Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Untuva

Uusi päivä oli ehtinyt jo puoliväliin, kun juoksin Salviakatseen perässä takaisin leiriin. Hiirenkorva oli jo lopuillaan, mistä johtuen olimme päättäneet pitää mestarimme kanssa kiipeilyharjoitukset. Niiden loppuun saattaminen oli tärkeää sen kannalta, milloin olisin valmis soturiksi. Eihän soturiksi tuleminen voisi nyt kiipeilytaidoistani jäädä kiinni! Olin koko edellisen illan ja aamun hetket ennen harjoitusten alkamista jännittänyt niitä. Onneksi nyt puun runkoon oli ollut paljon helpompi takertua kynsillä, joten olin saanut tekniikasta kiinni. En minä ollut lähelläkään hyvää kiipeilijää tai edes keskivertoa, mutta ainakin onnistuin palautumaan puusta alas ilman ikävämpiä haavereita. Harjoitukset olivat loppujen lopuksi onnistuneet, jonka takia kasvoillani välähteli tyytyväinen ilme.
“Voit nyt syödä jotain”, Salviakatse sanoi, kun leirin aukio avartui eteemme vilkkaana. “ Jatketaan huomenna taisteluliikkeiden hiomisella. Voisit palautella viimekertaisia liikkeitä mieleesi, niin on sitten helpompi lähteä työstämään niitä!”
“Selvä!” sanoin innokkaana, vaikka taistelu ei ihan vahvuuksiini tai suosikkiasioihini kuulunutkaan. Se sai minut palaamaan suuriin harjoituksiin, jossa olin selviytynyt kaksintaisteluissa toiseksi. Tuntui vieläkin oudolta ajatella, että juuri minä olin taistellut, vaikken ollut edes joukkueeni vahvin. Astellessani kohti tuoresaaliskasaa huomasin Mesitähden oppilaansa seurassa. Kasvoilleni kaartui hymy, kun lähdin kaksikkoa kohti ripein askelin poiketen reitiltäni saaliskasalle. En halunnut ruokailla yksin, joten Kimalaistassu olisi kerrassaan täydellinen uhri. Sitä paitsi, olin edelleen hieman pettynyt itseeni, etten ollut aikaisemmin hieronut naaraan kanssa tuttavuutta. Mielestäni se olisi vähintä, mitä voisin tehdä sen jälkeen, miten sisareni oli häntä kohdellut. Jos kissa olisi hiirenaivo, silloin oikeuttaisin Talvikkitassun teot. Kimalaistassu ei kuitenkaan hiirenaivoilta vaikuttanut, siitä olin jo vakuuttunut. Yksi jalka sinne tai tänne, ei toinen sille mitään voinut. Sen takia ehkä halusinkin tehdä jotain asialle, edes ruokailla soturioppilaan kanssa.
“Hei, isä! Onko Kimalaistassu vapaa?” kysyin heti päästyäni toisten läheisyyteen. Kimalaistassun jäänsiniset silmät kohdistuivat minuun. Ensin tervehdittyään minua, Mesitähti pohti jotain ennen kuin vastasi takaisin.
“On hän vapaa ainakin minun puolestani”, isä maukaisi ja siirsi katseensa oppilaaseen, “hei sitten, Kimalaistassu! Jatketaan myöhemmin tänään.”
Kimalaistassu ja minä jäimme kahden, kun Mesitähti lähti varapäällikkönsä luokse. Isällä oli varmasti paljon kiireitä, kun hänen piti hoitaa päällikön tehtävänsä lisäksi myös mestarin velvollisuudet. Minusta ei kyllä olisi ollut päälliköksi! Soturin tie itsessään kuulosti paljon mielekkäämmältä. Samassa huomasin tummanruskean oppilaan tapittavan minua odottavasti. Ainiin! En ollut vielä selittänyt suunnitelmaani hänelle.
“Haluaisitko jakaa kanssani jonkin saaliin? Voit toki valita omankin, mutta seura tässä taisi olla pääasiana”, puhelin toiselle.

// Kimalainen?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassua turhautti Kuutamotassun hiljaisuus. Hänestä naaras oikein tahallaan suki turkkiaan hitaasti ja hiljaisesti. Huomioimattomuus oli pahinta, hän pelkäsi jäävänsä jälleen sisaruksiensa varjoon. Kärsämöpentukin oli saanut niin paljon huomiota osakseen katoamalla! Lopulta naarasoppilas siirsi katseensa höpöttelevään ja provosointia harrastavaan oppilaaseen, ja avasi suunsa:
”Mikä sääli, ettet viitsi enää haastaa muita.” kuului naukaisu.
Talvikkitassu rypisti kulmansa kurttuun ja hänen hännänpäänsä kiemurteli käärmeen lailla.
”Nimenomaan, muilta menee mahdollisuus oppia mestarilta, eli minulta. Saan takuulla ensimmäisen oppilaani jo pian, Mesitähti öö. Lupasi minulle, koska olen niin taidokas”, Talvikkitassu kerskui ja piilotteli epävarmuuttaan.
”Olisin mielelläni juossut kilpaa kanssasi. Eikun hetkinen – en olisikaan, sillä se on silkkaa ajanhukkaa”, mustavalkoinen kissa naukaisi sitten pesätoverilleen ja sai Talvikkitassun naurahtamaan huvittuneena.
”Tietenkin se olisi ajanhukkaa, sinä häviäisit minulle! Kaikki inhoavat häviämistä, miksi kukaan haluaisi kisata vain hävitäkseen? Niinpä, välillä teillä muilla on kyllä herhiläisiä päässä”, punaturkkinen kissa naukaisi ja loikkasi sitten ketterästi kauemmaksi oppilaasta.
”Jos nyt sallit, käyn nukkumaan. On ollut raskas päivä, ja minulla on huomenna paljon uutta opittavaa tiedossa”, Kuutamotassu naukaisi ja pyöritteli vielä silmiään väheksyvästi Talvikkitassulle, jonka silmät olivat kaventuneet ohuiksi viiruiksi. Hän kohautti olkiaan ja lompsi sitten oppilaiden pesän suuaukolle.
”Hiirenaivoinen katti, huomaa kyllä keille olet sukua”, naaras mumisi epäselvästi ja tassutteli sitten ulos oppilaiden pesästä. Hän kyllä karkaisi, aivan varmasti karkaisi! Muut saisivat tulla anelemaan häntä takaisin ja kantamaan hänelle riistaa. Sittenpähän muut huomaisivat kuinka tärkeä hän oli ja kuinka paljon häntä kaivattaisiin! Kuutamotassukin tajuaisi varmasti miten hiirenaivoisesti hän oli puhunut. Talvikkitassu lähti hiipimään kohti leirin suuaukkoa eikä muistanut, että leiriä vartioisi öisin aina muutama kissa. Talvikkitassu asteli rinta rottingilla ulos leiristä, kunnes tunsi hampaat niskanahassaan.
”Hei, päästä irti!” naaras naukaisi säikähtäneenä ja kiemurteli otteesta pois.
”Talvikkitassu, minne matka?” Mesitähti naukaisi kysyvänä ja naaras vältteli isänsä katsetta.
”Minä muutan metsään asumaan!” Talvikkitassu naukaisi ja sai valkoruskean kissan naurahtamaan lempeästi.
”Eikö leiri riittäisi näin alkuun varsin hyvin? Metsässähän sinä olisit varsin yksin ja meille muille tulisi ikävä sinua. Sitä paitsi eikö sinun kannattaisi odottaa nyt ainakin soturinimesi saamiseen? Muistathan mitä minä sanoin?” Mesitähti naukui hiljaisella ja rauhallisella, mutta kuitenkin jämäkällä äänellään tyttärelleen.
”No… Hyvä on, tämän kerran!” Talvikkitassu naukaisi ja osittain oli helpottunut, että Mesitähti käski hänet leiriin. Oli harvinaisen viileä yö. Naarasoppilas pörhisteli turkkiaan ja peruutti sitten takaisin leiriin. Hän tallusteli takaisin oppilaiden pesään. Hän mulkaisi Kuutamotassua pahasti.
”Minä melkein karkasin sinun takiasi! Isälle ja kaikille muille olisi tullut paha mieli”, Talvikkitassu sihahti ja piti äänensä matalana. Kuutamotassun kyljet kohoilivat tasaisesti, joten naaras taisi olla jo unessa. Talvikkitassukin käpertyi sammalilleen ja jäi odottamaan unia.

Talvikkitassu havahtui hereille Mehiläistassun herätellessä häntä.
”Talvikkitassu? Okraviiksi odottelee jo sinua!” Mehiläistassu naukaisi tapansa mukaisesti herrasmiesmäisesti ja sai punaturkkisen kissan nousemaan hieman pahantuulisena ylös. Talvikkitassu soi Mehiläistassulle hieman ystävällisemmän katseen ja lähti sitten ulos pesästä. Hän huomasi Okraviiksen istuskelevan Utusielun kanssa lähellä leirin sisäänkäyntiä. Pitihän se arvata! Kuutamotassu mestarineen tukki leirin sisäänkäyntiä, heillä kestäisi ikuisuus päästä ulos leiristä. Takkuturkkinen kissa oli kääntymässä takaisin oppilaiden pesään, sillä turhaan hän seisoskelisi kuin torikokouksessa Kuutamotassun ja Utusielun kanssa. Okraviiksikin olisi taatusti yhtä piikikäs kuin aina, vaikka ei Talvikkitassu enää inhonnut mestariaan yhtä paljon. Talvikkitassu näytti vaivihkaa Kuutamotassulle kieltä ja virnisti.
”Te tukitte meidän tiemme”, Talvikkitassu tuhahti omahyväisesti mustavalkealle kissalle ja asteli sitten Okraviiksen luokse pää korkealla. Kun Okraviiksi naukaisi, että he pitäisivät yhteisharjoitukset Kuutamotassun ja Utusielun kanssa, naaraan naama venähti.
”Eikä, en takuulla harjoittele Kuutamotassun kanssa! Hän on niiin hidas”, Talvikkitassu valitti, mutta Okraviiksi näpäytti häntä hännällään.
”Sinähän harjoittelet sen kanssa kenet minä päätän, lähdetään”, Okraviiksi murahti ja lähti johdattamaan Utusielun kanssa oppilaskaksikkoa ulos leiristä. Talvikkitassu yritti kulkea mestarinsa rinnalla, mutta kolli työnsi naaraan taaemmaksi.
”Luuletko olevasi joku soturi, kun yrität kulkea mestariemme rinnalla? Jopa minä tiedän ettei se toimi niin”, Kuutamotassu totesi sarkastisen viileästi ja naaras tuhahti.
”Pah, en todella kulje sinun rinnallasi. Väistä!” Talvikkitassu naukaisi ja tuuppasi Kuutamotassua kauemmaksi. Hän tunkeutui väkisin Kuutamotassun eteen ja heilautteli häntäänsä toisen kasvoja vasten.
”Säästäkäähän nahistelunne taisteluharjoituksiin”, Utusielu naukaisi ja Talvikkitassu kuuli Okraviiksen murisevan jotain paremmasta käytöksestä. Talvikkitassu mulkaisi Kuutamotassua ja huokaisi.
”Taisteluharjoitukset kuulostavat täydelliseltä, annan sinulle heti kuonoon”, punaturkkinen kissa naukaisi ja röyhisti vielä rintaansa sanojensa päätteeksi. Taisteleminen oli hänestä virkistävää, vaikka kaikista eniten hän rakastikin juoksemista. Mikään ei voittanut sitä tunnetta, kun hän kiiti pitkin maita ja mantuja. Antoi tuulen tuivertaa turkissaan. Silloin naaras tunsi olevansa yhtä lintujen ja luonnon kanssa, kuin hän voisi lepahtaa lentoon hetkenä minä hyvänsä. Nelikko saapui pian nummelle, jonne kaksikon mestarit olivat suunnitelleet yhteiset taisteluharjoitukset. Nummi oli Talvikkitassusta houkutteleva ympäristö ja hänen käpäliään syyhytti päästä juoksemaan. Voisipa hän vain ottaa ja lähteä. Erakkona hän voisi juosta päivittäin ties kuinka pitkiä matkoja eikä hän olisi kahlittuna yhteen reviiriin. Silloin jokainen paikka olisi hänen omaa reviiriään! Talvikkitassu kuitenkin oli päättänyt olla uskollinen Eloklaanille ja pysyä siellä. Siitäkin huolimatta, että erakkoelämä kutkutteli pienesti hänen sydämessään. Talvikkitassu vilkaisi Kuutamotassua vielä ja unohti kuunnella mestareitaan.
”Mitä te sanoittekaan?” Talvikkitassu kysyi ja luimisti korviaan. Olisi pitänyt kuunnella tarkemmin!

”Että kuten totesimme, me harjoittelemme tänään taistelua. Talvikkitassu, sinä olet kokeneempi ja on sinun vastuullasi olla jyräämättä Kuutamotassua täysin. En tahdo tänään nähdä minkäänlaista turhaa pelleilyä, se sinun olisi pitänyt jättää jo pentutarhalle, onko selvä? Te olette ruumiinrakenteeltaan kaksi hyvin erilaista kissaa. Kuutamotassulla on etunaan voima, Talvikkitassulla taas ketteryys ja nopeus”, Okraviiksi selitti uudestaan ja vilkaisi Talvikkitassuun vielä merkitsevällä katseellaan. Takkuturkkinen naaraskissa vältteli mestarinsa katsetta, toinen oli nolannut hänet aivan täysin! Kohta hän takuulla lähtisi vain juoksemaan ja katoaisi kokonaan, jos Okraviiksi ei lopettaisi hiirenaivoista käytöstään.
”Oletteko te valmiina? Utusielu, kertaa vielä harjoitusten idea”, Okraviiksi jatkoi ja istahti sitten katsomaan oppilaita. Talvikkitassu mulkaisi Kuutamotassua ja hänen kasvoilleen ilmestyi kilpailuhenkinen virnistys.
”Oletko valmis tappioosi? Kukaan ei nimittäin voita minua!” punaruskea naaraskissa naukaisi uhmakkaasti ja heilautti häntäänsä. Talvikkitassu asettautui leveään taisteluasentoon ja huiskautti uudelleen häntäänsä. Kuin pienenä varoituksen merkkinä Kuutamotassulle.

//Kuutamo? 😉

Kirjoittaja: Ruska

”Aurinkotassu, anteeksi. Sinä olet ihana ja hauska kolli, mutta minä pidän sinusta vain ystävänä. Minä kuitenkin arvostan, että sinä kerroit minulle. Se oli todella rohkeaa sinulta.” Kimalaistassu sanoi empaattisella ja lämminhenkisellä äänen sävyllä. Hän kosketti poskeani kuonollaan ja hymyili minulle, minusta tuntui että räjähdän. Kimalaistassu niiskaisi harmistuneen oloisena. ”Sinussa ei kuitenkaan ole mitään väärää eikä tämä johdu sinusta! Sinä löydät kyllä jonkun yhtä ihanan naaraan, minuakin paremman!” Kimalaistassu vakuutti minulle itsevarmasti. ”Ja voimmehan me olla yhä ystäviä, jos sinä pystyt siihen, emmekö voi?” Kimalaistassu kysyi varovasti ja siirsi käpäläänsä. Hänen asentonsa oli päässyt valahtamaan.
”Anteeksi jos minä loukkasin sinua, halusin kuitenkin vain olla rehellinen sinulle. En ole valmis vielä kumppaniin enkä tahdo vielä miettiä tälläisiä asioita. Olet kuitenkin hyvä ystävä, vaikkemme me olekaan hetkeen olleet tekemisissä.” Kimalaistassu jatkoi piristävällä äänellä. Katsoin Kimalaistassua hiukan surullisena. Olin pettynyt tietysti, mutta yritin hymyillä. ”Olet oikeassa, ei kumppanuus sovi oppilaille. Toivon että löydän jonkun yhtä ihanan naaraan, niin kuin sinä. Mutta muista, että pidän sinua ihanana ja kauniina, vaikka et olisi kumppanini, ikuisesti. Ja ollaan ystäviä ikuisesti, unohdetaan äsköinen, ja eletään normaalia elämää. Tulen pitämään sinusta aina.” Sanoin ja kisketin Kimalaistassun lapaa kuonollani. Kimalaistassu katsoi minua empaattisesti ja hymyili lempeästi. ”Se oli kauniisti sanottu, en ikinä unohda sanojasi. Haluausin nyt kuitenkin nukkumaan, hyviä öitä. Nähdään huomenna.” Kimalaistassu sanoi ja käpertyi vuoteelleen. Katselin häntä vielä hetken, ja käännöhdin ympäri pedilläni. Tassuni osui johonkin lämpimään ha pehmeään. Olin vahingossa huitaissut Sypressirassua, joka nukkui vieressäni. Naaras nosti päänsä sammalista ja katsahti minua väsyneenä. ”Herätit minut, oliko sinulla asiaa Aurinkotassu?” Hän kysyi ja nousi istumaan. Tunsin pientä syyllisyyttä siitä mitä olin tehnyt hänelle kun hän oli vielä pentu. Hymyilin kuitenkin ystävällisesti. ”Anteeksi, löin sinua vahingossa kun käännähdin vuoteellani.” Sanoin hiukan surullisella äänellä, yritin peittää surun, mutta se ei auttanut. ”Näytät surulliselta, onko kaikki hyvin?” Sypressitassu kysyi huolestuneen oloisena. Silmästäni valui poskille muutama kyynel, pyyhkin ne pois nopeasti. ”Ei mitään.” Sanoin surullisena, painoin pääni alas. ”Kerro vain, tiedän että olet surullinen.” Sypressitassu kehotti rohkaisevasti. Nostin pääni, Sypressitassu pyyhki kyyneleeni. ”Kerroin Kimalaistassulle tunteistani. Luulin että hän pitäisi minusta. Hän sanoi ettei ole valmis kumppanuuteen, eikä tunne sellaisia tunteita minua kohtaan,mutta voimme olla yhä hyviä ystäviä.” Sanoin surullisena ja painoin pääni taas alas, ja nyyhkytin.

//Sypressi?

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistassu hymyili hänen seuraansa liittyneelle Aurinkotassulle.
”Minulle kuuluu ihan hyvää, paitsi että tänään jouduin siivoamaan klaaninvanhimpien pesän, en tajua miten siihen meni koko päivä”, kellertävä kollikissa kertoi päivästään iloisesti ja Kimalaistassu heilautti päätään.
”Se oli varmasti likainen, ymmärrän miksi siihen meni koko päivä”, naaras vastasi toiselle ja hymyili sitten. Hänestä klaaninvanhimpien auttaminen oli yksi mukavimmista asioista koko maailmassa ja hän siivosi sen aina mielellään.
”Klaaninvanhimpien pesän siivoaminen kuuluu minun suosikkitehtäviini, se on paljon mukavampaa, kun saalistusyritykset”, Kimalaistassu mutisi epäselvällä äänellä. Aurinkotassun mielipide tuskin olisi samanlainen, sillä toisella oli kaikki käpälät tallessa. Kului pieni hiljaisuus ja kaksikko katsoi toisiaan silmiin. Kimalaistassu räpäytti silmiään ja hymyili sitten. Aurinkotassu kumartui ystävänsä puoleen ja kuiskasi naaraan korvaan:
”Minä tykkään sinusta, olet kaunis ja ihana.”
Kimalaistassu hämmentyi toisen sanoista ja katseli sitten pesää hieman vaivaantuneena. Mitä hän sanoisi? Aurinkotassu oli ihana tyyppi eikä lainkaan hullumpaa seuraa, mutta.. Kimalaistassu tiesi, että ei tuntenut samoin. Hän ei halunnut kumppania vielä, olihan hän itsekin oppilas eikä oppilailla edes saanut olla kumppaneita. Kimalaistassun mielestä hänen itsetuntonsa oli liian huono tämänlaisiin juttuihin.
”Aurinkotassu, anteeksi. Sinä olet ihana ja hauska kolli, mutta minä pidän sinusta vain ystävänä. Minä kuitenkin arvostan, että sinä kerroit minulle. Se oli todella rohkeaa sinulta”, Kimalaistassu naukaisi empaattisella ja lämminhenkisellä äänellä. Naaras kosketti kollin poskea varovaisesti ja hymyili toiselle. Hän piti toisen rohkeudesta, sillä itse ei pystyisi samaan. Kimalaistassu oli myös hieman hämmentynyt siitä, että joku oikeasti piti hänestä. Pieni syyllisyys kyti pienen kissan sisällä. Miksi hän ei pitänyt Aurinkotassusta? Eihän kolli ollut tehnyt mitään väärää! Toinenhan oli kaikkea mitä kissalta voisi toivoa, siispä miksi hän ei pitänyt kollista kumppanimielessä? Kimalaistassu niiskaisi harmistuneena.
”Sinussa ei kuitenkaan ole mitään väärää eikä tämä johdu sinusta! Sinä löydät kyllä jonkun yhtä ihanan naaraan, minuakin paremman!” naaras vakuutti Aurinkotassulle.
”Ja voimmehan me olla yhä ystäviä, jos sinä pystyt siihen, emmekö voi?” Kimalaistassu kysyi Aurinkotassulta varovaisesti ja siirsi sitten käpäläänsä. Hänen asentonsa oli päässyt valahtamaan.
”Anteeksi jos minä loukkasin sinua, halusin kuitenkin vain olla rehellinen sinulle. En ole valmis vielä kumppaniin enkä tahdo vielä miettiä tälläisiä asioita. Olet kuitenkin hyvä ystävä, vaikkemme me olekaan hetkeen olleet tekemisissä”, Kimalaistassu jatkoi lempeällä äänellä, sillä hän halusi piristää Aurinkotassua. Viimeisin asia mitä hän halusi, oli loukata vanhaa ystäväänsä. Kolli oli niin suloinen tapaus, mutta Kimalaistassu näki toisen ennemmin pentuaikojen toverina, kun tulevana kumppanina. Naaraskissa räpäytti silmiään ja toivoi, että ei ollut loukannut nuorempaa kissaa. Kaiken lisäksi Irvikita tuntui pyörivän hänen mielessään erikoisella tavalla, hän katsoi vanhempaa kissaa ylöspäin; arvosti ja kunnioitti. Mutta hän kuitenkin tunsi lämpimiä tunteita Irvikitaa kohtaan, vaikka ajattelikin, että ne johtuivat vain ystävyydestä. Kuitenkin hän oli piilottanut itseltään ajatuksen, että naaraskin voisi tuntea romanttisia tunteita.

//Aurinko?

Kirjoittaja: Saaga

”Miten oppilasaikasi näin muuten on lähtenyt käyntiin?” Hallavarjo kysyi. “Ihan mallikkaasti”, tokaisin nopeasti. “Ajattelin rohkaistua ja jutella muille oppilaille jossain vaiheessa”, sanoin hymyillen niin aidosti kuin kykenin. “Onko sinun ja Aurinkotassun välillä tapahtunut jotain, jos saan kysyä?” Hallavarjo kysyi varovaisesti. “Eipä oikeastaan mitään merkittävää. Vain hiukan kiusallisia juttuja”, sanoin punastuen turkkini alla. “Lainaan Sypressitassua, jos et pane pahaksesi Hallawarjo”, Korppisiipi sanoi hymyillen hiukan. Naaras laski häntänsä lavoilleni. “En pane.” “Menemme ensimmäisiin taisteluharjoituksiisi”, mestarini sanoi ja lähti kuljettamaan minua kohti leirin uloskäyntiä. Mehiläistassu ja Nokkospilvi odottelivat jo siellä. Lähdimme kohti paikkaa jossa harjoittelisimme. Kun olimme perillä, Nokkospilvi käski Mehiläistassua opettamaan minulle jotain. “Opetan sinulle vaikka ensin sen, että kuinka väistää hyökkäystä”, hän sanoi. Nyökkäsin. “Hyppää jommalle kummalle sivulle, kun hyökkään”, hän opasti hymyillen. Nyökkäsin taas tällä kertaa hymyillen itsekin. “Oletko valmis?” kolli kysyi. “Olen”, sanoin itsevarmasti hymyillen. Kolli tuntui mukavalta kissalta. Mehiläistassu hyökkäsi ja väistin oikealle hyähtäen. Horjahdin, mutta en kaatunut. “Hyvä”, Korppisiipi kommentoi, “Ensi kerralla yritä pysyä käpälilläsi ja pitää katse vastustajassa. Älä päästä häntä taaksesi pois näkökentästäsi.” Hymyilin hänelle hyväksyvästi ja asettauduin uudestaan paikoilleni. Mehiläistassu nyökkäsi ja hyökkäsi taas. Väistin tällä kertaa väistin vasemmalle ja pysyin käpälilläni. Unohdin vain kääntyä kohti toista oppilasta joten suoritimme liikkeet monen monta kertaa. Aloin jo väsyä väistelemään edestakas, oikealle ja vasemmalle. Hallitsin tasapainoni jo hyvin ja muistin kääntyä melkein jokaikinen kerta kohti vastustajaani, mutta Korppisiivelle se ei vielä riittänyt. Hän halusi selvästi, että kertaisimme niin monta kertaa kunnes joko joka kerta onnistuisin tai olisimme niin lopenuupuneita ettemme pystyisi enää edes käpälää liikautttamaan. “Jos seuraavat kolme kertaa onnistuvat voimme mennä takaisin leiriin”, hän sanoi ja vahvisti ajatuksiani. Tein kolme väistöä onnistuneesti ja olin todella tyytyväinen siihen, että pääsimme takaisin leiriin ja syömään. Vatsani kurni jo hurjasti. Leirissä nappasin myyrän ja asetuin syömään sitä oppilaiden pesän edustalla. Olin siirtänyt pesäni oppilaiden pesään ja olin iloinen siitä, ettei minun tarvinnut enää olla yksin pentutarhassa. Söin myyräni ja menin pehkuihin tassut hellinä ensimmäisestä päivästäni oppilaana. Olin iloinen oppilaana olemisesta. Nukahdin nopeasti syvään uneen.

Kirjoittaja: Elandra

Mesitähti oli nimittänyt Kultatassun soturiksi miltei neljäsosakuu sitten. Vaaleaturkkinen naaras tunnettiin nykyään nimellä Kultasiipi. Mielestäni nimi sopi hänelle kuin nenä päähän, se oli aivan yhtä kaunis kuin kantajansakin.
”Keskity, Ampiaistassu”, Minttuliekki huokaisi, kun jäin taas ajatuksissani seisomaan paikoilleni, vaikka tehtävänäni oli löytää vainu saaliista. Ravistelin päätäni ja nostin vihreän katseeni mestariini, joka ei näyttänyt tyytyväiseltä.
”Aivan, tietysti. Minä keskityn”, lupasin virnistäen ja keskitin ajatukseni tehtävään, jonka Minttuliekki oli minulle antanut. Haistelin ilmaa ja aloin erotella metsän lukuisia tuoksuja toisistaan. Hiirenkorvan alettua metsään oli ilmaantunut uusia, voimakkaita tuoksuja. Kukat, ruoho ja muut kasvit tuoksuivat yllättävän vahvoilta, kun oli tottunut kylmään ja varsin hajuttomaan lehtikatoon.
Nenääni tulvahti suhteellisen tuore hiiren hajujälki. Lehtikadon aikaan saalistaminen oli hieman helpompaa, kun eläimet jättivät jälkensä hankeen. Nyt oli luotettava ainoastaan hajuaistiin, joka minulla onneksi toimi moitteettomasti. Hiiri oli kipittänyt hetken polkua pitkin, kunnes hajujälki johti aluskasvillisuuden sekaan polun vasemmalle puolelle. Astuin mahdollisimman hiljaa ulos polulta aluskasvillisuuden sekaan. Pidin joka askeleella huolen, etten astunut maassa lojuvien risujen päälle. Varvut antoivat minulle hyvin suojaa saatuani hiiren näkökenttääni. Pieni, harmaa otus puuhaili jotakin kuusen juurikossa selkä minuun päin. Otin vielä yhden askeleen eteenpäin ennen kuin pysähdyin ja valmistauduin hyökkäämään pahaa aavistamattoman eläimen kimppuun.
Painauduin lähemmäs maata ja otin tukevamman asennon. Ponkaisin itseni vauhtiin ja syöksyin kohti hiirtä. Se huomasi minut, mutta aivan liian myöhään. Kun pieni metsäneläin käänsi kauhunsekaisen katseensa minuun, se ei ehtinyt tehdä enää mitään. Laskeuduin sulavasti maahan aivan hiiren luokse ja upotin hampaani sen niskaan. Hiiri alkoi vinkua ja räpiköidä, mutta lopetin sen tuskan nopeasti. Niskojen murtuessa ilmoille pääsi napsahdus, ja hiiri lopetti rimpuilemisen.
Pudotin elottoman eläimen maahan ja kiitin hiljaa mielessäni Tähtiklaania, kuten tapana oli. En ollut mikään himouskovainen, mutta pelkäsin Tähtiklaanin vievän riistan pois, mikäli emme olisi tarpeeksi kiitollisia.
”Sehän sujuu hyvin, kunhan vain jaksat keskittyä”, kuulin Minttuliekin sanovan ystävällisellä äänellä. Naaras oli ilmestynyt luokseni kuin tyhjästä. Olin ollut jopa liian keskittynyt saalistamiseen, kun en ollut huomannut lähestyvää mestariani. Käänsin tyytyväisen katseeni punaruskeaan naaraaseen.
”Niinpä. Minähän olen jo aivan valmis soturi”, lausahdin itsevarmalla äänellä. Minttuliekki naurahti.
”Sen päätöksen tekee loppujen lopuksi sinun mestarisi ja Mesitähti”, varapäällikkö virnisti ja viittoi minut peräänsä. Kultasiiven nimityksistä saakka olin yrittänyt udella naaraalta, koska minusta tulisi soturi, mutta hän oli antanut vain ympäripyöreitä vastauksia, että kyllä se päivä vielä koittaisi ja sitä rataa. Oli inhottavaa nukkua eri pesässä Kultasiiven kanssa, ja kaiken lisäksi olin jo lopen uupunut soturikoulutukseen. Joka päivä kertasimme samoja asioita, jotka osasin jo ihan tarpeeksi hyvin.
Nappasin hiiren mukaani ja lähdin kulkemaan Minttuliekin perässä kohti paikkaa, jonne olin jättänyt aiemmin saalistamani vesimyyrän.

Kun palasimme viimein leiriin, aurinko oli jo ohittanut huippunsa. Vatsani oli huutanut koko matkan leiriin, minulla oli ihan tajuton nälkä. Kuljin Minttuliekin perässä tuoresaaliskasalle, johon laskimme saalistamani tuoresaaliit, eli vesimyyrän ja hiiren. Enemmistö eloklaanilaisista oli parhaillaan pääaukiolla nauttimalla auringon lämmöstä, klaanitovereidensa seurasta tai tuoresaaliista. Aukiolla kävi kuhina, kun niin moni kissa touhusi omiaan yhtä aikaa.
”Klaaninvanhimmat on kaiketi jo ruokittu, joten voit ottaa tuoresaalista. Muista mennä ajoissa nukkumaan, sillä lähdemme huomenna heti auringon noustessa rajapartioon”, Minttuliekki sanoi rauhallisella äänellä hymyillen. Katsahdin mestariani tympääntyneenä.
”Joo, minä muistan”, tuhahdin ja pakotin kasvoilleni pienen hymyn. Rajapartiot olivat aina niin tylsiä, sillä niissä ei koskaan tapahtunut mitään jännittävää. Pelkkää kävelyä ja rajojen merkkaamista. Olisin sata kertaa mieluummin osallistunut saalistuspartioon.
Minttuliekki nappasi tuoresaaliskasasta itselleen varpusen, jonka jälkeen varapäällikkö kiiruhti Litteäkiven edustalla istuskelevan kumppaninsa luokse. Valitsin itselleni aiemmin saalistamani hiiren, jonka kiikutin oppilaiden pesälle. Istuuduin lupaa kysymättä Mehiläistassun seuraan. Kolli katsahti minua hymyillen. Hänen edessään oli läpikotaisin koluttu hiiri, joten en vaivautunut tarjoamaan omastani veljelleni.
”Hei, Ampiaistassu”, valkoturkkinen kolli lausahti kohteliaasti. Nyökkäsin tervehdykseksi ja kävin nälissäni tuoresaaliini kimppuun.
”Nokkospilvi kertoi, että sinä ja Minttuliekki olette myös tulossa huomisaamun partioon”, veljeni tokaisi rauhallisella äänellä. Pureskelin ja nielaisin rauhassa suussani olevan lihanpalan, ennen kuin edes yritin vastata veljelleni mitään.
”Ai, en tiennyt että sinäkin olet tulossa. Mutta se on vain hyvä, ehkä partiosta ei tulekaan ihan niin tylsä kuin yleensä”, virnistin leikkimielisesti, ja myös Mehiläistassun kasvoille nousi pieni hymy.
”Epäilemättä”, valkea kolli vastasi viikset väpättäen. Yllemme laskeutui hetken hiljaisuus, kun haukkasin taas uuden palan herkullisesta tuoresaaliistani. Varoin hotkimasta liian vauhdilla, sillä tiesin sen aiheuttavan inhottavia vatsanpuruja. Saatuani nielaistua hyvin pureskellun suullisen, nostin taas katseeni veljeeni.
”Onko Nokkospilvi sanonut sinulle mitään siitä, koska ansaitsisiti soturinimesi?” utelin aidosti kiinnostuneena. Toivoin todella, että Mesitähti ei nimittäisi Mehiläistassua soturiksi ennen minua. Se olisi mielestäni epäreilua, koska olimmehan kuitenkin pentuetovereita. Kolli kohautti lapojaan.
”En ole oikeastaan kysellyt, mutta olen saanut sellaisen kuvan, että ei siihen kauaa pitäisi mennä”, kolli lausahti mietteliäänä. Olin hieman pettynyt, kun Mehiläistassukaan ei tiennyt sen enempää. Oli turhauttavaa odotella, kun kukaan ei osannut sanoa mitään tarkasti. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos olisi ilmoitettu tarkka aika, koska soturinimityksemme pidettäisiin. Haukkasin taas tässä välissä pienen palan hiirestäni.
”Mielestäni on epäreilua, jos Kimalaistassu jää oppilaaksi pidemmäksi aikaa”, mutisin ennen kuin sain nielaistua tuoresaaliin palan. Mehiläistassu katsoi minua myötätuntoisesti ja kolli nyökkäsi.
”Toivon, ettei hän koe olevansa meitä huonompi sen vuoksi”, valkoturkkinen kolli sanoi.
”Niinpä, koska ei hän sitä ole! Meidän täytyy muistaa viettää aikaa hänen kanssaan, jos Mesitähti ei päätäkään nimittää häntä kanssamme yhtä aikaa”, keksin innoissani. En halunnut Kimalaistassun tuntevan oloaan yksinäiseksi tai liian erilaiseksi. Minun mielestäni hän oli yksi maailman mukavimmista kissoista, joka ei tosiaankaan ansainnut mitään pahaa.
”Kuulostaa hyvältä”, Mehiläistassu hymyili päätään nyökytellen.
Jatkoimme keskustelemista vielä hyvän aikaa. Muistelimme pentuaikojamme ja puhuimme tulevaisuudesta ja siitä, millaista olisi olla soturi. Välissä keskustelu käväisi Kuolonklaanissa, ja Mehiläistassu ilmaisi vieraan klaanin kissojen olevan kiehtovia. En ollut hänen kanssaan samaa mieltä, ja ilmaisin sen varsin selvästi. Mehiläistassu jatkoi kertomalla omaa näkökantaansa asiaan, etteivät kuolonklaanilaiset hänen mukaansa voineet olla läpeensä pahoja. En halunnut alkaa väittelemään veljeni kanssa, joten keskustelu oli siirtynyt seuraavaan aiheeseen.
Tovin kuluttua olimme molemmat sen verran väsyneitä, että siirryimme pääaukiolta oppilaiden pesään omiin vuoteisiimme. Nukahdin heti, kun löysin mukavan asennon ja sain silmäni kiinni.

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo harppoi leiriin viikset ja kuono kastuneena. Kollikissa oli ollut saalistuspartiossa Pehmoturkin, Rastaskukan ja Väärävarjon kanssa. Hallavarjolla oli käynyt tuuri, sillä hän oli saanut saaliikseen kaksi pientä särkeä ja yhden lahnan. Hallavarjo laski suomukkaat kalasensa tuoresaaliskasaan ja heilautti häntäänsä saalistuspartion jäsenille hyvästeiksi. Hallavarjo nappasi itselleen ruipelon hiiren ja tarttui otusta hännästä. Hiirulaisen häntä hampaidensa välissä hän asteli aukion reunamille. Hallavarjo oli hyvin tarkka siitä, että hän noudatti aina soturilakia ja kunnioitti klaaninsa tapoja. Siitä syystä hän ei ikinä syönyt riistaa ennen tehtäviensä hoitamista. Hallavarjo oli ollut yöllä yövartiossa ja nyt saalistuspartiossa, joten hän oli hoitanut oman osansa päivän tehtävistä. Niin se klaani toimi, jokaisen piti hoitaa oma osuutensa. Muuten klaanin arki ei vain pyörisi. Se oli sanomattakin selvää. Hallavarjo haukkasi hiirestä ison lihapalasen ja tunsi viileähkön veren leviävän suuhunsa. Hallavarjolla ei ollut ehdotonta lempiriistaa, hänelle kelpasi kaikki, kunhan se vain olisi syötävää. Hallavarjo oli juuri ottamassa toista palasta, kunnes tuttu kissa tassutteli hänen luoksensa. Kolli ei ehtinyt edes tervehtiä Sypressitassuksi nimitettyä naarasta, kun toinen jo aloitti.
“Olin reviirikierroksella ja minulle tapahtui nolo juttu,” naarasoppilas aloitti ja vetäisi syvään henkeä. Valkeaturkkinen kollikissa kallisti kysyvänä päätään, mitä toiselle oli tapahtunut?
”Minä jahtasin vahingossa saalista Kuolonklaanin puolelle ja törmäsimme partioon! Kaiken lisäksi Korppisiipi sitten ripitti minut tästä”, Sypressitassu vuodatti tapahtuneet vanhemmalle kollille, joka katsoi naarasta myötätuntoisesti.
”Hei Sypressitassu. Kuulostaa kurjalta, mutta virheitä sattuu. Ainakaan sinä et saanut kuonoosi partiolta ja vahinkoja todella sattuu kaikille”, Hallavarjo naukui toiselle lohduttavasti ja haukkasi sitten hiirestään palasen. Kolli pureskeli ja nielaisi sen nopeasti, kunnes hän jatkoi:
”Miten oppilasaikasi näin muuten on lähtenyt käyntiin?”

//Sypressi?

Kirjoittaja: Elandra

Oli todella helpottavaa kuulla, ettei Hiilihammas kantanut kaunaa minulle. Tabbykuvioinen kolli todisti taas jälleen olevansa todella viisas soturi. Hän osasi ajatella järjellä ja tehdä vaikeita valintoja.
Nyökyttelin päätäni merkiksi siitä, että olin ruskean soturin kanssa täysin samaa mieltä. Kukaan elävä kissa ei ollut virheetön, ja siksi useimmille olikin annettava toinen mahdollisuus. Monina unettomina öinä olin pohtinut, olisiko minun pitänyt antaa Tyrskytassullekin toinen mahdollisuus. Mutta olin aina päätynyt siihen, että toisen tappaminen syyttä oli teko, jota ei voinut antaa anteeksi. Tyrskytassu oli vienyt minulta jo kaksi pentua, joka vain tuki ajatusta siitä, ettei hän olisi ansainnut uutta mahdollisuutta Eloklaanissa.
”Niin, jos voisin palata ajassa taaksepäin, tekisin paljon toisin”, totesin vaimealla äänellä ja käänsin katseeni taivaasta Hiilihampaaseen. Kolli väläytti minulle pienen myötätuntoisen hymyn. Hymy katosi kuitenkin nopeasti ja soturin kasvoille piirtyi haikea ilme. Tunsin huonoa omatuntoa siitä, että olin ottanut Tyrskytassun karkotuksen puheeksi ja kenties pilannut Hiilihampaan hyvin alkaneen päivän. Koin, että minun oli korjattava tilanne jotenkin. En halunnut, että klaanitoverini olivat onnettomia minun vuokseni.
”Anteeksi, että otin Tyrskytassun puheeksi. Tahtoisitko lähteä kävelylle vähän tuulettamaan ajatuksia? Olisin otettu, jos lähtisit kanssani”, sanoin ja väläytin vuorostani hymyn Hiilihampaalle. Kolli katsahti minuun jäänsinisillä silmillään ja näytti empivän hetken ennen kuin nyökkäsi.
”Mikä jottei”, hän sanoi ja nousi seisomaan heti minun jälkeeni. Viitoin soturin perässäni piikkihernetunnelille ja ulos leiristä.

Hento tuulenvire kiemurteli puiden lomassa ja pörrötti lyhyttä turkkiani. Auringonvaloa siivilöityi vain vähän puiden oksien läpi metsään, mutta siitä huolimatta oli yllättävän lämmin. Viherlehden alkuun ei olisi enää pitkästi. Suunnistin Hiilihampaan edellä pientä, aluskasvillisuuden sekaan tallottua polkua pitkin kohti nummia.
Päästyämme pois metsästä, hidastin tahtiani ja odotin Hiilihampaan saapuvan rinnalleni. Vilkaisin tummanruskeaa soturia, joka oli suunnannut katseensa toisaalle kohti oikealle puolellemme jäävää jokea.
”Vesi on pian tarpeeksi lämmintä uintiharjoituksia varten”, lausahdin ja sain Hiilihampaan huomion itseeni. Kolli käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi.
”Pitäisiköhän samanikäisille, ensimmäistä kertaa uimista harjoitteleville oppilaille järjestää yhteisharjoitukset, kuten Lauhalaukalla oli tapana tehdä aina viherlehden alussa?” Hiilihammas ehdotti. Soturin ehdotus oli kieltämättä loistava. En itse ollut mikään erinomainen uimari, joten olisi ihan hyvä, jos joku sen osa-alueen paremmin hallitseva kissa pitäisi oppilaille yhteisharjoitukset, joissa kerrottaisiin uimisesta ja opetettaisi sen alkeita. Lauhalaukka oli aiempina vuosina hoitanut sen, ja kolli varmasti arvostaisi, mikäli perinne jatkuisi.
”Ei yhtään hullumpi idea. Luulen, että Nokkospilvi etevänä uimarina ottaisi mielellään vastuun yhteisharjoituksista”, tokaisin mietteliäänä, ”mitä muuten luulet, pystyykö Kimalaistassu osallistumaan uintiharjoituksiin muiden mukana?” Hiilihammas oli oppilaani isä, joten oletin hänen osaavan vastata kysymykseen paremmin kuin minä. Kimalaistassu oli monella tavalla erityinen oppilas, joka oli laittanut minutkin oppimaan täysin uuden tavan opettaa. Minusta tuntui, että siinä missä minä opetin Kimalaistassua, myöskin hän opetti minua. Oli äärimmäisen hienoa nähdä, miten kolmijalkaisuus ei ollut este vaan lähinnä vain hidaste.

//Hiili?

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo hymyili naaraalle.
”Ehkäpä minä voisin lähteä kanssasi. Raitis ulkoilma tekee varmasti hyvää”, Omenahuuma vastasi hänelle ja kolli venytteli nopeasti selkänsä, jotta olisi tarpeeksi vetreä metsälle.
”Eiköhän sitten lähdetä!” kollikissa naukaisi reippaasti ja lähti kanelinruskean kissan edellä ulos leiristä. Kollin korvat kääntyilivät uteliaasti Omenahuuman suuntaan ja hidasti hieman tahtiaan, jotta Omenahuuma voisi tallustella hänen rinnallaan. Hiljaisuus laskeutui kaksikon välille, kun he kulkivat syvemmälle metsään. Niin sosiaalinen kolli kun Lieskakajo olikin, ei hänellä ollut ystäviä kovinkaan montaa. Liekkiturkkista kissaa pelotti kiintyä muihin, jos he lähtisivätkin pois, kuten Kharon oli tehnyt.
”Mitä odotat eniten viherlehdessä?” Omenahuuma päätti avata keskustelun ja kollikissa kääntyi klaanitoverinsa puoleen.
”Lämpimiä vesiä, hyvää riistaa ja seikkailuja klaanitovereiden kanssa. Voi että, olisi mahtavaa löytää seikkailuista kiinnostunut toveri. Entä sinä?” Lieskakajo kysäisi naaraskissalta. Saatuaan vastauksen, kolli mietti hetken.
”Pelataanko kysymyspeliä? Se voisi olla hyvä tapa tutustua toisiimme, en nimittäin tiedä sinusta nimesi lisäksi yhtään mitään”, Lieskakajo naurahti hieman huvittuneena. Omenahuuma kohotti kulmaansa hieman kysyvänä, sillä kysymyspeli ei ollut naaraalle tuttu käsite.
”Niin mitä?” soturinaaras kysyi klaanitoveriltaan kysyvä ilme kasvoillaan.
”Kysellään toisiltamme kysymyksiä, kiperiä ja vähän helpompia, näin me opimme tuntemaan toisemme hieman paremmin!” Lieskakajo selitti pelinsä idean auki.
”Minä voin aloittaa! Hmm, pidätkö sinä Mesitähteä hyvänä päällikkönä, luotatko häneen?” Lieskakajo aloitti heti menemällä syvään ja syvälliseen päätyyn. Kolli virnisti Omenahuumalle kannustavasti ja jäi odottamaan naaraan vastausta kysymykseensä.

//Omppu?

Kirjoittaja: Ruska

Minua hiukan ärsytti, Hiilihammas sanoi, että minun pitäisi vaihtaa klaaninvanhimpien sammaleet, ja poistaa heidän punkit. Punkkeja oli alkanut olemaan enemmän, nyt kun hiirenkorva oli alkanut. Mutisin ärtyneenä kun vein sammalia ulos leiristä, miksi minun piti tänään tehdä tällaista hommaa. Olin juuri saanut sammaleet ulos leiristä, nyt pitäisi saada uusia tilalle. Kävelin klaaninvanhimpien pesän taakse, olin tottunut hakemaan sieltä sammalia. Pesän takana oli kivi, se ei ollut kovinkaan suuri, mutta siitä sai paljon sammalia. Revin sammalia kivestä irti, halusin saada tämän homman nopeasti päätökseen. Raahasin sammaleet klaaninvanhimpien pesään, Nokilintu odotti pesässä, että hän pääsisi uudelle vuoteelleen. Asettelin sammaleet vuoteeksi, ja Nokilintu käpertyi pedille.
”Kiitos, Aurinkotassu.” Hän sanoi ja hymyili. Nyökkäsin hänelle takaisin, olin jo vaihtanut muiden vuoteet, nyt olisi vuorossa punkkien etsiminen. Kävelin parantajan pesälle, menin Liljatuulen luo.
”Saisinko hiirensappea, että voisin poistaa klaaninvanhimpien punkit?” Kysyin Liljatuulelta ystävällisesti. Liljatuuli nyökkäsi hän otti sammaleen palan, ja työnsi sen keppiin. Hän työnsi sammaleen hiirensappeen ja antoi sen minulle. Nyrpistin nenääni, kun haistoin hiirensapen inhottavan hajun. Minä inhosin hiirensappea ylikaiken. Mutta Hiilihammas sanoi, että minun piti tehdä se, joten teen sen.
”Kiitos!” Huikkasin Liljatuulelle ja kävelin takaisin klaaninvanhimpien luo.
”Aurinkotassu, lavassani raitaa olla punkki, se kutiaa niin paljon.” Kirsikkakuono sanoi ärsyyntyneenä. Punkki varmasti kutitti paljon. Kävin läpi Kirsikkakuonon lapa turkkia, ja löysin suureksi paisuneen punkin. Tuputtelin punkin päälle hiirensappea, ja punkki tippui. Kirsikkakuono näytti helpottuneelta.
”Kiitos.” Hän sanoi helpottuneena ja käpertyi pedillensä. Kävin seuraavaksi läpi Nokilinnun ja Hiilloskatseen turkit, heilläkin oli muutama punkki.
”Muistan kun olit pieni pentu, etsit silloin Hiilihampaan kanssa kiveä.” Nokilintu sanoi kehräten, kun hän muisteli menneitä. Hymyilin kun muistin sen, etsin silloin litteäkiveä mini leiriin.
”Lähden nyt, nähdään myöhemmin.” Huikkasin vanhuksille, kun kävelin ulos. Aurinko alkoi laskemaan, enkä ollut vielä syönyt. Kävin hakemassa hiiren, ja söin sen nopeasti. Nyt tahdoin vain levätä, kävelin oppilaidenpesään.
Näin Kimalaistassun nukkuvan, hän hätkähti hereille. Pesässä oli jo kova kuhina, kun oppilaita oli niin paljon.
”Kimalaistassu, nukutko sinä vielä? Kuulin että olit jäljittänyt vesimyyrän, hieno saalis. Saanko liittyä seuraasi, kun kerrankin osumme samaan aikaan pesään ja kummallakaan ei ole kiireitä?” Sanoin iloisesti hymyillen Kimalaistassulle. Kimalaistassu nyökkäsi ja taputti tassullaan paikkaa vieressään.
”Kiitos ja liity vain. Mitä sinulle kuuluu?” naaras kysyi sitten. Kimalaistassu nojasi oppilaiden pesään ja sukaisi rintaturkkiaan muutaman kerran.
”Minulle kuuluu ihan hyvää, paitsi että tänään jouduin siivoamaan klaaninvanhimpien pesän, en tajua miten siihen meni koko päivä.” Kerroin naaraalle iloisesti.
”Se oli varmasti likainen, ymmärrän miksi siihen meni koko päivä.” Kimalaistassu sanoi ymmärtäväisesti. Hymyilin hänelle hiukan, kun muistin mitä minun piti kertoa hänelle. Hän pitää sinua ystävänä Aurinkotassu, ei kumppani mielessä, mutta tahdon kertoa silti. Hengitin syvään ja katsoin Kimalaistassua silmiin.
”Minä tykkään sinusta, olet kaunis ja ihana.” Kuiskasin hänen korvaan ettei kukaan muu kuule. Sen jälkeen katsoin muualle, minua pelotti, jos hän ei tykkääkään minusta.

//Kimmo?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vaikka olin todella otettu Mesitähden sanoista, poikani esille tuominen keskustelussa tuntui edelleen hieman kipeältä aiheelta. Tiesin kuitenkin, että Mesitähti jos kuka ymmärsi, miltä tuntui menettää oma pentu. Hän oli menettänyt Karpalonenän ja Kärsämöpennun nimenomaan Tyrskytassun takia. Tavallaan koin olevani osasyyllinen päällikön menetyksiin, joten poikani karkottaminen oli ollut vähintäänkin reilua.
”Minun poikani satutti sinua ja sinun perhettäsi – sen päälle hän vielä valehteli siitä. Hänen oli opittava, että kaikilla teoilla on seurauksensa”, totesin rauhallisella äänellä. Katsoessani Mesitähteä ilmeeni oli tyyni. ”Jos olisin kääntänyt selkäni Eloklaanille, olisin samalla evännyt mahdollisuuden nykyisiltä pennuiltani parempaan tulevaisuuteen klaanissa.”
Mesitähti katsoi minua myötätuntoisesti. ”On helpottavaa kuulla, että näet asian tuolta kannalta”, hän maukui.
Nyökkäsin vähän ja nau’uin sitten: ”Kissat tekevät virheitä – varmasti omat vanhempammekin tekivät niitä nuoruudessaan paljon – mutta loppujen lopuksi jokainen on itse vastuussa siitä, mihin suuntaan haluaa elämänsä menevän.”
”Perustaessasi klaania, teit varmasti itsekin joitakin virheitä”, sanoin hieman arvailevasti. ”Se on toki täysin ymmärrettävää – eihän kukaan voi säästyä sellaiselta.”

//Mesi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Elämä tuntui menevän eteenpäin niin nopeasti, etten tahtonut pysyä enää perässä. Lehtikadon kovat pakkaset olivat jo takanapäin, ja paljon oli ehtinyt tapahtua kuluneiden kuiden aikana: Lauhalaukka ja Mahlahalla ilmeisesti hukkuneet, Hiilihammas ja Korppisiipi olivat saaneet kolmannen pentueensa, jonka ainoasta pennusta oli tehty oppilas melko vastikään, sekä monia kissoja oli kuollut tai lähtenyt klaanista syystä tai toisesta.
Itse tunsin pysyneeni koko tämän ajan paikallani, kuin eräänlaiseen horrokseen vaipuneena, kun asiat ympärilläni muuttuivat. Toisinaan mietin, olisiko elämä kotikisuna sittenkin ollut parempi vaihtoehto, mutta päädyin aina samaan, kieltävään vastaukseen. Klaanissa minulla oli mahdollisuus vaikuttaa omaan elämääni, kun taas kotikissana olisin ollut riippuvainen kaksijaloista ja heidän huolenpidostaan. Metsään muuttaminen oli ollut käteentekevä kohta tarinassani.
Kävelin ajatuksissani aukiolla, kun yhtäkkiä tunsin jonkun törmäävän minuun. Sähähdin ensin hiukan säikähtäneenä, mutta annoin karvojeni laskeutua, kun näin edessäni Lieskakajon. Soturi pahoitteli tapahtunutta ja kertoi olevansa matkalla metsälle. Sen jälkeen nuorempi kolli kysyi, halusinko lähteä hänen mukaansa, sillä kuulemma näytin joutilaalta. Niin. Ehkä minä vähän olin joutilas.
Mietin hetken, ennen kuin vastasin: ”Ehkäpä minä voisin lähteä kanssasi. Raitis ulkoilma tekee varmasti hyvää.”
Lieskakajo nyökäytti päätään hymyillen. ”Eiköhän sitte lähdetä!”
Seurasin kollin kannoilla ulos leiristä, minkä jälkeen suuntasimme rinnatusten syvemmälle metsään etsimään tuoreita hajuja. Tiesin Lieskakajosta vain hänen nimensä verran – muuten soturi oli minulle täysi mysteeri. Kun elää klaanissa, jossa on kymmeniä kissoja ja jotka kaikki ravaavat päivittäin pitkin poikin metsiä eri tehtävien parissa, on aika vaikea luoda pysyviä suhteita muihin. Tai ainakin minulle se oli vaikeaa, muista en tiennyt. Kenties nautin liikaa omasta seurastani, enkä sen vuoksi ikinä ollut vaivautunut tutustumaan muihin kuin Kirpputäplään ja Harhamietteeseen.
”Mitä odotat eniten viherlehdessä?” päätin avata keskustelun välillemme, sillä se luontaisesti oli ainoa tapa tehdä uusia tuttavuuksia. Sitä paitsi, oli masentavaa kävellä hiljaisuudessa.

//Lieska?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Talvikkitassu se ei sitten tajunnut lopettaa hyvän sään aikana. Kun takkuturkkinen naaras istahti aivan Kuutamotassun turkkiin kiinni, Kuutamotassun piti hillitä itsensä. Toisen oppilaan jatkaessa hänen pommittamistaan kaikella turhanpäiväisellä, hän jatkoi hitaasti turkkinsa nuolemista. Hän yritti parhaansa mukaan tukkia korvansa Talvikkitassun löpinöiltä, mutta kun naaras alkoi leveillä omilla juoksutaidoillaan, hänen oli vaikea olla enää ärsyyntymättä.
Hitaasti Kuutamotassu siirsi katseensa ruskeaturkkiseen kissaan, joka katseli häntä silmissään itsevarma palo. Hän ei tiennyt, johtuiko oppilaan jatkuva huomionhakuisuus siitä, että tämä oli päällikön pentu ja koki olevansa jollakin tapaa oikeutettu siihen, vai koska tämä tarvitsi sitä kokeakseen olevansa erityinen, mutta joka tapauksessa se oli todella ärsyttävää!
”Mikä sääli, ettet viitsi enää haastaa muita”, Kuutamotassu naukaisi äänellä, johon oli piilotettuna huomaamaton piikki. Oli vaikea sanoa, osasiko Talvikkitassu tulkita naaraan äänensävystä, mitä hän oikeasti ajatteli. Se ei kuitenkaan vienyt Kuutamotassulta nautintoa, jonka hän sai härnätessään toista oppilasta tämän itse sitä tiedostamatta.
”Olisin mielelläni juossut kilpaa kanssasi. Eikun hetkinen – en olisikaan, sillä se on silkkaa ajanhukkaa”, hän naukaisi sitten selvemmin ja pyöritteli väheksyvästi silmiään Talvikkitassulle. ”Jos nyt sallit, käyn nukkumaan. On ollut raskas päivä, ja minulla on huomenna paljon uutta opittavaa tiedossa.”
Talvikkitassun silmät kapenivat viiruiksi, kun hän katsoi Kuutamotassua. Sen jälkeen naaras nousi ylös ja palasi takaisin omalle paikalleen. Kuutamotassu oli kuulevinaan tämän sanovan hänelle vielä jotakin, mutta ei välittänyt kuunnella. Hän viimeisteli turkkinsa pesun rauhassa ja kävi sitten pitkäksi sammalille. Odottaessaan unen tulemista, hän toivoi salaa, että näkisi jälleen Tiikerin. Hän halusi vihdoin saada vastauksia mieltään polttaneisiin kysymyksiin.

Seuraavana aamuna Kuutamotassu käveli Utusielun luo, joka istuskeli Okrakarvan kanssa lähellä leirin sisäänkäyntiä. Naaras tervehti kohteliaasti toista soturia, ennen kuin kääntyi mestarinsa puoleen.
”Olen valmiina harjoituksiin!” hän ilmoitti pirteästi. Hän oli nukkunut viime yönä yllättävän hyvin, kenties johtuen siitä, ettei ollut nähnyt unia. Hän oli kyllä hieman harmissaan siitä, ettei ollut nähnyt Tiikeriä, mutta ei antanut sen lannistaa itseään – kaiken logiikan mukaan kollin pitäisi vielä ilmestyä hänen uniinsa.
”Mainiota! Olemme suunnitelleet sinulle ja Talvikkitassulle yhteisharjoitukset täksi päiväksi!” Utusielu naukaisi ja vaihtoi katseita Okrakarvan kanssa. Okrakarvan naamalla oli hieman omahyväinen virnistys, eikä Kuutamotassu osannut sanoa, mitä siitä olisi pitänyt tulkita. Hän ei kuitenkaan suoraan sanottuna ilahtunut kuullessaan joutuvansa harjoittelemaan Talvikkitassun kanssa.
”Mahtavaa”, Kuutamotassu huokasi puoliääneen ja pyöritteli muiden huomaamatta silmiään. Juuri silloin Talvikkitassu asteli ulos oppilaiden pesästä. Takkuturkkinen oppilas katsahti heidän suuntaansa ja oli ilmeisesti aikeissa kääntyä takaisin, kun Okrakarva huusi tämän luokseen. Kuutamotassu huomasi, ettei Talvikkitassukaan näyttänyt olevan erityisen riemuissaan, kun tämä löntysti aukion poikki mestarinsa luo.
”Pidämme tänään yhteisharjoitukset Utusielun ja Kuutamotassun kanssa”, vaaleanruskea soturi informoi oppilastaan.
Kuutamotassu oli taas vähällä pyöräyttää silmiään, mutta hillitsi itsensä, kun näki Utusielun toruvan katseen. Hän ei aikonut olla yhtä lapsellinen kuin Talvikkitassu.

//Talvikki?

Kirjoittaja: Saaga

Astelin kohti aukiota ja Litteäkiveä. Mesitähti auttoi minut Litteäkiven päälle. Hymyilin hänelle. “Sypressipentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Sypressitassu. Sinun mestarisi tulee olemaan Korppisiipi. Toivon, että Korppisiipi siirrät kaikki tietosi ja taitosi Sypressitassulle. Onnea Sypressitassu,” päällikkö saneli Tähtiklaanin meille kauan sitten suomat sanat. Puhkesin isoon hymyyn enkä voinut peitellä sitä. “Sypressitassu! Sypressitassu! Sypressitassu!” kissajoukko hurrasi. Kuulin äänien joukosta Hallavarjon äänen – tai ainakin olin kuulevani sen. Katsoin kissojen suuntaan vieä kerran ennen kuin hyppelin Korppisiiven luokse. Siellä hänhän oli istui kumppaninsa vierellä hymyillen iloisesti. Astelin Korppisiiven eteen iloisesti hypähdellen. “Menemmekö reviirikierokselle?” kysyin innokkaasti. Olin nimittäin kuullut Kuutamotassun olleen reviirikierroksella ensimmäisinä päivinään oppilaana. Korppisiipi hymyili hiukan. “Mennään,” hän sanoi ja lähti johdattamaan minua ulos leiristä. Hätkähdin, kun näin kuinka iso maailma leirin ulkopuolella todellisuudessa oli. Vaikka tiesin, että Eloklaanin ja Kuolonklaanin reviirit eivät olleet koko maailma vain Sekametsä tuntui suurelta. “Mennään tuonne ja ylitetään joki sieltä,” Korppisiipi sanoi osoittaen tassullaan metsään päin. Lähdimme kohti joen ylitys paikkaa. Minua jännitti ylittää joki, koska en tiennyt joutuisinko uimaan ensimmäistä kertaa ikinä jo ensimmäisenä päivänäni oppilaana – mitä jos en olisi tarpeeksi hyvä, tai mokaisin mestarini edessä? Pian huomasin, että meidän täytyi vain hypellä kiviltä toisille. Korppisiipi hyppeli ne nopeasti ja kääntyi sitten katsomaan minun suoritustani. Hyppelin ne nopesti ja siististi. Kiersimme Koivumetsän läpi uintipaikalle ja ylitimme sen viereltä astinkivet ja kiersimme pitkin Kuolonklaanin rajaa. “Haistatko tuon?” Korppisiipi pysähtyi ja hänen nenänsä värisi hiljaa. “Jäniskö?” kuiskasin, etten pelottaisi saalista pois. “Juuri niin,” hän sanoi, “Haluatko napata? Hiivi mahdollisiman lähelle ja yritä hypätä sen kimppuun.” Värähdin. Nyökkäsin ja lähdin vaanimaan kummulla istuvaa jänistä. Lehti allani rusahti ja jäniksen korvat nousivat pystyyn. Otin käpälät alleni ja juoksin minkä niistä ikinä pääsinkään. Vastaani tuli pari puuta mutta mutkittelin niiden väleistä. Yhtäkkiä valkomustaharmaaturkkinen kollikissa ponkaisi jäniksen kimppuun ja tappoisen napakalla iskulla. Korppisiipi tuli huolestunut ilme kasvoillaan ja pelkotuoksu ympärillään pistävästi tuoksuen paikalle. “Kuolonklaanin partio,” hän kuiskasi ja astui sitten suojelevasti eteeni. “Tämä oli täysi erhe Mäyräkynsi,” naaras sanoi perääntyen hiukan ja kumarsi toisen klaanin kissalle kunnioittavasti. Tein samoin perässä. “Onko tämä pentu?” Mäyräkynsi-niminen soturi katsoi minua. “Olen Sypressitassu,” sanoin hieman uhmakkaasti. “Pidän asenteestasi nuori naaras mutta teidän on palattava omalle reviirillenne, nyt,” hän sanoin silmiään siristäen. “Sypressitassu on tänään nimitetty joten toivon ettette nostaisi tästä mitään sen vakavampaa,” Korppisiipi puolusti vielä mutta kääntyi sitten ja johdatti minut omalle puolellemme taaksepäin katsomatta. “Älä tee enään noin,” Korppisiipi torui. “Mutta ymmärrän ettet tiennyt ja nyt opit senkin asian kantapään kautta,” hän sanoi lempeä hymy palaten kasvoilleen. “Rankaisetteko minua?” kysyin hieman nolostuneena. “Ei, en aio rankaista sinua tästä tällä kertaa,” Korppisiipi sanoi mutta muistutti sitten: “älä tee tätä toista kertaa tai rankaisemmekin.” Nyökkäsin ja palasimme leiriin hiljaisina. Kävelin Hallavarjon luokse huomattuani tämän. “Olin reviiri kierroksella ja minulle tapahtui nolo juttu,” aloitin ja vuodatin yhdellä rupeamalla kaiken suustani kuin vettä vain.
// Halla

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjon ehdottaessa Aurinkotassua, Sypressipentu antoi kollille hieman oudohkon vastauksen.
“Voisin antaa hänelle toisen mahdollisuuden,” naaras naukui mietiskeleväisenä. Hallavarjo kallisti päätään mietteliäänä, oliko kaksikon välillä ollut jotain kärhämää? Hallavarjo oli pitänyt Aurinkotassua kunnollisen oloisena kollina.
“Anna ihmeessä, sinä voisit tykätä hänestä,” Hallavarjo kehotti nuorempaa kissaa tutustumaan kolliin. Valkoturkkinen väläytti naaraalle hymyn ja sukaisi etukäpäläänsä muutaman kerran.
“Olen ihan pian valmis oppilaaksi,” Sypressipentu kertoi Hallavarjolle. Toinen oli varmasti innoissaan, sillä oppilaselämä voisi olla elämän parasta aikaa. Kissat tutustuisivat toisiinsa syvemmin, oppisivat loppuelämänsä taitoja ja oppisivat palvelemaan Eloklaania. Oppilasaikana ehtisi tehdä vaikka mitä hauskaa, jos vain antaisi sille mahdollisuuden.
”Olet varmasti innoissani, minäkin olisin”, Hallavarjo naukaisi ja muisteli nuoruuttaan, hän ei ollut syntynyt Eloklaaniin. Sypressipennulla oli paremmat lähtökohdat, vaikka kolli välillä ajatteli kaihoisasti erakkoaikojaan. Eloklaanissa asumista hän ei kuitenkaan vaihtaisi enää mihinkään.
”Niin olen!” naaraspentu hihkaisi energisenä. Naaraan energia huvitti Hallavarjoa, mutta kolli ei ollut mikään leikkisin kissa.
”Menehän sitten purkamaan energiaasi vaikkapa sammalpalloon”, valkea kissa kehotti toista ja hyvästeli naaraan hännän heilautuksella. Tapaisivatkohan he seuraavan kerran vasta naaraan oppilasmenoissa? Hallavarjo tassutteli aukion laitamille lepäämään ja ummisti keltavihreät silmänsä. Kolli nautti auringosta ja autuas hymy nousi hänen kasvoilleen. Hallavarjo vetäisi häntänsä käpäliensä suojaksi ja venytteli kaulaansa nautinnollisena. Hiirenkorvan loppu todella oli kissan parasta aikaa! Kollikissa haukotteli väsyneenä ja laski päänsä etukäpäliensä suojaksi nukkuakseen.

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistassu katsoi häntä pörhöllä Kultatassun nimitysmenoja. Nyt naaraasta tuli sitten ihka oikea soturi! Millaisenkohan nimen naaras saisi? Kimalaistassu ei ollut varma, mutta sen hän tiesi, että Mesitähti antaisi naaraalle varmasti kauniin nimen. Kuten Kultasydän tai Kultaturkki, ne ainakin kuvaisivat Kultatassua. Kimalaistassu keskittyi täysillä naaraan nimitysmenoihin ja seurasi niitä silmä tarkkana.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kultatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kultasiipenä. Tähtiklaani kunnioittaa lempeyttäsi ja epäitsekkyyttäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, Mesitähti naukui voimakkaalla äänellä ja koko aukio puhkesi hurraahuutoihin.
”Kultasiipi, Kultasiipi!” Kimalaistassukin hurrasi pää korkealla ja peruutti hieman, kun kissat kokoontuivat naaraan ympärille. Hän horjahti ja meinasi kaatua, mutta sai onneksi pidettyä tasapainonsa juuri ja juuri. Kimalaistassu odotti kärsivällisesti, että häly laantuisi hieman, jotta hän pääsisi myös onnittelemaan Kultasiiveksi nimitettyä kissaa.
”Kultasiipi! Onnea, sait hienon nimen ja sinusta tulee taatusti hieno soturi”, Kimalaistassu naukaisi toiselle iloisesti ja väläytti hyväntuulisen hymyn. Kaksikon keskustelusta ei ollut kulunut kovinkaan paljoa aikaa ja nyt kun naaras oli soturi, ehkä tuo voisi viedä hänet joku päivä keräämään yrttejä? Kimalaistassu oli avaamassa suunsa ja kysymässä asiasta, kunnes Mesitähti keskeytti hänet.

”Kimalaistassu, tulehan niin lähdetään harjoittelemaan. Paljon onnea vielä Kultasiipi”, valkoruskea kissa maukaisi ja ohjasi hännällään kolmijalkaista kissaa kohti leirin suuaukkoa.
”Nähdään taas!” Kimalaistassu huikkasi vielä olkansa ylitse ja lähti linkuttamaan kohti leirin uloskäyntiä.
”Mesitähti, mitä me harjoittelemme tänään?” Kimalaistassu kysyi hiljaa ja huomasi Aurinkotassun riekkuvan Kultatassun ympärillä, ja intoilevan omista menoistaan. Naaras huokaisi haikeasti, hän toivoi, että hän voisi myös odottaa omia soturimenojaan. Ajatus niistä tuntui kuitenkin hyvin kaukaiselta ja Kimalaistassu oli hyvin varma, että ne eivät toteutuisivat. Silti hän kävi ahkeraa Mesitähden kanssa harjoituksissa. Naaras kulki kollin vierellä hiljaisena ja tarkkaili ujosti tuttuja ympäristöjä. Mesitähti selitti tulevista jäljitysharjoituksista ja Kimalaistassu kuunteli puolella korvalla.
”Kimalaistassu, olet tavallista hiljaisempi. Onko kaikki hyvin, onko sattunut jotain?” Mesitähti kysyi ja katsahti oppilaaseensa. Kimalaistassu pudisteli päätään ja väläytti pienen hymyn.
”Älä minusta huolehdi, kaikki on hyvin”, Kimalaistassu naukaisi hiljaisesti ja räpäytti silmiään.
”Totta kai minä huolehdin, olet oppilaani”, päällikkö vastasi, muttei udellut naarasoppilaalta enempää tuon asioista. Kimalaistassu haukotteli pieni kita ammollaan ja varoi kompastumasta mihinkään.
”Mitä sinä haistat?” Mesitähti naukaisi ja täten aloitti harjoituksensa. He olivat useasti harjoitelleet niin, että Kimalaistassu jäljitti saaliin ja Mesitähti saalisti sen. Se oli kiharaturkkisesta kissasta varsin pätevä taktiikka, näin saalis ei menisi hukkaan. Kimalaistassu maisteli ilmaa ja sai vainun vesimyyrästä.
”Vesimyyrän, minä haistan vesimyyrän”, Kimalaistassu naukaisi hetken kuluttua, kun oli varmistunut vainusta. Mesitähti nyökkäsi vainun suuntaan sen merkiksi, että Kimalaistassu voisi jäljittää sen. Kimalaistassu nyökkäsi mestarilleen ja lähti sitten hajujäljen perään. Naaraan nenään osui myös muita tuoksuja, kuten kostean ruohikon ihana tuoksu ja myös joen kaislikon tuoksut. Kimalaistassu piti niistä kovasti ja joella oli hänen mielestään aina kaikista rentouttavinta. Naaras oli kuitenkin tullut jäljittämään saalista eikä leikkimään joella. Kimalaistassu eteni tarkasti ja linkutti hajujäljen perässä. Naaras hidasti hieman vauhtiaan, sillä tiesi nyt olevansa lähellä. Hän nosti häntänsä pystyyn sen merkiksi, että Mesitähti voisi tulla ja saalistaa vesimyyrän.

Kimalaistassu meni hieman sivummalle, jotta ei olisi päällikön saalistuksen tiellä. Kimalaistassu oli ottamassa muutamia askelia sivummalle, kunnes häntä alkoi huimata. Naaras horjahti ja meinasi kaatua. Huimauskohtaukset eivät olleet hänelle mitenkään uusi asia, mutta vanhemmiten ne tuntuivat vain voimistuvan. Kimalaistassu istahti ja ajatteli, että lepäämällä se menisi ohi. Kun naaras katsoi metsää, se tuntui pyörivän hänen silmissään.
”Tulehan, jatketaan, Hienosti jäljitetty!” Mesitähti naukaisi kehunsa oppilaalleen, joka tuijotti eteensä tyhjin silmin.
”Mi-minä en voi nousta. Huimaa ja ja…”, Kimalaistassu sopersi ja yritti nousta, mutta kaatui välittömästi kyljelleen. Hänen käpälänsä tärisivät hieman ja äänet tuntuivat humisevan hänen päässään.
”Jatketaan toiste, autan sinut leiriin”, kolli naukaisi ymmärtäväisenä ja koppasi oppilaan selkäänsä. Kimalaistassu ei sanonut mitään, mutta hänen teki mieli itkeä. Harjoitukset olivat menneet kiven alle ihan vain sen takia, että häntä oli alkanut huimaamaan. Naaras sulki silmänsä, jotta maailma ei pyörisi niin pahasti hänen silmiensä alla. Tasainen kyyti tuntui auttavan hieman, vaikka naaras tiesi levon auttavan kaikista parhaiten. Pian he saapuivat leiriin ja Mesitähti suuntasi naaras selässään oppilaiden pesään. Kolli laski oppilaansa varovaisesti pedilleen ja Kimalaistassu hymyili toiselle hennosti, mutta hymystä paistoi kiitollisuus.
”Kiitos”, naaras naukaisi hiljaa ja käpertyi kerälle. Mesitähti poistui sitten ja jätti naaraan nukkumaan. Kimalaistassu nukahti lähes välittömästi ja nukkuikin iltaan asti.

Kukkaisunia uneksinut Kimalaistassu hätkähti hereille, pesään oli kerääntynyt jo oppilaita iltapuhteiltaan.
”Kimalaistassu, nukutko sinä vielä? Kuulin että olit jäljittänyt vesimyyrän, hieno saalis. Saanko liittyä seuraasi, kun kerrankin osumme samaan aikaan pesään ja kummallakaan ei ole kiireitä?” Aurinkotassu naukaisi ja hymyili pentuaikaiselle ystävälleen. Kimalaistassu nyökkäsi kollille ja taputti tassullaan paikkaa vieressään.
”Kiitos ja liity vain. Mitä sinulle kuuluu?” naaras kysyi sitten. Kimalaistassu nojasi oppilaiden pesään ja sukaisi rintaturkkiaan muutaman kerran.

//Aurinko?

Kirjoittaja: Elandra

Kuutamotassu: 13kp –

Sypressipentu: 24kp! – Voit nimittää itsesi nyt oppilaaksi! Mestariksesi saat Korppisiiven.

Mesitähti: 44kp! –

Hiilihammas: 17kp –

Aurinkotassu: 3kp –

Lieskakajo: 17kp –

Kultasiipi: 15kp –

Kimalaistassu: 5kp –

Hallavarjo: 42kp! –

Talvikkitassu: 7kp –

Kirjoittaja: Elandra

”Vastahan sitä itse oltiin pentuja ihmettelemässä suurta maailmaa.”
Hiilihampaan lausahdus sai minut palaamaan mielessäni ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun olimme Liljatuulenn kanssa vielä pentuikäisiä. Muistin yhä emon lämpimän hymyn ja hänen tarinansa Tähtiklaanista ja muinaisista klaaneista, sekä hänen turvallisen tuoksunsa. Elimme silloin kolmistaan ja elämäni oli huoletonta. Emon kuoleman ja Tähtiklaanin ilmestymisen myötä kaikki oli kuitenkin muuttunut. Olimme vasta kuusikuisia, kun esi-isämme antoivat meille valtavan suuren tehtävän.
”Mihin sinä katosit?” kysymys sai minut säpsähtämään pois ajatuksistani. Käänsin pahoitellen vihreän katseeni Hiilihampaasen.
”Anteeksi, uppouduin ajatuksiini. Olen kyllä kiitollinen, että omat jälkeläiseni saavat kasvaa Eloklaanissa turvallisessa ympäristössä. Nuoruus erakkona ei ollut mitään herkkua”, lausahdin päätäni pudistellen. Tummanruskea soturi nyökäytti päätään. Myös hän oli elänyt elämänsä alun erakkona. Hiilihammas tosin oli päätynyt klaaniin nuorena, joten hänellä ei ollut niinkään kokemusta erakkona elämisestä.
”Niin minäkin. En tiedä, missä olisin nyt ilman Eloklaania”, kolli sanoi ja käänsi katseensa minuun. Olin iloinen huomatessani, miten monen kissan elämän Eloklaani olikaan pelastanut. En ollut koskaan katunut sitä, että olin hyväksynyt klaaniin kissoja sen ulkopuolelta. Mielestäni jokaisella oli oikeus turvalliseen elinympäristöön klaanissa, mikäli he niin tahtoivat.
”Enkä minä tiedä, missä Eloklaani olisi ilman sinua”, sanoin ystävällisesti hymyillen. Hiilihammas oli moneen kertaan todistanut olevansa aito eloklaanilainen, sama se virtasiko hänessä erakon vai klaanikissan veri.
”On ihailtavaa, kuinka lojaali olet Eloklaanille. Pelkäsin, että olisit kääntänyt selkäsi minulle ja Eloklaanille sen jälkeen, mitä tein sinun pojallesi”, ääneni synkkeni ja hymy kasvoiltani haihtui, mutta pakotin katseeni pysymään Hiilihampaan jäänsinisissä silmissä. Tunsin toisinaan huonoa omatuntoa siitä, että olin karkottanut Tyrskytassun.

//Hiili?

Kirjoittaja: Saaga

Olimme jutelleet hetken yhdessä Hallavarjon kanssa. “Entäpä Aurinkotassu? Hän vaikuttaa mukavalta kollilta,” Hallavarjo ehdotti ystävällinen sävy äänessään. Aurinkotassu todella voisi olla ystävystymisen arvoinen mutta ensin pitäisi jäähdyttää hieman sitä kaikkea kiusallisuutta, joka välillemme oli langennut. “Voisin antaa hänelle toisen mahdollisuuden,” sanoin kallistaen päätäni mietiskelevästi. Sydäntäni lämmitti, kun kolli kuunteli minua. Oli melkein kuin hän olisi ollut isä-hahmo johon tukeutua vaikeina aikoina. Tuntui hyvältä, että kolli välitti. Nostin pääni ja ryhdistäydyin. “Anna ihmeessä voisit tykätä hänestä,” Hallavarjo sanoi hymyillen. Hymyilin itsekkin. “Olen ihan pian valmis oppilaaksi,” sanoin. Tiesin sen olevan totta. Pääsisin oppilaaksi heti, kun täyttäisin kuusikuuta ja se tapahtuisi aivan näinä päivinä – sitten piti tietenkin odottaa, että Mesitähti päättäisi mestarini mutta uskoin hänen valinneen sen jo. “Olet varmasti innoissasi,” kolli sanoi. “Niin olen!” hihkaisin iloisena. Hallavarjo naurahti yhtäkkiselle energian puuskalleni. “Noh mene purkamaan energiaasi vaikka sammalpalloon,” hän sanoi. Hyppelehdin iloisesti leikkimään omiin oloihini. Hyppäsin sammalpalloni luokse ja kierähdin sen kimppuun iloisesti naurahtaen.

Kirjoittaja: Auroora

”Tietysti!” vastasin epäröimättä. ”Ei minulla koskaan niin kiire tule olemaan, ettenkö ehtisi. Sitä paitsi Liljatuulen ja Leimusilmän auttaminen ei ole yhtään vähemmän tärkeää kuin soturin tehtävät!”
Oppiminen oli aina hauskempaa ja myös helpompaa jonkun ystävän kanssa, joten Kimalaistassun ehdotus oli loistava. Parantajakaksikko ei varmasti panisi pahakseen, jos auttaisimme heitä aina silloin tällöin. Heidän työtään helpottaisi varmasti, jos minä ja Kimalaistassu hoitaisimme yksinkertaisempia askareita pois alta. Eivätkä soturin tehtäväni tulisi auttamisen tielle, sillä en pitänyt niitä ollenkaan yhtä tärkeinä. Metsästämistä kenties, mutta rajapartioissa käyminen oli melko turhaa. Ehkä jotkut ajattelivat, että se tekisi minusta huonon soturin, mutta tiesin olevani oikeassa.

Viimein oli koittanut odottamani päivä: minusta nimitettäisiin soturi. Tunsin oloni hieman haikeaksi. Vaikka olinkin onnellinen siitä, että koulutukseni olisi viimein takana, oli oppilasajaltani kertynyt paljon tärkeitä muistoja. Harjoitukset ystävieni kanssa, kokoontumiset, uuden oppimisen ilo. Oppilaana olin ikävöinyt pentuaikoja, jolloin olin ollut velvollisuuksista täysin vapaa – en ollut tajunnut silloin, miten huoletonta oppilaselämäkin oli. Nyt päiväni täyttyisivät partioissa käymisestä harjoitusten sijaan. Olisin vastuussa itsestäni, minua eivät enää holhonneet kuningattaret tai mestarini. Olisin täysi Eloklaanin jäsen.
Eniten jäisin ikävöimään ystäviäni, mutta tiesin, että he seuraisivat minua pian omilla nimityksillään. Ampiaistassu ja kumppanit eivät olleet paljoa minua nuorempia, ja Laventelitassu ja Talvikkitassukin saisivat pian nimensä. En siis joutuisi olemaan kauaa yksin; ja kuka tietää, ehkä löytäisin soturienkin joukosta ystävän jos toisenkin.
Kuulin Mesitähden kutsuvan klaanin kissat koolle. Astelin itsekin lähelle Litteäkiveä, jonka päällä Eloklaanin päällikkö jo odotti. Olin nähnyt muiden nimityksistä miten minun tulisi toimia, mutta pelkäsin silti, että möhlisin tilanteen jotenkin. En ollut kissa, joka erityisesti välitti muiden mielipiteistä, mutta se ei tarkoittanut, että mielelläni mokaisin yhden elämäni tärkeimmistä tapahtumista.
Pian Eloklaanin kissat olivat saapuneet koolle leirin aukiolle. Näin klaaninvanhimpien astelevan ulos pesästään. Kohtasin Kirsikkakuonon katseen ja vastasin iäkkään naaraan lämpimään hymyyn. Toivoin vanhusten tietävän, etten lopettaisi heidän luonaan vierailua, vaikken enää olisikaan oppilas.
”On tullut aika nimittää uusi soturi”, Mesitähti aloitti, kun eloklaanilaiset olivat hiljentyneet kuuntelemaan. Päällikön vihreä katse osui minuun. ”Kultatassu, astu Litteäkivelle.”
Tein työtä käskettyä ja pian seisoin päällikön vieressä, leiri alapuolellani. Tuntui kummalliselta seistä tässä klaanin tärkeimmän kissan rinnalla. Minun olisi nautittava tästä hetkestä, sillä tuskin enää koskaan olisin samanlaisessa tilanteessa.
”Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen”, Mesitähti lausui ikiaikaiset sanat. ”Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.”
Totisesti olin. En varmasti koskaan tulisi olemaan valmiimpi, vaikka aina olikin parantamisen varaa.
”Kultatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” päällikkö kysyi. Vastaukseni oli selvä, vaikka ääneni ei kuulostanut kovin varmalta. Minulla oli edelleen omat epäilykseni soturilain tarpeellisuudesta, mutta tietysti puolustaisin klaanini kissoja viimeiseen hengenvetoon.
”Lupaan.”
Mesitähti nyökkäsi.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kultatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kultasiipenä. Tähtiklaani kunnioittaa lempeyttäsi ja epäitsekkyyttäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.”
Aukio täyttyi hurraahuudoista, kun klaanin kissat toistivat uutta nimeäni. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin ylpeäksi. Tuona hetkenä tunsin, miten tärkeitä nuo oppilaana vietetyt kuut olivat. Olin tehnyt suuren työn, ja nyt pääsin juhlistamaan saavutustani.
Astelin alas Litteäkiveltä onnittelujen keskelle. Nyökkäilin kohteliaasti puolelta toiselle, kun klaanin jäsenet kerääntyivät ympärilleni onnentoivotustensa kanssa.

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo kallisti päätään Sypressipennun tunnustaessa, että hän ei ollut onnistunut hankkimaan itselleen ystäviä.
”Tunnen itseni välillä todella ulkopuoliseksi”, naaraspentu vuodatti Hallavarjolle, joka nyökkäsi myötätuntoisesti naaraalle.
”Se on ihan okei tuntea niin. Kannattaa kuitenkin edes yrittää hankkia ystäviä, se helpottuu kyllä, kun sinusta tulee oppilas. Yötassu, Aurinkotassu, Kuutamotassu ja Kimalaistassu ovat silloin ainakin sinun kanssasi samassa pesässä, muista oppilaista taitaa tulla pian sotureita”, Hallavarjo naukaisi ja muisti kuulleensa oppilaiden edistymisestä partiossa, missä hän oli ollut. Lieskakajon oppilaasta Kultatassusta tulisi hetkenä minä hyvänsä soturi ja Eloklaani saisi naaraasta taatusti hyvän soturin.
”Joskus minusta tuntuu kuin olisin omassa kuplassani ja sen takia kukaan ei pystyisi lähestyä minua tai tutustua minuun”, Sypressipentu naukui vielä ja Hallavarjo silitti naarasta hellästi hännällään pohtivaisena. Hän mietti mitä sanoisi, sillä kolli oli kuuntelijana parempi, kuin ratkaisujen antajana. Hetken hiljaisuuden jälkeen pentu avasi jälleen suunsa:
”Sinun kanssasi ei tunnu yhtään ulkopuoliselta.”
Hallavarjo hymyili toiselle varovaisesti ja oli iloinen, että toinen tunsi noin.
”Mukava kuulla, olen iloinen että sinä tunnet noin”, valkea kissa naukui hiljaisella äänellä ja heilautti häntänsä etukäpäliensä suojaksi.
”Toivon, että saan jonkun hyvän soturin mestarikseni”, Sypressipentu naukaisi ja lisäsi heti perään:
”Sinä olisit mahtava mestari!”
Hallavarjo yllättyi hieman naaraan sanoista, sillä ei ollut ajatellut, että joku näkisi hänet näin hyvänä mestarina. Lämmin tunne levisi hänen rintaansa, kun kolli ajatteli nuorukaisen sanoja.
”Onpa mukavaa kuulla, Mesitähti valitsee sinulle varmasti hyvän mestarin. Olen siitä varma, sillä Eloklaanissa on paljon siihen asemaan sopivia kissoja”, kollikissa kertoi rauhallisella äänensävyllä. Hallavarjo katseli aukiota rauhallisesti ja mietti. Miten hän saisi rohkaistua Sypressipentua hankkimaan ystäviä, sillä naaras oli varsin mukavaa seuraa.
”Entäpä Aurinkotassu? Hän vaikuttaa mukavalta kollilta”, Hallavarjo ehdotti.

//Sypressi?

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo oli saanut keskustelunsa Pohjaharhan päätökseen, sillä kollin oli pitänyt rientää partioimaan. He olivat jakaneet ahvenen ja keskustelleet vähän kaikesta. Kollista Pohjaharha vaikutti mukavalta soturilta, vaikka toinen olikin aika tiukka soturiuden suhteen. Lieskakajo elätteli toiveita, että saisi Pohjaharhasta vielä itselleen ystävän ja päätti pitää mielessä, että ei höpöttelisi kollin ollessa partiossa. Kuin kunnianosoituksena toista kohtaan, liekkiturkkinen kissa halusi kunnioittaa kaikkia klaanitovereitaan ja tehdä heille hyvän, turvallisen olon. Kolli oli nousemassa paikoiltaan ja lähtemässä saalistamaan, kunnes tunsi kosketuksen selässään.
”Lieskakajo, hei! Sopiiko liittyä seuraasi?” Nokkospilvi naukaisi ystävällisesti ja tökkäsi ystäväänsä leikkimielisenä. Lieskakajo nyökkäsi toiselle huvittuneena ja taputti hännällään paikkaa vieressään.
”Mitä sinä noin vakavamielisenä istut?” Nokkospilvi uteli kollilta, joka räpäytti hämmentyneenä silmiään. Vakava katse oli jäänyt hänen kasvoilleen edellisestä keskustelusta eikä hän ollut sitä tajunnut tuijotellessaan tyhjyyteen.
”Nokkospilvi, mu-mukava nähdä sinua”, Lieskakajo sopersi hermostuneena ja katseli ympärilleen toisen katsetta vältellen. Naaras oli Lieskakajon mielestä hieman liiankin mukava ja hän todella piti toisesta.
”Hah, keskustelin vain Pohjaharhan kanssa. Hän osoittautuikin alkukankeuden päätteeksi aika mukavaksi kissaksi, vaikka meillä onkin eriäviä mielipiteitä asioista”, Lieskakajo kertoi ystävälleen pirteästi hymyillen ja nojautui naaraaseen varovaisesti. Lieskakajon sydän pamppaili hermostuneena, olihan hän miettinyt tunteitansa jo kauan. Silti ajatus horisontissa siintävästä keskustelusta tuntui hieman kiusalliselta. Kuin kolli olisi oppilas ensimmäisen ihastuksensa kanssa! Ainoa ero tässä oli, että Lieskakajo oli soturi, ei oppilas. Lieskakajo vilkuili Nokkospilveä kulmiensa alta, kun naaras kertoi rennosti päivästään:
”Ja sitten kävin vielä Rastaskukan kanssa partioimassa, mikä onni että me satuimme samaan partioon!”
Lieskakajo hymyili Nokkospilvelle hieman ja päätti, että hän voisi sanoa jotain. Se jotain tulisi todennäköisesti hyvin kömpelönä hänen suustaan, mutta olisiko sillä niin väliä?
”Nokkospilvi kuule, tiedäthän että sinä, öhm. Olet minulle tosi tärkeä?” Lieskakajo aloitti ja hänen kasvoillaan ollut hymy muuttui hauraaksi.
”Voi Lieskakajo, sinäkin olet minulle hyvin tärkeä ystävä, yksi parhaimmista!” Nokkospilvi naukaisi iloisena, mutta musersi kollin. Ystävä? Sitäkö hän vain oli?
”Y-ystävä? Niin tietenkin, sinäkin minun. Kuule, minun pitää tästä mennä. Olin menossa saalistamaan, nähdään taas”, kollikissa naukaisi ja tavoitteli reipasta äänensävyä. Kolli nousi ylös ja hipaisi naarasta hennosti hännällään.
”Ai nyt jo, muutuit ihan kummalliseksi? Oletko kuolemassa kerta tuollaisia aloit hempeilemään?” Nokkospilvi naukui vitsikkäällä äänellä ja Lieskakajokin naurahti hieman väkinäisesti.
”En sentään, minulla on vain kiire!” Lieskakajo naukaisi hätäisesti ja suuntasi sitten kohti sisäänkäyntiä. Hän ei katsonut kunnolla eteensä, vaan törmäsi päistikkään Omenahuumaan. Lieskakajo ravisteli päätään ja naurahti muutaman kerran huvittuneena.
”Oho, hupsis! Anteeksi, en todella tainnut katsoa eteeni. Minulla oli niin kiire saalistamaan, heh”, raitaturkki pahoitteli huvittuneena ja pyyhkäisi käpälällään poskeaan.
”Omenahuuma, haluaisitko sinä kenties lähteä saalistamaan kanssani? Yksin on hieman kurjaa mennä ja sinäkin vaikutat olevan joutilaana”, soturi päätti ehdottaa. Naarassoturi oli hänelle hyvin tuntematon ja kolli halusi tuntea klaanitoverinsa hyvin.

//Omena?

Kirjoittaja: Aura

”Kenties sait katalan mestarin siksi, että olet itse niin katala”, Kuutamotassu näpäytti vanhempaa naarasta viattoman oloisena ja kohautti lapojaan. Talvikkitassu luimisti korviaan ja matki toisen sanojaan hiljaa.
”Tiedätkös, on tapana sanoa, että sitä saa, mitä antaa”, naarasoppilas jatkoi ja siirtyi omalle vuotelleen sukimaan turkkiaan. Talvikkitassukin jatkoi oman punaruskean turkkinsa sukimista ja aina välillä vilkuili mustavalkeaa naarasta, joka siisti omaa turkkiaan.
”No, millainen se mestarisi sitten on? Utusielu kuuluu Eloklaanin vanhimpiin sotureihin, kaipa hän jotain oppeja on elämänsä varrella saanut”, Talvikkitassu naukui ja yritti viritellä keskustelua nuoremman oppilaan kanssa. Hän halusi selvittää sen mikä Kuutamotassussa tuntui niin kiehtovalta ja miksi naaras oli niin erilainen siskoonsa verrattuna. Vai oliko? Ehkä mustavalkea kissa vain esitti ja oli yhtä surkea, kuin siskonsa. Talvikkitassusta tuntui, että kaikilla oli jonkinlainen ego ja kuori. Kukaan ei ollut sitä mitä he väittivät olevansa ja ei Talvikkitassukaan ollut. Ei tietenkään, kuinka hän voisi olla hyvä ja arvostettu soturi, jos hän näyttäisi sen saman naaraan, jonka hän oli näyttänyt isälleen? Sen kissan, joka oli ollut rikkinäinen ja herkkä. Sitä Talvikkitassu pohjimmiltaan oli, mutta oli vain helpompaa olla kovis. Se kissa, joka oli tunnettu muiden oppilaiden keskuudessa rääväsuisena kiusaajana. Naaras huokaisi hiljaa, kun Kuutamotassulta ei irronnut oikein minkäänlaista reaktiota. Hän sitten nousi ylös ja tassutteli istumaan naaraan lähelle. Talvikkitassu istahti aivan Kuutamotassun turkkiin kiinni ja jatkoi turkkinsa sukimista.
”Etkö osaa puhua vai miksi sinä olet hiljaa?” Talvikkitassu naukaisi hieman ärsyyntyneenä, hän oli tottunut saamaan reaktioita muissa.
”Tiedäthän, voittaisin sinut koska tahansa juoksukilpailussa”, naaras tokaisi ja ravisteli sitten takkuista turkkiaan.
”Sen takia en enää viitsi haastaa muita kissoja kilpailemaan kanssani. Tiedäthän, olen niin ylivoimainen. Muut vain pettyisivät hävitessään minulle. Niin, en viitsi aiheuttaa heille pettymyksiä”, Talvikkitassu jatkoi ja räpäytti silmiään mahdollisimman ylivoimaisen, ja voittamattoman näköisenä. Naaraan katse uhkui varmuutta, vaikka hänen silmissään välähti epävarmuus siitä, että hän ei ehkä olisi voittamaton. Sitä hän halusi olla, voittamaton. Talvikkitassu halusi olla voittamaton.

// Kuutamo?

Kirjoittaja: Saaga

Hallavarjo kysyi minulta olinko ehtinyt ystävystyä jo muiden kissojen kanssa. Mietin hetken. En ollut ystävystynyt tai edes jutellut suurimman osan klaanitovereistani kanssa mutta en voinut valehdellakkaan. ”En, en oikeastaan,” sanoin ajatellen tunnetta, joka oli vellonut sisälläni Aurinkotassun kanssa käydyn todella kiusallisen keskustelun jälkeen. ”Tunnen itseni välillä todella ulkopuoliseksi,” vuodatin tunteeni valkoturkkiselle kollikissalle, ”Joskus minusta tuntuu kuin olisin omassa kuplassani ja sen takia kukaan ei pystyisi lähestyä minua tai tutustua minuun.” Katsahdin käpäliini nolona. Rinnassani yleensä palava tuli tuntui kipinöivän sammumaisillaan. Siirtelin käpäliäni. Nostin taas katseeni kolliin, joka näytti pohtivan. En voinut yhtään arvioida mitä hänen päässään juuri sinä hetkenä liikkui. Aika tuntui hirveän pitkältä mutta tiesin, ettei aikaa oikeasti ollut kulunut edes kauaa mutta aloin jo hermostua hieman. Hiljaisuus kävi melkein painostavaksi. Sitten päätin nostaa katseeni ystävääni. Hymyilin hänelle. ”Sinun kanssasi ei tunnu yhtään ulkopuoliselta,” vakuutin ja toivoin, että kolli uskoisi. ”Hyvä kuulla,” soturi hymyili minulle varovaisesti. ”Toivon, että saan jonkun hyvän soturin mestarikseni,” sanoin ja lisäsin äkkiä, ”sinä olisit mahtava mestari!” Jännitys välillämme tuntui laukeavan. Mutta Hallavarjo tuntui vielä haluavan sanoa jotakin.
// Halla

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjon tassut nykivät kollin nähdessä unta.
”Isä, isää. Auta minua, pelasta minut!”, kuului hento ja avuton kuiskinta. Kollin viikset vapisivat ja hän hengitti raskaammin.
”Halavaviiksi, ei! Eeei!” kolli vastasi avunhuutoihin avuttomana, vaikka hän ei nähnytkään mitään. Oli vain pimeys ja huudot.. Lopulta kollikissa säpsähti hikisenä hereille ja katseli ympärilleen. Kaikki näytti tutulta ja oikealta. Ei ollut enää pimeyttä tai Halavaviiksen äänellä huudettuja huutoja. Hallavarjo tasasi hengitystään ja huohotti. Kollista tuntui, että hän olisi juossut molempien klaanien reviirit ympäri kolmesti.
”Se oli, huoh. Puusk. Vain painajaista”, Hallavarjo puuskutti ja ravisteli päätään. Viherkatsekin oli jo lähtenyt päivän askareisiin. Painajaiset olivat lisääntyneet huomattavasti naaraan kuoleman jälkeen ja lähes jokaisena kertana, kun kolli nukkui inasenkin myöhempään, hän näki painajaista. Hallavarjo nousi ylös ja venytteli ensin etujalkansa huolella. Hän laskeutui pitkään venytykseen ja kollin suusta pääsi äänekäs mrrau. Hallavarjo ei ollut enää mikään nuori kissa, joten venytteleminen oli hänelle entistä tärkeämpää. Valkoturkkinen venytteli vielä takajalkansa ja selkänsä, kunnes oli valmis aamujumppansa kanssa ja loikkasi sitten soturien pesän ylemmältä tasolta alas. Kollin turkkia lämmittivät hennot auringonsäteet, että hän sitten nautti hiirenkorvan lopusta! Hallavarjo tervehti muutamia aukion kissoja nyökkäyksillä, mutta ei virkonut kenellekään sanaakaan. Kolli halusi viettää tämän päivän itsensä seurassa eikä halunnut ottaa riskiä, että joku puhelias kissa kiskoisi hänet tekemään jotain. Kolli pudisteli päätään huvittuneena, hänen siskonsa Utusielu todennäköisesti tekisikin noin.

Hallavarjo askelsi rauhallisesti ulos leiristä ja vetäisi keuhkoihinsa kasan raikasta ulkoilmaa. Hallavarjo keskittyi hengittelemään rauhallisesti ja kuunteli luonnon suomia ääniä. Muutama lintu lauloi puussa ja joen solina kantautui myös Hallavarjon korviin. Taisipa soturi nähdä myös yhden pörröhäntäisen oravankin loikkimassa puussa. Kolli katseli kauniita kukkasia ihastellen ja siirsi sitten katseensa puihin. Pienet lehdet olivat ilmestyneet niihin tovi sitten, luonto alkoi taas näyttämään omalta itseltänsä. Hallavarjo oli sellainen kissa, joka arvosti pieniä asioita. Kuten hiirenkorvan loppua jolloin luonto oli hänen mielestänsä kauneimmillaan tai sitä, että pitkän ja synkän lehtikadon jälkeen hän näki kukkia. Ei Hallavarjo sitä ollut kenellekään myöntänyt, vaikka tiesi läheistensä huomanneen miten hän katseli luontoa. Hallavarjo antoi tassujensa kuljettaa hänet minne ne halusivatkaan, kolli ei miettinyt päämäärää tai suuntaa. Hän halusi vain olla ja rentoutua. Kolli oli tuuminut, että voisi saalistaa, kuten kunnon soturin kuului. Pelkkä haahuilu ei kuulunut hänen tai ylipäätään pitäisi kuulua kenenkään päivittäisiin tapoihin. Vaikka toki vapaa-aikaa pitäisi olla kaikilla, sillä muuten työt ottaisivat kissasta yliotteen ja uuvuttaisi raukkaparan. Hallavarjo katseli sinertävää, pilvetöntä taivasta ja huokaisi ihastuksesta. Soturin kasvoille oli piirtynyt pieni hymy. Kolli oli viime auringonnousujen aikana piristynyt, Mesitähden kanssa käyty keskustelu oli auttanut hieman ja olihan Viherkatseellakin ollut tässä oma hommana. Kolli potkaisi vahingossa pientä kiveä tassullaan ja kivi vieri jokeen. Pieni molskahdus havahdutti hänet ja istutti Hallavarjon joen pientareelle. Hallavarjo katseli rauhakseltaan soljuvaa vettä ja kaloja, jokta liikehtivät vedessä. Nyt olisi täydellinen tilaisuus kalastaa muutama, vaikka kaiken tämän rauhakseltaan kävelyn aikana se tuntui kollista jopa hieman väärältä. Hallavarjo kuitenkin tiesi, että saaliseläimet olivat Tähtiklaanin pyhittämiä ja siunaamia, ne pääsisivät parempaan paikkaan saalistuksen jälkeen ja auttaisivat klaanikissoja pysymään hengissä.

Hallavarjo kuunteli joen solinaa ja asettautui sopivaan paikkaan kalastuksen kannalta. Ei saisi antaa oman varjonsa heijastua veteen, se pelästyttäisi pienet suomukkaat. Ei myöskään saisi olla liian hätäinen. Moni kissa oli huono kalastamisessa juuri tuon takia; liiallisen kärsimättömyyden. Hallavarjosta moni nuori kissa saisi olla kärsivällisempi ihan tavallisissa arjen asioissa. Soturiksi tulemisessa, kumppanuuksissa ja pennuissa. Eihän muiden elämät hänelle kuuluneet, mutta hän oli silti sitä mieltä, että moni kissa oli aivan liian hätäinen. Kalastamisen tärkein ohje oli antaa sille aikaa. Kalat kyllä tulisivat, kunhan vain odottaisi hetken. Muutama pieni hetki kului ja vihdoin ahven teki pienen hypyn pinnalla. Kolli kauhaisi kalan käpälällään pientareelle ja antoi ahvenelle tappavan puraisun. Ahven kuului Hallavarjon lempisaaliisiin ja suomukkaan otuksen tuoksu herätti veren kielelle. Sitten kolli katsahti jälleen taivaaseen ja kuiskasi:
”Kiitos Tähtiklaani tästä saaliista, Eloklaani on kiitollinen teille.”
Hallavarjo pohti sitten mitä tekisi kalan kanssa. Hän ei halunnut vielä palata leiriin, mutta kala suussa tassuttelu sinne tänne ei tuntunut järkevältä. Kolli päätti tehdä kalalle vesikuopan, jossa se pysyisi tuoreena. Kuivaan maahan haudattu kala ei kuulostanut hänestä houkuttelevalta, enemmänkin aika ällöttävältä. Hallavarjo kaivoi mutaisaa piennarta tyytyväisenä ideaansa ja rikkoi yhden seinämän, jotta vesi pääsisi kuopan sisälle. Kolli taputteli sitten mudasta uuden seinämän rikkomansa tilalle ja hän hänellä oli kalalle sopivan viileä säilytyspaikka. Hallavarjo tiputti ahvenen kuoppaan ja taputteli varovaisesti kylmää mutaa päälle. Hän tökkäsi siihen vielä kepin maamerkiksi, nyt hän muistaisi mihin oli ahvenensa piilottanut. Hallavarjo uitti vielä etukäpälänsä kylmässä vedessä, sillä ne olivat likaantuneet kaivuuhommissa. Soturi huljutteli tassujaan varovaisesti ja pesi mudan huolella pois myös anturoidensa välistä. Hallavarjo halusi antaa muille kissoille itsestään siistin kuvan, joten hän piti turkistaan hyvää huolta. Se antoi myös vihollisklaanille hillityn kuvan heistä, kuka ottaisi tosissaan jotkin rähjääntyneet kissat? Ei Hallavarjo ainakaan, siisteys oli puoli ruokaa hänestä. Hallavarjo sai lopulta turkkinsa pestyä ja ravisteli tassuistaan enimmät vedet takaisin jokeen. Kolli oli kiitollinen lyhyestä ja karheasta turkistaan, joka hylki hyvin vettä. Yhä tyytyväisempänä hän jatkoi kävelyään ja hykerteli iloisena.

Ehkäpä hän voisi aterioida ahvenen Viherkatseen tai Hillasielun kanssa? Tai sitten hän etsisi Hiilihampaan tai Mesitähden tassuihinsa. Eivät he ystäviä ainakaan toistaiseksi olleet, enemmänkin tuttavia. Mutta tuttavuus voisi syventyä ystävyydeksi, kollin pitäisi olla vain hieman rohkeampi aloitteissaan. Hallavarjo ummisti silmänsä ja istahti nauttimaan auringosta. Leirin häly ja melu olivat jääneet taakseen, nyt oli vain Hallavarjo ja luonto. Täydellinen kombinaatio, jos häneltä kysyttäisiin. Kolli nautti hiljaisuudesta ja tunsi sulautuvansa luontoon, olevansa yhtä sen kanssa. Hallavarjo sai vihdoin tasoitettua päässään pyörineen melun ja tunsi voivansa keskittyä vihdoin ajatustensa järjestelyyn. Kaikki tuntui vihdoin kirkkaalta. Kolli hymyili onnellisena ja huokaisi. Kaikki olisi täydellistä, jos hän ja Viherkatse saisivat toisen pentueen. Tai jos eivät, niin ehkä Tähtiklaanilla oli jokin tarkoitus siihen. Hengellisenä kissana hän uskoi vahvasti Tähtiklaaniin ja siihen, että se ohjasi kissojen liikkeitä. Lopulta hän avasi silmänsä ja huokaisi helpotuksesta. Nyt hän todella näki kaiken kirkkaana ja Hallavarjosta tuntui, että hän voisi heittäytyä kierimään kukkasissa. Ja oikeastaan, eihän kukaan ollut näkemässä joten.. mikä Hallavarjoa estäisi? Hallavarjo naurahti huvittuneena ajatuksilleen, sillä hän kuului yleensä klaanin hillityimpiin kissoihin.

Hallavarjo loikkasi selälleen muutamien kukkien sekaan ja kieriskeli siinä onnellisena. Kaikki tuntui vihdoin loksahtaneen paikoilleen, miten yhdellä metsäretkellä olikin niin taianomainen vaikutus? Hallavarjo katsoi taivasta onnellisena.
”Tähtiklaani, kiitos”, soturi kuiskasi ja kierähti kyljelleen.
”Halavaviiksi, kiitos sinullekin kaikesta. Opetit minulle paljon, mutta ehkä on vihdoin oikeasti aika jatkaa elämää. Jos Tähtiklaani suo meille pentuja, tiedän että sinä valvot heidän elämäänsä. Ja meidän, olet isin oma pieni suojelija”, Hallavarjo jatkoi hiljaisella äänellä ja se suuri möykky tuntui poistuneen hänen sydämensä päältä lopullisesti. Hallavarjo oli iloinen, että oli löytänyt oman keinonsa koota ajatuksensa, se oli hiirenkorvan aikaiset metsäretket. Hallavarjo nousi takaisin koivilleen ja ravisteli turkkiaan. Muutamat ruohonkorret olivat tarttuneet kollin karheaan turkkiin ja putoilivat takaisin maahan hänen ravistellessaan turkkiaan. Hallavarjo pohti olleensa pienellä kävelyretkellään jo tovin ja päätti, että olisi aika palata takaisin leiriin. Hallavarjo lähti suuntamaan ensimmäiseksi kohti jokea, jonne hän oli jättänyt kalastamansa ahvenen. Hallavarjo kulki hiljaisuuden vallitessa joelle ja ilokseen huomasi kaivamansa kuopan olevan koskematon. Keppi törrötti maamerkin lailla komeana ja valkea kissa kaivoi ahvenen taitavasti esille. Muta oli kuitenkin tarttunut suomukkaaseen ja Hallavarjo nosti kalan varovaisesti hampaillaan. Hallavarjo päätti pestä ahvenen, sillä tuon näköistä kalaa ei kestäisi viedä leiriin muiden kissojen syötäväksi. Kolli huljutteli ahvenen vedessä puhtaaksi ja laski kiiltelevän kalan ruohikolle odottelemaan Hallavarjon tassujen pesua. Tottuneesti hän pesi käpälänsä taas puhtaaksi ja nappasi ahvenen leukoihinsa. Hallavarjo lähti ahvenensa kanssa ja hiljaisuuden vallitessa kohti leiriä. Hallavarjo pääsi pian leiriin, jossa tuttu hälinä porautui hänen korviinsa ja sai kollin tuhahtamaan. Hallavarjon katseeseen ei osunut tuttuja kissoja, joten hän laski suomukkaan tuoresaaliskasaan ja peruutti sitten, jotta ei olisi muiden kissojen tiellä.

Hallavarjo hätkähti kuullessaan jonkun huutavan hänen nimeään innoissaan ja kääntyi. Huutaja oli nuori Sypressipentu, jonka kanssa hän oli jutustellut ennenkin. Hiljaisuusretkensä ansiosta hän oli valmis olemaan sosiaalinen ja räpäytti silmiään, kuin miettien.
”Hei, Sypressipentu”, valkea kolli naukaisi lopulta. Naaraspentu kysyi innosta pinkeänä voisiko Hallavarjo opettaa hänelle liikkeitä ja kolli mietti hetken.
”Se sopii, opetan sinulle mielelläni jotain”, kolli naukaisi ja syventyi miettimään mitä hän opettaisi nuorikolle. Mitään sen suurempaa hän ei voisi opettaa, sillä toinen oli vasta pentu.
”Haluaisitko oppia vaanimaan vai taistelemaan?” soturi kysyi lopulta. Vaaniminen olisi aika helppo liike pennulle, joten hän toivoi Sypressipennun valitsevan sen. Hallavarjon iloksi naaras vastasi mietintähetkensä jälkeen haluavansa oppia vaanimaan.
”Selvä, minä näytän sinulle mitä tehdä ja tee sinä sitten perässä”, Hallavarjo naukaisi ja laskeutui vaanimisasentoon. Hän ei antanut häntänsä laahata maata ja piti katseensa tarkkaavaisena, kuin hän olisi vaanimassa saaliseläintä. Hallavarjo istahti sitten ja peruutti sitten, jotta ei olisi pennun tiellä. Ruskeaturkkinen naaras jäljitteli soturin asentoa parhaansa mukaan ja kolli nyökkäsi hyväksyvästi.
”Se on oikein hyvä, siirrä takakäpäläsi muun kehon alle niin, että saat ponnistusvoimaa sinun loikkaasi”, kollikissa kehui ja ohjeisti pentua, jotta toinen saisi korjattua asentoa. Hallavarjo katsoi pentua hyväntuulisen huvittuneena, sillä asento vaikutti olevan aika vaikea. Kuten se nyt yleensäkin pennuille oli, naaras ei ollut poikkeus.
”Siirrä etukäpäliäsi inasen eteenpäin”, kolli ohjeisti ja tökkäsi naarasta hellästi kuonollaan.
”Nouse ja yritä uudestaan niin testataan jäikö äsken oppimasi päähäsi”, soturi naukaisi ja Sypressipentu yritti uudestaan vaanimisasentoa. Hallavarjo hymyili naaraspennulle ja huomasi aukiolla lojuvan kepin. Soturi nousi ylös ja haki kepin Sypressipennulle. Soturi heitti kepin vähän matkan päähän ja katsoi sitten pentua.
“Kokeile hiipiä ja loikata tuon kepin perään”, Hallavarjo naukaisi ja huomasi pennun silmiin syttyneen utelias katse. Pentu lähti hiipimään keppiä kohti ja loikkasi hieman kömpelösti kepin päälle, mutta sai kuitenkin pidettyä asentonsa. Naaraspentu puri keppiä kuin saalista tappaen ja palasi sitten suuremman kissan luokse.
”Miten minulla meni?” Sypressipentu kysyi iloisesti ja katsoi sitten uteliaalla katseella Hallavarjoa. Kollisoturin kasvoille hiipi pieni hymy, sillä naaraalla oli mennyt oikein hyvin. Olihan toisen liikkeet vielä pentumaiset, mutta niin kuuluivatkin.
”Sinulla meni oikein hyvin, sinusta tulee vielä mainio oppilas. Noh, oletkos sinä saanut jo ystäviä?” Hallavarjo kysyi pirteästi. Kollin teki mieli muistuttaa naarasta ystävien tärkeydestä, sillä vanhemmalla iällä etenkin hän kaipasi niitä ja tunsi olonsa välillä hyvinkin yksinäiseksi. Kollilla kun ei ollut sellaisia luottokissoja perheensä lisäksi.

//Sypressi?