Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Sade ei päässyt pensaiden tiheiden oksien läpi, mutta sen pohja oli märkä. Metsässä ei varmasti ollut yhtäkään kuivaa paikkaa tällä hetkellä. Pensas heilui voimakkaassa myrskytuulessa kovasti. Pelkäsin, että se lähtisi juurineen päivineen tuulen mukaan, tehden meistä taas suojattomia.
En ollut koskaan ollut myrskyn armoilla tällä tavalla. Olin nähnyt myrskyjä, mutta niiden aikoihin olin onnistunut pysyttelemään visusti Kuolonklaanin tai Eloklaanin leireissä. Tämä oli aivan erilaista. Minua pelotti, sillä tiesin, että hetkenä minä hyvänsä voisimme kuolla, eikä meitä välttämättä löydettäisi päiväkausiin. Kukaan ei tiennyt, miten kauan myrsky kestäisi.
Vilkaisin Huurretassua, joka nuoli pitkin, mutta väsynein vedoin valkeaa turkkiaan kuivaksi. Olisin halunnut sanoa jotakin mieltä ylentävää naaraalle, mutta en jaksanut alkaa huutamaan myrskyn yli.
Salama iski taas lähelle. Tällä kertaa lähemmäksi meitä kuin koko myrskyn aikana. Maa tärähti allamme. Kuin vaistomaisesti nousin ylös valmiina juoksemaan ulos suojapaikastamme.
Salamaa seurasi rytinä, joka ei takuulla ollut ukkonen. Se kuulosti siltä, kuin oksan päälle olisi astuttu hidastetusti.
”Juoskaa!” Lauhalaukka parkaisi, kun hän ymmärsi hetkeä ennen minua, mistä oli kyse. Puu oli kaatumassa aivan tässä lähellä. Lauhalaukka rynnisti edeltämme ulos pensasrykelmästä, ja Huurretassu kompuroi soturirn perään. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, kun jouduin odottamaan kahden muun kissan poistumista. Olin varma, että kuolisin. Kun Huurretassu oli viimein päässyt ulos, juoksin hänen peräänsä. Oksat repivät tukkoja irti paksusta turkistani, mutta juuri nyt minä halusin vain välttyä kuolemalta.
Tunsin, kuinka maa tärähti taas jalkojemme alla.
Siinä me seisoimme, keskellä kaatosadetta kolmistaan. Käännyin kohti pensasrykelmää, jossa olimme hetki sitten olleet. Se oli hävinnyt, tilalla oli vain kaatunut mänty. Silmissäni musteni, kun tajusin kuinka lähellä kuolema oli ollut. Istuin alas ja suljin silmäni. Keskityin hengittämiseen, jotten menettäisi tajuntaani ja joutuisi Lauhalaukan ja Huurretassun taakaksi.
”Oletko sinä kunnossa, Mahlahalla?” Huurretassun ääni kuului vaimeana sateen yli. Nyökyttelin päätäni, mutta pidin hetken vielä silmiäni kiinni rauhoittaakseni itseäni.
Avasin metsänvihreät silmäni hitaasti ja käännyin sitten klaanitovereideni puoleen.
”Mitäs nyt sitten?” kysyin valehtelematta hieman huvittuneesti. Ties kuinka monta kertaa tämän myrskyn aikana olimme vaihtaneet paikkaa. Se taisi olla jonkinlainen puolustusmekanismi, kun pääni käänsi nämä asiat huvittaviksi.
Kumpikaan vierelläni seisovista kissoista ei hymyillyt. Sen sijaan Lauhalaukka viittoi meitä peräänsä. Hän tuntui olevan myrskyn ajan johtajamme, ja olin siitä kiitollinen. Itse en olisi pystynyt yhtä kylmänviileästi etsimään koko ajan uutta suojaa tai pelastamaan pulaan joutuvia oppilaita.
Rämmimme metsässä eteenpäin, vaikka sade piiskasi kasvojamme En juurikaan nähnyt eteeni, mutta seurasin vain Huurretassua, jonka häntä hipoi kuonoani.
Aivan yllättäen Huurretassu pysähtyi, ja olin vähällä törmätä oppilaaseen. Vältin sen astumalla askeleen sivuun ja pysähtymällä Huurretassun viereen. Oppilas näytti hieman hämmentyvän tästä, mutta antoi asian olla ja kääntyi Lauhalaukan puoleen.
Nyt vasta huomasin, että olimme pysähtyneet pensaikon eteen.
”Emme me kaikki mahdu tuonne!” huudahdin Lauhalaukalle, joka kääntyi katsomaan minua päätään pudistellen.
”Tulkaa katsomaan”, kolli pyysi viittoen meidät luokseen. Katsoin pensasta lähempää, enkä edelleenkään ymmärtänyt mitä soturi tarkoitti. Hän nyökkäsi päällään pensasta kohti, joten työnsin omani oksien välistä pensaaseen. Sitten minäkin näin sen. Pensaan alla oli jonkinlainen onkalo. Pimeä, kivinen sisäänkäynti jonnekin.
Myös Huurretassu näki sen.
”Mihin se vie?” kysyin ystävältäni, joka kuitenkin pudisteli päätään.
”En tiedä. Otetaanko selvää?” Lauhalaukka kysyi suoraan. Niinpä tietenkin, en yllättynyt ollenkaan. Siellä missä oli Lauhalaukka, oli varmasti myös jonkinlainen seikkailu. Emmin hetken miettien vaihtoehtojamme. Voisimme jäädä myrskyn silmään etsimään sateensuojaa, tai sitten voisimme astua kuivalta vaikuttavaan, pilkkopimeään onkaloon, josta emme tienneet mitään.
”Kai se on parempi vaihtoehto kuin täällä sateessa seisoskelu. Näytä tietä, arvon johtaja”, totesin virnistäen samalla tehden tietä Lauhalaukalle.

//Lauha tai Huurre?
// 553 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sydämeni takoi hullun lailla ja hengitykseni kulki katkonaisesti kavutessani oksaa pitkin takaisin maalle. Huurretassu makasi maassa kyljet kiihtyneesti kohoillen, mutta ainakin hän oli elossa. Lysähdin istumaan oppilaan viereen ja yritin tasata hengitykseni.
”Oletko kunnossa? Meidän pitäisi etsiä jostakin sateensuojaa”, Mahlahallan ääni tunkeutui tajuntaani myrskyn pauhun ja veden kohinan yli. Nostin uupuneen katseeni ystävääni, joka vastasi siihen huolestuneen näköisenä.
”Olen kunnossa”, sanoin hieman vinkuvalla äänellä. Nieleskelin kuivalta tuntuvaa kurkkuani ja yritin samalla kammeta itseni ylös.
Juuri silloin Huurretassu tuli takaisin tajuihinsa ja räpsäytti varoen silmänsä auki. Naaras nosti päätään ja katsoi meitä ilmeisesti monien tunteiden vallassa.
”Kiitos… kun pelastitte henkeni”, tämä huohotti. Sitten hän keräsi hetken itseään ja sanoi huomattavasti tomerammalla äänellä samat sanat kuin mestarinsa: ”Meidän pitäisi löytää suojapaikka.”
Nyökkäsin sen merkiksi, että olin samaa mieltä heidän molempien kanssa asiasta. ”Pystytkö kävelemään?”
”Voin kokeilla.” Huurretassu nousi huojuen ylös ja horjahti vähän läpimäräksi kastuneen turkkinsa painosta. Mahlahalla tuli tueksi hänen toiselle puolelleen. Kermanvärinen kolli katsahti minuun epäröivän oloisena.
”Entä pystytkö sinä?”
”Kyllä minä pärjään”, vakuuttelin hänelle samalla kun lähdin hitaasti kävelemään vastatuuleen. Kovan tuulen yli en kuullut, tulivatko Mahlahalla ja Huurretassu perässäni, mutta taakse vilkuileminen tuntui aivan liian ylivoimaiselta juuri nyt.
Johdatin meidät erään karhunvatukkapensasryteikön luo ja ryömin sen alle ensimmäisenä. Maa pensaan alla oli kosteaa yhtä lailla kuin missä tahansa muuallakin sateen vuoksi, mutta oli se parempi kuin seisoa suojatta ulkosalla.
Mahlahalla ja Huurretassu kömpivät perässäni peremmälle.
”Yrittäkää nuolla turkkinne niin kuiviksi kuin vain saatte ne, jottette vilustu”, neuvoin heitä, ja rupesin esimerkkiä näyttääkseni nuolemaan turkkiani kyljestä vastakarvaan, jotta se kuivuisi nopeammin.

//Mahla ja Huurre?
//252 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Jaa-a, siinäpä hyvä kysymys”, Leimusilmä hymähti ja istuutui lähelle pesän seinää, jonne pesän oviaukosta sisään pärskivät pisarat eivät yltäneet. Laventelipentu luimisti jälleen korviaan, kun ukkonen järisytti maata ja metsää heidän ympärillään sellaisella voimalla, että se sai jopa Leimusilmän hiukkasen säikyksi. Hän ei kuitenkaan aikonut näyttää huoltaan pennulle, jotta tämä ei pelästyisi kahta kauheammin ukonilmaa. ”Ehkä taivaskin haluaa välillä muistuttaa meitä olemassaolostaan”, hän totesi lopulta, kohdistamatta katsettaan mihinkään tiettyyn paikkaan tai asiaan.
Laventelipentua Leimusilmän vastaus vaikutti kummastuttavan suuresti. Hänellä olisi ollut varmasti vaikka kuinka paljon kysymyksiä, mutta Leimusilmä päätti tukahduttaa tulvan ennen kuin se edes alkoikaan keksimällä pennulle jotakin muuta tekemistä.
”Hei, haluaisitko leikkiä jotain?”
Laventelipennun korvat pompahtivat pystyyn. ”Joo! Mitä?” Pennun pieni pää kallistui vähän, kun tuo katsoi odottavasti parantajaoppilasta.
Leimusilmä mietti hetken. ”Leikitään sellaista leikkiä, että minä kuvailen sinulle jotakin asiaa tai paikkaa tästä leiristä ja sinun on yritettävä arvata, mikä se on.”
”Joo! Leikitään!” Laventelipennun silmät syttyivät innostuksesta ja tämä kiersi eteeni istumaan, ilmiselvästi valmiina haasteeseen. Jälleen kerran jyrinä järisytti tannerta, mutta pentu ei säikähtänyt sitä yhtä paljon kuin aiemmilla kerroilla – kenties siitä syystä, että oli juuri nyt liian keskittynyt uuteen leikkiin.
”Saanko minäkin osallistua?” Tuulitassu kuikuili vuoteestaan heidän suuntaansa. Leimusilmä nyökäytti hymyillen päätään oppilaalle hyväksyvästi ja rupesi sitten pohtimaan ensimmäistä asiaa.
Viimein hän keksi sen: ”Se on suuri ja harmaa. Päivisin sen päällä toimitetaan tärkeät menot ja öisin sen alla nukkuu merkityksellinen kissa.” Leimusilmä rakasti sitä, että hän sai keksiä arvoituksia. Hän odotti jo mielenkiinnolla, minkälaisia ajatuksia nuo sanat saisivat kahdessa naaraassa aikaan.

//Laventeli?
//246 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Harhamietteen kysymys havahdutti minut ajatuksistani. Käännyin harmaavalkoisen kissan puoleen.
”On hän”, vastasin, vilkaisten jälleen Kirpputäplän suuntaan. Pienikokoinen soturi oli jäänyt juttelemaan muiden partion jäsenten kanssa lähelle leirin sisäänkäyntiä, mutta huomasin hänenkin katseensa hapuilevan minun suuntaani välillä. ”Todella hyvä ystävä”, lisäsin aavistuksen haikeana.
”Ymmärrän kyllä, jos tulet vielä toisiin aatoksiin.” Harhamiete katsoi minua tyynenä, mutta hänen silmistään heijastui lukemattomia tunteita ja ajatuksia, joita kaikkia en kyennyt tulkitsemaan yhdeltä istumalta.
Pudistelin päätäni. Aioin lähteä, sanoisipa Kirpputäplä siihen mitä tahansa. ”Minä puhun hänen kanssaan asiasta. Kenties hän haluaa lähteä mukaamme.”
Kuin ajatukseni lukeneena Kirpputäplä lähti tassuttamaan meitä kohti. Mustavalkoinen kolli katsoi minua hymyillen ja maukui sitten Harhamietteelle kohteliaan tervehdyksensä, johon Harhamiete vastasi vähintäänkin yhtä huomaavaisesti. Tämän jälkeen Harhamiete sanoi menevänsä siistiytymään, minkä saattoi tulkita siten, että kolli taisi aavistaa, mitä tuleman piti. Minun olisi käytävä Kirpputäplän kanssa kenties elämäni vaikein keskustelu. Olimmehan kollin kanssa sentään niin läheiset, että päätös vaikuttaisi myös häneen.
Vein hänet kauemmaksi muista, leirin ulkopuolelle. Istuuduimme erään nuoren koivun juurelle, ja Kirpputäplä selosti samalla, miten hän oli ollut vähällä saada kiinni jäniksen, joka ollut isompi kuin tämä itse. Kuuntelin tämän juttuja hymyillen, vaikka kävin koko sen ajan pääni sisäistä kamppailua.
”Kuule, Kirpputäplä”, aloitin hieman epäröiden, mikä ei ollut minun tapaistani. Kirpputäplä katsahti minuun terävöityneenä, ikään kuin aistien hermostuneisuuteni pirteän hymyni takaa.
”Niin?”
Päätin mennä suoraan asiaan: ”Harhamiete kertoi minulle tänää suunnitelmistaan lähteä matkalle klaanien ulkopuolelle. Innostuin ajatuksesta niin, että lupauduin lähtemään hänen mukaansa.”
Kirpputäplä tuijotti minua epäuskoisena. ”Mitä? Minne? Milloin?” kysymykset tulvivat ulos hänen suustaan vuolaana virtana, mikä sai minut entistä levottomammaksi. En halunnut tehdä tästä liian vaikeaa meille kummallekaan.
”En tiedä vielä.” Piirsin kynnelläni maahan puolikaaren, jonka sotkin heti saman tien hännälläni. ”Mutta eikö sinustakin olisi hienoa nähdä edes kerran, millaista jossain muualla on? Mieti nyt! Kokonainen maailma odottaa tutkimista ja me vain pyörimme pientä ympyrää täällä!”
Sanani eivät näyttäneet tehoavan ystävääni toivotulla tavalla, mutta havaitsin kyllä hänessä hienoisen muutoksen, kuin merkin siitä, että kolli todella oli pysähtynyt ajattelemaan asiaa. Juttelimme asiasta vielä lisää. Kirpputäplän kanta pysyi ulottumattomissani, mutta en aikonut luovuttaa sen suhteen. Lopulta soturi lupasi miettiä asiaa, mihin minä tyydyin siinä tilanteessa.
Palasimme molemmat leiriin. Suurin osa oli siirtynyt pesiin lepäämään pitkän, kuuman päivän jälkeen. Huomenissa etsisin Harhamietteen käpäliini ja kertoisin hänelle juttutuokiostamme Kirpputäplän kanssa. Ehkäpä Harhamiete osaisi kertoa ystävälleni paremmin, miksi tuon kannattaisi lähteä mukaan matkalle.

//Harha?
//380 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mahlahalla: 47kp! –

Omenahuuma: 4kp –

Lauhalaukka: 37kp! –

Kultapentu: 4kp –

Pilvitassu: 6kp –

Laventelipentu: 16kp –

Leimusilmä: 7kp –

Harhamiete: 7kp –

Pohjatassu: 5kp –

Huurretassu: 20kp! –

Ampiaispentu: 5kp –

Kirjoittaja: Dodock

Roikuin heiveröisen oloisesta oksasta sylkiessäni vettä siinä välissä kun sain pääni pienen sukelluksen jälkeen veden pinnalle. Kirosin itseäni ja sitä, että miksi edes lähdin leiristä. Siellä olisin sentään turvassa, enkä pian tähtiklaanin mailla. Vaikka toki Tuulitassun höpinä oli ankeaa kuunneltavaa, silti olisin hengissä kuin pian kuollut.Masentuneen ajatteluni keskellä oksani alkoi heikentyä ja se alkoi narisemaan kuin se katkeaisi. En ehtinyt sanomaan kissaakaan, kun oksa katkesi käpälieni ympäriltä ja ajauduin virran mukaan. Suuhuni auki ollessaan syöksyi kokoajan joen kiihtyneiden myrskypyörteiden vettä. Syljin vettä vielä rivakammin ja haukoin henkeäni siinä välissä kun ehdin. Silmäni alkoivat lumpsahtelemaan kiinni, kun näin raivoisan joen varrella kaksi kissan näköistä….Mitähh?! Tajusin toisen kissoista olevan ehkä mestarini Mahlahalla! Oranssista kissasta minulla ei kyllä ollut arvauksia, mutta silti! Valitettavasti en kyllä ehtinyt jäädä puimaan mielessäni asiaa kun pääni sumeni.

Tunsin kelluvani jossakin. Tuntuiko tältä olla tähtiklaanissa? Mietin kun avasin silmiäni.
”Ei tämä kyllä tähtiklaanilta näytä, paitsi en ole kyllä kovin hyvä sanomaan asiaan mitään.” Totesin avatessani silmiäni. Paikka missä olin, oli niin valoisa että jouduin siristelemään silmiäni. Taivaalta tuleva valo häikäisi minua, ihme kyllä aurinkoa ei näkynyt.Makasin selälläni vedessä, joka ei ollut kylmää tai raivoisaa kuten joella. Se oli melkein yhtä kirkas kuin taivaskin, vaaleaa ja siitä näki pohjaan asti. Siitä ei heijastunut oikein mitään.Tosin pohja ei ollut kovin syvällä, vaan seisoissani vesi ei yltänyt hädin tuskin edes jalkojeni puoliväliin. Vesi oli täynnä kauniin valkoisia lunpeita, jotka keräsivät ääretöntä valoaan itseensä. Olin ajatunut rantaan, jossa hiekka oli vaaleaa ja mukavan tuntuista. Tassu painoi sitä mukavasti, ja se lämmitti käpääläni. Edessäni huomasin olevan metsän, joka ei kyllä näyttänyt tavalliselta ja tutulta metsältä eloklaaninreviiriltä. Lähdin tallustelemaan kohti metsikköä, mistä tuli hurmaava tuoksu. Metsikön laitaan saapuessani huomasin mukavan näköisen polun.Metsikössä oli hämärämpää kuin rannalla, mutta siellä silti näki hyvin. Vaikka alue näyttäisi kuin nakutetulta erilaisille eläimille, siellä ei kuulunut minkäänlaisia elämän ääniä. Vain lehtien hiljainen kuiske.Ajauduin koko ajan syvemmälle metsään, ja paikka tuntuiniin taivaalliselta, että mieleeni ei syntynyt minkäänlaisia vaaran kuvia. Kaikkialla oli vain kauniita kukkia. Metsä alkoi tulla yhä varjoisammaksi, mutta hälytysmerkkini eivät soineet. Sitten kuulin kuin joku tassutteli lähellä. Mikä tai kuka se oli? Olisiko täällä edes kissoja? En tiedä, mutta uskoisin heidän olevan rauhanomaisia, täällähän on niin ihanaa! Mietin päässäni kun lähdin etsimään äänen tekijää. Ääni alkoi lähestyä kokoajan, ja pian näkisin sen tuottajan…
Yhtäkkiö joku tarrasi jalastani, ja se alkoi hivuttaa minua maata kohti. Maa ei enään ollut mukavan pehmoista, vaan se upotti minua. Huusin apua säikähtyneenä.
Ja sitten kaikki pimeni jälleen.

Avasin silmiäni varovasti. En ollut kuollut, vaan olin saapunut takaisin tosielämään! Sivusilmällä näin mestarini ja oranssin kissan. He olivat pelastaneet minut! Vaikka oloni oli heiveröinen ja myrsky pauhusi, nousin ylös. En tiedä mitä sanao, haluaisin kiittää mutta samalla pyytää anteeksi heiltä tätä vaivaa pelastaa minut.
”Kiitos..Kun pelasitte henkeni” Huohotin kissoille. Nopeasti kumminkin ryhdistäydyin, vaikka häpeä sivalsi minua.
”Meidän pitäisi löytää suojapaikka.” Yritin sanoa tomerasti, vaikka oloni oli epävarma.

//479 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kun Lauhalaukka sai otteen oksasta, tunsin valtavaa helpotusta. Meillä oli vielä mahdollisuus onnistua. Oranssi kolli ei kuitenkaan päässyt kapuamaan oksaa pitkin rantaan.
Minulta meni hävettävän kauan tajuta, että kissa selässä oli takuulla vaikea tehdä yhtään mitään. Siispä kurottauduin kohti ystävääni ja oppilastani veden ylle. Pelkäsin joka hetki putoavani virtaavaan veteen, mutta yritin työntää pelon sivuun. Huurretassu täytyi pelastaa. Kiitin ties kuinka monetta kertaa Tähtiklaania, kun sain otteen oppilaan valkeasta turkista. Aloin vetämään kissaa hitaasti pois Lauhalaukan päältä. Kaikki sujui yllättävän hyvin, vaikka olinkin vähällä liukastua kylmään veteen. Kiskaisin Huurretassun nopeasti rantaan ja käännyin katsomaan Lauhalaukkaa. Kolli pääsi ylös vedestä. Olimme selvinneet.
Käännyin Huurretassun puoleen. Naaraan silmät olivat ummessa, mutta luojan kiitos hän oli elossa. Valkean kissan kylki liikkui nopean hengityksen tahdissa.
Myrsky pauhasi yhä ympärillämme, ja märkä turkki alkoi taas tuntumaan epämukavalta.
”Oletko kunnossa? Meidän pitäisi etsiä jostain uusi sateensuoja”, sanoin Lauhalaukalle kovalla äänellä, sillä sade, ajoittain jyrisevä ukkonen ja voimakkaasti virtaava joki peittivät alleen normaalin puheen.

//Lauha tai Huurre?
//157 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

En ollut eläissäni nähnyt mitään vastaavaa. Välillä oli saattanut tihkuttaa ja sataa kovemminkin, mutta tällainen oli ihan uutta. Pystyin vain tuijottamaan eteenpäin sateeseen ja katsomaan, kuinka leiriaukio nopeasti tyhjentyi, kun kissat ryntäsivät pesiin karkuun turkkia kastelevia pisaroita. Kauempana kumahtava jyrähdys sai minut tuntemaan kuin jokainen karva kehossani olisi noussut silmänräpäyksessä ylös. Yritin ravistella iljettävän tunteen pois kehostani, mutta se pysyi ja sai minut hermostuneeksi. En pitänyt tuosta kovasta äänestä. Enkä pitänyt siitä, että Minttuliekki oli pentutarhalla ja minä täällä parantajan pesällä.
Leimusilmä mainitsi, että nyt oli kyse myrskystä. Valitettavasti hänen suustaan pääsi myös sanoja, joita en olisi halunnut kuulla. Joutuisin odottamaan täällä pistävän hajuisessa yrttikammiossa, ja kuinka huolissaan emokin olisi! Toivottavasti hän tajuaisi, ettei minua tarvitsisi tulla noutamaan mistään. En uskoisi emon pitävän siitä, että hän joutuisi myrskyn armoille minun takiani. Ehkä hän luotti siihen, että osaisin hakeutua suojaan. Tuskin emo nyt minua ihan typeräksi luuli!
Yltynyt tuuli alkoi heitättää pisaroita parantajan pesän suuaukosta jopa sisälle asti, jonka vuoksi lähdin perääntymään sisäänkäynniltä. Ravistelin päätäni, jotta ne muutamat pisarat, jotka olivat ehtineet viiksiini tarttua, singahtelivat pois. Huokaisten istuin jälleen alas ja katsoin, kuinka Leimusilmä hänkin tuli kauemmas sisäänkäynnin luota.
“Ei kai sinua suinkaan pelota?” Leimusilmän sanat olivat hukkua sateen ropinan ja kohinan alle, sillä hän ei korottanut ääntään. Pudistelin rajusti päätäni. Minuako olisi muka pelottanut!
“Ei pelota! Ei sitten ollenkaan!” hihkaisin nostaen nenääni ylemmäs. Kauempana jyrähtävä ääni sai kuitenkin korvani luimuun. “Ellei tämä sitten kestä liian kauan? Ja miksi myrskyn pitää olla noin kovaääninen?”

// Leimu?
// 243 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minun ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, kun näin oksan pettävän Huurretassun alta ja virran vetävän hänet mukaansa, vaan loikkasin samalla hetkellä oppilaan perässä veteen. Synkkä vesi imi minut sisäänsä, ja hetkeen en ollut varma, missä suunnassa pinta oli. Kuitenkin kun sumeaan näkökenttääni osui pilkahdus jostain valkoisesta, lähdin uimaan sitä kohti määrätietoisesti.
Uin Huurretassun alapuolelle, jolloin hän ikään kuin makasi selkäni päällä. Tartuin hampaillani kiinni naaraan toisesta etutassusta ja pidin siitä tiukasti kiinni pyristellessäni kohti pintaa. Veden alla vallinnut utuinen kohina voimistui lasinsirpaleen teräväksi mylvinnänksi pääni pulpahtaessa pintaan. Pärskin vettä sieraimistani ja yritin saada selvän siitä, mihin asti virta oli meidät ehtinyt kuljettaa.
Pyörittyäni hetken ympyrää huomasin Mahlahallan jonkin matkan päässä yläjuoksulla päin. Voimani olivat hiipumassa, mutta oman ja oppilaan hengen tähden en voinut antaa periksi. Lähdin kauhomaan vedessä puolittain kelluvaa oksaa kohti, jonka me olimme Mahlahallan kanssa siihen raahanneet.
Sillä hetkellä ystävänikin huomasi meidät ja juoksi meidän kohdallemme. Hän yritti huutaa meille jotakin, mutta vedenpauhun yli sitä oli mahdoton kuulla. Adrenaliini virtasi suonissa ja antoi minulle lisää energiaa ponnistukseeni, vaikka tunsinkin jalkojeni potkujen tehon heikkenevän joka hetki.
Uin oksaan kiinni ja tartuin kynsilläni siitä. Virta oli vahva, ja se yritti koko ajan vetää meidät mukanaan alajuoksulle. Mahlahalla juoksi oksan toisen päähän, joka oli yhä rannalla. Toivoin ystäväni tajuavan, etten voinut kiivetä turvaan, ennen kuin hän olisi nostanut Huurretassun ensin ylös. Jos yrittäisin kiivetä oppilas selässäni, oksa saattaisi valua kokonaan veteen, eikä meillä enää sen jälkeen olisi toivoa pelastumisesta.

//Mahla? Huurre?
//239 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olimme saapuneet joelle. Kiitin hiljaa mielessäni Tähtiklaania siitä, että Lauhalaukka oli suorastaan painostanut minulle joelle vasten tahtojani. Myrsky oli vaatinut jo yhden uhrin, ja nyt se oli ottamassa toisenkin. Minä jähmetyin, kun katsoin Huurretassua, joka oli takertunut oksaan. Vesi virtasi nopeasti, yrittäen saada valkoturkkisen kissan mukaansa. Oksa ei ollut mistään vahvimmasta päästä, joten olisi vain ajan kysymys, milloin se pettäisi.
”Meidän täytyy saada hänet pois vedestä!” Lauhalaukka huudahti. Sade, joen pauhu ja ajoittain jylisevä ukkonen pitivät kovaa meteliä, tehden ajattelusta vaikeaa. Tämä päivä muuttui hetki hetkeltä kauheammaksi.
”Pystytkö sinä uida tuossa virrassa? Huurretassu täytyy pelastaa, eikä minun uintitaidoistani ole mitään hyötyä, sillä en pysy pinnalla lainkaan”, sanoin ja käännyin Lauhalaukan puoleen suorastaan epätoivoisena. Vaikka sade piiskasi vasten kasvojani ja turkkini oli läpimärkä, se oli nyt murheistani pienimpiä. Vähät välitin siitä miten epämukavalta nyt tuntui. Huurretassu oli pelastettava. Lauhalaukka mietti hetken ja silmäili ympäristöä.
”Jos minä menen veteen, en välttämättä pääse sieltä pois, joten sinun täytyy auttaa siinä. Etsitään paksumpi oksa, jonka voit syöttää minulle, jotta pääsen pois vedestä”, Lauhalaukka ehdotti vilkaisten Huurretassun suuntaan. Oppilas sinnitteli edelleen kiinni oksassa, joka näytti katkeavan aivan pian.
Käännyin nopeasti metsän puoleen etsien katseellani oksaa, joka kestäisi Lauhalaukan ja Huurretassun.
”Tule auttamaan!” huudahdin ystävälleni, kun sopiva oksa oli löytynyt. Se oli pudonnut tuulen voimasta aluskasvillisuuden sekaan. Oksa näytti kestävältä ja sellaiselta, jonka jaksaisimme kahdestaan raahata joen rantaan. Tartuin kiinni oksasta törröttäviin pienempiin oksiin, ja lähdimme yhteistuumin raahaamaan sitä kohti joen rantaa. Se vaati hurjasti voimia, koska oksa ei tosiaankaan ollut mikään helpoin tai kevyin kannettava. Pudotimme sen puoleksi jokeen toivoen, ettei virta vie sitä mukanaan. Kiitin jälleen Tähtiklaania, kun suunnitelma toimi ainakin tähän asti. Oksa jäi paikoilleen, vaikka virta yrittikin viedä sen mukanaan.
Käännyin katsomaan Huurretassua. Ikäväkseni huomasin, että juuri sillä hetkellä oksa napsahti poikki ja virta vei Huurretassun mukanaan. Se vetäisi valkean oppilaan pinnan alle. Lauhalaukka ei epäröinyt, vaan syöksyi sulavalla loikalla virtaavaan veteen. Purin hampaitani yhteen. Nyt kaikki olisi kiinni Lauhalaukasta. Minä pystyin vain rukoilla, että molemmat kissat selviäisivät. Katumus kolkutti takaraivossani. Miksi olin päästänyt Lauhalaukan veteen? Oliko hänellä oikeasti edes mahdollisuuksia selvitä tuollaisesta virrasta?

//Lauha?
// 342 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

En ehtinyt vastata Kultapennun kysymykseen, kun taivaalle ilmestyi kirkas valojuova, joka valaisi koko taivaan. Myös Talvikkipentu ja Kultapentu huomasivat sen. Välähdystä seurasi miltei välittömästi kova jyrähdys, joka ei tällä kertaa säikäyttänyt minua. Kun ensimmäistä kertaa olin kuullut ukkosen, olin pelännyt sitä kuollakseni. Mutta nyt tiesin, ettei sitä pitänyt pelätä. Taivas oli täyttynyt tummista pilvistä, jotka liikkuivat nopeasti eteenpäin. Pian ne peittäisivät auringon.
”Täällä alkaa satamaan! Mennään sisälle”, Kultapentu sanoi huomatessaan, kuinka vesipisarat alkoivat putoilla leirin pääaukiolle. Sade yltyi tihkusateesta kaatosateeksi ennen kuin pääsimme sisään pentutarhaan. Olin jättäytynyt joukon perälle, joten pääsin viimeisenä sateen suojaan.
Silmäilin nopeasti pentutarhalla olijat läpi, kuin varmistaakseni kaikkien olevan paikalla. Kimalaispentu ja Mehiläispentu makoilivat emomme vierellä, mutta Minttuliekki oli yksin. Laventelipentua ei näkynyt missään.
”Ulkona alkoi satamaan”, kerroin emolle ravistellessani kastunutta turkkiani. Valkoturkkinen naaras hymyili minulle lämpimästi.
”Olimme juuri alkamassa leikkimään sammalpalloa. Mitä me nyt sitten teemme? Emme voi pelata sisällä”, Talvikkipentu kysyi ja katsoi vuorotellen minua ja Kultapentua. Olin juuri päässyt vauhtiin, enkä millään halunnut vain kököttää pesässä tekemättä mitään. Mutta nyt paikalla olivat myös Mehiläispentu ja Kimalaispentu. Olisi epäreilua jättää heidät pois leikistä. Pentutarhassa oli kuitenkin vähän tilaa, joten leikkimahdollisuudet olivat rajallisia.
Juuri kun Kultapentu oli avaamassa suunsa ehdottaakseen jotain, alkoi taas jyristä. Ukkonen kesti pidempään kuin aiemmin, ja ääni oli voimakkaampi. Se sai karvani nousemaan pystyyn inhosta. En pitänyt tuosta kovasta äänestä lainkaan.
”Mitä sinä olit sanomassa, Kultapentu?” kysyin hunajanväriseltä pennulta, kun jyrinä viimein lakkasi.

//Kulta tai joku muu pentu?
// 232 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Salama oli osunut lähellämme olevaan kuuseen ja kaatanut sen. Molemmat meistä näkivät puun alle jääneen karvamytyn, joka oli arvatenkin hetkeä aiemmin huutanut apua. Tuuli ravisteli meitä niin, että hädin tuskin pysyimme pystyssä, mutta siitä huolimatta lähdimme katsomaan, kuka onneton oli jäänyt kaatuvan puun kohdalle.
Lähemmäksi päästyämme tunnistin kissan oitis Valoköynnökseksi. Naaraan silmät olivat kiinni, enkä havainnut hänessä minkäänlaisia elonmerkkejä. Katsahdimme Mahlahallan kanssa toisiamme avuttomina. Ei ruumista voinut tähänkään jättää, mutta juuri nyt sää oli aivan liian huono siihen, että olisimme ruvenneet kaivamaan maata soturittaren alta vetääkseemme ruumiin pois puristuksista.
”Mitä tehdään?” Mahlahalla kysyi. Hän joutui korottamaan ääntään, jotta se kuului ulisevan tuulen ja jo vähän kauempana jyrisevän ukkosen yli.
”Etsitään jostain suojaa ja odotetaan sään paranemista. Juuri nyt on liian vaarallista vain seisoskella tässä, kun puita voi kaatua vielä lisää.”
Mahlahalla nyökkäsi, ja rupesi etsimään katseellaan paikkaa, johon mennä. Yhtäkkiä ystäväni hoksasikin sopivan kivenonkalon jonkin matkan päästä. Seurasin hänen perässään kahden suuren kiven muodostamaan suojaan ja kyyristyin hänen viereensä turkki läpeensä märkänä ja vilusta väristen. Mahlahallan keho värähteli, ja hänen kermanvaalea turkkinsa oli aivan sotkussa ja täynnä pikkusälää, jota oli tarttunut karvoihin matkan varrelta.
Olimme edelleen jumissa Kuolonklaanin rajan lähellä. Meidän olisi ylitettävä kaksi joenhaaraa päästäksemme leiriin turvaan. Juuri nyt se oli kuitenkin liian vaarallista. Siitä huolimatta minut valtasi pakottava tarve päästä joelle katsomaan, mitä sen ylitse kulkevalle puunrunkosillalle oli tapahtunut. Mikäli se oli lähtenyt virran matkaan, meidän olisi yritettävä kiertää kauempaa nummelta asti, jossa oli – ainakin yleensä ollut – matalampi ja turvallisempi ylityspaikka.
”Käydään katsomassa, mikä tilanne joella on”, sanoin Mahlahallalle, joka ei niinkään riemastunut ajatuksesta. Tein kuitenkin parhaani vakuuttaakseni hänet siitä, että tämä oli oikea ratkaisu. ”Haluan tietää, pääsemmekö kotiin lyhyempää kautta vai pitääkö meidän varautua kiertämään. Sitä paitsi, muitakin kissoja voi olla pulassa tässä myrskyssä.”
”Entä Valoköynnös?” kollin katse vaelsi kaatuneeseen kuuseen, jonka tuuheat, tummanvihreät oksat huojuivat kovassa tuulessa.
”Haetaan hänet myöhemmin. Juuri nyt emme voi tehdä asialle mitään.”
Tämän jälkeen Mahlahalla myöntyi lopulta ajatukselle, ja jätimme suojaisan kivenkolon taaksemme, suunnaten kohti jokea. Myrskyn pauhun oli vaikea kuulla ennalta, milloin olimme lähellä jokea. Lopulta tupsahdimme aivan sen rantaan. Vesi oli noussut huolestuttavan korkealle uomissaan. Puunrunkosilta oli kauempana alajuoksulla – jos se siis oli selvinnyt tästä koettelemuksesta.
Olin jo aikeissa lähtä tarkistamaan asiaa, kun Mahlahalla takanani yhtäkkiä henkäisi kauhistuneena ja tuli seisomaan rinnalleni.
”Lauhalaukka, tuolla on kissa!”
Lähellä vastarantaa oli valkoinen karvamytty, joka oli takertunut kiinni oksaan. Näin kaukaa oli vaikea sanoa, kuka se oli. Pohdin, kannattiko meidän ryhtyä pelastustoimiin. Hyppäämällä veteen saattaisimme vaarantaa oman henkemme jo valmiiksi vainajan puolesta, ja silloin meitä olisi jälleen kaksi enemmän matkalla Tähtiklaanin metsästysmaille.
Kuin ajatukseni lukien kissa nosti päätään ja päästi ilmoille surkean uikutuksen.
”Sehän on Huurretassu!” Mahlahalla huudahti. Hänen äänestään kuului puhdas kauhu. Ystäväni varmasti tunnisti oman oppilaansa, siitä ei ollut epäilystäkään. Meillä ei siis tainnut olla muuta vaihtoehtoa kuin yrittää keksiä jokin keinoa poimia nuori kissa talteen, ennen kuin oksa pettäisi ja naaras katoaisi sen mukana tumman veden syövereihin.

//Mahla? Huurre?
//478 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Vilkaisin ulos oppilaiden pesän suojista. Myrsky pauhasi ja oksat lentelivät pitkin leiriä. Oppilaiden pesä oli täynnä myrskyyn suojaa tulevia oppilaita, ja tila alkoi olemaan rajoilla. Painauduin tiukemmin seinään kun vieressäni oleva oppilas alkoi liikehtiä. Yritin saada edes hiukan hengitystilaa, mutta se ei oikein onnistunut. Kirosin ahtautta hiljaa mielessäni. Voisiko tuo myrsky vain loppua? En jaksaisi muiden jatkuvaa puheensorinaa, jossa ei yleensä ollut mitään tärkeää. Turhanpäiväistä höpötystä vain se oli, ja minun teki mieli pyytää heitä olemaan edes hetki hiljaa. Vieruskaverini Tuulitassu se vasta hölötti suoraan korvani vieressä. Hän oli niin lähellä minua, että hänen harmahtava turkkinsa yritti tunkea suunikin täyteen tuon karvaa. Yritin liikkua lähemmäs pesän suuta hengitysilman toivossa. Ahtauden aiheuttama liikkuminen ahtaassa pesässä oli hankalaa, ja kesti jonkun aikaa että sain itseni keploteltua pesän suulle. Puiden oksat lentelivät ja taivaalta kuului jyrinää.
”Tämän täytyy olla tähtiklaanin rangaistus..” mutisin hiljaa kissajoukon massassa.
Sitten näin välkähdyksen leirin ulkopuolella, mutta ei sieltä kovin kaukana. Se erosi muista sävähdyksistä omituisen kirkkaalla valollaan. Se suorastaan houkutteli luokseen.
”Tuo oli merkki!” Päässäni soi tuijottaessani valon katoavan hiljalleen. Nousin ylös ja Tuulitassu huomasi liikkeeni.
”Minne olet menossa? Tuolla on hirveä sää!” Tuulitassu höpötti minulle, kun lähdin pesän kolosta ulos.
”Näin jotakin, minun pitää mennä katsomaan asiaa.” Vastasin kääntyen samalla harmaasta naarasta päin ja lähtien kohti leirin suuta. En ehtinyt jäädä kuuntelemaan Tuulitassun varotteluita, eihän tuo ymmärtäisi minua mitenkään!

Kun saavuin leiristä, vaihdoin askeleeni kävelystä pieneen raviin, ja yritin myrskystä huolimatta arvioida mistä valo tuli. Sade piiskasi kasvojani. Lehtipuiden oksiin ropisi kovaa vauhtia pisaroita ja maa muuttui sateen seurauksena mutaiseksi. Jatkoin silti matkaani, vaikka liukastelin märässä maassa. Saavuin jonkun ajan kuluttua joelle , missä minäkin olin käynyt uintiharjoituksissa, joissa en kyllä ollut erityisemmin menestynyt. Valon ilmestyspaikka oli nummilla, arvelin ja etsin sopivaa paikkaa ylittää joen. Pian löysinkin joesta kapeamman kohdan, missä veden pulppuvassa sylissä oli pieniä kiviä ylitystä varten. Ei tietenkään kyllä pieneen päähän tullut mieleen, että kivet olisivat liukkaita. Yritin tarrautua kynsilläni kiviin, mutta otteeni lipesi ja tipuin jokeen. Yritin huutaa apua säihdyksestä sekavana , mutta kukaan ei ehkä kuullut. Tai ei ainakaan ajoissa. Virta oli raju ja hurjistui vain entisestään sateen tahdissa. Syljin vettä suustani ja yritin pysyä pinnalla pakokauhuisena.Enhän minä osaa edes oikein uida! Onneksi Mahlahalla oli saanut hiukan oppia päähän, jolloin en sentään uponnut pohjaan. Silti vaara oli lähellä, kun näin ajautuvani suoraan kohti kivikkoa. Kiljaisin pelosta ja rukoilin tähtiklaania, juuri ennen kuin pääni pimeni.

//393 sanaa
Ja joo vähän sekava xD

Kirjoittaja: Elandra

Ukonilma oli aivan yllämme, ja salama oli osunut jonnekin lähelle. Olisin valehdellut jos olisin sanonut, etten pelännyt. Jotain sairasta lohtua toi kuitenkin se, että myös Lauhalaukan katseesta paistoi puhdas pelko. En tiennyt johtuiko se säästä vai Aaltotassusta, mutta se tuntui lohduttavalta.
Taas salamoi, ja sade oli kiihtynyt rankkasateeksi. Vettä pääsi sisään pieneen pesäämme. Sen pohja oli jo märkä. Nousin seisomaan käpälieni kastuessa. En halunnut kastella muuta turkkiani, vaikka arvelin sen olevan mahdotonta. Jos sade jatkuisi tähän tahtiin, joutuisimme jättämään tulvivan pensaan ja juosta sateessa leiriin.
Salama iski taas, mutta yhä vain lähemmäksi. Sitä seurasi kovaääninen jylinä, joka peitti alleen kaiken muun äänen. Jylinä muistutti hirviöitä, kun ne juoksivat ukkospolun kovaa pintaa pitkin. Ajatukseni harhautuivat ukkosesta hirviöihin ja siitä taas Minttuvarjon kuolemaan.
Tunsin maan tärähtävän, muttei tällä kertaa ukonilman vuoksi. Jotain suurta oli kaatunut ja tömähtänyt maahan.
”Apua!” vertahyytävä parkaisu repi minut pois synkistä ajatuksistani, ja katseeni kohdistui Lauhalaukkaan. Kuin toisten ajatukset lukien, me molemmat säntäsimme peräkanaa ulos pensaan alta. Valtavat sadepisarat kastelivat paksun turkkini hetkessä. Katselimme ympärillemme etsien avunhuutajaa, mutta ketään ei näkynyt. Jonkin matkan päässä näkyi kaatunut kuusipuu.
Tuntui, kuin veri olisi karannut päästäni tajutessani mitä oli sattunut. Minua alkoi huimata. Kun voimakas tuuli tarttui turkkiini, olin vähällä kaatua märkään maahan. Lasittunut katseeni pysyi puussa. Joku oli jäänyt sen alle.

//Lauha?
// 211 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Keskustelu Pilvitassun kanssa oli hidasta, mutta olin kuitenkin saanut Pilvitassun puhumaan. Joku olisi saattanut luovuttaa jo tässä kohtaa, mutta minä uskoin jäiden murtuvan vielä. En ollut varma kuvittelinko vain, mutta Pilvitassu vaikutti hieman rennommalta mitä aiemmin. Toki naaraan hännänpää nyki ja katse harhaili kaukana takanani, mutta nuori oppilas ei enää liikahdellut samalla tavalla hermostuneesti kuin äsken.
”Minun mestarini on Hiilihammas”, kerroin rauhallisesti kääntäen samalla katseeni leirin pääaukiolla oleviin kissoihin. Yritin etsiä soturin tabbykuvioista turkkia, mutta turhaan. Arvelin hänen olevan joko pentutarhalla pentujensa luona tai klaaninvanhimpien pesällä vanhempiaan tervehtimässä.
Sen sijaan katseeni pysähtyi valkoturkkiseen kissaan, joka istui yksin piikkihernetunnelin liepeillä. Väärävarjo istui ryhdikkäästi ja seurasi sivusta muiden touhuja.
”Tuolla on minun isäni, Väärävarjo”, käänsin keskustelun sulavasti pois mestareista, kun viitoin katseellani valkeaa soturia. Sivusilmälläni huomasin, kuinka Pilvitassun pää kääntyi hänen alkaessa etsimään tarkoittamaani kissaa. Mitä ilmeisemmin Pilvitassu näki hänet, sillä oppilaan pää teki pienen nyökkäyksen.
Painostava hiljaisuus laski taas yllemme. Yritin etsiä järkevää puheenaihetta, mutta se tuntui vaikealta. Jossain välissä aurinko katosi pilven taakse, ja ilma muuttui harmaaksi. Tummat, valtavat pilvet saavuttaisivat pian myös Eloklaanin leirin. Hiljaisuus ei vaivannut minua, mutta Pilvitassu alkoi taas liikahdella hermostuneesti. Käänsin rauhallisesti katseeni naarasta kohti.
”Oletko sinä päässyt vielä veteen?” kysyin kohteliaasti. En ollut ihan varma, missä kohtaa toiset mestarit pitivät oppilailleen ensimmäiset uintiharjoitukset. Uiminen ylipäätään jakoi mielipiteitä melko rankasti, sillä osa ei pitänyt taitoa lainkaan tarpeellisena. En minäkään mikään vesipeto ollut, mutta mielestäni uintitaito oli ihan hyvä osata. Sen avulla pelastuisi henki jos toinenkin.

//Pilvi?
// 240 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Omenahuuman olemus oli huoleton ja varma – punaruskea soturitar näytti tehneen päätöksensä, hän lähtisi mukaani matkalle kohti tuntematonta. En voinut sille mitään, että mieltäni kalvoi hento huoli, sillä alun alkaen en ollut halunnut asettaa ketään toista vaaraan korkealentoisten kuvitelmieni tähden, mutta samaan aikaan halusin luottaa hyväntuuliseen naaraaseen ja siihen, että tämä osasi tehdä itse omat päätöksensä. Tavallaan Omenahuuman vilpitön innokkuus oli jopa rohkaisevaa ja sai minutkin tuntemaan oloni määrätietoisemmaksi. Matkastamme tulisi varmasti kaikkien aikojen mahtavin seikkailu!
“Tämä oli hyvin mielenkiintoinen keskustelu”, Omenahuuma tokaisi sitten ja venytteli. “Voisimme tavata useammin ja keskustella asiasta enemmän. On selvä juttu, ettemme me ole vielä lähdössä yhtään mihinkään, mutta ei suunnittelusta haittaakaan ole, vai mitä?”
Seurasin soturittaren katsetta oppilaiden pesän edustalla istuskelevaan Pilvitassuun. Vaitonainen valkeaturkkinen naaras oli saanut oppilasnimensä joitakin päiviä aikaisemmin ja minusta oli tullut hänen mestarinsa. Olin säikähtänyt uutista pahanpäiväisesti, ajatella nyt, että minun tulisi osata siirtää vaatimattomat taitoni jollekin nuorelle kissalle. Yllätyksestä selvittyäni olin kuitenkin alkanut nähdä asian valoisan puolen ja päättänyt yrittää tehdä parhaani. Halusin kertoa Pilvitassulle kaiken minkä tiesin ja auttaa hänet hyvään alkuun.
Nyökkäsin, olin Omenahuuman kanssa samaa mieltä, ettemme voisi lähteä vielä.
“Ei, suunnittelemisesta ei ole koskaan haittaa”, myötäilin ja kampesin soturittaren tavoin seisomaa. Haukottelin ja venyttelin antaumuksellisesti, mikä tuntui mahtavalta pitkän paikallaan oleskelun jälkeen. “Meidän täytyy ehdottomasti puhua lisää jokin päivä.”
Samassa leirin suuaukolta alkoi kuulua kovaa kahinaa ja katseeni osui partioon, joka oli juuri putkahtanut piikkihernetunnelista aukiolle. Panin merkille Omenahuuman katsovan pitkään ja hieman haikeasti joukkion mukana saapunutta Kirpputäplää, joka näytti tervehtivän naarasta.
“Onko hän ystäväsi?” kysäisin varovasti ja viittasin kohti pientä mustavalkoista kollia. Yhtäkkiä minusta tuntui pahalta. Halusin, että Omenahuuma harkitsisi vielä kerran tarkkaan, sillä mikäli hän aikoisi pysyä päätöksessään ja lähteä mukaani, hän joutuisi jättämään taakseen aivan kaiken. Samaan aikaan minua kuitenkin pelotti, että naaras perääntyisi ja minun pitäisi sittenkin lähteä matkalle yksin.

// Omena?
// 298 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ymmärsin hyvin Mahlahallan huolen, etenkin kun koin pystyväni jakamaan samat ajatukset hänen kanssaan. Kohtaaminen Aaltotassun kanssa ei ollut sujunut aivan toivotulla tavalla: Mahlahalla oli maininnut Karhumyrskyn, jonka Aaltotassu ei ollut tiennyt olevan verisukulaisensa. Tämä tieto oli ajanut nuoren naaraan varmastikin suureen päänsisäiseen kamppailuun, mikä oli hyvin huolestuttavaa, kun otettiin huomioon, minkälaisissa olosuhteissa Karhumyrskystä oli tullut mielipuoli salamurhaaja. En tahtonut sisarelleni samaa kohtaloa.
”Ei se ollut sinun syytäsi”, tyynnyttelin ystävääni, joka katsoi minua vihreissä silmissään pelokas katse. ”Mikäli Kuolonklaaniin syntyy lisää hulluja, eloklaanivastaisia kissoja, se on Kuolonklaanin oma ongelma. Itsepä se yrittää haudata menneitä hirveyksiä valheilla ja puhumattomuudella.”
”Niin, aivan totta.” Mahlahalla näytti vähän helpottuneemmalta, mutta aavistelin, että asia vaivasi häntä yhä. Niin se kyllä vaivasi minuakin, enkä olisi halunnut jättää sitä tähän. Jos Aaltotassu saisi käännytettyä Kuolonklaanissa muitakin siihen uskoon, että eloklaanilaiset olivat syypäänä heidän ongelmiinsa, saattaisi syttyä täysimittainen sota, jossa verenvuodatukselta ei vältyttäisi.
”Aaltotassu muistuttaa kyllä pelottavan paljon Karhumyrskyä ulkoiselta olemukseltaan”, sanoin sitten vakavampana. ”Jos hänen mielensä on yhtä helposti horjuvaa sorttia kuin Karhumyrskyllä, siitä saattaa koitua ongelmia kummallekin klaanille. Mieti nyt, miten paljon tuhoa ja epäjärjestystä Karhumyrsky yksinään sai aikaan!”
Mahlahalla eittämättä tiesi sen. Olihan hän ollut yksi niistä Karhumyrskyn hyväuskoisista uhreista, joita kolli oli vetänyt nenästä niin kauan kuin eli. Salama valaisi jälleen taivaan. Maa järähteli tassujemme alle, ja hetken ajan näytti siltä, kuin olisimme olleet maailmanlopun keskellä. Salamanisku oli osunut johonkin lähelle maahan. Katsoimme Mahlahallan kanssa toisiamme pelokkaina.

//Mahla?
// 232 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aaltotassua huudettiin, ja oppilas kääntyi vaivihkaa ympäri. Hän jätti meidät kaksin saatesanoilla, ettei tämä jäisi tähän.
Katsoin Lauhalaukkaa vakavailmeisenä. Kuolonklaanissa tosiaankin jätettiin puhumatta vaikeista asioista. Olin aidosti yllättynyt, ettei Aaltotassu ollut tiennyt verisiteestään Karhumyrskyyn. Tunsin suuren vesipisaran putoavan kuonolleni. Ravistelin päätäni inhoten, kun taivaalta alkoi putoilla pisaroita holtittomasti sinne tänne.
”Tule, etsitään jostain sateensuoja”, sanoin Lauhalaukalle, eikä kolli ollut ideaa vastaan. Hän tiesi, miten paljon minä inhosin kastumista. Lähdin oranssikirjavan kollin edellä kulkemaan kohti metsää. En vaivautunut väistelemään vesipisaroita, sillä tiesin sen olevan mahdotonta. Sade yltyi kaatosateeksi juuri, kun saavutimme metsänrajan.
”Tänne”, Lauhalaukka sanoi ja viittoi minut karhunvatukkapensaikon luokse. Tiheään kasvanut pensas oli selkeästi tuttu ystävälleni, joka löysi sisäänkäynnin hetkessä. Syöksyin hänen peräänsä hämärään, pesän kaltaisen pensaan alle. Ravistelin inhoten märkää turkkiani. Kuulin, kuinka ukkonen jylisi taas. Ääni oli voimakkaampi kuin aiemmin. Myrsky olisi pian yllämme.
”Voimme odottaa täällä sateen loppumista”, Lauhalaukka sanoi kurkkiessaan ulos karhunvatukkapensaan alta. Nyökyttelin päätäni ja aloin nuolla turkkiani puhtaaksi. Onnekseni pensaan sisälle ei juurikaan päässyt vettä, ainakaan vielä.
”Synnytinköhän minä Aaltotassussa vielä suurempaa vihaa sinua ja Eloklaania kohtaan?” kysyin varovasti Lauhalaukalta. Soturi kääntyi katsomaan minua, ja samalla kirkas valo täytti koko pesän. Kirkkaus kesti vain hetken, ja sitä seurasi taas taivaan kovaääninen mylvintä.
”Minä oikeasti luulin, että Aaltotassu tiesi Karhumyrskystä ja heidän sukulaisuudestaan. Mutta näitkö hänen silmät? Meinasin kuolla pelosta, kun katsoin niitä ensimmäisen kerran!” totesin jännittyneellä äänellä. Edelleen ajatus Aaltotassun pistävän oransseista silmistä sai karvani nousemaan pystyyn.

//Lauha?
// 233 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä meni Tuulitassun kutsumana katsomaan, kuka epäonninen tällä kertaa oli onnistunut ruhjomaan itsensä. Kuitenkin, kun hän näki pesässä varsin hyvinvoivan ja energisen Laventelipennun, hän rentoutui. Väärä hälytys.
Pentu hyöri ja pyöri hänen ympärillään innokkaasti, yrittäen selvästikin osoittaa, ettei tätä sattunut mihinkään. Leimusilmä katsoi huvittuneena, miten naaras lysähti istumaan takamukselleen kaiken sen hyppimisen ja pomppimisen jälkeen ja kysyi, oliko hänessä mitään vikana.
Leimusilmä pudisteli päätään. ”Olet terve kuin mikä.”
”Sitähän minäkin.” Laventelipentu hymyili pirteästi. Sitten hänen katseensa siirtyi Tuulitassuun, joka katseli heitä omalta paikaltaan kiinnostuneen oloisena. ”Miksi tuo on täällä?”
”Tuulitassu venäytti käpälänsä harjoituksissa. Hän on täällä pari päivää, kunnes vamma on kunnolla parantunut”, parantajaoppilas selitti maltillisesti. Pienen pennun innokkuus muistutti häntä hänestä itsestään. Hän oli ollut itse aivan samanlainen pienempänä – tarmokas ja äärimmäisen puhelias.
Laventelipentu tuijotti Tuulitassua hetken, mutta hänen huomionsa siirtyi hyvin pian takaisin Leimusilmään. Leimusilmä istahti itsekin alas ja nappasi samalla hampaillaan turkkiinsa tarttuneen lehden pois.
”Mitä sinä muuten teet täällä aivan yksinään? Eikö Minttuliekki kaipaile sinua pentutarhalla?” hän kysyi pennulta.
Laventelipennun lyhyt häntä huiski ilmaa. ”Pentutarhalla oli tylsää, ja emo antoi minun tulla ulos tutkimaan leiriä, kunhan en ole soturien tiellä. Etkä sinä minun tietääkseni ole soturi, joten sittenhän minä en ole kenenkään tiellä, kun olen täällä sinun kanssasi.”
”Vai niin. Niinhän se sitten varmaan onkin”, Leimusilmä mutisi mukamas vakavissaan, mutta hänen kasvoilleen pyrkivää hymyä hän ei kyennyt peittämään.
Ulkoa kuuluva ääni sai Leimusilmän korvat valpastumaan. Hän nousi ylös ja tassutti Laventelipentu tiiviisti vanavedessään seuraten parantajan pesän suuaukolle, josta hän työnsi päänsä pihalle. Raskas vesipisara tipahti hänen kuonolleen, eikä se ollut yksin, vaan sitä seurasi joukko muita. Hetkessä aukion ylle oli auennut kuin taivaallinen vesiputous, joka hakkasi pesien kattoja ja muutti leiriaukion maan mutaiseksi liejuksi. Kauempana jyrisi ukkonen, mikä aiheutti Leimusilmällä kauhean päänsäryn.
”Näyttää siltä, että olemme jumissa täällä, kunnes myrsky laantuu”, hän totesi viereensä tulleelle Laventelipennulle, joka töllisteli ulos silmät suurina.

//Laventeli?
//305 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Haukottelin makeasti samalla seuratessani, kuinka sisareni pelasi sammalpallolla Ampiaispennun ja Kultapennun kanssa. Olin vasta hetki sitten herännyt pikku uniltani, eikä minua huvittanut juuri sillä hetkellä mennä pelaamaan toisten kanssa. Halusin tehdä jotain muuta kivaa! Sammalpallot lentelivät hyvin useasti pentutarhan nurkasta toiseen ties kenen toimesta, joten välillä teki mieli tehdä jotain muutakin. Oikeastaan pentutarhan jännittävin tapahtuma oli nykyään se, kun oppilaat toivat meille pesälle tuoresaalista ja samalla näyttivät harjoituksissa oppimiaan uusia liikkeitä. Odotin kovasti sitä, että pääsisin Talvikkipennun kanssa harjoituksiin ja tekemään muuta mukavaa sitten oppilaana! Siitä tulisi niin jännittävää!
Kampesin itseni hieman kankeasti neljälle tassulle ja venyttelin raajojani siten, miten olin nähnyt muidenkin tekevän nokosten jälkeen. Se oli muodostunut tavaksi. Oikaistuani selkääni ja jalkojani hipsuttelin emoni luokse.
“Saanhan käydä nopeasti leirissä?” kysyin ja kallistin aavistuksen kysyvästi päätäni. Minttuliekki nosti katseensa Talvikkipennusta, jonka leikkiä tämä oli seurannut, ja kääntyi katsomaan suuntaani.
“Totta kai”, emoni vastasi myöntyvästi. Lähdin jo tassuttelemaan kohti pentutarhan uloskäyntiä, kun Minttuliekki vielä huikkasi jotain perääni. “Muista pysytellä pois soturien tieltä.”
“Muistan!” hihkaisin ja sujahdin mahdollisimman huomaamattomasti ulos pesästä. En halunnut, että saisin taas perääni kunnon lauman muista. Nyt minulla oli tilaisuus olla rauhassa! Katselin ympärilleni ja lähdin määrätietoisesti eteenpäin. Sotureita, joita olin alkanut jo hiljalleen tuntemaan nimeltä, tuli vastaan puolelta ja toiselta, ja monella tuntui olevan jonnekin kiire. Pää meni ihan pyörälle tuollaisesta hälinästä! Mielestäni oli niin kovin mielenkiintoista katsoa, mitä kaikki tekivät leirissä. Kaikista jännittävintä oli kuitenkin se, miten yleensä aina vähän väliä kissa katosi leirin uloskäyntiin ja sitten joku palasi leiriin takaisin. Miten julmaa oli, etten minä päässyt katsomaan sitä, minne kaikki katosivat!
Meille oli jo aikaa sitten esitelty leiriä ja sen pesiä sekä eloklaanilaisia ylipäätään. Leiri oli siitä huolimatta kiinnostavaa tutkittavaa, varsinkin pentutarhan ahtauden jälkeen. Tassuttelin seuraavaksi soturien pesän suuaukolle ja harkitsin astumista sisään. Minun olisi niin tehnyt mieli astella sisälle. Takaraivossani kaikui kuitenkin Minttuliekin sanat, jonka vuoksi jouduin perääntymään, kun eräs soturi työntyi ohitse ja kipaisi tuoresaaliskasalle. Hymähtäen pyörähdin ympäri ja katselin puolelta toiselle. Leiri oli huomattavasti hauskempi leikkipaikka muiden kanssa, mitä yksin. Tylsäähän tässä oli.
Huomasin kuinka Eloklaanin parantaja – hänet oli helppo tunnistaa, sillä Liljatuuli oli isäni sisarus – tassutti ulos pesästä. Kun hän oli kadonnut kauemmas ryntäsin niin lujaa suuaukolle kuin tassuistani vain pääsin ja astelin muitta mutkitta sisälle. Olin käynyt pesällä aikaisemmikin, joten tiesin minne astelin. Eteeni avautui sairasaukio, jossa tälläkin hetkellä makoili tummanharmaa oppilaskolli. Hän nosti harmaansinisen katseensa minuun.
“Leimusilmä! Täällä taitaa olla sinulle potilas”, oppilas naukui irrottamatta katsettaan minusta. Hän selvästi mittaili minua katseellaan ja yritti selvittää olinko mahdollisesti astunut tikun päälle tai nyrjäyttänyt jonkin neljästä raajastani. Leimusilmä asteli, muistaakseni yrttivarastoksi kutsutusta paikasta, ripeästi luoksemme.
“Minä olen ihan terve!” hihkaisin ensimmäisenä ja vilkaisin muka tuimasti vuoteella makaavaa oppilasta ja osoitin hänen suuntaansa hännälläni. “Tuo sen sijaan tarvitsisi jotain rauhoittavia yrttejä.”
Loikin pari kertaa ympäri mustavalkoisen kollin edessä näyttääkseni, että minun tassuni pelasivat vallan mainiosti.
“Näetkö? Vai onko minussa muka jotain vikana?” kysyin samalla istahtaen alas. Kaipa Leimusilmä saisi nyt kelvata siihen asti seuraksi, kunnes palaisin takaisin pentutovereideni pariin.

// Leimu?
// 488 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Kollin istahdettua viereeni tunsin käyväni vain rauhattomammaksi. Yritin yhä olla näyttämättä sitä mahdollisimman paljon, mutta siitäkin huolimatta kehoni ja raajani liikahtelivat toisinaan levottomuuden liikkeitä. Ahdistus poltti vatsaani ja rintaani, joka vei ruokahaluni. Hiljaisuus oli epämiellyttävällä tavalla syvä, muut tuntuivat hälvenevän ympäriltämme, leiri hiljeni. Kolli lieni odottavan minun avaavan keskustelun, jotain, jota olin nimenomaan pelännyt hänen tekevän. Minä en nimittäin kykenisi aloittamaan keskustelua. Se ei vain jotenkin tullut minulta, en tiennyt, miten se tapahtuisi. Pääni vilisi sanoja, mutta ne joko kuin silmänräpäyksestä vääristyivät tuntemattomiksi, merkityksettömiksi lörpötyksiksi päässäni, tai eivät vain soveltuneet keskustelun aloittavaksi ainekseksi. Se turhautti minua, se oli osasyy sille, miksi suorastaan inhosin toisten seuraa.

Saaliin jälkimaku muuttui kitkeräksi, saastuneeksi suussani, paniikki muhi sisälläni. Juuri ennen kuin olisin varmasti räjähtänyt, villiintynyt tyystin ja rynninyt ulos leiristä, kolli otti viimein tilanteesta ohjakset:
“En tiedä oletko kuullut nimeäni, mutta minä olen Pohjatassu.”
Siinä se tuli. Tunsin jälleen hengittäväni. Jälleen olin palannut muiden maailmaan, meidän maailmaan. Haukkasin saaliistani palan.
“Sinun nimesihän on Pilvitassu, eikö niin?”
Nyökkäsin. Olihan se, muistaakseni.

Pohjatassuksi esittäytynyt kolli ei vieläkään ilmehtinyt, mutta hänen äänensä välitti hänen ilmeisistä aikeistaan kaiken tarpeellisen tiedon. Keskustelu ei vieläkään edennyt mitenkään sulaen, mutta hieman kömpelökin ja sisältököyhempikin puheenparsi oli äskeistä, kiusallisen vaiteliaisuuden rotkoa parempi. Yritin vielä kasata ajatuksiani ja itseäni puhumista varten, kun Pohjatassu jo ennätti ottaa oppilasmenoni puheeksi. Hän kysyi Harhamietteestä, millainen mestari hän oli. Pohjatassu katsahti minuun sivusilmällä. Tämäkin kysymys tullessaan yllätti minut, vaikka ennakoinkin jonkun ehkä kysyvän siitä minulta jotain. Siihen meni jälleen hetki, mutta kohautin lapojani, ja käännyin katsomaan Pohjatassua:
“Ihan okei. En ole vielä paljoa hänen kanssaan ollut, mutta hän on mielenkiintoinen mentori.”
Pohjatassun katse kävi taas minussa, hän näytti nyökkäävän hyväksyvästi.
//Pohja?
273 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin aika varma siitä, mistä ketusta Aaltotassuksi esittäytynyt naaraskissa oli puhunut. Jokin aika sitten olin ollut partiossa, joka oli häätänyt ketun pois Eloklaanin reviiriltä. Kaikki täsmäsi Aaltotassun tarinaan.
Kettu oli paennut nimenomaan Kuolonklaanin reviirille, mutta partion johdossa ollut Okraviiksi oli päättänyt, ettemme seuraisi sitä. Siinä hetkessä ajatus oli ollut ihan hyvä. Emme halunneet ylittää rajaa, ellei oikeasti ollut kyse elämästä ja kuolemasta. Silloin emme tienneet, että ketun pakeneminen Kuolonklaanin reviirille oli johtanut kenenkään kuolemaan.
”Siitä on jo jonkin verran aikaa, kun yksi partioista yritti ajaa kettua eteläiselle rajalle, mutta se vaihtoi yllättäen suuntaa ja juoksi Kuolonklaanin reviirille. Partio ei voinut tehdä mitään, koska pelkäsi Kuolonklaanin reaktiota rajan ylittämiseen”, kerroin jättäen mainitsematta sen, että olin itse ollut mukana kyseisessä partiossa. Aaltotassun ei tarvinnut tietää sitä, sillä se olisi saattanut aiheuttaa oppilaassa entistä suurempaa vihaa. Tilanne täytyi pitää niin rauhallisena kuin vain voi.
Katseeni kääntyi taivaalle. Tummanpuhuvat pilvet olivat liikkuneet nopeasti auringon eteen ja peittivät sen valon alleen. Koko maisema hämärtyi hetkessä.
”Taitaa alkaa satamaan”, sanoin rauhallisella äänellä kääntäen katseeni Lauhalaukan kautta Aaltotassuun. Myös punaruskea oppilas oli kääntänyt katseensa tummalle taivaalle. Kun naaras ei katsonut minua, oloni oli paljon rauhallisempi. Sisälläni vallitsi tyyneys, joten päätin ottaa siitä kaiken irti ja yrittää puhua järkeä Aaltotassulle, vaikka olinkin luvannut itselleni olla puuttumatta tähän.
”Kuule Aaltotassu, minä luulen, että sinä olet ihan fiksu kissa. Älä anna vihalle valtaa, niin kuin veljellesi kävi. Jos alat hautomaan kostoa Eloklaania kohtaan, sinulle käy pian niin kuin Karhumyrskylle. Et kai tahdo, että sinut tullaan muistamaan kissana, joka tahrasi oman klaaninsa ja sukunsa maineen?” kysyin. Aaltotassu laski oranssin katseensa minuun, ja vaikka se toikin mieleeni vain Karhumyrskyn, pakotin itseni pysymään rentona. Aaltotassu oli varmasti kuullut, millainen kohtalo Karhumyrskyllä oli ollut.

//Aalto?
// 280 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Edessäni seisoi nyt kissa, joka jakoi kanssani saman veren. Hän oli perinyt emomme pistävän oranssit silmät, joiden katse oli lähes yhtä läpitunkeva kuin Karhumyrskyn. Naaras silmäili minua arvioivasti, kuin olisi yrittänyt löytää minusta jonkin heikkouden, jota olisi voinut hyödyntää.
Lähestyin nuorta kissaa askeleen verran, pitäen huolen siitä, etten vahingossakaan ylittänyt rajaa. Kuolonklaanilaiset – mukaan lukien siskoni – voisivat käyttää sitä Eloklaania vastaan, mikä ei tullut kuuloon. En aikonut saattaa klaanitovereitani vaaraan henkilökohtaisten asioideni tähden.
”Otan osaa”, olivat ensimmäiset sanat, jotka suustani pääsivät. Äänestäni oli kuultavissa, miten paljon Ruostekukan kuolema minua kosketti, ja myös siskoni vaikutti huomaavan sen.
Hänen häntänsä heilahti vähäsen vasemmalle. ”Kuin myös.”
Seisoimme hetken hiljaa, tuijotellen kumpikin toinen toistamme. Oli vaikea sanoa, mitä naaraan päässä liikkui. Hänen asentonsa kieli varauksellisesta suhtautumisesta minua ja ystävääni kohtaan, mutta hänen ilmeensä oli utelias.
”Mikä sinun nimesi on?” kysyin lopulta, kun tajusin, että kunnon esittäytyminen oli jäänyt väliin. Naaras epäröi. Lihakset värähtelivät tämän turkin alla levottomasti.
”Aaltotassu”, tämä vastasi. Nimen kuuleminen sai minut hymyilemään hieman. Aaltotassu – se oli minusta kaunis nimi ja sopi hyvin sisaren aaltoilevaan turkkiin. Hän oli siis vasta oppilas.
”Saisitkohan sinä vaellella täällä aivan yksinäsi?” Kysymys oli uhkarohkea. Huomasin Aaltotassun ilmeen tiukkenevan heti sen kysyttyäni, ja hänen hännänpäänsä nyki närkästyneesti.
”Se ei ole sinun asiasi, eloklaanilainen”, viimeisen sanan painotus oli kaiketi tarkoitettu loukkaukseksi. Aistin Mahlahallan liikahtavan takanani hermostuneesti.
”Ei niin. Mietin vain, että mahdatkohan joutua ongelmiin, jos sinut löydetään läheltä Eloklaanin rajaa ilman mestariasi ja kahden eloklaanilaisen seurasta.”
Aaltotassun silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi. ”Kuten jo sanoin, se ei ole sinun asiasi. Halusin vain nähdä sen kurjan petturin, jota jotkut nimittävät Ruostekukan pojaksi.”
Sanat osuivat ja upposivat. Kieltämättä asia varmasti nähtiin kuolonklaanilaisten silmin niin, että minä itse henkilökohtaisesti olin päättänyt kääntää selkäni synnyinklaanilleni ja loikata Eloklaaniin.
”On täysin teidän syytänne, että emo on nyt kuollut”, Aaltotassu jatkoi syyttävästi. Hänen kyntensä pureutuivat pehmeään maahan, aivan kuin hän olisi yrittänyt pidätellä itseään hyökkäämästä kimppuumme.
”Minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä tarkoitat”, sanoin yrittäen kuulostaa mahdollisimman tyyneltä, vaikka päässäni vilisi lukemattomia kysymyksiä. Naaraan syytös oli raskas, mutta tuskin täysin perusteetonkaan. Tai ainakin niin halusin uskoa.
”Teidän partionne ajoi ketun suoraan meidän partiomme päälle, ja kaksi urheaa soturia menetti henkensä siinä yhteenotossa, kun eloklaanilaiset täysin vahingoittumattomina livistivät paikalta!” Aaltotassun ääni kohosi uhkaavaksi urinaksi. Selkäkarvat pystyssä hän lähestyi rajaa, niin että lopulta meidän välillämme oli enää vain vajaa hännänmitta. Tunsin hänen kiihtyneen hengityksensä puhaltavan kasvoilleni.
”He eivät varmaankaan nähneet teitä”, yritin puolustella, mutta se oli vaikeaa, sillä minulla ei ollut minkäänlaista tietoa mistään ketusta alueellamme. Käännyin Mahlahallan puoleen. ”Missä välissä reviirillämme on muka ehtinyt pyöriä kettu?”

//Mahla?
//419 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Jännittynein askelin kuljin Lauhalaukan rinnalla kohti Kuolonklaanin rajaa. Koin tarpeelliseksi vilkuilla ympärillemme jatkuvasti siltä varalta, että eloklaanilaisia sattuisi olemaan lähistöllä. Tuleva kohtaaminen kuolonklaanilaisnaaraan kanssa olisi vaikea selittää klaanitovereillemme, etenkin jos he kuulisivat hänen olevan Lauhalaukan sisko. Tai en tiedä, ehkä Mesitähti uskoisi kertomuksemme, mutta Punatähti takuulla pitäisi kaikkea sanomaamme valheena.
Ravistin pois päästäni turhat ajatukset ja keskityin tähän hetkeen. Ketään ei näkynyt lähimailla, joten olimme toistaiseksi turvassa. Toivoin, että Lauhalaukka osaisi puhua sisarelleen niin, että tämä päättäisi hylätä vihansa eloklaanilaisia kohtaan. Sekin oli liikaa, että edes yksi kissa tunsi sokaisevaa vihaa toista klaania kohtaan. Se viha saattaisi paisua niin suureksi, että pian se tavoittaisi yhä useammat ja useammat kuolonklaanilaiset. Koin, että oli minun velvollisuuteni yrittää saada kuolonklaanilainen rauhoittumaan.
Vilkaisin Lauhalaukkaa, joka oli suunnannut katseensa kauas eteenpäin, jossa Kuolonklaanin reviiri häämötti. Oranssinkirjava soturi vaikutti mietteliäältä. Olin varma, että Ruostekukan kuolema oli aiheuttanut ystävässäni jonkinmoisen surun tunteen. Minä säälin Lauhalaukkaa ja olisin halunnut sanoa jotakin lohduttavaa, mutten tiennyt mitä sanoa.
Kun saavutimme rajan, etsin katseellani punaruskeaa turkkia.
”Oletko sinä täällä?” esitin uhkarohkean kysymyksen vaikka tiesin, että lähistöllä saattoi olla muitakin kuolonklaanilaisia.
Rajan tuntumassa olevan pensaan oksat liikahtivat, kun punaruskea kissa asteli esiin. Tuon pistävän oranssit silmät pureutuivat heti Lauhalaukkaan.
”Tässä on sinun veljesi, Lauhalaukka”, esittelin kollin naaraalle, jonka nimeä en edelleenkään tiennyt. Kuolonklaanilainen asteli rajalle ja istui alas, yhä silmäillen Lauhalaukkaa. Päätin olla puuttumatta tähän keskusteluun enempää. Uskoin, että Lauhalaukka onnistuisi puhumaan järkeä omalle siskolleen.

//Lauha tai Aalto?
// 233 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Olin kyllä harjoitellut jo joitain liikkeitä oppilaiden kanssa, mutta huonolla menestyksellä. Oppilaat olivat sanoneet, etten ollut tarpeeksi varma enkä rohkea liikkeissäni; en koskaan voittanutkaan leikkimielisiä tappeluitamme. En odottanut ollenkaan sitä osaa soturikoulutuksesta. En halunnut joutua taistelemaan, halusin vain saalistaa ja pitää klaanini hengissä sillä tavoin.
”En usko, että olisin kovin hyvä opettaja, en nimittäin osaa niitä liikkeitä itsekään”, naukaisin hymyillen ja pienemmät pennut kiinnittivät taas huomionsa minuun. ”Sammalpallossakin voitte oppia tärkeitä asioita. Ketteryyttä ja hahmotuskykyä. Pelataan mieluummin sitä.”
Talvikkipentu oli jo valmiina leikkiin, hänen häntänsä kiemurteli ilmassa kärsimättömänä. Katsahdin Ampiaispentuun; kollipentu olisi ehkä halunnut harjoitella taistelua, mutta minua ei ollenkaan huvittanut nolata itseäni hänen edessään. Otin paikkani Talvikkipentua vastapäätä, väläyttäen tälle lempeän hymyn, ja Ampiaispennunkin oli pakko astella lähtöasemiin. Kahden kissan joukkue oli suuri etu, sillä näin he pystyivät peittämään suuremman alueen. Kuten Ampiaispentu oli sanonut, olin kuitenkin kokeneempi pelaaja. Lisäksi olin suurempi kooltani, vaikka kaksikko saavuttikin minua hyvään tahtiin.
”Oletteko valmiita?” kysyin vastustajiltani, jotka näyttivät jo huvittavan keskittyneiltä. Ampiaispentu ja Talvikkipentu nyökyttelivät, joten heitin pallon peliin tähdäten heidän väliinsä. Se oli hankala kohde; jos yhteistyö joukkueessa ei pelannut, molemmat saattaisivat syöksyä pallon perään ja törmätä toisiinsa.

//Ampiainen, Talvikki?
//187 sanaa