Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

”Näitkö sinä mitään unta? Jos näit niin mitä?” Aurinkotassu kysyi innoissaan. Katsoin häntä hetken ja mietin sitten. Uneni oli unohtunut jo ja jäänyt jonnekin kauas alitajuntaani. ”Näin jotain unta mutta en muista mitä”, vastasin rauhallisemmin kuin toinen. Aurinkotassu oli kertonut nähneensä saalistus unta. Hän oli napannut kanin ja ollut juuri puraisemassa, kun olin herättänyt. ”Syy miksi alunperin herätin sinut oli se, että halusin lähteä tutkimusretkelle.” Aurinkotassu katsahti vasta nyt ulos. Kollin silmät suurenivat. ”Nythän on yö!” hän sanoi hieman liian lujaa. ”Niin on ja hys nyt mennään”, kuiskasin hiljaa herättämättä muita. Luotin Aurinkotassunkin pysyvän hiljaa ja pujahdin ulos pesästä. Oli yön pimein aika ja hämäryys oli täyttänyt leirin. Melkein koko leiri nukkui jo mutta pari kissaa oli vartiossa leirin suuaukolla. Olin edellispäivänä löytänyt aukon piikkiherne muurista ja nyt olin jo kovaa vauhtia ahtautumassa siitä, kun vahdissa olevat Okraviiksi ja Viherkatse eivät katsoneet. Minulle tuli hieman huono-oma tunto kun Viherkatse kuitenkin oli Hallavarjon kumppani mutta en antanut sen häiritä vaan tunkeuduin aukosta ali. ”Tuletko sinä sieltä?” kysyin tunkien nenäni leirin puolelle. ”Tule jo ennen kuin sinut nähdään! Vai etkö uskalla?” kysyin hieman piikikkäästi. Aurinkotassu empi selvästi.

Kirjoittaja: Ruska

”Minä menen nyt nukkumaan”, Sypressitassu ilmoitti hymyillen. ”Tuletko sinäkin?” naaras kysyi. Katsoin Sypressitassua, ei ollut vielä myöhä. Olin kyllä väsynyt harjoitusten jälkeen. Venyttelin hiukan ja haukottelin. ”Voisin tulla myös, minua väsyttää ja jalkoihin sattuu”, vastasin Sypressitassulle, ja haukottelin taas. Sypressitassu nyökkäsi. Naaras nousi ylös, ja lähti kävelemään kohti oppilaidenpesää. Nousin ylös ja käppäilin Sypressitassun perässä. Oppilaiden pesä oli tyhjä, muut oppilaat olivat varmasti harjoittelemassa. Kävelin vuoteelleni ja kävin makuulleni, Sypressitassu oli jo ehtinyt nukahtaa. Naurahdin hiljaa, hän oli jo varmasti hyvin väsynyt. Käpäliäni hiukan särki, mutta makoilu tuntui hyvältä. Nyt kun minulla oli aikaa, pystyin miettimään asioita. Minua jännitti hyvin paljon soturiksi pääseminen. Soturina on varmasti hyvin kivaa, kun sai lähteä leiristä milloin tahtoi. Kuulostan varmaan siltä että olen juuri päässyt oppilaaksi, vaikka siitä onkin jo aikaa. En ehtinyt paljoa ajatella, kun silmäni lupsahtelivat kiinni. Pian tuhisin tyytyväisenä unissani.
*Unessa*
Kävelin metsässä, tuuli tuiversi mukavasti turkilleni. Autingonsäteet lämmittivät kasvojani. En nähnyt muita. Joki solisi vieressäni mukavasti. Hengitin syvään, ilma oli hyvin raikasta. Pensaikosta hyppi esille jänis. Pudottauduin vaanimis asentoon, ja väijyin jänistä. Hyppäsin kohti jänistä, ja sain sen. Hymähdin tyytyväisenä, kun puraisin sen kaulaa. Aloin suunnitella ateriointia, ja olin juuri puraisemassa palaa.
*Hereillä*
Joku tökki minua, raotin silmiäni hiukan ärtyneesti. Syoressitassu tökki kylkeäni. ”Oletko hereillä?” Sypressitassu kysyi. Noudin istumaan ja katsoin naarasta väsyneesti. ”Nyt olen”, mutisin väsyneesti ja haukottelin. ”Näin hyvää unta, olin juuri aloittamassa jäniksen syömistä, kun herätit minut”, sanoin hiukan ärtyneesti. ”Anteeksi”, Sypressitassu sanoi hiljaa. ”Näitkö sinä unta? Jos näit kerro mitä unta näit”, sanoin piristävästi. Nypin muutaman sammalhipun turkistani ja hymyilin odottavasti.

// Sype?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamotassu ei voinut käsittää, miten joku saattoikin olla niin ärsyttävä kuin Talvikkitassu. Naaras oli lampsinut parantajan pesälle riidanhaluisen näköisenä ja tullut suorinta tietä istumaan aivan kiinni Kuutamotassuun. Kuutamotassu yritti kyllä ottaa tähän etäisyyttä vaihtamalla paikkaa, mutta toinen oppilas pysyi tiiviisti mukana kuin iilimato.
Hän oli vannonut itselleen, ettei lähtisi enää mukaan Talvikkitassun typeryyksiin, joten kun takkuturkkinen naaras alkoi jälleen pommittaa häntä lapsellisilla kysymyksillään, hän pysyi vaiti. Talvikkitassua se selvästikin ärsytti, sillä pian tämä tokaisi:
”Sinä olet kyllä tylsä, oletko aina noin kuivakkaa seuraa? Pah, ihme ettet kerää kukkia, kuten hiirenaivoinen siskosikin. Vai onko se kenties sinun salainen paheesi?”
Kun naaras toi esille Kuutamotassun kolmijalkaisen siskon, Kimalaistassu, Kuutamotassun piti todella pinnistellä, ettei olisi räjähtänyt ja käynyt tämän päälle. Hän ei ollut tuntenut Talvikkitassua vielä kauaa, mutta nyt jo hänelle oli selvinnyt, että Kimalaistassu oli takkuturkkisen oppilaan vakituinen kiusanteon kohde, eikä hän voinut sallia sitä. Vielä yksikin halpamainen maininta Kimalaistassusta, ja Kuutamotassu varmistaisi, että parantajilla kestäisi kaksinverroin pidempään paikata Talvikkitassu kuntoon.
”Olen edelleen sitä mieltä, että kynsiä olisi saatava käyttää. Mitä itua harjoituksissa muuten edes on?” Talvikkitassun nurina rapsutti Kuutamotassun hermoja, ja Kuutamotassun oli mahdotonta pysyä enää hiljaa.
”Ensinnäkin on täysin sinun syytäsi, että me molemmat olemme täällä nyt paikattavana. Kynsien käyttäminen harjoituksissa on kielletty ihan hyvästä syystä, pöhelö, mutta sinä et sitä tunnu tajuavan, sillä olet liian täynnä itseäsi.” Kuutamotassu porasi kiukkuisen katseensa Talvikkitassuun ja huiski hännällään parantajan pesän lattiaa. ”Jos kaikki olisivat yhtä tyhmiä kuin sinä, täällä istuisi hoitoa odottamassa enemmänkin oppilaita. Ja mitä Kimalaistassuun tulee, hän on sinua tuhat kertaa fiksumpi ja parempi kissa.”

//Talvikki?

Kirjoittaja: Saaga

”Jaetaanko saalis?” Aurinkotassu kysyi hymyillen. Nyökkäsin iloisesti ja kipin tuoresaaliskasalle hakemaan meille jäniksen. Laskin sen leirin laidalle ja istuuduin sen eteen. Ystäväni kiihdytti askeliaan ja tuli luokseni. Haukkasin ensimmäisen haukun jänistä ja annoin Aurinkotassun ottaa sitten. Jatkoimme samalla lailla jakaen koko jäniksen kahteen pekkaan. Olimme molemmat saaneet juuri vatsamme kylläisiksi, kun viimeinen pala jänistä katosi Aurinkotassun suihin. ”Pidän jäniksistä”, sanoin hiljaa ja punastuin sitten turkkini alla. Minusta tuntui kuin minun olisi pitänyt sanoa: ”Pidän sinusta.” Hymyilin kuitenkin itsevarmasti päälle ja toivoin ettei Aurinkotassu epäilisi mitään. En tietenkään pitänyt hänestä mitenkään erityisesti hän oli vain ystävä. Pelkkä ystävä. Tai ehkä jopa paras ystävä mutta ei mitään ystävää tai parasta ystävää enempää. ”Niin minäkin.” ”Uiminen oli mielestäni tosi hauskaa!” sanoin vain jotain sanoakseni. Olin oikeasti tykännyt veden tunnusta käpälissä ja tunteesta vatsanpohjassa, kun ylitin joen uimalla. Korppisiipi oli näyttänyt niin ylpeältä, kun olin onnistunut hyvin sekä uimisessa, että taistelussa. Aurinkotassu oli taistellut todella hyvin minua vastaan ja olin kuitenkin suoriutunut hyvin isomman oppilaan kanssa. Jos Hallavarjo tietäisi minun ystävystyneen Aurinkotassun kanssa, hän olisi varmasti ylpeä minusta kun kerran uskalsin tehdä sellaisen tempun. Mitäköhän Hallavarjo oli tällä hetkellä tekemässä? Etsin katseellani valkoista kollia leiristä mutta en löytänyt tätä. Se ei kuitenkaan haitannut minua sinänsä koska olinhan minä nyt Aurinkotassun seurassa. Olisi kuitenkin ollut hauska jutella kollin kanssa taas vaihteeksi. ”Minä menen nyt nukkumaan”, ilmoitin hymyillen. Minua väsytti harjoitusten jälkeen vaikka ei ollut vielä edes hirveän myöhä. ”Tuletko sinäkin?” kysyin. Jos Aurinkotassu ei tulisi, voisin mennä itsekseni.
//Arska

Kirjoittaja: Untuva

Kimalaistassu hymyili, mutta hymy oli hyvin varovainen. Toivoin, etten itse tehnyt tummanruskean naaraan oloa epämukavaksi. En oikein ollut panostanut tuttavien hankkimiseen oppilasurani aikana, ja siihen piti tulla muutos. Olisi siis parasta pistää parastaan Kimalaistassulle! Talvikkitassukin luultavasti haluaisi minun hankkivan tuttavuuksia. Hän tuskin katsoisi näitä tekemisiäni hyvällä, mutta uskoin, että sisareni tulisi leppymään jossain vaiheessa Kimalaistassun suhteen.
”Pidätkö kiipeilemisestä? On varmasti hieno tunne, kun voi kiivetä yläilmoihin ja tuntea tuulen turkissaan”, oppilaan äänessä kuulsi unelmointi. En ollut tajunnutkaan, kuinka jokin niin epämiellyttävä asia minulle, voisi tuntua täysin päinvastaiselta toiselle. Kimalaistassun sanoista päättelin, ettei hän ollut vielä päässyt kokeilemaan kiipeilyä. Soturikoulutus oli varmasti toiselle haaste jo sinänsä, enkä ollut osannut ajatellakaan, kuinka paljon enemmän työskentelyä soturinimen saaminen vaatisi naaraalta.
“Ei se kiipeily ole niin mukavaa, mitä luulisi. Yläilmoista alas mätkähtäminen ei ole mitään herkkua se! Olisin mieluusti jättänyt kiipeilyharjoitukset kokematta, jos sellaiseen olisi ollut mahdollisuus”, lausuin äänessäni huvittuneisuutta. Ehkä sanani myös iskostaisivat toiselle, etteivät kaikki muiden oppilaiden kokemat jutut olleet aina yhtä mielekkäitä, miltä osa sai ne kuulostamaan.
”Laventeli on minusta myös kaunis. Minä autan välillä parantajia ja yrttien lisäksi myös muut kasvit kiehtovat minua”, Kimalaistassu vastasi, kun olin kertonut suosikkikukakseni laventelin. En ollut tiennytkään, että toinen auttoi parantajia. Se mahtoi olla vaativaa puuhaa, mitä olin käynyt parantajan pesällä kurkkimassa. Yrttejähän oli ties kuinka monia ja ne kaikki olisi pitänyt tietää nimeltä ja mitä niillä piti tehdäkään. Ei oppilas mikään hyödytön kissa siis ollut. Toinen ei ehkä pystynyt toimimaan samalla mittakaavalla harjoituksissa kuin me muut, mutta ilmeisesti häneltä löytyi paljon enemmän erityisosaamista kuin esimerkiksi minulta. Se oli pakko myöntää.
“Mistä sinä keksit parantajia auttamaan?” kysyin pieni hymynkare kasvoillani. Tuoresaaliskasalle päästyämme Kimalaistassu käytti paljon aikaa sopivan saaliin valikoimiseen, mutta toisaalta eipä minulla mihinkään kiire ollut. Asetuttuamme syömään sain luvan aloittaa, ja nopeasti repäisinkin ahvenesta palasen mutusteltavaksi.
”Mitä sinä odotat soturiudeltasi eniten? On varmasti jännittävää saada soturinimi. Huoh, saisipa joku naaras pentuja. Minä jään melkein yksin, kun teistä tulee sotureita!” sinisilmä huokaili. Nielaisin ahvenen palasen alas kurkustani. Kallistin päätäni mietteliäänä. Tosiaan, Kimalaistassun koulutuksessa tulisi menemään paljon kauemmin hänen pentuetovereihinsa nähden. En ollut osannut ajatella asiaa hänen näkökulmastaan. Mahtoi olla ikävää, kun muut saisivat jo soturinimensä, pääsisivät nukkumaan sotureiden pesään ja jatkaisivat elämäänsä, ja sitten joutuisi itse jäämään seuraamaan kaikkea sivusta. Itseäni kauhistutti ajatella moista!
“Odotan kyllä soturiutta! Ehkä silloin saa enemmän vapautta – suurempi vastuukin kuulostaa hyvältä. Eniten varmasti odotan juuri sitä, että pääsee touhuamaan enemmän oman pään mukaan. Kyllä minä tietenkin mestariani kuuntelen, mutta tuntuisi mahtavalta olla itse vastuussa päivän kulusta!” selitin toiselle tuon nakertaessa ahventa.
“Äläkä sinä murehdi, tuskin tulet oppilaiden pesään yksin jäämään!” naukaisin varmuutta äänessäni. Ei Kimalaistassun kannattaisi murehtia turhaan siitä, että hän viettäisi meitä muita kauemmin aikaa oppilaana. Mielestäni siinä ei ollut naaraan tilanteessa mitään hävettävää, vaikka toki tilanne ikävä muuten olikin.
“Minulla on myös vahva tunne siitä, että sisaruksesi tulevat kyllä pitämään sinulle seuraa – myös heidän ollessaan jo sotureita. Ei kukaan ole sinua yksin jättämässä, jos sitä pelkäät”, puhelin toiselle mahdollisimman ystävälliseen sävyyn.
“Missä vaiheessa koulutuksesi muuten on? Mitä kaikkea pystyt tekemään?” kysymykset tulivat ulos uteliaisuudesta innostuneista, mutta pian käänsin katseen tassuihini. Olinkohan kysynyt täysin vääriä kysymyksiä? Juurihan Kimalaistassu oli harmitellut, ettei hän pääsisi samaan aikaan soturiksi, ja nyt minä menin kyselemään hänen koulutuksestaan! Varovaisuuteni saattoi johtua paljolti siitä, miten Kimalaistassu oli reagoinut sisareni sanoihin silloin suurissa harjoituksissa. En halunnut antaa itsestäni samanlaista kuvaa, ja pystyin vain toivomaan, ettei Kimalaistassu ottaisi kysymyksiäni pahalla.

// Kimmo?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kun Lieskakajo kertoi odottavansa viherlehdessä eniten lämpimiä vesiä, hyvää riistaa sekä seikkailuja klaanitoverien kanssa, mieleeni muistui yhteinen matkasuunnitelmamme Harhamietteen ja Kirpputäplän kanssa. Mietin, milloin se mahtaisi saada tuulta purjeisiinsa.
”Entä sinä?” Lieskakajo kysyi heti oman vastauksensa perään. Minun ei tarvinnut miettiä omaa vastaustani pitkään:
”Odotan myöskin sitä, että vedet lämpenevät! Haluan niin kovasti päästä taas uimaan.”
Lieskakajo hymyili ja nyökäytti päätään. Sen jälkeen hän piti lyhyen ajatustauon, ennen kuin ehdotti seuraavaa:
”Pelataanko kysymyspeliä? Se voisi olla hyvä tapa tutustua toisiimme, en nimittäin tiedä sinusta nimesi lisäksi yhtään mitään.”
Kohotin toista kulmaani kysyvästi – niin mitä peliä? ”Niin mitä?” kysymys livahti kieleltäni.
”Kysellään toisiltamme kysymyksiä, kiperiä ja vähän helpompia, näin me opimme tuntemaan toisemme hieman paremmin!” Lieskakajo selvensi. Uskoin päässeeni jyvälle siitä, mitä kolli ajoi takaa, eikä minulla ollut oikeastaan mitään sitä vastaankaan, joten kohautin vain lapojani suostumisen merkiksi.
”Pelataan vain.”
Lieskakajon ilme kirkastui kertaheitolla. ”Minä voin aloittaa! Hmm, pidätkö sinä Mesitähteä hyvänä päällikkönä, luotatko häneen?” hän meni kysymyksillään suoraan syvään päätyyn, mutta ei se minua haitannut. Pidin siitä, ettei asioita yritetty kaunistella liikaa kiertelemällä ja kaartelemalla – suorin reitti oli monesti parhain.
”Tietenkin minä luotan häneen”, sanoin epäröimättä ja naurahdin, ”olinhan sentään hänen oppilaansa, ja ehdimme tutustua toisiimme melko hyvin sinä aikana. Ja on hän ihan hyvä päällikkökin – ainakin parempi kuin Punatähti.”
Pidin sitten lyhyen miettimistauon, kun yritin keksiä, mitä kysyisin vuorostani Lieskakajolta. Soturi oli avannut pelin kainostelematta, enkä minäkään siis aikonut pelata pienillä panoksilla.
”Mitä mieltä sinä olet Tähtiklaanista? Uskotko sen olevan olemassa, vai pidätkö sitä enemmänkin vain vanhojen kissojen horinana, jonka avulla klaani yritetään pitää kasassa?” kysyin vähintäänkin yhtä suorasti kuin Lieskakajo oli kysynyt ja porasin katseeni kolliin.

//Lieska?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kimalaistassu: 41kp! –

Hallavarjo: 11kp –

Sypressitassu: 32kp! –

Kuutamotassu: 40kp! –

Omenahuuma: 6kp –

Hiilihammas: 11kp –

Aurinkotassu: 49kp!

Lieskakajo: 5kp –

Mesitähti: 10kp –

Ampiaistassu: 21kp! –

Talvikkitassu: 46kp! – Olet nyt valmis soturiksi!

Laventelitassu: 16kp –

Helmipilkku: 68kp! –

Kirjoittaja: Ruska

Katselin kun Sypressitassu ui joen yli, nyt olisi minun vuoroni. Katselin vettä epävarmana, ja väläytin Hiilihampaalle pelokkaan katseen. ”Hyvin se menee, siitä vain uimaan”, tummanruskea kolli rohkaisi ja tuuppasi kylkeäni. Hymyilin varovasti ja laskin käpäläni veteen, se oli viileämpää kuin luulin. Värähdin kun laskin molemmat etu tassuni veteen. Pian olin vatsakarvojani myöten vedessä. Potkin jaloillani, niin kuin Korppisiipi oli äsken ohjeistanut Sypressitassua. Naaras kehui oppilastaan vastarannalle, mutta Sypressitassu katseli uteliaana suoritustani. Sain hädin tuskin pidettyä leukaani veden pinnalla, potkin lujempaa etten uppoaisi pohjaan. Olin melkein vastarannalla, kun tassuni pettivät. Uppsin veteen kokonaan, nousin pian pintaan potiimalla rajusti, ja vedin itseni rannalle. ”Sinun täytyy vielä harjoitella Aurinkotassu, et hallitse tassujasi kunnolla”, Hiilihammas sanoi arvionsa. Katselin hiukan nolona suuria tassujani. Miksi? ”Ei se haittaa, eivät kaikki ole hyviä uimaan”, Sypressitassu lohdutti myötätuntoisesti. Väläytin hänelle vinon hymyn. ”Varokaa!” Ulvaisin huvittuneena ja ravistin turkkiani. Korppisiipi ja Hiilihammas perääntyivät nopeasti, Sypressitassu ei ehtinyt karkuun. ”Hei! Ei ole kivas!” naaras naukaisi huvittuneena. Ja läiskäytti tassullaan joen vettä, niin että vettä lensi päälleni. ”Eipäs aleta pelaamaan vesisotaa”, Korppisiipi muistutti huvittuneena. Naurahdin ja katsoin hymyillen Sypressitassua. ”Lähdetäänkö leiriin?” Sypressitassu kysyi Korppisiiveltä uteliaaan oloisena. ”Kyllä lähdetään, harjoittelut saavat nyt loppua tältä päivältä”, Korppisiipi vastasi ja tassutti eteenpäin. Kävelin mestarini Hiilihampasn perään rennosti, minulla ei ollut mitään kiirettä. Minua hiukan palelsi kun tuuli osui vielä märkään turkkiini, onneksi aurinko vielä paistoi. Ennen kuin huomasinkaan, seisoimme leirissä. ”Saatte syödä”, Hiilihammas naukaisi, ennen kuin käveli tiehensä. Katsahdin Sypressitassua hymyillen. ”Jaetaanko saalis?” kysyin lempeällä äänellä.

// Sype?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassu tuijotti Kuutamotassua polttavan vihaisella katseella. Okraviiksi katsoi Talvikkitassua syyttävänä, ei edes pettyneenä kuten Utusielu. Sekin harmitti Talvikkitassua. Oliko kolli tiennyt, että hän tulisi vielä mokaamaan? Talvikkitassu nielaisi kyyneleen, joka valui suolaisena hänen poskelleen. Hän oli saanut kaikista typerimmän mestarin ikinä! Jopa Kuutamotassu oli saanut paremman mestarin ja se jos mikä sapetti punaruskeaa takkuturkkia. Utusielu tokaisi harjoituksien olleen tässä tältä erää ja lähti vakavailmeisenä Kuutamotassun kanssa. Talvikkitassu vältteli kahden naaraan katsetta ja tuijotti Okraviistä haastavana. Sitten naaras vilkaisi vielä Kuutamotassuun.
”Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, niin minä olisin-”, takkuturkki yritti jatkaa keskustelua, mutta Kuutamotassu keskeytti hänet vihaisella katseellaan.
”Voisitko ystävällisesti tukkia suusi ja painua hiiteen?” mustavalkea naaras sihahti ja käänsi katseensa mestarinsa puoleen.
”Niin, Kuutamotassu. Käveleppäs kiltisti mestarisi kanssa”, Talvikkitassu naukui matkien Utusielun ääntä ja sai tuimat katseet molemmilta aikuisilta kissoilta.
”Ehei, odotahan. Sinä et palaa vielä leiriin”, raidallinen kolli murahti ja Talvikkitassu löntysteli Okraviiksen luokse.
”Minä olin tosissani, sinun oppilasaikasi pitenee. Ja jos et käyttäydy, niin jopa Kuutamotassu ja Sypressitassu nimitetään sinua ennen. Että minua välillä hävettää sinun käytöksesi, koita nyt olla kissoiksi edes kerran elämässäsi”, Okraviiksi tuhahti piikikkäästi ja Talvikkitassun teki mieli näyttää kollille kieltä. Okraviiksi lähti sitten sanaakaan sanomatta hänen edelleen ja Talvikkitassu käveli kollin takana. Hän näytti Okraviikselle salaa kieltä ja lampsi sitten sanaakaan sanomatta kohti leiriä. Että häntä sapettikin kaikki tapahtunut. Hän ei voinut uskoa, että Laventelitassusta tulisi häntä ensin soturi. Se teki Talvikkitassun vihaiseksi, vaikka hän yrittikin olla onnellinen siskonsa puolesta. Silti se tuntui vaikealta, hän todella olisi halunnut saada nimensä samaan aikaan, kuin kaikki muut. Mutta Okraviiksi oli pilannut kaiken! Naaras tunsi pienen pistoksen omatunnossaan. Ehkä hänkin oli tehnyt jotain väärin. Tai oli, Talvikkitassu tiesi, että kynsien esille ottaminen oli ollut väärin. Kuutamotassukin piti häntä taatusti hiirenaivona. Pah, siinähän pitäisi. Naarasta ei paljoa jonkun Kuutamotassun mielipiteet kiinnostaisi. Saisi pitää aivan keskenään vaikka millaisia mielipiteitä.

Leiriin päästyään Talvikkitassu nielaisi. Okraviiksi käski häntä odottamaan ja suuntasi itse Mesitähden puheille. Talvikkitassu suki etukäpäläänsä, tuntui että millään ei ollut enää väliä. Hän saisi nimensä myöhemmin, aivan sama mitä hän tekisi nyt. Talvikkitassu tunsi kirvelyä käpälässään, se oli yksi Kuutamotassun tekemistä haavoista. Naarasoppilas itse oli jo suunnannut parantajanpesälle. Tietenkin oli, olihan toinen saanut haavoja itse Talvikkitassulta. Naaras vilkaisi päällikönpesän suuntaan ja luikahti sitten itsekin parantajanpesään. Mesitähden pettymystä hän jopa hieman pelkäsi. Naaras oli luvannut isälleen, että käyttäytyisi kunnolla. Talvikkitassu seisoi kuitenkin edelleen mielipiteensä takana, harjoituksissa olisi saatava käyttää kynsiä. Silloin vasta ne olisivat realistiset. Mesitähti etsisi hänet kyllä tassuihinsa, kun rangaistus olisi virallinen.
”Kappas, onko ”lempikissani” täällä. Sehän on itse Möhlijä-Kuutamotassu”, Talvikkitassu naukaisi väkevällä äänellä ja ujuttautui aivan toisen turkkiin kiinni. Kuutamotassun siirtyessä, hän siirtyi itsekin.
”Saitko paljonkin runtua Utusielulta?” punaruskea kissa uteli Kuutamotassulta ja virnisti naaraalle sitten.
”Noh, milloinkas me otamme uusintaottelun? Toki ymmärrän, et ole aivan vielä valmiina häviöösi! Katsotaan toivutko sinä tästä ikinä”, takkuturkki kerskui pesätoverilleen, saamatta vieläkään kunnollista reaktiota aikaseksi.
”Sinä olet kyllä tylsä, oletko aina noin kuivakkaa seuraa? Pah, ihme ettet kerää kukkia, kuten hiirenaivoinen siskosikin. Vai onko se kenties sinun salainen paheesi?” Talvikkitassu tuhahti ja heilautti häntäänsä. Hän alkoi sukia rintaturkkiaan ja odottamaan parantajien saapumista pesään.
”Olen edelleen sitä mieltä, että kynsiä olisi saatava käyttää. Mitä itua harjoituksissa muuten edes on?” Talvikkitassu nurisi ja yritti hakea oikeutusta teolleen.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistassu nyppi etutassun karvoja hieman hermostuneena. Naarasta hermostutti, pitikö Laventelitassu hänestä? Laventelitassu oli kuitenkin Talvikkitassun sisko ja täten voisi omata samanlaisen ajatusmaailman. Kisoissa Laventelitassu oli vaikuttanut kuitenkin ihan mukavalta, vaikkakin Kimalaistassu olikin pysytellyt aika taka-alalla. Kimalaistassua pelotti tutustua muihin, vaikka halusikin saada uusia ystäviä. Onneksi hänellä oli Irvikita, kolliin hän luotti täysin. Hetken hän myös mietti Aurinkotassua, heidän välit olivat olleet hieman kiusalliset kollin paljastuksen lähteen. Naaras huokaisi hiljaa ja kääntyi Laventelitassun puoleen.
“Harjoittelin tänään kiipeilytekniikoita mestarini kanssa, ihan mukava päivä siis”, naaraskissa naukaisi ja Kimalaistassu hymyili toiselle varovaisesti.
”Pidätkö kiipeilemisestä? On varmasti hieno tunne, kun voi kiivetä yläilmoihin ja tuntea tuulen turkissaan”, naaras naukaisi unelmoivalla äänensävyllä. Hänkin toivoi voivansa joskus vielä kiipeillä, vaikka tiesikin sen olevan tässä elämässä mahdotonta. Ehkä Tähtiklaanissa sitten aikaisintaan, jos sielläkään. Laventelitassun huvittunut tuhahdus sai hänet luimistelemaan korvia häpeissään. Toinen ei tosiaan tainnut pitää kukista.
”Anteeksi, en minä sitä sillä tarkoittanut”, Laventelitassu kiirehti sanomaan ja naukaisi pitävänsä laventelista kukkana. Kimalaistassu nyökkäsi hymyillen.
”Laventeli on minusta myös kaunis. Minä autan välillä parantajia ja yrttien lisäksi myös muut kasvit kiehtovat minua”, Kimalaistassu kertoi varovaisesti, mutta iloisella ja lempeällä äänensävyllä.
“Mitä sinä muuten niillä kukilla? Niiden ulkonäönkö takia?” Laventelitassu kysyi ja lähti hiljakseltaan kohti tuoresaaliskasaa. Kimalaistassu mietti hetken, kunnes hän naukaisi:
”Minusta ne ovat kauniita ja kiehtovia. Punoisin niitä mielelläni turkkiini, mutta ne eivät pysy kovinkaan kauaa. Sen vuoksi koristelen niillä pesää ja petiäni”, Kimalaistassu selitti oppilaalle ja katseli tuoresaaliskasaa ujosti. Naaraan pesätoveri naukaisi hänelle käyvän mikä vain saalis ja että valintavuoro olisi Kimalaistassulla. Raidallinen kissa mietti hetken, tälläiset valinnat tuntuivat hänestä vaikeilta. Lopulta kissa valitsi ujosti kalan ja nosti sieltä ahvenen. Hän katsahti Laventelitassuun varovaisesti ja lähti valkoruskean oppilaan perässä kohti oppilaiden pesää. He istahtivat auringon lämmittämään paikkaan ja Kimalaistassu teki Laventelitassulle tilaa. Naaras laski ahvenen Laventelitassun jalkoihin ja nyökkäsi kalan suuntaan.
”Aloita sinä vain”, naaras naukaisi hiljaa ja heilautti häntänsä suojakseen.
”Mitä sinä odotat soturiudeltasi eniten? On varmasti jännittävää saada soturinimi. Huoh, saisipa joku naaras pentuja. Minä jään melkein yksin, kun teistä tulee sotureita!” Kimalaistassu huokaili harmistuneena. Laventelitassu saisi varmasti jonkin nätin nimen, totta kai! Naarashan oli niin nätti ja hieno kissa, päällikön tytärkin kaiken lisäksi.

//Laventeli?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vaikka Kuutamotassu oli tiennyt, ettei kynsien käyttäminen taisteluharjoituksissa ollut sallittua, Talvikkitassu oli jotenkin onnistunut provosoimaan hänet rikkomaan sääntöjä. Hän oli halunnut iskeä kyntensä naaraan kuonoon ja tukkia sen, mutta ei ollut saanut siihen tilaisuutta, kun mestarit olivat tajunneet tilanteen.
Kuutamotassu tunsi Talvikkitassun kynsien tekemien naarmujen polttelevan vatsaansa, mutta vielä enemmän häntä poltteli Utusielun pettynyt katse. Hänen isänsä ei varmasti ikinä ollut tuottanut näin isoa pettymystä Utusielulle kuin hän juuri nyt. Kaikki oli tuon typerän Talvikkitassun syytä!
Okrakarva uhosi, että hänen soturinimensä saaminen viivästyisi tämän tempauksen johdosta. Talvikkitassu ei suostunut kuitenkaan uskomaan sitä ja mutisikin Kuutamotassulle puoliääneen, että saisi varmasti nimensä ajallaan. Kuutamotassu puolestaan ei uskonut sanaakaan Talvikkitassun suusta. Mikäli hänkin saisi vastaavan rangaistuksen, hän tulisi syyttämään Talvikkitassua siitä koko loppuelämänsä.
”Eivätköhän harjoitukset olleet tältä erää tässä”, Utusielu tokaisi ja katsoi kahta oppilasta vakavailmeisenä. Kuutamotassu vältteli hänen katsettaan ja piti päänsä alhaalla – häntä nolotti, että hän oli lähtenyt mukaan Talvikkitassun alhaiseen peliin.
Vierestään hän kuuli, miten Talvikkitassu yritti vielä puhua hänelle, mutta hän ei todellakaan ollut juttutuulella juuri nyt.
”Voisitko ystävällisesti tukkia suusi ja painua hiiteen?” Kuutamotassu sihahti hampaittensa takaa takkuturkkiselle oppilaalle ja loi tähän vihaisen katseen. ”Sinusta on ollut ihan tarpeeksi harmia tälle päivälle!”
”Kuutamotassu”, Utusielun ääni oli käskevä. Kuutamotassu käänsi katseensa mestariinsa, joka katsoi häntä tuimasti. ”Kävele kanssani”, soturi pikemminkin käski kuin pyysi.
Kuutamotassu nielaisi ja tassutti sitten vanhemman naaraan perään hännänpää hermostuneesti kiemurrellen. Talvikkitassu jäi kaksin Okrakarvan kanssa harjoittelupaikalle, mutta pian kuulin heidän lähtevän kävelemään perässämme.
”Olen todella pettynyt”, Utusielu sanoi, kun he olivat ottaneet vähän etäisyyttä takana tulevaan parivaljakkoon. ”Sanoin ihan selvästi ennen harjoituksen aloittamista, että kynsien käyttäminen on kielletty.”
Kuutamotassu olisi halunnut inttää vastaan ja sysätä kaiken syyn Talvikkitassun niskaan, mutta hän tiesi, ettei Utusielu olisi niellyt sitä. Hän oli yhtä lailla ollut mukana käyttämässä kynsiä, ihan sama, miten paljon hän syyttäisi Talvikkitassua siitä.
”Minä tiedän, ja olen siitä kovin pahoillani! Annoin Talvikkitassun provosoida itseäni, mikä ei tule enää toistumaan”, hän maukui alistuvasti, toivoen, että Utusielu voisi antaa hänelle anteeksi. Hän ei halunnut Hiilihampaan saavan kuulla huonoja uutisia heti ensimmäisten yhteisharjoitusten jälkeen.
”Talvikkitassu osaa olla kilpailuhenkinen, impulsiivinenkin, mutta jos haluat olla häntä parempi, sinun on yritettävä malttaa mielesi”, Utusielu opasti tällä kertaa jo vähän pehmeämmin. ”Onneksi kumpikaan teistä ei ehtinyt loukkaantua pahasti.”
Kuutamotassu vilkaisi mestariinsa päin ja näki tämän kasvoilla myötätuntoisen hymyn. Hänenkin naamalleen levisi helpottunut hymynkare.
”Kerrotko tästä isälle?” hän kysyi varovasti.
Utusielu naurahti ja pudisti sitten päätään. ”Olin kyllä joskus hänen mestarinsa, mutta en ole hänen emonsa. Ei minun tarvitse raportoida hänelle kaikkea”, soturitar hyrisi huvittuneena. ”Selviät tällä kertaa pelkällä varoituksella, mutta jos sama toistuu jatkossa, seuraamukset tulevat olemaan vakavammat, ymmärtähän?”
Kuutamotassu nyökkäsi vakavoituen. Hän ei aikonut langeta Talvikkitassun ansaan toistamiseen. Naaras saisi pelata likaisi pelejään aivan yksinään.

Leirissä Utusielu huomasi Kuutamotassun vatsassa olevat naarmut, joista tihkutti vähän verta, ja lähetti hänet parantajan pesälle. Kuutamotassu ei pistänyt vastaan, vaan suuntasi mukisematta parantajien kololle.
Liljatuulen oppilas, Leimusilmä, otti hänet vastaan ja lähti hakemaan jotakin yrtinlehtiä tulehduksen ehkäisemiseksi. Odotellessaan parantajaoppilaan paluuta, Talvikkitassu asteli Kuutamotassun harmiksi pesään. Kuutamotassu loi toisen oppilaan suuntaan murhaavia katseita, mutta yritti sitten jättää tämän kokonaan huomiotta ja kääntyi katsomaan siihen suuntaan, johon Leimusilmä oli mennyt.

//Talvikki?

Kirjoittaja: Saaga

Olimme pian uimapaikalla. Jännitys ja into kuplivat vatsassani. Ensimmäiset uintiharjoitukseni! ”Jännittääkö sinua, Aurinkotassu?” kysyin innoissani. ”Kai hieman”, kolli vastasi. Kävelimme yhdessä. Vaikka oli vasta viherlehden alku olimme molemmat kuumissamme taisteluharjoituksien jälkeen. ”Olemme perillä”, Hiilihammas Aurinkotassun mestari ilmoitti. Korppisiipi asteli veteen. Vesi oli selkeästi vielä hieman viileää. Kokeilin käpälälläni veden pintaa. Olin tietenkin nähnyt lammikoita useammankin kerran ja joen monia kertoja, kun olin ylittänyt sen mutta en ollut koskettanut vettä ennen käpälälläni. Vesi tuntui samaan aikaan aineelliselta mutta valahti pois käpälästäni oitis, kun nostin sen. Se kuitenkin jätti käpäläni märäksi, joka myös hämmensi minua. Aurinkotassulla oli selvästi enemmän itseluottamusta ja hän kahlasi veteen. Menin perässä, koska halusin näyttää etten ollut heikompi. Värähdin hiukan, kun vesi saavutti vatsani karvat. Vilkaisin kolliin. Hän katseli, kun Korppisiipi ylitti joen helposti. “Teillä ylettää käpälät tarpeeksi kauan pohjaan joten kokeilkaa vain”, hän kehotti. Työnnyin eteenpäin, koska halusin näyttää Aurinkotassulle hänen paikkansa. “Kauho vettä käpälilläsi”, Korppisiipi ohjeisti ja niin minä tein. Uskaltauduin nostamaan käpäläni ja kauhoin niillä vettä. Pysyin tasapainossa ja kauhoin vettä tasaisesti kaikilla neljällä käpälälläni. Häntäni oli pinnalla juuri niinkuin Korppisiivelläkin oli ollut. Saavutin toisen penkereen pian ja nousin vedestä. Ravistelin turkistani vedet pois. Katselin Aurinkotassun suoritusta. “Hyvin meni!” Korppisiipi kääntyi kehumaan minua. Jännitin miten toisella oppilaalla menisi! “Kiitos”, hymyilin mestarilleni. Keskityin siihen miten Aurinkotassulla menisi.
// Arska?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassua ärsytti Kuutamotassun kyllästynyt katse. Hän janosi jotain suurempaa tunnetta eikä vain muutamaa tylsää katsetta!
”Ne ovatkin sitten onnenkyyneliä”, Talvikkitassu sihahti vastaukseksi ja mulkaisi Kuutamotassua. Ärsyttävä tapaus todella! Talvikkitassukin kääntyi sitten ohjeistusta jakavien kissojen puoleen, jotta ei saisi pahaa katsetta Okraviikseltä. Kolli osasi olla halutessaan hyvinkin pelottava ilmestys. Naaras kääntyi virne kasvoillaan Kuutamotassun puoleen ja painoi mieleensä juuri kuullut ohjeet. Naarasta ärsytti, miksi he eivät voisi käyttää kynsiä harjoituksissa? Jos hänellä olisi oppilas, hän järjestäisi kyllä aidompia taisteluharjoituksia eikä tälläisiä nössöjä. Epävarmuus värähti naaraan rinnassa, sillä jos hän nyt häviäisi, kukaan ei ottaisi häntä enää koskaan tosissaan. Ei ainakaan Kuutamotassu, joka taatusti luulisi silloin olevansa jotain. Pah! Talvikkitassu ravisteli päätään, mitä hän tälläisiä mietti? Totta kai hän voittaisi! Okraviiksi komensi kaksikon aloituspaikoilleen ja Talvikkitassu vilkaisi vielä yhden kerran vastustajaansa ennen paikalleen tassuttelua. Talvikkitassu asettui taisteluasentoon ja tuijotti Kuutamotassua voitonnälkäisellä katseella.
”Valmistaudu häviöösi”, naaras kuiskasi viekkaasti ja huiskautti yhden kerran häntäänsä varoitukseksi. Utusielun äänen kajahtaessa punaruskea kissa syöksähti kohti mustavalkoista naarasta, joka väisti nipin napin hyökkäyksen kierähtämällä sivulle. Talvikkitassu jarrutti taitavasti ja varoi luisumasta. Tätä liikettä hän oli harjoitellut kauan ja kerrankin se onnistui! Itsevarmuus kohosi hänen päässään ja naaras lähti juoksemaan kohti Kuutamotassua. Hän potkaisi naarasta kylkeen ja potkun voimasta Kuutamotassu kaatui.
”Hidas!” naaras päästi jälleen sihahduksen ilmoille. Oppilaan yrittäessä nousta ylös, Talvikkitassu veti toisen takakäpälät alta ja loikki hieman kauemmas. Omahyväinen katse kuikuili Talvikkitassun kasvoilla, kun Kuutamotassu ärähti hänen olevan hiirenaivo. Talvikkitassu oli juuri vastaamassa nuoremmalle naaraalle, mutta yllättäen Kuutamotassu ponkaisikin häntä kohti. Talvikkitassun väistöliike epäonnistui ja hän tarrasi etukäpälillään haliotteella Kuutamotassua niskasta. Naaras potki toista takakäpäliin, mutta menetti tuoksinnassa itsekin tasapainon. Pian naaraskaksikko kieri maassa yhtenä sekämelskana ja he pitivät hurjaa sähinää.
”Kuule ketunmieli, tehdään tästä vähän hauskempaa. Luuletko että tälläiset harjoitukset opettavat sinulle jotain? Ota kynnet esille, niin katsotaan kumpi tässä on oikeasti voittaja. Ainoa sääntö on, että kuolettavaa liikettä ei saa käyttää, sillä me emme ole säälittäviä tappajia. Hah, tuskin edes osaisit sellaista Lasken kolmeen ja sitten aloitetaan”, Talvikkitassu naukui hiljaisella äänellä ja varoi mestariensa korvia. Talvikkitassu ei paljastanut, että ei itsekään tiennyt miten äkillisesti kuolettava liike tehtäisiin, sillä Elloklaanissa ei opetettu niitä. Opetettiinkohan Kuolonklaanissakaan? Kuutamotassu ei ehtinyt vastata, kun naaras jo kajautti:
”Kolme!”
Naaras iski Kuutamotassua kynsillään toisen vatsaan ja yritti pyristellä Kuutamotassun otteesta pois. Kuutamotassu kauhaisi etukäpälällään multapaakun maasta ja iski sen naaraan silmiin. Kuutamotassu hämääntyi hetkeksi ja Talvikkitassu pääsi nousemaan maasta. Naaras korjasi nopeasti asentonsa ja valmistautui vastaanottamaan Kuutamotassun seuraavan hyökkäyksen. Talvikkitassu lähti kiertämään kehää naaraan ympärillä ja virnuili toiselle. Kuutamotassu mulkaisi pesätoveriaan kyllästyneisyydestä äreänä ja lopulta hyökkäsi kynnet esillä kohti Talvikkitassun kylkeä. Naaras yritti väistää, mutta puu oli ilmestynyt hänen tielleen ja oppilas kaatui vastustajansa voimasta. Talvikkitassu ähkäisi ja mulkaisi Kuutamotassua. Naaras yritti sivaltaa Kuutamotassua kynsillään kuonoon, mutta pian kuului tulistunut ärähdys, joka keskeytti molempien naaraiden liikkeet.
”Mitä Tähtiklaanin nimeen täällä tapahtuu? Pidättekö te tälläistä pelleilyä hauskanakin? Me emme käytä kynsiä harjoituksissa”, Okraviiksi jyrähti kaksikolle ja Talvikkitassu nielaisi. Tarkoituksena oli olla, että kumpikaan aikuisista ei huomaisi.

”Ja Talvikkitassu, tiedät varsin hyvin että sinulla oli yksi mahdollisuus käyttäytyä lähes aikuisen kissan tavoin. Pidän omatassuisesti huolen, että sinut nimitetään myöhemmin. Ehkä tämä opettaa sinulle jotain, sinä et saa tänään syödä. Käyn Mesitähden puheilla heti tänään”, kolli jatkoi selvästi kyllästyneenä oppilaansa temppuiluihin. Talvikkitassu tuijotti eteensä vihaisena ja epäuskoisena.
”Hän vain uhoaa, tietenkin minä saan nimeni ajallani”, naaras mutisi Kuutamotassulle, joka vaikutti siltä, että hän ei uskonut sanaakaan mitä Talvikkitassu oli juuri päästänyt suustaan. Todellisuudessa Talvikkitassua ketutti, voisiko hän oikeasti saada nimensä muiden jälkeen? Pah, Okraviiksi ei voisi olla niin hiirenaivoinen.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamotassu siirsi kyllästyneenä katseensa Talvikkitassuun, joka katseli häntä uhmakas pilke vihreissä silmissään. Hän ei sitten millään voinut käsittää, mistä takkuturkkisen naaraan jatkuva nokittelu oli peräisin. Kuutamotassu oli realisti ja äärimmäisen tietoinen siitä, että tulisi tänään mitä todennäköisimmin häviämään Talvikkitassulle, sillä tämä oli ollut oppilaana häntä pidempään. Siitä huolimatta hän tunsi yleensä olemattoman kilpailuviettinsä puskevan pintaan – hän halusi rökittää Talvikkitassun ja viedä tältä väärät luulot itsestään!
”Valmistaudu kuule ihan itse itkemään itsesi uneen ensi yönä”, mustavalkoinen oppilas sihahti vieressään olevalle Talvikkitassulle, mutta sulki sitten suunsa, kun sai Utusielulta tuikean katseen osakseen.
”Jos te molemmat voisitte nyt jättää turhat löpinät pois ja keskittyä kuuntelemaan ohjeistusta”, kilpikonnalaikkuinen soturi murahti lievästi närkästyneen kuuloisena. Kuutamotassu mulkaisi vielä kerran Talvikkitassua, ennen kuin kääntyi mestarinsa puoleen ja keskitti kaiken huomionsa tähän. Hän oli jo antanut naaraan häiritä itseään aivan tarpeeksi.
”Kuten teille on varmaan jo tähän mennessä tullut selväksi, tänään harjoitellaan taistelemista. Harjoituksen ideana on kehittää reaktiokykyänne ja harjaannuttaa pelisilmäänne. Harjoitus tapahtuu kaksinkamppailun muodossa – luonnollisesti kynnet piilossa, sillä tarkoituksena ei ole satuttaa toista oikeasti. Käyttäkää hyväksenne kaikkea oppimaanne.” Utusielun ohjeet olivat tiiviit ja selvät, mutta siitä huolimatta Kuutamotassu ei voinut olla tuntematta pientä epävarmuutta. Hän hädin tuskin oli saanut perusliikkeitä haltuunsa, ja nyt hän jo joutui käyttämään niitä tositoimissa toista oppilasta vastaan. Mikäli hän häviäisi Talvikkitassulle, hän saisi kuulla naaraan ilkkumista koko loppuikänsä.
”No niin, menkää paikoillenne”, Okrakarva komensi ja osoitti hännällään aukeaa paikkaa metsässä. Kuutamotassu veti syvään henkeä ja tassutti toiselle puolelle aukiota samaan aikaan, kun Talvikkitassu asettui omalle paikalleen.
Hän kääntyi kohtaamaan toisen naaraan voitonnälkäisen katseen ja tunsi vatsansa muljahtavan jännityksestä. Nyt oli tsempattava!
”Voitte aloittaa!” Heti Utusielun äänen kuultuaan Talvikkitassu syöksähti Kuutamotassua kohti. Kuutamotassu ehti nipin napin väistämään vanhemman oppilaan hyökkäyksen kierähtämällä sivuun, mutta hänelle ei jäänyt paljoa aikaa toeta ja suunnitella vastahyökkäystä, kun naaras oli jälleen hänen kimpussaan.
Talvikkitassu potkaisi häntä kylkeen, ja hän horjahti ja kaatui maahan. Kuutamotassu ravisteli rivakasti päätään ja yritti saada ajatuksensa selviksi. Talvikkitassu toden totta oli nopea! Naaraan iskut olivat lyhyitä ja säpäköitä, eikä Kuutamotassu tahtonut pysyä niiden perässä.
Kun Kuutamotassu yritti päästä ylös, hän kaatui uudestaan kumoon Talvikkitassun iskun voimasta. Hän sylki ruohoa suustaan ja piiskasi hännällään ilmaa. Kuutamotassu ei suuttunut helposti, mutta jotenkin Talvikkitassu tuntui saavan hänen verensä kiehumaan puhtaasta kiukusta jokaisella teollaan.
”Hiirenaivo!” Kuutamotassu ärähti ja ponkaisi yllättäen Talvikkitassua kohti, joka oli jäänyt katsomaan häntä omahyväisesti. Hän onnistui ennakoimaan naaraan väistöliikkeen ja muuttamaan hyökkäyksensä suunnan sen mukaiseksi. Hetkeä myöhemmin he molemmat kierivät maassa yhtenä turkkien ja häntien sekamelskana, hurjistunutta sähinää pitäen.

//Talvikki?

Kirjoittaja: Ruska

Pyydetään mestareita opettamaan uimista taistelu harjoitusten jälkeen, se varmasti virkistäisi”, sanoin iloisesti ja katsoin vierelläni kävelevää Sypressitassua. Naaras katsahti minua innostuneesti. ”Se olisi kivaa! Mennään heti pyytämään!” naaras naukaisi iloisesti, hän näytti siltä että räjähtäisi innosta. Naurahdin nuoren oppilaan innolle, ja tassuttelin hänen kanssaan Korppisiiven ja Hiilihampaan luo. ”Hiilihammas? Nyt kun sää on lämmennyt, voitteko opettaa meille uimista? Se on jalo taito, enkä osaa vielä uida?” kysyin mestariltani anovasti. Uiminen kiinnosti minua, ja olin Eloklaanilainen. Eloklaanilaisten pitää osata uida, jos oikein muistan se on pakollista. ”Hyvä on Aurinkotassu, ehkä uiminen taistelu harjoitusten jälkeen virkistäisi teitä”, Hiilihammas totesi ja katsahti Korppisiipeä. Hymyilin iloisesti, tänään oppisin uimaan! Vihdoin ja viimein opin uimaan! Korppisiiven nau’unta keskeytti ajatukseni. ”No niin oppilaat, lähdetään vielä kun aurinko on taivaalla. Se ei odota”, naaras naukaisi ja viittoi hännällään meitä tulemaan lähemmäs. Kävelin nopsaan heidän vierelle, ja kävelimme ulos leiristä. Matka harjoitus aukealle oli hiljainen, kukaan ei puhua pukahtanut. Minulla oli mainio tilaisuus pohtia asioita, ja käytin sen ajan hyväksi. Tuulen aiheuttama pensaiden kahina kuulosti hyvältä, puut ympärillämme natisivat, ja saaliit vipelsivät pensaikossa. Hetken halusin saalistaa, mutta olimme jo ollut hetki sitten saalistus harjoituksissa. Olikohan Sypressitassu hyvä taistelija? Tai oliko naaras hyvä uimaan? Jos hän olikin parempi taistelemaan? Se ei olisi kivaa, ainakaan minulle. En ehtinyt kauan ajatella, kun olimme jo harjoitus aukealla. ”Aurinkotassu? Herää jo ajatuksistasi, senkin hiirenaivo”, Hiilihammas torui huvittuneena. Havahduin ja katselin Hiilihammasta huvittuneena. ”Mitä me harjoitellaan tänään Hiilihammas?” kysyin mestariltani. ”Kuulet pian”, hän vastasi. Hän käveli Korppisiiven kanssa aukean reunalle. Ja katsoivat meitä tiukasti. ”No niin aloitetaanpas”, Hiilihammas aloitti. ”Tänään siis on taistelu harjoitukset, ja te molemmat tiedätte sen varmasti. Tällä kertaa kun on kokemattomampi oppilas mukana, otamme hiukan rennommin. Opetamme teille tänään tassu lyönnin, se on voimakas ja hyvä tapa taistella”, Hiilihammas selitti ja nyökkäsi Korppisiivelle. ”Ensin menette taka jaloillenne, ja lyötte vastustajaa tassuillanne niin voimakkaasti kuin pystytte. Emme kokeile tätä hyökkäystä toiseen kissaan, ettei kukaan loukkaannu. Valitkaa kohteeksi mieluummin oksa”, Korppisiipi selosti. ”Selvä on”, naukaisimme samaan aikaan Sypressitassun kanssa. Katselin ympärilleni, etsien hyvää kohdetta. Katseeni nauliutui keppiin, se oli keskipaksu, ja varmasti sopiva. Nappasin kepin ja näytin sen Hiilihampaallr. ”Onko tämä hyvä?” kysyin oksan takaa mumisten. ”On hyvä”, Hiilihammas vastasi huvittuneena. Laskin kepin maahan, ja idotin Sypressitassua. Naaras oli tuonut myös keskipaksun kepin, mutta se oli hiukan ohuempi kuin minun tuoma oksa. Istuimme vierekkäin, ja odotimme mestareiden käskyä. ”No niin Sypressitassu, saat tehdä”, Korppisiipi sanoi terävästi Sypressitassulle. Naaras nyökkäsi ja nousi seisomaan. Hän nousi takajaloilleen, ja hänen tassunsa syöksöhtivät päin oksaa, joka lojui avuttomana maassa. Kuului napsahdus, ja keppi oli katkennut keskeltä. ”Hyvä! Olet taitava!” Korppisiipi kehui ylpeästi Sypressitassua. Naaras katsahti minua ylpeä katse silmissään. ”Nyt si Aurinkotassu, tee minut ylpeäksi!” Hiilihammas sanoi rohkaisevasti. Nyökkösin kollille, ja nousin seisomaan. Nousin takajaloilleni, ja löin ne päin keppiä niin lujaa kuin pystyin. Kuului räsähdys ja keppi oli katki. Katsahdin innostuneena Sypressitassua, naaras näytti vaikuttuneelta. ”Hyvä Aurinkotassu! Se oli cahva hyökkäys!” Hiilihammas kehui ylpeänä. Otin ryhdikkään asennon ja röyhistin rintakarvojani. ”Nyt harjoitusten päätteeksi, otatte yhden kierroksen taistelun. Muistakaa; ei purra, tai pidetä kynsiä esillä, eikä käytetä äsken opetuttia liikettä, ettei kukaan loukkaannu”, Korppisiipi naukaisi terävästi. Nyökkäsimme ymmärtäväisesti. Menimme kauemmas toisistamme, ja kiersimme jehää matalaksi painautuneina. Sähähdin muutaman kerran, jotta saisin tilanteeseen uskottavuutta. ”Nyt!” Hiilihammas huudahti. Hyppäsin nopeasti päin Sypressitassun kylkeä, naaras kaatui melkein kumoon. Hän heittäytyi alleni ja potki käpälillään vatsaani, tietysti kynnet piilossa. Hyppäsin pois edestä nopeasti, ja löin naarasta kylkeen tassullani. Naaras sähähti ja syöksyi kylkeäni vasten nopeasti. Horjahdin ja korjasin asentoni. Vilahdin naaraan vatsan alle, ja potkin häntä vatsaan. Hän hyppäsi niin pian kuin voi pois edestä, ja hyppäsi selkääni. ”Riittää! Oli tasainen taistelu. Olitte molemmat taitavia!” Korppisiipi käski. Sypressitassu liukui pois selästäni. ”Mennäänkö nyt uimaaan?” Sypressitassu kysyi Korppusiiveltä. ”Mennääb, seuratkaa meitä”, Korppisiipi naukaisi, ja käveli eteenpäin.

// Sype?

Kirjoittaja: Ruska

Aamu valkeni, ja aurinko oli nousemassa. Auringon säteet osuivat turkkiini, käännähdin ja raotin silmiäni. Aurinko oli vielä nousemassa, joten oli vielä aikainen aamu, ehkä voisin käydä kävelyllä, ja saalistaa jotain siinä sivussa klaanille. Nousin istumaan ja venyttelin kankeita jalkojani, ja selkääni. Muutama soturi oli jo noussut ylös, mutta pesässä kaikui tasainen hengitys, ja tuhina. Pujottelin varovasti sotureiden ohi, ja pääsin ulos pesästä. Aamuinen ilma oli lämmin, mutta siinä tuntui kirpeä ja pureva viileys. Mahani murahti, en muistanut eilen syödä mitään uimisen jälkeen, voisin syödä aamupalan ennen kuin lähden saalistamaan. Kävelin leppoisasti tuoresaalis kasalle, ja nappasin hampaisiini myyrän. Istahdin alas ja haistoin myyrää, kaiken varalta, jos se oli vanhaa. Se tuoksui vielä hyvältä, joku varmaan nappasi sen eilisessä metsästys partiossa. Revin myyrästä palan irti, se maistui, no, myyrältä. Myskinen maku oli hälvennyt melkein kokonaan, oli kerrassaan viihtyisää syödä se myyrä. Kun olin repinyt, ja niellyt viimeisen palan, muistin että olin unohtanut sukia turkkini. Nuolin ensin käpäläni puhtaiksi, ja keskityin sitten turkkiini. En valittanut enää päässäni siitä, että veljelläni oli mukavampaa. Se olisi turhaa, ja kuluttaisi ainutlaatuista aikaani mietiskellä iloisia ja tärkeitä asioita. Siinä samalla kun nypin sammalia, ja selvitin takkujani, mietin Hillasielua. Kolli oli oikein mukava ja kiva, olimme jo hyviä ystäviä. Sitä valkeaaa kolli oli helppo lähestyä, olimme aika samankaltaisia, vaikka olin hiukan hiljaisempi. Olimme yhtä seurallisia, ja hänen kanssaan oli tosi helppo puhua. Mitäköhän kivaa me tehtäisiin tänään? Sain viimeisenkin takun selvitettyä, ja viimeisen sammaleenkin nypittyä. Nyt olin valmis lähtemään kävelylle, nauttimaan luonnosta ja tuulen tuiverruksesta. Harmi vain ettei Hillasielu pääse mukaan, hän olisi ollut mukavaa seuraa. ”Minne olet menossa?” tuttu ääni kuului takaani. Käännähdin ympäri, ja näin ne vihreät silmät ja valkean turkin. ”Hillasielu!” sanoin iloisesti. Kolli naurahti ja katseli minua. ”Minne olet menossa?” Hillasielu toisti ja hymyili. ”Olen menossa kävelylle metsään, ajattelin nauttia luonnosta ja kuunnella tuulta. Ja siinä sivussa voisin saalistaa klaanille jotain syötävää, ja ajattelin että haluaisitko mukaani?” kysyin Hillasielulta toiveikkaasti. Toivoin kovasti seuraa, se olisi niin mukavaa. ”Ei minulla taida tässä mitään tekemistä ollakkaan, miksi en tulisi mukaasi?” Hillasielu naukaisi iloisesti ja käveli vierelleni. Hymyilin iloisesti, Hillasielu oli mukava. Kävelin iloisesti ulos leiristä, tuntui että melkein lensin ilmassa. Hillasielu käveli raukeasti kävellen perässäni. Hän vaikutti iloiselta, että väsyneeltä. Hän oli ehkä herännyt kun livahdin ulos pesästä. Kävelimme pitkän aikaa hiljaa, ehkä liiankin hiljaa. ”Miten päivä on mennyt?” kysyin Hillasielulta, katkaistakseni hiljaisuuden. En pitänyt hiljaisuudesta, joten juttutuokio piristäisi. ”Ihan hyvin, heräsin ja löysin sinut. En ole vielä oikein tehnyt mitään”, Hillasielu naurahti ja katsoi taivaalle. Nyökkäsin iloisesti. ”Harmi ettet ehtinyt syömään, sinulla on varmasti nälkä”, sanoin hiljaa, hiukan surullisesti. ”No ehkä hiukan on nälkä, mutta älä ole surullinen sen takia. Palataan kohta leiriin ja voin sitten syödä”, Hillasielu sanoi lohduttavasti. Piristyin ja hymyilin. Kuulin rapinas pensaikosta, viritin kaikki aistini äärimmilleen. Haistelin ilmas ja painauduin matalaksi. Ilmassa tuoksui vahva hiiren haju, hiivin pensaikkoa kohti, jossa haistoin hiiren. Hiiri vipelsi melkein nenäni edessä, se nakersi pienillä hampaillaan jotakin. Hiiri käänsi päänsä ja tuijotti minua silmiin, sen pienistä mustista silmistä paistoi pelko. Hiiri pinkaisi karkuun, mutta olin nopeampi, nappasin hiiren käpälieni väliin, ja viilsin sen kurkun auki nopealla kynnen liikkeellä. Se nappaus oli liiankin helppo, mutta olin silti ylpeä itsestäni. ”Se oli hieno nappaus!” Hillasielu kehui rohkaisevasti. Hymyilin ylpeästi ja kaivoin hiirtä varten kuopan, laskin hiiren kuoppaan, ja levitin maata päälle. ”Etsin lisää, sinäkin voit saalistaa jos tahdot”, sanoin iloisesti Hillasielulle. Valkea kolli nyökkäsi, ja katosi pensaikkoon. Kävelin hitaasti eteenpäin, melkein hiivin. Näkökenttääni isui rastas, joka napsi jotain maasta. Painauduin matalaksi, ja turkki viisti maata. Rastas ei ollut vielä huomannut läsnäoloani, vaikka olin siitä noin ketunmitan päässä. Hyppäsin ja nappasin rastaan tassujeni väliin, hymähdin ylpeästi, kun olin puraissut sitä kaulaan. Viime kerralla olin epäonnistunut, ja nyt olin onnistunut. Kannoin rastasta ylpeänä paikkkaan, jonne olin haudannut hiiren äskettäin. Hillasielu istui siellä odottamassa minua, hänen hampaissaan oli orava. Tiputin linnun mashan ja katselin iravaa. ”Oliko se vaikea napata?” kysyin katsellessani oravaa. ”Ei se nyt kauhean vaikeaa ollut, mutta se melkein ehti livahtaa karkuin kiipeämällä puuhun”, Hillasielu mumisi oravan takaa, onneksi sentään ymmärsin jotain kollin puheesta. Nyökkäsin vastaukseksi ja kaivoin hiiren esiin. Nappasin molemmat saaliit suuhuni ja kannoin niitä Hillasielun vierellä. Matka leiriin tuntui pitkältä, koska emme voineet puhua saaliit suussa. Onneksi sain aikani kulumaan katselemalla jo hiukan sinertävää taivasta, ja luontoa ympärilläni. Saavuimme leiriin, astelin sisään ja katselin ympärilleni. Moni kissa oli herännyt, ja tekivät päivän askareitansa kiireisesti. Pudotin hiiren ja rastaan muiden saaliiden joukkoon ja katselin leiriä. Kävelin etäämmäs muista ja istahdin alas. Hillasielu istahti vierelleni ja huokaisi. ”Moni on jo herännyt kun olimme poissa”, valkea kolli sanoi, hänen katseensa kävi ympäri leiriä. ”Niin on, kuinkakohan kauan olimme poissa?” mietin ja katsoin taivasta. Aurinko oli jo melkein keskellä taivasti, oli jo melkein aurinko huippu. ”Auringon noususta melkein aurinkohuippuun”, Hillasielu vastasi ja katsoi tarkkaavaisesti aurinkoa. ”Olet mukava ystävä Hillasielu”, sanoin iloisesti, olimme tämän aamun olleet liian vakavia. Siirsin vakavuuden sivuun, piristämällä Hillasielua. ”Kiitos Helmipilkku, sinäkin olet tosi mukava kissa!” Hillasielu sanoi iloisesti ja katsahti minua iloinen katse silmissään. Hymyilin iloisesti ja katselin leiriä, mieleeni tuli hauska leikki, jota leikin Oksakuiskeen kanssa kun olimme noin 8 kuuta vanhoja. ”Muistin juuri leikin, leikin sitä aina Oksakuiskeen kanssa”, sanoin haaveilevasti, kun ne hyvät muistot nuoruudesta tulvivat mieleeni kuin virtaava joki. ”Kerro ihmeessä!” Hillasielu sanoi ja katsoi tiiviisti silmiäni. ”No, se oli sellainen, että sanoimme kaksi vaihtoehtoa, ja päätimme kumman otamme. Ja sitten piti perustella vastaus”, selitin sääntöjä iloisesti. ”Kuulostaa mukavalta! Minä voin aloittaa!” Hillasielu sanoi iloisesti. Hän mietti hetken ja katsoi silmiäni. ”Hiirenkorva vai lehtisade?” hän aloitti. Minun ei tarvinnut miettiä vastausta kauan, tämä oli liian helppo kysymys. ”Tietysti lehtisade, hiirenkorvan sikaan on liian lämmin ja joskus liian märkää. Lehtisateisin on tarpeeksi viileää, ja lehdet ovat ihanan värisiä”, vastasin iloisesti, olin tyytyväinen kun keksin hyvän perustelun. ”Hyvä perustelu, sinun vuorosi keksiä kysymys”, Hillasielu sanoi innostuneen oloisena, tämä leikki taisi miellyttää kollia. ”Hmm… tämä on varmasti helppo; Eloklaani vai Kuolonklaani?” kysyin naurahtaen, kysymys oli ehkä vähän liian helppo. ”No tietysti Eloklaani, minähän asun täällä!” Hillasielu naurahti iloisesti. ”Mainoi vastaus! Nyt sinä kysyt minulta!” sanoin iloisesti. ”Ai niin! Kumpi; Hiiri vai Myyrä, siis syötävänä?” Hillasielu kysyi. ”Valitsen hiiren, se maistuu paremmalta kuin myyrä, en tiedä miksi”, vastasin iloisesti. ”Nyt kun puhuttiin ruuasta,minulle tuli nälkä. Menen syömään, nähdään myöhemmin!” Hillasielu huikkasi, ja käveli pois. Hyvästelin kollin nyökkäyksellä, ja jäin istuskelemaan leirin reunalle.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Minusta hän voi osallistua uintiharjoituksiin yhtä laillla kuin muut”, vastasin epäröimättä Mesitähden kysymykseen siitä, pystyisikö kolmijalkainen tyttäreni vammansa vuoksi osallistumaan kyseiseen harjoitukseen muiden ikätoveriensa kanssa. ”On kuitenkin otettava huomioon, että Kimalaistassun tasapaino ei ole niin hyvä kuin muilla puuttuvan raajan vuoksi, mutta jos järjestelyt tehdään oikein, en näe mitään estettä, etteikö hänkin voisi osallistua.”
Mesitähti nyökkäsi ja väläytti minulle hymyn. ”Kiitos mielipiteestäsi. Uskon pystyvämme luomaan harjoituksiin sellaiset olosuhteet, että Kimalaistassukin voi osallistua”, hän naukui.
”Se on hyvä kuulla”, hymähdin ja jatkoin kävelemistä.
Jatkoimme matkaa hetken verran hiljaisuudessa, mutta sitten Mesitähti avasi jälleen suunsa, ja hänen äänessään oli huomattavaa epävarmuutta:
”Eräs asia on kaihertanut mieltäni jo pidemmän aikaa.”
Katsahdin hänen suuntaansa kysyvästi. ”Mikä asia?”
Mesitähden ilme synkkeni, ja näin hänen silmissään huolen varjon. ”Kuten tiedät, kävin Kuuluolalla tapaamassa esi-isiä muutama kuu takaperin, ja silloin sain tietää, että Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat kuolleet. Siinä ei ollut kuitenkaan vielä kaikki: Lauhalaukka antoi minulle varoituksen.”
Räpyttelin silmiäni hiukan hämmentyneenä. ”Varoituksen? Millaisen varoituksen?”
Mesitähti pudisti päätään. ”Hän kehotti pysymään valppaana ja sanoi, että tulee päivä, jolloin metsä ei ole enää turvallinen.”
Jostain syystä minulle tuli kylmä, vaikka ulkona oli lämmin. Tuntui omituiselta, että mystisen kuolemansa jälkeen Lauhalaukka palasi Tähtiklaanin kautta varoittamaan Mesitähteä metsää uhkaavasta vaarasta. Mieleeni ei tullut ainuttakaan ideaa, mitä se olisi voinut merkitä.
”Tuskin Lauhalaukka pelottelisi meitä turhan takia”, murahdin mietteliäänä. Mesitähti nyökytteli päätään.
”Niin. Olen puhunut Liljatuulen ja Leimusilmän kanssa tästä, mutta kumpikaan heistä ei ole saanut Tähtiklaanilta minkäänlaista viestiä asiaan liittyen.”
Nyökkäsin hitaasti. Lauhalaukka oli ollut yksi ensimmäisistä Eloklaanin jäsenistä. Hän ja Mahlahalla olivat olleet aluksi riidoissa Mahlahallan siirryttyä Kuolonklaanista tänne, mutta sittemmin he olivat sopineet välinsä ja olleet siitä lähtien erottamattomat. Molemmat olivat kuitenkin kadonneet salaperäisesti samaan aikaan, eikä heidän ruumiitaan ollut koskaan löydetty. Oli hyvin mahdollista, että kaksikko oli päätynyt heikoille jäille ja hukkunut, mutta ottaen huomioon heidän kokemuksensa, se tuntui hieman oudolta. Kyllä Lauhalaukka ainakin olisi osannut erottaa kestävän jään heikosta.
”Minusta meidän kannattaa kuunnella hänen neuvoaan ja pysytellä valppaana. Emme vielä tiedä, minkä takia, mutta uskon hänellä olleen hyvä syy antaa sinulle tuo varoitus”, sanoin vähän ääntäni madaltaen siltä varalta, jos joku olisi sattunut liikuskelemaan lähistöllä.

//Mesi?

Kirjoittaja: Ruska

”Noh saimme molemmat pakit sitten”, Sypressitassu totesi hiukan harmistuneena. Naaras asettui mukavaan asentoon makuusijalleen, ja hymyili. ”Olemme molemmat aloituspisteessä”, sanoin masentuneen oloisena ja huokaisin. ”Niin olemme, mutta kyllä me löydämme joskus jonkun ihanan kumppanin. Sellaisen joka rakastaa sinua, ja välittää sinusta”, Sypressitassu sanoi haaveilevasti ja katsoi ulos pesästä. Sypressitassu oli oikeassa, kyllä me joskus löydämme jonkun, joka välittää oikeasti. ”Toivottavasti, mitä jos en saa koskaan kumppania? Jäänkö yksin?” sanoin huolestuneesti ja katsoin Sypressitassua. ”Et jää yksin, sinulla on ystäväsi, ja minut! Et ole koskaan yksin Aurinkotassu, et koskaan”, hän vakuutti ja kosketti kuonollaan lapaani. Minulle tuli parempi olo, enkä surenut enää Kimalaistassuakaan, parempi unohtaa murheet ja avata silmänsä nyky hetkelle. Otin mukavan asennon ja katselin Sypressitassua. Ei hän ehkä ollut maailman kaunein kissa, mutta hänellä oli puhdas ja hyvä sydän. Ei ulkokuorella ole väliä, vaan sydämmellä. Sypressitassun sydän oli puhdas, ja pidin siitä. Ehkä hän piristyisi jos kehuisin häntä, ja ne kehut olivat totta. ”Tiedätkös mitä?” sanoin hymyillen salaperäisesti. ”No?” Sypressitassu kysyi uteliaasti. ”Sinä olet mukavin ja hyväsydämmisin kissa jonka olen tavannut”, sanoin iloisesti. Sypressitassu katsoi minua hiljaa ja käänsi katseensa. ”Kiitos,” hän sanoi hiljaa. Kuulin käpälän askelia pesän ulkopuolelta, käännähdin jotta näkisin kuka se oli. Hiilihammas katsoi sisälle ja hymyili nähdessään minut. ”Aurinkotassu! Olen etsinyt sinua kaikki alta, mennään taistelu harjoituksiin”, hän sanoi ja katsahti Sypressitassua. ”Otetaan hänet mukaan, haen Korppusiiven”, Hiilihammas jatkoi ha katosi. Katsahdin iloisesti Sypressitassua. ”Eikö ole kivaa päästä harjoittelemaan?” kysyin iloisesti ja nousin ylös. ”On! Mennään jo!” Sypressitassu huudahti iloisesti ja nousi pystyyn. Kävelin ulos pesästä ja siristin silmiäni kun aurinko häikäisi. ”Onpas lämmin”, totesin kävellessäni Hiilihammasta ja Korppisiipeä kohti. ”Niin on, vähän liiankin lämmin”, Sypressitassu sanoi ja katsahti aurinkoa. ”Pyydetään mestareita opettamaan uimista taistelu harjoitusten jälkeen, se varmasti virkistäisi”, sanoin iloisesti ja katsoin vierelläni kävelevää Sypressitassua.

//Sype?

Kirjoittaja: Ruska

Raotin silmiäni hitaasti, makasin vielä vuoteellani. Venyttelin ja katsahdin ulos. Ulkona oli vielä valoisaa, ja ilma tuntui lämpimältä. Venyttelin vielä kerran nukkumisesta kankeita jalkojani, ja kävelin ulos. Aurinko paistoi turkkiani vasten, ja minulle tuli hiukan kuuma. Istahdin paikoilleni nyppimään sammalia turkistani. Sukiessani turkkiani en huomannut, että viereeni oli tullut kissa. Nostin katseeni turkistani valkoiseen kolliin, jonka vihreät silmät säihkyivät, kyseessä oli Hillasielu. Tervehdin kollia nyökkäämällä, koska en voinut heilauttaa häntääni, koska se oli pieni töpö. Hillasielu istui vieressäni kun suin turkkia, pian sain kaikki sammaleet nypittyä ja katsahdin kollia. ”Hyvää päivää.” sanoin iloisesti. Hillasielu nyökkäsi ja katsoi häntääni. ”Mitä hännällesi on tapahtunut? Onko se ollut tuollainen syntyessäsi, vai oletko joskus loukannut itsesi?” valkea kolli kysyi ja osoitti häntääni. Huokaisin syvään ja katsoin häntä silmiin. ”Silloin kun pieni, oli kivivyöry. Vanhempani kuolivat vyöryssä, minä ja veljeni selvittiin. Häntäni jäi kiven alle, ja kaksijalat oelastivat minut, mutta häntäni jouduttiin leikkaamaan pois.” sanoin ja yritin heiluttaa pientä töpö häntää. Hillasielu katsoi minua hiukan säälivästi, mutta käänsi katseensa leiriin. Haukottelin ja katselin leirin tapahtumia. ”On lämmin ja kaunis sää.” Hillasielu totesi ja katseli taivasta. ”Niin on, liiankin lämmin.” vastasin ja katsoin myös taivaalle. ”Tiedän keinon millä voisimme jäähdytellä itseämme.” Hillasielu sanoi ja käänsi katseensa taivaasta minuun. ”No mikä? Minulla on kuuma!” kysyin uteliaasti, silmät suurina. ”Uiminen, joessa uiminen.” Hillasielu vastasi iloisesti ja pomppasi pystyyn. Uiminen? Minähän olen huono siinä… no, ei se varmaan haittaa. On niin kuuma että on pakko päästä uimaan. ”Mennään vain!” sanoin iloisesti ja pomppasin vuorostani pystyyn. Kävelin iloisesti Hillasielun viereen, ja hymyilin. Veljeni Oksakuiske juoksi luokseni. ”Minne olette menossa?” hän kysyi ja katsoi Hillasielua epäilevästi. ”Menemme uimaan, tuletko mukaan?” kysyin veljeltäni iloisesti. Oksakuiske katsahti Hillasielu ja katsoi taas minua. ”Ehkä en, jään mieluummin tänne. Ja kuka hän on?” Oksakuiske kysyi ja osoitti Hillasielua. ”Hän on Hillasielu, uusin ystäväni.” sanoin veljelleni rauhoittavasti. Oksakuiske nyökkäsi ja jolkotteli pois päin. ”Oli mukava tavata Oksakuiske!” Hillasielu huikkasi ruskean kollin perään. ”Nyt voidaan mennä.” sanoin iloisesti Hillasielulle. Valkea kolli nyökkäsi, ja kävelimme eteenpäin. Kävelimme ulos leiristä ja Hillasielu katsoi minua. ”Ylitetään joki tuolla, ja kävellään uintipaikalle. Reitti saattaa olla pittkä, mutta saamme samalla liikuntaa.” Hillasielu kertoi ja karseli puita. ”Selvä.” sanoin varmennukseksi, että kolli tiesi että kuuntelin häntä. Matka joen ylitys paikalle oli nopea, koska se oli aika lähellä leiriä. Katselin jokea, joka virtasi,mutta hitaasti. Astinkivet näyttivät liukkailta. ”Sinä menet ensin, minä perässä.” Hillasielu sanoi rohkaisevasti. Hymyilin hänelle ja katselin astinkiviä. Hyppelin kiveltä toiselle, viimeisen kiven kohdalla melkein liukastuin jokeen, onneksi Hillasielu auttoi minua. ”Se oli täpärällä.” sanoin huvittuneena ja naurahdin. Hillasielu naurahti. ”Uintipaikslle on vielä aika pitkä matka, parasta jatkaa.” Hillasielu naukaisi ja lähti kävelemään ripeästi. Ohitimme koivumetsän, en ollut ennen nähnyt sitä. Ehkä jonain päivänä tutkin koko reviirin. Hillasielu käveli edelläni ripeästi, yritin pysyä vauhdissa. Otin jopa muutaman juoksu askeleen, että pysyisin perässä. Ennen kuin huomasinkaan olimme perillä, katselin uteliaasti uinti paikkaa. Sillä kohdalla joen vesi oli matalammalla. ”Menen ensin.” sanoin Hillasielulle, ja juoksin joen viereen. Laitoin etutassuni veteen, vesi oli viileää. Pulahdin veteen, ja vesi pureutui turkkini läpi, tunsin hiukan uppoavani ja naurahdin. ”En tykkää uida, koska uppoan turkkini takia.” sanoin huvittuneena, kun potkin käpälilläni. Hillasielu pulahti veteen, ja ui selkeästi paremmin kuin minä. ”Olet taitava.” sanoin ihailevasti ja katselin kun Hillasielu ui. ”Sinäkin olet aika hyvä uimaan!” Hillasielu kehui takaisin iloisesti. Hymyilin iloisesti. Uimme kauan, sikelteöimme ja otimme kisoja. Taivas alkoi hämärtyä. ”Olisi ehkä paras lähteä takaisin.” Hillasielu totesi. Nyökkäsin ja uin kohti joen reunaa. Hillasielu auttoi minut ylös. Ravistelin turkkiani, ja vettä lensi kaikkialle. ”Hei lopeta!” Hillasielu nauroi ja meni suojaan puun taakse. Naurahdin takaisin. ”Juostaanko kilpaa?” kysyin iloisesti. Hillasielu nyökkäsi. Asetumme valmiuteen, ja katsoimme toisiamme mittaavasti. ”Nyt!” hiidahdin ja pinkaisin juoksuun, Hillasielu pinkoi perässäni. Juoksimme koko matkan astinkiville asti, ja hyppelimme niitä pitkin. Juoksimme leiriin, olin Hillasielun edellä ja pysähdyin. ”Voitin!” sanoin voitonriemuisesti. ”Onneksi olkoon!” Hillasielu onnitteli hengästyneenä. Huohotin hengästyneenä ja katselin taivasta. Oli jo aika pimeää. ”Paras mennä nukkumaan.” sanoin ja kävelin sotureiden pesälle. Hillasielu tuli perässäni. Kävin makuulleni vuoteelleni ja haukottelin. Katselin vielä hetken Hillasielua, ja suljin silmäni.

Kirjoittaja: Untuva

En oikein tiennyt, mitä mieltä olla Kimalaistassusta. Hän ei oikein sopinut siihen kuvaan, millaisiksi klaanitoverini mielsin. Toisaalta täytyi myöntää, etten ollut käyttänyt aikaani eloklaanilaisiin tutustumiseen. Kyllähän minä tiesin kaikki nimeltä ja suunnilleen millaisia he olivat, mutta yleensä kissan todellinen luonto ei näkynyt heti päällepäin. Osa saattoi myös antaa itsestään ihan erilaisen kuvan, mitä he todella olivat. En kuitenkaan suvainnut ennakkoluuloja, joten lähdin ottamaan Kimalaistassusta selvää avoimin mielin. Ainakin naaras oli puhelias – tiesin jo pitäväni siitä piirteestä hänessä. Oma mestarini oli hyvin hiljainen tapaus, ja taisin viettää suurimman osan ajastani tietenkin hänen seurassaan, joten sen vastapainoksi puheliaampi persoona sopi varsin mainiosti. Tummanruskea oppilas aloittikin kysymällä päivästäni, ja aloinkin pohtimaan vastaustani heti sen jälkeen, kun hän oli ensin kertonut olleensa partiossa isäni kanssa ja viettänyt aikaansa Irvikidan seurassa. En ollutkaan ollut partioita enempää tekemisissä Irvikidan kanssa nyt, kun hänet oli jo nimitetty soturiksi. Olikohan Kimalaistassu hyväkin ystävä hänen kanssaan?
“Harjoittelin tänään kiipeilytekniikoita mestarini kanssa, ihan mukava päivä siis”, vastasin toiselle, vaikka todellisuudessa itse kiipeäminen ei mukavaa ollutkaan. Onnistumisen tunne oli kuitenkin niin voimakas mieleni perukoilla, mikä teki päivästä automaattisesti hyvän.
“Kukista?” päästin suustani ulos huvittuneen tuhahduksen pienen virneen kera, kun Kimalaistassu otti kukat puheeksi. Sitten muistin! Suurissa harjoituksissakin Kimalaistassu oli hössöttänyt jotain kukista rakentaessamme pesää. Kuinka olinkaan unohtanut sen! Talvikkitassu oli sanonut naaraalle kunnolla takaisin silloin, joten oli mukava huomata, ettei oppilas ollut antanut sanojen latistaa intoaan. Ilmeisesti hän välitti edelleen kukista.
“Niin, niin… kukista”, puhelin samalla, kun yritin miettiä vastausta toisen kysymykseen. “Pidän nimestäni, joten sillä perusteella vastaan, että pidän myös laventelista kukkana!”
En ollut varma kelpaisiko vastaukseni Kimalaistassulle, mutta ehkä hän ymmärsi, etteivät kaikki olleet niin perehtyneitä reviirillä kasvavaan kukkalajistoon. En oikeastaan kiinnittänyt kukkiin sen erityisempää huomiota kuin muihinkaan yrtteihin. Se oli parantajien hommaa se. Olikohan laventelista mihinkään apua?
“Mitä sinä muuten niillä kukilla? Niiden ulkonäönkö takia?” kysyin ihan mielenkiintoani lähtiessäni hiljalleen valumaan kohti tuoresaaliskasaa. Itse asiassa Kimalaistassu oli melko mielenkiintoinen kissa. Hänessä olisi ainakin paljon selvitettävää.
“Saat valita jotain, minulle käy kaikki”, sanoin päästyämme saaliskasan lähelle. Siinä komeili ihan kelpo valikoima ja reiluuden nimissä päätin antaa naarasoppilaalle päätösvallan.

// Kimmo?

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistassu saapui leiriin Mesitähden kanssa. He olivat olleet rajapartion mukana ja Kimalaistassulla oli takana hyvä päivä. Naaraan kasvoille oli hienoinen hymy, hän oli pärjännyt partiossa eikä ollut täysin toivoton tapaus. Kimalaistassu jäi Mesitähden luokse, sillä hän oli ajatellut kysyä soturinimestään. Tai että voisiko hän saada sitä koskaan. Naaras kiemurteli paikoillaan ja Mesitähti vilkaisi oppilastaan kysyvänä.
”Oliko sinulla vielä jotain kysyttävää, Kimalaistassu?” valkoruskea kollikissa kysyi ystävällisesti ja naaras nyökkäsi.
”Minä, öhm. Minä mietin, että…” Kimalaistassu takelteli sanoissaan, mutta Laventelitassun naukaisu keskeytti hänet. Naaras vilkaisi Laventelitassua hieman kiitollisena, hän ei olisi varmaan saanut sanaakaan suusta.
“Hei, isä! Onko Kimalaistassu vapaa?” naarasoppilas kysyi päästessään kaksikon läheisyyteen ja kiharaturkkinen kissa vilkaisi mestariaan. Mitäköhän asiaa Laventelitassulla oli? Olisiko toinen samanlainen, kuin siskonsa?
“On hän vapaa ainakin minun puolestani”, päällikkö naukaisi ja katsahti oppilaaseensa ystävällisen oloisena, kunnes avasi suunsa hyvästelläkseen oppilaansa:
“Hei sitten, Kimalaistassu! Jatketaan myöhemmin tänään.”
Kimalaistassu nyökkäsi mestarilleen ja kääntyi sitten Laventelitassun puoleen hieman kysyvänä.
“Haluaisitko jakaa kanssani jonkin saaliin? Voit toki valita omankin, mutta seura tässä taisi olla pääasiana”, naaras puheli pesätoverilleen, joka meni hämilleen. Toinenko todella haluaisi jakaa hänen kanssaan? Hento hymy kohosi Kimalaistassun kasvoille.
”Totta kai, e-en arvannut että kysyisit tuota. Millainen päiväsi on ollut? Minä olin rajapartiossa isäsi kanssa ja vietin aikaa Irvikidan kanssa”, Kimalaistassu innostui selittämään ja häpesi hieman äkillistä puheryöppyään. Miten hän nyt tuolla tavalla oli intoutunut selittämään?
”Millaisista öö, kukista sinä pidät?” Kimalaistassu jatkoi. Kimalaistassu keskittyi rintaturkkinsa sukimiseen ja vältteli hieman toisen oppilaan katsekontaktia. Hän ei vain halunnut sanoa mitään hölmöä! Pitäisikö Laventelitassu nyt häntä aivan hiirenaivoisena kissana, kun naaras oli kysellyt kukista?

//Laventeli?

Kirjoittaja: Saaga

Aselin Mehiläistassun luo jännittyneenä. “Hei”, naukaisin epävarmasti mutta hymyillen hieman. “Hei vain”, Mehiläistassu sanoi hymyillen. “Olen jo hetken halunnut kertoa jotain”, sanoin mutta jokin esti minua sanomasta sitä heti. “Kerrohan vain.” “Olet mukavan tuntuinen ja komea ja luulen tykkääväni sinusta”, sanoin ja kylmät väreet kulkivat turkillani. “Olen otettu mutta todella pahoillani siitä ettei tunteeni sinua kohtaan ole samanlaisia”, Mehiläistassu sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Värähdin hiukan mutta kolli oli ilmaissut asiansa niin kauniisti, etten voinut olla kunnioittamatta häntä vielä suuremmin. “Olen todella pahoillani ja olet mielestäni kaunis ja hyvin kiltti.” Hymyilin vaikka sisimpääni sattui hiukan. “Ei se mitään”, sanoin hiukan vaivalloisesti. Kolli hymyili ja nyökkäsi minulle kunnioittavasti. Hän meni omalle makuusijalleen ja minä menin omalleni Aurinkotassun viereen. “Olen pahoillani”, Aurinkotassu katsoi minuun säälivästi. “Noh saimme molemmat pakit sitten”, sanoin hieman harmissani. En ollut mitenkään suunniltani niinkuin Aurinkotassu oli ollut Kimalaistassun takia mutta kyllä minua hieman harmitti. Asetuin mukavaan asentoon makuusijalleni ja hymyilin hieman mutta se ei tuntunut aidolta hymyltä. Sellaiselta jonka luominen kasvoille on vaivatonta.

Kirjoittaja: Ruska

”Lupaa olla ystäväni, ikuisesti.” Sypressitassu sanoi. Hän katsoi minua vaativasti, mutta hänen katseessaan oli lempeyttä, niin kuin hymyssäkin. Hymyilin lempeästi takaisin. ”Totta kai lupaan, olet ystäväni nyt ja ikuisesti!” sanoin iloisesti ja rohkaisevasti. Sypressitassu näytti helpottuneelta. ”Kiitos.” Hän kuiskasi iloisesti. Silloin kuulin käpälän askelia pesän ulkopuolelta, näin tummanruskean turkin vilauksen. Hiilihampaan pää ilmestyi pesän sisäpuolelle. Hän katsoi minua tiiviisti. ”Mennään saalistamaan Aurinkotassu.” mestarini naukaisi. Huokaisin syvään ja vilkaisin Sypressitassua. ”Saako Sypressitassukin tulla mukaan?” kysyin Hiilihampaalta anelevasti. Hiilihammas mietti hetken ja nyökkäsi. ”Saa tulla.” hän naukaisi. Ilahduin ja nousin seisomaan. Kävelin ulos pesästä, ilma oli lämmin ja aurinko paistoi mukavasti. Silti ilmassa tuntui pieni kirpeys. Hiilihammas etsi Korppisiiven, ja olimme valmiita lähtöön. Mestarimme johdattivat meidät metsäaukiolle. ”No niin oppilaat, nyt saatte saalistaa. Aina kun saatte saaliin haudatkaa se maahan. Seuraamme teitä että ette hölmöilisi. Saatte mennä.” Hiilihammas kertoi ha nyökkäsi. Pingoin Sypressirassun perässä nummille. Reviiri oli hyvin aava ja meillä oli mahdollisuus saada kiinni kani. Näimme kanin, Sypressitassu hiipi sitä kohti. Sovimme että naaras lähestyy sitä takaa, ja minä nappaan edestä. Sypressitassu pelästytti kanin, ja se pinkoi minua kohti. Hyppäsin ja lukitsin sen jalat, ettei se voi potkaista minua. Tein kynnelläni viillon sen kurkkuun, ja jani valahti veltoksi. ”Hyvä nappaus, etsitään lisää!” Sypressitassu sanoi innoissaan. Pian mestarit sanoivat että riittää tältä päivältä. Nappasimme vielä muutaman hiiren, linnun ja toisen kanin. Olin tyytyväinen tulokseen. Tunsin ylpeyttä kun kannoin jänistä. Pian olimme leirissä, ja veimme riistat tuoresaalis kasaan. Saimme luvan mennä lepäämään, joten menimme oppilaitten pesään. Istuimme hiljaa ha suimme turkkejamme. Yllättäen Mehiläistassu asteli pesään. Sypressitassu jännittyi. ”Nyt on tilaisuutesi, kerro hänelle.” kuiskasin nasraan korvaan. Hän nyökkäsi ja asteli Mehiläistassun luo jännittyneenä. Katselin kun he keskustelivat. Mitenköhän tämä päättyy?

// Sype?

Kirjoittaja: Saaga

”Kerroin Kimalaistassulle tunteistani. Luulin että hän pitäisi minusta. Hän sanoi ettei ole valmis kumppanuuteen, eikä tunne sellaisia tunteita minua kohtaan,mutta voimme olla yhä hyviä ystäviä”, Aurinkotassu oli kertonut. Turkkini kihelmöi hieman. “Olen pahoillani”, sanoin lempeästi ja kosketin nenälläni kollin lapaa. “Pääset varmasti siitä yli ja löydät jonkun, joka tuntee samoja tunteita sinua kohtaan. Olen varma siitä – olet komea ja ystävällinen kolli.” Punastuin tajuttuani, että kuulostin aivan siltä, kuin olisin ollut rakastunut kolliin. Aurinkotassu katsahti minuun. “Olen tosissani”, sanoin vielä. Kolli hymyili jo hiukan. Väre kulki turkkini alla, kun muistin harjoitustuokioni Mehiläistassun kanssa. Olin ihastunut kolliin mutta Aurinkotassukin oli komea. Tiesin, että Mehiläistassu ei voisi tykätä minusta sillä tavoin koskaan. En ollut tarpeeksi kaunis tai viehkeä. “Haluan kertoa yhden jutun mutta en tiedä pystynkö siihen”, kuiskasin. Mehiläistassu ja muut oppilaat olivat lähteneet jo pesästä jonnekin. “Kerro vain jo pystyt”, Aurinkotassu sanoi jo hieman paremmalla mielellä. “Olen ihastunut johonkuhun”, kuiskasin vaivalloisesti ja punastuin yhtäkkiä. “Keneen?” Aurinkotassu ei voinut pidätellä uteliaisuuttaan. En kokenut sitä huonona tai häiritsevänä asiana. Hymyilin ja henkäisin entoutuakseni. “Mehiläistassuun”, sanoin punastuen vielä pahemmin. Onneksi turkkini oli niin paksu, ettei sen läpi voinut nähdä punastumistani. “Kerro se hänelle”, Aurinkotassu kehotti. “Et häviä mitään vaikka hän ei tuntisi mitään takaisin, koska niin kuin sanoit aina on kissoja.” Hymyilin hieman. En kestänyt ajatusta, että Mehiläistassu ei pitäisi minusta sillä tavoin. “En oikein ole varma.” Siirtelin käpäliäni mutta nostin sitten katseeni kolliin. “Lupaa olla ystäväni, ikuisesti”, katsoin kollia vaativasti mutta silti hitunen lempeyttä ketseessa ja hymyssäni.
// Arska?

Kirjoittaja: Ruska

Istuin sotureidepesän edustalla, ja suin turkkiani keskittyneesti. Turkkini oli niin paksua ja tiheää, että siihen tarttui kaikki roskat. Suin turkkiani monta kertaa päivässä, kateeksi kävi veljeäni, jolla ei ollut yhtä paksua turkkia. Sukiminen ei ollut lempipuuhaani, mutta se oli vain pakko tehdä. En halunnut näyttäytyä muille takkuisessa ja roskaisessa turkissa. Keskityin aivan liikaa sukimiseen, enkä huomannut että viereeni oli kävellyt kissa. Kissa nuolaisi päälakeani, kohotin katseeni jotta näkisin kissan kasvot. Helpotuin kun näin veljeni hymyilevät kasvot. ”Säikähdin sinua, luulin sinua vieraaksi kissaksi.” Sanoin huvittuneena ja naurahdin iloisesti. Veljeni naurahti. Ja istahti viereeni. Jatkoin sukimista, ja tunsin Oksakuiskeen tiiviin katseen turkissani. ”Autanko sinua? Et ehkä yllä selkääsi.” hän kysyi ja silmäili turkkiani. Nyökkäsin veljelleni iloisesti, kerrankin hän oli minulle hyödyksi. Kun vaeltelimme hänestä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Onneksi emme olleet enää erakoita. Suljin silmäni kun Oksakuiskeen karhea kieli kävi läpi selkä turkkiani, se tuntui yllättävän hyvältä. Nousevan auringon säteet lämmittivät leiriä, ja muutama säde osui turkkiini. Auringon lämpö tuntui hyvältä. Veljeni Oksakuiske oli muuttunut paljon, hän oli jotenkin srurallisempi kun liityimme Eloklaaniin. Ehkä tämä johtui siitä, että kolli oli saanut ystäviä. Pian hän lopetti sukimisen, ja nuolaisi poskeani. ”Minä menen lepäämään vielä, jää sinä vain tänne” hän sanoi lempeästi ja katosi pesään. Nautin auringon säteistä jotka osuivat turkkiini, minusta oli ihaa kun pian olisi jo viherlehti. Viherlehti oli ihan lämmintä ja vehreää aikaa. En vain pitänyt helteestä, varsinkin kun on näin paksu turkki. Siirsin ajatukset viherlehdestä syrjään, minulla oli muutamiin mietuttävää ja unelmoitavaa. Nyt mietin asiaa, joka painoi mieltäni. Nimittäin sitä että minkälainen elämäni olisi, jos en olisi löytänyt Eloklaania. En voinut tietää minkälaista se olisi, mutta pystyin arvailemaan. En olisi ehkä niin iloinen kuin täällä, enkä koskaan saisi oentuja. Täältä löydän varmasti ystäviä ja kumppanin. Jos olisin erakko, en löytäisi muita kissoja, joista olisi ystäviksi tai kumppaniksi. Mietintöni häiriintyivät kun tunsin turkillani katseen, en pitänyt siitä. Katsoin kuka tuijotti minua, ja näin Minttuliekin tuijottavan minua tiiviisti. Tunsin pientä ahdistusta ja katselin muualle, mutta vilkuilin välillä mitä naaras teki. Hän asteli litteäkiven eteen, ja katseli hetken leiriä. Naaraan mielessä oli varmasti järjestää partio, toivoin ettei minun tarvitse mennä mukaan. Halusin mietsiskellä ja katsella kairin tapahtumua. ”Järjestän nyt saalistus partion, partiota johtaa Väärävarjo. Jos kuulet nimesi, tule tänne. Partioon lähtee; Rastaskukka, Hillasielu, Oksakuiske, Helmipilkku ja Kirppitäplä.” punasaven värinen naaras kuulutti, että jokainen varmasti kuulisi oman nimensä. Varapäällikkö asteli pois, ja katsoin hetken hänen peräänsä. Nousin istualtani ylös ja kävelin Väärävarjon luo, joka odotti muuta partiota. Minua ahdisti, sillä en tuntenut yhtäkään partion kissoista, psitsi tietysti veljeni tunsin. Toivoin löytäväni ystävän heidän joukosta. Kaikki kissat olivat saapuneet paikalle, ja Väärävarjo nyökkäsi heille tervehdykseksi. ”Lähdetään.” Väärävarjo naukui ja johdatti partiota ulos leiristä. Astelin partion keskellä, veljeni käveli vieressäni. Kävelin rennosti, ja huomasin partion perällä kävelevän kissan. Hänellä ei ollut seuraa, joten päätin mennä tutustumaan häneen. ”Menen partion perälle, tutustumaan tuohon kissaan.” sanoin veljelleni, ja pudottauduin partion perälle. Kolli karsoi minua vihreillä dilmillään. Hänellä oli valkea turkki, ja siellä täällä mustia kohtia. Hän näytti mukavalta, ehkä meistä tulee ystävät. Kolli katseli minua ystävällisesti, ja hymyili hiukan. Hymyilin hänelle takaisin pientä hymyä. ”Hei, olen Helmipilkku, kuka sinä olet?” tervehdin kollia omalla iloisella tavallani, minya ei ujostuttanut yhtään. ”Olen Hillasielu, hauska tavata Helmipilkku. Etkös sinä ole aika uusi täällä Eloklaanissa?” Hillasielu kysyi ystävällisesti. ”Olen uusi, onneksi löysin Eloklaanin. Erakkona ei ollut kovinkaan mukavaa.” vastasin iloisesti, olin iloinen, kun kolli oli ystävällinen. Eikä ilkeä, en ollut kyllä vielä tavannut ilkeitä kissoja. ”Minäkin olin joskus erakko, mutta ei keskustella siitä enempää. Miten viihdyt täällä Eloklaanissa?” Hillasielu kysyi ja katseli taivaalle, aurinko oli noussut ylemmäs. ”Viihdyn oikein hyvin, mutta minulla ei ole kovinkaan montaa ystävää.” sanoin iloisesti, mutta äänessäni oli vivahde surua. Hillasielu käänsi ystävällisen ja iloisen katseensa taivaasta minuun. ”Minä voin olla ystäväsi.” hän naukui ystävällisesti. Ilahduin suuresti kun Hillasielu tahtoi olla ystäväni vaikka juuri tapasimme. Olin hyvin iloinen, kunnes muistin että olimme partiossa, ja meillä oli töitä. ”Milloinkohan ollaan perillä? Haluaisin jo saalistamaan.” sanoin kärsimättömösti ja katselin mitä edessäpäin näkyi. ”Varmasti pian.” valkea kolli titesi ja katseli eteenpäin. Pian partio pysähtyi. Ja Väärävarjo katseli ympärilleen. ”Hajaannutaan pareittain saalistamaan. Minä olen Kirpputäplän pari, Rastaskukka ja Oksakuiske ovat parit. Helmipilkku, sinä olet Hillasielun oari. Palatkas tälle aukiolle viimeistään aurinkohuipun aikaan” Väärävarjo sanoi, ja katosi pian Kirpputäplän kanssa saalistamaan. Veljeni ja Rastaskukka olivat myös jo häipyneet paikalta. Minö ja Hillasielu katsahdettiin toisiamme. ”Parasta mennä, että saamme saalista ennen aurinkohuippua.” kolli totesi. Nyökkäsin vastaukseksi ja kävelin Hillasielu perässäni pois aukiolta. Kuulin pusikosta rapinaa, ja painauduin matalaksi. Siristin silmiäni ja huomasin ison että lihavan hiiren, katselin sitä tyytyväisenä. Se oli syönyt hyvin, ja varmasti helppo napata. Ponnistin takajaloillani ja hyppäsin suoraan hiiren niskaan. Sen elämä loppui kun käpäli tömähtivät sen niskaan, kuului vain pienen selkärangan rusahdus. Kaivoin pienen kuopan ja hautasin hiiren, jotta voin hakea sen myöhemmin. Hillasielu oli kadonnut jonnekkin, mutta minun ei tarvinnut odottaa kauan. Kolli tuli esiin pusikosta, ja hänellä oli hampaissaan orava. Suuni loksahti auki kun näin sen. ”Vau! Nappasit oravan. Sillä aikaa kun minä nappasin lihavan ja vanhan hiiren.” Sanoin ihailevasti. Hillasielu näytti huvittuneelta ja laski oravan maahan. ”Ei se mitään haittaa, siitä hiirestä saa varmasti enemmän syötävää kuin tästä ruipelosta oravasta.” kolli sanoi iloisesti. Naurahdin huvittuneena. Katselin kun Hillasielu hautasi oravan maahan. Tähyilin ympärilleni uuden riistan varalta. Huomasin lähistöllä ruokailevan linnun, pudottauduin vaanimis asentoon. Hiivin lintua kohti, se ei huomannut vielä mitään. Astuin eteenpäin ja tassuni alta kuului; räks. Lintu valpastui ja tähyili ympärilleen varuillaan, hiivin eteenpäin ja lintu pyrähti pakoon. Nousin ylös ja katselin ärtyneenä linnun perään. ”Hiirenpapanat.” sihahdin ärtyneenä huiskauttelin häntääni puolelta toiselle. ”Ei se haittaa, yritit parhaasi.” Hillasielu lohdutti ja katseli ympärilleen riistan varsalta. Hymyilin hänelle varovasti. Jatkoimme saalistusta vielä pitkään, sillä aurinko ei ollut vielä noussut korkealle. Pian oli jo aurinkohuippu ja kiirehdimme riistan kanssa muun partion luokse. Olimme napanneet muutaman linnun ja yhteistyöllä jäniksen. Olin ylpeä kantaessani, lintua, hiirtä ja jänistä. Hillasielu asteli perässäni oman riistansa kanssa. Veljeni kiiruhti luokseni iloisesti hyppien. ”Katso mitä sain!” hän mumisi saaliinsa takaa. Veljelläni oli suussaan lihava lintu. Katselin ylpeänä lintua, ja veljeni muita saaliita. ”Olet taitava.” kehuin veljeäni ylpeästi, veljeni näytti tyytyväiseltä. Pian saavuimme leiriin, ja tiputin saaliit tuoresaalis kasaan. Olin uupunut tästä saalistuksesta ja kävelin sotureiden pesän edustalle istumaan. Hillasielu tuli luokseni hetken päästä, halusin tutustua kolliin paremmin. ”Millaista oli ensimmäisessä partiossa?” valkea kolli kysyi vihreöt silmät loistaen auringissa. Katselin taivasta ja pilviä, kun mietin mitä vastaisin hänelle.”Ihan kivaa, mutta nyt minua uuvuttaa ja minun pitää sukia turkkini uudestaan.” sanoin uupuneena ja katsoin turkkiani, joka oli takussa ja täynnä roskia. ”Näköjään, sui sitä rauhassa, kyllä minä odotan.” kolli sanoi ja katseli leiriä. Kun hän oli sanonut lauseensa loppuun, aloin sukimaan turkkiani keskittyneenä. Minuun ei saanut kontaktia kun suin turkkiani, jos minua ahdisti, turkin sukiminen oli hyvä pakokeino. Nypin roskia turkistani, minua hiukan ärsytti, miksi minulla oli näin pitkä turkki? Ja miksi veljeni sai lyhyemmän? No, en saanut päättää asiaa, niin turha nurista. Onneksi minulla ei kestänyt kauan, ja turkkini oli nyt puhdas roskista, olin nyt tyytyväinen, mutta yhä uupunut. Venyttelin kankeita jalkojani, partointi ottaa koville. ”Onko kaikki partiot näin uuvuttavia?” kysyin kun venyttelin jalkojani. ”Ovat ne, rajapartoit ovat vielä uuvuttavampia, silloin kierretään reviiriä.” Hillasielu vastasi, istahdin taas maahan kun sain venyteltyä. Hillasielun seura tuntui mukavalta, kolli piti muiden kissojen seurasta paljon. Minusta oli mukavaa, kun joku tahtoi olla kanssani. ”Minä taidan nyt syödä, haluatko sinäkin?” kysyin Hillasielulta ystävällisesti hymyillen. Kolli nyökkäsi ja katseli tuore saaluskasaa. ”Hae vain, minulla onkin nälkä tuon partion jälkeen.” Hillasielu sanoi iloisesti. Nyökkäsin ja nousin ylös, kävelin riistakasalle ja valikoin saaliita. Valitsin jäniksen, jonka nappasin Hillasielun kanssa. Kannoin jäniksen Hillasielun luo. ”Ei kai haittaa että syömme samaa jänistä?” kysyin Hillasielulta, kaikki eivät tykänneet jakaa samaa riistaa muiden kanssa. ”Totta jai voimme jakaa, muille jää silloin enemmän riistaa.” hän sanoi iloisesti. Työnsin jäniksen Hillasielulle, ja hän repäisi siitä palan, hän työnsi sen minulle, ja minä revin oalasen. Tätä samaa jatkui kunnes saimme syötyä. Nuolin tassujani puhtaaksi, ja Hillasielu putsasi omia tassujaan vierelläni. Tunsin kovaa väsymystä. ”Taidan mennä lepäämään, jutellaan myöhemmin.” sanoin Hillasielulle, ha nousin seisomaan. ”Mene vain, minä jään tähän vielä hetkeksi.” kolli sanoi. Kävelin pesään ja kävin makuulleni omalle vuoteelleni. Hillasielu oli erittäin mukava kolli, ehkä meistä tulee vielä jotain, ajattelin ennen kuin nukahdin syvään uneen.