Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ruska

Nostin kasvoilleni hymyn, kun kuulin Hiilihampaan sanat. ”Odotan todella paljon! Haluaisin vihdoin päästä ulos leiristä ja tehdä siistejä juttuja!” Sanoin iloisesti hyppien. Hiilihammas naurahti. Mesitähti käveli Litteäkivelle. Ja katseli hetken klaaniaan.
”Jokainen klaanikissa tänne Litteäkivelle klaanikokoukseen!” Mesitähti kajautti kova äänisesti. Mielenkiintoni nousi, mitä päälliköllä oli mielessä? Kävelin Hiilihampaan kanssa Litteäkiven vierelle. Katselin pää kallellaan Mesitähteä. Nimittikö hän minut nyt oppilaaksi?
”Astu eteen Aurinkopentu.” Hän sanoi. Astelin jännittyneenä päällikön eteen. Katsoin häntä kunnioittavasti silmiin.
”Aurinkopentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Aurinkotassuna. Mestariksesi tulee Hiilihammas. Odotan, että Hiilihammas välittää kaiken tietonsa sinulle.” Mesitähti ulvaisi juhlallisesti. Hän käänsi katseensa ällistyneeseen Hiilihampaaseen.
”Hiilihammas, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Utusuelulta, ja olet osoittanut olevasi rohkea ja uskollinen. Odotan, että siirrät kaiken tietosi Aurinkotassulle.” Hän sanoi juhlallisesti. Olin räjähtää innosta. Kävelin Hiilihampasn luo koskettamaan neniä. Hyppelin innoissani edestaas vihdoin! Vihdoin oppilas! Olin odottanut tätä hetkeä kauan! Mielialani lopahti, kun tajusin ettei minulla ole perhettä onnittelemassa. Hiilihammas käveli luokseni, ja laski häntänsä lohduttavasti lavalleni.
”Onnea Aurinkotassu!” Hän sanoi lohduttavasti ja hymyili. Mielialani kohosi välittömästi pilviin. Hiilihammas on mestarini! Käänsin pääni häntä kohti innokkaasti.
”Milloin mennään harjoittelemaan!” Sanoin niin innokkaasti että melkein räjähdin.

//206 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin parantunut viheryskästä melko hyvin. Aina silloin tällöin saatoin alkaa yskimään aivan tyhjästä, mutta kuntoni oli kohonnut nopeasti ja jaksoin jopa osallistua partioihin. Sairauden heikentämästä olotilastani huolimatta en ollut malttanut olla viemättä Koivutassua harjoituksiin. Hänen koulutuksensa oli viivästynyt sairauteni vuoksi jo ihan tarpeeksi, ja totta puhuakseni halusin hänestä soturin niin pian kuin mahdollista.
”No niin, Koivutassu, mitä haistat?” kysyin perässäni kävelevältä oppilaalta, kun olimme syvemmällä metsässä. Tänään luvassa oli kollin loppuarvioinnin viimeinen osuus. Kaiken saamani näytön perusteella olin kuitenkin jo melko varma siitä, että Koivutassu oli valmis saamaan soturinimensä piakkoin.
Koivutassu asteli rinnalleni kuono kohotettuna ja sieraimet laajentuen ja supistuen tämän haistellessa ilmaa. Hän käänteli päätään, sulki silmänsä ja näytti siltä, että keskittyi kovasti antamaani tehtävään. Minua hieman huvitti, mutta yritin kätkeä sen. Oli vain hyvä asia, että hän otti tämän niinkin tosissaan. Silloin, kun hänet oli vasta nimitetty oppilaakseni, kollilla ei ollut ollut keskittymiskykyä sen vertaakaan, mutta hän oli kehittynyt niistä ajoista huimasti.
”Haistan oravan”, Koivutassu naukaisi lopulta ja avasi silmänsä. ”Tuossa suunnassa.” Hän käänsi päätään vasemmalle.
Nyökyttelin hyväksyvästi. Olin itsekin haistanut eläimen hetki sitten. ”Hyvä! Seuraava tehtäväsi on napata se.”
Koivutassu näytti siltä, että antamani tehtävä oli hänen tasoiselleen oppilaalleen liian yksinkertainen. Tuima tuijotukseni sai kuitenkin kollin liikkeelle, ja tämä lähti hiipimään hajun perässä hännänpää aavistuksen nykien.
Istahdin alas ja vedin syvään henkeä. Kirpeä pakkassää ei tehnyt hyvää yskimisestä vaurioituneille keuhkoilleni, mutta eipä se minua juuri haitannut. Pääasia oli, että olin saanut jälleen arjen rullaamaan ja Koivutassun loppuarvioinnin lähes hoidettua.
Kunhan Koivutassusta tulisi soturi, olisi aika alkaa suunnitella Harhamietteen ja Kirpputäplän kanssa tulevaa matkaa entisaikojen klaanien reviirille. En ollut ehtinyt ajatella asiaa viime aikoina, mutta nyt, kun viheryskästä oli selvitty ja Koivutassunkin koulutus lähenteli loppuaan, asia oli jälleen ajankohtaisempi.
”Sain sen!” Koivutassu loikki takaisin orava suussaan. Oppilaan turkki oli aivan luminen ja sekaisin, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaasti.
”Hyvin tehty!” Nousin seisomaan ja kävelin kollin luo. Orava oli yllättävän hyvinsyöneen näköinen vuodenaikaan nähden. ”Tuosta riittää syömistä monelle.”
”Niin minäkin ajattelin!” Koivutassu maukui ylpeänä.
”Yritetään saada kiinni vielä muutama tuollainen, kun kerran saalistusonni on tänään puolellamme”, hyrisin mukamas vitsikkäästi. Koivutassu nauroi.
”Ainahan voi yrittää.”

Parin päivän kuluttua oli viimein se hetki, jota sekä minä että Koivutassu olimme odottaneet. Palattuamme metsältä aiemmin, olin kertonut Mesitähdelle oppilaani valmiudesta soturiksi. Mesitähti oli ilmaissut olevansa samaa mieltä kanssani ja sanonut järjestävänsä nimitykset pian.
”Minä, Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen”, Mesitähden ääni kuului kirkkaasti hänen pitäessään seremoniaa Litteäkiven päältä. Koivutassu seisoi hänen edessään kivellä hermostuneen oloisena. ”Hän on opiskellut kovasti oppiakseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.”
Olin ehtinyt viettämään Eloklaanissa jo pari vuodenajankiertoa, ja soturiseremonia oli minulle jo tuttu. Seuraavaksi Mesitähti kysyisi Koivutassulta, lupaisiko tämä elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaania jopa oman henkensä uhalla. Siihen Koivutassu vastaisi myöntävästi, ja sen jälkeen päällikkö antaisi oppilaalle tämän uuden nimen. Sitten klaani hurraisi tuoreelle soturille ja toivottaisi hänet tervetulleeksi joukkoonsa…
”Koivumyrsky! Koivumyrsky! Koivumyrsky!”
Oranssi kolli kääntyi ympäri kohtaamaan iloitsevien kissojen kuoron. Toistin hänen uutta nimeään muiden mukana, ja tunsin suunnatonta ylpeyttä katsellessani nyt entistä oppilastani seisomassa klaanin edessä. Uskoin Koivumyrskyn osaavan nauttia tästä hetkestä niin kauan kuin se kestäisi.

//510 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Eloklaania oli riepotellut viheryskä. Minä olin ollut onnekas ja säästynyt taudilta, mutta monet muut olivat aloittaneet pitkän vaelluksensa esi-isien tykö kohti parempia metsästysmaita. Minusta tuntui pahalta vainajien läheisten puolesta ja olin jo joitakin päiviä tuntenut itseni alakuloiseksi. Vaikka mieleni oli alamaissa, eloklaanilaisten tahto jatkaa eteenpäin ja halu pitää huolta heikommista soi pientä lohtua. Tiesin, että ei ollut hyvästä velloa kurjissa ajatuksissa ja musertavassa epävarmuudessa, mutta en voinut olla ajattelematta miten turhalta ja hauraalta elämä joskus tuntui. Niin hauraalta, että se oli melkein pelottavaa. Olin äärimmäisen kiitollinen, että elämä Eloklaanissa oli opettanut minut uskomaan Tähtiklaaniin. Ajatukseni selkenivät heti, kun sain uskoa matkaavani kuoleman jälkeen toiseen kauniiseen metsään, jossa kaikki olisi aina hyvin. Huokaisin syvään ja hymyilin.
Istuttuani hetken hiljaa ja haaveisiini uppoutuneena havahduin huomatessani Mesitähden valkoisenkirjavan hahmon ilmaantuneen lumiselle aukiolle. Minun oli jo pitkään pitänyt päästä päällikön puheille ja koska kolli näytti toimettomalta, päätin tarttua tilaisuuteen. Ravasin kiireenvilkkaa leirin poikki valkean kollin luokse, ettei tämä varmasti ehtisi hakeutua muihin askareisiin.
“Mesitähti!” kutsuin päällikköä, joka käänsi lempeät lehdenvihreät silmänsä minua kohti.
“Niin, Harhamiete? Kerro huolesi”, valkea kolli kehotti ja hymyili.
“On eräs asia, josta minun täytyy puhua kanssasi”, aloitin hivenen empien ja poljin levottomasti lumista maata. “Tarvitsen neuvojasi.”
Mesitähti nyökkäsi ja istuutui merkiksi siitä, että aikoi kuunnella minua. Minä istuuduin myös ja kiedoin häntäni ympärilleni. En uskaltanut edes arvata mitä mieltä päällikkö tulisi olemaan suunnitelmastani.
“Leimusilmä kertoi minulle kerran muinaisista klaaneista, joiden pohjalta Eloklaani ja Kuolonklaani perustettiin. Minä tahdon löytää nämä klaanit, tahdon matkustaa niiden vanhoille reviireille”, kerroin ja yritin tulkita Mesitähden vielä melko mitäänsanomatonta ilmettä. Pelkäsin, että päällikkö kieltäisi minua lähtemästä eikä suostuisi kuulemaan enempää. “Omenahuuma ja Kirpputäplä aikovat lähteä mukaani ja ajattelin, että ehkä sinä osaisit opastaa meidät oikealle tielle.”

// Mesi?
// 280 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Eipä mitään”, hymähdin vastaukseksi Mahlahallalle, joka juuri oli palannut Metsähallan kanssa kävelyltä. Olin seuraillut kaksikkoa etäältä ja pitänyt samalla huolen siitä, että ystäväni saisi keskustella naaraan kanssa rauhassa. Ilmeisesti heidän juttutuokionsa oli tuottanut tulosta, sillä Mahlahalla vaikutti jo nyt huomattavasti rennommalta ja vapautuneemmalta kuin paria päivää aiemmin.
”Mistä te puhuitte?” kysyin kiinnostuneena siitä, miten heidän keskustelunsa oli oikein sujunut. Mahlahalla oli aiemmin ollut niin hermostunut ja epävarma, että minua oli jopa hiukan huolestuttanut hänen puolestaan. Onneksi kolli vaikutti päässeen peloistaan yli ja oli saanut kerrotuksi naaraalle mieltään painavista asioista.
”Kerroin hänelle, mitä Kuolonklaanissa tapahtui ja miksi minun oli lähdettävä sieltä”, Mahlahalla tiivisti, ja huomasin hänen katseestaan, että asiasta puhuminen toi hänelle edelleen mieleen ikäviä muistoja. Se ei ollut mikään ihme – se, mitä Karhumyrsky oli tehnyt niin Kuolonklaanille kuin meidän ystävyydellemmekin, oli julmaa.
”Hän tuntui viimein ymmärtävän, miten vaikeita aikoja nämä ovat olleet minulle”, kermanvärinen soturi jatkoi. Hän piti lyhyen tauon, ennen kuin sanoi: ”Sovimme, että hän jää klaaniin vielä joksikin aikaa. Tutustumme toisiimme minun ehdoillani.”
Nyökyttelin hitaasti päätäni. Minusta oli hyvä asia, että Metsähalla tajusi viimein ottaa Mahlahallan tunteet tosissaan. Vaikka Metsähallan ymmärtäväinen suhtautuminen poikansa traumoihin olikin kovin liikuttavaa, en silti voinut lakata epäilemästä häntä. Tapa, jolla hän katsoi minua aina ohimennen, kun olin Mahlahallan seurassa, sai ihoni menemään kananlihalle.
”Olen niin ylpeä sinusta, kun uskalsit kohdata hänet”, kehräsin ja kosketin hännälläni Mahlahallaa lapaan. ”Kenties Metsähalla tosiaan on valmis muuttamaan tapansa. Aion joka tapauksessa pitää häntä silmällä – ihan vain kaiken varalta.”
Mahlahalla hymyili minulle. ”Kiitos, Lauhalaukka.”
”Mitä vain parhaan ystäväni puolesta”, virnistin ja kurkotin läpsäisemään tassullani häntä korvaan leikilläni. Mahlahalla murahti ja huitaisi takaisin, hänkin nauraen.
Yhtäkkiä minulle tuli kylmä, eikä se johtunut pakkasesta. Käänsin katseeni Metsähallan suuntaan, joka istui lähellä tuoresaaliskasaa. Naaras katsoi minua mitäänsanomaton ilme kasvoillaan, eikä irrottanut hyytävää katsettaan minusta silloinkaan, kun upotti kyntensä syvälle jalkojensa juuressa makaavaan hiireen.

Metsähallan ja Mahlahallan keskustelusta oli kulunut jo seitsemän päivää. Tuona aikana kaksikko oli aina silloin tällöin kadonnut kahdestaan johonkin juttelemaan, enkä minä ollut viitsinyt häiritä heitä. Kuitenkin aina heidän jutustelujensa jälkeen Mahlahalla palasi takaisin luokseni ja teimme niitä asioita, joita tavallisestikin teimme yhdessä: vaihdoimme kieliä ruoan jälkeen, kävimme partioimassa ja saalistamassa, keksimme huonoja vitsejä…
Myös Metsähalla oli yrittänyt lähestyä minua kuluneina päivinä. Aluksi se oli tuntunut minusta hieman oudolta, mutta olin päättänyt antaa hänelle tilaisuuden, sillä tiesin, että se merkitsi paljon Mahlahallalle. Juttelimme Metsähallan kanssa yleensä Kuolonklaanista ja siitä, miten asiat olivat muuttuneet paljon niistä ajoista, kun naaras oli yhä kuulunut klaaniin.
Välillä olimme keskustelleet kolmen kesken – minä, Mahlahalla ja Metsähalla – ja se oli sujunut ihan hyvin. Minusta kuitenkin tuntui toisinaan siltä, että minun ja Metsähallan välillä oli yhä jonkinlainen näkymätön jännite, jonka vain minä tunnuin havaitsevan. Ehkä se oli vain oman mielikuvitukseni tepposia.
Olin sukimassa turkkiani aukiolla, kun yhtäkkiä Metsähalla ryntäsi leiriin silmät kauhusta levällään ja hengitys rahisten. Pomppasin pystyyn hiukan säikähtäneenä – mikä naaraan oli saanut pois tolaltaan noin pahasti?
Ennen kuin ehdin kysyä sitä häneltä, Metsähalla alkoi selittää kiireesti tapahtumien kulkua: ”Olin kävelyllä lähellä jokea, kun näin jonkun kävelevän jäällä! Jää murtui hänen altaan ja hän putosi jokeen! Minä en osaa uida – sinun on mentävä auttamaan!” Naaras vaikutti suorastaan hysteeriseltä puhuessaan.
En jäänyt epäröimään. Jos joku oli oikeasti pudonnut jokeen, aikaa ei ollut hukattavaksi. Ellei kissa hukkuisi, hän kuolisi hypotermiaan.
”Vie minut sinne”, sanoin tiukasti, ja Metsähalla ampaisi matkaan salaman lailla. Syöksyin hänen peräänsä vauhdilla. Pystyin vain miettimään sitä, kuka onneton oli voinut pudota jäihin.
Saavuimme joen rantaan, ja näin heti jäälle johtavat jäljet, jotka päättyivät tummaan aukkoon valkeudessa. Loikin jäälle varovasti, tunnustellen joka askeleella, mihin kannatti laskea tassu seuraavaksi. Oletin Metsähallan jääneen rannalle odottamaan, sillä naaras oli kertonut, ettei osannut uida. Oli vain parempi, että hän pysyi poissa tieltä – muuten minulla saattaisi olla kaksi pelastettavaa.
Kun pääsin aukon kohdalle, huomasin, että jäljet eivät aivan kulkeneet sen kohdalta, vaan kiersivät sen ja jatkoivat matkaa vastarannalle. Katsoin aukkoa kummastuneena. Jos Metsähalla oli nähnytkin jonkun putoavan, ei se ollut ollut ainakaan tämä kissa, jonka jäljet kulkivat aivan aukon vierestä.
”Ei tästä kukaan ole pudonnut!” huusin, jotta rannalla odottava Metsähalla kuulisi minut. En irrottanut katsettani aukosta. ”Oletko aivan varma, että se oli tämä paikka?”
”Voi, kyllä se on tämä. Tässä nimittäin putosit sinä.” Takaani kuulunut pahaenteinen naukaisu sai sydämeni jättämään lyönnin välistä. Ehdin kääntää päätäni juuri sen verran, että näin Metsähallan kurkottamassa tuuppaamaan minut kohti avonaista aukkoa jäässä. Naaraan hyökkäys tuli aivan puskista, enkä äimistykseltäni pystynyt estämään itseäni putoamasta hyisen veden syleilyyn.
Upposin pinnan alle heti. Kylmä vesi tuntui porautuvan luihin ja ytimiin asti, ja jouduin hetkessä pakokauhun valtaan. Virta riepotteli minua mukanaan, eikä minulla ollut enää hajuakaan, missä suunnassa oli pohja ja missä pinta.
Yritin pidättää hengitystäni, mutta se oli toivotonta. Tunsin, miten vesi tunkeutui keuhkoihini, samalla tukahduttaen viimeisetkin toiveet selviytymisestä. Kouristusten lomassa tajuntani alkoi hiipua, enkä tuntenut enää kylmää. Oli vain vettä, vettä ja vettä. Se otti minut valtaansa ja vei mukanaan kuin ajelehtivaa lehteä.
Ennen kuin kaikki pimeni ja menetin tajuntani kokonaan, olin näkevinäni Mahlahallan uimassa virrassa. Hän tuli minua kohti; hän oli niin lähellä mutta silti niin kaukana…

”Tervetuloa Tähtiklaaniin.” Avasin silmäni henkeä haukkoen. Olin metsässä, joka tuikki himmeää tähtien valoa. Ympärilleni oli kerääntynyt kissoja, joiden kasvot tunnistin helposti. He kaikki olivat kuolleet viheryskään viimeisten parin kuun aikana.
Tiesin kysymättäkin, mitä oli tapahtunut. En enää voinut palata takaisin Eloklaaniin. En enää näkisi Ruskalintua tai Mahlahallaa. En enää koskaan näkisi rakkaita klaanitovereitani.
Tämä oli matkani pää.

//R.I.P. Lauha
//880 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Hymyilin Ampiaistassulle ilahtuneena hänen ehdotuksestaan. Hän oli oikeassa: minä olin ihan hyvä saalistuksessa. Enkä oikeastaan edes ihan hyvä, vaan todella hyvä oppilaaksi, vaikka itse sanonkin. Vilkaisin mestariani häntä sanattomasti katseellani pyytäen.
”Mikäs siinä”, Lieskakajo sanoi lapojaan kohauttaen, ääni hiljaisena, ettei orava vain kuulisi. Luvan saatuani kiinnitin katseeni kohteeseeni; oli tosiaan oltava hiljaa, sillä jos eläin säikähtäisi, se säntäisi suoraan puun oksistoon turvaan. Kiipeilyssä en ollut kovinkaan hyvä, joten oli parempi saada orava kiinni ennen kuin se ehtisi pakoon.
Pudottauduin matalaksi vaanimisasentoon ja lähdin hitain, harkituin askelin lähestymään saalistani. Polulta poistuessani jouduin kulkemaan lumihangessa, mikä toi metsästämiseen hiukan haastetta. Olin tassuillani kuitenkin varovainen, enkä antanut lumen narista niiden alla. Häntäni pidin korkealla, jottei se laahannut maata pitkin. Tuuli puhalsi oravan suunnasta, joten se ei haistaisi minua. Minun oli vain huolehdittava, ettei se myöskään kuulisi tai näkisi minua.
Onneksi orava oli keskittynyt hääräämään kävyn kimpussa, eikä siis kiinnittänyt ympäristöönsä tarvittavaa huomiota. Lähestyin sitä askel askeleelta. Nautin tästä jännityksestä; voisin hiipiä vielä lähemmäs ja näin helpottaa oravan kiinni ottamista, mutta toisaalta jos menisin liian lähelle, se huomaisi minut ja pinkoisi pakoon. Oli löydettävä juuri oikea etäisyys.
Kun koin löytäneeni sen, valmistuin loikkaamaan otuksen kimppuun. Lumi ei ollut jaloilleni paras mahdollinen pohja, mutta toisaalta orava kärsi samasta pulmasta. Häntäni kiemurteli ilmassa odotellessani oikeaa hetkeä, ja kun se tuli, ponnistin loikkaan. Orava ei ehtinyt muuhun kuin säikähtäneeseen vinkaisuun, kun jo purin sitä tappavasti kaulasta. Riemu saaliista valtasi minut ja käännyin leveästi hymyillen – tai niin leveästi kuin vain orava suussa onnistui – takaisin kolmen muun kissan puoleen.
”Hienoa, Kultatassu!” Lieskakajo kehui kun astelin takaisin polulle. ”Tiedän, ettei hangessa kulkeminen ole sinulle helppoa, mutta onnistuit oikein hyvin.”
Nyökyttelin päätäni, sillä orava suussani en saanut paljoa sanoja ulos. Fiksuna tajusin pudottaa sen hetkeksi maahan.
”Hyvin huomattu!” hihkaisin Ampiaistassulle. Olin kiitollinen siitä, että ystäväni oli antanut minulle tilaisuuden näyttää taitoni.
”Kiitos, hyvin pyydystetty!” kolli naukui virnistäen. Emme ehtineet sen enempää vaihtaa sanoja, kun Minttuliekki jo paimensi meitä eteenpäin polulla. Seurasin mestariani ja huomasin askelten tuntuvan jotenkin keveämmiltä; saalistaminen oli tosiaan tainnut piristää minua.

Astuin leiriin Lieskakajon jäljessä. Mestarini pysähtyi aukiolle, kun viimeisenä kulkenut Minttuliekkikin oli selvinnyt sisälle leiriin.
”Hyvää työtä! Käykää auttamassa klaaninvanhimpia ja pentutarhan väkeä, jos on tarvetta. Mutta syökää ensin, teillä on varmasti nälkä.”
Nyökkäsin Lieskakajolle kuuliaisesti – minua ei tarvinnut käskeä huolehtimaan klaanitovereistani, tekisin sen muutenkin. Nälkä kuitenkin kurisi vatsassani, joten päätin noudattaa mestarini ohjetta ja syödä hiukan. Käännyin Ampiaistassun puoleen, orava edelleen suustani roikkuen.
”Haluatko jakaa tämän?” kysyin mumisten suu täynnä karheaa oravan karvaa.

//Amppari?
//410 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aurinkopennun etsijävuorolla olin mennyt piiloon klaaninvanhimpien pesän taakse. Pennulla meni jonkin aikaa löytää minut, mutta kun hän löysi, riemu hänen kasvoillaan oli valloittava.
”Sinulla oli hyvä piilo!” pentu hihkaisi. Hymähdin ja ravistelin turkkiini pensaasta takertuneet kuivat lehdet pois.
”Taidamme molemmat olla melko hyviä piiloutujia”, totesin. Aurinkopentu nyökytteli innokkaasti.
”Niin!”
Johdatin pennun takaisin aukiolle, jossa oli parhaillaan ruuhkaa, kun sotureita palasi harjoituksista oppilaidensa kanssa. Nuoret oppilaat pulisivat keskenään kävellessään isona joukkona oppilaiden pesää kohti – mukana olivat muun muassa Ampiaistassu, Kultatassu, Mehiläistassu sekä Laventelitassu. He kaiketi olivat olleet yhteisharjoituksissa.
Katsellessani oppilaita ajatukseni harhautuivat vierelläni nököttävään Aurinkopentuun. Hän oli omia pentujani jonkin verran nuorempi, mutta en uskonut, että menisi kauaa, kunnes hänestäkin tehtäisiin oppilas. Salaa toivoin, että Mesitähti antaisi hänet minun vastuulleni, sillä Pohjaharhasta oli tullut jo soturi ja olin vailla oppilasta. Toki klaanista löytyi niitäkin, jotka eivät olleet saaneet mahdollisuutta kouluttaa yhden yhtäkään oppilasta, joten Mesitähti saattaisi antaa Aurinkopennulle mestariksi jonkun vähän kokemattomamman soturin.
”Odotatko sinä innokkaasti oppilaaksi pääsemistä?” kysyin Aurinkopennulta, joka seisoi yhä vieressäni ja katseli pää aavistuksen kallellaan aukiolla puuhaavia kissoja.

//Aurinko?
//171 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin jäänyt istuskelemaan pääaukiolle partion päätteeksi, toivoen löytäväni jostain juttuseuraa. Olin varma, että Tähtiklaani oli kuullut ajatukseni, sillä kuin kutsusta luokseni asteli naaraskissa, jonka valkeaa turkkia koristivat harmaat raidat. Tunnistin naaraan Huurresiiveksi, joka oli vastikään ansainnut soturinimensä. Hän oli kanssani suurin piirtein saman ikäinen, muttemme olleet keskustelleet useita kertoja. Aiemmilla keskustelukerroilla emme olleet päässeet oikein puusta pidemmälle, sillä naaras ei kaiketi ollut ollut juttutuulella.
Nyt hän kuitenkin lähestyi vuorostaan minua, joskin hieman varovaisen oloisena. Naaras tervehti kohteliaasti ja istuutui vierelleni kylmään lumeen. Hetken hiljaisuuden jälkeen soturi pahoitteli, jos oli sattunut häiritsemään minua. Hän naurahti vaivaantuneesti ja oli jo vähällä lähteä.
”Et sinä häirinnyt minua, tulit oikeastaan juuri sopivasti”, naukaisin ystävällisellä äänellä, mutta ilmeeni pysyi neutraalina. Huurresiipi katsoi minua hieman yllättyneenä ja kallisti pienesti päätään.
”Ai”, hän lausahti ja istui jälleen alas. Nyökäytin nopeasti päätäni.
”Olen koko aamun yrittänyt etsiä juttuseuraa, mutta enemmistö sotureista viihtyy lähinnä vain porukoissa. Oliko sinulla jotakin asiaa, vai tulitko muuten vain juttusille?” kysyin kohteliaasti, mutta ilmeeni pysyi edelleen vakavana. Hiilihampaan ja muiden eloklaanilaisten hymyt saivat aina minut hyvälle tuulelle, mutta hymyily ei sopinut minulle. Se tuntui inhottavalta ja pakotetulta, oli paljon helpompaa olla hymyilemättä.

//Huurre?
// 188 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo istui leirin ulkopuolella ja katsoi lehtikadon taivaan tähtiä. Nuori kolli vetäisi häntänsä käpäliensä suojaksi ja räpäytti vihertäviä silmiään. Lieskakajo katseli tähtiä aika usein ja niiden aikana hän mietti Kharonia. Kolli tuli mieleen tähdistä, ei Lieskakajo tiennyt miksi. Ehkä hän sisimmässään pelkäsi Kharonin, hänen entisen parhaan ystävänsä kuolleen. Raidallinen kollikissa niiskaisi hiljaa ja luimisti korviaan. Tulisiko toinen enää koskaan takaisin? Samassa Lieskakajo kuuli takaansa askelia ja hän kääntyi katsomaan. Kolli huomasi ystävänsä Nokkospilveen tulleen hänen taakseen. Soturikolli hymyili naaraalle ja taputti tassullaan paikkaa vieressään.
”Mietitkö jälkeen Kharonia?” naaras naukaisi hiljaisella äänellä ja väläytti pienen hymyn. Kolli nyökkäsi toiselle vaisusti ja siirsi katseensa taas tähtitaivaalle.
”Kharonin lähdöstä on kulunut aikaa, mutta silti toivoisin hänen palaavan pian. Tai edes joskus, vaikka aika epätodennäköistähän se on”, raitaturkki huokaisi ja nojasi varovaisesti raidalliseen naaraskissaan. Hän halusi vain olla hiljaa ja katsella tähtösiä. Pieni haukotus purkautui väsyneen ja haikean kollin suusta, mutta hän oli tässä tyytyväinen. Kunhan Nokkospilvi ei lähtisi, niin Lieskakajo selviäisi kyllä. Kolli kietaisi häntänsä naaraan ympärille ja sulki silmänsä.

// 167 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Tallustelin sotureiden pesästä ulos haukotellen mutta tarkkana jo ympäristöstäni. Nukuin pesän reunamilla ja näin talviöinä minua hiukan paleli, mutta onneksi moni eloklaanista onkin paksuturkkinen, että pysymme lämpimänä.
Vilkuilin ympärilleni ja huomasin valkean, vakavailmeisen Pohjaharhan istuskelemassa leirin seinustalla. Mietin hetken, kehtaisinkohan käydä tuota tervehtimässä. En häntä kyllä kovin hyvin tunne, vain parikertaa olemme keskustelleet enemmän kuin pari sanaa, muttei keskustelumme olleet koskaan venyneet ääripitkiksi. Ehkä vaihtelu voisi virkistää minuakin. Eihän minulla ole oikein ystäviäkään, niin ei kai se haittaisi, jos hankkisi. Aamupartio oli lähtenyt jo, mutta minulla olisi vuoro päiväpartioon. Sen jälkeen saattaisin mennä saalistamaan illemmalla, ellei sitten lunta ala tupruttamaan taas oikein urakalla. Pentuna ajattelin että lumisi olisi parasta ikinä, siihen voisi piiloutua, mutta..Lopulta lumesta ja koko lehtikadosta on tullut inhokkivuodenaikani. Se vain muistutti ikävistä asioista lapsuudestani. Sitten havahduin tosimaailmaan ja muistin tehtäväni.
Sipsutin mahdollisimman asiallisen oloisena lähestulkoon valkoisen kollin luoden hymyn kasvoilleni.
”Huomenta, Pohjaharha.” Tervehdin asiallisena ja istuiduin tuon seuraan.
Sitten vaikenin tajuten tunkeilevani kuin mikäkin rotta tuon lähistöllä.
”Tuota..Anteeksi jos häiritsin..” Naurahdin hermostuneena ottamaan askelia takaisin päin, pakenemaan kauas pois häpeämään. Mutta sitten päätin odottaa kollin vastausta.

//181 sanaa, Pohja?

Kirjoittaja: Ruska

Kiljaisin kun tunsin jotain hännälläni, ja kun käännyin ympäri näin Hiilihampaan!
”Sinulla oli hyvä piilo. En aluksi meinannut löytää sinua millään.” Hän nauroi naukaisi ja pörrötti tassullaan päätäni.
”Sinusta tulee varmasti hyvä saalistaja, jos maltat pysyä noin piilossa.” Hän lisäsi ja nauroi. Hymyilin iloisesti hänelle.
”Mahtavaa!” Sanoin onnellisesti ja katsoin iloisesti Hiilihammasta. ”Nyt on minun vuoro etsiä!”. Hiilihammas nyökkäsi, käännyin litteäkiveä päin ja suljin silmäni.
”Yksi… kaksi… kolme.” Aloitin laskemisen. Kuilin Hiilihampaan käpälän askeleet, mutta pian ne hiljentyivät.
”Yhdeksäntoista… kaksikymmentä!” Sanoin iloisesti ja käännyin ympäri. Hiilihampaan tassunjäjet sekoittuivat muiden kissojen jälkiin. Tuskailin hetken, mutta päätin käydä kaikki pesät läpi. Ensin parantajan pesä! Kävelin parantajan pesälle ja katsoin sisälle. Näin vain Liljatuulen ja Leimudilmän.
”Oletteko nähneet Hiilihammasta?” Kysyin ja kallistin päätäni. Liljatuuli kääntyi minua kohti.
”En ole kultaseni, käyppä etsimässä sotureiden pesästä.” Hän sanoi lempeästi. Nyökkäsin vastaukseksi ja lähdin kohti sotureiden pesää. Kävelin sisälle. Ei Hiilihammasta… ksikki soturit jotka olivat siellä, tuijottivat minua oudosti. Peruutin äkkiä pois, olipa outoja. Seuraavaksi päätin etsiä pentutarhasta ja klaanin vanhimpien pesästä. Kävelin pentutarhalle, ja katsoin sisälle. Se oli tyhjä. Menin klaaninvanhimpien pesälle. Katsoin sisälle. Näin vain Kirsikkakuonon, Nokilinnun ja Hiilloskatseen. Ei siis täälläkään. Olin jo vaipua epätoivoon kun en löytänyt häntä, mutta sitten näin ruskean turkin vilauksen pesän takana. Kävelin kiinnostuneena klaaninvanhimpien pesän taakse ja näin Hiilihampaan. Hymyilin iloisesti ja hyppäsin hänen hännän päälle.
”Löysinpä.” Sanoin iloisesti hymyillen. ”Sinulla oli hyvä piilo!”

//227 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: Elandra

Lauhalaukka: 17kp –

Kultatassu: 4kp –

Ampiaistassu: 8kp –

Aurinkopentu: 8kp –

Hiilihammas: 17kp –

Mahlahalla: 39kp! –

Pohjaharha: 5kp –

Kirjoittaja: Elandra

Lauhalaukka oli inhottavan oikeassa. Minun oli kohdattava Metsähalla ennen pitkään, ja se hetki taisi olla nyt. Olin kiitollinen, että ystäväni lupasi olla tukenani ja auttaa minua. Olisi paljon helpompaa kohdata Metsähalla, jos tietäisin Lauhalaukan olevan lähettyvillä. Nyökyttelin hitaasti päätäni kuunnellessani ystävääni.
”Voisi olla hyvä, jos vaikka seuraisit meitä, mutta Metsähalla ei näkisi sinua. Jos hän yrittää jotakin, voisit tulla apuun”, ehdotin empien. Metsähalla tuskin arvostaisi, jos ottaisin kahdenkeskiseen tapaamiseemme mukaan Lauhalaukan. Ystäväni nyökkäsi.
”Kuulostaa hyvältä. Odotammeko huomiseen, vai uskotko voivasi kohdata Metsähallan jo tänään?” oranssinkirjava soturi kysyi.
”Turha sitä on siirtää myöhemmälle. Palataan leiriin, jotta voin viedä hänet kävelylle ja hoitaa puhumiset pois alta heti”, tokaisin mietteliäänä ja käännyin ympäri palatakseni takaisin leiriin. Lauhalaukka hyväksyi suunnitelmani ja lähti kulkemaan kanssani kohti leiriä.

Matka taittui nopeasti juosten. Lähdimme Lauhalaukan kanssa eri suuntiin. Ennen teidemme erkanemista, kolli toivotti minulle onnea ja lupasi lähteä kenenkään huomaamatta peräämme, kun poistuisimme Metsähallan kanssa leiristä. Etsin katseellani kermanväristä naarasta, joka löytyi kuin löytyikin Litteäkiven lähistöltä. Naaras keskusteli tällä kertaa itse Mesitähden kanssa. Entisen kuolonklaanin ilme oli vakava, kun hän kuunteli Mesitähteä. En erottanut niin kaukaa päällikön sanoja, ja hän vaikeni huomatessaan minun lähestyvän.
”Hei, Mesitähti”, tervehdin nopeasti päällikköä, mutta siirsin katseeni hänestä emooni, ”Metsähalla, lähtisitkö kanssani kävelylle? Olen nyt valmis keskustelemaan kanssasi.”
”Tervehdys, me olimmekin juuri saaneet keskustelun päätökseen. Mene vain, voimme jutella lisää myöhemmin”, Mesitähti lupasi Metsähallalle, joka oli jo ehtinyt nousta ylös. Naaras hyvästeli päällikön ja kulki ripein askelin luokseni.
”Vihdoinkin, tätä onkin odotettu”, naaras tokaisi tuhahtaen, mutta väläytti minulle kuitenkin pienen hymyn. Minä pysyin vakavailmeisenä, kun viitoin vanhan naaraan perässäni ulos leiristä.
Koko kehoani pisteli, kun jännitin niin paljon. En tiennyt, miten päin minun olisi pitänyt olla Metsähallan seurassa. Päädyin johdattamaan naaraan perässäni joen yli kohti Koivumetsää. Jossain vaiheessa hidastin tahtiani ja käännyin entisen soturin puoleen.
”Miksi sinä oikeasti palasit?” kysyin vakavalla äänellä, kohdaten ensimmäistä kertaa naaraan tummanruskean katseen. Metsähalla huokaisi turhautuneena.
”Kuten olen monet kerrat sinulle ja ystävällesi sanonut, minä palasin sinun takiasi. Onko se niin väärin, että emo tahtoo pitää huolta jälkikasvustaan?” naaras kysyi pisteliäästi. Kun katsoin häntä silmiin, olin huomaavinani naaraan katsessa paljon muutakin kuin vain välinpitämättömyyttä, kenties jopa lämpöä.
”Kai sinä ymmärrät, etten minä tahdo sinun huolenpitoasi enää. Kun olin pentu, olisin tehnyt mitä tahansa, että olisit tullut takaisin ja ollut minulle emo. Odotin sinua monta kuuta, muttet koskaan palannut, ja se särki sydämeni. Minä hyväksyin sen, ettei minulla ollut perhettä, enkä minä ole enää moneen vuodenaikaan kaivannut tai edes ajatellut sinua. Olen nyt täysikasvuinen, enkä tarvitse emoa tai huolenpitoa, osaan pitää huolen itsestäni”, ääneni värisi kuin haavanlehti. Minua jännitti, mutta olin huojentunut saadessani sanoa kaiken sen, mitä olin halunnutkin. Metsähalla kuunteli minua, käänsi katseensa pois ja pysyi hetken aivan hiljaa. Sitten naaras huokaisi kovaäänisesti ja painoi päänsä alas.
”Niin, kyllä minä sen ymmärrän. Minun olisi pitänyt palata kauan sitten, mutta en vain pystynyt. Kun isäsi kuoli, menetin täysin otteen elämästäni. Kaikki Kuolonklaanissa muistutti hänestä ja siitä, miten hänet riistettiin minulta. En vain voinut palata, en ennen kuin olin saanut itseni korjattua. Anteeksi, Mahlahalla”, naaraan viimeinen lause oli pitkälti epäselvää mutinaa, josta hädin tuskin erotin anteeksipyyntöä tai edes omaa nimeäni. Kissa vilkaisi minua sisuvilmällään, mutta ei kohdannut katsettani. Hän vaikutti vilpittömältä, ja yhtäkkiä tunsin sääliväni häntä.
”Mikset sinä ottanut minua mukaasi, kun lähdit?” esitin hiljaa kysymyksen, jota olin miettinyt koko ikäni. Pentuna se oli ollut niin epäreilua, että emoni oli jättänyt minut klaaniin aivan yksin. Se oli tuntunut siltä, kuin olisin ollut niin viallinen, etten kelvannut edes omalle emolleni.
Metsähalla nosti hitaasti katseensa maasta minuun. Kermanvärinen naaras näytti siltä, kuin hän olisi voinut pillahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä.
”Ei minusta olisi ollut sinun kasvattajaksesi, olin itsekin niin hukassa. Kun lähdin, sanoin Punatähdelle jättäväni sinut klaaniin korvauksena siitä, että minä lähdin. Arvostin Punatähteä enemmän kuin ketään, hän oli aina niin reilu minulle. Nyt minusta tuntuu, että olen rikkonut lupaukseni hänelle, kun sinäkin jätit synnyinklaanisi noin vain”, naaras kuiskasi säröilevällä äänellään samalla, kun pudisteli hitaasti päätään. Kohotin yllättyneenä kulmiani. Metsähallan sanat tuntuivat syyttäviltä, aivan kuin vika olisi ollut minussa. Hän ei tosiaankaan tiennyt, mitä Kuolonklaanissa oli tapahtunut, ja miksi olin joutunut lähtemään Kuolonklaanista.
”Punatähti itse hyväksyi minun lähtöni. En minä voinut jäädä klaaniin, jossa joka päivä oli yhtä kärsimystä”, ärähdin tarpeettoman ilkeään sävyyn. Metsähalla hätkähti ja kurtisti kulmiaan.
”Kärsimystäkö? Noinko vähän sinä arvostat synnyinklaaniasi? Kuolonklaanin jäsenet ovat kasvattaneet sinut, ilman heitä sinä tuskin edes olisit elossa”, Metsähalla oli vähällä kimpaantua. Naaras ei todellakaan tiennyt mistään mitään. Olin aivan valmis lopettamaan tämän keskustelun tähän.
Pysähdyin ja katsoin naarasta suoraan silmiin.
”Jos olisin jäänyt, olisin varmasti kuollut. Sinä et ollut siellä, et tiedä mitä tapahtui, joten sinulla ei ole mitään oikeutta syyllistää minua minun teoistani. Jos tässä oli kaikki mitä halusit sanoa, ole hyvä ja lähde Eloklaanista, äläkä enää palaa”, vakava katseeni ja kurkustani kumpuava matala murina paljastivat myös Metsähallalle, miten tosissani olin. Hän ei selkeästikään arvostanut minua, joten en halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä.
Naaras veti syvään henkeä ja otti askeleen lähemmäs minua. Kissan kasvoille oli taas ilmestynyt hieman pehmeämpi ilme, aivan kuin hän olisi ollut kiinnostunut minun asioistani.
”Aivan, olet oikeassa. Ei minulla ole oikeutta syyllistää sinua. Kerro minulle, mitä Kuolonklaanissa tapahtui? Mikä ajoi sinut pois synnyinklaanistasi?” naaras kysyi. Olin kovin hämilläni. Koko keskustelun aikana hän oli näyttänyt itsestään niin monta eri puolta, etten enää tiennyt mikä oli aito Metsähalla. Välittikö hän minusta oikeasti, vai olivatko ne vain sanoja ja tekaistuja murheellisia katseita? Vedin syvään henkeä palatessani mielessäni takaisin muistoihin, joiden ajatteleminenkin teki kipeää.
”Sinä varmasti muistat Ruostekukan?” päätin aloittaa yksinkertaisella kysymyksellä, jotta Metsähalla olisi edes jotenkuten kartalla tulevissa selityksissäni. Entinen soturi nyökkäsi.
”Naaras, joka sai pennun oletettavasti klaanin ulkopuolisen kissan kanssa. Muistan hänet hyvin”, Metsähalla tuhahti halveksien.
”Niin, se pentu oli Karhumyrsky. Pohjustan lyhyesti tarinaani: Ruostekukka sai lähtösi jälkeen Kalmakuun kanssa pennun, Lauhalaukan. Karhumyrsky ja Lauhalaukka eivät koskaan tulleet kovinkaan hyvin toimeen, ja he rakastuivat sotureina samaan naaraaseen. Karhumyrsky onnistui hoitelemaan Lauhalaukan pois tieltään, valehdellen hänen kadonneen. Kuin ihmeen kaupalla, Karhumyrsky ja minä ystävystyimme. Hän oli hauska ja miellyttävää seuraa, tai niin ainakin luulin”, ääneni pirstaloitui palasiksi ja jouduin pitämään pienen tauon. En voinut kohdata Metsähallan katsetta, vaan tuijotin hänen takanaan seisovaa koivumetsää. Vedin syvään henkeä, jotta pystyisin kertomaan tarinani loppuun:
”Kuolonklaanin reviirillä alkoi tapahtua murhia, eikä tekijästä ollut mitään tietoa. Yrteillä hajunsa peittänyt murhaaja vaelsi metsässä ja tappoi yksin vaeltelevia kissoja. Kenelläkään ei ollut mitään aavistusta, kuka murhaaja oli. Kun Lauhalaukka löysi tiensä takaisin klaaniin, hän kertoi Karhumyrskyn huijanneen häntä ja suunnitelleen kaiken. Kukaan – edes minä – ei uskonut Lauhalaukkaa, vaan häntä syytettiin huijariksi. Hän lähti Eloklaaniin ja jätti Kuolonklaanin taakseen. Eräässä partiossa ollessaan, Karhumyrsky vain sekosi. Hän hyökkäsi eloklaanilaisoppilaan kimppuun ja oli vähällä tappaa hänet. En ollut paikalla, mutta Karhumyrsky taisteli kuulemma käsittämättömän raivokkaasti. Hän onnistui viemään Punatähdeltä yhden hengistään ja tappamaan Jyrkänneloikan. Luojan kiitos hänet saatiin pysäytettyä. Hänet vietiin Kuolonklaanin leiriin vangiksi, ja hän paljasti kaiken. Hän oli Kuolonklaania piinannut murhaaja, ja Punatähti teloitti hänet. Koska minä olin ollut hänen ystävänsä, minuakin epäiltiin petturiksi. Klaanin varapäälliköksi valittu Henkäysvarjo ja muutama muu pitivät huolta siitä, etten saanut nukuttua juurikaan, ja että tuoresaalista ei riittänyt minulle. En voinut muuta kuin lähteä.”
Metsähalla pysyi hiljaa koko pitkän monologini ajan. Menneiden muistelu tuntui avaavan haavat, jotka hädin tuskin olivat ehtineet arpeutua. Karhumyrsky oli loppujen lopuksi ollut vähällä pilata koko elämäni. Ilman Eloklaania, olisin varmasti jo kuollut.
”Ihan hirveää”, Metsähalla henkäisi. Kohtasin varovasti hänen katseensa. Naaraan katse oli järkyttynyt.
”Ymmärrän sinua nyt täysin”, naaras sanoi ja laski päänsä alas, merkkinä kunnioituksesta. Helpotus valtasi mieleni. Jostain syystä Metsähallan ymmärrys sai minut suunnattoman helpottuneeksi. Kun naaras taas nosti katseensa minuun, väläytin hänelle hennon hymyn.
”Kiitos, se merkitsee minulle paljon”, lausahdin jäisesti, sillä välimme olivat edelleen hieman oudot. Toki hän oli emoni, mutta vaati paljon, ennen kuin voisimme oikeasti olla emo ja poika. Metsähalla hymyili minulle takaisin.
”Jos sinulle sopii, minä voisin jäädä vielä hetkeksi Eloklaaniin. Tutustutaan, ja jos sinä tahdot, minä lähden heti kun sanot niin”, naaras ehdotti varovasti. Minä epäröin. Pallo oli nyt minulla, ja minä sain päättää, mitä tapahtuisi.
”Minun puolestani sinä voit jäädä vielä joksikin aikaa, jos se Mesitähdelle sopii. Voimme tutustua, mutta meidän on edettävä ihan hitaasti, minun ehdoillani”, tokaisin vakavana. Metsähalla vastasi taas nyökäten.
”Tietysti.”

Palasimme takaisin leiriin. Lauhalaukka istuskeli piikkihernetunnelin edustalla ja pesi itseään. Ilmoitin Metsähallalle haluavani olla Lauhalaukan kanssa, eikä naaraalla ollut mitään sitä vastaan. Hän hyvästeli minut ja suuntasi omille teilleen. Käännyin ystäväni puoleen, joka huokaisi syvään.
”Juoksin täyttä vauhtia leiriin, jotta olisin täällä ennen teitä. Huomasiko Metsähalla, että olin seurannut teitä?” kolli kysyi, ja minä pudistelin päätäni.
”Hän ei huomannut mitään”, vakuutin ja hymyilin ystävälleni, ”kiitos. En olisi uskaltanut kohdata häntä, ellet olisi patistellut minua.”

//Lauha?
// 1410 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kun Aurinkopentu ehdotti piilosta, en voinut mitenkään kieltäytyä. Pentu oli viettänyt pitkän aikaa eristettynä muusta klaanista klaaninvanhimpien seurassa ja kaipasi varmasti muutakin tekemistä.
”Leikitään vain”, vastasin ja kävin istumaan. ”Minä voin etsiä ensin. Lasken kahteenkymmeneen ja tulen sitten etsimään sinut, sopiiko?”
Aurinkopentu nyökytteli innokkaasti – häntä tuskin kiinnosti, kumpi meni piiloon ja kumpi etsi, sillä odotti pääsevänsä leikkimään niin kovasti. ”Sopii!”
”Selvä on. Alan nyt laskemaan”, sanoin ja vilkaisin pentua leikkisästi virnistäen, ennen kuin painoin pääni alas ja suljin silmäni. ”Yksi, kaksi, kolme…”
Kuului pieni, innostunut vinkaisu ja pikkuruisten tassujen töminää, kun Aurinkopentu pinkaisi matkoihinsa. Naurahdin vähän itsekseni ja pudistelin päätäni, edelleen silmät suljettuina ja laskien. Kun olin valmis, avasin silmäni ja katsahdin ympärilleni. Aurinkopennusta ei näkynyt jälkeäkään – paitsi no tietty pienet tassunjäljet lumessa. Sen lisäksi olisin pystynyt jäljittämään hänet hajuaistiani käyttäen, mutta sillä tavoin leikistä olisi tullut helpompaa – ja tuplasti tylsempää. Niinpä päätin ensi alkuun tyytyä seuraamaan pennun jättämiä jälkiä.
Ne johtivat minut keskelle leiriä, lähelle Litteäkiveä. Sen jälkeen ne sekoittuivat muiden kissojen jättämiin jälkiin ja tehtävästäni tuli vähän vaikeampi. Skannasin katseellani leiriä, yrittäen nähdä vilauksen pennun kellertävästä turkista – ei yhtään mitään.
Kävelin Litteäkiven viereen ja kurkistin päällikön pesään – ei kai hän sinne olisi mennyt? Ei tietenkään olisi. Aurinkopentu tiesi, että päällikön pesä oli kiellettyä aluetta pennuilta. Täytyi siis jatkaa etsintöjä muualta.
Kiersin Litteäkiven toiselle puolelle, ja silloin näin vilauksen raidallisesta hännästä pilkistämässä kiven takaa. Naamalleni levisi tyytyväinen ilme, kun lähdin hiippailemaan häntää kohti. Kun olin tarpeeksi lähellä, painoin tassuni hännän päälle ja maukaisin iloisesti:
”Löysin!”
Aurinkopentu kiljaisi yllättyneenä ja kääntyi katsomaan minua. Nostin tassuni pois hänen hännältään ja hymyilin leveästi.
”Sinulla olikin hyvä piilo. En aluksi meinannut löytää sinua millään”, nauroin ja pörrötin tassullani pennun päätä. ”Sinusta tulee varmasti hyvä saalistaja, jos maltat pysyä piilossa noin hyvin.”

//Aurinko?
//288 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Katsoin Hiilihammasta hämmästyneenä, vihdoin sain nähdä hänet!
”Oikeastikko!” Sanoin edelleen hämmästyneenä ja iloisena.
”Kyllä.” Hiilihammas vastasi ja naurahti. Kokeilin tassullani hänen kuonoa, ihan vain varmistaakseni että hän on oikeasti siinä. Tunsin tassussani lämpimän hengityksen, hän oli siinä aivan oikeasti! Enkä nähnyt unia. Hyppäsin iloisesti pois Kirsikkakuonon vierestä, ja hän hieman ärähti. Olin niin iloinen kuin kissa voi ikinä olla! Vielä halusin nähdä Kimalaistassun. Halusin leikkiä Hiilihampaan kanssa, siitä on niin pitkä aika ja hän lupasi!
”Hiilihammas? Voidaanko leikkiä, sinä silloin lupasit!” Sanoin iloisesti ja hymyilin.
”Voidaan leikkiä.” Hän vastasi myös onnellisena.
Hyppelin ulos iloisesti ja katselin aukiota. Voi kuinka ikävä minulla oli tätä kaikkea! Jos ei lasketa sitä yöllistä reissua, mutta sen jo mennyttä. Haluan vain keskittyä tähän hetkeen, ja nauttia Hiilihampaan seurasta. Olin surullinen silloin kun meidät eristettiin, mutta nyt olin onnellinen! Kaikki oli niiin ihanaa! Tunsin tassuissani kylmän lumen ja ilman. Ja turkissa pienehkön auringon säteen. Olikohan tuloss jo hiirenkorva? Käänsin iloisen jatseeni Hiilihampaaseen.
”Leikitäänkö piilosta” sanoin ja hymyilin onnellisena.

//164 sanaa

Kirjoittaja: Hiilihammas

Oli kulunut muutama päivä siitä, kun olin ollut Pohjaharhan kanssa partiossa. Makoilin lähellä soturien pesää vaihtamassa kieliä Korppisiiven kanssa, kun Mesitähti yllättäen tupsahti ulos pesästään sisarensa Liljatuuli ja tämän oppilas Leimusilmä kannoillaan. Katsahdimme Korppisiiven kanssa toisiimme hieman kummastuneina – oli ilmiselvää, että päällikkö aikoi ilmoittaa jostakin.
Kuten arvelinkin, Mesitähti kipusi Litteäkiven päälle ja kutsui kaikki paikalle. Aukiolla olevat kissat keskeyttivät tekemisensä ja kerääntyivät kokouspaikalle odottamaan päällikön ilmoitusta. Mekin siirryimme Korppisiiven kanssa vähän lähemmäksi kuuntelemaan.
”Eloklaanin kissat”, Mesitähti aloitti ja katseli ympärilleen kokoontuneita kissoja. Panin merkille, että hän vaikutti huojentuneelta – tuskin siis mitään kamalaa oli tapahtunut vaan päinvastoin. ”Sain juuri Liljatuulelta ja Leimusilmältä ilouutisen: viheryskäepidemia on nyt virallisesti voitettu ja kaikki rajoitukset voidaan purkaa.”
Kissojen joukosta kuului helpottunutta huokailua. Sairaus oli vienyt muutaman klaanitoverimme hengen ja kylvänyt pelkoa kissojen sydämiin, mutta nyt se oli viimein selätetty, kuten aiempanakin vuonna.
Yhtäkkiä tajusin, että rajoitusten purkaminen merkitsi sitä, että saatoin taas käydä tervehtimässä Aurinkopentua ja vanhempiani, jotka epidemian vuoksi oli eristetty muusta klaanista lähes tulkoon kuu sitten.
Kun kokous oli ohi, sanoin Korppisiivelle käyväni katsomassa Aurinkopentua. Mustavalkoinen soturi nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja käski minun sanoa pennulle terveisiä.
Riensin suorinta reittiä klaaninvanhimpien pesälle, johon Aurinkopentu oli siirretty epidemian ajaksi. Kurkistin sisälle pesään ja huomasin heti Aurinkopennun pienen hahmon nukkumassa vasten Kirsikkakuonon laikukasta selkää. Nokilintu ja Hiilloskatse olivat sikeässä unessa. Katsoessani heitä kasvoilleni suli lämmin hymy – minulla oli ollut kova ikävä heitä kaikkia.
Hiippailin Aurinkopennun viereen ja puhalsin varovasti lämmintä ilmaa hänen naamalleen. Pennun viikset värähtivät ja tämä räpäytti silmänsä auki. Ensin hän näytti siltä, ettei voinut uskoa näkemäänsä, mutta sitten hänen katseensa kirkastui.
”Hiilihammas!” pentu henkäisi hämmästyneenä.
”Hei”, kehräsin hitusen huvittuneena. ”Taisitte nukkua Mesitähden ilmoituksen ohi. Rajoitukset puretaan, sillä kukaan ei ole enää sairas.”

//Aurinko?
//279 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin tarkkaavaisesti Hiilihampaan neuvoja. Hän puhui viisaasti kuten aina, ja antoi hyvän ohjeen. Nyökäytin päätäni kiitollisena. Tulin tietysti toimeen kaikkien kanssa, mutta ystäviä minulla ei ollut, ellei Hiilihammasta ja isääni laskettu.
”Kuulostaa ihan varteenotettavalta ehdotukselta, ehkä se voisikin toimia”, naukaisin päätäni nyökytellen. Sen enempää emme ehtineet juttelemaan, kun koko partio oli jo kasassa. Tabbykuvioinen soturi heilautti hännällään ilmaa, merkkinä lähdöstämme. Otin paikan partiossa heti Hiilihampaan perästä. Ruskalintu piti partion perää, ja Kuuvarjo kulki meidän välissämme.
Päästyämme vähän matkan päästä leiristä, Hiilihammas kiristi partion etenemistahtia hieman. Ravasimme peräkkäin lumista polkua pitkin kohti pohjoista rajaa. Hiilihampaan ehdotus ystävien hankkimisesta yritti luikerrella ajatuksiini, mutta työnsin sen pois voidakseni keskittyä täysillä partiointiin. En halunnut, että harhailevat ajatukseni aiheuttaisivat partiolle mitään ongelmia. Täytyi olla koko ajan valppaana, jotta huomaisin pienetkin poikkeavuudet reviirillämme.

Kuten lähes aina, myös tämä partio sujui mallikkaasti. Kiersimme pohjoisrajalta Kuolonklaanin rajaa pitkin eteläiselle rajalle, jota jatkoimme aina joelle saakka. Vesi oli suurilta osin matkaa jään alla, mutta siellä täällä jäässä oli aukkoja, joista saattoi erottaa voimakkaasti virtaavan veden.
Palasimme leiriin ennen auringonlaskua Hiilihampaan johdolla, edelleen samassa järjestyksessä kuin olimme leiristä lähteneetkin.
”Kiitos partiosta”, naukaisin jokaiselle partion jäsenelle ennen kuin lähdimme kukin omille teillemme. Vilkuilin hetken ympärilleni, yrittäen löytää itselleni seuraa. Pääaukiolla ei epäonnekseni ollut juurikaan yksin olevia kissoja, vaan kaikilla näytti olevan jo seuraa. En halunnut tuppautua keskelle muiden keskusteluita, joten tyydyin yksin olemiseen. Minulla oli koko loppuelämä aikaa hankkia ystäviä ja selvittää, mikseivät eloklaanilaiset ottaneet soturiutta niin tosissaan.

//Kuka vain voi halutessaan lyöttäytyä Pohjan seuraan.
// 237 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Näinä parina päivänä, jotka Metsähalla oli ehtinyt jo viettämään Eloklaanissa, Mahlahalla oli tehnyt parhaansa vältelläkseen naarasta – ja minä tietenkin olin hoitanut oman osuuteni vähintään yhtä tunnollisesti. Metsähalla ei kuitenkaan vaikuttanut olevan sellaista sorttia, joka luovuttaisi heti, vaan erakko saattaisi jäädä oleilemaan klaaniin pidemmäksikin aikaa ellei jopa jäädä pysyvästi.
Siispä neuvoin Mahlahallaa kohtaamaan emonsa. Kuten arvata saattoi, kolli ei ollut ehdotuksestani mitenkään erityisen innoissaan – hän olisi varmasti mieluummin tullut mäyrän syömäksi. Tosiasia oli kuitenkin se, että asiat eivät selviäisi, ellei Mahlahalla pystyisi kohtaamaan omia pelkojaan ja vakuuttamaan Metsähallan siitä, ettei hän tarvinnut naarasta leikkimään emoa enää tässä elämänvaiheessa.
”En minä tiedä, pääni on aivan sekaisin, en ole nukkunut kunnolla moneen yöhön. Jos minä suostuisinkin juttelemaan hänen kanssaan, niin mitä minä edes sanoisin?” Mahlahallan kysymys oli selvästi suunnattu minulle.
Minun ei tarvinnut miettiä vastausta kauaa. ”Sanot juuri siten, miten ilmaisit asian minullekin: olet täysikasvuinen kissa, etkä tarvitse häntä notkumaan näille nurkille”, mau’uin varmana siitä, että juuri nuo sanat olivat avain kahden kissan välien ratkomiseen. ”Et ole enää se sama pentu, jonka hän hylkäsi. Eikä hänellä ole oikeuksia tulla anomaan sinua takaisin. Tässä tilanteessa hän on sinun armoillasi, Mahlahalla, ja sinä voit kertoa hänelle kaiken sen, mitä hänen lähtönsä sinussa aiheutti.” Katsoin ystävääni rohkaisevasti, ja huomasin, että kollin pään sisällä oli selvästi meneillään isompi ajatusprosessi. ”Sinun ei tarvitse mennä yksin – kuten jo sanoin, voin tulla mukaasi – mutta voin myös jäädä johonkin lähistölle oleilemaan ja antaa teille aikaa ihan kahden kesken. Tällaiset asiat nimittäin tarvitsevat aikaa.”
En voinut sanoa, että luotin Metsähallaan millään tasolla, mutta tiesin kuitenkin, että hänestä ei päästäisi eroon muulla tavoin kuin vain yksinkertaisesti puhumalla. Minun oli yhtä tyhjän kanssa yrittää alkaa avaamaan hänelle Mahlahallan sielun elämää, joten oli parempi, jos ystäväni hoiti sen osuuden itse.

//Mahla?
//285 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin nukkunut edelliset kaksi yötä harvinaisen surkeasti. Metsähalla oli tuppautunut Eloklaaniin Mesitähden luvalla, ja minä olin tehnyt kaikkeni vältelläkseni häntä. Lauhalaukka oli luvannut selvittää, mitä kermanvärisellä kissalla oli mielessään. En uskonut, että Metsähalla olisi oikeasti palannut luokseni vain tutustuakseen minuun uudestaan.
Vaikka Metsähalla oli kuin olikin loppujen lopuksi ainoa emoni tässä maailmassa, hänen näkemisensä lähinnä vain inhotti minua. Naaras itse oli vuodenaikoja sitten hylännyt minut ja lähtenyt klaanista ilman hyvästejä. Sydämeni hajosi pirstaleiksi edes ajatellessani sitä epätietoisuudessa ja surussa vellovaa pentua, joka olin ollut hänen lähtönsä jälkeen. Lauhalaukka oli silloin täyttänyt sen aukon, jonka emo oli jättänyt minuun.
Nyt paras ystäväni teki kaikkensa, jotta Metsähalla pysyttelisi mahdollisimman kaukana minusta. Pyrin itsekin viettämään suurimman osan ajastani sotureiden pesässä, partioissa tai ulkona kävelyllä. Metsähalla päivysti päivät pitkät leirin pääaukiolla odottaen minua. Joka kerta minun ollessani yksin, hän yritti lähestyä minua. Lauhalaukan ollessa kanssani, naaras ymmärsi pysyä poissa silmistäni.
Vasta kaksi päivää oli kulunut, ja minä olin jo hermoraunio. Kävelin Lauhalaukan vierellä hankeen tehtyä polkua pitkin eteenpäin turhautuneena. Aurinko oli ohittanut huippunsa, ja me olimme lähteneet Metsähallaa karkuun kävelylle. Sää oli yhtä harmaa kuin minun mielenikin. Aurinko oli koko päivän pysytellyt visusti paksun pilvipeitteen alla, mutta pakkanen sentään oli lauhtunut hieman eilisestä.
Pudistelin turhautuneena päätäni kuunnellessani Lauhalaukkaa.
”Joka kerta hän vain sanoo haluavansa tutustua sinuun ja olla sinulle emo”, oranssinkirjava kolli huokaisi.
”Olla minulle emo?! Minä olen täysikasvuinen kissa, en minä mitään emoa tarvitse! Miksei hän voi ymmärtää sitä?” ärähdin turhautuneena samalla pysähtyen. Lauhalaukka jatkoi vielä pari askelta, mutta kun en lähtenyt seuraamaan häntä, hänkin pysähtyi. Kolli kääntyi katsomaan minua pahoillaan.
”Sitä minäkin olen yrittänyt sanoa hänelle, mutta hän ei tunnu uskovan”, Lauhalaukka sanoi lapojaan kohauttaen, ”voisiko olla, että hän oikeasti tahtoo tutustua sinuun? Olisiko se ihan kamalaa, jos juttelisit kerran hänen kanssaan selvittääksesi asiaa? Minä voisin tietysti tulla mukaasi, mutta ymmärrän kyllä, jos et tahdo jutella hänen kanssaan.”
Lauhalaukan sanat ärsyttivät minua, mutta oli myönnettävä, että hänellä oli pointtinsa. En voisi ikuisuuksiin asti jatkaa Metsähallan välttelemistä. Pahimmassa tapauksessa hän keksisi haluavansa liittyä Eloklaaniin pysyvästi, jolloin minun olisi viimeistään kohdattava hänet partioissa.
”En minä tiedä, pääni on aivan sekaisin, en ole nukkunut kunnolla moneen yöhön. Jos minä suostuisinkin juttelemaan hänen kanssaan, niin mitä minä edes sanoisin?” esitin kysymyksen, johon toivoin saavani vastauksen viisaalta ystävältäni.

//Lauha?
// 371 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pohjaharhan kysymys oli hyvin mielenkiintoinen, sillä tiesin, että Pohjaharhaa mallikkaampaa soturia saattoi vain etsiä. Tiesin myös, että muutkin soturit yrittivät parhaansa ja keskittyivät velvollisuuksiensa suorittamiseen parhaan kykynsä mukaan, mikä ei kuitenkaan ilmeisesti ollut hänelle tarpeeksi hyvä. Nuoren kollin vilpittömään kysymykseen olikin siis varsin haastava vastata.
”Olen varma, että kaikki muutkin tekevät parhaansa yrittäessään suoriutua soturin tehtävistään. He kyllä suhtautuvat tehtäviinsä tosissaan, mutta ehkä eivät kuitenkaan ihan niin tosissaan kuin sinä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö heitä kiinnostaisi olla hyviä sotureita”, mau’uin maltillisesti ja annoin puhuessani katseeni vaeltaa leirissä. Tunsin Pohjaharhan katseen turkissani ja siirsin huomioni jälleen häneen. ”On hyvä, että otat velvollisuutesi niin tosissaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että me kaikki olemme vain kissoja, emmekä kaiken aikaa voi antaa parastamme ja suorittaa täysillä. Tarvitsemme toisten kissojen seuraa sekä vapaa-aikaa toteuttaa itseämme, jotta soturin tehtävät sujuisivat paremmin.”
Pohjaharha näytti siltä, kuin olisi käynyt tarkasti mielessään läpi kaikkea sitä, mitä olin juuri hänelle sanonut. Harva nuori kissa olisi yhtä perusteellisesti jaksanut keskittyä kuuntelemaan vanhemman soturin horinoita. Tai no olihan minulla toki enemmän kokemusta kuin Pohjaharhalla, mutta en minä sentään niin vanha ollut.
”Ehkä sinun kannattaisi yrittää hankkia ystäviä ja kysellä heiltä henkilökohtaisesti, miksi he eivät ota soturiutta yhtä ’tosissaan’ kuin sinä”, ehdotin ystävällismielisesti ja hymyilin entiselle oppilaalleni. Hän oli aina ollut kovin uuttera oppilas, ja nyt kun hän oli soturi, minua huolestutti, että hän jäisi paitsi kaikista pienistä elämän ihmeistä, koska oli liian uppoutunut velvollisuuksiinsa.

//Pohja?
//233 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Heräsin kun Kirsikkakuono käänsi kylkeä. Oli vielä yö, tai aamu, lehtikatoisin oli hiukan vaikea erottaa oliko aamu vai yö. Nousin seisomaan, ei kai haittaisi jos menisin hetkeksi ulos leikkimään? Ei kukaan näkisi ja halusin hiukan leikkiä ulkona. Kömmin hiljaa pois Kirsikkakuonon vierestä, naaras ynähti unissaan mutta vaikeni. Hiivin kohti klaaninvanhimpien pesän vatukkaverhoa ja varoin herättämästä klaaninvanhimpia. Hivuttauduin verhon läpi ja tunsin kylmyyden luissani. Olin nyt pesän ulkopuolella, ja katselin tarkkaavaisesti ympärilleni. Näin leirin uloskäynnillä vartijan, mutta en aikonut karata leiristä. Kävelin kauemmas klaaninvanhimpien pesästä. Istahdin lähistölle ja katselin hiukan ympärilleni. Katsoin lunta ja aloin rakentaa leiriä, kun lopettaisin leikin niin rikkoisin sen ettei kukaan huomaa. Sain leirin valmiiksi ja laitoin sinne muutaman kiven. Leikin vähän aikaa ja minua alkoi väsyttää. Rikoin leirin nopeasti ja kipitin hiljaa kohti pesää. Sitten se rapahtu, astuin oksan päälle ja räsähti.
”Kuka siellä?” Kuului huuto klaanin portilta. Sydämmeni hyppäsi kurkkuun. Juoksin nopeasti takaisin Kursikkakuonon viereen. Suljin silmäni ja halusin nukkua. En enää ikinä tee noin!

//160 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Nähdessäni taas Kultatassun hymyn, huoleni naaraasta hävisi kuin tuhka tuuleen. Naaraan kehut antoivat minulle vain lisää energiaa ja lisäinnostusta harjoituksiin.
”Kiitos! Sinäkin kyllä yllätit minut ihan täysin sillä lyönnilläsi!” hihkaisin virnistäen leikkisästi vaalealle naaraalle. Keskustelumme keskeytyi Minttuliekin ja Lieskakajon saavuttua luoksemme.
”Sehän meni hyvin”, varapäällikkö lausahti päätään nyökytellen, ”Ampiaistassu, sinä osasit hienosti ennakoida Kultatassun aikeet ja jatkaa heti perään hyökkäystä ja Kultatassu, keksit erinomaisen tavan saada taistelu keskeytymään läimäisemällä vastustajaasi kasvoille. Mikäli taistelu olisi jatkunut vielä, olisit saanut hyvin aikaa irrottautua ja suunnitella seuraavaa liikettäsi, kun Ampiaistassu vielä tokeni yllättävästä liikkeestäsi.”
Olin otettu mestarini kehuista. Vaikken ollut voittanut tätä taistelua, olin iloinen myös Kultatassun puolesta. Oli todella kekseliästä häneltä päättää kamppailu niin yllättävästi. Olin varma, että ystävästäni tulisi vielä jonain päivänä mahtava soturi Eloklaanille, ja tietenkin myös minusta.
”Näytitte pääsevän hyvin vauhtiin, joten harjoitellaan näitä samoja liikkeitä vielä pari kertaa. Toistamalla uusia liikkeitä, ne jäävät paremmin lihasmuistiin ja pystytte paremmin hyödyntämään niitä oikeissa taisteluissa”, Lieskakajo jatkoi ja viittoi minut ja Kultatassun taas etäämmälle toisistamme.

Harjoitukset päättyivät auringon ollessa miltei huipussaan. Olimme kerranneet samoja liikkeitä uudelleen ja uudelleen, ja mestarit olivat kertoneet tapoja, miten liikkeisiin pystyi lisätä pieniä muutoksia tai toisia liikkeitä. Minusta oli tuntunut pahalta Kultatassun puolesta, sillä olin voittanut kaksintaistelut useammin kuin hän. Ystäväni oli kuitenkin vakuuttanut, ettei häviö haitannut häntä. Toisinaan keskittymiseni oli herpaantunut Kultatassulle höpöttämiseen, taivaalla lenteleviin lintuihin tai ohi kulkevaan partioon, jolloin Minttuliekki oli joutunut pyytämään minua keskittymään harjoituksiin.
Keskittyminen oli vaikeaa, kun ympärillä tapahtui koko ajan niin paljon. Vaikka Lehtikadon aikaan koko metsä tuntui nukkuvan, siellä tapahtui vaikka ja mitä.
Kuljimme kohti leiriä samassa järjestyksessä kuin aiemminkin. Silmäilin lumista metsää tarkkaavaisesti. Lehtikadon kylmä aurinko loisti kirkkaansinisellä, pilvettömällä taivaalla saaden hangen kimmeltämään. Siellä täällä hangessa risteili metsän eläinten pienen pieniä jalanjälkiä. Jossain vaiheessa matkaa huomasin liikettä suuren kuusipuun alimpien oksien alla. Pysähdyin varoittamatta, ja takanani kulkeva Minttuliekki oli vähällä törmätä minuun.
Astuin lähemmäs polun reunaa, jotta näkisin puun alla touhuavan eläimen paremmin. Pörröhäntäinen orava touhuili jotakin keskittyneen oloisena kuusen juurella.
”Katsokaa, tuolla on orava”, kuiskasin hiljaa, jottei eläin kuulisi meitä. En kääntänyt katsettani hetkeksikään pois eläimestä, sillä pelkäsin sen katoavan sillä silmänräpäyksellä.
”Kultatassu, sinähän voisit yrittää saalistaa sen? Eikö voisikin? Kultatassu on varmasti hyvä saalistaja”, ehdotin pienesti hymyillen, edelleenkään irrottamatta katsettani oravasta. Halusin, että myös Kultatassu saisi myös osakseen iloa onnistumisesta, aivan kuten minä olin saanut taisteluharjoituksissa.

//Kulta?
// 381 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Olin selvinnyt täpärästi Ampiaistassun hyökkäyksestä. Kolli oli ollut paljon nopeampi, mitä olin kuvitellut – ja painavampi. Oli ollut odotettua vaikeampaa heittää hänet selästäni. Oppilas olikin ehtinyt väistää puolustavan liikkeeni ja onnistunut aloittamaan uuden hyökkäyksen. Olin sentään tehnyt jotain oikein ja katkaissut taistelun lyömällä Ampiaistassua kasvoille. Toivoin, ettei lyöntini ollut liian kova.
Ystäväni näytti olevan hyvin innoissaan harjoituksista. Itseäni tilanne jännitti monesta syystä. Ensinnäkin minua pelotti, että epähuomiossa satuttaisin Ampiaistassua – mikä oli tarkemmin ajateltuna hiukan typerä huoli, sillä kolli oli hyvin osoittanut olevansa minua nopeampi ja varmasti myös vahvempi. Toiseksi pelkäsin itse taistelua. Tiesin, ettei Ampiaistassua satuttaisi minua, ainakaan kovasti, mutta taisteleminen vain jotenkin hermostutti minua. Minun oli muistutettava itselleni, että kyseessä olivat vain harjoitukset, eikä Ampiaistassu ollut viholliseni.
”Etkö sinä pitänyt siitä?” Ampiaistassu kysyi kaiketi huomattuaan huolestuneen olemukseni. Pudistin tarmokkaasti päätäni.
”Pidin minä, yllätyin vain hiukan”, valehtelin ja hymyilin. En halunnut ystäväni tajuavan, etten todellakaan pitänyt harjoituksista. ”Olet todella nopea. En ymmärrä miten minun on tarkoitus vastata hyökkäyksiisi, kun en ehdi edes tajuamaan niiden tapahtuneen!”

//Amppari?
//166 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En mitenkään voinut kieltäytyä ystäväni vilpittömästä pyynnöstä. Metsähallan yllättävä paluu oli saanut hänet aivan tolaltaan, enkä aikonut jättää häntä pulaan näin hankalassa tilanteessa.
”Tietenkin voin”, mau’uin ja väläytin kollille hymyn, joka kertoi, että hän pystyi luottamaan minuun. ”Olisin tehnyt sen joka tapauksessa, vaikka et olisi pyytänytkään.”
Mahlahalla räpäytti minulle kiitollisena silmiään. ”Kiitos, Lauhalaukka.”
”Mitä vain parhaan ystäväni vuoksi, Mahlahalla.” Painauduin kollia vasten ja annoin oman ruumiinlämpöni virrata häneen. Mieleeni muistuivat yhdessä pentutarhassa vietetyt illat, jolloin olimme käpertyneet toisiamme vasten leikin väsyttäminä. Olisin silloin suojellut Mahlahallaa hengelläni, ja tekisin niin vieläkin, epäröimättä hetkeäkään.

Seuraavana aamuna lähdin katsomaan, vieläkö Metsähalla oli leirissä, vaikka vastaus oli melko ilmiselvä – ei Mesitähti ajanut poikaansa etsimään tullutta kissaa yksin pakkaseen ja yön pimeään.
Kun saavuin aukiolle, näin Metsähallan istuskelemassa leirin laidalla Nokilinnun kanssa. Tuttuun tapaan vanha naaras pälpätti menemään omia juttujaan, ja Metsähalla kuunteli häntä yllättävän kiinnostuneen näköisenä. Hänen terävä katseensa siirtyi klaaninvanhimmasta minuun, kun hän näki minun tassuttavan heitä kohti. Jokin tavassa, jolla hän katsoi minua, sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin, mutta en aikonut antaa sen näkyä ulospäin. Jos Metsähalla juonitteli jotakin, en saanut osoittaa heikkouden merkkejä.
”Kas vain, huomenta, Lauhalaukka”, Nokilintu visersi, kun seisahduin heidän viereensä. Naaras oli Hiilihampaan emo, entinen erakko, aivan kuten kolli itsekin. Hänet tunnettiin klaanin lörppösuuna, mikä oli varmasti käynyt jo tässä kohdin ilmi myös Metsähallalle.
”Me juuri juttelimme sinusta ja Mahlahallasta Metsähallan kanssa. Kerroin, miten erottomatom parivaljakko te olette!” Nokilintu kehräsi ja katsoi Metsähallaa hyväntuulisena. Metsähalla hymyili naaraalle takaisin ystävällisesti.
”On oikein mukava kuulla, miten pojallani on noin hyvä ystävä. Kiitos, Nokilintu. Tämä auttaa minua varmasti löytämään uudelleen yhteyden pentuni kanssa”, kermanvärinen kissa naukui hunajaisesti. Nokilintu heilautti häntäänsä vähättelevästi.
”Voi, ei se mitään! Tiedän, miten vaikealta se voi tuntua aluksi. Minäkään en ollut nähnyt Hiilihammasta kuin vasta viimeksi pentuna, ja nyt olemme jälleen kuin olisimme olleet yhdessä aina”, klaaninvanhin selitti ja nauroi. Hymy ei kadonnut Metsähallan kasvoilta. Katsoin häntä epäluuloisesti – en luottanut häneen sitten vähääkään.
”Nyt minun on kyllä mentävä”, Nokilintu sanoi yllättäen ja kääntyi katsomaan klaaninvanhimpien pesän suuntaan. ”Minun on käytävä herättämässä Hiillos aamukävelylle. Onnea vielä, Metsähalla!”
Metsähalla nyökkäsi takaisin. ”Kiitos kovasti.”
Kun Nokilintu oli lylleränyt matkoihinsa, jäimme jälleen kahden Metsähallan kanssa. Vaikka ilma oli tyyni, saatoin tuntea näkymättömän jännitteen rätisevän välillämme sähkön lailla. Entinen kuolonklaanilainen tiesi, etten pitänyt hänestä, ja minä tiesin, ettei hän pitänyt minusta. Kuitenkaan kumpikaan ei voinut alkaa rähinöimään.
”Sinuna pysyttelisin erossa Mahlahallasta. Hän ei halua puhua sinulle”, murisin hiljaa naaraalle, jonka silmissä välähti jotakin synkkää, joka kuitenkin oli poissa yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin.
”Älä nyt, Lauhalaukka. Minähän haluan vain tutustua paremmin poikaani, jonka menetin kauan sitten”, hän kehräsi äänellä, johon tuntui olevan piikki kätkettynä. Ennen kuin ehdin vastata hänelle, joku kutsui minua nimeltä piikkihernetunnelin luota.
”Lauhalaukka! Tarvitsisimme kipeästi lisäkäpäliä metsästyspartioon”, Utusielu huudahti. Huiskaisin hännälläni hiukan ärsyyntyneenä huonosta ajoituksesta, mutta en voinut antaa Metsähallan haitata soturin tehtäviäni. Klaani tarvitsi tähän aikaan vuodesta ruokaa kiperästi, enkä voinut laiminlyödä velvollisuuksiani.
”Jätä hänet rauhaan”, sihahdin Metsähallalle vielä, ennen kuin lähdin tassuttamaan Utusielun ja muiden luo. En irrottanut varoittavaa katsettani hänestä ennen kuin vasta olin päässyt tunneliin. Toivoin vain, että Mahlahalla tajuaisi pysyä soturien pesässä ja Metsähalla poissa sieltä.

//Mahla?
//514 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 6kp –

Aurinkopentu: 4kp –

Kultatassu: 12kp –

Mahlahalla: 55kp! – Onnea kokeneelle soturille!

Huurresiipi: 23kp! –

Lauhalaukka: 17kp –

Ampiaistassu: 6kp –

Leimusilmä: 11kp –

Pohjaharha: 5kp –

Kirjoittaja: Elandra

Oli mukavaa kuulla, että Hiilihammas oli voinut hyvin. Hän ansaitsi elämäänsä vain hyvää, sillä Hiilihammas oli sellainen soturi, jollaisia Eloklaani kaipasi. Mieleeni muistui viime lehtikato, jolloin olin sairastunut viheryskään ja joutunut parantajan pesälle sairastamaan. Hiilihammas oli viihdyttänyt ja lohduttanut minua, vaikka oli itsekin ollut heikossa hapessa. Harva kissa olisi tehnyt niin itselleen ennestään tuntemattoman kissan vuoksi. Hiilihammas oli aina valmis auttamaan apua tarvitsevia, ja sitä minä hänessä eniten arvostin.
”Onko soturina oleminen ollut sellaista kuin olet sen kuvitellut olevan?” tabbykuvioinen soturi kysyi, muttei antanut minulle aikaa vastata hänen jo jatkaessaan:
”Huomaan, että olette tänään ahkeroineet Väärävarjon kanssa.” Kollin jäänsininen katse siirtyi minusta tuoresaaliskasan suuntaan.
”Niin, kävimme aikaisin etsimässä saalista, joskaan saalisonni ei ollut tänään erityisen suotuisa. Soturina oleminen on ollut mielekästä, mutta haastavampaa kuin kuvittelin. Eloklaanissa on paljon sotureita, jotka eivät ota soturiutta tosissaan. On mukavaa, että he haluavat tutustua minuun, mutta minun mielestäni partioidessa on keskityttävä ympäristöön, eikä klaanitovereihin”, vastasin mietteliäänä. Vaikka arvostinkin klaanitovereitani suuresti, en arvostanut jokaisen tapaa toimia. Minun mielestäni partioidessa oli keskityttävä täysillä partiointiin, eikä mihinkään muuhun. Ruskalintu oli jo saapunut paikalle, mutta odotimme yhä Kuuvarjoa, joten minun ja Hiilihampaan keskustelua ei vielä tarvinnut päättää.
”Tiedätkö sinä, miten soturit saataisiin suhtautumaan tehtäviinsä enemmän tosissaan?” esitin entiselle mestarilleni vilpittömän kysymyksen. Rakastin Eloklaania, jonka vuoksi halusin tehdä kaiken mitä pystyin, että sillä menisi hyvin. Hyvät ja tunnolliset soturit vaikuttivat asiaan paljon.

//Hiili?
// 223 sanaa