Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ravn

Keskustelu Omenahuuman ja Kirpputäplän kanssa oli päättynyt hyvin ja eittämättä punaruskean soturittaren toivomalla tavalla – mustan ja valkoisen kirjava kolli oli päättänyt lähteä mukaamme, mikä oli tehnyt Omenahuuman silminnähden hyvin iloiseksi. Eikä minullakaan ollut mitään vastaansanottavaa, vaikka olin toki hieman huolissani. Sekä Kirpputäplä että Omenahuuma olivat kuitenkin molemmat hyvin tietoisia matkan vaaroista ja selviäisivät varmasti kaikista mahdollisista vastoinkäymisistä.
“Sinulla näyttäisi olevan menoa”, sanoi Omenahuuma sitten. Käänsin katseeni soturittaren osoittamaan suuntaan ja näin Pilvitassun astelemassa hitaasti meitä kohti. Oppilas katsoi hetken suoraan minuun, hänellä täytyi olla jotain asiaa. Omenahuuma ja Kirpputäplä järkeilivät samoin ja jättivätkin minut kahden Pilvitassun kanssa. Oppilaani kasvoja koristi etäinen hymyntapainen tämän saapuessa luokseni.
“Hei, Pilvitassu”, tervehdin valkoturkkista naarasta, joka vastasi vaitonaisesti myhähtäen. “Halusitko puhua kanssani?”
Pilvitassu nyökkäsi ja näytti sitten vaipuvan hetkeksi mietteisiinsä. Mieleeni muistui, että juteltuani ensi kertoja oppilaani kanssa, minulle oli käynyt melko nopeasti selväksi, että nuori naaras oli luonnoltaan sangen hiljainen ja pohdiskeleva, minkä lisäksi tämä vaikutti viihtyvän hyvin yksin, seuranaan vain omat ajatuksensa. Kaikki eivät olisi pystyneet saati sietäneet moista, mutta meidän molempien onneksi minä olin erittäin kärsivällinen. Itse asiassa, aina silloin tällöin, luulin nähneeni Pilvitassun syvänkeltaisissa, hivenen haikeissa silmissä vilauksen itsestäni ja uskoin ymmärtäväni, miten nuori naaras katseli ja ihmetteli ympärillään levittäytyvää maailmaa. En väittänyt, että olisin täysin ymmärtänyt Pilvitassua, mutta ehkäpä silti paremmin kuin muut.
“Tahtoisin harjoitella tänään uimista”, oppilas ilmoitti poikkeuksellisen itsevarmasti ja katsoi minua leuka pystyssä. Yllätyin hivenen Pilvitassun pyynnöstä, sillä olin miltei kokonaan unohtanut, ettemme tosiaan olleet käyneet vielä kertaakaan joella harjoittelemassa. Ja nyt kun viherlehtikin oli alkanut lähestyä loppuaan, vesi olisi pian aivan liian kylmää pulikoimiseen.
“Mainio idea”, nau’uin ja kirvoitin kasvoilleni kannustavan hymyn – tiesin näet, että monet oppilaat eivät olleet järin innostuneita vedestä ja jännittivät usein suuresti siihen pulahtamista. “Lähdettäisiinkö heti? Minulla on koko päivä aikaa.”

// Pilvi?
// 289 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mahlahalla: 5kp –

Huurretassu: 8kp –

Mesitähti: 26kp! –

Omenahuuma: 5kp –

Lauhalaukka: 5kp –

Hiilihammas: 22kp! –

Hallavarjo: 6kp –

Pilvitassu: 9kp –

Kirjoittaja: Ron

En tiennyt, missä olin. Jossain kummassa paikassa, joka ei näyttänyt kuuluvan minnekään Eloklaanin reviiriin. Se oli kuin avointa nummea, en ainakaan kyennyt näkemään puita maisemaa reunustavan sankan usvapeitteen takaa. Olin nähtävästi syötti keskellä aukiota, mutta oloni oli silti hyvin ahdas ja klaustrofobinen. Tuulta ei ollut. En kuullut mitään ääniä ympäriltäini, en tuntenut maata käpälieni alla.. Edes edessäni luikerteleva joki ei päästänyt ilmoille vierivän veden yleensä pitämiä, liplattavia ääniä.

Oli vain hiljaisuutta, sellaista luonnotonta. Absoluuttista, kuollutta. Sellaisessa hiljaisuudessa ei ole turvallinen olo. Eihän sellaista esiinny luonnossa. Elämästä kuuluu aina jonkinlainen ääni. Tunsin itseni kaikin puolin epämukavaksi, kuten varmasti kuka tahansa. Olin silti rauhallisempi, kuin olin koskaan eläessäni siihen asti ollut. Olin yhtä tyyni kuin eloton, hiljainen ympäristöni. Olinko minä kuollut? Saatoin ollakin. Viis siitä, jos olinkin, olin tuntenut yllättäen jotain. Jokin pieni ja pehmeä. Se kiemurteli jalkojeni välissä.

Katsoin alas. Käpälät allani olivat suuremmat, kuin muistin tassujeni olevan yleensä. Ne eivät olleet myöskään yhtä valkoiset, vaan ne olivat enemmän kylmänharmahtavat. Niissä risteili myös syvemmän värisiä raitoja. Näiden tassujen välissä taas luikerteli pentu. Tai oikeastaan pentuja, kaksi niitä oli. Toinen oli puhtaanvalkea, turkki näytti jokseenkin untuvaiselta. Se vastasi kerran katseeseeni, jolloin sen tummat, kellertävät silmät osuivat minuun. Ne kaivautuivat minuun, miltei jopa lamauttivat minut siitä tavasta, jolla se minua toljotti. Pään muoto ja muukin rakenne vaikutti hyvin tutulta. Ei siten, että olisin tavannut tämän lumipallon tai nähnyt sellaista ohimennen. Jotenkin muuten siitä huokui tuttua tunnetta. Toista pentua en ollut nähnyt aiemmin. Se oli oikein samanvärinen, kuin minua kannattelevat tassut. Sillä hetkellä se ei kiinnostanut minua yhtä paljon, kuin ensiksi mainittu lumipallo, mutta myöhemmin tulisin miettimään paljonkin sitä, miksi se oli siellä. Kun viimein tajuaisin, mistä saattoi olla kysymys sinä hetkenä.

Uneni olivat hyvin kummallisia. Olin järin hyvä muistamaan ne vielä pitkään niiden tulon jälkeen. Tykkäsin uskoa, että niillä olisi jokin merkitys, siksi analysoin ja ajattelin niitä paljon. Tietenkin, minä ajattelin aivan kaikkea. Nyt ajattelin Harhamietettä. Minun oli jo jonkin aikaa pitänyt kysyä siitä uimisesta, mutta en joko saanut siihen otollista hetkeä, unohdin asian tai sitten en vain uskaltanut. Hölmöä sanoa jälkimmäinen, mutta niin se vain oli. Nyt olin kuitenkin päättänyt tämän päivän olevan poikkeus. Etsin sinä aamuna mestariani katseellani hartaasti. En palaisi oppilaiden pesään tänään, ennen kuin olisin käynyt ensin pulikoinnilla. Se oli silloin sillä selvä.

Viimein katseeni löysi oikean kissan. Täytin itseni ilmalla, ja lähdin sitten reippaasti tallustamaan kohti tuota valkeaa soturia, mestariani. Olin jostain syystä sangen itsevarma, ja tunteeni voimistui aina vain lähestyessäni tuota viileän oloista kollia.

//Harha?
407 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Totta kai. Mitä luulet, arvostaisikohan Korppisiipi, jos vahtisimme pentuja aamiaisen jälkeen ja päästäisimme kuningattaret jaloittelemaan?” kysyin Hiilihampaalta, antaen tämän mennä ensimmäisenä piikkihernetunneliin.
Kun Hiilihammas oli kadonnut hämärän tunnelin sisään, suuntasin hänen peräänsä. Vasta leirin pääaukiolle päästyämme, Hiilihammas vastasi kysymykseeni:
”Hän olisi varmasti ikionnellinen.”
Päästimme muut partion jäsenet ohitsemme leiriin. Heistä suurin osa suunnisti heti tuoresaaliskasalle, joka näytti olevan täynnä tuoresaalista. Pian saapuva lehtisade ei vielä ollut vaikuttanut merkittävästi saaliin määrään.
Hiilihammas kulki edelläni tuoresaaliskasalle, jonka ympärillä hääri kissoja. Odotimme omaa vuoroamme aivan kuten kaikki muutkin. Kun vuoromme viimein saapui, Hiilihammas nappasi hampaisiinsa saalista itselleen, kumppanilleen ja pennuilleen. Minä tein saman hänen perässään, jonka jälkeen suuntanamme oli pentutarha.
Astuin sisään hämärään pesään, jossa jo heti sisäänkäynnillä lämmin maidontuoksu tervehti minua. Pentutarhana toimiva karhunvatukkapensaikko oli pysynyt ehjänä myrskyn jäljiltä, toisin kuin klaaninvanhimpien pesä, jota oli täytynyt paikkailla sieltä täältä.
”Huomenta”, tervehdin kumppaniani pudotettuani saaliit maahan. Minttuliekki nosti tummansinisen katseensa minuun ja hymyili lämpimästi. Talvikkipentu ja Laventelipentu kömpivät ylös emonsa viereltä huomatessaan minut ja haistaessaan tuoreen saaliin tuoksun. Pennut olivat jo oppineet syömään tuoresaaliinsa itse.
”Ajattelimme, että olettekin nälkäisiä. Aamiaisen jälkeen me isät tarjoamme pennuille viihdykettä, kun te lähdette kävelylle”, käskytin kuningattaria leikilläni. Minttuliekki katsoi minua hennosti hymyillen.

//Hiili, Minttu tai pennut?
// 195 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Arvostin Mesitähden sanoja todella. Viime aikoina olin tuntenut oloni hieman turhaksi ja jopa syylliseksi nähdessäni, miten Mesitähden kaksi pentua kasvoivat ilman kolmatta sisarustaan. Kenties, jos olisin ollut parempi roolimalli Tyrskytassulle, kun tämä oli ollut vielä pieni, näin ei olisi koskaan käynyt. Kuitenkin sisimmässäni tiesin, ettei tapahtunutta voinut enää muuttaa ja tämä oli se todellisuus, joka meidän olisi vain nieltävä.
”Kiitos”, sanoin hieman käheästi. ”Sinä todella olet hyvä päällikkö.”
Mesitähti hymyili minulle kiitollisena, ja minä vastasin hänen hymyynsä aivan yhtä arvostavasti. Tämän jälkeen me jatkoimme matkaa rajan viertä pitkin, kunnes otimme jälleen suunnaksi leirin.
En ollut ehtinyt syödä vielä aamupalaa, joten vatsani kurisi. Olin kuulevinani muutaman muunkin tyhjän vatsan valituksen takaani, mikä ei ollut ihme, sillä kaikki olivat suoraan herättyään lähteneet partioon.
Aurinko kipusi taivaalla kohti lakipistettään. Sen säteet lämmittivät yhä, mutta eivät niin paljon kuin muutama neljänneskuu sitten. Kylmentynyt tuuli ja hiljalleen ruskistuvat lehdet lupailivatkin lehtisateen tuloa. Onneksi ruokaa riittäisi vielä seuraavien kuiden ajan runsaasti, ennen kuin paksu lumipeite sataisi maahan.
”Ajattelin käydä tervehtimässä Korppisiipeä ja Minttuliekkiä”, sanoin Mesitähdelle ollessamme melkein piikkihernetunnelin kohdalla. ”Haluaisitko tulla mukaan? Voisimme viedä heille vähän aamiaista ja syödä siinä samalla itsekin.”

//Mesi?
//186 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Samat ajatukset pyörivät selkeästi myös Hiilihampaan mielessä. Kun Hiilihammas mietti ilmeisesti pitkälti Tyrskytassua, minun ajatukseni olivat Kärsämöpennussa. Tyrskytassu uusine ystävineen olivat vieneet pennun suurten harjoitusten päätteeksi. Mietin päivittäin, miten Kärsämöpentu voi tai saatika oliko hän edes elossa enää. Ajatus pennun kuolemasta tuntui pistona rinnassani.
Mutta toisaalta en tiennyt, olisiko Kärsämöpennulle parempi varttua Tyrskytassun kaltaisen kissan kasvattamana vai olla osa Tähtiklaania.
”Niin, vaikka toisaalta minä tahtoisin kohdata hänet vielä kerran. Kärsämöpennun kohtalo ei jätä minua rauhaan”, huokaisin hiljaisella äänellä niin, ettei muu partio kuullut. Kun katselin rajoja merkkaavia sotureita, tiesin olevani itsekäs.
”Mutta klaanin kannalta on parempi, että hän ja hänen ystävänsä pysyvät kaukana Eloklaanista. Olen varma, että hänen paluunsa johtaisi koko Eloklaanin sekasortoon”, lisäsin, ettei Hiilihammas saisi puheistani väärää kuvaa.
En voinut edes kuvitella, kuinka pahalta tabbykuvioisesta soturista tuntui. Hänen poikansa oli luopio, joka oli tahallisesti rikkonut lukuisia soturilain kohtia.
”Mutta se, mitä Tyrskytassu teki, ei liity sinuun. Sinä olet yksi Eloklaanin parhaimmista sotureista, tahdon että tiedät sen”, käänsin katseeni Hiilihampaan suuntaan puhuessani. Kolli kohtasi katseeni kiitollisena. Hänen jäänsinisistä silmistään saattoi lukea, kuinka paljon hän arvosti sanojani. Se oli yksi syy, miksi Hiilihammas oli niin hyvä soturi. Hän ei pitänyt taitojaan ja itseään itsestäänselvyytenä. Hän oli ansainnut kaiken kunniansa kovalla työllä ihan itse.

//Hiili?
// 203 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Nyökkäsin Mesitähdelle kiitollisena tämän osoittamasta myötätunnosta. Päällikkö oli hyvin huomaavainen, kun oli valmis mukauttamaan Kimalaispennun soturikoulutusta siten, että hänestä voisi vielä joku päivä tulla soturi vähän matalammalla kynnyksellä. Kolmijalkaisia sotureita tuskin oli ollut kovin montaa kautta klaanien historian, ja minusta tuntui, että suurin osa heistä oli menettänyt jalkansa taistelussa tai jossakin onnettomuudessa, mutta Kimalaispentu oli syntynyt sellaisena. Naaras oli syntymästään asti saanut opetella elämään vain kolmen jalan kanssa, joten hän oli kehittynyt ketterämmäksi ja vahvemmaksi kuin ne kolmijalkaiset, joilta puuttui raaja jostain muusta syystä. Siksi uskoinkin, että Kimalaispennulla oli hyvät mahdollisuudet selvitä soturikoulutuksesta.
”Kimalaispentu on vahva, ja uskon, että hänestä voi tulla mitä vain, kunhan hän itse uskoo siihen ja tekee kovasti töitä sen eteen”, sanoin Mesitähdelle, joka myötäili sanomisiani ja totesi olevansa samaa mieltä. Kuten myös minä, varmasti myös päällikkö tiesi rajat, jotka koskettivat tytärtäni tietyissä tapauksissa. Hän ei välttämättä koskaan pystyisi tiettyihin asioihin yhtä hyvin kuin hänen sisaruksensa, mutta en aikonut sanoa sitä hänelle. Naaras saisi itse koetella omia rajojaan ja selvittää, mihin hän kykeni ja mitkä hommat oli paras jättää muiden hoidettavaksi.
Matka jatkui kohti etelärajaa, matkamme päätepistettä. Mitä lähemmäksi sitä tulimme, sitä levottomammaksi ajatukseni kävivät. Mielessäni välähteli kuvia itsestäni ja Mesitähdestä saattamassa Tyrskytassua rajalle sen jälkeen, kun tuo oli karkotettu klaanista. Samalla myös viisi kuuta sitte Suurten harjoitusten yhteydessä sattunut tapaus palasi kummittelemaan tietoisuuteni rajamaille. Viisi kuuta sitten Tyrskytassu tovereineen oli kaapannut yhden Mesitähden vastasyntyneistä pennuista ilman järkevää syytä. Mysteeriksi jäi, oliko kolli halunnut vain kostaa päällikölle karkotuksensa vai oliko taustalla jokin muu syy. Oli hyvin epätodennäköistä, että niin pieni pentu olisi selvinnyt siitä hengissä. Kukaan pennun kaapannesta kolmesta kissasta poikani mukaan lukien ei ollut näyttänyt siltä, että olisi voinut tarjota pienokaiselle oikeanlaista ravintoa.
Vilkaisin sivusilmällä Mesitähteen päin, joka oli jäänyt tuijottamaan jonnekin kaukaisuuteen rajan taakse. Samat ajatukset olivat varmasti myös pyörineet hänen ja Minttuliekin päässä siitä lähtien. Tunsin omalta osaltani olevani vastuussa heidän menetyksestään, sillä olihan Tyrskytassu sentään oma pentuni.
”Toivottavasti hän ei enää palaa”, sanoin osittain vahingossa ääneen ajatukseni. Mesitähden korva nytkähti suuntaani. Hän tiesi varmasti mainitsemattakin, kenestä puhuin. ”Hänestä oli täällä niin paljon harmia, että klaani tuskin koskaan voi antaa sitä anteeksi.”

//Mesi?
//349 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Ehdotuksesi kuulostavat ihan varteenotettavilta vaihtoehdoilta. Lupaan harkita asiaa tosissani”, vastasin tabbykuvioiselle soturille, joka kulki rinnallani rajan viertä pitkin.
Olimme siirtyneet eteläiseltä rajalta läntiselle. Jatkaisimme koivumetsään saakka, jonka jälkeen palaisimme sekametsän halki leiriin.
”Mitä sinä luulet, pärjääkö Kimalaispentu soturikoulutuksessa normaalin oppilaan tavoin?” esitin Hiilihampaalle kysymyksen, jota kolli varmasti oli itsekin miettinyt. Kolmijalkainen pentu oli ensimmäinen laatuaan Eloklaanissa. Jalan puuttuminen ei onneksi ollut hidastanut pienokaisen menoa, sillä Ampiaispentu ja Mehiläispentu tekivät kaikkensa, jotta heidän sisarensa voisi tehdä kaiken kuten muutkin pennut.
Hiilihammas näytti taas vajoavan ajatuksiinsa. Kollin katse harhautui minusta kauas nummille. Reviirin kukkulat jäivät taaksemme, ja vasta sitten Hiilihammas käänsi katseensa minuun. Kohtasin soturin jäänsiniset silmät empimättä.
”Minä luulen, että hänellä tulee olemaan omat vaikeutensa. Voi olla, ettei hänestä koskaan tule yhtä hyvää taistelijaa, saalistajaa, uimaria tai kiipeilijää kuin muista, mutta kyllä minä uskon hänen pärjäävän, jos mestari ja hän itse ovat kärsivällisiä”, tummanruskea soturi sanoi hitaasti päätään nyökytellen. Väläytin Hiilihampaalle hennon, myötätuntoisen hymyn. Isänä hänelle oli varmasti vaikeaa hyväksyä se, että omasta pennusta ei välttämättä koskaan edes tulisi soturia.
”Jos siltä näyttää, koulutusta voidaan helpottaa Kimalaispennun kohdalla. Koko klaani varmasti tukee häntä ja ymmärtää, ettei kaikki ole kolmijalkaisena samanlaista kuin muilla”, lausahdin lämpimällä äänellä Hiilihampaalle.

//Hiili?
// 195 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo istuskeli metsässä Viherkatseen vierellä, valkea häntä kiedottuna tiukasti kumppaninsa ympärillä. Kolli painautui Viherkatsetta vasten ja suki naaraan niskaturkkia rauhallisesti. Kollikissan kurkusta kumpusi kehräys, kun hän suki rakasta, tabbykuvioista naarastaan. Hallavarjo sulki silmänsä ja nautti tutun kissan tutusta tuoksusta.
”Oli sitten riehakas viherlehti…”, Hallavarjo naukaisi mietteliäällä äänellä ja avasi silmänsä. Viherkatse nyökytteli kumppaninsa sanoille.
”Niin oli, vähän turhankin riehakas. Tähtiklaani varjelkoon menehtyneitä kissoja”, naaraskissa naukaisi hiljaisella äänellä ja molemmat nostivat katseensa taivaaseen, joka oli harmahtava ja enteili jälleen uutta sadekuuroa. Hallavarjo värähti, pelkkä ajatus tuntui viileältä. Lehtisade teki tuloaan, pian metsän täyttäisi kaunis ruska. Soturikaksikko katseli maisemia hiljaisena, kumpikaan ei sanonut mitään, vaan nautti toisen seurasta. ”Onneksi meidän perheellämme on kaikki hyvin. Sääliksi käy menehtyneiden läheisiä ja Lieskakajoa, se nuorukainen on aivan romuna ystävänsä lähdöstä, vaikka siitä on jo kulunut aikaa”, Hallavarjo totesi hiljaisella äänellä ja katseli Viherkatsetta, hento hymy koristaen hänen kasvojaan. Hallavarjo rakasti kumppaniaan, hän toivoi että saisi viettää naaraan kanssa koko loppuelämänsä. Taivaslaulu ja Iltakaiku olivat lähteneet erakoiksi, Hallavarjo toivoi heidän erakkoelämänsä sujuvan hyvin. Hän oli ollut myös erakko, niistä ajoista oli aikaa… ”Pitäisikö meidän lähteä takaisin leiriin? Lupasin lähteä Hillasielun kanssa metsälle iltasella”, Viherkatse naukaisi lopulta ja valkeaturkkinen nousi ylös, päätään nyökytellen.
”Lähdetään vain, minäkin voisin suunnata tästä joelle”, kollisoturi naukaisi päättäväisenä ja pukkasi vielä kumppaniaan hyvästien merkiksi. ”Nähdään myöhemmin rakkaani, tuon sinulle jotain syötävää, niin voimme jakaa”, Hallavarjo naukaisi lempeästi ja hymyili.
”Se kuulostaa hyvältä, nähdään Hallavarjosein”, harmaanruskea soturi huikkasi toisella hymyillen ja Hallavarjo lähti tassuttelemaan kohti jokea. Kalastaminen ja kahlaaminen tekisi poikaa, vaikkei ilma lämmin ollutkaan.

// 252 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin yllättynyt ja otettu Mesitähden kysymästä kysymyksestä. Minulla oli mahdollisuus vaikuttaa pentujeni mestarieni valintaan, enkä epäröinyt tarttua siihen.
”Mehiläispennulle sopisi joku vähän kokemattomampikin mestari, sillä hän ei ole mitenkään erityisen vaikea tapaus. Kenties Lieskakajo tai Kuuvarjo voisi sopia tehtävään?”
Mesitähti nyökytteli päätään osoittaakseen kuuntelevansa. Niinpä jatkoin listaa ehdotuksistani mestareiksi kahdelle muulle pennulleni:
”Ampiaispentu on veljeään tempperamenttisempi tapaus. Hän tarvitsisi vahvaa käpälää osoittamaan suunnan. Minusta Utusielu voisi olla sopiva.” Ei ollut sattumaa, että olin keksinyt ehdottaa entistä mestariani juuri Ampiaispennulle. Kollipennussa oli paljon samaa nuoremman itseni kanssa, ja Utusielu oli ollut juuri täydellinen mestari minulle. Hän oli hellä mutta luja, eikä varmasti antaisi nuorempien kissojen hyppiä kuonolleen ihan miten sattui.
”Sitten on vielä Kimalaispentu…” Pysähdyin hetkeksi vielä miettimään ehdotustani. Naaras oli monessakin mielessä erikoistapaus, mutta halusin hänen siitä huolimatta pystyvän saamaan samanlaisia kokemuksia oppilaana kuten veljensäkin ja kaikki muut hänen ikätoverinsa. ”Ehdottaisin hänelle mestariksi Salviakatsetta. He molemmat ovat hyvin ujoja mutta erittäin lämminhenkisiä ja yritteliäitä kissoja, ja uskon, että yhdessä he voisivat kehittyä paremmiksi.”
Muu partio oli juuri saanut rajamerkinnät tehtyä. Katsahdin vielä Mesitähteen. ”Ymmärrän tietenkin, jos koet itse jotkut muut paremmaksi vastaamaan heidän koulutuksestaan. Pääasia on, että he kaikki saisivat sellaiset mestarit, jotka olisivat valmiit opettamaan heille soturiuden salat ja opastamaan heitä elämässään.”

//Mesi?
//203 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Minttuliekki ja Korppisiipi odottavat varmasti molemmat malttamattomina takaisin soturielämään pääsemistä. Pentujen kasvattaminen ei ole mitään helppoa työtä”, Hiilihammas totesi viikset väpättäen, kun olimme saapuneet eteläiselle rajalle. Meidän tehtävänämme oli nyt tarkkailla ympäristöä, jotta klaanitoverimme saivat merkata rajoja rauhassa.
”Olet oikeassa. He tekevät arvokasta työtä, johon minä tuskin pystyisin. Vietin joskus hyvän tovin yksin pesällä, kun Minttuliekki ja Korppisiipi kävivät kävelyllä leirin ulkopuolella. Kuuden pennun vahtiminen tuntui mahdottomalta heti, kun ensimmäinen oli saanut silmänsä auki”, naurahdin huvittuneesti samalla, kun lakaisin katseellani maastoa Eloklaanin reviirin takana. Mitään tavallisesta poikkeavaa ei näkynyt, kaikki tuntui olevan hyvin.
”Eloklaani ei pärjäisi ilman rautaisia kuningattariaan”, Hiilihammas komppasi sanomaani, ja hän oli aivan oikeassa. Ilman kuningattaria ei olisi pentuja, tai jos olisi, ne olisivat varmaankin huonokäytöksisiä ja holtittomia. Kuningattaret pitivät pentutarhalla kuria ja opettivat pennut klaanin tavoille.
”Heistä tulee kuun kuluttua oppilaita. Oletko miettinyt, ketkä olisivat mielestäsi parhaimmat mestarit omille jälkikasvuillesi?” esitin Hiilihampaalle kysymyksen. Kolli katsahti minuun aluksi hieman yllättyneenä, mutta sitten kolli käänsi katseensa rajan yli ja näytti vajoavan ajatuksiinsa. Annoin hänelle aikaa miettiä. Minusta oli tärkeää, että päällikkö kuunteli vanhempien toiveita nimittäessään pentuja oppilaiksi ja antaessaan heille mestarinsa. Kaikkia toiveita ei voinut toteuttaa, mutta yritin aina tehdä niin parhaani mukaan.

//Hiili?
// 195 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin ottanut vastuulleni johtaa partion Eloklaanin etelärajalle. Mukaani oli lähdössä Pehmoturkki, Lakkakuiske sekä entinen oppilaani Nokkospilvi, ja olinkin parasta aikaa odottelemassa heitä piikkihernetunnelilla, kun Mesitähti yllättäen lähestyi minua.
Vastasin valkoisen kissan tervehdykseen kohteliaasti, enkä voinut olla hymyilemättä kuullessani tämän nimittävän itseään raihnaiseksi. ”Ainahan tilaa löytyy raihnaiselle päällikölle, vaikka minun mielestäni te ette vastaa yhtään sitä kuvausta.”
Mesitähti hymyili minulle takaisin. ”Keitä me odotamme?”
”Pehmoturkkia, Nokkospilveä ja Lakkakuisketta”, vastasin ja katsahdin samalla puhuessani soturien pesän suuntaan, ikään kuin nimien mainitseminen olisi maagisesti voinut tuoda kyseiset kissat paikalle. ”Eivätköhän he kohta ole valmiita. Kaikki kolme olivat kyllä jo hereillä, kun lähdin ulos.”
Päällikkö nyökytteli päätään ymmärtäväisesti ja istuutui viereeni odottamaan. Ehti kulua vain tovi, kun kolmikko tupsahti yksitellen ulos aukiolle. Nokkospilven kasvoille piirtyi ilahtunut hymy tämän huomatessa isänsä seurassani.
”Tuletko sinäkin partioon?” naaras kysyi tullessaan kohdallemme.
”Kyllä vain”, Mesitähti vastasi hyväntuulisesti ja hymyili tyttärelleen.
Kun partio oli koossa, lähdin viemään sitä ulos leiristä. Suunnistin piikkihernetunnelin läpi metsään ja otin sen jälkeen suunnaksi eteläisen rajan, joka oli määränpäämme tänä aamuna. Muut seurasivat perässäni edelleen hieman aamu-unisen oloisina, mutta kuitenkin parhaansa mukaan valppaina pysytellen.
Jonkin ajan kuluttua pysähdyimme ensimmäiselle rajamerkkauspisteelle. Sillä välin kun Nokkospilvi ja Pehmoturkki ottivat asian hoitaakseen, päätin liittyä Mesitähden seuraan.
”Minttuliekki ja Korppisiipi odottavat varmasti molemmat malttamattomina takaisin soturielämään pääsemistä”, tokaisin hiukan huvittuneena kuvitellessani kumppanini ja ystäväni pentutarhalla pentujen kanssa. ”Pentujen kasvattaminen ei ole mitään helppoa työtä.”

//Mesi?
//226 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Kyllä me voimme”, vakuuttelin hermostuneelle ystävälleni. Mahlahalla katsoi minua edelleen epäluuloisena. ”Ei Aaltotassulla ole syytä pettää meitä. Sitä paitsi, jos hän ilmiantaisi meidät, hänhän jäisi itsekin siinä kiinni ja joutuisi yhtä lailla ongelmiin ellei jopa karkotetuksi – tai pahempaa.”
”Niin kai”, kermanvärinen kolli huokaisi, vilkaisten vaivihkaa vaalenevalle taivaalle. Kohta olisi aamu, ja meidän olisi oltava ennen sitä leirissä. Vaikka kukaan tuskin epäilisi meitä mistään, en halunnu ottaa turhia riskejä. Halusin kaiken vaikuttavan normaalilta muiden silmissä. Kunhan seuraava tapaaminen olisi hoidettu pois päiväjärjestyksestä, loppuisi samalla salailu klaanitovereilta. Palaisimme Mahlahallan kanssa tavanomaiseen soturinarkeen, ilman mitään salamyhkäisiä tapaamisia naapuriklaanin kissojen kanssa.

Kolme päivää kului yllättävän nopeasti. Kuten aikaisemmalla kerralla, livahdimme leiristä ulos juuri ennen hämärän tuloa ja suuntasimme tunnelille. Varmistimme, ettemme vahingossakaan törmänneet partioimassa oleviin klaanitovereihimme, jotta meidän liikkumisiamme ei pantaisi niin tarkasti merkille.
Tunnelin luokse päästyämme oli jo myöhä. Sukelsin jälleen edeltä pilkkopimeään, tällä kertaa liikkuen eteenpäin jo melkeinpä pelkän lihasmuistin varassa. Tunnelin kohoamista ja mutkista oli tullut minulle lähes tuttuja, enkä enää pelännyt kompastuvani, vaikka en olisi koko aikaa ollutkaan tietoinen siitä, missä kohtaa kävelin.
Kun tupsahdimme luolaan, oli hiljaista. Aaltotassusta ei näkynyt merkkiäkään. Mahlahalla tuli seisomaan viereeni jännittyneenä. Jokainen säie soturin olemuksessa kielivät kasvavasta epäilyksestä, joka tarttui minuunkin.
Yhtäkkiä toiselta puolelta luolaa alkoi kuulua ääniä. Eikä vain yhden kissan ääntä, vaan monen! Luolaan oli tulossa vähintäänkin partiollinen kissoja. Pakokauhu heitti kuperkeikkaa sisälläni, kun käännyin katsomaan ystävääni silmät apposen auki levinneinä. Olin johdattanut meidät suoraan ansaan!

//Mahla?
//234 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kirpputäplän olemuksesta oli vaikea tulkita, mitä tämän mielessä oikeastaan liikkui. Hän ei vaikuttanut kuitenkaan siltä, että olisi täysin torpannut ehdotuksen mukaan lähtemisestä.
”Kuulostaa kyllä kieltämättä vaaralliselta”, kolli sanoi hitaasti, ikään kuin viivytellen. Katsoin häntä malttamattomana. Halusin jo tietää hänen vastauksensa.
”Kuulostaa, tietenkin kuulostaa – ei seikkailu ole seikkailu ilman vaaroja”, sanoin napakasti takaisin, yrittäen samalla hillitä kärsimättömästi huiskivaa häntääni. En tahtonut olla se ystävä, joka painosti toisia, mutta tässä tapauksessa en yksinkertaisesti kyennyt malttamaan mieltäni. Olin aivan liian kiihdyksissäni koko asiasta. ”Joten tuletko mukaamme vai et?”
Kirpputäplä vilkaisi minuun epävarman oloisena. Yritin hymyillä hänelle rohkaisevasti, ja se tuntui toimivan, sillä pienikokoinen soturi näytti tekevän lopulta päätöksensä.
”Tulen mukaanne.”
Olin vähällä kiljaista riemusta. ”Mahtavaa!”
Harhamietekään ei näyttänyt pettyneeltä Kirpputäplän päätökseen, jokseenkin hieman huolestuneelta kyllä.
Näkökenttäni laidalla huomasin liikettä. Käännyin katsomaan valkoiseen Pilvitassuun, joka tassutti varovasti meitä kohti. Väläytin oppilaalle ystävällisen hymyn, ennen kuin käännyin jälleen Harhamietteen puoleen.
”Sinulla näyttäisi olevan menoa. Keskustellaan matkan yksityiskohdista sitten kun aihe on olennaisempi”, mau’uin hyväntuulisesti ja kutsuin hännän liikkeellä Kirpputäplän mukaani. ”Me kaksi taidammekin tästä lähteä etsimään partiota, johon meidät otettaisiin mukaan. Nähdään!”
Sen jälkeen suuntasimme ystäväni kanssa kohti leiriaukion keskustaa, jossa Mesitähti kokosi pentutarhalla olevan Minttuliekin sijaisena partioita päivän tehtäviä varten. Harhamiete jäi kaksin oppilaansa kanssa aukion toiselle laidalle.

//204 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Eloklaanin leirin pääaukio oli miltei autio, lukuun ottamatta yhä yövartiossa olevaa Hallavarjoa. Valkoturkkinen soturi istui piikkihernemuurien kupeessa ja silmäili herkeämättä leiriä. Hetki sitten hän oli tullut alas vartiopuusta, jossa soturit usein tarkkailivat lähestyvien vihollisten varalta.
Olin noussut hetki sitten, koska uni oli loppunut. Painajaiset kiusasivat minua jo ties kuinka monetta yötä putkeen. Myrsky ja siihen liittyvät kuolemat saivat mieleni levottomaksi. Lohtua levottomuuteen olivat tuoneet Minttuliekki ja miltei viisikuiset pentumme. Talvikkipentu ja Laventelipentu olivat kasvaneet hurjaa vauhtia, ja kuun kuluttua olisi heidän oppilasseremoniansa.
Huomasin päivittäin Minttuliekin katseesta, kuinka tämä kaipasi jo omiin tehtäviinsä. Vaikka hän rakastikin pentujamme, oli naaras pohjimmiltaan soturi ja varapäällikkö. En minäkään haluaisi pysyä erossa päällikön tehtävistä, mikäli sellainen pakko tulisi.
Taivas oli jo vaihtanut värinsä tummansinisestä vaaleammaksi, ja aurinko nousisi hetkenä minä hyvänsä. Kissat alkoivat hiljalleen siirtyä pesistään pääaukiolle. Sää oli melko viileä verrattuna edellisiin. Se oli muistutus siitä, että lehtisade saapuisi pian.
Soturit päästivät Hallavarjon nukkumaan, ja valkea kissa poistui ripein askelin sotureiden pesään.
Tuttu aivastus sai minut kääntämään pääni kohti Liljatuulta, joka mitä ilmeisimmin oli yrittänyt säikäyttää minut. Parantajan kasvoilla oli hyväntuulinen virne epäonnistumisesta huolimatta.
”Huomenta”, naaras lausahti esittäen, että oli vain yrittänyt tulla luokseni normaalisti. Kissan virne kuitenkin kertoi, että tällä oli ollut suunnitelma, joka olisi johtanut minun säikäytykseeni. Hymyilin lämpimästi, mutta huomattavan väsyneesti sisarelleni. Tuon kasvoille nousi huolestunut ilme.
”Etkö saanut taaskaan unta? Voisin antaa sinulle jotain yrttejä avuksi”, harmaa kissa ehdotti istuessaan vierelleni. Pudistin päätäni.
”Kyllä minä pärjään”, vakuutin, mutta Liljatuuli ei luovuttanut.
”Eli laitan Leimusilmän tuomaan sinulle jotain ennen kuin alat nukkumaan”, naaras vastasi päättäväisesti. Hän tiesi heikkouteni. En voisi kieltäytyä, mikäli parantajaoppilas toisi yrtit minulle. Se olisi epäkohteliasta ja kiusallista Leimusilmälle. SIispä Liljatuuli taisi saada taas kerran tahtonsa läpi.
”Millainen päivä sinulla on tänään?” vaihdoin sulavasti puheenaihetta ja käänsin katseeni kirkastuvalle taivaalle.
”Lähdemme pian keräämään yrttejä Leimusilmän ja Salviakatseen kanssa. Tiedämme yhden aika hyvän paikan, josta aiempana viherlehtenä löytyi paljon tähän aikaan kukkivia yrttejä”, Liljatuuli sanoi hyväntuulisesti. Nyökyttelin hitaasti päätäni.
”Se kuulostaa hyvältä”, vastasin kuitenkaan kääntämättä katsettani naaraasen.
”Liljatuuli! Tulisitko käymään täällä?” Leimusilmän huuto keskeytti keskustelumme. Liljatuuli käännähti parantajan pesän suuntaan ja oli jo lähdössä. Ennen sitä hän kuitenkin katsahti minuun.
”Nähdään taas, minun täytyy mennä”, parantaja virnisti lämpimästi ja suuntasi kohti pesäänsä.
Jäin taas pääaukiolle yksin. Aukiolle oli kerääntynyt jo kymmenkunta kissoja, jotka valmistautuivat aamun ensimmäisiin partioihin. Päätin kantaa korteni kekoon, joten nousin ylös ja suuntasin kohti Hiilihammasta, joka näytti odottelevan partion saapumista piikkihernetunnelilla.
”Huomenta. Olisikohan partiossasi tilaa yhdelle raihnaiselle päällikölle?” kysyin leveästi hymyillen tabbykuvioiselta soturilta.

//Hiili?
// 407 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Istuskelin vaitonaisena nojaten koivuin, jonka lehdet varjostivat minua muuten aurinkoisessa metsässä. Lehdet kahisivat rauhalliseen tahtiin ja lehtipilvien raoista työntyi lehtien vastustelusta huolimatta maahan hivelemään vaaleahkoa turkkiani. Paikka oli täydellinen – tai olisi, jos saisin ajatukseni kasaan. Päässäni vyöryi vain vähän aikaa sitten tapahtunut myrsky, joka oli kohtalokkaasti raivonnut eloklaanin reviirillä. Tuo tapahtuma ei ollut jättänyt minua rauhaan, ja saapui luokseni jopa öisin. Olin lähtenyt huolimattomasti kohti myrskyä, koska olin muka nähnyt ”näyn” omasta mielestäni. Tällä tavalla johdin mestarini ja Lauhalaukan turhaan vaaroihin, jotka olisivat aiheuttaa pahimmillaan kaikkien kuoleman! Onneksi sentään niin ei käynyt. Kumminkin olin aiheuttanut aivan turhaan vaivaa ja ongelmia. Onhan minulle tuosta hiukan motkotettu, mutta ei kovin paljoa. Muut vaan tyytyvät siihen että me selvisimme eivätkä sanoneet yhtään siitä, että minä olin aiheuttanut tuon kaiken! Pääni täyttyi itseeni kohdistuvista syynnöksistä ja koin riittämättömyyttä itseäni kohtaan jatkuvasti. Siksi olenkin ollut mahdollisimman ahkera koulutustani kohtaan, enkä ole yrittänyt vain laiskotella. Olenkin edennyt, ja ehkä lehtisateella saattaisin jopa saada koulutukseni hoidettua! Se olisi kyllä upeaa, että minusta tulisi vihdoin soturi! Silloin olisin loputtoman uskollinen klaanilleni enkä koskaan hylkäisi sitä! Enkä osottaisi samanlaista typeryyttä kuin nyt, totesin pudistaen päätäni kuin ravistellakseni itseni pois pilvilinnoista.

Minun pitäisi varmastikkin palata jo leiriin, jos siellä on vaikka tarvetta jonkinlaiseen apuun.. Itseasiassa minua myös hiukoo, joten voisin napata hiiren, niitähän täällä varmasti kuljeksii. Tokihan jos saalistan, saalis pitäisi viedä leiriin ja katsoa että kuningattaret ja heidän pentunsa saisivat ateriansa. Ainakin näin minulle ollaan sanottu, ja olenkon tyytytynyt siihen, vaikka joskus itseottamani mehevä saalis olisikin mielummin jäänyt itselleni. Tuumasin hetken aikaa, että pitäisiköhän minun olla kunnollinen oppilas ja mennä leiriin mehevä saaliseläin hampaissa…Tai sitten jäisin tänne somaan koivumetsikön kauneuteen lepuuttelemaan mieltäni, joka ei saisi rauhaa leirin hulinassa. Päädyin jälkimmäiseen, ja nousin venyttelemään puutuneita raajojani. Samalla mieleeni tunki, että olisikohan näin ihanaa olla erakkona?
Pudistin säikähtäneenä ajatuksistani päätäni. Ei, en minä tahdo olla petturi! Lupaan että minusta vielä tulee mahtava eloklaanin soturi, joka on Mesitähdelle kunniaksi! Silti nuo asiat tuntuvat jotenkin kaukaiselta, ja mietin että ovatko nuo edes mahdollisia. Tähän mennessä minusta on ollut vai harmia, ja olen aiheuttanut ihanalle mestarilleni Mahlahallalle ongelmia, vaikka kuinka yrittäisin muuttua. Mutta siihen on tulemassa muutos, ehkä.

//354 sanaa
//Jatkan ite ehkä.

Kirjoittaja: Elandra

Aaltotassu käänsi meille selkänsä ja katosi samaan pimeään tunneliin, josta oli tullutkin. Seisoimme hetken hiljaa vieretysten Lauhalaukan kanssa, kunnes pimeys oli nielaissut kokonaan Aaltotassun punertavan turkin.
Käännyin ystäväni puoleen jännittyneenä.
”Onkohan tämä kovin järkevää? Pitäisikö meidän kertoa Mesitähdelle, kun on kuitenkin laitonta tavata kuolonklaanilaista tällä tavalla”, naukaisin Lauhalaukalle hermostuneesti. Hännänpääni nyki ja turkkiani kihelmöi. Minä pelkäsin, että joutuisin lähtemään Eloklaanista omien virheideni vuoksi. Mesitähti oli toki ymmärtävä päällikkö, mutta varmasti hänen ymmärtäväisyytensä päättyisi jossain kohdin.
”Vielä yksi tapaaminen. Kukaan ei saa tietää”, Lauhalaukka lupasi kohdatessaan katseeni. Soturin siniset silmät kiiluivat hämärässä.
”Hyvä on. Yksi tapaaminen, ja sen jälkeen tämä salailu loppuu”, sanoin vakavalla äänellä. Lauhalaukka nyökkäsi. Minua lohdutti tässä tukalassa tilanteessa se, etten ollut yksin. Jos jotakin kävisi, vastaisimme molemmat seurauksista.
Käännyimme ympäri. Ennen kuin suuntasimme oikean tunnelin luokse, annoin katseeni kiertää luolan ympäri. Kuunvalo valaisi viileää luolaa sen verran, että erotin seinustalla olevat tunnelit. Niitä oli laskujeni mukaan kaiken kaikkiaan viisi. Meidän tunnelimme oli kolmas vasemmalta, aivan vastapäätä Kuolonklaanin reviirille vievää tunnelia.
Annoin Lauhalaukan kulkea edeltä. Mitä pidemmälle kuljimme, sitä pimeämmäksi tunneli kävi. Lopulta kuljimme täysin viiksiemme varassa. Huomasin alkavani muistamaan mutkat, joita vastaan tuli. Osasin väistää tunnelin seinämää ennen kuin viikseni hipoivat sitä.
Viimein saavutimme uloskäynnin. Tunnelissa seikkailu ei tuntunut enää yhtä jännittävältä kuin ensimmäisellä kerralla. Nyt jännitystä aiheutti vain pelko kiinnijäämisestä.
”Minä toivon, että voimme luottaa Aaltotassuun”, sanoin Lauhalaukalle päästyämme takaisin metsään. Yö oli hiljalleen kääntymässä aamuksi, ja taivaan kirkkaat tähdet himmenivät hetki hetkeltä. Pian aurinko nousisi ja eloklaanilaiset heräisivät.

//Lauha?
// 243 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Omenahuuma: 8kp –

Leimusilmä: 5kp –

Lauhalaukka: 20kp! –

Mahlahalla: 26kp! –

Harhamiete: 11kp –

Pilvitassu: 7kp –

Kultapentu: 4kp –

Kirjoittaja: Elandra

Aaltotassun tapa puhua, tai pikemminkin huutaa, sai niskavillani nousemaan pystyyn. Hämärässä kuunvalossa punaruskea kissa näytti entistä kammottavammalta, kun hänen oranssit silmänsä kiiluivat valon osuessa niihin. Aaltotassu oli esittänyt minulle kysymyksen, joten rohkaisin itseni pystyäkseni vastaamaan siihen. Katsoin oppilaaseen päin, mutta en suoraan hänen silmiinsä. Silloin olisin jäätynyt täysin, kun mieleeni olisi palannut niin aidosti Karhumyrsky ja hänen hirviötekonsa.
”Vastaus jokaiseen kysymykseesi on Karhumyrsky, teidän velipuolenne. Meistä kumpikaan ei jättänyt Kuolonklaania omasta tahdostaan. Karhumyrsky oli kiero kuin käärme. Onnistuttuaan ajamaan Lauhalaukan pois klaanista, hän tuli luokseni ja esitti ystävääni. En nähnyt hänen lävitseen, eikä muuten nähnyt kukaan muukaan. Luulin hänen olevan ystäväni, mutta totuus oli kaikkea muuta”, puhuessani Karhumyrskystä, tunsin vihaa kuollutta kissaa kohtaan. Aaltotassu pysyi vaiti, hän katsoi minua mitäänsanomattoman kylmällä ilmeellä, odottaen minun jatkavan. Vilkaisin kysyvästi Lauhalaukkaa, joka nyökkäyksellä kannusti minua jatkamaan.
”Karhumyrsky piinasi metsää kuiden ajan. Hän vaani pimeydessä omia klaanitovereitaan, odotti oikean hetken saapuvan ja riisti heidän henkensä. Hän jopa tappoi oman poikansa”, pidin pienen tauon, antaen kuolonklaanilaiselle aikaa sulatella sanojani. Olin varma, että edes Aaltotassu ei voisi sivuuttaa velipuolensa tekoja. Halusin avata oppilaan silmät, jotta hän voisi nähdä, että kaikki ei aina ollut niin yksinkertaista.
”Mitä sitten tapahtui?” Aaltotassu esitti kysymyksen. Yritin etsiä hänen äänestään edes pientä värinää, joka kertoisi epävarmuudesta, kauhusta tai pelosta, mutta mitään sellaista ei kuulunut. Ääni oli ihan normaali, kuin olisin kertonut mitä tahansa tarinaa.
”Lukuisten murhien jälkeen hän yritti tappaa eloklaanilaisoppilaan partiossa. Punatähti, Jyrkänneloikka ja silloin vielä oppilaita olleet Sähkötuho ja Sulkavirta saivat pysäytettyä hänet. Sitä ennen sinun veljesi riisti Jyrkänneloikan hengen, samalla vieden yhden hengen Punatähdeltä. Sen jälkeen hänet vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Kaikki näkivät, kun Punatähti riisti Karhumyrskyn hengen leirin pääaukiolla”, selostaessani tapahtumien kulkua, muistot palasivat elävinä mieleeni. En koskaan voisi unohtaa virnettä, joka kastanjanruskean soturin kasvoilla oli ollut, kun hän oli kertonut parantajan pesällä teoistaan. Hän oli meinannut tappaa myös minut.
”Minä kysyin, miksi sinä olet Eloklaanissa”, Aaltotassu tokaisi närkästyneen oloisena. Nostin katseeni kivisestä maasta oppilaaseen.
”Henkäysvarjo ja moni muu kuolonklaanilainen piti minuakin petturina, koska olin ollut Karhumyrskyn ystävä. En tiedä miksi, mutta heidän mielestä minun olisi pitänyt nähdä hänen valheidensa läpi, vaikka he eivät edes itse nähneet. En saanut hetken rauhaa, minua piinattiin. Olin hermoromahduksen partaalla, kun lähdin Kuolonklaanista. Minut savustettiin ulos synnyinklaanistani”, totesin nyt itsekin ärsyyntyen. Häntäni piiskasi ilmaa muutaman kerran, kun edes ajattelin sitä, miten Henkäysvarjo oli minua kohdellut.

//Aalto tai Lauha?
// 384 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsoin ystävääni syrjäsilmällä samalla kun asetuin seisomaan tunnelin suuaukolle. Se näytti nyt vähemmän uhkaavalta kuin viime kerralla, kun olimme joutuneet pakenemaan sinne myrskyä.
”Suoraan sanottuna en tiedä vielä”, tunnustin ja käännyin katsomaan Mahlahallaa hiukan hermostuneena. Olin pyytänyt sisartani tulemaan Kuuluolalle siinä toivossa, että saisimme tällä kertaa puhua asiat läpi rauhassa.
”Etköhän sinä löydä oikeat sanat sitten kun pääsemme sinne”, Mahlahalla yritti kannustaa, mutta kuulin hänen äänestään, että kolliakin epäilytti tämä tapaaminen. Asetin meidät molemmat vaaraan tuomalla meidät tänne. Jos olisin ollut viisas, en olisi pyytänyt Mahlahallaa mukaan, mutta tiesin, etten pystynyt kohtaamaan häntä ilman ystäväni tukea.
”Niin, varmasti löydän”, tokaisin yrittäen kuulostaa luottavaiselta, ja sujahdin sitten edeltä tunneliin. Valo ympärillämme väheni joka askelella. Minun oli turvauduttava viiksiini silmien sijaan, vaikka ei sillä, että olisin saattanut eksyä yksisuuntaisessa tunnelissa. Yleensä minusta tuntui vain helpommalta, kun pystyin näkemään, mihin olin seuraavaksi käpäläni laskemassa.
Jonkin ajan kuluttua tunneli leveni, kunnes se yhdistyi Kuuluolaan. Maanalaisen lammen vedenpinta hehkui aavemaista valoa. Toisella puolella lampea istui kissan hahmo, joka ei voinut olla kukaan muukaan kuin Aaltotassu, sisareni. Katsahdin nopeasti ystävääni, joka räpäytti minulle silmiään rohkaisevasti. Vetäisin terävästi henkeä ja lähdin tassuttamaan naarasta kohti Mahlahalla kannoillani.
”Luulin sinun tulevan yksin”, Aaltotassu sanoi jäisesti. Hänen oranssit silmänsä liikkuivat minun ja Mahlahallan välillä, eikä naaras selvästikään ollut iloinen siitä, että olin tuonut mukanani seuralaisen.
”Ei hänestä ole haittaa. Mahlahalla tuli mukaan, koska pyysin hänet”, mau’uin niin rennosti kuin suinkin vain osasin. ”Hän on paras ystäväni.”
Aaltotassun katse oli niin terävä, että sillä olisi voinut vaikka tappaa. ”Kysyinkö minä muka, mitä hän on sinulle?”
Mielessäni käväisi häijy muisto Karhumyrskystä niiltä ajoilta, kun olin itse ollut vielä vasta oppilas. Kolli oli äksyillyt minulle tuon tuosta, useimmiten ilman mitään syytä.
”Mahlahalla on entinen kuolonklaanilainen, niin kuin minäkin”, jatkoin tunnustelevaan tyyliin. Jos saisin naaraan uskomaan, ettemme olleet hänelle mikään uhka, hän ehkä suostuisi puhumaan kanssamme avoimemmin. Siten välttyisimme turhalta draamalta. ”Olimme Kuolonklaanissa aivan erottamattomat.”
Aaltotassun karvat pörhistyivät. ”Olette siis molemmat loikkareita. Olette pettäneet klaaninne!” hän sihisi hampaittensa takaa.
”Ei se niin mennyt”, ähkäisin, mutta Aaltotassu ei vaikuttanut halukkaalta kuuntelemaan.
”Miksi sitten olette molemmat Eloklaanissa? Miksi tuo on Eloklaanissa? Mitä hän teki?” naaras tiukkasi, ja tällä kertaa hänen hurjistunut katseensa jäi viipymään Mahlahallan kohdalle.

//Mahla?
//360 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Myrskystä oli kulunut jo puoli kuuta. Leiri ja muu reviiri oli ottanut hieman osumaa, mutta Mesitähti oli hoitanut nopeasti sotureita korjaamaan pesät ja vaurioituneet piikkihernemuurit. Mekin olimme kuin olimme selvinneet ehjin nahoin myrskystä. Olimme löytäneet jotain äärimmäisen arvokasta, nimittäin tien Kuuluolalle. Mesitähti oli ollut hyvillään löydöstämme. Enää Liljatuulen tai Mesitähden ei tarvitsisi kulkea Kuolonklaanin reviirin halki mennessään tapaamaan esi-isiään.
Myrskystä ei oltu selvitty ilman kuolemia. Valokyönnöksen lisäksi myös Vadelmanenä ja Ratamotassu olivat menettäneet henkensä. Heidät oli löydetty joen rannasta myrskyä seuraavana päivänä. Partion mukaan näky oli ollut lohdutan. Vadelmanenä oli pitänyt hampaissaan Ratamotassua kuolemaansa saakka, ilmeisesti yrittäen pelastaa veteen pudonneen oppilaan.
Ravistelin synkät ajatukset pois mielestäni. Aurinko oli laskenut, ja leiri oli hiljentynyt kissojen siirryttyä nukkumaan. Vain muutama yksinäinen eloklaanilainen istuskeli hämärässä leirissä aivan hiljaa. Istuimme vieretysten Lauhalaukan kanssa. Jossain vaiheessa huomasin kollin katsovan minua. Se oli sanaton merkki, joka sai molemmat nousemaan ylös yhtä aikaa. Lauhalaukan johdolla kuljimme piikkihernetunnelille.
Ennen kuin astuin ystäväni perässä uloskäyntitunneliin, vilkaisin taakseni. Kukaan ei seurannut meitä, olimme toistaiseksi turvassa. Hännänpääni nyki, kun kirin Lauhalaukan kiinni ja jatkoimme matkaa metsän halki rinnatusten. Lauhalaukka oli sattumalta kohdannut Aaltotassun rajalla joitain päiviä sitten, ja kaksikko oli sopinut tapaamisen Kuuluolalle. Ystäväni oli tahtonut minut mukaansa, ja olin ollut siitä otettu. Kuitenkin minua huolestutti kiinnijäämisen mahdollisuus. Kukaan ei katsoisi hyvällä, jos saisi tietää touhuistamme.
”Mitä aiot sanoa Aaltotassulle?” kysyin, kun saavutimme viimein tunnelin sisäänkäynnin, joka johdattaisi meidät Kuuluolalle.

//Lauha?
// 229 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Olin juuri ehdottamassa meille uutta tekemistä, kun taivas räjähti jälleen. Vaistomaisesti luimistin korviani ja seisoin jännittyneenä karvat pystyssä; en pitänyt ukkosesta. En kuitenkaan halunnut näyttää pelkoani nuoremmille pennuille, joten keräsin itseni nopeasti.
”Mitä sinä olit sanomassa, Kultapentu?” Ampiaispentu kysyi. Räpäytin silmiäni hitaasti miettiessäni. Yhtäkkinen ukkonen oli melkein saanut minut unohtamaan asiani.
”Olin ehdottamassa, että voisimme mennä kysymään, josko klaaninvanhimmat kertoisivat meille tarinoita”, vastasin hymyillen muistettuani. Samalla voisin ehkä siivoilla pesää ja tarkistaa tarvitsivatko vanhukset jotain. Se oli käsittääkseni oppilaiden hommaa, ja minä olin pian oppilas. Klaaninvanhimpien auttaminen oli kunniakas tehtävä, he olivat kriittinen osa klaania ja he olivat nähneet enemmän kuita kuin kukaan.
Ukkonen jyrähti jälleen ja kuului kovempana kuin aiemmin. Säpsähdin jälleen. Ehkä klaaninvanhimpien tarinat myös rauhoittaisivat mieltäni. En kuitenkaan ollut varma kiinnostaisiko ehdotukseni Ampiaispentua ja Talvikkipentua. Tiesin, että jotkut pennut pitivät klaaninvanhimpien kertomuksia turhana jorinana, eivätkä ymmärtäneet niiden arvoa. Minulle tarinat olivat olleet tärkeitä pienestä pennusta asti, sillä minulla ei ollut vanhempia kertomassa niitä. Klaaninvanhimmat opettivat minulle paljon Tähtiklaanista, Kuolonklaanista ja elämästä muutenkin.

//Amppari? Talvikki?
//165 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Pohjatassu oli jäänyt mieleeni joksikin aikaa keskustelumme jälkeen. Ei niin, että olisin ajatellut häntä koko ajan, ei suinkaan. Kuva hänestä vain oli kaivertunut pääni takaosaan, jossa se pitkälti pysyikin, mutta välillä se hiipi tietoiseen mieleeni. Hänen varsin yksinkertainen profiilinsa, yksinkertaista ajateltavaa. Ne hassut silmien kuikerot kiinnostivat minua erityisesti. Ne olivat kuin Pohjatassun silmien alta luikertelevat tummat, pienet käärmeet. En muistanut, että olisin nähnyt sellaisia kellään aiemmin. En ollut hänen satunnaisesta ajattelustaan niinkään pahoillani.

Oli outoa, etten ollut pahoillani. Hänen seurassa oltuani olin ollut jatkuvasti hyvinkin pahoillani. Olin pettynyt itse keskustelun laatuun ja sisältöön, se ei lukeutunut parhaisiin töihini sosiaalisuuden saralla. Tai no, eihän sellaisia ollut lainkaan. Lahjattomuuteni oli niin ilmenevää, että pystyin haistamaan itsestäni sen löyhkän. Sen oli pakko olla sosiaalinen kömpelyyteni hajun lähteenä, minä pidin erittäin hyvää huolta turkistani ja hygieniastani. Minä tuoksun taivaalliselta, uskokaa pois vaan. Turkkini ei ole vain näyttämistä varten. Se on enemmän, kuin nimeni veroinen.

Kuitenkin, keskustelu oli ollut laadultaan köyhä ja tuntunut ankealta. Pohjatassusta itsestään ei ollut mahdollista määrittää, nauttiko hän keskustelussa olosta. Hänestä ei voinut määrittää mitään. Hänen kikkarakoristeiset silmänsä varmasti nauroivat minulle iiriksen takana. Vai nauraisiko Pohjatassu? No vähintään tuomitsi, katsoi minua alaspäin. Olin säilönyt keskustelusta mieleeni yhden asian erityisesti:

Minun piti puhua Harhamietteen kanssa uimisesta.

Pohjatassu oli kysynyt, olinko saanut vielä opetusta uimisesta. En ollut, enkä aiemmin ollut liiemmin ajatellut asiaa. Olin kuullut toisten oppilaiden toisinaan jupisseen siitä, milloin motkottaen, milloin täpinöissään. En ollut mielestäni osoittanut vastauksellani mitenkään erityistä kiinnostusta aihetta kohtaan, mutta Pohjatassu oli päättänyt jatkaa uinnista puheenaiheena. Hän oli kuulemma käynyt pulikoimassa. Siinä oli jotain, joka sai korvani hieman pystyyn. Ennen tätä Pohjatassu oli alkanut puhua yllättäen isästään, joka oli keikauttanut elimeni paikoiltaan aivan uudella tavalla. Kuin silmäniskusta olin kauttaaltani ärsyyntynyt Pohjatassuun, kynteni olivat liukuneet esiin, muuttaen jäljellä olevan syötäväni epämääräiseksi karva-mömmö-kasaksi. Olin taas alkanut liikehtiä.

Juuri, kun olisin hypännyt Pohjatassun päälle, hän oli vaihtanut puheenaihetta. Uiminen oli saanut minut tosissaan kiinnostuneeksi, hiljalleen unohdin verenhimoni ja silmittömän raivoni, enkä enää toistaiseksi palannut sen äärelle.

325 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sukelsin ensimmäisenä pimeyteen, joka vietti oletettavasti yhä syvemmälle maan uumeniin. Takaraivossani soivat varoituskellot. Oliko todella turvallista lähteä tutkimaan jotakin outoa tunnelia tällaisella säällä? Mitä jos vesi pääsisi tunneliin ja kaikki hukkuisivat? Mitä jos se oli umpikuja tai sen päässä odotti jotakin aivan kamalaa? Yritin parhaani mukaan hiljentää sisäiset äänet ja näytellä, että kaikki oli hyvin. Kaikki olivat väsyneitä, eikä johtaja saanut antaa tunnelman latistua omilla huolillaan.
Tunnustelin tietä viiksilläni, jotka hipoivat kylmiä kiviseiniä. Tässä kohtaa tunnelia oli ahdasta, ja tunsin, miten maan paino yläpuolellamme lisääntyi koko ajan. Huurretassun lämmin henkäisy häntääni kertoi minulle, että kaksikko tuli yhä perässäni, sillä näin pienessä tilassa taaksepäin vilkuili ei ollut mitenkään erityisen kannattavaa. Sitä paitsi, tässä pilkkopimeydessä olisin tuskin edes nähnyt mitään saati ketään.
Oli mahdotonta arvioida, kuinka pitkälle olimme tulleet tunnelissa tai kuinka kauan aikaa siihen oli mennyt. Paikka paikoin tunneli leveni ja kapeni, ja välillä pakokauhu läikähti sisälläni, kun jo pelkäsin, että jäisimme jumiin tänne. Jossakin vaiheessa matkaa tunsin kuitenkin viiksissäni lupauksen avarammasta tilasta, kun havaitsin ilmavirrassa pienen muutoksen. Huolimatta halustani rynnistää eteenpäin hillitsin itseni ja jatkoin matkaa varovaisen päättäväisesti, sillä en halunnut ottaa sitä riskiä, että syöksyisimme kaikki kuolemaamme innostuksissamme.
Tunnelin päässä näkyi harmaata kajastusta. Silmäni olivat jo ehtineet tottua pimeyteen, joten jouduin hetken aikaa räpyttelemään niitä saadakseni ne taas tottumaan valoon astuessani viimein pois ahtaasta käytävästä. Huurretassu ja Mahlahalla pujahtivat perässäni ulos tunnelista, ja siinä me kaikki kolme räpyttelimme silmiämme tajuamatta, mihin paikkaan oikein olimme tupsahtaneet.
Edessämme oli pieni lampi, jonka pinta väreili hennosti katosta tipahtavien vesipisaroiden pudotessa veteen. Luolaan tuli jostain heikko valonkajastus.
”Mikä tämä paikka oikein on?” henkäisin ääneen ajatukseni, jota varmasti myös seuralaiseni miettivät parhaillaan. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, miten kauas tunneli oli meidät tuonut.

//Mahla ja Huurre?
//279 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Omenahuuma ja Kirpputäplä olivat siis ystäviä. Todella hyviä ystäviä, kuten Omenahuuma oli sanonut, ja siitä huolimatta punaturkkinen naaras ei aikonut perua päätöstään. En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella. Minusta tuntui pahalta kaksikon puolesta, mutta samaan aikaan tunsin hivenen ylpeyttä siitä, ettei Omenahuuma pitänyt suunnitelmaani typeränä vaan itse asiassa niin kiehtovana, että oli valmis jättämään kaiken tuntemansa ja itselleen tärkeän taakseen.
Ja sitten soturitar tuumasi, että ehkäpä Kirpputäplä haluaisi lähteä mukaamme. Silmäni levisivät ja katseeni käväisi ensin Omenahuumassa ennen kuin siirtyi pieneen mustavalkoiseen kolliin, joka oli äskettäin jutustellut partion muiden jäsenten kanssa lähellä piikkihernetunnelia, mutta joka nyt tassutti meitä kohti. Kirpputäplä tervehti ensin Omenahuumaa ja sitten minua, ja minä tervehdin kohteliaasti takaisin.
“Anteeksi, mutta minä taidan tästä lähteä peseytymään”, sanoin kiireesti, ennen kuin mustavalkoinen kolli ehti sanoa mitään muuta, ja käännyin kannoillani lähtien jolkottamaan kohti sotureiden pesää. Ei tämän näin pitänyt mennä! Olin huolestunut jo, kun Omenahuuma oli tarjoutunut asettamaan itsensä vaaraan, ja nyt Kirpputäpläkin saattaisi päätyä tekemään saman ratkaisun, ehkä koska haluaisi seurata ystäväänsä. Lysähdettyäni omalle sammalpedilleni pesän hämärässä aloin kuumeisesti miettiä asiaa. Ehkäpä kolmisin matkaaminen olisi loppujen lopuksi turvallisempaa kuin kahdestaan, ja Kirpputäplän lyöttäytyminen retkellemme teksi varmasti Omenahuuman iloiseksi. Ja lisäksi olin varma siitä, että Omenahuuma osaisi kertoa ystävälleen matkaan sisältyvät riskit ja että mustavalkoinen kolli tiedostaisi ne itsekin. En tuntenut Kirpputäplää, joten en osannut sanoa oliko tämä ollenkaan seikkailijaluonne, mutta lopulta tulin siihen lopputulokseen, että mikäli soturi haluaisi lähteä mukaamme, hän olisi vapaa niin tekemään.

Seuraavan päivän auringonhuippuna istuskelin sotureiden pesän edustalla ja paistattelin kelmeässä auringonvalossa. Eikä aikaakaan, kun Omenahuuma liittyi seuraani. Kirpputäplää sen sijaan ei näkynyt vielä missään.
“Minä kerroin Kirpputäplälle suunnitelmastasi”, punaruskea soturitar aloitti. “Ja siitä, että aion lähteä mukaasi. Ja että hänkin voisi.”
“Mitä hän sanoi?” kysyin kulmat varovasti koholla ja katsoin Omenahuumaa. En osannut lukea naaraan kasvoilta mitä pieni kolli oli vastannut, joten odotin kärsivällisesti, että tämä selostaisi toisen soturin kanssa käymänsä keskustelun.
“Hän sanoi miettivänsä asiaa”, Omenahuuma sanoi. “En ole aivan varma, mitä mieltä hän asiasta oli. Ajattelin, että ehkä sinä osaisit perustella paremmin, miksi me aiomme lähteä ja miksi hänen ehkä kannattaisi tulla mukaan.”
“Voinhan minä yrittää”, tokaisin nyökytellen. En aikonut taivutella saati painostaa Kirpputäplää, mutta saatoin toki puhua hänelle. Ja kuin tilauksesta, mustan ja valkoisen kirjava kolli putkahti sotureiden pesästä aukiolle ja tassutti hitaasti luoksemme. Vaikka kollin hontelo olemus kieli hivenen epävarmuudesta, olisin voinut miltei vannoa nähneeni vilpittömän kiinnostuksen pilkahtavan soturin syvänruskeissa silmissä tämän istahtaessa Omenahuuman vierelle ja hymyillessä meille tervehdykseksi. Alkuun välillämme vallitsi aavistuksen kireä hiljaisuus, jonka lopulta päätin rikkoa.
“Sinä tiedätkin jo, että minä ja Omenahuuma aiomme jonakin päivänä lähteä matkalle klaanien reviirien ulkopuolelle”, aloitin ja katsoin Kirpputäplää, joka nyökkäsi hitaasti ja vilkaisi Omenahuumaa. “Ajatus oli alunperin minun, olen jo pitkään halunnut löytää ne klaanit – tai niiden vanhat reviirit – joiden pohjalta Eloklaani on perustettu. Leimusilmä kertoi minulle kerran näistä muinaisista klaaneista. Haluan tietää, mistä me olemme oikein tulleet, minkä lisäksi haluamme tietenkin nähdä maailmaa, vaaroista huolimatta. Omenahuuma ajatteli, josko tahtoisit lähteä mukaamme, mutta päätös on sinun.”

// Omena?
// 489 sanaa