttavimpia.”
“Älä muuta sano”, Kuutamotassu huokaisi ja kääntyi selin Talvikkitassuun sillä välin, kun Leimusilmä ryhtyi katsomaan hänen kolhujaan läpi.

Unessa Kuutamotassu oli jälleen joen rannalla. Hän katseli ympärilleen toiveikkaana, yrittäen löytää Tiikerin. Ei mennyt aikaakaan, kun raidallinen kolli tupsahti esiin pensaasta joen vastarannalla. Kuutamotassu nosti häntänsä tervehdykseen, mihin kolli reagoi nyökäyttämällä kevyesti päätään.
Tänään joen vesi kuohusi siihen malliin, ettei astinkiviä pitkin kannattanut yrittää toiselle puolelle. Oli outoa, miten Kuutamotassu pelkäsi lumevettä, sillä eihän hän oikeasti olisi voinut siihen hukkua. Toisaalta, oli aivan yhtä outoa, että hän pystyi tapaamaan Tiikeriä unissaan ikään kuin tämä olisi oikeasti ollut samassa paikassa hänen kanssaan.
Kuutamotassu huomasi Tiikerin viittovan hännällään häntä kävelemään alavirran suuntaan. Hän noudatti kollin esimerkkiä ja lähti kävelemään joen viertä pitkin, samaan aikaan, kun Tiikeri kulki samaan suuntaan vastarannalla.
Jonkin matkaa kuljettuaan he saapuivat kohtaan, jossa veden virtaus ei ollut enää niin kova. Tiikeri kahlasi veden yli vaivattomasti ja nousi ylös vähän matkan päässä Kuutamotassusta. Kuutamotassu käveli häntä vastaan.
“Onpa mukava nähdä sinua taas”, hän kehräsi kollille, jonka kasvoilla käväisi hymyntapainen.
“Mitä klaaniin kuuluu?” Tiikeri kysyi heidän käydessään makaamaan ruohikkoon.
Siitä oli jo kuu, kun Kuutamotassu oli ensimmäisen kerran puhunut unessa Tiikerin kanssa. Sen jälkeen he olivat tutustuneet toisiinsa vähän paremmin, ja lähes joka yö he tapasivat vunessa joella ja vaihtoivat päivän kuulumiset. Kuutamotassu ei tiennyt Tiikeristä paljoakaan, vain sen verran, että tämä oli yksinäinen kulkija, joka oli kuullut klaaneista muilta erakoilta, jotka siitä syystä tai toisesta tiesivät. Kuutamotassulla ei pahemmin ollut ystäviä Eloklaanissa, joten Tiikeristä oli tullut hänelle sellaisen korvike. Kolli kuunteli hänen juttujaan ja keskusteli hänen kanssaan niitä näitä. Aluksi se oli tuntunut hieman oudolta, mutta pian Kuutamotassu oli tottunut erakon seuraan ja toisinpäin.
”Talvikkitassu osaa olla oikea takiainen turkissa. Hän tietää, mistä naruista vedellä, jotta minut saa ärsyyntymään”, Kuutamotassu selitti Tiikerille turhautuneena. Hän makasi ruohikossa selällään ja katseli taivaalle, joka taittui epäluonnollisen violetteihin sävyihin. Siellä täällä tuikki tähti tai pari, mutta oli vaikea tulkita, mikä vuorokaudenaika unessa oikeastaan oli. Ehkä sellaista ei ollut – unilla kun ei aina välttämättä ollut minkäänlaista logiikkaa.
”Annat hänelle liikaa valtaa vaikuttaa”, Tiikeri tokaisi jostain hänen vierestään. ”Tämä Talvikkitassu vaikuttaa minusta kissalta, joka tarvitsee muita pönkittämään omaa egoaan tai muuten hän romahtaa.”
Kuutamotassu ei voinut olla hörähtämättä ääneen. ”No egoa siltä kissalta ei kyllä puutu. Kaikki varmaankin vihaavat häntä, mutta siitä huolimatta hän jaksaa ärsyttää muita minkä kerkiää.”
”Yleensä kaikista ärsyttävimmät tapaukset ovat kaikkein epävarmimpia.”
”Uskon sen vasta kun itse näen.”
Kuutamotassu oli oppinut tunnistamaan, milloin heidän yhteinen aikansa alkoi olla lopuillaan. Hänen tajuntaansa eksyi ääniä tosimaailmasta: vaimeaa puheensorinaa, lehtien kahinaa, askelten töminää…
Hän vääntäytyi vaivalloisesti istumaan ja katsahti Tiikeriin, joka myöskin vaikutti tajuavan, että pian olisi aika herätä.
”Nähdään taas ensi unessa”, hän sanoi tälle virnistäen. Tiikeri tuhahti huvittuneena, eikä sanonut mitään, ennen kuin haipui olemattomiin, ja Kuutamotassu havahtui oppilaiden pesässä.

Talvikkitassu istui yhä omassa vuoteessaan. Naaraan naamalla oli typerä, ylimielinen virne, kuten aina. Kuutamotassu kohottautui istumaan, yrittäen olla huomioimatta naarasta sen enempää kuin yleensä. Tiikeri oli oikeassa – hän ei saanut ruokkia oppilaan ylisuurta egoa yhtään enempää lähtemällä mukaan tämän kieroon peliin.
Yhtäkkiä Kuutamotassu tunsi hännän hipaisevan poskeaan, eikä hänen ollut vaikea arvata, kenelle se kuului. Hän siirsi kyllästyneen katseensa Talvikkitassuun, joka oli ääneti lipunut hänen luokseen.
”Sain kuulla ilouutisen siitä, että pääsimme samaan partioon”, naaras härnäsi ja kiehnäsi Kuutamotassussa kiinni. Kuutamotassu nyrpisti nenäänsä ja tuuppasi oppilaan kauemmaksi, vaikka tiesi, ettei sillä ollut pitemmän päälle vaikutusta. Talvikkitassusta ei päässyt niin helpolla eroon, kuten hän oli saanut oppia kuluneen kuun aikana.
”Miten ihastuttavaa”, hän hymähti ja väläytti ilmeisen tekaistun hymyn. ”En malta odottaa sitä! Ehkä tänään sattuu olemaan tuulista, ja tuulenpuuska nappaa sinut mukaansa, eikä sinusta enää sen koommin kuulla.”

//Talvikki?

Kirjoittaja: Untuva

Kimalaistassu selitti, minkälainen hyöty hänestä olisi esimerkiksi taistelupaikalla haavoittuneiden auttamisessa ja paikkailemisessa. Se olikin tärkeä taito, jos olisi sattunut syttymään isompi kahakka, johon Liljatuulen ja Leimusilmän käpälät eivät olisi riittäneet. Koin kyllä hyvin epätodennäköiseksi, että mitään isompaa syttyisi. Olihan se silti ihan hyvä pienempienkin haavereiden kannalta, että klaanissa oli enemmänkin yrttitietoisia aputassuja. Ihailin sitä, kuinka naarasoppilas oli itse halukas olemaan mahdollisimman hyödyllinen Eloklaanille.
”Laventelikukka tai Laventelisydän kuulostaisi minusta kauniilta soturinimeltä”, Kimalaistassu naukui ilmoille kaksi nimiehdokasta ennen kuin ehdin vastaamaan tälle täysin. En ollut ehtinytkään miettiä soturinimeäni. Uskoin vahvasti siihen, että se minkä tulisin saamaan, olisi täydellinen minulle – niin kuin soturinimi oli jokaiselle. Näin minä ainakin halusin ajatella, ja ajattelinkin.
”Se tuntuu junnaavan paikoillaan, mutta pääsen tuleviin uintiharjoituksiin mukaan! Haluaisin oppia uimaan ja Mesitähti sanoi, että se on aivan mahdollista, mutta yksin se ei kuulemma ole turvallista. Mutta voin oppia ainakin uimisen perusteet. Ja olen aika hyvä jäljittäjä, vaikka itse sanonkin. Ajattelin pyytää Irvikitaa kanssani metsälle, hän on suhteellisen etevä saalistaja”, Kimalaistassu kertoi koulutuksestaan. Olin helpottunut, etteivät kysymykseni olleet tuntuneet liialta tummanruskealle oppilaalle. Naaras kuitenkin siirsi nopeasti katseensa tassuihinsa mainitessaan Irvikidan. Mistäköhän se johtui? Reaktiosta päätellen en kuitenkaan aikonut kysellä asiasta sen enempää. En halunnut pakottaa Kimalaistassua puhumaan asioista, mistä hän ei välttämättä halunnut.
“Kyllä tuo kuulostaa minulle eteenpäin menemiseltä”, vastasin toiselle yrittäen ilmaista sanani mahdollisimman rohkaisevasti. En osannut kuvitella itseäni täysin Kimalaistassun asemaan, mutta minusta tuntui, että sanani olivat tarpeellisia, ja minun tuli saada toinen kuulemaan ne.
”Oletko tavannut rajalla koskaan ketään kuolonklaanilaista? Jos olet, niin oliko se jännittävää? Minä en ole koskaan, mutta toisaalta hyvä niin! He vaikuttavat kovin arvaamattomilta kissoilta”, Kimalaistassu sanoi syöden viimeisen palasen ahvenesta. Kala oli ollut maukas, vaikkei se ehkä ollut ollut kaikista tuoreinta sorttia.
“Vain kokoontumisessa, mutta en minä sitä varsinaisesti tapaamiseksi sanoisi. Mitä nyt ohimennen heitä on Kuolonklaanin puolella rajapartiossa näkynyt, mutta onneksi en ole joutunut heidän kanssaan koskaan vastatusten. Ja olen kyllä samaa mieltä kanssasi, he vaikuttavat arvaamattomilta”, tuhahdin sanojeni lopuksi. Minua ei kiinnostanut, minkälaisia kuolonklaanilaiset olivat, mutta rajanaapureina kai se oli jollain tavalla pakko kiinnostaa. Kunhan he vain pysyivät omalla puolellaan rajaa niin kuin mekin, kaikki oli hyvin. Havahduin ajatuksistani, minkä jälkeen ilmaisin Kimalaistassulle halustani painua nukkumaan. Olihan ahvenkin jo huvennut edestämme.
”Oli mukava jutella ja aterioida kanssasi, kiitos kun pyysit minua aterioimaan”, naaraan sanat tuntuivat mukavilta kuulla. Ehkäpä olin antanut itsestäni hyvän kuvan toiselle! Lähdimme samaa matkaa oppilaiden pesälle.
“Ilo oli minun puolellani”, lausahdin vielä ennen kuin kumpikaan ehti pesälle asti. Hämäryydessä toivotimme toisillemme hyvät yöt. Haukotellen käytin vielä aikaa turkkini sukimiseen, kunnes lopulta silmäluomeni alkoivat painaa liikaa. Asetuin mukavaan asentoon ja hetkessä olin jo vaipunut syvään uneen.

Vihdoinkin oli koittanut se päivä, kun olin valmis saamaan soturinimeni. Olin haaveillut tästä päivästä yhä enemmän siitä lähtien, kun Kultasiipi oli saanut omansa. Jännitys oli poreillut vatsassani kokonaisen alkupäivän, eikä se ottanut rauhoittuakseen. Yritin pitää hengitykseni tasaisena, mutta se oli mitä mahdotonta, kun tiesi mitä odottaa. Yritin kaikesta huolimatta sukia häntääni ja saada sitä ojennukseen, mutta se tuntui tässä vaiheessa sulalta mahdottomuudelta. Muuten olin saanut itseni jo siistiksi. Huomasin emoni tulevan kohti. Nostin pääni häntäni seasta.
“Hei, Laventelitassu”, Minttuliekki sanoi lempeästi, mutta nähdessään hermostuneen katseeni, hän lisäsi vielä, “Onko kaikki hyvin?”
“On minulla!” sanoin nopeasti, vaikka epävarmuus kuulsi äänestäni. En pystynyt piilottamaan sitä emoltani. Minttuliekki päästi ulos lempeän huokauksen ja istuutui viereeni. Kylkemme hipoivat toisiaan, kun sinisilmäinen naaras ryhtyi katselemaan leirin aukiolla puuhailevia kissoja.
“Taidat jo tietää, mitä aion sanoa”, Minttuliekki aloitti. Hymähdin huvittuneena.
“Älä hermoile, kyllä se hyvin menee ja niin edespäin”, naurahdin. Emo katsahti minuun hymyillen.
“Siinä kuulit!” Minttuliekki ehti sanoa, kun kummatkin meistä huomasivat Mesitähden astelemassa kohti Litteäkiveä. Vatsanpohjassa tuntui kouraisu. Emo kosketti hännällään selkääni ja lähdimme yhdessä kohti Litteäkiveä, kun Mesitähti oli kutsunut klaanin koolle.
“Mene vain muiden oppilaiden luokse”, varapäällikkö lausahti viitaten lähellämme olevaan oppilasjoukkoon. Nyökäten kipitin nopeasti Talvikkitassun viereen, joka hänkin oli raahautunut paikalle. Kasvoillani loisti innokas hymy, kun sisareni oli täällä tukenani. Tuntui silti hivenen epäreilulta hymyillä, kun toinen ei saisi vielä soturinimeään. Kaikessa tässä eloklaanilaisten hulinassa en kuitenkaan suonut sille ajatukselle liikaa valtaa, kun oma jännitys sai korvissa suhisemaan.
“On tullut aika nimittää kolme uutta soturia!” Mesitähti kajautti kuuluvalla äänellä klaanilleen, joka oli kerääntynyt häntä kuuntelemaan. Supatus hiljentyi ympärillämme.
“Laventelitassu, Mehiläistassu ja Ampiaistassu”, Mesitähti aloitti ja pyysi meidät seurakseen Litteäkivelle. Tuntui jännittävältä kävellä kaikkien katseiden alla ja loikata kivelle. Sydän hyppäsi kurkkuuni katsoessani kiven päältä eloklaanilaisia. Mesitähti aloitti ensin puhuttelemalla minua. Tiesin, että oli täysin loogista, että sain nimeni ensin vanhimpana muista, jotka saisivat tänään soturinimensä. Silti se hermostutti. Siirsin katseeni Mesitähden vaaleanvihreisiin silmiin, ja tunsin rauhoittuvani hetkessä. Vaikka kolli seisoikin edessäni Eloklaanin päällikkönä, hän oli kuitenkin isäni, ja se rauhoitti minua.
“Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Mesitähti lausui tutut sanat. “Laventelitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan”, sanoin äänessäni varmuutta. Minua ei enää jännittänyt paljoa, ja koin jopa nauttivani tilanteesta. Ehkei se tuntunutkaan enää niin pahalta, sillä en ollut yksin. Mesitähti ja kaksi oppilastoveriani seisoivat tällä samaisella kivellä.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Laventelitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Laventelitaivaana. Tähtiklaani kunnioittaa ystävällisyyttäsi ja yritteliäisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, päällikkö kajautti koko klaanin korville. Kasvoillani loisti pakostikin ylpeys itsestäni – olinhan päässyt elämässäni jo tähän pisteeseen saakka, vaikka paljon harjoitusta ja monia yrityksiä se oli vaatinutkin. Astuin hetkeksi sivummalle, kun seuraavana Mesitähti antoi soturinimen Mehiläistassulle. Mehiläistassu sai nimekseen Mehiläislennon. Mehiläistassun jälkeen oli Ampiaistassun vuoro, joka sai soturinimekseen Ampiaispiston.
“Ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi!” Mesitähti julisti vielä lopuksi katse Ampiaispistossa. Laventelitaivas, Mehiläislento ja Ampiaispisto. Olimme viimein saaneet soturinimemme! Pystyin tuntemaan ylpeyttä jopa kahden muun kissan puolesta. Olimmehan iältämme hyvin lähellä toisiamme, jonka takia olimme viettäneet hyvinkin tiiviisti aikaa pentutarhalla ja sen ulkopuolella.
“Laventelitaivas! Mehiläislento! Ampiaispisto!” eloklaanilaiset hurrasivat nimiämme. Mehiläislento asteli alas Litteäkiveltä ensimmäisenä, ja Ampiaispisto sekä minä seurasimme perässä. Laskeuduimme alas onnittelijoiden joukkoon, jolloin tiemme erosivat. Tiesin kuitenkin, että meillä olisi vielä yhteinen yö edessä, kun jäisimme vahtimaan leiriä hiljaisuudessa muiden nukkuessa.
“Talvikkitassu!” hihkuin ja puskin kissamassan läpi sisareni luokse. Vasta sanottuani naaraan oppilasnimen tajusin, kuinka ajattelematon olin aikaisemmin ollut. Pysähdyin ennen kuin ehdin saavuttaa sisartani.
“Onnea, Laventelitaivas!” Talvikkitassu aloitti ensimmäiseksi ja lisäsi vielä muutaman muunkin kehun joukkoon. En voinut peitellä suunnatonta iloani enää, kun oppilas vaikutti oikeasti olevan onnellinen puolestani. Seuraavaksi hän sanoi suuntaavansa toivottamaan onnittelut muillekin. Katsoin, kuinka Talvikkitassu meni ja sanoi muutaman sanan kummallekin ennen kuin hän asteli ulos kissamassasta tomerin askelin. Naaraan kasvoilla ei ollut samaa ilmettä, minkä hän oli minulle suonut. Ehkä minun pitäisi käydä keskustelemassa hänen kanssa seuraavana päivänä, kunhan olisin saanut levättyä ensin yövartion jäljiltä. En halunnut heti mennä hankaamaan soturiuttani tämän enempää hänen kasvoihinsa. Toisaalta myös tuntui, että nyt jos koskaan minulla oli oikeus nauttia huomiosta ja olla ylpeä itsestäni.

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo hymähti ja naurahti, olihan hänen kysymyksensä ollut lähes itsestäänselvyys. Mesitähti oli hyvä päällikkö ja Lieskakajo aikoi seistä kollin rinnalla vaikeinakin aikoina. Omenahuuman kysymys sen sijaan yllätti hänet toden teolla. Mitäkö mieltä hän oli Tähtiklaanista?
”Yllättävä kysymys. Minä ainakin haluaisin uskoa, että sen kaltainen paikka on. Tiedäthän, se on lohdullista ajatella, että ei katoa ja kohtaa taas läheisensä. En ole koskaan ajatellut tätä, olen vain.. uskonut. Mutta kerta kysyit tätä, et taida itse uskoa Tähtiklaaniin? Uskotko mihinkään?” Lieskakajo naukaisi kysymyksensä takaisin ja kaksikko jatkoi matkaansa kohti leiriä.
”Saalistaminen tässä taisi jäädä, mutta minulla oli mukavaa. Ihan todella! Vaikutat mielenkiintoiselta kissalta, Omenahuuma”, kolli naukui ennen kuin he astelivat leiriin.
Lieskakajo saapui leiriin Omenahuuman rinnalla ja katsahti uuteen tuttavuuteensa rennosti hymyillen.
”Oli hauskaa käydä kanssasi kävelemässä ja pelaamassa kysymyspeliä, käydään joskus uudelleen! Ehkä silloin saamme myös saalistakin. Se olisi nastaa”, Lieskakajo naukaisi rennolla äänensävyllä ja virnisti ruskeaturkkiselle naaraskissalle. Omenahuuma vaikutti hänestä mainiolta tapaukselta ja Lieskakajo viettäisi toisen kanssa mielellään toistekin aikaa. Hänestä ystäviä ei voinut olla koskaan liikaa.
”Näkyillään, Omenahuuma!” punaturkkinen kissa toivotti hyvästinsä Omenahuumalle ja kääntyi sitten kohti tuoresaaliskasaa. Lieskakajon teki mieli ahventa, hän ei tällä hetkellä pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin ruokaa! Kuitenkin huudahdus keskeytti hänen ruokailuaikeensa.

”Lieskakajo, hei!” Nokkospilvi naukaisi kohteliaasti ystävälleen ja sai kollisoturin nielaisemaan. Hän oli vältellyt naarasta sangen taitavasti, mutta ehkä nyt olisi sopiva hetki tunnustaa kaikki? Lieskakajon sydämellä oli paljon ja hän todella halusi päästää kaiken ulos. Lieskakajo ei ollut koskaan tullut sinuksi rakkausasioiden kanssa ja hän oli niissä aivan surkea! Korvat luimussa hän lähti kulkemaan kohti ystävätärtään ja hymyili toiselle varovaisesti.
Lieskakajo istahti varovaisesti Nokkospilven vierelle ja katsoi kauniina pitämäänsä naarasta hiljaisen oloisena. Sisimmässään kolli halusi tunnustaa toiselle kissalle tunteensa, mutta pelkäsi tunnustuksensa olevan Nokkospilvelle liikaa. Lieskakajo ei halunnut järkyttää ystäväänsä, sillä hän välitti toisesta todella. Voisiko heistä ikinä tulla mitään? Kaksikolla oli takana pitkähkö, hyvä ystävyys eikä kolli niin vain luopuisi siitä. Lieskakajosta tuntui nuorelta kollilta, joka seisoi ensimmäisen ihastuksensa edessä. Ja sellainenhan Nokkospilvi hänelle oli, ensimmäinen ihastus. Eikä kolli mikään vanhus ollut, vaikkei klaanin nuorimpiin kuulunutkaan! Eihän kaikkia rakkauksia saatikka ihastuksia oltu tarkoitettu tapahtuviksi. Voisiko tämä olla sellainen? Lieskakajo ei tiennyt, Nokkospilvi oli sekoittanut hänen päänsä aivan täysin.
”No, sano nyt kun kuitenkin haluat sanoa jotain”, Nokkospilvi naukaisi huvittuneena ja sai kollin kääntämään katseensa muualle. Lieskakajon sydän pomppi rinnassaan hermostuneena ja kollikissa pelkäsi sen lähettävän hänet lentoon. Jokin sai kuitenkin Lieskakajon perääntymään ja pudistelemaan päätään. Tietäisipä naaras vain, kyllähän hän halusikin sanoa jotain. Lieskakajo ei vain kyennyt siihen, ei nyt eikä todennäköisesti huomennakaan.
”Minä… Minä sain eilen yhden hyvän idean ja ajattelin pyytää mielipidettäsi siitä. Mutta minulle tulikin pieni este. Tarkoitan, että jos mennään metsälle joskus toiste?” Lieskakajo naukui kömpelösti ja säröilevällä äänellä. Valehtelijana Lieskakajo vastasi laululintusta, hän oli erittäin huono siinä ja Nokkospilvi varmasti aisti hänen valheensa. Kolli nielaisi ja kömpelö, hyvittelevä hymy piirtyi hänen kasvoilleen.
”Miksi sinä valehtelet? Kai minä nyt näen sinun läpi, et ole kummoinen valehtelija!” naaraskissa kivahti ja otti parempaa asentoa. Lieskakajo ei ehtinyt edes avata suutaan, kunnes naaras jo jatkoi:
”Olet ollut jo monta päivää ihan outo! Mikä sinulla on? Sinä välttelet minua ja pakenet nähdessäsi minut. Sano ihan suoraan mikä sinua vaivaa. Minä luulin, että me olemme ystäviä ja ystävät pystyvät puhumaan kaikesta! Mutta sinä taidatkin olla saamaton hiirenaivo, kun et edes saa sanottua mikä sinulla on”, Nokkospilvi suutahti piikikkäällä äänensävyllä ja nousi ylös.
”Odota, minä voin kyllä selittää!” Lieskakajo huudahti säikähtäneenä ja hänen silmistään paistoi epävarmuus.
”Jutellaan sitten kun sinä pystyt siihen, minä menen nyt partioon”, ruskeavalkoinen kissa mouraisi ja kääntyi kannoiltaan. Lieskakajo katsoi Nokkospilven perään epätoivoisena ja huokaisi sitten. Nokkospilvi oli oikeassa, hän oli saamaton ja täysi hiirenaivo. Miten vaikea oli sanoa kolme sanaa, minä pidän sinusta? Lieskakajo tunsi itsensä pelkuriksi ja jäi lavat lytyssä kyhjöttämään aukiolle. Lieskakajosta tuntui murheelliselta, entä jos hän menettäisi Nokkospilven lopullisesti? Kolli oli yrittänyt kertoa toiselle, mutta kaikki tuntui vain menevän mönkään, kun pitäisi olla vakavana. Toisaalta, soturi mietti olisiko tämä hukattu mahdollisuus. Entä jos naaras tunsisikin samoin? Entä jos he molemmat olisivat vain typeriä pelkureita, jotka pakoilivat vastuitaan? Lieskakajo päätti, että hän ottaisi itseään niskasta kiinni ja puhuisi Nokkospilvelle sopivan hetken tupsahtaessa eteensä. Sen hän tekisi pian, sopiva hetki tulisi kyllä. Eikö? Sen olisi pakko tulla!

Kului hetki, jos toinenkin, kunnes Lieskakajo tunsi hännän näpäytyksen kyljessään. Lieskakajo käänsi hitaasti katseensa ja hänen silmänsä havaitsivat Leimusilmän. Kolli katsoi Lieskakajoa hyväntahtoisen oloisena ja parantajan suussa oleva hiiri herätti Lieskakajon ruokahalun.
”Hei, ajattelin että kaipaisit seuraa. Näytät hieman surkealta nimittäin. Ja viimekertainen juttutuokiomme keskeytyi ikävästi”, Leimusilmä naukaisi kohteliaalla äänensävyllä ja punaturkkinen kissa kohensi hieman ryhtiään. Kiitollinen hymy levisi Lieskakajon kasvoille ja hän teki Leimusilmälle tilaa.
”Sopiiko kysyä mitä tuossa tapahtui? Nokkospilvi lähti aika äkäisen näköisenä, teillä taisi olla riitaa?” Leimusilmä kysyi uteliaasti ja räpäytti silmiään. Lieskakajo nyökkäsi hetken hiljaisuuden jälkeen ja huokaisi.
”Taisin tällä kertaa todella mokata. Olen vain vältellyt häntä, koska…” Lieskakajo huokaisi ja katsoi parantajakollia totisen oloisena.
”Koska?” Leimusilmä uteli ja sai soturin naurahtamaan huvittuneena. Mustavalkoinen kolli todella tunnettiin uteliaana tapauksena ja tämä vain vahvisti hänen käsitystään siitä. Asia ei kuitenkaan haitannut Lieskakajoa, päinvastoin.
”Ei puhuta siitä nyt. Miten sinun päiväsi on mennyt? Pitävätkö eloklaanilaiset sinut kiireisenä joutuessaan tikkujen kanssa tekemisiin?” Lieskakajo naukaisi vitsikkäästi. Leimusilmä ei vaikuttanut hänestä ainakaan hurjan vakavalta kissalta, joten Lieskakajo uskaltautui vitsailemaan kollikissan seurassa.
”Ainakin kuulin Talvikkitassun räpättäneen yhtenä päivänä tulleensa paikatuksi taisteluharjoitusten takia. Mitä oli tapahtunut, kertoivatko he sinulle?” Lieskakajo uteli toiselta ja haukkasi hiirestä suurehkon palasen.

//Leimu? ;))

Kirjoittaja: Saaga

”Käydäänkö tutkimassa Kuolonklaanin rajaa? Se voisi olla mielenkiintoista!” Aurinkotassu kysyi innoissaan. ”Mennään vain mutta ei olla pitkään”, sanoin hiljaa ja lähdin hölkkäämään kohti Kuolonklaanin rajaa. Aurinkotassu hypähti kaatuneen puun ylitse. ”Tuletko sinä?” hän kysyi hämmentyneenä. Kapusin puunrungon ylitse. ”Hiljempaa”, kuiskasin. ”Emme saa jäädä kiinni!” Hypähdin alas tupsahtaen lehtien sekaan. Viime lehtisateen lehdet olivat jääneet lumen alle ja nyt kun uusi viherlehti ja kasvit tulvivat maasta lehdet maatuivat pikkuhiljaa. Pyrähdin juoksuun kohti rajaa. Tällä kertaa varoisin ylittämästä sitä ollenkaan. Jarrutin tassut liukuen. Aurknkotassu tuli perästä hieman hitaammin. ”Minulle kävi hassu juttu ensimmäisenä päivänäni koulutuksessa”, sanoin ja naurahdin muistolleni. ”Jahtasin kania suoraan rajan yli Mäyräkynsi-nimisen soturin tassuihin. Annoimme kanin hänelle mutta hän ei näyttänyt kovin iloiselta.” Aurinkotassukin naurahti. ”Sellaista sattuu”, hän totesi ja katseli rajan ylitse. ”Voisimmepa mennä tutkimaan tuonne”, sanoin hiljaa. Seikkailunhalu valtasi minut ja olisin halunnut rynnätä rajan ylitse. Olin kuitenkin tehnyt sen jo kerran enkä uskaltaisi toiste. Murahdin leikkisästi.
//Arska

Kirjoittaja: Ruska

”Tuletko sinä sieltä?” Sypressitassu kysyi, hänen kuononsa oli leirin puolella. ”Tule jo ennen kuin sinut nähdään! Vai etkö uskalla?” Naaras kysyi hiukan piikikkäästi. Katselin epävarmana vuorotellen Sypressitassua ja oppilaidenpesää. Ei ole oikein käydä salaa yöllä tutkimus retkellä, mitä Hiilihammaskin sanoisi jos jäisimme kiinni. Tämä on väärin,mutta tunnen vetovoimaa lähteä leiristä. Emmin hetken, Sypressirassu näytti kärsimättömältä. ”Tulen!” Kuiskasin, ja ahtauduin aukosta leirin ulkopuolelle. Näin yövartijat, ja painauduimme molemmat mataliksi. Hiivimme hiljaa eteenpäin, se oli vaikeaa. Yritin parhaani mukaan varoa etten astu keppien päälle, keskityin vain siihen, koska tassuni olivat suuret. Saimme hiivittyä tarpeeksi kauas leiristä, nyt pystyi puhumaan normaalisti, eikä yövartijat kuule. Istahdin paikoilleni, Sypressitassu tuli vierelleni. ”Miksi tulimme tänne?” Sain sanottua pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Halusin tutkia reviiriä ilman mestaria, ja yöllä on kaunista”, Sypressitassu vastasi tyynesti ja katsoi taivaalle. Taivaalla tuikki tähtiä, niitä oli niin monta, ettei niitä pystynyt laskemaan. ”Se on totta, mutta rikomme sääntöjä, mitä jos jäämme kiinni?” kysyin hiukan huolestuneena, ja käänsin katseeni tähdistä Sypressitassuun. ”Emme jää kiinni, palaamme vain ajoissa”, Sypressitassu vastasi ja katsoi tähtiä. Havahduin katselemaan ympärilleni, oli pimeää, ja pelkäsin että pensaikosta hyppää kettu tai mäyrä, mutta eniten pelkäsin käärmeitä. En uskaltanut kertoa pelostani kenellekkään, en edes Hiilihampaalle. Sypressitassun turkki hipaisi kylkeäni, punastuin turkkini alla. Hetken tunsin jopa pehmeitä tunteita naarasta kohtaan, ravistin päätäni. Ei Aurinkotassu, ei hempeitä tunteina ennen soturi-ikää. ”Sypressitassu”, kuiskasin hiljaa. Sypressitassu käänsi päätään minua kohti. ”Niin?” Hän sanoi. ”Minä tuota… ei mitään”, sanoin hiukan nolona ja käänsin katseeni. ”Sinä mitä? Kerro vain!” Sypressitassu sanoi ja hymyili. ”Ei se ollut mitään!” Sanoin ja katsoin muualle. Minun olisi pitänyt sanoa, että tykkään sinusta, mutta en uskaltanut. Mitä jos hän olisi torjunut minut? Se olisi ollut kauheaa! ”Selvä”, Sypressitassu sanoi. ”Käydäänkö tutkimassa Kuolonklaanin rajaa? Se voisi olla mielenkiintoista!” Ehdotin innoissani Sypressitassulle.

// Sype?

Kirjoittaja: Elandra

Kävelyretken aikana Lauhalaukan varoitus oli noussut taas mieleeni. Se sai minut turhan varovaiseksi, ja pienikin rasahdus jossain lähistöllä olisi saanut minut säikähtämään. Omaksi onnekseni mitään epämääräisiä ääniä ei kuulunut, mutta pelkäsin Hiilihampaan huomaavan minun olevan epäilyttävän varovainen. Luotin Hiilihampaaseen täysin, joten katsoin parhaaksi kertoa hänelle varoituksesta, jonka olin saanut oranssinkirjavalta tähtisoturilta. Hiilihammas näytti yllättyneeltä ja huoli metsän turvallisuudesta taisi tarttua myös häneen. Soturi keskittyi nyt entistä enemmän ympäristön tarkkailuun.
Tuntui kuin raskas paino olisi puolittunut harteiltani, kun sain kerrottua asiasta Hiilihampaalle. Toki olin puhunut asiasta jo Minttuliekin, Liljatuulen ja Leimusilmän kanssa, mutta siitä huolimatta pelko metsässä piilevästä vaarasta vain paisui sisälläni.
”Minusta meidän kannattaa kuunnella hänen neuvoaan ja pysytellä valppaana. Emme vielä tiedä, minkä takia, mutta uskon hänellä olleen hyvä syy antaa sinulle tuo varoitus”, Hiilihammas lausui hiljentäen ääntään samalla, kun tämä kohtasi vihreän katseeni. Nyökyttelin hitaasti päätäni.
”Välillä vain mietin, että mitä jos olen ymmärtänyt jotakin väärin? Entä jos se ei olekaan varoitus? On kulunut kuita, eikä mitään ole tapahtunut. Joudummeko nyt elämään loppuikämme peläten ja odottaen, että jotakin tapahtuu?” kysyin hiljaa, miltei kuiskaten ja katsoin Hiilihammasta epäröiden. Soturin kasvoille piirtyi mietteliäs ilme, ja tämän jäänsininen katse harhautui minusta siniseen taivaaseen. Vauhtimme oli hidastunut huomattavasti, lähinnä vain askelsimme silloin tällöin askeleen verran eteenpäin nummilla.
”En tiedä”, Hiilihammas totesi pahoillaan ja käänsi taas katseensa minuun, ”ehkä on vain jatkettava elämää normaalisti, mutta pitää samalla varoitus mielessä.”
”Olen ajatellut samoin. Olisitko kiltti ja pitäisit tämän asian vain itselläsi? En tahdo huolestuttaa eloklaanilaisia, jos tämä ei olekaan varoitus. Luotan kyllä, että jokainen on tarpeeksi valppaana vaaran varalta kulkiessaan leirin ulkopuolella”, esitin pyynnön Hiilihampaalle. Kolli nyökkäsi.
”Tietenkin, jos niin pyydät”, tabbykuvioinen kolli lupasi. Oloni oli huomattavasti kevyempi kuin aiemmin. Sain olla kiitollinen siitä, että minulla oli tukenani Hiilihampaan kaltainen soturi.
”Meidän pitäisi varmaankin palata takaisin leiriin”, tokaisin huomattavasti rauhallisempana kuin äskettäin. Hiilihammas oli kanssani samaa mieltä, joten käännyimme ympäri ja kuljimme samaa reittiä pitkin takaisin kohti metsää.

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistassu yllättyi hieman Laventelitassun vastauksesta. Naaras oli kuvitellut, että kaikki nauttivat kiipeilyistä ja yläilmoissa roikkumisesta. Naaras tunsi pientä ärsyyntyneisyyttä, hän ei muuta tehnytkään kun mätkähdellyt maahan.
”Aijaa, minä luulisin että pitäisin kiipeilemisestä. Tuuli tuntuu turkissa niin mukavalta”, naaraskissa naukaisi hiljaisella äänellä ja kallisti päätään. Hänen oli edelleen vaikea uskoa, että joku ei pitäisi kiipeilemisestä. Kimalaistassu pelkäsi hieman Laventelitassun reaktiota hänen kertomukseensa parantajien auttamisesta. Osa kissoista ei katsonut parantajia kovin hyvällä silmällä ja Kimalaistassusta Laventelitassu voisi olla sellainen kissa. Hän ei uskaltanut luottaa muihin oppilaisiin kaiken kokemansa jälkeen, mutta yllättyi iloisesti, kun Laventelitassu esittikin hänelle jatkokysymyksen. Raidallinen kissa mietti hetken.
”Se tuntui sopivalta ja mielekkäältä tehtävältä. Jos tulisi taistelu, voisin auttaa paikkaamalla haavoittuneita kissoja. Taistelemaan minusta nyt ei ole, se on toki selvää. Mutta mielelläni autan parantajia ja yrtit tuoksuvat hyvältä. Olisin mielelläni parantaja, mutta onhan meillä Liljatuuli ja Leimusilmä”, Kimalaistassu intoutui selittämään ja keskittyi sen jälkeen saaliin valitsemiseen. Valkoruskea naaras repäisi ahvenesta palasen mutusteltavaksi ja jäi miettimään vastausta sinisilmäisen kissan kysymykseen. Kimalaistassu piirteli leirihiekkaan kynnellä viivoja ja jäi miettimään millaisen soturinimen pesätoveri voisi saada. Hänestä Laventelikukka olisi kaunis soturinimi, mutta hän ei ollut varma halusiko naaras kauniin nimen vai enemmän karskin nimen. Kimalaistassu oli kuullut eräänä päivänä, kun Talvikkitassu oli kailottanut suureen ääneen haluavansa nimekseen Talvikkikynnen tai jonkun muun yhtä karskin.
”Laventelikukka tai Laventelisydän kuulostaisi minusta kauniilta soturinimeltä”, Kimalaistassu naukui ajatuksensa ilmoille ennen Laventelitassua. Kimalaistassu kumartui sitten varovaisesti ahvenen puoleen ja haukkasi siitä muutaman pienen palasen.
“Odotan kyllä soturiutta! Ehkä silloin saa enemmän vapautta – suurempi vastuukin kuulostaa hyvältä. Eniten varmasti odotan juuri sitä, että pääsee touhuamaan enemmän oman pään mukaan. Kyllä minä tietenkin mestariani kuuntelen, mutta tuntuisi mahtavalta olla itse vastuussa päivän kulusta!” Mesitähden tytär selitti hyväntuulisena ja avasi suunsa välittömästi uudelleen lohduttaakseen raidallista oppilasta:
“Äläkä sinä murehdi, tuskin tulet oppilaiden pesään yksin jäämään!”
Kimalaistassu hymyili jo hieman rohkeammin Laventelitassulle, joka vaikutti jo ystävällisemmältä tapaukselta.
“Minulla on myös vahva tunne siitä, että sisaruksesi tulevat kyllä pitämään sinulle seuraa – myös heidän ollessaan jo sotureita. Ei kukaan ole sinua yksin jättämässä, jos sitä pelkäät”, Laventelitassu jatkoi mahdollisimman ystävällisesti ja sai Kimalaistassun jopa hieman rentoutumaan. Ei toinen vaikuttanutkaan siskonsa kaltaiselta tapaukselta. Naaraskissa räpäytti silmiään mietteliäänä, kun Laventelitassu kysyi uteliaana naaraan koulutuksesta. Kimalaistassu mietti hieman ja katsahti tassuihinsa. Hänen koulutuksensa tuntui perustuvan enemmän teoriaan, sillä Kimalaistassu halusi hallita sen. Ainakin hän voisi opettaa muita teorian kautta.
”Se tuntuu junnaavan paikoillaan, mutta pääsen tuleviin uintiharjoituksiin mukaan! Haluaisin oppia uimaan ja Mesitähti sanoi, että se on aivan mahdollista, mutta yksin se ei kuulemma ole turvallista. Mutta voin oppia ainakin uimisen perusteet. Ja olen aika hyvä jäljittäjä, vaikka itse sanonkin. Ajattelin pyytää Irvikitaa kanssani metsälle, hän on suhteellisen etevä saalistaja”, Kimalaistassu kertoi Laventelitassulle. Raitaturkki katsahti käpäliinsä mainitessaan Irvikidan, hän todella piti vanhemmasta kollikissasta. Toinen oli aina niin reilu häntä kohtaan! Pitiköhän Laventelitassu enemmän saalistamisesta vai taistelemisesta?
”Oletko tavannut rajalla koskaan ketään kuolonklaanilaista? Jos olet, niin oliko se jännittävää? Minä en ole koskaan, mutta toisaalta hyvä niin! He vaikuttavat kovin arvaamattomilta kissoilta”, Kimalaistassu selitti Laventelitassulle ja nielaisi viimeisen palasen ahvenesta. Naaraskaksikko oli saanut aterioitua ahvenen ja iltakin oli laskeutunut kaksikon ylle.
”Minun pitäisi varmaan jo mennä nukkumaan! Soturinimityksiini ei ole enää kauaa ja haluan olla hyvässä terässä sinä päivänä”, Laventelitassu naukaisi ystävällisesti ja kosketti hännällään Kimalaistassun kylkeä.
”Oli mukava jutella ja aterioida kanssasi, kiitos kun pyysit minua aterioimaan”, Kimalaistassu naukui pehmeällä äänellä ja nousi itsekin seisomaan. Kimalaistassu ja Laventelitassu lähtivät kulkemaan yhtä matkaa oppilaiden pesälle. Pesälle päästyään kaksikko toivotti toisilleen hyvät yöt ja suuntasivat omille sammalilleen. Naaras käpertyi varovaisesti huojuen omille sammalilleen ja sulki sinertävät silmänsä.

//Päätin tän tilanteen nyt, jos haluat nimittää Laventelin, Ampparin ja Mehiläisen 😀 Jos et, niin voidaan jatkaa näillä?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassua ärsytti Kuutamotassun hiljaisuus, joten hän vilkaisi Kuutamotassun sotkeentunutta turkkia. Virne levisi naaraan kasvoille ja hän alkoi sukimaan sitä virnuillen. Kuutamotassu vilkaisi naaraaseen happamasti.
”Pidä kielesi erossa turkistani. Sukisit välillä omaa turkkiasi, niin se ei olisi aina noin takkuinen”, naaras totesi viileästi ja oppilas huokaisi. Kuutamotassu oli niin tylsää ja vakavaa seuraa!
”Sinun kannattaisi etsiä käpäliisi Pohjaharha, olette molemmat yhtä tylsiä kissoja”, Talvikkitassu haukotteli ja sukaisi etukäpäläänsä laiskasti. Naaras ei käsittänyt, hän oli kokeillut jokaisen kikkansa. Miten Kuutamotassu ei ollut vielä räjähtänyt?
”Ensinnäkin on täysin sinun syytäsi, että me molemmat olemme täällä nyt paikattavana. Kynsien käyttäminen harjoituksissa on kielletty ihan hyvästä syystä, pöhelö, mutta sinä et sitä tunnu tajuavan, sillä olet liian täynnä itseäsi”, mustavalkoinen kissa naukaisi ja hänen häntänsä huiski vasten pesän lattiaa kiukkuisena. Kuutamotassu avasi suunsa juuri kun punaruskea kissa oli heittämässä oman välikommenttinsa:
”Jos kaikki olisivat yhtä tyhmiä kuin sinä, täällä istuisi hoitoa odottamassa enemmänkin oppilaita. Ja mitä Kimalaistassuun tulee, hän on sinua tuhat kertaa fiksumpi ja parempi kissa.”
Kuultuaan Kuutamotassun sanat hän tuhahti. Oliko naaras todella noin pihalla?
”Olet enemmän pihalla kuin kuu, taivas ja ruohikko! Kimalaistassuhan on säälittävä sintti, ei lainkaan verrattavissa minuun”, Talvikkitassu naukaisi närkästyneenä ja Kuutamotassu tuntui kiukustuvan entistä enemmän.
”No, mitä sinä vielä odotat. Käy päälle vain”, Talvikkitassu virnisti ja iski silmää toiselle.
”Vai eikö hentoinen neitokainen uskalla?” naaras kuiskasi ja jatkoi virnuiluaan. Riidanhaluinen kissa hivuttautui taas hieman lähemmäksi mustavalkeaa turkkia ja oikein autuaasti hinkkasi itseään vasten Kuutamotassua.
”Turkkisihan on varsin pehmoinen, kuin untuvaa ja pala pilveä. Sääli että sen kantaja vaikuttaa myös sisältä varsin pehmolta”, Talvikkitassu huokaisi olevinaan harmistuneena.

//Kuutamo?