Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Dodock2

Istuin Eloklaanin leirissä tökkien hiirtäni. Se oli ollut aikoinaan pulskakin varmasti, mutta ensipakkaset olivat tuhonneet sen ravinnonlähteitä sen verran, että se oli laihtunut hiukan laihaksi. Syötävä se oli toki, ei siinä. Tämän vuoden säät ovat arvaamattomia. Aamulla on lunta, illemmalla vain vesilätäköitä. Kasvit kuolevat, ja vedet menevät lähes uimakelvottimiksi.
Elämäni on mennyt kuin ohitseni, olin ollut toipilaana pari kuuta sen jälkeen kun tipuin puusta. Jalkani oli murtunut, ja nimeämismenoni sekä koulutukseni myöhästyvät siksi reippaasti. Elämäni tylsintä aikaa! Minun olisi pitänyt kouluttautua ja oppia uusia asioita, kuten ikäisteni kuuluisi tehdä. Osa oli jo kunniakkaita eloklaanin sotureita, kun taas minä vasta pääsin parantajanpesästä äskettäin. Aioin silti yrittää parhaani mukaan kiriä muiden perään..Ja oppia kiipeilemään.

Tuhahdan itselleni, minulle joka aina on yliajattelemassa kaikkea..Voisi hankkia paremman harrastuksen, uuden ystävän tai ties mitä muuta. Pääkoppani samalla antoi minun ymmärtää asioita, mutta vangita omien ennakkoluulojeni varaan. Mutta, aion muuttaa elämäni suunnan, ja mahdollistaa itselleni kunniakkaan uran. Ehkä kumppaninkin voisi hankkia, paitsi se oli vielä aika etäinen asia elämmässäni. En tarvinnut ketään, tai oikeastaan en ollut kohdannut sieluntoveriniani. Mutta uskon, jos hänet kohtaisin, uskoisin silloin rakkauteen..Sitä ennen en oikeastaan. Rakkaus on tarkoitettu herkistelilöijelle, jotka latelevat rakkauden sanoja auringonlaskun alla jollain näköalapaikalla. Tuhahdan jälleen ajatukselle, naurahtaen kuivasti. Noh, saan ainakin pidettyäni itseni hereillä ajatusten kanssa.
Vihdoinkin tajuan alkaa syömään hiirtäni, haukkaan hiirestä palan myhäilen sitten sem maulle. Saan sitten ikävöidä tälläisiäkin hiiriä lehtikadon aikaan, jolloin lunta on vähintään polviin saakka. Lehtikato on kaikille haastavaa aikaa, ja siksi heti lehtikadon alettua aletaan kaipaamaan takaisin hiirenkorvaa sekä Viherlehteä.
Yhtäkkiä kuulen lähistöltä askelia, ja yritän paikantaa äänen aiheuttajaa. Saisinkohan ateriointiseuraa?

//263 sanaa, Saa heittää kenet tahansa seuraan. Pitää alkaa vähän huolehtii Huurteen suhteista.

Kirjoittaja: Auroora

Virnistin Ampiaispennun kysymykselle.
”Nyt heti tietty, tulet vielä katumapäälle ja jänistät jos odottelemme parempaa tilaisuutta”, vastasin näpäyttäen pennun otsaa lempeästi hännälläni. Vilkaisin pentutarhan suuaukolle; Korppisiipi oli pentuineen kulkenut vain hetki sitten siitä sisään. Mitähän kuningatar ajattelisi, jos tietäisi suunnitelmastamme? En halunnut huolestuttaa häntä turhaan, joten olikin hyvä, että Ampiaispentu oli malttanut olla kertomatta asiasta emolleen. Oli parempi, ettei Korppisiipi tietäisi. Sitä paitsi Ampiaispentu olisi kanssani turvassa, emme lähtisi kauas leiristä.
Odottamatta Ampiaispennun vastausta astelin lähemmäs leirin uloskäyntiä, vilkuillen samalla varuillani leirin kissoja. Emme olleet tekemässä mitään pahaa, mutta olisi helpompi, jos muut eivät tietäisi meidän poistuvan. He saattaisivat kertoa Korppisiivelle.
Hillasielu istuskeli uloskäynnin lähelle. Vaikka soturin huomio oli kiinnittynyt jonnekin leirin toisella puolella, minulla ei ollut epäilystäkään, ettei hän huomaisi meidän kulkevan ohitseen. Kurtistin kulmiani mietiskellen ja katsahdin nopeasti taakseni Ampiaispentuun. Kumpikaan meistä ei omistanut puhetaitoja, joilla kokenut soturi oltaisiin voitu harhauttaa tai vaihtoehtoisesti suostutella pitämään suunsa kiinni pienestä retkestämme. Jotain muuta oli siis keksittävä. Vastaus saapui kuin tilauksesta Mesitähden muodossa. Valkea kolli asteli Hillasielua kohti tämän nimeä kutsuen. Soturin huomio siirtyi päällikköön, ja kun hän käänsi selkänsä uloskäynnille tälle puhuessaan, näin tilaisuutemme tulleen.
”Äkkiä, mennään nyt kun kukaan ei näe!” kuiskasin Ampiaispennulle, viittoen häntä hännälläni menemään ensin aukosta läpi. Oli parempi, että minä vanhempana menisin hänen jälkeensä, jottei nuorempi jäisi matkan varrelle.

//Amppari?
//213 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Katsoin maata peittävää valkeaa lumikerrosta haltioituneena. Tämä oli ensimmäinen lehtikatoni. Valkea lumi kimalteli auringossa. Minä tassutin varovaisesti ulos pesästä, tunsin lumen kylmyyden käpälissäni. Katsoin aukiota kohti, näin kun Vaahteratassu ja Yötassu harjoittelivat taistelu liikkeitä. ”Joskus minäkin harjoittelen soturi liikkeitä, niin kuin Vaahteratassu ja Yötassu” ajattelin. ” Aurinkopentu! Nyt on päiväuni aika!” Minttuliekki maukui. Katsoin pesää kohti, käännyin ympäri ja tassutin Minttuliekin viereen. Käperryin keräksi ja nojauduin naarasta päin. ”Kun herään menen leikkimään Talvikkipennun kanssa” sanoin itselleni. Kun heräsin niin satoi lunta, tassutin unisena pentutarhan ovelle. Hiutaleet tippuivat hiljaa maahan, yksi tippui kuonolleni ja aivastin. Minulle tuli kylmä, joten menin takaisin Minttuliekin viereen. Laventelipentu ja Talvikkipentu nukkuivat yhä, minä nukahdin muutamassa silmänräpäyksessä. Heräsin seuraavana aamuna, nousin käpälilleni ja tassutin pesän ovelle. Katsoin aukiolle, soturit odottivat Mesitähden käskyjä. Menin takaisin pesään ja katsoin kun muut pennut nukkuivat, menin Minttuliekin luo, odottamaan että muut pennut heräisivät. Pian kaikki pennut olivat hereillä ja emot ruokkivat meidät.” Milloin viherlehti alkaa” kysyin. ”Täytyy odottaa hiirenkorvaan, niin tulee viherlehti” naaras vastasi minulle. Aurinkohuippuna me leikittiin pentutarhan edessä lumella.
164 sanaa

– minttu tai toiset pennut

Kirjoittaja: Elandra

Neljä kuuta oli vierähtänyt silmänräpäyksessä. Viherlehti oli vaihtunut lehtisateeseen ja lehtisade lehtikatoon. Joitain päiviä aiemmin Eloklaanin maille oli laskeutunut ensilumi. Valkea lumipeite oli pysynyt maassa vain puoli päivää, mutta se oli saanut monet hermostumaan.
Lehtikato oli aina vaikeaa aikaa klaanille. Mieleeni palautuivat muistot viime lehtikadosta, jolloin viheryskäepidemia oli jyllännyt Eloklaanissa. Olin ollut silloin vasta pentu, kun viheryskä oli tarttunut minuunkin. Se oli ollut vähällä tappaa minut, mutta Liljatuulen ja Leimusilmän ansiosta selvisin. Rukoilin hiljaa mielessäni Tähtiklaania, että he säästäisivät Eloklaanin tänä vuonna viheryskältä.
Säpsähdin kuullessani Mesitähden kutsun saapua klaanikokoukseen. En ollut huomannut päällikön kavunneen Litteäkiven päälle.
Nousin ylös ja siirryin oppilaiden pesän edustalta lähemmäs Litteäkiveä. Myös muut eloklaanilaiset saapuivat pääaukiolle kuuntelemaan päällikön asiaa.
”Olemme kokoontuneet nimittämään yhden ahkeran oppilaan soturiksi”, ne sanat sanottuaan, tiesin heti mistä oli kysymys. Hiilihammas oli arvioinut taitojani neljäsosakuu sitten, ja siitä saakka olin odottanut, että Mesitähti antaisi minulle soturinimeni. Katseeni liukui päälliköstä Hiilihampaaseen, joka istui lähellä pentutarhaa Korppisiiven vierellä. Tabbykuvioinen kolli kohtasi katseeni ja hymyili minulle.
”Pohjatassu, tulisitko luokseni”, sirorakenteinen päällikkö pyysi tehden minulle tilaa. Puikkelehdin kissajoukon takaa leirin keskustaan, jossa Litteäkivi sijaitsi. Loikkasin pienellä hypyllä kylmän kiven päälle, aivan Mesitähden eteen. Ennen kuin päällikkö aloitti seremonian, minun oli pakko etsiä isäni. Halusin hänen näkevän tämän. Katseeni kiersi pääaukiolla olevissa kissoissa, etsien isäni valkeaa turkkia. Kolli istui melko etäällä muista eloklaanilaisista, katse kohdistettuna minuun.
”Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Pohjatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Mesitähden puhuessa, käänsin kohteliaasti katseeni häneen.
”Lupaan”, vastasin niin kovalla äänellä, että kaikki varmasti kuulivat sen. En halunnut, että kukaan koskaan epäilisi minun uskollisuuttani Eloklaania kohtaan. Olin päättänyt ajat sitten, että minusta tulisi kuuliain soturi, jota koskaan oli nähty. En koskaan rikkoisi mitään klaanien lakeja.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Pohjatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pohjaharhana. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, valkoturkkinen päällikkö lausui loppuun sanat, jotka hän sanoi jokaisessa soturin seremoniassa.
Kokous päättyi, kun klaani hurrasi uutta nimeäni, jota tulisin kantamaan lopun ikääni. Loikkasin Mesitähden edellä alas Litteäkiveltä. Eloklaanilaiset kiiruhtivat luokseni onnittelemaan minua soturiudesta. Myös ne kissat, joita en niin hyvin tuntenut, onnittelivat minua edes ohimennen. Tämä oli varmasti tähänastisen elämäni paras päivä. En ollut enää kenenkään holhottava, vaan ihan itsenäinen soturi.

//Kuka tahansa saa halutessaan jatkaa
// 385 sanaa

Kirjoittaja: Ansku

Yötassu katsoi toista hiljaa koko ajan mustansävyistä vähän huvitti pennun reaktio että ruokaa sai oppilaat viimeisenä, kunnes toinen sanoi sellaista josta toisen emo huitaisi tuota korvaan. Yötassu tuli siihen päätökseen että pentu oli vähän ylimielinen puheissaan. Yötassu katsoi kun tuon emo oikein sanallisesti läksytti pentuaan, mustansävyinen katsoi tilannetta hyvin huvittuneesti mutta pysyi vain vaiti, mustansävyinen naaras meni maate kun pentu kysyi toiselta että aikooko toinen yrittää päällikön paikkaa. ”en ainakaan tällä hetkellä tavoittele sitä paikka, vai tuolla tavalla mutta se vaatii paljon enemmän kuin tuollainen. maailmassa on täynnä vastakohtia niin kuin sinussakin hyvä soturin pitää löytää tasapaino niiden väliltä, että hänestä voi tulla paras soturi.” Yötassu mietti hetken aikaa ”auttaisikohan tämä” Yötassu nousi ylös ja otti vähän etäisyyttä mustansävyinen alkoi laulamaan toisen ääni oli vahva mutta lempeä myös ”Taivas ja maa
Valo sekä pimeys
Riitä yksi koskaan ei
Tarvitaan myös toinen
Vastakohdat toisilleen
Tiedät täsmälleen

Kovana kuin kallio
Lujana kuin tammipuu
Katkee tahdoton
Miettii peloton

Pehmyt kuin pilvi oot
Sua kuin kortta tuuli taivuttaa
Kulje rauhassa, toiset hermoilkoot
Pelkää vain jos pelottaa

Riitä yksi koskaan ei
Tarvitaan myös toinen
Vastakohdat toisilleen
Tiedän täsmälleen.”
Yötassu laulun aikana muutama muukin pentu tuli paikalle kuuntelemaan tuon kaunista ääntä kun laulu tuli päätökseen mustansävyinen katsoi pentua ”vaikka olisit kuinka kova niin sille pitää löytää tasapaino että pysyt pystyssä, voin tietenkin leikkiä onko sinulla jokin tietty leikki mielessäsi?” Yötassu katsoi toista ja istui alas tuon hän laskeutui hienosti naaraan viereen.

//235 sanaa
// Talvikki?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkipentu katseli haltioituneena Yötassua, olihan naaras vanhempi ja oikea oppilas. Yötassu naukaisi, että pennun katse oli hyvin itsevarma, muttei hän saisi olla liian itsevarma ympärillä tapahtuvista asioista, sillä se voisi myöhemmin kostautua. Talvikkipentu olisi halunnut kysyä mitä toinen tarkoitti kokemuksella, mutta ajatteli, ettei naaras ehkä haluaisi puhua siitä. Pentu kuitenkin päätti, että kysyisi joskus myöhemmin. Ehkä Yötassu olisi kokenut jotain siistiä. Naaras korjasi parhaansa mukaansa katsetta, mutta lysähti harmistuneena. Hän ei ollut muistanut, että oppilaat söivät lähes viimeisenä. ”Entä jos mestarini on ihan hiirenaivoinen?” naaras päätti kysyä, mutta Minttuliekki läpsäisi häntä hellästi korvalle, jolloin nuorikko kääntyi katsomaan emoaan. ”Talvikkipentu, tiedät että et saa puhua muista noin. Isäsi antaa sinulle hyvän mestarin, ei Eloklaanissa huonoja sotureita olekaan. Mikäli et pian lopeta niskurointia, sinusta tulee oppilas myöhemmin, kun Laventelipennusta”, Minttuliekki varoitti tytärtään, mutta sukaisi pennun päätä hellästi. Talvikkipentu vilkaisi siskoaan hieman tympeästi, mutta käänsi sitten iloisemman katseen Yötassuun. ”Haluan olla paras! Tai oikeastaan aion olla paras. Minusta tulee päällikkö, kuten Mesitähdestäkin. Ajattelitko sinäkin tavoitella päällikön paikkaa?” pentu uteli mustaturkkiselta ja räpäytti silmiään. ”Aijaa! Mutta en aio olla lempeä vihollisille, teen niistä tälläistä silppua”, pentu miukaisi ja alkoi repiä pesäsammalta vimmatusti. ”Voisitkohan leikkiä jotain? Vai onko sinulla kiireitä?” Talvikkipentu uteli ja väläytti hellyyttävän hymyn vanhemmalle kissalle. Naaras toivoi, että saisi Yötassusta uuden ystävän, ainakin naaras vaikutti mukavalta.

// 214 sanaa
// Yö?

Kirjoittaja: Ansku

Yötassu katsoi vanhempaa naarasta joka nousi istumaan ja Yötassu nyökkäsi vanhemmalle kissalle, kun pentu vastasi mustansävyiselle tuo hymyili pienesti. Yötassu nousi ylös ja istahti pennun eteen ja laski jäänsinisen katseen pennun vaaleanvihreisiin silmiin, kuunteli vanhempaa naarasta joka sanoi että antaisi Yötassun sanoa asiansa ”katseesi on hyvin itsevarma mutta älä ole liian itsevarma kaikesta mitä ympärilläsi tapahtuu. Se voi myöhemmin kostautua tiedän sen kokemuksesta” mustansävyinen naurahti toiselle kun tuo sanoi että oppilaana saa tehdä melkein mitä vaan. ”Olet varsin toiveikas mutta meillä oppilailla on myös sääntöjä mitä pitää noudattaa kuten että emme saa poistua leiristä ilman mestarimme suostumusta tai mestaria, lisäksi meidän täytyy odottaa että ensin klaaninvanhimmat ja pennut syövät ensi sitten vasta oppilaat ja soturit. Eikä reviiriltä saa poistua ja ehdoton että mestaria kuunnellaan ja totellaan mukisematta.” Yötassu kertoi pennulle hymyili pienesti ja odotti miten toinen oikein reakoisi, ”kerro toki vähän itsestäsi mitä haluat kun pääset oppilaaksi?” Yötassu kysyi pennulta ja totesi sitten ”tiesitkö että soturiksi tulemiseen tarvii olla lempeä ja samalla myös kova.”

//164 sanaa
//Talvikki?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ulkona oli tullut jo valoisaa, kun Leimusilmä viimein sai päätökseen yrttien lajittelemisen ja laskemisen. Hänen laskelmiensa mukaan ne tulisivat riittämään hiirenkorvan tuloon saakka, kunnes saatavilla olisi jälleen tuoreita kasveja. Nyt, niin kuin joka ikinen vuosi, oli vain rukoiltava, ettei Tähtiklaani koettelisi heitä tänä lehtikatona kovin pahasti. Viimeisin viheryskäepidemia oli yhä tuoreena muistissa, eikä Leimusilmä ollut vielä valmis uuteen koitokseen.
”Sinäpä olet uurastanut.” Liljatuuli tuli hänen vierelleen kantaen hampaissaan pientä yrttikääröä. Hajusta päätellen sen sisällä oli kamomillaa.
”Lehtikato ei odota ketään”, Leimusilmä naurahti vastaukseksi, työntäen samalla tassullaan hauraan lehtikasan kahden isomman kiven väliin, jonne hän oli asetellut muitakin yrttejä jo.
”Meidän pitää käydä tarkistamassa vielä pennut. Käy kuitenkin hakemassa jotakin syömistä itsellesi ennen sitä”, parantajanaaras naukui oppilaalleen, ja se oli enemmänkin käsky kuin kehotus. Leimusilmä ei pistänyt vastaan.
Hän pakitti ulos yrttivarastosta ja suuntasi sitten pesän uloskäynnille. Astuessaan ulos hänen naamalleen iskeytyi viiltävä pakkasilma, jonka hän tunsi keuhkoissaan asti vetäessään henkeä. Mustavalkoinen kolli pörhisti karvansa ja lähti tassuttamaan tuoresaaliskasaa kohti, täysin omiin ajatuksiinsa unohtuneena.
Tuoresaaliskasa oli jo hänen näköpiirissään, kun yhtäkkiä hän tunsi jonkun törmäävän itseensä ja saavan hänet horjahtamaan.
”Anteeksi”, nolostunut mutina kuului punaturkkisen kissan suusta. Leimusilmä ravisteli päätään ja katsahti tarkemmin kissaan, joka oli rynnännyt häntä päin.
”Ei se mitään, Lieskakajo”, parantajaoppilas maukui hymyillen ymmärtäväisesti. ”Minunkin olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi. Teitä isoja sotureita tuppaa muutenkin juoksentelemaan aukiolla miten sattuu”, hän kevensi tunnelmaa vitsailemalla ja naurahti päälle.

//Lieska?
//227 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Talvikkipentu makoili emonsa vierellä ja näykki tassukarvojaan tylsistyneenä. Hän halusi olla heti oppilas eikä odotella ikuisuutta. Hänestä tuntui, että hän olisi ollut pentuja sata kuuta, kohta hänestä tulisi klaaninvanhin. Naaraspentu nurisi itsekseen, mutta Minttuliekki tuuppasi häntä parempaan asentoon ja nousi istumaan, kun huomasi mustaturkkisen oppilaan, Yötassun lähestyvän heitä. Talvikkipentu hoki mielessään, että nyt hänen olisi käyttäydyttävä hyvin ja näytettävä paremmalta, kuin muut pennut. ”Hei, Yötassu!” Talvikkipentu tervehti häntä ja Minttuliekki nyökkäsi nuoremmalle kissalle tervehdykseksi. Yötassu kysyi olisiko pennusta jo oppilaaksi ja lisäsi, että punaturkkinen varapäällikkötietäisi parhaiten. Naarasoppilas myös kertoi, että haluaisi elää pentuaikaansa uudestaan, mutta aikaa ei voinut kääntää ympäri. ”Olisi! Osaan jo vaikka mitä. Pentutarhassa on ihan mälsää”, Talvikkipentu nurisi turhautuneena, mutta Minttuliekki tuuppasi häntä. ”Kuuntelehan mitä Yötassulla on sanottavaa, hän on sentään jo oppilas”, naaras kehotti tytärtään ja hymyili hieman anteeksipyytelevästi mustalle naaraalle. ”Millaista oppilaana sitten on? Eikö olekin siistiä, kun voi tehdä melkein mitä vain?” Talvikkipentu henkäisi haaveillen ja mietti mitä kaikkea voisi tehdä sitten vanhempana. Naaras ei ymmärtänyt mitä muut höpisivät siitä, että hän tulisi kaipaamaan pentuaikoja. Talvikkipentu tiesi, että hän voisi paremmin, kun kukaan ei voisi estellä häntä tai olla hänen menestyksensä tiellä. Pienestä pennusta asti hän oli tottunut voittamaan ja leikeissä naaras oli ollut raju. Etenkin jos kyseessä oli ollut leikkitappelu tai sammalpallo.

// 209 sanaa
// Yö? :3

Kirjoittaja: Ansku

Yövarjo tassutteli rauhassa ympäri leirin puissa ja seurasi alhaalla olevia muita kissoja, musta kissan jäänsiniset silmät tarkkailivat että mitä oikein kaikki tekivät. Eniten naarasta kiinnosti kaikki soturit joita tämä seurasi jos ei osannut katsoa tarkasti niin tuota naarasta ei edes saattaisi huomata puussa, Yövarjo jatkoi matkaansa pomppien puusta puuhun ja katseli välillä että mistä muut puhuivat oikein. Joskus tämä tuli muiden luokse puhumaan vaikka tuo onkin erittäin varautunut aluksi kaikkiin, yksi asia kuitenkin on se että naaras pitää erityisen paljon pennuista ja tykkää leikkiä heidän kanssaan. Toki tietenkin naaras halusi tulla soturiksi mutta hän ei oikein vielä tiennyt että mitä tuosta tulisi, Yövarjo laskeutui puusta alas ja venytteli itseään hetken kunnes käveli pentutarhaan jossa mustansävyinen katsoi pentuja hetken aikaa ja tuli lähemmäksi pentuja. Yövarjo kuuli pennun ja vamhemman kissanpuheet että toinen olisi jo valmis oppilaaksi, musta kissa lähestyi kaksikkoa ja hymyili pienesti ”vai olisiko sinusta siis joa oppilaaksi niinkö sanot?” Naaras katsoi tuota pienempää pentua hetken aikaa ”uskon että emosi taitaa tietää parhaiten milloin olet valmis oppilaaksi, olen ehkä oppilas mutta haluaisin elää pentu aikani uudestaan mutta harmi kun aikaa ei voi kääntää ympäri.” Yövarjo sanoi ja istui alas ja naaraan paksu häntä oli kuin huiska.

//196 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Talvikkipentu katseli tarkkaavaisesti Tuulitassun, Pilketassun ja Salamatassun taisteluharjoituksia. Kolmikko harjoitteli leirissä, joka oli naaraspennun mielestä mainio juttu. Hän voisi oppia ja olla näin muita parempi oppilas. Kilpailuhenkisenä ja kunnianhimoisena kissana hän halusi omistaa etulyöntiaseman. Pitäisi harjoitella ahkerasti, niin hän voisi seurata isänsä tassunjälkiä päälliköksi asti. Naaras yritti matkia Pilketassun asentoa, mutta hänen tassunsa menivät solmuun ja pentu tupsahti kuonolleen. Maa oli kylmä ja kova, se tuntui pennusta inhottavalta ja hänen teki mieli potkaista sitä. Tulisipa hänestä pian oppilas, sitten kaikki olisi helpompaa! Ei tarvitsisi kykkiä pentutarhassa ja nukkua päiväunia, ne olivat pikkupennuille! Ja sellainen Talvikkipentu ei todella ollut. Naaraan vihreät silmät tapittivat harjoituksia tarkkaavaisesti ja hän yritti painaa jokaisen liikkeen muistiinsa, jotta voisi harjoitella niitä myöhemmin muiden katseilta suojassa. Hän ei halunnut näyttää muille epäonnistumisiaan, vaan pitää ne salassa. Ei ainakaan muille pennuille tai perheelleen. Etenkään Ampiaispennulle. Toinen vain liehitteli sitä Kultatassua. Juonikohan kolli jotain? Taatusti! Kultatassu takuulla opetti häntä ja näin kolli olisi Talvikkipentua parempi. Pentu murahti vihaisesti ja hänen silmissään lemusi liekit. Ne mokomat yrittivät juonia häntä vastaan… Se ei onnistuisi, ei takuulla. Kukakohan voisi opettaa häntä? Naaras päätti ottaa auringonhuipun aikaan selvää muiden oppilaiden kyvyistä, myös Kultatassun. Hän halusi oppeja vain parhaalta, keskinkertainen ei kelpaisi Talvikkipennulle. Keskinkertaisuus ei kuulunut hänen ajatusmaailmaansa. Talvikkipentu vilkaisi vielä kolmikon harjoituksia, mutta tassutteli sitten takaisin pentutarhalle. Jos hänet todella yritettäisiin rökittää, hän ei tekisi siitä helppoa. Ehkä hän ei voisi paljastaa, että tiesi muiden aikeistaan. Pentu hymyili itsekseen tyytyväisenä. Nyt hänellä olisi etulyöntiasema, ohjat olisivat hänen – Talvikkipennun tassuissa. Se helpotti hänen levotonta sieluaan. Kaikki tuntui vaikealta, jos ei saanut itse päättää asioistaan ja naaras ei tehnyt helpoksi hänen komenteluaan. Talvikkipentu oli päättänyt ihan huvikseen olla vaikea muille. Naaras käpertyi emonsa, Minttuliekin viereen ja otti otteen toisen hännästään. ”Emo, miksei meistä voi jo tulla oppilaita? Olen valmis, lupaan!” naaras nurisi, mutta sai vastaukseksi vain lempeän naurahduksen. ”Kultaseni, kannattaa vain nauttia pentuajoistasi. Lupaan että tulet kaipaamaan niitä vanhempana kissana”, Minttuliekki vastasi hänelle lempeästi ja ojentautui sukimaan tyttärensä takkuista turkkia. Talvikkipentu nautti turkkinsa sukimisesta. Hän tiesi, että hänen emonsa suojelisi häntä, jos joku yrittäisi voittaa hänet.. Kukaan ei voittaisi Talvikkipentua, ei kukaan.

// 347 sanaa
// Kuka vain saa jatkaa, jos haluaa!

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo askelsi Nokkospilven takana pää hieman riipuksissa. Kharon oli lähtenyt jo ties kuinka monta kuuta sitten, ei kolli edes jaksanut laskea. Hän ei kuitenkaan ollut entisellään ystävänsä lähdön jälkeen ja oli vain vetäytynyt kuoreensa. Nyt kuitenkin hänelle oli nimitetty oppilas ja Lieskakajon olisi pakko ryhdistäytyä edes vähäsen. Hän oli ajatellut, että oppilaan saaminen korjaisi taianomaisesti hänen kaikki ongelmansa, mutta niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Kolli tiesi, että hänen olisi ryhdistäydyttävä, mutta se oli niin vaikeaa. Eihän Kharon ollut edes kuollut. Oikeastaan, hän vihasi tuota nimeä. Hänelle toinen oli yhä Haavetassu eikä mikään Kharon. Kharon oli vienyt häneltä ystävänsä, melkein kaiken. Kuiden aikainen tuntui pyyhkiytyneen hänen kasvoiltaan välittömästi ja suuttumus oli tullut sen tilalle. Kuinka toinen oli vain voinut jättää hänet? Erakkoelämä ei taatusti voittaisi klaanielämää. Lieskakajo polkaisi käpälää mutisten jotain epämääräistä Nokkospilvelle. ”Nyt minä todella aion keskittyä Eloklaaniin, lupaan sen. Unohdan Kha- siis Haavetassuun. Unohdan hänet kokonaan”, Lieskakajo lupasi toiselle päättäväisesti ja hieman katkerasti. ”Oho, sinähän olet edistynyt. Ethän olekaan surkutellut tätä kuin öö, ikuisuuden”, Nokkospilvi tuhahti, mutta hänen äänessään oli ripaus tyytyväisyyttä. ”Aion kouluttaa Kultatassusta parhaan soturin”, kolli julisti suurieleisesti ja röyhisti rintaansa. ”Ainakin sinulla on tavoitteet korkealla. Mutta nähdään taas, minun on mentävä! Onnea Kultatassun kanssa ja toivottavasti lupauksesi todella pitää”, Nokkospilvi hyvästeli toisen hiukan sarkastisesti ja Lieskakajo mutisi, ettei hän miettisi Haavetassua enää koskaan. Päätösten ja lupausten teko oli kuitenkin rankkaa eikä hän jaksaisi vielä mennä etsimään Kultatassua. Pieni lepo- ja ruokailuhetki voisi piristää häntä. Ehkäpä raidallinen voisi jopa etsiä uusia, parempia ystäviä? Sisimmässään hän tunsi pistoksen Haavetassun korvaamisesta, mutta itsepähän tuo oli hylännyt hänet! Lieskakajo havaitsi aukion laitamilla Utusielun, entisen mestarinsa. ”Hei Utusielu! Mitä sinulle kuuluu? Emme ole jutelleet hetkeen, sopiiko liittyä seuraan? kolli naukaisi mahdollisimman reippaasti ja sai vastaukseksi ystävällisen hymyn. ”Lieskakajo, mukava nähdä! Liity toki, ei minulla tässä ollut mitään erikoista. Oletpa sinä pirteällä päällä, viimeksi kun näimme surit vielä ystävääsi. Onhan se toki harmi, että Haavetassu ja muut lähtivät, mutta mukava nähdä että olet jo paremmalla tuulella”, Utusielu naukaisi lempeästi ja taputti hännällään viereistä paikkaa, johon nuorempi kissa istahti. ”Minulle kuuluu sitä samaa vanhaa, soturin hommia. Entä sinä? Teillä nuoremmilla on yleensä jos jonkinlaista menoa”, hän naurahti ja sukaisi etukäpäläänsä. ”Ja onhan sinulla myös nykyään oppilas, onneksi olkoon! Kultatassu vaikuttaa oikein reippaalta ja mukavalta nuorukaiselta”, vanhempi naaras lisäsi ja Lieskakajo nyökkäsi hymyillen. ”Kultatassu kyllä on. Ja sainhan minä oppini parhaimmalta, minulla on suorastaan etulyöntiasema muihin mestareihin verrattuna”, raidallinen naukaisi osittain tosissaan, osittain vitsaillen. ”Olen viettänyt myös kohtuullisen paljon aikaa Nokkospilven kanssa, hän on.. Mukava”, Lieskakajo naukaisi hieman punastuen ja yritti keksiä mahdollisimman nopeasti uuden puheenaiheen, mutta huomasi jo Utusielun kasvoilla uteliaan ilmeen. Lieskakajo tuhahti, mutta naurahti itsekin. ”Ehkäpä voisit tulla jonain päivänä mukaani harjoituksiin?” kollisoturi ehdotti ja hänen entinen mestarinsa nyökkäsi. ”Tai sitten sinä voisit pyytää sitä Nokkospilveä mukaasi harjoituksiin?” Utusielu naurahti ja vinkkasi silmäänsä. ”Pyh, lopeta! Olet aivan mahdoton”, kollisoturi tuhahti. ”Taidan tästä todella lähteä etsiä syötävää, kiitos juttuseurasta ja näkyillään taas!” Lieskakajo lisäsi pikaisesti ja lähti loikkimaan nopeasti kohti tuoresaaliskasaa. Kolli kuitenkin loikki liian nopeasti ja törmäsi johonkin pehmeään, klaanitoveriinsa. ”Anteeksi”, hän mutisi nolostuneena.

// 502 sanaa
// Jos joku haluaa joutua Lieskan tyrmäämäksi, niin toki!!

Kirjoittaja: Aura

Kimalaispentu kyhjötti emonsa Korppisiiven hännän lähettyvillä. Oppilasmenot lähestyivät kaikilla muilla paitsi hänellä. Mesitähti ei taatusti antaisi hänelle oppilasnimeä, ei ainakaan vielä! Ampiaspentu ja Mehiläispentu olivat lähes jo valmiita sotureita neljän jalkansa kanssa. Hänestä oli ihan typerää, että Tähtiklaani oli unohtanut hänen jalkansa johonkin matkan varrelle. Kimalaispentu niiskaisi hiljaa ja lähti nilkuttamaan kauemmas emostaan. Hän halusi olla yksin tai ei, hän halusi löytää Irvitassun. Toisella oli kiireitä ja kaikenlaista muuta puuhaa, kerta toinen oli soturioppilas. Naaraspentu lähestyi pentutarhan suuaukkoa ja päästyään ulos, hänen silmänsä löysivät maasta heti vesilätäkön. Kimalaispentu katsoi peilikuvaansa itkuisena ja sulki silmänsä. Hän inhosi ulkonäköään yli kaiken. Tietenkin hänestä oli mukava näyttää isältään, mutta kuulemiensa mukaan hän näytti myös isosisarukseltaan, Tyrskytassulta… Toinen oli kuulemma suorastaan hirviö, sillä hän oli tappanut kissoja. Kimalaispentu pelkäsi, että muut näkisivät hänet samanlaisena. Entä jos hänen perheensä ei haluaisi oikeasti olla hänen perheensä ulkonäkönsä vuoksi. Naaras pyyhkäisi kyyneleensä ja istahti kauemmas. Ei hän halunnut olla surullinen, hän halusi olla iloinen, vaikkei hänestä tulisi koskaan soturia. Ehkä Mesitähti voisi keksiä hänelle jonkun muun tehtävän, hän voisi vaikka kerätä sammalta tai järjestellä tuoresaaliskasaa, mitä vain kunhan hän olisi hyödyksi Kimalaispentu salaa elätteli toivoa, että hänestä tulisi soturi ja hän saisi soturinimen. Tulisikohan hänestä Kimalaistoive? Tai Kimalaishammas? Se olisi hienoa, naaras pitäisi siitä. Pentu muisteli kuinka oli nuorempana ollut varma siitä, että hänestä tulisi paras soturi tai jopa päällikkö, mutta mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että hän oli unelmoinut turhia.
”Kimalaispentu? Siellä alkaa olla jo kylmä, autanko sinut takaisin pesään?”
Kimalaispentu havahtui kuullessaan tutun äänen ja hymyili varovaisesti nähdessään tutun kollikissan. Irvitassun. ”Irvitassu, kiva nähdä”, pentu sopersi ja pyyhkäisi loput, typerät kyyneleensä pois ja nyökkäsi. Tällä hetkellä hänestä tuntui, että hän voisi nukkua kokonaisen kuun eikä hän myöskään jaksaisi tassutella takaisin pentutarhaan. Tuntuisikohan hänestä tältä aina? Sen näkisi sitten. ”Ja kyllä kiitos, se olisi kilttiä”, pentu lisäisi hymyillen ja antoi kissan auttaa hänet pystyyn. Kimalaispentu tuijotti eteensä silmät lähes ummessa ja yritti kuunnella oppilaan juttuja, mutta jutut menivät ohi hänen korviensa, vaikka hän kuinka yritti pysyä kartalla. Hän ei kuitenkaan onnistunut siinä. ”Äh, anteeksi. Mitä sinä sanoit? Meinaan nukahtaa”, Kimalaispentu mutisi ja päästi ilmoille pienen kehräyksen, kun Irvitassu saattoi hänet Korppisiiven vierelle. Kaksikko vaihtoi muutamia sanasia, mutta pentu rojahti emonsa vierelle. Hän pelkäsi näkevänsä taas painajaisia Tyrskytassusta, ne olivat piinanneet häntä monien päivien ajan… Ehkä tänään olisi parempi yö, niin pentu ainakin toivoi.

// 391 sanaa
// Kuka vaan saa jatkaa!

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä työnsi päänsä ulos pesästä. Ulkona oli vielä hämärää, mutta aukiolle oli kerääntynyt jo käpälällinen sotureita ja oppilaita valmistautumaan päivän askareisiin. Eri puolilta leiriä kuului heräilevien kissojen ääniä.
Pakkanen nipisti Leimusilmän nenänpäätä; hänen katsoessaan tarkemmin ympärilleen, hän huomasi leirin ylle kertyneen kuuran. Merkit lehtikadon saapumisesta olivat selvät. Klaanilla olisi edessäpäin kovat ajat, ja parantajat joutuisivat tulemaan toimeen yhä vähemmällä, sillä routa oli luultavasti jo syönyt suurimman osan metsän yrteistä.
”Onpa hiljaista”, hän kuuli äänen sanovan takaansa. Katsahtaessaan lapansa yli, hän näki Liljatuulen tulleen pesän suulle. Tummanharmaan parantajan meripihkanväriset silmät hehkuivat heikossa valossa.
”Niin on”, Leimusilmä myötäili. ”Kunhan sataa lunta, tulee olemaan vielä hiljaisempaa.”
Liljatuuli tassutti hänen vierelleen ja katsahti ulos. Naaras kohotti katseensa taivasta kohti. ”Siihen ei mene enää kauaa.”
”Mihin niin?” Leimusilmä kummasteli.
Liljatuuli laski katseensa takaisin oppilaansa tasolle. ”Lumen tuloon. Sen pystyy aistimaan ilmasta.”
Leimusilmä rypisti kulmiaan ja kääntyi sitten itsekin katsomaan taivaalle. Hän yritti havaita ilmasta jotakin, josta hän olisi voinut varmasti sanoa, että pian sataisi lunta, mutta ei onnistunut siinä. Ehkä hänellä ei ollut vielä tarpeeksi kokemusta sellaisen huomaamiseen.
”Meidän pitäisi alkaa töihin”, Liljatuuli naukaisi sitten ja ojensi etukäpälänsä pitkälle eteen venyyttääkseen selkäänsä. Leimusilmä nyökkäili hiljaa.
”Tulen kohta. Nautin vielä hetken tästä hiljaisuudesta.”
Liljatuuli räpäytti hänelle ymmärtäväisesti silmiään. ”Ei mitään kiirettä. Yrtit kyllä odottavat.” Sen jälkeen parantaja palasi takaisin pesään ja Leimusilmä jäi seisomaan itsekseen pesän suulle.

//Kuka vaan saa jatkaa!
//221 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olisin voinut kiljua riemusta, kun Kultatassu suostui ehdotukseeni!
”En tietenkään. Ihan nopeasti vain!” hihkaisin vastaukseksi naaraalle. Käännyin katsomaan pentutarhan suuntaan. Mehiläispentu ja Kimalaispentu istuivat emomme vierellä. Mehiläispentu näytti kertovan jotakin, kun emo ja Kimalaispentu kuuntelivat niin tarkkaavaisesti. Välillä emon vaaleanvihreä katse harhautui minun ja Kultatassun suuntaan. Äh! Hän tietenkin tarkkaili meitä.
Minttuliekki oli kadonnut leirin pääaukiolta kaiketi takaisin pentutarhalle Talvikkipennun ja Laventelipennun kanssa.
”Menemmekö me nyt heti? Emo näyttää tarkkailevan meitä”, sanoin kääntäen pääni Kultatassun puoleen. Huomasin, että ystäväni vihreä katse oli myös kääntynyt Korppisiiven ja sisaruksieni suuntaan.
Kultatassu ei ehtinyt vastata mitään, kun kuulin askeleiden lähestyvän takaani. Emo oli noussut paikaltaan ja käveli nyt kohti meitä. Arvasiko hän, että suunnittelimme jotain? En haluaisi kertoa suunnitelmasta hänelle, koska sitten myös Kimalaispentu ja Mehiläispentu haluaisivat mukaan. Vaikka rakastinkin heitä, halusin kokea tämän seikkailun ihan vain Kultatassun kanssa.
”Ilma alkaa viiletä, joten me menemme takaisin pentutarhan suojaan. Tuletko sinäkin?” emo esitti kysymyksen ihan kuin tilauksesta! Pudistin nopeasti päätäni.
”Menkää te vain, minä jään ulos Kultatassun kanssa”, vastasin nopeasti ja käänsin katseeni Kultatassun puoleen. Naaras nyökytteli päätään.
”Hyvä on. Älä pidättele Kultatassua liian pitkään”, emo naukui lämpimällä äänellään puskiessaan otsaani.
”Ei minulla ole mihinkään kiire”, Kultatassu totesi. Korppisiipi käänsi meille selkänsä ja suuntasi takaisin pentuetovereideni luokse. Kolmikko katosi karhunvatukkapensaikon suojissa sijaitsevaan pentutarhaan. Käännyin taas Kultatassun puoleen.
”No, miten on? Menemmekö nyt vai joskus toiste?” kysyin riemuissani.

//Kulta?
// 223 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

En oikein pitänyt Ampiaispennun ehdotuksesta. Pentuna minuakaan ei ollut päästetty leirin ulkopuolelle, siitä huolimatta, että olin melko kypsä ja vastuullinen ikäisekseni, vaikka itse sanonkin. Toisaalta syynä oli saattanut olla vain se, ettei kukaan ehtinyt näyttämään reviiriä minulle; sotureilla ja oppilaillakin oli tärkeämpää tekemistä kuin jonkun pennun opastaminen.
”Enpä tiedä”, vastasin lopulta asiaa tuumittuani. ”En tunne itsekään reviiriä. Mutta toisaalta, jos pysyttelisimme ihan lähellä leiriä, emme eksyisi.”
En oikeastaan tiennyt, oliko klaanilla jotakin sääntöä sille, ketkä saivat poistua leiristä. Ymmärsin, ettei aivan pieniä pentuja kannattanut päästää paljoa pentutarhaa pidemmälle, mutta Ampiaispentu oli jo muutaman kuun ikäinen. Sitä paitsi, ehkä olisi hyödyllistä, että hän vähän tuntisi reviiriä jo ennen oppilaaksi pääsemistä. Minäkin voisin hiukan päästä edelle, jos kävisin tutustumassa reviiriin ennen kuin Lieskakajo veisi minut kiertämään sitä.
”Lähdetään vain, ei kai siitä mitään haittaa ole. Mutta ei mennä kauas ja sinun on pysyteltävä lähellä minua!” sanoin topakasti ja loin terävän katseen Ampiaispentuun. ”Eikä olla kauaa. Emmehän halua huolestuttaa emoasi?”

//Amppari?
//157 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hymyilin veikeästi Kultatassulle. Olin aina pitänyt häntä sellaisena ystävänä, johon pystyi tukeutumaan aina. Hän oli aina auttanut kaikkia parhaansa mukaan. Olin aika varma, että hän siirsi suuren vastuunsa nyt minun harteilleni. Se oli äärimmäisen suuri kunnia, ja tekisin kaikkeni ollakseni sen arvoinen.
”Minä lupaan huolehtia kaikista muista pentutarhalla, niin sinä voit huoletta keskittyä koulutukseesi. En kuitenkaan tiedä, miten pystyn nauttimaan tästä ankeudesta! Sinä saat vaellella metsissä ja nummilla, kun me joudumme lojumaan täällä”, huokaisin turhautuneena ja laskin katseeni maahan. Samassa minulla välähti. Nostin nopeasti vihreän katseeni Kultatassuun. Kasvoilleni kohosi virne, jonka Kultatassu tunnisti. Naaraan lämmin katse muuttui nopeasti huolestuneeksi.
”Mitä sinä nyt keksit, Ampiaispentu?” hunajanvärinen naaras kysyi varovaisesti, ikään kuin ennustaen, ettei tulisi pitämään ehdotuksestani. Sellainen Kultatassu oli, hän arvasi heti, jos suunnittelin jotain. Vilkaisin nopeasti ympärilleni; ketään ei ollut välittömässä läheisyydessämme. Sitten kumarruin lähemmäs Kultatassua kuiskatakseni hänelle ideani:
”Sinähän voisit vähän esitellä minulle reviiriä, niin voisin sitten oppilaana olla vähän enemmän kartalla kaikesta.”

//Kulta?
// 154 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Ampiaispennun kysymys sai hymyn nousemaan kasvoilleni. Oli mukava tietää, että minulla oli ystäviä, jotka tulisivat ikävöimään minua. Olin ollut itse asiassa hiukan huolissani siitä, kasvaisimmeko pentujen kanssa erillemme. Ainakin Ampiaispentu pysyisi ystävänäni.
”Tietysti, tulen joka ikinen päivä!” vakuutin pennulle, joka näytti helpottuneelta. ”Eivätkä muut oppilaat tule ikinä korvaamaan sinua tai muita pentuja. Olette aina ystäviäni.”
Muutenkaan ei menisi kuin muutama kuu ennen kuin pentutarhan asukeista tulisi oppilaita. Ampiaispennusta tuo aika kuitenkin tuntui varmasti pitkältä, sellainen oli pennun mieli. Varttuessaan hän huomaisi ajan kuluvan nopeammin, aivan kuin minäkin olin huomannut.
”Samat sanat sinulle. Älä vain unohda minua”, sanoin leikkisästi ja virnistin. ”Älkääkä olko harmiksi kuningattarille. Ehkä voisit pitää muita pentuja silmällä, nyt kun minä en enää asu pentutarhalla.”
Minulle alkoi vasta nyt valjeta, miten oppilaaksi tuleminen muuttaisi elämääni. En tosiaan asuisi enää pentutarhalla, en voisi hakea turvaa kuningattarista. Minun olisi pidettävä huolta itsestäni. Joutuisin myös kantamaan velvollisuuteni, elämä ei olisi enää huoletonta ja vapaata. Leikit oli leikitty eikä pitkiä, laiskoja aamuja enää tulisi; herätykset aikaisiin harjoituksiin, klaaninvanhimpien auttaminen ja metsästyspartiot olivat edessä.
”Muista myös nauttia pentuna olosta, vielä kun voit. Kun minä olen harjoituksissa tai partiossa, leiki puolestani.”

//Amppari?
//187 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harhamiete: 19kp –

Pilvitassu: 13kp –

Kultatassu: 6kp –

Ampiaispentu: 5kp –

Kirjoittaja: Elandra

Haikea olo varjosti mieltäni, kun Mesitähti nimitti Kultapennusta Kultatassun. Vaikka olin aina tiennyt naaraan olevan meitä vanhempi, olo oli kurja. Tietenkin olin myös yhtä aikaa iloinen Kultatassun puolesta. Hän pääsisi näkemään Eloklaanin reviiriä ja harjoittelemaan ties mitä oppilasjuttuja. Sen sijaan minä mätänisin vielä lähes kuun ajan pentutarhalla, joskaan en yksin. En tietenkään halunnut pilata Kultatassun iloa, joten naaraan tullessa luokseni väänsin kasvoilleni hymyn.
”En voi kiihdyttää omaa kasvuani. Mutta pidä sinä huolta, että et ole liian hyvä oppilas!” virnistin leikkisästi hunajanväriselle naaraalle. Kultatassun ystävällisiltä kasvoilta heijastui pieni hämmennys. Ennen kuin hän ehti kysymään, minä jatkoin:
”Eihän se olisi ollenkaan kivaa, jos sinusta tulisi soturi heti kun me pääsemme oppilaiksi?”
Lempeä hymy palasi takaisin Kultatassun kasvoille.
”Lupaan, etten pääse soturiksi vielä kuihin. En malta odottaa, että olette kuusikuisia. Ehkä me kaikki pääsemme sitten yhdessä harjoituksiin”, Kultatassu pohdiskeli mietteliäänä. Ajatus yhteisistä harjoituksista sai minut innostumaan. Nyt toivoin ajan kuluvan nopeasti, jotta pääsisimme mahdollisimman pian Kultatassun seuraksi oppilaiden pesään.
Ajatellessani oppilaana oloa, ajatukseni harhautui väkisinkin Kimalaispentuun. Hän oli oppinut kävelemään ja juoksemaan, mutta olin kuullut jonkun vihjailevan, ettei naaraasta ehkä olisi soturiksi. Minä kuitenkin uskoin sisareeni. Olin päättänyt jo kauan sitten antavani kaiken tukeni Kimalaispennulle, jotta tämä voisi olla mitä vain.
”Huhuu? Mihin maailmaan sinä katosit?” Kultatassun kysymys havahdutti minut pois ajatuksistani. Virnistin pahoitellakseni.
”Tulethan sinä joka päivä opettamaan meille kaiken oppimasi? Ethän korvaa meidän ystävyyttämme klaanin vanhemmilla oppilailla?” kysyin kohdaten samalla Kultatassun pyöreät, haaleanvihreät silmät. Naaras oli yksi parhaista ystävistäni, enkä halunnut menettää häntä.

//Kulta?
// 242 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Oli oletettavasti auringonhuippu, kun Mesitähti kutsui klaanin koolle. Aurinkoa ei näkynyt; se oli paksun pilvipeiton takana. Puista leijailevat punaiset lehdet toivat väriä päivän harmauteen, ja hetkeksi jäinkin ihailemaan lehtien kauniita sävyjä ennen kuin seurasin muuta pentutarhan väkeä Litteäkiven ympärille. Minulla oli toki aavistus kokouksen aiheesta, mutta en uskaltanut vielä innostua vaan istuin tyynesti Ampiaistassun viereen. Kuuden kuun ikäisenä minusta pitäisi pian tulla oppilas, joten vaikka nyt ei olisikaan aika, se koittaisi joka tapauksessa pian.
Mesitähti kiersi leiriä katseellaan varmistaakseen, että jokainen klaanin jäsen oli kuulolla. Sitten hän aloitti kokouksen.
”Kultapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen”, Mesitähti kuulutti ja höristin korviani. Oli tosiaan minun vuoroni. Mesitähti jatkoi: ”Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Kultatassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Lieskakajo. Toivon, että Lieskakajo siirtää kaiken tietonsa sinulle.”
Seurasin Mesitähden katsetta Litteäkiven juurella istuvaan kissaan. En ollut erityisesti toivonut saavani ketään tiettyä soturia mestarikseni, mutta Lieskakajoon olin tyytyväinen. Ainakin hän vaikutti mukavalta, vaikka en kollia paljoa tuntenutkaan.
”Lieskakajo, olet valmis ottamaan oppilaan”, Mesitähti sanoi nyökäten punertavalle soturille. ”Olet saanut hyvää koulutusta Utusielulta, ja olet osoittanut olevasi nokkela ja uskollinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
Tajusin nousta seisomaan paikaltani. Mesitähden nyökkäyksen rohkaisemana astelin Litteäkiven juurelle. Lieskakajo kumartui hymyillen koskettamaan nenällään omaani, minkä jälkeen nousin ylpeänä Litteäkiven päälle.
”Kultatassu! Kultatassu!”
Klaani hurrasi uutta nimeäni, enkä voinut olla hymyilemättä kun näin pentutarhan ystäväni hurraavan mukana. Seremoniaa kesti vielä hetken, kunnes klaanin jäsenet hajaantuivat omille teilleen ja laskeuduin kiveltä maahan. Suuntasin heti kohti pentutarhaa, jonka edessä näin Ampiaispennun istuvan.
”Sinun on kasvettava nopeasti, jotta voimme olla yhdessä oppilaita”, hihkaisin edelleen hymyillen ja istuuduin kollikissan viereen. Ampiaispentukin oli jo kasvanut paljon, eikä kestäisi varmaan kauaakaan ennen kuin hänestäkin tulisi oppilas.

//Amppari?
//287 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Pilvitassu otti aikansa ennen kuin solahti veteen, mikä oli ollut hyvin odotettavissa. Ensikosketus veden kanssa oli monille oppilaille jännittävä hetki, eikä hoputtamisesta ollut apua. Niinpä odotin tyynenä ja hiljaa, koko ajan silmällä pitäen, kun valkoturkkinen naaras hivuttautui askel kerrallaan hitaasti ajelehtivaan jokeen.
Oppilastani katsellessani mieleeni muistui kirkkaana päivä, jona Salviakatse oli tuonut minut ensimmäistä kertaa joelle uimaan. Vesi oli tuntunut silloin niin kamalan kylmältä, mutta kunhan olin ensin hengittänyt syvään ja antanut laineiden sivellä hennosti kylkiäni, havahduin pian siihen, miten ihanalta joki oikeastaan tuntuikaan. Pohjan hieno hiekka oli kutittanut varpaitani ja lakkasin jännittämästä, rentouttaen lihakseni ja antaen joen kannatella minua. Sen jälkeen uimaan oppiminen oli ollut helppoa ja nykyään suorastaan rakastin vettä, sen rauhoittavaa olemusta.
Muisto nostatti kasvoilleni etäisen hymyn, jonka sitten tyrehdytin, kun käännyin katsomaan Pilvitassua. Oppilas näytti hivenen rentoutuneen ja napitti minua keltaisilla silmillään odottaen ohjeita.
“Näytän sinulle nyt hyvän perinteisen uintitekniikan. Katsohan tarkkaan”, nau’uin ja irrottauduin pohjahiekasta antaen virran kannatella painoani. Sitten aloin reippaasti polkea vettä käpälilläni, käyttäen etutassujani kauhomiseen ja uin pienen lenkin ennen kuin palasin Pilvitassun luokse matalaan rantaveteen ottaen taas tukea pohjasta.
“Sinun tulee oppia luottamaan veteen. Se kannattaa sinua kyllä”, sanoin ja katsoin lempeästi Pilvitassua, jonka kasvoille epävarmuus oli palannut kuikuilemaan. Samaan aikaan oppilas kuitenkin näytti mahdottoman uteliaalta ja siltä, ettei aikonut perääntyä. “Sinun vuorosi. Muista pysyä rauhallisena, pidä huoli siitä, että pääsi pysyy aina vedenpinnan yläpuolella ja potki rytmikkäästi. Äläkä mene liian syvälle.”
Pilvitassu nyökkäsi hyvin hitaasti ja otti varovasti pari askelta eteenpäin kuin vettä tunnustellen.
“Minä olen tässä ja autan, jos jotain sattuu”, muistutin vielä ja nyökkäsin oppilaalle rohkaisevasti.

// Pilvi?
// 258 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Minun piti tuuppia itseäni tänään tavanomaista enemmän. Nytkin olin jäädä aloilleni toljottamaan, kun Harhamiete oli astellut veteen. Olin odottanut tätä hetkeä, vesi kiinnosti minua valtavasti. Nyt kun ensimmäinen kastautumisen hetki oli käsillä, olinkin yllättäen epäileväinen. Mistä olisin epäillyt? Pelkäsinkö hukkuvani matalaan jokiveteen? Harhamiete oli ihan lähelläni muutenkin. Vaikka jalkani yllättäen kramppaisikin ja lamaantuisin shokista, hän saisi minut heti pelastettua. Ellei Harhamiete haluaisi minun hukkuvan. Hänen olisi helppo työntää minut pinnan alle, pitää minut siellä, ja väittää minun kadonneen tai karanneen kesken harjoitusten. Ei hänen välttämättä tarvitsisi sitäkään tehdä, tuskin kukaan voisi paljaalla silmällä katsoen sanoa, kuoliko kissa onnettomuudessa vai surmattuna.

Tassuni kaivoivat veden pintaan aukkoja, ja halkoivat sitä kahlatessani Harhamietteen luo. Tyyni pinta oli vielä hieman väreillyt Harhamietteen liikkeistä, minä sain sen vielä villiintymään. Vesi oli kirkasta, hieman vilpoista, ja kastuneista jaloistani laukesi jännittynyt aalto, joka pakeni äkkiä rankaani pitkin kehostani. Pohjan sileä hiekka yllätti minut aluksi. Tassuni kaivautuivat siihen, kun olin jännittyneisyyttäni siirtänyt koko kehoni painon niihin. Harhamiete seurasi liikehdintääni. Vedessä olo tuntui jännältä, olin kuin humaltunut siitä. Tukahdutin kuitenkin kiihtymykseni, sillä minulla oli yhä kiire oppia liikkumaan veden varassa oikeaoppisesti. Katsoin Harhamietettä, ja tällä kertaa minä todella kuuntelin, mitä hänellä oli sanottavaa, ja analysoin hänen opettamaansa mekaniikkaa, enkä mitään irrelevanttia hänessä tai ympäristössä.
//Harha?
205 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Taival uintipaikalle taittui sopuisan hiljaisuuden vallitessa. Mikäli seuranani olisi ollut joku toinen, olisin saattanut koettaa jutustella tämän kanssa, mutta Pilvitassu vaikutti pitävän hiljaisuudesta ja niin pidin minäkin. Saatoin kaikessa rauhassa ihastella maisemia ja tarkastella aarnion eloa, ja matkan aikana ehdinkin nähdä yhtä sun toista: aivan leirin ulkopuolella oli harmaaturkkinen orava viipottanut oksalta toiselle, joenvartta kulkiessamme huomioni oli kiinnittänyt rantavedessä uiskentelevat hopeakylkiset kalat ja avaralle nummelle saapuessamme oli varvikossa käyskennellyt kaksi kaarevanokkaista kuovia.

Heinämättäiden verhoamalla rantatörmällä puhalsi vieno mutta vilvoittava tuulenvire, joka kantoi mukanaan kurkien kolkkoa huutoa ja levollisesti virtaavan joen vesi liplatti soinnukkaasti vasten laineista pilkottavia astinkiviä. Aamupäivä oli kuulas, mutta alhaalla taivaanrannassa neljän kukkulan takana kohosi suuria sysimustia pilviä, jotka saattoivat enteillä illan aikana puhkeavaa rankkasadetta. Juuri nyt sää oli kuitenkin täydellinen uimiseen, ei liian kylmä eikä liian kuuma.
“Tässä on hyvä paikka. Vesi on matalaa ja virtaus on liki olematon”, tuumasin ja lähestyin rantaa Pilvitassu kintereilläni. Oppilas ei sanonut mitään, mutisi vain ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen.
“Ensiksi on tärkeää totutella veteen. Sen jälkeen kun olet oppinut luottamaan veteen ja itseesi, näytän sinulle oikeanlaisen uintitekniikan, jota voit sitten itse kokeilla matalassa vedessä”, selitin ja siirsin katseeni kirkkaansinisestä vedestä valkoturkkiseen soturikokelaaseen. “Ja kunhan olen vakuuttunut siitä, että osaat ja jaksat pysytellä pinnalla, voimmekin… Pilvitassu, kuunteletko sinä?”
Oppilas säpsähti kuin vasta unesta herännyt ja tuijotti minua hetken kasvoillaan vähintäänkin kauhistunut ilme. Säikähdys valui kuitenkin pian piiloon ja sen korvasi syyllisyys, joka vääristi Pilvitassun kasvot.
“Anteeksi, pääni vilisee ajatuksia”, oppilas sopersi katse maahan luotuna.
“Ei se mitään”, vastasin hymyillen. En ollut Pilvitassulle vihainen, mutta halusin kuitenkin tämän keskittyvän asiaan, jota tämä oli itse pyytänyt päästä harjoittelemaan. “Joskus on hyvä ajatella. Monia ikäviä asioita tapahtuu, koska emme ajattele tarpeeksi. Mutta joskus taas on hyvä kuunnella ja kiinnittää huomiota ympäristöön – kuten nyt, eikö niin?”
Pilvitassu nyökkäsi hitaasti.
“Hyvä. Tulehan, niin pääsemme aloittamaan”, kehotin ja astelin häntääni heilauttaen rantaveteen niin, että aallot hipoivat vatsaani ja jäin odottamaan Pilvitassun liittymistä seuraani.

// Pilvi?
// 315 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Olin odottanut Harhamietteen vastaavan minulle myöntävästi, ja niin hän oli tehnyt. Huolimatta hänen ensimmäisestä vastauksestaan olisin motkottanut hänelle jalassa roikkuen aina hänen myöntymiseensä saakka, tai ääritapauksessa mennyt omin päin harrastamaan vesijumppaa. Kuten sanoin, olin päättänyt, että tämä päivä on omistettu uimiselle. Harhamiete oli todennäköisesti tietämättään kuitenkin säästänyt minulta vaivaa ja imagoa sekä meiltä molemmilta aikaa suostumalla pyyntööni heti. Soturi oli perään kysynyt, josko lähtisimme sillä sanomalla, johon olin hänelle kepeästi sirkuttanut:
“Totta kai! Haluan oppia mahdollisimman paljon uimisesta jo tänään. Enemmän aikaa siihen tietänee enemmän oppimista.”
Olin yllättynyt, että puhuin niin pirteästi, hymy pyllyssä ja silmät tuikkien. Saattoi jopa vastenmielisyys esittämääni persoonaa kohtaan kurkata. Harhamiete katsoi minua vienosti virnuillen ja nyökkäsi. Jotain lisää hän siihen taisi sanoa lähtiessään liikkeelle, mutta se taisi lentää yli korvieni. Oli myös mahdollista, ettei hän sanonut mitään, ja äänet pääni sisältä vain karkailivat kummittelemaan korvakäytäviäni.

En voinut sanoa tunteneeni kovin tarkkaan paikkaa, missä uintia harjoiteltiin. Olin nähnyt sen kertaalleen, ensimmäisenä päivänä oppilaillehan näytettiin reviiri, mutta en minä muuten siellä lorvinut. Matka sinne venyi mielessäni, kun käytin sen minulle tavalliseen tapaan miettien jonninjoutavia. Olisin muuten uponnut ympäristöön ja maisemiin, mutta pelkäsin hukkaavani mestarini, joten jouduin kohdistamaan keskittymistäni hänen jälkiensä seuraamiseen ja hänen kannoillaan pysymiseen.

Tunnistin uintipaikan ympäristöineen, kun olimme lopulta saapuneet sinne. Ei siitä toki ollut missään nimessä kauan aikaa, kun siellä olin viimeksi käynyt, olisin silti odottanut sen muuttuneen edes jonkin verran viime näkemältä. Ei ollut, mutta mikäpä siinä. Jos jotain, tämä paikka oli tarkoitukselleen varsin otollinen. Virtaus oli lauhkeaa ja vesi ainakin näytti matalalta. Uimataidottoman pennunkin luulisi joutuvan näkevän vaivaa voidakseen tänne hukkua. Tai ehkä pieneltä pennulta se juuri ja juuri onnistuisi. Vai ei juuri ja juuri? Yltäisivätkö ne pentutarhoissa mätivät karvamytyt pohjaan? Pitäisikö kokeilla?

Yhtäkkiä Pilvitassu säpsähti. Olin tajunnut hävinneeni tästä maailmasta vasta tuntiessani mestarini töytäisevän lapaani hennosti. Hiirenpapanat… komea alku ensimmäiselle kastautumiselleni. En kyennyt näkemään Harhamietteen olemuksesta mitään, mikä olisi ilmaissut tästä ärsyyntyneisyyttä. Vähemmän hän näytti sitä kasvoistaan. Samalla, tulkitsemattomalla ilmeellään hän katsoi minua, kuten oli aina tähän asti katsonut. Puoli silmäniskua ja olin yltä päältä häpeästä märkä, vaikka olin vielä hyvän etäisyyden päässä virrasta edessäni. Kuitenkin mestarini varmasti kihisi ärtymyksestä syvällä silmiensä takana.
“Anteeksi, pääni vilisee ajatuksia..” jupisin Harhamietteelle äänellä, jonka olin yrittänyt kaikin voimin kerätä lamauttavan häpeän keskeltä kasaan, vakaaksi ja asialliseksi, vieläpä jotenkin alisteisesti, nuotiksi.
//Harha?
376 sanaa