Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamopentu: 28! – Voit nimittää itsesi oppilaaksi! Mestarisi on Utusielu.

Talvikkitassu: 13 –

Kimalaistassu: 7 –

Aurinkotassu: 4 –

Kultatassu: 28! –

Laventelitassu: 24! –

Ampiaistassu: 27! – Voit nimittää itsesi soturiksi suurten harjoitusten jälkeen!

Harhamiete: 5 –

//Oppilaiden suurista harjoituksista kirjoitetuista tarinoista on annettu 20% enemmän kokemuspisteitä.

Kirjoittaja: Elandra

Olin nauttinut täysin rinnoin suurista harjoituksista! Vaikka unet olivatkin jääneet lyhyiksi niiden keskeyttäneen yövartion vuoksi, olin täynnä energiaa. En ollut kovinkaan innoissani kilpailemisesta, mutta nautin muiden kissojen seurasta. Eikä sekään minua harmittanut lainkaan, että olimme pärjänneet oikein mallikkaasti miltei jokaisessa lajissa.
Päivän ensimmäisenä lajina oli ollut kaksintaistelu, johon olimme Kultatassun ja Aurinkotassun kanssa valinneet minut joukkueestamme. Olin ollut hurjan innoissani kaksintaistelusta. Kuitenkin kuullessani joutuvani taistelemaan kuolonklaanilaista vastaan, innokkuus oli laantunut. Hiilihammas oli onnekseni kertonut, ettei taistelussa saisi vahingoittaa toista oppilasta, joka oli taas nostanut innostuksen huippuunsa. Vastustajakseni oli nimetty Kuolonklaanin Roihutassu. Harmaaturkkinen naaras ei ollut hymyillyt minulle lainkaan, eikä muutenkaan sanonut sanaakaan ennen kaksintaistelua tai sen jälkeen. Kamppailu välillämme oli ollut tasainen, mutta olin kuin olinkin voittanut.
Voittamisen tunne oli ollut huikea. Aurinkotassu ja Kultatassu olivat onnitelleet minua riemuissaan.
Seuraavaksi olin saanut vastustajakseni Laventelitassun. Olin varttunut valkean naaraan kanssa, ja tiesin hänen olevan melko hyvä taistelija. Kamppailu olikin ollut varsin tiukka, mutta Laventelitassu oli onnistunut yllättämään minut. Naaras oli onnistunut horjuttamaan tasapainoani, jonka seurauksena olin kaatunut maahan ja taistelu oli ollut sillä selvä.
Vaikken voittanutkaan, onnittelin hymyissä suin Laventelitassua. Hän jos joku oli erinomainen vastustaja!
Hyvin taisteltu! Olit niin lähellä. Mutta kuten sanoit, voittaminen ei ole tärkeää”, Kultatassu oli sanonut päästyäni hänen ja Aurinkotassun luokse. Kiitin ystävääni hänen kohteliaista sanoistaan.
Laventelitassu oli voittonsa johdosta päässyt kamppailemaan ensimmäisestä sijasta Kuolonklaanin Mäyrätassua vastaan. Mustan, valkean ja harmaan värittämä kolli omasi vihreät silmät, joista toinen oli huhujen mukaan sokea. Olisi voinut luulla hänen kaatuvan puolisokeutensa vuoksi helposti, mutta Laventelitassu oli hävinnyt alta aikayksikön, ja sen myötä Mäyrätassun joukkue oli voittanut kaksintaistelu-osuuden.
Olimme sijoittuneet kaksintaistelussa kolmansiksi, joka oli mielestäni oikein hyvä sijoitus.

Kaksintaistelun jälkeen kuolonklaanilaissoturi seuraavan lajin olevan kilpajuoksu. Meidän joukkueestamme Aurinkotassu sai kunnian osallistua tähän lajiin. Ennen kuin Mesitähti, Lieskakajo ja kaksi kuolonklaanilaissoturia lähtivät viemään kilpajuoksuun osallistuvia oppilaita Eloklaanin leirille, Aurinkotassu pysähtyi hetkeksi eteemme.
”Hyvin se menee! Eikä voitolla ole niin väliä, pidä vain hauskaa ja löydä itsellesi mieluisa reitti”, tokaisin leveästi hymyillen itseäni nuoremmalle oppilaalle. Aurinkotassu kiitti ja lähti muiden oppilaiden ja mestareiden saattelemana kohti Eloklaanin leiriä.
Muut mestarit veivät meidät Kuolonklaanin leirin liepeille odottamaan.

Kilpajuoksu oli ohi. Ensimmäisenä Kuolonklaanin leirin oli saavuttanut Minkkitassuksi kutsuttu kuolonklaanilaisoppilas. Vain hetki hänen jälkeensä paikalle oli saapunut Pilvitassu. Hengitystä pidättäen, jouduimme tovin odottamaan kolmanneksi sijoittuvaa oppilasta. Se ei pieneksi harmikseni ollut Aurinkotassu, vaan joku kuolonklaanilaisoppilas. Aurinkotassu oli saapunut leirille aivan Talvikkitassun kintereillä. Kellertävä kolli tasasi hengitystään luonamme, ja minä ja Kultatassu kehuimme häntä.
”Pärjäsit hienosti!” sanoin ystävällisesti hymyillen. Toivoin, ettei klaanitoverini kokenut huonoa omaatuntoa siitä, ettei sijoittunut kilpailussa. Mielestäni hän oli kuitenkin suoriutunut hyvin. Tuskin olisin itsekään osannut kulkea kovinkaan nopeasti Kuolonklaanin kivikkoisessa metsässä.

Viimeisenä lajina oli kiipeily. Olin riemastunut, kun minut oli valittu joukkueestamme osallistumaan lajiin. Pidin kiipeilystä todella paljon, mutta harmikseni tiesin, etten ollut siinä mikään mestari. Kiipeilytyylini oli hieman hakusessa, Minttuliekin mukaan tapani kiivetä oli jokseenkin vaarallinen. En kuitenkaan ollut koskaan pudonnut, joten uuden kiipeilytavan opetteleminen ei ollut ykkösprioriteettini.
Mestarit olivat johdattaneet meidät Kuolonklaanin reviirillä kasvavan suuren koivupuun luokse. Kiipeilisimme järjestyksessä niin, että ensimmäinen joukkue aloittaa. Olisin siis viimeinen, ajattelin hitusen hermostuneena. Tiesin, ettei Kultatassu juurikaan piitannut voitosta, mutten tiennyt, oliko voitto Aurinkotassulle kuinka tärkeää. Tuottaisinko valtavan pettymyksen joukkuetoverilleni, mikäli häviäisin kiipeilyn?
”Olisikohan meidän pitänyt kuitenkin valita jompi kumpi teistä osallistumaan? Rakastan kiipeilyä, mutten tiedä, pärjäänkö muita oppilaita vastaan”, mutisin hiljaisella äänellä joukkuetovereilleni, kun ensimmäisen joukkueen Maustetassu lähti kapuamaan ylöspäin puunrunkoa pitkin.

//Kulta tai Aurinko voi halutessaan jatkaa
// 549 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Herääminen oli tuntunut tänä aamuna tavallista vaikeammalta. Siihen oli syynsä; olin edellisenä yönä vartioinut muiden unta, kuten toisetkin oppilaat vuorollaan. Olin ollut ensimmäisessä vahtivuorossa Irvitassun, Yötassun, Vaahteratassun sekä muutaman kuolonklaanilaisen oppilaan kanssa. En kadehtinut muissa vuoroissa olevia. Minun ei ollut tarvinnut herätä kesken unien, päivän harjoitusten jälkeen olin päässyt suoraan vartioon. Ampiaistassu oli ollut toisessa vahtivuorossa ja Aurinkotassu kolmannessa, ja molemmat vaikuttivat minua väsyneemmiltä. Vaikken kovin kilpailuhenkinen ollutkaan, toivoin, että rankasta yöstä huolimatta pärjäisimme tänään hyvin.
Pian saisimmekin tietää mitä tänään oli luvassa. Muutama oppilas viimeisteli vielä ateriointiaan, kun odottelimme lähtöä tämän päivän koitokseen. Ilma täyttyi tukahdutetuista haukotuksista, ja minäkin pidättelin omiani. Päivästä tulisi rankka, eikä harjoituksia pidettäisi ihan tässä lähellä, vaan lähtisimme kuulemani mukaan nummille.
Mestarit saapuivatkin pian paikalle. Panin merkille, että osa näytti hiukan pirteämmiltä ja kiinnostuneemmilta kuin aiempina päivinä. Ehkä tänään luvassa oli jokin paljon odotettu laji. Minulla oli paha aavistus siitä, mikä tuo laji saattaisi olla. Ennen kuin ehdin kunnolla jännittämään, mestarit keräsivät oppilaat jo kasaan ja suuntasimme nummia kohti.
Paikan päällä Hiilihammas otti tehtäväkseen selittää päivän kuviot. Lajina oli tosiaan juuri se, jota olin pelännyt – taistelu. Helpotuksekseni emme kuitenkaan kaikki joutuisi ottamaan osaa, sillä Hiilihammas tarkensi kyseessä olevan kaksintaistelu. Jokainen joukkue valitsisi joukostaan yhden oppilaan, ja oppilaat taistelisivat vuorotellen toisiaan vastaan.
Pienen palaverin jälkeen päädyimme valitsemaan edustajaksemme Ampiaistassun. Kaksi joukkuetoveriani olivat suunnilleen yhtä hyviä taistelijoita, mutta Ampiaistassu oli hiukan kokeneempi. Uskoin, että hänellä olisi hyvät mahdollisuudet jopa voittoon. Yhteisissä harjoituksissamme hän oli aina pärjännyt hyvin – toisaalta en ehkä ollut kovin vaikea vastustaja. Kävi miten kävi, voitolla ei ollut väliä, kuten Ampiaistassukin oli sanonut saalistusosuuden aikana. Tärkeintä oli, että pidimme hauskaa.

Ensimmäiset taistelut olivat ohi, ja Ampiaistassu oli voittanut omansa. Onnittelin häntä vuolaasti tuloksen selvittyä. Taistelu oli ollut tiukka, ja pelkkänä katsojanakin olin jännittänyt paljon. En voinut kuvitellakaan, miltä Ampiaistassusta oli tuntunut. Hän oli koko ajan vaikuttanut kuitenkin innokkaalta, enkä kollin jo aika hyvin tuntevana ihmetellyt sitä.
Muut kaksi voittajaa olivat Laventelitassu ja kuolonklaanilainen Mäyrätassu. Olin välillä vilkaissut kahta muuta taistelua. Laventelitassu oli taistellut erästä Kuolonklaanin oppilasta vastaan, ja taisto oli vaikuttanut melko tasaväkiseltä. Ilokseni oppilastoverini oli kuitenkin voittanut ja jatkoi seuraavalle kierrokselle. Mäyrätassun ja hänen vastustajansa Irvitassun ottelu oli kuitenkin ollut ohi nopeasti. Mäyrätassu oli näyttänyt olleen niskan päällä koko lyhyen ajan, jonka taistelu oli kestänyt. Hän vaikutti olevan aika taidokas taistelija, ja pelkäsin hiukan Ampiaistassun puolesta. Kynnet pidettiin taisteluiden aikana kuitenkin koko ajan piilossa, joten missään todellisessa vaarassa ei ystäväni ollut.
Ilmeisesti Mäyrätassu olikin muita kokeneempi, sillä hänen annettiin suoraan jatkaa finaaliin. Seuraava taistelu käytäisiin Ampiaistassun ja Laventelitassun välillä. Tietysti toivoin joukkuetoverini voittavan, mutta olisin myös iloinen Laventelitassun puolesta, jos taistelu päättyisikin hänen voittoonsa. Mestareiden merkistä kaksikko aloitti kamppailunsa. En malttanut enää istua paikallani, vaan nousin jännittyneenä seisomaan. Tiesin, etteivät nuo kaksi satuttaisi toisiaan, jännitinkin sitä, kumpi voittaisi. Taisto oli jälleen tasainen, sen verran minäkin ymmärsin. Kumpikin selvästi halusi voittaa, he eivät hellittäneet hetkeksikään. Lopulta alkoi näyttää siltä, että Laventelitassu oli saamassa yliotteen, ja pian mestarit julistivatkin hänet voittajaksi.
Ampiaistassu ei näyttänyt masentuneen tappiostaan, vaikka varmasti se jonkin verran harmitti.
”Hyvin taisteltu!” sanoin hymyillen, kun kollioppilas asteli takaisin minun ja Aurinkotassun luokse. ”Olit niin lähellä. Mutta kuten sanoit, voittaminen ei ole tärkeää.”
Mäyrätassu oli jälleen ylivoimainen Laventelitassua vastaan taistellessaan. Ei kestänyt kauaakaan kun Mäyrätassun jo ilmoitettiin voittaneen. Hän otti ensimmäisen sijan ja Laventelitassu toisen. Ampiaistassu oli kolmantena, ja ansaitsi joukkueellemme pisteen. Laskelmieni mukaan olimme edelleen kärjessä.

//554 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Ajatuksissani oli ollut viime aikoina yhtä sun toista, päällimmäisenä hiirenkorvan suuret harjoitukset, mutta myös pari päivää sitten Mesitähden kanssa käymäni keskustelu koskien tulevaa matkaani Omenahuuman ja Kirpputäplän kanssa. Päällikkö oli ottanut asiani hyvin vastaan, mikä oli rauhoittanut suunnattomasti mieltäni. Valkea kolli oli vastannut johdonmukaisesti kaikkiin esittämiini kysymyksiin ja nyt minulla oli sangen hyvä kuva siitä, mitä me vaelluksen aikana tulisimme kohtaamaan. Tie olisi sanomattakin hyvin vaarallinen, mutta uskoin määränpään, jahka me sen löytäisimme, olevan vielä palkitsevampi. Muinaisten klaanien reviirien löytäminen oli unelmani ja sen saavuttaakseni olin valmis antautumaan toinen toistaan hirvittävämpiin surmanloukkuihin. Toivoin vain, että Omenahuuma ja Kirpputäplä tunsivat samalla tavalla, enkä ollut johdattamassa kaksikkoa heidän tahtomattaan järjettömään kuolemaan kaukana kotoa.
Suurten harjoitusten ensimmäinen päivä oli sujunut mielestäni erinomaisesti. Oppilaani Pilvitassun joukkue oli pärjännyt loistavasti kahdessa ensimmäisessä lajissa, pesänrakennuksessa ja saalistamisesta, ja uskoin heidän menestyvän myös illan viimeisessä, jäljittämisessä. Olin ollut alkuun hivenen huolissani, miten luonnoltaan hiljainen ja omalaatuinen Pilvitassu tulisi toimeen joukkuetovereidensa kanssa, mutta olin ilokseni saanut huomata valkean naaraan toimivan oikein hyvin ryhmässä. Illan hämärtyessä osa mestareista oli hakeutunut piilopaikkoihin ja omaa joukkuettaan edustavat oppilaat alkoivat tekemään lähtöä heitä etsimään. Itse saisin viettää rauhallisen loppuillan, kenties jutella hetken jonkun toisen mestarin kanssa, ja vaikka nukkuisimmekin tämän yön kaukana Eloklaanin leiristä, uskoin uinuvani hyvin kuin pieni pentu.

// 208 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hiirenkorvan alun suuret harjoitukset olivat alkaneet tänään, ja olin päässyt samaan joukkueeseen Kultatassun kanssa! Joukkueeseeni kuului myös Aurinkotassu, joka oli klaanin nuorin oppilas. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä Aurinkotassu oli mukava, ja harjoituksista tulisi varmasti hauskat, vaikkemme menestyisikään! Kuolonklaanilaisten kohtaaminen oli jännittänyt minua kovasti. Olin aina kuvitellut heidät verisiksi raakalaisiksi, jotka eivät olleet millään tavalla tavallisia kissoja. Hämmennyksekseni olin kuitenkin saanut huomata, etteivät kuolonklaanilaisoppilaat poikenneet juurikaan minusta ja klaanitovereistani. Toki osa heistä mulkoili meitä hieman inhottavasti, mutta muutamien oppilaiden kasvoilla oli näkynyt leveitä hymyjä.
Harjoitusten alkaessa paikalla olivat molempien klaanien päälliköt, jotka aloittivat harjoitukset kertaamalla säännöt. Joissain lajeissa saisi ylittää vapaasti klaanien rajoja, mutta kaikki muut klaanien väliset säännöt olisivat edelleen voimassa. Olin hymyillyt itsekseni Punatähden muistuttaessa siitä. En ikipäivänä ystävystyisi kuolonklaanilaisen kanssa, joten sen säännön rikkomisesta ei ollut pelkoa!
Harjoitukset olivat alkaneet pesänrakennuksella, jossa olimme pärjänneet melko hyvin. Mestarit olivat hieman moittineet pesämme pientä kokoa, mutta muuten he olivat olleet hyvinkin armeliaita ja pitivät rakentamastamme pesästä. Kaiken kukkuraksi meidän joukkueemme nimettiin ensimmäisen lajin voittajiksi. Katsoin riemuissani molempia joukkuetovereitani. Molemmat olivat tyytyväisiä tuloksiin.
”Tiesin, että voittaisimme!” olin hihkaissut, vaikka todellisuudessa voitto oli tullut täytenä yllätyksenä.

Seuraavana lajina oli saalistus, johon osallistuisivat joka joukkueen kaikki jäsenet. Paitsi Talvikkitassu ja Pilvitassu jättäytyivät pois, sillä heidän joukkueissaan oli kolmen kissan sijasta neljä kissaa. Mestareiden mukaan kilpailu pysyisi reilumpana näin.
Kuuntelimme aukiolla, kun Tuhkajuovaksi esitelty naaras selosti saalistusosion säännöt läpi. Rajoja sai ylittää, mutta liian syvälle toisen klaanin reviirille ei saisi mennä.
”Aikaa on auringonlaskuun saakka, älkää siis myöhästykö. Voitte aloittaa nyt”, tabbykuvioinen soturi lausui ja päästi meidät matkaan. Vilkaisin yhä vierelläni seisovia Kultatassua ja Aurinkotassua virnistäen.
”Pidetään vain hauskaa, ei voitolla ole väliä. Se ei haittaa, vaikkemme saisikaan mitään kiinni”, naukaisin rempseästi. En halunnut joukkuetovereilleni minkäänlaisia paineita, sillä kuten sanottua, ei voitto ollut tärkeintä.
Toivotimme jokainen toisillemme onnea, jonka jälkeen lähdimme omille teillemme etsimään saalista.

Olin jättänyt metsän taakseni ja siirtynyt Eloklaanin nummille, sillä suurin osa oppilaista näytti jäävän sekametsään. Mitä vähemmän muita ympärillä oli, sitä enemmän ajattelin saavani saalista.
Ja voi miten hyvä saalisonni minulla olikaan! Auringonlaskun aikaan olin saanut kiinni peräti neljä saalista! Kaksi melko vanhaa jänistä, päästäisen ja varpusen. Kaikki olivat olleet yllättävän helppoja saaliita, jänikset varmaankin puolikuuroja, sillä kumpikaan niistä ei ollut kuullut minun lähestyvän.
Tyytyväisenä raahasin kaikki saaliini takaisin aukiolle, jonne oli jo kerääntynyt muita oppilaita. Kultatassu istuskeli yksin aukion laidalla. Hänen jalkojen juuressa lojui neljä elotonta saalista.
”Vau!” mumisin ennen kuin laskin saaliit maahan naaraan eteen. Kultatassu hymyili minulle.
”Meillä molemmilla taisi olla tänään hyvä saalisonni. Näitkö Aurinkotassua matkallasi takaisin tänne?” Kultatassu kysyi. Pudistin päätäni.
”Toivottavasti hän ehtii ajoissa paikalle”, sanoin käännellen päätäni yrittäessäni etsiä Aurinkotassun vaaleaa turkkia kissojen seasta.

//433 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hiirenkorvan alun suuret harjoitukset olivat alkaneet aiemmin tänään, eikä Kuutamopentu ollut vieläkään oikein ymmärtänyt, mikä niistä teki niin erityiset. Joka tapauksessa Kuutamopennulla oli tylsää. Nyt kun kaikki oppilaat olivat harjoitusten takia muualla, hänelle ei jäänyt ketään härnättäväksi. Kaiken lisäksi isäkin oli siellä, sillä tietysti myös hänen oppilaansa Aurinkotassu osallistui harjoituksiin.
Kuutamopentu käännähti vuoteessaan ja siirsi katseensa Korppisiipeen. Mustavalkoinen kuningatar suki turkkiaan keskittyneen oloisena. Kuutamopentu huokaisi liioitellun kovaan ääneen. Kun se ei tehonnut, hän teki saman uudestaan ja läpsäisi samalla käpälällään emon häntää kiinnittääkseen tämän huomion. Hän ei kuitenkaan osannut vielä hallita kynsiään, ja kynnet sujahtivat juuri silloin ulos, kun ne osuivat Korppisiiven häntään. Kuningatar sihahti kivuissaan ja veti häntänsä Kuutamopennun ulottumattomiin.
”Kuutamopentu!” Korppisiipi kivahti pennulle, joka kierähti vähin äänin vatsalleen ja katsoi emoaan korviaan luimistellen. ”Mitä me juuri sovimme?”
Kuutamopentu pyöritteli silmiään. ”Että ensin nukutaan päiväunet ja sitten leikitään”, hän jupisi Korppisiiven latelemat ehdot puoliääneen. Emo näytti edelleen hiukan närkästyneeltä. Se sai Kuutamopennunkin ärsyyntymään. Ei ollut reilua, että kaikki pomottelivat häntä kaiken aikaa!
”Tyhmä sopimus!” Kuutamopentu puuskahti ja nousi seisomaan uhmakkaana. ”Minä menen leikkimään itsekseni.”
Hän kiepahti ympäri ja oli jo suuntaamassa ulos pesästä, kun Korppisiiven tiukka ääni pysäytti hänet: ”Voit kyllä leikkiä itseksesi, mutta pesästä ei saa poistua.”
Kuutamopentu mulkaisi emoa kiukkuisesti. Aina tämä oli sanomassa hänelle, mitä sai tehdä ja mitä ei saanut. Kuutamopentu oli jo iso kissa! Kyllä hän pärjäsi yksinäänkin.
Uhmakkuudestaan huolimatta hän ei rohjennut rikkoa Korppisiiven käskyä. Hän paineli pesän perälle ja rupesi raatelemaan kynsillään sieltä löytämäänsä keppiä. Kynnet jättivät puun pintaan vaaleita jälkiä. Kuutamopentu tunsi kiukusta lämpimien kyynelten nousevan silmiinsä samalla, kun hän antoi kepille kyytiä.
Lopulta hän oli niin väsynyt, että päätyi enää vain pureskelemaan kepin päätä. Uni alkoi vähitellen ottaa vallan hänen pienestä kehostaan, mutta hän ei aikonut palata takaisin sammalille emon luo. Ei ennen kuin emo pyytäisi anteeksi.

Kuutamopentu avasi silmänsä ja huomasi olevansa metsässä. Tuttu pentutarha oli hävinnyt, samoin keppi, jota hän oli suutuspäissään jäystänyt. Tämän täytyi siis olla unta, Kuutamopentu ajatteli. Sen tajutessaan hän vasta riemastui.
”Jos tämä on unta, niin silloinhan minä saan tehdä ihan mitä ikinä haluan!” hän hihkaisi ääneen ja alkoi juoksennella ympäriinsä. Hän syöksyi saniaispensaisiin ja loikki kaatuneiden puunrunkojen ylitse. Hän tunsi olonsa isoksi ja vahvaksi – täysikasvuiseksi kissaksi, jota emo ei voinut määräillä.
Onnensa kukkuloilla Kuutamopentu saapui joen rantaan. Paikka oli sama, jossa hän oli nähnyt mysteerikissan viimeksi, kun metsä oli yrittänyt syödä hänet suihinsa. Tällä kertaa jokeen oli ilmestynyt kivistä muodostuva polku. Kuutamopentu huiskaisi hännällään itsevarmana. Hän varmasti pystyisi loikkimaan noita kiviä pitkin vastarannalle!
Kuutamopentu hyppelehti rantaan ja ponkaisi penkereeltä ensimmäiselle kivelle. Ihan pentujen leikkiä! Seuraavat kaksi loikkaa menivät myöskin leikiten. Hän olisi kohta puolivälissä matkaa.
Juuri kun hän oli aikeissa loikata seuraavalle kivelle, hän katsahti sattumalta alapuolellaan vedenpinnasta heijastuvaan kuvajaiseensa. Kuutamopentu jähmettyi nähdessään itseään takaisin tuijottavan vieraan kissan kuvajaisen. Roteva, paksuturkkinen kissa, jolla oli revennyt korva ja vaaleanvihreät silmät. Kuutamopentu haukkasi henkeä säikähtäneenä ja peruutti takaisin päin, mutta ei muistanut olevansa astinkiven päällä. Hän putosi takajalat edellä jokeen ja huuhtoutui sen mukana pimeyteen.

Karheat kielenvedot saivat Kuutamopennun tulemaan takaisin tajuihinsa. Hän tunnisti oitis Korppisiiven tutun kasveilta tuoksuvan ominaishajun. Ilmeisesti Kuutamopentu oli nukahtanut ja kuningatar oli siirtänyt hänet sammalille nukkumaan. Pentu huokaisi helpottuneena siitä, että uni oli ohi.
”Anteeksi, etten totellut”, hän miukaisi emolle aidosti pahoillaan.
Korppisiipi nuolaisi hänen otsaansa lempeästi. ”Ei se mitään. Minunkaan ei olisi pitänyt olla niin ehdoton. Sinulla on varmasti tylsää, kun ei ole ketään leikkikavereita”, hän maukui myötätuntoa äänessään.
Kuutamopentu pudisteli kuitenkin päätään.
”Onhan minulla sinut”, hän hymyili ja painautui emon pehmeää turkkia vasten.

//575 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Rinnassani oli pakottava tunne, kun innostuksen nostattama energia vilisi suonissani. En voinut uskoa, että hiirenkorvan suuret harjoitukset olivat täällä! Innostuksen lisäksi minua hieman jännitti, sillä Kuolonklaani osallistui myös – tosin emme heitä vastaan suoranaisesti kilpailleet. Se kuitenkin antoi harjoituksiin lisämaustetta, sillä pääsi näkemään millaisia oppilaita rajan toisella puolella oli. En kuitenkaan aikonut kiinnittää toisiin liikaa huomiota, sillä keskittymiseni tulisi olemaan omassa joukkueessani. Joukkueet oli jo ehditty jakaa, ja olin onnekseni päässyt sisareni kanssa samaan joukkueeseen! Talvikkitassun avulla saisin pidetty jännityksen varmasti kurissa. Meidän kahden lisäksi joukkueeseen kuului vielä Vaahteratassu sekä Kimalaistassu. Kumpaakaan heistä en kunnolla tuntenut. Vaahteratassu oli kuulemani mukaan entinen erakko, sen tiesin hänestä. Kimalaistassua en ollut vielä uskaltanut lähestyä, sillä naarasparalta puuttui yksi neljästä jalasta. Minun kävi vähän häntä sääliksi, mutta ajattelin, että en osaisi sen takia olla oikealla tavalla tämän seurassa. Ehkä se muuttuisi nyt, kun joukkueena tulisimme olemaan paljon tekemisissä. Olihan isäni kuitenkin hänen mestarinsa, joten Kimalaistassusta tulisi kolmijalkaisenakin varmasti oiva soturi! En epäillyt Mesitähden koulutustaitoja laisinkaan. Mesitähti toimikin joukkueemme mestarina yhdessä Kirpputäplän kanssa. Hän oli Vaahteratassun mestari. Minua vähän harmitti, ettei oma mestarini päässyt näkemään, miten suoriutuisin harjoituksista, vaikka muuten Salviakatse olisikin ollut tylsää seuraa. Ehkä joukkueen sijoitus sitten kertoisi mestarilleni tarpeeksi, ainakin toivoin niin. En jaksanut jäädä murehtimaan turhia. Olihan nyt hiirenkorva eli lehtikato oli takanapäin. Se nostatti automaattisesti tunnelmaa!

Ensimmäisenä lajina oli pesänrakentaminen. Tosin olimme jo valmiita – tai ainakin olimme valmiita Talvikkitassun mielestä. Punaturkki vaikutti meihin muuhun kolmeen joukkuelaiseen tyytymättömältä, mutta mestareiden silmissä ylpeys loisti naaraan kasvoilta. En minä uskonut Talvikkitassun minuun olevan tyytymätön, mutta varsinkin Kimalaistassu tahtoi aina saada kaikesta syyt niskoilleen. Mitäpä naaras sille mahtoi, ettei hän voinut täysin samalla tavalla toimia kuin me muut? Kyllä oppilaasta varmasti olisi apua jossain, siitä olin varma. Kilpailussa pystyi menestymään vain, jos jokainen meistä pystyi toimimaan, ja jos pystyisimme toimimaan kaiken lisäksi vielä yhdessä. Yhteistyötä tehden. Toimintamme ei ollut varmastikaan mestareiden silmissä kaunista katseltavaa. Sen takia loin isääni pahoittelevan katseen. En minä muuta halunnut kuin tehdä hänet ylpeäksi. Ensimmäisenä Mesitähti ja Kirpputäplä tarkastivat pesämme, mutta pian saapuisi toisetkin mestarit sen arvioimaan. Yhteistyön puutteesta huolimatta olimme saaneet silti aikaan hyvin mallikkaan pesän. Olin itse keksinyt rakentaa pesän juuri tähän vanhaan ketunkoloon. Se vaikutti juuri riittävän isolta meille kaikille. Toki olisimme ehkä voineet vuorata suuaukkoa paremmin, mutta ainakin sisäpuolella hääräillessäni olin yrittänyt tehdä alustasta mahdollisimman mukavaa nukkumiseen. Mesitähti tuli ulos pesästä ensimmäisenä Kirpputäplä vanavedessään. Ruskeasilmäisen kollin kasvoilla oli ystävällinen ilme, eikä hän näyttänyt meihin pettyneeltä. Ehdin jo huokaista helpotuksesta. Mesitähti kuitenkin selitti, että muut mestarit tulisivat vielä kiertämään ja arvioimaan pesämme.
“Lähden arvioimaan viidennen joukkueen pesän”, Mesitähti kertoi meille, kun kaikki me oppilaat olimme kerääntyneet kahden mestarin luokse. “Kirpputäplä jää tänne teidän kanssanne siksi aikaa, kunnes pesää tullaan arvioimaan. Palaan sitten takaisin ennen seuraavaa lajia.”
Päällikkö lähti liikkeelle ja Kirpputäplä jäi luoksemme. Pienikokoinen kolli suuntasi luotamme hieman etäämmälle istumaan. Hän ei tainnut haluta kuunnella juttujamme. Suuntasin katseeni muihin oppilaisiin, kun Talvikkitassu aloitti taas piikittelemään Kimalaistassua. Minunkin mielestäni kukat olivat olleet huono ajatus pesänrakennuskilpailun yhteydessä, mutta ymmärsin myös, ettei Kimalaistassu pahaa tarkoittanut. Vaahteratassukin oli loukkaantunut jostain. Hän katseli vain kulmiensa alta ja värisytti viiksikarvojaan. Oli tässäkin joukkue!
“Meillä on vielä monta lajia jäljellä, joten eikö olisi parasta opetella toimimaan yhdessä?” sanoin kuuluvalla äänellä, kun en enää jaksanut kuunnella toisia. Käännyin katsomaan Vaahteratassua.
“Olet kaikista vanhin meistä, joten tietenkin saat tulla kuulluksi, mutta meille nuoremmillekin tulee antaa mahdollisuus päättää asioista”, sanoin viitaten siihen tilanteeseen, kun naarasoppilasta ei olisi huvittanut kerätä sammalia.
“Minä en kyllä ala tuon komenneltavaksi!” Vaahteratassu kivahti ja osoitti hännällään Talvikkitassua. Talvikkitassun vastaus toiselle ei ainakaan helpottanut Vaahteratassun oloa.
“Kimalaistassu, sinun pitää myös osallistua rohkeammin kilpailuihin! Tiedän, että jopa sinäkin pystyt tekemään jotakin, jos vain yrität”, epävarmuus saattoi kuultaa äänestäni. Minun oli jotenkin vaikea puhua tällaisesta toiselle. Kimalaistassu näytti kuitenkin niin kiitolliselta sanoistani, etten uskonut sanoneeni täysin väärin. Ennen kuin Talvikkitassu ehtisi taas aukaista suutaan Kimalaistassusta työnsin sisareni sivummalle, jotta pystyisin kuiskimaan tämän kanssa ilman muiden kuulemista.
“Mitä jos kilpailu kaatuu yhteistyöhömme?” kuiskasin aidosti huolestuneena. Tämän pystyin ilmaisemaan vain vihreäsilmäiselle naaraalle. Pysähdyin istumaan, kun välimatka muihin oli tarpeeksi iso. Istuessamme vierekkäin turkkimme hipoivat toisiaan. Se rauhoitti olemustani, joka oli saanut kolauksen pesänrakennuksen hulinasta.
“Tiedän, että haluat voittaa. Mutta me emme pysty siihen ilman koko joukkuettamme! Se tarkoittaa, että sinun pitäisi antaa mahdollisuus myös Kimalaistassulle. Minusta tuntuu, että hän todella yrittää! Varmasti myös sinunkin hyväksesi”, puhelin hiljaa kuiskien. “Tosiasia nyt kuitenkin on, ettemme voi joukkuettamme vaihtaa. Meidän täytyy vain hyväksyä se tällaisenaan ja yrittää parhaamme. Yksin yrittäminen ei kuitenkaan enää riitä.”
Uskoin kaiken olevan jo selvää Talvikkitassulle, mitä äsken hänelle kerroin. Minäkin halusin voittaa. Halusin todistaa kaikille, kuinka etevä oppilas jo olin! Minulla oli tunne, että kyllä siskonikin ymmärtäisi, mitä voittamiseen vaadittaisiin. Oli niin ihailtavaa nähdä, miten kilpailuhenkinen Talvikkitassu oli. Hän olisi varmasti sen tähden vahvin joukostamme. Toki Vaahteratassu oli kaikista pidemmällä koulutuksestaan, joten hänkin oli vahva kilpailija. Kimalaistassullekin varmasti löytyisi jotain. Meidän pitäisi vain oppia toimimaan yhdessä, vaikka nyt se näytti mahdottomalta, kun ei kukaan muu kuin Kimalaistassu edes tainnut ottaa puheitani tosissaan.

// Talvikki/Kimalainen?
// 816 sanaa
// KP-boosti

Kirjoittaja: Auroora

”Ahaa. Luulen kyllä, että tulen muutenkin putoamaan”, sanoin virnistäen mestarilleni. Lieskakajo oli päättänyt, että tänään oli kiipeilyharjoitusten vuoro. Emme olleetkaan harjoitelleet kiipeilyä aiemmin. Kaipa saalistus ja taisteleminen olivat soturikoulutuksessa prioriteettina, eikä muille asioille jäänyt yhtä paljoa aikaa.
”Vähän itsevarmuutta, Kultatassu”, Lieskakajo sanoi ja katsahti hymyillen taakseen minuun. ”Kiipeily voi kyllä tuntua vaikealta ensimmäisellä kerralla, joten saatat hyvin pudotakin. Onneksi lunta on vielä maassa pehmentämässä laskua.”
Matka harjoittelupaikalle kesti vielä hetken. Lähestyessämme kohdettamme arvasin jo, mihin puuhun Lieskakajo laittaisi minut kiipeämään – puu oli niin korkea, että erotin sen jo kaukaa. Saavuttuamme puun juurelle punertava soturi kiersi sen kerran ympäri katse puun latvustossa, ja ilmeisesti todettuaan sen sopivaksi harjoituksia varten, seisahtui odottavaisesti rungon viereen. Astelin uteliaana hänen luokseen.
”No niin. Älä suotta pelkää, sinun ei tarvitse heti ensimmäisellä kerralla kavuta latvaan asti”, Lieskakajo selitti viikset värähtäen. ”Emmehän halua, että putoat ja katkot heti kaikki raajasi. Kiipeä aluksi tuolle oksalle.”
Mestarini osoitti hännällään melko matalalla olevaa oksaa ja sain huokaista helpotuksesta. Tehtävä vaikutti helpolta. Aavistin kuitenkin, että sitä se ei tulisi olemaan. Kiipeily olisi varmasti paljon vaikeampaa kuin kuvittelin.
”Kun kiipeät, muista pitää koko ajan hyvä ote puun pinnasta. Tärkeintä kiipeämisessä on tuntea omat voimansa. Sinun on huomattava, milloin jaksamisesi alkaa loppua. Et halua joutua tilanteeseen, jossa et jaksa enää kiivetä mutta oksia joilla levätä ei ole saapuvilla.”
Nyökyttelin ymmärtäväisesti ja silmäilin puun oksistoa. Välillä oksia oli aika harvaan. Lieskakajo kaiketi viittasi juuri tuollaisissa kohdissa kiipeämiseen; jos voimat loppuisivat kesken kaiken, eikä lähettyvillä olisi oksia, ainoaksi vaihtoehdoiksi jäisi maahan putoaminen. Värähdin kuvitellessani itseni tuohon tilanteeseen puun latvaan. Siinä lähtisi henki aika nopeasti.
”Selvä, aloita vain. Älä katso alas, jos pelottaa.”
Naurahdin soturin heitolle, vaikka oikeastaan neuvo kävi järkeen. En kuitenkaan uskonut, että näin matalalle kiivetessä olisi paljoa pelättävää. Siltikin oloni oli hiukan jännittynyt, kun valmistauduin loikkaamaan rungolle. Hyppyni jäi melko matalaksi, mutta sain kuin sainkin kaarnasta kynsilläni kiinni.
”Hyvä”, Lieskakajo kehaisi alapuoleltani, mutten uskaltanut kääntyä hänen suuntaansa. En siksi, että olisin pelännyt, vaan siksi, että otteeni todennäköisesti lipeäisi. Huokaisin siis syvään ja pidin katseeni oksistossa. Kurotin toisella etutassullani varovasti ylöspäin, ja saatuani uuden otteen uskalsin liikuttaa muitakin jalkojani. En kuitenkaan ollut kovin voimakas kissa, ja kavuttuani viimein Lieskakajon osoittamalle oksalle, olin jo itse valmis päättämään harjoitukset. Huohotin hiukan yrittäen parhaani mukaan pitää tasapainoni kapealla oksalla seistessäni.
”Ensimmäiseksi yritykseksi hyvä suoritus”, Lieskakajo huikkasi alhaalta. Olin keikahtaa alas katsahtaessani hetkeksi maahan, mutta ehdin tasapainottamaan itseni.
”Kiitos! Aika raskasta tämä kyllä on”, sanoin tyytyväisenä hymyillen. Lieskakajo nyökkäsi.
”Varmasti, pieni kokosi ei ainakaan auta asiaa. Lepää vain rauhassa ja kiipeä sitten hiukan ylemmäs.”

Kiipeilyharjoitukset olivat selvästi ottaneet koville, sillä lihakseni olivat edelleen kipeät muutaman päivän jälkeen hiirenkorvan suurissa harjoituksissa. Olin päässyt samaan joukkueeseen Ampiaistassun ja Aurinkotassun kanssa. Tietysti olisin ollut iloinen kenen tahansa kanssa, mutta jotenkin ajatus Ampiaistassun kanssa harjoittelemisesta sai minut erityisen innostuneeksi.
Ensimmäinen tehtävä oli ollut pesän rakentaminen, ja mielestäni olimme selviytyneet siitä hyvin. Olin löytänyt pesämme paikaksi puun juurakon, mutta tuotuamme pesän sisälle viimeiset sammalet sain huomata, että pesä oli aivan liian pieni. Muuten sen rakenne kuitenkin näytti hyvältä, joten minulla oli suuret odotukset arvioinnin suhteen.

//503 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Hiirenkorvan suuret harjoitukset olivat alkaneet, ja Mesitähti jakoi meille joukkueet. Pääsin Kultatassun ja Ampiaistassun kanssa samaan joukkueeseen. Olin hiukan pettynyt, sillä olisin halunnut samaan joukkueeseen Kimalaistassun kanssa, mutta Kultatassu ja Ampiaistassu ovat mukavia. Ensimmäinen tehtävä oli pesänrakennus, meidän piti rakentaa pesä. Kävelimme metsään, mietimme pesälle hyvää paikkaa.
”Miten olisi tuo kolo?” Kysyin ja osoitin koloa joka oli lähistöllä.
”Ei, otetaan joku muu. Vaikkapa tuo puun juurakossa oleva kolo!” Kultatassu hihkaisi ja osoitti juurakkoa.
”Joo!” Sanoin samaan aikaan Ampiaistassun kanssa. Kaivoimme koloa hiukan suurennaksi, sillä se oli ahdas. Se oli vieläkin pieni, mutta emme halunneet tuhlata enempää aikaa kaivamiseen.
”Mennään etsimään sammalia.” Ampiaistassu sanoi. Nyökkäsin ja lähdin etsimään niitä. Sammalia oli hiukan vaikea löytää,mutta löysimme niitä kaatuneen puun päältä. Palasimme hetken päästää suut täynnä sammalia.
”Hyi! Maistuu ihan mullalta!” Sanoin inhoten ja sylkäisin sammaleet maahan. Kultatassu ja Ampiaistassu nauroivat. Vuorasimme kolomme sammalilla. Olimme valmiita odotimme että mestarit tulevat tarkastamaan ja arvoimaan pesät.
”Saadaan varmasti hyvät pisteet!” Sanoin iloisesti.

//158 sanaa
//Kulta? Amppari?

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistassu yritti hakea katseellaan veljestään Ampiaistassusta lohtua ja naaras toivoi, että raidallinen kolli olisi tiennyt hänen ongelmaansa ratkaisun. Ampiaistassu lohdutti siskoaan, että toinen oli liian erityinen unohdettavaksi ja Kimalaistassu nosti itkuisen katseensa kolliin. Ampiaistassu oli laskenut häntänsä siskonsa lavalle hetki sitten ja kiharaturkkinen naaras päätti haudata kasvonsa toisen turkkiin. Ampiaistassu hämmentyi toisen vahvasta reaktiosta aluksi, mutta lohdutti sitten pikkusiskoaan.
”Auttaisiko sinua, jos me tutustuisimme Kuutamopentuun? Voisit samalla nähdä, että hän on aivan kuten mekin, meidän lihaa ja verta, eikä kilpailijamme. Mieti nyt sitä raasua, ei lainkaan leikkikavereita, ainoastaan vain emo. Isä ja emo voisivat arvostaa, jos viihdyttäisimme Kuutamopentua”, tabbykuvioinen oppilas ehdotti varovaisesti ja Kimalaistassu lopulta nyökkäsi muutaman kerran.
”Se.. se voisi olla aika mukavaa. Pitäisikö meidän tutustua Kuutamopentuun heti suurten harjoitusten jälkeen?” naaraskissa kysyi lopulta hiljaisella äänellä ja hymyili toiselle hieman reippaammin. Ehkä Kuutamopentu paljastuisikin mukavaksi kissaksi, joka ei yrittäisi viedä hänen paikkaansa. Erityisen huolissaan Kimalaistassu oli isänsä Hiilihampaan huomiosta. Sen jakaminen oli jo vaikeaa sisarustensa kanssa. Suuret harjoitukset hermostuttivat kolmijalkaista naarasta aika tavalla. Hän tiedosti, että ei ollut mikään toivotuin kissa joukkueeseen, sillä hän ei osaisi olla kovin hyödyksi monessakaan lajissa. Erityisen paljon Kimalaistassu kammosi joutuvansa Talvikkitassun kanssa samaan joukkueeseen, naaras oli niin kilpailuhenkinen… Kimalaistassu elätteli toiveita, että pääsisi Irvitassun tai veljiensä kanssa samaan joukkueeseen. Ampiaistassu pukkasi siskoaan lempeästi päällään ja auttoi toisen parempaan asentoon.
”Tutustutaan Kuutamopentuun hiirenkorvan harjoitusten jälkeen! Mutta nyt minun pitää ikävä kyllä mennä, harjoitukset kutsuvat. Nähdään taas Kimalaistassu, oli mukava viettää aikaa kanssasi!” Ampiaistassu hyvästeli naaraan hymy huulillaan ja Kimalaistassu nyökkäsi toiselle myös pontevasti.
”Hei sitten!” Kimalaistassu naukaisi lempeällä äänellä raitaturkkiselle veljelleen.

// 257 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassu kulki rinta rottingilla, hieman Laventelitassun edellä ja kälätti suureen ääneet suurista harjoituksista.
”Me sitten voitamme jokaisen lajin, jokainen laittaa itsensä sataprosenttisesti likoon! Onko tämä selvä? Hyvä!” Talvikkitassu julisti ja huiskautti häntäänsä.
”Pesänrakennus on lälly laji, voitamme tämän varmasti sata nolla. Nyt, etsikää sopivia paikkoja mihin voisimme rakentaa meidän pesämme”, Talvikkitassu naukui ja vilkaisi Vaahteratassun lisäksi myös siskoonsa. Hän jätti kuitenkin Kimalaistassun huomioimatta. Kiharaturkkinen naaras kulki hieman muista jäljessä hitaudestaan johtuen ja Talvikkitassu yritti parhaillaan kuroa etumatkaa naaraaseen. Laventelitassu kuitenkin asetti siskonsa eteen tassunsa ja pudisteli päätään.
”Talvikkitassu”, naarasoppilas sihahti ja viittasi päällään Kimalaistassuun. ”Hän kuuluu meidän joukkueeseen, et voi käyttäytyä noin”, Laventelitassu motkotti siskolleen toisen epäkohteliaasta käytöksestä. Punaturkkinen mutisi itsekseen, mutta hidasti sitten tahtiaan.
”Kiitos”, Kimalaistassu kiitti muita odottamisesta hiljaisella, pehmeällä äänellä ja hymyili muille varovaisesti. Laventelitassun katse osui sitten vanhaan ketunkoloon ja riemastunut ilme kohosi naaraan kasvoille.
”Katsokaa! Mehän voisimme rakentaa meidän pesämme tuonne”, oppilas ehdotti ja osoitti sopivaa paikkaa tassullaan. Vaahteratassu naukaisi idean kuulostavan hyvältä ja Talvikkitassu nyökkäsi tomerasti.
”Siskokulta, tiesin että olet hyvä tässä! Nyt, Vaahteratassu etsi sinä sammalet ja me kaksi voimme mennä muokkaamaan pesää sopivaksi”, Talvikkitassu naukaisi ja jätti tarkoituksella kolmijalkaisen kissan huomiotta. Toinen olisi kuitenkin tiellä. Laventelitassu ei kuitenkaan jättänyt asiaa siihen.
”Kimalaistassu, sinähän voisit mennä myös etsimään sopivia pehmusteita pesäämme?” Laventelitassu naukaisi Kimalaistassulle, joka otti ohjeet ilolla vastaan. Talvikkitassu oli mennyt jo puuhailemaan vanhan ketunkolon kanssa ja kaivoi hieman kovaa maata käpälillään. Hän halusi tehdä pesästä parhaimman! Laventelitassu tuli siskonsa avuksi ja auttoi toista muokkaamaan pesästä paremman muotoista.
”Ainakin sait sen pois kimpustamme, meinaan kompastua koko ajan häneen”, Talvikkitassu naureskeli eikä jäänyt kuuntelemaan Laventelitassun vastausta. Punaturkkinen naaras pudisteli tassujaan pesän ulkopuolella ja katsoi Vaahteratassua tuimasti.
”Missä sammaleet ovat?” Talvikkitassu tivasi naarasoppilaalta ja astui ketunkolon suuaukon eteen, jotta toinen ei pääsisi sinne.
”Minä haluan tehdä muutakin, kun etsiä sammalia. Väistä”, Vaahteratassu vastasi naaraalle piikikkäällä äänellä, mutta Talvikkitassu ei väistänyt.
”Se on jo valmis, ainoastaan sinun sammaleesi puuttuvat. Ala hakea ne tai saat köniisi”, naaras uhkasi kiukustuneena.
”Ra-rauhoittukaa, kyllä me löydämme sammalia. Minä löysin tälläisiä kukkasia, ajattelin että voisimme koristella pesää näillä”, Kimalaistassu piipitti varovaisesti, mutta Talvikkitassu astui lähemmäs ja huiskaisi käpälällään naaraan tuomat kukkaset maahan.
”Luuletko että kukaan kaipaa kukkiasi?! Vie kukkasi sinne minne Tähtiklaani ei näe ja yritä pysyä poissa meidän pystyvien kissojen tieltä! Klaaninvanhimmaksi päädyt kuitenkin, mitä sinä edes teet täällä?” naaras sähähti kimakalla äänellä ja marssi etsimään sammalia. Kimalaistassu keräsi Vaahteratassun avulla kukkiaan maasta ja pidätteli itkuaan. Talvikkitassusta tuntui, että Tähtiklaani oli kironnut hänet. Hän oli saanut joukkueeseen rampan kissan, josta ei olisi mihinkään muuhun, kun pillittämään. Lopulta he saivat pehmustettua pesän ja Talvikkitassu tyytyi mulkoilemaan Kimalaistassua, sekä Vaahteratassua.
”Tämä on nyt valmis, koska minä sanon, että se on nyt valmis!” Talvikkitassu naukaisi tyytymätön ilme kasvoillaan. Pesästä oli tullut sopivan kokoinen ja ihan mukava, mutta heidän yhteistyössään oli parannettavan varaa. Talvikkitassu ei todellakaan ollut mitenkään hyvä johtaja. Enemmänkin hän vain käskytti joukkuetovereitaan.
”Me olemme nyt valmiita!” Talvikkitassu kuulutti mestareille ja röyhisti rintaansa ylpeänä. Hänestä muita pesiä ei edes tarvitsisi arvioida, heidän pesänsä oli varma ykkönen!

//Laventeli tai Kimalainen?
// 495 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamopentu työnsi päänsä ulos pentutarhan suuaukosta. Aukiolla oli jonkin verran kissoja, joista suurin osa oli valmistautumassa lähtemään harjoituksiin. Kuutamopentu ehti vilaukselta nähdä, miten Mehiläistassu katosi mestarinsa kanssa piikkihernetunneliin. Mustavalkoinen pentu mietti, missä hänen kaksi muuta vanhempaa sisarustaan mahtoivat olla paraikaa. Hän olisi mielellään käynyt jututtamassa heitä – sitä ei nimittäin tapahtunut liian usein. Kuutamopentu tiesi, että sisarukset olivat käyneet tervehtimässä häntä pentutarhalla silloin, kun hän oli ollut vielä ihan pieni, mutta ei naaras tietenkään itse muistanut siitä mitään. Korppisiiven mukaan he olivat vain kiireisiä, mutta Kuutamopennun oli vaikea niellä sitä epäilemättä. Kenties he eivät vain halunneet nähdä häntä.
Ajatus latisti Kuutamopennun mielialaa vähän, mutta hän ei antanut sen pilata koko päiväänsä. Hän ehtisi kyllä puhua sisaruksilleen myöhemminkin – viimeistään silloin, kun hänestä itsestäänkin tulisi oppilas.
Kuutamopentu käänsi toista korvaansa taaksepäin kuullessaan takaansa lähestyvät askeleet. Hän teki vaistomaisesti tilaa Korppisiivelle, joka tuli seisomaan hänen viereensä pesän suulle. Kuningatar avasi suunsa leveään haukotukseen ja kurotti sitten etukäpälänsä pitkälle eteen venyttääkseen itseään. Kuutamopentu yritti vastustaa kiusausta hypätä naaraan heiluvan hännän kimppuun.
”Hakisitko meille vähän aamupalaa tuoresaaliskasasta?” Korppisiipi pyysi yllättäen ja sai Kuutamopennun tulemaan toisiin aatoksiin tämän hännän päälle käymisestä.
”Voidaanko sitten leikkiä?” hän kysyi emoltaan toiveikkaana.
”Kenties”, Korppisiipi vastasi ja nuolaisi suupieliään. ”Menehän nyt. Minulla on kurniva nälkä”, tämä patisteli ja tuuppasi Kuutamopentua leikkisästi käpälällään. Kuutamopentu horjahti, mutta ei ollut moksiskaan. Hän vain huitaisi emon suuntaan takaisin huomattavasti pienemmällä tassullaan ja kipitti sitten kiireesti karkuun, kun emo yritti vastaiskua.
Matka tuoresaaliskasalle ei ollut kovin pitkä. Lumeen tallotuilla kuhmuraisilla poluilla liikkuminen oli kuitenkin yllättävän vaikeaa, ja Kuutamopennun tasapaino oli pettää tuon tuosta. Lisäksi polkujen reunat olivat niin korkeat, ettei Kuutamopentu ylettynyt aina näkemään niiden reunojen yli.
Pentu oli niin keskittynyt pystyssä pysymiseen, ettei huomannut katsoa eteensä. Hän ehti juuri ja juuri pysähtyä, kun hänen näkökenttänsä rajamaille ilmestyi harmaanruskea hahmo. Hän kohotti katseensa ylös käpälistään ja näki vihreäsilmäisen naaraskissan. Kissa oli tutun näköinen, mutta Kuutamopentu ei saanut nimeä mieleen.
”Anteeksi”, hän pahoitteli ja kallisti päätään. ”Olet hieman minun tielläni.”
Naaras katsoi Kuutamopentua ensin vähän yllättyneenä, mutta sitten tämän kasvoille nousi pieni huvittuneisuus. ”Oi, anteeksi kovasti. Minäpä väistyn”, kissa sanoi ja astui polulla sen verran sivuun, että Kuutamopentu mahtui kulkemaan hänen ohitseen.
”Kiitos”, Kuutamopentu kiitti ja huiskaisi häntäänsä kissalle. Naaras katsoi häntä hymyillen. Kuutamopentu väläytti hänelle nopean hymyn, ennen kuin käänsi katseensa taas eteenpäin ja keskittyi päämääränsä tavoittamiseen.
Kun Kuutamopentu pääsi viimein tuoresaaliskasalle, hän alkoi skannata kasaa katseellaan sopivan kokoisen riistan toivossa. Oravaa tai jänistä hän ei jaksaisi kantaa yksinään, kuten ei myöskään minkään sortin varislintua. Kasan päällä keikkuva hiirtä muistuttava eläin kuitenkin näytti juuri oikean kokoiselta hänen suuhunsa. Pentu kiipesi varovasti kasan päälle ja nappasi jyrsijän hampaisiinsa. Sen jälkeen hän laskeutui nopeasti alas ja lähti kiikuttamaan saalista emon luo.
Korppisiipi keskeytti rintaturkkinsa pesemisen ja kääntyi katsomaan Kuutamopentua, joka pudotti hiirieläimen hänen jalkojensa juureen. Kuningatar kumartui nuuhkaisemaan sitä ja nyrpisti hieman nenäänsä. Kuutamopentu katsoi emoaan hämmentyneenä – oliko saalis pilaantunutta?
”Mikä on?” hän kysyi emolta ja vilkuili vuoron perään tätä ja hiirtä.
”Tämä on päästäinen. Ei kovin hyvän makuinen”, kuningatar vastasi korviaan luimistaen. ”Mutta kyllä tällä nälkä lähtee.”
Kuutamopentu ei ymmärtänyt, miten jokin riista ei voinut maistua hyvältä. Tähän mennessä hän oli ehtinyt maistamaan jo hiirtä, jänistä ja oravaa, ja kaikki niistä olivat suorastaan hivelleet hänen makunystyröitään. Oli siis vaikea kuvitella, että hiirtä muistuttava jyrsijä maistuisi pahemmalta kuin tavallinen hiiri.
”Saanko maistaa?” Kuutamopentu kysyi. Korppisiipi nyökkäsi ja työnsi päästäisen lähemmäksi pentua. Kuutamopentu lähestyi sitä karvat epävarmasti pystyssä ja nuuhkaisi. Vasta nyt hän haistoi sen vahvan ominaishajun, joka oli vähällä saada hänet yökkäämään. Hän ei kuitenkaan aikonut antaa periksi.
Kuutamopentu repäisi itselleen varovasti palan päästäisestä ja pureskeli sitä hitaasti. Kesti hetki, ennen kuin maku levisi kunnolla hänen suuhunsa. Hän järkyttyi siitä, mitä juuri oli maistanut. Se oli kaukana hiiren pehmeästä mausta ja muistutti enemmän jätöstä kuin lihaa. Kuutamopentu katsahti emoonsa kyyneleet silmissään ja nieleskeli palasen vastentahtoisesti alas.
”Ihan hirveää”, hän kähisi ja lipoi tiheästi suupieliään saadakseen maun pois kielestään. Kun sekään ei tuntunut auttavan, hän kauhaisi suuhunsa lunta ja yritti saada sen avulla pestyä maun pois. Korppisiipi katsoi pentua irvistäen myötätuntoisesti.
”Olit urhea, kun maistoit”, kuningatar kehui. Kuutamopennusta ei kuitenkaan tuntunut urhealta. Hänellä oli aivan kamala olo.
”En kyllä enää ikinä syö päästäisiä!” hän vannoi ja potkaisi lunta päästäisen raadon päälle.

//Kuka vaan saa halutessaan jatkaa
//691 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 20kp! –

Kultatassu: 5kp –

Laventelitassu: 25kp! –

Kimalaistassu: 10kp –

Yötassu: 24kp! –

Talvikkitassu: 16kp –

Hallavarjo: 7kp –

Leimusilmä: 23kp! –

Lieskakajo: 8kp –

Kuutamopentu: 24kp! –

Ampiaistassu: 5kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Levottomat unet eivät antaneet Kuutamopennulle hetken rauhaa yöllä. Hän näki unta metsästä, joka yritti syödä hänet, ja hän juoksi sitä pakoon minkä lyhyiltä jaloiltaan ehti. Kolmen viimeisen yön aikana Kuutamopentu oli nähnyt unissaan jonkun hänelle tuntemattoman kissan, joka silti jollain tapaa vaikutti etäisesti tutulta. Nytkin hän oli juossut hurjistunutta metsää karkuun joen rannalle, ja muukalaiskissa seisoi sen vastarannalla ilmeenkään värähtämättä.
”Auta minua!” Kuutamopentu pyysi ja vilkuili selkänsä yli lähestyvää metsää. Vastarannalla seisova kissa ei tehnyt elettäkään auttaakseen häntä. Sitä vastoin kissa tuntui katsovan suoraan hänen lävitseen – aivan kuin tämä ei olisi edes nähnyt Kuutamopentua.
Kuutamopennun huuto katkesi, kun metsä vyöryi hänen päälleen ja nieli hänet synkkiin uumeniinsa.

”Kuutamopentu!” Kuutamopentu avasi silmänsä hätkähtäen. Hänen yläpuolellaan näkyi pala tuttua pentutarhan kattoa, jossa punotut pensaan oksat risteilivät toistensa yli ja ali. Siirtäessään katsettaan vähän vasemmalle hän näki Korppisiiven väsyneet kasvot.
”Sinulla taisi olla villi uni”, kuningatar haukotteli ja hieraisi silmiään tassullaan. Kuutamopentu hengitti yhä pinnallisesti, kun hän kömpi ylös ja siirtyi lähemmäksi emoaan. Hän ujuttautui emon etukäpälien väliin, ja Korppisiipi rupesi sukimaan hänen turkkiaan tyynnyttelevästi.
”Metsä yritti syödä minut”, Kuutamopentu vikisi ja oli aivan varma siitä, että uni kävisi vielä toteen jokin päivä. ”En halua ikinä mennä metsään!”
Korppisiipi jatkoi hänen turkkinsa nuolemista. Pitkät, rauhalliset vedot saivat Kuutamopennun kohonneen sykkeen laskemaan ja hän pystyi taas hengittämään normaalisti.
”Se oli vain pahaa unta”, Korppisiipi maukui.
Kuutamopentu pudisteli päätään. ”Se oli niin todentuntuista! Metsä ihan oikeasti haluaa syödä minut!” pentu intti vastaan. ”Siellä oli myös joku kissa, mutta hän ei auttanut minua, vaikka pyysin!”
Kuningatar lopetti pennun sukimisen ja pysähtyi miettimään hetkeksi. Kuutamopentu katsoi häntä silmät pelosta ammollaan.
”Tiesitkö, kun kissa kuolee, hän siirtyy Tähtiklaanin luo Hopeahäntään”, Korppisiipi kertoi yllättäen, eikä Kuutamopennulla ollut aavistustakaan siitä, mistä naaras puhui.
”Mikä on Tähtiklaani?” hän kysyi edelleen hieman varuillaan.
Korppisiipi nousi varovasti ylös ja astui pois sammalilta. ”Tule – minä näytän sinulle.”
Kuutamopennun piti kulkea huomattavasti pitempi matka, ennen kuin pääsi ylittämään nukkumapaikan reunan. Hän kipitti emonsa kannoilla ulos pentutarhasta miettien, mitä emo halusi näyttää.
Pakkanen puri Kuutamopennun turkin läpi, ja hän halusi palata takaisin sisälle. Korppisiipi kuitenkin kutsui hänet hännällään viereensä istumaan, ja Kuutamopentu loikki kiireesti emon lämpimään kylkeen kiinni.
”Taivas tuikkii kirkkaana tähdistä”, Korppisiipi aloitti ja ohjasi Kuutamopennun katseen ylös sysimustalle taivaalle, jossa loisti paljon pieniä valoja. ”Kun kissa kuolee, hänen henkensä siirtyy tuonne ylös ja alkaa tuikkia samaa valoa kuin tähdet. Siellä kaikki kissat elävät sulassa sovussa ja metsästävät samoilla metsästysmailla.”
Kuutamopentu ei saanut katsettaan irti tähtitaivaasta. Hän oli lumoutunut sen laajuudesta. Hän yritti kuvitella mielessään tähtien lailla tuikkivia kissoja juoksentelemaan taivaankantta pitkin.
”Rakkaidemme henget katsovat peräämme silloinkin, kun he eivät voi enää olla täällä kanssamme”, mustavalkoinen kuningatar jatkoi ja piti katseensa taivaalle suunnattuna. ”Et ole koskaan yksin, Kuutamopentu, sillä esi-isäsi pitävät sinusta huolta kaiken aikaa.”
Kuutamopentu käänsi katseensa emoonsa. ”Silloinkin, kun näen pahaa unta?” hän kysyi.
Korppisiipi nyökkäsi. ”Erityisesti silloin. Tähtiklaani puhuu kissoille yleensä unien kautta.”
Kuutamopentu henkäisi haltioituneena ja siirsi jälleen katseensa takaisin tähtiin. Hän muisti unessaan näkemän kissan, ja alkoi miettiä, olisiko kissa voinut olla yksi Tähtiklaanin lähettämistä suojelijoista. Oli miten oli, Kuutamopentu ei enää pelännyt niin pahasti metsää. Jos emo sanoi, että tähtikissat pitivät hänestä huolta, niin silloin sen täytyi olla juuri niin.

//521 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä hymyili oppilaalle. ”Kiva! Tulen pian takaisin”, kolli lupasi ja suuntasi jo toistamiseen aukiolle saman päivän aikana.
Hän käveli lumeen tehtyjä polkuja pitkin tuoresaaliskasan luo, johon oli tullut päivän mittaan lisää täydennystä. Vaikka kasan koko ei päätä huimannut, oli riistaa silti enemmän kuin kukaan olisi uskaltanut toivoa tähän vuodenaikaan.
Leimusilmä nappasi kasan päältä oravan sen enempää ajattelematta ja vei sen parantajan pesälle. Kun Yötassu näki oravan, tämän silmät laajenivat hämmästyksestä. Silloin vasta Leimusilmä tajusi ottaneensa juuri sen oravan, jota jahdatessaan oppilas oli onnistunut loukkaamaan itsensä ruusunpiikkeihin. Leimusilmä tunsi saman tien katumusta siitä, ettei ollut älynnyt katsoa tarkemmin, mitä kasasta valikoi. Toisaalta lehtikadon aikaan ei ollut varaa valittaa – ja sitä paitsi orava oli keskivertoa parempi ja täyttävämpi saalis!
”Toivottavasti tämä ei haittaa”, parantajaoppilas maukui hieman pahoittelevaan sävyyn ja laski kuolleen eläimen Yötassun viereen. ”Ainakin pääset nyt maistamaan itse saalistamaasi riistaa. Näithän sen eteen paljon vaivaa!” Leimusilmä naurahti vähän ja tuuppasi tassullaan oravaa lähemmäksi oppilasta. ”Potilas syö ensin”, hän vaati.

//Yö?
//158 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Hienosti menee, Kuutamopentu! Vielä pari askelta, niin olet perillä!” Korppisiiven kannustavat naukaisut antoivat Kuutamopennulle voimaa keskittyä viimeisten askelten ottamiseen. Emo istui noin parin hännän mitan päässä heidän nukkumapaikaltaan, ja Kuutamopentu oli jo melkein kävellyt sen koko matkan! Vielä viimeinen pinnistys, ja hän olisi perillä!
”Vau!” Korppisiipi kehräsi, kun pentu lysähti hänen jalkojensa juureen istumaan. Kuutamopentu hymyili onnistumisesta onnellisena ja kurkotti kaulaansa pidemmälle, jotta emo ylettyisi paremmin nuolemaan hänen korviaan. Moisen matkan jälkeen oli tullut kamala nälkä!
”Minulla on nälkä”, hän vingahti emolleen, joka oli juuri nuolemassa hänen selkäänsä.
Korppisiipi naurahti. ”En yhtään ihmettele! Teit juuri melkoisen suorituksen”, kuningatar totesi ja nappasi sitten hellästi pentua tämän löysästä niskanahasta. Kuutamopentu heilutteli jalkojaan ja katsoi, miten pentutarhan lattia liikkui hänen alapuolellaan, kun Korppisiipi kantoi häntä takaisin sammalille.
Juuri kun Kuutamopentu oli aikeissa ruveta syömään, pentutarhan suuaukolta kuului rapinaa. Pentu käännähti korvat valppaasti pystyssä ääntä kohti ja riemastui nähdessään isänsä.
”Kuutamopentu oli juuri alkamassa syömään”, Korppisiipi sanoi tabbykuvioiselle kollille äänensävyllä, jota Kuutamopentu ei osannut kunnolla tulkita. Hiilihammas asteli heidän viereensä ja kävi istumaan.
”En viivy kauaa”, isä lupasi emolle ja hymyili tälle. Emo huokaisi ja pyöritteli silmiään, mutta lopulta hänenkin naamalleen piirtyi hymy.
”Minä kävelin tänään jo pari hännänmittaa!” Kuutamopentu ilmoitti isälleen ylpeänä. Hiilihammas katsoi häntä hämmästynyt ilme kasvoillaan.
”Oikein pari hännänmittaa?! Sehän on ihan hirveästi”, hän äimisteli. Kuutamopentu kikatti. Isällä oli hupaisa tapa väännellä naamaansa yllättyneesti aina, kun Kuutamopentu kertoi hänelle oppimistaan uusista asioista.
”Niin on”, Kuutamopentu maukui ja virnisti. ”Olen varma, että huomenna jaksan kävellä vielä pitemmälle!”
”Niinkö luulet?” Hiilihammas epäili ja kohotti toista kulmaansa. Kuutamopentu yritti olla nauramatta – hänen oli oltava vakuuttava!
”En minä luule, vaan tiedän!” hän sanoi ja nousi hieman kömpelösti seisomaan kuin todistellakseen, että pystyisi siihen.
”Vai niin”, Hiilihammas hymähti mietteliäästi. ”Sen minä haluan kyllä nähdä.”
”No niin, on Kuutamopennun ruoka-aika”, Korppisiiven naukaisu keskeytti heidän jutustelunsa. Kuutamopentu ei pistänyt vastaan – hänellä oli jo kiljuva nälkä!
”Minä tästä menenkin”, isä maukui ja nousi seisomaan. Hän kumartui nuolaisemaan Kuutamopennun päälakea. ”Ole kiltisti.”
”Ole itse kiltisti!” Kuutamopentu komensi takaisin. Hiilihammas naurahti ja kurkotti sitten koskettamaan emon nenää omallaan.
Isä puhui vielä emon kanssa, mutta Kuutamopentu ei enää kuunnellut. Hän oli niin keskittynyt juomaan maitoa, että muu maailma hänen ympärillään katosi täysin.

//360 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin hymyillen Kimalaistassua tämän puhuessa. Naaras innostui kesken puheidensa, ja tuon häntä alkoi heilahdella puolelta toiselle sen merkiksi. Naaraan innokkuus kuitenkin hyytyi, kun hän otti puheeksi Kuutamopennun. Emo oli synnyttänyt aivan yllättäen pennun, josta kenelläkään ei ollut ollut mitään aavistusta. Toden totta ajatus uudesta sisaruksesta tuntui hieman oudolta, mutta koin kasvaneeni jo tarpeeksi vanhaksi, etten enää kaivannut emon ja isän huomiota samalla tavalla. Kimalaistassulle sen sijaan uusi sisarus näytti olevan kova paikka. Naaras alkoi kyynelehtiä onnettomana ja ravistella päätään. En tiennyt, mitä sanoa. Emme olleet Kuutamopennun syntymän jälkeen viettäneet aikaa yhdessä Kimalaistassun kanssa, joten hänen reaktionsa yllätti minut täysin. Tunsin valtavaa sääliä häntä kohtaan, ja halusin lohduttaa häntä jotenkin.
Tabbykuvioinen naaras nosti itkuisen, jäänsinisen katseensa minuun. Tuntui, kuin hän olisi etsinyt minusta lohtua tai samanlaista reaktiota. Astuin varovaisesti askeleen lähemmäs Kimalaistassua, ja laskin häntäni lohduttavasti hänen lavalleen.
”Ei isä unohda sinua, minua eikä Mehiläistassuakaan, ei tietenkään. Etkä sinä ole millään tavalla helpommin unohdettava kuin me muut, päinvastoin. Ei kukaan voi ikinä unohtaa sinua, olet niin erityinen!” yritin lohduttaa, mutten ollut varma oliko se riittävästi. Kimalaistassu vilkaisi minua. Itku oli hellittänyt, muttei lakannut kokonaan. Edelleen tabbykuvioinen oppilas nyyhkytti vierelläni onnettomana.
”Auttaisiko sinua, jos me tutustuisimme Kuutamopentuun? Voisit samalla nähdä, että hän on aivan kuten mekin, meidän lihaa ja verta, eikä kilpailijamme. Mieti nyt sitä raasua, ei lainkaan leikkikavereita, ainoastaan vain emo. Isä ja emo voisivat arvostaa, jos viihdyttäisimme Kuutamopentua”, ehdotin varovasti toivoen edelleen, etten pahentanut vain Kimalaistassun oloa.

//Kimalainen?
// 237 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Pudistelin päätäni Talvikkitassun sanoille, mutta toisaalta hän oli oikeassa – Salviakatsetta ei näkynyt leirissä vieläkään. Korviani kuumensi, kun yritin pohtia sisarelleni kelpaavaa vaihtoehtoa. Oppilaat saivat kyllä poistua leiristä keskenään, mutta siihen tarvittiin lupa mestarilta. Tuskin kukaan kiinnittäisi meihin erityisempää huomiota, jos meidät huomattaisiin leirin ulkopuolella. Kunhan itse Salviakatse ei vain näkisi meitä, kaikki olisi hyvin. Hän kuitenkin etsisi minut käpäliinsä vasta myöhemmin, joten siihen asti meillä olisi Talvikkitassun kanssa aikaa. En kuitenkaan ollut vielä ihan varma, olinko valmis ottamaan sellaista riskiä. Kaikki tuollainen sai minut erityisen varovaiseksi, enkä oikein ymmärtänyt, miksi sisareni suhtautui niin välinpitämättömästi tällaiseen. En kuitenkaan voinut moittia häntä siitä. Häntäni viuhtoi terävästi puolelta toiselle, jonka jälkeen päästin hermostuneen naurahduksen. Talvikkitassun seuraava ehdotus ei ollut yhtään huonompi. Klaaninvanhimpien sammalien vaihdon hoitaisin mielelläni, jos soturioppilas ottaisi kopin ja kävisi kyselemässä Ampiaistassun ja Kultatassun tilanteesta. En minä oikein välittänyt klaaninvanhimpien luona puuhailusta, mutta Talvikkitassu olisi voinut tarjota paljon pahempiakin vaihtoehtoja. Hiilloskatseen märinää en aina jaksanut kuunnella, mutta muuten klaaninvanhimmat olivat ihan siedettäviä.
“Kiinni veti! Olettaisin, että haluat nähdä ensin, kun suoritan sammalien vaihtovuorosi, mutta sen jälkeen minun täytyy saada olla ensimmäinen, jolle kerrot, mitä saat heistä irti!” tokaisin virneen kera, sillä ajatukseni olivat jo siirtyneet siihen tilanteeseen, kun saisin tietää. Eloklaanilaisten henkilökohtaisemmat asiat kiinnostivat suuresti – en tiedä, että mikä niissä oikein veti puoleensa. Ehkä pitäisi panostaa enemmän omiinkin suhteisiin, niin ei tarvitsisi metsästää toisten kokemuksia.
“Kyllä minä nyt sentään niin pitkälle muistan”, hymähdin naaraan vitseille, mutta lisäsin pian perään hieman kähisten, “tässä alkaa jo lihaksia kolottamaan tällainen viileä ilma.”
“Saisitpa sen uuden mestarin nopeasti!” totesin Talvikkitassun tuskasteluihin mestaristaan. Mutta pian hän jo lähtikin kohti piikkihernetunnelia, eikä ottanut kuuleviin korviinsa vastahakoisuuttani. En voinut kuin hymähtää ja miettiä kiireesti jotain sellaista, miksi emme voisi lähteä. Mitään järkevää ei kuitenkaan ollut tulossa ulos suustani, joten ehkä oli vain paras suostua. Pyörittelin silmiäni toisen selän takana.
“Selvä sitten! Mutta jos jäämme kiinni, saat itse selittää tämän isälle!” hymähdin kiivastuneena ja lähdin punaturkin perään. Yritä nyt sanoa tuollaiselle ei. Sisälläni kuitenkin kumpusi huvittuneisuus, vaikka se tuskin toiselle asti pääsi välittymään. Odotin innolla yhteistä harjoitteluhetkeämme! Talvikkitassu oli paljon nopeampi tassuistaan, joten jouduin harppomaan hänet kiinni leirin ulkopuolella.
“Odota vähän!” tuhahdin samalla, kun yritin pitää askeleeni ripeänä. “Etsitään jokin rauhallinen paikka. Sellainen syrjäisempi, missä ei näy paljoa tassunjälkiä, voisi kelvata tarkoitukseemme. Vai mitä olet mieltä?”

// Talvikki?
// 377 sanaa
// KP-boosti

Kirjoittaja: Ansku

Yötassu katsoi Leimusilmää joka vastasi toiselle siihen että ilmoittaa kyllä kun saa nuolla pois naaras laski päänsä alas ja lepuutti silmiään vaikka, yrtin tuoksut olivat vahvoja toisen nenään niin tämän yritti olla normaalisti vaikka tätä olisi tehnyt mieli hypätä jokeen uimaan että saisi tahnan pois tämän turkista. Yötassu mietti että mitenköhän saisi aikansa kulumaan kun tuolla tassulla ei nyt kyllä kävellä minnekään, naaras naurahti omalle tunaroimiselleen kun mietti sitä tilannetta uudestaan kun kirjaimellisesti syöksyi suoraan sinne piikkipuskaan. Yötassu kuitenkin odotti tuota Leimusilmää että toinen saisi luvan nuolla tahnan pois turkistaan, samalla naaras kävi mielessään läpi sitä jos mestari yhtäkkiä tulisi puhumaan toiselle kun tämä ei olisi parhaillaan. Yötassu kuitenkin nosti päänsä kun näki leimusilmän joka antoi lopulta luvan nuolla tahnan pois, saatuaan luvan naaras alkoi sukimaan itseään puhtaaksi joka olikin aikamoinen työmaa, kunnes tämän korva värähti kun Leimusilmä puhui että kaksikko voisi jakaa ruuan yhdessä. Yötassu lopetti sukimisen ja vastasi toisen kysymykseen ”kyllä se minulle käy Leimusilmä” naaras naukaisi toiselle ja hymyili toiselle.

//163 sanaa
// Loimu

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Sanon kyllä”, Leimusilmä lupasi ja käveli Yötassun ohi yrttivarastolle. ”Minä siivoilen vähän täällä. Yritä vaikka nukkua vähäsen, niin minä tulen sitten herättämään sinut, kun voit pestä tahnan pois”, hän kääntyi naukumaan selkänsä yli, ennen kuin katosi kiviseinän taa.
Leimusilmä teki päänsä sisällä merkintöjä päivän aikana käytetyistä yrteistä. Yötassun salvaan käytettyjä yrttejä oli onneksi vielä runsaasti jäljellä, ja he pärjäisivät niillä vallan mainiosti lehtikadon loppuun asti, mikäli ruusupuskiin juoksemisesta ei tulisi muillekin oppilaille tapaa.
Hän vietti varastossa hyvän tovin, ennen kuin palasi takaisin sairasaukiolle, jossa Yötassu makoili. Naaras nosti päätään ja katsahti Leimusilmään toiveikkaan näköisenä. Leimusilmä nyökkäsi hänelle hymyillen.
”Nyt saat nuolla sen pois”, hän sanoi, ja oppilas ryhtyi saman tien sukimaan karvojaan puhtaaksi vihreästä tahnasta.
Seuratessaan oppilaan peseytymistä Leimusilmä muisti, ettei ollut syönyt mitään koko päivänä. ”Ajattelin käydä hakemassa tuoresaaliskasasta riistaa”, hän naukaisi Yötassulle, joka lopetti hetkeksi turkkinsa puunaamisen. ”Koska ruokaa on saatavilla niin vähän tähän aikaan vuodesta, voisimme jakaa aterian, mikäli se sopii sinulle”, parantajaoppilas ehdotti mustaturkkiselle naaraalle ja jäi odottamaan tämän vastausta.

//Yö?
//164 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassu tuhahti liioitellusti, sillä Laventelitassu oli aina niin tarkka säännöistä. Noh, kaipa naaras ymmärsi toista siinä mielessä, että Laventelitassu ei halunnut joutua ongelmiin. Toisaalta, jos ei jäisi kiinni, ei joutuisi ongelmiin.
”Älä viitsi! Emme me jää kiinni, sitä paitsi Salviakatse tuskin antaa lupaa. Sitten me emme ainakaan pääsisi lähtemään, sillä mestarisi pitäisi meitä taatusti tarkasti silmällä. Tulisit nyt, lupaan ettemme me jää kiinni. Sitä paitsi, mitä nyt muka voisi sattua?” Talvikkitassu maanitteli siskoaan, joka vaikutti edelleen hieman vastahakoiselta. Laventelitassun pohdinta Ampiaistassun ja Kultatassun väleistä sai Talvikkitassunkin miettimään samaa.
”Jos vaihdat minun puolestani kerran klaaninvanhimpien sammalet, voin kysyä sitä! Olen nimittäin aaaaika varma, että heidän välillään on jotain muuta”, naarasoppilas hihitti. Hän ei todella jaksaisi Hiilihampaan emon uteluja kaikesta. Nokilintu oli niin puhelias hössöttäjä!
”Vaiheessa vai? Mutta toisaalta, tottahan se, pitää keskittyä koulutukseen! Sitä paitsi, sopivia ehdokkaita on aika vähän. Ja onhan sinulla minut, parempaa siskoa et voisi toivoa”, punaturkki kikatti osittain tosissaan. Hän ei halunnut jakaa Laventelitassua koko klaanin kanssa. Naaraskissa rävähti nauramaan, kun Mesitähteä muistuttava oppilas puhui kuin klaanin vanhin.
”Ehkä sinun pitäisi muuttaa klaaninvanhimpien pesään? Oi arvon ”olen elämäni kunnossa”, Laventelitassu vitsaili ja kierähti selälleen makaamaan.
”Muistatko kun me teimme lumikissoja pentuina?” Talvikkitassu kysyi Laventelitassulta ja kieriskeli hieman lumessa. Pentuajoista ei tosiaan ollut kauaa.
”Vai onko muistisi yhtä puhetapasi kanssa?” Talvikkitassu kysyi vitsikkäästi ja loikkasi reippaasti seisomaan kaikille käpälilleen.
”Minä pärjäilen mainiosti! Kunhan vain saisin vakituisen mestarin, minä en tahdo jäädä heistä jälkeen”, Talvikkitassu valitti kovaäänisesti ja toivoi valituksensa kantautuvan vanhempiensa korviin.
”Korppisiipi olisi voinut hankkia pentunsa hieman myöhemmin. Uskomatonta, hän ei ajatellut lainkaan minun koulutustani”, naaras tuskasteli ongelmansa kanssa. Häntä ärsytti todella, että mustavalkea naaras oli noin vain mennyt hankkimaan pennun. Pyh, hän ei ainakaan tervehtisi sitä pentua ikinä! Oli pilannut hänen koulutuksensa alun. Talvikkitassu päätti, että hän myös pilaisi Kuutamopennun koulutuksen. Piilottaisi vaikka piikkejä toisen petiin. Virne nousi naaraskissan kasvoille, kun hän ajatteli kostosuunnitelmaansa.
”No, mitä me tehdään siskosein? Tahdon jo verrytellä käpäliäni eikä Salviakatsetta näy missään! Lupaan, että otan kaikki syyt niskoilleni. Sanotaan vaikka, että minä pakotin sinut mukaani! Niinhän minä tässä teen. Tule nyt, pliis!” Talvikkitassu aneli siskoaan ja lähti sitten toisen edellä kohti leirin suuaukkoa.
”En kuule mitä sinä sanot, tule nyt!” punaturkkinen huikkasi päättäväisesti ja hänen häntänsä oli pörhistynyt jännityksestä. Naaras ei katsonut seurasiko Laventelitassu, toisen olisi pakko seurata! Hänen ensimmäinen seikkailunsa, mahtavaa! Talvikkitassu uhkui intoa ja hänen viiksensä vapisivat uteliaisuudesta.
// Laventeli?
// 389 sanaa

Kirjoittaja: Ansku

Yötassu yritti olla rauhassa vaikka tämän syke tuntui korvissa kirvelyn takia, naaras hengitti astetta rauhallisemmin kun tahna alkoi pikku hiljaa vaikuttaa kun kolli sanoi että valmista on ”kiitos Leimusilmä” naaras hymyili lämpimästi toiselle. Yötassu katsoi itseään ja näytti siltä että olisi uitettu kirjaimellisesti liisteri purkissa jos musta kissa ei todellakaan tykännyt koska piti turkistaan erittäin hyvää huolta, naaras kuunteli mitä kolli oikein sanoi että pitäisi levätä ”hyvä on minä lepään juu totta tuo tassu on se pahin mutta.” Yötassu nyökkäsi ja vastasi myöntävästi kollin kysymykseen että olihan pehmoturkki toisen mestari, mustaa kissaa vain huolehti että mitä tämän mestari oikein ajattelisi että toinen oli satuttanut itsensä eikä pystyisi osallistumaan harjoituksiin kahteen auringonnousuun. Yötassu katsoi kun kolli meni tämän korvat menivät luimuun koska tätä hävetti mihin tilaan oli oikein joutunut, naaras kuitenkin koko itsensä ja laski päänsä sammaleelle naaras kuuli kun Leimusilmä palasi ”kiitos kun kerroit muuten voitko sanoa kun saan nuolla tämän tahnan pois turkistani.” Yötassu kysyi kauniisti toiselta koska tämä olisi halunnut heti nuolla tahnan pois koska ei tykännyt siitä että tämän turkki oli tahmea, toki toinen ei sitä todellakaan kertonut ääneen vaan odotti rauhassa että saisi luvan siihen.

//189 sanaa
//Loimu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamopentu tunsi emon sydämen tasaiset lyönnit. Pentu oli juuri täyttänyt vatsansa lämpimällä maidolla ja makasi nyt raukeana emonsa pehmeää turkkia vasten. Mikäli hän ei nukkunut, hän söi – ja sama kaava toistui päivästä toiseen.
Kuitenkin eräänä päivänä Kuutamopentu huomasi jonkin muuttuneen. Kun hän avasi silmänsä, hänen edessään ei ollut enää pelkkää utua, vaan värit ja hahmot erottuivat selvästi. Sen lisäksi hän ei enää ainoastaan tuntenut emon sydämen sykettä vaan myös kuuli sen!
Kuutamopentu käänteli vaivalloisesti päätään. Voi miten raskas se olikaan! Hän tutki uudella aistillaan ympäristöään ja ilahtui nähdessään emon ensimmäistä kertaa. Naaraan lämpö ja tuoksu olivat pennulle jo entuudestaan tuttuja ja, hän olisi tunnistanut tämän vaikka silmät kiinni – tai no, silmät kiinnihän hän oli tunnistanut emon tähänkin asti. Nyt Kuutamopentu näki kuitenkin ensimmäistä kertaa emon kasvot!
”Huomenta, Kuutamopentu”, ääni jylisi. Kuutamopennulta meni hetki tajuta, että ääni lähti emosta. Kuutamopentu miukaisi ja joutui laskemaan päänsä takaisin alas, koska hänen niskoihinsa alkoi sattua. Silloin emon lämmin, karhea kieli laskeutui hänen päälaelleen ja alkoi sukia hänen turkkiaan.
Kuutamopentu tunsi sekä kuuli emon kehräävän – se oli kuin tuutulaulu. Ei mennyt aikaakaan, kun rivakat kielenvedot ja tasainen kehräys tuudittivat pienen pennun takaisin uneen.

//188 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kun Leimusilmä ryhtyi levittämään yrttitahnaa Yötassun etujalkaan, hän huomasi, miten naaraan koko keho jännittyi. Siitä huolimatta oppilas pysyi kuuliaisesti paikallaan, ainoastaan hännällään kivuissaan huiskien.
”Valmista tuli”, Leimusilmä sanoi ja astahti kauemmaksi nähdäkseen paremmin työnsä jäljen. Naaraan musta turkki oli yltäpäältä liisterimäisen tahnan peitossa, ja hän näytti yleisesti ottaen aivan surkealta. Leimusilmä tunsi myötätuntoa tätä kohtaan. Jos hän itse olisi parantajan polun sijaan valinnutkin soturioppilaan tien, hän saattaisi hyvinkin olla samanlaisessa tilanteessa kuin Yötassu oli juuri nyt. Loppujen lopuksi parantajan työ ei ollut kauhean fyysistä.
”Sinuna lepäilisin täällä vähän aikaa”, parantajakolli ehdotti oppilaalle. ”Tahnan on annettava vaikuttaa jonkin aikaa, ennen kuin sen voi nuolla pois. Etkä sinä muutenkaan voi tehdä mitään tuolla kipeällä jalallasi.”
Yötassu nyökytteli ymmärtäväisen oloisena.
”Eikö mestarisi olekin Pehmoturkki? Minä voin käydä ilmoittamassa hänelle, ettet voi osallistua harjoituksiin ainakaan kahteen auringonnousuun”, Leimusilmä maukui ja katsoi mustaa naarasta pää kysyvästi kallellaan. Yötassu nyökkäsi.
”Kyllä, Pehmoturkki on mestarini.”
”Hyvä! Palaan pian takaisin.”
Sen sanottuaan Leimusilmä jätti Yötassun sairasaukiolle lepäilemään ja lähti metsästämään tämän mestaria soturien pesältä. Hänen ei tarvinnut mennä edes niin kauaksi, sillä kermanvärinen soturi löytyi jo heti aukiolta.
”Hei, Pehmoturkki!” Leimusilmä nosti häntänsä ystävälliseen tervehdykseen. ”Tulin vain ilmoittamaan, että oppilaasi on lepäämässä parantajan pesässä. Hänellä kävi pienimuotoinen onnettomuus ruusupensaan kanssa.”
Pehmoturkin naamalle nousi huolestunut ilme. ”Onko hän kunnossa?” naaras kysyi kulmiaan kurtistaen.
Leimusilmä nyökytteli. ”On kyllä. Vähän vain ruhjeilla ja salvan peitossa, mutta kyllä se siitä”, hän vakuutteli soturittarelle hymyillen. ”Hän pääsee osallistumaan harjoituksiin aikaisintaan parin päivän päästä. Riippuu, kuinka kauan hänen jalallaan kestää toipua niin monesta ruusunpiikistä.”
Pehmoturkki näytti edelleen kovin huolestuneelta. ”Vai niin. No, minä käyn katsomassa häntä vielä tänään!”
”Hieno juttu”, Leimusilmä vastasi ja käännähti ympäri palatakseen takaisin. Hän käveli hölkytti aukion poikki takaisin parantajan pesälle.
”Asia hoidettu”, mustavalkoinen kolli huikkasi sammalilla makaavalle Yötassulle.

//Yö?
//289 sanaa

Kirjoittaja: Ansku

Yötassu irvisteli ja yritti pysyä paikallaan kun kolli nyki piikkejä naaraan kehosta, naaras kuunteli uroksen puhetta joka sanoi että naaraalla oli varsin tapahtumarikas aamupäivä. ”Kyllä todellakin on ja siksi yritän harjoitella että olisin parempi saalistamaan maalla, kiitos kun nyit piikit irti minusta” naaras sanoi toiselle ja katsoi nyt urosta hetken aikaa ”selvä minä odotan tässä kun haet salvan. Kyllä sattuu varsinkin tuohon tassuun sattuu” Yötassu katsoi piikki kasaa jossa oli todellakin paljon noita piikkejä naaraan kehoa pisteli vaikka piikkejä ei enää ollut tämän kehossa, naaras katsoi kun kolli palasi takaisin yrttien kanssa Yötassu seurasi kollin tekemisiä tarkkaan kun toinen teki tahnan. Yötassu kuunteli toisen puhetta että saattaa kirpaista hieman ja että toisen pitäisi pysyä aivan liikkumatta, naaras tunsi kun kolli laittoi tahnaa naaraan iholle ja se tosiaan kirveli naaras oli ihan paikallaan ja tiesi että kohta sattuisi enemmän kun toinen laittaisi tahnaa toisen etutassuun jota särki, naaras pysyi paikallaan paitsi tämän häntä liikkui hiljaa koska naaras yritti siirtää ajatukset pois kivusta.

// 161 sanaa
// Loimu