Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Untuva

Talvikkitassu oli heti mukana. Siihen ei suostutteluja tarvittu. Huvittunut ilme piirtyi kasvoilleni kuunnellessani sisarukseni puheita. Omat harjoitukset vaikuttivat nyt paljon paremmalta idealta, kun Talvikkitassulla ei ollut vielä vakituista mestariakaan.
“Voisin kyllä käydä kysymässä Salviakatseelta luvan, sillä hänen pitäisi palata pian partiosta. Sinusta en tiedä, mutta itse ainakin haluaisin välttyä nuhteilta!” sanoistani kuulsi huvittuneisuus, mutta niiden takana olin tosissani. Tuollaisesta isäni ei ainakaan pitäisi. Meidän nyt varsinkin pitäisi noudattaa klaanin sääntöjä.
“Mitä luulet, onko siinä jotain enemmänkin kuin pelkkää ystävyyttä? En ole heitä sillä silmällä tarkkaillut”, pohdin enemmänkin ääneen, kun Talvikkitassu oli ottanut puheeksi Ampiaistassun ja Kultatassun, “uskaltaisiko heiltä mennä kysymään? Itse en ainakaan kehtaisi.”
Sisareni kysymys uusista ystävistä sai korvani punehtumaan. Katsahdin pikaisesti vaaleanruskeita tassujani, kunnes nostin katseeni naarasoppilaaseen paremmin. Tosiaan. Olin ollut niin keskittynyt ja innostunut koulutukseeni, että olin ihan unohtanut ystäväpuolen. Katseeni vaelsi seuraavaksi leirin kissoissa kuin etsien jotakuta ystävää mainittavaksi, mitä ei kuitenkaan ollut olemassa.
“Tuota… se on vielä vaiheessa. Enkä minä mitään sellaisia tarvitse. Olisivat vain koulutukseni tiellä!” selittelin, mitä sylki suuhun kuljetti. Edessäni punaturkki ei tuntunut uskovan minua tai sitten kehittelin päässäni koko asian. Lisäsin sen tähden vielä perään:
“Jossain vaiheessa kyllä. Sitten kun löydän jonkun mukavan, jonka voisi napata ystäväksi!”
Talvikkitassun kysymys sai minut ymmärtämään, että minun pitäisi sosiaalistua enemmän toisten oppilaiden kanssa. En minä paljoa tehnyt muuta kuin ohimennen puhuin harjoituksista tai jostain muusta pintapuolisesta, mutta en voinut ketään sanoa yleisesti paremmin tuntevani. Se teki olostani hieman tukalan, koska Talvikkitassu oli näyttänyt sopeutuvan huomattavasti paremmin joukkoon – ainakin aamulla olin keskeyttänyt hänen juttutuokionsa Vaahteratassun kanssa.
“Ja ihan vain tiedoksi siskoseni, olen elämäni kunnossa”, virnistin sanoille, joita kuuli yleensä vanhempien sotureiden tai klaaninvanhimpien suusta. Tosiasiassa minulla menikin hyvin tällä hetkellä, sillä elämässäni ei ollut mitään suurempaa valituksen aihetta.
“Miten sinä olet pärjäillyt? En tiedä, mitä itse tekisin, jos mestarilleni kävisi jotain!” kysyin vuorostani vihreäsilmältä. Toki ei Talvikkitassun mestarille mitään pahaa ollut tapahtunut, mutta tämä oli saanut pentuja ja olisi pitkän aikaa jumissa pentutarhalla. Ilouutinenhan se varmasti muille oli, mutta itse en olisi ollut mielissäni, jos jäisin vastaavan takia jälkeen muista. Toivottavasti Salviakatse ei putkauttaisi oppilasaikanani ulos pentuja!

// Talvikki?
// 342 sanaa
// KP-boosti

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Yötassun epäonninen saalistusretki kuulosti lähestulkoon surkuhupaisalta, ja Leimusilmä yritti parhaansa pitääkseen pokerinaamaansa yllä jatkaessaan piikkien poistoa. Koettelemus oli ollut naaraalle varmasti tarpeeksi raskas ilman sitäkin, että se kuulostaisi jonkun toisen korvaan enemmän huvittavalta kuin kamalan traagiselta. Leimusilmä sentään oli parantaja – potilaan kivuille nauraminen ei ollut moraalisesti hyväksyttävää hänen tapauksessaan.
”Kuulostaa siltä, että sinulla on ollut hyvin tapahtumarikas aamupäivä”, parantajaoppilas maukui ja veti viimein irti viimeisen piikin. Yötassu vinkaisi ja sävähti. Hänen musta turkkinsa oli pörhistynyt täyteen mittaansa, ja Leimusilmästä oppilas näytti vähän huvittavalta.
”Siinä taisi olla kaikki”, hän totesi sylkäistessään viimeisen piikin kasaan, joka oli muodostunut aikaisemmin irrotetuista piikeistä. ”Haen sinulle vielä salvaa pistoskohtiin sekä tuohon sinun jalkaasi. Sinua mahtaa sattua kovasti joka paikkaan.”
Yötassu ei pistänyt vastaan. Hän jäi istumaan sairasaukiolle siksi aikaa, että Leimusilmä kävi hakemassa yrttivarastolta salvaan tarvittavat yrtit ja lehdet. Kun hän palasi, hän otti suuhunsa tukun lehtiä ja rupesi jauhamaan niistä hampaidensa välissä tahnaa, joka oli helppo levittää naaraan iholle.
”Tämä saattaa kirpaista hieman”, Leimusilmä varoitti syljettyään yrttitahnan kaarnanpalan päälle ja kostutettuaan toisen etutassunsa siinä. ”Koeta pysyä aivan liikkumatta”, hän ohjeisti siirtäessään tahnasta vapaalla tassullaan Yötassun karvoja syrjään, jotta sai levitettyä lääkettä paremmin iholle.

//Yö?
//189 sanaa

Kirjoittaja: Ansku

Yötassu kun kuuli toisen puheet että huomaa että naaras tarvitsee apua tumma naaras linkkasi kohti sairasaukiolle jonne toinen meni hitaasti, viimein kun toinen pääsi maaten niin tämän katsoi itseään ja huokaisi syvään ”näytän ihan neulatyynyltä,” naaras kuunteli kollia joka sanoi että tässä riittäisi työtä kerrakseen ”sitä en yhtään epäile” tumma naaras maukaisi kun toinen alkoi nyppiä piikkejä tämän kehosta tämän häntä pörhistyi kivusta. ”Anteeksi jotkin piikit ovat vähän syvemmällä jonka takia sattuu, kaiken hirveintä oli kiikkua puuhun kettua piiloon” naaras hengitteli syvään että pysyi mahdollisimman paikallaan kun toinen nyppi piikkejä irti mustasta kissasta. Yötassu katsoi toisen toimitaan mutta puri hampaitaan yhtään koska tämän tassuun sattui eniten kun toinen kysyi että miten on mahdollista että toinen oli täynnä piikkejä että hyökkäsikö ruusupensas naaraan kimppuun, naaras luimisti korviaan ”noh ei aivan jahtasin oravaa pitkin koivumetsää kunnes sain sen kiinni mutta kun yritin pysähtyä niin lumen alla oli jäätä ja syöksyin suoraan ruusupensaaseen. Vaikka yritin pysähtyä niin ei onnistunut sen takia olen ihan täynnä piikkejä ja sain muutaman piikin pois tassustani kun piti liikkua puussa kun kettukin pyöri lähistöllä mutta, nähtävästi en saanut kaikkia pois.” Yötassu selitti toiselle ja kun kolli nykäisi yhden piikin uudestaan toisesta niin naaras naukaisi kivusta ja turkki pörhistyi kokonaan kivusta ja toinen näytti karvapallolta tällä hetkellä.

//208 sanaa
// Loimu?

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo juoksi Nokkospilven kanssa rinta rinnan lumisessa maastossa, lähellä leiriä. Kolli hihkaisi heleän huudahduksen ilmoille ja heitti naaraskissan kasvoille lunta. Nokkospilvi ulahti muka vihastuneena, mutta oranssiturkkinen kolli kissa hekotti huvittuneena. Naaras kiri nopeasti hitaan Lieskakajon ja näytti ystävälleen kieltä. ”Halpamainen temppu!” naaras tuhahti, muttei ollut oikeasti loukkaantunut kollin lumipesusta.
”Mitäs sanot tästä Herra Lumikisu!” ruskeanvalkoinen kissa ulvahti yhtäkkiä ja kaatoi ystävänsä paksuun lumihankeen. Naaras hieroi kylmää lunta Lieskakajon naamaan ja loikki sitten kauemmaksi. Kolli ravisteli lumia naamaltaan ja pälyili ympärilleen. Minne ihmeeseen se Nokkospilvi nyt olikin kadonnut? Lieskakajo ravisteli loputkin lumet turkistaan ja lähti sitten hölköttelemään. Mihin kummaan Nokkospilvi oli kadonnut?
”Lieskakajo, täällä!” kuului tuttu naukaisu ja kolli huomasi Nokkospilven suunnanneen leirin suuaukolle.
”Voitin!” naaras kehuskeli tyytyväisenä ja tuuppasi kollia toverillisesti. Lieskakajo tuhahti eikä sanonut asiaan enää mitään. Kilpailuhenkisenä kissana hän oli tyytymätön häviöönsä, mutta leiriin paluu oli hyvä idea. Hän oli kaksikon juoksukilpailun alussa maininnut, että kolli ei voisi olla kauaa ulkosalla, sillä häntä odotti soturien velvollisuudet.
”Minun pitääkin viedä Kultatassu harjoittelemaan. Hän edistyy hurjaa kyytiä”, raidallinen kolli naukui tyytyväisellä ja ylpeällä äänellä. Lieskakajo vilkuili Nokkospilveä salaa, hänestä lumi puki naarasta. Lieskakajosta Nokkospilven turkki oli muutenkin nätti, ei sillä että hän kehtaisi mitään naaraalle sanoa.
”Nähdään taas, voitan sinut mielelläni koska tahansa uudestaan”, naarassoturi kikatteli ja huiskautti hännällään raidallisen kissan kuonoa. Lieskakajo hymähti toiselle hyvästeiksi ja suuntasi sitten aukiolle. Hän löysikin Kultatassun jutustelemasta Aurinkotassun, tuon pesätoverin kanssa.
”Tervehdys nuoriso! Pahoittelut Aurinkotassu, mutta voisin varastaa Kultatassun tästä harjoittelemaan kanssani”, kolli hymyili ja katsoi Aurinkotassua hieman pahoittelevalla katseella. Lieskakajo kääntyi kannoiltaan ja lähti Kultatassun edellä tassuttelemaan kohti leirin suuaukkoa. Lumi narskui Lieskakajon varpaiden alla ja hän vilkaisi Kultatassuun.
”Ajattelin, että me voisimme kiipeillä. Utusielu järjesti kiipeilyharjoituksista aina todella hauskoja ja yritän parhaani mukaan olla sinulla yhtä hyvä mestari, kun hän oli minulle. Siispä ajattelin, että me ensin kiipeilisimme ja sen jälkeen voisimme harjoitella vielä jotain muuta, jos et ole väsähtänyt. Miltä tämä kuulostaisi sinun korvaasi?” Lieskakajo ehdotti oppilaalleen ja nosteli koipiaan reilusti pitääkseen itsensä lämpimänä.
”Verryttele koipesi hyvin, kiipeily sujuu silloin paremmin ja näin vältämme pahimmat lihasrevähdykset. Ja kun et lähde kiipeilemään aivan kylmin tassuin, et todennäköisesti putoa”, kolli selosti Kultatassulle matkalla kiipeilypuulle.

// Kulta?
// 352 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Viime yönä Leimusilmää ja Liljatuulta oli koeteltu, kun aamulla parantajan pesälle huonovointisena tullut Korppisiipi olikin yllättäen alkanut poikimaan. Kumpikaan parantajista ei ollut osannut odottaa moista tapahtuvaksi – etenkin, kun merkit raskaudesta olivat olleet niin hyvin piilossa.
Tapahtumat olivat kuitenkin saaneet onnellisen lopun, kun synnytys oli lopulta mennyt niin kuin pitikin ja Korppisiipi oli onnistunut tuomaan maailmaan terveen naaraspennun. Naaraan kumppani, Hiilihammas, oli viettänyt koko yön parantajan pesällä puolisonsa rinnalla, ja seuraavana aamuna tämä oli auttanut häntä ja uutta jälkikasvuaan siirtymään pentutarhalle.
Koko seuraavan aamupäivän Leimusilmä oli käyttänyt synnytyksestä seuranneen sotkun siivoamiseen. Siellä täällä oli pieniä veriläikkiä ja silputtua sammalta, mutta rehellisesti sanottuna oli hän nähnyt kuningattarien tekevän pahempaakin jälkeä synnytystuskissaan. Korppisiivellä oli käynyt tuuri, kun pentuja oli tullut vain yksi tällä kertaa.
Liljatuuli oli lähtenyt pentutarhalle tarkistamaan Korppisiiven ja Kuutamopennuksi nimetyn pennun vointia. Leimusilmä ei suinkaan jäänyt toimettomaksi, vaan hänellä oli jälleen käpälät täynnä töitä, kun Yötassu yllättäen törmäsi parantajan pesälle ruusupensaan piikkien peittämänä ja oikeaa etujalkaansa linkaten.
”Tuota, onko sinulla kiire?” musta naaras kysyi sen näköisenä, että hänellä oli kipuja. ”Tarvitsen hieman apuasi.”
”Sen huomaan”, Leimusilmä vastasi viiksiään värisyttäen ja ohjasi oppilaan peremmälle sairasaukiolle. ”Tässä riittää kyllä työtä kerrakseen”, hän taivasteli itsekseen tutkaillessaan katseellaan ruusupensaan tekosia. Akuuteinta hoitoa kaipasi kuitenkin naaraan oikea etujalka, joka oli täynnä piikkejä.
Samalla kun Leimusilmä rupesi poistamaan piikkejä hampaillaan, hän ei voinut uteliaisuudelleen mitään, kun se nosti päätään: ”Miten on mahdollista, että sinä olet näin täynnä piikkejä? Hyökkäsikö ruusupensas kimppuusi?”

//Yö?
//235 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo kulki emonsa Kirsikkakuonon rinnalla kohti tuttua uintipaikkaa, missä Eloklaanin kissat tapasivat uiskennella aina viherlehden aikoihin. Kylmä pakkasviima pureutui Hallavarjon turkkiin, mutta hän piti katseensa vanhassa emossaan. Hänen siskonsa Utusielu Kulki Kirsikkakuonon toisella puolella ja kollin perhe taas hänen vasemmalla puolellaan. Hallavarjo oli perinteitä arvostava kolli ja heidän perheellään oli perinteenä tehdä jokaisena vuodenaikana perhepäivä. Kolli oli huolissaan emosta ja jokaisena perhepäivänä pelkäsi sen olevan naaraan viimeinen.
”Jaksatko sinä? Sanothan, jos tahdot pitää tauon”, Hallavarjo varmisteli toiselta, mutta vastaukseksi sai naurahduksen ja käpälän heilautuksen.
”Kuulehan poikaseni, en minä nyt niin vanha ole, että tässä koko ajan tarvitsisi pitää tauokoa”, Kirsikkakuono raakkui ja Utusielu hihitti hiljaa. Viherkatse kääri häntänsä valkean kollin oman ympärille ja hymyili rauhoittavasti.
”Emosi on sitkeää tekoa, kyllä hän nyt pärjää yhdelle uintipaikalle ja takaisin leiriin. Tekee hänenkin hyvää päästä ulkoilemaan”, soturinaaras naukui leppoisasti ja kääntyi sitten pentujensa puoleen. Halavaviiksi ja Hillasielu kantoivat syötäviä, jotka he olivat hetki sitten saalistaneet. Hallavarjo rentoutui sitten muidenkin kissojen ollessa rentoja. Hän vain tapasi huolestumaan helposti. Hallavarjo tarppoi hangessa ja otti muutamia askeleita, jotta voisi luoda polkua emolleen. Pian perhe päätyi jäätyneelle uimapaikalle ja Hallavarjo katsoi jokea rauhallisena. Kolli rakasti uimista ja hänestä oli sääli, että lehtikadon aikaan ei voinut uida. Kylmästä vedestä voisi saada hypotermian ja siitä seuraisi mahdollisesti kuolema.
”Hallavarjo, mitä mietit?” Viherkatse naukaisi lempeällä äänellä ja kurottautui sukaisemaan kollin poskea.
”Hypotermiaa”, Hallavarjo virnisti ja kääntyi sitten sukaisemaan rakasta kumppaniaan.
”Mietin myös meitä. Viherkatse, olen kiitollinen että saan olla sinun kumppanisi. Rakastan sinua niin kovin ja haluan viettää koko loppuelämäni sinun kanssaan”, kolli naukui hiljaisella, mutta lempeällä äänellä. Kehräys kumpusi hänen kurkustaan, kun Hallavarjo upotti kuononsa Viherkatseen turkkiin ja hengitti naaraan tuttua, niin turvallista tuoksua.
”Minäkin rakastan sinua Hallavarjo”, soturinaaras kuiskasi hiljaisella äänellä ja painautui kumppaninsa turkkiin. Hallavarjosta tuntui, että hän voisi jäädä tähän vaikka koko loppuelämäkseen.

// 297 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitassu nyökytteli hymyillen Vaahteratassun kertomalle vitsille. Naaraan viikset väpättivät huvittuneena ja naaras kikatti huvittuneena.
”Millaista erakkoelämä sitten oli, oliko se jännittävää?” punaturkkinen naaras uteli ja oli kysymässä oliko toinen koskaan kohdannut petoja, kunnes hän kuuli kolauksen oppilaiden pesän suulta. Hän käänsi katseensa ja huomasi Laventelitassun nousseen. Ensimmäisenä naaraan mieleen nousi ajatus siitä oliko hän herättänyt siskonsa, mutta toinen käski häntä seuraamaan.
”Odota! Heippa Vaahteratassu, näkyillään taas. Käydään harjoittelemassa jokunen päivä, mutta nyt meillä on siskoshommia”, Talvikkitassu huikkasi ja väläytti hymyn kilpikonnakuvioiselle oppilaalle. Punaturkkinen kallisti päätään, kun Laventelitassu naukaisi omistavansa idean.
”Kerro toki, hyvä idea maistuu aina. Mitä sinulla on mielessä, siskorakas?” Talvikkitassu uteli aidosti kiinnostuneena ja hymyili pirteästi. Hän lähtisi mihin tahansa, vaikkapa sitten valloittamaan Kuolonklaania! Laventelitassu tarjosi voivansa auttaa Talvikkitassua saalistustaitojensa kanssa, jos hän auttaisi toista taistelutaitojensa kanssa. Naaraskissa virnisti ovelasti ja löi käpälää toisen käpälän päälle.
”Kiinni veti! Korppisiipi on pentutarhalla enkä ole saanut vielä omaa mestaria, joten satunnaiset soturit ovat kouluttaneet minua. Olen takuulla jäljessä muista!” Talvikkitassun intoilu muuttui pieneksi nurinaksi loppua kohden, mutta hän pukkasi siskoaan kaulaan.
”Mitäpä sanoisit, jos me lähtisimme seikkailemaan? Lähdetään ulos leiristä harjoittelemaan, ei kukaan huomaa meidän poistumista! Ulkona on muutenkin paremmat harjoittelupaikat ja me saamme siinä hieman jännitystä elämäämme. Tiedätkö muuten onko Kultatassulla ja Ampiaistassulla jotain meneillään? Minusta tuntuu, että aina kun näen heidät, he ovat yhdessä. Ovat olleet jo pennusta asti”, Talvikkitassu pohti ääneen ja rapsutti takkuista kylkeään. Hänen turkkinsa meni takkuun yhdessä yössä, joten oppilas ei jaksanut käyttää aikaa turkkinsa siistimiseen. Se olisi täysin turhaa ja ajanhukkaa suorastaan.
”Mitä sinulle muuten kuuluu? Oletko sinä saanut paljon uusia ystäviä?” Talvikkitassu kysyi reippaalla äänellä ja hänen ajatuksensa harhailivat Yötassuun. Mitähän naaraalle kuului? He olivat naaraan pentuaikoina viettäneet paljonkin aikaa yhdessä, mutta sitten he olivat etääntyneet hieman. Ehkäpä Talvikkitassun pitäisi hakea toinen vaikka harjoittelemaan? Talvikkitassu räpäytti tyytyväisenä silmiään, idea Yötassun kanssa harjoittelusta oli hyvä.

// Laventeli?
// 302 sanaa

Kirjoittaja: Ansku

Yötassu kulki rajoilla ja tutki ympäristöä tarkkaan toinen oli utelias mutta silti varuillaan musta naaras lähti juoksemaan oravan perään ja saikin tuon kiinni, tumma naaras liukastui lumessa liukui suoraan piikki pensaaseen. Yötassusta kuului kivun rääkäisy tämä pääsi piikki puskasta pois ja linkkasi oikeaa etutassuaan jalkaansa koska siihen oli tarttunut piikkejä nartun kehossa oli joka paikassa ikäviä piikkejä, onneksi tuo puska oli vain ruusu puska eikä myrkyllinen musta naaras yritti kävellä mutta liikkuminen teki kipeää. Yötassu tarkkaili ympäristöä nyt herkeämättä koska oli vaarassa jos joku kettu äkkäisi sen tai joku vielä vaarallisempi, naaras hengitteli rauhassa ja yritti kävellä mahdollisimman nopein askelin kohti leiriä ja että pääsisi turvaan oravaa toinen ei kuitenkaan jättänyt koska ruokaa tarvittaisiin leirissä. Yötassu murisi kivusta hiljaa ja lähti kulkemaan eteenpäin toinen tiesi varsin hyvin että oli koivumetsässä joten matkaa olisi leiriin.

Yötassu kuuli ääneen ja onnistui kiikkumaan kivuista huolimatta puuhun turvaan ja suojaan tämä katseli alas hiljaa puun oksien suojista vaikka niissä ei ollut lehtiä, naaras näki ketun joka hetken oli siinä mutta lähti onneksi juuri toiseen suuntaan kuin naaraalla olisi tarkoitus mutta nyt kun naaras tiesi että kettu voisi yllättää. Yötassu laski kuolleen oravan oksalle ja katsoi kipeää tassuaan ja niitä kolmea piikkiä, naaras nielaisi ja otti kiinni yhdestä ja nykäisi irti ja teki myös kahdelle muulle piikille samoin, naaraalla teki mieli huutaa tuskasta mutta sai pidettyä itsensä hiljaa että kettu ei palaisi hetken toinen joutui kokomaan itseään puussa että kipu vähän hellittäisi tassussa. Yötassu nousi ylös ja otti oravan suuhunsa tämä otti vauhtia hyppeli puusta puuhun kohti leiriä, kipu oli todella ikävää mutta naaraan oli pakko jatkaa, vihdoin tumma naaras pääsi leiriin ja vei oravan ruokien luokse ja sai vähän kauhistuneita katseita kun naaras oli piikkejä näkyvillä kehossa. Yötassu meni suoraan parantanpesälle ja löysikin Leimusilmä ”tuota onko sinulle kiire tarvitsen hieman apuasi….” Yötassu kysyi vähän tuskissaan ja katsoi parantajaa.

//304 sanaa
// Loimu

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistassu suki kiharaista turkkiaan oppilaiden pesässä ja kuunteli toisella korvalla muiden jutteluita. Muut oppilaat juttelivat harjoituksista, mutta ujompana kissana naaras jättäytyi taka-alalle keskusteluista. Kimalaistassu mietti hiljaa missä isänsä, Hiilihammas oli. Naaras kävi tervehtimässä soturia lähes jokaisena päivänä, mutta hetki sitten Hiilihammas oli kertonut, että he saisivat pikkusisaruksen. Kyyneleet kihosivat melkein heti naaraan silmiin. Hylkäisikö Hiilihammas ja Korppisiipi nyt heidät? Naaraasta tuntui, että hänen olisi pian pakko purkaa tuntemuksiaan jollekin, olisikohan Mehiläistassu tai Ampiaistassu jossain? Kiharaturkkinen niiskaisi hiljaa. Hänen koulutuksensa tuntui junnaavan paikoillaan. Pitiköhän Mesitähti häntä surkeimpana oppilaana ikinä? Kollipäällikkö oli onneksi aina kärsivällinen ja Kimalaistassu arvosti sitä. Naaras nojasi oppilaiden pesään jotta saisi suittua etukäpälänsä ja menetti melkein tasapainon, mutta pesään tullut Irvitassu sai juuri laitettua tassunsa naaraan tueksi.
”Hei, oletko kunnossa?” Irvitassu kysyi hiljaisella äänellä ja Kimalaistassu nyökkäsi. Naarasoppilas väläytti lempeän ja kiitollisen hymyn ystävälleen.
”Mukava kuulla. Tahdotko jakaa myöhemmin? Miten olisi hiiri? Uskon, että voisin löytää sinulle sellaisen”, raidallinen kolli ehdotti ja Kimalaistassu hymyili toiselle entistä leveämmin.
”Sinä, sinä muistit”, Kimalaistassu takelteli hiljaisella äänellä ja puski suurempaa kissaa varovaisesti.
”Totta kai minä ystäväni lempiriistan muistan!” Irvitassu muokaisi ja hymähti. Kimalaistassu nousi parempaan asentoon ja kollikissan avulla pystyyn.
”Kiitos, sopisiko illan tienoilla?” naaras ehdotti ja ilokseen huomasi Ampiaistassun aukiolla. Irvitassu nyökkäsi ja kävi omille sammalilleen makuulle. Kimalaistassu olisi halunnut tiedustella toisen päivästä tarkemmin, mutta vanhempi kolli vaikutti väsyneeltä. Naaras lähti linkuttamaan kohti aukiota, jossa Ampiaistassu seisoskelikin selkä vasten siskoaan.
”Hei, mitä kuuluu?” Kimalaistassu naukaisi pehmeällä äänellä ja säikähti Ampiaistassun säikähdystä.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää sinua. Sopiiko liittyä seuraan, emme ole viettäneet hetkeen aikaa”, kiharaturkkinen kissa naukaisi ja tunsi sisällään pienen muljahduksen. Kaikilla oli kiireitä. Kimalaistassu kuuntei ihastellen Ampiaistassun kertomusta saalistamisesta Minttuliekin kanssa. Kolli kertoi saaneensa kiinni varpusen.
”Vau! Joku saa siitä hyvän aterian. Pidätkö enemmän saalistamisesta vai taistelusta?” Kimalaistassu kysyi pää kallellaan ja hymyili lempeää, kannustavaa hymyään. Ampiaistassu pommitti raitaturkkia kysymyksillään ja naaras hihitti hiljaa.
”Ai minulle? Minulla, öh. Tuota. Hyvää, sanoisin. Koulutukseni junnaa paikoillaan, mutta Mesitähti on kärsivällinen mestari. Toivon, että minusta tulee vielä soturi, mutta en tiedä. Ja niin pitäisi! Olen aika hyvä jäljittämään riistaa. Mitä jos minä jäljitän ja sinä sitten nappaat sen? Eikö se olisi aika hyvä? Sitten se olisi vähän kuin meidän yhdessä saalistama”, Kimalaistassu ehdotti ja alkoi innostua. Innostuessaan hänen häntänsä alkoi vispata.
”Minä vain mietin vähän, että tuntuuko sinustakin kurjalta, kun isällä ja emolla on nyt Kuutamopentu? Tarkoitan vain, että.. Tämä voi kuulostaa sinusta ehkä tyhmältä, mutta pelkään vain kovin, että isä unohtaa minut. Minussa on niin vähän unohdettavaa, minulla on vain kolme jalkaa unohdettavana ja teillä neljä”, Kimalaistassu nyyhkytti ja meinasi aloittaa parkumisen. Naaras ei saanut edes pyyhkäistyä kyyneliä poskiltaan, joten hän tyytyi ravistelemaan päätään ja katsahti sitten veljeensä.

//Ampparipamppari?
// 439 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Epäonnistuneiden kiipeilyharjoitusten jälkeen mestarini oli sittenkin halunnut kohdistaa harjoitteluni muille osa-alueille. Ehkäpä Salviakatse ei halunnut, että telon itseäni näin oppilasurani alkuvaiheessa sen enempää. Kuulemma ottaisimme kiipeilyssä uusinta yrityksen sitten vähän myöhemmin, kun joka paikka ei olisi liukasta ja valkeaa.
Olin saanut kokonaisen aamupäivän vapaaksi, kun Salviakatse oli suunnannut hänelle määrättyyn partioon. Olin ainoastaan käynyt viemässä muutaman tuoresaaliin klaaninvanhimpien pesälle, mutta muuten olin saanut kerrankin levätä pitkään. Oppilaiden pesä oli aikaisin aina tupaten täynnä heräileviä ja nurisevia oppilaita, mutta nyt sammalvuoteille oli jäänyt enää vain muutama. Venytellen nousin ylös ja muutamalla askeleella olin sijoittautunut sisareni eteen.
“Tule, mennään tekemään jotain!” huikkasin nopeasti, enkä jäänyt odottamaan Talvikkitassua. Tiesin hänen seuraavan. Sujahdin ulos rauhallisesta pesästä leirin kiireiseen suhinaan. Käännyin kannoillani ja loin Talvikkitassuun innokkaan katseen.
“Minulla on idea!” totesin heti. Naaras oli ollut jo aamusta harjoituksissa, josta olin idean saanutkin.
“Kerro toki”, Talvikkitassu kuulosti aidosti kiinnostuneelta. Sitä häneltä pystyi odottamaankin, mihinkä naaras ei lähtisi mukaan.
“Mitä sanoisit, jos auttaisit minua parantamaan taistelutaitojani? Vastapalvelukseksi voisin auttaa saalistuksen kanssa”, ilmaisin ehdotukseni. Oppilaiden kesken toisten taidot olivat aikalailla kokonaisuudessaan tiedossa. Halusin, että Mesitähti ja Minttuliekki voisivat olla minusta ylpeitä – ja Talvikkitassusta myös. Minusta myös tuntui siltä, että heidän pentuinaan meiltä odotettiinkin sitä. Kiipeilyepisodini jälkeen halusin todistaa kaikille, että koulutukseni soturiutta kohti edistyi. Mutta totuus oli, etten ollut kovin hyvä missään taisteluun liittyvässä. Talvikkitassu saattaisi kuitenkin pystyä auttamaan minua. Se voisi olla hauskaakin tehdä kerrankin jotain ilman mestareita!
“En tarkoita, että nyt heti. Voimme tehdä nyt jotain muutakin”, lisäsin vielä nopeasti ehdotukseni perään ennen kuin Talvikkitassu oli ehtinyt edes suutaan raottamaan.

// Talvikki?
// 254 sanaa
// KP-boosti

Kirjoittaja: Auroora

Oli kulunut puoli kuuta minun ja Ampiaistassun yhteisistä taisteluharjoituksista. Sen jälkeen olimme harjoitelleet yhdessä kerran saalistusta. Minulla oli ollut yhteisiä harjoituksia myös muiden oppilaiden kanssa. Olin siitä iloinen, minusta oli hauskempaa harjoitella muiden kanssa kuin yksin. Toisaalta myös tavalliset pelkän oman mestarin kanssa järjestetyt harjoitukset olivat tärkeitä, niin oli Lieskakajo kertonut.
”Yhteisharjoituksissa minun on vaikeampi keskittyä sinuun ja omiin heikkouksiisi”, mestarini oli selittänyt. ”Mutta älä huoli, pääset kyllä vielä harjoittelemaan ystäviesi kanssa.”
Olin huomannut, että Lieskakajo piti minulle taisteluharjoituksia enemmän kuin metsästysharjoituksia. En pitänyt siitä, mutta ymmärsin yskän; tietysti minun oli harjoiteltava enemmän sitä aluetta, missä olin huonompi. Ja taistelussa totisesti olin huono – en ollut varma, olinko koskaan voittanut yhtäkään oppilastoveriani. Ehkä minua ei vain oltu luotu taistelemaan. Onneksi olin hyvä metsästyksessä, näin sen muutenkin tärkeämpänä taitona. En koskaan joutuisi tilanteeseen, missä tulisin tarvitsemaan taistelutaitoja. Tai ehkä jos tapaisin jonkin pedon, mutta se ei ollut kovin todennäköistä.
Heräsin ajatuksistani, kun huomasin silmäkulmastani jonkun lähestyvän minua. Tunnistin tulijan Aurinkotassuksi, ja lämmin hymy valtasi kasvoni. Aurinkotassu oli minua jonkin verran nuorempi, hän oli juuri päässyt oppilaaksi. Autoin mielelläni nuorempia oppilastovereitani, olinhan itsekin joskus ollut samassa asemassa – tiesin miten paljon kysymyksiä tuollaisessa nuoressa päässä pyöri.
”Hei Kultatassu! Olin äsken reviirikierroksella!” Aurinkotassu kertoi iloisesti.
”Niinkö? Näit varmasti paljon kaikkea kiinnostavaa”, sanoin huvittuneena kollioppilaan innokkuudesta. Olin itsekin ollut koulutukseni aloittaessa samanlainen – kaikki oli tuntunut uudelta ja jännittävältä. ”Pääsitkö ylittämään joen? Se tuntui minusta pelottavalta ensimmäisellä kerralla. Ehkä vähän vieläkin.”

//Aurinko?
//237 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamo oli erityisen kirkas, kun palasimme reviirikierrokselta takaisin leiriin Aurinkotassun kanssa. Kierrokseen oli vierähtänyt lähes koko päivä, ja uskoin oppilaan olevan jo aivan rättiväsynyt. Niinpä leiriin ehdittyämme lähetin Aurinkotassun hakemaan itselleen syötävää ja valmistautumaan nukkumaanmenoon. Kollilla oli kuitenkin ilmeisesti vielä sen verran virtaa jäljellä, että tämä hakeutui Kultatassun seuraan aukiolle. Muistin kyllä itsekin hyvin, miten levoton oloni oli ollut ensimmäisen leirin ulkopuolella viettämäni päivän jälkeen. Maailma oli näyttäytynyt paljon laajempana kuin olin osannut kuvitellakaan.
Matkalla soturien pesälle nappasin mukaani pienen hiiren tuoresaaliskasasta. Ajattelin jakaa sen Korppisiiven kanssa, mikäli tämä olisi yhä hereillä. Kun menin etsimään kumppaniani nukkumapaikoiltamme, häntä ei näkynyt missään. Käännyin kulmat kurtussa viereisellä pedillä itseään sukivan Lakkakuiskeen puoleen.
”Tiedätkö, missä Korppisiipi on?” kysyin mustaoranssilta naarassoturilta, joka keskeytti rintaturkkinsa nuolemisen ja katsahti minuun.
”Hän meni aamulla parantajan pesälle, eikä ole tullut vielä takaisin.”
”Parantajan pesälle?” toistin hämmentyneenä. Mitä ihmettä Korppisiipi parantajan pesällä teki? Oliko hän kipeä?
Lakkakuiske nyökkäsi vahvistukseksi. ”Niin. Hän näytti hiukan huonovointiselta.”
”Selvä. Kiitos, Lakkakuiske.” Kiepahdin ympäri ja palasin samoja jälkiä pitkin takaisin aukiolle.
Lumeen aukiolle oli tallaantunut polkuja, jotka johtivat eri puolille leiriä. Kävelin parantajan pesälle vievää polkua pitkin huoli mieltäni kaihertaen. Mikä kumma Korppisiipeä vaivasi, jos tämä Lakkakuiskeen sanojen mukaan oli mennyt parantajien tykö jo aamuvarhain, eikä ollut vieläkään tullut takaisin? Toivoin vain, ettei kyseessä ollut uusi viheryskäepidemian alku.
”Korppisiipi?” huhuilin työntäessäni pääni sisälle pesän suuaukosta, josta näki sairasaukiolle.
”Täällä”, kuului heikko vastaus jostain pesän uumenista. Puskeuduin peremmälle ja yritin etsiä katseellani Korppisiipeä. Katseeni tavoitti hänet makaamasta yhdellä sairasaukion tyhjistä sammalpedeistä. Hän näytti siltä, että oli juuri herännyt pitkiltä unilta.
Astelin naaraan luokse ja pudotin mukanani tuoman hiiren hänen eteensä, ennen kuin kurkotin kaulaani nuuhkiakseni häntä. En haistanut mitään, mikä olisi voinut viitata sairauteen. Katsahdin kumppaniini huolestuneena.
”Lakkakuiske kertoi, että tulit tänne jo aamulla”, mau’uin ja yritin tavoittaa naaraan vaaleanvihreiden silmien väsymyksestä utuisen katseen. Korppisiipi ravisteli vähän päätään ja kohdisti katseensa minuun.
”Niin tulin. Minulla oli liian huono olo, että olisin voinut viedä Talvikkitassua harjoituksiin”, tämä vastasi haukotellen. ”Nyt voin kuitenkin jo paremmin. Liljatuuli pyysi minua jäämään tänne vielä täksi yöksi tarkkailtavaksi.”
”Tietävätkö he, mikä sinua vaivaa?”
”Ilmeisesti eivät. On heillä kai epäilyksensä, mutta eivät he ole vielä kertoneet minulle mitään sellaista, mistä pitäisi huolestua.”
Nyökyttelin hiljaa päätäni. En tiennyt, mitä sanoa. Oli hyvä, että naaras oli tajunnut tulla tänne voituaan huonosti, mutta minua vaivasi enemmän se, miten parantajat eivät osanneet kertoa, mikä hänellä oli.
”No, miten Aurinkotassun reviirikierros sujui?” Korppisiipi kysyi sitten ja otti paremman asennon. Istahdin alas ja työnsin hiiren lähemmäksi häntä. Hän hymyili minulle kiitollisena ja rupesi syömään sitä samalla, kun aloitin kertomaan hänelle Aurinkotassun ensimmäisestä päivästä leirin ulkopuolella.

Olin ollut Korppisiiven seurana parantajan pesällä jonkin aikaa, kunnes Leimusilmä oli tullut hätistelemään minut nukkumaan omalle paikalleni soturien pesään. Koska Korppisiipi oli vaikuttanut voivan hyvin silloin, kun olin hyvästellyt häntä, olin pystynyt nukahtamaan kevein mielin.
Yöllä minut havahdutti hereille korvia raastava mourunta. Muutama muukin soturi oli ilmeisesti herännyt ääneen. Uusi tuskan värittämä huuto kajahti yössä, ja silloin minä tunnistin äänen Korppisiiveksi.
Ponkaisin ylös niin nopeasti, että olin vähällä horjahtaa ja kaatua Lakkakuiskeen päälle. Onnistuin kuitenkin säilyttämään tasapainoni ja jatkamaan matkaa juoksujalkaa parantajan pesää kohti.
Kun olin melkein parantajan pesällä, oli tullut aivan hiljaista. En kuullut enää Korppisiiven huutoja, ja se sai paniikin heräämään sisälläni. Syöksyin sisälle hämärään pesään turkki pörhössä ja silmät vauhkoontuneesti Korppisiipeä hakien.
”Hiilihammas.” Liljatuuli ilmestyi yrttivarastojen luota kantaen suussaan pientä yrttikäärettä. Ottaen huomioon äsken pesältä kuuluneet äänet, naaras vaikutti yllättävän rauhalliselta – jopa iloiselta. ”Tulit juuri sopivasti.”
En käsittänyt yhtään mitään parantajakissan sanoista. Miten niin juuri sopivasti? Seurasin hänen katsettaan omallani siihen nurkkaan, jossa Korppisiiven vuode sijaitsi. Leimusilmä oli kyyristynyt kumppanini vuoteen viereen tekemään jotakin.
Menin varovasti lähemmäksi ja kurkkasin parantajaoppilaan selän yli. Sydämeni oli jättää lyönnin välistä, kun näin kollin pesevän puhtaaksi pientä mustavalkoista karvamyttyä, joka yhtäkkiä rupesi pitämään hirveää ääntä.
”Pentu!” huudahdin äimistyneenä. Korppisiipi havahtui ääneeni ja kääntyi katsomaan minua. Hän näytti uupuneelta.
”Kas noin”, Leimusilmä mutisi siirtäessään pienokaisen varovasti Korppisiiven vatsan viereen. Pentu ryhtyi etsimään nisää inisten säälittävästi.
En saattanut uskoa silmiäni. En ollut tiennyt Korppisiiven odottavan pentuja – tai no, tässä tapauksessa vain yhtä pentua. Korppisiipi näytti kuitenkin itsekin olevan aivan yhtä hämillään kuin minä, joten oletin, ettei hänkään ollut ollut asiasta sen enempää tietoinen kuin minäkään.
”Minulla on ollut pahoinvointia useampana aamuna, mutta en ajatellut sen olevan mitään”, Korppisiipi naukaisi hiljaa. Hän ei saanut katsettaan irti pennusta, joka oli löytänyt viimein nisän ja ruvennut ahnaasti juomaan maitoa. ”Olin mukana harjoituksissa ja partioissa viimeiseen päivään asti. Olisin voinut tappaa hänet!” Naaras kääntyi katsomaan minuun silmät kauhusta kirkkaina.
Kävin varovasti makaamaan hänen viereensä ja ryhdyin sukimaan hänen korviaan rauhoittelevasti. ”Sinä et tiennyt”, lohdutin. ”Ja pentu näyttää olevan ihan kunnossa – katso vaikka itse! Mitään kamalaa ei ole ehtinyt tapahtua. Kaikki on hyvin, Korppisiipi.”
Liljatuuli antoi Korppisiivelle vähän rauhoittavia yrttejä. Jäin makaamaan kumppanini viereen loppuyöksi. Kun hän oli rauhoittunut ja Leimusilmä ja Liljatuuli olivat menneet takaisin yrttivarastolle, aloimme miettiä sopivaa nimeä.
Viimeksi pentueessamme oli ollut mustavalkoinen pentu silloin, kun Tyrskytassu ja Lainepentu olivat syntyneet. Lainepentu oli kuitenkin kuollut kovin nuorena, eikä hän ikinä saanut mahdollisuutta kasvaa isoksi ja elää elämäänsä.
”Muistatko, miten nimesimme Tyrskytassun ja Lainepennun ulkona raivonneen myrskyn mukaan?” kysyin Korppisiiveltä mietteliäänä.
Korppisiipi nyökkäsi. ”Muistan.”
”Mitäpä jos nimeäisimme tyttäremme tänä iltana kirkkaana loistaneen kuutamon mukaan?”
Korppisiipi mietti hetken ja katsoi viereensä nukahtanutta karvanyyttiä. ”Kuutamopentu kuulostaa kyllä hyvältä.”
”Kuutamopentu se siis on”, kehräsin ja laskin leukani Korppisiiven selän päälle nähdäkseni kunnolla nukkuvan pienokaisen. ”Tervetuloa Eloklaaniin, Kuutamopentu.”

//885 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aurinkotassu: 26kp! –

Huurresiipi: 11kp –

Lieskakajo: 4kp –

Pohjaharha: 8kp –

Hiilihammas: 20kp! –

Kultatassu: 9kp –

Lauhalaukka: 20kp! –

Harhamiete: 6kp –

Omenahuuma: 11kp

Mahlahalla: 17kp –

Mesitähti: 10kp –

Yötassu: 7kp –

Ampiaistassu: 12kp –

Kirjoittaja: Elandra

Kultatassu oli taitavasti saanut saalistettua oravan, jonka olin havainnut paluumatkallamme leiriin. Ystäväni oli taidokkaasti saanut oravan kiinni, ilman että eläin oli huomannut mitään. Jos olisin harjoitellut saalistusta enemmän, olisin varmasti itsekin osannut yhtä hyvin kuin Kultatassu.
Olin iloinen Kultatassun puolesta, sillä taisteluharjoitukset olivat menneet hänen osaltaan vähän niin ja näin.
”Haluatko jakaa tämän?” naaras kysyi orava suussaan päästyämme takaisin leiriin. Hymyilin hänelle leveästi ja nyökyttelin päätäni. Kävelimme rinnatusten lähemmäs oppilaiden pesää, josta löysimme juuri meille sopivan istumapaikan. Huomasin Kimalaistassun keskustelevan Kirsikkakuonon kanssa klaaninvanhimpien pesän likellä, ja Mehiläistassun Nokkospilven kanssa lähempänä tuoresaaliskasaa.
Käänsin katseeni pentuetovereistani takaisin Kultatassuun. Naaras työnsi kohteliaasti oravan lähemmäs minua.
”Sinä saalistit sen, joten sinä saat aloittaa”, tokaisin työntäessäni oravan takaisin naaraan jalkojen juureen. Kultatassu katsoi minua empien, mutta vakava katseeni kertoi, etten suostuisi aloittamaan ateriointia. Hunajanvärinen naaras alkoi näykkiä oravan karvoja päästäkseen käsiksi sen maukkaaseen lihaan.
Syötyään hiukan, Kultatassu työnsi oravan taas minulle. Vuorotellen otimme molemmat suullisia siitä. Lopulta orava oli miltei läpikotaisin kaluttu, ja minun vatsani oli täynnä. Avasin suuni haukotellakseni. Rankat harjoitukset ja täysi vatsa eivät olleet mikään paras yhtälö, sillä väsymys alkoi painaa silmiäluomiani.
”Äh, nukahdan pian pystyyn. Käydään tarkastamassa, tarvitsevatko klaaninvanhimmat jotain, kun vielä olen hereillä”, ravistelin päätäni saadakseni väsymyksen häviämään. Kultatassu hymyili lämpimästi ja lähti perässäni kohti klaaninvanhimpien pesää. Tervehdin sen edustalla seisovia Kirsikkakuonoa ja Kimalaistassua työntyessäni pensaan alle. Hämärän pesän perältä erotin kaksi hahmoa, jotka makoilivat lähekkäin sammalvuoteillaan. Nokilintu nosti kullankeltaisen katseensa riemastuneena minun ja Kultatassun suuntaan.
”Hei, tulimme katsomaan, että onko teillä kaikki hyvin. Tarvitsetteko jotakin?” Kultatassu esitti kysymyksen kaksikolle. Hiilloskatse pysyi hänelle ominaiseen tapaansa hiljaa, mutta Nokilintu nousi venytellen ylös vuoteeltaan ja otti pari askelta lähemmäs meitä.
”Oi, johan meistä pidetään hyvää huolta! Jo toinen pennunpentu tänään! Se yksikin kävi tässä äsken. Mikä hänen nimensä nyt olikaan? Auta nyt vähän, Hiilloskatse! Se kolmijalkainen, Hiilihampaan pentu, oikein mukava nuorukainen. Voi, en minä nyt taida muistaa hänen nimeään”, Nokilintu pohdiskeli mietteliäänä.
”Tarkoitat kai Kimalaistassua”, sanoin virnistäen.
”Joo! Juuri hän! Hän toi meille saalista, eli emme tarvitse nyt oikeastaan mitään”, tummaturkkinen vanhus hymähti ja huiskautti hännällään ilmaa.
”Ai, no hyvä että olette saaneet syödäksenne. Nähdään taas”, sanoin ja kiiruhdin Kultatassun ohi ulos pesästä. Vaikka vanhukset olivatkin isäni vanhempia, he osasivat olla toisinaan hyvin takertuvaisia. Nopea vierailu klaaninvanhimpien pesällä saattoi venyä koko illan pituiseksi, ja minä halusin juuri nyt vain nukkumaan.

Puoli kuuta vierähti hetkessä. Päivät menivät pitkälti harjoituksissa, partioidessa tai klaaninvanhimpien auttamisessa. Pidin eniten uusien asioiden harjoittelemisesta, mutta rajapartiot eivät olleet mieleeni. Ne olivat aina ihan samanlaisia, eikä koskaan tapahtunut mitään jännittävää, etenkään kun rajoja ei saanut ylittää. Olin oppinut Eloklaanin reviirin jo kohtalaisen hyvin ulkoa, joten olisi ollut mielenkiintoista päästä näkemään uusia maisemia.
”Hei, mitä kuuluu?” tuttu ääni säikäytti minut. Käännähdin nopeasti Kimalaistassun puoleen. Naaras oli onnistunut hiipimään taakseni huomaamattani. Naaraan kasvoille levisi pahoitteleva hymy.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää”, hän sanoi istuutuessaan viereeni.
”Olin vain ajatuksissani”, naurahdin, ”ei kai tässä mitään kummempia. Olimme tänään Minttuliekin kanssa saalistamassa, ja sain kiinni varpusen! Se oli vähällä päästä karkuun, mutta onnistuin loikkaamaan sen ilmasta kiinni.” Olin erittäin ylpeä suorituksestani, sillä lintujen saalistaminen oli minulle kaikista haastavinta.
”Entä sinulle? Miten sinun koulutuksesi edistyy? Onko Mesitähti hyvä mestari? Meidän pitäisi joku kerta harjoitella yhdessä!” pommitin pentuetoveriani kysymyksillä. Minun mielestäni oppilaana olo oli kaikista parasta, vaikka opittavaa olikin paljon.

//Kimalainen?
// 533 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Tule vain syömään!” Hiilihammas kutsui minua ja tuuppasi hiirtä kuonollaan. ”Meillä on vielä jonkin verran matkaa jäljellä, ennen kuin olemme kiertäneet koko reviirin.” Kävelin hiiren luo kiitollisena, vihdoin ruokaa. Söin hiiren ennätys vauhtia. Se maistui hyvälle. Painoin mieleeni Hiilihampaan saalistus taktiikan, ehkä siitä oli apua tulevaisuudessa. Eikä tarvitse aloittaa nollasta. Jatkoimme matkaa, koivumetsä loppui ja eteemme avautui suuri ja laaja nummi. Ja näin joenkin.
”Menemme joen toiselle puolelle, näytän sinulle nummia.” Hiilihammas sanoi ja katseli nummille. Kävelimme hetken matkaa ja saavuimme astinkiville. Hypin toiselle puolelle nipeasti ja näin nummia. Hehkäisin ihastuksissani nummet olivat niin laajat. Meni hetki ennen kuin saavuimme Kuolonklaanin rajalle.
”Tuolla puolen on Kuolonklaani.” Mestarini sanoi ja vilkuili reviirille. Kuolonklaani hiukan pelotti minua, mutta en halunnut näyttää pelkoani. Kävimme reviirin läpi, siinä kesti melkein koko päivä. Kävelin sisälle leiriin, olin väsynyt mutta halusin tehdä vielä jotain. Kävelin oppilaiden pesälle, haukottelin ja katselin ympärilleni. Syön kohta jotain, mutta haluan seuraa. Etsin katseellani aukiolta seuraa, näin Kultatassun. Hän on varmasti hyvää seuraa. Naaras istui lähistölläni, kävelin hänen luo.
”Hei Kultatassu! Olin äsken reviiri kierroksella!” Sanoin iloisesti ja istahdin hänen viereen.

//180 sanaa
//Kulta?

Kirjoittaja: Ansku

Yötassu seurasi pentujen temmellystä hetken aikaa, kunnes nousi ja poistui pentu alueelta ja meni puhumaan mestarilleen Pehmoturkilleen. ”hei mestari Pehmoturkki olisiko sinulle hetki aikaa?” Pehmoturkki siirsi katseensa oppilaan ja hymyili toiselle ystävällisesti, ”tietenkin minulla on aikaa sinulle Yötassu aina. Mikä mieltäsi painaa kultaseni?” Yötassun mestari kysyi ja lähti kävelemään ja kiipesi puuhun että kaksikko voisi puhua rauhassa, Yötassu istui mestarinsa vierelle ja huokaisi syvään. ”niin siis haluaisin että opettaisit minua paremmaksi metsästäjäksi maalla, olen aika kömpelö joten ajattelin että auttaisit minua siinä?” Yötassu kertoi mestarilleen ja Pehmotassu vain hymyili ja nousi ylös ja meni alas ”eiköhän sitten mennä harjoittelemaan,” Yötassu seurasi mestariaan ja laskeutui alas puusta kaksikko lähti pois leiristä että pääsivät etsimään jotain pieniä jyrsijöitä. Yötassu seurasi mestarinsa tekemisiä tarkasti ja kuunteli mitä toinen kertoi hiljaa, kun tuli Yötassun vuoro tämä mietti että toivottavasti ei nolaa itseään toisen edessä. Lunta oli satanut taas jälleen ja ruokaa oli sen takia jouduttu säästämään. Yötassu onnistui saamaan oravan vaikka tämä oli onnistunut liukastuimaan lumessa ja tömähtänyt suoraan puuhun ja puusta tippui lumi suoraan mustan kissan päälle, Pehmoturkki auttoi nuoren oppilaan pois lumesta ja Yötassu alkoi vain nauraan kuollut orava suussa ja myös tämän mestari nauroi. Pehmoturkki sanoi ”vaikka onnistuit liukastumaan niin siitä huolimatta sait oravan kiinni. Etköhän pikku hiljaa ala tulla paremmaksi metsästäjäksi maassa kunhan et loukkaa itseäsi.” Pehmoturkki putsasi Yötässun päänpäältä pois lumikasan, Yötassu nousi hangesta ylös ja lähti mestarinsa kanssa takaisin leiriin ja molemmat kantoivat oravia suussaan kun kaksikko pääsi leiriin niin yötassu vei oravan muiden ruokien luokse ja kävi vielä kiittämässä mestariaan opetuksesta ja vaikka oli onnistunut liukastumaan niin siitä huolimatta tämän mestari vain kehui toisen kompuroinnista huolimatta. Yötassu oli saanut toiselta itse varmuutta enemmän että vaikka kaatuukin niin ei pidä lannistua, tumma naaras tällä kertaa meni muiden oppilaiden seuraan ja alkoi varovaisesti keskustella toisten kanssa.

// 297 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin kärsivällisenä, kun Huurresiipi puhui. Harmaaraidallinen soturi esitti minulle kysymyksen, mutta jatkoi selostustaan lehtikadosta heti perään antamatta minulle suunvuoroa. Naaras lopetti kertomuksensa eilisestä saalistusreissustaan, ja vaikeni nopeasti. Hänen nolostunut katseensa karkasi ilmeettömistä kasvoistani leirin piikkihernemuureihin. Tämä oli täysin uusi puoli Huurresiivestä, jota en aiemmin ollut nähnyt. Hän oli muuttunut paljon reippaammaksi ja puheliaammaksi sitten oppilasaikojen.
”Voin ihan hyvin, onnekseni vältyin viheryskältä tänä vuonna”, aloitin viitaten edellisvuoden lehtikatoon, jolloin olin ollut sairaana, ”lehtikato ei ole myöskään minun lempivuodenaikani, mutta on siinäkin hyvät puolensa.”
Huurresiipi liu’utti katseensa hitaasti takaisin minuun. Valkean soturin kasvoille hiipi kysyvä ilme.
”Ai, mitä ne ovat?” naaras kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen siristäen jäänsinisiä silmiään. Keskustelu tuntui etenevän tällä kertaa luontevasti, toisin kuin aiemmilla kerroilla. Halusin miettiä sanani tarkkaan, jotta en sanoisi mitään väärää ja ajaisi Huurresiipeä tiehensä.
”Kun hiirenkorva saapuu, kaikkea osaa arvostaa enemmän. Ilman lehtikatoa moni varmasti unohtaisi, miksi on niin tärkeää, että voi turvautua klaaniin ja sen jäseniin. Minä tuskin pärjäisin kokonaista lehtikatoa yksin metsässä”, totesin mietteliäänä.

//Huurre?
// 161 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harhamiete oli saapunut luokseni ripein askelin. Olin istuskellut pääaukiolla ja katsellut tyytyväisenä eloklaanilaisia ja heidän askareitaan. Päivä oli omien askareideni suhteen rauhallinen. Minttuliekin palattua takaisin varapäällikön tehtäviin, minunkin hommani olivat helpottuneet huomattavasti. Välillä oli jopa niin rauhallisia päiviä, etten ihan tiennyt miten päin olla. Sellaiset päivät olin useimmiten kuluttanut johonkin hyödylliseen, kuten saalistamiseen tai muiden auttamiseen. Tämä lehtikato oli taas kerran ollut erityisen rankka Eloklaanille, sillä saalista oli vähän ja viheryskä oli koitunut monen hyvän soturin kohtaloksi.
Harhamietteen sanat yllättivät minut, enkä aluksi osannut sanoa oikein mitään. Soturi ilmaisi halunsa lähteä etsimään muinaisten klaanien reviirejä, ja ottaa Omenahuuman ja Kirpputäplän mukaansa. Nuoren soturin katse kertoi hänen olevan vakavissaan. Silmissä oli palo, jota en hennonnut sammuttaa. En tiennyt, miten Eloklaani pärjäisi kolmen kissan lähdettyä, mutta tiesin, etten voisi kahlita ketään klaaniin.
”Aiotteko tulla takaisin?” kysyin rauhallisella äänellä kohdatessani taas Harhamietteen siniharmaan katseen. Kolli kohautti lapojaan.
”Omenahuuma ja Kirpputäplä puhuivat paluusta, mutta itse en voi luvata mitään”, valkea kolli lausahti. Niin kamalalta kuin se tuntuikin, en voinut seistä kolmikon suunnitelmien tiellä. Heidän tilanteessaan olisin itsekin saattanut lähteä matkalle. Pysyin hetken vaiti, miettien vielä tarkkaan lopullista vastaustani. Olimme kulkeneet muinaisten klaanien reviirien halki etsiessämme Kuolonklaania, joten tiesin itsekin, miten erityinen se paikka oli. Leimusilmä oli kaiketi kertonut matkastamme Harhamietteelle, koska hän oli tullut kysymään minulta opastusta omalle matkalleen.
Katseeni oli liukunut Harhamietteestä harmaalle taivaalle, kun upposin mietteisiini. Lopullisen päätöksen tehtyäni, laskin vihreän katseeni nuoreen kolliin ja hymyilin.
”Matkastani on kulunut kauan, mutta voin opastaa teitä parhaani mukaan. Matkallanne on kuitenkin paljon vaaroja, joista teidän täytyy selviytyä itse”, mieleni synkkeni taas, muistellessani matkaa. Pian klaanien reviirien jälkeen olimme saapuneet kaksijalkalaan, joka oli kuhissut kujakissayhteisöksi itseään kutsuvia kulkukissoja. Siellä olimme kohdanneet ensimmäistä kertaa Lauhalaukan.
Yhteisössä olin riistänyt heidän johtajaltaan hengen. Se oli ollut ainoa tapa jatkaa matkaa. Heidän johtajansa kuoleman myötä, olin vapauttanut jokaisen yhteisöön pakotetun kissan, ja antanut heille mahdollisuuden vapauteen. Sen kaksijalkalan jälkeen olimme kiertäneet jokaisen vastaan tulevan kaksijalkalan ja kulkeneet vain metsissä ja nummilla.
”Muinaiset klaanit ovat lännessä päin. Matka on pitkä, mutta hyvällä tuurilla onnistutte taittamaan sen alle kahdessa kuussa. Välttäkää kaksijalkaloita, niissä piilee paljon vaaroja, jotka olivat vähällä koitua myös meidän kohtaloksemme”, naukaisin vakavana. Kujakissayhteisöä tuskin enää oli olemassakaan, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen.
Selostin Harhamietteelle vielä reittiä sen verran, mitä siitä muistin. Yritin kuvailla metsiä, joiden halki olimme vaeltaneet ja kaikkea, mitä olimme milloinkin nähneet.
”Tunnistatte muinaisten klaanien reviirit valtavista kivistä, Korkokivistä. Tullessanne täältä päin, niiden pitäisi olla ensimmäinen asia mitä näette. Korkokivien takaa löydätte muinaisten klaanien reviirit”, päätin opastukseni siihen. Harhamiete kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäsi aina, kun olin saanut yhden asian selitettyä.
”Voinko auttaa vielä jotenkin?” esitin kollille kysymyksen.

//Harha?
// 433 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olimme juuri saapuneet Koivumetsään, kun Aurinkotassu ilmoitti olevansa nälkäinen. Selvä sitten – oli aika saalistaa. Aurinkotassu ei ollut vielä koskaan päässyt kokeilemaan saalistamista, enkä aikonut laittaa häntä siihen tilanteeseen vielä tällä kerralla. Tänään hän saisi seurata sivusta, kun minä saalistin.
”Hyvä on”, mumisin hiukan hajamielisesti, sillä yritin etsiä ilmasta tuoreita merkkejä lähistöllä mahdollisesti oleilevasta riistasta. Ei mennyt aikaakaan, kun nenääni tarttui herkullinen hiiren haju, joka suorastaan kutsui jahtiin.
”Minä kokeilen napata meille jotakin syötävää. Voit seurata sivusta, kunhan muistat pysyä aivan ääneti ja paikoillasi, jotta saalis ei säikähdä ja lähde pakoon”, ohjeistin oppilastani rauhallisesti ja viitoin tämän hännälläni istumaan vähän matkan päähän. Aurinkotassu ei pistänyt vastaan, vaan jäi odottamaan osoittamalleni paikalle.
Kun olin varmistunut siitä, ettei kolli yrittäisikään seurata minua, lähdin hiipimään hajun suuntaan matalaksi pudottautuneena. Korvat valppaasti pystyssä kuulostelin kaikkia mahdollisia ääniä, jotka voisivat paljastaa minulle hiiren olinpaikan.
Pysähdyin hetkeksi paikoilleni ja kuuntelin: jokin juoksi lumen alla. Tuijotin valkoista nietosta herkeämättä, yrittäen paikantaa, missä kohtaa jyrsijä vipelsi parhaillaan. Kun olin varma kohdasta, ponnistin takajaloillani ylöspäin ja sukelsin etukäpälät edellä lumeen. Tunsin pientä onnistumisen riemua, kun tunsin hiiren puristuvan tassujeni väliin. Päätin sen elämän nopealla puraisulla niskaan ja nostin otuksen näytille. Käännyin Aurinkotassun suuntaan tyytyväisenä. Toivottavasti kolli oli seurannut tarkkaan, miten olin napannut hiiren. Siitä saattaisi olla hänelle hyötyä tulevissa harjoituksissa.
”Tule vain syömään!” kutsuin oppilasta ja tuuppasin hiirtä kuonollani. ”Meillä on vielä jonkin verran matkaa jäljellä, ennen kuin olemme kiertäneet koko reviirin.”

//Aurinko?
//232 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

”Käymme tutustumassa reviiriin.” Hiilihammas vastasi, ja lähti samalla kohti piikkiherne tunnelia. Kipitin sinnikkäästi Hiilihampaan kannoilla. ”Matkan aikana voin näyttää sinulle joitakin saalistusliikkeitä, sillä meidän täytyy joka tapauksessa jossain välissä pysähtyä syömään jotain.” Hiilohammas sanoi ja katsoi minua.
”Kyllä, ymmärrän.” Sanoin yrittäen pysyä rauhallisena, vaikka mieleni teki syöksyä metsään ja kirmata nummilla. Minun piti taas rauhoitella itseäni, ei ensimmäisissä harjoituksissa Aurinkotassu, EI! Ravistin päätäni ja kaikki sähläys valui pois. Olimme jo leirin ulkopuolella.
”Vau! Hehkäisin innoissani kun katselin maailmas. ”En tiennyt että maailma on näin kaunis ja suuri!”. Hiilihammas naurahti minulle hiukan, mutta pysyi vakavana. Saavuimme joelle, jatselin jäätynyttä jokea kiinnostuneena.
”Mene astinkiviä pitkin.” Hiilihammas sanoi ankarasti. ”Etten vain joudu poimimaan sinua jääkylmästä vedestä. Värähdin ajatuksesta, jääkylmää vettä.
”Kyllä Hiilihammas!” Sanoin ymmärtäväisesti, mutta hiukan pelokkaasti. Kävelin Hiilihampaan perässä astinkiville. Nostin tassuni kivelle, ja pian olin toisella puolella. Hiilihammas tuli perässäni.
”Pian saavumme koivu metsään.” Hiilihammas sanoi ja osoitti valkeita puita edessäpäin. Nostin hymyn naamalleni, koivut olivat kauniita. Kävelimme koivumetsään, ihastelin puita. Ne olivat kauniita, näyttävätköhän ne kauniimmilta viherlehtisin?
”Aurinkotassu! Älä unelmoi.” Hiilihammas torui hiukan huvittuneena. ”Sinun pitää keskittyä kierrokseen.
”Kyllä Hiilihammas.” Sanoin ja hymyilin hiukan. Pysähdyun äkisti paikoilleni, vatsassa oli outo tunne. Minulla taisi olla nälkä. En ollut syönyt tänään mitään, vaikka oli aamu ei siitä eilisestä myyrästä apua ollut.
”Hiilihammas? Minulla on nälkä.” Sanoin kollille joka paineli lujaa vauhtia edelläni. Hän pysähtyi ja kääntyi minua kohti.

//226
//Hiili?

Kirjoittaja: Elandra

Olin juuri herännyt, sukinut turkkini ja päättänyt viimein poistua sotureiden pesästä. Päivä oli jo pitkällä, mutta yöuneni olivat vierähtäneet viime öisen kuuhuipun partion vuoksi.
Sää leirin pääaukiolla oli kirpsakka. Pakkanen oli kiristynyt entisestään, hyvä etteivät viikseni jäätyneet kohdatessani kylmän ulkoilman. Kylmä aurinko paistoi korkealla taivaalla. Pakkasesta huolimatta sää oli kaunis. Vaaleansininen taivas oli pilvetön, ja leirin pääaukiolla kaikki näytti normaalilta. Eloklaanilaiset viettivät pakkaspäivää aukion eri puolilla yksin tai porukoissa. Erotin nopeasti oranssinkirjavan Lauhalaukan istuskelevan yksinään leirin aukiolla. Olin juuri kävelemässä hänen luokseen, kun tuttu hahmo pölähti kovalla vauhdilla leiriin, suoraan ystäväni luokse. Metsähalla näytti kauhistuneelta kertoessaan jotakin Lauhalaukalle. En kuullut tänne saakka, mistä kaksikko lyhyen aikaa puhui. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, ystäväni lähti Metsähallan johdattamana nopeasti ulos leiristä.
Jäin äimistyneenä hetkeksi seisomaan aloilleni keskelle pääaukiota, yrittäen sisäistää äskeiset tapahtumat. Metsähalla oli selvästi tarvinnut ystäväni apua ja nopeasti, miksi muuten he olisivat lähteneet niin kiirellä?
Hetken empimisen jälkeen päätin lähteä seuraamaan kaksikkoa. Mikäli Metsähalla oli havainnut jotain poikkeavaa reviirillä, he saattaisivat tarvita apukäpäliä. Tuskin läsnäolostani ainakaan mitään haittaa olisi, ajattelin.
Kiiruhdin ripein askelin piikkihernetunneliin, jonne ystäväni ja emoni olivat hetki sitten kadonneet. Hämärä tunneli johdatti minut metsään. Kierrettyäni tunnelin päässä olevan suuren kiven, en nähnyt merkkiäkään Lauhalaukan oranssinkirjavasta tai emoni kermanvärisistä turkeista. Meni hetki, ennen kuin löysin lukuisten eri hajujälkien seasta heidän jälkensä. Lähdin seuraamaan niitä. Kaksikko oli jäljistä päätellen suunnannut kohti jokea.
Juoksin minkä jaloistani pääsin. En voinut käsittää, miten nopeasti he olivat juosseet. Kai minulta sitten oli mennyt liian kauan aikaa aukiolla seisoskeluun ja hajujälkien löytämiseen, kun en saanut heitä vieläkään kiinni. Vasta joelle saapuessani, erotin kaksikon seisoskelevan jäällä. Hidastin tahtiani. Mitä kummaa he tekivät? Lauhalaukka oli kävellyt joen jäälle, aivan siinä olevan reiän luokse. Oranssinkirjava soturi katsoi jään alla virtaavaa vettä. Oliko joku pudonnut jokeen?
Lähdin jo kävelemään hitaasti kaksikkoa kohti, kunnes huomasin jotakin huolestuttavaa. Metsähalla oli jättänyt joen törmän, ja lähestyi nyt pahaa aavistamatonta ystävääni. Kiristin tahtiani. En uskaltanut huutaa, ettei Lauhalaukka säikähtäisi. Hän seisoi niin lähellä jäässä olevaa reikää, että olisi voinut pudota säikähtäessään.
En voinut uskoa silmiäni nähdessäni, mitä seuraavaksi tapahtui. Metsähalla oli päässyt aivan Lauhalaukan taakse. Tilaisuuden tullessa naaras tuuppasi Lauhalaukkaa niin, että soturi menetti tasapainonsa. Kaikki kävi niin nopeasti, etten ehtinyt reagoimaan. Sitten aika tuntui pysähtyvän. Tuijotin kauhuissani, kuinka Lauhalaukka katosi jään alle.
”Ei!” parkaisin ja syöksyin vauhdilla jäälle emoni luokse.
”Mahlahalla, Lauhalaukka put-”, enempää en ehtinyt kuulla emoni sanovan, kun syöksähdin hänen ohitseen suoraan kohti jäässä olevaa aukkoa. En epäröinyt hetkeäkään. Halusin pelastaa Lauhalaukan hinnalla millä hyvänsä.
Molskahdin hyiseen veteen. Voimakas virta repi minut mukanaan ja vajosin pinnan alle. Kylmä vesi oli lamaannuttava. Aluksi en voinut tehdä mitään, jalkani eivät totelleet yrittäessäni liikkua. Pidätin hengitystäni, mutta se oli vaikeampaa kuin olin kuvitellut. Pakokauhu valtasi minut, kun kylmä vesi kasteli paksun turkkini ja pääsi iholleni. Joka paikka oli hetkessä aivan jäässä.
Kun jalkani alkoivat taas toimia, yritin epätoivoisesti räpiköidä kohti pintaa. Lauhalaukka oli saanut sen näyttämään niin helpolta. Yritin muistaa, mitä ystäväni oli kertonut minulle uimisesta, mutten saanut mieleeni mitään hyödyllistä. Jostain kajasti heikkoa valoa, ja erotin edessäpäin tutun, oranssin turkin ja kauhistuneen kirkkaansinisen katseen. Se oli Lauhalaukka. Kolli ajelehti liikkumattomana virran syleilyssä ja katsoi minua suoraan silmiini.
Yritin potkia itselleni kylmästä kohmeisilla jaloillani lisää vauhtia saadakseni hänet kiinni. Mutta mitä enemmän liikuin, sitä vaikeampaa hengityksen pidättäminen oli. Kuin ihmeen kaupalla sain Lauhalaukan kiinni, mutta samalla onnistuin vetämään vettä keuhkoihini. Kiedoin käpäläni itseäni pienemmän soturin ympärille epätoivoisena. Lauhalaukan kirkkaansiniset silmät olivat sulkeutuneet, eikä hän liikkunut tarttuessani häneen.
Kylmyys oli puuduttavaa, koko kehoani pisteli. En aikonut enää irrottaa otettani ystävästäni. Tuijotin Lauhalaukkaa ja tiesin, ettei hän ollut enää täällä. Hiljalleen kaikki alkoi hämärtyä, paitsi yksi ajatus: tästä minä en selviäisi. Se ajatus soi päässäni jatkuvalla toistolla. Pakokauhu väistyi ja tilalle tuli rauha. Kaikki olikin aivan hyvin, kun katsoin Lauhalaukkaa. En pelännyt, minä olin valmis. Suljin silmäni ja luovutin, enää ei tarvinnut taistella.

Ajatusten virta oli pysähtynyt. Kylmä oli muuttunut polttavan kuumaksi, kuin koko kehoni olisi ollut ilmiliekeissä. Polttelu loppui, ja jäljelle jäi vain tunnottomuus, pimeys ja hiljaisuus.
Hiljaisuuden rikkoi uudelleen käynnistynyt sydämeni ja sen tasainen syke. Edelleen oli pilkkopimeää, mutta sydämeni tasaiset lyönnit rentouttivat, en pelännyt. Kun kehoni antoi viimein luvan, raotin hitaasti silmiäni. Ympärilleni oli ilmestynyt niin tuttuja kuin uusiakin tuoksuja. Enää ei ollut pimeää. Seisoin keskellä viherlehden ajan metsää. Se ei ollut Eloklaanin reviiriä, vaikka ilmassa leijailikin lukuisia eloklaanilaisten hajujälkiä.
”Hei, Mahlahalla. Tervetuloa Tähtiklaaniin”, tuttu ääni sanoi, ja tulija astui esiin puiden lomasta. Lauhalaukan kasvoilla oli pehmeä hymy. Ympärilleni oli ilmestynyt myös muita. Tunnistin vaivatta jokaisen kuolleen eloklaanilaisen, jotka olivat kerääntyneet luokseni.
Ihme kyllä, oloni oli edelleen rauhallinen. Tuntui, että olin viimein löytänyt rauhan.

//753 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Avasin silmäni hämärässä pesässä. Korppisiipi nukkui vieressäni keräksi käpertyneenä, ja hänen kylkensä kohoilivat tasaisesti hengityksen tahtiin. Räpyttelin silmiäni muutaman kerran karistaakseni unisuuden niistä ja kohottauduin sen jälkeen varovasti istumaan, yrittäen olla herättämättä yhä nukkuvaa kumppaniani.
Pesin pikapikaa turkkini ja hiivin sitten ulos pesästä. Ulkona oli vielä melko pimeää, sillä aurinko ei ollut ehtinyt nousta. Aurinkotassu tuskin koskaan oli joutunut heräämään näin aikaisin, ja minusta tuntui vähän pahalta hänen puolestaan, että jouduin repimään hänet ylös jo tähän aikaan. Kuitenkin, jos tarkoituksenamme oli kiertää koko reviiri yhden päivän aikana, meidän oli tehtävä tiettyjä uhrauksia.
Tassuttelin hiljaa oppilaiden pesälle ja työnsin pääni sisälle pesään. Aurinkotassu peti sijaitsi melko lähellä pesän suuaukkoa, sillä hän oli vasta aloittanut oppilaana. Mitä pidempään hän olisi oppilaana, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä olisi jonakin päivänä siirtyä lähemmäksi pesän keskustaa, jossa oli lämpimämpää kuin lähellä pesän seiniä.
”Aurinkotassu”, kutsuin oppilasta kuiskaten. Raidallinen oppilas väräytti korvaansa, mutta ei reagoinut nimeensä sen isommin. En voinut syyttää häntä – vasta eilenhän hän oli vielä nukkunut klaaninvanhimpien kainalossa Aurinkopentuna. Nyt hän oli kuitenkin Aurinkotassu, ja Aurinkotassuna hänen olisi herättävä aikaisin ja toteltava mestariaan.
”Aurinkotassu!” kutsuin uudelleen, tällä kertaa vähän jämäkämmin. Aurinkotassu nosti päätään ja katsahti suuntaani unisena. Katsoin häntä hitusen huvittuneena ja viitoin hännälläni kollia tulemaan luokseni. Ilmeisen hän oli niin innoissaan tulevasta kierroksesta, että ylösnouseminen ei loppujen lopuksi ollutkaan kauhean vaikeaa.
Peruutin jo edeltä ulos pesästä ja jäin odottamaan häntä aukiolle. Olin ottanut jo eilen heti nimitysten jälkeen Aurinkotassun kanssa vähän jämerämmän asenteen käyttöön. Tähän asti olimme olleet vain ystävyksiä, mutta nyt asettelu oli muuttunut siten, että minä olin hänen mestarinsa ja hän oli minun oppilaani. Halusin hänen ymmärtävän, että harjoitusten aikana keskityttiin harjoituksiin ja niiden ulkopuolella oli aikaa lapsellisuuksillekin.
Hetken kuluttua Aurinkotassu asteli ulos pesästä ja loikki suoraan luokseni. ”Minne me menemme nyt?” hän kysyi malttamattomana.
”Käymme tutustumassa reviiriin”, vastasin samalla, kun lähdin kävelemään piikkihernetunnelin suuntaan. Aurinkotassu kipitti kannoillani. ”Matkan aikana voin näyttää sinulle joitakin saalistusliikkeitä, sillä meidän täytyy joka tapauksessa jossain välissä pysähtyä syömään jotain.”

//Aurinko?
//323 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

”Tänään sinun tehtävänäsi on tehdä itsellesi uusi vuode oppilaiden pesään ja nukkua kunnon yöunet. Lähdemme aikaisin aamusta tutustumaan reviiriin, ja sinun täytyy olla sitä varten hyvin levännyt. Onko selvä?” Hiilihammas sanoi käskevästi. ”Selvä on!” Sanoin ymmärtäväisesti ja nyökyttelin. Katselin ympärilleni vilkkaasti, mistä minä löytäisin sammalta. Ajattelin, että ehkä klaanin vanhimpien pesän takaa löytyy sammalia. Käännyin kohti klaanin vanhimpien pesää. Kävelin sinne rauhallisesti, vaikka mieleni teki juoksennella ympäri keiriä. Aurinkotassu, rauhoitu. Rauhoittelin itseäni ja saavuin klaanin vanhimpien pesälle. Kiersin pesän taakse, katselin tarkkaavaisesti sammalien varalta. Huomasin sammalia ja kävelin niiden luokse. Irrotin niitä kivestä, joka oli minua vähän isompi. Otin sammalia suuhuni ja kannoin osaa selässä. Kävelin hitaasti kohti oppilaiden pesää, etten vain tiputtaisi sammalia maahan. Saavuin oppilaiden pesälle, pujahdin sisälle. Katselin ympärilleni, pesä oli täpötäynnä. Katselin löytyisikö minulle paikkaa. Huomasin yhden paikan ja kuljetin sammalet sinne. Syljin sammaleet inhoten prsän lattialle, ne maistuivat aivan mullalle. En osannut koota vuodettani kunnolla, mutta kyllä se nyt jotenkin onnistui. Huokaisin väsyneenä kun sain vuoteen valmiiksi, siirryin pesän ulkopuolelle ja kävelin Hiilihampasn luo.
”Valmista!” Sanoin ylpeästi ja nyppäisin palan sammalta turkistani. Hiilihammas nyökkäsi. ”Mene nukkumaan kun alkaa hämärtää, voit ottaa nyt riistaa.” Hän sanoi ja osoitti tuoresaalis kasaa hännällään. Nyökkäsin vastaukseksi ja hain riistakasasta itselleni myyrän. Vein sen oppilaiden pesälle ja haukkasin palan, seurailin leirin tapahtumia. Pentutarha oli nyt tyhjä, milloinkohan saamme uusia pentuja? Söin myyrän loppuun ja vilkaisin taivaalle. Oli jo pikkuisen hämärtynyt, mutta en ihan vielä halunnut nukkumaan. Odotan vielä hetken. Vielä aamulla lrikin Hiilihampaan kanssa piilosta, ja nyt olin oppilas. Hiilihampaan oppilas. Hän oli muuttunut kun minusta tehtiin oppilas, kai hän tahtoo minusta kunnon soturin. Minulla riitti intoa ja energiaa sähläämiseen, mutta kai sitä pitäisi käyttää viisaammin.
”Nyt nukkumaan!” Kuulin Hiilihampaan huutavan käskyvästi ja heilautin häntääni ärtyneenä. Nousin seisomaan ja menin sisälle oppilaiden pesään. Menin vuoteeni luo ja käperryin kerälle. Ensimmäinen yöni oppilaiden pesässä! Niin jännää!

//305 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tapahtui yllättävä juonenkäänne, kun kuin ajatukseni lukien Mesitähti kutsui klaanin koolle ja nimitti Aurinkopennun oppilaaksi. Kaiken lisäksi päällikkö oli vieläpä tehnyt kollista minun oppilaani – uskomatonta!
Aurinkotassu arvatenkin oli niin innoissaan, että hädin tuskin malttoi pysyä paikallaan. Hän kysyi, milloin lähtisimme harjoittelemaan, ja jouduin pysähtymään hetkeksi miettimään, mikä oli suunnitelmani hänen koulutuksensa varalle. Nimitys oli tullut aivan puskista, eikä minulla ollut aikaa tehdä minkäänlaisia järjestelyjä etukäteen saati laatia koulutussuunnitelmaa. Olin kuitenkin ehtinyt toimia mestarina jo kahdelle kissalle ennen Aurinkotassua, joten minulla oli jonkinlainen haju siitä, mitä seuraavaksi oli luvassa.
Vilkaisin vaivihkaa taivaalle – oli keskipäivä. Tänään emme enää ehtisi lähteä reviirikierrokselle, sillä siinä menisi väkisinkin vähintään puolipäivää ja Aurinkotassu oli varmasti aamupäivän leikittyään jo melko väsynyt sellaista pinnistystä varten. Oli parempi siirtää kierros ja siten myös virallisesti koulutuksen aloittaminen huomiselle.
”Aloitamme huomenna”, vastasin lopulta Aurinkotassulle, joka oli odottanut vastaustani kärsivällisesti, vaikkakin hän näytti edelleen siltä, että oli valmis lähtemään lentoon hetkenä minä hyvänsä. ”Tänään sinun tehtävänäsi on tehdä itsellesi uusi vuode oppilaiden pesään ja nukkua kunnon yöunet. Lähdemme aikaisin aamusta tutustumaan reviiriin, ja sinun täytyy olla sitä varten hyvin levännyt. Onko selvä?”

//Aurinko?
//180 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Olin istuuntunut vitivalkean Pohjaharhan juttuseuraksi, ja olen saanut ilokseni kuulla häneltä, että hän on ollutkin juttuseuran tarpeessa. Hymyilen tuolle leveästi, vaikka yritänkin pitää ilmeeni neutraalina. Pohjaharha sen sijaan osasi pitää ilmeensä lähes ilmeettömänä, eikä hymyily ollut tuon juttu. Ei minunkaan juttu hymyily ollut, mutta hymyilin,koska olen kuullut sen jakavan hyvää mieltä. Ja totta se on, jos nään jonkun hymyilevän, minuakin hymyilyttää. Se on merkillistä mutta kiehtovaa.
Sitten ilmeetön kolli jatkoi puhettaan kertoen etsineensä koko aamun juttu seuraa. Ihmettelen tätä, mutta olen mielessäni iloinen, etten tullut turhanpäiten. Se olisi ollut ikävää jos hänellä olisi ollut joku tärkeä meno, mutta tuohan on ollut edellisessä partiossa, ettei hänellä ehkä hetkeen olisi ollut muutenkaan menoa.
Sitten hän totesi sen tosiseikan, että eloklaanin soturit ovat levittäytyneet kaveriporukoiksi, ja nyökyttelin olevani samaa mieltä. En ollut oppilaana oikein tutustunut nykyisiin sotureihin kovin kummoisesti, ehkä Hallavarjoon mutta juttumme eivät olleet lentäneet kovin pitkälle. Lähes kaikki valkoturkkiset jotka edes jotenkuten tunnen, ovat siis aika introverttejä luonteeltaan. En toki tiedä Pohjaharhasta, mutta jos hän ei olisi, hänestähän voisi tulla ystäväni! Havahduin sitten kollin kysymykseen, ja katsoin tuon keltasiin silmiin. Hymyni oli kaikota kasvoilta, ehkäpä hermostuneisuudesta, voi hyvät kissat sentään, kannattaisi minunkin olla enemmän muiden kanssa tekemisissä, kun minua alkaa hirvittää kun joku kysyy jotain minulta. Mitä pitäisi vastata. Olen hetken vaiti mutta sitten ryhdistäydyn, palautan hymyn kasvoilleni ja sanoin neutraalilla äänellä.
”Ihan vain juttuseuraa hakemaan, minulla on vasta päivällä partio jotenka minulla on ollut luppo-aikaa tässä.” Ihme kyllä että minulla oli luppo-aikaa nyt, kun minua on käsketty ravaamaan sinne tänne missä hommissa. No, onhan se hyvä että minulla on hommia.
” Miten voit muuten? Itse en todellakaan pidä tästä lehtikadosta, saalis on kuin häipynyt muille maille..Ja tämä lumi!” Aloin höpöttämään , ja siirtyessäni lumeen poljen lumista maata.
”Olin eilen saamassa jänistä kiinni, mutta upposin lumeen kesken matkan! Lumessa voisi toki vaania saalista, mutta ainakin itse hukun lumeen!” Valittelen mutta tajuten puheliaisuuteni vaikenen nolostuneena ja siirrän katseeni leirin seinämiin.

///318 sanaa, Pohja