Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

“Mitä pidit, oletko ennen käynyt leirissä?” kolli kysyi ja hymyili minulle varovaisesti. Hymyilin itse takaisin leveästi. “Se on niin iso!” naukaisin ja hypähdin paikallani. “Tämä oli ensimmäinen kertani ulkona,” vastasin vielä naurahtaen iloisesti. “Olen muuten Hallavarjo,” valkoinen kolli esitteli itsensä. “Hallavarjo,” kuiskasin hiljaa. Nimi kuulosti pehmeältä ja kuvasti kollin turkkia hyvin. Katselin leiriä vielä – Litteäkivi jonka päällä päällikkö puhui ja sotureiden pesä! Oli paljon kaikkea muistettavaa ja varottavaa mutta oppilaana olisi vielä paljon enemmän. Katselin jonkun soturin menoa, kun tämä käveli leirin poikki toisen kissan luokse – tietäisimpä keitä nuo ovat. “En ole tavannut ketään noista kissoista ennen,” sanoin hieman epäilevästi. “Ei siinä mitään, mene vain tutustumaan heihin, kun haluat,” Hallavarjo naukaisi ja nyökkäsi muita kissoja kohden, “Tuossa ovat Hiilloskatse ja Nokilintu. He ovat klaaninvanhimpia,” hän kertoi. “Sen minä tiesin,” sanoin ja hymyilin taas. Olin iloinen siitä ettei soturi voinut kertoa minulle vain uusia asioita. Nostin ruskearaidallisen pääni ja kurkottelin katsomaan mitä leirin toisella puolen tapahtui. “Onko sinulla pentuja tai oppilasta?” kysyin Hallavarjolta uteliaana.
// Halla?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Korppisiipi pesi tänään Kuutamopennun turkkia erityisen huolellisesti. Hän ei jättänyt karvaakaan ojentamatta, ja Kuutamopennulla alkoi pikkuhiljaa olla hieman tukala olo. Hän katsahti taivaalle, jossa aurinko oli melkein saavuttanut lakipisteensä.
”Jännittääkö sinua?” heidän vieressään päivää paistatteleva Nokilintu kysyi yllättäen. Kuutamopentu käänsi katseensa isoemoonsa ja nyökkäsi. Häntä todellakin jännitti – oppilaaksi pääseminen oli kuin uuden luvun aloittaminen hänen elämässään!
”Kyllä se hyvin menee. Jos sinun isäsikin selvisi sen koulutuksen, niin kyllä sinäkin”, vanha naaras raakkui kannustavasti ja hymyili lempeästi pojantyttärelleen.
Helppohan hänen on sanoa, Kuutamopentu ajatteli ja siirsi sitten huomionsa takaisin Litteäkiveen, jonka päälle Mesitähden pitäisi nousta hetkenä minä hyvänsä. Hän ei käynyt edes soturikoulutusta. Huolimatta vanhempiensa ja isovanhempiensa erakkotaustoista Kuutamopentu oli ylpeä juuristaan. Hiilihammas ja Korppisiipi olivat olleet mukana luomassa Eloklaanin tulevaisuutta, ja nyt Kuutamopennullakin oli etu ja oikeus olla osana sitä.
Korppisiipi nuolaisi hänen korvallistaan vielä kerran, jolloin Kuutamopentu sai myös tarpeekseen puunaamisesta ja vetäytyi kauemmaksi. Hän mulkaisi emoaan hiukan turhautuneena ja kallisti päätään alaspäin ylettääkseen rapsuttamaan korvantaustaansa takajalallaan. Korppisiipi huokaisi.
”Ja minä kun juuri sain sen niin siistiksi”, hän harmitteli. Kuutamopentu pyöritteli silmiään.
”Ei epäsiisti turkki estä minua pääsemästä oppilaaksi!” hän vastasi ja pudisteli päätään. Hänestä alkoi tuntua, että emo hermoili hänen puolestaan enemmän kuin hän itse. ”Seison tuolla edessä ihan vain hetken verran, eikä kukaan ehdi sinä aikana arvostella, kuinka hyvin tai huonosti olen laittautunut tilaisuutta varten.”
Mustavalkoisen soturittaren naamalle levisi huvittunut hymy, joka sai myös Kuutamopennun kireän ilmeen pehmenemään. ”Siinä olet kyllä oikeassa”, Korppisiipi naukaisi. ”Ehkä pari sojottavaa karvaa siellä täällä ei haittaa.”
Kuutamopentu virnisti, ja juuri silloin hän kuuli Mesitähden kajauttavan kutsuhuudon aukion keskeltä. Pennun korvat ponnahtivat pystyyn ja hän kääntyi katsomaan päällikön suuntaan sydän pamppaillen. Nyt se oli menoa!
”Kuutamopentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Kuutamotassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Utusielu. Toivon, että Utusielu siirtää kaiken tiedon sinulle.” Mesitähti oli kutsunut Kuutamotassun seisomaan eteensä, ja nyt hän kutsui hännän eleellä oppilaan uutta mestaria paikalle. Kuutamotassu tunsi turkkinsa väreilevän jännityksestä, kun kilpikonnalaikukas naaras tuli seisomaan hänen viereensä. Utusielu vilkaisi Kuutamotassua nopeasti ja hymyili.
”Utusielu, olet jälleen valmis ottamaan uuden oppilaan. Olet saanut hyvän koulutuksen, ja olet osoittanut olevasi hyvä opettaja ja luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, Mesitähti jatkoi. Sen jälkeen seurasi osuus, jota Kuutamotassu oli odottanut sekä pelännyt – heidän olisi kosketettava neniä uuden mestarin kanssa koko klaanin nähden.
Utusielun rauhallinen olemus sai kuitenkin lopulta myös Kuutamotassun rentoutumaan, ja seremoniallinen ele sujui ongelmitta. Klaani toisti muutaman kerran uuden oppilaan nimeä, minkä jälkeen Kuutamotassu meni tervehtimään perhettään.
”Onneksi olkoon, Kuutamotassu”, Hiilihammas maukui lämpimästi ja tuli koskettamaan kuonollaan tyttärensä otsaa. Myös naaraan vanhemmat sisarukset, Mehiläistassu, Ampiaistassu ja Kimalaistassu, kävivät lausumassa nopeat onnittelunsa, ennen kuin hävisivät mestareidensa kanssa jonnekin. Kuutamotassu toivoi voivansa lähentyä paremmin sisarustensa kanssa nyt, kun oli päässyt oppilaaksi.
”Oletko valmis lähtemään reviirikierrokselle?” Utusielu asteli hänen luokseen. Kuutamotassu katsahti uuteen mestariinsa silmät loistaen – hän oli odottanut kovasti pääsevänsä näkemään metsän ja nummet!
”Todellakin!” hän vastasi innostustaan peittelemättä. Vanhempi naaras naurahti ja käänsi sitten katseensa Hiilihampaaseen, joka katseli tytärtään lämpimästi Korppisiiven viereltä.
”Palautan hänet takaisin ehjänä”, soturitar lupasi tabbykuvioiselle kollille, joka virnisti.
”Jos minä selvisin hengissä sinun oppilaanasi, niin kyllä selviää Kuutamotassukin”, Hiilihammas vitsaili, ja vasta nyt Kuutamotassulle valkeni, että Utusielu oli toiminut mestarina myös hänen isälleen.
Utusielu myhähti ja kutsui sitten Kuutamotassun peräänsä hännän heilautuksella lähtiessään tassuttamaan leirin sisäänkäynnin suuntaan. Kuutamotassu seurasi hänen kannoillaan karvojaan innostuneena pörhistellen.

Kun Kuutamotassu palasi mestarinsa kanssa reviirikierrokselta, oli jo hämärää. Naaraan jokaista paikkaa särki, eikä hän tuntenut enää tassujaan. Hän ei ollut ikinä kävellyt niin pitkää matkaa!
”Mahdat olla väsynyt”, Utusielu naukaisi myötätuntoisesti ja kosketti oppilaansa lapaa hännällään. ”Käy hakemassa itsellesi syömistä tuoresaaliskasasta ja mene tekemään itsellesi peti.”
Kuutamotassu ei pistänyt vastaan. Hänen ei kuitenkaan ollut nälkä, joten hän päätti tehdä ensin vuoteensa valmiiksi ensi yötä varten. Hän haki sammalia parantajan pesältä ja muotoilu siitä taitavasti itselleen sopivan nukkumapaikan, kuten Korppisiipi oli häntä opettanut. Hän oli emolleen kiitollinen siitä, että tämä oli valmistellut hänet niinkin hyvin.
Ennen nukkumaanmenoa Kuutamotassu kävi hakemassa vielä tuoresaaliskasasta hiiren ja hotki sen suihinsa nopeasti. Täysi vatsa pisti väsyttämään kahta enemmän, ja Kuutamotassu nukahtikin saman tien, kun hän käpertyi sammaliin.

Tuttu metsä ympäröi Kuutamotassua, kun hän heräsi unimaailmassa. Tällä kertaa hän heräsi lähellä jokea, joka oli esiintynyt hänen unissaan jo useampaan kertaan. Vaistomaisesti naaras kulki kohisevan veden äänen suuntaan, tietämättä oikein itsekään, mitä etsi.
”Hei.”
Kuutamotassu tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun hän kuuli matalan äänen puhuvan hänelle. Hän käännähti hätkähtäen katsomaan rotevaa kollikissaa, jonka toinen korva oli revennyt. Naaras tunnisti kissan samaksi, jonka oli nähnyt unissaan aiemminkin. Koskaan ennen kissa ei ollut kuitenkaan puhunut hänelle saati sitten vaikuttanut edes tiedostavan hänen läsnäoloaan. Nyt jokin oli kuitenkin muuttunut.
”Hei”, Kuutamotassu vastasi hieman epäröiden. Hän tutkaili muukalaista katseellaan. ”Kuka sinä olet?”
Kissa katsoi häntä vaaleanvihreät silmät hämmennyksestä laajentuen. ”Sinäkö kuulet minut?”
Kuutamotassu huiskaisi häntäänsä. ”Ja näen.” Kun kolli ei heti vastannut hänen kysymykseensä, hän kysyi uudelleen: ”Kuka sinä olet?”
”Kysyjä esittäytyy ensin”, kissa murahti ja katsoi Kuutamotassua epäluuloisesti.
Kuutamotassu mietti, olisiko tämä oikeasti voinut olla Tähtiklaanista, jos tämä ei edes tiennyt hänen nimeään. ”Nimeni on Kuutamotassu, ja olen Eloklaanista”, hän vastasi.
Kissa silmäili häntä hetken ikään kuin arvioiden ja naukui sitten: ”Voit kutsua minua Tiikeriksi.”
Kuutamotassu meni hiukan hämilleen. Miksi ihmeessä hän puhui unessaan jonkun erakon kanssa? Tuskin erakko oli kuullut Tähtiklaanista saati sitten toimi sen lähettiläänä.
”Tiikeri”, Kuutamotassu toisti.
Tiikeri nyökkäsi. ”Niin.”
”Tiedätkö sinä mikä Eloklaani on? Et vaikuttanut ihmettelevän, kun kerroin olevani sieltä.”
”Ehkä tiedänkin.”
Kuutamotassu tunsi olonsa entistä hämmentyneemmäksi. Hänellä oli niin paljon kysyttävää. Miksi hän näki Tiikeriä unissaan, jos tämä ei kerran ollut edes klaanikissa? Mikä yhteys tällä kaikella oli mihinkään?
Ennen kuin naaras ehti esittää yhtäkään noista kysymyksistä, uni alkoi hälvetä. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen heräämistä, olivat Tiikerin vaaleanvihreät silmät.

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo istui aukiolla vaihtamassa kieliä Viherkatseen, kumppaninsa kanssa. Kolli suki naaraan turkkia hitain vedoin ja nautti täysin siemauksin naarassoturin seurasta. Hän ei ollut päästänyt Viherkatsetta näkökentästään sitten sovinnon jälkeen ja oli pitänyt huolen, että hän oli toisen vierellä kaiken aikaa. He olivatkin siis myös partioineet yhdessä, syöneet yhdessä ja nukkuneet yhdessä. Hallavarjo kehräsi kumppanilleen, rakastavaiselleen ja ummisti hetkeksi silmänsä.
”Hallavarjo, katso. Yrittääkö Sypressipentu pakoon?” Viherkatse kysyi hiljaisella äänellä ja osoitti piikkihernetunneliin päin. Valkeaturkkinen kolli vilkaisi tunneliin, jonne pentu oli toden totta karannut.
”Odota tässä, minä palaan pian”, Hallavarjo naukaisi hiljaa ja pudisteli päätään huvittuneena. Hallavarjo tassutteli sitten leirin suuaukolle ja kurkisti tunneliin. Sypressipentu, nuori tabbykuvioinen naaras tuijotteli ulos leiristä uteliaana. Hallavarjo tarttui pennun niskanahkaan ja vetäisi naaraan hellästi ulos tunnelista.
”Hei!” Sypressipentu huudahti peloissaan ja hieman närkästyneenäkin, kun vanhempi kolli oli saanut hänet kiinni.
”Hei pikkuinen, eipäs yritetä karata”, kolli torui toista lempeästi ja naurahti, kun pentu puolustautui halunneensa tutkia leiriä.
”Eihän leiri ole tuossa suunnassa”, valkea kissa naurahti huvittuneena pennun selitykselle.
”Esittelisitkö sinä leirin minulle?” Sypressipentu pyysi Hallavarjolta uteliaana ja hetken harkinnan jälkeen kollikissa nyökkäsi. Hän kaipasi kovasti omien pentujensa pentuaikoja ja toisaalta Hallavarjo halusi olla taas isä. Voisikohan hän..? Haluaisiko Viherkatse vielä joskus omia pentuja?
”Esittelisin sinulle mielelläni leiriä. Katsos, tuo naaras tuossa on kumppanini Viherkatse”, Hallavarjo maukaisi ja osoitti käpälällään harmaanruskeaa naaraskissaa, joka hymyili pennulle lempeästi.
”Katsohan, tuota kutsutaan Litteäkiveksi. Mesitähti pitää siinä kokouksensa”, valkea kissa aloitti hiljaisella ja rauhallisella äänellä leirin esittelyn. Hän ohjasi tabbykuvioista pentua hännällään kauemmaksi suuaukosta.
”Mesitähti myös nukkuu Litteäkiven alla, siellä on hänen oma pesänsä”, Hallavarjo jatkoi ja katsoi sitten leiriä. Hän muisti vielä, kun oli tullut Eloklaaniin. Leiri ja klaanin toimintatavat olivat kuulostaneet hänestä uppo-oudoilta.
”Tuossa Litteäkiven takana taas on oppilaiden pesä, sen edustalla on Kultatassu ja Kimalaistassu”, Hallavarjo esitteli oppilaat, jotka keskustelivat pesän edustalla. Kolli siirsi katseensa soturien pesään.
”Tuossa pesässä taas nukkuvat soturit”, Hallavarjo naukaisi ja katsoi pesää, joka oli hänelle hyvinkin tuttu tapaus.
”Mitä pidit, oletko ennen käynyt leirissä?” kolli kysyi ja hymyili toiselle varovaisesti. Pentujen kanssa olo tuntui kollille aika luontevalta ja Sypressipentu vaikutti uteliaalta tapaukselta. Hallavarjon vihertävän keltaiset silmät katselivat naarasta lempeähkön rauhallisesti.

//Sypressi?

Kirjoittaja: Saaga

Nousin makuusijaltani pudistellen sammalia turkistani. Venyttelin jäykkiä jalkojani jotka eivät olleet vielä tottuneet nostamaan painoani. Olin nukkunut pitkään ja hyvin. Työnnyin ulos pentutarhasta. Kirkas valo miltei sokaisi minut. Räpyttelin silmiäni jotta tottuisin ensimmäisen aamuni ulkona ensimmäisiin auringon säteisiin. Haukottelin raukeana hyvistä yöunista. Maistelin ilmaa – uusia tuoksuja tulvi, joka puolelta. Vetristin käpäliäni ja tassutin edemmäs leirissä. En halunnut jäädä paikoilleni vaan tutkia joka nurkan ja kolon. Lähdin kävelemään eteenpäin ja satuin jonkun piikkiherne tunnelin eteen. Uskoin sen olevan reitti ulos leiristä joten väistin etten vain joutuisi syytetyksi ulos pyrkimisestä. Haistelin ilmaa ja huomasin yrttien tuoksun tulevan hieman takaani. Käännyin sinne ja tassuttelin kahden kiven luokse. Niiden halkeaman edessä oli pensas – tämä oli varmasti parantajan pesä. Palasin piikkihernetunnelille ja maistelin ilmaa – se tuoksui houkuttelevalta. Tassutin sisään siihen tunneliin. Yhtäkkiä minut vedettiin niskanahasta pois tunnelista. ”Hei!” huudahdin peloissani – olinko jäänyt kiinni? ”Hei pikkuinen, eipäs yritetä karata,” valkoinen kolli torui. ”En yrittänyt karata halusin tutkia leiri,” puolustauduin. ”Esittelisitkö leirin minulle?” kysyin uteliaana.
//Halla?

Kirjoittaja: Auroora

Hiirenkorvan suuret harjoitukset olivat päättyneet meidän voittoomme, mikä tuntui aivan uskomattomalta! Ampiaistassu oli voittanut viimeisen lajin, kiipeilyn, ja tiukka kilpailu oli päättynyt eduksemme. Tietenkään voitto ei kokonaan ollut Ampiaistassun ansiota, sillä minä ja Aurinkotassu olimme myös tehneet parhaamme ja pärjänneet hyvin. Ampiaistassu oli kuitenkin tuntunut koko joukkueen sankarilta, kun viimeisen kilvan pisteet oli julistettu ja pääsimme juhlimaan voittoa.
Alkoi vaikuttaa, että soturikoulutukseni oli hiljalleen tulemassa päätökseensä. Lieskakajo oli kertonut, että testaisi huomenna saalistustaitojani pienellä kokeella. Olimme viime aikoina tehneet haastavia harjoituksia; tänäänkin mestarini oli näyttänyt minulle erään edistyneemmän taisteluliikkeen. Metsästyspartioissakin Lieskakajo antoi minun toimia itsenäisemmin. Kaikki nämä merkit antoivat olettaa, että saisin soturinimeni aivan pian.
Taisteluharjoituksissa oli tullut kauhea nälkä, ja vatsani oli kurninut koko matkan takaisin leiriin. En kuitenkaan suunnannut vielä tuoresaaliskasalle, vaan askeleeni johdattivat minut klaaninvanhimpien luo. Lieskakajon ei ollut enää kuihin tarvinnut pyytää minua auttamaan klaaninvanhimpia – tein sen jo automaattisesti. Pidin siitä, ja olisin varmasti vieraillut heidän luonaan avustamassa, vaikka se ei olisi kuulunut velvollisuuksiini. Tällä kertaa tekemistä olikin ollut tavallista enemmän. Nokilinnun makuualunen oli tarvinnut uusia sammalia, vaikka vanhus oli kovasti vakuutellut toisin. Kirsikkakuonon turkkiin oli jäänyt neulasia, joten nyhdin nekin pois. Kun viimein astelin pesästä ulos, minun oli jo niin nälkä että näköä haittasi.
Asetuin oppilaiden pesän edustalle syömään mehukkaan näköistä hiirtä. Olin ehtinyt ottaa vain muutaman haukkauksen, kun kuulin jonkun tassujen äänten lähestyvän. Kohottaessani katseeni hiirestä huomasin tulijan olevan Kimalaistassu. Hän oli ollut kanssani samaan aikaan pentutarhassa, vaikka olikin hiukan nuorempi.
”Saanko liittyä seuraasi?” Kimalaistassu kysyi ja kuulosti korvaani hiukan ujolta. Minun kanssani ei onneksi tarvinnut ujostella, vaikka sekin oli tietysti aivan sallittua. Nyökytin siis oppilastoverilleni, sillä suu täynnä hiirtä en saanut sanoja ulos.
”Mi-Mitä sinulle kuuluu?”
Sain nielaistua hiireni ja hymyilin lämpimästi nuoremmalle naaraalle.
”Oikein hyvää”, vastasin totuudenmukaisesti. ”Aavistelen, että pääsen pian soturiksi. Lieskakajo on käyttäytynyt viime aikoina vähän siihen malliin.”
Hengitin syvään raikasta hiirenkorvan ilmaa. Sen mukana nenääni osui tuttu yrttien tuoksu, joka vaikutti olevan peräisin Kimalaistassun suunnalta.
”Oletko käynyt parantajan pesässä?” kysyin kiinnostuneena, mutta hiukan huolissani. ”Ethän ole satuttanut itseäsi?”

//Kimmo?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassusta tuntui, että hän halusi jäädä ikuiseksi ajaksi isänsä Mesitähden turkin lämpöön. He eivät olleet viettäneet aikaa näin sitten naaraan pentuaikojen. Kaikilla oli ollut omia kiireitä ja naaraskin oli yrittänyt keksiä itselleen tärkeää tekemistä. Lopulta karkailu ja muiden kiusaaminen oli jopa mennyt niin pitkälle, että hän oli ollut valmis uhraamaan soturinimensä. Talvikkitassu ei itse ymmärtänyt mikä häneen oli mennyt ja naaraan mieli suojeli oppilasta yrittämällä unohtaa viime aikojen tapahtumien yksityiskohdat. Lämpö läikähti Talvikkitassun sydämessä, kun Mesitähti suostui naaraan ehdotukseen. Naarasoppilas oli pelännyt isänsä vetoavan kiireisiinsä, joita päälliköllä oli riittänyt viime aikoina. Ja kyllä Talvikkitassu halusi ymmärtää, mutta samalla hän taas kaipasi molempiensa vanhempien huomiota kovasti. Naaras hetken harkitsi kysyvänsä pitäisikö heidän pyytää myös Laventelitassua ja Minttuliekkiä, mutta kumpaakaan ei näkynyt aukiolla. Talvikkitassu katsoi Mesitähden turkkiin murheellisena.
”Talvikkitassu, sinä et ole yhtään huonompi kuin muut oppilaat. Jokainen kehittyy omaan tahtiinsa, eikä sinun pidä verrata itseäsi muihin. Vaikka oletkin hieman ikätovereitasi jäljessä, se ei haittaa yhtään mitään. Sinulla on ollut vaikeaa viime aikoina. Olen ylpeä siitä, että uskallat nyt puhua minulle”, Mesitähti kuiskasi tyttärensä korvaan. Punaruskea kissa kehräsi isänsä sanoille pienesti ja painautui nyt yhtä tiukemmin vasten kollin vaaleaa turkkia.
”Eikä kukaan ole vastuussa Vaahteratassun kuolemasta, se oli onnettomuus, jonka Tähtiklaani oli määrännyt tapahtuvaksi. Yksikään elävä kissa ei voi toiveillaan aiheuttaa onnettomuutta. Se oli vain surkeaa sattumaa, eikä ollenkaan sinun vikasi”, kollipäällikkö huokaisi hiljaisella äänellä ja naaras nyökkäsi toiselle pienesti. Ei Talvikkitassu ollut koskaan pitänyt erakkosyntyisestä Vaahteratassusta, mutta ei naaras nyt mikään murhaajakaan ollut! Ei ainakaan halunnut olla. Pienen, mutta Talvikkitassusta ikuisuudelta kestävän hetken jälkeen he irtaantuivat toisistaan ja Mesitähti kysyi rauhallisesti millainen olo naaraalla oli nyt.
”Minulla on nyt parempi, niisk, olo. Ymmärrän nyt käyttäytyneeni hölmösti, kuin joku pahainen pentu!” Talvikkitassu nikotteli ja vaikka ei mitään sanonutkaan, alkoi hän nyt huolehtimaan siitä saisiko hän soturinimensä samaan aikaan muiden kissojen kanssa. Hänet ja Laventelitassu oltiin nimitetty yhdessä Ampiaistassun, Mehiläistassun ja Kimalaistassun kanssa. Millaisessakohan vaiheessa Ampiaistassu ja Mehiläistassu oli koulutuksensa suhteen? Talvikkitassu tiesi siskonsa edistyvän hienosti ja kateudensa takana hän oli naaraasta todella ylpeä. Kimalaistassusta Talvikkitassu ei edelleenkään välittänyt pätkääkään, mutta olisi parempi olla sanomatta sitä ääneen välttyäkseen kurjilta hankaluuksilta. Niitä hän ei tähän hetkeen kaivannut enää yhtään lisää.
”Minun pitäisi varmaan myös etsiä Okraviiksi tassuihini, heti huomenna”, Talvikkitassu naukaisi hiljaa ja antoi myös jo turkkinsa asettua. Olihan Talvikkitassun turkki aina pystyssä ja takussa, mutta tunteiden purkauksen seurauksena se oli suorastaan räjähtänyt.
”Mennäänkö, minua väsyttää..”, naarasoppilas naukui raukeana isälleen ja Mesitähti nyökkäsi tyttärelleen rauhallisesti. Talvikkitassu lähti sitten tassuttelemaan isänsä rinnalla, aivan toisen turkissa kiinni kohti päällikönpesää. Talvikkitassu ei muistanut koska viimeksi hän oli ollut siellä, mutta oliko sillä niin paljoa väliä?
”Laventelitassu ja emokin olisi varmasti tullut mielellään, mutta ollaanko kuitenkin kaksin? Toivottavasti Laventelitassu ei suutu, hänkin olisi varmasti mielellään viettänyt sinun kanssa aikaa”, naaras naukui ja toivoi, että Laventelitassu ei näkisi tätä tilannetta sellaisena, että hän oli varastanut Mesitähden naaraalta. Oppilas oli kuitenkin fiksu. Talvikkitassu käpertyi kollin vierelle karvapalloksi ja Mesitähden sukiessa hänen korviaan, alkoi Talvikkitassu valua kohti Höyhensaaria.

//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

Aurinkotassu oli suostunut jakamaan myyrän kanssani, joten istahdin hänen seuraansa. Olimme leikkineet pentutarhalla joitain kertoja yhdessä ja olleet suurissa harjoituksissa samassa joukkueessa, joten pidin Aurinkotassua ystävänäni. Emme liiemmin olleet tutustuneet toisiimme, mutta tulimme hyvin toimeen keskenämme. Kollin kanssa juttu luisti aina ongelmitta, joka teki keskustelusta luontevaa.
Ruokailun jälkeen jäimme istuskelemaan toistemme seuraan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Aurinkotassu silmäili pääaukiolla oleskelevia kissoja. Siirsin itsekin katseeni pois keltaisesta oppilaasta ja katselin muiden eloklaanilaisten toimia. Kirsikkakuono ja Nokilintu istuskelivat kahdestaan klaaninvanhimpien pesän edustalla ja nauttivat hiirenkorvan auringon lämmöstä. Tai no lähinnä näytti siltä, että Kirsikkakuono yritti nauttia, mutta Nokilintu sen kun puhui taukoamatta.
”Ampiaistassu?” Aurinkotassun kysymys sai huomioni siirtymään vanhuksista pesätoveriini.
”Minkälaista siturinimeä toivot itsellesi?” keltainen kolli kysyi iloinen hymy kasvoillaan. Kysymys oli yllättävä, sillä en juurikaan ollut miettinyt, minkä nimen Mesitähti voisi edes antaa minulle. Oli hassua kuvitella, etten olisi ikuisesti Ampiaistassu, vaan soturikoulutuksen päätteeksi saisin uuden nimen, joka ei olisi enää -tassu.
”Hmm”, pohdin mietteliäänä, ”en minä oikeastaan tiedä, en ole miettinyt asiaa. Kenties Ampiaisturkki, koska turkillani on raitoja aivan kuten ampiaisillakin. Se tosin kuulostaa vähän tylsältä, joten toivon Mesitähden keksivän jotain parempaa.” Virnistin leikkisästi Aurinkotassulle. Ajatukseni karkasivat keltaisesta kollista Kultatassuun ja hänen soturinimeensä. Naaras oli niin hyväsydäminen, että hänelle olisi sopinut nimeksi Kultasydän, se kuvasi täydellisesti hänen kaunista luonnettaan. Havahduin nopeasti takaisin keskusteluun Aurinkotassun kanssa, kun kolli avasi taas suunsa:
”Ampiaisturkki kuulostaa minun mielestäni kivalta, se sopisi sinulle.”
”Kiitos”, tokaisin leveästi hymyillen, ”entä sinä? Minkälaista soturinimeä sinä toivot?”

//Aurinko?

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistassu istuskeli parantajanpesässä ja kuunteli Lijatuulen selitystä yrteistä. Naaras oli tullut opttelemaan yrttejä, jos hänestä olisi joskus apua, vaikka parantajille. Esimerkiksi taistelun alkaessa.
”Miten ja mihin hunajaa käytettiin?” Liljatuuli kysyi ja räpäytti silmiään. Naaraan kysymys oli helppo, sillä se oli vain pääteltävissä.
”Hunajaa, eikö sitä niellä ja se auttaa kipeään kurkkuun?” Kimalaistassu naukaisi hiljaisella äänellä ja väläytti sitten toivikkaan, epävarman hymyn. Liljatuuli nyökkäsi hyväksyvästi ja onnen kipinät sinkoilivat oppilaan vatsassa. Hän oli muistanut! Kimalaistassu katseli uteliaana, kun Lijatuuli lajitteli yrttejään ja yritti pysyä mahdollisimman kaukana toisesta, jotta ei olisi parantajanaaraan tiellä.
”Entäpä tämä?” tummanharmaan turkin omaava naaras kysyi ja siirsi kynnellään valkokukkaista, vahvatuoksuista kasvia lähemmäs Kimalaistassua. Raidallinen kissa mietti ja mietti parhaansa mukaan, mutta yrtin nimi ei vain tullut mieleen.
”Se on reunuspietaryrtti. Muistatko mihin sitä käytetään, Kimalaistassu?” Liljatuuli kysyi rauhallisella äänellä ja naarasoppilas nyökkäsi varovaisesti.
”Eikö sitä käytetä kuumeeseen?” Kimalaistassu naukaisi epävarmemmalla äänellä, mutta huokaisi helpotuksesta parantajan nyökkäävään.
”Se on vain yksi lukuisista käyttötarkoituksista, sitä voi käyttää moneen eri tarkoitukseen. Esimerkiksi myös valko- ja viheryskään, vaikka kissanminttu olisi ihanteellinen yrtti siihen. Reunuspietaryrtti sopii myös erilaisiin särkyihin, erityisen mainio se on päänsärkyihin”, Liljatuuli selitti ja laittoi yrtin takaisin omalle paikalleen. Kimalaistassu nyökkäsi tmerasti, hän muistaisi ja osaisi tämän ensi kerralla. Ainakin naaras teki parhaansa!
”Tässä kaikki tältä erää. Aputassut kelpaavat aina yrttien keruuseen, voit pyytää veljeltäni luvan lähteä joku kerta mukaani”, Liljatuuli naukaisi rauhallisesti ja väläytti pienen hymyn Kimalaistassulle.
”Hei sitten Liljatuuli ja kiitos, kun jaksoit pitää minulle pienen oppitunnin yrteistä!” Kimalaistassu naukaisi kiitollisena ja heilautti toiselle hyvästiksi häntäänsä. Naaras lähti nilkuttaen takaisin aukiolle, jossa hän nyt vihdoin näki kuka oli aiheuttanut pesään kuuluneet kiljunta ja itkuäänet. Ne olivat lähtöisin Talvikkitassusta, mutta tilanne taisi olla jo rauhoittunut, vaikka aukiolla olikin vielä uteliaita silmäpareja. Kimalaistassu huomasi ilokseen Kultatassun yksin oppilaiden pesällä aterioimassa. Hiilihammas oli kehottanut häntä hankkimaan ystäviä ja Kimalaistassu oli järkeillyt, että Kultatassu oli mukava. Viettihän hänen veljensä Ampiaistassukin naaraan kanssa aikaa! Ei toinen voisi olla ilkeä. Pörhöturkkinen lähti nilkuttamaan kohti hunajanväristä kissaa ja hymyili naarasoppilaalle epävarmasti.
”Saanko liittyä sinun seuraasi?” Kimalaistassu kysyi ujosti ja muisteli kuinka Kultatassua oltiin pidetty aina pentutarhan siisteimpänä pentuna. Olihan naaras ollut muita vanhempi.
”Mi-mitä sinulle kuuluu?” Kimalaistassu änkytti ja meinasi mennä sanoissaan sekaisin.

//Kulta?

Kirjoittaja: Elandra

Talvikkitassu oli painautunut vasten valkeaa turkkiani. Naaras kertoi kaipaavansa Kärsämöpentua. Pennut olivat olleet vastasyntyneitä, kun Tyrskytassu oli vienyt yhden tyttäristäni. Olin kuitenkin varma, että pentuetovereilla oli jonkinlainen pysyvä side toistensa kanssa, vaikkeivät he koskaan olisivatkaan keskustelleet toistensa kanssa.
Tuntui pahalta nähdä Talvikkitassu niin surkeana, mutta suru oli aina parempi kuin viha. Olinkin varma, että jokaisen vihamielisen kissan sisällä kyti suuri suru, jota he eivät osanneet käsitellä. Ei kukaan ollut pohjimmiltaan paha, vaikka saattoikin antaa sellaisen kuvan itsestään muille. Talvikkitassu kertoi huolestaan, että muut hänen ikätoverinsa olisivat häntä edellä koulutuksessa. Oppilas ei antanut minulle suunvuoroa, esittäessään jo seuraavan kysymyksen:
”Voisinko nukkua ensi yön sinun vieressäsi?”
Kysymys sai minussa aikaan valtavan lämpöisen tunteen. Talvikkitassu oli loppujen lopuksi minun pieni tyttäreni, joka yhä kaipasi opastusta ja rakkautta. Tiesin, etten voisi vastata kieltävästi hänen kysymykseensä.
”Tietysti”, kuiskasin hiljaa ja sipaisin kielelläni oppilaan punaista turkkia. Kurkustani kumpusi hiljaista kehräystä.
Keskustelu Talvikkitassun kanssa sai taas uudenlaisen käänteen, kun naaras toi esille uuden, suuren murheensa:
”Oliko Vaahteratassun kuolema minun vikani? Toivoin, että hän saisi rangaistuksen Tä-tähtiklaanilta, kun hän kisasi niin huonosti ja sitten tapahtui mitä tapahtui…” Sanojen seurauksena tunsin, kuinka rintaani puristi. Koin olevani surkea isä, kun en ollut huomannut sitä kaikkea, mitä tyttäreni mielessä liikkui. Olin laiminlyönyt hänet ja Laventelitassun ja keskittynyt aivan liikaa päällikön tehtäviin. Saatoin vain kiittää Tähtiklaania siitä, että virhettä ei ollut vielä myöhäistä korjata.
”Talvikkitassu, sinä et ole yhtään huonompi kuin muut oppilaat. Jokainen kehittyy omaan tahtiinsa, eikä sinun pidä verrata itseäsi muihin. Vaikka oletkin hieman ikätovereitasi jäljessä, se ei haittaa yhtään mitään. Sinulla on ollut vaikeaa viime aikoina. Olen ylpeä siitä, että uskallat nyt puhua minulle”, kuiskasin Talvikkitassun korvaan. Naaras päästi pienen kehräyksen ja painautui entistä tiukemmin vasten turkkiani.
”Eikä kukaan ole vastuussa Vaahteratassun kuolemasta, se oli onnettomuus, jonka Tähtiklaani oli määrännyt tapahtuvaksi. Yksikään elävä kissa ei voi toiveillaan aiheuttaa onnettomuutta. Se oli vain surkeaa sattumaa, eikä ollenkaan sinun vikasi”, huokaisin. Olimme vielä hetken aivan hiljaa kiinni toisissamme, ennen kuin taas irtaannuin etäämmäs tyttärestäni. Toisin kuin aiemmin, nyt hän nosti vihreän katseensa hitaasti minuun.
”Millainen olo sinulla nyt on?” kysyin rauhallisella äänellä.

//Talvikki?

Kirjoittaja: Untuva

Olin juuri sukimassa turkkiani sammalvuoteella, kun kuulin oppilaiden pesän ulkopuolelta tutun äänen. Se kuului mestarilleni Salviakatseelle, joka huhuili nimeäni. Venyttelin hieman raajojani noustessani, kunnes hipsin ulos pesästä.
“Olemmeko menossa harjoittelemaan? Ei kai kiipeilyä?” naukaisin heti ensimmäisenä, kun kohtasin naarasmestarin vihertävän keltaiset silmät. Salviakatse pudisteli päätään. Nykyään mestarini oli minua kohtaan melko ystävällinen, vaikka edelleen hän ei puhunut paljoa muusta kuin koulutuksestani. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä tiesin soturin olevan taitava mestari, ja tiesin oppivani häneltä paljon.
“Emme tänään. Voisit nyt käydä vaihtamassa klaaninvanhimpien sammalet, saat sitten syödä sen jälkeen”, Salviakatse ohjeisti. “Kannattaa mennä aikaisin nukkumaan, sillä lähdemme huomenna heti aamusta auringonnousun aikaan harjoittelemaan. Harjoittelemme sitten kiipeilyä, enkä ota asiasta mitään vastaväitteitä. Sinun on korkea aika oppia viimeiset perusteet, jotta pystymme keskittymään vahvempien taitojesi hiomiseen.”
“Selvä sitten”, huokaisin, mutta ryhdistäydyin heti huokaukseni jälkeen. Tiesin kyllä, että kiipeilyharjoitukset olisivat joka tapauksessa olleet edessä, vaikka niitä olisin kuinka yrittänyt vältellä. Minun piti vain hyväksyä tilanne, eikä syyttää mestariani asiasta. Eihän minusta tulisi ikinä soturia ellen pystyisi yksistä kiipeilyharjoituksista selviytymään. Muistin kuitenkin edelleen, kuinka olin lipsunut alas liukkaalta jäiseltä puunrungolta ja mätkähtänyt lumiseen maahan. Nyt oli sentään sään puolesta paremmat mahdollisuudet onnistua. Olin myös innoissani siitä, miten Salviakatse oli puhunut vahvempien taitojeni hiomisesta. Sen täytyi tarkoittaa sitä, että minulla oli jo perusteet jotenkin hallinnassa – vaikka ei mestarini mitään siitä suoraan puhunutkaan.
“Hei sitten!” hihkaisin viimein Salviakatseelle ja erkanin tabbykuvioisesta naaraasta. Ensi alkuun ajattelin käydä keräämässä vanhat sammaleet pois, ja vasta sitten kävisin hakemassa parantajan pesästä uusia. Klaaninvanhimpien pesä sijaitsi lähellä pentutarhaa. Pentutarha toi mieleeni muistoja ajoilta, jolloin ei ollut tarvinnut huolehtia mistään muusta kuin nukkumisesta ja syömisestä. En kuitenkaan olisi halunnut palata niihin aikoihin, sillä rakastin kouluttautumista soturiksi. Sukelsin karhunvatukkapensaan suojissa sijaitsevaan pesään, jossa tällä hetkellä vain Kirsikkakuono oli paikalla. Vanha pariskunta oli klaaninvanhimman sanojen mukaan juuri ruokailemassa. Hyvä niin, ainakin hommastani tulisi astetta helpompi.
“Tulin vain vaihtamaan sammalet! Ei tähän kauaa aikaa uppoa”, totesin laihalle naaraalle pirteänä ja aloin rullaamaan vanhoja sammalia kasoihin, jolloin ne olisi huomattavasti helpompi kuljettaa ulos pesästä. Hetken päästä kuulin askelia pesän ulkopuolelta. Pian sisään työntyikin punaruskea kolli mustilla raidoilla. Irvitassu. Olimme olleet joskus lähipäivinä harjoittelemassa yhdessä saalistusta, mutta muuten vanhemman oppilaan kanssa en aikaani viettänyt. Kollin leuasta puuttui puolet ja hän oli tämän takia melko hurjan näköinen. En uskaltanut kysyä siitä mitään, mutta ei se minua sen puoleen muuten haitannut. Irvitassu oli kuitenkin eloklaanilainen ihan siinä missä muutkin. En vain halunnut vaikuttaa loukkaavalta, jonka takia välttelin kohdan katsomista.
“Mitä sinä täällä, Irvitassu?” kysyin, vaikka selvästi näytti siltä, että oppilas oli määrätty minua auttamaan. Oppilas loi vihreän katseensa minuun.
“Rastaskukka lähetti”, soturioppilas naukaisi nopeasti ja palasi sitten tekemään samaa kuin minäkin. Irvitassulta vanhojen sammalien rullaaminen ja kasaaminen onnistui nopeammin. Olihan toinen varmasti suorittanut sammalienvaihtotehtävän jo useaan kertaan oppilasuransa aikana.
“Pitäisikö sinun viedä jo osa noista vanhoista pois niin minä voisin sillä aikaa kasata nämä loput?” kysyin, ja äänessäni oli hieman epävarma sävy johtuen siitä, että kyselin tällaista asiaa klaanin vanhimmalta oppilaalta. “Ja jos pystyisit vielä hakemaan uutta tilalle samalla?”
“Käy”, Irvitassu sanoi samalla nyökäten. Ei mennyt kauaakaan, kun kolli oli jo ehtinyt kadota pesästä sammalkasan kanssa.
“Teiltähän tämä käy nopeasti”, Kirsikkakuono lausui lempeästi hymyillen. Hymyilin klaaninvanhimmalle takaisin, vaikka oikeastaan homma oli nopeutunut Irvitassun tulon jälkeen. Jatkoin seuraavan sammalkasan tekemistä ja yritin itsekin nopeuttaa työskentelyä. Siinä vaiheessa pesän ulkopuolelta alkoi kuulumaan ääniä. Ei ollut epäilystäkään kenelle ääni kuului. Talvikkitassu. Hätä tuntui laittavan sydämeni sykkimään. Jätin nopeasti hommani kesken ja kiiruhdin ulos pesästä. Vilkuilin ympärilleni ja pian paikansin Talvikkitassun isämme rintaan painautuneena. Sisareni kiljui, huusi ja itki. Moni silmäpari seurasi tapahtumaa ja pesistä muutama muukin asteli ulos tarkastamaan, mitä aukiolla tapahtui. Kasvoillani oli järkyttynyt ilme, kun Irvitassu palasi luokseni roikuttaen hampaissaan uutta sammalta.
“Pitäisikö meidän jatkaa? Tuskin sinä voit nyt tehdä asialle mitään”, Irvitassu sanoi ja sujahti ohitseni takaisin hämärään pesään. Oppilas oli oikeassa. En minä olisi osannut mennä lohduttamaan Talvikkitassua. Mesitähti oli siihen hommaan paljon parempi. En täysin edes ymmärtänyt sitä, miksi Talvikkitassu reagoi niin voimakkaasti. Enemmänkin sisälläni pisti kateus siitä, kuinka lopuksi naaras painautui vasten isän turkkia ja sai tämän jakamattoman huomionsa osakseen. Se sai minut kääntymään kannoillani ja palaamaan Kirsikkakuonon sekä Irvitassun luokse.
“Mitä siellä aukiolla oikein tapahtuu?” Kirsikkakuono kysyi. Kerrankin pysyin itse hiljaa, joten Irvitassu joutui sanomaan jotain vastaukseksi, vaikka yleensä kolli olikin vähäpuheisempaa sorttia. Jatkoimme sammalien vaihtoa täydessä hiljaisuudessa, joka ei tuntunut yhtään helpottavalta. Se sai minut vain ajattelemaan sitä, miten Talvikkitassu oli joutunut vastaavanlaiseen pisteeseen. Hän oli ollut muita kohtaan inhottava suurista harjoituksista lähtien, ja hän oli tuntunut laiminlyövän koulutustaan useita kertoja. Olisiko minun pitänyt ottaa asia puheeksi hänen kanssaan? En ollut kyennyt juttelemaan asiasta, kun en halunnut itse kuunnella jatkuvaa valitusta suurten harjoitusten tuloksista. Halusin jo unohtaa asian ja siirtyä eteenpäin, sillä se tuntui välillä painavan omaakin mieltäni sekä vaikuttavan koulutukseeni.
“Valmista!” hihkaisin viimein, kun olimme saaneet Irvitassun kanssa uudet vuoteet muotoiltua. Kirsikkakuono naukaisi kiitoksen tyytyväisenä työhömme. Oli oikeastaan ollut hyvä, että olin palannut hoitamaan homman loppuun. Pieni ajatusprosessi oli myös tehnyt ihan hyvää. Nyt oli jo parempi mieli. Aukiolle palatessamme Irvitassu lupautui viemään vielä loput sammaleet pois, joka tarkoitti sitä, että pääsisin ruokailemaan. Nälkä ilmoittikin jo itsestään, kun vatsani kurni kuuluvasti. Tuoresaaliskasa näytti herkulliselta ja täydeltä, nyt kun hiirenkorvan aika oli tuonut riistaa takaisin runsain mitoin. Enää ei tarvinnut säännöstellä syömisen kanssa. Nappasin kasasta itselleni oravan ja se hampaissani etsin itselleni mukavan paikan leirin laitamilta. Pieni jännitys seuraavan päivän kiipeilyharjoituksista johtuen haittasi ruokailuani, mutta sain sen pian siirrettyä taka-alalle siirtyessäni seuraamaan leirissä puuhailevien kissojen arkea.

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassu osan kyynelistään tassuunsa ja kohensi asentoaan, kun Mesitähti perääntyi hiirenmitan päähän tyttärestään. Naaras piti siitä, kun Mesitähti kumartui hitaasti hänen tasolleen. Naaraasta tuntui, kuin kolli olisi silloin enemmän läsnä. Talvikkitassu laski kuitenkin katseensa etukäpäliinsä ja jatkoi nyyhkyttämistä. Oppilas kuitenkin kuunteli isäänsä, joka alkoi naukumaan. Mesitähti aloitti ymmärtävänsä, ettei häviäminen tuntunut mukavalta. Kuitenkin elämä heittäisi aina uusia haasteita eteen, joista pitäisi vaan selvitä ja jos jäisi vellomaan, ei huomaisi kuinka hienoja asioita ympärillä tapahtui. Talvikkitassu nyökkäsi ja pieni toivon pilkahdus kävi hänen rinnassaan, ehkä kollipäällikkö unohtaisi rangaistusosuuden? Naaraan nyyhkytys hellitti hieman ja Mesitähti jatkoi sitten. Naaras luimisti korviaan häpeissään, kun Mesitähti sätti häntä rumasta puheesta ja naukui jokaisen eloklaanilaisen olevan arvokas omana itsenään. Talvikkitassu oli kommentoimassa jotain, mutta päällikkö keskeytti hänet. Talvikkitassun sydän pamppaili odottaessaan Mesitähden seuraavaa puheenvuoroa.
”Sinun on nyt ryhdistäydyttävä, mikäli tahdot jonain päivänä ansaita soturinimesi. Jatkuva karkailu ja toisten nälviminen ei ole soturin käytöstä. Jos tällainen jatkuu, minun on annettava sinulle rangaistus”, valkoruskea kolli huokaisi päätään pudistellen. Talvikkitassu ei aluksi kommentoinut mitään. Häntä hävetti hieman, olihan hän käyttäytynyt aika pentumaisesti.
”Anteeksi”, naaras sai sanotuksi, mutta ei kehdannut vielä nostaa katsettaan tassuistaan. Häpeä laskeutui hänen päälleen, mutta samalla naaras oli helpottunut. Hän oli välttänyt rangaistuksensa!
”Kaipaan Kärsämöpentua, hän olisi ollut varmasti hyvä tässä kilpailussa”, Talvikkitassu niiskaisi, vaikka ei ollut koskaan siskoonsa tutustunut. Talvikkitassu tassutteli sitten Mesitähden luokse ja painautui toista vasten. Hän halusi vain olla isänsä sylissä, naaras oli kaivannut toista kovasti ja viime kuiden padot olivat vihdoin murtuneet. Mykkäkoulu, mökötys ja riehuminen oli vaihtunut itkuun, kyyneleisiin ja läheisyydenkaipuuseen vanhemmiltaan.
”Ny-nyt Laventelitassukin on varmasti minua edellä koulutuksessa. En halua olla viimeinen, en vain halua! Ampiaistassukin on ni-niin taitava ja ka-kaikki muut”, Talvikkitassu jatkoi itkuaan ja rutisti Mesitähteä. Hän ei halunnut isänsä lähtevän viereltään.
”Voisinko nukkua ensi yön sinun vieressäsi?” punaruskea kissa pyysi hiljaisella, hauraalla ja särkyvällä äänellä. Isoksi kissaksi kasvaminen tuntui hurjalta ja nyt hän halusi olla taas kuin pentu.
”Oliko Vaahteratassun kuolema minun vikani? Toivoin, että hän saisi rangaistuksen Tä-tähtiklaanilta, kun hän kisasi niin huonosti ja sitten tapahtui mitä tapahtui…”, Talvikkitassu nyyhkytti. Talvikkitassu tunsi kuinka kyyneleet olivat kastelleet hänen turkkinsa märäksi ja samalla Talvikkitassusta tuntui hieman tyhmältä. Tässä hän vollotti, melkein keskellä aukiota isänsä turkkiinsa! Talvikkitassu hymyili sitten hieman hassusti. Hänen hymyynsä oli sekoittunut anteeksipyyntöä, häpeää ja myös kaihoa. Olisipa Kärsämöpentu täällä heidän kanssaan! Välillä naaras mietti millainen naaraasta olisi kasvanut. Olisivatko heistä tulleet parhaat ystävät? Tapaisiko hän siskoaan koskaan? Sitä hän ei tiennyt…

//Mesi<3

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjon ajatukset elivät Halavaviiksessä. Mitä naaras mahtoikaan puuhata Tähtiklaanissa? Oliko toisella siellä ystäviä vai pelottikohan naarasta kenties? Hallavarjosta tuntui pahalta, että hän ei isänä saanut olla pentunsa tukena. Kollista tuntui kuin hän olisi pettänyt rakkaimpansa. Valkeaturkkinen kolli katsoi Mesitähteen, joka oli myös hieman hiljainen. Miettiköhän kolli omia menetyksiään? Kärsämöpentukin oli riistetty niin julmalla tavalta Mesitähdeltä ja Minttuliekiltä… Olikohan naaraspentu enää edes elossa? Toinen olisi nyt oppilas, kuten Talvikkitassu ja Laventelitassu oli. Hallavarjon ottaessa puheeksi suuret harjoitukset, Mesitähti pahoitteli tyttärensä käytöstä ja naukaisi keskustelevansa hänen kanssaan myöhemmin tänään. Kollikissa katsoi päällikköään myötätuntoisesti.
”Ei sinun pidä olla pahoillaan Talvikkitassun puolesta, et ole vastuussa tyttäresi sanomisista. Tuossa iässä pennut tuppaavat kokeilemaan rajojaan ja saattavat sanoa mitä sylki suuhun tuo. Kyllä heistä kasvaa vielä kelpo kissakansalaisia ja teidän pentunnehan ovat muuten tätä välikohtausta lukuunottamatta ihastuttavia. Laventelitassukin on niin hyväkäytöksinen ja Rastaskukkakin auttoi minua hetki sitten partiossa, kun pudotin riistani!” Hallavarjo naukui lempeällä äänellä ja kuunteli mietteliäänä, kun Mesitähti naukui pohtivansa oliko hän laiminlyönyt isällisiä vastuitaan.
”Aina voit aloittaa isän vastuusi nyt, puhut tänään tyttärellesi. Hän on varmasti pohjimmiltaan fiksu kissa, ehkä hänellä on jotain mielenpäällä ja sen takia karkailee jatkuvasti leiristä? Se voi olla Talvikkitassun omantakeinen avunhuuto, jos hän ei kehtaa tai muuten vain halua pyytää apua. Tiedä noista nuorukaisten aivoituksista”, valkeaturkkinen kissa aukaisi ja partion matka jatkui rauhakseltaan. Hallavarjo keskittyi ympäristönsä tarkkailuun ja ajattelemattaan koko ajan haki kadonnutta kaksikkoa. Heidän etsimiseen kolli oli keskittynyt Halavaviiksen kuoleman jälkeen, hänestä tuntui että kaikki katosivat kollin ympäriltä. Vaikkei hän edes ollut tuntenut Mahlahallaa ja Lauhalaukkaa! Olivat he kuitenkin olleet soturin klaanitovereita ja täten tärkeitä, vaikkeivat läheisiä. Hallavarjolla ei ollut kovin paljoa ystäviä ja se tuntui hieman surkelta. Hän oli ollut Eloklaanissa niin kauan! Oli kollilla onneksi Hiilihammas, vanha tuttava, jonka kanssa he viettivät aina välillä aikaa. Hallavarjo päätti, että hän ryhdistäytyisi ja hankkisi ystäviä. Hallavarjo kuuli rasahduksen ja hätkähti sen voimasta. Mesitähtikin oli kuullut saman ja päällikkö etsikin merkkejä lähtistöllä olevasta kissasta. Kummankaan kissan silmiin ei kuitenkaan osunut mitään, joten Hallavarjo laittoi rasahduksen saaliseläimen piikkiin. Kollin matka jatkoi eikä hän rasahdusta miettinyt enää sen enempää. Hallavarjo ja Mesitähti jutustelivat niitä näitä matkalla leiriin. Leiriin paluu sujuikin joutuisasti ja kolli tunsi lämpimän tunteen rinnassaan. Ehkä elämä alkaisi taas pian voittamaan ja näyttämään hyvyytensä. Hallavarjo heilautti häntäänsä hyvästeiksi partion muille jäsenille ja oli itse lähtemässä etsimään perhettään, mutta Mesitähti pysäytti hänet. Hallavarjo kääntyi hieman yllättyneenä valkoruskean kollikissan puoleen ja kallisti päätään. Mesitähti naukui, että Hallavarjo olisi tervetullut hänen seuraansa vaikka keskellä yötä. Hallavarjon kasvoille kohosi ujonpuoleinen, mutta kiitollinen ja lämmin hymy.
”Kiitos, Mesitähti. Arvostan tuota todella. Ja jos sinä koskaan tarvitset juttuseuraa tai apua, olet aina tervetullut minun seuraani. Vaikka sinäkin sitten keskellä yötä! Ja muista, olen puolellasi aina. Tapahtui mitä tapahtui”, valkoturkkinen kolli naukaisi ja lähti sitten kulkemaan kohti sotureiden pesää. Hän tulisi olemaan Mesitähdelle uskollinen elämänsä loppuun asti ja vielä Tähtiklaanissa asti. Hallavarjo asteli sotureiden pesään helpottuneena ja huojentuneena, hänestä tuntui kuin Halavaviiksen kohtalo alkaisi saada loppunsa. Ehkä suru pian vaihtuisi lämpimiin muisteloihin, joita Hallavarjo voisi vaalia. Kolli oli luvannut vaalia jokaisen kuolleen läheisensä muistoa sydämessään ja elämässään sen loppuun asti. Hallavarjo löysi Viherkatseen heidän yhteiseltä pediltään ja katsoi naarasta anteeksipyytävänä.
”Anteeksi, Viherkatse. Olen ollut aivan kamala kumppani, minun olisi pitänyt olla teidän tukena, mutta suru sai minusta otteen enkä osannut päästää irti”, Hallavarjo naukui murheellisena ja asettautui Viherkatseen päälle suojaksi.
”Lupaan olla parempi ja suojella teitä tästä edespäin kaikelta. Aion olla parempi isä ja kumppani”, Hallavarjo naukui hiljaisella äänellä. Kolli hengitti kumppaninsa lämmintä ja turvallista tuoksua, se tuntui hyvältä ja rauhalliselta. Hallavarjo rutisti naarasta käpälillään ja suki toisen korvantaustoja rauhallisena. Hallavarjo halusi vain olla siitä, siitä tuntui olevan kokonainen vuodenaika, kun hän oli nauttinut naarassoturin seurasta. Kollia kadutti asiat mitä hän oli tehnyt, miten huono kissa hän oli. Mutta sitä ei saisi tekemättömäksi, pitäisi vain olla parempi.

Kirjoittaja: Elandra

Olin saanut Talvikkitassun puhumaan, ja se helpotti omaa tilannettani huomattavasti. Nyt tiesin tarkalleen, mistä oikein kiikasti. Oli kuitenkin surullista, millä tavalla punaruskea naaras puhui klaanitovereistaan. Hänen reaktionsa kuitenkin kertoin, miten valtavan iso asia häviäminen oli hänelle ollut. Sinänsä en ollut yllättynyt Talvikkitassun reaktiosta, mutta sen suuruus oli tullut yllätyksenä. Naaras oli aina ollut varsinainen tuittupää, mutta tällaista purkausta en aiemmin ollut nähnyt.
Oppilas oli painautunut vasten turkkiani ja itki armottomasti. Minun kävi häntä sääliksi ja halusin saada hänet paremmalle tuulelle. Oli vaikeaa yrittää pysyä jämäkkänä päällikkönä, kun toisella oli niin paha mieli. Peräännyin noin hiirenmitan päähän Talvikkitassusta ja kumarruin hitaasti hänen tasolleen. Oppilaan vihreät, itkuiset silmät laskeutuivat nopeasti hänen etukäpäliinsä, kun toinen nyyhkytti onnettomana edessäni.
”Ymmärrän, että häviäminen ei ollut mukavaa. Se voi tuntua isolta asialta, mutta usko pois, suru helpottaa kyllä. Aina tulee uusia haasteita ja pettymyksiä, joista sinun vain selviydyttävä. Jos jäät vellomaan yhteen epäonnistumiseen, et välttämättä huomaa, miten paljon hyviä asioita ympärilläsi tapahtuu”, päätin aloittaa lempeästi, jotta Talvikkitassu voisi hieman rauhoittua ja kasata itseään. Naaras piti edelleen katseensa visusti maassa, mutta nyyhkytys oli hellittänyt.
”Ei kuitenkaan ole lainkaan reilua, että syytät häviöstä joukkuetovereitasi ja puhut heistä niin rumasti. Jokainen eloklaanilainen on arvokas siinä missä sinäkin, ja vaikka heiltä uupuisikin silmä, korva tai jalka, se ei tee heistä millään tavalla vähempiarvoisia”, ääneni muuttui nyt hieman ankarammaksi, mutta minun oli vaikeaa pysyä kovana. Tiesin kuitenkin, että Talvikkitassun oli opittava puhumaan klaanitovereistaan nätimmin ja tulemaan heidän kanssaan toimeen.
”Sinun on nyt ryhdistäydyttävä, mikäli tahdot jonain päivänä ansaita soturinimesi. Jatkuva karkailu ja toisten nälviminen ei ole soturin käytöstä. Jos tällainen jatkuu, minun on annettava sinulle rangaistus”, huokaisin hiljaa päätäni pudistellen. En pitänyt rangaistuksen antamisesta, sillä pelkäsin sen kasvattavan kuilua minun ja klaanitovereideni välillä. Olin kuitenkin lupautunut pitämään huolen siitä, että klaanilaiset noudattivat määrättyjä sääntöjä, joten minun oli toimittava niin kuin toimin.

//Talvikki?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassu huokaisi helpotuksesta, hän oli onnistunut välttämään Mesitähden ja partion kohtaaminen. Naaraan itsetunto kohentui taas hieman ja itsevarmempana Talvikkitassu lähti tarppomaan hiirenkorvaisessa metsässä. Tyytyväisenä hän ravisteli turkkiaan ja hyräili hieman. Talvikkitassu teki loikkia metsässä ja heittäytyi selälleen märkään maahan. Hän kierähti ympäri ja lähti sitten juoksemaan. Naaras oli kyllä harjoitellut, mutta vain itsekseen ja vain taistelua sekä juoksemista. Ne hän taitoi kyllä hyvin! Talvikkitassun punaruskea turkki erottui hiirenkorvaisesta metsämaisemasta hyvin ja naaraan turkin väri oli syy siihen, miksi hän ei pitänyt lehtikadosta sitten yhtään! Talvikkitassun oli vaikea maastoutua valkoiseen maisemaan punaruskean turkin kera. Juostessaan Talvikkitassu nautti vauhdin suomasta hurmasta ja antoi tuulen pörröttää jo valmiiksi pörröistä turkkiaan. Talvikkitassun käpälät rummuttivat maata ja naaras hyppäsi sulavasti kaatuneen puunrungon ylitse. Hops, noin vain! Samassa naaraan maistellessa ilmaa hänen sieraimiinsa leijaili jäniksen tuoksu ja Talvikkitassu hiljensi vauhtiaan. Pitkäkorva oli kulkenut tästä hetki sitten, siitä joku saisi mainion aterian! Talvikkitassu lähti hajujälkeä ja naaraan askelet kuljettivat hänet lähemmäs Kuolonklaanin reviiriä. Talvikkitassun sydän pamppaili, toivottavasti jänis ei ollut suunnannut vihollisklaanin puolelle. Soturilain rikkomisesta oppilas ei perustanut, vaikka salaa ajattelikin, että heidän reviiriltään lähtenyt jänis kuului heille! Talvikkitassu tiesi kuitenkin, että muut kissat eivät nähneet asiaa samalla tavalla, joten hän ei voisi ominpäin muutella soturilakia. Mutta kun hän olisi päällikkö, niin tämä kyllä tulisi takuulla Talvikkitähden soturilakiin! Nuoresta naaraasta oli luonnollinen jatkumo, että hän ottaisi paikan päällikkönä, kunhan hänen vanhemmistaan aika jättäisi. Sen Talvikkitassu ei kuitenkaan toivonut tapahtuvan aikoihin! Hänen vanhempansa eläisivät toivottavasti vielä useiden vuodenaikojen ajan. Talvikkitassun seuraama hajujälki päättyi kuin päättyikin Kuolonklaanin rajalle ja hetken hän jopa harkitsi hakevansa pitkäkorvan, mutta päätti sitten noudattaa soturilakia. Talvikkitassu huokaisi turhautuneena, miten kaikki tuntuikin menevän näin pieleen? Samassa Talvikkitassu tajusi jotain. Jos Mesitähden partio oli lähtenyt leiriin, kolli voisi löytää sieltä hänen mestarinsa ja -! Talvikkitassu nielaisi, hän voisi ehkä vielä ehtiä ennen partiota. Ehkä he olisivat vaikka löytäneet kadonneet Mahlahallan ja Lauhalaikan, tai-! Oli miten oli, nyt naaraalle oli tullut kiire. Talvikkitassu juoksi niin kovaa kuin käpälistään pääsi leiriin. Naaras hyppelehti ja varoi eteen tulleita kiviä ja kantoja. Toivottavasi partio olisi jäänyt saalistamaan pidemmäksi aikaa. Vai oliko se edes ollut saalistuspartio? Äh, ei Talvikkitassu tiennyt. Pian leiri häämötti hänen näkökentässään ja Talvikkitassu hidasti vauhtiaan. Nyt naaras suorastaan mateli ja yritti kulkea mahdollisimman huomaamattomasti. Kissa sipsutti hiljaa kohti piikkihernetunnelia ja livahti sen kautta leiriin. Oppilas yritti hyödyntää muurin varjoja ja hipsi kohti klaaninvanhimpienpesää, jonka kohdalla hänen katseensa kohtasi Mesitähden kanssa. Naaras nielaisi ja suorastaan kutistui päällikön edessä. Mesitähti nousi nopeasti ylös ja käveli tyttärensä luokse ripeästi.
”Okraviiksi kertoi, että olit taas luvatta metsässä”, kolli aloitti tiukasti, siirtyen välittömästi suoraan aiheeseen. ”Tiedät varmasti hyvin, ettei niin saa tehdä”, Mesitähti mourui, mutta laski sitten ankaran katseensa. ”Olen huomannut, että jokin painaa mieltäsi. Puhu minulle, Talvikkitassu. Sinun ei tarvitse puida yksin mielessäsi asioita, jotka ovat vaikeita. Tiedät kai, että jos näin jatkuu, et voi ansaita soturinimeäsi. Sinun olosikin helpottuu, jos keskustelet pahan olon pois”, valkoruskea kolli maukui ja katsoi tytärtään isällisen tiukasti, mutta lempeästi. Hetken punaruskea naaras ajatteli, että hän pakenisi, mutta istuutui sitten.
”Minä, öh. Minä olen niin vihainen! Ne typerät hiirenkorvan harjoitukset, joukkueeni hävisi hiirenaivoisten kissojen takia. Miksi sinun piti laittaa minun joukkueeseeni huonoja kissoja, kuten Kimalaistassu ja Vaahteratassu?! Heidän takiaan meidän joukkueemme hävisi! En halunnut olla joukkueessa kolmijalkaisen mutanttikissan kanssa, miten tuollainen voi edes olla eloklaanilainen oppilas!!” Talvikkitassu aloitti ja loppua kohden hänen äänensä muuttui lähes kiljunnaksi. Aukiolla olevien kissojen katseet kääntyivät kaksikon puoleen.
”MINÄ HALUAN OLLA VOITTAJA!!” Talvikkitassu kiljui täyttä kurkkua kuin pahainen pentu ja lopulta purskahti itkuun.
”Minä en saanut edes taistella”, naaras vollotti nyt täydestä sydämestään ja painautui isänsä turkkiin. Pettyneenä hän nyyhkytti ja välillä taas kyyneleet tulvivat hänen poskilleen. Harjoituksista aiheutunut harmi vyöryi nyt yhtenä jysäyksenä Mesitähden turkkiin ja naaras ei edes välittänyt, vaikka koko klaani olisi nähnyt hänen purkauksensa.

// Mesi-iskä?

Kirjoittaja: Elandra

Tuntui pahalta nähdä oma klaanitoveri niin surkeana mitä Hallavarjo oli. Valkea soturi oli menettänyt miltei puolitoista kuuta sitten tyttärensä, eikä suru näyttänyt helpottavan lainkaan. Olin huomannut hänen alakulonsa ja halunnut auttaa kollia. Tiesin itsekin, miltä oman pennun menettäminen tuntui.
Karpalonenän kuolemasta oli jo aikaa, mutta edelleen ikävöin poikaani, joka oli menettänyt henkensä Tyrskytassun kynsissä. Kaurisunen kuolemasta ei ollut kauaakaan, kolli oli menehtynyt Lehtikadon aikana viheryskään. Loistotassun menetys ei ollut niin pysyvä, sillä hän oli muuttanut emonsa kanssa kaiketi kaksijalkalaan, kuten Aurinkokajo oli suunnitellut. En uskonut näkeväni poikaani enää koskaan. Eikä tietenkään saanut unohtaa pientä Kärsämöpentua, jonka Tyrskytassu ystävineen oli riistänyt meiltä. Ruskea kolli oli vienyt pennuistani kaksi. Pahinta oli, etten tiennyt, mikä Kärsämöpennun kohtalo oli lopulta ollut. Saattoi olla, että hän oli yhä elossa tai sitten ei.
Keskustelumme pysyi aluksi Halavaviiksessä, mutta kääntyi Hallavarjon aloitteesta toisaalle. Tuntui hyvältä kuulla, että klaanitoverini pitivät minua hyvänä päällikkönä. Se oli paras lahja, mitä päällikkö saattoi klaaniltaan saada. Valkea kolli otti puheeksi Talvikkitassun ja hänen tylyn käytöksensä, jonka varmasti kaikki olivat huomanneet. Leikkimielellä järjestetyt hiirenkorvan alun suuret harjoitukset olivat olleet Talvikkitassulle iso juttu. Naaras oli ottanut harjoitukset niin tosissaan, että oli ilmeisesti suuttunut siitä, ettei hänen joukkueensa sijoittunut ensimmäiseksi.
”Olen pahoillani, jos hän on ollut inhottava sinua kohtaan. Luulen, että minun täytyy keskustella vakavasti hänen kanssaan myöhemmin tänään”, naukaisin päätäni pudistellen. Hallavarjo katsoi minua myötätuntoisesti.
”Ei sinun pidä olla pahoillaan Talvikkitassun puolesta, et ole vastuussa tyttäresi sanomisista”, kolli sanoi ja väläytti minulle pienen hymyn.
”Niin, mutta ehkä olen laiminlyönyt vastuutani hänen isänään. Okraviiksi on kertonut, että Talvikkitassu koettelee rajojaan karkailemalla leiristä luvatta jatkuvasti”, kerroin soturille. Olin huolissani tyttärestäni ja hänen tulevaisuudestaan. Päästäkseen soturiksi, hän ei voisi jatkaa sääntöjen rikkomista.

Partio jatkoi matkaa kaikessa rauhassa. Keskityin lähinnä tarkkailemaan ympäristöämme, jotta mikään tai kukaan ei pääsisi yllättämään meitä.
Joitain kuita sitten Mahlahalla, Lauhalaukka ja Metsähalla olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Eloklaanilaisten hajujäljet olivat päättyneet joessa olevaan aukkoon, mutta Metsähallan jäljet olivat vieneet aina reviirin rajan taakse. Kahden soturin kohtalo oli piinannut minua pitkään, erityisesti öisin. He olivat kai joutuneet veden varaan, mutta kukaan ei tiennyt, oliko se koitunut heidän kohtalokseen. Hyvällä tuurilla kaksikko saattoi olla elossa, jos virta oli vienyt heidät kauas Eloklaanin reviiriltä. Toivo heidän paluustaan oli lähestulkoon mennyttä, ei kukaan enää odottanut heidän palaavan hengissä. Kuiden kuluessa heistä puhuminen oli lopetettu, ja nyt enää vain harvoin kuulin heidän nimensä mainittavan pääaukiolla.
Kävellessämme metsässä, olin kuulevinani lähistöltä rasahduksen. Vaikka kuinka yritin etsiä merkkejä lähellä olevasta kissasta, ketään ei näkynyt. Ilmassa ei leijaillut epämääräisiä hajuja, joten jätin asian sikseen. Kaiketi äänen oli päästänyt jokin eläin, joka piileksi jossain läheisessä pensaikossa.
Yllätyksekseni matkan varrelle tupsahti tuttu hajujälki, joka kuului epäilemättä Talvikkitassulle. Naaras oli mennyt tästä hetki sitten yksin. Yritin silmäillä ympäristöäni hieman tarkemmin, jos olisinkin sattunut näkemään tyttäreni jossain. Metsä oli kuitenkin aivan hiljainen, eikä missään näkynyt kissan kissaa. Toivoin hartaasti, että Talvikkitassu oli metsässä Okraviiksen luvalla.

Päästyämme takaisin leiriin, kukin partion jäsen lähti omille teilleen, kiittäen ensin partiosta muita jäseniä. Ennen kuin päästin Hallavarjon liukenemaan paikalta, pysäytin hänet.
”Odota”, naukaisin, kun kolli oli jo ehtinyt kääntää valkean selkänsä minulle. Hän kääntyi yllättyneenä puoleeni.
”Jos koskaan tarvitset juttuseuraa, niin älä epäröi tulla luokseni. Minulle on tärkeää, että kaikki eloklaanilaiset voivat hyvin. Olet tervetullut seuraani vaikka keskellä yötä, jos siltä tuntuu”, lausahdin lämpimällä äänellä. Hallavarjon kasvoille hiipi ujonpuoleinen, mutta kiitollinen hymy.
”Kiitos, Mesitähti”, valkoturkkinen kolli sanoi ennen kuin lähti kulkemaan kohti sotureiden pesää.
Ajatukseni palasivat takaisin Talvikkitassuun. Kiersin katseellani leiriä toivoen, etten löytäisi hänen mestariaan aukiolta. Ikävä kyllä, näin raitaturkkisen kissan istuskelevan yksinään leirin seinustan liepeillä. Okraviiksi näykki ajatuksissaan varpusta, eikä huomannut heti minun lähestyvän häntä. Päästyäni parin ketunmitan päähän, vaaleanruskea kolli nosti vihreän, aavistuksen verran tympiintyneen katseensa minuun. Tunnistaessaan tulijan, Okraviiksen ilme muuttui hitusen ystävällisempään suuntaan. Soturi sylkäisi suustaan höyheniä, voidakseen esittää minulle kysymyksen:
”Oliko sinulla asiaa?”
”Oli, tahdon keskustella Talvikkitassusta. Löysin hänen tuoreet hajujälkensä juuri äsken metsästä. Oletko tietoinen, että hän on leirin ulkopuolella yksin?” esitin kysymyksen mahdollisimman kohteliaasti kollille, sillä tiesin hänen olevan toisinaan hieman äkkipikainen. Okraviiksen kasvoille kohosi tympääntynyt ilme hänen kuullessaan sanani.
”Taasko se pirulainen on karannut? Hänen koulutuksensa käy mahdottomaksi tottelemattomuuden vuoksi. Meidän piti mennä auringonlaskun jälkeen harjoittelemaan, mutta voin vannoa, ettei hän ole lähdössä mihinkään palattuaan omalta retkeltään”, raidallinen soturi pihisi päätään pudistellen. Kollin häntä piiskasi ilmaa, hän tosiaan oli jo kyllästynyt Talvikkitassun metkuihin, eikä se sinänsä ollut ihmekään.
”Sovitaanko niin, että pidätte tämän illan vapaana, niin minä keskustelen Talvikkitassun kanssa?” ehdotin varovasti, jotten suututtaisi kollia enempää. Okraviiksi tuhahti ja pyöräytti silmiään.
”Aivan sama. Pidäkin huoli, että hän tottelee minua jatkossa”, kolli murahti. Okraviiksen vihaisuus sai oloni epämukavaksi, joten katsoin parhaalta lähteä paikalta. Ymmärsin hänen turhautuneisuutensa, mutta Talvikkitassu kaipasi nyt ymmärrystä, eikä vihaa ja raivoa. Hän oli vasta nuori, ja nuoret olivat toisinaan ajattelemattomia.

Odottelin leirin pääaukiolla pitkään, ennen kuin Talvikkitassu suvaitsi palata leiriin. Naaras hiipi hiljaa piikkihernetunnelista pääaukiolle, yrittäen hyödyntää muurien varjoja. Naaras ei kuitenkaan onnistunut välttämään katsettani, ja hän taisi huomata sen itsekin. Katseemme kohtasi, kun Talvikkitassu oli miltei klaaninvanhimpien pesän kohdalla. Nousin nopeasti ylös ja kävelin ripein askelin tyttäreni luokse.
”Okraviiksi kertoi, että olit taas luvatta metsässä”, aloitin tiukasti menemällä suoraan aiheeseen, ”tiedät varmasti hyvin, ettei niin saa tehdä.” Ankara katseeni kuitenkin hiipui, kun siirryin seuraavaan aiheeseen:
”Olen huomannut, että jokin painaa mieltäsi. Puhu minulle, Talvikkitassu. Sinun ei tarvitse puida yksin mielessäsi asioita, jotka ovat vaikeita. Tiedät kai, että jos näin jatkuu, et voi ansaita soturinimeäsi. Sinun olosikin helpottuu, jos keskustelet pahan olon pois.”

//Talvikki?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassu oli karannut leiristä, ties kuinka monennen kerran! Naaras tiesi, että hän saisi pian siitä sanktiota, Okraviiksioli viimeksi pitänyt hänelle asiasta pitkän puhuttelun ja laittanut hänet rangaistukseksi siivoamaan leiriä. Naaras oli vältellyt vanhempiaan, jotta ei saisi heiltä asiasta huutoja.. Talvikkitassu ei välittänyt, hän oli vihainen typerälle Eloklaanille. Erityisen vihainen typerälle joukkueelleen! Hän oli tehnyt kaikkensa voiton eteen ja muut olivat menneet häviämään. Naaras oli mököttänyt Laventelitassulle häviöstä lähtien ja kiusasi Kimalaistassua joka kerta, kun he vain osuivat samaan aikaan oppilaiden pesälle. Talvikkitassu halusi juosta ja hakata jokaista puuta niin lujaa, että se hajoaisi. Tähän mennessä hän ei ollut onnistunut kuin juoksemisessa, kumma juttu. Naaraan ilme oli hyvin tyytymätön ja hän näytti siltä, että olisi niellyt kokonaisen ketun raadon. Mutta tämä oli pahempaa, Talvikkitassu oli hävinnyt. Hän ei taatusti osallistuisi enää ikinä mihinkään tälläiseen typerään huonon joukkueen kanssa! Niiden takia hän oli hävinnyt, erityisesti Kimalaistassun ja Vaahteratassun. Miten ne kaksi olivatkon kerta toisensa jälkeen suoriutuneet niin surkeasti?! Ja miksi hän ei ollut päässyt kaksintaisteluun, vaan Laventelitassu! Kaikkihan tiesivät, että hän oli Laventelitassua parempi taistelija. Talvikkitassun koulutus oli jopa edennyt hieman tahmeasti, sillä naaras oli angastannut mestarilleen ja joutunut suorittamaan kerta toisensa jälkeen rangaistuksia. Vaikka suurista harjoituksista oli kulunut jo jonkinmoinen tovi, mököttäisi Talvikkitassu asiasta niin kauan, kunnes saisi jotain muuta aihetta mököttää. Tai aiheen kehuskella jollain. Ehkä hänen pitäisi napata kettu, se olisi kyllä todellinen voitto! Sitten naaras olisi paljon parempi, kuin voittajajoukkue. Mutta mistä ihmeestä hän löytäisi ketun? Talvikkitassun olisi mietittävä, hänen olisi toimittava viisaasti! Naaraan taistelutaidoilla hän kyllä voittaisi vaikka sata kettua, se oli täysin saletti. Naaras jatkoi vihaista rymistelyään kohti Sekametsää ja luimisteli korviaan. Talvikkitassun tielle osui laho puu ja naaras hakkasi sitä etukäpälillään vihaisena. Kyyneleet kihosivat oppilaan silmiin, kaikki tuntui niin epäreilulta! Kaikki olivat hiirenaivoisia! Hän takuulla piilottaisi piikkejä myös Ampiaistassun, Kultatassun ja Aurinkotassun pesiin! Vaahteratassu oli mennyt kuolemaan, hän ei taatusti veisi toisen hautapaikalle mitään tervehdyksiä. Korkeintaan risuja, mitäs oli kiipeillyt niin huonosti. Talvikkitassu pohti, että olikohan naaraan kuolema rangaistus häviöstä? Todennäköisesti. Talvikkitassu tuhahteli itsekseen ja katseli Sekametsän jokia mietteliäänä. Tulva oli vienyt monen kissan hengen, onneksi naaraan perhe ja läheiset olivat säästyneet siltä. Pilvitassu taasen hylkäsi Eloklaanin ja oli ryhtynyt kotikisuksi. Se kuului asioihin mitä punaturkkinen naaras ei hyväksynyt. Pilvitassu oli petturi, petturi joka oli lähtenyt pakoilemaan vastuitaan. Naaraasta sellainen oli oksettavaa, entä jos tulisi taistelu? Pilvitassu olisi kaksijalkojensa huomassa eikä tekisi mitään auttaakseen Eloklaania! Talvikkitassun kurkusta kumpusi pieni ja hiljainen murina. Talvikkitassu huokaisi syvään ja yritti rauhoittua. Hänen turkkinsakin oli mennyt tapansa mukaisesti sotkuun ja oli täynnä selvittämättömiä takkuja, mitä naaras ei jaksanut juuri nyt sukia. Hänen turkkinsa muistutti hyvin vahvasti naarasoppilaan elämää, yhtä sotkuun menneitä molemmat! Talvikkitassu katseli Sekametsää ja lopulta nosti ravinsa juoksuun. Talvikkitassu pinkoi minkä koivistaan pääsi ja nautti vauhdun hurmasta. Tuuli tuiversi oppilaan kasvoilla ja hymy, mitä Talvikkitassun kasvoilla ei harjoitusteen jälkeen ollut näkynyt, piirtyi naaraskissan kasvoille. Että Talvikkitassu sitten rakasti juoksemista! Mikään muu ei nollannut hänen päätään yhtä hyvin, kun juokseminen. Hän antautui tuulelle ja juoksi metsässä sulavasti. Talvikkitassu voisi todellakin tehdä tätä ikuisesti. Talvikkitassu kiihdytti vielä hurjempaan vauhtiin, kunnes hän kuuli partion ääniä. Talvikkitassu nielaisi, eikä! Hän jarrutti niin, että törmäsi melkein lähimpään puuhun ja kipitti sitten suuren puun taakse piiloon. Hänen epäonnekseen tuossa partiossa oli Mesitähti, naaraan isä! Talvikkitassu yritti tasata kiihtynyttä hengitystään, hänen pitäisi jotenkin päästä livistämään tästä pinteestä. Mesitähti antaisi tyttärensä taatusti kuulla kunniansa, jos hän saisi naaraan kiinni karkureissultaan. Talvikkitassu ei kuitenkaan katunut sitä, olihan hän edelleen vihainen joukkueelleen. Se kuka olikaan keksinyt hiirenkorvan suuret harjoitukset, oli takuulla itse yksi hiirenaivoinen katti! Talvikkitassu lähti varovaisesti hiippailemaan kohti vapautta, naaraan onneksi metsässä oli paljon puita! Kunhan vain Mesitähti ei tajuaisi hänen hajujäljen kuuluvan Talvikkitassulle, niin oppilas selviäisi pälkähästä. Talvikkitassu kulki hissukseen puiden välissä ja varoi askeleitaan hyvin tarkkaan. Hän ei saisi astua yhdenkään kepin tai muun rapisevan päälle. Lopulta naaras pääsi partion jäsenistä tarpeeksi kauas ja huokaisi helpotuksesta. Hän oli turvassa! Talvikkitassu jäi hetkeksi tasaamaan hengitystään ja odottelemaan, että partio siirtyisi lähemmäs leiriä. Sitten hän voisi jatkaa juoksemista ja kenties jopa saalistaa.

//Mesi kunhan Hallan ja Mesin tuokio on ohi?

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo nyökytteli Helmipilkulle myötätuntoisesti, kun naaras vastasi pitävänsä uimisesta, mutta uppoavansa pohjaan kiven lailla paksun turkkinsa vuoksi.
”Sääli juttu! Mutta olemme samassa veneessä tämän takia, molemmat haluaisimme uida, mutta me emme vain osaa”, kolli naurahti huvittuneena ja Helmipilkku naurahti hänen sanoilleen. Naaraskissa kysyi sitten haaveiliko Lieskakajo jostain ja hänen ei tarvinnut miettiä haaveitaan kauaa.
”Haaveilen, että olisin hyvä ja arvostettu soturi. Ja tietenkin siitä, että paras ystäväni Kharon palaisi Eloklaaniin!” raidallinen kissa naukaisi iloisella äänellä ja lisäsi mielessään, että hänelle riittäisi nuoren kollikissan onni.
”Entä sinä, onko sinulla unelmia?” raidallinen kissa uteli ja sai vastaukseksi, että nuorempi naaras unelmoi pentujen ja kumppanien lisäksi monista ystävistä.
”Kuulostaa hyviltä haaveilta. Ja kuules, Tähtiklaanilla on tapana toteuttaa meidän haaveemme. Usko pois vain, ne käyvät kyllä toteen”, Lieskakajo mourui rennolla ja iloisella äänellä. Helmipilkun katsellessa aukion meininkejä ja menoja, soturikolli päätti jatkaa turkkinsa sukimista. Hän suki takakoipeaan pitkin vedoin ja hänen viiksensä värähtelivät aukiolla viipyilevästä hennosta tuulesta. Lieskakajo nautti aukion hälinästä, täysi hiljaisuus oli hänelle usein liikaa. Soturi oli menevä tapaus, hän ei halunnut vain makoilla rauhakseen paikoilla. Lieskakajon tassut alkoivat liikuskella hermostuneesti, hän inhosi tätä tunnetta käpälissään. Hänen olisi pian pakko päästä liikkumaan, paikallaan olo oli välillä vaikeaa aktiiviselle kissalle. Naaras kääntyi lopulta taas paikallaan vispaavan Lieskakajon puoleen ja katsahti kollin liikehdintää hieman kummastuneena. Naaras kysyi sitten varovaisesti hymyillen haluaisiko Lieskakajo olla naaraan ystävä ja kolli väläytti toiselle ystävällisen hymyn.
”Totta kai, olen mielelläsi sinun ystäväsi! Tassua päälle, eikös?” raidallinen kissa naukui ystävällisesti ja tarjosi toiselle tassuaan paiskattavaksi. Helmipilkku vaikutti raidallisesta kissasta mukavalta tapaukselta ja toiselta oli hyvä veto etsiä ystäviä. Klaanissa oli ystävien kanssa helpompaa, Lieskakajo tiesi sen vallan hyvin. Lieskakajo oli hyvin kiitollinen Nokkospilvestä, naaras oli auttanut häntä jaksamaan vaikeiden aikojen ylitse ja vielä niiden jälkeenkin. Kolli tunsi hyvin lämpimiä tunteita Nokkospilveä kohtaan ja huomasikin usein aukiolla vain etsivänsä naarasta. Lieskakajon vihreät silmät viipyilivät aukion kissoissa pitkään, kunnes hän käänsi katseensa jälleen uuteen ystäväänsä.
”Tahdotko lähteä ulos leiristä? En välittäisi enää istuskella paikoillani, se tuntuu tassuissa”, Lieskakajo selitti, mutta ei odottanut naaraan ymmärtävän mitä hän tarkoitti. Tutkimuksiensa mukaan muut eivät kokeneet paikallaoloa kihelmöivinä tunteina tassuissa.

//Helmi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Lintujen pirteä sirkutus raikasi metsässä ja kuului pentutarhalle asti. Kuutamopentu oli juuri auttamassa emoa vaihtamaan nukkumapaikan nahistuneet, vanhat sammalet tuoreisiin, vaikka joku oppilas olisi kyllä varmasti hoitanut homman heidän puolestaan. Mustavalkoinen kuningatar oli kuitenkin vaatinut saada tehdä siivouksen itse. Hänen mukaansa Kuutamopennun oli aika oppia petaamaan oma vuoteensa.
”Sammal kannattaa rullata näin, niin se on helpompi kuljettaa ulos leiristä”, Korppisiipi ohjeisti samalla, kun kieritteli nuhjuisen näköistä sammalriekaletta rullalle. ”Kokeile sinäkin.” Hän osoitti hännällään pienempää palasta sammalta.
Kuutamopentu tarttui siihen tassuillaan ja ryhtyi rullaamaan sitä emon ohjeiden mukaisesti tiukaksi pötköksi. Se kuitenkin hajoili hänen kynsiinsä, eikä pysynyt kiinni yhtä hyvin kuin emon.
”Ei tämä onnistu!” hän puuskahti turhautuneena, mutta jatkoi kuitenkin yrittämistä.
”Se vaatii kärsivällisyyttä”, emo maukui ja rullasi jo seuraavaa sammalta. ”Hutiloiden ei tule valmista. Malta mielesi ja keskity siihen, mitä olet tekemässä.”
Kuutamopentu huokaisi syvään ja otti uuden riekaleen. Hän keskittyi pitämään kyntensä sisällä ja pyörittelemään rullaa. Kun se oli valmis, hän hihkaisi tyytyväisenä. Ei se mikään kaunein rulla ollut, mutta hoiti tehtävänsä.

Kun Kuutamopentu ja Korppisiipi olivat saaneet vanhat sammalet rullattua, he ryhtyivät siirtämään niitä ulos. Yksi kerrallaan he kantoivat vanhat sammalet ulos pesästä. Korppisiipi kantoi isoimmat ja painavimmat rullat, kun taas Kuutamopentu keskittyi itse rullaamiinsa rulliin.
Aurinko paistoi puiden lomasta ja lämmitti aukiolla olevien kissojen turkkeja. Lähes tulkoon kaikki lumi oli sulanut pois leiristä; siellä täällä oli yhä pieniä lumikasoja niissä paikoin, johon auringonvalo ei kunnolla yltänyt.
Kuutamopentu tykkäsi hiirenkorvasta enemmän kuin lehtikadosta. Pimeä ei tullut enää yhtä nopeasti kuin ennen, ja maassa näkyi enemmän värejä, kun valkoinen lumivaippa suli kovaa vauhtia pois.
”Nyt viedään nämä leirin ulkopuolelle”, Korppisiipi sanoi, kun viimeinenkin rulla oli pentutarhan ulkopuolella.
Kuutamopentu katsoi emoaan voimatta uskoa kuulemaansa. ”Ai minäkinkö? Saanko minäkin käydä leirin ulkopuolella? Vaikka en ole vielä edes oppilas?” hän kyseli epäuskoisena.
Korppisiipi nyökkäsi. ”Kyllä vain – tämän kerran, kun olen sinun mukanasi.”
Riemastus valtasi Kuutamopennun pienen kehon. Hänen karvansa pörhistyivät innostuksesta, kun hän otti kaksi pientä rullaa kantoon ja lähti emon perään piikkihernetunnelin suuntaan.
Piikikkäät mutta vehreät oksat pyyhkivät Kuutamopennun turkkia, kun hän kulki Korppisiiven jalanjäljissä tunnelin läpi. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut astumassa aivan uuteen maailmaan.
Korppisiipi astui pois hänen tieltään, ja hän näki edessään avautuvan metsän. Ennen Kuutamopentu oli nähnyt aukiolta ainoastaan puiden latvoja ja oksia, mutta nyt hän näki myös niiden vahvat rungot sekä niiden alapuolella olevan täysin erilaisen ympäristön. Oli pensaita ja pikkuruisia puita, mättäitä ja lumikasoja, puroja ja lammikoita. Leirin ulkopuolella kaikki oli niin kovin suurta ja hämmentävä, ettei Kuutamopentu olisi osannut villeimmissä kuvitelmissaankaan odottaa mitään vastaavaa. Myös äänimaailma tuntui muuttuneen, kun leirin muurit eivät olleet enää vaimentamassa niitä. Jossain pensaikossa rapisteli pikkueläin ja korkealla puussa nakutti tikka.
”Tule – meillä on vielä monta rullaa kantamatta näiden lisäksi”, emo sanoi ja näytti Kuutamopennulle, mihin vanhat sammalet vietiin. Kuutamopentu kävi viemässä omat rullansa samaan kasaan emon kanssa ja odotti malttamattomana pääsevänsä hakemaan lisää vanhoja sammalia leiristä, sillä siten hän saisi viettää enemmän aikaa metsässä.

Kirjoittaja: Ruska

Istuskelin kaikessa rauhassa oppilaidenpesän edustalla, Ampiaistassu käveli minua kohti myyrä suussaan.
”Tahtoisitko.” Ampaiastassu mumisi myyrön takaa, hän tajusi laskea sen maahan. ”tahtoisitko jakaa tuoresaaliin kanssani?” Hän kysyi iloisesti. Nyökkäsin onnellisena, minulla olikin jo kova nälkä.
”Vihdoin ruokaa!” Sanoin nälkäisenä ja haukkasin palan myyrää. En erityisesti pitänyt myyrästä, mutta minulla oli kova nälkä. Minusta Ampaiastassu oli mukava, ehkäpä hän on jo ystäväni.
”Oletko minun ystäväni?” Kysyin reippaasti Ampaiastassulta, päätin rohjeta kysymään sitä häneltä.
”Totta kai olen!” Hän vastasi nauraen, kun kuuli ääneni. Kuulostin hassulta kun puhuin suu täynnä myyrää. Söimme myyrän loppuun, puhfistin tassujani ja viiksiäni. Ampiaistassukin puhdisti viiksensä ja tassunsa. Katselimme aukiota, Helmipilkuu niminen naaras tuijotti minua, mutta käänsi katseensa Lieskakajoon. Mietin välillä, mitä muut kissat ajattelevat. Yritin arvailla mitä Ampisistassu ajattelee, mutta se oli hyvin vaikeaa. Ehkä hän ajattelee, milloin pääsee soturiksi. Tai milloin hänet viedään harjoittelemaan? Minusta arvailuni olivat tyhmiä, ja naurahdin niille hiukan.
”Ampuaistassu?” Kysyin kiinnitääkseni kollin huomion minuun. Kolli käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi.
”Minkälaista siturinimeä toivot itsellesi?” Kysyin iloisesti hymyillen. Minua kiinnosti, mikä nimi kiehtoo Ampiaistassua.

//Amppari?

Kirjoittaja: Ruska

Pidätkö sinä uimisesta? Onneksi pian tulee viherlehti, niin pääsee taas polskuttelemaan! Harmillisesti vain rakenteeni ei ole siihen ihanteellinen, joten en ole mikään paras uimari. Entä sinä?” Lieskakajo naukaisi iloisemmalla äänen sävyllä. Katselin hetken taivaalle ennenkuin vastasin.
”Tykkään uimisesta, mutta en ole hyvä siinä. Uppoan pohjaan paksun turkin takia.” Sanoin hiukan surullisesti, mutta huvittuneena. Lieskakajo naurahti, emme olleet hyviä uimareita kumpikaan, mutta minua se ei haitannut. Osasin kaikkea muutakin, kuin uida. Ja olin siitä hyvilläni.
”Haaveiletko jostakin?” Kysyin jo rennommin, ei tarvinnut enää jännittää Lieskakajon seurassa.
”No.” Hän aloitti ja otti mukavamman asennon. ”Haaveilen, että olisin hyvä ja arvostettu soturi.” Hän jatkoi. Nyökkäsin, yritin muistella omia haaveitani.
”Haaveilen, että saisin pentuja ja kumppanin. Ja että saisin täältä monta ystävää!” Sanoin innostuneella äänellä.
”Kuulostaa hyviltä haaveilta.” Lieskakajo sanoi iloisella äänellä ja käänsi katseensa aukiolle. Katselin myös aukiolle, päätin asettaa itselleni hassteen. Haluan ystävystyä mahdollisimman monen kissan kanssa, se ei tule olemaan helppoa, mutta yritän silti! Katselin ympärilleni, yritin valita etukäteen keneen ystävystyn ensin. Näin pentutarhalla pennun, hänen nimensä taisi olla Kuutamopentu. Voisin ystävystyä jänen kanssaan. Aurinkotassu ja Ampiaistassu söivät yhä, Aurinkotassu voisi myös olla ihan mukava kaveri minulle. Etsin vielä yhtä kissaa kokeiltavaksi ystäväkseni, näin parantajanpesällä Leimusilmän, hänkin voisi olla ihan mukava ystävä. Käänsin katseeni takaisin Lieskakajoon, halusin kysyä häneltä yhtä juttua.
”Haluatko olla ystäväni?” Kysyin varovasti hymyillen Lieskakajolta, toivoin kovasti hänen myöntyvän.

//Lieska?

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo suki käpäläänsä tyytyväinen, hyväntuulinen ilme naamallaan. Kollin koutsaama joukkue oli voittanut hiirenkorvan suuret harjoitukset ja hän oli varsin ylpeä Kultatassusta. Totta kai myös Ampiaistassusta ja Aurinkotassusta, kolmikko oli pelannut hyvin yhteen! Tämän enempää ylpeämpi hän ei voisi olla oppilastaan! Kultatassusta tulisi pian oppilas ja se tuntui Lieskakajosta samaan aikaan haikealta, mutta samalla taas hän oli naaraan puolesta hyvin iloinen. Kolli muisti omat oppilasaikansa, kuinka hän oli odottanutkaan soturiksi pääsyä! Se oli ollut nuoren kollin mielestä paras juttu ikinä! Lieskakajo hymähti ääneen muistellessaan oppilasaikojaan, niistä oli hetki.. Vaikka ei niistä nyt niin kauaa ollut! Eihän? Lieskakajo huomasi Helmipilkun, Eloklaanin uuden soturin lähestyvän häntä. Naaras oli liittynyt hetki sitten klaaniin veljensä Oksakuiskeen kanssa ja he olivat kotiutuneet kaipa ihan hyvin. Liekkiturkkinen kolli ei ollut ottanut koskaan kontaktia naaraaseen, mutta hän tutustuisi mieleellään uuteen klaanitoveriinsa – nykyään -. Entinen Lieskakajo olisi todennäköisesti halveksunut toista taustansa takia, mutta hänen erakkotaustainen mestarinsa Utusielu oli muovannut nuoren kollin maailmaa. Nykyään Lieskakajo oli kaikkien kaveri! Ja olihan hänen paras kaverinsa myös erakko nykyään. Mitenköhän toisella perheensä kera meni, olivatko nuo löytäneet sen onnen mitä he olivat lähteneet etsimään? Naaras esitteli itsensä Helmipilkuksi ja Lieskakajo väläytti toiselle rennon hymyn.
”Hei Helmipilkku, nimeni on Lieskakajo. Mukava että löysit tiesi Eloklaanin joukkoihin!” kollikissa virnisti toiselle ja heilautti häntänsä käpäliensä suojaksi. Lieskakajo kohensi hieman ryhtiään ja katseli naarasta hiljaa. Naaras vaikutti hieman… eksyksissä olevalta? Varmasti oli rankkaa hylätä erakkoelämä ja muuttaa klaaniin.
” Onko kaikki hyvin?” Lieskakajo uteli sitten ja sai vastaukseksi lyhyen nyökkäyksen, kera hieman vaivaantuneen hymyn.
”Millainen sinun elämäsi on?” Helmipilkku kysyi varovaisella äänellä, selvästi naaras vältteli tunkeilua.
”Minun elämäni koostuu nykyään vain soturintehtävistä, tiedäthän! Partiointia, Kultatassun kouluttamista ja saalistamista. Mutta minä nautin tästä, olen omistautunut koko elämältäni Eloklaanille. Mutta totta kai minä pidän hauskaa, en tasan ole mikään tylsä kissa! Kisailemme useasti Nokkospilven, hyvän ystäväni kanssa. Ja välillä olen käynyt kiusaamassa Leimusilmää ja pihistämässä häneltä yrttejä, hih!” vihreäsilmäinen kissa hihitti huvittuneena. Parantajaoppilas ei ollut arvostanut sitä niin paljoa, mitä Lieskakajo oli asialle nauranut!
”Miten sinä olet viihtynyt Eloklaanissa? Mukavaa että sinulla on veljesi mukana. Tarkoitan, olisi varmasti rankkaa tulla vieraaseen paikkaan aivan yksin”, Lieskakajo naukui ja mietti samalla Kharonia. Onneksi toisella oli Deimos ja vanhempansa, hän ei olisi ikinä yksin. Lieskakajo mietti toista useasti ja toivoi, että myös Kharon muistaisi hänet.
”Et sinä olisi sattumalta törmännyt erakkona sellaiseen valkeaan kolliin, jonka turkissa on tummanharmaita laikkuja. Eriparisilmät, sininen ja meripihka?” soturi uteli toiveikkaana, mutta sai naaraalta takaisin pään pudistuksen.
”Olen pahoillani, ei ainakaan satu mieleen”, Helmipilkku vastasi pahoittelevalla äänellä ja kolli nyökkäsi toiselle. Lieskakajo oli hieman pettynyt siihen, että Kharon ei ollut kulkenut samoja reittejä naaraan kanssa, mutta muisteli heidän sanoneen jotain reissusta kauas klaaneista. Tähtiklaani johdattaisi heidät vielä yhteen, siitä Lieskakajo oli vuoren varma.
”Pidätkö sinä uimisesta? Onneksi pian tulee viherlehti, niin pääsee taas polskuttelemaan! Harmillisesti vain rakenteeni ei ole siihen ihanteellinen, joten en ole mikään paras uimari. Entä sinä?” raitaturkki naukui sitten iloisemmalla äänensävyllä. Lieskakajo katseli toista pää ystävällisesti ja uteliaasti kallellaan, ja mietti saisikohan toisesta joskus seuraa mainioihin ”Lieskakajo”-ideoihinsa!

// Helmi?

Kirjoittaja: Untuva

Suurten harjoitusten lopputulos harmitti. Pakko se oli myöntää. En ollut ikinä aikaisemmin tuntenut mitään vastaavaa, kun Mesitähti oli julistanut harjoitusten voittajajoukkueen. Ei minua se paljoa haitannut, ettei joukkueeni voittanut. Olimme olleet ihan häntäpäässä koko harjoitusten ajan, vaikka olin kuinka yrittänyt parantaa yhteistyötämme ja yrittänyt parhaani lajeissa. Pesänrakennus taisi kaatua yhteistyöhömme. Saalistusosuudessa tein kaikkeni joukkueeni eteen pyydystämällä viisi saalista. Minä ja Mehiläistassu olimme ainoat, jotka olivat pystyneet vastaavaan suoritukseen. Muilla joukkuelaisilla, Vaahteratassulla ja Kimalaistassulla, oli ollut huonompi tuuri. Sisareni oli jäänyt pois osuudesta, jotta kilpailu olisi tasaveroinen, kun meillä ei olisi ylivoimaa. Olimme me sentään kolmanneksi sijoittuneet. Päivän viimeinen laji jäljittäminen olikin sitten Kimalaistassun varassa, mutta naarasoppilas ei ollut onnistunut löytämään ympäristöön piiloutuneita mestareita. Siitäkös Talvikkitassu olikin pitänyt… ei se ainakaan joukkuehenkeämme nostattanut. Yövartion jälkeen ehdin jo olla toiveikas uudesta yrityksestä. Päivä alkoi kaksintaistelulla, mihin minut valittiin pitkän pohdinnan jälkeen. En voinut uskoa, että millä tahdonvoimalla oikein pääsin sijoittumaan toiseksi ja kasvattamaan joukkueemme pistepottia. Olin niin ylpeä itsestäni siinä hetkessä, vaikka viimeisessä ottelussa vastustajani Mäyrätassu olikin ottanut nopeasti murskavoiton. Se ei edes haitannut minua, sillä en ollut odottanut pääseväni niin pitkälle ottaen huomioon sen, kuinka paljon kehitettävää minulla vielä oli taistelutekniikoissani. Onneksi oma mestarini oli keskittynyt kanssani paljon puolustukseen, mikä osoittautuikin tarpeellisesti kaksintaisteluissa. Kieltämättä minua oli kyllä pelottanut taistella Kuolonklaanin oppilasta vastaan, joka oli huomattavasti isompikokoinen. Sentään säännöissä kiellettiin toisen satuttaminen oikeasti, jonka turvin uskalsin edes kohdata Mäyrätassun.
Taisteluosuuden jälkeen ehdin jo innostua siitä, että joukkueemme voisi vielä petrata muissakin lajeissa. Kilpajuoksussa Talvikkitassu oli ollut niin lähellä kolmatta sijaa, mutta lopulta jäänyt neljänneksi. Sisareni oli tietenkin yrittänyt parhaansa, tiesin sen. Viimeisessä lajissa, kiipeilyssä, Vaahteratassu ei ollut onnistunut niin kuin oli aluksi lupaillut onnistuvansa. Jäimme jälleen pisteittä. Minun kävi sääliksi Talvikkitassun sättimää Vaahteratassua, sillä olisin itse suoriutunut kiipeilyosuudesta huomattavasti surkeammin. Pystyin ainoastaan luomaan myötätuntoisen katseen kilpikonnakuvioiselle naaraalle. En tiennyt, mitä olisin voinut toiselle sanoa.
Pian tulokset jo kerrottiinkin. Kuulin juuri ympärilläni onnitteluhuutoja voittajajoukkueelle. Toisaalta huudot kuuluivat vain eloklaanilaisoppilaille. En ainakaan huomannut, että yksikään kuolonklaanilainen olisi käynyt onnittelemassa voittajajoukkuetta. Ne näyttivät lähes happamilta. Eivät toki kaikki, mutta aistittavissa oli jotain sellaista, että he olisivat halunneet oman klaanin joukkueen voittavan. Tietenkin, sehän oli vain loogista. Kylmät väreet vierivät niskasta hännänpäähän. Onneksi jaoimme heidän kanssaan vain rajan.
Matkalla leiriin kävin nopeasti huikkaamassa omat onnitteluni Ampiaistassulle ja Kultatassulle sekä myös Aurinkotassulle, jonka lopulta onnistuin löytämään etäämmältä. Pitihän minun käydä oppilastovereitani onnittelemassa, vaikka oman joukkueen sijoitus harmittikin. Juuri nyt en kuitenkaan olisi jaksanut kenenkään seuraa. Pian leirissä katosin oppilaiden pesään lepäämään. Kun vain sulki silmät ja piti ne kiinni, kukaan ei tullut häiritsemään. Halusin vain nukkua pahan olon pois.

Suurista harjoituksista oli kulunut jo puolitoista kuuta. Aika oli tuntunut enemmänkin ikuisuudelta kuin pelkästä puoleltatoista kuulta. Tuona aikana olin tehnyt itseni kanssa sopimuksen. Minun tulisi tähdätä parhaimmaksi mahdolliseksi soturiksi, mitä Eloklaani olisi kuunaan nähnyt! Halusin osoittaa, kuinka hyödyllinen olisin klaanille. Ehkä se saisi pyyhittyä suurten harjoitusten menestyksen kokonaan mielestä. Aika ajoin, kun kävin rankan päivän jälkeen sammalvuoteelle maaten, tulin miettineeksi sitä kaikkea, mitä olisin voinut tehdä toisin. Oikeastaan en ikinä keksinyt vastausta siihen, miten olisin voinut olla parempi. Ehkä se johtui siitä, että harjoitusten aikaan en ollut täysin sellaisella tasolla koulutukseni suhteen kuin olisi pitänyt. Sen takia asia saattoi vaivatakin minua. Enkö ollut kiinnittänyt sittenkään tarpeeksi huomiota koulutukseeni, vaikka kuinka olin unohtanut sosiaaliset suhteetkin siinä samassa? Huokaisten haukkasin palasen valitsemastani hiirestä.
Joukkuetoverini Vaahteratassukin oli menehtynyt suurten harjoitusten jälkeen. Hukkunut. Sellainen oli niin pelottavaa. Ei naaras mitään parasta seuraa ollut ollut, aika pisteliäs hän oli aina ollut minuakin kohtaan. Kuitenkin oli sääli, miten Tähtiklaani halusi ottaa naaraan jo noin nuorena luokseen. Vaahteratassun ajatteleminen sai minut kadottamaan ruokahaluni. Jäin tökkimään hiirtä tassullani.
“Mitä Laventelitassu täällä leikkii ruualla?” Mehiläistassu havahdutti minut ajatuksistani. Pudistelin huvittuneena päätäni.
“En minä mitään leiki. Haluatko loput?” kysyin katsoen suoraan kollin keltaisiin silmiin. Olimme olleet pentutarhalla samaan aikaan, eikä toinen ollut minua ja Talvikkitassua paljoa nuorempi. Meitä pystyi kutsumaan hyvänpäiväntutuiksi, mutta emme lähteneet ikinä mistään syvällisestä puhumaan. Se oli helpottavaa, kun Mehiläistassulla oli sosiaaliset taidot niin hyvin hallussa, ettei koskaan tarvinnut mennä kevyttä juttelua pidemmälle. Olisipa klaanissa ollut enemmänkin hänen kaltaisiaan rupattelijoita.
“Kaipa minun täytynee sinun rippeesi syödä”, Mehiläistassu sanoi ja nappasi hiirenlopun edestäni. Kolli asettui syömään hiirtä vähän matkan päähän.
“Nauti sinä siitä, minun täytyy vielä tavata Salviakatse!” huikkasin ja lähdin ripein askelin kohti oppilaiden pesää. Minun oli määrä käydä hakemassa Irvitassu yhteisharjoituksiin.

Astelimme Irvitassun kanssa mestareidemme perässä rinnakkain. Pitkäturkkinen kolli vierelläni ei ollut puheliainta sorttia. Jos yritin jonkinlaista keskustelun tynkää hänen kanssaan aloittaa, toinen vain nyökkäsi ja jätti asian siihen. Ei tuo mikään älytön tuppisuu kuitenkaan ollut, vastasi hän, jos muotoilin kysymykseni sellaiseksi, ettei siihen pelkkä nyökkäys tai päänpudistus riittänyt. Minulla ei kuitenkaan riittänyt sellaiseen kärsivällisyys, joten jätin asian sikseen ja hiljenin. Tykkäsin rupatella klaanitovereiden kanssa, mutta joidenkin kanssa pelkkä yleinen kohteliaisuus sai riittää.
“Aloitetaan tästä. Irvitassu saa vanhimpana oppilaana näyttää mallia, Laventelitassu saa sitten mennä tehdä perässä”, Rastaskukka naukaisi ja katsahti minun mestariini.
“Juuri näin. Laventelitassu, sinun olisi syytä ottaa nyt Irvitassusta oppia”, Salviakatse naukaisi vielä minulle.
“Selvä! Saalistusonnea sinulle, Irvitassu!” sanoin kollioppilaalle. Ääneni oli tasainen, eikä se oikeastaan antanut mitään kiinnostuksen merkkejä siihen, miten toisella menisi. Minua jopa hieman ärsytti se, miten Salviakatse laittoi minut tilanteeseen, jossa omassa vahvassa lajissani joutuisin katsomaan toiselta oppilaalta mallia. Toki, olihan Irvitassu Eloklaanin vanhin oppilas tällä hetkellä, joten ehkäpä häneltä muutama vinkki irtoaisi. Katsoin tarkasti, miten Irvitassu lähti toimimaan. Hän aloitti etsimällä vainun jostain riistaeläimestä. Raotin itsekin suupieliäni ja yritin saada selvyyttä siitä, miten ruskeasilmä seuraavaksi toimisi. Huomasin melko tuoreen oravan tuoksun, ja ajattelin kollin huomanneen saman, sillä ainakin hän lähti sen hajun suuntaan. Vielä en ollut oppinut mitään uutta, mutta ehkä toisella olisi vielä jotain näytettävää.

Irvitassu palasi luoksemme kannatellen hiirtä hampaissaan. Hän oli kesken kaiken lähtenyt helpomman vaivaisen hiiren perään kuin olisi pysytellyt alkuperäisessä valinnassaan oravassa. Kolli oli kyllä ihan kelpo saalistaja. Hän ei kuitenkaan voinut hyötyä kauheasti vaanimisesta, sillä tämä oli hyvin suuri ja vahvarakenteinen, mikä vaikeutti asiaa. Ehken oppinut Irvitassulta mitään ihmeellisempään, kunhan sain katsella, miten itseäni paljon isompikokoinen kissa pystyi liikkumaan varsin sulavasti.
“Hienoa, Irvitassu! Seuraavaksi on Laventelitassu sinun vuorosi”, Rastaskukka sanoi nopeasti puhellen.
“Muista pyrkiä tarpeeksi lähelle, sillä häviät nopeasti nopeudessa, jos jokin pääsee karkuun”, Salviakatse ohjeisti. Nyökkäsin hänelle, sillä olin kuullut saman asian useastikin, lähes jokaisena kertana harjoitellessamme. Saalistusharjoitukset olivat lempiasiani, mutta tuollaiset samanlaiset sanat, jotka vain toistuivat ja toistuivat, olisi voinut jättää edellisille kerroille. Enköhän minä olisi jo kerrastakin muistanut, mitä nyt vahingossa minulta on päässyt useampi lintu karkuun, jos ne ovat karahtaneet lentoon tai orava on loikkinut puuhun piiloon. Kiipeilemään en saaliin perässä uskaltanut ruveta, sekin osa-alue oli edelleen hieman heikolla tolalla.
Raotin suupieliäni ja hetken päästä sain vainun myyrästä. Lähdin pehmein askelin seuraamaan hajuvanaa ja pian huomasin maassa jo jälkiä. Katselin ympärilleni tarkkaavaisena, mutta myyrää ei näkynyt vielä missään. Hetken päästä liikuttuani muutaman askeleen eteenpäin havaitsin myyrän edessäpäin. Lähdin vaanimaan sitä pitäen kehoani mahdollisimman lähellä maata, kuitenkin siten, ettei vatsakarvani päässeet aiheuttamaan ääntä maaperään osuessaan. Hiljaa vaanien pääsin riittävälle etäisyydelle. Tein nopean syöksyn myyrää kohti ja puraisin sen nopeasti veltoksi. Huokaisin helpotuksesta. Kiitos Tähtiklaanille, että olin juuri Irvitassun ja kahden mestarin polttavien katseiden alla saanut tämän myyrän kiinni.
Jolkottelin takaisin muiden luokse. Istuimme Irvitassun kanssa kuuntelemassa mestareidemme järjestämää palautekeskustelua, kunnes oli aika palata leiriin. Oli mahtava tunne käydä viemässä tuoretta riistaa tuoresaaliskasaan, vaikkei nyt ollutkaan enää samanlaista pulaa riistasta, mikä tilanne oli ollut lehtikadon aikaan. Tällä hetkellä elämä oli mallillaan.

// KP-boosti

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo kulki partion hännillä pää alhaalla ja korvat pään sivuilla roikkuen. Kolli oli lähtenyt partioon kumppaninsa, Viherkatseen patistuksesta. Kollin ainoa tytär oli menehtynyt suurten harjoitusten jälkeen tuntemattomaan syyhyn ja kollilla oli ollut sen jälkeen vaikeaa. Kukaan hänen läheisistään ei ollut ikinä ennen menehtynyt ja nyt, nyt Halavaviiksi oli poissa. Valkeaturkkinen kolli ei kuunnellut kovinkaan tarkasti partion muiden jäsenten jutteluita. Rastaskukka jutusteli Nokkospilven kanssa ja Mesitähti johti rajapartiota. Vanhemman puoleinen soturi kohensi hieman ryhtiään, jotta hän ei näyttäisi aivan niin riutuneelta. Hallavarjosta tuntui, että silläkään ei ollut mitään väliä. Hänen tyttärensä oli Tähtiklaanin tähden kuollut! Miten siitä pitäisi selvitä? Hallavarjo oli vetäytynyt omaan kuoreensa ja ottanut etäisyyttä myös muihin läheisiinsä, heidän näkeminen ja tukeminen oli tuntunut kollista niin vaikealta. Hän oli halunnut työstää suremisprosessinsa yksin, ilman muita kissoja. Hallavarjo hätkähti, kun Mesitähti jättäytyi hänen rinnalleen ja vilkaisi vanhempaa kollia kysyvänä.
”Hei, Hallavarjo. Ajattelin tiedustella, miten sinä voit? Olen pahoillani Halavaviiksen menehtymisestä, minä tiedän miltä se tuntuu”, Mesitähti naukui ystävällisellä äänensävyllä ja Hallavarjon suusta kuului pieni voimaton pihaus. Saisiko hän edes sanottua sanaakaan?
”Minä… En, en voi hyvin”, Hallavarjo myönsi lopulta apeana. Hän oli halunnut niin kovin pitää surun itsellään eikä jakaa sitä kenellekään, sillä soturikolli ei halunnut olla kenellekään vaivaksi. Nyt hänestä tuntui, että hän oli vaivannut itseään aivan liikaa. Mesitähti ei tunkeillut, vaan antoi klaanitoverinsa puhua omaan tahtiinsa.
”Halavaviiksen kuolema oli minulle vain liikaa, sen jälkeen minulla on ollut hyvin vaikeaa. Anteeksi etten minä ole ollut paras soturi”, kolli naukui hiljaisella ja surullisella äänellä. Valkoruskea kollipäällikkö hipaisi valkeaturkkisen kissan selkää hännällään ystävällisellä eleenä ja hymyili toiselle myötätuntoisesti. Hallavarjo vetäisi taas henkeä katkonaisesti ja tunsi kuinka kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
”Halavaviiksi, hän uskoi kuitenkin Tähtiklaaniin. Uskon että hän on siellä, odottamassa meitä.. Ei tyttären pitäisi kuitenkaan mennä ennen i-isäänsä, eihän? Teinkö minä jotain väärin ja suututin Tähtiklaanin?” kolli takelteli hiljaisesti ja otti tarkoituksella hieman etäisyyttä partion muihin tovereihin.
”Meidän kohtalomme eivät ole meidän tassuissamme, älä syytä itseäsi Halavaviiksen kuolemasta”, Mesitähti naukui myötätuntoisesti. Hallavarjo siirsi katseensa taivaalle, joka oli tietenkin kirkas ja valoisa. Olisiko naaras todella tuolla?
”Kiitos, minä arvostan sanojasi. Olet todellakin hyvä päällikkö. Mitä sinulle itsellesi kuuluu? Tyttäresi taitaa olla aika pahana suurista harjoituksista? Hän tiuski minulle juuri tovi sitten ja kuulin hänen kiroavan joukkuettaan alimpaan”, Hallavarjo naurahti sitten, naaras taisi olla aika kilpailuhenkinen tapaus. Hallavarjo ei itse ymmärtänyt sellaista. Kolli inhosi kilpailuja, etenkin jos hän oli niissä osallisena. Jopa juoksukilpailut tuntuivat hänestä aika turhalta, Viherkatsekaan ei onneksi arvostanut niitä.

// Mesi?

Kirjoittaja: Ruska

Olin liittynyt veljeni Oksakuiskeen kanssa klaaniin. Nimeltä Eloklaani. Minusta Eloklaanilaiset olivat mukavia. Ja viihdyin täällä mainiosti. Minulla ei vain ollut ystäviä, ja se häiritsi minua. Katselin tarkkaavaisesti ympärilleni, etsin seuraa itselleni. Näin Aurinkotassun ja Ampiaistassun syövän yhdessä. He olivat varmasti hyviä ystäviä. En löytänyt vielä ketään. Näin kollin, jota en ollut ennen nähnyt. Hän näytti mukavalta, joten päätin tutustua häneen tarkemmin. Kävelin hänen luokseen ja hymyilin.
”Hei! Nimeni on Helmipilkku.” Sanoin ystävällisesti kollille. Kolli käänsi katseensa minuun. Hänellä oli otsassa huomiota herättävä tähteä muistuttava kuvio, luulen ettäse oli synnynnäinen. tullut. Kollin silmät olivat vihreät, ja minä pidin niistä. Muutenkin minun silmääni hän oli komea yksilö. En ollut kauheasti muita kolleja nähnytkään, kuin veljeni ja muutaman Eloklaanilaisen.
”Hei Helmipilkku, nimeni on Lieskakajo.” Hän sanoi iloisesti ja nyökkäsi. Lieskakajo oli minusta mukava kissa, haluain tutustua häneen tarkemmin.
”Mukava tavata!” Vastasin hymyillen. Istuimme hetken hiljaa, katselin ympärilleni leiriin. Minulla oli jotenkin tyhjä olo. En tiennyt oliko valintani oikea, jos minun kohtaloni ri johdakaan Eloklaaniin. En tiedä kohtalostani, mutta tänne päädyin, ja asun täällä loppu elämäni. Ja ken tietää, kuinka kauan elämää on jäljellä. En voi tietää tulevaisuuttani, kaikki on minulle tavoittamatonta. Minusta tuntui hetken, että tipun tyhjiöön. Ravistin päätäni, nostin kasvoilleni hymyn. Pyyhkin mietiskelyt pois, nyt keskityn nykyhetkeen kunnolla.
”Millainen elämäsi on?” Kysyin varovasti Lieskakajolta, en halunnut olla tunkeileva ensitapaamisellamme.

//Lieska?

Kirjoittaja: Elandra

Suunnaton riemu valtasi minut, kun kuulin Mesitähden kertovan suurten harjoitusten lopullisen tuloksen.
”Kuudes joukkue, eli Kultatassu, Ampiaistassu ja Aurinkotassu on sijoittunut harjoituksissa ensimmäiseksi”, päällikkö julisti ja kohdisti katseensa meihin. Vaikken ollut lähtenyt hakemaan voittoa suurista harjoituksista, kieltämättä se tuntui hyvältä. Vielä paremmalta tuntui nähdä, että myös joukkuetoverini olivat iloisia voitostamme. Enemmistö eloklaanilaisoppilaita kävi onnittelemassa meitä, mutten voinut olla huomaamatta, miten kivikasvoisia kuolonklaanilaiset olivat. Joko he olisivat tosissaan halunneet voittaa, tai sitten heitä ei vain kiinnostanut lopputulos lainkaan. Vähin äänin Kuolonklaanin soturit lähtivät paikalta oppilaidensa kanssa.
”Meidänkin lienee aika palata takaisin leiriin”, Mesitähti ilmoitti ennen kuin lähti johdattamaan meitä syvemmälle sekametsään.
Olin niin riemuissani, että olisin voinut kiivetä jokaiseen vastaan tulevaan puuhun! Vaatikin aika paljon, etten toteuttanut suunnitelmaani, vaan kuljin nätisti muiden joukossa kohti leiriä.

Suuret harjoitukset tuntuivat unohtuneen nopeasti muiden kissojen mielestä, sillä kaikki olivat keskittyneet alkaneeseen hiirenkorvan aikaan. Minä sen sijaan olin jaksanut iloita harjoituksista vielä pitkään niiden päättymisen jälkeenkin. Oloni oli voittamaton, tuntui kuin olisin kyennyt ihan mihin tahansa.
Elämä Eloklaanissa ei suinkaan ollut ollut yhtä iloa viimeisen puolentoista kuun aikana. Pian suurten harjoitusten jälkeen, Halavaviiksi oli menehtynyt. Kukaan ei osannut selittää, mikä soturin hengen oli loppujen lopuksi vienyt. Liljatuuli oli vakuuttanut, ettei se kuitenkaan ollut mitään tarttuvaa. Joet olivat tulvineet, ja vesi oli vienyt peräti kahden kissan hengen. Jokaisen kuolleen kuolemia oltiin surtu perinteisin menoin Eloklaanin leirissä.
Vaikka muutamien elämä olikin päättynyt, omani oli kuitenkin jatkuttava. Minttuliekki raahasi minua lähes päivittäin harjoituksiin. Olin omasta mielestäni kehittynyt oikein mallikkaasti. Ei varmasti menisi montaakaan kuuta, kun ansaitsisin soturinimeni! Olin lopen kyllästynyt jatkuviin aamuherätyksiin, joten olisin ollut valmis nimityksiini vaikka heti.

Leirin pääaukiolla kävi vilinä, kun kissat valmistautuivat aurinkohuipun partioihin. Kuten yleensäkin, olimme jo käyneet Minttuliekin kanssa harjoituksissa ja palanneet leiriin. Tänään olimme harjoitelleet toisen kissan varjostamista. Vaikka itse sanonkin, pärjäsin erinomaisesti. Minttuliekkikin kehui sitä, miten hiljaa ja huomaamattomasti pystyin kulkemaan hänen perässään.
Olin hakenut tuoresaaliskasasta myyrän, jonka olisin mielelläni jakanut jonkun oppilastoverini kanssa. Harmikseni oppilaita ei juurikaan ollut leirin pääaukiolla. Irvitassu istuskeli yksin Litteäkiven läheisyydessä, mutta arvelin, ettei punaruskea kolli kaivannut minun seuraani. Hän ei vaikuttanut miltään maailman sosiaalisimmalta kissalta.
Katseeni pysähtyi Aurinkotassuun, joka istui oppilaiden pesän edustalla yksikseen. Harpoin pitkin askelin keltaisen kollin luokse.
”Tahtoisitko..”, sana tuli suustani vain epämääräisenä mutinana, jolloin tajusin laskea myyrän maahan, ”tahtoisitko jakaa tuoresaaliin kanssani?”

//Aurinko?