Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Tungin ulos pentutarhasta. Olin nukkunut makeat yöunet ja nyt tassutin ympäri leiriä. Huomasin Hallavarjon tuoksun. “Hallavarjo!” huudahdin innoissani. “Hei Sypressipentu!” Hallavarjo kääntyi ja naukaisi iloisena. “Haluaisitko opettaa minulle jotain, kun minusta tulee ihan pian -tassu,” kysyin innosta pinkeänä. “Tietenkin,” hän sanoi ja pohti sitten hetken mitä opettaisi minulle. “Haluaisitko oppia vaanimaan vai taistelemaan?” hän kysyi sitten. Mietin hetken. “Vaanimista,” sanoin sitten. Olisi hienoa saalistaa klaanille, joten mitä nopeammin harjoittelen sitä sitä nopeammin osaan olla avuksi. “Selvä,” Hallavaro sanoi hetken pohdittuaan ja kyyristyi sitten vaanimisasentoo. “Tee tämä perässä,” hän sanoi ja tein työtä käskettyä. Kyyrsityin ja jäljittelin valkoturkkisen soturin asennon niin hyvin kuin pystyin. “No?” kysyin koska en tiennyt mitä sitten piti tehdä. “Ihan hyvä,” Hallavarjo kehui. “Siirrä takakäpälät muun kehon alle niin, että saat ponnistus voimaa kun sinun pitää loikata. Siirsin takakäpäiäni hyvin vaivalloisesti sisäänpäin. Ähisin koska asento tuntui hassulta. “Siirrä etukäpäliä inasen eteenpäin,” hän ohjeisti. Siirsin niitä ja asento helpottui huomattavan paljon. Hallavarjo tökkäsi minua hellästi. “Nouse ja yritä uudestaan niin testataan jäikö äsken oppimasi päähäsi,” hän sanoi. Nousin ja kyyristyin taas. Unohdin etukäpälät mutta siirsin ne sitten paikalleen kun Hallavrjo joutui muistuttamaan minua. “Kokeile hiipiä ja loikata tuon kepin perään,” kolli sanoi ja heitti kepin kepukan pienen matkan päähän. Hiivin sitä kohti ja hyppäsin sitten. Laskeuduin siististi sen päälle ja purin sitä kuin olisin tappanut saaliin. “Miten minulla meni?” kysyin utelias katse silmissäni.
// Halla?

Kirjoittaja: Saaga

”En ole ihastunut,” sanoin hölmistyneenä. ”En ole edes tavannut suurinta osaa klaanin jäsenistä,” sanoin, koska se oli totta. Olin tähän asti jutellut voin Hallavarjon kanssa ja nyt tietenkin Aurinkotassunkin. Kimalaistassu taitaa olla hyvän näköinen kuin noin ihana ja kaunis kissa on korviaan myöten rakastunut häneen. Siirtelin tassujani nolona. Rinnassani tuntui palavan tuli josta sain voimaa mutta en tiennyt miksi se tunne oli ilmestynyt sinne. Värähdin. Olin kai ihastunut Aurinkotassuun. Sydämeni läpätti niin lujaa, että se tuntui hyppäävän rinnastani ulos. ”Kimalaistassu taitaa olla kaunis,” sanoin allapäin, ”Olisinpa minäkin oppilas niin ei tarvitsisi kyhnätä koko päivää pentu tarhassa vanhusten kanssa.” Aurinkotassu näytti vaivaantuneelta. Tunsin itsekin kovaa halua kaivautua maan sisään. Hän ei osannut sanoa mitään muuta nousi vain ylös nyökkäsi minulle ja lähti. Häntäni valahti. Miksi? Miksi olen näin huono kaikessa? En tuntenut yhteen kuuluvuutta klaanini kanssa sitten yhtään. Olin vain hiljaa ja katselin kissojen menoa. Itkin hiljaa. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani vaikka yritin estellä niitä kaikin voimin. Hallavarjo oli ainut kenen kanssa minulla tuntui sujuvan. Vaikka yritin ravistaa negatiiviset ajatukset pois mielestäni ne tuntuivat pesiytyvän sisälleni kuin makuusijalle rankan päivän jälkeen itse voisin. Tassutin allapäin pentutarhaan. Sydämeni jysähti kun tajusin olevani aivan yksin pesässä. Laahustin makuusijalleni ja niiskaisin lohduttomana. Nukahdin pian rauhallisesti hengittäen.

Kirjoittaja: Aura

”Arvostan heitä paljon”, kuului empimätön vastaus Kultatassun suusta. Vastaus ilahdutti Kimalaistassua kovasti, osa sotureista ajatteli eri tavalla ja tarinoiden mukaan Kuolonklaanissa parantajien arvostus oli todella alhainen. Onneksi Eloklaanissa tilanne oli erilainen ja Kimalaistassu halusi omalla toiminnallaan edistää sitä. Parantajataidot kuuluivat naaraan mielestä kaikille alkeistasolla, sillä vahinko voisi sattua missä tahansa. Parantajia oli vain kaksi ja mistä sitä tietäisi, jos vahinko sattuisi kauempaa.
”Emme selviäisi ilman parantajia. Joskus ajattelen, että parantajan taitojen oppiminen olisi tärkeämpää kuin vaikka taistelemisen. Siksi minäkin olen opiskellut hiukan yrttejä”, hunajanvärinen kissa naukaisi ja hymyili sanojensa päälle iloisesti. Kultatassun iloinen hymy sai myös hymyn Kimalaistassun kasvoille, hänen oppilastoverinsa suorastaan uhkui energiaa, josta nuorempi oppilas piti. Kultatassu avasi sitten suunsa ennen Kimalaistassua:
”Minusta on hienoa, että muutkin oppilaat ovat kiinnostuneet parantamisesta!”
”Olen täysin samaa mieltä sinun kanssasi, kiva että joku ajattelee kanssani samalla tavalla! En pidä taistelemisesta ja no, en toki pystykään siihen. Mutta en usko olevani erilainen kissa ajatusmaailmaltani, vaikka minulla olisikin neljä jalkaa”, kiharaturkkinen kissa selitti toiselle ja lipaisi huuliaan nälkäisenä.
”Ehkä me voisimme joskus lähteä yhdessä opettelemaan parantamista? Tiedäthän, lähteä vaikkapa keräämään yrttejä tai auttamaan Liljatuulta ja Leimusilmää?” Kimalaistassu ehdotti Kultatassulle hieman arasti ja räpäytti silmiään toiveikkaana. Kimalaistassu toivoi, että Kultatassu suostuisi hänen ehdotukseensa, vaikka toisesta tulisikin hetkenä minä hyvänsä soturi.
”Jos sinä siis soturikiireiltäsi ehdit”, naarasoppilas kiirehti lisäämään.

//Kulta?

Kirjoittaja: Auroora

Olin iloinen ja hiukan yllättynyt siitä, että myös Kimalaistassu oli kiinnostunut parantamisesta. Soturioppilaat keskittyivät yleensä ennemmin, no, soturiuteen parantajuuden sijaan. Minusta jokaisen oppilaan olisi ollut hyvä oppia ainakin jonkin verran yrttejä ja ensiaputaitoja, jotta vahingon sattuessa apu löytyisi mahdollisimman läheltä ja nopeasti. Parantajia kun oli vain kaksi, eivätkä he ehtineet aina joka paikkaan.
”Mitä sinä ajattelet parantajista?” Kimalaistassu kysyi ja kohensi asentoaan.
”Arvostan heitä paljon”, vastasin empimättä. Liljatuuli ja Leimusilmä olivat klaanillemme elintärkeitä, esimerkiksi juuri vastikään kokemamme viheryskäepidemia oli todistanut sen. Jos nuo kaksi yhtäkkiä poistuisivat keskuudestamme, olisimme todella pulassa. Lukuisten kuiden ajan he olivat keränneet uskomattoman määrän tietoa yrteistä ja parannuskeinoista. Noiden tietojen menetys johtaisi klaanin tuhoon.
”Emme selviäisi ilman parantajia. Joskus ajattelen, että parantajan taitojen oppiminen olisi tärkeämpää kuin vaikka taistelemisen. Siksi minäkin olen opiskellut hiukan yrttejä”, kerroin oppilastoverilleni, hymyillen sitten iloisesti. ”Minusta on hienoa, että muutkin oppilaat ovat kiinnostuneet parantamisesta!”
Jos joku peto yllättäisi meidät partiossa, voisimme antaa ensiapua jo paikanpäällä. Leimusilmä oli kertonut, että juuri nuo ensimmäiset hetket tapaturman jälkeen olivat tärkeitä. Oli tärkeää tietää, miten toimia, jos joku saisi vaikkapa syvän haavan tai söisi jotain myrkyllistä.

//Kimmo?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kokoontumista seuraavana aamuna nukuin pitkään. Oli jo keskipäivä, kun viimein sain aikaiseksi raahauduttua aukiolle pesemään turkkiani. Istahdin piikkihernemuurin varjoon ja hengitin multaiselta tuoksuvaa ilmaa. Sää oli miellyttävän leuto, ja minusta tuntui, että olimme joka päivä lähempänä viherlehteä.
Nuolin turkkiani ripein, tasaisin vedoin. Onneksi turkkini oli melko helppohoitoinen, joten sen ojentamisessa ei mennyt kauaa. Ylhäältä kuuluvat lintujen äänet saivat minut katsahtamaan taivaalle – muuttolinnut olivat vähitellen palaamassa takaisin.
Katsellessani sinistä taivasta vasten lentävää lintuparvea minulle tuli yhtäkkiä haikea olo. Siitä oli jo kokonainen vuodenajan kierto, kun Tyrskytassu tovereineen oli soluttautunut Kuolonklaanin joukkoihin ja kaapannut yhden Mesitähden pennuista hiirenkorvan harjoitusten yhteydessä. Vielä tähänkään päivään mennessä ei ollut selvinnyt, mikä motiivi nuorten kissojen tekojen takana oli, mutta Tyrskytassun isänä en voinut tuntea kuin suurta surua.
Sivusilmällä näin, miten Mesitähden valkoinen hahmo lähestyi minua. Laskin katseeni taivaalta kolliin, joka roikotti suussaan jänistä.
Hän laski jäniksen maahan ja puhui: ”Huomenta. Joko olet ehtinyt syödä? Mikäli et, tahdotko syödä kanssani?”
Kuten aina, päällikkö puhui kohteliaasti. Hänen naamallaan oli ystävällinen hymy, johon ei voinut olla vastaamatta samalla tavalla.
”Huomenta vain”, toivotin takaisin ja pudistin sitten päätäni: ”En ole vielä ehtinyt syödä. Tuo jänis kyllä näyttää houkuttelevalta, joten miksipäs ei!” Naurahdin vähän ja käännyin istumaan siten, että kasvoni olivat päällikköön päin.
”Sinä voit aloittaa”, kehotin Mesitähteä, joka naukui kiitoksensa ja aloitti aterian repäisemällä jäniksestä tukon lihaa ja karvaa sen mukana. Hänen esimerkkiään seuraten kävin aterialle.
Söimme kaikessa rauhassa niitä näitä jutellen. Aurinko paistoi taivaalta ja lämmitti mukavasti. Välillä kissoja tuli ja meni piikkihernetunnelin kautta, mutta se ei meitä häirinnyt.
”Aika kuluu niin nopeasti”, huokaisin ja vilkaisin juuri leiriin palanneiden Utusielun ja Kuutamotassun suuntaan. ”Vastahan sitä itse oltiin pentuja ihmettelemässä suurta maailmaa.”

//Mesi?

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo rapsutti kylkeään hermostuneena, sillä aisti Pohjaharhasta, että keskustelu ei ollut hänelle mieluisin. Lieskakajo oli pistänyt merkille, että valkea kissa otti soturiuden vakavasti. Ne kerrat kun kolli oli osunut toisen kanssa samaan partioon, Pohjaharha ei ollut paljoa jutustellut.
”En ole kuullut”, Pohjaharha vastasi Lieskakajon kysymykseen partiosta, mikä olisi kuollut viattoman juttelun vuoksi. Kolli avasi suunsa nopeasti ja jatkoi:
”Mutta se ei tarkoita, etteikö niin voisi tapahtua. Vihollinen odottaa aina, että pääsisi yllättämään. Mielestäni ei ole kannattavaa ottaa riskiä, että koko partio joutuisi vaaraan tai joku kuolisi keskustelun vuoksi, jonka olisi voinut käydä vapaa-ajallakin.” Lieskakajo oli varsin eri mieltä nuoremman soturin kanssa, mutta ei pitänyt toisen ajatusmaailmaa mitenkään hölmönä. Kolli ajatteli varsin viisaasti niin nuoreksi kissaksi ja Lieskakajo tunsi itsensä varsin hölösuuksi toiseen verrattuna.
”Eikö tutustumista voisi hoitaa ennen partiota tai sen jälkeen? Olen huomannut, että moni eloklaanilainen sekoittaa vapaa-ajan ja työn, jonka vuoksi minulla on toisinaan hyvin epäturvallinen olo partioissa”, Pohjaharha naukaisi vielä vakavailmeisenä. Kollisoturi oli hetken hiljaa, mutta väläytti toiselle sitten pienen hymyn.
”Olen pahoillani, jos minä olen tuottanut sinulle epäturvallista oloa partiointiin. Omalta osaltani voin luvata, että yritän parhaani ja höpötellä partiossa edes hieman vähemmän”, raidallinen kissa maukaisi toiselle ja kallisti päätään.
”Olet oikeassa, vihollinen voi aina yllättää. Osa kissoista voi kuitenkin keskittyä kahteen asiaan samaan aikaan, vaikka tottahan se on, että aistit ovat parhaiten terästettyinä, kun keskittyy täysillä vain partiointiin”, soturi jatkoi ja sukaisi muutaman kerran etukäpäläänsä. Sitten kolli jatkoi:
”Noh, oletkos sinä sitten nyt vapaa-ajalla? Tarkoitan vain, että minä en tiedä sinusta paljoa mitään ja mielelläni tutustuisin noin fiksuun soturiin, vaikkapa hyvän riistan parissa”, kolli ehdotti ystävällisesti. Jokin Pohjaharhassa kiehtoi häntä kovasti, vaikka heidän ajatusmaailmansa eivät kohdannetkaan kovin hyvin. Lieskakajon oli kuitenkin pakko myöntää, että Pohjaharhan ajatuksissa oli hieman perää, vaikka ne olivatkin aika ääripäätä monen muun kissan kanssa. Lieskakajo kuitenkin halusi tietää millainen kissa noiden ajatustensa takana seisoi.

// Pohja?

Kirjoittaja: Ruska

”Entä millaista on olla oppilas?” Sypressipentu kysyi silmät loistaen ilosta ja innostuksesta. Hän todella tahtoi tuetää, mietin hetken.
”Oppilaana on kivaa! Silloin harjoitellaan saalistamista ja taistelua mestarin kanssa. Saa käydä leirin ulkopuolella mestarin kanssa, ei ilman. Saalistaminen on kivaa! Oppilaana on siis aika kivaa.” Sanoin haaveilevaan sävyyn ja venyttelin istumisesta kankeita jalkojani. En pystynyt olla kauan paikoillani, kun koko ajan piti säntäillä ympäri leiriä. Sypressipentu hymyili innoissaan.
”Vau! Minäkin haluan olla oppilas!” Hän sanoi silmät loistaen ja röyhisti rintaansa. Naurahdin ja katselin leiriä.
”Kyllä aika koittaa.” Sanoin poissaolevasti, kun muistin Kimalaistassun. En ole ollut naaraan kanssa tekemisissä sitten pentu aikojen. Hän oli niin mukava, ja kaunis. Halusin olla hänen janssaan, mutta en tiennyt tahtoiko tämä olla kolme kuuta nuoremman kanssa. Sypressipentu istui edessäni silmät loistaen. Mitäköhän hän seuraavaksi tahtoi.
”Oletko ihastunut johonkuhun? Kerro vain minä pidän salaisuuden. Näin meidän kesken tykkään Kimakaistassusta.” Kuiskasin Sypressipennun korvaan. Kaduin hiukan jälkeenpäin, ei olisi pitänyt möläyttää mitään sellaista. Hiirenaivo, ajattelin itselleni.

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin Hiilihammasta kärsivällisesti. Kun tämä huiskautti hännällään tunnistamansa soturin suuntaan, käänsin katseeni tabbykuvioisesta kollista harmaaseen naaraaseen. Tabbykuvioinen soturi istui mustan naaraskissan vierellä erillään muista. Tiesin Tuhkajuovan olevan Henkäysvarjon kumppani ja yksi Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista. Tunnistin myös hänen vierellään seisovan soturin, jonka nimi oli muistaakseni Pimentovarjo, kokenut soturi hänkin.
”On mukavaa, kun klaanimme tulevat toimeen näinkin hyvin. Kokoontumiset ovat hyvä keino ylläpitää välejä naapureihin ja turvata rauhan jatkuminen vastaisuudessakin”, Hiilihammas hymähti ja käänsin katseeni kahdesta kuolonklaanilaisnaaraasta häneen. Olin soturin kanssa täysin samaa mieltä ja ilmaisin sen nyökkäämällä.
”Niin minustakin. Kokoontumisissa molempien klaanien jäsenet näkevät, että kaikki täällä ovat vain kissoja, vaikka tulevatkin eri klaaneista”, tokaisin mietteliäänä. Nyt oli Hiilihampaan vuoro nyökäyttää päätään.
”Onneksi Punatähti on viisas päällikkö. Hän ymmärtää, miten tärkeää rauha klaaniemme välillä on”, lisäsin vielä pikaisesti. Hiilihammas ei ehtinyt sanoa enää mitään, sillä Punatähti oli noussut ylös ja alkoi keräämään kuolonklaanilaisia mukaansa. Hän ilmoitti kovalla äänellä kokoontumisen olevan ohi ja asteli luokseni. Myös eloklaanilaiset alkoivat kerääntyä yhteen ja valmistautua lähtöön.
”Nähdään kuun kuluttua”, Punatähti sanoi ennen kuin lähti johdattamaan klaaninsa jäseniä alas Kivikukkulalta.

Saavuttuamme leiriin, kehotin kokoontumisessa olleita kissoja menemään nukkumaan ja siirryin itsekin omaan pesääni.
Nukuin taas auringonnousun yli ja siitäkin vielä pidempään. Noustessani ylös, aurinko oli jo korkealla. Leirin pääaukiolla oli harvinaisen hiljaista. Partiot olivat lähteneet matkoihinsa ja enemmistö oppilaista taisi olla harjoituksissa. Muutama soturi istuskeli kaikessa hiljaisuudessa omissa oloissaan leirin pääaukiolla. Tunsin nälän kurnivan vatsassani, joten suuntasin suoraan tuoresaaliskasalle, jossa onnekseni lojui muutama tuoresaalis. Ennen kuin valitsin saaliin, kävin vielä läpi jokaisen aukiolla istuvan soturin. Hiilihammas istui yksin piikkihernemuurin varjossa, joten päätin tarjota hänelle seuraa ja ruokaa. Nappasin jäniksen hampaisiini ja kiikutin sen tabbykuvioisen kollin luokse. Hiilihammas laski jäänsinisen katseensa taivaalta minuun. Laskin jäniksen maahan, jotta kolli saisi puheestani selvää.
”Huomenta. Joko olet ehtinyt syödä? Mikäli et, tahdotko syödä kanssani?” kysyin kohteliaasti ja väläytin soturille ystävällisen hymyn. Pidin äärimmäisen tärkeänä sitä, että päällikkö tuli toimeen jokaisen klaaninsa jäsenen kanssa ja tiesi heistä muutakin kuin vain nimen. Siksi vietin mielelläni aikaa eloklaanilaisten kanssa muun muassa ruokaillessani. Halusin tietää, mitä eloklaanilaisilla oli mielen päällä.

//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minusta oli mukava huomata, miten vapautuneesti päällikkö pystyi juttelemaan kanssani. Tai ehkä hän oli sellainen luonnostaan – Mesitähti antoi itsestään hyvin maanläheisen kuvan.
Kun kolli esitti minulle kysymyksen, olinko koskaan kokoontumisten aikana tehnyt tuttavuutta kuolonklaanilaisten kanssa, oli minun vuoroni puhua: ”Muistan puhuneeni kerran erään soturin kanssa, kun olin vastikään saanut soturinimeni. Saattoi se olla ennen sitäkin, en ole ihan varma.” Naurahdin vähän ja katselin Kivikukkulalle kokoontuneita kissoja. Paljon oli ehtinyt muuttua niistä ajoista, kun olin ollut vasta oppilas ja etsimässä paikkaani klaanissa. Sattumalta katseeni osui juovikkaaseen kuolonklaanilaissoturiin, jonka samassa tunnistin äsken mainitsemakseni kissaksi.
”Tuo on hän!” sanoin ja huiskaisin vaivihkaa hännälläni naaraan suuntaan, sillä tuntui sopimattomalta osoitella muita. ”Hänen nimensä taitaa olla Tuhkajuova, ellen ihan väärin muista.”
Mesitähti vilkaisi vihjaamaani suuntaan ja näytti löytävän tarkoittamani kissan. Olin nähnyt Tuhkajuovan kokoontumisissa monta kertaa aiemminkin, ja hän oli varmastikin yksi Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista. Olin siis melko varma, että myös Mesitähti tiesi hänet edes ulkonäöllisesti.
”On mukavaa, kun klaanimme tulevat toimeen näinkin hyvin. Kokoontumiset ovat hyvä keino ylläpitää välejä naapureihin ja turvata rauhan jatkuminen vastaisuudessakin”, hymähdin sitten.

//Mesi?

Kirjoittaja: Saaga

Oli kulunut päivä Hallan ja minun keskustelustamme. Huomasin kissan jolle en ollut jutellut aiemmin. Tassutin kolli oppilaan luokse. “Hei. Kuka sinä olet?” kysyin ja kallistin päätäni hieman. Kellertävä kolli katsahti minuunpäin. “Hei vain! Olen Aurinkotassu,” Aurinkotassu esitteli itsensä, “Olet kai Sypressipentu.” Hymyilin iloisesti. “Kyllä, olen,” sanoin hymyillen vieläkin leveämmin. Kolli oli todella komea – tunsin pientä polttoa rinnassani. “Onko mahtavaa olla oppilas?” kysyin nopeasti enkä antanut Aurinkotassulle aikaa vastata kun kysyin jo liudan uusia kysymyksiä: “Onko Eloklaanin reviiri iso? Onko maailma iso? Oletko saanut kokeilla taistelutaitojasi käytännössä? Milloin sinusta tulee soturi? Minkä soturinimen saat?” Aurinkotassu hymyili mutta näytti yrittävän kuunnella parhaansa mukaan kysymysten voudatustani. “Entä kuka on sinun mestarisi? Eikun Hallavarjo taisi kertoa hänestä eikö hän ollutkin Hiilihammas,” lopetin kyselyni kuin seinään. “Hei, hei, hei!” Aurinkotassu voihkaisi huvittuneena, “Siis mitä sinä kysyitkään?” Naurahdin hilpeästi. “Onko maailma leirin ulkopuolella iso?” kysyin kysymyksen, joka tuntui tärkeimmältä omasta mielestäni. Aurinkotassu näytti miettivän hetken kaikkia kysymyksiäni ja tarkensi sitten tärkeimpään. “En ole nähnyt koko maailmaa mutta uskon sen olevan aika iso,” Aurinkotassu hymyili. “Entä millaista on olla oppilas?” kysyin innoissani ja silmät iloa loistaen.
// Aurinko?

Kirjoittaja: Elandra

Klaanikokousten pitäminen eloklaanilaisille ei juuri koskaan jännittänyt minua, mutta jostain syystä kahden klaanin eteen nouseminen sai toisinaan vatsassani muljahtelemaan. En tuntenut kuolonklaanilaisia juurikaan, joten tuntui kummalliselta seistä heidän edessään ja kertoa Eloklaanin kuulumisia.
Kun olimme Punatähden kanssa kertoneet molemmat klaaniemme kuulumiset viime kuun ajalta, annoimme kissoille taas aikaa vaihtaa kuulumisia keskenään. Liljatuuli ja Leimusilmä olivat heti kokoontumisen alussa löytäneet tiensä Kuolonklaanin parantajan, Hehkuaskeleen luokse ja siellä kaksikko viihtyi edelleen. Muutamat soturit ja oppilaatkin olivat uskaltautuneet juttelemaan naapuriklaanin jäsenille. Joskin ilmapiiri oli yhä hieman jännittynyt ja varautunut, kuten aina kokoontumisissa.
Jäin hetkeksi seisoskelemaan Puhujankivelle ja silmäilin kuunvalossa oleskelevia kissoja. Suurin osa eloklaanilaisista ja kuolonklaanilaisista oli kerääntynyt oman klaaninsa jäsenten luokse. Kun Punatähti liukeni Puhujankiveltä varapäällikkönsä luokse, päätin itsekin lähteä etsimään juttuseuraa. Katseeni käväisi Minttuliekissä, joka oli nähtävästi liittynyt Henkäysvarjon ja Punatähden seuraan. Kolmikolla näytti olevan juttu kesken, joten päädyin etsimään jostakusta muusta seuraa.
Huomasin Hiilihampaan istuskelevan yksin lähellä, joten astelin tämän luokse. Tummanruskea kolli heilautti häntäänsä tervehdykseksi saapuessani hänen luokseen.
”Pidit hyvän puheen”, kokenut soturi sanoi kohteliaasti. Istahdin kollin viereen ja hymyilin tälle kiitollisena.
”Kuolonklaanin edessä puhuminen tuntuu joka kerta jännittävän yhtä paljon, mutta kun pääsee vauhtiin, se onneksi häviää”, naurahdin, ”on kuitenkin hienoa, että Punatähti suostui jatkamaan kokoontumisia. Ne lähentävät klaaneja edes vähän, kun kissat saavat vapaasti kohdata toisensa täällä.” Hiilihammas kuunteli ja nyökäytti päätään pienesti.
”Kuolonklaanilaiset tosin näyttävät viihtyvän pitkälti oman klaaninsa jäsenien kanssa. Oletko sinä päässyt tutustumaan yhteenkään kuolonklaanilaisiin kokoontumisten aikana?” kysyin ja hiljenin viimein sen jälkeen. En ollut tajunnut, kuinka paljon suustani olikaan päässyt kerralla asiaa, eikä Hiilihammas ollut ehtinyt sanomaan siihen väliin yhtään mitään.

//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kun saavuimme Kivikukkulalle, Kuolonklaani oli jo paikalla. Ennen kuin päälliköt aloittivat puheenvuoronsa, kissoille annettiin aikaa asettua mukavasti kivisen kukkulan ympäristöön ja vaihtaa kuulumisia toisen klaanin jäsenten kanssa. Panin kuitenkin merkille, että edelleen osa kuolonklaanilaisista pitäytyi omiensa kanssa.
Tällä kertaa myös Aurinkotassu oli päässyt mukaan kokoontumiseen, ja huomasin nuoresta kollista, että tätä jännitti. Olin kehottanut oppilasta pysyttelemään muiden oppilaiden seurassa ja muistuttanut tätä vielä kokoontumiseen liittyvistä säännöistä. Kun olin varma, että Aurinkotassu pärjäisi, rupesin etsimään itselleni istumapaikkaa ja kenties seuralaista.
Menin istumaan melko korkealle paikalle Kivikukkulalla. Siitä ei ollut kovinkaan pitkä matka Puhujankivelle, jonka päältä päälliköt pitäisivät puheensa. Minulta ei siis ainakaan jäisi mitään tärkeää kuulematta.
Vilkuilin ympärilleni uteliaana; osa eloklaanilaisista oli lipunut lähemmäksi kuolonklaanilaisia tekemään tuttavuutta. Puhe virtasi tasaisena sorinana eri puolilla Kivikukkulaa.
Yhtäkkiä tunsin, kuinka joku törmäsi minuun. Horjahdin hieman ja käännyin katsomaan kissaan korvat valppaasti pystyssä. Punaturkkinen naaras, jolla oli terävät, oranssit silmät, katsahti minuun pahoittelevasti.
”Anteeksi, en ajatuksissani tajunnut katsoa eteenpäin”, tämä pahoitteli ja levitti kasvoilleen sovittelevan hymyn. Kuitenkin jokin kissan hymyssä kertoi, että sen taakse kätkeytyi muutakin kuin vain vilpitöntä pahoittelua.
”Ei se mitään”, vastasin hymyillen, ja naaras jatkoi matkaa mitään sanomatta. Katselin hänen peräänsä vielä vähän aikaa, kunnes Puhujankiven päältä kajahti huomiota herättävä ääni, joka merkitsi kokoontumisen alkamista.
Mesitähti aloitti kokoontumisen toivottamalla kaikki paikallaolijat tervetulleiksi. Sen jälkeen päällikkö jatkoi tavanomaiseen tapaan puhettaan ilmoittaen viime kuun aikana tapahtuneista kuolemista, nimityksistä ynnä muista sellaisista. Kuullessani Kuutamotassun nimen mainittavan nimitysten kohdalla, en voinut olle kokematta pientä ylpeyttä – tyttäreni oli jo oppilas!
Mesitähden puheenvuoron jälkeen Punatähti otti osaa Eloklaania kohdanneisiin menetyksiin ja kertoi oman klaaninsa kuulumiset, kuten tapana oli. Kuolonklaanin päällikön päätettyä puheensa kissoille annettiin vielä hetki aikaa jatkaa kuulumisten vaihtamista.
Kun jo luulin joutuvani istuskelemaan yksinäni siihen asti, että lähtisimme takaisin kotimatkalle, huomasin Mesitähden loikkaavan alas Puhujankiveltä. Kolli katseli ympärilleen sen näköisenä kuin olisi etsinyt seuraa. Heilautin häntääni tervehdykseksi hänen katseensa osuessa minuun. Mesitähti vastasi tervehdykseen ja tassutti luokseni.
”Pidit hyvän puheen”, nau’uin kohteliaasti, kun päällikkö istahti viereeni.

//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

Matka Kuuluolalta leiriin tuntui kestävän ikuisuuden ajan. Lauhalaukan sanat soivat päässäni, enkä saanut niitä pois mielestäni. Oli jokseenkin lohdullista tietää, että Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat kuolleet, mutta päässäni pyöri miljoonia kysymyksiä. Mikä oli johtanut tilanteeseen, missä kaksikko oli menettänyt henkensä? Oliko Metsähallalla jotakin tekemistä asian kanssa? Mitä Lauhalaukan sanat tarkoittivat?
Selvästi ne olivat olleet jonkin sortin varoitus. Sanojen ajatteleminen sai niskavillani nousemaan pystyyn. ”Pysy valppaana. Tulee päivä, jolloin metsä ei ole turvallinen”, niin Lauhalaukka oli sanonut. Valtava huoli myllersi sisälläni. Oliko Eloklaani vaarassa?
Astuessani sisään piikkihernetunneliin, yö oli jo lopuillaan. Päästyäni leirin pääaukiolle, kohtasin Viherkatseen yllättyneen katseen. Tunnistaessaan minut, harmaanruskean naaraan kasvoille levisi ystävällinen hymy.
”Huomenta, Mesitähti. Miten Kuuluolalla meni?” soturi kysyi kohteliaasti. Väläytin tälle pienen, mutta murheellisen hymyn vastatessani:
”Sain vastauksen mieltäni askarruttaneeseen kysymykseen. Kerron lisää myöhemmin päivällä koko klaanille.” Soturin kasvoille ilmestyi huolestunut katse, mutta hän nyökkäsi.
”Anteeksi, minun on mentävä nyt nukkumaan”, pahoittelin ja valmistauduin siirtymään päällikön pesään. Viherkatse nyökkäsi taas.
”Ymmärrän, nuku hyvin. Minä odottelen vielä hetken, että joku päästää minutkin nukkumaan”, soturi naurahti. Olin niin väsynyt, etten jaksanut vastata enää mitään. Kävelin suorinta tietä Litteäkiven alla sijaitsevaan pesääni.

Heräsin vasta myöhään samana päivänä. Auringonsäteet siivilöityivät jäkäläverhon lävitse kiven alla sijaitsevaan pesääni. Olin yhä kovin väsynyt, sillä uni oli ollut rauhatonta. Olisi kuitenkin noustava ylös, sillä klaani tarvitsi päällikköään. Halusin keskustella Lauhalaukan varoituksesta Liljatuulen tai Leimusilmän kanssa ennen kuin kertoisin klaanille kahden soturin kuolemasta.
Nousin venytellen ylös sammalvuoteeltani ja istuuduin hetkeksi alas. Sipaisin kielelläni turkkiani muutaman kerran, siistien nukkuessa sotkeutunutta turkkiani.
Astuin ulos pesästä päivän kirkkauteen. Jouduin hetken siristellä silmiäni, sillä kirkkaus pääaukiolla oli aivan toista kuin hämärässä pesässäni. Totuttuani kirkkauteen, silmäilin hetken ajan pääaukiota. Kaikki näytti olevan aivan normaalisti, joten sain huokaista helpotuksesta.
Kiersin Litteäkiven ja suunnistin kohti parantajan pesää. Ennen kuin ehdin astua sisään, minua vastaan pyyhälsi mustavalkea kissa. Leimusilmä oli vähällä törmätä minuun, kun hän kiiruhti ulos pesästä niin kovalla vauhdilla. Kolli pysähtyi käpälät liukuen aivan eteeni ja katsoi minua yllättyneenä.
”Oi, anteeksi. En huomannut sinua”, kolli pahoitteli irvistäen.
”Ei se mitään. Onko Liljatuuli pesällä?” kysyin parantajaoppilaalta, jolla tosiaan näytti olevan kiire jonnekin.
”Joo, hän on tarkastamassa yrttivarastoa. Olin juuuri lähdössä hakemaan täydennystä varastoihin”, kolli kertoi nopeasti ja otti pari askelta lähteäkseen. Nyökkäsin ja astuin itsekin kohti parantajan pesää. Leimusilmä pyyhälsi matkoihinsa ja minä astuin karhunvatukkapensaan alla sijaitsevalle sairasaukiolle.
”Liljatuuli?” huhuilin sisareni nimeä kävellessäni kohti kahta kiveä, joiden välissä olevassa kolossa parantaja kaiketi oleili. Kuulin Liljatuulen vastaavan jotakin epämääräistä pesästä, mutten saanut hänen puheestaan selvää. Ennen kuin ehdin astua sisään parantajan pesään, naaras käveli jo minua vastaan.
”Mitä Tähtiklaani sanoi?” naaras meni suoraan asiaan ennen kuin ehdin edes tervehtiä häntä. Parantaja viittoi minut perässään pesäänsä, ja minä seurasin häntä. Istuin alas pesän kovalle pohjalle ja kohtasin vakavailmeisenä sisareni meripihkaisen katseen. Se sai myös Liljatuulen vakavoitumaan.
”Näin Lauhalaukan ja Mahlahallan, he ovat kuolleet”, kerroin hiljaa. Harmaa parantajanaaras laski päänsä alas ja huokaisi hiljaa.
”Yritin kysyä, mitä heille tapahtui, mutta he eivät kertoneet. Sen sijaan Lauhalaukka sanoi jotain, joka kalvaa mieltäni. Aivan kuin hän olisi varoittanut minua jostakin”, henkäisin, ja Liljatuuli nosti taas meripihkaisen katseensa minuun. Naaras kallisti päätään.
”Mitä hän sanoi?” parantaja kysyi. Toistin sanat, jotka oranssinkirjava soturi oli minulle sanonut viime yönä.
”Se ei voi olla muuta kuin varoitus, eikö niin?” kysyin toivoen, että sisareni olisi osannut auttaa minua. Mietteliäs Liljatuuli nyökytteli hitaasti päätään. Hänen katseensa harhautui pois minusta, ja naaras toisteli äänettömästi sanoja, jotka olin hänelle juuri kertonut. Hetken pohdinnan jälkeen Liljatuuli käänsi taas katseensa minuun.
”Niin.. Oletko varma, ettei hän sanonut mitään muuta?” tummanharmaa naaras kysyi.
”Olen. Se oli kaikki, mitä hän sanoi. Eikö Tähtiklaani ole kertonut sinulle mitään, joka voisi avata tätä asiaa hieman?” kysyin, vaikka tiesin jo vastauksen. Liljatuuli olisi kyllä kertonut, mikäli hän olisi tiennyt yhtään sen enempää kuin minäkään. Parantaja pudisteli päätään pahoitellen.
”Voin yrittää puolenkuun aikaan selvittää, mitä Lauhalaukka tarkoitti sanoillaan. Olen varma, että ei hän varoittaisi sinua turhaan. Ehkä on parasta toimia kuten hän kehotti, ja pysyä valppaana. Emme voi kuin toivoa, että mikä ikinä tekee metsästä turvattoman, ei pääse yllättämään meitä.”
”Luulen, että olet oikeassa. Mitä luulet, pitäisikö minun kertoa tästä klaanille? Aion kertoa Lauhalaukan ja Mahlahallan kuolemasta tänään samalla, kun nimitän Irvitassun soturiksi, mutta onkohan aiheellista huolestuttaa klaanilaisia tällä?” katsoin puhuessani Liljatuulta suoraan silmiin. Luotin pentuetoveriini täysin, ja uskoin hänen osaavan auttaa minua. Hän oli aina ollut rinnallani ja apunani. Naaras pudisti päätään empien.
”Voi olla turhaa huolestuttaa heitä asialla, josta emme edes itse ole varmoja”, parantaja lausahti mietteliäänä. Juuri niin minäkin olin ajatellut.
”Kiitos taas, Liljatuuli. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua”, nousin ylös ja puskin hellästi kuonollani sisareni lapaa. Liljatuulen kurkusta kumpusi kehräys.
”Varmaankin pohtisit tätä asiaa päiväkausia yksin ja tulisit hermoraunioksi”, naaras virnisti.

Aurinkohuippu oli mennyt, ja leirin pääaukiolla parveili kissoja. Olimme juuri syöneet yhdessä Minttuliekin kanssa ja vaihtaneet kuulumisia. Kerroin hänelle Lauhalaukasta ja Mahlahallasta ja Lauhalaukan varoituksesta. Naaras lupasi pitää sen salaisuutena, ja minä luotin häneen.
”Suurin osa eloklaanilaisista taitaa olla leirissä, taidan pitää sen klaanikokouksen nyt”, lausahdin punaruskealle naaraalle. Kosketin kuonollani tämän kuonoa ennen kuin loikkasin Litteäkiven päälle ja kutsuin klaanin koolle. Kissat hiljenivät ja käänsivät huomionsa toisistaan minuun.
”Kuten tiedätte, kävin eilen tapaamassa Tähtiklaania Kuuluolalla. Sain vastauksen kysymykseen, jota varmasti kaikki me olemme viime kuiden aikana miettineet. Kohtasin Tähtiklaanissa Lauhalaukan ja Mahlahallan. Olemme siis saaneet nyt varmistuksen siitä, että he todella ovat siirtyneet Tähtiklaanin riveihin”, kerroin voimakkaalla, mutta rauhallisella äänellä. Monen soturin kasvoille ilmestyi haikeita ja surullisia ilmeitä. Annoin kissoille hetken aikaa sulatella asiaa, ennen kuin siirryin seuraavaan aiheeseen. Kenties oli hieman tökeröä ilmoittaa kissojen kuolemasta samassa kokouksessa, jossa aikeenani oli nimittää uusi soturi.
”Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat kunnollisia sotureita, mutta heillä on nyt kaikki hyvin. Kokouksen toinen asia on soturinimitys. Irvitassu, tulisitko tänne Litteäkivelle”, pyysin raidallista kollia, joka istuskeli yksin lähellä oppilaiden pesää. Yllättynyt kolli käveli Litteäkiven luokse ja loikkasi sen päälle.
Nimitin Irvitassun soturiksi, ja hänen nimensä olisi tästä lähtien Irvikita. Kokouksen päätteeksi klaani hurrasi tuoreen soturin uutta nimeä.

Neljäsosakuun kuluttua oli täysikuu, ja se tarkoitti täydenkuun kokoontumista. Ilmoitin klaanille heti aamusta kokoontumiseen lähtijät, ja kehotin heitä lepäämään ennen sitä.
Kävin itse päivällä Kimalaistassun kanssa partiossa, mutta muuten lähinnä vain istuskelin leirin pääaukiolla muiden seurassa. Vaihdoin kuulumisia muun muassa Utusielun, Rastaskukan ja Väärävarjon kanssa. Oli edelleen hieman outoa ajatella Väärävarjoa isänäni. Tulimme kuitenkin toimeen hyvin keskenämme, ja hän oli ilmaissut hyvin selkeästi halunsa tutustua minuun ja perheeseeni paremmin. Keskustelimme aina silloin tällöin, kun molemmilla oli vapaa-aikaa, mutta kovin syvällisiksi juttutuokiomme eivät olleet edenneet.
Yö saapui, ja kokoontumiseen lähtijät kerääntyivät leirin pääaukiolle. Varmistin vielä jokaisen olevan mukana, ennen kuin lähdin johdattamaan heitä ulos leiristä. Olimme sopineet Punatähden kanssa, että Eloklaanin jäsenet saapuisivat täydenkuun kokoontumiseen Kuolonklaanin reviirin poikki. Tunneleita pitkin matkassa menisi turhan kauan, kun mukana oli niin monta kissaa.
Saavuimme Kivikukkulalle. Hajujen perusteella kuolonklaanilaiset olivat jo paikalla, joten kiiruhdin polkua pitkin kukkulalle. Kohtasin Punatähden katseen ja tervehdin tätä. Punaturkkinen kolli vastasi tervehdykseeni nyökäten. Eloklaanilaiset alkoivat etsiä paikkoja Kivikukkulalta. Ilmapiiri oli jokseenkin jännittynyt, mutta niin se oli aina kokoontumisen aikaan. Vaikka Eloklaani ja Kuolonklaani tulivatkin toimeen jotenkuten keskenään, emme me mitään parhaita ystävyksiä olleet keskenämme. Tuntui siltä, että luottamus klaanien välillä ei ollut kovinkaan vahva.

//Meden seuraan saa tulla kuka vain 🙂

Kirjoittaja: Saaga

Istuin ulkona katselemassa taivaisiin. Oli kaunis sää. Hiirenkorva oli alkanut ja ruoho alkoi pikkuhiljaa kasvaa lumen alta. Viimeiset lumet olivat sulaneet jo aikoja sitten mutta maassa oli vielä kohtia, jotka olivat hieman jäässä. Heilautin käpäläni nopeasti alleni ja nuosin pystyyn. Tassuttelin lennokkaasti kohti sotureidenpesää. Jos vaikka Hallavarjolla olisi aikaa jutella. Haluasin seuraa. “Hallavarjo!” hihkaisin nähdessäni valkoisen kollin peseytymässä soturien pesän vierustalla. “Hei Sypressipentu,” Hallavarjo hymyili ja lopetti itsensä pesemisen. “Minulla oli tylsää. Haluatko jutella?” kysyin iloisesti hypähdellen. “Ilomielin,” kolli naurahti innokkuuteni lumoamana. “Odotan todella sitä päivää, kun saan tutkia reviirin joka kolkan!” huudahdin iloisena. “Uskon. Itsekin odottaisin kovasti jos en olisi vielä käynyt ulkona,” Hallavarjo hymyili mutta jatkoi rintansa pesemistä. “Mitä jos minusta tulisi oppilaasi?” kysyin hymyillen kun muistin, että Hallavarjolla ei ollut oppilasta. Hän oli kyllä kouluttanut Korppisiiven soturiksi monta kuuta sitten ja tiesin naaraan olevan hyvä ja uskollinen soturi. Kehräsin hiljaa ja odotin Hallavarjon vastausta silmät suurina.
// Halla?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Kun jäljität saalista, sinun tulee muistaa, että saaliisi voi huomata myös sinut. Siispä metsästäjän täytyy osata olla saalista nokkelampi ja huomaamattomampi.”
Kuutamotassu kuunteli Utusielun opetusta toisella korvalla. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt koivujen huojuviin oksiin, joihin oli ilmestynyt jo silmukoita. Hän ei malttanut odottaa, että näkisi niiden avautuvan kokonaan – metsä näytti jo nyt niin erilaiselta lehtikadon jälkeen. Joka puolella vihersi, ja erilaiset eläimet, jollaisia Kuutamotassu ei ollut vielä koskaan nähnyt, heräilivät horroksistaan.
”Kuutamotassu.”
Mustavalkoisen naaraan katse laskeutui edessään seisovaan Utusieluun, jonka naamasta paistoi pieni turhautuminen. Kuutamotassu räpytteli silmiään hiukan hämmentyneenä – oliko mestari sanonut jotakin?
”Kuuntelitko sinä ollenkaan, mitä minä sanoin?” Utusielu huokaisi.
Kyllä, oli mestari sanonut jotakin. Kuutamotassu virnisti pahoitellen.
”Anteeksi, Utusielu. Kyllä minä kuulin, kun sinä sanoit, että täytyy olla saalista nokkelampi ja huomaamattomampi”, hän naukaisi ja huiskaisi hännällään. ”Ei se kovin vaikeaa voi olla.”
Utusielulta pääsi nauruntuhahdus. ”Niin sitä aluksi luulee, mutta käytännössä se onkin paljon mutkikkaampi juttu.”
Kuutamotassu otti vanhemman naaraan sanat haasteena. ”Mitä minun täytyy siis tehdä, että voin olla niitä nokkelampi ja huomaamattomampi?”
”Ensinnäkin sinun täytyy ryhtyä kuuntelemaan minua paremmin”, Utusielu murahti ja näpäytti oppilasta hännällään kuonolle. Kuutamotassu luimisti korviaan ja hieraisi tassullaan nenäänsä. Vanha naaras osasi olla yllättävän kipakka, kun sille päälle sattui.
”Hyvä on, hyvä on. Minä kuuntelen.”
”Hyvä. Ollaksesi nokkelampi ja huomaamattomampi, sinun tulee tiedostaa ympäristösi. Jos tuulen suunnassa tapahtuu pienikin muutos, sinun täytyy reagoida siihen oitis. Lisäksi on huomioitava, mihin tassunsa laittaa. Kun lumi sulaa, sen alta paljastuu kuivia lehtiä ja oksanpätkiä, jotka pitävät riittävästi ääntä saaliin karkottamiseen, jos niiden päälle astuu.” Utusielun selittäessä hän näytti Kuutamotassulle mallia. Kilpikonnalaikkuinen naaras lipui melkein maata myöten kiertäessään oppilaan ympäri. Hänen askelistaan kuului hädin tuskin yhtään ääntä, ja se hämmästytti Kuutamotassua. Miten joku pystyi liikkumaan niin hiljaa?
”Metsästäminen on oma taitolajinsa”, Utusielu sanoi ja suoristautui sitten. ”Klaanin selviäminen riippuu metsästäjän taidoista. Jos ei tule saalista, ei ole kissoja”, hän tiivisti.
Kuutamotassu nyökytteli päätään kiinnostuneena. Kun Utusielu ilmaisi asian noin, se sai saalistamisen kuulostamaan paljon merkityksellisemmältä. Yleensä kissat leveilivät omilla taistelutaidoillaan ja nopeudellaan, mutta Kuutamotassu tiesi nyt, että hän halusi olla hyvä metsästäjä. Se vaatisi varmasti ankaraa harjoittelua, mutta hän uskoi pystyvänsä siihen.
”No niin, pentu, sinun vuorosi kokeilla”, Utusielu maukui ja hymyili nuoremmalle kissalle. Kuutamotassu hymyili takaisin ja päätti saman tien kokeilla mestarin opettamaa vaanimisasentoa.

Harjoitusten jälkeen Kuutamotassu suuntasi oppilaiden pesälle. Hän oli väsynyt, mutta tyytyväinen edistymiseensä päivän aikana. Hänellä oli hyvä kutina koulutuksensa onnistumisesta!
Naaraan kepeä mieli vaihtui kuitenkin nopeasti ärsyyntyneeksi, kun hän huomasi Talvikkitassun siristelevän tuomitsevasti silmiään hänelle. Kuutamotassu ei ymmärtänyt, mikä vanhempaa oppilasta risoi. Jo aamulla tämä oli luonut hänen suuntaansa vihamielisiä katseita ja vaikuttanut siltä, että tällä olisi ollut jotakin sanottavaa hänelle. Kun Talvikkitassu rupesi sukimaan turkkiaan, mutta ei siitäkään huolimatta lopettanut hänen suuntaansa vilkuilua, Kuutamotassu päätti omatoimisesti lähestyä tätä:
”No, aiot kuitenkin sanoa jotain.”
Talvikkitassu katsahti häneen ja siristi silmiään. ”En tiedä kannattaako minun tuhlata sanojani sinun kaltaiseen kissaan, olet kuitenkin yhtä hiirenaivoinen kuin siskosi. Vain Kimalaistassu voi epäonnistua yhtä lahjakkaasti”, punaturkkinen naaras kuulosti ylimieliseltä, mikä ärsytti Kuutamotassua entisestään. Hän ei voinut sietää Talvikkitassun kaltaisia kiusaajia – etenkään, kun hänen sisarensa oli kiusaamisen kohteena.
”Vai? Oletko kenties jotain parempaa, hm?” Talvikkitassu kysyi sitten, ja hänen naamallaan oli viekas virne.
”Voiko kissa, joka ui hiirenkorvan kylmimpään aikaan, olla jotain muuta kuin hiirenaivoinen?” Kuutamotassu napautti takaisin jo selvästi kyllästyneenä toisen oppilaan temppuiluun.
”Osa kissoista omistaa harvinaisen katalan mestarin”, Talvikkitassu vastasi närkästyneesti.
”Kenties sait katalan mestarin siksi, että olet itse niin katala”, Kuutamotassu sanoi mukamas viattomasti ja kohautti lapojaan. ”Tiedätkös, on tapana sanoa, että sitä saa, mitä antaa.” Hän käveli omalle vuoteelleen ja rupesi siistimään turkkiaan. Naaras ei pitänyt siitä, miten Talvikkitassu kohteli Kimalaistassua. Vaikka hän ei ollut siskonsa kanssa mitenkään erityisen läheinen, hän ei voinut sallia tätä kiusattavan.

//Talvikki?

Kirjoittaja: Elandra

Ampiaistassu: 13kp –

Helmipilkku: 10kp –

Hallavarjo: 48kp! –

Laventelitassu: 53kp! – Olet nyt valmis soturiksi!

Lieskakajo: 30kp! –

Aurinkotassu: 4kp –

Kuutamotassu: 32kp! –

Talvikkitassu: 70kp! –

Mesitähti: 54kp! –

Kimalaistassu: 15kp –

Kultatassu: 7kp –

Sypressipentu: 12kp –

Pohjaharha: 16kp –

Kirjoittaja: Elandra

”Ei se mitään, en minä sitä niin ottanut! En usko, että pieni keskustelu altistaa meitä vaaraan, mutta ainakin joku ottaa partioinnin vakavasti. Oletko kuitenkaan kuullut partiosta joka olisi joutunut vaaraan pienen ja viattoman keskustelun takia? Minä en ainakaan ole, mutta tarinoitahan on yhtä monta, kun metsässä ruohonkorsia ja joku on voinut jäädä minulta kuulematta”, Lieskakajo naukui ystävällisesti. Keskustelu tuntui epämiellyttävältä, sillä raidallinen kolli ei tuntunut ymmärtävän, miten vakavasta asiasta hän puhui, kuin se olisi ollut ihan pikku juttu. Olin jo miettimässä vastaustani soturin kysymykseen, mutta Lieskakajo ehti avata suunsa uudestaan minua nopeammin:
”Minusta ainakin on mukava käyttää se aika töiden lisäksi myös klaanitovereihin tutustumiseen. Siitä ei ainakaan ole koskaan haittaa, että tuntee kissat keiden kanssa tekee töitä. Ja partiointikin sujuu joutuisammin, vai mitä?”
Kallistin päätäni hämmentyneenä. Lieskakajon ajatusmaailma vaikutti kovin huolettomalta ja välinpitämättömältä. Yllemme laskeutui hetken hiljaisuus, kun mietin tarkkaan sanojani. Lieskakajo katsoi minua koko sen ajan, hänen odottava katseensa ei kuitenkaan onnistunut häiritsemään ajatteluani.
”En ole kuullut”, vastasin rehellisesti ja jatkoin pikimmiten, ”mutta se ei tarkoita, etteikö niin voisi tapahtua. Vihollinen odottaa aina, että pääsisi yllättämään. Mielestäni ei ole kannattavaa ottaa riskiä, että koko partio joutuisi vaaraan tai joku kuolisi keskustelun vuoksi, jonka olisi voinut käydä vapaa-ajallakin.” Vaikenin pieneksi hetkeksi, kun jouduin taas miettimään mitä sanoa. Yritin olla nopea, ettei Lieskakajo päässyt puhumaan ennen minua.
”Eikö tutustumista voisi hoitaa ennen partiota tai sen jälkeen? Olen huomannut, että moni eloklaanilainen sekoittaa vapaa-ajan ja työn, jonka vuoksi minulla on toisinaan hyvin epäturvallinen olo partioissa”, lausahdin vakavailmeisenä, mutta kuitenkin ystävällisesti. En missään nimessä halunnut karkottaa Lieskakajoa luotani tai saada aikaiseksi riitaa, vaikka näkemyksemme olivatkin hyvin erilaisia.

//Lieska?

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo väräytti korvaansa Sypressipennun naukuessa odottavansa oppilasiaikojaan, mutta samalla ne myös jännittivät. Hallavarjo hymyili naaraspennulle rohkaisevasti.
”Tuollaiset tunteet kuuluvat asiaan, älä sinä turhia jännitä. Hyvin se menee, sinä saat taatusti oikein hyvän mestarin. Ei Eloklaanissa huonoja olekaan!” valkoturkkinen kollikissa rohkaisi toista ja sukaisi rintaansa hiljaisena, kun Sypressipentu otti osaa Halavaviiksen kuolemaan. Hallavarjo huomasi Sypressipennun vaikuttavan hieman uupuneelta, ensimmäinen seikkailu aukiolla väsytti taatusti pentua. Kollikissa pukkasi toista kohti pentutarhaa pienenä vihjeenä.
”Menehän siitä jo nukkumaan, Korppisiipi odottaa sinua varmasti”, soturi naukaisi lempeähköllä äänellä ja huomasi naaraan hieman pettyneen ilmeen.
”Voimme jutella taas huomenna, seikkailut odottavat sinua kyllä”, Hallavarjo jatkoi nopeasti ja pentu toivotteli sitten hyvät yöt kollisoturille.
”Hyvää yötä, kerrohan terveisiä Korppisiivelle!” Hallavarjo huikkasi rennosti ja hölkkäsi takaisin Viherkatseen luokse.
”Sypressipentuhan vaikutti oikein reippaalta pennulta”, Hallavarjo naukaisi hiljaisella äänellä käpertyessä takaisin Viherkatseen turkkiin kiinni. Naaras sukaisi kollin poskea lempeästi ja hiljainen kehräys kumpusi naaraan kurkusta.
”Haluaisitko sinä sitten toisen pentueen? Mitä luulet, olisiko meistä vielä joskus vanhemmiksi?” Viherkatse naukaisi pienen hiljaisuuden jälkeen ja sai valkean kollikissan mietteliääksi. Olihan hän miettinyt sitä millaista olisi olla taas isä. Se olisi hänestä hyvin hienoa ja kolli toivoi salaisesti voivansa olla vielä joskus hyödyksi pikkuvesseleille.
”Kyllä minä, mutta mietin vain miten Hillasielu ja Halavaviiksi ottaa sen? Eihän Halavaviiksi enää ole täällä maanpäällä meidän kanssamme, mutta… Tiedät kyllä”, Hallavarjo naukui rauhallisella äänellä ja sai Viherkatseen painautumaan soturiin yhä lujemmin.
”Kyllä minä tiedän, minäkin kaipaan Halavaviikseä jokaisena päivänä. Hän ja Hillasielu toivoo varmasti meidän molempien olevan vain onnellisia. Puhutaan Hillasielulle? Eihän toinen pentue tarkoita, että me hylkäisimme edelliset pentumme. He ovat ikuisesti meidän pentujamme. Toinen pentue tarkoittaa sitä, että meillä on rakkautta jakaa useammallekin pennulle. Ja meillähän on, meidän perheen rakkaus ei lopu ikinä”, Viherkatse mourui kumppanilleen lempeällä äänellä ja kolli hymyili naaraalle lempeästi.
”Sinä se aina sitten osaat lausua oikeat sanat tilanteeseen, kuin tilanteeseenkin. Olet oikeassa, meidän perheellämme rakkautta riittää. Ja onhan meillä myös hyvä tukiverkosto. Utusielu varmasti toimii tätinä pentujemme elämässä ja Kirsikkakuono vain nauttii, jos pennut käyvät hänen luonaan. Emoni ei elä ikuisesti, hän on jo klaaninvanhin. Minusta olisi hienoa, että hän tapaisi vielä meidän toisen pentueemme. Ehkä hän voisi jopa nimetä yhden pennuista tai sitten nimeäisin jonkun pennun marjan mukaan. Marjapentu? Vadelmapentu? Mansikkapentu? Mustikkapentu? Karpalopentu? Nimivaihtoehtoja on vaikka muille jakaa”, Hallavarjo puheli viikset värähdellen innosta, hän alkoi jo innostua toisesta pentueesta.
”Jatkan mielelläni tätä nimiteemaa yhdellä pennulla”, Viherkatse kehräsi ja puski kumppaniaan. Hallavarjo hautasi kasvonsa naaraan turkkiin ja värähti. Sadepilvet olivat hetki sitten kerääntyneet taivaalle ja pisarat ropisivat kaksikon turkin päälle. Hallavarjo ei välittänyt turkkinsa kastumisesta, hetki oli hänelle täydellinen. Hallavarjo hengitti kumppaninsa turvallista ja tuttua tuoksua, Viherkatse oli todella hänen elämänsä rakkaus. Naaras oli täydellinen emo, täydellinen kumppani. Enempää Hallavarjo ei voisi toivoa Tähtiklaanilta ikipäivänä.

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistassu katsahti hieman nälkäisenä Kultatassun hiireen, vaikka tiesi että ei saisi välttämättä syödä vielä. Naaras asettautui nojaamaan oppilaiden pesää vasten, jotta voisi sukia turkkiaan paremmin. Naaraan turkissa oli tietyt kohdat joita hänen oli vaikea sukia. Yksi niistä oli hänen naamansa, mutta onneksi Hiilihammas auttoi häntä aina välillä sen sukimisessa. Samoin Korppisiipi. Se lämmitti Kimalaistassun pientä suurta sydäntä kovin. Kultatassu naukaisi hänelle kuuluvan hyvää ja raitaturkkinen kissa hymyili oppilastoverilleen lämpimästi.
”Minusta on mukava kuulla, että sinulle kuuluu hyvää. Oppilasaikasi taitaakin lähentyä loppuaan? Olet ollut jo tovin oppilaana”, Kimalaistassu maukaisi lempeällä äänellä ja kallisti päätään.
”Aavistelen, että pääsen pian soturiksi. Lieskakajo on käyttäytynyt viime aikoina vähän siihen malliin”, hunajanvärinen naaras kertoi ja Kimalaistassu nyökkäsi mietteliäänä toiselle. Hän toivoi myös pääsevänsä joskus soturiksi, mutta tiesi hänen toiveensa olevan lähes mahdoton. Ei se toteutuisi, vaikka hän rukoilisi Tähtiklaanilta sitä joka yö. Ja niin naaras tekikin, hän oli hyvin hengellinen kissa ja tukeutui Tähtiklaaniin pienemmässäkin murheessa. Kimalaistassu oli jopa pyytänyt Tähtiklaanilta, että he jakaisivat Talvikkitassullekin rauhaa, jotta toinen voisi keskittyä koulutukseensa. Todellisuudessa Kimalaistassun teki mieli pyytää Tähtiklaanilta oppilaalle ikuista kadotusta. Ainakin punaruskea kissa muuttaisi joskus pois oppilaiden pesästä, silloin Kimalaistassu voisi nukkua yönsä rauhassa. Talvikkitassu kiusasi häntä usein öisin tökkimällä hereille tai laittamalla naaraan sammaliin piikkejä. Kimalaistassun ajatteluhetken keskeytti kysymys parantajan pesästä. Kultatassu kysyi kiinnostuneella, mutta hieman huolestuneella äänensävyllä oliko Kimalaistassu käynyt parantajan pesässä ja eihän toinen ollut satuttanut itseään. Raidallinen kissa pudisteli rauhallisesti päätään.
”Kävin pesässä opiskelemassa yrttejä Liljatuulelta. Ajattelin, että jos en taisteluissa voi olla hyödyksi puolustamalla klaania, voin varmasti hätätilanteessa auttaa Liljatuulta ja Leimusilmää. Olen kunnossa kyllä, älä minusta huolehdi”, Kimalaistassu naukaisi ujosti. Kultatassu vaikutti kyllä kiltiltä ja lempeältä kissalta, mutta naaras silti pelkäsi toisen nauravan hänelle, kun hän oli kiinnostunut myös parantamisesta.
”Mitä sinä ajattelet parantajista?” Kimalaistassu kysyi hiljaisella, aralla äänellä. Kimalaistassu yritti kohentaa asentoaan, mutta alkoi taas valahtamaan alas. Kimalaistassu pihahti hiljaa korjatessaan sitä.

//Kulta?

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo oli retkottanut Eloklaanin leirissä suosikkikivellään, kunnes Minttuliekki oli nimennyt hänet Pohjaharhan johtamaan partioon. Reippaana kissana Lieskakajo ei ollut pistänyt varapäällikölle vastaan, vaan noussut oitis ja tassutellut valkean kollin luokse. Hän ei tuntenut partion johtajaa tai oikeastaan myöskään partion muita jäseniä kovinkaan hyvin. Rastaskukka oli Nokkospilvelle sukua ja Salamataivaan kanssa he olivat olleet oppilastovereita. Joskin kollin nimitys oli viivästynyt aika paljon, ei oranssiturkkinen kissa tiennyt siitä sen enempää. Pohjaharhakin vaikutti aika totiselta kissalta, Irvitassukaan ei paljoa puhua pukahtanut. Kolli tiesi Rastaskukan olevan joskus teräväkielinen, mutta pääosin kuitenkin aika ystävällinen kissa. Puhuminen jäisi siis Lieskakajon harteille, elleivät he meinanneet partioida täydessä hiljaisuudessa. Se ei soturille sopinut, kyllä nyt partioon puhetta mahtuisi! Lieskakajo kiri Pohjaharhan rinnalle heidän päästessä nummille. Nummimaisena oli kollikissasta hyvin kaunis näin hiirenkorvan aikaan, viherlehtenä se olisi vielä kauniimpi. Lieskakajo kallisti päätään ja katsahti Pohjaharhaan, joka oli hyvin keskittynyt partiointiin. Mitä kollin päässä liikkui?
”Oletko ensimmäistä kertaa partion johdossa?” soturi kysyi Pohjaharhalta rennosti ja kolli soi Lieskakajolle vilkaisun. Pohjaharha vastasi lyhyesti olevansa ensimmäistä kertaa johdossa ja Lieskakajo kohautti olkiaan. Toinen ei tainnut olla kovinkaan puheliasta seuraa. Kolli katseli taivasta pohtivana, se oli yhtä harmaa kuin Salamataivaan turkki. Tulisikohan illemmalla sadetta? Lieskakajon turkki väreili ja hän oli varma, että se enteili sadetta!
”Minäkin muistan, miltä tuntui johtaa partiota ensimmäistä kertaa”, raidallinen kissa kertoi toiselle hyväntuulisesti ja oli avaamassa suutaan uudelleen, kunnes Pohjaharha keskeytti hänet vakavalla äänellään.
”Meidän pitäisi keskittyä partiointiin, ei keskustelemiseen”, valkea kollikissa vastasi hänelle ja sen jälkeen Lieskakajo vaikeni. Jos partion johtajan toive oli partioida hiljaisuudessa, kai hänen sitten pitäisi noudattaa sitä. Hiljainen partio merkkasi rajat, jonka jälkeen he palasivat leiriin. Lieskakajo hyvästeli partion rauhallisella hännän heilautuksella ja lähti sitten tassuttelemaan kohti soturien pesää. Kollikissa kurkkasi pesän sisälle toiveikkaana, olisiko siellä hänelle seuraa? Pesässä ei kuitenkaan ollut ketään soturille läheistä kissaa, joten hän jäi istuskelemaan pesän ulkopuolelle. Kenties Nokkospilvi palaisi pian leiriin, jonka jälkeen kolli voisi ehdottaa naaraalle kielten vaihtamista tai riistan jakamista. Hänen mietteensä keskeytti kuitenkin hyvinkin yllättävä kissa ja Lieskakajon katse oli täynnä yllättyneisyyttä. Pohjaharha kysyi saisiko hän liikkua kollin seuraan ja Lieskakajo nyökäytti päätään empimättä.
”Tietysti”, soturi vastasi hieman yllättyneenä. Kolli ei aloittanut keskustelua soturin kanssa, vaan antoi toisen aloittaa kerta oli hänen seuraansa liittynyt.
”Ei ollut tarkoitus olla tyly aiemmin. En vain tahdo altistaa itseäni ja klaanitovereitani vaaraan keskittymällä ympäristön sijasta keskustelemiseen”, Pohjaharha totesi rauhallisella äänellä ja katsoi klaanitoveriaan ilmeettömänä silmiin. Lieskakajo kallisti päätään, mutta hymyili sitten.
”Ei se mitään, en minä sitä niin ottanut! En usko, että pieni keskustelu altistaa meitä vaaraan, mutta ainakin joku ottaa partioinnin vakavasti. Oletko kuitenkaan kuullut partiosta joka olisi joutunut vaaraan pienen ja viattoman keskustelun takia? Minä en ainakaan ole, mutta tarinoitahan on yhtä monta, kun metsässä ruohonkorsia ja joku on voinut jäädä minulta kuulematta”, Lieskakajo naukaisi uteliaalla äänellä ja räpäytti silmiään.
”Minusta ainakin on mukava käyttää se aika töiden lisäksi myös klaanitovereihin tutustumiseen. Siitä ei ainakaan ole koskaan haittaa, että tuntee kissat keiden kanssa tekee töitä. Ja partiointikin sujuu joutuisammin, vai mitä?” kolli naukui hyväntuulisen iloisesti Pohjaharhalle, jota Lieskakajon vastaus ei näyttänyt varsinaisesti miellyttävän.

//Pohja?

Kirjoittaja: Saaga

Hallawvarjo oli kysynyt, odotanko oppilas aikaani innolla joten vastasin hänelle totuuden mukaisesti olihan hän ystäväni. ”Odotan mutta kyllä minua jännittää,” olin sanonut hänelle. Hymyilin. ”ja anteeksi Halavaviiksen puolesta,” sanoin hiljaa ja katsoin soturia surullisena hänen menetyksestään. Nuolaisin rintaani uupuneena. Hallavarjo katsahti minuun. ”Meneppäs siitä nukkumaan,” hän sanoi ja jatkoi äkkiä kun huomasi ilmeeni, ”voimme jutella taas huomenna.” Katsahdin tassuihini. ”Öitä sitten,” sanoin ja tassutin poispäin kollista nyökäten. Hallawarjo hymyili ja tassutti takaisin kumppaninsa luokse. Naaras hymyili vielä minulle ja otti sitten Hallavarjon vastaan kehräten. Tassutin leirin poikki pentutarhalle. Niiskaisin nenääni. Olisin halunnut olla jo oppilas. Ehkä minut laitettaisiin Hallavarjon uudeksi oppilaaksi. Valkoinen kolli oli kertonut, että oli ollut Korppisiiven mestari aikoinaan. Tulisikohan minustakin niin hyvä soturi, että saisin oppilaan? mietin hiljaa mennessäni makuusijalleni. Käperryin kerälle pentu tarhassa, joka tuntui tyhjältä. Olin pesässä ainoa pentu nyt kun Kuutamopentu oli nimitetty -tassuksi. Olin tietenkin iloinen hänen puolestaan mutten ollut ehtinyt jutella hänen kanssaan. Olin tähän asti jutellut vain Hallavarjolle ja olipa onni, että satuin juuri hänen seuraansa. Minua alkoi väsyttää todenteolla joten laitoin silmäni kiinni. Meni hetki ennen kuin nukahdin syvään uneen.

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassu kyräili Kuutamotassua oppilaiden pesän nurkassa. Naaras oli pesän uusin oppilas ja Kimalaistassun, sen vajaan kissan sisko. Naaras siristeli silmiään ja oli naukaisemassa Kuutamotassulle jotain, mutta Okraviiksen murahdus keskeytti hänet.
”Harvinaista, että olet oppilaiden pesässä etkä jossain muualla”, Okraviiksi naukui piikikkäällä äänellä oppilaalleen ja sai Talvikkitassun tuhahtamaan äänekkäästi. Miksi Tähtiklaani oli kironnut hänet ärtyisällä mestarilla?
”Eikös meillä taisteluharjoitukset ollut?” naaras vastasi mestarilleen ja nousi sitten ylös. Naaras venytteli käpäliään oikein suurieleisesti ja vilkaisi vielä mustavalkoista naarasta merkillisesti. Jokin Kuutamotassussa kiinnosti häntä, mutta hän ei ollut varma mikä. Talvikkitassu lähti sitten Okraviiksen perään ja kiri päästäkseen kollin rinnalle.
”Millaiset taisteluharjoitukset sinä ajattelit järjestää minulle?” punaruskea avasi keskustelun uteliaana. Hiljaisuus ei sopinut hänelle ja hän kehittelisi keskustelun vaikka sitten äksyn mestarinsa kanssa.
”Miksi sinä olet aina noin äksy? Onko hiiri puraissut sinua joskus kieleen?” Talvikkitassu jatkoi ja vilkaisi mestariaan silmät sirrillä.
”Miksi sinä olet aina noin ärsyttävä? Keskity koulutukseesi, niin pääsen sinusta joskus eroon”, Okraviiksi murahti ja he pääsivät pian uintipaikalle. Talvikkitassu katseli vettä kummastuneena, nyt olisi aivan liian kylmä uintiharjoituksiin! Ja eikö heidän pitänyt harjoitella taistelua eikä uimista?
”Opetan sinulle muutamia liikkeitä, joita vettä pelkäämättömät kissat voivat hyödyntää. Veden lämmetessä opetan sinulle myös muita liikkeitä, jotka voivat koitua eduksesi taisteluissa, jossa vettä on lähettyvillä”, Okraviiksi selitti punaruskealle kissalle, joka katseli vettä pohtivana.
”Talvikkitassu, katso minuun kun puhun”, Okraviiksi murahti. Kollista oli tullut entistä vaativampi naaraan temppuilujen jälkeen ja se lisäsi Talvikkitassun halua kapinoida. Hän ei kuitenkaan halunnut tuottaa pettymystä Mesitähdelle, muuten hän olisi haistattanut mestarilleen ketunläjät ja maleksinut takaisin leiriin. Talvikkitassu meinasi pyöräyttää silmiään, mutta nyökkäsi sitten väkinäisesti. Kolli kulki sitten naaraan ohitse ja asettautui veden läheisyyteen.
”Ensimmäiset kaksi liikettä tulee tässä”, ruskeaturkkinen soturi naukaisi ja asettautui sitten aloitusasentoon. Talvikkitassu kulki lähemmäs ja vilkaisi toiseen haastavaisesti. Hän kyllä voittaisi Okraviiksen mennen tullen! Kolli hypähti Talvikkitassua kohti, mutta kierähti sitten ketterästi ja huiskautti hännällään naaraan kasvoille vettä. Talvikkitassu meni hämilleen Okraviiksen liikkeestä ja tänä aikana soturi syöksähti naarasta kohti. Okraviiksi kaatoi oppilaansa maahan ja piti rimpuilevaa naaraskissaa paikoillaan. Talvikkitassun päässä alkoi raksuttamaan, miten hän jatkaisi tästä eteenpäin? Talvikkitassu alkoi potkimaan kollia niin lujaa, kuin vain pienistä käpälistään sai voimaa ja Okraviiksen hellitettyä, hän kierähti Okraviiksen alta. Talvikkitassu hypähti muutamat loikat taaksepäin eikä huomannut taakseen ilmestynyttä jokeaan. Naaras kiljahti kaatuessaan jokeen ja tunsi kylmän veden pureutuvan välittömästi naaraan turkin läpi. Okraviiksi katsoi oppilastaan töykeästi eikä tarjonnut auttavaa käpälää naaraalle.
”Kömmi nyt sieltä ylös”, Okraviiksi totesi viileästi. Naaras tuhahti. Oliko toinen järjestänyt tämän näin?
”Hyvä taistelija on aina varuillaan ja tietoinen ympäristöstään. Sinä et ollut, sen takia sinä putosit. Oikeassa taistelutilanteessa olisin käyttänyt tämän hyödyksi ja yrittänyt pitää sinua hetken veden alla. Se ei kuitenkaan ole tässä vaiheessa hiirenkorvaa turvallinen harjoitus, vesi on vielä niin kylmää”, Okraviiksi selitti ja Talvikkitassu nousi tuohtuneena ylös. Hän oli saanut kaikkien aikojen hiirenaivoisimman mestarin!
Talvikkitassu ravisteli turkkiaan, joka oli mennyt aivan pörröön vedestä. Ilmakaan ei ollut ihanteellisin uintiretkille ja se lupasi sadetta.
”Ketku”, naarasoppilas mutisi mestarilleen ja vilkaisi kollia happamana.
”Pitää olla pärjätäkseen taistelussa. Se oli sinun oma vikasi, sinä tässä et ollut tarkkaavaisena. Minusta tuntuu, että tähän on hyvä lopettaa tällä kertaa, saat pohtia nyt tapahtunutta ja ensi kerralla voit olla parempi”, Okraviiksi naukui ja sai Talvikkitassun innon pienesti nousuun. Ensi kerralla hän näyttäisi tuolle lurjukselle närhen munat!
”Selvä, ei minua kiinnostaisikaan jatkaa tässä viileydessä”, punaruskea kissa tuhahti, vaikka todellisuudessa hän olisi halunnut heti testata oppimaansa. Okraviiksi lähti sanaakaan sanomatta hölkkäämään kohti leiriä ja Talvikkitassu ryntäsi kollikissan perään. Hän otti ensiksi muutamia hölkkäaskelia, mutta virnisti sitten mestarilleen ja ryntäsi juoksuun. Hah, Okraviiksi saisi niellä pölyä! Talvikkitassu nautti jokaisesta juoksuaskeleesta, kunnes tunsi jonkun tarraavan hänen häntään ja naaras käännähti kosketuksen voimasta. Talvikkitassu mätkähti maahan iskun voimasta ja katsoi Okraviikseä happamana.
”Mitä minä sanoin, ole valppaana. Ja kunnioita minua, minä kuljen edelläsi etkä lähde omille teillesi”, ruskeaturkkinen kolli naukaisi tyytymättömänä oppilaansa käytökseen ja hypähti Talvikkitassun päältä. Talvikkitassu vilkaisi jo vihaisemmin mestariaan ja hypähti kollin niskaan.
”Ole itse varuillasi!” naaras sihahti ja Okraviiksi heittäytyi selälleen, jättäen naaraan alleen. Talvikkitassu yritti potkia mestarinsa selkää, mutta pihahti lopulta luovutuksen merkiksi.
”Hyvä yritys, mutta ei tarpeeksi hyvä. Jos olisit ollut harjoituksissa paikalla, olisit voinut onnistua. Ehkä tämä jatkossa motivoi sinua olemaan paikalla. Pidä kuitenkin mielessä, että minä en juokse sinun perässäsi. Jos haluat olla oppilaana sisaruksiasi pidempään, niin omapahan on valintasi”, kolli murahti ja vapautti naaraan. Talvikkitassu ja Okraviiksi etenivät kohti leiriä, tällä kertaa matka sujui hiljaisuuden vallitessa ja ongelmitta. Kun kaksikko pääsi leiriin, Okraviiksi vapautti oppilaansa ja naukaisi hakevansa toisen heti aamunkoitteessa. Naaras heilautti mestarilleen häntää ja suuntasi sitten oppilaiden pesälle sukimaan kosteaa turkkiaan. Naaras nautti pesän lämmöstä ja hiljaisuudesta, joka ei kauaa kestänyt. Pian Kuutamotassu saapui oppilaiden pesään ja naaras siristeli jälleen silmiään. Talvikkitassu jatkoi turkkinsa sukimista ja silmäili välillä oppilasta.
”No, aiot kuitenkin sanoa jotain”, Kuutamotassu naukaisi lopulta hetken oppilaan tuijotuksen jälkeen ja Talvikkitassu siristeli vielä kerran silmiään.
”En tiedä kannattaako minun tuhlata sanojani sinun kaltaiseen kissaan, olet kuitenkin yhtä hiirenaivoinen kuin siskosi. Vain Kimalaistassu voi epäonnistua yhtä lahjakkaasti”, Talvikkitassu naukaisi hieman ylimielisesti. Sosiaaliset suhteet olivat sujuneet huonosti viime aikoina eikä naaras saanut paljoa ystävällisiä sanoja sanottuja. Hän kuitenkin edelleen tapitti mustavalkoista naarasta kiinnostuneen oloisena.
”Vai? Oletko kenties jotain parempaa, hm?” punaruskea kissa kysyi sitten viekkaasti.
”Voiko kissa joka ui hiirenkorvan kylmimpään aikaan olla jotain muuta kuin hiirenaivoinen?” Kuutamotassu vastasi sarkastisesti ja Talvikkitassu tuhahti naaraalle. Jokin toisen sarkastisessa olemuksessa kiehtoi naarasta ja hän halusi salaa ottaa naaraasta selvää. Talvikkitassu asettautui parempaan asentoon ja kohautti olkiaan tympääntyneenä edelleen Okraviikseen. Olisipa Mesitähti antanut hänelle paremman mestarin! Jopa Korppisiipi olisi ollut parempi vaihtoehto, mutta Kuutamotassu oli sitten vienyt emonsa pentutarhalle. Hänen takiaan hän joutui kestämään Okraviikseä!
”Osa kissoista omistaa harvinaisen katalan mestarin”, Talvikkitassu naukaisi närkästyneenä ja venytteli takakoipiaan oikein suurieleisesti.

// Kuutamo? Toivottavasti en hitannut ihan väärin D:

Kirjoittaja: Elandra

”Lähdetään”, sanoin partion jäsenille, jotka seisoivat kanssani piikkihernemuurin edustalla. Minttuliekki oli nimennyt minut ensimmäistä kertaa koskaan partion johtoon. Hienoinen jännitys oli varjostanut mieltäni koko aamupäivän, mutta kaikki se oli kadonnut, kun partio oli kerääntynyt ympärilleni. Olin partioinut lukuisia kertoja ja tiesin kyllä mitä tehdä. Minttuliekki oli nimennyt partioon lisäkseni Rastaskukan, Lieskakajon, Salamataivaan ja Irvitassun. Tarkoituksenamme oli kiertää Eloklaanin etelä- ja länsirajat.
Kerroin suunnitelmasta myös muulle partiolle päästyämme ulos leiristä. Lähdin johdattamaan heitä kohti nummia. Tarkkailin koko ajan ympäristöäni. En halunnut tulla vihollisen yllättämäksi, jos joku sellainen sattuisi pyörimään Eloklaanin reviirillä. Metsä vaikutti kuitenkin aivan normaalilta hiirenkorvan ajan metsältä. Siellä täällä ympärillämme oksat rasahtelivat metsän eläinten astuessa niiden päälle ja linnut visersivät laulujaan puiden oksilla. Taivas oli harmaa, mutta vettä ei ainakaan vielä satanut. Kenties loppupäivästä olisi luvassa sadekuuroja.
Metsämaisema vaihtui avaraan nummimaisemaan. Ruoho vihersi ja oli alkanut kasvamaan. Siellä täällä kasvoi kukkia, jotka olivat vasta nupulla. Muistin viime viherlehdestä sen, miten kaunis nummi olikaan viherlehden aikaan. Tarkkailin katseellani nummia ja pysyttelin edelleen valppaana. Metsässä vihollisen oli helppo hyökätä kimppuumme aluskasvillisuuden suojista, mutta nummilla se olisi haastavampaa. Näkisimme lähestyvän vihollisen jo kaukaa.
”Oletko ensimmäistä kertaa partion johdossa?” Lieskakajon ääni häiritsi keskittymistäni. Vilkaisin raidallisen kollin suuntaan.
”On”, vastasin lyhyesti toivoen että soturi ei jatkaisi keskustelua enempää, vaan keskittyisi partiointiin. Käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Olin helpottunut, kun Lieskakajo pysyi vaiti. Hiljaisuus kuitenkin rikkoutui, kun punaturkkinen soturi avasi taas suunsa:
”Minäkin muistan, miltä tuntui johtaa partiota ensimmäistä kertaa.” Vilkaisematta aivan kintereilläni kulkevaa kollia, vastasin hänelle rauhallisella, mutta vakavalla äänellä:
”Meidän pitäisi keskittyä partiointiin, ei keskustelemiseen.” Sen jälkeen Lieskakajo vaikeni. Loppupartio sujui oikein mallikkaasti. Merkkasimme rajat, eikä niiden tuntumassa ollut jälkiä ulkopuolisista kissoista.

Leiriin palattuamme uskalsin taas rentoutua. Partioidessa ympärillämme ei ollut muureja, jotka pitivät viholliset loitolla, vaan olimme oman onnemme nojassa. Leirissä ympäristöä ei pitänyt koko aikaa tarkkailla, riitti kun välillä vilkuili piikkihernetunnelin suuntaan, jos joku ulkopuolinen sattuisikin kävelemään leiriin. Partio hajaantui kukin omiin touhuihinsa. Seurasin katseellani, kuinka Lieskakajo tassutteli kohti sotureiden pesää. Kolli ei mennyt pesään, vaan jäi istuskelemaan sen lähettyville.
Viime aikoinani tavoitteenani oli ollut tutustua eloklaanilaisiin ja selvittää, mitä soturius kullekin merkitsi. Välillä nimittäin tuntui, ettei yksikään soturi osannut arvostaa soturiutta ja sen tuomaa
vastuuta niin kuin minä. Sen huomasi erityisesti partioissa, joissa kissat keskustelivat niitä näitä ja aiheuttivat puutoksia ympäristönsä tarkkailussa. Astelin rennoin askelin raidallisen soturin luokse. Hän nosti vihreän katseensa minuun ja vaikutti yllättyneeltä.
”Ai, hei Pohjaharha”, kolli lausahti kohteliaasti.
”Hei, saanko liittyä seuraasi?” esitin kysymyksen vakavailmeisenä. Lieskakajo ei empinyt, vaan nyökkäsi:
”Tietysti.” Istuuduin alas parin hiirenmitan päähän kollista ja mietin hetken, miten voisin aloittaa keskustelun hänen kanssaan. En tuntenut Lieskakajoa erityisen hyvin, olin kylläkin kuullut hänen puhuvan usein ja paljon.
”Ei ollut tarkoitus olla tyly aiemmin. En vain tahdo altistaa itseäni ja klaanitovereitani vaaraan keskittymällä ympäristön sijasta keskustelemiseen”, totesin rauhallisella äänellä, edelleenkin täysin ilmeettömänä katsoessani Lieskakajoa silmiin.

//Lieska?

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo naurahti toiselle ja hymy kohosi hänen kasvoilleen, kun Sypressipentu naukaisi leirin olevan hänestä niin iso. Sypressipentu lisäsi vielä tämän olevan ensimmäinen kerta ulkona käydessä. Hallavarjosta oli mukava nähdä naaraspennun into, toinen oli niin nuori ja täynnä uteliaisuutta. Hallavarjo esitteli leiriä ja katsahti välillä pentuun, joka naukui hieman epäileväisesti ettei ollut tavannut ketään noista kissoista ennen.
”Ei siinä mitään, mene vain tutustumaan heihin, kun haluat”, valkoturkkinen kissa maukaisi rohkaisevaisesti ja nyökkäsi sitten kissoja kohden, jonka jälkeen hän vilkaisi Hiilloskatsetta ja Nokilintua. Naaras tunnettiin puheliaana ja huolehtivaisena, kun taas kolli oli hieman jurompi ja äksympi tapaus. Hallavarjo ei tuntenut kaksikkoa kovin hyvin, toisaalta hän taas pohti, että olisi pitänyt tutustua klaaninvanhimpiin. Yleensä oppilaat tunsivat heidät parhaiten, kun ravasivat klaaninvanhimpien luona solkenaan. Sypressipentu naukaisi hymyillen tietäneensä klaaninvanhimmat ja yritti kurkotella leirin toiselle puolelle. Hallavarjokin vilkaisi sinne, mutta siellä ei tapahtunut mitään sen ihmeellisempää.
”Onko sinulla pentuja tai oppilasta?” naaraspentu kysyi uteliaana. Hallavarjo nyökkäsi toiselle rauhallisesti, mutta haikeana.
”Oli ja on. Halavaviiksi oli minun tyttäreni, Hillasielu taas on poikani”, soturikolli naukaisi hiljaisella äänellä ja katsahti taivaaseen hiljaisena. Siellä Halavaviiksi oli, vartioimassa perheensä polkua. Hallavarjo piti häntänsä hiljaa paikoillaan ja katsoi sitten taas nuoreen kissanpentuun.
”Halavaviiksi oli hyvä kissa.. Hillasielukin on, tietysti. Molemmat ovat. Mutta oppilasta minulla ei ole tällä hetkellä, olen kyllä kouluttanut Korppisiiven soturiksi. Korppisiipihän oli sinun kanssa samaan aikaan pentutarhassa, kuningattarena tosin”, Hallavarjo kertoi ja hymähti sitten. Pitäisi vain yrittää unohtaa. Tai ei, ei unohtaa. Pitäisi yrittää jaksaa jatkaa elämää ja vaalia Halavaviiksen muistoa kunnialla.
”Odotatko jo oppilasaikojasi innolla?” Hallavarjo kysyi Sypressipennulta reippaampana.

//Sypressi?

Kirjoittaja: Elandra

Kun tyttäreni valitti väsymystä, lähdin kulkemaan hänen rinnallaan pääaukion poikki kohti Litteäkiveä. Ilta oli vaihtunut alkuyöksi ja Hopeahäntä loisti kirkkaana pilevttömällä taivaalla. Leirissä vallitsi täysi hiljaisuus, kun eloklaanilaiset olivat siirtyneet pesiinsä nukkumaan.
”Laventelitassu ja emokin olisi varmasti tullut mielellään, mutta ollaanko kuitenkin kaksin? Toivottavasti Laventelitassu ei suutu, hänkin olisi varmasti mielellään viettänyt sinun kanssa aikaa”, Talvikkitassu päästi suustaan huolestuneen naukaisun. Pudistin päätäni ja käänsin lohduttavan katseeni punaruskeaan oppilaaseen:
”Hän ymmärtää aivan varmasti. Laventelitassu on varmasti huomannut, miten paha mieli sinulla on ollut. Uskon, että hän on vain iloinen, kun olet taas oma itsesi.” Talvikkitassu väläytti minulle pienen, kiitollisen hymyn, ennen kuin käperryimme vierekkäin sammalvuoteelleni makaamaan. Sipaisin kielelläni muutamat kerrat tyttäreni korvaa, aivan kuten olin tehnyt hänen ollessaan vasta pentu. Talvikkitassun kurkusta kumpusi hiljaista kehräystä, kun tämä nukahti vierelleni. Ennen kuin aloin itse nukkumaan, katselin naarasta sen verran, mitä hämärässä erotin. Isänä olo oli yhtä aikaa maailman ihaninta, mutta myös raskainta. Halusin jokaisen pentuni kasvavan kunnioitettaviksi, hyviksi kissoiksi.
Väsymys vei voiton, joten laskin hiljaa pääni sammaliin. Olin niin väsynyt, että nukahdin melkein saman tien.

Oli huojentavaa nähdä, kuinka Talvikkitassun käytös näytti muuttuneen heti keskustelumme jälkeen. Kiukkuisesta, sääntöjä rikkovasta oppilaasta oli taas tullut tunnollinen ja huomattavasti hyväntuulisempi. Parina viimeisenä yönä olin nukkunut harvinaisen huonosti. Unessani olin nähnyt Mahlahallan, Lauhalaukan ja Metsähallan kasvot vuorotellen. He tuijottivat minua niin syyttävästi, että kylmät väreet kulkivat edelleen selkäpiitäni pitkin ajatellessani unta. Olin kuitannut ensimmäisen unen vain sillä, että kolmikon kohtalo vaivasi minua edelleen. Mutta unen toistuessa, en saanut sitä pois mielestäni.
Heti herättyäni, olin suunnannut parantajan pesälle toivoen, että Liljatuuli tai Leimusilmä voisi auttaa minua.
”Liljatuuli? Leimusilmä?” huhuilin kaksikkoa päästyäni sairasaukiolle. Parantajaoppilaan musta pää pilkisti parantajan pesän sisältä. Kolli katsoi minua kysyvästi.
”Hei, Mesitähti. Onko kaikki hyvin?” kolli kysyi astuttuaan ulos pesästä sairasaukiolle. Hän silmäili nopeasti koko kehoni läpi keltaisilla silmillään. Pudistin hitaasti päätäni.
”Ei mitään akuuttia, minulla on kaikki hyvin. Tahdoin vain tulla kysymään, että oletteko te sattumoisin nähneet jotain erityisiä unia viime aikoina? Onko Tähtiklaani puhunut teille?” esitin kollille takellellen kysymyksiä. Leimusilmä kallisti päätään ja pudisti sitä vuorostaan.
”En ainakaan minä, eikä Liljatuulikaan ole kertonut mitään sellaista. Onko jotakin sattunut?” parantajaoppilas kysyi silmät suurina.
”En ole ihan varma. Lauhalaukan, Mahlahallan ja Metsähallan kohtalot piinaavat minua öisin. Olen nähnyt heistä unta kahtena yönä peräkkäin, voisikohan se tarkoittaa jotakin?” esitin parantajaoppilaalle kysymyksen toivoen, että hän olisi osannut vastata siihen. Leimusilmä katsoi minua hetken mietteliäänä ennen kuin naukui pahoitellen:
”Yritin selvittää heidän kohtaloaan Tähtiklaanilta viime puolikuun aikaan, mutta he eivät vastanneet. Tämä on vain hakuammuntaa, mutta ehkä sinun pitäisi käydä kysymässä sitä esi-isiltämme?”
Ehdotus ei suinkaan ollut huono, jonka vuoksi päätin tarttua siihen. Nyökkäsin kiitollisena.
”Kiitos, Leimusilmä. Taitaa olla parasta vaeltaa Kuulammelle heti tänä yönä”, väläytin parantajaoppilaalle pienen hymyn.
”Oli ilo olla avuksi”, Leimusilmä lausahti virnistäen, ennen kuin hyvästelimme toisemme ja poistuin takaisin pääaukiolle.

Koko päivä kului harvinaisen hitaasti. Aurinkohuipun aikoihin kävin harjoituksissa Kimalaistassun kanssa. Oli vaikeaa keskittyä oppilaan kouluttamiseen, kun päässäni pyöri vain tuleva retkeni Tähtiklaania tapaamaan. Tänään vuorossa olivat taisteluharjoitukset, jotka eivät koskaan olleet olleet Kimalaistassun vahvuus. Kimalaistassun koulutuksessa oli omat haasteensa naaraan puuttuvan etujalan vuoksi. Jouduin soveltamaan paljon ja keksimään uusia liikkeitä, joita myös Kimalaistassu voisi käyttää.
Olimme tänään harjoitelleet sitä, miten Kimalaistassu voisi tarvittaessa paeta viholliseltaan. Taistelu ei ollut hänen vahvuutensa, jonka vuoksi hänen olisi edes turha yrittää taistella kokeneempia taistelijoita vastaan. Naaras osasi taitavasti ennakoida vastustajansa aikeita, mutta itse taisteleminen tuotti hänelle hankaluuksia.
Harjoitusten päätyttyä aurinko oli yhä taivaanrannan yläpuolella. Olin jakanut tuoresaalista Minttuliekin kanssa ja kertonut hänelle aikeistani käydä Kuuluolalla sekä huolistani, jotka koskivat kadonnutta kolmikkoa. Minttuliekin mielestä oli ollut hyvä ajatus käydä jututtamassa Tähtiklaania.

Kun aurinko oli viimein lähtenyt, lähdin matkaan. Onnekseni en joutunut enää kulkemaan Kuuluolalle Kuolonklaanin reviirin poikki, vaan pääsin nopeasti perille maanalaisten tunneleiden kautta. Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat löytäneet tunnelit viime viherlehden aikaan.
Astelin varovaisesti melko ahtaaseen onkaloon, joka vei minut pilkkopimeään tunneliin. Tunnelissa olin ainoastaan viiksieni varassa. En nähnyt lainkaan eteeni. Olin kulkenut tunnelia pitkin muutamia kertoja, ja reitti alkoi olla jo melko selkeänä päässäni. Tiesin miltei joka mutkassa koska täytyi kääntyä ennen kuin seinä tuli vastaan. Kuljin oikeanpuoleista seinää pitkin niin, että viikseni hipoivat sitä.
Kuljettuani hyvän matkaa pilkkopimeässä tunnelissa, seinä viereltäni katosi. Saavuin aukiolle, jonka katosta paistoi sisään heikkoa kuunvaloa. Valon avulla osasin kävellä keskellä aukiota olevan lammen luokse. Kumarruin veden ääreen ja painoin pääni alas juodakseni lammen vettä. Ennen kuin suljin silmäni, näin kirkkaan valon. Peräännyin askeleen etäämmäs lammesta ja otin hyvän asennon. Esi-isät tuuduttivat minut uneen.

Heräsin metsässä. Tutut maisemat ympäröivät minut ja tiesin olevani Tähtiklaanin metsissä, vaikka viime vierailustani olikin kulunut aikaa. Lähdin kulkemaan varovaisin askelin eteenpäin sadunomaisessa metsässä. Otettuani muutaman askeleen, erotin kaksi tuttua tuoksua. En ollut varma, olinko enemmän helpottunut vai surullinen, kun näin kahden soturin astelevan eteeni.
Lauhalaukan ja Mahlahallan ilmeet olivat rauhalliset. Heidän turkkinsa olivat muuttuneet kimmeltäviksi, aivan kuten jokaisen tähtikissan turkeille kävi.
”Mitä oikein tapahtui?” se oli ainoa asia, jonka sain ulos suustani. Molempien tähtikissojen ilmeet vakavoituivat.
”Pysy valppaana. Tulee päivä, jolloin metsä ei ole turvallinen”, Lauhalaukka henkäisi. Soturin kirkkaansininen katse oli porautunut syvälle vihreisiin silmiini. Olisin halunnut kysyä enemmän, mutta kaksikko hävisi edestäni. Hiljalleen koko metsämaisema alkoi mustua, kunnes katosi kokonaan.