Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Auroora

Katsoin Ampiaispentua uskomatta korviani. Miten hän saattoi suhtautua tilanteeseen noin kevytmielisesti? Oli pelkästään tuurista kiinni, että hän oli selvinnyt. Niin moni asia olisi voinut mennä pieleen, ja Ampiaispentu vain käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuin minä en olisi ollut huolesta suunniltani.
”Miten voit sanoa noin?” kysyin ääni murtuen. Tunsin kaiken huolen ja katumuksen joita olin yrittänyt hallita purkautuvan raivokkuutena. Tiesin, että tulisin katumaan puheitani, mutta en kyennyt pitämään kieltäni kurissa.
”Huikea seikkailu? Tajuatko, että sinä olit kuolla! Olit uskomattoman onnekas, kun selvisit ehjin nahoin. Ja nyt käyttäydyt kuin tapahtuneessa olisi ollut jotain ihailtavaa!”
Kuvittelin, miltä Korppisiivestä oli mahtanut tuntua, kun hän oli huomannut Ampiaispennun kadonneen. Tai kun hän oli nähnyt poikaansa kannettavan leiriin vettä valuvana ja kakoen. Pelkästään Mesitähden huolestuneisuus hänen kiirehtiessään Ampiaispennun kanssa parantajien luo oli kertonut tarpeeksi tilanteen vakavuudesta.
”Kuvittele miltä vanhemmistasi tuntui, kun he kuulivat mitä oli tapahtunut. Meidän – tai minun – typerän idean takia he eivät välttämättä olisi nähneet sinua enää koskaan. Ja mieti miltä minusta tuntui, kun näin sinun uppoavan veteen, enkä voinut muuta tehdä kuin katsoa miten olit hukkua!”

//Amppari?
//177 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Viimeinen asia mitä muistin, oli minua syleilevä jääkylmä vesi ja vedestä syntyvä kohina korvissani. Ollessani vedessä, olin pelännyt kuolemaa.
Raotin hitaasti silmiäni tietämättä missä olin. Pelko oli hävinnyt, mutta minua paleli yhä. Meni hetki, ennen kuin heräsin kunnolla. En ollut enää vedessä, mutten myöskään omalla vuoteellani emoni ja pentuetovereideni luona. Olin aivan yksin paikassa, jota en aluksi tunnistanut.
Nousin ylös ja katselin hämilläni ympäristöäni. Oli hämärää, hädin tuskin erotin pensaasta rakennetun pesän seiniä. Kun silmäilin hämärää pesää, helpotuksekseni erotin tutun hahmon. Kultatassu katsoi minua silmät suurina.
”Millainen olo sinulla on?” hunajanvärinen naaras kysyi ennen kuin ehdin sanomaan mitään. Naaras näytti huolestuneelta ja silmäili minua tarkasti, aivan kuin olisi yrittänyt etsiä minusta jotakin vikaa.
”Ihan hyvä. Missä me olemme? Miten pääsin pois vedestä?” kysyin hämmentyneenä, edelleen silmäillen ympäristöäni. En ollut varma, olimmeko edes Eloklaanin leirissä. Pesä haisi kummalliselle, enkä osannut yhdistää hajua mihinkään.
”Parantajan pesällä. Mesitähti sattui paikalle ja pelasti sinut. Etkö muista siitä mitään?” Kultatassu kysyi päätään kallistaen, ”tai no niin, sinä olit kyllä aika heikossa hapessa eilen.”
Pudistin päätäni, yrittäen kaivella mielestäni eilisen tapahtumia. Edelleen viimeinen muisto oli se, kun olin pudonnut veteen ja yrittänyt päästä pois, mutta turhaan. Sitten jossain vaiheessa vain pimeni, enkä muistanut mitään.
Olin oikeastaan aika innoissani siitä, että olin selvinnyt hengissä, vaikka olo olikin nyt väsynyt ja hieman heikohko.
”Onko sinulla nälkä? Voin hakea jotakin syötävää”, ystäväni tarjoutui, mutta annoin taas vastaukseksi vain pään pudistelua. En ollut syönyt eilisen jälkeen, mutten ollut lainkaan nälkäinen. Ennemminkin ajatus syömisestä vain inhotti ja sai olon entistä heikommaksi. Kultatassun ilme muuttui entistä huolestuneemmaksi.
”Älä näytä tuolta! Eikö meillä kuitenkin ollut ihan huikea seikkailu? Mieti nyt! Minä vastaan kuolema, ja minä voitin!” hihkaisin riemuissani, mutta väsynyt ja heikko olo tuntuivat ja selvästi kuuluivat puheestani.

//Kulta?
// 285 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Olin suunnattoman helpottunut siitä, että Ampiaispentu selviäisi, vaikka pelkäsinkin hänen sairastuvan. Leimusilmä oli kertonut minulle, että riski sairastua vaarallisiinkin tauteihin kasvoi kylmettymisen seurauksena. Jos Ampiaispentu sairastuisi, en antaisi itselleni ikinä anteeksi huonoa arviointikykyäni. Toisaalta en tiennyt, kykenisinkö siihen muutenkaan. Olin ollut uskomattoman vastuuton, ja toivoin, että Mesitähti rankaisisi minua kunnolla – vaikka kyllä minua tuleva pelottikin. Olin melkein kysynyt päälliköltä rangaistuksestani kun tajusin, ettei tässä ollut kyse minusta. Miten saatoinkaan suoda ajatustakaan sille, miten minun kävisi, kun Ampiaispentu oli käynyt vain hetki sitten hyvin lähellä kuolemaa? Kuinka itsekästä.
Astelin häpeissäni oppilaiden pesään. Huomasin, että muutamien kissojen katseet kääntyivät minuun. He kaiketi tiesivät jonkin verran tapahtuneesta ja pystyivät päättelemään loput. Pesän rauhassa huomasin, miten uupunut olinkaan. Päivän aikana oli ehtinyt tapahtua paljon. Mielenikin tuntui huolehtimisesta väsyneeltä. En jaksanut uskoa, että Lieskakajo enää tänään veisi minua kiertämään reviiriä. Ei ainakaan tapahtuneen jälkeen. Päätin noudattaa Mesitähden ohjetta ja levätä, ja asetuttuani makuualusilleni vaivuin heti levottomaan uneen.

Heräsin säpsähtäen pimeydessä. Vilkaistuani nopeasti ympärilleni huomasin, että suurin osa muista nukkui yhä. Pesästä puuttuivat ainoastaan aamupartiolaiset.
Nousin venytellen ylös. Näin Lieskakajon nukkuvan omalla paikallaan, mistä olin helpottunut. En halunnut kohdata mestariani nyt. Muiden häntiä ja jalkoja varoen astelin pesän suuaukolle ja sieltä aamun hämärään. Aurinko ei ollut vielä näkyvissä, mutta taivas näytti vaalenevan. Hetkeäkään epäröimättä riensin parantajan pesälle katsomaan Ampiaispentua. Luotin kyllä Liljatuulen ja Leimusilmän parantajataitoihin, mutta halusin omin silmin nähdä, että pentu tosiaan oli kunnossa.
Astuin hiljaa sisälle yrtintuoksuiseen parantolaan. Ampiaispentu nukkui sikeästi; uni varmasti maistui tapahtuneen jälkeen. Päätin jäädä odottamaan pennun heräämistä.

//Amppari? Mesi?
//248 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Avasin unisena silmäni ja näin auringon nousevan. Taivas punersi ja pilvet näyttivät pehmeiltä. Hymyilin elämälleni itsekseni, eilinen tieto siitä ettei Minttuliekki olekkaan emoni järkytti minua yhä, muistan sen ikuisesti. Odittelin että muut heräisivät, minulla oli suden nälkä. Minttuliekki heräsi ja katsoi minuun lempeästi. ”Eikö sinun pitäisi vielä nukkua?” Minttuliekki sanoi minulle. ”Ei minua nukuta, odotan vain että muut heräisivät” vastasin naaraan kysymykseen. Minttuliekki katsoi minuun ja alkoi sukia turkkiani huolellisesti, minusta Minttuliekin huolen pito oli mukavaa. Vaikka naaras ei ollut emoni, hän oli minusta maailman mukavin kissa. Kehräsin kun Munttuliekki suki minua, suljin silmäni onnellisena. Pian Minttuliekki suki laventelipennun ja talvikkipennun. Korppisiipikin oli herännyt ja alkanut sukia pentujaan. Sen jälkeen meidät ruokittiin. Katselin kimalaispentu kun tämä istuskeli tksinään pesän suulla, hän olisi jo pian oppilas. Minua harmitti kun hän pääsisi oppilaaksi ennen minua, halusin olla oppilas samaan aikaan. Voisimme tehdä kaikkea kivaa yhdessä jos olisimme saman ikäisiä. Huokaisin syvään ja pettyneenä, ei hän varmastikaan halua enää leikkiä kanssani kun hänestä tulee oppilas. Päätin pyytää häntä leikkimään klaania, kävelin hänen luo ja istahdin viereen. ”Hei, leikitäänkö taas klaania?” Kysyin häneltä varovasti. ”Joo, leikitään vaan” hän vastasi minulle. Kävelin meidän klaanille istahdin sen viereen. Laventelipentu tuli sisältä meidän luo. ”Saanko minäkin leikkiä klaania?” Hän kysyi meilta innoissaan. ”Totta kai saat” vastasin hänelle. Naaras istahti ja työnsi Mesitähteä esittävän kiven litteä kiven päälle. ”Nyt isä määrää päällikkö juttuja” naaras sanoi innoissaan. Työnsin muutaman soturin litteä kiven vuereen. ”Omenahuuma ja Hiilihammas menevät kuuntelemaan” sanoin innoissani. Leikimme klaania aurinkohuippuun asti, ja olimme väsyneitä. ”Pennut! Nyt päiväunille, voitte leikkiä päiväunien jälkeen!” Korppisiipi kutsui. Katsoimme pettyneinä toisiimme ja kävelimme sisälle pesään. Minttuliekki suki minut uudestaan, se tuntui mukavalta ja kehräsin. Kun meidät oli suittu käperryimme vuoteelle. Minua alkoi väsyttää kamalasti ja katsoin kimalaispentuun unisena. ”Voidaanko olla ystäviä ikuisesti?” Mumisin unisena. ”Voidaan olla” naaras vastasi minulle unisena. Pian me nukahdimme ja näimme hyviä unia. Heräsin ja kuulin sotureiden ääniä, nousin unisena ylös ja katsoin pihalle. Soturit olivat tuoneet saalista. Vesi nousi kielelleni, olin syönyt myyrän vain kerran. ”Minttuliekki! Voitko käydä hakemassa meille myyrät?” Kysyin hiukan ujosti. Naaras nosti päänsä ylös ja käänsi katseensa minuun. ”Voin käydä jos haluat” hän sanoi lempeästi ja katsoi omia pentujaan. Naaras nousi ylös ja talvikkipentu ja laventelipentu avasivat äkkiä silmänsä. ”Minne menet emo?” Talvikkipentu kysyi. ”Menen hakemaan teille myyrän” naaras vastasi lempeästi. Talvikkipennun silmät säkenöivät innosta. Minttuliekki käveli kasalle ja nappasi neljä myyrää. Hän antoi kaksi pennuille ja itselleen ja Korppisiivelle yhden. Söin samaa myyrää laventelipennun ja talvikkipennun kanssa. Myyrän maku maistui mukavasti suussa. Nuolin huuliani kun myyrä oli syöty, aloin pestä itseäni, olin nähnyt sotureiden tehneen niin. Makoilin tyytyväisenä pentutarhassa, mahassa tuntui hyvältä ja suussa maistui myyrä. Kehräsin itsekseni, siinä oli mukava makoilla. Kimalaispentu istuskeli hiirenmitan päässä minusta. ”Oliko hyvää?” Hän kysyi minulta, selkeästi mielenkiintoisena. ”Se oli maikasta” vastasin kehräten. ”Niin se on” naaras vastasi ja alkoi myös kehrätä kun auringon valopaistoi häneen. Katsoin naarasta joka paistatteli auringossa. Vaikka hänellä oli vain kolme jalkaa, minä pidin hänestä paljon. Minä pidin hänen jään sinisistä silmistä ja ruskeasta raidallisesta turkista. Hänen häntänsäkin oli kuin pilvi. Hänen luonne oli ihana, minusta hän oli täydellinen. En viitsinyt sanoa sitä hänelle, kuitenkin hän vain nauraisi minulle, olin niin paljon nuorempikin. Masennuin kun ajattelin sitä, halusin siltikin katsella häntä. Naaras oli vain niin kaunis, mutta hän itse ei varmaan pitänyt itseään kauniina. Huokaisin syvään, kun olen isompi niin sanon häntä kauniiksi. ”Mitä nyt?” kimalaispentu kysyi yhtäkkiä minulta. ”Ei mikään” vastasin äkkiä ha nolona. Ajattelin vain häntä, enkä mitään muuta. Käänsin katseeni parantajan pesää kohti. Ampiaispentu oli joutunut sinne, mutten tuennyt miksi. Ajattelin asiaa hetken, mutten keksinyt syytä. En jaksanut miettiä asiaa pitempään, npusin ylös ja kipitin Minttuliekin viereen makaamaan. ”Hei, minusta sinä olet maailman parhain kissa” sanoin minttuliekille reippaasti. Minttuliekki käänsi katseensa minuun ja sanoi. ”Oletko sitä mieltä?” Naaras kysyi lempeästi. ”Olen todella sitä mieltä” sanoin kehräten. Minttuliekki ruoesi kehräämään ja lipaisi päälakeani. Tunsin onnen kuohuvan sisälläni ja rupesin kehräämään kovaan ääneen.

//644 sanaa
//Minttu? Kimalainen?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Luolaan asteli kolmen kissan joukko. Hämärässä en ensin erottanut kunnolla, keitä he olivat tai oliko Aaltotassu itse edes mukana, mutta kun yksi heistä avasi suunsa ja kysyi kysymyksen, kylmät väreet liikkuivat aaltoina selkäpiitäni pitkin. Ruusutuikkeen ääni palautui mieleeni kristallin kirkkaana. Ilmeisesti myös Mahlahalla oli tunnistanut naaraan, sillä aistin levottomuuden kasvavan hänessä koko ajan enemmän ja enemmän. Olimme pulassa.
”Ruusutuike”, astuin eteenpäin rauhallisesti, yrittäen vakuuttaa kissat siitä, että kyseessä ei ollut hyökkäys. ”Onpa mukava nähdä sinua pitkästä aikaa.”
Savunharmaa naaras siristi silmiään. ”Lauhalaukka? Sinäkö siinä?” Hänen äänensävynsä ei ollut uhkaava, mutta aistin siinä hienoista jännitettä, mikä toisaalta tilanteen huomioon ottaen oli ihan ymmärrettävää. Olimmehan sentään tunkeutuneet Kuolonklaanin alueelle, tai tarkemmin ottaen sen alapuolelle.
”Minäpä hyvinkin”, sanoin ja kosketin hännälläni Mahlahallan kylkeä osoittaakseni kollille, että hoitaisin tämän. ”Mahlahalla on mukanani.”
Ruusutuikkeen katse siirtyi vieressäni seisovaan ystävääni, joka nyökäytti pienesti päätään tervehdyksen eleenä. Jännite välillämme kipinöi ilmassa kuin näkymätön sähkövirta, enkä tiennyt, oliko meillä keinoa purkaa sitä. Vaikka Ruusutuike oli isäni emo, en ollut varma, kuinka suopeasti hän suhtautui klaaninsa jättäneeseen pojanpoikaan. Tiesin nimittäin, että naaras oli Kuolonklaanille uskollinen henkeen ja vereen.
”Tiedostatte kai olevanne Kuolonklaanin reviirillä”, Ruusutuike murahti hieman varoittavaan sävyyn. ”Teillä on paras olla hyvä selitys tälle.”
Mielessäni vilisi lukematon määrä erilaisia tapoja, miten tämä keskustelu voisi päättyä. Useaan niistä liittyi jonkin asteinen väkivalta ja verenvuodatus, kun taas osassa selvisimme pelkillä nuhteilla – ja kaikki se riippui täysin siitä, miten vastaisin naaraalle. Voisin olla rehellinen ja kertoa tulleeni tapaamaan siskoani, tai sitten sepittää omasta päästäni jonkin pätevän selityksen. Oli miten vain, kumpaankin vaihtoehtoon sisältyi omat riskinsä, jotka minun oli otettava huomioon. Kaikista eniten kaduin sitä, että olin ottanut Mahlahallan mukaan – en olisi sotkenut häntä tähän, jos olisin tiennyt Aaltotassun aikovan pettää meidät. Tai niin ainakin oletin hänen tehneen, vaikkakin oppilas itse ei näkynyt olevan paikalla.
Lopulta totuus voitti. Pelissä oli liikaa – en tiennyt, keille kaikille Aaltotassu olisi voinut kertoa tapaamisestamme saati sitä, oliko partion saapuminen Kuuluolalle ollut järjestetty juttu vai pelkkä sattumankauppa.
”Tulimme tänne, koska halusin tavata siskoni. Hän ei kuitenkaan näy olevan täällä, joten tulomme tänne taisi olla virhe”, yritin pitää ääneni vakaana puhuessani. Minua kauhistutti edes ajatella, miten kuolonklaanilaiset suhtautuisivat tähän uutiseen. Se tietäisi kosolti vaikeuksia sekä minulle että Mahlahalla kuin myös Aaltotassulle. Valehtelemalla kaivaisin kuitenkin vain itselleni kuoppaa.
”Tiedän, että oli väärin tulla tänne, mutta halusin vain niin kovasti tavata hänet. Mahlahalla on täällä mukanani painostukseni johdosta, sillä en halunnut tulla yksin, eikä hän liity tähän muuten millään tavalla.” Aioin puhua Mahlahallan ulos tästä pussista niin hyvin kuin osasin. En halunnut hänen joutuvan kärsimään tekemästäni virhearviosta sisareni kohdalla.

//Mahla tai Sulka?
//419 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin juossut leiriin Ampiaispennun kanssa niin nopeasti kuin olin suinkin pystynyt. Luotin siihen, että Kultatassu tuli perässäni, sillä hetkellä ei ollut aikaa jäädä odottamaan vastanimittyä oppilasta. Leirin pääaukiolle päästyäni juoksin suoraa tietä parantajan pesälle. Kiitin onneani, että Liljatuuli oli pesällä. Sisareni katsoi hetken ajan hämillään minua ja pentua, jota roikotin yhä hampaissani. Laskin läpimärän Ampiaispennun varovasti läheiselle sammalvuoteelle ja selitin ääni väristen Liljatuulelle koko tapahtumaketjun lyhyesti samalla, kun naaras tutki kylmästä tärisevää pentua.
Ampiaispennun hengitys oli raskas ja rohiseva, ja kolli yski edelleen. Kaiketi vettä oli jäänyt hänen keuhkoihinsa. Liljatuuli alkoi nuolla pitkin vedoin raidallisen pennun turkkia. Hetken nuoltuaan tumma naaras kohotti katseensa minuun.
”Ellet tahdo vilustua, sinunkin olisi hyvä kuivata omaa turkkiasi”, parantajanaaras sanoi viitaten turkkiini, josta yhä tihkui vesipisaroita sairasaukion kuivalle maalle, ”Ampiaispentu selviää kyllä. Pidän häntä parin päivän ajan tarkkailussa siltä varalta, että hän vilustuu.”
Sisareni sanat kuultuani, olin todella huojentunut. Aloin sukia omaa turkkiani pitkin vedoin. Pakkanen oli saanut valkean turkkini jäätymään joistain kohdin. Kylmyys tuntui inhottavana pistelynä koko kehossani. Saatoin vain kuvitella, miltä se tuntui Ampiaispennusta, joka edelleen tärisi onnettomana sammalvuoteella.
Kun Liljatuuli oli saanut pennun kutakuinkin puhtaaksi, hän katosi kiven kolossa sijaitsevaan pesäänsä. Ennen kuin parantaja palasi takaisin, kuulin jonkun lähestyvän minua vauhdilla sisäänkäynnin suunnalta. Käännyin nopeasti katsomaan tulijaa, jonka tunnistin Kultatassuksi. Naaraan kasvoilla oli huolestunut ilme, kun hänen katseensa siirtyi minusta vierelläni makaavaan Ampiaispentuun.
”Onko Ampiaispentu kunnossa? Eihän hän kuole?” hunajanvärinen naaras kysyi. En voinut olla tuntematta sääliä nuorta naarasta kohtaan. Toki hän oli rikkonut sääntöjä poistuessaan leiristä ilman lupaa, mutta hän oli juuri ollut vähällä menettää ystävänsä.
”Hän selviää. Liljatuuli sanoi pitävänsä hänet parin päivän ajan täällä tarkkailussa”, kerroin rauhallisesti naaraalle, joka sanojeni seurauksena näytti helpottuneelta. Sen kuultuaan oppilas nosti vihreiden silmiensä katseen minuun.
”Anteeksi, emme-”, naaras keskeytettiin, kun parantajan pesään ryntäsi kaksi kissaa lisää. Hiilihammas ja Korppisiipi suorastaan syöksyivät pentunsa luokse ja esittivät vuorotellen kysymyksiä siitä, mitä pennulla oli käynyt ja oliko tämä kunnossa. Pelastuksekseni Liljatuuli palasi takaisin sairasaukiolle ja kertoi pennun tämänhetkisestä voinnista.
Käännyin Kultatassun puoleen ja kosketin hellästi kuonollani oppilaan otsaa.
”Nyt on tärkeintä, että te molemmat olette elossa, eikä pahempaa sattunut. Mene lepäämään nyt. Keskustelemme tästä lisää huomenna, kun kaikkien ajatukset ovat selkeämmät”, lausahdin pehmeällä äänellä Kultatassulle. Vaikka hän olikin tehnyt väärin, en kokenut järkeväksi alkaa torumaan nuorukaista. Jokainen teki virhearvioita, erityisesti nuoret kissat. Olin varma, että hän ei tekisi samaa virhettä toiste.

//Kulta? Halutessaan myös Hiili
// 385 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Katsoin Minttuliekki hämmästyneenä. ”Mutta kun sinä olet emoni” sanoin hieman surullisena. ”Aurinkopentu, en ole oikea emosi” hän sanoi hiukan epävarmalla äänellä. Suru sumensi silmäni, oliko koko elämäni valetta. Katsoin minttuliekkiä surullisesti silmiin. Nousin ylös ja kävelin pois hänen vierestään, menin istumaan pesän nurkkaan. Miten voi olla mahdollista, minun elämäni oli ollut tähän asti valetta. Tunsin riipaisun sydämmessäni, kuin joku olisi viiltänyt sitä kynsillä. Tämä tuntui todella pahalta. Tulenko koskaan toipumaan tästä tiedosta. Minkäköhänlainen oikea emoni on? Olikohan hän kaunis? En jaksanut miettiä tuollaisia asioita, olin niin surullinen ja väsynyt. Minttuliekin sanat olivat saaneet minut hyvin surulliseksi. Aloin vuodattaa kyyneliä, tämä tuntui niin pahalta,eikä kukaan ymmärrä minua.Minttuliekki tuli minun luo, ja nosti minut vuoteelle. ”En halua, et ole emoni, kaikilla muilla on emo paitsi minulla” miukuin hänelle itkien. Minttuliekki huokaisi, ja sanoi: ”Sinuakin pitää hoitaa vaikka en ole emosi”. Katsoin minttuliekkiä silmät vetisinä, naaraan silmistä näin hänen olevan huolestunut. Naaras otti minua niskasta, ja asetti syliinsä. Tämä alkoi pestä minua, olin hieman harmissani ja nurisin hänelle kokoajan. Minttuliekki huokaisi monta kertaa, hän ei jaksanut kuunnella nurinaa. Naaras kutsui muut pennut sisään ja laittoi heidät kaikki nukkumaan. Minä nukuin Minttuliekin vieressä yhä surullisena hänen sanoistaan. Sitten nukahdin olin tosi väsynyt. Heräsin keskellä yötä, nousin ylös ja kipitin hiljaa pentutarhan ovelle. Näin kauniin tähtitaivaan, oliko emoni tuolla ja katseli minua. Sitten näin tähdenlennon, se oli kaunis näky. Tunsin emoni läsnäolon ja minulle tuli parempi mieli. Kipitin takaisin minttuliekin viereen ja suljin silmäni, minä selviän vaikka hän ei ole emoni.

//249 sanaa
//Minttu?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Pimeys ei laskeutunut yhtäkkisesti, yönmustan verhomaisesti taivaalta putoavan esteen lailla, vaan se täytti ilman hiljalleen, kuin pesään salakavalasti hiipivä savu. Sen äänetöntä saapumista ei huomaa, ennen kuin ilta on pimentänyt taivaan ja kirkastanut sen tähdet. Silti yritin pitää silmällä pentutarhan suulta virtaavaa haaleaa päivänvaloa, josta yritin saada kiinni katseellani ja näin estää sitä karkaamasta. En halunnut ajatella, mitä saattaisi tapahtua jos yö kietoisi kadonneen pennun sisäänsä.
Laskin pesään käpertyneet pennut aivan liian usein. En pystynyt vakuuttumaan siitä, että muistin ja näin kaiken oikein. Tuntui kuin olisin ajautunut ikuiseen kyseenalaistamisen silmukkaan, josta luulin pentujen lukumäärän tarkistuksen olevan tie ulos, mutta joka se ei kuitenkaan ollut. Se oli vain työntö uuteen kierrokseen.
Ampiaispennun poissaolo toi mieleeni selkeästi Kärsämöpennun kohtalon, mutta työnsin sen alati syvemmälle ja syvemmälle padottujen tunteideni onkaloon aivan olevuuteni perukoille. Minä käsittelisin niitä ajatuksia myöhemmin. Tai niin ainakin väitin itselleni joka kerta.
En väittänyt, että minä en olisi emomateriaalia, ehkä olinkin. Eri olosuhteissa kaikki olisi toisin, mutta aisat Mesitähden kanssa olivat edenneet niin nopeasti, että tunsin olevani asetettuna aivan väärään paikkaan. Pennut olivat olleet yllätys, odottamattomuus. Rakastin heitä koko sillä emon rakkaudella, joka minulla oli tarjottavana, mutta silti tunsin, etten osannut olla heille se emo tässä pisteessä elämääni, jonka he olisivat ansainneet. Varjelisin Talvikkipentua ja Laventelipentua hengelläni, mutta silti tunsin oloni kahlituksi pentutarhan varjoissa. Sydämeni oli soturiudessa, varapäällikkyydessä. Taistellessani klaanin puolesta, vertauskuvallisesti tai todellisesti, tunsin olevani elossa enemmän, kuin minään muina hetkinä. Mutta silti rakkaus velvollisuuksiin, kumppaniin ja pentuihin eivät olleet millään tavalla verrattavissa keskenään. Jokainen niistä oli omalla tavallaan kaikista sykähdyttävin tunne, se paras asia. Kolme eri elementtiä, joiden kauneutta ei voinut keskenään vertailla.
“He löytyivät.”
Säpsähdin rajusti. Niskakarvani olivat nousseet vaistomaisesti pystyyn, kunnes ymmärsin tilanteen. Mesitähti.
“Tähtiklaanin kiitos!” kuiskasin helpottuneena. Vasta kun ajatukseni olivat käyneet muutaman tyhjäkierroksen ja yrittäneet tottua tilanteeseen, jossa kaikki oli taas hyvin, ymmärsin, ettei heidän löytyminen merkinnytkään automaattisesti kaiken olevan kunnossa.
“Ovathan he kunnossa?” kysyin. Sydämeni pamppaili kiivaasti, kuin se olisi ponnahtamassa rinnastani läpi.
“Ampiaispentu oli pudonnut veteen. Saimme hänet pelastettua ja hän on nyt parantajanpesällä”, Mesitähti sanoi ja olin kuulevinani hänen äänensä taustalla pienen kireyden. Eikä hän ollut ainoa, ketä epätietoisuus stressasi. Päällikön vastuu oli aivan omanlaisensa taakkaa kannettavaksi.
“Asiat ovat siis niin hyvin, kuin ne tässä vaiheessa voivat olla.”
Mesitähti nyökkäsi ja näin kuinka päällikön rooli valui hänen kasvoiltaan. Kolli hymyili väsyneesti.
“Onneksi katoaminen huomattiin ajoissa. En halua ajatella, mitä olisi voinut tapahtua”, Mesitähti huokaisi.
Yritin välittää hänelle rohkaisevan hymyn: “Tärkeintä on se, että Ampiaispentu ja Kultatassu ovat nyt turvassa. Sillä ei ole väliä, mitä olisi voinut käydä. Voit olla ylpeä itsestäsi.”
Nyt vasta huomasin kumppanini vieläkin kostean turkin.
“Ja sinun täytyy muistaa pitää itsestäsi huolta”, sanoin noustessa ylös ja luoden Mesitähteen tiukan katseen. Aloin sukia tämän turkkia rivakasti.
Pysähdyin kielenvetojen välissä ja kohtasin kumppanini katseen, joka lopulta antoi minulle äänettömän hyväksynnän.

Heräsin aamulla tavallista myöhempään. Oikeastaan en tiedä olisinko nukkunut vieläkin pidempään, jos en olisi kuullut pentujen melskettä heidän touhutessa keskenään. Hätkähdin äkkiä, kun edellispäivän tapahtumat kirkastuivat mielessäni ja aloin hätäisesti laskemaan katraan lukumäärää. Helpotus valtasi kuitenkin nopeasti mieleni.
Vähän aikaa pentujen leikkimistä keskenään tarkkailtuani pienen pieni Aurinkopentu vaappui luokseni.
“Emo? Voisitko tulla leikkimään kanssamme. Meidän klaani tarvitsee kiven, josta päällikkö voi ilmoittaa tärkeitä juttuja!” pentu sanoi reippaasti. Sydämeni särkyi Aurinkopennun sanoista. Pennun oli niin vaikea käsittää vanhempiensa menetystä. En olisi halunnut olla se, joka keskustelee Aurinkopennun kanssa asiasta, mutta hänen oli parempi kuulla asiasta yksinkertaisesti ja hänen tunteitaan varjellen, kuin kuulla se joltakulta vahingossa.
“Aurinkopentu kulta”, aloitin hieman vaikeasti, mutta silti lämpimästi. Samalla sydäntäni riekaloitiin koko ajan pienemmäksi silpuksi, “tule tänne aivan viereeni istumaan.”
Keltainen pentu asettui viereeni ja kiedoin häntäni hänen ympärillensä, sitten kohdistin katseeni hänen silmiinsä.
Miten ihmeessä sanoisin tämän?
“Kun siis kun…”, yskäisin, “Sinun tulee tietää, että tulen aina pitämään sinusta huolta ja suojelemaan sinua, mutta.. en ole oikea emosi. Lupaan kuitenkin, että kohtelen sinua aivan samanlailla kuin sinun oma emosi kohtelisi sinua. Minusta sinun on kuitenkin hyvä tietää.”
Aurinkopentu ei sanonut heti mitään.
“Sinun oikea emosi on tähtiklaanissa ja kävelee koko ajan rinnallasi, vaikka et häntä näekään. Hän on taianomainen ja turkkinsa kimaltelee kuin taivaan tähdet. Voit tuntea hänen läsnäolonsa sydämessäsi.” Toivoin todella, että olin esittänyt asian tarpeeksi pehmeästi. Nyt vain odotin pennun reaktiota kynnet sammaleeseen puristettuna ja toivoin, että Aurinkopennun sydän ei saisi pysyviä vammoja tästä musertavasta pennuille aivan liian suuren tiedon käsittelystä.

//Aurinko?
(Toivottavasti ei haittaa et hittasin Mettä!)
708 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Katsoin hätääntyneenä miten Mesitähti nosti vettä keuhkoistaan kakovan ja kylmästä tärisevän Ampiaispennun maasta. Ressukka oli pudonnut jokeen takiani. En ollut osannut pysäyttää häntä enkä pelastaa häntä vedestä. Ylipäätään oli minun vikani, että tällainen oli edes mahdollista. Meidän ei ikinä olisi pitänyt lähteä leiristä yksin. Minun vanhempana kissana olisi pitänyt tajuta se.
Olin Mesitähdelle suunnattoman kiitollinen siitä, että hän oli saapunut apuun. Ja Tähtiklaanille siitä, että se oli ohjannut apua paikalle.
Mesitähti lähti juoksemaan leiriä kohti Ampiaispentua kantaen. Päällikön tahti oli niin kova, etten pysynyt hänen perässään. Olisin halunnut pitää pennun katse-etäisyydellä, varmistaakseni hänen olevan kunnossa, mutta minun oli luotettava Mesitähteen. Hän osaisi huolehtia Ampiaispennusta paremmin. Paniikkini ei silti lieventynyt, vaikka tiedostinkin nuoren kollin olevan hyvissä tassuissa, ja rukoilin mielessäni Tähtiklaania suojelemaan Ampiaispentua.
Ehdittyäni leiriin riensin parantajan pesää kohti. Kuulin sydämeni hakkaavan korvissani ja jalkani tuntuivat lyijynraskailta. Pelkäsin kuollakseni, että astuttuani sisään parantolaan kohtaisin Ampiaispennun elottoman ruumiin. Parhaimmassakin tapauksessa hän todennäköisesti saisi jonkin taudin, vesi kun oli hyvin kylmää lehtikadon aikaan. Sekin olisi silti parempi kuin kuolema.
Parantajan pesässä olin törmätä Mesitähteen, joka seisoi Ampiaispennun vierellä. Minun olisi ehkä ensin pitänyt selitellä tapahtumia, mutta en malttanut olla kyselemättä pennun voinnista.
”Onko Ampiaispentu kunnossa? Eihän hän kuole?”

//Mesi tai Amppari?
//195 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hallavarjo: 11kp –

Aurinkopentu: 15kp –

Huurretassu: 14kp –

Kultatassu: 4kp –

Ampiaispentu: 7kp –

Kimalaispentu: 11kp –

Mesitähti: 20kp! –

Kirjoittaja: Dodock

Olin ajautunut keskusteluun Hallavarjon, joka ei ilmeisesti ollut mikään seurapiirien höylä..Kuten minäkään en ollut, mutta Hallavarjon sisko Utusielu oli, tuo voisi mennä varmaan keskustelemaan niille Kuolonklaanilaisillekkin, Kun taas Hallavarjo vaikutti aika omiin piireihinsä kääriytyneenä. Koitin saada keskusteluamme sujumaan tökeröillä keskustelun aiheillani. Onneksi aiheeni ei ollut sentään niin umpisurkea, ettei siihen voisi vastata, vaikka niin vastata.
Hallavarjo vastasikin että toivoisi että kaikille jäisi riistaa, ja nyökkäilin samanmielisenä. Ovathan ne Kuolonklaanilaiset, erakot ynnä muut erilaiset kissoja..Ellei sitten kuolonklaanilaiset olleet koiria kissan puvussa, epätodennäköistä se on.
”Onhan tämä klaani jo aika iso.” Totesin Hallavarjolle , monia en tuntenut kovin kummoisesti, ja osan nimeäkään edes muistanut, niin paljon klaanissa kissoja oli. Mutta olihan se totta, että harvalle uskalsin aloittaa keskustelua, en halua sanoa mitään väärä ja saada hullun mainetta.
Sitten kolli kysyi soturinmenoistani, ja yritin pitää tasaisen hymyn kasvoillani. Vaikka asia pännikin minua, tokihan kolli ei voi tietää näiden kymmenien kissojen seassa minun sielunelämääni, joten annan tuolle sanattomasti anteeksi ja vastaan tuolle.
”Nimitysmenoni myöhästyivät loukkaantumiseni takia, mutta aion kiriä mahdollisimman lähelle muita.” Vastaan hiukan kuivakalla äänellä katsoen kollia viileänä. Hallavarjo pahoittelee sanomistaan ja hymähdän tuolle leppeämmin.
”Ei se mitään, et sinä voinut tietää.” Lohdutin.
”Mutta hyvä että nyt tiedät, ettei satu enempää erehdyksiä.” Naukaisen kollille nielaisten viimeisen palan myyrästä. Sukaisen kielelläni huuliani nielaistuani loput hiirestä. Nostan päätäni hiukan ylöspäin, kuin kurkottaen katseellani Hallavarjoa korkeammalle, taivaalle. Valahdan hetkeksi ajatuksiini, mutta sitten havaitsen lähelläni puhetta. Hallavarjo aloitti uudelleen keskustelun tynkämme.Kuuntelen Valkeaa kollia laskien pääni takaisin tuon tasolle.
”Mm en oikeastaan tiedä, haluan kauniin, mutta arvokkaan nimen, joka kuulostaa sellaiselta, joka sopisi kunniakkaalle soturille.” Vastasin leppeänä, vaikka Hallavarjo kysyikin tuota hiukan varovaisesti. Ettei sattuisi enään tuollaisia hiukan ikäviä välikohtauksia, mutta en ole hänelle vihainen, päinvastoin. Olen iloinen että hän tajusi virheensä. Ennen kuin hiljaisuus menee jälleen huolestuttavaksi, vilkaisen kollia nostaen kulmiani hiukan.
” Oliko sinulla toiveita nimestäsi silloin, kun sinusta tuli soturi?” Utelin katsoen Hallavarjon kasvoja.

///310 sanaa, JA LEIKITÄÄN ETTÄ KISSAT OMISTAA KULMAKARVAT TAI SEN TAPAISET :-:
//Hallavarjo?

Kirjoittaja: Ruska

Hiilihammas hymyili meille lempeästi. ” Nyt rakennetaan lumikissa!” kolli naukaisi lempeästi. ” Joo, rakennetaan!” minä ja Kimalaispentu naukaistiin. Hiilihammas alkoi koota lunta kasaan, Kimalaispentu alkoi koota lunta Hiilihampaan kissan viereen. Minä katsoin lunta joka oli tassujeni alla ja aloin kasata sitä tassuillani. ” No, niin kissat ovat valmiina, täytyy etsiä kiviä nenäksi ja silmiksi” Hiilihammas sanoi. Hiilihammas tassutti etsimään kiviä, meidän piti odottaa hieman. Huiskautin hännälläni Kimalaispennun päälle lunta. ” Hei, ei kivaa!” naaras naukaisi minulle ja huiskautti lunta päälleni. Katsoin häntä ilkikurisesti ja huiskautin naaraan päälle lunta uudestaan. Jatkoimme lumisotaa ja Hiilihammas palasi kivet suussa meidän luo. ” Löysin kivet” kolli sanoi meille. Lopetimme lumisodan ja kävimme hakemassa kiviä. ” Näistä tulee hienoja” sanoin Kimalaispennulle. ” Niin tulee, metsän hienoimmat lumikissat” naaras kehräsi iloisena. Laitoimme kivet silmiksi ja nenäksi. ” Pennut, nyt on pesun ja päiväunien aika! ” Korppisiipi kutsui meidät sisälle. ”Voin kertoa tarinoita kun heräätte” Hiilihammas sanoi ja lähti tassuttamaan pois päin. Katsoin Kimalaispentua ja kävelin sisälle pesään. Katselin kun Korppisiipi pesi Kimalaispentua, ja tämä katseli kun Minttuliekki pesi minua. Pian me molemmat olimme unisia ja pesästä kuului vain tuhinaa.” Hei, aurinkopentu herää!” Kimalaispentu kuiskasi minulle. Katsoin naarasta unisena ja nousin istumaan. Huomasin Hiilihampaan joka istui naaraan vieressä. ”Kerrotko nyt tarinoita?” Kysyin varovasti isolta kollilta. Kolli nyökkäsi ja katsoi tytärtään silmiin. ”Kerron teille ensimmäisistä oppilas harjoituksista” Hiilihammas sanoi. Katsoin Kimalaispentua iloisesti silmiin. Olin odottanut tarina tuokiota kauan. Hiilihammas kertoi tarinoita pitkään, lopulta tuli pimeä ja Hiilihammas lähti. ”Nyt on aika mennä nukkumaan” Minttuliekki sanoi. Katselin ulos, taivaalla tuikkivat monet tähdet. ”Katsooko Tähtiklaani meitä?” kysyin Minttuliekiltä. ”Katsoo, se katsoo meitä kaikkia” naaras vastasi lempeästi minulle. Katsoin Kimalaispentua kun tämä oli nukahtamassa, minusta hän oli kaunis, sinisine silmineen ja raidallisella turkillaan. Suljin silmäni uneliaasti ja ajattelin tätä päivää iloisena. Lopulta pentutarhasta kuului vain kissojen tuhinaa.

//287 sanaa
//Kimalainen?

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo räpäytti vihertävän keltaisia silmiään kohdatessaan Huurretassun omat. Ne olivat jäänsiniset ja pistävät, Hallavarjo oli varma että ne jäivät monien mieleen. Huurretassu naukui Huurretassun olevan hänen nimensä ja naaras varmisti, että olihan toinen olevansa Hallavarjo. Valkea kolli nyökkäsi sen merkiksi, että oppilas oli oikeassa.
”Hallavarjohan minä olen”, valkoturkkinen kissa nyökytteli muutaman kerran ja hän tunsi, kuinka vaivaantuneisuus kietoutui kaksikon ympärille. Hän inhosi tätä, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa. Mitä hän edes voisi sanoa? Hallavarjo oli huono sosiaalisissa tilanteissa tuntemattomien kissojen kanssa, juttu kyllä luisti perheensä kanssa. Hänen siskonsa, Utusielu sen sijaan oli kuin kollin vastakohta. Naaras hallitsi oikein taitavasti kaikki sosiaaliset suhteet ja keksi keskustelunaiheita kenen tahansa kanssa. Lopulta Huurretassu vastasi, että hän oli saanut saalista, mutta lehtikato vaikeutti sitä ja toivoi, että lehtikadon sydänaikoinakin kaikille löytyisi saalista. Soturi oli samaa mieltä, kollikissa toivoi että kaikille riittäisi riistaa. Erakoille, kuolonklaanilaisille sekä tärkeimpänä eloklaanilaisille. Hallavarjo ei arvostanut vihanpitoa klaanien ja erakoiden välillä, ellei joku olisi oikeasti paha kissa. Eikä Hallavarjo ollut kovin varma uskoiko hän täyteen pahuuteen, ehkä niitäkin oli. Ehkä ei. Tähtiklaani sen tietäisi yksin. ”Totta, saamme sen avulla helpommin saalista ja voimme näin olla oikein isoksi avuksi klaanillemme”, Hallavarjo naukaisi ja vilkaisi nuoremman vaaleaan turkkiin. Sen jälkeen hän siirsi katseensa takaisin Huurretassun kasvoihin ja havaitessaan toisen kasvoilla pienen, kannustavan hymyn, hymyili hän itsekin pienesti ja varovaisesti.
”Milloin sinusta olikaan tarkoitus tulla soturi?” Hallavarjo kysyi oppilaalta, toinen näytti jo aika vanhalta. ”Loukkaantumisen takia soturimenoni siirtyivät”, Huurretassu kertoi soturille ja kolli katsoi toista myötätuntoisesti. ”Ai, harmi. Toivottavasti saat soturinimesi pian. Oletko miettinyt, millaisen nimen sinä oikein tahtoisitkaan?” Hallavarjo kysyi, edelleen hieman varovaisesti.

// 261 sanaa
// Huurre?

Kirjoittaja: Elandra

Päivä oli ollut kamalan kiireinen. Aamusta olimme käyneet harjoituksissa Salamatassun kanssa. Olin arvioinut vaaleanharmaan naaraan taitoja, ja hän oli suoriutunut hyvin. Ei menisi kauaa, että saisin nimittää hänetkin soturiksi. Aurinkohuipun jälkeen olin lähtenyt partioon, joka oli ollut vailla yhtä jäsentä.
Partiosta tultuamme, leirin pääaukiolla kävi kuhina. Soturit, oppilaat ja muut klaanin jäsenet nauttivat tuoresaalista toistensa seurassa ja vaihtoivat päivän kuulumisia. Silloin oli hyvä hetki kutsua klaani koolle ja nimittää Kultapentu oppilaaksi. Olin antanut hänelle mestariksi Lieskakajon, jonka aiemman oppilaan koulutus oli jäänyt karvan verran kesken, kun Haavetassu perheineen oli lähtenyt Eloklaanista joitain kuita sitten.
Olisin halunnut yli kaiken pitää pienen hengähdystauon pentutarhalla, mutta tekemistä riitti edelleen. Kiiruhdin piikkihernetunnelin likellä oleskelevan Hillasielun luokse. Katseeni käväisi Kultatassussa ja Ampiaispennussa, jotka käyskentelivät joidenkin ketunmittojen päässä Hillasielusta.
”Hei, Hillasielu”, tervehdin valkoturkkista kollia, jonka vihreä katse oli jo siirtynyt minuun. Kolli nyökäytti kunnioittavasti päätään tervehdykseksi.
”Anteeksi, tämä on hieman noloa, mutta minulla on sinulle yksi pyyntö”, naukaisin vaivaantuneesti virnistäen.
”Kerro vain”, Hillasielu kehotti, eikä onnekseni vaikuttanut ollenkaan pahastuneelta.
”Pystyisitkö millään johtamaan auringonlaskun rajapartiota? Olen miltei koko päivän ollut liikkeellä, ja huomennakin on edessä pitkä päivä”, avun pyytäminen oli vaivaannuttavaa ja inhottavaa. En pitänyt siitä, kun jouduin sysäämään omat työni muille. Mutta kuten Minttuliekki usein sanoi, en saisi polttaa itseäni loppuun. Sen aikaa kun kumppanini oli pentutarhalla, jouduin hoitamaan omien töideni lisäksi myös varapäällikön työt.
”Totta kai! Kaipailinkin juuri tekemistä loppupäivälle, joten voisi sanoa, että pelastit päiväni”, Hillasielu vastasi iloisesti. Olin huojentunut soturin reaktiosta. Väläytin tälle lämpimän, äärimmäisen kiitollisen hymyn.
”Kuten myös. Kiitos”, tokaisin rauhallisesti edelleen hymyillen. Hyvästelin kollin hännän heilautuksella ja suuntasin kohti pentutarhaa. Matkalla huomasin Kultatassun ja Ampiaispennun kadonneen. Arvelin heidän palanneen pentutarhalle takaisin.
En ollut ehtinyt käymään kumppanini ja pentujemme luona pariin päivään, joten nyt viettäisin koko iltani kumppanini ja pentujemme seurassa.
Astuin sisään karhunvatukkapensaan alla sijaitsevaan pesään, jossa heti sisään astuessani maidon lämmin tuoksu toivotti minut tervetulleeksi. Minttuliekki, Korppisiipi ja pentutarhan pennut hiljenivät ja kääntyivät kysyvästi minun puoleeni.
”Hei, miten täällä menee?” kysyin kumppaniltani puskiessani kuonollani hänen korvantaustaansa. Minttuliekin kurkusta kumpusi vaimea kehräys.
”Erinomaisesti”, varapäällikkö lausahti pehmeällä äänellään. Kun pikaiset hellyyden osoitukset kumppanini kanssa oli vaihdettu, istahdin hänen sammalvuoteensa vierelle ja annoin katseeni vaeltaa pentutarhassa. Yllätyksekseni Ampiaispentu ja Kultatassu eivät olleet pentutarhalla. Korppisiiven pennuista vain Kimalaispentu ja Mehiläispentu olivat paikalla.
”Eikö Ampiaispentu palannutkaan pentutarhalle?” kysyin Korppisiiveltä, joka nosti hämmentyneen katseensa minuun.
”Hän jäi pääaukiolle Kultatassun kanssa. Miten niin?” naaras tokaisi rauhallisella äänellä, mutta hänen katseestaan puski esiin kasvava huoli.
”Näin heidät äsken siellä, mutta tullessani tänne he olivat kadonneet. Luulin, että he ovat täällä teidän kanssanne”, vastasin naaraalle, joka kampesi itsensä nopeasti ylös vuoteeltaan.
”Ehkä he ovat oppilaiden pesällä”, ehdotin, mutta Korppisiipi pyyhälsi jo ohitseni ulos tarhalta. Vilkaisin Minttuliekkiä, jonka kasvoille oli noussut huolestunut ilme.
”Minä jään tänne muiden pentujen kanssa, mene sinä vain auttamaan Korppisiipeä etsimisessä”, punaruskea naaras kehotti.
Poistuin pentutarhalta, eikä Korppisiipeä näkynyt pääaukiolla. Meni hetki, ennen kuin kuningatar putkahti esiin oppilaiden pesältä. Hän katsoi minua päätään pudistellen, selkeästi hermostuneena. Laikukas naaras ei jäänyt odottamaan minua, vaan nelisti kohti parantajan pesää. Minä kiiruhdin sotureiden pesälle. Kävin pesän molemmat kerrokset läpi, mutta turhaan. Kumpikaan kadonneista nuorukaisista ei ollut pesällä.
Leirin pääaukiolla Korppisiipi alkoi olla jo hyvin hermostunut, kaiketi parantajan pesäkin oli ollut tyhjillään.
”Ovatko he lähteneet leiristä?” naaras panikoi ja siirsi katseensa kohti piikkihernetunnelia. Huoli valtasi myös minut. Kultatassu, saatika sitten Ampiaispentu, ei ollut koskaan käynyt leirin ulkopuolella.
”Mennään etsimään heitä. Eivät he ole voineet kauas ehtiä”, yritin pitää pääni kylmänä, nyt ei saanut antaa paniikille valtaa.
Korppisiipi juoksi edelläni piikkihernetunnelille ja ulos leiristä.
”Minä etsin täältä päin, mene sinä toiseen suuntaan”, valkoturkkinen naaras komensi. Hän ei jäänyt odottamaan vastaustani, vaan lähti rämpimään aluskasvillisuuden seassa kohti läntistä jokea. En halunnut hätiköidä, vaan jäin piikkihernetunnelin edustalle etsimään merkkejä nuorukaisista. Kuten olin arvellutkin, löysin heidän hajujälkensä leirin ulkopuolelta. Ne johtivat leirin piikkihernemuurin viertä pitkin leirin toiselle puolelle, ja lähtivät sitten kulkemaan itään päin.
Jäljet olivat tuoreet, joten Kultatassu ja Ampiaispentu olivat menneet tästä ihan hetki sitten. Lähdin seuraamaan hajujälkiä ripeästi kävellen.
Pelkoni kävi toteen, kun hajujäljet johdattivat minua kohti jokea. Sen solina kantautui jo korviini. Koko ajan toivoin, että jäljet vaihtaisivat suuntaa ja lähtisivät poispäin joen suunnasta, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan kuulin paniikinomaisen huudon:
”Apua! Auttakaa!” Tuttu, heleä ääni oli Kultatassun. Kiristin tahtini juoksuaskeliin, ja kiiruhdin nopeasti äänen perässä joelle. Hunajanvärinen, vastanimitetty oppilas seisoi joen törmällä ja katsoi kauhuissaan edessään virtaavaa vettä.
”Missä Ampiaispentu on?” kysyin, vaikka tiesin jo vastauksen. Kultatassu käänsi kauhistuneen katseensa minuun, mutta ei saanut suustaan muuta kuin epämääräistä mutinaa joesta ja Ampiaispennusta. Samassa hetkessä näin, kuinka jokin räpiköi pinnan alla. En jäänyt odottamaan tarkkaa vastausta, vaan epäröimättä loikkasin veteen.
Vesi oli kylmää, ja hetken ajan pelkäsin kylmyyden lamaannuttavan minut. Mutta koska nyt oli tosi kyseessä, joten pakotin itseni toimimaan. Uin niin nopeasti kuin ikinä pystyin kohti karvamyttyä, joka kävi pinnalla aina pienen hetken, mutta katosi taas veden syvyyksiin.
Virta vei Ampiaispentua eteenpäin. Potkin vimmatusti takajaloillani vauhtia lisää, jotta välimatka minun ja pennun välillä pieneni. Kylmä vesi sai koko vartaloni pistelemään. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin pääsemään Ampiaispennun luokse. Juuri silloin hän vajosi taas pinnan alle, joten jouduin sukeltamaan hänen peräänsä.
Nappasin hampaillani pienokaisen niskanahasta kiinni ja palasin takaisin pinnalle. Yritin pitää parhaani mukaan Ampiaispennun päätä veden pinnan yläpuolella, mutta se oli haastavaa pennun räpiköidessä. Otteeni oli vähällä livetä.
Uin vaivalloisesti takaisin rantaan ja kampesin itseni ja pennun ylös jääkylmästä vedestä. Kultatassu oli juossut joentörmää pitkin peräämme. Ampiaispentu yski vettä keuhkoistaan ja tärisi kylmyyttään.
”Meidän täytyy palata äkkiä leiriin, ennen kuin jäädymme tänne”, sanoin ääni väristen Kultatassulle, joka tuijotti kauhuissaan maassa tärisevää Ampiaispentua.

//Kulta?
// 904 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Avasin unisena silmäni, aurinko oli alkanut nousta. Minttuliekki ja Korppisiipi olivat jo hereillä.” No, niin Aurinkopentu, aamupesun aika” Minttuliekki naukaisi lempeästi. Naaras pesi turkkini huolellisesti, Kimalaispentu heräsi jälkeeni ja sai pesun myös. ”Milloin saan mennä leikkimään Aurinkopennun kanssa?” Kimalaispentu kysyi äidiltään.” Saat mennä kun olemme syöneet aamupalaa” naaras naukaisi tyttärelleen. ”Hei, jos minä kuvailen jotain asiaa, niin sinä arvaat?” Kysyin innoissani. ” Joo! Saanko minä aloittaa?” Naaras maukui innoissaan. ” Saat” vastasin.
”Se on vihreä ja useimmiten märkää” naaras aloitti. ” Onko se sammal? kysyin ujosti. ” On, sinun vuoro” naaras naukui iloisena. ”Se on jotain mustaa ja valkoista” naukaisin.” Se on varmasti Korppisiipi” naaras naukaisi toiveikkaasti. ” Oikein” naukaisin iloisena. Me katsoimme ulos Soturit olivat menossa saalistamaan ja partioimaan. ” Minun unelmani on olla klaanini urhein soturi, mikä on sinun? Kysyin Kimalaispennulta. ” Minun unelmani on hyvä elämä ja perhe” naaras naukaisi minulle. Me odotimme sotureita, että pääsisimme leikkimään. Pian saalistus partiot olivat tulleet. Minttuliekki ja Korppisiipi hakivat pennuilleen myyrät. ” Tämä on ensimmäinen myyräni!” Miukuin tohkeissani ja haukkasin myyrän mehukasta lihaa. Söimme myyrät loppuun ja menimme ulos. ”Mihin me jäimme?” Kysyin. ” Rakennetaan vielä pesät tikuista” naaras naukaisi minulle. Hän kasasi tassullaan tikkuja kasaan, minäkin rakensin pesiä. ” Näin, nyt voidaan aloittaa” naaras sanoi iloisena. ” Mesitähti lähettää partion” naukaisin. ” Joo, ja sitten joku loukkaantuu” naaras maukaisi. Leikimme siinä klaania tosi kauan, sitten Hiilihammas tuli. ” Nyt, kun minulla on aikaa, niin rakennetaan lumikissa ja sen jälkeen kerron tarinoita!” Kolli maukui sanoi meille lempeästi. Katsoimme toisiamme hyvin iloisina.

//235
// Kimalainen?

Kirjoittaja: Aura

Kimalaispentu katsoi Aurinkopentua silmät varovaisesti sädehtien, sillä nuorempi vaikutti olevan täpinöissään ja aloittikin heti tornin kokoamisen. Naaras katsoi toisen pinoamista iloisena ja kannustavana, hän toivoi kollin onnistuvan. Hänelle kaikista tärkeintä oli muiden onnistumiset, naaras sai siitä hyvää mieltä.
”Äh, en onnistunut. Sinun vuorosi!” Aurinkopentu naukaisi ja Kimalaispentu siirsi toisella tassullaan kivet lähemmäs itseään.
”Ehkä minusta voi tulla kivisoturi”, naaraspentu kikatti, kun sai neljännen kiven pinottua. Varovaisesti hän nosti hampaillaan uuden kiven maasta ja pidätteli innostustaan. Jos hän nyt kiljaisi, torni kaatuisi takuulla. Kuitenkin kun Kimalaispentu nosti kuudennen kiven, torni kaatui. Se ei kuitenkaan naarasta lannistanut, hän piti äskeistä torniaan suurimpana saavutuksenaan.
”Oletko koskaan leikkinyt kivillä klaania?” raidallinen kysyi hieman rohkaistuneena. Kollipentu kuitenkin pudisteli päätään.
”En ole, millainen leikki se on?” Aurinkopentu kysyi uteliaalla äänellä, joten Kimalaispentu alkoi keräämään kiviä yhteen kasaan ja nyhti myös hieman sammalta. Kimalaispentu siirsi vielä muutaman pienen kepin kasaan ja alkoi jakamaan niitä kahteen läjään.
”Eli me leikimme Eloklaania! Tämä voi olla Mesitähti, tämä taas Minttuliekki ja tässä on parantajat. Jos sinulle sopii?” naaras naukaisi hyväntuulisesti ja sai Minttuliekin kääntämään lempeähkön huvittuneen katseensa heihin.
”Se sopii, voisiko tämä sitten olla vaikka Korppisiipi? Ja tässä voisi olla Mehiläispentu ja tässä Laventelipentu”, Aurinkopentu ehdotti itsekin innostuen leikistä ja Kimalaispentu nyökytteli. Hän oli joskus leikkinyt tätä Irvitassun kanssa ja heillä ainakin oli ollut hauskaa! ”Tämä on Hiilihammas, yhtä vahva ja hyvä. Minäkin haluaisin joskus olla hänen kaltaisensa”, naaras paljasti ujosti ja ravisteli sitten päätään. Näin ääneen sanottuna se kuulosti tyhmältä, miten hän voisi koskaan olla Hiilihampaan kaltainen soturi? Pennun suusta pääni pieni huokaisi, mutta Aurinkopentu havahdutti hänet tähän maailmaan. ”Kimalaispentu? Sopiiko sinulle, jos tämä on Omenahuuma? Näin hänet kerran aukiolla!” Aurinkopentu kertoi ja kiharaturkkinen nyökkäsi helpottuneena. Hän ei halunnut puhua enää isästään saatikka itsestään. Pennut jakoivat loputkin kivet klaanitovereihinsa ja olivat juuri alkamassa leikkimään, kunnes Korppisiipi koppasi tyttärensä niskanahasta pesulle. ”Kimalaispentu, alkaa olla jo aika myöhä. Pitäisikö teidän kahden mennä nukkumaan? Sinä ainakin tulet pesulle, niin olet sitten myöhemmin siisti”, Korppisiipi puheli tyttärellään lempeästi ja sai pennun kikattamaan. ”Voitte jatkaa leikkimistä sitten huomenna”, kuningatar lisäsi ja suki naaraan turkkia. Kimalaispennusta pesuhetket olivat mukavia, hän oli itse aika kömpelö turkin pesijä. Kimalaispentu katsoi, kun Minttuliekki pesi Aurinkopennun turkin nopeasti ja lopulta Kimalaispentu asettui mukavasti emonsa turkin vierelle. Hän oli jo sulkemassa silmänsä, kunnes kuuli hiljaisen naukaisun.
”Sinulla on kauniin siniset silmät”, Aurinkopentu kuiskasi ja sai naaraan ujostumaan. Väreet kulkivat pitkin Kimalaispennun turkkia ja lopulta hän hymyili ujosti. ”Oi, kiitos.. Sinulla on hieno turkki”, naaras kehui hieman ujosti ja hiljaisuus laskeutui kaksikon välille. ”Sinun isäsi vaikuttaa mukavalta, vaikka minä en tunnekaan häntä”, kolli naukaisi ja Kimalaispentu nyökkäsi pontevasti. Hiilihammas oli hänelle kaikista rakkain, Korppisiiven rinnalla. ”Hän on maailman parhain kissa”, Kimalaispentu miukaisi ja nyökkäsi, kun Aurinkopentu naukaisi Hiilihampaan näyttävän toiselta. ”Niin näyttää, olen tullut häneen”, Kimalaispentu naukaisi ja Tyrskytassu hiipi taas hänen mieleensä. Pentu kuitenkin ravisteli päätään saadakseen inhottavan kollin pois mielestään. Unelias tunnelma laskeutui nopeasti pesän ylle ja pian sieltä kuului vain kissojen tuhinaa.

// 484 sanaa
// Aurinko voipi jatkaa heräämisestä tms?

Kirjoittaja: Elandra

Olin ehtinyt jo kovin innostua retkestä Kuolonklaanin rajalle, mutta Kultatassu ei ollut samaa mieltä kanssani. Hän epäili, etten jaksaisi kävellä sinne saakka. Olin jo väittämässä vastaan, mutta Kultatassu sai lopulta pääni käännettyä. Jos en voinut nähdä Kuolonklaanin reviiriä, joki sai luvan kelvata.
”Hyvä on, lähdetään sitten heti!” hihkaisin riemuissani ja katselin hetken ympärilleni, ”missä suunnassa joki on?”
Kysyvä katseeni kääntyi Kultatassuun, joka alkoi myös katsella ympärilleen.
”Täällä päin”, naaras vastasi ja viittoi minut peräänsä. Kultatassu oli minua jonkin verran isokokoisempi, joten kävely aluskasvillisuuden seassa sujui häneltä helpommin. Minä astuin koko ajan jotenkin väärin, ja olin vähällä lentää kuonolleni.
Jo lyhyen varpujen seassa rämpimisen jälkeen olin aivan loppu metsässä kävelemiseen. En kuitenkaan halunnut luovuttaa, sillä olimme päässeet jo niin kauas. Kun käännyin katsomaan taakseni, leirin turvalliset piikkihernemuurit olivat kadonneet näköpiiristä. Vasta nyt minua alkoi oikeasti jännittämään. Olimme oikeasti lähteneet ulos leiristä, eikä emo tiennyt siitä mitään. Olikohan hän jo huomannut katoamiseni?
”Kultatassu”, lausuin epäröiden edelläni kulkevan ystäväni nimen. Hunajanvärinen oppilas pysähtyi ja käänsi päänsä minun suuntaani.
”Katso, joki on tuolla”, naaras viittoi katseellaan eteenpäin. Jännitys hävisi heti, ja unohdin hetkessä mitä olin sanomassa. Yritin seistä mahdollisimman ryhdikkäästi nähdäkseni joen, mutta aluskasvillisuus tuli näkökenttäni tielle.
Mitä muutakaan olisin voinut tehdä, kuin pinkaista juoksemaan kohti suuntaa, jossa Kultatassu kertoi joen olevan. Juokseminen metsässä oli paljon vaikeampaa kuin leirissä. Kaaduin lyhyen matkan aikana kaksi kertaa, mutta nousin heti ylös ja jatkoin juoksemista.
”Odota Ampiaispentu!” Kultatassu huusi perääni, mutta en malttanut pysähtyä. Halusin nähdä joen! Juoksu alkoi sujua paremmin heti, kun aluskasvillisuus katosi ympäriltäni. Varvut ja mättäät muuttuivat märäksi nurmeksi. Olin niin riemuissani, että unohdin katsoa eteeni.
”Pysähdy!” Kultatassu parkaisi, mutta oli liian myöhäistä. Olin saavuttanut joen törmän, ja vaikka yritin pysähtyä, se ei onnistunut. Liu’uin märällä nurmella eteenpäin voimatta tehdä yhtään mitään pysähtyäkseni.
Ennen kuin huomasinkaan, maa katosi altani ja molskahdin hyiseen veteen. Paniikki valtasi minut, kun vajosin pinnan alle.

// jatkan tästä Medellä
// 306 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Räpyttelin hämmästyneenä silmiäni Ampiaispennun ehdotuksesta. Kuolonklaanin reviiriä? Sehän oli kamalan kaukana! Sillä hetkellä tajusin, että emme ehkä olleet samalla kartalla retkemme suhteen.
”Öh… Kuolonklaanin reviiri?” naukaisin epämääräisesti. Emme todellakaan olisi menossa niin kauas leiristä. Oli sitten asia erikseen saisinko pidettyä Ampiaispennun aisoissa. Toisaalta pentu ei mitenkään jaksaisi kulkea reviirin rajoille asti. En ollut vielä kiertänyt Eloklaanin reviiriä läpi, mutta minäkin tiesin, että sen rajat olivat pitkän matkan päässä.
”Emme voi lähteä niin kauas. Minä en osaa reittiä sinne ja sitä paitsi et varmaankaan jaksaisi kävellä sinne. Joutuisin kantamaan sinut takaisin!” sanoin varoittavalla äänensävyllä ja toivoin, etten yllyttänyt Ampiaispentua vain enempää epäilemällä hänen jaksamistaan. Energiaa nuorella kollilla kyllä riitti, mutta siinä missä minä otin yhden askeleen, Ampiaispentu otti kaksi.
Vilkaisin ympärilleni. Jouduin olemaan koko ajan varuillani siitä, etteivät partiot yllättäneet meitä. Hiljalleen aloin katua sitä, että olimme ylipäätään poistuneet leiristä.
”Leirinkin ympärillä on paljon nähtävää”, kerroin Ampiaispennulle hymyillen. ”Voimme vaikka mennä katsomaan jokea. Kunhan lupaat totella minua. En halua, että sinulle sattuu mitään.”

//Amppari?
//162 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Kimalaispentu työnsi kivet innokkaasti minulle. Olin täpinöissäni, minä tykkään leikkimisestä. Yritin mahdollisimman hyvin koota kiviä, mutta pino romahti neljännen kiven jälkeen. ”Äh, en onnistunut.” maukaisin harmistuneena. Kimalaispentu näytti hyvin innokkaalta, työnsin kivet hänelle. Kimalaispentu kokosi kivi pinoa hyvin, kun hän oli asettamassa kuudetta kiviä se romahti.” Sinun vuoro!” hän maukui. Leikimme kivillä aurinkohuippuun asti. Me menimme pesään lepäämään, olimme hyvin väseneitä.
” Sinulla on kauniin siniset silmät” naukaisin katsellen raidallisen naaraan silmiä. ”Oi, kiitos” hän vastasi minulle ujosti. Olimme hetken hiljaa muutaman silmänräpäyksen.
”Sinun isä vaikuttaa mukavalta, vaikka en tunne häntä” naukaisin lopulta. ”Hän on maailman parhain kissa” naaras naukaisi minulle. ”Hän näyttää sinulta paljon” sanoin. ” Niin näyttää” hän vastasi. Olimme hetken hiljaa, sitten nukahdimme. Kun herään minulla on paljon koettavaa ja näettävää Kimalaispennun kanssa.

//128 sanaa
//Kimalainen?

Kirjoittaja: Dodock

Olin alkanut aterioimaan hiirtäni maltillisesti, pohdiskellen samalla omiani. Katselin leiriä, ja jäin hetkeksi katsomaan Hallavarjoa ja tuon kumppania Viherkatsetta. Heillä meni ilmeisesti aika hyvin. Tai siis , en tiennyt mitä he juttelivat, kuulin vain keskustelun supinaa, mutta silti heillä näytti menevän ihan hyvin..He varmasti rakastivat toisiaan syvästi. Vaikka Hallavarjolla ei ole ainakaan minun tietääkseni kovin villi seuraelämä, eikä kolli arvosta erityisemmin suuria ryhmiä kuten minäkään en, oli tuolla sentään tuon ilmeisesti rakas Viherkatse. Nuo näki usein sukimassa toisiaan. Kuten nytkin, Hallavarjo suki kumppaniaan.
Mutta ilmeisesti Viherkatseen piti lähteä johonkin, muistelin jotain että tuo oli ilmoitettu partioon. Nyt tämä hiukan omissa rauhoissaan mieluiten viettävä kissa jäi yksin, ja käänsin pääni takaisin hiireeni. Sitten tunsin selässäni kollin katseen, kun olin juuri kääntänyt selkäni tuota kohti ja alkanut keskittyä keskeneräiseen hiireeni. Näin sivusilmällä vaalean kissan saapuvan minua kohti, ja valmistauduin edessä olevaan keskusteluun.
Hallavarjo tervehti minua kohteliaasti, mutta siirsi katseensa neuvottomina tassuihinsa, hänellä on sama pulma kuin minulla. Silti minun on keksittävä keskustelulle juuret, pidättelen hiukan epäröivää huokausta ja nousen kyyrystä istumaan.
”Kyllä , Se on nimeni. Ja sinä olet Hallavarjo?” Kysyin pehmeästi vilkaisten vaaleaa kollia epävarmana. Vaikenen sen jälkeen ja ympärillemme kietoutuu vaivaantuneisuus. En saa vastausta kysymykseeni,joten oletan tuon olevan Hallavarjo, tai no tiesin sen mutta kysyin silti. Sain sen sijaan kollilta tyngän keskustelun aloituksen. Tuo ei ilmiselvästi nauttinut puhujan osasta.
”Noh, on saalistakin tullut, mutta tämä lehtikadon alku tekee tehtävänsä, toivottavasti lehtikadon sydänaikoinakin löytyisi saalista kaikille.” Vastasin . Yritin keksiä jotain, ettei kolli joutuisi tyhjän päälle ja yrittelemään epätoivoisena sanottavaa.Jatkan siis puhettani hetken päästä yrittäen kerätä puheeseeni itsevarmuutta.
” Onneksi meillä molemmilla on vaaleat turkit, soluttaudumme lumeen oikein hyvin.” Totean viitaten meidän vaaleita turkkejamme. Sitten vilkaisen Hallavarjon keltavihreisiin silmiin hivuttaen kasvoilleni pienen hymyn, yrittäen kuin kannustaa kollia rentoutumaan. Toki, en minä itsekkään ole mikään seurapiirien seikkailija, mutta silti yritin tehdä parhaani silläkin saralla. En kestä enään epäonnistumisia, myöhästymisiä sun muitakaan virheitä elämässäni, paitsi..Niitä tulee väistämättä, olkoonkin vaikka itse Mesitähti, uljas päällikkömme.

//320 sanaa
//Halla?

Kirjoittaja: Ruska

Katsoin tylsistyneesti pentutarhan seinään. Minulla oli niin tylsää. Ulkona satoi lunta ja minua kiellettiin menemästä sinne, etten vain tulisi kipeäksi. Olin ollut pentu vain vähän aikaa, tuntuu kuin olisin ollut jo tuhat kuuta.
”Milloin minusta tulee oppilas?” kysyin tylsistyneesti Minttuliekiltä.
”Monen kuun päästä” naaras maukaisi lempeästi.
Muut pennut olivat myös hereillä ja meillä kaikilla oli tylsää.
” Voidaanko mennä kuuntelemaan Nokilinnun tarinoita?” Maukaisin toiveikkaana.
”Joo! Mennään!” Laventelipentu maukui.
Minttuliekki näytti tosi mietteliäältä, lopulta hän maukaisi:
”No, ei ehkä tänään.” naaras maukui.
Olin tosi pettynyt, kävelin pentutarhan ikkunalle ja katselin ulos. Soturit olivat menossa partioimaan ja saalistamaan, parantajat lajittelivat yrttejä, minusta on hauska katsella mitä muut tekee. Katselin siinä muita monta silmänräpäystä.
” Aurinkopentu, syömään.” Korppisiipi naukui.
Minulla oli jo kova nälkä, joten menin mukisematta syömään. Kun olimme syöneet, otimme päiväunet. Nukahdin muutamassa silmänräpäyksessä, ja nukuin sikeästi.133 Heräsin pian, lumisade oli lakannut. Tassutin pesän ovelle katsomaan, maassa oli hiirenmitta lunta. Tiesin että se sulaisi pian, aurinko paistoi pilvien takaa. Tassutin takaisin makuupaikalleni, ja otin mukavan asennon. Mietin minkälaista olisi olla soturi.

//167 sanaa
// Minttu, tai pennut

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo suki Viherkatseen turkkia ja katsoi kumppaniaan rakastunein silmin. ”Tiedäthän, että rakastan sinua todella?” kollikissa kuiskasi ja painautui rakastamaansa kissaan. ”Hallavarjo rakas, minun pitäisi pian jo lähteä. Lupauduin partioimaan”, naaras naukaisi valkoturkkiselle kissalle ja hymyili pehmeästi. ”Minäkin rakastan sinua. Katso, Huurretassu istuskelee tuolla yksinään. Mitä jos menisit vaikka tervehtimään häntä? Saisit sinäkin ystäviä”, naaras naukaisi, viimeisen lauseen huumorimielessä ja Hallavarjo läpsäisi toista leikkisästi käpälällään. ”Hei! Onhan minulla ystäviä, kuten vaikkapa Hiilihammas ja öhm.. On niitä monia!” kolli tuhahti huvittuneena ja nousi itsekin ylös. Hän venytteli jokaisen käpälänsä ja selkänsä tarkasti, sen jälkeen hän päästi naukaisun ja aivasti Viherkatseen hännän osuessa hänen kuonoonsa. ”Nähdään myöhemmin Hallavarjosein!” naaras hymyili hyvästinsä ja Hallavarjo heilautti kumppanilleen häntää tervehdykseksi. Hallavarjo sitten katseli aukiota mietteliäänä, hän ei viihtynyt suurissa porukoissa, joten helpointa olisi aloittaa yhdestä kissasta. Kolli huomasi valkoturkkisen kissan aterioivan yksinään ja asteli nuoremman kissan luokse. Aterioitsija paljastui oppilaaksi nimeltänsä Huurretassu. ”Hei, Huurretassuhan se oli? Sopiiko liittyä seuraan?” Hallavarjo kysyi nuorikolta ja hymähti toiselle kohteliaasti. Hallavarjo katseli tassujaan hiljaisena, hän ei ollut oikein varma mitä sanoisi ja lähinnä odotti, että Huurretassu keksisi jotain puhuttavaa. ”Onko, öhm. Onko saalisonni ollut myötä? Lehtikadon aikaan riista kun on aika vähissä”, Hallavarjo kysyi toiselta hiljaisella äänellä ja heilautti häntänsä suojakseen. Hän oli paljon parempi kuuntelija, kuin puhuja.

// 208 sanaa
// Huurre?

Kirjoittaja: Elandra

Kultatassu: 12kp –

Ampiaispentu: 14kp –

Leimusilmä: 10kp –

Kimalaispentu: 16kp –

Lieskakajo: 11kp –

Talvikkipentu: 18kp –

Yötassu: 13kp – 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Pohjaharha: 9kp –

Aurinkopentu: 4kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Huurretassu: 6kp –

Kirjoittaja: Aura

Kimalaispentu kuunteli Hiilihampaan tarinaa siitä miten hänestä ja Korppisiivestä oli tullut kumppanit. Kimalaispentu piti kovasti tarinoista, etenkin jos ne olivat onnellisia. Naaras makasi isänsä tassujen välissä ja retkotti selällään. Häntä väsytti hieman, naaraspentu seuraili katseellaan pentutarhan tapahtumia. Yötassu valisti Talvikkipentua ja Laventelipentu paini Mehiläispennun kanssa.
”Isi, löydänkö minäkin joskus oman kumppanin? Vaikka minulta puuttuu yksi tassu?” pentu kysyi hiljaa isältänsä. Kaikilla muilla oli jalat tallessa ja hän oli hukannut omansa matkan varrelle. ”Totta kai, Kimalaispentu. Tosirakkaus ei välitä siitä onko sinulla kolme vai neljä jalkaa”, Hiilihammas naukaisi hiljaa ja sukaisi tyttärensä päälakea. Kimalaispentu kehräsi hiljaa ja suki pienellä kielellään isänsä tassua. ”Isin pitäisi nyt mennä suorittamaan soturien velvollisuuksiaan. Mitäs sanoisit, jos menisit vaikka tutustumaan Aurinkopentuun? Hän vaikuttaa mukavalta kollilta, voisit saada hänestä hyvän ystävän”, Hiilihammas naukui pehmeällä ja lempeällä äänellä. Kimalaispentu katsahti pieneen, vaaleaan kolliin joka jutusteli Minttuliekille. ”Tulethan taas pian takaisin? Olet takuulla minun suosikkikissani kaikista!” Kimalaispentu miukaisi ja kömpi varovaisesti pystyyn. ”Tietenkin tulen, voin tuoda teille iltasella jotain syötävää. Ja kunhan lumi vain sataa kunnolla maahan, voin näyttää miten ihka oikea lumikissa rakennetaan!”, raidallinen kollikissa ehdotti ja pukkasi vielä rohkaisevasti tytärtään. Pentu miukui isälleen hyvästit ja lähestyi sitten varovaisesti Aurinkopentua. ”Hei”, naaras tervehti varovaisesti ja istuutui Aurinkopennun viereen. ”Kimalaispentu”, kollipentu naukaisi ujosti ja naaraan sydämeltä vierähti kivi. Onneksi myös Aurinkopentu vaikutti hieman ujolta tapaukselta, joten hänelle ei tullut niin suuria paineita siitä, että pitäisi olla heti todella rohkea ja puhelias. Kimalaispennun viikset värähtivät ja hän huomasi myös Aurinkopennun olevan raidallinen. Naaras piti kovasti raidallisista turkeista. Paitsi omastaan, hän näytti niin paljon ilkeältä Tyrskytassulta. ”Tahdotko nähdä leikin minkä minä keksin?” Kimalaispentu kysyi toiveikkaana ja Aurinkopennun nyökätessä, hän alkoi kasaamaan kiviä. ”Tässä pitää koota kivistä torni”, naaras kertoi leikistään ja kokosi litteitä kiviä päällekkäin. Kolmannen kiven jälkeen hänen omansa kaatui ja naaras työnsi kivet Aurinkopennulle. ”Sinun vuoro kokeilla, jos siis haluat”, Kimalaispentu naukaisi toiveikkaasti ja väläytti hennon hymyn Aurinkopennulle.

// 309 sanaa
// Aurinko?

Kirjoittaja: Elandra

Kun Hillasielun huomio siirtyi paikalle saapuneeseen Mesitähteen, Kultatassu patisteli minut liikkeelle. Hän työnsi hellästi kuonollaan minut eteenpäin, ja lähdin pinkomaan kohti piikkihernetunnelia. Tunneli oli hämärä, enkä tiennyt mitä sen päässä odotti. Juoksin sen päästä toiseen niin nopeasti kuin vain pystyin. Jouduin tekemään äkkijarrutuksen, sillä kuin tyhjästä eteeni ilmestyi valtavan kokoinen kivi. Se nökötti aivan piikkihernetunnelin ulostuloaukon edessä ja säikäytti minut.
Kultatassu oli tullut hitaampaa perässäni, joten kun minä vielä hämmästelin eteeni ilmestynyttä kiveä, naaras kiersi kiven toiselle puolelle.
”Tule, pääsemme ulos täältä”, hunajanvärinen naaras viittoi minut perässään kiven taakse. En jäänyt epäröimään, vaan hylkäsin edessäni nököttävän kiven ja lähdin Kultatassun perään.
Jouduin ihan pysähtymään hetkeksi, kun katselin eteeni avautuvaa maisemaa. Puita kasvoi joka puolella ja ne jatkuivat silmänkantamattomiin saakka. Maa ei ollut tasainen ja hiekkainen kuten leirissä, vaan joka paikassa maasta esiin puski varpuja ja pensaita, joiden välissä risteili pieniä polkuja.
”Joku tulee! Seuraa minua”, Kultatassu tönäisi minua pienesti katkaisten samalla ajatukseni. Ravistin päätäni ja lähdin rämpimään ystäväni perään aluskasvillisuuden sekaan. Käveleminen, saatika sitten juokseminen ei ollut yhtä sujuvaa kuin leirin tasaisella maalla. Varvut raapivat turkkiani, ja joka toisella askeleella olin kompastua jalkoihini.
Kuljimme aivan piikkihernemuurin viertä pitkin hieman kauemmaksi tunnelista, josta olimme saapuneet metsään. Kumarruin Kultatassun käskystä aivan matalaksi aluskasvillisuuden sekaan ja käännyin katsomaan partiota, joka saapui tunnelille. Tunnistin partion johtajan, hän oli Lauhalaukka. Oranssi soturi viittoi perässään kulkevat soturit suuren kiven taakse piikkihernetunneliin.
Huokaisin helpotuksesta, kun partio oli viimeistä kissaa myöten kadonnut näkyvistä.
”No, mitä me sitten teemme? Mennäänkö etsimään Kuolonklaanin reviiriä? Minä tahdon nähdä, ovatko kuolonklaanilaiset oikeasti olemassa!” keksin ehdottaa Kultatassulle. Ei kai matka toisen klaanin rajalle voinut olla kovin pitkä, ajattelin.

//Kulta?
// 265 sanaa