Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Tipu

Toinen kysyi oli kysynyt oliko minulla nälkä. Olin hiljattain kiitos tämän kollin oppinut puhumaan, eikä ääneni niinkään enää horjunut kun käytin sitä, mikä oli tietty hyvä asia. Pidin silti katseeni hänessä, kun myönsin olevani vähän nälkäinen. Halusin painaa pienetkin osat hänestä mieleeni, sillä tuo kolli sai minut tuntemaan kuin hänessä ei olisi lainkaan virheitä, kuin leijuisin hänen kanssaan. Se tunne pelotti minua samaan aikaan, mutta samaan aikaan halusi saamaan itseään aina vain lisää ja lisää. Toisellakin oli nälkä, Karhumyrsky lähti kohti tuoresaalis kasaa, kuin hän jännittäisi joka lihastaan, niin jäykän näköisiä askeleet olivat. Katseli häntä uteliaasti, mitä kolli aikoi valita? Olisiko se hänen lempi saaliinsa? Katsoin riistaa, itse pidin niistä kaikista yhtä paljon. Ehdotin riistan jaontaa, joka näytti saavan toisen vaivaantuneena mumisemaan. Lopulta kuitenkin suostumaan pyyntöön, josta minäkin olin hyvilläni. Tassuttelimme aukion laidalle, jossa olimme tavanneet aikaisemmin. Joku iso kasa kesääntyi vatsaani, se tuntui hyvältä mutta huonolta samaan aikaan. Se sai kottaraisen näyttämään hyvinkin huonolta, enkä omannut enää niin isoa ruokahalua. Kuitenkin joku sai minut toivomaan että kolli ei lähtisi pois. Karhumyrskyn korvat menivät luimuun, joka oli hyvinkin harmillista. Toinen käski minun aloittamaan, ottamaan palasen, yhä epävarmana kollin tarjotessa omaa ruokaansa, nappasin hakun, alkaen sitä popsimaan. Häntäni nyki huomattavasti, mutta kuitenkin Karhumyrsky sai minut rauhoittumaan, yllättävän rauhalliseksi. En osannut sanoa mikä tuo tunne vielä olisi, mutta voisin varmana kysyä sitä mäntyviikseltä. Olihan hän nähnyt kaikenlaista, elänyt pidempään kuin Karhumyrsky. Ku olin saanut syötyä, Karhumyrsky hotki loput. Tämä ei ollut aivan ihanteellinen ateria, emme olleet vaihtaneet koko aikana yhtään sanaa, vaan tyytyneet hiljaisuuteen. Kolli ravesteli päätään, saaden minut hämilleni, toinen veti naamansa takaisin pokeri naamalle. Minua mietitytti millainen hymy toisella oli. Kerran Lauhatassu omasi niin kauniin hymyn, entä hänen velipuolensa?
”Käyn haukkaamassa happea ulkona”, Karhumyrsky totesi. Katsoin hänen peräänsä pettyneenä, kun toinen lähti ulkomaailmaa kohti. Katsoin toisen perään harmissani, sitten ympärilleni. Ei kukaan huomaisi? Lähdin kulkemaan leirin reunoja sala vihkaa, melkein vaanien. Karhumyrskyn opetuksista voisi olla ehkä hyötyä. Livahdin lopulta ulos leiristä, seuraten toista. Näin Karhumyrskyn, kun yritin vaania hänen peräänsä. Katkaisin kuitenkin risun vaaniessani. Karhumyrsky kääntyi heti katsomaan minua, minä epätoivoisena painaen jo korvani luimuun, kolli katsoi minua vihan sekä hämmennyksen sekaisin ilmein. Tiesin jo mitä hän käskisi, joten painoin häntäni koipien väliin.

Lopulta päädyin lähtemään itkutta takaisin leiriin. Ennen kun kukaan huomaisi. Katsoin alakuloisena leiriä, miettien minne menisin. En ainakaan menisi pentutarhaan takaisin. Katsoin parantajan pesää, sen jälkeen päällikön pesää. Myös kaatunutta puuta. Katsoin kuusen juuristoa. Lähdin sitä kohti, kömpien sinne piiloon. Möngin puun pehmeässä juuristossa. Ei minun ollut ihan tarkoitus pitkään täällä olla, mutta lopulta nukahdin juurakon keskelle.

//420 sanaa
//Karhu?

Kirjoittaja: Ron

Pieni leikkisä tuulenvire viuhahteli ympärilläni ja ohitseni. Se sukelsi karvojeni sisään ja kiehnäsi nahkaani vasten, mikä sai minut värähtämään kylmästä. Aurinko paistoi lempeästi taivaalla, mutta sen tuoman lämmön ohi satunnaisesti hiiviskeli pieni tuulenalku, jos toinenkin. Vaikka muita se ei näyttänyt haittaavan, minua se oudoksutti. Koko maailma oli minusta todella omituinen. Katselin äimistyneenä pentutarhan suulta, kuinka suuret kissat työntyivät esiin pesästä, ja taas katosivat sinne. Syövätkö pesät kissoja? Miten kissat pääsevät pakenemaan pesästä ulos? Miksi kissat palaavat pesiinsä sisään, jos pesä on yrittänyt syödä heidät aiemmin? Miksi leirissämme olisi pesiä, jotka syövät kissoja? Mieleni teki rääkäistä. Rääkäistä turhautumisesta, tai sitten vain puhtaasta hämmentymisestä. Tai ehkä silkasta rääkymisen ilosta. Pudistin pientä, sekaista päätäni.
”Keskity!”, tiuskaisin itselleni ankarasti. Oloni oli yhtäkkiä vain muuttunut omituiseksi, epävakaaksi. Maailma ympärilläni tuntui olevan kallellaan. Luulin kaatuvani. Luulin, etten pysy lainkaan pystyssä. Olinko nähnyt painajaista yöllä ja sen takia nukkunut huonosti ja väsähtänyt? Vai olenko minä tulossa kipeäksi? Olenko minä vakavastikin sairas? Kuolenko minä? En tiedä, mutta pakotin taas yltyvät ajatuksieni virrat taka-alalle. Liika-ajattelu tietää vain huonoa oloa, niin minulle joskus oltiin sanottu. Jos alkaa miettiä jokaista pientä vinksallaan olevaa asiaa, lähtee ennenpitkää järki. Puuskautin nenästäni pihalle hieman ilmaa. Olin aiemmin yrittänyt kertoa Mäntyviikselle, mitä pääni sisällä oikein tapahtuu, mutten tuntunut osaavani selittää sitä hänelle. Hän vain kehräsi huvittuneen lempeästi minulle ja sanoi sen olevan ylivilkas mielikuvitukseni, ja että ajatukseni laantuisivat sitä mukaa, kun kasvan. Se saattoi lohduttaa sen yhden hetken ajan, mutta nyt tunnen oloni entistä rauhattomammaksi, kun asiaa pohdin. En edes ole varma, miksi minun on niin vaikeaa hyväksyä mielikuvitusta tämän kaiken syyksi ja elää sen kanssa. Hänhän saattaa olla oikeassa. Kenties Mäntyviiksellä oli yhtä villi mielikuvitus joskus. Ehkä minun pitäisi yrittää saada ajatuksiani muualle, ennenkuin vaivun niin syvään kuolemanpelkoon, että tassuistani lähtee tunto. Ehkä se toisi helpotusta tuskaiseen mieleeni. Taisin nähdä tänään aamulla muhkean sammalpallon pentutarhan nurkassa. Sellaisen, joka kestäisi todella suurta höykytystä. Lipaisin huuliani ja käännyttyäni pinkaisin takaisin pentutarhan seinämien taa. Toivottavasti muut eivät ole sitä sammalkasaa vielä tuhonneet!

Kirjoittaja: Elandra

Eiliset saalistusharjoitukset Lauhatassun kanssa olivat menneet ihan kohtuullisen hyvin. Oppilaani oli nopeasti oppinut oikeanlaisen vaanimisasennon. Hän yritti kolme kertaa saada saaliin kiinni, mutta se ei onnistunut. Lauhatassu oli ollut joka kerta liian hidas, malttamaton tai kovaääninen. Arvelin hänen olevan vain liian innoissaan oppilaana olemisesta, ettei keskittyminen onnistunut. Toivoin hänen pärjäävän paremmin seuraavissa harjoituksissa.
Aamu oli valjennut juuri ja istuskelin sotureiden pesän liepeillä. Aamupartiot olivat juuri lähteneet matkaan, joten aukio oli lähes autio. Päätin antaa Lauhatassulle vielä hetken aikaa nukkua, joten palasin takaisin sotureiden pesään. Astelin omalle vuoteelleni ja asetuin makaamaan. Tarkoituksenani ei ollut nukkua, vaan vain levätä. Kävin nopeasti päässäni läpi tämän päivän suunnitelman. Lähtisin pian herättämään Lauhatassun, jonka jälkeen menisimme taisteluharjoituksiin Hehkulammen lähettyville. Sen jälkeen kävisimme vielä läpi saalistuksen perusteet, jonka jälkeen palaisimme leiriin. Surmakynsi oli aiemmin laittanut minut auringonlaskun partioon, joten osallistuisin vielä siihen. Lauhatassu ei tulisi mukaan partioon. Hän saisi loppupäivän tehtäväksi opetella itsekseen taisteluliikkeitä, jotka kertaisimme huomenna.
Nousin taas ylös ja palasin pääaukiolle. Huomasin oranssin ja valkean sekoitteisen kollikissan istuvan lähellä oppilaiden pesää. Auringon ensisäteet suorastaan takertuivat oppilaan turkkiin saaden oranssit kohdat näyttämään liekeiltä. Kolli suoristi selkänsä huomatessaan minut. Astelin hänen luokseen rauhallisin askelin.
”Huomenta, Tuhkajuova!” nuori kolli tervehti minua ärsyttävän pirteällä äänellään. Nyökkäsin vastaukseksi ilman, että ilmeeni edes värähti.
”Mitä me teemme tänään? Voitko opettaa minua uimaan?” oppilaan silmät suurenivat innostuksesta. Hän ei olisi malttanut pysyä paikallaan, joten etukäpälät painelivat vuoroperään maata. Istuin alas edelleen sama tasainen ilme kasvoillani.
”Uiminen ei kuulu soturikoulutukseen. Jos tahdot uintiopetusta, se tapahtuu vapaa-ajalla. Tänään harjoittelemme muutaman yksinkertaisen taisteluliikkeen, ja saat kokeilla miltä tuntuu käyttää niitä toiseen kissaan, eli minuun. Sen jälkeen kertaamme vielä eiliset saalistuksen perusteet”, selitin asiallisella äänellä. Kollikissa nyökkäsi ja yritti olla rauhallinen, mutta oppilaan into välittyi takuulla jokaiselle, joka hänet sattui näkemään.
”Saat syödä harjoitusten päätteeksi”, sanoin ja viitoin kissan perääni. Poistuimme leiristä ja johdatin kollia kohti Hehkulampea.
”Kuka sinut opetti uimaan?” Lauhatassu kysyi ja loikki vierelleni. Käänsin nopean tuiman katseen kissaan, joka huomasi virheensä. Oppilas ei kulkenut mestarinsa rinnalla tai edellä, vaan hänen paikkansa oli perässä. Lauhatassu hidasti nopeasti tahtiaan, mutta ei vaikuttanut lainkaan nolostuneelta. Odotin hetken ennen vastaustani, mutta Lauhatassu pysyi yhä vaiti.
”Isäni Jyrkänneloikka”, vastasin.
”Voitko sinä opettaa minua uimaan?” Lauhatassu kysyi silmät innosta kiiluen.
”Kuten sanoin, se ei kuulu soturikoulutukseen. Jos se minusta olisi kiinni, niin jokainen oppilas opetettaisi uimaan edes jotenkuten. Jos todella tahdot opetella uimaan, sinun täytyy keskittyä täysillä ensin soturikoulutukseesi. Jos edistyt nopeammin kuin olen suunnitellut, voimme myöhemmin käyttää pari harjoituskertaa uimiseen. Jos et edisty niin nopeasti, voin opettaa sinua vapaa-ajalla. Se on kuitenkin sitten pois ajasta ystäviesi kanssa ja levosta”, sanoin vilkaisematta nuoreen kissaan. Lauhatassu ei vaikuttanut lannistuvan, päättelin sen hänen askelistaan. Askeleet eivät suinkaan olleet yhtä äänekkäitä kuin eilen, mutta edelleen niissä oli parantamisen varaa. Kissa osasi kävellä hiljaa jos vain halusi. En ollut koskaan tavannut soturia, joka ei osannut kävellä edes suhteellisen hiljaa.
”Lupaan etten tuota pettymystä”, oppilas sanoi innoissaan ja oli taas vähällä kulkea vierelleni.

Pysähdyin sopivan matkan päähän Hehkulammesta. Sinisenä hehkuva vesi houkutteli minua uimaan, sillä päivä oli lämmin. Aurinko oli noussut korkeammalle ja se lämmitti nyt hopeista turkkiani. Nautin kyllä lämmöstä näin lehtikadon jälkeen, mutta vesi tuntui kovin virkistävältä. Täytyi kuitenkin työntää ajatukset viileästä vedestä Lauhatassuun. Kolli istui edessäni odottaen ohjeita.
”Aloitamme ihan yksinkertaisista liikkeistä, joilla voit puolustaa itseäsi tarpeen tullen. Kuvittele, että leiriin on hyökännyt paljon tuntemattomia kissoja. Kaikki muut ovat kiinni muualla, ja sinä olet parantajan pesällä. Viholliskissa yrittää päästä parantajan kimppuun, ja sinun pitäisi estää se. Miten toimit?” kysyin katsoen Lauhatassua suoraan tuon kirkkaansinisiin silmiin. Kolli näytti pohtivan asiaa. Annoin hänelle aikaa miettimiseen. En ollut varma millainen oppija Lauhatassu oli, joten olin päättänyt kokeilla mielikuvaharjoituksia. Hän sai kuvitella tilanteen, jolloin oli helpompi hahmottaa, millainen tilanne saattaisi joskus olla edessä.

//Lauha?
// 609 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Naaraan tuijotus alkoi käydä jo häiritseväksi. Hän katsoi minua suoraan silmiin, mikä aiheutti kylmiäväreitä selkäpiissäni. Jouduin kääntämään pääni poispäin sillä tilanne kävi vaivaannuttavaksi.
”Miksi sinä tuijotat?” puuskahdin tylysti. Pentu ei näyttänyt hätkähtävänkään. Ihan kuin hän ei olisi kuullutkaan kysymystäni.
Kohotin hiukan kulmiani, ja Villipentu pudisti nopeasti päätään. Katsoin häntä närkästyneenä. Nytkö hän muka kehtasi väittää, ettei ollut tuijottanut minua?
”Itse asiassa kyllähän tuijotat minua!” kivahdin tuolle malttini menettäneenä ja osittain paineen alla murtuneena. Villipenti naurahti vain.
”Ei, itse vain kuvittelet”, pentu kehräsi hyväntuulisena. Pitikö tuo kakara tätä jotenkin huvittavana? No, sitä se ei minusta ollut, ja siispä se saisi loppua tähän paikkaan.
”Onko sinulla nälkä?” kysyin yrittäen johdatella Villipennun ajatuksia muualle, jotta tämä lakkaisi ahdistamasta minua tuijotuksellaan.
”Ehkä vähän”, hän myönsi, muttei irrottanut sinisiä silmiään minusta. Okei? Tämä pentu sai ihoni nousemaan kananlihalle, enkä nauttinut siitä.
”Hyvä. Niin minullakin”, tokaisin käännähtäen äkisti kannoillani ja marssin jäykästi tuoresaaliskasalle. Ryhdyin valikoimaan itselleni saalista.
Villipentu tepasteli vierelleni. Hän katsoi riistakasaa uteliaasti. Sitten hän vilkaisi taas minun suuntaani.
”Haluatko jakaa?” tämä ehdotti pienesti hymyillen. Mutisin jotakin epämääräistä ja valikoin kasan päältä kottaraisen, josta riittäisi syötävää varmasti meille molemmille.
”Mikä ettei”, jupisin puoliääneen ja tassutin leirin laidalle, jossa minulla oli tapana aterioida. Villipentu loikki perässäni.
Laskin kottaraisen maahan ja katsahdin sitten Villipentuun, joka puolestaan katsoi minua. Korvani painuivat epävarmasti luimuun. Tuon naaraan tuijotus sai minut tuntemaan oloni kummaksi. Kuin vatsassani olisi vangittuna perhosia.
”Ota ensimmäinen haukku”, kehotin. Istahdin alas, ja olisin varmaankin kietaissut häntäni tassujeni päälle, kuten useimmilla oli tapana, mikäli se olisi ollut vain mahdollista. Tyydyin vain heiluttelemaan vajaata kehon jatkettani puolelta toiselle hermostuneesti.
Kun Villipentu oli syönyt oman osansa, oli minun vuoroni. Hotkin jäljelle jääneet rippeet melko nopeasti kitusiini, sillä en halunnut jättää naaraalle ylimääräistä aikaa rakkaan harrastuksensa, tuijottelun, parissa.
Hitsi! Villipentu oli jo pääni sisällä. Ei minulla ollut minkäänlaista syytä pelätä tuollaista keskenkasvuista karvapalloa!
Ravistelin päätäni selkeyttääkseni ajatukseni ja pakotin naamani peruslukemille. Tämä typerä pikku leikki saisi päättyä tähän.

//Villi?
//317 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Hymyilin maireasti kun minut ravisteltiin kuonosta alas. Pienet kynteni eivät tehneet vahinkoa, eikä pydotuskaan, joten kipitin hänen perässään kun Karhumyrsky pakitti aukiolle hämillään. Toinen ei ollut odottanut yllätys hyökkäystä. Kallistin huomaamatta päätäni, pienen virneen noustessa suulleni. Toinen raukka vielä aivasti. Kuinka söpöä, pohdin. Noin voimakkaan kollin olisi pystynyt tapattamaan noin nopeasti jos osaisin muutakin. Häntäni heilui ivallisen leikkisänä, kun kolli siisti hetken itseään, antaen minulle tuiman katseen, joka ei kuitenkaan lannistanut minua tällä kertaa. Hänen äskeisestä ilmeestään huomasi että yllätykseni oli onnistunut. Hänen pieni kärttyisyytensä oli söpöä. Toinen kivahti minulle, joka vain nosti maireaa hymyäni suuremmaksi. Nautin tästä tilanteesta suunnattomasti.
”Vaa- nimista ja syöksy”, Ellen olisi niin tunne köyhä kehräisin varmasti vielä tuohon päälle. Mutta en minä kehrännyt. En tiedä mitä toisen päässä liikkui, enkä halunnut sen enempää suututtaa häntä, vaikka Karhumyrsky olikin aika söpö vihaisena, ei tarkoituksena ollut saada toisia huutoja. Pudottauduin alas vaanimaan, häntä heiluen villisti.
”Noh o- onko mui- ta liikkeitä?”, kysähdin katsoen toiseen. Olisin valmis näyttämään toisille pennuille hiiren papanat, yllättäisin muut oppilaat taidoillani. Kyllä, hetken itsevarma buusti sai minut vaikuttamaan aivan ärsyttävältä kakaralta, tiesin sen itsekkin. Kun olin vaanimalla kiertänyt Karhumyrskyn, pysähdyin kollin eteen, katsoen häntä suurilla silmillä. Uppouduin hänen oransseihin silmiin, niin että en kuullut lainkaan ruskeaturkkisen kollin puhetta. Tai jos hän puhui jotain. Itse asiassa kyllä puhui, hiiren papanat! Kolli oli kysynyt jotain katsoen minua nyt kysyvästi. Pudistin vain päätäni eiksi, johon hän vain tuhahti.
”Itse asiassa kyllähän tuijotat minua!”, kolli kivahti, johon vain naurahdin. Hän todellakin oli söpö, eikä mikään lihaskimppu pelottava kolli kuten useat kuoloklaanista.
”Ei, itse vain kuvittelet”, Pieni kehräys kumpusi kurkustani, kun katsoin kolliin, kyllä olin tuijottanut, aivan toden teolla, nyt kuuntelisin jos kollilla olisi jotain oikeaa sanottavaakin asiasta, tai ehkä, riippuu jäisinkö taas kiinni noihin lumoaviin meripihkan värisiin silmiin.

//291 sanaa
//Karhu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsoin Villipennun perään ärsyyntyneenä. Olivatko kaikki kakarat yhtä dramaattisia? Karski kuolonklaanilainen ei pelännyt ottaa kritiikkiä vastaan klaanitovereiltaan, mutta näemmä Villipentu oli jo tässä tapauksessa poikkeus – toisaalta, eihän naaras ollut syntyperäinen klaanikissa, joten saattoiko tuota siitä syyttääkkään.
Kulutin pienen hetken miettien, pitäisikö minun mennä hänen peräänsä vai ei, mutta annoin asian lopulta olla. Ehkä naaras käsittelisi jutun ensin ja tulisi sitten takaisin. Ei tästä koskaan tiennyt. Villipentu oli melko tuuliviiri-persoona, mitä nyt olin yhtään oppinut tuntemaan häntä tänä lyhyenä aikana.
Istahdin alas ja ryhdyin siistimään pörhistynyttä turkkiani. Siitä roikkui yhä sammaleen palasia sekä muuta roskaa, mutta myös jotain, mitä en olisi halunnut siinä olevan – Villipennun karvaa. Onnistuin jotenkin sukimaan naaraan selvästi erottuvat vaaleat karvat pois omastani. Hiirenpapanat.
Miksi sen pennun oli pitänyt tulla ihan kylkeen kiinni? Joku olisi voinut vaikka nähdä… Ja siitähän esimerkiksi Turmaloikka olisi saanut päivän naurut ja puheenaiheen loppuelämäkseni. Sen jälkeen en olisi tohtinut näyttää nenääni aukiolla seuraaviin kuihin, ja nimeni olisi jäänyt historiaan soturina, joka nukkui yönsä läheisyydenkipeän pennun kanssa. Mikä nöyryytys.
Käänsin katseeni pentutarhan suuntaan. En erottanut liikettä sammalverhon takana. Ehkä hän oli mennyt takaisin nukkumaan? Tuskin. Pitäisikö minun mennä tarkistamaan hänen vointinsa? Äh, vain pehmot kotikisut tekivät niin! Enkä minä ollut pehmo taikka sitten kotikisu.
Oli kuitenkin osittain – okei, kokonaan – minun syytäni, että Villipentu oli pahoittanut mielensä. Huokaus. Nousin ylös, kurotin vielä nuolaisemaan lapaani ja tassuttelin sitten kahden kiven välissä sijaitsevalle pesälle.
Jouduin kumartumaan mahtuakseni kulkemaan suuaukosta, ja silloin tapahtui jotain täysin odottamatonta…
”Villipentu!” rääkäisin kun tunsin jonkun pomppaavan kasvoilleni. Ravistelin pennun irti kuonostani ja peruutin takaisin aukiolle henkeä haukkoen. Mitä juuri tapahtui?
Villipentu loikki ulos pesästä. Hän katsoi minua suuret, siniset silmät ammollaan. Tuo kallisti hieman päätään.
Nenääni pääsi karva, joka pisti minut aivastamaan. Hieraisin tuulenhalkojaani nopeasti ja heitin sitten edessäni jököttävään pentuun tuiman katseen. Naaraan temppu oli yllättänyt minut täysin.
”Mitä tuo nyt oli olevinaan?” kivahdin ärtyneenä, ja vaikkei se ehkä näkynytkään ulospäin, sanoisin olevani salaa vaikuttunut tästä kepposesta. Soturiainesta.

//Villi?
//317 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Hämmennyin koska kun sain viimein unen päästä kiinni, toinen heräsi. Karhumyrsky viittoi minua seuraamaan töpöllään, kipitin hänen perässään ulos pesästä. Toinen kysyi, korvani laskeutuivat ja ensimmäistä kertaa Karhumyrskyn edessä kasvoilleni tuli surullinen ilme, erilainen kun normi pokka naamani. Toinen jatkoi saarnansa, kun minä vain katsoin maata suruissani, ala huuleni alkoi väpättämään.
”E- Et herännyt vaikka yri- tin herättää.. eikä minulla ollut ketään muuta kenen kanssa leikkiä ja”, sopersin surkeana ääneni mennen hiljaiseksi. Ääneni hiljeni, kun pelko sisälläni kasvoi, tässä oli virheeni jota olin pelännyt, enkä voisi sille enää mitään. Katsoin ylös toiseen, ennen kuin annoin kyynelien vallata silmäni, ryntäsin pois, pentutarhaan. Ennen kuin annoin Karhumyrskyn moittia minua enempää. Kipitin niin nopeasti kun käpäliltäni pääsin. Kyyneleet vierien noista meren sinisistä silmistä, sekä yleensä klaanin pokka naamalta, jonka ei oletettu käyttäytyvän näin.

Painauduin sammaliini itkemään, hiljaa sanattomana pyyhin nenäni sammaliin, peittäen kasvoni myös siihen, jotten näkisi mitään. Pikku hiljaa rauhoitin itseni, nousten lopulta heikkona ylös. Muistelin Karhumyrskyn opettamaa vaanimista, alkaen harjoitella sitä. Kuuntelin miettien mitä pitäisi tehdä ja miksi. Olivatko askeleeni kepeät, jottei riista kuulisi? Olivat, katsoin eteeni, jatkaen vaanintaa. Kiersin ympyrää, nousten sitten ylös. Yritin nopeentaa sitä kuinka nopeasti pääsisin vaaninnasta pystyyn, mikä kuulosti helpommalta kuin oli. Piti muistaa tassujen asento, huomata hännän korkeus, luontevuus… hiivin pesää ympäri, juuri kun olin hiipinyt jonkun aikaa, ollen aivan pentutarhan suuaukon vieressä, sisään tupsahti tuttu ystäväni, Karhumyrsky. Jännitin itseni, heilutin peräpäätä. Minun olisi hypättävä hänen eteensä ennenen kun tuo huomasi minut. Häntäni heilui kun hyppäsin kirjaimellisesti toisen naamalle.

//Karhu? Love by villi
//244 sanaa.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Heräsin ääniin. Outoihin ääniin. Räpyttelin silmiäni ja yritin hahmottaa ympäristöä, mutta kaikki tuntui jotenkin sekavalta. Nousin varovasti ylös ja hiivin aukiolle yrittäen olla herättämättä muita. Vilkaistessani taakseni, tajusin pesän olevan tyhjä. En kai sentään ollut nukkunut pommiin? Ei yhtään minun tapaistani. Luulisi edes Turmaloikan puuttuneen asiaan ihan vain härnätäkseen minua, mutta näemmä hänkin oli jo jalkeilla, sillä tuon peti ammotti tyhjyyttään.
Astelin ulos aukiolle. Leiri oli aavemmaisen hiljainen. Missään ei näkynyt ketään. Ei Surmakynttä ohjeistamassa kierrokselle lähteviä partioita, ei sotureita vaihtamassa kieliä keskenään aukion laidalla… Jokin oli pahemman kerran hullusti. Tämä ei voinut olla oikein.
Ääni kuului taas. Käänsin päätäni sen tulosuuntaan. Kykenin erottamaan epämääräisen äänen puheeksi, ja se tuli oppilaiden pesältä. Siristin hiukan silmiäni ja lähestyin kaatuneen puun toisessa osassa sijaitsevaa pesää. Voisiko se olla mäyrä? Tai kettu? Ei, ei se voinut. Täällä ei haissut veri tai pelko. Mutta jokin tässä silti mättäsi.
Työnsin pääni sisälle pesään. Ei ketään. Mutta puhe jatkui vain. Astelin peremmälle ja vilkuilin kiihtyneenä ympärilleni. Minua alkoi karmia ihan toden teolla. Missä kaikki olivat? Missä Ruostekukka oli? Tai se ärsyttävä Lauhatassu? Tai Villipentu…
Käännähdin ympäri ja säntäsin pentutarhalle. Sekin oli tyhjä. Kurkkuani alkoi kuristaa. Mitä Pimeyden Metsän nimeen täällä oikein tapahtui? Apua! Eikö kukaan täällä osannut auttaa minua? Ei kokonainen klaani voinut vain kadota jälkiä jättämättä!
Ääni jatkui taas. Tällä kertaa ääniä oli useampi ja ne tuntuivat iskevän minuun joka puolelta. Olin näkevinäni pesän perällä hahmon. Sen tuijotus pilkkasi minua, painoi minut maahan. Tunsin kutistuvani. Henkeni salpaantui ja liikkuminen muuttui kankeaksi. Mutta sitten joku lämmin kosketti minua. Katsahdin ympärilleni, mutten nähnyt ketään. Siinä se silti oli. Vaikka minua ahdisti suunnattomasti, kosketus sai oloni tasoittumaan. Minulle oli hyvä olla tässä näin…
Villipennun vieressä! Pomppasin pystyyn ja olin vähällä lyödä pääni kattoon. Uni katosi silmänräpäyksessä ja olin taas omalla paikallani, muiden nukkuvien soturien ympäröimänä. Helpotus oli väliaikainen, sillä muistin pian taas Villipennun, jonka olin tajunnut nukkuvan aivan turkissani kiinni. Mitä tuo kakara täällä teki?
Villipentu kohotti päätään ja katsoi minua hieman unenpöpperöisenä. En tiennyt, kauanko naaras oli ehtinyt olla vieressäni, mutten pitänyt siitä. Viittasin häntä hännäntöpölläni seuraamaan ja kompuroin ulos pesästä. Pentu tepasteli perässäni.
”Mitä sinä oikein ajattelit?” sihahdin hiukka hermostuneena. ”Eivät pennut saa tulla soturien pesään! He eivät ilahdu nähdessään itseään ainakin kolminkertaisesti pienemmän kissanalun hengittämässä iholleen.” Herääminen oli ollut melkoinen sokki, mutten osannut sanoa, olisiko minun pitänyt olla kiitollinen pennulle siitä, että hän oli tullut viereeni nukkumaan. Ilman häntä saattaisin kitua painajaisen kourissa juuri nyt.

//Villi?
//400 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tietenkin olen valmis!” tuhahdin vastaukseksi ja pakotin kasvoilleni väkinäisen hymyn. Olin toki innoissani soturikoulutukseni alkamisesta, ja siitä, että minulla oli mestarinani asiaan hyvin paneutunut soturi, mutta olin huolissani Mahlatassusta. Kun Tuhkajuova oli maininnut ukkospolulla sattuneen onnettomuuden, jossa Mahlatassun mestari Minttuvarjo oli menettänyt henkensä pelastaessaan Pihkatassua, muistin taas kuinka onneton ystäväni oli. Olisin kovasti halunnut olla hänelle avuksi jotenkin, mutta tiesin, että tässä tapauksessa paras lääke kollin haavoihin oli aika.
Tuhkajuova siristi hiukan silmiään. Sitten hän nyökkäsi ja viittasi hännällään merkiksi seurata. Kuljin hänen kannoillaan häntä korkealla. En aikonut osoittaa pelkuruutta uudelle mestarilleni heti ensimmäisenä päivänäni. Hän tulisi olemaan ylpeä minusta.
Kiersimme loput reviiristä paljon rivakammin. Aina silloin tällöin Tuhkajuova saattoi kuitenkin pysähtyä kysymään, mitä haistoin, ja jos en osannut kertoa siihen vastausta, naaras avitti epäröimättä. Olin muun muassa oppinut, miltä tuoreet jäniksen jäljet haisivat ja nähnyt kaikenlaista ihmeellistä kierroksen aikana. En villeimmissä unissanikaan ollut osannut kuvitella, kuinka kaunista leirin ulkopuolella oli.
Päätimme kierroksen lammen rantaan. Hehkulampi. Ei ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut tämä tässä. Se oli juuri niin upea kuin Mahlatassu oli sitä kuvannutkin. Vilkaisin Tuhkajuovaan päin. Naaraskin oli jäänyt ihastelemaan edessä avautuvaa maisemaa – tai ainakin oletin maiseman olevan hänestä ihastelemisen arvoinen, mutta mistäpä sitä koskaan tiesi.
Päivän päätteeksi palasimme takaisin leiriin. Tuhkajuovalta antoi luvan hakea tuoresaalista ja käski minut sitten levolle. Valikoin itselleni pienen päästäisen ja asetuin syömään sitä lähelle oppilaiden pesää. Mahlatassu taisi olla jo nukkumassa, samoin Villipentu, joten kaiketi saisin tänään aterioida kaikessa rauhassa. Yksin. Nielaisin harmistukseni ja ryhdyin suikaloimaan saalistani sopivimmiksi paloiksi.
Huokaisin hiljaa. Olin saanut päästäisen syötyä, eikä minulla oikeastaan ollut enää edes nälkä, vaikka se oli hädin tuskin riittänyt täyttämään tyhjyyttään valittavaa vatsaani. Kaipasin jo nyt entisiä aikoja. Aikoja, jolloin oli ollut vain minä, Mahlatassu ja löytämistä vailla olevat seikkailut. Oimme tehneet aivan kaiken aina yhdessä.
Pyyhin rippeet viiksistäni ja nousin ylös. Sukaisin sitten lavastani törröttävän karvatupon tasaiseksi ja könysin sisälle pesään. Etsin tieni omalle paikalleni ja käperryin sammalilleni siten, että hivoin jälleen Mahlatassua. Kermanvärinen oppilas oli sikiunessa, eikä minun liikehdintäni vaikuttanut häiritsevän häntä.
Avasin leukani haukotukseen ja suljin sitten silmäni. Nukuin yöni sikeästi – unia näkemättä.

Olin jo aamuvarhain jalkeilla. Nouseminen oli ollut yllättävän vaikeaa, sillä pentutarhalla asuessani en ollut tottunut kovin suureen aktiviteetin tasoon päivän aikana, joten eilinen kierros reviirin ympäri täysin vieraassa maastossa olit uuvuttanut minut ennennäkemättömällä tavalla. Mutta se pienistä. Nyt olisi keskityttävä tulevan päivän haasteisiin.
Istuin aukiolla odottamassa Tuhkajuovaa. Ei mennyt aikaakaan, kun tabbykuvioinen naaras kömpi ulos pesästään. Hän vilkuili ympärilleen vaaleanvihreillä silmillään, kunnes huomasi minut. Korjasin vaistomaisesti asentoani.
”Huomenta, Tuhkajuova!” tervehdin pirteästi mestariani tämän tullessa luokseni. ”Mitä tehdään tänään? Voitko opettaa minua uimaan?” Jälkimmäinen, ehkä hieman epäolennainen kysymys oli pälkähtänyt mieleeni jo eilen illalla, kun olimme käyneet Hehkulammella. Olin kuullut Tuhkajuovan ja tämän isän Jyrkänneloikan olevan klaanin ainoat uintitaitoiset kissat, joten nyt kun toinen heistä oli mestarinani, oli tämä kerrassaan erinomainen ajoitus kysyä asiaa.

//Tuhka? Toivottavasti en hitannu liikaa xd
//466 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Kuuntelin silmät suurina hänen kertomustaan suvustaan, tajuten että minähän tunsin nämä kissat, tämä oli Lauhatassun velipuoli! Upeaa! Kaksikko varmasti tulisi toimeen jos kertoisin että olin ystävystynyt jo toisen sisaruksen kanssa. Onneksi toinen ei kysellyt minulta, sillä siitä ei olisi ollut kummempaa kerrottavaa. En oikeastaan edes tienneet olivatko he elossa, tai missä he viilettivät. Huomasin hänen takaansa tulevan tutun naaraan, tuo oli Karhumyrskyn emo Ruostekukka, joka toisti poikansa nimen, herättääkseen kollin huomion itseensä. Katsoimme Karhumyrskyn kanssa kummatkin naarasta, kun hän vilkuili meitä vuorollaan. Viimein Karhumyrsky avasi suunsa, vaikuttaen varsin turhautuneena emonsa häirintää. Minä vain siinä sivussa tuijotin kaksikkoa, odottaen mitä kävisi. En niinkään ollut tutustunut Ruostekukkaan, olin toki nähnyt hänet siellä sun täällä, mutta ei niinkään kiinnittänyt tuohon koskaan huomiota, naaras ei yleensä poikennut muista kissoista kovinkaan paljoa, sekottui joukkoon katseeni alla. Kolli lähtisi partioon? Voi ei, jäisin yksin. Käänsin katseeni ylös päin jos näkisin missä kohtaa aurinko oli, ehkä Lauhatassu palaisi kohta, jotta ehtisin olla hänen kanssaan ennen kuin hän menisi unten maille. Sitten naaraan katse siirtyi minuun, hän ehdotti minua palaamaan pentutarhalle. Olin surullinen faktasta että kollin täytyi lähteä, jäin kuitenkin odottamaan hyvästejä, jotka sain ystävältäni. Nyökkäsin hänelle vain haikeasti, kun hän viiletti menemään. Hetken jäin vain katsomaan kollin perään, haaveillen että hän kääntyisi takaisin sanoen että hänellä olisi sittenkin aikaa, tai kolli ottaisi minut mukaan, mutta niin ei tapahtunut. Päätin suunnata pentutarhalle lopulta.

En niinkään tehnyt mitään erityistä, olin käynyt ilmoittamassa olevani hengissä otto emolleni, kertonut että painuisin takaisin aukiolle, jossa olin aikani odottanut Lauhatassua, kunnes päätynyt takaisin pentutarhaan, riivaamaan klaanin vanhimpia. Päätin ottaa tehtäväkseni kiristää heiltä tarinoita menneistä ajoista, joista sainkin kuulla haukottelin yhdelle tarinalle, hämärä oli laskeutumassa, kun katsoin häntä tassujeni päällä, pää tuon asetelman päällä nojaten, klaanin vanhuksia, jotka kertoivat tarinoitaan. Siihen paikkaan minä simahdin, kuitenkin joku klaanin vanhimmista oli siirtänyt minut pedilleni herätessäni, sillä sieltä minä heräsin.

Heräsin aikaisin aamusta, aamun ensimmäisiin pisaroihin. Aloin siistimään turkkiani kuntoon, jotta kehtaisin näyttää naamaani aukiolla. Kun tuo oli hoidettu, kipitin ulos. Tiesin jo että Lauhatassu olisi jo harjoittelemassa, mutta ei kai Karhumyrsky olisi aamupartiossa iltapartion jälkeen? Kurkkasin sotureiden pesään, jossa moni soturi nukkui yhä. Hiivin eteenpäin, Karhumyrskyn kohdalle. Painoin tassullani kollin nenää, joka ei herännyt tuohon. Räpyttelin ihmeissäni silmiäni, miettien miten saisin kollin hellävaraisesti ylös, ilman että herättäisin muita pesässä olijoita, tai satuttaisin kollia. Katsoin tuota hämilläni, kunnes päätin kurottua sukaisemaan kollin korvan tausta. Sekään ei herättänyt häntä. Noh? Mikä neuvoksi. Katsoin kollia hämilläni, mieleeni putkahti kysymys miltä tuntuisi käpertyä hänen syliinsä? Jäin pohtimaan asiaa, enkä nähnyt syytä miksen kokeilisi. Tassuttelin sammal pedille, kömpien hänen vatsa villoihinsa. Kolli nukkui kippuralla, mutta pystyin tuntemaan hänen tasaisen hengityksensä kulkevan, joka rauhoitti minuakin. Lopulta laskin pääni vasten hänen vastaansa, en tiennyt leikkikö kolli yhä nukkuvaa haluten minun lähtevän, kolli saisi nyt hellyyttä. Rauhoituin kollin vatsan suojiin, nukahtaen kuunnellen tuon rauhallista sykettä, sekä hänen hengityksen kaunista tuhinaa.

//466 sanaa
//Karhu? Näistä tulee kyllä söpö pariskunta :3 Herätä villi vapaasti nokosilta. Toki joku muukin soturi saa tän näyn ikuistaa tarinassaan jos kokee tarpeen.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsoin Villipentua miettien tohtisinko avata tuolle sukujuuriani. Olimmehan vasta tänään tavanneet, emmekä tienneet toisistamme oikeastaan mitään, joten ajatus tuntui minusta kovin vieraalta. Mutta ehkäpä juuri tämä oli se tarvittava, kahden kissan polut yhdistävä silta, jolla päästäisiin lähemmäksi yhteisymmärrystä ja helppoa kommunikaatiota.
”Emoni Ruostekukka on Kuolonklaanin soturi, ja hänellä on toinen poika, Lauhatassu, joka on minun velipuoleni”, kerroin. Normien mukaan minun olisi kuulunut seuraavaksi esittää naaraalle aiheenmukainen vastakysymys, mutta arvelin pennun perheen olevan kysymättäkin täysin kuollut ja kuopattu, enkä siksi enää vaivautunut jatkamaan keskustelua saman aihepiirin ympärillä.
”Karhumyrsky.” Käännyin katsomaan taakseni ilmestynyttä Ruostekukkaa. Ruosteenruskea naaras katseli minua ja edessäni seisovaa Villipentua vuoron perään, olettaen selvästikin jommankumman meistä avaavan suunsa seuraavaksi.
”Niin, Ruostekukka?” hillitsin turhautumiseni ja pakotin ääneni pysymään tasaisena puhuessani soturille. Hänellä oli parempi olla jokin kunnon syy keskustelumme keskeytykselle. En pitänyt siitä, että minua häirittiin vapaa-ajallani.
”Lähdemme partioon. Surmakynsi käski hakea sinut”, Ruostekukka maukui pehmeästi, ja siirsi sitten katseensa Villipentuun. ”Sinun olisi paras palata takaisin pentutarhalle, ettei Mäntyviiksi vain huolestu.” Totta puhuakseni yllätyin naaraan suhtautumisesta uuteen ystävääni. Olisin olettanut hänen ärhentelevän jollekin niin mitättömälle kuin pennulle, mutta Ruostekukan äänessä voitaisiin sanoa kuultaneen… en minä vain tiedä – lämpöä? Tosi omituista. Oliko pentutarhalla vietetty aika pehmittänyt emoni luunkovan kallon täysin? Yh, Lauhatassu se sitten vasta osasikin pilata kaiken – jopa yhden klaanimme julmimmista ja omahyväisimmistä sotureista. Minä niin vihasin sitä kakaraa. Oikein vihaamalla vihasin.
”No, näyttää siltä, että minun pitää nyt mennä”, sanoin Villipennulle, joka nyökkäsi vähän, joten oletin asian kuitatuksi. ”Näkyillään, pentu.”
Seurasin Ruostekukkaa ulos leiristä. Leirin ulkopuolella meitä olivat odottamassa entinen mestarini Surmakynsi sekä Kalmakuu oppilaansa Kylmätassun kanssa. Siristin silmiäni katsoessani Kalmakuuta. Ilman tuota punaruskeaa soturia klaanissamme ei nyt pyörisi Lauhatassuna tuntemamme vitsaus.
”Kierrämme ukkospolun puolelta”, Surmakynsi ilmoitti, ja olin lyhyen hetken ajan näkevinäni surunpilkahduksen hänen ilmeessään, mutta pystyikö tuota syyttämäänkään. Olihan varapäällikkö menettänyt tyttärensä hirviölle nuoren soturittaren kirmatessa ukkospolulle pelastamaan Pihkatassua, joka kärsi parhaillaan erheestään parantajan pesällä. Liekö kolli koskaan enää kävelisi. Ruhjeet olivat näyttäneet melko pahoilta.
Kuljimme eteenpäin kaikessa hiljaisuudessa. Aina silloin tällöin Kalmakuu saattoi vaihtaa pari sanaa oppilaansa kanssa, selvästikin opetusmielessä. Surmakynsi johti joukkoa tarmolla, kun taas Ruostekukka laahasi hännillä ja näytti hidastelevan tahallaan. Tukahdutin huokauksen ja hidastin vauhtiani niin, että naaras ennätti saada minut kiinni.
”Mikä sinua oikein vaivaa?” kivahdin Ruostekukalle tämän ravatessa kohdalleni. ”Jopa Naarmunenä kulkee sinua rivakammin! Ellet ala pistää tassua toisen eteen, jäät vielä jälkeen, ja siitähän Surmakynsi vasta riemastuu.”
”Ehkä niin”, Ruostekukka tuhahti välinpitämättömästi. Hänen oranssi katseensa oli suuntautuneena eteenpäin, eikä hän välittänyt suoda minulle silmäystäkään. Ihan kuin olisin menettänyt entisestään arvoa hänen silmissään. Sisikunnassani kupli raivo. Mieleeni nousi ainoastaan yksi kissa, ja se kissa oli nimeltään Lauhatassu. Hän saisi vielä kuulla kunniansa tästä tapauksesta! Tämä tiesi sodanjulistusta. Se pentu kerjäsi verta nenästään.
Kiersimme rajat ja suoritimme tarvittavat merkkaukset, kunnes palasimme takaisin leiriin. Oli melko myöhä, joten arvelin Villipennun olevan jo nukkumassa, enkä siksi raaskinut mennä häiritsemään häntä enää.
Väsymyksestä huolimatta astelin pää ylpeästi pystyssä sotureiden pesälle. Olin nyt soturi, en mikään riutunut oppilas, joka palasi harjoitusten jälkeen mustelmilla ja turkki sekaisin takaisin leiriin Hehkuaskelen hoidettavaksi. Nyt klaanillani oli syy arvostaa minua. Ja heidän oli parempi osoittaa sitä arvostusta minua kohtaan.
Käperryin kerälle vuoteeseeni ja vedin tapani mukaan takajalkani aivan nenäni eteen. Laskin leukani sammalille, haukottelin kerran oikein makeasti ja suljin sitten silmäni. Oli ehkä lapsellista haaveilla tapaavansa joku tietty seuraavana päivänä, mutta minä suorastaan värisin ajatuksesta nähdä Villipentu taas. Minulla ei koskaan ollut ollut ketään, jonka kanssa puhuessa onnistuin säilyttämään malttini. Nyt sekin virhe oli korjaantumassa.

//Villi?
//564 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Kolli toisti kysymykseni, jopa nauraen, asia kuitenkin tuntui siltä että kolli mietti sitä tosissaan. Kolli kiersi minut ympäri, tarkkaillen kehoani. Kuitenkaan en saanut suoraa vastausta kysymykseeni, joka ei tyydyttänyt minua sitten lainkaan. Kohautin hänelle kulmaani, kyseenalaistin koko asian. Uskoin kuitenkin että kollilla oli jokin hyvää tarkoittava syy siinä takana, jokin muukin kuin pelkkä huvikseen nyt koulutan tätä pentua. Ehkä kolli halusi minusta oppilaan? Tuskin nyt sentään, mutta jotain sen tapaista tuntui tosiaan olevan ilmassa, eikä pelkkää hauskanpitoa.
”Vai niin”, päätin lopulta suoda kollille huvittuneet sanani, olihan tilanne sentään jokseenkin mukava, sekä hauska, joltain kannalta. En oikeastaan tajunnut pitävän iloani sisälläni, jokin kollissa sai vaan minut tuntemaan, niin turvaa, sekä haluamaan kikattamaan kuin pieni pentu. Mutta hän lähinnä sai nyt minut hyvälle tuulelle. Epäröin hetken, kunnes vastasin kieltävästi kollille. Olin kyllä nähnyt monen vaanivan. Olin muuten saanut nyt puhuttua hyvin. Kolli virnuili minulle, en oikein tajunnut oliko se hymy, vai pilkan teon ele. Kunnes kolli pudottautui alas hyvinkin nopeasti. Siinä olivat ne refleksit.
”M-mitä sinä t-teet?”, kysyin hämilläni, pelkäsin että tässä oli se missä kaikki menisi päin honkia ja kolli nauraisi minulle, mutta se näkyi kai vain hämmennyksenä kasvoillani. En olisi uskonut että kukaan olisi osannut tehdä sen niin nopeasti. Kolli selitteli liikettään, kysellen minulta lisää, tällä kertaa en vastannut, kun pudottauduin matalaksi vaanimaan. tein parhaani korjatakseni asennon nopean silmäyksen perusteella mitä tuo toinen oli tehnyt. Karhumyrsky alkoi keskittymään siihen mitä tein, sekä mitä tein siinä väärin. Nostin häntääni käskystä, asetin jalkani kauemmaksi toisitaan, lähtien kävelemään, se ei tuntunut kaamean luonnolliselta, mutta kai siihenkin tottusi? Hyppäsin vähän matkan päässä olevan kävyn päälle, mutta se osui juuri polkuanturoiden alle, nuo ei niin terävät kohdat sattuivat kuitenkin, vaikka olin tietoisesti tehnyt liikkeen, suuni tärisi, tiesin mokanneeni, sekä että sattui. Lopulta päästin pari kyyneltä, pyyhkien ne tassullani pois, en saisi, en muiden edessä. Katsoin sitten karhuun.
“No? Mite- n meni?”, katsoin kysyvästi kolliin, haluaisin parhaani oppia kaiken täydellisesti, olla paras soturi, eikä sillä olisi väliä mitä se maksaisi. Kolli alkoi kertomaan jotain, minä kuuliaasti kuuntelin toisen selitystä.
“Onko si- sinulla per- hettä tai sukua?”, kyselin toiselta, hän oli kerrankin kiinnostunut, kysellen uteliaisuudestaan. Halusin tietää miten sukujuuret haarautuisivat klaanissaan jossa hänkin eli. Kollilla saattaisi olla jopa sisaruksia täällä, enkä minä tietäisi asiasta mitään! Noh, ehkä kolli suostuisi kertomaan perheestään minulle, tai jopa jotain enemmän. Kysyisim seuraavaksi saman varmastikkin Lauhatassulta, kun taas näkisi kollin jossakin tuon oranssi valko kirjavan kollin, uskottavasti minä näkisin tuon jossain varmasti.

//400 sanaa
//Karhu?

Kirjoittaja: Untuva

Punatähti kutsui klaanin koolle. Tiesin jo, mitä päälliköllä oli ilmoitettavana. Oli vaikea uskoa, ettei Minttuvarjo enää ollut kanssamme. Naaras ei enää partioisi kanssamme, eikä häntä näkisi enää vilaukseltakaan leirissä. Muistelin, kuinka hyvin Minttuvarjo oli ottanut minut uutena oppilaana vastaan. Olimme tutustuneet jotenkin oppilasaikoina, mutta nyt naaras oli poissa. Se sai minut hämmentyneeksi. Olimmehan olleet samaan aikaan oppilaita. Mutta sentään klaani sai jotain ilon aihetta, kun Karhutassu nimitettiin soturiksi, Karhumyrskyksi. Oletin päällikön jo sanoneen sanottavansa, mutta olettamukseni osoittautui vääräksi. Punatähti pyysi Taivastassun luokseen. Huulilleni leveni hymy surullisten uutisten jälkeen. Olin hyvin ylpeä ystävästäni. Taivastassu sai kauniin nimen, Taivaslaulun.
“Pikkutassu, astuisitko eteen?” suuren päällikön takia tunsin itseni niin pieneksi, joten nostin leukaani näyttääkseni edes vähän isommalta. En ollut olettanut kuulevani omaa nimeäni. Se kävi kuitenkin järkeen, sillä olihan minut ja Taivaslaulu nimitetty oppilaiksikin samaan aikaan. Enempää vitkastelematta astelin kuolonklaanilaisten silmien alle valmiina kuulemaan soturinimeni.
“Pikkutassu on valmis soturiksi. Hänet tunnetaan tästä lähtien Pikkukaaoksena”, Punatähti ilmoitti tyynesti. Vaikka tilanne kesti vain hetken, se tuntui kestävän ikuisuuden. Ensimmäistä kertaa oppilasnimitykseni jälkeen, klaanin huomio oli taas minussa. Se tuntui kieltämättä hyvältä. Olisin voinut nauttia siitä enemmänkin, mutta jouduin palaamaan takaisin väkijoukkoon. Seuraavaksi nimitettiin pentuja oppilaiksi, mutta en enää pystynyt keskittymään mihinkään kunnolla. Ja kun päälliköllä ei ollut enää enempää ilmoitusluontoista asiaa, yritin tähyillä ympärilleni nähdäkseni Taivaslaulun. Olisin halunnut käydä onnittelemassa ystävääni, mutta päätin jättää onnittelut myöhemmälle, kun naaras oli jo kadonnut omiin puuhiinsa. Sen sijaan suuntasin entisen mestarini luokse.
“Oli jo aikakin päästä minusta eroon, vai mitä?” naukaisin huvittuneena Huurreliljalle, joka hymähti hieman.
“Kieltämättä kiipeilyharjoituksesi ottivat jo minustakin koville”, vihreäsilmäinen naaras vastasi. Oli outoa, ettei minulla olisi enää mestaria käskemässä, mitä pitäisi tehdä. Se tuntui samalla myös ihmeen vapauttavalta, vaikka Huurrelilja olikin ollut paras mahdollinen mestari minulle, eikä hän ollut kauheasti laittanut minua ylimääräisiin hommiinkaan.
“Lähdetkö mukaan partioon? Se lähtee kohta, ja se olisi yhtä soturia vailla”, Huurrelilja kysyi ja nousi ylös. Ja koska en halunnut jättää ensimmäistä partiota väliin soturina, päätin suostua.
“Tietenkin, ei tässä taida olla mitään muutakaan ohjelmassa”, hymähdin, ja lähdin naaraan perään. En tiedä kuvittelinko koko partion ajan, vai ottivatko muut minut nykyään enemmän tosissaan kuin aikaisemmin oppilaana. Kokoni ei tainnut enää vaikuttaa mihinkään. Ja hyvä niin, sillä aioin vielä saavuttaa jotain suurta – ja se saisi muut unohtamaan kokoni hetkessä.

// 369 sanaa
// ja oon vähän myöhässä tän tarinan kanssa :’D

Kirjoittaja: Elandra

Istuin leirin pääaukiolla ja katselin juuri heränneiden kissojen toimia. Aurinko ei ollut vielä edes noussut, jonka vuoksi oli hämärää. Tänään näyttäisin tuoreelle oppilaalleni Kuolonklaanin rajat. Lauhatassu nukkui yhä, mutta tarkoituksenani oli herättää hänet pian. Viime päivät olivat menneet Henkäysvarjoa pakoillessa. Halusin nauttia vielä itsenäisyydestä täysin rinnoin. Halusin keskittyä tuoreeseen oppilaaseeni, jotta saisin hänet mahdollisimman pian soturiksi. Kohtasin nopeasti Pimentovarjon katseen. Soturi käveli ulos pesästä ja jäi istuskelemaan aukiolle jonkun matkan päähän minusta. Hänelläkin oli ilmeisesti harjoitukset tiedossa. Musta naaras oli saanut Minttuvarjon oppilaan Mahlatassun koulutettavakseen. Nuori soturi oli kuollut jäätyään hirviön alle. En ollut lainkaan surullinen, koska en tuntenut Minttuvarjoa. Olin aina pakoillut häntä, koska naaraan ylipirteä olemus sai minut ärsyyntymään. Iloinen sai olla, mutta ei sitä tarvinut kaikille näyttää ja kertoa.
Nousin ylös ja käännyin kohti oppilaiden pesää. Työnnyin oksien alle ja etsin katseellani valko-oranssia kollikissaa. Hän makoili Mahlatassuksi tunnistamani kissan vieressä.
”Lauhatassu”, sanoin tasaisella, mutta melko hiljaisella äänellä. Kun toistin kollin nimen vielä uudelleen, hän säpsähti hereille ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Kun kolli huomasi minut, hän ymmärsi mistä oli kyse.
”Lähdemme ihan pian”, sanoin ja peruutin ulos pesästä. Kävelin takaisin soturien pesän edustalle. Ikäväkseni Henkäysvarjo astui juuri silloin ulos pesästä. Mieleni teki kääntyä takaisin, mutta se olisi ollut todella lapsellista käytöstä. Niinpä kohtasin vain soturin sinisen katseen ilmeettömänä.
”Tein mitä pyysit, joten sinun vuorosi”, soturi sanoi matalalla äänellä. Hän viittasi sopimukseemme. Henkäysvarjo oli hankkinut Lauhatassun oppilaakseni. Olin luvannut alkaa kissan kumppaniksi, jos hän onnistuisi kyseisessä tehtävässä.
”Katsotaan sitä myöhemmin. Minulla on oppilas koulutettavana”, vastasin kylmästi ja kävelin raidallisen soturin ohitse. Huomasin Pimentovarjon katsovan meidän suuntaamme, mutta hän käänsi pian päänsä pois.
Kun viimein Lauhatassu tuli ulos pesästä, nousin ylös. Oppilas loikki innoissaan luokseni. Hänen kasvoillaan oli leveä, innostuntut hymy.
”Mitä me teemme ensimmäisenä?” kolli kysyi.
”Tuo hymy vielä katoaa kasvoiltasi. Soturikoulutus ei ole pelkkää hauskanpitoa. Joudut raatamaan enemmän kuin koskaan, jotta sinusta tulisi joku päivä soturi”, sanoin sivuuttaen oppilaan kysymyksen. Lauhatassu ei tuntunut lannistuvan siitä, ennemminkin hän näytti ottavan haasteen vastaan.
”Kierrämme ensin rajat, jonka jälkeen opetan sinulle saalistuksen perusteet”, sanoin tyynesti ja lähdin johdattamaan oppilasta ulos leiristä. Hän ei ilmaissut haluaan syödä heräämällä niin myöhään, joten hän saisi syödä vasta harjoitusten päätteeksi. Astuin ulos piikkihernetunnelista ja suunnistin kohti ukkospolkua. Halusin aloittaa kierroksen sieltä. Saatoin selkeästi kuulla oppilaan askeleet takanani. Ne kuulostivat siltä kuin olisin johtanut mäyrälaumaa. Pysähdyin ja huomasin, että kolli oli vähällä törmätä minuun. Käännyin hänen suuntaansa vakava ilme kasvoillani.
”Kun kävelet, tee se hiljaa”, sanoin. Lauhatassu nyökkäsi nopeasti, muttei hän näyttänyt olevan moksiskaan sanomastani. Olin yllättynyt, sillä kuvittelin oppilaan suuttuvan heti. Tämä päivä menisi perusasioita korjaillessa. Halusin selvittää, miten pitkä pinna kollilla oli. Aina kun kolli teki jotakin epäsoturimaista, kertoisin siitä hänelle. Soturit eivät huutaneet, loikkineet kuin pennut tai innostuneet jokaisesta pienestä asiasta. Jatkoimme matkaa kaikessa hiljaisuudessa. Huomasin, että Lauhatassulla oli vaikeuksia kulkea hiljaa. Hän taisi olla liian innoissaan, sillä kolli katseli koko ajan ympärilleen ja oli vähällä jäädä jälkeen. Toivoin todella, että kyse oli vain siitä, että kissa oli ensimmäistä kertaa leirin ulkopuolella.
Saavutimme ukkospolun. Sen lähettyvilä oli paljon puiden kantoja. Kaksijalat olivat syystä tai toisesta kaataneet täältä puita. Minä en ollut koskaan nähnyt paikkaa silloin, kun puut olivat pystyssä.
”Miksi täällä on näin paljon kantoja? Onko tuo ukkospolku?” Lauhatassu kysyi innostuneena. Vilkaisin tyyni katse kasvoillani oppilastani.
”Kaksijalat ovat kaataneet täältä puita. Kyllä, se on ukkospolku. Et saa ikinä mennä sinne ilman erittäin hyvää syytä. Minttuvarjo menetti tuolla henkensä, kun holtiton oppilas juoksi suin päin ukkospolulle saaliin perässä”, selitin ja pudistelin turhautuneena päätäni. Pihkatassun olisi todellakin pitänyt keskittyä siihen mitä hän teki. Nyt hän saisi todennäköisesti kantaa syyllisyyttä harteilleen loppuikänsä. Huhujen mukaan kolli ei välttämättä edes kävelisi koskaan, tai ainakaan tulisi soturiksi. En halunnut, että Lauhatassun tulevaisuus olisi samanlainen.
”Kun tottelet sääntöjä ja pysyt poissa ongelmista, oppilasajastasi voi tulla varsin mukava. Oletko valmis tekemään kaikkesi sen eteen, että koulutuksesi sujuisi mahdollisimman moitteettomasti?” kysyin kollilta, joka käänsi katseensa minuun. Lauhatassu vaikutti edelleen innostuneelta. Äskettäin hänen hymynsä kuitenkin katosi, kun mainitsin Minttuvarjon kuoleman. Surmakynsi oli päässyt siitä yli hyvin, mutta Mahlatassu ei. Kolli käyttäytyi kuin soturin kuolema olisi ollut maailmanloppu.

//Lauha? Sori jos hittasin liikaa xd Laitan nyt viel tähän se millanen mestari Tuhka on, koska en oo varma näätkö sitä chatissa: Tuhka on ankara mestari, joka haluaa korjata Lauhassa kaiken mitä se tekee väärin. Se haluaa opettaa sille kaiken mitä se ite osaa, mutta odottaa Lauhan iteki haluavan sitä. Tuhka ei kamalasti anna kehuja, mutta päivän päätteeksi tai hyvin menneen liikkeen jälkeen joku pieni kehu saattaa päästä suusta. Sen päätavote on se, että Lauha pysyy motivoituneena ja pärjää hyvin koulutuksessa.
// 664 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Oli kulunut jo muutamia päiviä siitä, kun Hehkuaskel oli vetänyt Pihkatassun jalan takaisin paikoilleen. Kolli oli edelleen ruhjeilla ja hän oli siksi saanut muutamana iltana unikonsiemenen pystyäkseen nukkumaan paremmin, mutta hän tunsi jo alkavansa parantua. Hänen kehonsa alkoi korjata itse itseään, vaikkakin hitaasti. Kaikki muu alkoi parantua hiljakseen paitsi hänen murtunut jalkansa, jossa ei näkynyt mitään muutosta. Joka aamu Pihkatassu heräsi toiveikkaana ja katsoi runnottua jalkaansa, mutta kun hän hipaisi sitä varovasti, siinä ei tuntunut mitään. Hänen toiveikkuutensa alkoi murentua joka kerta, kun aurinko nousi taivaalle.
“Huomenta, Pihkatassu”, Hehkuaskel tervehti oranssinruskeaa kollia tuttuun tapaansa. Niin hän teki joka aamu. Kolli ei tiennyt, alkoiko se jo ärsyttää häntä hieman. Toisaalta lähes kaikki asiat olivat alkaneet käydä hänen hermoilleen. Pienessä pesässä makoilu päivät pitkät ei tehnyt hyvää Pihkatassulle, ja hän huomasikin olevansa hyvin levoton eikä olisi millään malttanut pysyä paikoillaan.
“Hehkuaskel”, Pihkatassu aloitti kepeällä äänensävyllä, niin kuin oli tehnyt jo muutaman päivän. “Minulla on jo paljon terveempi olo kuin eilen. Voisinko käydä tänään jaloittelemassa?” Hehkuaskel oli yrttivarastossa etsimässä jotain yrttiä, mutta kuullessaan Pihkatassun sanat hän pysähtyi. Pihkatassun suupielet kääntyivät aavistuksen ylöspäin, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun parantaja edes harkitsi hänen päästämistä ylös pediltä.
“En lupaa vielä mitään”, musta naaras sanoi hitaasti ja kääntyi potilaansa puoleen. “Kun teemme tänään taas harjoituksia, voimme yrittää kävellä pienen kierroksen leirissä, jos voimasi riittävät.”
Pihkatassu ei voinut olla hymyilemättä. Hän oli jo monta päivää halunnut käydä leirissä, ja vihdoin se tapahtuisi. Samalla Pihkatassu tunsi kuitenkin inhon väristyksen selässään. Jos voimasi riittävät. Oli kamalaa olla näin heikko, olla kyvytön kävelemään ilman tukea ja vain maata parantajan pesässä sammalpedillä. Kaikkein kamalinta oli se, että kaikki muutkin näkivät hänen heikkoutensa. Pihkatassusta tuntui välillä, että hän olisi mielummin kuollut kuin makaamassa täysin hyödyttömänä parantajan pesässä. Kolli kuitenkin tiesi, että hänen kuuluisi olla kiitollinen siitä, että hän jäi henkiin. Mutta joka päivä, ilman mitään muuta virikkeitä kuin omat ajatukset, Pihkatassu alkoi vajota syvään kuoppaan, jonka multaisista seinistä ropisi kuivaa multaa hänen kasvoilleen. Hän tunsi syyllisyyttä Minttuvarjon kuolemasta ja siitä, ettei voinut edes hyvittää sitä olemalla hyödyksi Kuolonklaanille. Kolli ei ollut tavannut vielä Mahlatassua onnettomuuden jälkeen, eikä hän tiennyt mitä mieltä oppilas oli tapahtumista. Pihkatassu kyllä antaisi Mahlatassun syyttää häntä Minttuvarjon kuolemasta, koska hänellä oli siihen täysi oikeus.
“Miltä jalassa tuntuu?” Hehkuaskel kysyi tassuttaessaan Pihkatassun luokse. Pihkatassu pudisti päätään ilmeettömänä.
“Ei mitään muutosta”, hän sanoi hiljaa.
“Jatketaan silti harjoituksia”, Hehkuaskel vastasi topakasti, yrittäen valaa Pihkatassuun toivoa. Kollista alkoi kuitenkin tuntua jo siltä, että mitään ei enää olisi tehtävissä. Hän kyllä oppisi kävelemään kunnolla kolmijalkaisenakin, mutta kuka oikein halusi soturiksi kissan, jonka yksi jalka oli täysin käyttökelvoton? Pihkatassu siirtyisi klaanivanhimpien pesään jo oppilasiässä, jos hän ei voisi jatkaa soturikoulutustaan.
Pihkatassun suurin toive ja hänen koko elämänsä päämäärä oli saada soturinimi ja olla yksi Kuolonklaanin sotureista, mutta nyt toive alkoi murentua hänen silmiensä edessä. Hehkuaskel piti kuitenkin vielä hänen viimeisiä toivehippusia kasassa. Hän teki joka päivä Pihkatassun kanssa erilaisi harjoituksia, jotka kuulemma vahvistaisivat hänen jalkaansa ja mahdollisesti palauttaisivat siihen tunnon. Mutta niiden tekeminen alkoi turhauttaa jo muutenkin hermostunutta Pihkatassua päivä päivältä yhä enemmän, sillä kehitystä ei näkynyt.
“Aloitetaanko?” Hehkuaskel kysyi. Pihkatassu vilkaisi parantajaa nopeasti ja käänsi katseensa pois vastaamatta mitään. Hänen ilmeensä oli synkkä. Hehkuaskel ei kuitenkaan näyttänyt välittävän. Hän kosketti varovasti Pihkatassun murtuneen jalan varpaita ja siveli niitä tassullaan.
“Tunnetko mitään?” Pihkatassu ei vieläkään vastannut mitään, sillä hän tiesi Hehkuaskeleen tietävän, että vastaus oli kielteinen. Välillä Pihkatassusta tuntui, että Hehkuaskel oli jo varma siitä, ettei Pihkatassu paranisi enää, mutta parantaja halusi piinata häntä kysymyksillään mahdollisimman pitkään.
“No, yritä nyt liikuttaa jalkaa varovasti”, Hehkuaskel ohjeisti. “Käytä lonkassa olevia lihaksia.”
Pihkatassu sulki silmänsä ja puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan. Vaikka ulospäin näytti siltä, että hän oli vihainen rikkoutuneen jalkansa vuoksi, pohjimmiltaan hän pelkäsi. Pihkatassu todella pelkäsi sitä, ettei hänestä voisi tulla soturia ja että hän joutuisi makaamaan sammalilla koko elämänsä. Hän peitti pelkonsa kaikella muulla, sillä se oli viimeinen asia, jonka hän halusi näyttää muille. Kaikki muut näkivät jo hänen ulkoisen heikkoutensa, mutta pelkoa Pihkatassu ei suostunut näyttämään. Joka päivä hän kuitenkin pelkäsi sisimmässään sitä, että vielä jonain päivänä Hehkuaskel kertoisi hänelle, ettei hänestä voisi enää koskaan tulla soturia.
“Pihkatassu, yritätkö sinä edes?” Hehkuaskel kysyi, kasvoillaan huolestunut ryppy. Pihkatassu käänsi katseensa parantajaan. Kollin meripihkanvärisissä silmissä paloi viha, joka peitti alleen sisuskaluja kuristavan pelon.
“Yritän”, hän sihahti hampaidensa välistä. “Mutta ei minun enää edes kannattaisi yrittää. Tiedän jo, että en parane koskaan. En ymmärrä, mikset vain sano minulle, ettei minusta enää koskaan voi tulla soturia!” Pihkatassun ääni kohosi lähes huudoksi. Hänen kyntensä painautuivat sammaliin, ja hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä Hehkuaskeleen kimppuun ja ravistella naarasta kertomaan totuuden.
“Pihkatassu…” Hehkuaskel yritti rauhoitella häntä, mutta Pihkatassu sivalsi hännällään ilmaa keskeyttäen parantajan.
“Nautitko siitä, että saat kiduttaa minua mahdollisimman pitkään pitämällä toivoa yllä? Senkö takia sinä olet parantaja? Koska nautit tällaisesta?” Pihkatassu sanoi sylkien sanat suustaan Hehkuaskeleen päälle kuin pilaantuneen riistan.
Hehkuaskeleen keltaiset silmät suurenivat järkytyksestä, kun hän kuuli Pihkatassun sanat. Kolli tunsi saavansa voimaa siirtäessään sanoillaan omaa tuskaansa parantajan harteille. Hehkuaskel keräsi kuitenkin itsensä hyvin nopeasti.
“Minä tiedän, miten vaikeaa tämä on sinulle”, Hehkuaskel sanoi rauhallisella äänellä. “Sinulla on kuitenkin vielä mahdollisuus, jos yrität ja uskot itseesi. Ja vaikka et enää voisi jatkaa soturikoulutustasi, on myös muita vaihtoehtoja, miten voit palvella Kuolonklaania.”
Pihkatassu puristi hampaitaan yhteen niin lujaa, että hänen päätään alkoi särkeä. Miksi Hehkuaskel valehteli hänelle? Ei ollut mitään muita vaihtoehtoja palvella Kuolonklaania kuin soturina oleminen! Hehkuaskel oli hyvin väärässä, jos hänen mielestään muuttaminen klaanivanhimpien pesään olisi palvelus Kuolonklaanille. Klaanivanhimmat olivat niitä, joita muiden tuli hoitaa. He olivat vain taakka muulle klaanille.
“Ei ole mitään muuta kuin soturikoulutus”, Pihkatassu murahti. Hehkuaskel kohotti kulmiaan, ehkä jopa hieman yllättyneenä. Hän tajusi, että Pihkatassu ei edes tiennyt vaihtoehdoista.
“Tiedän, että haluaisit jatkaa soturikoulutusta”, Hehkuaskel sanoi. “Yleensä kaikki kissat haaveilevat jo syntymästään lähtien saavansa soturinimensä. Et näe mitään muuta, koska se on kaikki mitä haluat. Mutta sinulle on myös vaihtoehto.”
Pihkatassun niskakarvat nousivat pystyyn, kun hän katsoi Hehkuaskelta. Mistä parantaja oikein puhui?
“Ei minulle ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin soturikoulutus tai muuttaminen klaanivanhimpien pesään”, Pihkatassu sanoi katkeruutta äänessään. Pikimusta naaras kuitenkin vain pudisti päätään.
“Ehkä et enää palaudu fyysisesti, mutta olet hyvin terävä päästäsi. Et ole varmaankaan tullut ajatelleeksi, mutta minulla ei ole vielä omaa oppilasta. Ja kuten tiedät, minä en elä ikuisesti ja minun täytyy ottaa oppilas itselleni jossain vaiheessa, jotta Kuolonklaani ei jää ilman parantajaa”, Hehkuaskel naukui. Hän piti keltaiset silmänsä tiukasti Pihkatassun meripihkanvärisissä.
“Tiedän, että haluaisit päästä soturiksi. Mutta jos jalkasi ei enää palaudu onnettomuudesta, minä voisin ottaa sinut oppilaakseni. Parantajuus ei ehkä ole sitä mitä haluat, mutta se on parempi kuin ei mitään.”
Hehkuaskeleen sanojen jälkeen pesässä oli hiljaista. Pihkatassu tuijotti parantajaa pitkään sanomatta sanaakaan. Hänen ajatuksensa pyörivät päässä nopeammin kuin koskaan. Hänestäkö parantajaoppilas? Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan kollin selässä. Ei Pihkatassu halunnut turkkiinsa kirpeää yrttien tuoksua tai käpäliinsä erilaisten kasvien tahmeita nesteitä. Hän ei halunnut hoivata muita ja olla muiden käskytettävänä, vaan johtaa muita ja antaa muille käskyjä. Soturin haavoittuessa parantaja käskytettiin hoitamaan haavat. Parantaja eli koko klaanista erillään omassa pesässä ja katsoi sivusta, kun muut saalistivat, kävivät partioissa ja puolustivat reviiriä, eli tekivät kaikki oikeat kissan hommat. Ei parantajuus ollut mikään palvelus Kuolonklaanille. Pihkatassusta tuntui, että ryhtyminen parantajaoppilaaksi olisi jopa pahempi kuin muuttaminen klaanivanhimpien pesään.
“Sinun ei tarvitse vielä vastata mitään, mutta haluan että mietit asiaa. Yritetään kuitenkin saada sinulle vielä neljä jalkaa”, Hehkuaskel sanoi. Pihkatassu nyökkäsi aavistuksen. Hän oli kuitenkin uppoutunut omiin ajatuksiinsa, jotka muuttuivat yhä ristiriitaisemmiksi mitä enemmän hän ajatteli asiaa.
Soturikoulutuksen jatkaminen oli tällä hetkellä Pihkatassun suurin toive. Mutta mitä jos hän ei enää parantuisi? Parantajaoppilaaksi ryhtyminen tuntui kamalalta vaihtoehdolta, mutta ainakin silloin Pihkatassulla olisi jokin tehtävä ja tarkoitus, vaikkakin paljon mitättömämpi kuin soturin. Olisiko se sittenkään niin kamalaa?

// 1257 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Räpäytin oransseja silmiäni kerran tai pari. Pentu oli odottamaani välkympi tapaus. Yleensä pentutarhan pikkuväkeä onnistui vedättää päästä keksityllä kauhutarinalla tai jollain muulla mielikuvituksen luomalla kammotuksella, mutta kaiketi Villipentu oli sellaiseen liian vanha. Se jo kieli paljon naaraan valmiudesta oppilaaksi.
”Miksikö teen tämän?” naurahdin, tietämättä oikeastaan itsekään vastausta sille. Niin. Miksi minä halusin tehdä tämän? Villipentu toki hyötyi opettamistani liikkeistä, mutta mitä minä siitä sain? En halunnut antaa itsestäni typerää kuvaa, vaan kohautin tyynesti lapojani ja kiersin pennun ympäri muina kissoina, ihan vain näyttääkseni viileältä. ”Sitä saat pohtia seuraavan yön yli.”
Villipentu kohotti kulmiaan kyseenalaistavasti. ”Vai niin”, tuo tuhahti huvittuneen oloisena, vaikkei antanutkaan hyväntuulisuutensa paistaa ulospäin liiaksi.
”No, osaatko sinä jo vaania?” kysyin sitten. Villipentu näytti epäröivän pienen hetken ajan, mutta pudisti lopulta päätään.
”En.” Katsoin häntä virnistellen. Salamannopeasti, täysin äkkiarvaamatta, pudottauduin matalaksi, aivan kuten Surmakynsi oli minulle joskus opettanut. Kehoni toimi täydellisessä yhteistyössä mieleni kanssa – aika siistiä!
”M-mitä sinä t-teet?” Villipentu kummasteli. Hän oli hämmentynyt. Kieltämättä äkillinen liikehdintäni oli yllättänyt jopa minut itsenikin.
”Näytin vain, miten sinun kuuluisi asettua vaanimaan”, selitin ja huiskautin hännäntöpöäni välinpitämättömästi. ”Haluatko kokeilla? Ei ole mikään pakko, mutta ajattelin vain, että se saattaisi hyödyttää sinua tulevaisuudessa – mestarillasi ei olisi niin paljoa työnsarkaa kanssasi.”

//Villi?
//197 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Kuinka usein Kuolonklaanissa vaihtuu päällikkö? Miten se oikeastaan tapahtuu?” Merkurius uteli. Erakko oli vaikuttanut melko kiinnostuneelta klaanistamme, joka oli mielestäni mukavaa. Nautin myös asioiden kertomisesta. Merkurius oli mielestäni tosi mukava ja hän oli positiivisella tavalla erilainen kuin Kuolonklaanin kissat.
“En oikein voi sanoa kuinka usein päällikkömme vaihtuu, sillä siihen vaikuttaa monet tekijät. Ensinnäkin on muutama vaihtoehto, miten päällikön kausi loppuu. Yleisimmin päällikkö vaihtuu, kun edellinen kuolee, mutta vaihto voi tapahtua myös niin, että päällikkö päättää luopua hengistään – joko onnettomuuden seurauksena tai sen takia, ettei tunne olevansa tarpeeksi hyvä päällikkö klaanilleen – ja palata takaisin soturiksi. Päällikkö voi myös eläköityä, jos tuntee olevansa liian vanha. Tällöinkin hän käy luopumassa hengistään ja antaa tilaa uudelle päällikölle”, selitin mahdollisimman selkeästi. Tämä kaikki tieto voisi olla vaikeaa erakoille ymmärtää, mutta luotin Merkuriuksen ymmärrykseen. Hän vaikutti fiksulta. Merkurius vilkaisi päällikön pesän suunnalle vaistomaisesti samalla, kun hän punnitsi juuri kertomaani. Kun hänen katseensa keskittyi taas minuun jatkoin:
“Kaikista harvinaisin tapa on kuitenkin se, että klaani erottaa päällikkönsä. Jos yli puolet klaanista on sitä mieltä, että päällikkö ei ole kykenevä klaaninsa johtoon, heillä on valta erottaa hänet. Punatähdelle tuskin koskaan käy niin, sillä hän on monen mielestä todella hyvä päällikkö.” Laikukas kolli nyökkäsi. Hän vaikutti jotenkin huojentuneelta. Ehkä hän piti Punatähdestä päällikkönä. Olihan se ymmärrettävää, sillä olihan se itse Punatähti, joka oli erakot päästänyt klaaninsa lähelle ja antanut turvaa.
“Varapäälliköstä tulee oletettavasti päällikkö? Ja mistä päälliköt hakevat heidän henkensä?” Paksuturkkinen kolli kähisi. Minua vähän harmitti hänelle käynyt vahinko sen ampiaisen kanssa. Merkurius jos kuka olisi sen viimeisenä ansainnut, hän oli aina niin ystävällinen. Nyökkäsin hymyillen.
“Olet aivan oikeassa. Tulevat päälliköt menevät Kuuluolalle ja tapaavat Pimeyden metsän kissoja, jotka antavat hänelle henkiä. Sinähän jo tiedät jotain Pimeyden metsästä eikö niin?” varmistin kysymykselläni, sillä halusin hänen saavan mahdollisimman yhtenäisen kuvan perinteistämme. Tähän Merkurius vastasi nyökäten pieni hymähdys kasvoillaan.
“Henkien hausta tiedän melko vähän, sillä päällikköjen täytyy pitää koko seremonia miltei kokonaan omana tietonaan”, kerroin leikilläni hieman mystisellä äänensävyllä, jonka jälkeen kasvoni kääntyivät iloiseen hymyyn. Vilkaisin taivaalle. Aurinko oli vasta kipuamassa ylös, kohti huippuaan, jolloin Corona ja Dakota saapuisivat tuomaan klaanille saalistamiaan saaliita.
“Täytyyköhän heidän silti tuoda saman verran saaliita, vaikka heillä on nyt yksi saalistaja vähemmän”, mietiskelin ääneen.
“Dakota oli eilen hakemassa isäänsä, joten heillä on yksi tassupari lisää”, erakko selitti. Nyökkäsin kiinnostuneena. Saisimmekohan nähdä tänään siis Dakotan isän?
“Isistä puheen ollen, minun isäni on tulossa tänne”, varoitin Merkuriusta. Tiesin, että hän oli hieman varautunut uusien kissojen seurassa, joten koin paremmaksi kertoa kollille etukäteen saapuvasta vieraammasta kissasta. Vilkaisin nyt oikealle ja näin hopeanvalkoisen kollin hahmon lähestyvän meitä haaleansiniharmaa katseensa kiinnitettynä Merkuriukseen.
“Hei Taivaslaulu! Halusin tulla vielä onnittelemaan sinua soturiudestasi! Kun lähdit niin nopeasti pois nimityksesi jälkeen. Olen niin ylpeä sinusta”, Hopeaputous kehräsi ja puski päätäni, jonka jälkeen hän istahti minun viereeni.
“Sinähän olet yksi niistä erakoista, Merkurius olenko oikeassa?” isäni naukui ja tuijotti erakkoa turhankin selvästi. Vierelläni oleva Merkurius nyökkäsi vähän varovaisesti.
“Hänen kurkkunsa on vielä vähän kipeä siitä ampiaisen pistosta. Hänestä ei ole varmaan kovin mukavaa puhua tällä hetkellä”, selittelin Hopeaputoukselle. Isä nyökkäsi ja naukui:
“Jutellaan sitten myöhemmin!” Hän heilautti häntäänsä hyvästeiksi ja lähti pyyhältämään Huurreliljan luokse. Nyt Merkurius tuntui taas rentoutuvan.
“Onko sinulla nälkä? Voisimme syödä yhdessä. Ei Punatähti varmaan pane pahakseen, jos tarjoan sinulle saalista, olethan vielä vähän toipilas. Lupaan saalistaa klaanille takaisin minkä sinä syöt”, ehdotin ystävällisesti vierelläni olevalle kollille.

//Merkurius?
545 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Jokin kuitenkin minussa käski antamaan Karhumyrskylle mahdollisuuden olla totuuden mukainen. Väkinäinen iloisuus, sekä hymy katosivat nopeasti, jättäen oikeasti kiinnostuneen oloisen kollin jälkeensä. Tutkin ilmettä, kuunnellen hänen puhettaan älykkyydestä sekä viekkaudesta. En oikein tiennyt kummastakaan, en uskonut olevani älykäs naaras, olin nähnyt paljonkin etevämpiä ja fiksuja kissoja, mutta en myöskään oikein tajunnut käsitettä viekkaasta. Kyllä, olisin tarkkaavainen, mutta juonitteleva en. Halusin jokaisen kissan pääsevän toteuttamaan oman oikeutensa, keinolla millä hyvänsä. Kuuntelin kollin horinoita, häntäni maata vasten heiluen. Hän alkoi kertoa kuinka tämän pitäisi olla ahkera. Mutta enhän minä ollut sitäkään! Olin vain normaali pentu, joka ei poikennut muista. Ehkä pärjäisin silti. En antanut kasvojeni ilmeen paljastaa mitään epätoivostani pärjätä. Kyllå, halusin näyttää muille kaikkeni, mutta minulla ei ollut kiinnostusta edetä korkealle. Ne paikat oltiin varattu kissoille jotka tiesivät mitä tekivät, sekä olisivat parempia kuin minä, minä en tulisi olemaan varmastikkaan kumpaakaan. Nuolaisin vielä suunpieliäni, kuunnellen toisen kertomusta omista kokemuksisraan. Päätin jättää sanani sen jälkeiselle hetkelle, kun toinen antaisi taas suun vuoroa. Toisen puhe ei kuitenkaan haitannut, kuuntelin mielulla mitä hän oli tehnyt, sekä saavuttanut lyhyen elämänsä aikana, joka oli kumminkin pitempi kuin omani. Olosinhan toki voinut lähteä livokkaan, kun toinen kolli ylpeili saavutuksillaan, mutta jäin kuuntelemaan silti, miettien mitä itse tulisin kokemaan, minulla ei olisi vielä paljoa kerrottavaa, en ollut kokenut paljoa. Mietin myös ohimennen miten itsekästä tuollainen puhe olisi omasta suustani.
”Noh, e-t ole ainakaan kla-Klaanin kuulu-isin, kun en ol- Ollut koskaan si- sinusta kuullutkaan, liik- keet kel- kelpaavat aina”, tokaisin katsoen toiseen. En tarkoittanut millään tavalla satuttaa kollia, mutta tämän Karhumyrskyn ilme ei värähtänytkään. Olin itseeni aika tyytyväinen, tätä mallia olisin oppilas pian! Kollin naamalla näkyi oikeaa kiinnostusta, se ei näyttänyt niin väkinäiseltä kuin ilo, tai Lauhatassun hymy sen kuoleman tapauksen myötä. Harhailin katseellani vielä hetken Lauhaa, jos häntä näkyisi. Karhumyrsky alkoi kuitenkin selittämään puollustuksesta, joten höristin korviani. En päästäisi tälläistä mahdollisuutta valumaan läpi tassujeni, ensi kerralla kun tapaisin Karhumyrskyn, osaisin liikkeet täydellisesti, ilman ongelmia. Hän opettaisi minulle ensiksi alkeita, katsoen miten tajuaisin. Kolli näytti kuinka minulla pitäisi olla nopeat refleksit hommassa, tai ei nyt näyttänyt, koska minä en ylttänyt läpsäisemään häntä kasvojen tasolle, eikä hän varmaan kehtaisi lyödä minua jos epä onnistuisin liikkeessä. Kolli jatkoi kerrontaa erilaisita liikkeistä. Kunnes lopulta päätti näyttää miten tämä toimisi teoriassa. Olisinko valmis julkiseen nöyryytykseen? Kyllä, sillä sitä tästä varmasti tulisi. Jos ei tulisi minun kannaltani nöyryyttävää, tulisi se olemaan nöyryyttävää taistelukumppanini, Karhumyrskyn kannalta. Tämä kuitenkin päättyisi hyvin, minä oppisin taistelu liikkeitä, kuitenkaan en tajunnut mitä toinen kolli saisi tästä tilanteesta irti? Valtaa ja kunniaa pennulla? Pah, tuskin. Päädyinkin kysymään tästä kollilta.
”He-i kuule ta-juan itse hyötyväni täs- tästä, mut- mutta entä sinä? Mi- miksi teet tämän?”, Kysyin. Mitä pidenpään puhuin, sitä varmempi olin puhuessani. Sitä helpompaa oli omaksua puhumisen jalo taito, jota en aivan kokonaan vieläkään osannut. Osa pennuista oppi sen saman tien, mutta minä jumitin, olin ongelmallinen. Katsoin kuitenki taas ruskeaturkkiseen, meripihka silmiseen kolliin uteliaana, tällä kertaa ilmeessäni oli pieni pilke ilkikurisuutta, kiitos vitsailun jalon taidon, jota hän nyt yritti tasapaksulla äänellään tuolle soturille kertoa asiasta. Sinisin silmineni, jäin odottamaan hänen vastaustaan.

//501 sanaa
//Karhu?

Kirjoittaja: Elandra

Vilkaisin nopeasti Pimentovarjoa, mutta käänsin pääni taas pois. En minä halunnut olla vaikea oppilas, mutta minulla vain oli niin hirveä olo. Onnistuin juuri ja juuri seuraamaan soturia pienelle aukiolle. Hän käski minun näyttää miten vaanin. Olisin halunnut pudottautua matalaksi ja suoriutua mahdollisimman hyvin, mutta jalkani eivät totelleet. Yritin työntää surun pois ajattelemalla jotakin muuta, mutta se ei lähtenyt. Ajatukseni pyörivät vain Minttuvarjossa. Kun suljin silmäni, näin hänen elottoman ruumiinsa ja muistin hänen lämpimän olemuksensa. En voinut ymmärtää, miksi olin saanut uuden mestarin näin pian. Minttuvarjon kuolemasta oli kulunut kaksi päivää. Kuolonklaanissa oli käytäntönä se, että suruaikaa ei ollut. Surmakynsikin oli päässyt yli tyttärensä kuolemasta yhdessä yössä. Jo eilen naaras oli ollut tapansa mukaan järjestelemässä partioita leirin pääaukiolla. Minä olin vain maannut oppilaiden pesässä yksin suruni kanssa.
Nostin katseeni Pimentovarjoon. Hän katsoi minua odottavasti. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Minttuvarjon kasvot palasivat jälleen mieleeni.
”En minä pysty”, ääneni hajosi tuhansiin palasiin, kun lyyhistyin maahan uuden mestarini jalkojen eteen. Pimentovarjo ei sanonut mitään.
”Minä haluaisin olla hyvä oppilas.. Haluaisin ihan oikeasti, mutta minusta tuntuu että pääni räjähtää. Ihan joka hetki kun suljen silmäni, minä näen Minttuvarjon. Minusta tuntuu, että minä tapoin hänet, vaikka tiedän ettei se ole totta. En vain saa surua pois mielestäni, en vaikka kuinka yritän”, sanat tulvivat ulos suustani ja saivat minut itkemään. Painoin pääni käpäliini. Pimentovarjo pysyi hiljaa. Kohotin itkuisen katseeni nuoreen soturiin. Hän vaikutti rauhalliselta, mutten osannut lukea hänen ilmeitään.
”Yritä vielä kerran. Hengitä syvään ja anna lihastesi rentoutua. Se uusi oppilashan on sinun ystäväsi? Lauhatassuko hänen nimensä oli? Kuvittele hänet minun tilalleni”, naaras neuvoi tasaisella äänellä ja astui askeleen taaksepäin. Suljin silmäni ja yritin taas työntää ajatukset Minttuvarjosta sivuun. Mietin Lauhatassua ja sitä, kuinka pentuina leikimme yhdessä ja tutkimme leiriä. Muistelin keksimiämme leikkejä. Nousin hitaasti seisomaan ja avasin silmiäni. Vedin syvään henkeä muutaman kerran, kunnes lihakseni olivat rentoutuneet.
Painauduin matalaksi maata vasten ja yritin muistaa mihin minun tuli kiinnittää huomiota. Laskin häntäni alas, mutta kuulin kuinka se osui maassa lojuviin oksiin, joten nostin sitä hieman ylemmäksi. Sitten lähdin hiipimään eteenpäin askel askeleelta. Kun olin päässyt hitaasti eteenpäin pari ketunmittaa, käänsin kysyvän katseeni kohti Pimentovarjoa. Tumma soturi nyökkäsi, joten nousin istumaan.
”Hyvä. Haistele taas ilmaa ja kerro, mitä haistat”, naaras pyysi. Kääntelin päätäni haistellessani ilmaa. Jänis, hiiri, kissoja, ehkä kaksijalka? Osa hajuista oli selkeästi laimeampia, joten yritin keskittyä voimakkaimpiin tuoksuihin. Hiivin hieman eteenpäin löytääkseni enemmän hajujälkiä.
”Täällä on paljon erilaisia tuoksuja. Voimakkain taitaa olla.. Öh.. Se taitaa olla hiiri”, sanoin ja vilkaisin kysyvästi Pimentovarjoa, joka vastasi taas nyökäten.
”Mitä muuta haistat?” soturi kysyi.
”Jäniksen, paljon kuolonklaanilaisia ja.. Onko tuo kaksijalka?” pohdin ja käänsin taas kysyvän katseeni kohti tummaa kissaa, joka vastasi nyökäten.
”Yritänkö saada hiiren kiinni?” esitin toisenkin kysymyksen.
”Yritä”, soturi sanoi. Niinpä painauduin jälleen matalaksi ja lähdin hiipimään hajujäljen perässä. Olin vähällä hukata sen hetkeksi, mutta löysin sen heti uudelleen. Haju voimistui mitä kauemmaksi kuljin. Vilkaisin nopeasti taakseni ja huomasin, että Pimentovarjo oli vaihtanut paikkaansa. Hän kai arvioi jokaista liikettäni. Yritin olla kiinnittämättä siihen huomiota, joten jatkoin eteenpäin. Rapinan perusteella hiiri oli pähkinäpensaikon oksien alla. Hiivin eteenpäin vielä muutaman askeleen, kunnes pysähdyin. Pidin katseeni kiinni pensaassa. Rapina yltyi koko ajan, ja viimein harmaaturkkinen hiiri kipitti pois pensaikon suojasta. Painauduin vielä matalammaksi ja heiluttelin häntääni puolelta toiselle. Kun olin valmistautunut mielestäni tarpeeksi hyvin, syöksyin eteenpäin niin nopeasti kuin vain saatoin. Hiiri ehti juuri ja juuri huomata minut, kun olin jo sen luona ja iskin hampaani sen niskaan. Nopealla liikkeellä tartuin sen päästä kiinni ja väänsin niskat nurin, juuri kuten Minttuvarjo oli opettanut. Pakotin itseni ajattelemaan jotain muuta kuin kuollutta soturia. Käännyin uuden mestarini puoleen eloton hiiri suussani.

//Pimento? Ei jotenki suju kirjottaminen yhtään nyt xd
// 592 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

”Hehkulammelle? Veteen? Ei kiitos”, vastasin pudistaen päätäni. ”Mieluummin vaihtaisin paikkaa tuon ketun kanssa.”
Tuhkajuova kohautti lapojaan ja lähti matkoihinsa. Minä käännyin ja suuntasin askeleeni leiriä kohti. Aurinko paistoi yhä kirkkaana, vaikka se olikin alkanut laskea. Muistin, että minun oli määrä johtaa auringonlaskun metsästyspariota. Se olisi ensimmäinen partio, jonka johdossa olin. Mukaan lähtisivät Jääviilto, Huurrelilja ja Turmaloikka. En ollut saanut valita itse partion jäseniä, mikä kävi järkeen, sillä muuten olisin jättänyt jälkimmäisen pois. Olin kuitenkin partion johdossa, joten Turmaloikka ei ehkä olisi yhtä ärsyttävä kuin yleensä. Ja nyt pääsisin jakamaan hänelle käskyjä, mikä varmasti menisi kollin ihon alle.
Odotin leirin suuaukolla Jääviillon kanssa. En ollut koskaan kuvitellut voivani kohdata rasittavampaa kissaa kuin Turmaloikka, mutta nuori soturi oli todistanut minun olevan väärässä. Vaikka olimme melkein saman ikäisiä, kuilu välillämme tuntui suurelta, Jääviilto nimittäin käyttäytyi kuin pahainen oppilas. Viimein Huurrelilja ja Turmaloikka saapuivat. Huurrelilja tunnettiin ystävällisenä kissana, ja vaikka minulla ei ollut mitään aikomusta aloittaa hänen kanssaan keskustelua, oli mukava, että hän oli mukana näiden kahden idiootin lisäksi. Määräsinkin häiriköt pitämään perää ja Huurrelilja jäi taakseni.
Johdatin partiota Lehtikuusilaakson suunnalle. Uskoin sieltä päin löytyvän paremmin riistaa, sillä ainakaan tänään partiot eivät olleet käyneet sillä suunnalla. Ravasin eteenpäin auringon luodessa kultaista valoa suuntaamme, käänsin päätäni aavistuksen sen osuessa silmiini. Saavuttuamme Lehtikuusilaakson liepeille hiljensin tahtia ja lopulta pysähdyin haistelemaan ilmaa löytääkseni suunnan, johon jatkaa. Tuuli oli navakka ja kuljetti mukanaan monia eri riistaeläinten tuoksuja. Niillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä jo tuuli oli ratkaissut suuntamme. Meidän olisi lähdettävä oikealle, sillä silloin olisimme vastatuulessa, eikä meitä haistettaisi.
”Mennään vasemmalle.”
Käännähdin ja katsoin taakseni Turmaloikkaan.
”Mitä?”
”Minusta meidän pitäisi mennä vasemmalle Lehtikuusilaaksoon päin”, harmaa kolli jatkoi. Soturin kasvoilla ei näkynyt tuttua virnettä, mutta hänen silmänsä välittivät samaa tunnetta. Tietysti hän yrittäisi tehdä tästä minulle mahdollisimman hankalaa. Astahdin Huurreliljan ohi kohti Turmaloikkaa ja kallistin päätäni kysyvästi.
”Miksi? Tunnet itsekin tämän tuulen. Emme voi lähteä myötätuuleen.”
”Laaksossa tuulella ei ole yhtä suurta merkitystä”, Turmaloikka väitti. Siristin silmiäni.
”Me molemmat tiedämme, mitä sinä yrität. Mutta sillä mitä sinä sanot ei ole mitään väliä. Minä johdan tätä partiota.”
”Ei se tarkoita, että minun pitäisi totella sinua”, soturi vastasi ja nyt virnisti. ”Ainakaan, jos olet väärässä.”
Suuni raottui ällistyksestä, mutta suljin sen saman tien. Miten kukaan oli päästänyt näin epäkunnioittavan kissan soturiksi?
”Tarkoittaa. Enkä minä ole väärässä.”
”Oletko varma?”
”Erittäin.”
Katsoin häntä hetken silmiin ja käännyin sitten – oikealle. Huurrelilja seurasi perässäni, Jääviilto ja Turmaloikka jäivät jälleen taakse.
Löysimme pian sopivan paikan ja aloitimme metsästämisen. Emme jakautuneet pareihin, sillä en olisi sietänyt muun kuin Huurreliljan seuraa. Se olisi kuitenkin tarkoittanut, että Jääviilto ja Turmaloikka olisivat olleet pari, enkä ollut ollenkaan varma siitä, että he olisivat saaneet kiinni edes puolikasta päästäistä. Muutenkin tuntui tehokkaammalta saalistaa yksin; näin katoimme suuremman alueen.
Saavuin kohtaamispaikalle ensimmäisenä. Sain odotella vain hetken, kun läheisen pensaan lehdet kahisivat ja Turmaloikka astui esiin. Huomattuaan minut hän virnisti typerästi. Pyöräytin silmiäni. Harmaa soturi asteli luokseni ja pudotti eteensä pari hiirtä.
”Ei paha”, hän sanoi nähdessään minun kiinni saamani oravan, päästäisen ja varpusen. ”Sinulla kävi tuuri.”
Olin keskittynyt katsomaan läheisen puun oksistoa siinä toivossa, että saisin olla rauhassa. Käänsin kuitenkin katseeni ja kohtasin soturin ruskeat silmät.
”Mikä sinun ongelmasi on?” kysyin viileästi. ”Tunnetko onnellisuutta vain, kun käyttäydyt kuin ylikasvanut pentu?”
Turmaloikka istahti ja pyyhkäisi kerran tassullaan korviensa yli.
”Mitä? Häiritsenkö minä sinua?” Turmaloikka kysyi. ”Minä kun luulin, ettei mikään voisi saada sinua ärsyyntymään.”
Tuhahdin halveksivasti.
”Sinä et ärsytä minua”, naukaisin ja istuuduin. ”Mutta voisit mennä kiusaamaan jotain muuta. Vaikka Jääviiltoa. Ehkä raivostutatte toisenne elävältä ja sinustakin päästäisiin.”
Turmaloikan kasvot piirtyivät maailman ilmeisimpään tekohymyyn.
”Älä nyt, et sinä tarkoita tuota. Ja miksi minä haluaisin kiusata muita? Sinussa on eniten haastetta.”
Kohotin kulmiani.
”Haastetta?”
”Niin. Et koskaan hermostu minulle niin kuin muut. Ja minä haluan saada sinut raivon partaalle.”
Tuijotin kollia hetken sanomatta mitään. Hän oli enemmän pentu kuin oikea pentu.
”Pimeyden Metsän nimeen, hanki itsellesi elämä.”
Lehdet kahisivat jälleen ja Huurrelilja astui esiin. Pian myös Jääviilto saapui paikalle ja lähdimme takaisin leiriin.
Minut oli nimitetty Mahlatassun mestariksi. Minttuvarjo oli kuollut, joten oppilas oli tarvinnut uuden mestarin. Olin tyytyväinen itseeni. En ollut ollut soturina kovin kauaa, ja jo nyt sain ensimmäisen oppilaani. Ensimmäisellä harjoituskerrallamme katselin, miten nuori kolli seurasi oravan hajujälkeä. Pian hän huomasi riistaeläimen kuusen juurakossa. Valmistauduin arvioimaan hänen vaanimisasentoaan, mutta Mahlatassu pinkaisikin juoksuun. Orava tietenkin huomasi hänet ja kapusi puuhun. Oppilas ei seurannut.
”Et saa lähteä juoksemaan heti. Sinun täytyy vaania saalistasi. Kun hiivit eteenpäin, älä laahaa häntääsi maassa”, kerroin oppilaalle, joka seisoi paikoilleen jähmettyneenä. ”Sinun pitää osata arvioida tilannetta paremmin. Eikö Minttuvarjo ole opettanut sinulle mitään?”
Mahlatassu käänsi katseensa pois. Tuijotin häntä hämmentyneenä. Teinkö jotain väärin? Miksei hän sanonut mitään? Ujoudessa ei ollut mitään pahaa, mutta oppilas vaikutti siltä kuin olisi mieluummin ollut siivoamassa klaaninvanhimpien pesää.
”Kuunteletko sinä edes?”
Vastaukseksi Mahlatassu pudisti päätään. Seisoin hetken paikoillani vain katsoen kollia. Hän näytti siltä, että saattaisi alkaa jopa itkemään. Enkä minä tiennyt, mitä minun silloin olisi tehtävä. Selvästi sanani olivat jotenkin vaikuttaneet häneen. En kuitenkaan uskonut, että olin ollut liian ankara. Lopulta huokaisin hiljaa ja istuuduin.
”Haluatko sinä soturiksi vai et?” kysyin oppilasta tarkkaillen. En kuullut vastausta. ”Tehdään yksi asia selväksi näin heti alussa. Minä olen sinun mestarisi. Minä en ole samanlainen kuin Minttuvarjo. Siitä huolimatta sinun on kunnioitettava minua: sinun on toteltava minua ja sinun on kuunneltava minua. Ja jos sinä et kestä minun koulutustani, sitten et selviä Kuolonklaanissa. Minä en edes ole pahimmasta päästä, ellet käy hermoilleni. Olen pahoillani siitä, että Minttuvarjo kuoli, etkä saanut tilalle hänen kaltaistaan kilttiä ja mukavaa mestaria, mutta elämässä ei voi aina saada kaikkea, mitä haluaa. Sinun on nyt vain siedettävä minua, halusit sitä tai et.”
Olin hetken hiljaa. En ollut odottanut joutuvani tekemään jotain tällaista mestarina, mutta kai tämäkin oli osa sitä. Minulle oli tärkeää onnistua Mahlatassun kouluttamisessa, ja jos en saisi oppilasta ryhdistäytymään, hän ei koskaan pääsisi soturiksi.
”Minä en suutu sinulle, jos epäonnistut jossain tai et ymmärrä jotain. Mutta se, että et edes yritä… Sinussa on potentiaalia, ja olen varma, että pystyt parempaan kuin mitä ikinä tuo äskeinen suorituksesi oli.”
Nousin seisomaan ja katsoin Mahlatassua vakaasti silmiin.
”Tällainen pelleily loppuu nyt. Näytit siltä, ettei itku ollut kaukana. Ja usko pois, jos joku Turmaloikan tai Kaaostuhon kaltainen kissa olisi mestarinasi, sinä olisit jo jättänyt klaanin ja matkalla kotikisuksi.”
Käännähdin ja suuntasin askeleeni pienelle aukealle, jonka uskoin sopivan harjoitustuokiollemme.
”En selvästi tiedä tasoasi hyvin, joten aloitetaan perusasioista. Näytä, miten vaanit.”

//1044 sanaa
// Mahla? Pimento ei mestarina siis pyri olemaan mitenkään ilkeä niin muutin vähän tuota yhtä repliikkiä, toivottavasti ei haittaa c:

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katselin Villipentua uteliaasti. Pentu vaikutti varsin fiksulta. Jos hänet osattaisiin kouluttaa hyvin, klaani saisi itselleen oivan lisäyksen riveihinsä. Siitäpä vasta sainkin tuuman: minut oltiin vasta nimitetty soturiksi, mutta ei se estänyt minua saamasta oppilasta. Mikäli kykenisin osoittamaan arvoni muille, Villipentu saatettaisiin suoda minun huostaani. Ei sillä, että varapäällikön asema olisi minua houkuttanut, mutta mitä sitä ei tekisi maineen ja mammonan eteen.
Villipentu sopersi jotain nikseistä. Aivan. Niinhän minä olin luvannut: kertoa niksejä soturikoulutukseen liittyen. Sattuipas sopivasti. Voisin aloittaa oletetun tulevan oppilaani koulutuksen jo hyvissä ajoin ennen varsinaisia harjoituksia. Toki ei ollut varmaa, saisinko edes näin lyhyellä kokemuksella itselleni oppilasta, mutta aina kannatti kokeilla.
”Jos haluaa menestyä täällä, tulee olla viekkaampi kuin kettu ja älykkäämpi kuin korppi”, aloitin saatuani myyrän päätökseen. Villipentu kuunteli. Nuolaisin suupieliäni vaivihkaa ja oikaisin sitten itseni. ”Lisäksi on oltava ahkera ja osoitettava olevansa jollain tapaa hyödyllinen. Muuten jää vähemmälle osalle saaliin jaossa. Tiedä siis, että mikäli velttoilet oppilasaikanasi tai käyttäydyt muuten ei-toivotusti, saatat joutua useimpian mustalle listalle, josta sinua ei nosta ylös kuin jokin arvostettava teko klaanisi hyväksi.”
Istahdin taas alas ja kurkotin sukaisemaan lavastani törröttävän karvatupon suoraksi. Rykäisin ääntäni nopeasti. ”Esimerkiksi minä ansaitsin paikkani klaanissa kovalla uurastuksella ja olemalla osallisena taistelussa erakoita vastaan. Olen myös omatoimisesti häätänyt kolmen erakon joukon rajaltamme”, kerroin ylpeänä. Vau, tuntui hyvältä päästä jakamaan omia kokemuksiaan jonkun kanssa. Villipentu taisi olla tähän mennessä ainoa, joka oli viitsinyt kuunnella juttujani näinkin pitkään. Toisaalta hänellä ei tainnut olla paljoa vaihtoehtoja.
”Haluaisitko että näytän sinulle muutaman puolustusliikkeen? Jos joku isompi käy uhittelemaan sinulle, voit iskeä takaisin samalla mitalla”, keksin ehdottaa. Tällä kertaa olin oikeasti kiinnostunut näyttämään pennulle jotain ilman, että ajoin sillä mitään takaa.

//Villi?
//269 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tuhkajuova asteli luokseni. Hän katsoi minua viileästi vaaleanvihreillä silmillään. Uusi mestarini vaikutti määrätietoiselta. Olimme vielä pentutarhalla asuessamme vitsailleet Mahlatassun kanssa sillä, kuka epäonninen mahtaisi joutua hänen oppilaakseen. Näköjään en ollut onnettaren suosiossa.
”Siirrä petisi oppilaiden pesälle ja lepää hyvin. Tulen herättämään sinut aikaisin aamusta”, Tuhkajuova maukui ennen kuin ehdin sanoa mitään. Suljin auki unohtuneen suuni ja nyökkäsin.
”Selvä.” Katsoin kuinka naaras käänsi minulle selkänsä ja suuntasi mustan soturin luo. Kaiketi saisin vapaata loppuillan. En ottanut siitä pahakseni.
Vilkuilin ympärilleni löytääkseni Villipennun. Katseeni tavoitti pilkukkaan naaraan juuri nimetyn Karhumyrskyn seurasta. Kollin kasvoilla oli hänelle epätavanomainen hymy, joka herätti epäilykseni. Mitä velipuoleni mahtoi halusta tuosta pennusta?
Jätin heidät rauhaan; minulla oli tehtävää. Loikin aukion poikki pentutarhalle ja ryhdyin rullaamaan sammalalustaa kokoon. Ruostekukan peti oli tyhjä. Emonikin täytyi ilmeisesti palata takaisin soturien pesälle nyt kun minä olin oppilas.
Raahasin rullatun nukkumapaikkani oppilaiden pesälle, jossa Karhumyrsky pakkasi parhaillaan omaa vuodettaan. Soturi vilkaisi minuun päin ohimennen, mutta – kuten tavallista – ei sanonut mitään. Yritin hymyillä hänelle, mutta se tuntui liian väkinäiseltä, joten annoin olla.
Mahlatassu nukkui kerällä paikallaan. Laskin sammaleni hänen viereensä ja levitin sen auki. Sen jälkeen talloin uuden nukkumapaikkani aloilleen ja käperryin itsekin kerälle. Olin tarpeeksi lähellä Mahlatassua koskettaakseni häntä. Hengitin hänen tuoksuaan ja annoin lihasteni rentoutua. Sitten laskin pääni sammalille ja suljin silmäni.

//Tuhka?
//210 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Villipentu katsoi toista, hän tiesi tuon nimenkin. Sana hänestä olikin selvästi levinnyt, näinä päivinä mitä naaras täällä oli ollut. Karhumyrsky väitti tästä tulevan pian oppilas. Villipentu pysytteli hiljaa, hän selvästikkin halusi itse puhua. Eikä olisi kohteliasta keskeyttää toista, varsinkaan kun puhetaidot olivat näin huonot. Hän kertoi sitten soturien jutuista, pentu nyökkäsi vähän. Kolli kuitenkin palaisi, joka nostatti pienen hymyn pennun huulille. Niksejä, niitä hän opettaisi. Ehkä tuo kolli auttaisi häntä opettelemaan puhumaan myös, sillä mitä olisi oppilas, joka vieläkin änkyttäisi? Karhumyrsky kosketti ohimennen toisen korvaa kuonollaan. Karhumyrsky oli selvästi kiltinpi soturi kuin hän olikaan luullut, tuota ei tarvitsisisi pelätä. Toinen toi kaukaisesti Villipennun mieleen Lauhapennu kiltteyden.

Mitä Villipentu teki lukko ajallaan? Noh, vanhaa kunnon pallon heittelyä. Nyt kun Lauhapentu ei ollut pesässä, tuntui paikka aika aaviolta. Toki hänen perään katsottaisiin, mutta ei täällä leikkitovereissa ollut enää paljoa valinnan varaa. Pentu jännitti uutta tapaamistaan Karhumyrskyn kanssa. Villipentu oli viimeksi syönyt aamulla, edellis aamulla, se oli hänelle enemmän kuin normaalia saada vain yksi ateria, joten pentu kummaksui kun yht äkkiä hän saisikin enemmän ruokaa kun oli tottunut. Pentu työntyi pentutarhasta aukiolle, huomaten juuri aterioimaan alkaneen Karhumyrskyn. Villipentu tassutteli toisen luokse, istahtaen tämän eteen. Hän ei sanonut mitään, eikä näköjään tarvinnutkaan, kun toinen kolli aloitti jo juttelun. Kolli kyseli jo toisen ruokatottumuksista. Vieläkö hän joi maitoa? Ei toki, hän oli siirtynyt riistaan melkeinpä heti tänne tullessaan. Hän katsoi toista säälien, kun hän työnsi Villipennun eteen kyseisen myyrän. Villipentu katsoi saalista pitkään, olisiko oikein viedä toiselta kissalta ruokaa. Hän toisaalta ei ollut vielä syönyt mitään, nälkä kurnien vatsassa. Villipentu kumartui vähän ottaakseen palan myyrästä, hän jäi katsomaan toista soturia varovasti kyyryyn, näyttäen alistuneelta.
”Kyl- lä minä o- olen riistaa enne- nkin syönyt”, mutisin, katsoen toiseen kissaan. Karhumyrskyssä oli jotain outoa, hymy oli liiankin iloinen, teennäisen iloinen. Toisesta olisi ollut vain parempi jos Karhumyrsky olisi ollut todellinen itsensä, eikä teennäinen hymyilijä. Pentu pohti uskaltaisiko sanoa asian ääneen, mutta päätti että olisi parempi kollille antaa aikaa, kotsoen miten ääliönä tuo villipentua ajatteli, näin pentukin saisi kuvan millainen persoona kolli olisi.
”Ni- in ne nik- niksit?”, Villipentu sanoi nopeasti. Kolli oli juuri sanomassa jotain, kun naaras otti oman puheenvuoronsa käyttöön. Hän katsoi toista hieman haastavasti. Mikä tämä Karhumyrsky lopulta olsii kollejaan, oliko häneen luottamista. Jos ei olisi, hänellä olisi aina Lauhatassu, johon turvautua, sekä jonka luokse mennä. Lauhatassusta puheen ollen kollia ei ollut näkynyt loppu päivänä. Ehkä hän oli mennyt lohduttamaan sitä surullista kaveriaan. Mahlatassua. Oli miten oli, naaras ei vieläkään pelkäisi paljastaa kaikille toisen kylmää luontoa jos sellainen olisi olemassa. Hän ei pelännyt hakea Lauhatassusta tukea, sillä kolli oli antanut myös tukeaan Mahlatassulle, miksei sitten hänelle? Villipentu kumartui ottamaan vielä toisen suupallalisen myyrästä, tällä kertaa hän suoristui, päättäen ettei näyttäisi toiselle alistautuneisuutta toista kertaa, ennen kuin selvittäisi millainen kolli olisi.

//sanat 454
//Karhu?

Kirjoittaja: Elandra

Istuin oppilaiden pesän edustalla ja pidin katseeni käpälissäni. Punatähti oli eilen antanut minulle uuden mestarin. Se oli ollut suuri pettymys, koska olin saanut mestarikseni Pimentovarjon. Oliko ollut väärin iloita siitä, että olin saanut ensimmäiseksi mestarikseni Minttuvarjon, klaanin mukavimman soturin? Toivoin, ettei Pimeyden Metsä ollut suuttunut siitä minulle, ja sen takia tappanut mestariani. Pimentovarjo katsoi minua odottavasti. Meidän oli määrä lähteä harjoituksiin aivan pian. Naaras oli antanut minulle hetken aikaa avata silmäni kunnolla ja herätä. Minulla oli nälkä, mutta ei tehnyt mieli syödä. Siksi jätin aamupalan väliin.
”Lähdetään”, tumma naaras sanoi ja lähti johdattamaan minua ulos leiristä. Aurinko ei ollut edes noussut vielä. Leirin pääaukiolla oli vain pari kissaa meidän lisäksemme. Tuhkajuova tuli meitä vastaan. Hän oli kai menossa herättämään Lauhatassun. Paras ystäväni oli eilen illalla tehnyt petinsä viereeni. Olimme nukkuneet selät kiinni toisissaan aivan kuten ennenkin. Lauhatassun läsnäolo sai oloni hieman paremmaksi, vaikka Minttuvarjon kuolema sattui yhä.
Pimentovarjo astui edelläni leirin ulkopuolelle. Ilma oli kostea, mutta lämmin. Taivas oli täynnä paksuja pilviä. Luvassa olisi kai sadetta. Soturi johdatti minua kohti metsää.
”Opetan sinulle tänään saalistamista, koska huhujen mukaan se on suuri heikkoutesi”, Pimentovarjo sanoi. Hänen äänensä oli kylmä, täysin vastakohta mitä Minttuvarjon ääni oli ollut. En vastannut mitään. Kun pääsimme tarpeeksi syvälle metsään, Pimentovarjo pysähtyi ja käänsi katseensa minuun. En halunnut kohdata hänen katsettaan, joten nostin katseeni pilviselle taivaalle.
”Mitä haistat?” soturi kysyi. Pakotin itseni keskittymään harjoituksiin. Haistelin ilmaa hetken aikaa.
”Hiiren, tosin haju on laimea.. Orava on mennyt tästä kai äsken”, kerroin jännittyneesti. Pimentovarjo nyökkäsi.
”Lähde seuraamaan oravan hajujälkeä”, soturi käski kylmällä äänellään. Tein työtä käskettyä ja lähdin seuraamaan hajujälkeä. Minttuvarjo oli käskenyt pysyä hiljaa jo tässä vaiheessa. Niinpä painauduin hieman normaalia matalammaksi ja lähdin kulkemaan jäljen perässä. Se kulki muutaman puun ohi ja voimistui koko ajan. Kun olin kulkenut jonkin matkaa, näin tuuheahäntäisen eläimen kuusen juurikossa. Se kaiveli jotakin maasta. Vilkaisin takanani olevaa Pimentovarjoa kysyvä katse kasvoillani. Naaras nyökkäsi. Minun pitäisi kai yrittää saada orava kiinni. Heilautin häntääni pari kertaa puolelta toiselle, jonka jälkeen lähdin juoksemaan kohti punaturkkista oravaa. Se huomasi minut ja kiipesi saman tien kuuseen. Kirosin mielessäni, enkä lähtenyt oravan perään. En ollut koskaan kiivennyt puuhun. Meidän olisi pitänyt Minttuvarjon kanssa opetella sitä seuraavien päivien aikana. Mieleni tummui jälleen ajatellessani Minttuvarjoa ja hänen kuolemaansa. Jäin seisomaan paikalleni. Tuijotin suoraan eteenpäin kohti tyhjyyttä.
”Et saa lähteä juoksemaan heti. Sinun täytyy vaania saalistasi. Kun hiivit eteenpäin, älä laahaa häntääsi maassa”, Pimentovarjo lateli asioita, jotka minä tein väärin. Se sai oloni yhä vain kamalammaksi. Nielaisin ja yritin pidätellä itkua. Miksi Pimentovarjon piti olla niin ilkeä? Minttuvarjo oli aina korostanut sitä, että palaute tuli antaa rakentavasti. Piti kertoa hyviä ja huonoja asioita, eikä vain syyllistää ja kertoa missä olen surkea. Käänsin pääni pois Pimentovarjosta, joka jatkoi heikkouksieni latelua.
”Kuunteletko sinä edes?” naaras kysyi. Pudistin päätäni. En halunnut kuunnella Pimentovarjoa. Hän oli yksi hiirenaivo aivan kuten lähes jokainen Kuolonklaanin soturi! En halunnut häntä mestarikseni. Minä halusin Minttuvarjon. Pimentovarjo tuhahti turhautuneena.
”Halutko sinä edes soturiksi?” kissa kysyi kylmästi. En vastannut, koska en pystynyt. Pala kurkussani tuntui vain kasvavan mitä enemmän naaras minulle puhui. Olisin halunnut vain maata oppilaiden pesässä ja olla puhumatta kenellekään.

//Pimento?
// 511 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Silmäilin eteeni tupsahtanutta pilkukasta pentua. Naaraan suuret siniset silmät olivat kohdistaneet läpitunkevan katseensa minuun. Yllätyin, kun tuo yhtäkkiä änkytti minulle onnittelunsa uuden nimeni johdosta. Kuka tämä kakara oli? En ollut nähnyt häntä ennen. Toisaalta, olin kerran sattumalta kuullut klaanin alueelta löydetystä erakkopennusta, joka siirrettiin pentutarhalle varttumaan. Nyt kun Lauhatassu oli oppilas, ei pentutarhalle jäänyt kauheasti vaihtoehtoja Sammalpennun lisäksi.
”Voi kiitos”, mau’uin ja annoin leveän hymyn levitä kasvoilleni, sillä olimmehan julkisella paikalla ja maineeni oli vaarassa tahriintua, mikäli onnistuisin saamaan tuon karvapallon itkemään. Yritin muistella, josko olisin kuullut tämän pennun nimen mainittavan joskus jossain. Sitten keksin sen:
”Sinä olet varmaankin Villipentu? Oletpas sinä kasvanut hyvin. Ei mene varmasti kauaa, kun sinäkin seisot tuolla ja kuulet oman mestarisi nimen lausuttavan ääneen.” Kyllä. Villipentu sen täytyi olla. Olin kerran kuullut parin soturin mainitsevan jonkun Villipennun puhevaikeuksista, eikä nimi ollut vielä silloin sanonut minulle mitään. Mutta nyt naaraan takelteleva puhe oli paljastanut hänet minulle. Katselin pentua silmät hieman sirrillään. Tästä voisi tulla jopa hauskaa.
”Minulla on juuri nyt joitain soturien juttuja meneillään, mutta vähän myöhemmin voisimme tutustua toisiimme paremmin ja voisin näyttää sinulle muutamia hyödyllisiä niksejä, joita tulet tarvitsemaan soturikoulutuksesi aikana”, ehdotin edelleen hymyssä suin. Sen jälkeen kosketin kuonollani kevyesti naaraan korvaa ja tassuttelin tämän ohitse oppilaiden pesälle, josta minun olisi noudettava vanha nukkumapaikkani ja siirrettävä se sitten soturien pesään, joka olisi tästä päivästä alkaen uusi leposijani.
Homma sujui yllättävän joutuisasti. Raahasin vanhan vuoteeni uudelle paikalleen ja hain vielä uutta sammalta Hehkuaskelelta tehdäkseni siitä mukavamman. Pöyhin sen kuohkeaksi, ja kun olin tyytyväinen tulokseen, palasin takaisin aukiolle. Vilkuilin ympärilleni. Villipentu oli kaiketi pentutarhalla. No, ihan miten vain; nyt minulla olisi hyvä sauma haukata hieman jotakin, sillä ellen saisi pian murua rinnan alle, nääntyisin pian nälkään.
Valikoin tuoresaaliskasasta itselleni pulskan myyrän ja asetuin syömään sitä leirin laidalle, jossa kukaan ei häiritsisi minua. Tai niin ainakin luulin: Villipentu seisoi taas kohta edessäni ja katseli minua uteliaasti. Ihan kuin hän olisi ollut jotain vailla. Sitten muistin, mitä olin mennyt lupaamaan tuolle. Ainakin minulla oli yksi uusi liittolainen puolellani, jos ei muuta.
”Ai hei taas. Oletko vielä maistanut tuoresaalista?” kysyin tekopirteästi ja nyhdin itselleni palasen myyrästä. Jäydin sitä hitaasti leukojeni välissä samalla kun odotin pennun reaktiota, ja työnsin sitten myyrän hänen jalkojensa juureen. ”Jos haluat, voit ottaa minulta vähän.”

//Villi?
//370 sanaa