Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Istuin levottomasti sairasaukiolla sijaitsevalla sammalvuoteella, joka oli tullut minulle tutuksi vietettyäni sillä aikaa neljäsosakuun verran. Liljatuuli oli eilen luvannut, että mikäli tämän päivän tarkastuksessa ei ilmenisi enää mitään erityistä, pääsisin heti aamusta takaisin pentutarhalle. Hermostuksissani painoin kynteni vasten pehmeää sammalta ja odotin, että tummanharmaa parantajakissa astelisi pian ulos kahden kiven välissä sijaitsevasta pesästään.
Sairasaukiolla oli yhä runsaasti väkeä, vierelläni pari yötä nukkuneen oppilaan jälkeen pesästä ei ollut hävinnyt ketään, päinvastoin. Leimusilmäkin oli sairastunut viheryskään. Myös Aurinkopentu oli sairastunut. Olin toivonut saavani keltaisesta pesätoveristani itselleni seuraa, mutta kolli oli liian väsynyt leikkiäkseen. Hän oli lähinnä vain nukkunut nämä pari päivää, mitä oli viettänyt pesällä.
Viimein kuulin lähestyviä askeleita hämärästä kivenkolosta, kun Liljatuuli käveli sairasaukion puolelle. Naaraan katse oli rauhallinen, kun hän silmäili ensin läpi jokaisen pesässä olevan. Suurin osa nukkui sikeästi, mutta muutaman soturin silmät olivat auki. Parantaja katsahti minuun hymyillen, ja tassutti aukion poikki luokseni.
”Huomenta Ampiaispentu, millainen vointi sinulla on tänään?” parantaja kysyi päästyään luokseni.
”Erinomainen! Olen ihan terve jo!” vakuuttelin ja pomppasin pois sammalalustan päältä näyttääkseni parantajalle, miten hyvässä kunnossa olin. Pesän lattia oli kylmä, mutta se ei enää haitannut, koska minua ei enää palellut kuten aiempina päivinä. Parantaja hymyili yhä lämpimästi ja asetti käpälänsä eteeni pysäyttääkseni minut.
”Katsotaas sitten”, naaras tokaisi ja alkoi kysellä minulta kysymyksiä voinnistani. Liljatuuli luetteli erikseen kaikki viheryskän oireet ja kysyi, oliko minulla niitä. Vastasin jokaiseen valehtelematta, että ei ollut. Kun tarkastus oli viety loppuun, Liljatuuli nyökytteli tyytyväisenä päätään.
”Onneksi olkoon Ampiaispentu, sinä olet nyt terve. Odota siinä vielä hetki, niin tarkastan muutkin pesässä olevat. Sen jälkeen sinä pääset takaisin pentutarhalle”, tumma naaras sanoi ja passitti minut takaisin sammalvuoteelle. En olisi halunnut totella, mutten voinut riskeerata mahdollisuuttani päästä ulos pesästä, joten tottelin parantajaa mukisematta.

Muiden tarkastus tuntui kestävän kokonaisen ikuisuuden, mutta odottaminen palkittiin lopulta. Liljatuuli asteli luokseni ja viittoi minut perässään ulos sairasaukiolta. Malttamattomana tassutin parantajakissan perässä. Olin viettänyt päiviä hämärässä pesässä, joten pääaukion kirkkaus sokaisi minut hetkellisesti. Pysähdyin silmiäni siristellen. Leirin maata peitti nyt valkea lumikerros, joka sai kaiken näyttämään entistä kirkkaammalta. Liljatuuli odotti kärsivällisesti, että näin taas eteeni, ja vasta sitten lähdimme kulkemaan kohti pentutarhaa.
Olin nähnyt lunta kyllä aiemmin ennen sairastumistani, mutta nyt sitä oli enemmän. Siellä täällä lumessa risteili polkuja pesiltä pesille ja ulos leiristä. Lehtikato oli saapunut ryminällä, ajattelin.
Liljatuuli pysähtyi pentutarhan sisäänkäynnin edessä. Hän huusi emoni nimeä ja perääntyi sitten hieman kauemmaksi. Olin pakahtua ilosta, kun näin emoni tutut kasvot. Kuningatar oli aluksi säikähtäneen oloinen, mutta minut tunnistettuaan hänen kasvoilleen levisi hymy. Naaras riensi luokseni ja painoi päänsä turkkiini alkaen samalla kehrätä.
”Voi Ampiaispentu! Ikävöin sinua niin kovasti! Oletko sinä kunnossa?” Korppisiipi kysyi ja nuolaisi muutamalla pitkällä vedolla sotkuista turkkiani puhtaammaksi. Kuningatar nosti päänsä ylös ja kääntyi Liljatuulen puoleen.
”Onko hän nyt ihan terve?” emo kysyi. Käänsin pääni takanani seisovaan Liljatuuleen ja näin parantajan nyökkäävän.
”Kannattaa ottaa muutama päivä vielä ihan rauhallisesti, mutta muuten Ampiaispentu on aivan terve”, tummanharmaa naaras totesi rauhallisella äänellään. Korppisiipi kiitteli Liljatuulta moneen otteeseen, ennen kuin parantaja palasi takaisin pesäänsä. Emo kumartui minun tasolleni ja painoi kuononsa taas turkkiini.
”Haiset ihan parantajakissalta”, Korppisiipi naurahti huvittuneesti. Nostin kysyvän katseen emooni.
”Miten niin?” kysyin huolestuneena. Minä halusin olla soturi, en parantaja. Tarkoittiko tämä, että Tähtiklaani olikin päättänyt tehdä minusta parantajakissan?
”Koska olet ollut parantajan pesällä, yrttien hajut ovat tarttuneet turkkiisi. Ne katoavat kuitenkin nopeasti, älä huoli”, emo lohdutti huomatessaan minun säikähtäneen. Hän viittoi minut perässään pentutarhalle, jossa sisarukseni ja Minttuliekin pennut olivat. En ollut koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt, kun kohtasin pitkästä aikaa kaikki minulle niin rakkaat kissat!

// 574 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Seuraavat kolme päivää vietin kooman kaltaisessa tilassa, josta minut elvytettiin aina silloin tällöin ottamaan yrttejä tai juomaan vettä. Koska oloni oli ollut niin kurja, en ollut kyennyt tekemään mitään muuta kuin nukkumaan kivun pois. Yskä oli edelleen paha, mutta muuten tunsin olotilani kohentuneen huomattavasti ensimmäisestä päivästä, jolloin olin ollut vähällä nuukahtaa aukiolle kesken klaanikokouksen.
Vei paljon voimia yrittää pitää turkki puhtaana kipeänä, mutta en kestänyt vain katsella kauniin ulkokuoreni murenemista taudin sivussa. Saatoin sentään edes hidastaa prosessia ja pitää turkkini siedettävän näköisenä. Erityisesti kiinnitin huomiota häntääni, johon kaikki pikkurisut ynnä muut sellaiset tuppasivat takertua helposti.
Sairasaukiolla oli ahdistavan täyttä. Joka puolella oli yskiviä ja korisevia kissoja, jotka varmaan rukoilivat Tähtiklaania pelastamaan heidät. Minähän en mitään pelastusta kaivannut – en etenkään miltään henkikissoilta. Sairastuneiden joukossa oli myös pari pentua, joista toisen tiesin olevan Hiilihampaan jälkeläisiä. Kuulemani mukaan kollipentu oli karannut leiristä Kultatassun kanssa, tipahtanut vahingossa jokeen ja oli miltei päässyt hengestään. Mieleeni nousivat muistot omista oppilasajoistani, jolloin olin yhtenään ajautunut ongelmiin. Mesitähdellä oli varmasti ollut kestämistä kanssani – olihan hän menettänyt takiani yhden hengistään. Onneksi päällikkö ei ollut katkeroituvaa sorttia, eikä hän muistellut menneitä pahalla. Olimme vielä nykyäänkin hyvät ystävät.
Nyppäisin hännästäni yhden harhautuneen neulasen ja viskasin sen lattialle. Minulla oli sudennälkä, sillä olin viimeksi syönyt kunnon aterian ennen viheryskään sairastumista, ja siitä oli jo hyvä tovi aikaa. Huokaisin liioitellun suurieleisesti, mutta dramatisoiva esitykseni katkesi koko kroppaa ravistelevaan yskänpuuskaan. Kun se viimein loppui, niiskaisin nenääni vähän loukkaantuneena ja laskin pääni takaisin sammalille.

//239 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mahlahallan sanat saivat minut hymyilemään. Minulla oli aivan huikea ystävä, joka oli valmis jakamaan kanssani rangaistuksen teosta, jossa hän ei ollut päätekijä. En voinut kieltää häntä enää toista kertaa, sillä olisin toiminut hänen sijassaan aivan samalla tavalla.
”Niin, olet oikeassa. Oikeastihan tämä koko sotku on sinun syytäsi”, tokaisin vitsikkäästi. Katsoin Mahlahallaa hymyillen. ”Ei olisi reilua, jos joutuisin ottamaan kaiken vastuun yksin niskaani, vai mitä?” Tuuppasin kollia leikkisästi tassullani, mihin soturi vastasi päätään huvittuneesti pudistellen.
”Ei tietenkään olisi”, Mahlahalla vastasi pilke silmäkulmassaan, mutta hänen äänensävystään kuuli, että hän oli osittain tosissaan. Vaikka olinkin yhä sillä kannalla, että minun olisi kuulunut vastata virheestäni yksin Mesitähdelle, en voinut olla tuntematta huojennusta siitä, että Mahlahalla oli tukenani. Häntä parempaa ystävää sai hakea.
”Kiitos vielä”, naukaisin hiljaisella äänellä, jonka Mahlahalla kuuli. ”Olet paras ystäväni.”
Mahlahalla hymyili minulle, ja jatkoimme lopun matkaa hiljaisuudessa, joka ei kuitenkaan tuntunut yhtään vaivaannuttavalta tai painostavalta. Olisimme vähän ajan kuluttua leirissä, ja ensimmäiseksi meidän olisi raportoitava tapahtuneesta Mesitähdelle, vaikka minua vähän kauhistutti ajatus siitä, miten tämä uutisen ottaisi. Olimmehan toki tunteneet päällikön kanssa jo Eloklaanin perustamisajoista asti, mutta ei se oikeuttanut minun rikkoa klaanien välistä rauhaa ylläpitäviä lakeja. Olin valmis ottamaan vastaan rangaistuksen, jonka hän parhaaksi näki.

//Tästä varmaan skipataan siihen kun klaanissa on puhjennu jo viheryskäepidemia ja Punatähti tulee Mesitähden juttusille xd
//197 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Klaanissa oli puhjennut viheryskäepidemia sen jälkeen, kun Ampiaispentu oli pudonnut jokeen karattuaan leiristä Kultatassun kanssa ja vilustunut. Kollipentu oli kiidätetty leiriin suorinta tietä, ja aluksi Leimusilmä ja Liljatuuli olivat ehtineet toivoa pennun selvinneen säikähdyksellä, mutta kun ensimmäiset oireet viheryskästä ilmenivät, painajainen oli jo päässyt valloilleen.
Uusia tartuntoja tuntui tulevan koko ajan lisää eri puolilla leiriä. Liljatuuli oli onneksi käskenyt Mesitähteä määräämään klaaninvanhimpien pesän ja pentutarhan karanteeniin vanhusten ja pentujen suojelemiseksi. Myöskin pääsy parantajan pesälle oli evätty terveiltä kissoilta, vaikka sillä tuskin enää tässä vaiheessa oli mitään merkistystä, sillä suurin osa klaanista näytti jo altistuneen taudille.
Leimusilmä ja Liljatuuli olivat tehneet kaikkensa pitääkseen epidemian kurissa, mutta heidänkin voimavaransa olivat rajalliset. Heidän kissanminttuvarastonsa alkoivat käydä vähiin, ja he olivat menettäneet jo yhden nuoren kissan taudille. Leimusilmän pitäisi lähteä hakemaan lisää yrttejä lähipäivinä, tai muuten tilanne saattaisi riistäytyä käpälistä täysin.
Leimusilmä astui sisälle parantajan pesään, jossa häntä oli vastassa yskivien ja niiskuttavien kissojen kuoro. Suurin osa potilaista nukkui, mutta viheryskä ei jättänyt heitä rauhaan edes unissaan. Ainoastaan Ampiaispentu näytti olevan hereillä, ja pentu suorastaan pursusi energiaa. Se ei ollut mikään ihme, olihan Ampiaispentu ollut ensimmäinen tartunnan saajista.
Raidallinen kolli valui venytyksestä liikkeelle ja lähti tepastelemaan Leimusilmää kohti. Parantajaoppilas katsoi pentua hiukan huvittuneena. Oli mukava nähdä kerrankin jotain positiivista tämän synkkyyden keskellä.
”Minun oloni on paljon parempi tänään, katso vaikka!” Ampiaispentu hihkui loikkiessaan Leimusilmän ympärillä. Leimusilmän oli myönnettävä, että pentu näytti jo paljon terveemmältä. ”Voisinko jo mennä leikkimään muiden pentujen ja Kultatassun kanssa?” pentu kysyi heti perään.
Leimusilmä pudisteli päätään. ”Valitettavasti se ei käy vielä”, hän maukui. ”Olet kuitenkin toipunut sen verran hyvin, että ei varmasti mene enää kauaa, kunnes voimme päästää sinut takaisin pentutarhalle”, hän lisäsi nähdessään pennun pettyneen ilmeen. Sairastuneiden kissojen paras lääke oli toivo, eikä Leimusilmä tahtonut viedä sitä heiltä, ellei ollut aivan pakko. Kaikkia ei voitu pelastaa – se oli ikävä tosiasia, joka parantajan oli vain pakko hyväksyä.
”Menehän vielä lepäämään”, Leimusilmä patisteli Ampiaispentua ja tuuppasi kuonollaan kollia takaisin sammalien suuntaan. ”Mitä enemmän saat kerättyä voimiasi takaisin, sitä nopeammin pääset lähtemään täältä”, hän naukaisi rohkaisevasti. Vastahakoinen pentu nurisi jotakin vastaukseksi ja raahusti takaisin vuoteelleen.
Leimusilmä jäi hetkeksi katsomaan pennun perään, kunnes keräsi taas ajatuksensa ja jatkoi tehtäviensä parissa. Hän haki potilaille lisää kuivaa sammalta varastosta, jotta heidän olisi mukavampi olla. Sen jälkeen hän kävi yrttivaraston kimppuun ja kaapi viimeisetkin kissanmintun rippeet kiven kolosta.
Yhtäkkiä häntä alkoi huimata kovasti. Hän haukkasi henkeä ja lysähti takamukselleen hetkeksi. Meni jonkin aikaa, ennen kuin huimauskohtaus meni ohi, mutta Leimusilmä aavisteli, ettei se tulisi jäämään pelkästään siihen.
”Mitä nyt?” Liljatuuli tassutti hänen vierelleen suussaan tukko kamomillaa. Naaraan meripihkanväriset silmät tuikkivat huolestuneesti.
”Olen tainnut saada tartunnan”, Leimusilmä vastasi tukahtuneella äänellä, ja juuri silloin häntä ravisteli heikko yskänpuuska, joka laantui nopeasti. Liljatuuli laski yrtit maahan ja saattoi Leimusilmän omalle pedilleen lähelle sairasaukiota.
Leimusilmä katsoi mestariinsa ahdistuneena. Parantajan pesällä oli aivan liikaa töitä hoidettavaksi vain yhdelle käpäläparille. Liljatuuli tarvitsisi apua.
”Voisitko hakea Kultatassun tänne?” Leimusilmä pyysi, ja Liljatuuli suostui. Hän jäi odottelemaan mestarinsa paluuta omalle paikalleen.
Jonkin ajan kuluttua parantaja palasi takaisin Kultatassun kanssa. Hunajanvärinen oppilas katsoi kysyvästi Leimusilmää, joka makasi sammalilla.
”Kissanminttu on miltei loppu, eikä Liljatuuli voi lähteä hakemaan sitä vallitsevan tilanteen vuoksi. Siksi lähetän sinut etsimään lisää yrttejä läheltä Kuolonklaanin reviiriä Mahlahallan kanssa. Hän tietää reitin sinne, ja sinä tiedät jonkin verran yrteistä.” Leimusilmän toivo oli tässä nuoressa naaraassa. Hän ei itse olisi selvinnyt matkasta tässä kunnossa, eikä Liljatuuli todellakaan voinut jättää pesää vaille parantajaa edes hetkeksi, vaikka Leimusilmä olisikin pystynyt tekemään jotain potilaiden hyväksi. Hänen olonsa saattaisi pahentua pian, eikä hänestä silloin olisi apua kenellekään.
”Onnistuuko se?” Leimusilmä kysyi, kun ei saanut oppilaalta heti minkäänlaista reaktiota.

//Kulta?
//591 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kultatassu: 18kp –

Minttuliekki: 16kp –

Aurinkopentu: 47kp! – Aurinkopennulla on nyt tarvittavat pisteet oppilaaksi. Nimitys voidaan suorittaa Aurinkopennun toivuttua ja vanhempien pentujen nimitysten jälkeen. Ilmoitan mestarin vaikka chatissa.

Mesitähti: 18kp –

Lauhalaukka: 9kp –

Ampiaispentu: 28kp! –

Hiilihammas: 46kp! –

Omenahuuma: 8kp –

Mahlahalla: 6kp –

Kirjoittaja: Elandra

Jännitys ja pelko laukesivat vasta, kun pääsimme ulos tunneleista takaisin maan pinnalle. Lauhalaukka kiiruhti edelläni tunnelin sisäänkäynnistä ulos ja jäi odottamaan minua. Oranssinkirjava soturi katsoi minua pahoillaan, ennen kuin jatkoimme matkaamme kohti leiriä.
Aaltotassu ei koskaan ollut saapunut paikalle, vaan sen sijaan olimme kohdanneet Kuolonklaanin partion. Onneksemme he päästivät meidät menemään, kun Lauhalaukka selitti tilanteen. Ruusutuike oli halunnut suojella pojantytärtään, joten olimme sopineet, ettemme mainitsisi Aaltotassusta sanaakaan. Ystäväni oli ottanut kaikki syyt niskoilleen, enkä tiennyt mitä ajatella siitä. Toisaalta en halunnut hänen joutuvan ongelmiin yksin, mutten kaivannut itsellenikään enempää ongelmia, en etenkään kuolonklaanilaisten kanssa. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni myöten, kun edes ajattelin sitä, miten Henkäysvarjo oli systemaattisesti piinannut minua ja lopulta ajanut minut pois synnyinklaanistani.
”Meidän on kerrottava Mesitähdelle tästä ennen kuin kuolonklaanilaiset tekevät sen”, sanoin, kun lähdimme kävelemään rinnatusten hämärässä metsässä kohti leiriä. Lauhalaukka nyökäytti päätään ja käänsi kirkkaansinisen katseensa minun suuntaani. Hän vaikutti vähintään yhtä huolestuneelta kuin minäkin.
”Ei ole reilua, että sinä otat kaikki syyt omille niskoillesi”, kerroin mielipiteeni Lauhalaukalle niin suoraan kuin vain osasin. Lauhalaukka pudisti päätään.
”Loppujen lopuksi tämä koko sotku on minun syytäni. Aaltotassu on sisareni ja hän halusi tavata ja lopulta myös pettää minut. Sinä olet vain sijaiskärsijänä tässä, joten ihan turhaan ottaisit syitä harteillesi”, oranssinkirjava soturi totesi vakavalla äänellä. Niinpä tietenkin, Lauhalaukka oli aivan yhtä jääräpäinen kuin aina. Se varmaan tekikin hänestä niin hyvän ja uskollisen ystävän, sillä hän oli moneen kertaan laittanut läheisensä itsensä edelle.
”Mutta ilman minua et varmaankaan olisi tavannut Aaltotassua. Minä olin se, joka vei sinut hänen luokseen alun perin”, huomautin ehkä hieman turhankin koppavasti. Lauhalaukka oli aina ollut niin hyvä ystävä, että oli minun vuoroni uhrautua. Jos Mesitähti alkaisi jaella rangaistuksia, myös minä ansaitsisin omani.

//Lauha?
// 278 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Räväytin silmäni auki, tunsin kovan kivun. Kurkku oli kipeä, päätä särki ja maailma kieppui silmissä. Räpäytin silmiäni, yritin tarkentaa katsettani, mutten onnistunut.
”Minttuliekki” vaikersin kivusta.
”Mikä hätänä” hän kysyi ja käänsi huolestuneen katseen minuun.
”Sattuu kurkkuun ja päähän” vaikersin vastaukseksi. Naaras nousi ylös ja nappasi niskanahkastani. Hän käveli pikavauhtia parantajan pesälle. Leimusilmä pisti päänsä ulos pesästä ja nappadi minut. Minttuliekki ja Leimusilmä juttelivat jotain ja minut laskettiin pehmeään sammalpetiin. Parantaja hakki varastosta muutaman yrtin ja laski ne eteeni, söin yrtit vastahakoisesti ja nyrpistin nenääni. Kolli käski minun levätä ja nukkua, päässä kieppui joten ajatus ei kuulostanut kamalalta. Suljin silmäni hitaasti, nukahtaminen ei onnistunut niin hyvin kuin toivoin, mutta nukahdin. Kun seuraavan kerran heräsin minusta tuntui kamalalta. En ennen ollut missään vaiheessa kipeä, ja ensimmäisen kerran sairastuin viheryskään. Niiskautin nenääni, kipeänä oleminen oli tylsää ja kamalaa, milloin tulen terveeksi? Nukahdin pian uudestaan, olin tosi väsynyt ja minulla oli kamala olo, toivottavasti aamulla olisi parempi olo.
//154 sanaa (anteeksi jos hittasin Minttuliekkiä tai Leimusilmää liikaa)

Kirjoittaja: Auroora

Ampiaispentu oli sairastunut viheryskään ja toteuttanut pahimman pelkoni. Viheryskä oli kuolemanvaarallinen tauti, ja Ampiaispentu oli vielä nuori. Tietysti syytin asiasta itseäni, mutta kun olin jonkin aikaa rypenyt katumuksessani tajusin, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Siispä olin päättänyt tarjota apuani Liljatuulelle ja Leimusilmälle, olihan minulla hiukan parantajan taitoja. Sitä paitsi Mesitähti oli rankaissut minua viivyttämällä soturikoulutukseni alkua neljäsosakuulla. Minulla ei siis olisi koulutustakaan, ja vaikka tehtävänäni olisi klaaninvanhimpien ja pentutarhalaisten hoitaminen ja ruokkiminen, löytäisin varmasti aikaa parantajien auttamiseen.
”Kas noin”, sanoin asetellessani viimeisiä sammalpaloja Kirsikkakuonon uuteen makuusijaan. Olin yrittänyt tehdä siitä mahdollisimman mukavan, jotta vanha naaras pystyisi rentoutumaan sen päällä kunnolla. Saman olin jo tehnyt Nokilinnun ja Hiilloskatseen makuualusille.
”Kiitos, Kultatassu”, Kirsikkakuono naukaisi hymyillen ja asettui sammalille lepuuttamaan raajojaan. Hymyilin lämpimästi ja vilkaisin ympärilleni. Mitä seuraavaksi? Olin jo ehtinyt aamusta auttaa pentutarhalla. Minua oli hiukan pelottanut kohdata Korppisiipi, mutta kuningatar ei onneksi ollut vaikuttanut kovin vihaiselta. Tietysti olisin ymmärtänyt jos naaras olisi ollut minulle vihainen. Olin silti helpottunut siitä, etten lopullisesti ollut menettänyt hänen luottamustaan – arvostin Korppisiipeä paljon ja se olisi viimeinen asia mitä halusin tapahtuvan.

//jatkan ehkä itse, saa nähdä 🙂
//176 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

En ollut enää lainkaan varma, montako päivää olin viettänyt parantajan pesällä. Olin neljän päivän jälkeen mennyt sekaisin laskuissa, sillä en tiennyt kauanko olin nukkunut. Välillä tuntui, että koko ajan oli vain yö ja pimeys.
Jossain hetkessä oloni oli ollut aivan surkea, enkä ollut jaksanut edes nousta istumaan. Mutta nyt oloni oli sen verran hyvä, että olin saanut syötyä miltei puolikkaan hiiren.
Istuskelin sammalvuoteellani ja silmäilin pesää. Päivä oli kai jo pitkällä, sillä pesän ulkopuolelta oli tullut valoa jo hyvän aikaa. Katsahdin viereiselle pedille, jossa makasi kanelinruskea naaraskissa. Hän oli Eloklaanin soturi, jota Liljatuuli ja Leimusilmä olivat kutsuneet Omenahuumaksi. Vierustoverinani oli aiemmin ollut tabbykuvioinen naaras, joka kuitenkin oli kadonnut pari päivää sitten minun nukkuessani. Kukaan ei ollut kertonut minulle, minne oppilas oli viety, joten päättelin hänen tervehtyneen jo.
Omenahuuma nukkui sikeästi vuoteellaan, aivan kuten hän oli tehnyt lähes koko päivän. En ollut saanut yhdestäkään sairastuvalla olevasta kissasta seuraa, sillä kaikki vain nukkuivat tai sitten olivat niin väsyneitä, etteivät jaksaneet muuta kuin yskiä ja niiskuttaa. Nytkin siniharmaa naaraskissa, joka oli saapunut pesään hieman ennen Omenahuumaa, yski armottomasti vuoteellaan minua vastapäätä.
Ikävöin emoa, sisaruksiani, muita pentutarhan asukkeja ja erityisesti Kultatassua. En ollut nähnyt heitä lainkaan sairastumiseni jälkeen, ja pelkäsin heidän jo unohtaneen minut.
Käänsin pääni pesän sisäänkäynnille. Laikukas parantajaoppilas käveli pesään ja hidasti tahtiaan. Kissa silmäili hetken aikaa aukiolla olevia kissoja. Vasta viimeisenä hänen katseensa osui minuun. Venytysten kera lähdin kulkemaan kohti Leimusilmää.
”Minun oloni on paljon parempi tänään, katso vaikka!” hihkaisin ja loikin kollin ympärillä, ”voisinko jo mennä leikkimään muiden pentujen ja Kultatassun kanssa?”

//Leimu?
// 252 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Heräsin aamulla vilunväristyksiin. Päätäni särki, kun nostin sen ylös ja vilkaisin ympärilleni. Oli yhä hämärää, ja suurin osa pesätovereistani nukkui. Pesässä näkyi olevan kuitenkin useampi tyhjä peti – kaiketi osa sotureista oli ehtinyt lähtemään jo partioon. Olin liian väsynyt ajatellakseni asiaa enempää, joten annoin pääni vajota takaisin sammaliin ja nukahdin saman tien uudestaan.
Seuraavan kerran avasin silmäni, kun joku tuli tökkimään minua kylkeen. Katsahdin närkästyneenä Kirpputäplään, joka oli tullut petini viereen.
”Mesitähti kutsui klaanin koolle”, pienikokoinen soturi ilmoitti. ”Meidän pitäisi mennä kuuntelemaan.”
Suoraan sanottuna oloni oli niin kamala, ettei minua huvittanut nousta vuoteestani vain raahautuakseni ulos pakkaseen törröttämään kokouksen ajaksi. Kirpputäplän katseessa käväisi huoli.
”Oletko kunnossa? Näytät aika kipeältä”, kolli maukui varovasti. Nenästäni vuoti räkää, jonka pyyhkäisin vaivihkaa pois.
”Olen täysin kunnossa”, töksäytin vastauseksi ja rupesin punnertamaan itseäni ylös. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty; jalkani tuntuivat heikoilta kuin linnunluut, ja minua särki joka paikkaan. ”Mennään nyt vain kuuntelemaan, mitä asiaa Mesitähdellä tällä kertaa on.”
Seurasin hieman haparoiden Kirpputäplän perässä aukiolle. Istahdin lähelle soturien pesän sisäänkäyntiä, jotta minun ei tarvitsisi kulkea kovin pitkää matkaa takaisin vuoteeseeni.
Mesitähti oli jo valmiina seisomassa Litteäkiven päällä. Päänsäryn vuoksi näin hänen hahmonsa kahtena. Joku puhui päällikön äänellä viheryskästä ja Ampiaispennusta, mutta minun oli vaikea erottaa, mistä ääni kantautui. Jossain vaiheessa olin kuulevinani myös Liljatuulen äänen, mutta hänen sanoistaan en meinannut saada enää mitään tolkkua. Korvissani sirisi.
”Omenahuuma.” Joku kosketti minua lapaan. Käänsin päätäni ja erotin Kirpputäplän hahmon sumeasti. Hänen vieressään oli toinen kissa, mustavalkoinen niin kuin hänkin.
”Sinun pitäisi tulla mukaani”, onnistuin tunnistamaan Leimusilmän äänen, vaikka se kuulosti vähän oudolta. Aivan kuin olisin itse ollut vedenpinnan alla.
En vastustellut, kun minua ruvettiin tuuppimaan parantajan pesää kohti. Tai ainakin siihen suuntaan oletin olevamme menossa. Oli vaikea sanoa, kun maailma kieppui ympärillä.
Lopulta lysähdin pehmeille, kuiville sammalille, joihin sekottui yrttinen tuoksu. Käperryin sammaliin lopenuupuneena, ja silmäni lipsuivat kiinni. En millään saanut pidettyä niitä auki. Olin aivan liian väsynyt, ja halusin vain nukkua.

//315 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Käänsin katseeni Hiilihampaaseen, kolli naukui rohkaisevasti minulle. En halunnut mennä sisälle, en saisi tulla ulos ennen kuin viheryskä oli nitistetty.
”Mutta kun en halua” sanoin Hiilihampaalle suru silmissä. Hiilihammas katsoi rohkaisevasti minua.
”Voimme leikkiä kun viheryskä on voitettu” hän sanoi. Katsoin kollia silmiin pieni hymy suulla. Kävelin karhunvatukkaverhon läpi pentutarhaan Minttuliekin viereen. Naaras nuolaisi päälakeani rohkaisevasti, katsoin häntä silmiin kiitollisena. Hän pesi Talvikkipennun ja Laventelipennun ja minut. Olin väsynyt tästä päivästä, ja suljin silmäni uneliaana. Heräsin aamulla ja huomasin muiden nukkuvan yhä. Hymyilin itsekseni ja revin sammalta vuoteesta. Pyörittelin sitä pikkuisilla tassuillani pallon muotoiseksi. Nousin ylös vuoteesta ja kannoin palloa suussani. Laskin sen maahan ja hyppäsin sen päälle, aloin painia pallon kanssa. Se oli minusta hauskaa, tunsin niskassani pienen piston ja valahdin veltoksi. Minttuliekki nosti minut suittavaksi.
”Minulla oli leikki krsken” sanoin punaruskealle naaraalle närkästyneenä. Naaras suki minut ja ruokki. Kehräsin tyytyväisenä hänen vieressä. Vaikka ei saanut mennä ulos, niin Hiilihammas lupasi leikkiä kanssani.

//154 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leikimme Aurinkopennun kanssa pitkälle iltaan asti kiviklaanin parissa, kunnes Korppisiipi tuli kutsumaan pennun sisälle. Raidallinen kolli hyvästeli minut hymy kasvoillaan, ennen kuin katosi karhunvatukkapensaan oksien taa. Kumppanini sen sijaan ei palannut takaisin sisälle, vaan tuli luokseni vakavahkon näköisenä.
”Meidän pitää keskustella Mesitähden kanssa Kultatassun rangaistuksesta”, naaras puhui tasaisella äänellä, mutta hänen jännittynyt kehonkielensä kertoi kireydestä. Nyökkäsin, ja kurkotin kuonollani koskettamaan kumppanini poskea lohduttavasti. Korppisiipi vilkaisi minua kiitollisena ja lähti sitten tassuttamaan Litteäkiveä kohti. Seurasin häntä omiin ajatuksiini vaipuneena.

Kaksi päivää oli kulunut. Ampiaispentu oli yhä parantajan pesällä toipumassa, ja Kultatassu oli saanut rangaistuksensa. Tilanne vaikutti jotakuinkin rauhoittuneen, ja minusta tuntui pitkästä aikaa siltä, että uskalsin hengittää vapaammin. Olin saanut vakuutettua itseni siitä, että asiat kääntyisivät vielä parhain päin.
Oli aamupäivä, ja olin tuttuun tapaan tervehtimässä pentuja pentutarhalla. En malttanut odottaa, että Ampiaispentu saisi palata parantajan pesältä takaisin oman perheensä pariin.
Aurinkopentu halusi siirtyä ulos leikkimään, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Korppisiipi ja Minttuliekki jäivät rupattelemaan pesään sillä välin, kun minä paimensin pentuja uloskäyntiä kohti.
Puiden takaa pilkistävä aurinko häikäisi silmiä, mutta siihen tottui nopeasti. Aurinkopentu johdatti muut kivileirinsä luo, ja minä seurasin perässä vähän hitaammin. Nautin leirin tutuista, arkisista äänistä. Yhtäkkiä olin kuulevinani jostain etäältä vaimeaa yskintää. Pysähdyin kuulostelemaan ääntä korvat höröllään, mutta sitä ei kuulunut enää.
Astelin pentujen viereen ja kävin istumaan. Jonkin ajan kuluttua leiriin palasi pari partiota, jotka olivat lähteneet auringonnousun aikaan tarkistamaan rajoja. Aukiolla oli vilkasta.
Yllättäen Mesitähti loikkasi Litteäkiven päälle ja kutsui klaanin kokoukseen. Korppisiipi ja Minttuliekkikin olivat ilmeisesti kuulleet kutsun pentutarhalle asti, sillä kaksikko työntyi peräkanaa ulos pesästä. Panin merkille, että valkoturkkinen päällikkö vaikutti levottomalta. Aavistelin, että hänen uutisensa eivät olleet kovin hyviä.
Mesitähti aloitti kokouksen tervehtimällä ensin klaanitovereitaan mutta siirtyi sitten suoraan asiaan. Päällikön ilmoitus iski päin naamaani: Ampiaispennulla oli viheryskä. Hetkeen en saanut ajatuksiani järjestykseen, kun huoli ja paniikki kamppailivat pääni sisällä johtavasta asemasta. Vilkaisin sivullepäin, ja näin Korppisiiven olevan yhtä tolaltaan uutisesta.
Seuraavaksi Liljatuuli nousi Mesitähden vierelle Litteäkiven päälle ja alkoi luetella viheryskän oireita. Hän myös sanoi, että vanhusten ja pentujen turvallisuuden takaamiseksi klaaninvanhimpien pesä ja pentutarha tulisi eristää. Mesitähti vahvisti sisarensa sanat. Kissojen keskuudesta alkoi kuulua hermostunutta supinaa. Käännyin katsomaan kumppaniini, jonka huolestunut katse kohtasi omani. Kokouksen päätyttyä minä ja Korppisiipi kutsuimme Kimalaispennun ja Mehiläispennun luoksemme vielä viimeisen kerran, ennen kuin kuningatar ja pennut suljettaisiin pentutarhaan muun klaanin ulottumattomiin.
”En halua, että meidät erotetaan”, Kimalaispentu miukui ja painoi päänsä jalkaani vasten. Sydäntäni riipaisi, kun kumarruin nuolaisemaan tyttäreni pörröistä päätä.
”Ei hätää, Kimalaispentu”, mau’uin hänelle rauhallisesti, ”pian olemme taas yhdessä. Lupaan sen.”
Kolmijalkainen pentu katsahti minuun sinisillä silmillään, jotka olivat kuin kaksi murheen lampea. Yritin pysyä vahvana hänen vuokseen, ja kurkotin kohti Mehiläispentua, joka myöskin oli allapäin eristyksestä. Nuolaisin hänenkin päälakeaan yhtä hellästi ja rakastavaisesti kuin olin nuolaissut Kimalaispennunkin. Vedin heidät sen jälkeen lähelleni ja rutistin kumpaakin oikein lujasti.
”Olkaapa reippaina, älkääkä kiusatko emoa ja Minttuliekkiä liikaa”, sanoin sitten mukamas tiukasti pennuille, ja he nauroivat vähän.
Kun olin hyvästelyt pennut, käännyin Korppisiiven puoleen. Painoin pääni vasten hänen poskeaan ja hengitin hänen tuttua tuoksuaan oikein syvään. Korppisiipi sukaisi korvaani ja kehräsi hiljaa. Kiedoimme häntämme hetkeksi yhteen.
”Älä huoli Ampiaispennusta, minä käyn kyselemässä parantajan pesän ovelta, mitä hänelle kuuluu”, lupasin kumppanille hiljaa. Korppisiipi nyökkäsi vähän.
”Toivotaan, että tämä ei kestä kauaa.” Naaras katsahti ympärilleen kuin olisi katsonut näkymää viimeisen kerran. ”Pidä itsestäsi huoli”, hän sanoi minulle ja kurkotti vielä koskettamaan nenääni omallaan. Väläytin hänelle lämpimän hymyn.
”Kuin myös”, naukaisin takaisin, ja jäin katsomaan, miten Korppisiipi patisteli pentuja kohti pentutarhaa. Huokaisin haikeasti, ja ajatuksissani katsahdin pentujen kyhäämän kivileirin suuntaan. Yllätyksekseni näin Aurinkopennun kököttävän yhä sen yllä.
Tassuttelin pennun luo ja kosketin tämän korvaa hellästi nenälläni. ”Hei, Aurinkopentu, teidän on mentävä sisälle. Voimme jatkaa leikkiä sitten, kun viheryskä on taltutettu”, mau’uin pennulle rohkaisevasti.

//Aurinko?
//609 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

En pitänyt rangaistusten antamisesta, mutta keskusteltuani Korppisiiven, Hiilihampaan ja Lieskakajon kanssa, olimme nähneet parhaaksi antaa pienen rangaistuksen Kultatassulle karkaamisesta. Vaikka uskoin naaraan oppineen jo läksynsä, en voinut sivuuttaa muiden asiaan osallisten mielipiteitä. Korppisiipi ja Hiilihammas olivat olleet vähällä menettää poikansa karkaamisen vuoksi. Rangaistus ei tietenkään ollut iso, vaan Kultatassun soturikoulutuksen aloitusta lykättiin neljäsosakuulla.
Ampiaispentu oli ollut pari päivää parantajan pesällä, ja tänäaamuna Liljatuuli oli tullut pesälleni mukanaan ikäviä uutisia. Hän oli kertonut, että Ampiaispennun nuha oli muuttunut viheryskäksi. Pelkkä taudin nimi sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Viime lehtikatona viheryskä oli riepotellut Eloklaania ja myös minua. Olin menettänyt siihen kurjaan tautiin yhden hengistäni. Parantajat olivat eristäneet pesänsä, jotta viheryskä ei pääsisi leviämään. Olin luvannut tiedottaa klaanille asiasta pikimmiten, kunhan aamun partiot saapuisivat leiriin.
Istuin hermostuneena leirin pääaukiolla, Litteäkiven lähellä. Katsoin, kuinka Hiilihammas leikki pentujen kanssa pentutarhan edustalla. Kolli vaikutti iloiselta, joten päättelin ettei hän vielä tiennyt poikansa sairastumisesta.
Kun viimeinen auringonlaskun aikaan leiristä lähtenyt partio oli saapunut takaisin, odotin vielä hetken. Vedin syvään henkeä ja loikkasin Litteäkiven päälle. Ikävien uutisten kertominen klaanille ei ollut koskaan mukavaa. Kutsuin eloklaanilaiset koolle. Puheensorina lakkasi, ja kissat asettuivat Litteäkiven ympärille. Huomasin myös Liljatuulen ja Leimusilmän astuvan ulos parantajan pesältä, joskin kaksikko jäi etäälle muista.
”Hyvät eloklaanilaiset”, aloitin voimakkaalla äänellä, jotta kaikki aukiolla olevat kuulisivat puheeni, ”joudun kertomaan ikäviä uutisia.” Siihen väliin pidin pienen tauon, kun etsin helpointa tapaa kertoa viheryskästä pelottelematta klaanilaisia liikaa.
”Toivoimme selviävämme tämän lehtikadon yli ilman sairauksia, mutta nyt näyttää siltä, että Ampiaispentu on sairastunut viheryskään. Hänen vointinsa on toistaiseksi vakaa, mutta sairaus on otettava vakavasti. Tästä eteenpäin parantajan pesälle saavat mennä vain sairastuneet ja parantajat. Liljatuuli, tulisitko tänne kertomaan viheryskän yleisimmistä oireista, jotta muut eloklaanilaiset voivat tarkkailla oireitaan”, käänsin katseeni sisareeni, joka lähti heti sanani kuultuaan kävelemään kohti Litteäkiveä. Kissat väistivät tummaturkkista naarasta. Liljatuuli loikkasi vierelleni Litteäkiven päälle, ja alkoi kertoa viheryskän yleisimmistä oreista. Hän painotti, miten pienetkin oireet voivat olla merkki alkavasta viheryskästä, joten niistäkin olisi hakeuduttava nopeasti parantajan pesälle.
Parantajakissa myös kertoi, että pennut ja klaaninvanhimmat olisi hyvä pitää turvassa taudilta.
”Mielestäni olisi parasta, että kukaan ei toistaiseksi vieraile myöskään klaaninvanhimpien pesällä tai pentutarhalla, ellei ole aivan pakko”, parantaja ehdotti ja käänsi kysyvän katseensa minuun. Vaikka ajatus tuntuikin inhottavalta, tiesin Liljatuulen olevan oikeassa.
”Eli tästä lähtien myös pentutarha ja klaaninvanhimpien pesä eristetään”, pidin pienen tauon etsiessäni katseellani Kultatassua, joka istui melko lähellä oppilaiden pesää, ”Kultatassu, sinun tehtäväsi olkoon klaaninvanhimpien, kuningattarien ja pentujen ruokkiminen. Huolehdi, että he saavat riittävästi tuoresaalista päivän aikana.”
Hunajanvärinen naaraskissa kohtasi katseeni ja vastasi nyökäten. Päätin kokouksen siihen, mutta lupasin vielä vastata kysymyksiin, jos joillain sellaisia oli.

//422 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin viettänyt parantajan pesällä nyt kaksi yötä ja kaksi päivää. Aika tuntui lyhyeltä, sillä olin nukkunut suurimman osan ajasta. Ylitsepääsemätön väsymys ja säryt joka paikassa saivat oloni heikoksi. Oli vaikeaa saada ruokaa alas, mutta tänä aamuna olin saanut syötyä muutaman suullisen Liljatuulen tuomasta hiirestä.
Parantaja oli katsonut minua säälien. Olin kuullut hänen puhuvan Leimusilmälle viheryskästä. Kaiketi se oli tauti, joka oli tehnyt minusta niin voimattoman. Kukaan parantajakissoja lukuun ottamatta ei ollut käynyt luonani tänään.
”Se on vain varotoimenpide, jotta viheryskä ei tartu muihin”, Leimusilmä oli kertonut minulle aamulla. Minä ikävöin emoa, isää, sisaruksiani ja Kultatassua. Olin aivan yksin hämärässä pesässä ja minua pelotti. Tiesin, että viheryskään saattoi kuolla, mutta minä en pelännyt kuolemaa. Olin selvinnyt jokeen putoamisesta, joten selviäisin myös tästä. Minä vain pelkäsin olla yksin. Pelkäsin, että kaikki unohtaisivat minut sillä välin, kun olin parantajan pesällä. Muistaisivatko Kimalaispentu ja Mehiläispentu minua edes enää, kun viimein pääsisin pois tästä kurjasta loukosta?
Askeleet pesän sisäänkäynniltä havahduttivat minut ajatuksistani. Pääni kääntyi automaattisesti tulijaan. Hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras käveli sisään pesään ja huhuili Liljatuulta ja Leimusilmää. En muistanut kissan nimeä, mutta tiesin hänen olevan joku soturioppilaista. Hän oli tuonut meille pentutarhalle usein saalista.
Leimusilmä saapui parantajan pesältä sairasaukiolle kuultuaan oppilaan kutsun. Mustavalkoinen kolli pysähtyi kohdalleni huomatessaan, kuinka huonovointiselta nuori naaraskissa näytti. Oppilaan meripihkan värisistä silmistä paistoi väsymys, ja nenä vuosi vihreää limaa. Leimusilmäkin näytti tietävän, mistä oli kyse.
”Halavaviiksi käski minun tulla tänne, oloni ei ole kovin hyvä”, sen sanottuaan oppilas alkoi yskiä. Yskänpuuska kesti hetken, jonka jälkeen Leimusilmä ohjasi kissan vieressäni sijaitsevalle sammalvuoteelle.
”Hyvä kun tulit, sinullakin taitaa olla viheryskä. Sattuuko sinua jonnekin?” parantajaoppilas alkoi tutkia kissaa. Tässä vaiheessa minua alkoi taas väsyttää niin paljon, etten jaksanut enää pitää silmiäni auki. Päätin sulkea ne hetkeksi ja kuunnella, mitä Leimusilmä puhui oppilaalle. Mustavalkoisen kollin sanat olivat aluksi selkeät, mutta jossain vaiheessa ne sekoittuivat äänimössöksi, josta ei saanut enää mitään selvää.

Kuulin jonkun yskivän. Raotin hitaasti väsyneitä silmiäni nähdäkseni, kuka se oli. Pesässä oli pimeää, ilmeisesti yö oli saapunut. Siitä huolimatta Liljatuuli ja Leimusilmä olivat yhä jalkeilla. Yllätyksekseni sairasaukion laidoilla olevilla sammalvuoteilla makasi useampi kissa. Aiemmin pesälle tullut oppilas nukkui edelleen oikealla puolellani, mutta myös aukion vastakkaisella laidalla oli kissoja. Tunnistin heistä siniharmaan naaraan, hän oli Lumihiutale. Lisäksi olin aiemmin nähnyt tummanharmaan, pitkäturkkisen naaraan ja sinisilmäisen valkean naaraskissan, mutten tiennyt heidän nimiään. He olivat joitain sotureita. Liljatuuli ja Leimusilmä antoivat parhaillaan heille joitain yrttejä.
Miten ihmeessä pesälle oli tullut niin lyhyessä ajassa näin monta sairasta kissaa? Hyvä puoli tässä taisi olla se, ettei minun ainakaan tarvinnut olla täällä yksin. Aika kuluisi nopeammin, kun oli juttuseuraa.

// 420 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Tervehdin klaaninvanhimpia ujosti. En ollut ennen jutellut heidän kanssaan. Nokilintu ja Hiiloskatse olivat Hiilihampaan vanhemmat. Katselin kummastuneena näitä kahta vanhaa kissaa.
”Käy etsimässä sitä kiveä klaaninvanhimpien pesästä” nokilintu sirkutti kehräten. Katsoin vanhaa naarasta ujosti ja aloin kävellä klaanin vanhempien pesälle. Kurkistin sisälle ja tassutin pesään. Katselin ympärilleni, pesässä oli hieman tunkkaista ja yskäisin pari kertaa. Haistelin maata ja etsin kiveä. Huomasin yhden vuoteen vieressä litteän kiven, kävelin sen luo. Haistelin kiveä ja kokeilin nostaa sitä. Poimin kiven suuhuni ja tassutin ulos pesästä Hiilihampaan luo.
”Hienoa, löysit sen!” Nokilintu maukaisi. He olivat ilmeisesti jutustelleet sillä aikaa kun hain kiveä. Laskin kiven maahaan ja katsoin Hiilihammasta.
”Mennäänkö takaisin leikkimään?” Kysyin jo hieman reippaammalla äänellä.
”Toki, mennään vaan” kolli vqstasi lempeästi naukaisten. Nostin kiven ja lähdin viemään sitä kivileirille. Hiilihammas hyvästeli vanhempansa ja tuli perässäni. Laskin kiven leiriin ja asetin kiven sen päälle.
”Tämä siis oli Mesitähti” sanoin kun asettelin Mesitähti kivea Litteäkiven päälle. Hiilihammas istahti viereene ja nyökäytti päätään. Kolli asetteli kiviä oikeille paikoille jotta voitaisiin aloittaa leikkiminen.
”Vihdoin voidaan aloittaa” hihkuin kun sain viimeisenkin kiven paikoilleen.

//175 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Mennään vain”, vastasin itsekin leikistä innostuneena ja rupesin katselemaan ympärilleni. Aurinkopentu kulki melkein kuono lumisessa maassa kiinni etsiessään sopivaa kiveä kivileiriinsä.
Päätin itsekin lähteä liikkeelle, jotta kivi löytyisi nopeammin. Ehdin tassuttaa eteenpäin muutaman askeleen verran, kun yhtäkkiä tunsin törmääväni johonkin pehmeään. Peruutin häkeltyneenä taaksepäin, ja näin Nokilinnun iloiset kasvot edessäni. Aavistuksen hänen takanaan seisoi aina yhtä yrmeä Hiilloskatse.
”Hei”, tervehdin vanhempiani hymyillen hieman vaivaantuneesti. Nokilintu vastasi tervehdykseen kurkottamalla sukimaan korviani. Se tuntui hiukan oudolta, sillä vaikka kaksikko oli ollut klaanissa jo hyvän tovin, he eivät siitä huolimatta tuntuneet kovin läheisiltä. Tunne taisi tosin olla yksipuolinen – ainakin, mitä tuli emooni.
”Mitä sinä oikein puuhaat, kultaseni?” tummanruskea naaras kysyi uteliaana ja vilkaisi takanani olevia pikkukiviä.
”Leikin Aurinkopennun kanssa”, vastasin ja osoitin hännälläni raidallista pentua, joka yhä keskittyneesti tutkaili maata.
”Mitä hän tekee?” yllätyksekseni kysymyksen esittäjä oli isäni, joka harvoin avasi sanaista arkkuaan seurassani. Jykevä kolli seurasi pennun puuhastelua kivettynyt ilme naamallaan.
”Etsii sopivaa kiveä Litteäkiveksi leiriinsä”, nau’uin lapojani kohauttaen. ”Ette ole sattuneet näkemään yhtään sellaista?”
Nokilinnun silmät kirkastuivat. ”Pentu, käypä katsomassa klaaninvanhimpien pesältä sitä kiveäsi! Siellä pitäisi olla ainakin yksi littana kivi!” klaaninvanhin kailotti Aurinkopennulle, joka pysähtyi ja kääntyi katsomaan meidän suuntaamme kummastuneena.
Kutsuin kollipennun hännän heilautuksella luoksemme. ”Aurinkopentu, tässä ovat vanhempani, Nokilintu ja Hiilloskatse. Olet saattanutkin nähdä heidät joskus – he asuvat nimittäin aivan pentutarhan naapurissa”, mau’uin. Vanhukset tervehtivät pentua – Nokilintu iloisesti hyristen, Hiilloskatse murahtamalla lyhyesti.
”Käy etsimässä sitä kiveä klaaninvanhimpien pesältä!” Nokilintu jatkoi hössötystään. Katsoin Aurinkopentua hymyillen hieman huvittuneesti, odottaen pennun seuraavaa siirtoa.

//Aurinko?
//242 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Heräsin yhtäkkiä ja näin Hiilihampaan pesän suulla.
”Hei, nukuitko hyvin?” Kolli kysyi lempeästi hymyillen. Katsoin Hiilihammasta unisena.
”Joo, nukuin hyvin” vastasin kollin kysymykseen. Hiilihammas istahti pesän suulle ja nuolaisi pari kertaa rintakarvojaan.
”Mistä näit unta?” Hän kysyi hieman uteliaana. Räpäytin kollille silmiäni.
”Näin unta viherlehdehdestä, oli lämmin ja istuin ruohikolla.” selitin Hiilihampaalle innoissani. Kolli katsoi minua ja hymyili. Minun teki mieli pyytää Hiilihammadta leikkimään, epäröin hetken ja rohkaisin mieleni.
”Voitaisiinko mennä leikkimään ulos?” kysyin häneltä varovasti. Hiilihammas katsoi minua ja sanoi.
”Voidaan, jos haluat niin” hän sanoi ja nousi ylös ja tassutti ulos pesästä. Nousin kömpelösti ylös Minttuliekin viereltä ja kömmin pesästä pois. Kun astuin karhunvatukkaverhon läpi tunsin kylmyyden tassuissa. Värähdin ja tassutin Hiilihampaan eteen.
”Leikitäänkö klaania? Leikin sitä aina Kimalaispennun kanssa.” mau’uin raidalliselle kollille varovasti. Hiilihammas nyökäytti päätään ja näytin hänelle leirin jonka olimme rakentaneet.
”Tässä on pentutarha, ja tässä on sinä, ja minä. Nämä ovat Minttuliekki ja Korppisiipi. Tässä on muut pennut. Tämä on Mesitähti ja tämä Omenahuuma” esittelin kiviä kollille ylpeänä. Hiilihammas hymyili.
”Teiltä puuttuu Litteäkivi” kolli naukaisi lempeästi. Katsoin leiriä ja huomasin saman.
”Mennäänkö etsimään pieni kivi joka näyttää litteäkiveltä?” Kysyin reippaasti Hiilihampaalta.

//187 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Palasin takaisin soturin tehtävien pariin pentujen kömpiessä kuningattarien käskystä päiväunille. Astuin lämpimästä pesästä kirpeään pakkasilmaan, joka sai silmäni kirvelemään. Leiriaukiota peittävä ohut lumipeite kimalteli heikkenevässä valonkajossa.
”Hiilihammas!” ääni kutsui minua piikkihernetunnelin luota. Käänsin katseeni sen suuntaan ja näin Omenahuuman seisomassa sisäänkäynnin tuntumassa oppilaansa ja Lumihiutaleen kanssa lähtövalmiin näköisinä. Nostin häntäni tervehdykseen ja tassuttelin kolmikon tykö kuulemaan, mitä asiaa näillä oli.
”Et kai satu olemaan kiireinen juuri nyt?” Omenahuuma kysyi, kun tulin heidän luokseen. Pudistelin päätäni.
”Enpä kyllä. Pennut menivät juuri päiväunille, eikä minulla ole oikein muita suunnitelmia tämän päivän varalle. Kuinka niin?” Katsoin ruskeaturkkista soturia pää vähän kallellaan.
Naaraan kasvoille levisi ilahtunut hymy. ”Hieno juttu! Sittenhän sinä voit tulla Hillasielun paikalle partioon.”
Kurtistin kulmiani hieman ihmeissäni. ”Miksi Hillasielu ei voinut osallistua partioon?” kysyin.
”Hän kai sai tikun tassuunsa tai jotain”, Omenahuuma vastasi lapojaan kohauttaen. ”Käymme uusimassa Kuolonklaanin puoleisen rajan hajumerkit ja tulemme palaamme sitten. Ehdit kyllä takaisin siihen mennessä, että pennut heräävät.”
Nyökkäsin vähän, ja nau’uin sitten: ”Selvä on. Mennään.”
Seurasin kolmikkoa ulos leiristä, syvälle kuuraisaan metsään, jonne hämärä oli jo ehtinyt kurkottaa kohmeiset kyntensä.

Partion jälkeen oli tullut miltei pimeää. Leirissä oli vilkasta, sillä moni oli palaamassa samaan aikaan saalistamasta tai harjoituksista oppilaidensa kanssa. Hyvästelin Omenahuuman ja muut nopeasti, ennen kuin livahdin paikalta.
Työnnyin oksien välistä sisälle pentutarhaan, jossa oli edelleen yllättävän hiljaista. Ehdin jo ajatella, että pennut nukkuivat yhä, kun Aurinkopentu yhtäkkiä nosti päänsä ylös sammaleista ja katsahti suuntaani silmät hämärässä kiiluen. Kurkustani pääsi huvittunut kehräys.
”Hei”, tervehdin oranssiturkkista pentua hymyillen, ”nukuitko hyvin?”

//Aurinko?
//245 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Hiilihammas suostui ehdotukseemme ja kävi makuulle. Kävin makuulle ja kietaisin häntäni siististi käpälilleni. Hiilihammas kertoi tarinan kanista joka oli tehnyt jotain kiellettyä. Minusta tarina oli hieman pelottava, kävi sääliksi sitä kani raukkaa joka häädettiin kotilaaksosta. Kun hiilihammas kertoi tarinaa huomasin minttuliekin ja korppisiiven huolestuneet katseet, ihmettelin asiaa mutta en jaksanut ajatella asiaa. ”Minusta tarina oli kauhea
” sanoin Hiilihampaalle. Kolli katsoi minuun hieman surullisen näköisenä ja sanoi:
”niin se varmasti oli” kolli maukui meille. Olimme hetken hiljaa ja hiilihammas nousi seisomaan. Minäkin nousin ylös ja katsoin kollia.
”Voidaanko leikkiä vielä jotain? Kysyin varovasti tummanruskealta kollilta.
”Ette takuulla leiki! Nyt on päivä unien aika” kuulin pentutarhan suulta. Korppisiipi seisoi siellä ja viittoi meidät sisälle. Jatsoin hiilihammasta ja sanoin:
”Tuletko vielä meidän kanssa leikkimään?” Kysyin silmät säihkyen.
”Totta kai, tulen kun olette heränneet” kolli maukaisi lempeästi ja käveli pois. Köpöttelin sisälle pesään minttuliekin pestäväksi. Naaraan karhea kieli puhdisti turkkini hetkessä.
”Olipas sinulla likainen turkki” punaruskea naaras puheli minulle. Kehräsin hänelle onnellisena ja otin mukavan asennon naaraan vierestä. Suljin silmäni uneliaana ja ajattelin: hiilihammas tulee leikkimään kun heräämme. Nukahdin hyvillä ajatuksilla, mutta näin kamalaa painajaista siitä kanista joka häädettiin laaksosta.

//186 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin säikähtäneenä ääntään korottanutta Kultatassua, joka tuijotti minua yhä vihreillä silmillään. Hunajanvärisen naaraan lämmin ja lempeä olemus oli tiessään, ja se jopa hieman pelotti minua. En ollut koskaan nähnyt Kultatassua sellaisena. Mutta vaikka hän vaikuttikin vihaiselta, pelko ja suru puskivat esiin oppilaan särkyvästä äänestä. Olin sanaton, en tiennyt lainkaan mitä sanoa. Kultatassun purkaus oli tullut minulle täytenä yllätyksenä, ja nyt minullakin oli paha mieli.
Halusin lohduttaa ystävääni ja saada hänet paremmalle tuulelle, mutta en tiennyt miten.
”Anteeksi”, oli ainoa mitä sain sanottua. Katsoin Kultatassua, mutta naaras ei enää kohdannut katsettani.
Hetki keskeytyi, kun pesän sisäänkäynniltä kuului askeleita. Mesitähti ja Lieskakajo astelivat sairasaukiolle vakavailmeisinä. Kultatassu vilkaisi päällikköä ja mestariaan.
”Täällähän sinä olet”, Mesitähti tokaisi rauhallisella äänellä. Hän katsahti minua huomatessaan ilmassa olevan kireän ilmapiirin.
”Tulisitko käymään pesässäni, Kultatassu? Olemme päättäneet mestarisi kanssa rangaistuksestasi”, valkoturkkinen kolli totesi ja vilkaisi vierellään seisovaa Lieskakajoa, joka nyökäytti päätään kohdatessaan päällikön katseen. Kultatassu vilkaisi nopeasti minua. Yritin välittää hänelle katseellani, että olin ihan oikeasti pahoillani siitä, mitä hän oli minun takiani joutunut kokemaan. En ollut osannut ajatella asiaa lainkaan Kultatassun näkökulmasta.
Oppilas katosi sairasaukiolta kahden täysikasvuisen kissan kanssa, ja minä jäin yksin taas. Painauduin vasten sammalia, sillä pesässä oli kylmä. Olin kovin väsynyt. Riitti vain, että painoin pääni sammaliin ja nukahdin saman tien.

Herätessäni seuraavan kerran, tunsin kurkussani epämiellyttävän tunteen. Nielaiseminen tuntui kaamealta, kuin jokin olisi repinyt kurkkuani sisältä päin. Nenä vuosi ja päätä särki, oli kylmä. Pesässä oli hämärää, mutta saatoin kuulla lähestyvät askeleet. Ne eivät tulleet pesän sisäänkäynniltä päin, vaan parantajien pesältä. Tunnistin tulijan Liljatuuleksi, kun hän istuutui eteeni.
”Millainen olo sinulla on?” harmaaturkkinen parantaja kysyi lempeällä äänellä. Pudistin päätäni:
”Ei kovin hyvä.” Ääneni oli karhea, ja puhuminen sai kurkun tuntumaan entistä kipeämmältä. Parantaja katsoi minua huolestuneena.
”Taidat olla vilustunut. Käyn hakemassa sinulle muutamia yrttejä, joiden pitäisi parantaa oloasi”, naaras sanoi ja katosi takaisin pesään, josta oli hetkeä aiemmin tullut.

// 306 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Seuraavaksi pennut halusivat kuulla tarinoita. Asetuin makaamaan ja vedin käpälät alleni samalla, kun yritin keksiä, mistä kertoisin.
”Olipa kerran jänis, joka asui yhdessä perheensä kanssa laaksossa”, aloitin tarinani tavanomaiseen tapaan – tähän tarinaan oli kuitenkin upotettuna synkkä muisto, josta en halunnut pentujen saavan tietää ennen kuin nämä olisivat tarpeeksi vanhoja sen kuulemaan. ”Eräs nuori jänis oli luonteeltaan hyvin rohkea mutta äkkipikainen, ja hän ajautui ongelmiin tuon tuosta. Hän kuitenkin selvisi niistä yleensä hyvin vähällä.
Laaksossa, jossa he asuivat, oli pieni valkokukkainen puu, josta jäniksiä oli kielletty syömästä. Nuori jänis oli kuitenkin utelias ja päätti kokeilla onneaan. Hän vei yhden puun valkoisista kukista siinä uskossa, että kukaan ei nähnyt häntä. Kuitenkin jäniksen viedessä kukan puusta, kaikki muutkin kukat lakastuivat ja putosivat maahan. Ruoho puun ympärillä alkoi muuttua mustaksi ja levitä kulovalkean tavoin laaksoon. Hätääntynyt nuorukainen palasi omiensa luo väittäen nähneensä rusakoiden vievän puusta kukan, kun yllättäen eräs nuorelle jänikselle läheinen henkilö astui esiin ja kertoi kaikille tietävänsä totuuden. Tämä jänis kertoi kaikille nähneensä nuoren jäniksen vievän kukan puusta omaa typeryyttään.
Teostaan kiinni jäänyt nuori jänis karkotettiin armotta laakson ulkopuolelle, ja häntä kiellettiin koskaan palaamasta takaisin. Laakso jatkoi edelleen hiljaista kuolemaansa, mutta kukaan ei enää puhunut siitä. Kaikki olivat vain päättäneet jatkaa elämäänsä.”
Sivusilmällä näin Korppisiiven pään olevan kääntyneenä minun suuntaani. Kun vilkaisin nopeasti häntä päin, näin hänen silmissään murhetta. Myös Minttuliekki tuntui tajunneen, kenestä tarinassa pohjimmiltaan oli ollut kyse.
”Tarinan opetus on se, että vaikka olisit tehnyt jotakin kamalaa tai anteeksiantamatonta, älä yritä salata sitä muilta, sillä lopulta voit joutua maksamaan virheestäsi kahta kalliimman hinnan”, lopettaessani tarinaa soin naamalleni nousevan lämpimän hymyn, jonka tarkoituksena oli lieventää kertomukseni synkeää sävyä. En halunnut pelästyttää pentuja ulos turkeistaan syyttä suotta.

//Aurinko?
//275 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Hiilihammas ehdotti meille että voitaisiin pelata sammalpalloa. En ollut ennen nähnyt tai kuullut sammalpallosta, onneksi hiilihammas selitti meille pelin idean. Kolli koukkasi maasta sammalta ja pyöritteli sen suunnilleen pallon muotoiseksi. Kolli kertoi että meidän pitäisi muodostaa rinki. Peruutimme ja saimme muodostettua ringin, hiilihammas aloitti ja heitti pallon minua kohti. Hyppäsin ilmaan ja nappasin pallon käpälieni väliin. Katsoin innoissani kenelle heittäisin seuraavaksi, käänsin katseeni mehiläispentuun. Heitin pallon kollipentua kohti, tämä hyppäsi ilmaan ja nappasi pallon sujuvasti. Hän heitti pallon laventelipennulle joka yllättyi ja pomppasi liian myöhään. Pallo tömähti maahan ja laventelipentu katsoi palloa päin. ”Taisin pudota” hän sanoi ja siirtyi emonsa viereen katsomaan peliä. Talvikkipentu nappasi pallon ja heitti sen kimalaispennulle. Naaraspentu sai pallon kiinni kolmesta jalasta huolimatta. Hän näytti yllättyneeltä kun sai sen kiinni. Kimalaispentu katsoi isäänsä ja heitti pallon hänelle. Kolli nappasi pallon ja heitti sen minulle. Yritin hypätä ja saada pallon kiinni mutta se lipesi tassuista. Katsoin palloa jaka tömähti vierelleni ja peruutin minttuliekin viereen. Naaras katsoi minuun ja nuolaisi päälakeani. Pelissä oli jäljellä vain neljä pelaajaa, ensimmäiseksi putosi talvikkipentu. Hänen jälkeen kimalaispentu putosi ja viimeisenä putosi hiilihammas. Mehiläispentu katsoi ihmeissään ympärilleen, ja röyhisti rintaansa kun onnittelimme häntä voitosta. ”Sinä saat päättää seuraavan leikin” sanoin kollipennulle. Mehiläispentu käänsi katseensa isäänsä joka vaikutti iloiselta. ”Kertoisitko meille tarinoita isi?” Pentu kysyi silmät säihkyen. Katsoin hiilihammasta toiveikkaana, minäkin halusin kuunnella hiilihampaan tarinoita. Minusta hiilihammas oli mukava, kunpa hän olisi isäni.

//229 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aurinkopentu oli tullut kysymään minua mukaan leikkiin. Aluksi pennut olivat halunneet leikkiä hippaa. Keskenkasvuisilta kissoilta pesässä juoksentelu sujui kuin luonnostaan, mutta minä jouduin koko ajan varomaan, etten tallaisi heidän päälleen tai löisi päätäni kattoon. Kun Aurinkopentu lopulta ehdotti jotain rauhallisempaa leikkiä, olin enemmän kuin hyvilläni.
”Miten olisi vaikka sammalpallo?” ehdotin puolestani, kun Aurinkopentu kysyi minulta, mitä seuraavaksi leikittäisiin. Kollipentu kallisti päätään kysyvästi. Omat pentuni tiesivät tämän leikin, sillä olin leikkinyt sitä heidän kanssaan aiemminkin, mutta en ollut varma Aurinkopennusta. Aioin joka tapauksessa kertoa kaikille ääneen pelin säännöt kertauksen vuoksi.
Repäisin tyhjästä sammalpedistä tukun sammalta ja pyörittelin sen etutassujeni välissä suurin piirtein pallonmuotoiseksi. ”Tämä tässä on sammalpallo”, mau’uin ja esittelin palloa pennuille. ”Pelin ideana on pitää pallo niin kauan ilmassa kuin mahdollista. Se, jonka vuorolla pallo osuu maahan, häviää. Peli jatkuu niin kauan, kunnes jäljellä on enää yksi pelaaja.” Viskasin pallon kerran ilmaan kokeiluksi ja nappasin sen kiinni. ”Ymmärretty?”
”Joo!” kuului vastaus pentujen suunnasta.
”Hienoa. Eiköhän sitten pistetä peli käyntiin”, virnistin iloisesti ja peruutin vähän. ”Asettukaa kaikki pieneen piiriin, niin kopittelu on helpompaa. Välttäkää heittämästä palloa piirin ulkopuolelle.”
Pennut nyökkäilivät ymmärtämisen merkiksi ja ottivat kukin paikkansa piirissä. Kun kaikki oli valmista, avasin pelin ja viskasin pallon kohti Aurinkopentua.

//Aurinko? Muutkin pennut saa halutessaan jatkaa 🙂
//197 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Korppisiipi ja Hiilihammas kävelivät pentutarhalle huolestunut katse silmissään. Hiilihammas meni puhumaan Minttuliekin kanssa jotain Ampiaispennusta. Kolli istahti ja nuolaisi rintakarvojaan, katsoin kollia iloinen pilke silmissäni, voisimmeko leikkiä jotain. Lähestyin kollia reippaasti ja istahdin tämän eteen. Ruskea kolli käänsi sinisen katseensa minuun. ”Haluatko leikkiä kanssamme?” kysyin häneltä reippaasti. ”Totta kai, voimme leikkiä jotain” kolli naukaisi minulle. Katsoin muita pentuja iloisena, hekin näyttivät yhtä innostuneilta. ”Leikitäänkö hippaa?” Kysyin toiveikkaana Hiilihampaalta. ”Voidaan, ja ainä aloitat” kolli sanoi lempeästi ja kosketti tassullaan minua. Hymyilin ja kävelin muita pentuja kohti, he katsoivat minuun ja hajaantuivat eri suuntiin. Juoksin Talvikkipennun perässä ja kosketin hännällä. Naaras irvosti minulle ja juoksi Hiilihampaan perään ja uritti koskettaa tätä hännällään. Talvikkipentu sai kosketettua hiilihammasta ja kolli käveli kimalaispennun luo ja kosketti hänen päälakea hännällään. Leikimme hippaa ja pian väsyimme. ”Leikitäänkö nyt jotain rauhallisempaa?” Kysyin ja katsoin muihin. He nyökyttelivät kiivaasti ja katsoivat toiveikkaina hiilihammasta. Kolli katsoi meihin ja nyökäytti päätään. ”Mitä leikittäisiin?” Kysyin Hiilihampaalta ja katsoin häntä iloisena.

//158 sanaa (anteeksi jos hittasin)
//Hiili? Muut pennut?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hiiri rapisteli osittain lakastuneiden lehtien päällä autuaan tietämättömänä sitä vaanivasta vaarasta. Olin äkännyt pikkuotuksen vasta hetki sitten ja jäänyt pitämään sitä silmällä. Jyrsijä kulki pikkuruinen nenä maassa kiinni ja pysähtyi välillä tonkimaan lehtien ja maa-aineksen seasta jotakin, jonka se sitten tunki suuhunsa. Lehtikato puski päälle voimalla, joka sai kaikki metsän eliöt varuilleen. Mikäli ei ollut hyvin varustautunut, saattaisi kokea karmean nälkäkuoleman hyytävässä pakkasessa.
Syöksähdin eteenpäin etukäpälät ojennettuina, kynnet vilkkuen varpaiden päissä, ja iskin hiiren tainnoksiin. Päästin sen päiviltä tottuneella puraisulla niskaan. Minä onneksi olin hyvin varustautunut, eikä perheeni joutuisi näkemään nälkää tänäkään lehtikatona. Nappasin saaliin hampaisiini ja lähdin tallustelemaan takaisin leirin suuntaan.
Pohjatassusta oli tullut pari päivää sitten soturi: Pohjaharha. Olin kollista ylpeä – hän oli toinen koskaan kouluttamani oppilas. Pohjaharhan kaltaisten kissojen avulla klaani selviäisi mistä vain, siitä olin varma, ja kunhan omat pikkuiseni pentutarhalla olisivat sopivan ikäisiä, hekin pääsisivät aloittamaan oman koulutuksensa kohti soturiutta. Tai ainakin kaksi kolmesta, ajatus synkensi mieleni. Kolmijalkainen Kimalaispentu yritti kovasti päästäkseen samalla tasolle veljiensä kanssa, mistä en voinut kuin vain ihailla naarasta. Halusin Mesitähden antavan hänelle yhdenvertaiset mahdollisuudet elämään, ja mikäli myöhemmin kävisikin ilmi, ettei naaras pystyisi suoriutumaan häneltä vaadituista asioista, tulisi koulutusta katsoa uudestaan yksilöllisemmästä näkökulmasta ja miettiä, miten seuraavaksi edetään. Uskoin tyttäreeni koko sydämestäni, enkä epäillyt hetkeäkään sitä, etteikö hänestä voisi tulla jotakin suurta jonakin päivänä.
Korviini kantautui huomiota herättävää hälinää, joka sai minut pistämään rivakammin askelta toisen eteen. Sujahdin piikkihernetunnelin läpi aukiolle, jossa muutama kissa liikahteli hermostuneesti paikallaan ja vilkuili parantajan pesän suuntaan huolestuneesti. Jostain syystä minulle tuli ikävä tuntemus. Vein saaliini tuoresaaliskasalle ja olin aikeissa kysyä asiaa joltakulta aukiolla olijoista, kun Korppisiipi syöksyi luokseni jostakin. Naaraan silmät olivat pelosta soikeat.
”Ampiaispentu putosi jokeen!” naaras henkäisi, ja hänen kaikki karvansa olivat pörrössä. ”Hän on parantajan pesällä.”
Jäämättä viivyttelemään riensimme suorinta tientä parantajan pesälle, jossa poikamme makasi sammalilla turkki sekaisin ja yhä hieman märkänä. Pentu näytti surkealta.
”Mitä ihmettä oikein tapahtui?” kysyin järkyttyneenä kumartuessani nuolemaan poikani korvia. Korppisiipi suki pennun poskea ja kyseli kysymyksiä vähintäänkin samalla vimmalla, jolla hän nuoli tämän turkkia.
”Oletko kunnossa? Sattuuko mihinkään?”
Ampiaispentu olisi varmastikin hukkunut kysymysten virtaan, ellei Liljatuuli olisi tullut paikalle ja kertonut meille hänen tilansa olevan vakaa toistaiseksi.
”Lepo on tällä hetkellä kaikista parhain lääke”, tummanharmaa parantajakissa naukui ja painoi hännällään Ampiaispennun sammalia vasten. ”Voin antaa hänelle joitain yrttejä, mikäli tilanne sitä vaatii, mutta juuri nyt emme voi tehdä muuta.”
Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi. Luotin Liljatuuleen ja tämän oppilaaseen, Leimusilmään, koko sydämeni pohjasta. Heidän ansiostaanhan suurin osa oli parantunut viime lehtikadon aikana jyllänneestä viheryskästä.
”Hyvä on. Tulemme taas pian katsomaan sinua”, Korppisiipi naukaisi Ampiaispennulle, joka nuokkui säälittävän näköisenä paikallaan. Kosketin pennun päälakea hellästi kuonollani, ennen kuin seurasin kumppaniani aukiolle.
Saavuimme hetken kuluttua pentutarhalle, johon Minttuliekki oli jätetty paimentamaan kiitettävän kokoista pentulaumaa. Omien pentujemme sekä Minttuliekin ja Mesitähden pentujen lisäksi joukossa oli mukana yksi uusi tulokas, Aurinkopentu. Kollipentu oli varsin vilkas tapaus, ja hän vaikutti viihtyvän Kimalaispennun seurassa.
”Miten hän voi?” Minttuliekki kääntyi katsomaan meitä huolestunut kiilto silmissään.
”Hän on uitettu ja väsynyt, mutta tulee kyllä kuntoon”, Korppisiipi maukui vastaukseksi ja tassutti omalle paikalleen lähelle Minttuliekin vuodetta. Mustavalkoinen kuningatar tervehti Mehiläispentua ja Kimalaispentua kehräten.
Istahdin alas ja rupesin nuolemaan rintakarvojani. Olin viettänyt pentutarhalla paljon aikaani soturin tehtävien ohella. Nyt kun Pohjaharha oli soturi, minulla ei kulunut niin paljon aikaa harjoitusten vetämisessä. Halusin nauttia yhteisestä ajasta jälkikasvujeni kanssa niin paljon kuin vain suinkin pystyin.

//Pentutarhan väki?
//546 sanaa