Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tunsin ystäväni niin hyvin, että kun näin hänen väkinäisen näköisen hymynsä, aavistelin jotakin olevan meneillään. Mahlahalla sanoi vievänsä minut kävelylle ja että hänellä oli tärkeää asiaa. Minä tietenkin lähdin hänen mukaansa empimättä. Jos asia oli tärkeä, en halunnut viivytellä sitä.
Ulos leiristä päästyämme Mahlahalla otti suunnaksi Kuolonklaanin rajan. Alkuun en epäillyt mitään, mutta mitä lähemmäksi me tulimme rajaa, aistin Mahlahallan levottomuuden kasvavan. Jossain vaiheessa matkaa kolli pysähtyi ja kääntyi kasvotusten kanssani.
”Olin aiemmin kävelemässä lähellä Kuolonklaanin rajaan, kun törmäsin erääseen kuolonklaanilaiseen”, Mahlahalla aloitti. Hän vilkuili selkänsä ylitse Kuolonklaanin reviirin suuntaan, jonne ei ollut enää pitkä matka. ”Se kissa… Äh, menen vain suoraan asiaan, se kissa oli siskosi ja hän sanoi minulle, että emonne on kuollut.”
Valtaisan tyrmistyksen vallassa en osannut tehdä muuta kuin tuijottaa Mahlahallaa. Aivoni eivät kyenneet käsittelemään juuri vastaanottamaansa tietoa. Ruostekukkako oli kuollut? Miten? Milloin? Missä? Kysymykset vain tulvivat mieleeni, ja hetken ajan minun oli mahdotonta pysyä omien ajatusteni mukana. Mahlahalla katsoi minuun huolestuneena, ja tunsin hänen häntänsä hipaisevan kylkeäni lohduttavasti.
Toettuani alkujärkytyksestä sain puhekykyni takaisin. Tilalle tuli vihlova suru, jonka parhaani mukaan yritin kätkeä ystävältäni, vaikka tiesin sen hyödyttömäksi.
Yritin niellä pois kurkkuuni noussutta palaa, mutta se ei liikkunut kumpaankaan suuntaan.
”Tuliko siskoni kertomaan sen sinulle varta vasten?” kysyin hieman epäuskoisena, ja Mahlahalla pudisteli päätään kieltämisen merkiksi.
”Ei. Satuin vain törmäämään häneen rajalla, enkä aluksi edes tiennyt hänen olevan sinun siskosi. Kun hän sitten alkoi räyhätä siitä, miten oli eloklaanilaisten syytä, että hänen emonsa Ruostekukka oli kuollut, yhdistin palat päässäni.” Mahlahalla liikahti hermostuneesti, aivan kuin olisi pelännyt jonkun kuuntelevan meitä. ”Lupasin hakea sinut paikalle, koska voisit kenties jakaa hänen kanssaan tuntemuksen emon menetyksestä. Hän kävi aika kuumana, enkä viitsinyt jäädä paikalle pitemmäksi aikaa.”
Ymmärsin hyvin ystäväni reaktion. Jos siskoni oli yhtään tullut emoomme, hän oli varmasti kiivas tapaus.
”Jatketaan matkaa”, sanoin sitten lopulta, kun olin vähän aikaa sulatellut äsken kuulemaani. Tieto Ruostekukan kuolemasta painoi raskaana kuin kivi sydänalassani, mutta samaan aikaan tunsin vatsassani kutkuttavan jännityksen, kun ajattelin sitä, miten tapaisin siskoni ensimmäistä kertaa.

//Mahla?
//326 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Huiskaisin hännälläni ilmaa vähättelevästi. Tiedostin kyllä matkan mahdollisesti – ellei jopa erittäin todennäköisesti – sisältyvät riskit, mutta uteliaisuuteni vei voiton mennen tullen. ”Olen minä. Onko elämä elämistä ollenkaan, jos ei välillä koettele vähän omia rajojaan?” virnistin kollille hyväntuulisesti.
Harhamiete näytti kovin ilahtuneelta, vaikka saatoinkin aistia, että häntä ehkä hieman huolestutti. Nousin seisomaan ja venytin selkääni pitkän paikallaan olemisen jälkeen, mikä oli taivaallinen tuntemus. Vilkaisin taivaalle, jossa suuret pilvilinnat olivat saaneet pinkihtävän sävyn illan laskeutuessa.
”Tämä oli hyvin mielenkiintoinen keskustelu”, tokaisin Harhamietteelle suupieliäni tyytyväisenä nuoleskellen. Kolli katsahti minuun, ja totesi olevansa samaa mieltä. ”Voisimme tavata useammin ja keskustella asiasta enemmän. On selvä juttu, ettemme me ole vielä lähdössä yhtään mihinkään” – katseeni käväisi oppilaiden pesän edustalla istuvassa Pilvitassussa, joka oli Harhamietteen uusi oppilas – ”mutta ei suunnittelusta haittaakaan ole, vai mitä?”
Huomasin näkökenttäni laidalla liikettä. Partio palasi juuri leiriin kierrokselta, ja heidän mukanaan näin olevan myös Kirpputäplän. Pieni mustavalkoinen kolli nosti häntänsä tervehdykseen huomatessaan minut, ja minä vastasin siihen yhtä pirteästi. Vasta nyt mieleeni nousi ensimmäisen kerran ajatus siitä, että jos lähtisin, en välttämättä enää ikinä näkisi Kirpputäplää. Se sai minut hieman ahdistuneeksi ja surulliseksikin, mutta aioin vielä keskustella asiasta kollin itsensä kanssa. Kenties tuo haluaisi tulla mukaamme, ja sitten meitä olisi tekemässä matkaa yhteensä kolme kissaa.

//Harha?
//202 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kuolonklaanilaisnaaraan pistävän oranssien silmien katse pysyi tiukasti minussa. Ajatukseni harhailivat Karhumyrskyyn. Oli ihan luonnollista, että Karhumyrskyllä ja tämän sisarpuolella oli samanväriset silmät. En voinut kuitenkaan olla ajattelematta sitä, että tämä punaruskea kissa saattoi kantaa sisällään samaa kieroutunutta pahuutta, joka Karhumyrskyllä oli ollut. Nyökkäsin ja lähdin perääntymään kauemmaksi Kuolonklaanin rajalta.
”Mene jonnekin piiloon, ettei kukaan näe sinua noin lähellä rajaa. Tuon Lauhalaukan tänne niin pian kuin vain voin”, lupasin ennen kuin käänsin selkäni kissalle. Se tuntui olevan valtava riski, sillä pelkäsin kuolonklaanilaisen hyökkäävän kimppuuni. Kiihdytin nopeasti vauhdin juoksuksi, enkä vilkaissut kertaakaan taakseni jäävää kissaa. Kaikki hänessä oli hälyttävää. Naaras oli luonut päässään Eloklaanista sellaisen kuvan, että olimme vihollisia. Verisukulaisuus Karhumyrskyn kanssa saattoi johtaa siihen, että naaras saisi samanlaisen pakkomielteen Eloklaanista kuin Karhumyrskyllä oli ollut Kuolonklaanin ulkopuolisista kissoista.
Minua heikotti, kun juoksin kohti metsänrajaa lujempaa kuin aikoihin. Rukoilin mielessäni Tähtiklaania, Lauhalaukan täytyi olla leirissä. En tiennyt, mitä kuolonklaanilaisnaaras olisi tuumannut, jos Lauhalaukka ei saapuisikaan hänen luokseen ennen auringonlaskua.
Hidastin tahtiani, kun leiri häämötti edessäni. Tasasin hengitykseni. Kukaan ei saisi epäillä mitään. Minä vain etsisin Lauhalaukan ja ottaisin hänet mukaani. Matkalla hän saisi kuulla siskostaan ja emonsa kuolemasta. Vai pitäisikö antaa kuolonklaanilaiselle mahdollisuus kertoa? Ei, se olisi varmasti huono idea. Punaturkkinen kissa varmasti kääntäisi asian niin, että hän loukkaisi Lauhalaukkaa, joka saattaisi syyttää emonsa kuolemasta itseään.
Pujahdin piikkihernetunneliin. Pääaukiolle päästyäni annoin katseeni kiertää täyden pääaukion ympäri. Aurinkohuipun hetki oli käsillä, joten Eloklaanin leiri oli täynnä kissoja. Lauhalaukan oranssi turkki löytyi helposti muiden seasta. Mahdollisimman rauhallisin askelin kävelin parhaan ystäväni luokse. Pakotin kasvoilleni väkinäisen virneen. Lauhalaukka osasi lukea minua niin hyvin, että se tuskin menisi hänelle läpi.
Oranssi kolli nosti kirkkaansinisen katseensa minuun heti, kun kuuli lähestyvät askeleeni. Ensin Lauhalaukka hymyili, mutta kun hän näki kasvoilleni pakotetun hymyn, hän vakavoitui.
”Onko kaikki hyvin?” soturi kysyi päätään kallistaen. Vilkaisin ystäväni vierellä olevaa Lumihiutaletta, joka Tähtiklaanin kiitos ymmärsi, että nyt oli oikea aika poistua. Naaras ilmoitti lähtevänsä jonnekin, ja katosi vähin äänin jonnekin kissajoukon sekaan.
”Tule, vien sinut kävelylle. Minulla on tärkeää asiaa”, sanoin antamatta kollille mahdollisuutta kieltäytyä. Käänsin hänelle selkäni ja lähdin kulkemaan kohti piikkihernetunnelia toivoen, että Lauhalaukka seuraisi.

//Lauha?
// 344 sana

Kirjoittaja: Elandra

Rentouttava kävelyretki Kuolonklaanin rajan tuntumaan oli muuttunut hetkessä, kun paikalle saapunut kuolonklaanilaisnaaras alkoi rähisemään. Hän syytti meitä – eli kaiketi eloklaanilaisia – emonsa ja toisen soturin menetyksestä. Yritin keksiä, mistä naaras puhui, mutta Eloklaanin ja Kuolonklaanin välillä ei ollut ollut minkäänlaisia kahakoita, joissa kukaan olisi kuollut.
”En ymmärrä, mistä sinä puhut”, vastasin niin rauhallisesti kuin vain saatoin, vilkaisten samalla olkani yli. Ketään ei näkynyt. Mikäli kuolonklaanilainen päättäisi hyökätä, uskoin voittavani hänet, mutta siinä olisi vasta selittelemistä klaanille, kun kukaan ei pääsisi todistamaan tilannetta. En halunnut ongelmia.
”Te ajoitte ketun Kuolonklaanin reviirille, ja se kettu tappoi minun emoni! Ruostekukka ei ansainnut kuolemaa”, punaruskea kissa sanoi. Hänen sanansa saivat minut sanattomaksi. Oliko Ruostekukka kuollut? En osannut sanoa mitään, koska palaset loksahtelivat yksitellen paikoilleen tehden minut entistä hämmentyneemmäksi. Seisoin vastakkain Lauhalaukan sisaren kanssa, ja heidän yhteinen emonsa oli kuollut. Tiesikö Lauhalaukka asiasta mitään? Ei takuulla, koska ei hän ollut maininnut asiasta sanallakaan. Yritin etsiä sanoja, jotka saisivat nuoren kissan rauhoittumaan, mutta niiden keksiminen oli mahdotonta. Pelkäsin, että mikä tahansa väärä sana loukkaisi kissaa ja saisi hänet entistä vihaisemmaksi.
Kylmät väreet kulkivat lävitseni, kun katsoin raivosta pihisevää naarasta suoraan tämän pistävän oransseihin silmiin. Katse pelotti minua ja sai minut kavahtamaan askeleen taaksepäin. Olin kohdannut samanlaisen katseen aiemminkin, kun olin katsonut Karhumyrskyä silmiin.
”Minä.. Minä voin tuoda luoksesi kissan, joka tuota noin-”, keskeytin lauseeni etsiessäni oikeita sanamuotoja, ”kissan, joka voi jakaa surusi. Voin tuoda tänne Ruostekukan pojan, La-Lauhalaukan. Niin. Lauhalaukka on Ruostekukan poika, hän on sinun veljesi, Eloklaanista, hän asuu täällä. Pysytään nyt vain ihan rauhallisina, jooko?”
Olisin halunnut hävetä silmät päästäni. Sulava, asiallinen puhe oli muuttunut sekavaksi ja takuulla vaikeasti ymmärrettäväksi. Kuolonklaanilaisnaaraan silmistä paistoi nyt hämmennys. Halusin juosta pois. Joko kissa ei ollut ymmärtänyt minua tai sitten hän ei tiennyt Lauhalaukasta. Nielaisin ja yritin hymyillä ystävällisesti, mutta onnistuin loihtimaan kasvoilleni vain epämiellyttävältä tuntuvan virneen. Niinpä palautin ilmeeni takaisin normaaliksi. Olisipa Lauhalaukka ollut täällä.

//Aalto?
// 307 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pohjatassu: 25kp! –

Hiilihammas: 10kp –

Mesitähti: 6kp –

Kultapentu: 9kp –

Ampiaispentu: 4kp –

Pilvitassu: 18kp –

Omenahuuma: 4kp –

Talvikkipentu: 6kp –

Harhamiete: 4kp –

Taivaslaulu: 16kp –

Kirjoittaja: Elandra

Istuin Pilvitassun vierelle ja laskin saaliini maahan, antaen naaraalle mahdollisuuden avata keskustelun. Nälkä kurni vatsassani, joten aloin syömään oravaa pienin suupaloin. Pilvitassu pysyi vaiti, joten syömisen lomassa päätin aloittaa keskustelun.
Nostin meripihkaisen katseeni valkeaan naaraaseen, joka ei totta puhuen vaikuttanut kovin onnelliselta siitä, että olin lyöttäytynyt hänen seuraansa. Mutta koska hän ei myöskään näyttänyt millään lailla vihaiselta, päätin edes yrittää jonkinlaista keskustelua. Kenties hän oli vain varautunut tuntemattomien seurassa.
”En tiedä oletko kuullut nimeäni, mutta minä olen Pohjatassu. Sinun nimesihän on Pilvitassu, eikö niin?” varmistin rauhallisella äänellä, mutta vakavailmeisenä. Tunteiden näyttäminen ilmeillä ja eleillä sai minut tuntemaan oloni epämukavaksi, joten oli helpompaa tehdä se sanoin. Toivoin, että ystävällinen ääneni kumosi vakavan ilmeen saaden uuden tuttavuuden ymmärtämään, että ihan aidosti tahdoin olla hänen seurassaan ja tutustua häneen. Pilvitassu oli juuri haukannut palan omasta saaliistaan, joten oppilas tyytyi nyökkäämään.
”Olin katsomassa sinun nimitystäsi”, kerroin yrittäen saada keskustelun etenemään, ”millainen Harhamiete on? En ole koskaan päässyt keskustelemaan hänen kanssaan.”
Kun olin päättänyt puheenvuoroni, haukkasin palan tuoresaaliista. Katsahdin sivusilmällä Pilvitassua. En halunnut hänen kokevan oloaan epämukavaksi seurassani. Päätin, että mikäli hän ei vastaisi kysymykseeni, luovuttaisin tällä kertaa ja vaihtaisin seuruetta.

//Pilvi?
// 186 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Oppilaselämä oli eittämättä kiireisempää, kuin mitä olin kuvitellut. Hyvä oli minun jo nyt niin sanoa, tuskin olin edes päässyt alkuun soturin opinnoissani.

Vaikka Harhamietteen opetus oli minusta sangen kiinnostavaa, vapaa-aika harjoituksista oli minulle yhä päivän parhainta aikaa. Kaikki oppilaat varmasti ajattelivat niin. Minulle kuitenkin vapaa-aika merkitsi omaa aikaa, minun aikaani. Minulla oli aikaa ajatella. Aikaa, mutta ennen kaikkea tilaa. Oppilaiden pesä oli täynnä kissoja, niin paljon, että vaikka siellä olisi hiiren hiljaista, siinä silti oli jotakin vaivaannuttavaa. En pystynyt täysin keskittymään, en pystynyt kuuntelemaan ajatuksiani; jotain, mitä minä tarvitsin voidakseni nukahtaa. Olin yhä sen tähden väsynyt. Tai sitten se oli uusi rutiini, jonka myötä pitkältä tuntunut päivä teki tehtävänsä. Mitä ikinä, väsytti.

Olin toivonut aterian auttavan asiaan. Näykin hiirtäni hitaasti, katselin muita. Keskityin enemmän tarkkailuun ja ajatuksiini, kuin syömiseen, mikä taisi väsyttää minua vielä enemmän. Äkkiä katseeni lukittui johonkin, joka näytti lähestyvän minua. Katsoin hänen lähestymistään. Luulin (ja toivoin) hänen menevän johonkin ohi tai pysähtyvän vain siihen, mutta tajusin lopulta hänen todella lähestyvän minua. Hän oli oppilas, kolli, tietty minua vanhempi. Valkea turkki, silmät meripihkaa, joita kumpaakin reunustivat karvapeitteessä jokin jännä kuviointi. Jos olisin tuntenut hänet, olisin heti tiennyt hänen nimensä, mutta koska en tuntenut, päässäni eivät soineet kellot.

Hän pysähtyi hyvän matkan päähän minusta, ja pudotti kantamansa oravan. Sitten hän esitti minulle asiansa, kysyi lupaa liittyä seuraani. Siristin silmiäni. Tuumin ehkä vähä turhankin pitkään, sanoisinko sen, mitä ajattelin, vai sen, mikä ehkä olisi järkevämpi sanoa, ottaen huomioon yleiset maneerit. Minä olin ajatusta vastaan, erittäin vastaan, mutta sopisiko olla töykeäkään? Punnitsin katseellani kollia. Hänen ilmeensä oli odottava, mutta totinen. Sanat “saanko liittyä seuraasi” tulivat suusta ulos sujuvasti, kuin hän olisi harjoitellut tällaista hetkeä varten koko ikänsä.

Annoin lopulta itselleni periksi, huiskautin rauhallisesti häntääni, avasin silmiäni hieman säyseämpään katseeseen, ja äänessäni kirahti todellisuudesta täysin vieraantunut energisyys, kun lopulta vastasin:
“Mikä ettei.”
Kolli nyökkäsi, nosti maasta oravansa, ja asteli luokseni. Vatsassani tuntui epämiellyttävä muljahdus, mutta yritin olla välittämättä siitä.
Jos hän odotti minun kantavan tätä keskustelua, antaisin hänelle köniin (vaikka häviäisinkin olemattomilla taistelutaidoillani), sillä minulla ei ollut hajuakaan, mitä minun piti hänelle seuraavaksi sanoa. Miksi hän edes oli tullut luokseni, kun emme me minun tietääkseni tunteneet toisiamme?

//Pohja?
355 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Lähdön päivä oli viimein koittanut. Hetki muistutti minua kaukaisesta tapahtumasta, siitä kun olin jättänyt Kuolonklaanin taakse aikoinani. Ilmassa oli havaittavissa se sama haikeus ja sen takaa pilkistävä odotus siitä, että pian olisimme vapaita. Ehkä se kaikki oli vain päässäni, mutta tuntui siltä, kuin maailman värit olisivat tänään olleet haaleammat ja pilvet synkempiä, enteillen symbolista kaatosadetta. Kun se huuhtoisi kaiken perässämme, jättäisimme klaanielämän taaksemme lopullisesti.
Kaikista vaikeinta lähdössä oli minulle tärkeiden kissojen hyvästely. Olin aina luullut, ettei minun tarvitsisi enää koskaan jättää isääni tai ystäviäni taakse. Nyt sen aika oli kuitenkin taas koittanut ja sydämeni tuntui raskaammalta kuin yleensä. Mieleeni piirtyi kuva aukiolla istuvasta tummanruskeasta naaraasta viimeisenä näkynäni Kuolonklaanin leirin taakse jättäessäni. Emme olleet tavanneet Pikkukaaoksen kanssa kertaakaan Eloklaanissa oloaikanani. Se teki minut surulliseksi ja sai miettimään, oliko hänellä kaikki hyvin. Välillä kohdistin katseeni taivaalle ja pyysin tähtiklaania pitämään hänestä hyvää huolta. Ehkä me vielä joskus kohtaisimme. Minut valtasi syvä suru siitä, että todennäköisesti tänään taakse jättämäni kissat kokisivat samankaltaisen kohtalon elämässäni; he siirtyisivät läheisestä perheestäni kaukaisiksi muistoiksi. Lämpimiksi ajatuksiksi mielessäni, ja menettäisivät fyysisen muotonsa kokonaan. Tänään saattaisi olla viimeinen kerta kun koskaan enää puhuisin heille.
Silloin juuri suuri vesipisara putosi päälaelleni vettä nuokkuvista pilvistä. Vesi oli lämmintä, kuten viherlehtinä yleensä, eikä sade haittaisi matkaamme. Aurinko kuitenkin lopulta kuivaisi meidät kullankeltaisilla säteillään. Pian maahan läsähti toinen, kolmas ja neljäs vesipisara tempo jokaisen pisaran maahan osuessa kasvaen. Pian sade oli vallannut koko ilmatilan antaen korvilleni tilaisuuden kuunnella ainoastaan sen syvää kohinaa. Se muistutti minua Kuolonklaanin vesiputouksesta.
Olin niin uppoutunut ajatuksiini, että tuskin huomasin vierelleni asettuvaa kissaa, ennen kuin hän oli vain muutaman viiksenmitan päässä.
“Hei Lumihiutale”, tervehdin siniharmaata naarasta, jonka turkki oli liimautunut kiinni hänen hoikkaan hahmoonsa.
“Hei Taivaslaulu”, hän vastasi tiettyä tulevaisuuden huomioivaa haikeutta äänessään. Hänen kasvoillaan oli kuitenkin se sama ystävällinen hymy, joka oli kiinnittänyt huomioni jo ennen, kuin meistä oli tullut ystäviä.
Sitten olimme vain hiljaa, koska kumpikaan ei tiennyt mitkä sanat olisivat tarpeeksi arvokkaita ansaitakseen paikan todennäköisesti viimeisessä keskustelussamme. Kuuntelimme vesipisaroiden lotinaa ja katselimme, kuinka ne kerääntyivät hiljalleen vesilammikoiksi maahan. Lopulta kuitenkin käännyin Lumihiutaleen puoleen.
“Minä en haluaisi jättää sinua. Minusta tuntuu pahalta vain lähteä ja jättää kaikki taakse. Olenko minä hirveän itsekäs?” ääneni oli hiljainen. Lumihiutale räpäytti silmiään rauhallisesti ja nosti kasvoilleen rohkaisevan hymyn:
“Taivaslaulu, ei sinun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa omien unelmiesi seuraamisesta. Äläkä edes kuvittele olevasi itsekäs. Sinä olet yksi epäitsekkäimmistä kissoista, jonka tunnen ja me asumme sentään Eloklaanissa. Mielestäni sinä olet rohkea, kun uskallat tehdä näinkin suuren muutoksen, etkä vain tyytyä johonkin, mikä ei tee sinua onnelliseksi.”
Hymähdin varovasti. Lumihiutale oli osannut sanoa juuri oikeat sanat mielessäni laukkaavien itsesyytösten hiljentämiseksi – tai vähintään taka-alalle työntämiseksi.
“Kiitos. Olet korvaamaton ystävä.”
“Sinä myös. Sen takia, en voisi olla iloisempi siitä, että sinä saat pian olla onnellinen ja elää haluamaasi elämää. Ethän kuitenkaan unohda minua kaiken onnesi keskellä?” Vaikka Lumihiutaleen äänensävy oli leikkisä, huomasin hänen silmissään aitoa huolta.
“Lumihiutale, en voisi unohtaa sinua koskaan! Älä ole hölmö”, muistutin lämpimästi. Naaraan kasvoilla kävi huojennus, jonka jälkeen hänen kasvonsa vaihtuivat takaisin hymyyn.

Sadepilvien takana aurinko oli noussut lähelle huippuaan ja lähtömme hetki lähestyi. Yhdessä silmänräpäyksessä ehdin käydä läpi laajan tunnekirjon, sillä en tiennyt mitä tuntea. Suru, into ja epäusko olivat tällä hetkellä kuitenkin vahvasti läsnä.
Katselin isäni haaleita silmiä ja mietin kaikkea yhdessä kokemaamme. Olinko tosiaan valmis jättämään hänet taakseni? Isä taisi huomata kasvoilleni nousseen epävarmuuden ja haikeuden, sillä hän sanoi:
“Minä olen ylpeä sinusta.” Sanat melkein saivat minut kyyneliin, mutta sain juuri ja juuri itseni pidettyä kasassa. Upotin kasvoni isän hopeanvalkoiseen turkkiin ja hetken päästä nostin katseeni takaisin hänen kasvoihinsa.
“Välitän sinusta niin kovasti”, sanoin lähes itkun partaalla.
“Taivaslaulu, minä välitän sinusta myös. Kaikki on hyvin, älä huolehdi minusta. Sinun ei tarvitse itkeä” Isän äänessä oli uudenlainen lämpö, sellainen, jota en ollut kuullut usein. Hopeaputouksella oli tapana pitää tunteensa sisäpuolella. Jokin hänen sanoissaan sai minut takaisin maan pinnalle, rohkaistumaan. Tiesin, ettei minun tarvitsisi huolehtia jos isä sanoi niin. Olin aina pitänyt vanhempiani kaikkitietävässä roolissa mielessäni, mutta silti takaraivossani koputteli epäilys siitä, yrittikö isä vain lohduttaa minua.
Huomasin sivusilmällä kuinka suuri paksuturkkinen Merkurius asteli luoksemme Deimoksen ja Kharonin kanssa. Poikamme olivat kasvaneet niin hurjasti viime aikoina ja tuntui, että aika meni pelottavan nopeasti. Vastahan he olivat olleet vastasyntyneitä pentuja.
“Oletko valmis?” Merkurius kysyi saapuessaan luokseni. Vedin henkeä ja nyökkäsin.
“Olen valmis.” Ja ne jäivät viimeisiksi sanoikseni Eloklaanissa.

//Merkurius tai Kharon?
707 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihampaan kehut tuntuivat hyvältä, vaikka hän liioittelikin aika paljon. Tiesin, etten ollut mikään mestariuimari, eikä minusta koskaan sellaista tulisikaan. Olin kuitenkin antanut jokaiselle harjoituskerralle kaikkeni, aivan sama mitä me opettelimme.
Harjoitukset päättyivät, ja Hiilihammas lähti suunnistamaan takaisin kohti leiriä. Matkan varrella tumma pilvipeite oli hiipinyt taivaalle ja saavuttanut auringon. Pilvipeite oli niin paksu, että se ei päästänyt lävitseen yhtäkään auringonsädettä.
Kunnon harjoitusten jälkeen olo oli aina hyvä. Kehoni kertoi minulle, että olin antanut kaikkeni. Oli hyvä tuntea, kuinka hapoilla lihakset olivat aina kunnon harjoitusten jälkeen.
Kun pääsimme sisään leiriin, Hiilihammas kääntyi minun puoleeni. Soturin kasvoilla oli tuttu, lämmin ilme. Vaikka en vastannut hymyyn hymyllä, tiesin, ettei Hiilihammas loukkaantunut siitä. Ilmeetön olemukseni ei kertonut mitään siitä, ettenkö välittäisi tai nauttisi mestarini seurasta.
”Syö jotakin, jatketaan huomenna taisteluharjoituksilla heti aamunkoitteessa”, tabbykuvioinen soturi sanoi. Nyökkäsin kiitollisena ja poistuin soturin seurasta kohti tuoresaaliskasaa. Viherlehden aikaan saalista riitti hyvin, joten valinnanvaraa oli. Valikoin kasasta itselleni makoisan näköisen, nuoren oravan. Kannoin sen oppilaiden pesän liepeille ja aloin etsimään itselleni ruokailuseuraa. Yksin oleminen ei ollut minulle ongelma, mutta tarjouduin usein yksinäisten oppilaiden seuraan, koska en tahtonut kenenkään tuntevan oloaan yksinäiseksi. Huomasin klaanin nuorimman oppilaan, Pilvitassun istuskelevan lähellä oppilaiden pesää. Puhtaanvalkea naaras tarkkaili ympäristöään ja huomasikin minun lähestyvän häntä. Hän kohdisti katseensa suoraan minun suuntaani. Kävelin parin ketunmitan päähän oppilaasta ja pudotin tuoresaaliini maahan, jotta puheesta saisi jotakin selvää.
”Saanko liittyä seuraasi?” kysyin vakavailmeisenä kohdaten naaraan tummankeltaisen katseen.

//Pilvi?
// 230 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Omenahuuma näytti vajonneen ajatuksiinsa. Annoin itselleni luvan tehdä samoin ja ryhdyin mietiskelemään tulevaa. Mielessäni matkasin kauas kaukaisuuteen, läpi synkkien ja pelottavien kuusimetsien, poikki avarien kukkaniittyjen, yli vuolaasti virtaavien jokien ja ympäri suurten järvien. Hymyilin hennosti ajatukselle, että sitten jonakin päivänä löytäisin etsimäni ja saisin tuntea jotakin. En osannut sanoa, mitä se jotain tarkalleen ottaen olisi, mutta sen uskoin, että perillä tuntisin jotain aivan uutta, kuten ehkäpä sulaa ihmetystä, haikeaa alakuloa tai suunnatonta ylpeyttä. Saatoin vain haaveilla.
“Totta puhuen, minäkin haluaisin nähdä maailmaa”, kuului samassa ääni viereltäni. Omenahuuman sanat katkaisivat ajatuksenjuoksuni ja pakottivat minut tuijottamaan punaturkkista soturitarta hieman hölmistyneenä. Ihmetykseni vain lisääntyi, kun punaturkin suusta alkoi pulputa lisää sanoja aina siihen pisteeseen asti, että Omenahuuma ehdotti lähtevänsä seurakseni matkalle.
“Sinäkö lähtisit mukaani?” töksäytin ja katsoa toljotin naarasta alkuun hieman epäuskoisesti ja syvästi hämilläni.
“Niinhän minä sanoin”, Omenahuuma tokaisi tummanruskeat silmät innokkaan hyväntuulisesti tuikkien.
“Tarkoitan, jos sinä kerran tahdot”, takeltelin ääni hiljaisena, soturittaren sanat olivat tulleet täytenä yllätyksenä. “Ei se minua haittaisi, ei ollenkaan. Mutta oletko varma? Sinähän itse sanoit, että matka on varmasti pitkä ja raskas.”
En halunnut kenenkään muun ajautuvan vaaraan minun hieman hölmön haaveni tähden, mutta samaan aikaan matkan ja unelman jakaminen jonkun kanssa kuulosti mahdottoman mukavalta ajatukselta.

// Omena?
// 199 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Talvikkipentu huiskautti suu mutrussa häntäänsä, kun Ampiaispentu väitti saaneensa sammalpallossa pisteen, vaikkei kolli ollut sitä saanut.
”Sinun pitäisi opetella säännöt, aina yrität huijata”, naaraspentu jupisi itsekseen ja ravisteli päätään paikalle tulleen Kultapennun ehdotukselle, mutta vielä enemmän Korppisiiven pojan sanoille.
”Etkä saanut, se piste kuuluu yksinomaan minulle! Ja sitten minä voittaisin sinut, se on ratkaiseva piste. Varmaan jopa kahden pisteen arvoinen piste, niin hienosti minä sen kopin tein. Vai mitä Kultapentu?” punaturkkinen naaras keksi ja valmistautui loikkaamaan raidallisen Ampiaispennun kimppuun, jotta he voisivat ratkaista voittajan leikkitappelussa kerta toinen ei enää halunnut pelata, mutta kollikissa sitten pyysi vanhempaa naarasta näyttämään taisteluliikkeitä. Talvikkipentu väläytti Ampiaispennulle hymyn ja näin heidän riitansa oli unohtunut, ainakin hetkeksi. Talvikkipentu sitten mietti hetken. Eikö toinen halunnut riidellä Kultapennun ollessa paikalla?
”Olet ihan pihkassa Kultapentuun, ihan varmasti olet! Olen nähnyt teidän juttelevan” Talvikkipentu supatti toisen kissan korvaan ja virnisti toiselle leikkisästi. Naaras kikatti vielä sanojensa päälle ja katsoi taas Kultapentua, joka katsoi hieman kummastuneena nuorempaa naaraspentua.
”Minä ja Ampiaispentu annamme sinulle köniin, mehän voisimme harjoitella taistelua? Me kaksi vastaan sinä, sitten se olisi reilua! Jos opettelemme liikkeet, voimme näyttää ne meidän molempien emoille. Eikö se olisi hyvä idea?” Talvikkipentu sitten lopulta ehdotti kilpailuhenkisesti, jos he olisivat raitaturkkisen kollin kanssa samalla puolella, toinen ei voisi huijata ja viedä hänen pisteitään. ”Tai sitten voisimme pelata sammalpalloa kaksi vastaan yksi, se olisi myös reilua. Jos Ampiaispentu haluaa pelata sinua vastaan, hihihihii….”, Talvikkipentu kiusoitteli kollipentua hykerrellen ja pörhisti häntäänsä. Hän kurottautui leikkiasentoon ja valmistautui hauskaan leikkiin. Talvikkipennun silmissä vilahti ilo ja odotus tulevasta pelistä.

// Kulta taikka Amppari?
//251 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Koin ymmärtäväni hyvin Harhamietteen tarvetta päästä näkemään maailmaa klaanin ulkopuolella. Matkanteko ei tulisi varmasti olemaan helppoa, etenkin kun maasto tulisi olemaan hänelle täysin uutta ja tuntematonta. Riskit olivat suuret, mutta uskoin Harhamietteen olevan asiasta tietoinen. Hänen kanssaan käymäni keskustelun jälkeen pidin häntä kaikkea muuta kuin typeränä ja järkijättöisenä.
Ihan tahtomattani mielessäni alkoi muodostua mielikuva, jossa itsekin matkasin klaanien ulkopuolelle, kohti tuntematonta ja sen taakse. Ajatus oli kieltämättä hieman hullu, mutta samaan aikaan tunsin sitä kohtaan käsittämätöntä vetoa.
”Totta puhuen, minäkin haluaisin nähdä maailmaa”, tokaisin sitten ääneen oikeastaan sen enempää ajattelematta. Harhamiete katsahti minuun selvästi yllättyneenä. Ehkä hän ei ollut olettanut minunlaiseni kissan kykenevän ajattelemaan moisia ajatuksia, jotka olivat monelle vain hupsuja haaveita, joilla viihdyttää itseään.
”Rakastan Eloklaania ja sen kissoja, mutta haluan nähdä muutakin kuin vain tämän metsän ja nummet, ennen kuin kupsahdan.” Sanojen vain pulpahtaessa ulos suustani, aloin tulla tietoisemmaksi omista haluistani.
”Minähän voisin lähteä sinun mukaasi!” innostuin, mutta tajusin sitten hillitä itseni ja madaltaa ääntäni, jottemme herättäisi liiaksi huomiota. Kissoja, jotka puhuivat klaanista lähtemisestä näin innokaasti, ei varmastikaan katsottu hyvällä. ”Tai siis tietenkin siinä tapauksessa, ettei se haittaa sinua.”

//Harha?
//181 sanaa

Kirjoittaja: Ron

En muistanut emosta juuri mitään. En tiennyt, näinkö häntä ikinä, jos näin, en muistanut hänen ulkonäköään. Emo oli ruumiiton, hänellä ei ollut kehoa. Emolla ei edes ollut nimeä. Emoa ei ole, ei ikinä ollutkaan. Minulle hän kuitenkin oli edelleen. Emo oli lämpö ja maailman ihanin tuoksu. Jos oikein keskityin, saatoin kuulla kehräyksen, josta huokui ilo ja rakkaus. Kehräys ravisteli hellästi minua, se täytti minut keveydellä ja turvalla. Olin vähällä nousta lentoon. Olisin voinut jäädä siihen tunteeseen ikiajoiksi. Vaikka emo ei ollut yhtään mitään, en olisi vaihtanut sitä mihinkään.

”Pilvipentu, nouse Litteäkivelle.”

Päällikön ääni kaikui läpi mieleni. Lämpö ympäriltäni katosi, emo hälveni. Olin taas täällä.
Ennen kuin tajusinkaan, matkasin kohti Litteäkiveä. Minulla oli kylmä. En tuntenut käpäliäni, mutta askelsin päämäärääni vaivatta, suorana kuin puu. Litteäkiven pinta oli sileä. Se ei haissut miltään, se ei tuntunut oikein miltään. Tiesin, mitä päälliköllä oli mielessään. Mesitähti taisi olla hänen nimensä. Olin kuusikuinen, tiesin sen jo. Minusta tehtäisiin oppilas. Muut pennut yleensä olivat edes jokseenkin innoissaan tässä tilanteessa. Sen joko huomasi, tai sitten vain päätteli. Olisin minäkin kait voinut iloita, oli jo ollut aikakin minun vaihtaa maisemia pentutarhasta muualle. Maailma avautui, elämä todella alkaisi. Kuka nyt ei iloitsisi?

Minua itketti. Tunne värisytti kehoani, mutta vain pääni sisältä olisi ollut mahdollista tietää sen johtuvan itkuisuudesta. En itkenyt emoa niinkään, turhautuneisuutta se lähinnä vain oli. Mikä minua turhautti? En tietänyt. Lipaisin nopeasti huuliani, keskityin enemmän päällikön katsomiseen, kuin hänen juhlalliseen kaakatukseensa. Mesitähden vaaleanvihreät silmät olivat täynnä ystävällisyyttä, kun hän viimein päästi virallisen julistuksensa ilmoille:
”Tästä päivästä siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, nimesi olkoon Pilvitassu!” päällikön ääni oli voimakas, mutta hyväntahtoinen ja rento.

Mesitähti nimitti minulle mestarin, jolle hän puheli vielä jotakin juhlavaa, kun olin jo hypännyt alas Litteäkiveltä. En kestänyt sen kosketusta enää. Litteäkivi oli vastenmielinen, siinä oli jotain pahaa. Kun en enää seisonut sen päällä, kehtasin myöntää itselleni sen näyttävän varsin surkealta.

Mestarini oli astunut edemmäs kekoon kokoontuneiden klaanikissojen joukosta niin, että minä äkkäsin hänet miltei heti. Kissa ei ollut minulle ennestään tuttu. Tunnistin kyllä hänet siten, että olin ohimennen nähnyt hänet leirissä aiemmin. En tosiaan ollut kuunnellut Mesitähteä juurikaan, mutta aivoni olivat napanneet mestarini nimen ylväiden sanojen seasta.

Harhamiete oli kuulemma nimeltään. Osuva nimi. Hänessä tosiaan oli jotakin harhauttavaa, kun häntä pääsi nyt katsomaan tarkemmin. Sitä ei kävisi kuvaileminen. Hänessä yhdistyi jonkinmoinen poissaolevuus ja terävä tietoisuus. Hän oli kuin kova kivi, joka painoi yhtä paljon, kuin hento tuulenvire.

Oloni oli vakaampi jo koskettaessani neniä hänen kanssaan. Minusta tuntui, että näytin omituiselta, mutta mestarini ei sitä reflektoinut. Hänen ylenpalttinen lauhkeutensa purkautui hänen nenästään, joka kuin söi pienen kehoni. Minussa heräsi jotain uutta. Nöyryyttä. Vaikka mitä saatoinkaan näistä muista ajatella, Harhamietettä sopi totella. Joku tuntui sanovan minulle niin. Klaani hurrasi nimeäni.
“Pilvitassu! Pilvitassu!”
Kyllä, kyllä. Minä olen Pilvitassu.
//452 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kultapentu oli liittynyt mukaan minun ja Talvikkipennun väliseen kinasteluun, yrittäen tapansa mukaan ratkaista ongelmaa. Olimme pelanneet sammalpalloa, ja ennen kuin Talvikkipentu oli saanut pallon käpäliinsä, se oli koskettanut maata. Täten minä olin ansainnut pisteen, muttei punaturkkinen naaras tietenkään sitä tajunnut. Vaikka kertasin naaraalle sammalpallon säännöt ja hän jopa myönsi pallon osuneen maahan, ei hän luovuttanut.
”Ei käy. Minä sain pisteen, koska pallo osui maahan ennen kuin Talvikkipentu sai sen kiinni”, totesin kurtistaen kulmiani. Olisi ihan epäreilua yrittää pelata Kultapentua vastaan, koska hän oli meitä vanhempi ja osasi pelata paljon paremmin.
Käännyin taas katsomaan Talvikkipentua, joka ei näyttänyt tyytyväiseltä. Vaikka minua ärsyttikin se, miten sinnikkäästi pesätoverini uskotteli olevansa oikeassa, en halunnut olla riidoissa hänen kanssaan. Joutuisimme elämään toistemme seurassa koko loppuikämme, joten oli kai järkevää pitää hyvät välit häneen.
”Eikä se sitä paitsi olisi reilua, koska sinä olet pelannut paljon enemmän. Mutta ehkä me voisimme pelata jotakin muuta ja antaa tämän olla”, ehdotin ja käännyin hennosti hymyillen taas Talvikkipennun suuntaan. Ennen kuin punaturkkinen kissa ehti edes vastata, käännyin heti Kultapennun puoleen:
”Olen nähnyt sinun harjoittelevan taisteluliikkeitä oppilaiden kanssa. Voisitko opettaa meille jotakin?”
Katsoin meitä vanhempaa pentua suorastaan anoen.

//Kulta tai Talvikki?
// 187 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Lehtikato oli vaihtunut viherlehteen, ja Korppisiiven ja Minttuliekin pennut olivat kasvaneet roimasti. He olivat oppineet kävelemään, sitten juoksemaan ja lopulta riehumaan ympäri pentutarhaa niin, että heidän emoillaan oli vaikeuksia hallita viittä pikku kiusankappaletta.
Minäkin olin kasvanut. Olin muita jo huomattavasti kookkaampi, ja siksi leikkiessämme olin aina varovainen, etten satuttaisi pienempiä. Viime aikoina leikkiminen ei kuitenkaan ollut kiinnostanut enää samalla tavalla – taisteluliikkeiden ja saalistustekniikoiden harjoittelu vei nyt paljon aikaani. Ehkä sekin oli osa kasvamista oppilaaksi.
En kuitenkaan ollut unohtanut leikkimistä, en tietenkään. Minusta oli mukavaa viihdyttää pienempiä pentuja. Samalla tarjosin kuningattarille mahdollisuuden rentoutua, edes hetkeksi.
Näin Leimusilmän kulkevan parantajan pesästä leirin poikki päällikön pesää kohti. Parantajaoppilas huomasi minut pentutarhan ulkopuolella ja nyökkäsi tervehdykseksi. Silloin tällöin hän opetti minulle yrteistä ja parantamisesta. Vaikka minusta tulisi soturi, ajattelin silti olevan tärkeää opetella myös parantamista. Jos vaikka jokin sairaus leviäisi koko klaaniin, olisi parantajilla tassut täynnä töitä. Tuolloin minun taidoistani olisi hyötyä.
Pentutarhasta kuuluva mekkala herätti minut ajatuksistani. Sisältä kuului riitaisia ääniä, ja pian tunnistin niiden kuuluvan Talvikkipennulle ja Ampiaispennulle. Huokaisin syvään päätäni pudistellen ja pujahdin tarhaan.
Kinastelevan kaksikon välissä makasi sammalpallo, joten oli helppo arvata, mihin riita liittyi.
”Ei sitä laskettu”, Talvikkipentu selitti Ampiaispennulle, joka ei suostunut kuuntelemaan naaraan tekosyitä. ”Minä sain sen kiinni! Siitä tässä koko pelissä on kyse!”
”Ei ole! Se osui maahan!” Ampiaispentu vastasi kipakasti. ”Se on pelin ainoa sääntö! Pidä pallo ilmassa. Sinä et pitänyt.”
Talvikkipentu oli vastaamassa jotain, mutta päätin puuttua peliin ja astua kaksikon väliin.
”Mistä te riitelette? Sammalpallostako?” kysyin vilkuillen kumpaakin vuorotellen. Talvikkipentu oli heti valmiina puolustamaan omaa kantaansa.
”Ampiaispentu ei tiedä sammalpallon sääntöjä!” naaraspentu kimitti. ”Minä sain pallon kiinni, mutta se ihan pikkuisen hipaisi maata, ja nyt Ampiaispentu kuvittelee, että hän sai pisteen!”
”En kuvittele, vaan saan!” toinen naukaisi kipakasti. ”Sait sen kiinni sen osuessa maahan. Piste minulle.”
Sain koko ajan lisää syitä haluta päästä oppilaaksi. Minun ei tarvitsisi huolehtia tällaisista typeristä kiistatilanteista. Olisin tietysti vain voinut antaa kaksikon riidellä kovaan ääneen, mutten halunnut heidän häirirsevän emojaan.
”Ei kai yhdellä pisteellä ole väliä? Tärkeintä on, että teillä on hauskaa leikkiessä”, naukaisin hymyillen yrittäen sovitella.
”Mutta se oli minun pisteeni!” Ampiaispentu sanoi, mutta minä en asettuisi kummankaan puolelle. Pienille pennuille tämä tuntui maailman suurimmalta asialta, ja niin minäkin olisin vielä pari kuuta sitten kuvitellut. Neuvottelemisessa ei olisi järkeä, sillä loppujen lopuksi jommallekummalle jäisi kuitenkin paha mieli.
”Minulla on ehdotus”, sanoin ja kaksikon silmät kääntyivät heti minuun. ”Pisteen saa se, kumpi saa pisteen minua vastaan. Käykö?”

//Amppari?
//400 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Oppilaani oppimisinto oli ihailtavaa. Sain olla ylpeä Pohjatassusta. Mutta joskus kieltämättä nuorukainen osasi huolestuttaa minua pakkomielteisellä asenteellaan soturikoulutusta kohtaan. Olihan toki hyvä, että hän panosti siihen, mutta hän eli parasta aikaa nuoruuttaan, jolloin oli tulevaisuuden kannalta tärkeää rakentaa luottamussuhteita muihin klaanin jäseniin ja pitää vähän hauskaa.
Pohjatassu oli kuitenkin erilainen kuin muut ikäisensä. Viime aikoina hänen koko olemuksensa oli muuttunut tyystin. Yhä harvemmin hänen kasvoillaan näkyi mitään hymyntapaista, eikä tuo tuntunut viihtyvän muiden kuin isänsä ja minun seurassa vapaa-ajallaan. Hänen mestarinaan koin velvollisuudekseni valistaa nuorta kollia muissakin elämää koskevissa asioissa kuin vain hänen soturikoulutuksessaan.
”Se vei minulta hyvin pitkään. Sitä paitsi, minä en ole koskaan viihtynyt vedessä muutenkaan, joten se otti minulta varmasti ainakin kaksinkertaisen ajan”, naurahdin muistellessani omaa aikaani soturikoulutuksessa. Pohjatassun ilme ei muuttunut. Ainoastaan vaivihkaisen pilkahduksen hänen silmissään saattoi tulkita jonkinlaiseksi huvittuneisuuden merkiksi.
”Mutta sinä edistyt varsin hyvää vauhtia”, lisäsin siinä toivossa, että se valaisi uskoa oppilaaseeni. ”Jatka vain harjoittelua, niin ennen pitkää huomaat, että sinulle kasvaa pyrstö ja kidukset.”
Kun vitsini ei saavuttanut kohdeyleisöään toivomallani tavalla, lähetin Pohjatassun uimaan uudelleen samaan kohtaan. Seuratessani hänen ponnisteluaan sivummalta, tuumin mielessäni, pitäisikö minun vaihtaa muutama sananen kollin isän kanssa. Ehkä hänkin oli huomannut pojassaan muutoksen kuluneiden kuiden aikana, olihan tuo sentään tämän isä.
Jossain vaiheessa taivaalle oli ilmestynyt synkkä pilvenreuna. Se saattoi enteillä sadetta tai ukonilmaa. Joka tapauksessa komensin Pohjatassun takaisin rantaan ja kehuin häntä mainiosta suorituksesta. Tämän jälkeen lähdimme nummen takana pilkottavaa metsää kohti, jossa leiri sijaitsi.

//Pohja?
//238 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katselin Litteäkiven viereltä, miten eloklaanilaiset heräsivät uuteen aamuun. Minttuliekki oli yhä pentujemme kanssa pentutarhalla, joten varapäällikön tehtävät olivat siirtyneet minulle. Vapaa-aikaa oli vähän, ja vietin sen mieluiten pentutarhalla kumppanini ja pentujemme kanssa. Koin olevani onnellisempi kuin koskaan.
Partiot valmistautuivat lähtöön. Leirissä oli vielä aikamoinen hälinä, mutta se loppuisi viimeistään siinä vaiheessa, kun viimeinenkin auringonnousun partio lähtisi leiristä. Viherlehden myötä Eloklaani oli voimistunut entisestään. Pentutarhalla oli pitkästä aikaa kunnolla elämää, kun kuusi pentua opettelivat klaanin tapoja.
Ruskatassu oli ansainnut puoli kuuta sitten soturinimensä, ja tänään hänet tunnetaan Ruskalintuna. Soturi oli hymyillyt koko seremoniansa ajan. Hänen kasvoiltaan oli paistanut ylpeys ja onnellisuus, eikä se ollutkaan mikään ihme. Ruskalinnun soturinimitykset olivat viivästyneet onnettomuuden vuoksi usealla kuulla.
Viherlehden ajan ainoa murhe oli Uskotassu, joka oli murtanut etujalkansa kiipeilyharjoituksissa. Liljatuulen mukaan oppilas voi kuitenkin jo paremmin, ja pääsisi pois parantajan pesältä ennen viherlehden puoliväliä. Olimme onnekkaita, että Liljatuuli ja Leimusilmä olivat parantajinamme.
Kuolonklaaninkaan kanssa ei ollut ollut ongelmia. Naapuriklaani oli pysytellyt visusti omalla reviirillään, ja olimme hädin tuskin nähneet heitä.
Väärävarjo johdatti viimeisenkin partion ulos leiristä, ja kuten olinkin ennustanut, hiljaisuus laskeutui taas leirin ylle. Muutama kissa istuskeli yhä varjoisella pääaukiolla yksinään, mutta kaikki pysyivät vaiti. Kun aurinko kohoaisi metsän ylle, loputkin soturit heräisivät nauttimaan sen lämmöstä. Uintiharjoituksia oli järjestetty tänä viherlehtenä paljon. Miltei jokainen soturi hallitsi edes uimisen perusteet, joka oli erittäin hyvä asia.
Katseeni kääntyi pentutarhan suuntaan. Äänistä päätellen pennut olivat heränneet. Koska minulla ei ollut juuri nyt kiire minnekään, nousin ylös ja astelin rauhallisin askelin pääaukion poikki pentutarhalle. Astuin sisään hämärään, maidontuoksuiseen pesään. Kaikki pesässä olevat pennut vaikenivat ja kääntyivät katsomaan minua.
”Mitä teillä on suunnitelmissa tälle aamulle?” esitin kysymyksen lähinnä Minttuliekille ja Korppisiivelle, mutten pahastuisi mikäli joku pennuista päättäisi vastata. Mielessäni jopa arvasin, että vastaaja tulisi olemaan joko Talvikkipentu tai Ampiaispentu.

//Minttu tai joku pennuista?
// 290 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Vesi hipoi vatsakarvojani, kun astelin matalaan rantaveteen Hiilihampaan perässä. Tässä kohtaa jokea virtaus oli hyvin heikko, joten se oli harjoittelulle mitä loistavin paikka.
”Oletko saanut uusia ystäviä?” Hiilihammas kysyi ennen kuin aloitimme harjoitukset. Nostin meripihkaisen katseeni mestarini suuntaan ja pudistin epäilemättä päätäni, pitäen edelleen kasvoilla tyynen ilmeen. Ajattelin, ettei omia tunteitaan ollut hyvä paljastaa. Se saattaisi olla minun heikko kohtani, jos hymyilisin tai päästäisin kasvoilleni muita ilmeitä. En uskonut Hiilihampaan tai muiden hyötyvän heikoista kohdistani, mutta kaikkiin muihin ei vain voinut luottaa.
”Olen minä jutellut oppilaille, mutten vain ole löytänyt ystäviä. Tahdon keskittyä nyt täysillä soturikoulutukseen, jotta myöhemmin ei tarvitse katua, miten suoritin sen hutiloiden”, selitin rauhallisella äänellä tabbykuvioiselle soturille, joka nyökytteli. Hiilihammas ei koskaan epäillyt sitä, miten tosissani otin soturikoulutuksen. Tiesin, että jotkut oppilaat eivät panostaneet kaikkeaan koulutukseen, vaan suorittivat sen hutiloiden. Minä halusin olla soturi, joka tiesi joka ikisen säännön ja noudatti niitä, sekä tietenkin puolusti Eloklaania viimeiseen hengenvetoonsa saakka.
”Kyllä sinulla on vielä aikaa löytää ystäviä”, Hiilihammas totesi katsellessaan vedenpinnasta heijastuvaa kuvajaistaan. Minä nyökkäsin.
”Joko me aloitamme?” kysyin. En tosiaankaan ollut mikään paras uimari, mutta sentään en pelännyt vettä kuten jotkut tekivät. Minä nautin uimisesta etenkin tällaisena lämpimänä päivänä. Viileä vesi tuntui mukavalta, kun se kasteli turkkini.
”Aloitetaan vain. Jatketaan siitä, mihin viimeksi jäimme, eli vastavirtaan uimista”, Hiilihammas opasti. Virtaus ei ollut tässä kohdassa kovinkaan voimakas, joten oli helpompaa keskittyä oikeisiin liikkeisiin ja uintitapaan. Hiilihammas oli sanonut, että pääsisin harjoittelemaan kovempaan virtaan, kunhan vain hallitsisin kaiken teoriassa. Astelin hieman syvemmälle ja aloin uida kauhomalla vettä käpälilläni ja potkimalla itselleni vauhtia takajaloillani. Virtaus ei ollut vielä edes voimakas, mutta silti jouduin tekemään enemmän töitä kuin virran mukana uidessa. Pelkäsin, etten pysyisi edes pinnalla, kun pääsisin voimakkaampaan virtaukseen.
Uin joitakin ketunmittoja kauemmaksi Hiilihampaasta, jonka jälkeen käännyin. Hän oli opastanut, etten saanut uida liian kauas. Palasin mestarini luokse. Hän varmasti pyytäisi minua uimaan uudestaan samaan kohtaan.
”Hiilihammas, miten kauan sinulla meni oppia kaikki uimisesta, mitä soturin tarvitsee osata?” kysyin päästyäni mestarini vierelle. Olimme harjoitelleet siitä saakka, kun jäät olivat kunnolla sulaneet. Epätoivo oli välillä iskeä, kun tuntui, etten edistynyt lainkaan.

//Hiili?
//340 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Hyvin! He kasvavat kovaa vauhtia”, vastasin Pohjatassulle äänessäni sitä kuuluisaa isällistä ylpeyttä. ”Ehkä vähän turhankin kovaa. Ovathan he vielä pieniä karvapalleroita, mutta ei mene enää montakaan kuuta, kun he siirtyvät jo harjoittelemaan sotureiksi.”
Pohjatassu nyökkäili ymmärtäväisen oloisena. Hän oli fiksu kissa ikäisekseen. Mielestäni hän olisi pian valmis saamaan soturinimensä. Mutta ei vielä.
”En toisaalta olisi voinut toivoa pennuilleni parempaa ajankohtaa viettää lapsuuttaan”, tokaisin, viitaten sillä parasta aikaa luontoa hellivään viherlehteen. Pentuni saisivat nähdä klaanin parhaimmillaan ja maistaa monia eri saaliseläimiä, joita jokainen kolo ja rakonen metsässä oli pullollaan näinä lämpiminä päivinä.
Joki solisi iloisesti toisella puolellamme. Kävelimme kiirettä pitämättä uimapaikan suuntaan. Pohjatassun valkoinen turkki suojasi häntä varmasti hyvin lämmöltä, mutta minulla meinasi olla tukalat oltavat tummassa karvapeitteessäni. En ollut mikään kummoinen uimari, mutta nopea pulahtaminen viileään veteen piristi aina kummasti.
Saavuimme kohtaan, jossa joen virtaus oli sopiva uimiselle. Kahlasin edeltä veteen, tuntien tukalan olon liukenevan osaksi hidasta virtausta, joka ei koskaan pysähtynyt. Pohjatassu seurasi perässä. Itse en mennyt kovin kauaksi rannasta; halusin olla varma siitä, että jalkani varmasti ylsivät pohjaan.
”Oletko saanut uusia ystäviä?” kysyin oppilaaltani, vaikka oikeastaan tiesin jo vastauksen. En ollut nähnyt kollin viettävän aikaansa muiden kuin isänsä kanssa minun lisäkseni, ja se vähän huolestutti minua. Hän oli vielä nuori ja tarvitsi ympärilleen tukiverkoston, ihan kuten kuka tahansa kissa tarvitsi.

//Pohja?
//212 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Hyvä, juuri noin. Muista pitää katse koko ajan silmissäni, jotta voit ennakoida liikkeitäni paremmin”, Hiilihammas opasti, kun asetuin matalaksi valmiina hyökkäämään mestarini kimppuun. Olimme harjoitelleet paljon, eikä soturinimitykseni olisi enää kaukana. Hiilihampaan mukaan tarvitsin enää vain pientä hiomista ennen kuin olisin valmis ansaitsemaan soturinimeni.
Jännitin lihaksiani ja ponkaisin itseni juoksuun kohti tabbykuvioista soturia. Hiilihammas pudottautui matalammaksi ja katsoi minua syvälle meripihkaisiin silmiini. Kun etäisyyttä oli vähän jäljellä, kolli loikkasi sivuun pois tieltäni. Nopeasti vaihdoin suuntaa kollin perään, mutta tämä jatkoi väistelyä. Jahti kesti muutaman väistön verran, kunnes viimein olin Hiilihammasta nopeampi. Loikkasin itseäni suuremman kissan kimppuun empimättä. Tuon tasapaino petti, ja rojahdimme aluskasvillisuuden sekaan.
Hiilihammas ei jättänyt harjoitusta siihen, vaan jatkoi kamppailua kanssani. Jakelin tämän kasvoille pehmeitä iskuja kynsiä käyttämättä, ja Hiilihammas reagoi kuin ne olisivat olleet oikeita. Asetuin kollin päälle niin, että painoin toisella etukäpälälläni tämän poskea ja toinen lepäsi kissan rinnan päällä. Varmistin, ettei Hiilihammas päässyt jaloillaan potkaisemaan minua kauemmaksi.
”Se oli siinä, sinä voitit”, kolli sanoi. Nousin rauhallisesti pois kissan päältä ja päästin hänet nousemaan. Hiilihammas hymyili lämpimästi, mutta minä katsoin mestariani vakava ilme kasvoillani kuten aina.
”Eiköhän tässä ollut tarpeeksi taistelemista tälle päivää. Tahdotko käydä vielä uimassa ennen kuin palaamme leiriin?” tabbykuvioinen kissa kysyi kammetessaan itsensä pystyyn. Soturi ravisteli turkkiinsa takertuneita varpuja ja näykki niitä irti hampaillaan.
”Jos se vain sopii sinulle”, vastasin nyökytellen. Ei minulla muutakaan olisi loppupäivälle. Vaikka olinkin asunut koko ikäni Eloklaanissa, ei minulla liiemmin ollut ystäviä. Minä nautin lähinnä Hiilihampaan ja isäni seurasta. Heidän kanssaan opin paljon asioita, joita soturi tarvitsi elämässään.
Kun Hiilihammas oli saanut turkkinsa siistiksi, tämä viittoi minut perässään kohti jokea. Kävelimme metsänrajan yli ja jatkoimme matkaa joen vartta pitkin nummimaiseman ympäröiminä. Sininen taivas oli pilvetön, ja hento lämmin tuuli kävi nummilla. Se toi mukanaan joitakin eläinten tuoksuja, mutta sivuutin ne. Juuri nyt ei ollut saalistuksen aika.
”Miten sinun ja Korppisiiven pennut voivat?” esitin kysymyksen mestarilleni, joka kulki edelläni kohti harjoituspaikkaa. Mehiläispentu, Ampiaispentu ja Kimalaispentu olivat muutaman kuun ikäisiä. Olin käynyt muutaman kerran tervehtimässä heitä pentutarhalla, mutta sen tarkempi tutustuminen oli jäänyt tekemättä. Aina välillä kysyin Hiilihampaalta tämän jälkeläisten kuulumisia, sillä koin sen kuuluvan hyviin tapoihin. Pennut vaikuttivat olevan tärkeitä Hiilihampaalle, ja olihan hän sentään minun ystäväni. Ystävät puhuivat monista asioista, kuten esimerkiksi toisen pennuista.

//Hiili?
// 366 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kultapentu: 4kp –

Harhamiete: 13kp –

Lieskakajo: 19kp –

Ampiaispentu: 6kp –

Haavetassu: 9kp –

Leimusilmä: 12kp –

Mehiläispentu: 6kp –

Omenahuuma: 4kp –

Laventelipentu: 10kp –

Kimalaispentu: 17kp –

Irvitassu: 7kp –

Hiilihammas: 13kp –

Huurretassu: 4kp –

Kirjoittaja: Ravn

Loppujen lopuksi tuntui yllättävän hyvältä kertoa pieni salaisuuteni jollekulle. Ihan kuin raskas kivi olisi juuri vierähtänyt sydämeltäni. Omenahuuma suhtautui suunnitelmaani hyvin, eikä punaruskea soturitar suinkaan pitänyt minua täysin kajahtaneena. Sen sijaan naaras ehdotti, että minun olisi hyvä puhua ensin Mesitähdelle. Kolli voisi varmasti kertoa minulle vielä hieman lisää muinaisista klaaneista ja neuvoa oikean tien niiden entisille reviireille. Minä olin miettinyt pitkään samaa, enää minun tarvitsisi vain tavoittaa päällikkö hetkenä, jona tämä ei olisi mahdottoman kiireinen ja ehtisi puhua minulle.
“Entä aiotko lähteä ihan yksinäsi? Matka on varmasti pitkä ja raskas”, Omenahuuma kysyi sitten. Joko kuvittelin omiani, tai sitten soturitar kuulosti hieman huolestuneelta. “Entä aioitko sinä palata vielä takaisin?”
“Minä… en tiedä. Ei minulla oikeastaan ole ketään, jonka kanssa tehdä matka. Sitä paitsi, en usko, että kukaan haluaisi lähteä niin pitkälle ja älyttömälle matkalle vapaaehtoisesti. Paitsi minä, tietysti”, naurahdin vaivautuneesti ja koetin hymyillä itsevarmasti. “Selviän kyllä.”
Matkakumppani kuulosti kyllä mukavalta, mutta samaan aikaan minusta tuntui, että ehkä tämä oli sellainen taival, joka minun olisi parasta taittaa yksin. Toisaalta, jos joku saisi vihiä suunnitelmastani ja haluaisi lähteä mukaani, en minä voisi tätä estääkään. Ja kuka tietää, ehkä tapaisin matkan varrella jonkun, joka päättäisi lyöttäytyä seuraani.
“Mitä tulee paluumatkaan, en tiedä sitäkään”, huokaisin ja annoin katseeni lipua leiriaukion suuntaan. “Eloklaanista on tullut kotini ja sen kissoista perheeni, mutta tavallaan toivon, että löytäisin vielä joskus paikan, joka tuntuisi vielä enemmän omalta. Samaan aikaan kuitenkin pelkään, että löydän matkan varrelta juuri sellaisen paikan. Pelkään, etten enää koskaan näe tätä metsää.”
Sitten oli vielä se kolmas vaihtoehto, jonka ajatteleminen teki oloni surulliseksi, mutta joka oli kuitenkin välttämätöntä ottaa huomioon. Oli mahdollista, että matkalla sattuisi jotakin ja minä kuolisin. En halunnut kuolla vieraalla maalla, mutta jos saavuttaisin tavoitteeni ennen sitä, olisi se sen arvoista. Olin valmis ottamaan riskin.

// Omena?
// 291 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Huurretassu kulki rauhakseen etsien aterimispaikkaa hiiri suussaan, jonka hän oli pyytänyt. Siinä oli kyllä ollut aikamoinen urakka, Saalis tuntui aina pinkaisevan viime hetkellä valkean kissan hyppysistä. Naaras ei kumminkaan ei ollut huolissaan, että ei oppisi saalistamaan. Oli hänessä pientä potentiaalia. Sitten tämä tajusikin palata maan päälle, katselemaan ympärilleen.
Tämä huomasikin nopeasti valkoisen kollin ilman ateriomisseuraa. Naaras lähtee tallustelemaan tuota kohti, Yrittäen olla säikäyttämättä. Huurretassu pian tavoittikin vihertävän keltaiset silmät. Kun tämä on saapunut vitivalkoisen kissan luo, naaras yrittää muistella hänen nimeään. Se oli joku Halla…Tuuli? No ei varmaankaan.
”Hei Halla— Halla..” Huurretassu takelteli, kun kollin nimi ei tullut millään mieleen. Hänen päässään pyöri vain muiden eloklaanilaisten nimet.
”Hallavarjo.” Valkea kolli vastasi vaisusti.
”Anteeksi, En ole vain vielä oikein tutustunut kaikkiin kissoihin täällä.” Naaras sopersi. Häntä nolotti. Eikö hän muka edes jonkun kissan nimeä voi muistaa? Onneksi Hallavarjo ei näyttänyt erityisen loukkaantuneelta, Joten naaras voi huokaista hiukan helpotuksesta. Odotellessaan, että valkea kolli sanoisi jotain, Tämä huomasi tuon karkean turkin , Joka varmaan hyvin pitää vettä.

//163 sanaa, Lyhyt mut haluan vain että Huurretta ei heitetä pihalle
Halla?

Kirjoittaja: Elandra

Kharon tunsi epämiellyttävän piston rinnassaan, kun hän kuunteli Lieskakajon puhuvan. Raidallisesta kollista näki, miten tämä inhosi tilannetta, mutta silti hän yritti.
”Emo, isä ja Corona opettavat meille varmasti kaiken, mitä erakon tarvitsee osata”, laikukas oppilas naukaisi, ”voisimmeko me keskittyä vain hauskanpitoon tämän loppuajan? Olemme harjoitelleet niin paljon, emmekä leikkineet ollenkaan sitten oppilasnimitykseni.”
Lieskakajon kasvoille piirtyi hento, haikea hymy. Kolli nyökäytti päätään hitaasti.
”Voisimme kehitellä ihan uusia leikkejä, joiden avulla voimme samalla kehittää joitain sinun taitojasi”, soturi ehdotti. Kharon nyökytteli tyytyväisenä päätään.
”Ja tulethan sinä sitten joskus katsomaan minua? Että näkisin kuinka sinä olet kasvanut”, Lieskakajo sanoi ja kohtasi oppilaansa eriväristen silmien katseen. Tuo pörrötti Kharonin päälakea, mutta laikukas kolli perääntyi nopeasti mestarinsa luota päätään ravistellen.
”Minä lupaan, että tulen. Voin kertoa sinulle sitten kaiken, mitä olen oppinut ja nähnyt. Ehkä sinäkin voit joskus tulla käymään siellä, minne me asetumme kodiksi”, Kharon ehdotti vienosti hymyillen. Hän olisi halunnut pyytää Lieskakajoa mukaansa, mutta tiesi ettei voinut. Klaanikissat olivat juurtuneet klaaniin niin, että erakon elämä voisi olla heille pelkästään ajatuksenakin mahdoton.
Kaksikko istuskeli vieretysten aivan hiljaa erään kuusen alla katsellen metsää. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, ja tunnelma heidän yllään oli varsin rauhallinen. Kharon vilkaisi mestariaan pilke silmäkulmassa. Sitten oppilas syöksähti nopeasti kohti mestariaan ja läpsäisi tätä käpälällään.
”Hippa!” kolli huudahti ja lähti samassa pinkomaan kauemmas raidallisesta soturista. Kharon väisteli eteensä tulevia puita, varpuja ja pensaita sulavasti. Hän kuuli Lieskakajon lähestyvät askeleet takaansa, joten Kharonin täytyi kiristää tahtiaan. Hän ei aikonut jäädä kiinni niin helposti kuin joskus pentuna oli aina jäänyt!

//Lieska?
// 247 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pennut kasvoivat hurjaa vauhtia. Kun Korppisiipi oli siirtynyt pienokaistemme kanssa pentutarhalle, en ollut enää yhtään huolissani siitä, etteivätkö asiat kääntyisi parhain päin. Kimalaispennun puutteellisesta raajasta huolimatta pentu pysyi hyvin mukana sisarustensa ja muiden pentujen puuhissa, ja uskoin jopa, että hänestä saattaisi tulla soturi jonakin päivänä. Tietenkin se veisi pidemmän aikaa ja vaatisi kovaa työtä sekä häneltä itseltään että mestarilta, mutta ei se minusta mikään mahdottomuus ollut.
Olin saanut tehtäväkseni johtaa metsästyspartion nummille. Mukanani olivat Hillasielu, Lakkakuiske sekä Kirpputäplä. Lakkakuiske ja Kirpputäplä rupattelivat niitä näitä tuttavalliseen sävyyn partion hännillä. Hillasielu tassutti vierelläni. Silloin tällöin saatoimme vaihtaa kollin kanssa pari sanaa, mutta muuten molemmat keskittyivät etsimään ilmasta riistaeläinten hajuja.
”Lähistöllä taitaa olla jänis”, mustavalkoinen kolli totesi samalla kun nuuhki ilmaa. Hän oli oikeassa: minäkin pystyin haistamaan sen.
”Pitäisikö meidän hajaantua?” ehdotin ja pysäytin partion hetkeksi, jotta voisimme tehdä suunnitelman eläimen nappaamiseksi.
”Mutta emmehän me edes tiedä, mistä haju tulee”, Lakkakuiske huomautti.
”Se tulee tuolta suunnasta”, Kirpputäplä ilmoitti ja osoitti hännällään kahden kumpareen väliin, jossa kasvoi kitukasvuisia puskia.
”Tehdään niin, että minä ja Lakkakuiske kierrämme vasemman kumpareen päälle ja te kaksi oikean. Sen jälkeen yritämme ajattaa eläimen jommankumman parin kynsiin tilanteen sopivuuden huomioon ottaen”, suunnitelmani ei ollut täysin aukoton, mutta ainakin meillä oli sellainen. Nyt kun kaikki tiesivät suurin piirtein, mitä oli tehtävä, olisi helpompi improvisoida tiukan paikan tullen.
Minä ja nuorempi soturi lähdimme kiertämään hissukseen vasemmalle. Tuuli puhalsi meitä vastaan ja kuljetti jäniksen tuoksua, se ei siis ainakaan saisi tietää läsnäolostamme sen perusteella. Ryömimme kumpareen päälle ja kurkistimme alas. Jänis loikki puskien seassa nuuhkien oksia, joihin oli ilmestynyt pieniä, vihreitä lehtiä. Samaan aikaan Hillasielu oli ilmestynyt Kirpputäplän kanssa toiselle kumpareelle ja he kurkistelivat sen päältä jänistä kohti.
Annoin hännälläni heille merkin valmistautua. Sen jälkeen viitoin Lakkakuisken mukaani ja lähdin kiertämään jäniksen taakse. Hillasielu ja Kirpputäplä saisivat kiertää sen etupuolelle ja napata sen sieltä.
Oksat kutittivat turkkiani. Hiivin eteenpäin vatsanpohja maata viistäen. En ollut tarpeeksi varovainen ja astuin vahingossa kuivan risun päälle. Jäniksen pitkät korvat ponnahtivat pystyyn. Se katseli ympärilleen kahdelle jalalle nousseena ja kierteli päätään yrittäen paikantaa uhan. Sitten se paukautti valtavaa takakäpäläänsä maata vasten ja lähti juoksemaan karkuun, ilmeisesti huomaten meidät. Lähdimme perään ruoho ja multa kynsien alta lennellen.
Jänis oli hätkähdyttävän nopea! En millään meinannut pysyä sen perässä, mutta onneksi sille ei ollut tarvettakaan. Pitäisi vain saada ajettua se muiden luo.
En ehtinyt ajatella pidemmälle, kun yhtäkkiä kuului tukahtunut vinkaisu ja jänis kaatui maahan räpiköiden Hillasielu kimpussaan. Kirpputäplä tuli avuksi, ja yhdessä pienet kollit saivat surmatuksi itseään hieman isomman eläimen. Liu’uimme Lakkakuiskeen kanssa pysähdyksiin heidän eteensä. Yritin saada juoksemisessa kiihtynyttä hengitystäni tasaantumaan, mutta samalla nyökäytin päätäni hyväksyvästi tovereilleni, joiden silmät kiilsivät tyytyväisesti.
Päätimme ottaa jäniksen mukaan ja viedä sen saman tien leiriin. Kaikki olivat sitä mieltä, että siitä saataisiin hyvä ateria kuningattarille ja klaaninvanhimmille. Nyt kun aurinko paistoi, he voisivat tulla ulos syömään. Pennutkin pääsisivät näkemään päivän paisteen.

Leirissä Lakkakuiske ja Hillasielu raahasivat jäniksen lähelle pentutarhaa ja klaaninvanhimpien pesää. Kirpputäplä lähti hakemaan klaaninvanhimpia, ja minä suuntasin pentutarhalle, josta kuului pentujen innokkaita miukaisuja. Ne saivat minut kehräämään ilosta.
Työnnyin sisään maidolta tuoksuvaan pesään. Pennut harjoittelivat kovaa vauhtia kävelemään samalla kun jo leikkivät vähän keskenään. Sitä oli hauskaa seurailla. Suuntasin katseeni Korppisiipeen ja Minttuliekkiin, jotka makoilivat vieretysten omilla vuoteillaan ja katselivat pentujaan. Minttuliekki huomasi saapumiseni ensimmäisenä ja kääntyi katsomaan suuntaani sydämellisesti hymyillen. Naaras näytti hyvinvoivalta, mutta silti hänen katsettaan tuntui varjostavan jokin. Ehkä se oli menetetty pentu. En voinut olla tuntematta syyllisyyttä tapahtuneesta. Kenties, jos olisin aiemmin mennyt puhumaan Tyrskytassulle, tällaista ei olisi ehkä tapahtunut.
”Hei, ulkona olisi jänistä tarjolla. Maistuisiko?” kysyin kuningatarkaksikolta hymyillen, työntäen syrjään epämiellyttävän syyllisyydentunteen. Tekisin kaikkeni auttaakseni Minttuliekkiä ja Mesitähteä. Olin sen heille velkaa kaiken tapahtuneen jälkeen.

//Minttu ja pennut?
//599 sanaa