Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Olin onnistunut jotenkuten rauhoittumaan, mutta edelleen mieleni oli synkkä. Koin olevani maailman surkein ystävä, kun olin jättänyt Lauhalaukan Metsähallan kanssa kaksin. Kukaan ei tiennyt, miten arvaamaton entinen kuolonklaanilaisnaaras saattoikaan olla. Olin liian väsynyt ja surullinen noustakseni ylös ja lähteäkseni etsimään Lauhalaukkaa ja Metsähallaa.
Olin huojentunut, kun kuulin pesän sisäänkäynniltä askeleita, jotka lähestyivät sammalvuodettani. Lauhalaukan hiljainen kuiskaus rikkoi pesässä vallinneen hiljaisuuden, kun soturi kyyristyi viereeni. Käänsin surkean katseeni oranssinkirjavaan kolliin, jonka sinisistä silmistä heijastui huoli.
”Oletko kunnossa?” soturi kysyi. Kampesin itseni hitaasti pystyyn ja nyökkäsin pienesti. Kävin katseellani läpi Lauhalaukan koko kehon varmistaakseni, ettei hän ollut joutunut uudestaan taisteluun Metsähallaa vastaan.
”En ymmärrä, miksi hänen piti tulla takaisin niin monen vuodenajan jälkeen. Juuri kun elämässäni kaikki oli täydellisesti, hän vain saapui kuin mitään ei olisi tapahtunut”, kuiskasin hiljaa, jottemme häiritsisi muita pesässä olevia sotureita. Kuulin jonkun liikahtavan lähistöllä ja käänsin katseeni Hiilihampaaseen. Kolli nosti unisena päätään ja katsoi meitä kysyvästi.
”Anteeksi, Hiilihammas. Me menemme muualle juttelemaan”, Lauhalaukka lupasi ja viittoi minut perässään ulos puun alla sijaitsevasta pesästä. Pysähdyimme pensaikkoon, joka toimi ikään kuin pesän molempien tasojen eteisenä. Lauhalaukka kääntyi taas minun puoleeni.
”Missä hän on nyt?” kysyin ennen kuin oranssinkirjava kolli ehti sanoa mitään.
”Juttelemassa Mesitähden kanssa”, soturi kertoi, ”en tiedä, mitä Mesitähti aikoo tehdä hänelle.”
”Mesitähden tuntien hän antaa Metsähallan jäädä klaaniin ainakin toistaiseksi, jos Metsähalla niin pyytää. Mutta Lauhalaukka, minä en tahdo nähdä häntä. En, ennen kuin tiedän, mitä hänellä on mielessään. Voisitko sinä yrittää selvittää, mitä Metsähalla yrittää?” pyyntöni tuntui kohtuuttoman suurelta. Se saattaisi asettaa Lauhalaukan vaaraan, koska kukaan meistä ei tiennyt, miten kermanvärinen naaras suhtautui yhtään mihinkään.

//Lauha?
// 260 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Viimeiset puoli kuuta olivat olleet yhtä painajaista, eikä sille tuntunut vieläkään näkyvän loppua. Leimusilmä oli ollut vuoteenomana jo monta päivää, ja vasta nyt hänen olotilansa oli kohentunut sen verran, että hän pysyi tolpillaan. Liljatuuli oli joutunut työskentelemään ylityöllistettynä hänen oppilaansa ollessa toipumassa, ja naaraasta näki, miten uupunut tämä oli.
Vaikka kissoja oli kaikeksi onneksi parantunut, oli heitä myös menetetty – Pilketassu ja Lumihiutale matkasivat nyt Tähtiklaanin mukana Hopeahäntää pitkin. Ilmeisesti tällä hetkellä sairasaukiolla huonoimmassa kunnossa olivat Paatsamakuu sekä Kaurisuni. Liljatuulen katse oli ollut synkkä, kun hän oli tullut tuomaan Leimusilmälle lisää yrttejä. Parantajan ei ollut tarvinnut kertoa hänelle, että he eivät ehkä selviäisi, sillä Leimusilmä oli aistinut kuoleman läsnäolon pesässä jo hyvän tovin, mutta ei ollut vain osannut yhdistää sitä kehenkään tiettyyn. Kuolema osasi löytää tiensä aina sinne, missä viheryskä jylläsi.
Kun Leimusilmä viimein oli siinä kunnossa, että hän oli kykeneväinen palaamaan takaisin parantajan tehtäviensä pariin, hän ei vitkastellut. Hän pyrki tekemään niin paljon hommia kuin vain pystyi, sillä Liljatuuli näytti olevan jo aivan nuupahtamaisillaan. Hän oli menossa viemään Paatsamakuulle lisää yrttejä, mutta löysikin sammalten päältä makaamasta naaraan pienen, liikkumattoman hahmon, jonka suu oli hieman raollaan. Leimusilmän rintaa puristi, kun hän kääntyi ympäri ja vei yrtit takaisin varastolle, jossa Liljatuuli oli jo kokoamassa uutta annosta.
”Paatsamakuu on poissa”, hän naukaisi hiljaa mestarilleen, jonka suusta pääsi raskas huokaus.
”Minä vien ruumiin pois leiristä”, Liljatuuli murahti väsyneesti ja katsahti sitten oppilaaseensa. ”Vie sinä loput annokset muille potilaille.”
Leimusilmä ei väittänyt vastaan, vaan jatkoi siitä, mihin Liljatuuli oli jäänyt. Kun hän oli saanut kaikki yrttiniput valmiiksi, hän palasi takaisin sairasaukiolle, josta Paatsamakuun ruumis oli jo ehditty viedä. Menetyksestä raskain mielin hän jatkoi työskentelyä ja yritti parhaansa pelastaakseen jäljellä olevat toipilaat.

Kului taas pari päivää, eikä uusia kuolemia tai tartuntoja ollut ilmaantunut. Leimusilmä oli pitänyt sitä hyvänä merkkinä, mutta sitten eräänä yönä he heräsivät Liljatuulen kanssa hirvittävään ääneen. He ryntäsivät sairasaukiolle, jossa Kaurisuni sätki pedissään silmät lasittuneina kauhusta ja ilmaa haukkoen. Liljatuuli yritti saada ilman kiertämään nuoren kollin keuhkoihin, mutta oli jo liian myöhäistä.
Pörröinen soturi veti viimeisen, rahisevan henkäyksensä ja valahti veltoksi. Hänen silmänsä jäivät tuijottamaan tyhjyyteen. Leimusilmä katsoi näkyä järkyttyneenä ja vihaisena – miten Tähtiklaani saattoi antaa tällaisen tapahtua? Olivatko esi-isien henget heille jostain suutuspäissään ja sen takia koettelivat heitä näin? Leimusilmä ei ymmärtänyt sitä ja kaipasi kipeästi vastauksia.
Liljatuuli sulki hellästi tassullaan Kaurisunin avonaiset silmät. Parantaja näytti kaikin puolin lannistuneelta. Leimusilmä tiesi Kaurisunin olevan Mesitähden poika ja Liljatuulen veljenpoika. Vaikka parantajan ei kuulunutkaan suosia sukulaisiaan tai läheisiään työssään, oli silti varmasti kamalan raskasta naaraalle nähdä oman veljenpoikansa kuolevan aivan silmiensä edessä. Vielä raskaampaa hänen olisi kertoa suru-uutiset Mesitähdelle, joka oli useita kuita sitten menettänyt toisen poikansa, Karpalonenän, kun Tyrskytassu oli tappanut tämän.
Leimusilmä auttoi Liljatuulta kantamaan ruumiin pois leiristä. Hänestä oli epäreilua, että Mesitähti ei saanut edes hyvästellä omaa pentuaan, mutta klaanilla ei ollut varaa sairastuttaa omaa päällikköään. Leimusilmä kirosi hiljaa mielessään Tähtiklaanin ja viheryskän, ennen kuin alkoi kaivaa maahan uutta kuoppaa muiden haudattujen kissojen viereen.

//483 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Suunnitelmani varjostajan nappaamiseksi oli toiminut paremmin kuin olin odottanut. Heti kun Mahlahalla oli lähtenyt vaeltelemaan yksinään nummien suuntaan, hänen peräänsä oli ilmestynyt outo hahmo, joka ei mitenkään voinut olla kukaan Eloklaanista.
Olin seurannut kissan jalanjäljissä jonkin aikaa ääneti, kunnes olin päättänyt tehdä siirtoni ja loikata hänen kimppuunsa takaapäin. Sitä oli seurannut lyhyt taistelu, joka oli loppunut siihen, että olin saanut painettua muukalaisen maata vasten ja kutsunut Mahlahallan paikalle.
Tapahtui kuitenkin odottamaton juonenkäänne, jonka aikana kävi ilmi, että Mahlahallaa seuraillut kissa olikin tämän kauan sitten Kuolonklaanista lähtenyt emo, Metsähalla. Ilmeisesti emon näkeminen kaikkien näiden vuodenaikojen jälkeen oli avannut uudelleen Mahlahallan sisäisen pennun haavat ja sai tämän karkaamaan paikalta. Jäimme siis kaksin Metsähallan kanssa.
Nopealla silmäyksellä kissassa näkyi olevan paljon samaa näköä Mahlahallan kanssa: heillä molemmilla oli vaalea kermanvärinen turkki sekä tummempia kohtia kasvoissaan ja käpälissään. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että hän olisi yhtä kiltti ja lempeä kuin Mahlahalla. Muistin yhä elävästi, miten rikki Mahlahalla oli ollut emonsa lähdön jälkeen silloin, kun olimme olleet vasta pentuja Kuolonklaanissa. En ollut koskaan tavannut kollin emoa henkilökohtaisesti ennen tätä hetkeä saati kuullut hänen nimeään. Ensivaikutelmani hänestä ei ollut mitenkään positiivinen.
”Sinä tulet mukaan”, murisin naaraalle tylysti ja huiskaisin hännälläni siihen suuntaan, johon Mahlahalla oli juossut. ”Eikä mitään temppuja – pystyn kyllä juoksemaan sinut uudestaan kiinni tarvittaessa.”
”Voi, ei tulisi mieleenkään”, Metsähalla tuhahti ja pyöritteli silmiään. Mulkoilin häntä vihaisesti ja odotin, että tämä saisi laitettua tassua toisen eteen ja pääsisimme pikavauhtia leiriin. Toivoin vain, että Mahlahalla olisi siellä ja kunnossa.

Kun tulimme leiriin, vastanimitetty Huurresiipi istui yhä yövartiossa. Tuore soturi katsoi minua ja mukanani tullutta vierasta kissaa hämmentyneenä.
”Pidä häntä silmällä, niin minä käyn hakemassa Mesitähden”, mau’uin Huurresiivelle ja hölkkäsin aukion poikki Litteäkivelle, jonka alla Mesitähden pesä sijaitsi. En tiennyt, oliko viisasta jättää Metsähallaa niin nuoren kissan vastuulle, mutta muitakaan ei ollut näkyvissä tällä hetkellä.
”Mesitähti?” huhuilin pesän suulta ja yritin kurkkia tunnelin peittävän sammalverhon toiselle puolelle. Pimeästä kuului liikehdintää, ja pian Mesitähden pää työntyi verhon läpi. Päällikkö katsoi minua kysyvästi – selvästi edelleen hieman unenpöpperöisenä.
Selitin hänelle tilanteen niin lyhyesti kuin osasin: ”Löysimme Mahlahallan kanssa tunkeilijan alueeltamme. Hän on Mahlahallan emo, Metsähalla, ja on tarkkaillut Mahlahallaa jo useiden päivien ajan reviiriltämme käsin.”
Unisuus karisi Mesitähden silmistä, kun tämä kuuli uutiset. Hän työntyi kokonaan ulos pesästään ja seurasi perässäni Huurresiiven ja Metsähallan luo.
Sillä välin, kun Mesitähti jäi puhumaan Metsähallan kanssa, lähdin etsimään ystävääni. Suunnistin ensitöikseni soturien pesälle, jossa arvelin kollin olevan – bingo! Kermanvärinen soturi kyyhötti vuoteessaan surkean näköisenä. Lähestyin ystävääni yrittäen olla säikäyttämättä häntä.
”Mahlahalla?” kuiskasin hiljaa. Kyyristyin hänen viereensä ja katsoin häntä huolestuneena. ”Oletko kunnossa?”

//Mahla?
//420 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harjoitukset olivat lähteneet ryminällä käyntiin, kun Lieskakajo ja Minttuliekki olivat esitelleet meille taisteluliikkeitä. Sen jälkeen saimme itse kokeilla niitä Kultatassun kanssa. Hunajanvärinen naaras oli ensin ollut hyökkääjänä, mutta Lieskakajon sanojen mukaan suoritus ei ollut ollut aivan täydellinen. Tähän asti olin pitänyt harjoituksista erittäin paljon. Olin pentutarhallakin nauttinut taisteluleikeistä, mutta silloin olimme vain riehuneet ja kierineet maassa. Nyt meille sentään opetettiin ihan oikeita liikkeitä, joka teki leikistä haastavampaa.
Tuli minun vuoroni hyökätä Kultatassun kimppuun. Otin Minttuliekin kehotuksesta hieman välimatkaa Kultatassusta, jottemme olleet ihan vieretysten. Kultatassu ei koskaan ollut pärjännyt kovinkaan hyvin taisteluleikeissä, vaikka hän olikin meitä muita miltei kuun vanhempi.
Katsoin leikkisästi ystävääni valmistautuessani hyökkäykseen. Kumarruin matalammaksi ja painoin kynteni kylmään hankeen. Heilautin häntääni pari kertaa puolelta toiselle, ennen kuin syöksähdin kohti Kultatassua. Päästyäni kyllin lähelle hunajanväristä naaras, ponkaisin itseni loikkaan ja kohti Kultatassun selkää. Olin mielessäni urhea soturi, joka kamppaili vihollista vastaan. Tartuin kynsilläni Kultatassun selkään aivan kuten Minttuliekki oli näyttänyt. Näykkäsin nopeasti vihollista niskasta, kunnes tunsin hänen liikahtavan allani. Kuten soturit olivat ohjeistaneet, loikkasin nopeasti pois hunajanvärisen kissan selästä. Pudottauduin maahan ja liu’uin hiirenmitan verran taaksepäin, ennen kuin hyökkäsin taas mielissäni kohti vihollista. Kultatassu ei ehtinyt nousta ylös, kun loikkasin jo käpälät ojossa tätä kohti. Pudottauduin nauraen ystäväni päälle, ja kierimme hetken aikaa hangessa toistemme kimpussa, kunnes Kultatassun onnistautui läimäistä minua kasvoille toisella etukäpälällään. Iskun ansiosta minun hyökkäykseni teho loppui, ja Kultatassu pääsi irrottautumaan taistelusta.
Makasin hetken hangessa aivan äimistyneenä, ennen kuin pomppasin takaisin pystyyn.
”Se oli mahtavaa!” riemuitsin leveästi hymyillen. Minusta tuntui kuin olisin ollut voittamaton! Ravistelin lumista turkkiani ja katsoin Kultatassua. Riemuni hälveni huomatessani, ettei vaalea oppilas näyttänyt olevan aivan yhtä mielissään kuin minä.
”Etkö sinä pitänyt siitä?” kysyin häkeltyneenä kallistaen päätäni.

//Kulta?
// 275 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Oli helpotus kuulla, että myös Lauhalaukalla oli ollut samanlainen olo kuin minulla viime päivinä. Vaikka epäilykseni hulluksi tulemisesta olivat hävinneet, en voinut olla murehtimatta. Jos joku tai jotkut todella seurasivat vain minua ja Lauhalaukkaa, he tuskin olivat ystäviämme. Oli iso riski olla kertomatta suunnitelmastamme Mesitähdelle, mutta emme uskoneet, että päällikkö olisi uskonut meitä. Klaanin reviirillä ei ollut merkkejä vieraista kissoista, joten vaikuttaisimme molemmat vain vainoharhaisilta.
Minä halusin olla syöttinä, koska siinä oli isommat riskit.

Päivä kului armottoman hitaasti. Mesitähti nimitti Huurretassun soturiksi ja kävin auringonlaskun aikaan rajapartiossa. Joka hetki leirin ulkopuolella sai sydämeni laukkaamaan. Mielikuvitukseni teki minut hulluksi. Olin koko ajan näkevinäni tai kuulevinani jotain. En ollut lainkaan varma, mikä oli mielikuvitukseni tuotosta ja mikä ei. Säikähdin jokaista pientäkin ääntä, ja partiossa olevat kissat vilkuilivat minua huolestuneena.
Partion päätyttyä istuin leirin pääaukiolla, odottaen malttamattomana Kuuhuipun hetkeä. Kuuvarjo oli pyytänyt minua jakamaan kanssaan saaliin, johon olin suostunut. Vaikka normaalisti pidin jäniksestä, nyt sen alas saaminen tuntui vaikealta. Aivan kuin liha olisi ollut hiekkaa, joka jäi jumiin kurkkuuni. Tummanharmaa klaanitoverinikin ehti huolestua aterioinnin aikana voinnistani. Olin vakuutellut soturille, että mieltäni painoi vain Huurresiiven soturiksi tulo. Kuuvarjo oli ostanut selitykseni, eikä kysellyt sen enempää.
Aterian jälkeen kolli ilmoitti menevänsä nukkumaan, joten hän hyvästeli minut ja suuntasi kohti sotureiden pesää. Minä jäin istumaan leirin pääaukiolle ja odottamaan saapuvaa yötä. Aurinko oli jo laskenut, ja pilvetön taivas paljasti kirkkaina hehkuvat tähtensä meille. Sirppimäinen kuu hiipi kohti huippuaan.
Leiri hiljeni, kun kissat suuntasivat yöpuulle. Huurresiipi istui hiljaa yövartiossa pääaukiolla, aivan kuten jokaisen Eloklaanin tuoreen soturin täytyi tehdä ensimmäisenä yönään soturina. Sääntöjen mukaan naaras ei saanut puhua sanaakaan, ellei joku esimerkiksi hyökkäisi leiriin. En vieläkään oikein ymmärtänyt, mikä merkitys puhumattomuudella oli. Kuolonklaanissa vastanimetty soturi ei joutunut tekemään niin.

Vaikka paksu turkkini suojasi kohtuullisen hyvin pakkaselta, pitkään hangessa istuminen sai myös minut palelemaan. Onnekseni kuuhuipun hetki koitti viimein, ja oli aika lähteä leiristä. Lauhalaukkaa ei näkynyt missään, mutta kuten olimme sopineet, tapaisimme leirin ulkopuolella.
Astellessani piikkihernetunneliin, vilkaisin vielä kerran taakseni. En halunnut ulkopuolisten seuraavan minua, sillä tämä tehtävä ei välttämättä ollut turvallisimmasta päästä.
Kun astuin ulos pimeästä tunnelista, säikähdin toden teolla törmätessäni johonkin pehmeään. Törmäyksen kohteeksi joutunut kissa painoi häntänsä suulleni vaatien minua olemaan hiljaa. Tähtiklaanin kiitos, olin törmännyt vain Lauhalaukkaan.
”Suuntaa kohti nummia, niin minä varjostan sinua. Jos näen jonkun, yritän saada hänet kiinni”, oranssinkirjava kolli kuiskasi vilkuillen samalla ympärilleen, ”huudan sinut apuun tarvittaessa.”
Vastasin ystäväni suunnitelmaan vain päätä nyökäyttäen ja lähdin matkaan. Kiersin suuren kiven ja lähdin astelemaan partion tekemää polkua pitkin kohti etelää, jossa nummet sijaitsivat. Kuljin rauhallisin askelin, vilkuillen vähän väliä ympärilleni. Yritin olla mahdollisimman rentona. Jos joku vakoilisi minua nyt, en halunnut herättää hänessä mitään epäilyksiä. Olin vain ihan tavallisella iltakävelyllä, nauttimassa tähtitaivaasta.
En ehtinyt kävellä edes joelle asti, kun takaani alkoi kuulua taistelun ääniä, jotka vaikenivat nopeasti. Sydämeni jätti varmastikin useamman lyönnin välistä, kun hiljaisuus laskeutui metsään. En uskaltanut liikkua, vaan yritin etsiä katseellani edes vilausta Lauhalaukan oranssista turkista tai vihollista, jonka kanssa ystäväni oli taistellut. Pelkäsin, että Lauhalaukka oli hävinnyt lyhyen taistelun ja menettänyt henkensä. Uskalsin hädin tuskin edes hengittää, kun odotin tilanteen raukeavan jotenkin.
”Mahlahalla! Tule tänne!” kollin ääni kantautui melko läheltä, mutten edelleenkään nähnyt soturia. Lähdin kulkemaan samaa polkua pitkin, jota olin tänne saakka tullutkin. Lumen narahdus polun vasemmalla puolella paljasti ystäväni sijainnin. Jouduin poikkeamaan pois tallotulta polulta koskemattomaan hankeen. Upposin vatsakarvojani myöten lumeen, mutta jo muutaman askeleen jälkeen näin Lauhalaukan ja vaalean karvamytyn hänen jalkojensa alla. Kissa ei pyristellyt lainkaan irti soturin otteesta, vaan makasi hangessa tyytyen kohtaloonsa. Ilmassa leijaili kitkerä tuoksu, joka kaiketi tuli tunkeilijasta.
”Miksi sinä seuraat meitä?” Lauhalaukka kysyi, ”onko täällä muita sinun lisäksesi?”
Katsoin kissaa pitkään, sillä jokin hänessä tuntui tutulta. Hän ei vastannut Lauhalaukan kysymykseen, jolloin kolli esitti samat kysymykset uudelleen, mutta nyt paljon tiukemmalla äänensävyllä. Vasta nyt kissa nosti päänsä ylös hangesta. Se käänsi katseensa suoraan minuun, saaden hengitykseni salpautumaan. Tunsin kylmien väreiden kulkevan selkäpiitäni pitkin, kun kohtasin tunkeilijan tummanruskeiden silmien katseen. Vaikken ollut enää kylmissäni, kehoni alkoi täristä.
En ollut uskonut, että olisin enää ikinä kohdannut kissaa, joka nyt makasi Lauhalaukan käpälien alla.
”Mahlahalla?” Lauhalaukka kysyi huomatessaan, miten tolaltaan kermanvärinen kissa oli minut saanut, ”tunnetko sinä tämän kissan?”
”Lauhalaukka hyvä, olisitko kiltti ja irrottaisit likaiset käpäläsi minun turkistani”, naaraskissa ärähti. Hänen äänensä oli juuri sellainen kuin muistinkin. Lauhalaukka vilkaisi kysyvästi minua, ja minä nyökkäsin. Ystäväni astui varovasti pois naaraan päältä ja perääntyi vielä askeleen kauemmaksi. Kermanvärinen kissa ravisteli lumista turkkiaan noustessaan ylös. Sitten hän otti askeleen lähemmäs minua.
”Sinä olet kasvanut isoksi kissaksi”, kermanvärinen naaras huokaisi katsoessaan minua. Vilkaisin kissaa, mutta katseeni siirtyi nopeasti hänen takanaan seisovaan Lauhalaukkaan. Soturin ilme oli edelleen hieman hämmentynyt, mutta näytti siltä, että hänkin oli saanut mielessään palaset loksahtamaan paikoilleen.
”Lauhalaukka, tässä on minun emoni, Metsähalla”, kerroin ääni väristen ja käänsin sitten katseeni takaisin entisen kuolonklaanilaisen tummanruskeisiin silmiin, ”mitä sinä teet täällä?”
Muistikuvat emostani olivat hatarat, sillä hän oli lähtenyt klaanista minun ollessani vasta pentu. En kuitenkaan koskaan ollut unohtanut hänen ääntään tai katsettaan. Ennen isäni kuolemaa, hän oli pitänyt minusta hyvää huolta, mutta pian sen jälkeen hän oli jättänyt klaanin ja minut taakseen ja lähtenyt selittämättä. Olin kaivannut häntä paljon sen jälkeen, mutta jossain kohdin kaipaus oli hävinnyt, kun olin ystävystynyt Lauhalaukkaan. Naaraan paluu herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan olin helpottunut huomatessani hänen olevan elossa, mutta myös vihainen siitä, että hän palasi näin monen vuodenajan jälkeen, kuin mikään ei olisi muuttunut.
”Tulin katsomaan poikaani, tietenkin”, naaras sanoi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys, ”täällä on tapahtunut paljon minun ollessani poissa. Mistä tämä Eloklaani on ilmestynyt, ja miksi sinä olet jättänyt synnyinklaanisi?” Nyt Metsähallan ääni muuttui arvostelevaksi. Kurtistin kulmiani sen merkiksi, etten pitänyt entisen soturin äänensävystä lainkaan. Hänellä ei ollut mitään oikeutta arvostella minua siitä, että olin jättänyt Kuolonklaanin ja liittynyt Eloklaaniin.
”Sinulla ei ole oikeutta kysyä tuollaista, kun itse lähdit ja jätit oman pentusi siihen samaiseen klaaniin aivan yksin. Et sinä voi vain tulla tänne niin pitkän ajan jälkeen leikkimään jotakin emoa!” ärähdin suutuspäissäni ja käännyin ympäri. En ajatellut ihan loppuun asti, vaan lähdin vain juoksemaan kohti polkua.
”Mahlahalla! Odota!” Lauhalaukka yritti huutaa perääni, mutta en totellut. Juoksin takaisin leiriin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin ja kiiruhdin suorinta tietä sotureiden pesään omalle vuoteelleni. Tasasin hengitykseni vasta pesässä. Nyt vasta ymmärsin, että olin juuri jättänyt parhaan ystäväni Metsähallan kanssa kahdestaan metsään. Painoin pääni sammaliin ja kirosin mielessäni. Olin maailman surkein ystävä, kun jätin Lauhalaukan sellaiseen tilanteeseen.

//Lauha?
// 1040 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin ollut aamulla partion mukana tarkastamassa Kuolonklaanin puoleiset rajat. Kaikki oli ollut normaalisti, eikä ollut merkkejä siitä, että kukaan kuolonklaanilainen olisi yrittänyt rajan runsaamman saalin toivossa. Lehtikato oli kuluttavaa aikaa jokaiselle elävälle olennolle, ja nälkä ajoi kissat epätoivoisiin tekoihin.
Partion aikana minulle oli kuitenkin tullut outo olo – aivan kuin joku olisi tarkkaillut minua. Haistellessani ilmaa ja tähyillessäni lumiseen metsään en ollut kuitenkaan havainnut mitään tavallisesta poikkeavaa, ja kun kukaan muukaan partiossa ei ollut maininnut asiasta mitään, kuittasin sen oman mielikuvitukseni piikkiin.
Leiristä löysin parhaan ystäväni istuskelemassa pääaukiolla. Kermanvärinen kolli näytti jokseenkin poissaolevalta. Lähestyin häntä rennosti.
”Huomenta”, toivotin ystävälleni tuttuun tapaan. Soturi säpsähti ja kääntyi katsomaan minua silmät säikähdyksestä pyöreinä. Pysähdyin ja jäin tuijottamaan häntä vähän ymmälläni – mistä moinen reaktio?
”Oletko kunnossa?” kysyin, ja vastaukseksi sain vain hirvittävän näköisen irvistyksen, jonka ilmeisesti oli tarkoitus olla hymy. Katsoin häntä nyt todella huolissani ja odotin hänen kertovan, mistä tässä oli kyse. Lopulta Mahlahalla huokaisi päätään pudistellen ja alkoi kertoa, miten uskoi olevansa sekoamassa. Kuuntelin tarkkaan, miten kolli kuvaili tuntevansa, että joku seurasi häntä leirin ulkopuolella liikkuessaan. Hän mainitsi oudot äänet ja sen, miten ketään ei näkynyt missään, vaikka hän kuinka yritti katseellaan etsiä. Vuodatuksensa päätettyä kolli oli hermostuksissaan kuopinut kuopan maahan.
Mieleeni muistui oma kokemukseni tältä aamulta, jolloin minusta oli tuntunut aivan siltä kuin joku olisi tarkkaillut minua. Laskin häntäni tyynnyttelevästi ystäväni selän päälle ja katsoin häntä lempeästi.
”Et sinä ole sekoamassa”, sanoin rauhallisesti. Mahlahalla näytti epäilevältä. ”Minustakin tuntui nimittäin tänään siltä, että joku seurasi minua”, jatkoin madaltaen ääntäni sen verran, että koko aukio ei kuullut keskusteluamme.
Mahlahallan ilmeestä oli vaikea tulkita, oliko hän tiedosta enemmän huojentunut vai entistä kauhistuneempi. ”Oikeastiko?”
Nyökkäsin ja vilkaisin vaivihkaa ympärilleni, ikään kuin salamyhkäinen varjostaja olisi tarkkaillut meitä parasta aikaa. ”Kyllä, oikeasti. Ja tiedän yhden keinon, millä saamme selville, onko tuntemuksissamme perää”, mau’uin hiljaa. Mahlahalla huokaisi ja värähti.
”Taidan tietää, mitä mielessäsi liikkuu.”
Virnistin hänelle vain. ”Hyvä. Tavataan leirin ulkopuolella tänä iltana kuuhuipun aikaan. Toinen meistä saa toimia syöttinä, ja toinen kulkee perässä ja yrittää havaita tarkkailijan.” Suunnitelmani tuskin oli aukoton, mutta parempiakaan ideoita ei ollut. Sitä paitsi Mahlahalla ei kestäisi tällaisen jatkuvan näkymättömän painostuksen alaisena elämistä enää kauaa.

//Mahla?
//351 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Henkäisin uupuneena , puhisten silti tomerana..Arviointini oli ohi, ja Mahlahalla oli testannut taitojani monella alalla. Ensin uimisessa, sitten saalistuksessa ja lopuksi taistelussa. Olin omasta mielestäni selvinnyt ihan kelvosti, mutten toki tiedä lopullista päätöstä, se oli vielä vain Mahlahallan pään sisällä. Tuo oli mennyt edeltä, kertomaan Mesitähdelle ajatuksiaan. Olin jäänyt hetkeksi huilaamaan ja miettimään omiani aukiolle, jossa olimme kokeen viimeisen vaiheen suorittaneet. Uiminen oli nippa nappa siedettävä. Vaikka olinkin oppinut uimaan, se ei ollut siltikään hirveän sulavaa. Tärkeintä varmaan olisi että pysyisin pinnalla edes jokusen hetken. Ei minusta tulisi muutenkaan mitään saukkoa. Saalistus sujui loistavasti, kuten saatoinkin olettaa. Saalistus onkin solakkuuteni ansiota vahvuuteni. Olen ylpeä vahvuudestani, ja aionkin panostaa siihen, sekä muihin taitoihinkin, tietty. Taistelukin sujui yllättävän sujuvasti, upean mestarini ansiota.
Mahlahalla on selvinnyt teiniangstistani, ynnä muusta teinien tyypillistä niskuroinnista. Minusta oli kasvanut ajan saatossa suhteellisen vakaa ja ammattitaitoinen nuori aikuinen. Toki loukkaantumiseni takia valmistumiseni myöhästyi, mutta nousin silti nopeasti jaloilleni päästyäni yllättävän pitkälle. Olisin luullut tässä kestävän paljon kauemmin…Ehkä muilla olisi jo pentuja kun olisin täysivaltianen soturi? Mutta nyt, minusta tulee soturi, aito oikea sellainen. Minä suojelisin klaaniani viimeiseen hengenvetoon, pelkäämättä mitään. Näin olen tehnyt aina, enkä usko asiaan muutosta.
Paitsi..Onkohan minusta edes tulossa soturia?.. entä jos Mahlahalla ei ollut tyytyväinen minuun? Mieleni alkoi surisemaan kauhukuvista, mutta sitten kohotin katseeni maasta pudistaen päätäni. Minä uskon, että pärjäsin. Ja jos en, yritän pian uudestaan vielä ehompana, niin taitavana, että on pakko päästä.. Entä jos en silloinkaan onnistu? Varmasti onnistun, ei ole vaihtoehtoja! Mielessäni surisi jo tuleva maailman sota, mutta muistin sitten sen seikan, että minunkin pitäisi palata joskus kotiin, kotiklaanini, Eloklaaniin. Käännyn aukiolla siihen suuntaan, mistä tulimme ja lähdin aukiota ympäröiviin pusikoiden suojaan. Siellä kulkisi polku, jota pitkin kulkisin leiriin. Tunsin polun soraiset pikkukivet tassuissani, se oli silloin nuorena, ensimmäisinä kertoina ulkona käydessäni teräviltä kynsiltä, ja silloin mietin, miten kissat tallaavatkaan näitä polkuja vuodesta toiseen. Nyt ne eivät enään häirinneet minua, ja matkani soljui mukavasti kohti eloklaanin leiriä. Tyhjensin mieleni kaikesta turhasta, ja keskityin ympäristööni ja siihen, että milloinkohan hiirenkorva saapuisi takaisin. Tämä lehtikato alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää nämä. Ainahan se alkuun on hauskaa, kun tassuissa tuntuu kylmä lumimassa, mutta sitten tulee kaikki maailman ruokapulat, taudit ynnä muut ärsyttävät asiat. Miksiköhän semmoisia on? Ovatko ne pimeyden metsän kirous, vai tähtiklaanin rangaistus lakeja rikkoinelle. Mutta mitäköhän lakia vastasyntynyt pentu on rikkonut? Ehkä se tuli vanhempien mukana, nämä taudit. Että heidän vioistaan ja synneistään pennut saisivat kokea kauheita. Huokaisin itseeni turhautuneena. Mikä jumala minäkin luulen olevani? Olen vain ollut äkäinen , elämäänsä kyllästynyt teini, jolla on ongelmia klaanielämään tottumisessa. Mutta, voinhan aina muuttua. Vai voinko? Uskon muutoksen voimaan.
Nyt, jos olen kelvannut, vihdoin minusta tulee eloklaanin täysivaltainen jäsen. Mieleni lämpeni ajatuksesta ja vaikesin itsekseni kulkiessani reviirillä vienoon kehräykseen.
Minä teen sen, nyt tai en koskaan.

Palaan leiriin talsittuani sinne rauhallisesti. Leirissä on rauhaisaa, ja kaikki vaikuttaa olevan suhteellisen hyvin. Pennut kirmailevat ulkona iloisena, ne pennut joiden nimiä en muista. Oikeastaan muistan harvojen nimiä täysin oikein, ja vielä harvinaisempaa on se että tuntisin hyvin. Pitäisi varmaan laajentaa sosiaallista elinpiiriä, mutta en tiedä kestäisikö introvertin luonteeni sellaista.
Sitten, näen litteäkiven päällä liikettä. Henkäisen innostuneena.
Ehkä se olen minä? Ehkä on aikani. Mieleni teki pomppia kuin nuo pikkupennut täällä leirissä, mutta muistan että kysehän saattaa olla vaikka mistä muusta. Vaikka kuolonklaanin uhkauksesta sotaan? No epätodennäköistä se ehkä, mutta mistä sen tietää?
”Saapukoon jokainen Litteäkiven luo!” Kuulen mesitähden ulvaisun ja kirmaan lähemmäs litteäkivellä. Katselin ympärilleni täynnä lapsellista intoa, jonka yritän pitää hallinnassa. Sitten Mesitähden katse kohtaa minut, ja nostan pääni litteäkiven harjannetta kohti, missä päällikkö ylväästi seisoi. Kipitin arka hymy kasvoillani ylös kohti mesitähteö, varmentaen ilmeeni. Nyt ei olisi aikaa pelleillä.
”Minä Mesitähti eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi” mesitähti julisti tavalliseen tapaansa, mutta joka kerta se kuulosti niin kihelmöivältä, erityisesti kun itse olet kyseessä. En uskalla lähestulkoon hengittää.,Onko tämä totta? Onko? Onko? Ehkäpä…
Sitten kolli jatkaa juhlallisesti puhettaan
:” lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
Hetkeäkään odottamatta henkäisen sanat suustani varmana.
”Lupaan” julistan. Tassuissani virtasi iloinen energia, vaikka olinkin juuri saapunut auringonkierron pahimmasta hikilöylystä, jos ei sitä melkein hukkumista lasketa. Se oli melko noloa.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Huurretassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Huurresiipi Tähtiklaani kunnioittaa yritteliäisyyttäsi, ja päättäväisyyttäsi, joiden avulla olet osoittanut olevasi oiva tuleva soturi ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.”

Olen euforisessa tilassa, kun kuulen kissojen alkaavan hurraavan. Hiivin pois litteäkiveltä tajuamatta oikein mistään mitään. Olin niin…. Niin.. Onnellinen. Suurin unelmani. Pienestä Jää-pennusta varttui eloklaanin Huurresiipi-Soturi. Ja nimeni oli kaunis, ei liian femiininen muttei myöskään aivan omituisen kuuloinen. Huurresiipi, se sointuin kauniisti korviini.
Kuulenkin kehuja uudesta nimestäni, ja yritän tavoittaa katseellani mahlahallaa, joka kissalauman seasta hymyilee minulle sillä ylpeydellä, mikä yleensä on mestareilla nähdessään oppilaansa nousevansa soturiksi. Aurinko alkoi laskemaan, ja naamalleni saapuvat viimeiset auringonsäteet kaunistivat kasvojani. Siniset silmäni loistivat kuin tyyni ja kirkas vesi joessa poutasäänä. Kissoja parveili ympärilläni kysellen kaikenlaista. Mitä ajattelen siitä sun tuosta, mitä aion tehdä nyt näin isona, entä pennut, entä tuo ja tämä tämä. Vastasin kysymyksiin pirteästi, vaikkein oikein ollut kysymysten vastauksista varma. Mitä minä aion? Menestyä soturina ja näyttää taitoni ja älyni. Entä pennut…Noh en nyt tiedä, pitäisi olla aikamoinen kissaprinssi jos semmoiseen jaksaisin aloittaa. Pennut ovat vain hankalia, vaikka ovatkin ihan söpöjä. Noin suoraan en sentään vastannut ,mutta lähellä oli. Lopulta , vihdoinkin sain rauhan. Ja katsoin suruissani hetken aikaa lähistöäni. Missään ei ollut sukulaisia..ei minulla ole sellaisia, vaikka haluaisin. Oksakin on elämän hennon verhon toisella puolella..toivottavasti hän sai ikuisen rauhan. Sitten Mahlahalla tuli onnittelemaan minua. Nyökkäilin tuolle kunnioittavasti.
Vastailin iloisena tuollekkin, ja hetken aikaa juttelimme niitä näitä. Sitten tuokin lähti. Ja jäin yksin..Katsoin leirin suuta tietäen velvollisuuteni, minun täytyisi jaksaa valvoa. No, kyllä minä sellaisesta pärjäisin. Kävin hakemasta riistakasalta yhden särjen , ja aloin mutustelemaan sitä tyynenä. Joen jäähän pystyi kaivertamaan koloja, mistä kaloja sai napattua ovelasti mukaansa. Olin itsekkin kokeillut tälläistä taktiikkaa, ja ihan kätevää. Tykkäsin kalan mausta suuresti, vaikka ehkä haju voisi olla parempi. Noh, ketkään maalaistollot eivät ymmärrä kaloista mitään. Näin voi tunnistaa tollon ja järkevän kissan. Toki kaikilla on omat mieltymyksestä, myönnän.
Syön kalani ja lähden vartioon yöksi.

///1014 sanaaa!!!!!!! Tai 1013 en ole varma..Tai 1015

Kirjoittaja: Elandra

Olimme kertoneet Mesitähdelle seikkailustamme Kuuluolaan, mainitsematta tietenkään todellista syytä, joka oli vienyt meidät alunperin luolaan. Onneksemme päällikkö oli ollut ymmärtäväinen, eikä antanut meille rangaistusta. Toki hän oli maininnut, että mikäli Punatähti tulisi leiriin ja vaatisi tunkeilijoille – eli tässä tapauksessa meille – rangaistusta, hän joutuisi jotain pientä antamaan. Minulla eikä Lauhalaukalla ollut mitään sitä vastaan.
Kuten olimme arvelleet, Punatähti varapäällikköineen olivat käyneet Eloklaanin leirissä. En itse ollut ollut paikalla, mutta Lauhalaukka oli nähnyt koko tilanteen. Kuolonklaanin päällikkö ei ollut vaatinut meille rangaistusta. En tiennyt, olivatko kuolonklaanilaiset tietoisia siitä, että juuri minä ja Lauhalaukka olimme olleet Kuuluolalla. Enkä oikeastaan välittänyt tietääkään. Mitä vähemmän jouduin olemaan tekemisissä tiettyjen kuolonklaanilaisten kanssa, sitä parempi minun oli olla.
Viheryskä jylläsi yhä Eloklaanissa, muttei uusia sairastuneita ollut tullut neljsäsosakuuhun. Putouslaulu ja Aurinkopentu olivat parantuneet, ja enää pesässä oli vain muutama sairastunut. Olin huolissani Leimusilmästä, sillä olin kuullut parantajaoppilaan sairastuneen viheryskään. Viime lehtikatona meistä oli tullut ystäviä, ja hänen ansiostaan olimme taas Lauhalaukan kanssa väleissä. Oikeastaan oli myös Leimusilmän ansiota, että olin löytänyt uskon Tähtiklaaniin. Olin rukoillut esi-isiä, etteivät he ottaisi parantajaoppilasta luokseen. Se olikin ainoita kertoja, jolloin olin koskaan rukoillut Tähtiklaanilta apua.

Ravistelin päätäni palatakseni takaisin tähän hetkeen. Olin vajonnut kesken partion ajatuksiini. Vilkaisin nopeasti muita partion jäseniä. Sain huokaista helpotuksesta, kun kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota siihen, miten ajatuksissani olin ollut sitten leiristä lähdön jälkeen.
Minttuliekki oli nimennyt Lauhalaukan metsästyspartion johtoon, joten kolli kulki joukon edellä kohti nummia aivan koivumetsän rajaa pitkin. Lisäksemme varapäällikkö oli laittanut partioon Pehmoturkin, Hillasielun, Salamataivaan ja Yötassun. Saalisonni ei ollut viime aikoina ollut klaanimme sotureiden puolella. Mesitähti ei ollut rajoittanut toistaiseksi kenenkään syömisiä, mutta osa sotureista teki sitä oma-aloitteisesti. Minä mukaan lukien pyrin syömään vain silloin, kun olin oikeasti nälkäinen. Useina päivinä jaoin saaliin Lauhalaukan kanssa. Olimme viettäneet viime aikoina paljon aikaa toistemme seurassa, ja se tuntui hyvältä.
Ennen metsänrajaa Lauhalaukka pysäytti partion ja kääntyi puoleemme.
”Hajaannutaan tässä ja nähdään samassa paikassa viimeistään auringonlaskun aikaan. Toivotan teille kaikille hyvää saalisonnea”, oranssinkirjava kolli sanoi päätään nyökäyttäen. Kaikki lähtivät tämän jälkeen omille teilleen eri suuntiin. Seisoimme hetken kahdestaan vastakkain Lauhalaukan kanssa.
”Onnea myös sinulle”, totesin ja väläytin ystävälleni leikkisän hymyn, johon Lauhalaukka vastasi virnistäen. Kuin olisimme lukeneet toistemme ajatuksia, käännyimme molemmat yhtä aikaa ja lähdimme omiin suuntiimme.
En tosiaankaan ollut mikään hyvä saalistaja, joten jo pelkkä vainun saaminen tuntui tänään erityisen vaikealta. Tiesin, että minun olisi helpompaa saalistaa nummilla kuin metsässä. Vaikka lunta oli satanut viime aikoina paljon ja se vaikeutti juoksemista, metsässä saalistaminen vain tuntui haastavalta pelkkänä ajatuksenakin. Siellä edessä oli pensaita, juurakkoja, kiviä, varpuja ja ties mitä muuta, kun nummilla esteitä ei juurikaan ollut.
Kuljin kohti nummia, etäämmälle koivumetsästä. Eloklaanin raja oli oikealla puolellani melko kaukana. Ei tarvitsisi pelätä, että ylittäisin sen vahingossa, kun matkaa rajalle oli niin paljon. Uutta lunta ei ollut satanut muutamaan päivään, ja lämpötila oli hetkellisesti kohonnut eilen yllättävän korkealle. Se oli saanut pumpulimaisen hangen muuttumaan kovaksi. Koskemattoman hangen pinnalla oli ohut jääkerros, joka rikkoutui sen päälle astuessa, ainakin minun painostani. Kevyimmät oppilaat pystyivät kulkemaan hangen päällä uppoamatta. Minä tyydyin kulkemaan polkua pitkin, joka oli kaiketi jonkun aiemman partion tekele.
Lunta riitti silmän kantamattomiin, mutta yhtäkään saaliseläintä ei näkynyt. Lehtikadon aikaan jänikset olivat vaihtaneet ruskean turkkinsa valkoiseen. Ne maastoutuivat yllättävän hyvin lumeen. Haistelin ilmaa, mutten saanut kiinni yhtäkään tuoretta hajujälkeä.
Rasahdus jostain takaapäin sai minut säpsähtämään. Pysähdyin ja käännähdin nopeasti ympäri nähdäkseni, mikä tai kuka rasahduksen aiheutti. Se oli kuulostanut juuri siltä, kuin jokin olisi rikkonut jääkerroksen hangen päällä. Sydämeni takoi jännityksestä, enkä uskaltanut hievahtaakaan. Mikäli kyseessä olisi ollut jänis, se olisi varmasti jo jatkanut matkaansa. Mutta ketään tai mitään ei näkynyt. Yhtäkkiä oli aivan hiirenhiljaista. Hiljaisuuden rikkoi vain tuulen humina, kun se pyyhälsi nummien halki, pysähtyi hetkeksi leikittelemään turkillani, ja jatkoi taas matkaansa.
”Onko siellä joku?” huhuilin ääni väristen, mutten saanut vastausta.
Seisoin vielä hetken hievahtamatta paikoillani, ennen kuin jouduin toteamaan, ettei lähettyvillä ollut ketään. Siitä huolimatta jokin sai oloni hyvin epämukavaksi. Käännyin taas ympäri ja jatkoin matkaa eteenpäin. Vilkaisin vielä kerran taakseni, mutta ketään ei edelleenkään näkynyt.
Ravistelin päätäni ja naurahdin itsekseni. Olin kai tulossa vainoharhaiseksi ja kuulin vain omiani.

Metsästyspartio ei päättynyt toivomallani tavalla. Auringonlaskun hetki koitti, enkä ollut saanut kiinni ainuttakaan saalista. Olin vaellellut nummilla etsien vainua eläimistä, mutta niitä oli tänään harvinaisen vaikea löytää. Yhtä jänistä olin seurannut hyvän matkaa, mutta kuin tyhjästä eteeni oli ilmestynyt Hillasielu, joka oli saanut jäniksen kiinni. Valkea kolli oli pahoitellut huomattuaan minut, mutten ollut ollut hänelle lainkaan vihainen. Pääasia oli, että jänis oli saatu kiinni. Siitä riittäisi syötävää monelle kissalle.
Istuin paikassa, jossa olimme kaikki lähteneet eri suuntiin. Minua ennen paikalla oli ollut Hillasielu, joka oli vielä kerran pahoitellut aiempaa kohtaamistamme. Vaikkei kollilla ollut syytä pahoitella, se tuntui melko hyvältä. Eloklaanissa kissat välittivät muiden tunteista, toisin kuin Kuolonklaanissa. Synnyinklaanissani tällaisessa tilanteessa olisin varmasti saanut vain vihaisen katseen ja valitusta siitä, miten surkea saalistaja olinkaan. Vaikka se olikin totta, ei sen kuuleminen koskaan ollut tuntunut hyvältä.
Odotimme enää vain Pehmoturkkia ja Yötassua, kaikki muut olivat saapuneet kohtaamispaikalle. Olin toistaiseksi ainoa, joka ei ollut saanut kiinni mitään. Lauhalaukka oli saanut kiinni oravan, ja Salamataivas hiiren ja varpusen. Odotellessamme Pehmoturkkia ja hänen oppilastaan, jutustelimme nelistään niitä näitä viheryskästä, lehtikadosta ja huonosta saalisonnesta.
Viimein kaksi jäljellä olevaa partiolaista saapuivat. Heidän saalisonnensa oli selkeästi ollut parempi kuin muiden, sillä soturi oppilaineen olivat saaneet kaiken kaikkiaan viisi saalista, vaikkakin kaikki olivat pieniä metsän eläimiä, mutta se oli kuitenkin enemmän kuin muilla.
Paluumatka leiriin kävi nopeasti. Minä kuljin partion perällä. Olin taas aivan varma, että kuulin oksan rasahtavan jossain lähistöllä. Mutta kun pysähdyin ja yritin etsiä, mikä äänen oli aiheuttanut, mitään ei näkynyt. Muu partio pysähtyi, muttei kukaan tuntunut piittaavan kuulemastani. He kuittasivat sen olleen vain jokin eläin, joka oli astunut oksan päälle. Siitä huolimatta, jokin sai oloni epämukavaksi. Olin aivan varma, että joku seurasi meitä tai sitten olin vain tulossa hulluksi.

Kului taas muutama päivä. Päiväni kuluivat lähinnä Huurretassun harjoituksissa, partioidessa tai Lauhalaukan kanssa aikaa viettäen. Oppilaani oli siinä pisteessä koulutustaan, että hän ansaitsisi soturinimensä lähiaikoina. Hän hallitsi kaikki ne taidot, mitä soturi tarvitsi. Nykyään harjoitukset olivat olleet lähinnä vain saalistamista ja taistelutaitojen parantamista.
Lähes aina leirin ulkopuolella ollessani, minusta tuntui siltä, kuin joku olisi seurannut minua. Kuitenkaan jälkiä reviirillä olevasta tunkeilijasta ei ollut. Yksikään partio ei ollut ilmoittanut vieraan kissan hajujäljistä Eloklaanin reviirillä. Aloin jo oikeasti kuvitella, että olin tulossa hulluksi. Jokainen oksan rasahdus sai minut varpailleni, en tuntenut enää oloani lainkaan turvalliseksi leirin ulkopuolella.
”Huomenta”, Lauhalaukka tokaisi astellessaan luokseni leirin pääaukiolla. Se sai minut säpsähtämään. Käännyin minua takaapäin lähestyneen soturin puoleen säikähtäneenä.
”Onko kaikki hyvin?” oranssinkirjava kolli kysyi ja kurtisti kulmiaan. Olin häpeissäni. En koskaan ollut ollut näin säikky, ja nyt olin sitä aivan turhasta. Yritin hymyillä kollille, mutta kasvoilleni noussut ilme muistutti lähinnä irvistystä, kuin olisin syönyt jotain pahanmakuista. Kun Lauhalaukan kasvoille nousi huolestunut ilme, lakkasin yrittämästä ja huokaisin päätäni pudistellen.
”Olen aivan varma, että olen sekoamassa. Minusta tuntuu, kuin joku seuraisi minua lähes aina, kun astun ulos leiristä. Kuulen askeleita, oksien rasahtelua ja vaikka mitä, mutta aina kun katson, ketään ei näy”, huokaisin samalla, kun kaivoin hermostuksissani käpälälläni kuoppaa maahan.

//Lauha?
// 1151 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Lieskakajo kertoi, että harjoittelisimme tänään helppoja liikkeitä. Se oli helpotus, toisaalta se olikin odotettavissa – emme tietenkään harjoittelisi mitään kovin vaikeaa, vaikka olinkin sitä pelännyt.
”Kuvitellaan tilanne, jossa klaanitoverisi on jäämässä alakynteen vihollista vastaan”, Lieskakajo aloitti. ”Sinun ensisijaisena tehtävänäsi on keskeyttää tilanne ja antaa näin aikaa toverillesi joko valmistautua jatkamaan taistelua tai vetäytymään pois tilanteesta.”
”Koska vihollisen huomio on muualla, suuremman kissan on helppoa yksinkertaisesti syöksyä häntä kohti ja kaataa hänet”, Minttuliekki jatkoi ja asettui seisomaan vähän matkan päähän Lieskakajosta. Seurasin katseellani, miten mestarini ponnisti loikkaan kohti punertavaa naarasta ja onnistui kaatamaan tämän kyljelleen. Minttuliekki nousi ketterästi seisomaan pudistellen lunta turkiltaan ja kiinnitti katseensa minuun.
”Tämä liike ei onnistu helposti pienikokoiselta kissalta kuten sinulta, Kultatassu. Vastustajasi on todennäköisesti sinua suurempi, joten sinun on vaikeaa saada hänet nurin”, Minttuliekki selitti ja vilkaisi sitten Ampiaistassua. ”Sinulle liike on hyödyllisempi, mutta harjoittelemme tänään toista liikettä, jota voitte käyttää kohdatessanne itseänne suuremman vastustajan. Tämä liike on tehokas suurenkin vastustajan kanssa. Käytän nyt liikettä Lieskakajoa vastaan.”
Mestarimme siirtyivät taas toisiaan vastapäätä aukiolla. Hetken päästä Minttuliekki otti vauhtia ja hyppäsi Lieskakajoa kohti. Sen sijaan, että hän olisi yrittänyt kaataa mestarini, Minttuliekki tarrasi kiinni Lieskakajon selkään kynsillään. Ennen kuin varapäällikkö ehti tehdä vahinkoa, Lieskakajo kierähti selälleen, jolloin Minttuliekki hyppäsi kauemmas.
”Noin. Siinä näitte myös liikkeen, jolla vastata tällaiseen hyökkäykseen”, Lieskakajo sanoi turkkiaan ravistellen. ”Hyökkääjä hyppää toista kohti ja tarraa kynsillään tämän turkkiin. Tällöin hänelle avautuu tilaisuus kynsiä tai purra vastustajaansa. Puolustaja voi torjua tämän liikkeen kyyristymällä ja kierähtämällä vastustajansa päälle.”
”Molempien on oltava nopeita onnistuakseen toisen voittamisessa. Jos et ehdi vastustajasi alta pois, voit pahimmillaan tukehtua hänen painonsa alle. Toisaalta, jos ehditkin väistää pois hänen altaan ja vastustajasi on hidas, pääset käsiksi hänen vatsaansa.”
En pitänyt siitä, miten väkivaltaiselta mestarien puhe kuulosti. En uskonut, että tässä metsässä oli ketään, joka tosissaan haluaisi tukehduttaa vihollisensa, vaikka olinkin kuullut kuolonklaanilaisten olevan armottomia. Pelkäsin myös, että satuttaisin Ampiaistassua kynsilläni.
”Olette suunnilleen saman kokoisia, joten molempien pitäisi onnistua harjoittelemaan sekä hyökkäävää että puolustavaa liikettä”, Minttuliekki sanoi mietiskellen. ”Kultatassu aloittakoon hyökkääjänä. Ota hiukan vauhtia mutta älä kuitenkaan liikaa, jotta tilanteen realistisuus säilyy. Ensimmäisellä yrityksellä riittää, että yrität selviytyä Ampiaistassun kierähtämisestä. Ampiaistassu, muista nousta nopeasti kierähdettyäsi.”
Nyökkäsin hiukan hermostuneena ja astelin Ampiaistassua vastapäätä aukiolle. Leikeistämme tiesin Ampiaistassun olevan minua nopeampi, joten minun oli todellakin tehtävä parhaani onnistuakseni liikkeessä. Henkäisin syvään keskittyneenä ja syöksähdin eteenpäin oppilastoveriani kohti. Ponnistin loikkaan ja tarrasin Ampiaistassun turkkiin hellästi kynsilläni. En kuitenkaan ehtinyt harkitakaan väistöliikettä, kun tunsin kollin jo kaatuvan allani. Päästin yllättyneen huudahduksen, mutta ennen kuin jäin oppilaan alle, ehdin kuin ehdinkin hypähtää kömpelösti pois hänen altaan. Nousin ripeästi ylös, mutta niin nousi Ampiaistassukin, enkä olisi enää kerennyt aloittamaan uutta hyökkäystä. Vilkaisin nopeasti oppilaan turkkia varmistaakseni, etten ollut tarrannut häneen liian kovasti, ja käännyin sitten mestarien puoleen odottavaisena.
”Hyvä yritys”, Lieskakajo kehaisi, mutta kuulosti siltä, että oli odottanut hiukan sujuvampaa suoritusta. ”Seuraavalla kerralla älä jää epäröimään, Kultatassu. Ampiaistassu oli kyllä nopea, mutta jos olisit itse ollut terävämpänä, olisit ehkä ehtinyt tehdä iskun tai pari. Selvisit kuitenkin tilanteesta ehjin nahoin, joten sanoisin, että tämä oli ensimmäiseksi yritykseksi onnistunut.”
Nyökyttelin ja tunsin oloni hiukan paremmaksi kuultuani mestarini palautteen. Hän oli kuitenkin oikeassa myös puutteistani; olin tosiaan hyökätessäni harkinnut liikaa liikkeitäni ja etenkin sitä, etten satuttaisi Ampiaistassua.
”Seuraavaksi on Ampiaistassun vuoro hyökätä”, Minttuliekki opasti ja istui taas aukion laidalle antaen meille tilaa. Asetuimme jälleen vastakkain ja katsoin ystävääni keskittyneenä. Minun oli oltava aiempaa nopeampi, jos halusin selvitä Ampiaistassun hyökkäyksestä kunnialla.

//Amppari?
//559 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Nukuin yön kärsimättömästi, olin niin innoissani siitä kun pääsen vihdoin pois parantajanpesältä. Aamulla idotin kärsimättömädti Liljatuulen tarkastusta. Kun naaras saapui kohdalleni, vastasin kaikkiin kysymyksiin rehellisesti.
”Saatan sinut oesällesi” hän maukaisi minulle lempeästi.
Nousin vuoteelta ja köpöttelin naaraan peräässä kun hän saattoi minut pesälle. Tiirailin ympärilleni ja etsin katseellani Hiilihammasta, mutta kollia ei näkynyt missään. Kai hän oli mennyt partioimaan tai jotain. Tunsin ilon kuohahtavan sisälläni kun näin tutun ja rakkaan oentutarhan. Kävelin sisälle ja katselin ympärilleni. Tyhjää… Liljatuuli oli jo kiirehtinyt muiden potilaiden luo ja tuijotin taakseni hölmistyneenä. Käperryin vuoteelle, mutta minulle tuli vilu. Pörhistin ohutta karvapeitettäni ja tassutin klaaninvanhimpien pesään. Kuljin määrätietoisesti Kirsikkakuonon viereen ja kävin makuulleni. Naaras näytti hiukan yllättyneeltä, mutta rauhoittui. Hiilloskatse katseli minua kylmästi ja Nokilintu iloisesti. Minua hiukan harmitti, kun muut pääsivät oppilaiksi. Mutta olin paljon nuorempi kuin he. Kirsikkakuono nuolaisi päälakeani ja otti mukavamman asennon. Minusta tuntui mukavalta makoilla pitkästä aikaa toisen kissan lämmössä. Vaikka se kissa ei ollutkaan Minttuliekki. Hän oli varmaan päässyt mestariksi. Suljin silmäni onnellisena. Oli ihanaa olla terve!

//168 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Lunta oli satanut koko aamun, ja itse kullakin oli ollut vaikeuksia suoriutua askareistaan sen vuoksi. Minttuliekki oli laittanut minut aurinkohuipun partioon Kuuvarjon, Ruskalinnun ja Pohjaharhan kanssa. Koska minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, olin jo siirtynyt piikkihernetunnelin lähistölle odottelemaan muita partion jäseniä.
Jonkin ajan kuluttua Pohjaharha kömpi ulos soturien pesästä ja lähti tulemaan minua kohti. Nuori kolli nyökkäsi minulle kohteliaan tervehdyksensä, mihin vastasin pienellä hymyllä. Entinen oppilaani kysyi vointiani ja kertoi rukoilleensa Tähtiklaania säästämään mahdollisimman monta viheryskältä tänä vuonna. Pohjaharhasta oli kasvanut varsin huomaavainen soturi. Edessäni ei ollut enää se sama surkean näköinen pentu sairasaukiolta, vaan raavas kolli. Olin hänestä todella ylpeä.
”Voin oikein hyvin, kiitos kysymästä”, vastasin takaisin samalla kohteliaalla tavalla, jolla hän puhutteli minua. ”Tänä vuonna Tähtiklaani on vaatinut jo valitettavan monta uhria, mutta eiköhän tämä tästä. On vain uskottava, että parantajamme saavat taudin pian taltutettua.”
Pohjaharha nyökytteli päätään myötäilevästi. ”Niin.”
Vilkaisin vaivihkaa soturien pesän suuntaan: ei vieläkään merkkiä kahdesta muusta partioon tulijasta. No, ainakin minulla olisi enemmän aikaa vaihtaa kuulumisia Pohjaharhan kanssa. Siitä asti, kun kolli oli nimitetty soturiksi, emme olleet ehtineet juuri juttelemaan. Toisaalta hänen nimityksensä jälkeen oli ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä: Ampiaispentu oli pudonnut jokeen, pentutarha ja klaaninvanhimmat olivat joutuneet eristyksiin ja klaanissa jylläsi epidemia.
”Onko soturina oleminen ollut sellaista kuin olet sen kuvitellut olevan?” kysyin Pohjaharhalta ja katsahdin jälleen häneen. ”Huomaan, että olette tänään ahkeroineet Väärävarjon kanssa”, lisäsin heti perään ja nyökkäsin tuoresaaliskasaa kohti, tai paremminkin kohti paikkaa, jossa sen olisi pitänyt olla. Siinä oli vain kaksi saalista, joiden tiesin olevan Väärävarjon ja Pohjaharhan varhaisen metsästysretken tulosta.

//Pohja?
//253 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leimusilmä: 13kp –

Lauhalaukka: 4kp –

Omenahuuma: 18kp –

Ampiaistassu: 34kp! –

Aurinkopentu: 15kp –

Hiilihammas: 5kp –

Mesitähti: 10kp –

Kultatassu: 8kp –

Laventelitassu: 19kp –

Pohjaharha: 20kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Oppilasnimityksistäni oli kulunut jo muutama päivä. Minttuliekki oli esitellyt minulle toisena oppilaspäivänäni reviirin rajat. Saman päivän aikana hän oli pitänyt ensimmäiset harjoituksemme. Olin aina pitänyt saalistamista yksinkertaisena ja helppona hommana, mutta totuus sen helppoudesta oli valjennut nopeasti. Oli hirveästi muistettavia asioita, jotka vaikutttivat kaikki lopputulokseen. Oikean asennon ja kävelytavan löytäminen oli ollut haastavaa, mutta kun ne alkoivat sujua, koko homma tuntui taas helpommalta. Minttuliekki oli kehunut minua, kun olin ymmärtänyt jäljittämisen salat niin nopeasti. Sinä päivänä en ollut saanut ainuttakaan saalista kiinni, mutta olin päässyt aivan lähelle hiirtä, joka loppujen lopuksi oli päässyt karkuun. Armollinen mestarini oli vakuuttanut, että olin kuitenkin suoriutunut harjoituksista hyvin.
Eilen olin päässyt ensimmäiseen partiooni ja Minttuliekki oli opettanut taistelun perusteita. Päivät oppilaana olivat olleet rankkoja, ja tänä aamuna herätessäni lihaksiani oli jomottanut inhottavasti. En tietenkään voinut kertoa siitä kenellekään, sillä olimme lähdössä yhteisharjoituksiin Lieskakajon ja Kultatassun kanssa!
Mestarimme johdattivat meidät ulos leiristä. Kultatassu pysytteli mestarinsa kintereillä, ja Minttuliekki antoi minun kulkea oppilastoverini takana. Ilokseni hunajanvärinen naaras oli kääntynyt minun puoleeni ja esittänyt kysymyksen voinnistani. Olin kuullut kysymyksen Kultatassun suusta monta kertaa parantumiseni jälkeen, viimeksi eilen iltapalan aikaan. En ottanut nokkiini ystäväni huolehtivaisuudesta, vaan hymyilin Kultatassulle leveästi.
”Aivan yhtä terveesti kuin eilenkin, ei sinun tarvitse huolehtia”, vakuuttelin, vaikka todellisuudessa Kultatassun huolehtiminen tuntui erittäin hyvältä. Oli mieltä lämmittävää huomata, miten hunajanvärinen naaras oli kiinnostunut minun voinnistani.
”Olen niin hyvässä kunnossa, että aion voittaa nämä harjoitukset!” rehvastelin isoon ääneen niin tohkeissani, etten huomannut Lieskakajon ja Kultatassun pysähtyneen. Olin vähällä törmätä ystävääni, mutta onnistuin juuri ja juuri väistämään hänet astumalla ulos hankeen tehdyltä polulta. Kompastuin jalkoihini ja lensin nurin koskemattomaan hankeen.
”Oletko kunnossa?” Kultatassun kysymys ei yllättänyt. Rämmin takaisin polulle ja ravistelin lumet turkistani ja käännyin naaraan puoleen virnistäen.
”No niin, eiköhän sitten aloiteta harjoitukset. Olette molemmat soturikoulutuksen alussa, joten harjoittelemme tänään yksinkertaisia, mutta erittäin toimivia liikkeitä, joilla voitte tarpeen tullen puolustaa itseänne ja muita. Tarkoituksena on, että molemmat pääsevät vuorotellen hyökkäämään ja puolustamaan”, Lieskakajo totesi ja viittoi meidät perässään edessämme olevalle aukiolle. Seurasin riemuissani Kultatassua, joka vaikutti hyvin rauhalliselta minuun verrattuna. En pitänyt taistelusta, mutta halusin ajatella harjoitukset lähinnä leikkinä, aivan kuten olimme leikkineet pentutarhallakin.

//Kulta?
// 347 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Herätys”, ääni repi minut pois viherlehden aikaisesta metsästä takaisin hämärään sotureiden pesään. Raotin hitaasti silmiäni ja erotin vaalean hahmon seisovan edessäni. Väärävarjon meripihkainen katse tuntui porautuvan suoraan syvälle sieluuni, kun katsoin kollia unenpöpperöisenä.
”Lähdetään saalistamaan”, soturi tokaisi hiljaa, jottei herättäisi muita pesässä nukkuvia sotureita, ”odotan sinua pesän ulkopuolella.”
Nousin hartaasti venytellen ylös kehoni lämmittämältä sammalvuoteelta. Ilma sotureiden pesässä oli melko viileää, mutta lähekkäin nukkuvien sotureiden ruumiinlämpö lämmitti toinen toistaan. Oma vuoteeni sijaitsi pesän sisäänkäynniltä katsottuna vasemmalla, ei kuitenkaan aivan pesän laidassa, muttei myöskään sen keskellä. Enemmistö Eloklaanin sotureista tuhisi yhä omilla vuoteillaan, joka kertoi, etteivät partiot olleet vielä lähteneet.
Miksi Väärävarjo oli herättämässä minua saalistamaan näin aikaisin? Lähdin ottamaan siitä selvää lähtemällä liikkeelle kohti pesän uloskäyntiä. Jouduin kulkemaan muutaman soturin ohitse, yritin ohittaa heidät mahdollisimman hiljaa.
Astuin ulos sotureiden pesästä kylmään pakkasilmaan. Kehoni tärisi kylmästä, ja olisin enemmän kuin mielelläni palannut takaisin lämpimään pesään, ellei Väärävarjo olisi odottanut minua. Valkea kolli istui pesän sisäänkäynnin lähellä ja viittoi minut perässään kohti leirin uloskäyntiä.
Pääaukio oli lähes autio, vain yövartiossa olleet Salamataivas ja Tuulikuiskaus istuivat hiirenhiljaa aloillaan. He vartioivat leiriä puhumatta, kuten vastanimittyjen sotureiden kuuluikin tehdä.
Totuttuani kylmyyteen, pesän ulkopuolella oleminen ei ollut enää niin kamalaa. Kuljin ripein askelin isäni jalanjäljissä piikkihernetunneliin. Yöllä oli satanut lunta, ja lumisade jatkui yhä. Onneksemme hiutaleet leijailivat maahan kaikessa rauhassa, eli sää oli ihan hyvä saalistamiselle. Muiden tekemät polut erottuivat kohtalaisen hyvin vastasataneen lumen alta, joten kuljimme niitä pitkin.
”Leirissä ei ollut lainkaan tuoresaalista”, Väärävarjo vastasi kysymykseeni, jota en ehtinyt edes esittää, ”Okraviiksi ja Kaurisuni sairastuivat eilisiltana viheryskään. Ajattelin olla hyödyksi ja saalistaa klaanille hieman ylimääräistä tuoresaalista.”
Olin yllättynyt kuullessani nuo sanat juurikin Väärävarjon suusta, mutten sanonut sitä ääneen. Koin, ettei minulla ollut mitään oikeutta epäillä isääni, hänen tekojaan ja niiden tarkoitusperiä.
”Se on hyvä ajatus, klaani tarvitsee kaiken ylimääräisen tuoresaaliin”, totesin päätäni tyytyväisenä nyökytellen. Käytin mielelläni vapaa-aamuni saalistamiseen, sillä tiesin siitä olevan klaanille paljon hyötyä. Lehtikadon myötä myös tuoresaaliin määrä oli vähentynyt. Vaikkei Mesitähti ollut antanut käskyä säännöstellä ruokaa, olin vähentänyt omaa syömistäni jonkin verran. Söin nykyään vain silloin, kun olin oikeasti nälkäinen ja korkeintaan kaksi kertaa päivässä. Minä pärjäsin vähemmällä, toisin kuin nuoret kissat, jotka tarvitsivat kaiken riistan kasvaakseen.
Väärävarjo johdatti meidät joen yli kohti Koivumetsää. Matkan aikana silmäilin koskematonta lunta, yrittäen etsiä tuoreita eläinten jälkiä. Kuten sanottu, kaikki saalis oli nyt tarpeen. Epäonnekseni en nähnyt lainkaan tuoreita jälkiä, ainoastaan sellaisia, jotka hädin tuskin erottuivat tuoreen lumen alta. Ei ollut järkeä lähteä seuraamaan vanhoja jälkiä, sillä ne saattoivat viedä ties kuinka kauas.

Olimme hajaantuneet Koivumetsässä omille teillemme saalistamaan. Olin löytänyt nopeasti tuoreet hiiren jäljet ja seurannut niitä, kunnes olin löytänyt pitkähäntäisen, pienen metsäneläimen. Hiiri oli kaivellut jotakin pähkinäpensaan juurella niin keskittyneesti, ettei se huomannut lähestyvää vaaraa, eli minua. Hiiri oli ollut helppo saalis, mutta siihen oli kuin olikin hyvä saalisonneni päättynyt. Kuten olimme isän kanssa sopineet, jatkoimme saalistusta aina auringonnousuun saakka. Löysin muutamat potentiaaliset jäljet, mutta kun olin löytänyt jäljittämäni eläimet, kaikki kolme olivat aivan väärällä hetkellä huomanneet minut ja päässeet karkuun.
Lumisade ei tuntunut hellittävän, ennemminkin se vain voimistui koko ajan. Nyt hiutaleet putoilivat taivaalta miltei vaakatasossa, eikä sitä enää voinut kutsua kauniiksi leijailuksi. Uskoin sen olevan Tähtiklaanin merkki siitä, että saalistus oli minun osaltani nyt tässä. Palasin takaisin aukiolle, jossa olin viimeisen kerran nähnyt Väärävarjon.
Kolli oli odottanut minua rähjäisen oravan kanssa. Kehuin hänen saalistaan, vaikkei se ollutkaan kummoinen. Koko paluumatkan isä valitti siitä, miten vähän saalista metsässä oli ja miten huono onni Eloklaanilla oli ollut tänä lehtikatona. En voinut kieltää, etteikö hän olisi ollut negatiivisten puheidensa kanssa oikeassa. Pelkäsin, että huono saalistilanne ja viheryskä olivat jonkinlainen merkki Tähtiklaanilta, että olimme tehneet jotakin väärin.
”Noh, ei saa vaipua synkkyyteen. Olen tyytyväinen niin kauan, kun minun perheelläni on kaikki hyvin”, valkea kolli oli sanonut juuri ennen kuin saavutimme leirin piikkihernetunnelin. Tiesin, että hän oli viitannut perheellään niin myös minuun kuin Mesitähteen, hänen perheeseensä ja Liljatuuleen. Oli outoa ajatella, että Eloklaanin päällikkö oli minun isäni pentu, minun velipuoleni. Vaikka olimmekin sukulaisia, en olettanut saavani koskaan mitään erityiskohtelua, enkä sitä ollutkaan saanut.
Leiriin saavuttuamme olimme vieneet saaliimme tuoresaaliskasaan, joka edelleen huusi tyhjyyttään. Kaksi saalista ei ollut paljoa, mutta se oli edes jotakin. Ainakin kolme kissaa saisi vatsaansa täytettä niistä, jotta jaksoi seuraavaan ateriaan saakka. Vaikka nälkä oli kurninut vatsassani, jätin saaliit joillekin muille. Olin jakanut myöhään eilen illalla Hillasielun kanssa varpusen, joten seuraava ateria sai vielä odottaa.
Väärävarjo oli hetken seurassani, mutta lähti nopeasti omille teilleen. Kolli kertoi vain, että tällä oli jotain tärkeää tehtävää. Kuten tapoihini kuului, en kysellyt turhia, vaan hyvästelin isäni ja annoin hänen lähteä tekemään tehtäviään.
Paikalla ollessa kylmä pureutui ohuen turkkini läpi ja sai minut palelemaan. Kylmyyteen ei helpottanut lumisade, joka olisi varmasti peittänyt minut alleen, ellen olisi lähtenyt liikkeelle. En halunnut vilustuttaa itseäni turhaan, joten palasin vielä hetkeksi lepäämään sotureiden pesään. Se oli tyhjentynyt, ja enää vain muutama soturi nukkui sammalvuoteillaan ympäri pesää. Minttuliekki oli ilmoittanut minut aurinkohuipun partioon Hiilihampaan, Kuuvarjon ja Ruskalinnun kanssa.

En saanut unen päästä kiinni, mutta loikoilin sammalvuoteellani partion alkuun saakka. Ennen partioon lähtöä suin pesässä vielä turkkini siistiksi.
Leirin pääaukiolle päästyäni sain huomata, että lumisade oli taas hellittänyt. Taivas oli pilvien peitossa ja sää oli varsin harmaa. Valkeat lumihiutaleet leijailivat taas tanssien taivaalta kohti maata. Suunnatessani piikkihernetunnelia kohti, huomasin Hiilihampaan odottavan siellä jo. Kohtasin entisen mestarini kohteliaasti nyökäten, johon Hiilihammas vastasi pienellä hymyllä.
”Tervehdys, miten sinä voit?” esitin kohteliaan kysymyksen entiselle mestarilleni, ”olen rukoillut Tähtiklaania, että mahdollisimman moni säästyisi tänä vuonna viheryskältä.”

//Hiili?
// 888 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Herääminen oppilaiden pesästä onnistui aina antamaan energiapiikin. Olin niin innoissani siitä, että minut ja sisareni sekä pentutarhan muutama muu toveri oli vihdoinkin nimitetty oppilaiksi. Olin kieltämättä jo alkanut kyllästymään pentutarhassa kykkimiseen päivästä toiseen. Oppilaana oli niin paljon kiinnostavampaa, kun aamulla harvemmin tiesi, minne tassut lopulta kuljettaisi päivän mittaan.
Ainut huono puoli, mitä pystyin miettimään, oli tällä hetkellä vallitseva kylmä sää. Oppilaiden pesässä sitä harvemmin huomasi, kun sai nukkua lähellä toisia ja hyötyä heidän lämmöstään, mutta heti pesän ulkopuolella kylmyys iski syvälle luihin. Turkkini oli turhan ohut tällaisiin pakkasiin.
Oppilaiden pesässä nukkuvien rauhallinen tuhina olisi voinut pitää minut lämpimällä sammalvuoteella pidempään, mutta takaraivossani kaikuivat mestarini sanat aamuharjoituksista. Kampesin itseni ylös ja ulos pesästä, jonka ulkopuolella mestarini jo odotti minua.
“Lähdetään heti niin ehditään ennen aurinkohuippua takaisin”, Salviakatse sanoi ja lähti jo kohti leirin uloskäyntiä. Mestarini oli kovin hiljainen tapaus. Hän ei tuntunut haluavan puhua minulle mistään muusta kuin koulutuksestani. Aluksi hänestä oli tullut jopa koppava kuva, kun hän ei ollut malttanut edes vastata kysymyksiini. Nyt hän kuitenkin vaikutti jo ihan mukavalta. En minä hänestä mitään pahaa, mutta kävi aika silloin tällöin pitkäksi, kun joutui olemaan tuppisuuna hänen seurassaan.
Leirin ulkopuolella oli ihmeellistä. En missään vaiheessa voisi saada tarpeeksi kasvoihin kajoavasta tuulenvireestä tai polkuanturoita kipristelevästä valkoisesta lumipeitteestä. Tuntui oudolta nauttia niinkin ikävästi kehoani kohtelevista asioista, mutta ne saivat oloni tuntumaan vapaalta. Kaikki ympärillämme oli Eloklaanin. Tai no, rajalle asti. Mutta se mikä oli Eloklaanin, oli vapautta minulle – ja siitäkös minä nautin.
Yritin parhaani mukaan pysytellä Salviakatseen perässä. Hopeanharmaa tabbykuvioinen häntä oli monta askelta edellä. Kirpeä ilma tuntui polttavan keuhkoissa, kun yritin kiriä mestariani kiinni. Huomasin naaraan välillä hidastavan vauhtiaan, jotta pääsin lähemmäs, mutta sitten jatkavan taas normaalia nopeuttaan. Hidas minä olin kuin mikä. Se oli tullut selväksi jo ensimmäisenä päivänä, kun Salviakatse oli tutustuttanut reviirin.
“Minne asti olemme matkalla?” huohotin eteenpäin. Jouduin siristelemään silmiäni, sillä uusi lumisadekuuro oli alkanut. Valkoista höttöä tuntui tipahtelevan taivaalta vähän väliä.
“Hieman edempänä on puu, mistä on helpoin aloittaa kiipeämisen harjoittelu”, toinen hiukkasi ja katsahti nopeasti suuntaani.
“Eikö mikä tahansa puu kelpaisi? Tässähän olisi useampiakin vaihtoehtoja. Tarvitsisi lähteä reviirin toiselle laidalle jonkin yksittäisen puun takia”, tokaisin huvittuneena. Salviakatse kuului vain hymähtävän. Tai sitten naaras mumisi jotain, mitä en sattunut kuulemaan. Tästä osasta mestariani en pitänyt. Tylsäksihän aika kävisi hänen kanssaan, jos koko oppilasaikana saisin kestää näin paljon hiljaisuutta. Salviakatse oli kuitenkin osoittautunut eteväksi mestariksi, ja tiesin, ettei ollut minun paikkani kyseenalaistaa isäni päätöstä valikoida juuri hänet siirtämään tietonsa minulle. En ikinä voisi syyllistää Mesitähteä sellaisesta, en ikinä. Tiesin, ettei isäni antaisi minulle, eikä kenellekään muullekaan kanssaklaanilaiselle epäpätevää mestaria. Se nyt oli selvä.
“Noin, olemme perillä. Nyt kun puiden rungot ovat jäässä tämä saattaa olla astetta hankalampaa. Näytän sinulle ensin mallia, niin pääset sitten kokeilemaan.” Salviakatse ei paljoa odotellut, sillä hetkessä hän oli jo kynsin kiinni puun rungon uurteissa. Puu näytti vanhalta ja uskoin naaraan valinneen sen juuri uurteiden vuoksi. Ne näyttivät auttavan häntä kipuamaan ensimmäiselle oksalle, seuraavalle ja rynnistämään runkoa pitkin takaisin alas.
“Näyttää varsin helpolta”, irvistin, vaikka todellisuudessa koko homma enemmänkin hirvitti minua.
“Selvä sitten, ole hyvä. Muista, että kyntesi auttavat sinut ylös. Käytä tasapainoasi hyväksi ja kerää voimia ensimmäisen oksan kohdalla. Kolmannelta voit jo palata takaisin”, keltasilmä neuvoi. Syvään huokaisten lähdin suorittamaan tehtävää. Ensin kokeilin upottaa kynteni puuhun takatassut tukevasti maassa. Jäiseen kaarnaan oli kuitenkin vaikeaa upottaa kynsiä. Toistin mielessäni, että Salviakatse oli juuri onnistunut kiipeämisessä, joten tulisin onnistumaan minäkin. Ponnistin takajaloillani ja kipusin ensimmäiselle oksalle. Se vaati hurjasti voimaa. Katsoin seuraavaa oksaa. Olin jo melko korkealla, sillä puun oksat alkoivat vasta ylempää. Lähdin kapuamaan runkoa pitkin, mutta en enää jaksanut pitää kynsillä kiinni. Ponnistin kohti oksaa ja kuulin samalla alhaalta Salviakatseen huudon:
“Älä hyppää!”
Kynteni eivät edes ehtineet hipaista oksaa, kun huomasin paiskautuvani voimalla lumiseen maahan. Nousin nopeasti ylös säikähtäneenä ja aloin köhimään lunta ulos suustani.
“Oletko kunnossa?” mestarini kuulosti jopa hieman huolestuneelta. Vasta naaraan sanojen jälkeen tulin tietoiseksi kehostani ja siitä, kuinka etutassuani alkoi kolottamaan. Nostaessani sen ylös en kuitenkaan tuntenut sen enempää kipua.
“Pystytkö liikuttamaan sitä?” Salviakatse kysyi. Ojensin jalkaa, eikä se tuntunut pahalta. Helpottunut olo ympäröi kehoni.
“Se taisi vain ottaa vähän enemmän osumaa. Ei siihen satu. Ajattelin vain tässä katsos alkaa linnuksi, kun niillä tuntuu olevan niin hauskaa lennellä ympäriinsä”, sanani saivat mestarini pudistelemaan päätään. Hän kuitenkin vaikutti vähän huvittuneelta tai sitten se oli vain helpotus siitä, ettei hän ollut laittanut oppilastaan telomaan itseään heti ensimmäisissä kiipeilyharjoituksissa.
“Eiköhän tämä riitä tällä kertaa, niin saat levätä kunnolla ennen huomisia harjoituksia. Tämä jäi vähän lyhyeksi, mutta jatketaan sitten seuraavalla kerralla.”
Minulla oli jälleen vaikeuksia pysyä Salviakatseen perässä. Naaras oli kuitenkin paljon hitaampi ja vilkuili aina välillä taakseen etutassuani. Liikkuessa se vertyi, eikä leiriin saavuttua siihen koskenut lähes ollenkaan. Se tuntui osakseen vain hieman jäykähköltä. Pudotus ei onneksi ollut ollut suuri.
“Mitä teemme huomenna?” kysyin ennen kuin eroaisin toisesta.
“Näet sen sitten huomenna. Ja käy näyttämässä sitä jalkaasi parantajalla, jos se tuntuu poikkeavalta”, mestarini sanoi, “huomiseen.”
Astelin kohti oppilaiden pesää. Ennen suuaukkoa ravistelin enimmät lumihiutaleet turkistani. Halusin päästä lämpimämpään koloon, missä voisin sukia turkkini kuivaksi. Sen jälkeen keksisin jotain muuta kivaa, kun kerta olin saanut loppupäivän vapaaksi.

// 834 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Oli kulunut muutama päivä Lumihiutaleen kuolemasta. Voin jo paljon paremmin. Toivoin että pääsisin tänään takaisin pentutarhalle, minulla oli jo kova ikävä ihanaa pesää. Liljatuuli teki päivän tsrkastuksia ja minä hyppäsin pois vuoteesta.
”Katso Liljatuuli minä olen ihan terve!” sanoin ja pompin ylös ja alas. Naaras nosti minut vuoteelle ja tutki minut ja kysyi kusymyksensä.
”Pääset huomenna takaisin pentutarhaan” naaras totesi lopulta ja antoi vielä vähän yrttejä. Popsin yrtit ja menin takaisin sänkyyn. Olin hiukan pettynyt kun en päässyt takaisin. Pyörittelin palloa jälleen, koska ei ollut muutakaan tekemistä. Minulla oli hyvin tylsää. Halusin mennä temmeltämään Hiilihampaan ja Kimalaistassun kanssa. Se oli tämän hetkinen unelmani. Pesässä oli minun lisäkseni vielä kaksi potilasta, pesä oli tyhjentynyt aika pian. Minusta oli tylsää olla ainoa pentu joka sairastui. Ampiaistassu oli ollut sairaana, mutta olin silloin liian heikko puhumaan hänen kanssaan. Nyt kolli oli päässyt oppilaaksi ja oli varmasti ylpeä itsestään. Kun minä pääsen oppilaaksi, niin näytän kuinka hyvä olen. Kunhan harjoittelen hiukan ennen sitä.

//159 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Samana päivänä kun Lumihiutale kuoli, Omenahuuma pääsi pois parantajien pesästä. Milloinkohan minä pääsen täältä pois? En halunnut kuolla, olin liian nuori. Odottelin innolla Liljatuulen seuraavaa tarkastusta, halusin tietää olinko terveempi. Olo oli yhä kamala, päätä särki ja kurkku oli yhä kipeä mutta yskä oli loppunut. Onneksi! Mietin leikkiikö Kimalaistassu enää kanssani? Hän oli jo oppilas ja kaiken lisäksi vielä Mesitähden oppilas! Moni haluaisi päällikön oppilaaksi. Katselin pesässä ympärilleni, täällä oli yhä väkeä mutta vähemmän kuin silloin kun tulin tänne. Toivoin ylikaiken parantuvani yön aikana! Halusin niin kovasti päästä takaisin pentutarhaan ja nähdä Hiilihampaan! Kolli oli minulle tisi tärkeä, hän oli minun paras leikkitoveri. Niin kuin Kimalaistassu. Painoin pääni sammaliin, mieleni teki ottaa päiväunet. Mutta minua ei väsyttänyt yhtään. Näin vatukkaverhon läpi hiukan. Näin Ampiaistassun ja Kultatassun poistuvan leiritä. Huokaisin suureen ääneen, miksi vain oppilaat saivat tehdä siistejä juttuja. Nypin vuoteestani sammalta ja tein pallon. En poistunut vuoteesta, pysyin siellä ja pyörittelin sammalta jaloissani. Minulla ei ollut silloin mitään tekemistä, kai pallon pyörittely on jo jotain. Nukahdin kesken pyörittelyn ja toivoin kovasti paranevani pian.

//173 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Rangaistukseni oli viimein ohi. Neljäsosakuu ei ollut aluksi kuulostanut pitkältä ajalta, mutta päivien kuluessa ajatukseni olivat yhä useammin karanneet tuleviin harjoituksiin ja aika oli alkanut kulua hyvin hitaasti. Pidin kyllä klaaninvanhimpien ja pentujen auttamisesta, mutta pidemmän päälle se kävi tylsäksi. Lisäksi huomasin uppoutuvani auttamiseen hiukan liikaa: se söi kaiken energiani ja päivän päätteeksi en muuta jaksanut kuin lysähtää makuusijalleni nukkumaan.
Nyt soturikoulutukseni oli kuitenkin jo kunnolla käynnistynyt, ja olin käynyt jo muutamissa harjoituksissa Lieskakajon kanssa. Ensimmäisenä päivänä olimme kiertäneet reviirin, ja Lieskakajo oli korostanut paljon sitä, ettei oppilailla ollut asiaa leirin ulkopuolelle yksin. Ymmärsin kyllä miksi, ja kuuntelin mestarini opetusta hiukan häpeissäni.
Korppisiiven pennut oli myös nimitetty pari päivää sitten. Ampiaistassu oli kaikkien helpotukseksi parantunut viheryskästä. Minusta oli mukavaa, että saatoin nyt viettää ystäväni kanssa enemmän aikaa. Olin kuitenkin alkanut käyttäytyä hänen kanssaan varovaisemmin, enkä oikein tiennyt miksi. Ampiaistassu ei vaikuttanut olevan minulle vihainen, eivätkä myöskään Korppisiipi tai Hiilihammas. Välillä minusta kuitenkin tuntui siltä, ettei minulla ollut oikeutta nauttia hänen seurastaan. Toivoin, että pääsisin nopeasti yli näistä ajatuksistani. Vieläkin enemmän toivoin, ettei vahinkoa olisi koskaan tapahtunutkaan.

Aurinko oli vasta nousemassa kun Lieskakajo herätti minut harjoituksiin. Nyt kun rangaistukseni oli ohi olin alkanut nukkua paremmin, eikä aikaisin herääminen tuntunut enää yhtä vaikealta. Joskus kuitenkin ikävöin pentuaikojani, jolloin minulla oli ollut lupa nukkua vaikka koko päivä.
Räpsytellessäni unta silmistäni huomasin, että Ampiaistassun makuusija oli tyhjä. Väsymykseni katosi nopeasti; oliko hän lähdössä kanssani harjoituksiin? Kiiruhdin ulos oppilaiden pesästä ja ulkona aavistukseni varmistui. Lieskakajon luona seisoivat odottamassa myös Ampiaistassu ja tämän mestari Minttuliekki. Huomattuaan minut oppilas virnisti.
”Huomenta, unikeko”, Ampiaistassu sanoi ja hymyilin hänelle takaisin.
”Pidämme teille tänään yhteiset taisteluharjoitukset”, Minttuliekki ilmoitti ja petyin hiukan. Olisin mieluummin harjoitellut saalistamista. Toivoin, ettei meitä laitettaisi taistelemaan toisiamme vastaan, vaikka se olikin todennäköistä. En uskonut pystyväni parhaaseeni, jos taistelukumppaninani olisi ystäväni. Toisaalta minun parhaani taistelussa ei ollut kummoista muutenkaan.
”Eiköhän sitten lähdetä”, Lieskakajo sanoi ja pujahti ensimmäisenä uloskäynnistä. Seurasin mestariani ja Ampiaistassu otti paikkansa minun takaani Minttuliekin jäädessä joukon hännille. Järjestyksemme jonossa tarjosi oivan mahdollisuuden juttelulle.
”Millainen vointi sinulla on?” kysyin Ampiaistassulta ennen kuin ehdin estämään sanoja pääsemästä suustani. Olin ottanut pahaksi tavakseni tuon kysymyksen toistelun oppilaan toipumisen jälkeen. Ymmärsin kyllä, että se saattoi olla ärsyttävää, mutta en voinut olla huolehtimatta hänestä.

//Amppari?
//365 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin hereillä, kun kuulin Mesitähden kutsuhuudon kajahtavan aukiolla. Minua turhautti, etten ollut saanut vielä Liljatuulelta lupaa poistua pesästä, ja jouduin pinnistelemään kuuloaistiani, jotta sain päällikön sanoista selvää edes jotenkuten. Ilmeisesti Mesitähti oli nimittämässä Korppisiiven ja Minttuliekin pennuista oppilaita. Pentutarhalle tulisi taas vaihteeksi hiljaista – paitsi, no, olihan Aurinkopentu vielä jäljellä. Mikäli pentu selviäisi, hänestäkin tehtäisiin varmaan pian oppilas.
Oppilasmenoja ajatellessani mieleeni muistui oma oppilaani, Koivutassu. En ollut edes tajunnut kaivata häntä – saati ketään muutakaan tuttavaani – sinä aikana, jonka olin joutunut viettämään sairasaukiolla, sillä sairastaminen oli vienyt kaikki voimani. Uskoin kuitenkin, että muut soturit pitivät huolen siitä, ettei nuori kolli jäänyt toimettomaksi ollessani toipumassa.
Kun menot olivat ohi, ulkona tuli taas hiljaista. Huokasin syvään ja rupesin pesemään turkkiani – jo kolmatta kertaa saman päivän sisällä. Ainakin näyttäisin hyvältä, kun pääsisin pois täältä.

Meni taas jonkin aikaa, ennen kuin alkoi tapahtua mitään mainitsemisen arvoista. Lähes tulkoon kaikki potilaat nukkuivat, paitsi tietty minä. Yhtäkkiä Lumihiutaleen vuoteen suunnasta alkoi kuulua kummaa ääntä. Yritin kuikuilla naaraan pedin suuntaan, ja onnistuin näkemään hänen siniharmaan hahmonsa, joka kouristeli vähän.
Soturin kurkusta kuului korisevaa yskää, joka lopulta lakkasi ja loppui kokonaan. Tuli aivan hiljaista. Liljatuuli tassutti kiireesti yrttivarastolta, hänkin ilmeisesti ääneen havahtuneena. Parantajakissa pysähtyi Lumihiutaleen vuoteen eteen ja katsoi naarasta surullisena. Hänen ilmeestään osasin tulkita, ettei mitään ollut enää tehtävissä – Lumihiutale oli kuollut.
Samaan aikaan Aurinkopentu havahtui hereille uniltaan. Pentu näki myös kuolleen soturin ja esitti varovaisen kysymyksen parantajalle, joka vastasi takaisin tukahtuneella äänellä. Jutellessaan yhä pennun kanssa Liljatuuli antoi tälle lisää yrttejä. Sen jälkeen naaras katosi taas matkoihinsa. Arvelin hänen valmistelevan Lumihiutaleen hautaamista. Viheryskäepidemian vuoksi tavallisia valvojaisia ei voitu järjestää, mikä tuntui minusta epäreilulta.
En saanut katsettani irrotetuksi Lumihiutaleen liikkumattomasta hahmosta. Oli vaikea uskoa, että naaras oli todella poissa. Ennen viheryskäepidemiaa olimme olleet viimeisen kerran yhdessä samassa partiossa. Emme me mitään ylimpiä ystäviä olleet, mutta hänestä oli tullut minulle tuttu, aivan kuten monista muistakin klaanissa. Luonnon kiertokulku oli julmaa peliä, joka ei erotellut ketään.

Illemmalla, kun Lumihiutaleen hautaaminen oli suoritettu, Liljatuuli tuli päästämään minut takaisin soturien pesälle. Naaras suoritti minulle ensin tavanomaisen tarkastuksensa, jonka jälkeen hän totesi minut terveeksi.
”Muista ottaa seuraavat pari päivää ihan rauhallisesti”, parantaja muistutti vielä, kun olin jo astumassa ulos pesästä. Heilautin hänelle häntää merkiksi siitä, että olin kuullut hänet. Sen jälkeen lähdin tassuttamaan makaamisesta hieman kankein askelin soturien pesää kohti.

//376 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Olin ollut kauan hereillä, kuulin Mesitähden kutsuhuudon. Nousin istumaan ja kuulostelin mitä Mesitähti sanoi. Liljatuuli oli pistänyt päänsä karhunvatukka verhon läpi ja kuulosteli päällikköään. En saanut puheesta selvää, joten menin takaisin makuulle. Liljatuuli käveli ohitseni.
”Mitä hän sanoi? Kysyin ja kallistin päätäni.
”Hän teki muista pennuista oppilaita” tummanharmaa naaras sanoi ja haki yrttejä. Katsoin hänen peräänsä kauhistuneena, oppilaita? Ei voi olla, leikkivätkö he enää kanssani? Painoin pääni surullisena sammaliin, välittikö Kimalaistassu enää minusta? Hän oli jo oppilas. Kuulin viereisestä vuoteesta raskasta hengitystä, jos muistan oikein, niin hänen niminsä oli Lumihiutale. Nukahdin hitaasti ja nukuin pitkään. Heräsin vierestäni kuuluvaan käpälien tömistelyyn. Nostin pääni ja näin Liljatuulen kauhistuneen ilmeen. Katsoin Lumihiutaletta, hän oli ihan veltto.
”O-onko hän kuollut” kysyin varovasti. Liljatuuli käänsi surusta sumeat silmänsä minua kohti ja nyökkäsi. Painoin kasvoni sammaliin, ei voi olla totta en kai minä kuole?
”Kuolenko minä?” Kysyin mumisten sammalista.
”En tiedä, riippuu onnesta” naaras sanoi ja työnsi minulle lisää yrttejä. Naaras öähti hautaamaan juuri kuollutta kissaa. En ollut ikinä kokenut tällaista. En halunnut ajatella kuolemaa enää, halusin vain parantua ja nähdä Minttuliekin ja muut. Hymyilin itsekseni kun ajattelin sitä. Pian varmaan minusta tulee oppilas ja pääsen tekemään siistejä juttuja. Nukahdin ajatuksiini, mutta kuolema hiipi uniini.

//199 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Viheryskäepidemia oli jatkunut Eloklaanissa jo miltei puolen kuun ajan, eikä helpotusta ollut näkyvissä. Leimusilmän sairastumisen jälkeen uusia tartuntoja ei ollut, mutta tilanne oli edelleen vakava. Pilketassu oli kuollut viheryskään, ja ainoa tervehtynyt oli Ampiaispentu, joka itse asiassa oli hetki sitten ansainnut oppilasnimensä.
Koska en halunnut vajota synkkyyteen, olin järjestänyt nimitysseremoniat tänään ja nimittänyt kaksi oppilasta soturiksi ja pentutarhan asukkaat oppilaiksi. Nyt kun Minttuliekki palaisi takaisin varapäällikön tehtäviinsä, minun työni vähenisivät roimasti. Toivoin ja uskoin, että ajat muuttuisivat pian helpommiksi.
Istuin leirin pääaukiolla ja katselin, kuinka vastanimitetyt oppilaat valmistautuivat siirtämään vuoteensa oppilaiden pesään. Seurasin erityisen tarkasti Kimalaistassua, joka poikkesi muista klaanitovereistaan. Naaraalla oli syntymästään saakka ollut vain kolme jalkaa. Siitä huolimatta hän oli aina ollut osa porukkaa, eikä jäänyt koskaan ulkopuolelle, ei edes nyt. Kolmijalkainen kissa pysyi muiden menossa mukana, kun he siirsivät sammaleita oppilaiden pesälle.
Olin nimennyt Kimalaistassun omaksi oppilaakseni, sillä tiesin hänen koulutuksensa olevan haasteellinen. Halusin antaa nuorukaiselle mahdollisuuden tulla soturiksi, jonka vuoksi otin koulutuksen omalle vastuulleni.
”Mesitähti!” huudahdus leirin sisäänkäynniltä sai huomioni siirtymään pois tuoreista oppilaista. Käännyin katsomaan tulijoita. Hiilihammas partioineen oli tuonut leiriin kaksi kissaa, jotka eivät kuuluneet Eloklaaniin. Tunnistin molemmat tulijat nopeasti Punatähdeksi ja Henkäysvarjoksi. Nousin rauhallisesti ylös säikähtämättä kuolonklaanilaisten saapumista leiriin. Olin osannut odottaa heidän tulevan. Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat kertoneet minulle käyneensä tutkimassa Kuuluolaan johtavia tunneleita ja kohdanneensa epäonnisesti Kuuluolassa Kuolonklaanin partion. Nyt Punatähti oli kaiketi tullut tänne selvittämään, miksi eloklaanilaiset olivat paikassa, jonne he eivät kuuluneet.
”Tervehdys”, tervehdin kohteliaasti Kuolonklaanin päällikköä, ”taidatte olla täällä sen takia, mitä Kuuluolassa tapahtui jokin aika sitten. Ehdottaisin, että käännytte pikimmiten ympäri ja poistutte Eloklaanin leiristä, ellette tahdo saada viheryskää. Se löysi tänäkin lehtikatona tiensä Eloklaaniin, ja on kiusannut meitä jo jonkin aikaa.”
Punatähti siristi silmiään, enkä ollut lainkaan varma mitä naapuriklaanin päällikön mielessä oli. Kolli ei kuitenkaan tehnyt elettäkään lähteäkseen, vaan istui alas minua vastapäätä.
”Olemme jo täällä asti, joten turha meidän on heti lähteä. Hoidetaan tämä vain nopeasti. Ilmeisesti klaanilaisesi löysivät tien Kuuluolalle, eli sinunkaan ei enää pidä kulkea meidän reviirimme halki mennessäsi tapaamaan esi-isiäsi”, punaruskea kolli aloitti kylmällä, mutta rauhallisella äänellä, ”se käy minulle paremmin kuin hyvin, mutta Kuuluola on pyhä paikka, eikä mikään leikkipaikka. Pidäkin huoli, etteivät eloklaanilaiset koskaan käytä tunneleita aiheuttaakseen Kuolonklaanille ongelmia. Tästä lähtien, kun sinulla tai parantajallasi on asiaa Kuuluolalle, ette saa enää astua Kuolonklaanin reviirille, onko selvä?”
Punatähden tapa puhua oli arvostettava. Hän ei korottanut lainkaan ääntään ja äänensävy oli rauhallinen, mutta siitä huolimatta sanoma tuli selväksi. Kolli oli tosissaan ja tarkoitti kaikkea sanomaansa. Minä nyökkäsin.
”Olen kanssasi täysin samoilla linjoilla”, totesin ja nyökkäsin vielä uudemman kerran. Punatähti nousi ylös ja lähti leiristä varapäällikkönsä edellä hyvästelemättä. Kun kaksikko oli hävinnyt piikkihernetunneliin, kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni myöten. Vaikka tiesin, ettei Kuolonklaanista ollut uhkaa Eloklaanille, heidän käyminen leirissämme sai aina aikaan epämukavan olon.

// 451 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

En osannut edes sanoin kuvailla, kuinka ihanaa oli nukkua omassa pedissä emon, Mehiläispennun ja Kimalaispennun kanssa! Kolme yötä sitten olin tervehtynyt viheryskästä ja päässyt takaisin pentutarhalle perheeni luokse. Mesitähti oli asettanut klaaniin väliaikaisia sääntöjä, joiden mukaan kukaan ei saanut vierailla luonamme toistaiseksi. En siis ollut nähnyt isääni sitten sairastumiseni, ja kaipasin häntä kovasti.
Onnekseni Mesitähti oli määrännyt Kultatassun huolehtimaan klaaninvanhimpien sekä pentutarhan väen ruokinnasta. Hunajanvärinen naaras toi meille useaan kertaan päivässä tuoresaalista, ja vaikkei hän voinutkaan jäädä leikkimään, oli piristävää nähdä hänet edes ohimennen. Aurinkopentu oli yhä sairaana parantajan pesällä, mutta muuten kaikki oli pentutarhalla aivan kuten ennenkin.
Olin loikoillut ties kuinka kauan pesän uloskäynnillä ja silmäilin karhunvatukkapensaan alta leirin tapahtumia. Emo ei päästänyt meitä ulos tarhalta, joten tämän lähemmäs pääaukiota en voinut päästä. Korvani nousivat pystyyn, kun näin Mesitähden loikkaavan Litteäkiven päälle. Päällikkö kajautti ilmoille kutsuhuudon, jolla hän pyysi kaikki eloklaanilaiset kokoontumaan pääaukiolle. Peruutin emon ja muiden pentujen luokse.
”Kuulitteko tuon? Mesitähti kutsui klaanin koolle! Voimmeko me mennä kuuntelemaan?” kysyin ja katsoin vuorotellen Korppisiipeä ja Minttuliekkiä. Kaksikko vilkaisi toisiaan hymyillen.
”Mennään vain”, Korppisiipi sanoi ja nousi ylös sammalvuoteeltaan. Kimalaispentu, Mehiläispentu, Talvikkipentu ja Laventelipentu kiiruhtivat kuningattarien edellä ulos pentutarhalta leirin pääaukiolle.
Päivä oli pitkällä jo, sillä aukio oli ollut valoisa jo pitkän aikaa. Paksu pilviverho oli peittänyt auringon alleen, ja taivaalta tuprutti valkeaa lunta. Innoissani yritin napata ilmasta muutaman lumihiutaleen käpäliini. Myös muut pennut vaikuttivat olevan innoissaan siitä, että he olivat pitkästä aikaa päässeet ulos pentutarhalta.
”En voi olla huomaamatta, miten huolestuneita katseita teidän kasvoillanne on. Voin vakuuttaa, että tämän kokouksen aihe on sellainen, joka ylentää kaikkien mieltä. On nimittäin aika nimittää kaksi oppilasta soturiksi ja viisi pentua oppilaiksi”, sen sanottuaan ilmapiiri leirissä kohosi heti. Vilkaisin innostuneesti vierelläni seisovaa Mehiläispentua. Kollin kasvoilla oli rauhallinen ilme, mutta edes hän ei voinut peittää innokkuuttaan; kollin suupieli nyki hänen katsoessaan Litteäkivellä seisovaa päällikköä. Vilkaisin myös toisella puolellani istuvaa Kimalaispentua, joka käänsi samaan aikaan innostuneen katseensa minuun.
Tuulitassun ja Salamatassun nimitykset tuntuivat kestävän ikuisuuden ajan. Vihdoin heidän seremoniansa oli ohi, kun Mesitähti antoi heille soturinimensä. Tuulikuiskaus ja Salamataivas astuivat molemmat sivummalle, kun Mesitähti pyysi meidät Litteäkiven eteen. Yksitellen hän kutsui jokaisen luokseen Litteäkivelle nimitystä varten. Ensin oppilasnimensä sai Laventelipentu, jonka mestariksi tuli Salviakatse. Talvikkipentu sai mestarikseen Korppisiiven.
Hengitystäni pidätellen odotin, kenet Mesitähti seuraavaksi kutsuisi luokseen.
”Mehiläispentu”, ja niin veljeni loikkasi päällikön luokse Litteäkiven päälle. Mesitähti lausui samat sanat kuin Laventelitassun ja Talvikkitassunkin kohdalla, ja antoi Mehiläispennulle oppilasnimensä. Veljeni sai mestarikseen Nokkospilven. Kimalaispentukin sai nimensä ennen minua, ja seisoin nyt ainoana pentuna Talvikkitassun, Laventelitassun ja Mehiläistassun ympäröimänä. Sisareni sai mestarikseen itse Mesitähden. Olin hieman pettynyt, sillä minäkin olisin halunnut mestarikseni itse Mesitähden. Yritin kuitenkin olla iloinen Kimalaispennun puolesta, sillä tämä oli hänelle suuri mahdollisuus oppia vaikka ja mitä.
Vihdoin ja viimein Mesitähti pyysi minut seisomaan Litteäkiven päälle. Loikkasin tärisevin jaloin päällikön eteen ja katsoin häntä suoraan silmiin. Mesitähden kasvoilla oli lämmin ja tuttavallinen hymy, se sai minut unohtamaan jännityksen. Kolli lausui voimakkaalla äänellä seremonian tutut sanat ja teki minusta oppilaan. Mestarivalinta oli mieleinen, sillä olin saanut mestarikseni Minttuliekin. Vilkaisin pentutarhan liepeillä seisovaa naarasta, joka hymyili minulle lämpimästi. Olin huojentunut, ettei mestarini ollut kukaan täysin tuntematon kissa, vaan juurikin Minttuliekki.
Kokouksen päätyttyä klaani alkoi hurrata kaikkien nimitettyjen nimiä. Olin äärimmäisen ylpeä uudesta nimestäni, Ampiaistassu kuulosti erittäin hyvältä.
Loikin riemuissani ympäri muita vastanimitettyjä oppilaita.
”Tästä alkaa ihan uusi elämä!” riemuitsin kovaan ääneen. En malttanut odottaa kaikkea sitä, mitä oppilaana oleminen toi meille. Saisimme lähteä ulos leiristä – tällä kertaa ihan luvan kanssa – ja oppia kaikkea kivaa!

//Saa halutessaan jatkaa
// 568 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin viettänyt parantajan pesällä jo useamman päivän, ja totta puhuen jossain vaiheessa kadotin kokonaan ajantajuni, enkä ollut enää perillä vuorokaudenajasta. Kun on nukkunut monta päivää putkeen, on hankala erottaa yötä illasta ja niin edespäin. Oloni oli kuitenkin jo paljon parempi kuin pari päivää sitten, enkä enää yskinytkään niin pahasti.
Ampiaispentu oli päässyt eilen pois parantajan pesältä. Olin tietenkin iloinen pennun puolesta – olisi ollut aivan kamalaa, jos hän ei olisi selvinnytkään. Toivoin vain, etten joutuisi virumaan sairasaukiolla enää kovin pitkään, sillä paikallaan oleminen alkoi käydä turhauttavaksi.
Liljatuuli tuli suorittamaan minulle päivittäistä tarkistusta. Yritin olla niin terveen ja valppaan näköinen kuin vain pystyin, mutta tiesin kyllä, että Liljatuuli näki esitykseni läpi. Tummanharmaa parantajakissa teki minulle tavanomaiset testinsä ja tarkasti, oliko minulla kuumetta. Kun hän oli valmis, kysyin häneltä:
”Olenko minä melkein terve?”
”Melkein”, Liljatuuli vastasi painottaen sanaa. Hän laski eteeni tukon yrttejä. Lehtiä oli tällä kertaa vähemmän kuin tavallisesti ja ne näyttivät kärsineemmiltä kuin ne, joita oli aiempina kertoina saanut. Mietin, olivatko parantajien yrttivarannot hupenemassa. ”Joudut luultavasti olemaan täällä vielä pari päivää, ennen kuin uskallamme siirtää sinut soturien pesälle.”
”Hyvä on”, huokaisin ja kurkotin kaulaani sen verran, että yletyin nuolaisemaan lehdet suuhuni. Ne rapisivat suussani, kun jauhoin niitä hampaideni välissäni sopivammaksi niellä. Liljatuuli väläytti minulle väsyneen hymyn ja siirtyi seuraavan potilaan luo.
Katselin häntä samalla, kun mutustelin yrttejä. Parantaja oli varmasti uupunut, eikä hänen taakkaansa keventänyt yhtään se, että Leimusilmäkin oli sairastunut viheryskään. Kauankohan hän mahtaisi jaksaa hoitaa kaikkia sairastuneita alivoimalla?

//239 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin kuullut hyviä uutisia Liljatuulelta, kun tämä oli matkalla aukion poikki pysähtynyt vaihtamaan kanssani pari sanaa: Ampiaispentu oli päässyt pois sairasaukiolta! Ilmeisesti parantajakissa oli käynyt juuri saattelemassa pennun takaisin Korppisiiven ja sisarustensa pariin, sillä hänen lumeen jääneet tassunjälkensä näkyivät tulevan pentutarhan suunnalta.
Olin niin iloinen, että olin vähällä rynnätä pentutarhan seinän läpi tervehtimään poikaani, mutta tiesin, että se oli mahdotonta juuri nyt. Pentutarha ja klaaninvanhimpien pesä oli edelleen eristyksissä muusta klaanista viheryskän vuoksi, minkä takia en ollut päässyt tapaamaan perhettäni moneen päivään. Olin kyllä käynyt juttelemassa kumppanini ja pentujeni kanssa karhunvatukkapensaan oksien läpi, mutta ei se ollut sama kuin olla fyysisesti heidän kanssaan samassa tilassa. Ampiaispentuakin olin käynyt tervehtimässä muutamaan otteeseen parantajan pesän suulta, mutta yleensä tämä oli ollut liian väsynyt vastatakseen tai Liljatuuli oli tullut hätistelemään minua kauemmaksi pesältä.
Ilmeisesti vain Ampiaispentu oli päässyt pois sairasaukiolta, sillä parantaja ei ollut maininnut puolella sanallakaan Aurinkopennusta. Raidallinen pentu huoletti minua aivan yhtä paljon kuin minua oli huolettanut Ampiaispennun hyvinvointi – olivathan he sentään pentuja ja huomattavasti heikompia verrattuna isompiin, täysikasvuisiin kissoihin. Yleensä en vaivautunut uhraamaan ajatusta Tähtiklaanille, mutta tällaisina hetkinä sitä tahtoi uskoa johonkin ylempään tahoon, joka piti huolta meistä. Rukoilin hiljaa mielessäni tähtikissoja säästämään nuoren Aurinkopennun hengen. Klaani tarvitsisi häntä vielä, olin siitä varma.

//203 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Olin makoillut parantajan pesässä muutaman päivän. Ampiaispentu oli tervehtynyt ja päässyt takaisin pentutarhaan. Minä olin hieman kateellinen, olisin halunnut jo mennä takaisin pentutarhaan. Kun Liljatuuli tutki minut tämä totesi, etten ole vielä tarpeeksi terve. Minua ärsytti, mit muuta täällä voi tehdä kuin makoilla? Mietintöni keskeytyi kun aloin yskimään, joka loppui onneksi pian. Päätä alkoi särkea ja mieleni teki vain makoilla paikallaan. Liljatuuli toi minulle taas yrttejä, söin yrtit vaivalloisesti.
”Hyi, kitjerää!” sanoin naamaa irvistäen. Liljatuuli naurahti ja antoi minulle sammalta jossa oli vettä ja meni omiin puuhiinsa. Nuolin sammalta hitaadti ja lopetin. Suljin silmäni ja ajattelin nukkua, nukkuessa ei voi tuntea kipua. Nukahdin pian. Avasin silmäni ja näin kissan jonka turkissa oli tähtiä, säikähdin kauheasti.
”Missä olen? Olenko kuollut?” Kysyin hitaasti.
Tähtikissa nyökäytti päätään ja yhtäkkiä heräsin. Nousin istumaan ja hengitin nopeasti. Onneksi se oli vain paha uni! En uskaltanut enää nukkua joten tuijottelin pesän seinää loppupäivän. En enää ikinä halua nähdä pahoja unia!

//154 sanaa