Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Leppävarjo oli tullut parantajan pesälle katsomaan Höyhenhallaa ja oli ilmeisesti ajatellut piristää tuon mieltä. Höyhenhalla oli ollut kollille kohtelias mutta heidän keskustellessaan Hehkuaskel oli sanonut Höyhenhallalle, että tämä saisi mennä vapaasti ja Höyhenhalla olikin heti lähtenyt pesästä Leppävarjo mukanaan. Höyhenhallan kylki oli parantunut hyvin eikä hän joutunut kärsimään tulehduksia tai sen suurempia kipuja.
“Se kettu oli todella iso. Miten pystyit taistelemaan sitä vastaan niin urheasti?” Leppävarjo kysyi innoissaan.
“En nyt tiedä olinko kovinkaan urhea”, Höyhenhalla sanoi ja heti hänen lopetettuaan Leppävarjo alkoi taas höpöttää.
“Minusta olit tosi urhea! Minäkin olisin taistellut sitä vastaan, jos olisin saanut”, hän sanoi ja jatkoi jostain muustakin kaksikon kävellessä hakemaan tuoresaalista. Höyhenhalla katsoi Läppävarjoon, kun tämä höpötti jotain omasta lempituoresaaliistaan ja saalistustaidoistaan.
“Olen jo alkanut miettimään kumppani asioita”, Leppävarjo sanoi ja Höyhenhallan turkkia kuumotti. Miksi kolli puhui hänelle kumppani asioista?
“Ai sepä… kiva”, Höyhenhalla yritti keksiä jotain sanottavaa.
“Joo.” Leppävarjo sanoi. “Olen… ihastunut yhteen naaraaseen. Hän on mukava ja kaikkea! Haluaisin viettää hänen kanssaan enemmän aikaa mutten tiedä miten sanoa se hänelle.”
“Ai… No minä en ole mikään mestari suhdeasioissa”, Höyhenhalla sanoi turkki kuumottaen edelleen. Hän muisti hyvin ensirakkautensa Lumikkoviikseen, mikä oli sitten jäänyt lyhyeksi, kun Höyhenhalla ei enää ollutkaan kiinnostunut naaraista ja oli tavannut Jupiterin. Naaras kaipasi Jupiteria edelleen kokosydämestään. Hän muisti ne kerrat, kun he olivat kaksin juosseet niityillä ja saalistaneet yhdessä.
“Uskon. Eihän oikein kukaan tiedä kumppani asioista ennen kuin on kokenut rakastumisen itse, eikö vain?” Leppävarjo sanoi.
“No itseasiassa… minulla oli kumppani mutta en mielellään puhu siitä”, Höyhenhalla sanoi apeana. Leppävarjo nyökkäsi.
“Kuka se naaras on?” valkoturkkinen soturinaaras kysyi kiinnostuneesti.
“Sinä itseasiassa”, Leppävarjo sanoi. “Olen halunnut kertoa mutta en tiennyt miten, missä ja milloin.”
Höyhenhalla tyrmistyi. Leppävarjo oli ihastunut häneen?
“Ymmärrän, jos et tunne samoin mutta… haluaisitko viettää aikaa kanssani ja kokeilla olisiko meidän välillämme jotain?” Leppävarjo kysyi innoissaan.
“Voisin halutakkin”, Höyhenhalla vastasi hymyillen hieman. Hän noukki tuoresaaliskasasta myyrän.
“Jaetaanko?” hän kysyi myyrä suustaan roikkuen.
“Tottakai!” Leppävarjo sanoi ja alkoi kertoilla kaiken näköistä.
*Parin päivän päästä*
“Leppävarjo”, Höyhenhalla naukui jännittyneenä. Leppävarjo nosti katseensa vierellään kävelevään naaraaseen.
“Mitä nyt Höyhenhalla?” Leppävarjo kysyi tavanomaisesti pieni innostuksen sävy äänessään.
“Tiedän, että lupasin sinulle, että voimme kokeilla onko välillämme jotain ja olen tullut päätökseen vaikka aikaa ei ole kulunut hirveästi”, Höyhenhalla kertoi ja tällä kertaa Leppävarjo kuunteli korvat hörössä naaraan puheita.
“Oikeasti!” harmaa tabbykuvioinen kolli hihkaisi.
“Joo. Haluaisin sinusta kumppanini”, Höyhenhalla sanoi. Hän oli korviaan myöten rakastunut tuohon kolliin ja halusi viettää loppuelämänsä hänen kanssaan.
“Oikeastikko! En voi uskoa tätä! Olemmeko siis nyt kumppanukset?” Leppävarjo kysyi innoissaan.
“Jos se käy sinulle, niin tottakai”, Höyhenhalla naukui iloisena.
“Oi! En voi uskoa tätä”, Leppävarjo naukui uudelleen. Hän oli silminnähden hyvin innoissaan. Höyhenhalla tunsi pienen pistoksen, kun hän ajatteli Jupiteria mutta ajat olivat muuttuneet.

Kirjoittaja: Saaga

”Leikitäänkö piilosta?” Taivastassu kysyi arasti. Savupentua ihmetytti toisen ujous mutta hän tajusi olla hiljaa siitä.
“Ollan mieluummin kissaa ja hiiriä!” Savupentu hihkaisi. Hän tiesi miten leikki kissa ja hiiri toimi, koska oli leikkinyt sitä pari päivää aikaisemmin yhdessä pentuetovereidensa kanssa.
“Selvä. Olenko minä ensimmäinen kissa?” Taivastassu kysyi ja Aamupentu nyökytteli.
“Ole vain! Nyt me lähdemme Aamupennun kanssa pakoon! Juokse kovaa Aamupentu!” Savupentu hihkui leikin innoittamana ja kompuroi matkaan. Urhea pentuhiirikaksikko ryntäsi matkaan ja Aamupentu kiljaisi innoissaan. Taivastassu lähti seuraamaan kaksikkoa ja Savupentu jäikin pian jälkeen Aamupennunsta.
“Mihin sinä jäit tule nopeammin tai joudut kissan suihin!” Aamupentu kiljaisi leikillään.
“Tulen!” Savupentu hihkui ja puuskutti hengästyneenä. Tuo pieni pullero pikkuinen jaksoi juosta vielä hetken kunnes kaatui tassun osuessa kiveen. Hän älähti ja teki kuperkeikan maassa. Taivastassu sai hänet kiinni ja kiikutti Lumikkoviiksen luo joka nauroi hyvillään. Aamupentu pinkoi vieläkin jossain päin leiriä ja Taivastassu lähti jahtaamaan häntä. Savupentu huohotti ja yritti tasata hengityksensä, joka katosi huuruna ilmaan. Pian kuului kiljahdus ja sen jälkeen Taivastassu käveli Aamupentu kintereillään huohottaen takaisin Lumikkoviiksen luo.
“Mitä me nyt leikimme? Mitä? Mitä Mitä?” Savupentu hihkui iloisena.
“Leikkisimmekö nyt piilosta?” Aamupentu kysyi. “Jookoo?” hän naukui pitkillä o-kirjaimilla.
“Jooko? Jooko?” Savupentu hihkui ja pomppi ylös alas. Taivastassu hymyili pentujen innokkuudelle.
//Taivas?

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo oli kertonut epäilevänsä, että Henkäystähti haluaisi hänen hankkivan uuden kumppanin – epäilemättä tällä kertaa puhdasverisen. Pimentovarjo oli surmannut aiemman kumppaninsa tämän paljastuttua erakkojoukon jäseneksi. Turmaloikka oli suunnitellut koko kuvion, jonka seurauksena Punatähtikin oli menettänyt viimeisen henkensä.
“Harmi vain, että meidän ikäluokkamme kollit ovat kaikki joko varattuja tai aivan syystä ilman kumppania. Kuuraturkki vaikuttaa siedettävimmältä vaihtoehdolta”, musta naaras lisäsi happamana. Hän puhui kyllä asiaa, meidän ikäluokassamme ei Kuuraturkin lisäksi ollut juurikaan vapaita kumppanivaihtoehtoja. Itse en olisi valinnut Kuuraturkkia ikipäivänä omaksi kumppanikseni, sillä laiska ja pisteliäs kolli ei kuulunut Kuolonklaanin soturiden parhaimmistoon. Kuuraturkki – kuten myös moni muu kuolonklaanilaiskolli – piti soturiutta jollain tapaa itsestäänselvyytenä, eikä ottanut sitä riittävän vakavasti.
”Niin”, tokaisin kylmällä äänellä ja kohautin lapojani. Katseeni käväisi hieman etäämmällä leikkivissä pennuissani. He eivät olleet lainkaan yhtä kovaäänisiä ja holtittomia kuin muut pentutarhan asukit, ja siitä minä olin ylpeä. Minun pentuni olivat hyväkäytöksisiä.
”Kuuraturkki voisi olla ihan sopiva kumppani sinulle”, lisäsin kääntäessäni katsettani takaisin Pimentovarjoon. Tällaiset kumppanuuskeskustelut eivät olleet minun mieleeni. En ollut itse valinnut edes omaa kumppaniani, vaan Jyrkänneloikka oli tehnyt sen. Jos olisin antanut sokean rakkauden valita Väärävarjon kumppanikseni, koko elämäni olisi aivan toisenlainen kuin nyt. Olin varma, että loppujen lopuksi minusta olisi vain tullut surkea ja onneton Väärävarjon kanssa, sillä rakkauteni Kuolonklaania ja soturiutta kohtaan oli vahvempi kuin rakkaus häntä kohtaan.
”Mutta eihän kukaan sano, että sinun olisi valittava joku meidän ikäluokastamme”, mau’uin kylmästi ja kohtasin Pimentovarjon katseen, ”Kuolonklaani on täynnä nuoria kolleja, jotka varmasti ryhtyisivät mielellään varapäällikön kumppaniksi.”

//Pimento?

Kirjoittaja: Auroora

Pyöräytin silmiäni Tuhkajuovan huomaamatta. En olisi ikinä antanut Turmaloikan pakottaa minua pentuihin, vaikka hän olisi ollut klaanin päällikkö.
“Mikset vain sano hänelle ei?” kysyin, vaikka tiesin kyllä vastauksen. Tuhkajuova oli aina ollut ehdottoman uskollinen Kuolonklaanin päällikölle, eikä Henkäystähti ollut poikkeus, vaikka tämä oli hänen kumppaninsa. Päällikön sana oli hänelle laki: jos Henkäystähti halusi lisää pentuja, Henkäystähti saisi lisää pentuja. Vaikka teinkin parhaani sietääkseni kollia, oli joitain asioita joiden takia en koskaan voisi pitää hänestä. Yksi niistä oli välinpitämättömyys Tuhkajuovan toiveita ja tunteita kohtaan.
Huokaisin syvään. Tuhkajuova oli aina ollut tällainen, enkä minä saisi käännettyä hänen päätään. Ei ollut järkeä soimata häntä siitä, ettei naaras halunnut nousta Henkäystähteä vastaan, varsinkin, kun hän vain noudatti klaanin sääntöjä. Kävisin vain kuningattaren hermoille.
“Teillähän on jo seitsemän pentua. Ja heilläkin on jälkikasvua”, sanoin nyökäten Sulkavirran ja tämän pennun suuntaan. Tuhkajuovan tytär oli vastikään palannut takaisin Kuolonklaaniin kujakissojen mukana. “Luulisi Henkäystähden olevan tyytyväinen.”
Pennuista puhuminen sai minut vain muistamaan, että päällikkö toivoi myös minun synnyttävän Kuolonklaanille puhdasverisiä pentuja. Sitä ei tulisi tapahtumaan. Hän ei painostanut minua samalla tavalla kuin Tuhkajuovaa, mutta tiesin, ettei Henkäystähti ollut tyytyväinen. En halunnut hänen epäilevän uskollisuuttani. Kenties riittäisi, että hankkisin puhdasverisen kumppanin. Olin viime aikoina alkanut tosissani pohtia, olisiko Kuuraturkista siihen. Oikeastaan hän oli ainoa realistinen vaihtoehto, joten minun oli ennemminkin harkittava, olisiko minusta siihen.
“Henkäystähden tyytyväisyydestä puheen ollen… Luulen, että hän haluaa minun hankkivan uuden kumppanin”, sanoin hapan ilme kasvoillani. “Harmi vain, että meidän ikäluokkamme kollit ovat kaikki joko varattuja tai aivan syystä ilman kumppania. Kuuraturkki vaikuttaa siedettävimmältä vaihtoehdolta.”

//Tuhka?

Kirjoittaja: Käärme

Kävin taas parantajalla. Vaikka sainkin olla nyt enemmän muualla jouduin edelleen viettää aikaani parantajalla.
”Tassusi taitaa olla nyt aivan täysin parantunut”, Hehkuaskel naukui. ”Vaikka se vähän aristaa välillä siinä ei ole enää mitään vikaa. Sinun ei siis tarvitse huolehtia siitä enää. Sinun ei tarvitse käydä täällä enää ellei se vaikka tulehdu.” Puuskahdin.
”Oli jo aikakin”, ärähdin ja lähdin lampsimaan leirin halki reunalle jossa oli keräily varastoni. Katselin eri esineitä joita olin sinne keräillyt. Murahdin itsekseni.
”Pitää käydä keräämässä jotain uutta”, sanoin hiljaa ja lähdin ulos. Minua ei kiinnostanut vaikka kyseltiin minne olin matkalla tai oliko minulla lupaa lähteä yksin. Mitä se muita liikuttaisi. Menen ulos jos haluan eikä kukaan mahda asialle mitään. Lähdin kulkemaan pitkin petsää ja maistelin ilmaa. Ilmassa haisi riista, mutta myös kylmyys. Oli paljon viileitä kelejä ja lumikerros peitti maan. Mietin löytäisinkö edes mitään mutta sitten näin jotain joka kiinnitti huomioni. Jonkin puun juurakossa oli jotain menin lähemmäs ja kavahdin kauemmas.
”Käärme!” älähdin, mutta huomasin, että se olikin vain nahka. Työnnyin lähemmäs.
*Eivätkö käärmeet olekkaan horroksessa?* mietin hetken ja nappasin sitten nahan maasta ja lähdin kuljettamaan sitä leiriin. Varmistin, että muut eivät katselleet, kun salakuljetin sen muiden keräämieni aarteiden luo.
”Ehkä siitä on hyötyä vielä joku päivä”, mumisin ja lähdin pois. Istahdin leirin laidalle enkä välittänyt kylmyydestä. Tiesin, että kylmyys pääsi helposti ohuen ja lyhyen turkkini lävitse enkä välittänyt siitä.
*Mitä apua minusta olisi kylmällä säällä, jos en edes kestäisi sitä?* Vatsani murisi. Minulla oli nälkä mutta riistaa ei juuri ollut tuoresaaliskasassa. Katselin silmät viiruina muita kissoja leirissä ja luimistin korvani. Tahdoin jotain tekemistä, mutta mitään ei oikein ollut. Sitten tajusin mahdollisuuden. Hiippailin pentutarhalle. Näin Susipennun yksikseen.
”Mahtavaa”, murisin itsekseni ja hetken katsoin pientä kollia enne kun menin tämän luo. Mietin parhaimpia tapoja kiusata sellaista rääpälettä ja muistin sitten kuinka uuno tämä pentu oli.
”Susipentu! Tule leikkimään kanssani”, kutsuin pentua luokseni. Kävin mielessäni mahdollisimman monia tapoja kiusata noin heiveröisen näköistä pentua. Pentu lähti tulemaan luokseni ja peruutin enemmän varjoihin. Lunta oli paljon ja pieni kolli meinasi upota siihen koko ajan. Kun tämä pääsi tarpeeksi lähelle, löin tämän kumoon ja petin suurella kasalla lunta.
”Saa nähdä osaako tämä pentu kaivaa itsensä ylös”, murisin hiljaa itsekseni. ”Kaiva itsesi äkkiä pois. Minä en jaksa siirtää tuollaista kasaa lunta”, huusin pennulle vielä lumipenkan alle. Rupesin pyörittelemään lumipalloja joita voisin viskellä pentuun, kun tämä viimein pääsisi pois.

//susi

Kirjoittaja: Sirius

Minusta se on mahtavaa. Luulin ettemme ikinä pääsisi oppilaiksi!” sanoin innoissani. Tykkäsin oppilaana olemisesta. Mutta se tarkoitti sitä, että minun täytyisi mennä oppilaiden pesään.
”Miten me oikein selvitään ilman emoa?” kysyin Katajatassulta.
”Ääh, hänhän on ihan lähellä! Älä nyt hermoile.” veljeni vastasi naurahtaen. Vaikka Katajatassun sanat olivat olleet rohkaisevat, minua jännitti silti hieman. Pesässä olisi aivan uusia kissoja, ja he kaikki eivät olleet hirveän kivoja. ’Ehkä olen vain naurettava pelkuri. Ei kukaan muu ole varmaan hermoillut näin.’ ajattelin masentuneena. Hahtuvatassu nojasi minuun. ”Älä huoli, kyllä me selvitään. Ollaan yhdessä.” hän lohdutti ja kosketti nenääni. Sydämeni suli. Hahtuvatassu oli ihana sisko! ”Kiitos vain. Tule äkkiä, ennen kuin Lehtituulikin katoaa piikkiherneisiin!” huudahdin ja loikkasin mukaan.
”Tulkaapas sieltä, oppilaat! Pian alkaa tulla jo ilta.” Lehtituuli komensi. Kipitin äkkiä mestarini taakse. Katajatassu tunki välistäni.
”Onko reviiriä enemmänkin?” kysyin Lehtituulelta.
”On, kyllä sinun pitäisi se tietää. Kävimme ehkä puolessa siitä.” mestarini vastasi katsomatta taakseen. Pian tiheikkö loppui ja eteemme avautui aukio.
”Tässä klaaninvanhimmat yleensä vaihtavat kieliä.” Pikiturkki selitti. Haistelin aukiota ihmeissäni. Siellä tuntui vahva kissanhaju. Tunsin valkoisen hiutaleen putoavan päähäni. ”Lunta!” Katajatassu ulvahti. Hetken päästä valkoisia hiutaleita tipahteli sankoin joukoin taivaalta. Se näytti hieman oudolta. En nähnyt hirveän hyvin eteeni. Minulla alkoi olla kylmä.
”Mennään leiriin äkkiä, ennen kuin tämä voimistuu!” Pikkukaaos sanoi ja hyppäsi eteenpäin päättäväisesti. Juoksin muiden perässä. Hetken päästä leiri häämötti edessäni. Hidastin vauhtiani. Pujahdin sisään. Lumisade lakkasi leirissä.
”Siinä se reviirikierros oli. Hyvin tehty kaikilta. Ottakaa nyt riistaa, teillä on varmaan kova nälkä.” Pikiturkki ilmoitti ja käveli soturien pesään. Pudistelin lunta turkistani. Valkoinen huntu peitti aukiota. Menin pentuetoverieni kanssa syömään. ”Sellainen kierros sitten.” sanoin. ”Aika kivaa oli.” Katajatassu mutisi suu täynnä hiirtä.
”Niinpä.” Hahtuvatassukin vastasi. ”Tule syömään tämä pulu yhdessä, siitä riittää.” Kävelin hänen luokseen ja haukkasin pulua. Loin Hahtuvatassuun ystävällisen katseen. Tämä heilautti häntäänsä iloisena. Oli ihanaa syödä pulua, vihdoin. Olin yleensä syönyt vain laihoja hiiriä. Kun olimme syöneet, kävimme katselemassa oppilaiden pesää. Matkalla meitä tuli vastaan Höyhenhalla. ”Moi, emo!” sanoin.
”No hei vain. Miten teillä on mennyt?” hän kysyi rakastavasti.
”Lopeta tuo nyt, se on noloa!” Katajatassu huudahti. Katsahdin veljeäni hämmästyneenä. En uskonut, ettei oppilaita saanut nähdä emonsa kanssa.
”Tosi kivasti. Me oltiin reviirikierroksella.” Hahtuvatassu vastasi. Nyökkäsin myöntelevästi.
”Sehän on kiva. Te menette varmaan nyt oppilaiden pesään? Minä ainakin muutan soturien pesään.” emo naukui.
”Joo.” vastasimme. Odotin, että Hahtuvatassu ja Katajatassu olivat poistuneet. Kun he katosivat pesään, katsoin emoani surullisena. ”Mitä isä ja Salamanteri tekevät nyt?” kuiskasin hänelle. Höyhenhalla näytti hätkähtävän, ihan kuin se olisi ollut hänellekin vaikeaa.
”Varmasti ovat onnellisia ja ovat yhdessä.” hän vastasi, vaikka vältellen katsettani. En uskonut hänen vastaustaan. En kuitenkaan sanonut mitään. ”No lähden nyt sitten muiden perään. Heippa.” sanoin ja käännyin. Tassutin oppilaiden pesään. Näin Katajatassun ja Hahtuvatassun olevan pesän nurkalla. He olivat tekemässä vuoteita. ”Ai hei! Me tehdään vuoteita.” Hahtuvatassu kertoi. Nyökyttelin innoissani ja nappasin sammalmöykyn maasta. Aloin muotoilemaan siitä vuodetta. ”Me nukutaan tässä nurkalla.” Hahtuvatassu kertoi.
”Selvä. On kivaa olla oppilas!” sanoin innoissani.

Kirjoittaja: Ruska

”No, mitä tehtäisiin?” Nuppujuova naukui kysyvästi. Katsoin naarasta silmiin ja hymyilin lempeästi. Olisin ehdottanut kävelyä, mutta emme olleet puhtaita Kuolonklaanilaisia. Minusta oli typerää, ettei puoliveriset saaneet mennä ulos leiristä ilman puhdasveristä. Minä niin toivoin, ettei Henkäystähteä olisi olemassa.
”Mennään vaikka juttelemaan”, ehdotin kumppanilleni hymyillen. Nuppujuova nyökkäsi hyväksyvästi. Tassutimme sotureidenpesän lähistölle, ja istahdimme alas. Kiersin häntäni naaraan häntään ja hymyilin. Nuppujuova nojasi kylkeeni, hänen turkkinsa tuntui ihanalta omaani vasten, voi, kuinka paljon rakastinkaan häntä! Nuppujuova oli unelmieni täyttymys. Olin niin onnellinen, kun sain olla hänen kumppaninsa.
”Mistä jutellaan?” Nuppujuova naukui kysyvästi. Katselin mietteliäänä taivaalle, mistä kumppanit yleensä puhuivat? Ainakin emo ja isä puhuivat aina minusta ja Toivetassusta, muistaessani vanhempani ja veljeni katseeni sumeni surusta, isä oli kuollut niin julmalla tavalla, ja vihasin Henkäystähteä juuri isän kuoleman takia. Ja mitä emoon tulee, minä ikävöin häntä niin paljon. Ja Toivetassu, olisipa Höyhenhalla ollut katsonut paremmin veljeni perään. Nuppujuova huomasi sumentuneen katseeni.
”Onko kaikki hyvin, näytät surulliselta”, Nuppujuova naukui huolestuneesti. Katsoin naarasta silmiin ja hymyilin.
”Ei tässä mitään, kaipaan vain vanhempiani”, vastasin Nuppujuovalle pirteämmin, en halunnut pilata tunnelmaa heti alkuun. Nuppujuova nyökkäsi, ja katsoi taivaalle poissaoleva ilme kasvoillaan. Naaras yritti kai muistella vanhempiaan, mitä ei ollut koskaan nähnyt. Nuolaisin Nuppujuovan poskea ja katsoin taivaalle.
”Mitä mieltä olet pennuista Nuppujuova? Haluaisitko sinä niitä joskus?” naukuin kysyvästi ja katsoin naarasta lempeästi, halusin pentuja, mutta olin niin nuori, ja Nuppujuovakin oli, enkä ollut vielä henkisesti valmis pentuihin. Odotin hymyillen naaraan vastausta.

// Nuppunen <3

Kirjoittaja: Koivu

Emo oli jälleen pysäyttänyt Lokkipennun aikeet lähteä tutkimaan maailmaa.
”Voi Lokkipentu, sinä olet ihan mahdoton. Etkö tahtoisi ennemmin leikkiä jotain täällä pesässä?” pennun eteen pysähtynyt emo kysyi. Lokkipentu ei halunnut leikkiä pesässä. Hän halusi nähdä, millaista siellä ulkona, ”Lehtikadossa” oli. Emo oli kertonut Lokkipennulle vuodenajoista, mutta pentu olisi halunnut nähdä ne itse.
”Ei!” Lokkipentu vinkui. ”Ulkona.”
”Voi kultapieni, pääset ulos sitten, kun olet kasvanut vielä vähän”, emo kehräsi lempeästi.
Yhtäkkiä jostakin ilmestyi sammalpallo, joka kieri nopeasti Lokkipennun ohi. Harmaavalkoinen kolli tapitti pysähtynyttä sammalpalloa silmät pyöreinä. Pentu mietti, miten ihmeessä sammalpallo pystyi liikkumaan ilman käpäliä! Silloin emo huiskaisi sitä hännällään ja se vieri Lokkipennun nenän eteen. Pikkuinen pentu nuuhkaisi sammalta. Kun se ei liikkunut enää, pentu tajusi, ettei se ollutkaan elossa. Lokkipentu ei osannut vielä hallita jalkojaan kovin hyvin, mutta pikkuinen ryömi sammalpalloa päin ja yritti koskettaa sitä tassullaan. Hän sai sammalpallon kierimään pari hiirenmittaa eteenpäin. Lokkipennun vieressä emo kehräsi ja tuuppasi sammalpalloa suurella tassullaan. Pikkuinen kolli lähti nyt kovaa vauhtia hänen ohitseen vierinyttä sammalpalloa kohti. Lokkipentu oli niin kiinnostunut hassusti liikkuvasta sammalpallosta, että oli jo kokonaan unohtanut aikeensa päästä ulos seikkailemaan.

Kului kuu, ja Lokkipentu kasvoi vauhdilla. Harmaan ja valkoisen kirjava pentu pysyi nyt jo hyvin käpälillään. Hän oli myös löytänyt häntänsä, vaikka pentu luulikin edelleen sen olevan jokin erillinen olento, joka välillä seurasi Lokkipentua hyvin häiritsevästi luikerrellen. Emo ei ollut vieläkään suostunut päästämään pikkuista, itsepäistä kollia ulos seikkailemaan.
Eräänä päivänä tapahtui kuitenkin jotain, mitä Lokkipentu ei osannut odottaa. Lokkipennun herättyä makoisilta päiväunilta emo ilmoitti, että Lokkipentu pääsisi tänään ulos pentutarhasta katselemaan maailmaa. Tätä oli odotettu!
”Pysyttele sitten koko ajan emon lähellä, ettet eksy”, emo maukui lempeästi, Lokkipennun tallustaessa itsevarmasti mutta huvittavan kömpelösti kohti pesän uloskäyntiä.
”Kuulitko, Lokkipentu?”
Lokkipentu pysähtyi ja käänsi päänsä emon tassuja kohti.
”Joo joo!” pieni kolli vikisi emon jaloille kulmat kurtussa. Totta kai hän kuuli. Eikä hän pitänyt ollenkaan siitä, että emon piti seurata häntä kaikkialle. Hän oli jo iso kissa! Melkein valmis soturiksi. No, ainakin omasta mielestään sekä päättäväisen asenteensa puolesta. Lokkipentu jatkoi töpsöttelyään eteenpäin, kunnes hänen pieni, harmaavalkoinen päänsä kurkisti ulos, valkoiseen maailmaan. Hetken kaikki näytti niin kirkkaalta, että kolli joutui sulkemaan silmänsä. Pienen hetken räpyteltyään Lokkipennun näkö tottui kirkkauteen. Hän käveli nopeasti ulos, ennen kuin emo ehtisi muuttaa mieltään. Emo käveli Lokkipennun viereen.
”Eikö olekin paljon lunta?” emo kehräsi. Heidän eteensä oli tallottu suuri polku, jota ympäröivät Lokkipennun korkuiset lumikinokset.
”On”, Lokkipentu sanoi. Lunta oli paljon. Valkoista höttöä kaikkialla.. Eikö emo nähnyt sitä itse? Lokkipennun oli pakko olla hyvin fiksu, kun emo kysyi häneltä tuollaista, pentu mietti itsekseen.
Hetken ympärilleen pällisteltyään pentu lähti kovaa vauhtia taapertamaan polkua eteenpäin. Edessä liikkui eri suuntiin paljon erivärisiä ja -kokoisia kissan jalkoja. Oliko leirissä näin paljon kissoja? Lokkipentu oli hieman pettynyt tajutessaan, että suurin osa niistä ei ollut käynyt katsomassa häntä pentutarhassa. No, muut saisivat kyllä ajallaan tietää, miten hieno soturi Lokkipennusta tulisi! Lokkipentu meinasi törmätä hänen eteensä ilmestyvään, valtavaan jalkapariin. Isot jalat kuitenkin ehtivät väistää pennun viime hetkellä.
”Pois tieltä!” Lokkipentu vinkui. Eivätkö soturit katsoneet eteensä ollenkaan? Pentu jatkoi matkaansa määrätietoisena ja kuuli emon askeleet takanaan.
”Lokkipentu rakas, mihin sinä olet oikein matkalla?” emo kysyi hilpeän oloisena.
Lokkipentu ei vastannut, vaan tassutti eteenpäin, kunnes pysähtyi jonkin pesän eteen, jossa makasi paljon isoja kissoja. Lokkipentu oli kuullut emolta, että myös soturit nukkuivat pesässä: sotureiden pesässä. Tämän oli siis pakko olla se.
”Olen matkalla soturiksi”, Lokkipentu selitti emolle itsevarmana.

//Sulkaemo? •.•

Kirjoittaja: Elandra

Pentutarhalla olo oli ollut aivan yhtä puuduttavaa kuin olin muistellutkin ellei jopa puuduttavampaa. Varissulan ollessa pentu olin panostanut häneen täysillä, eikä se ollut loppujen lopuksi edes raskasta yhden pennun kanssa. Mutta nyt pentuja oli kolme, joka teki tehtävästä raskaamman. En ollut jättänyt pentuja kertaakaan yksin, sillä Huomenkyyhkyn kuoleman myötä Mäntyviiksi oli saanut Matopennun ja Aamupennun lisäksi myös kuolleen kuningattaren neljä pentua hoidettavakseen.
Olin pysynyt järjissäni pitkälti Pimentovarjon ansiosta. Olin ollut positiivisesti yllättynyt – vaikken tietenkään sanonutkaan sitä ääneen – siitä, miten usein musta naaras oli vieraillut luonani pentutarhalla. Hän ei auttanut minua pentujan hoidossa, enkä oikeastaan sitä kaivannutkaan. Oli mukava puhua edes välillä jostain muusta kuin pennuista. Pimentovarjo puhui aika pitkälti varapäällikkyydestä ja normaaleista soturin asioista. Pimentovarjosta oli vuodenaikojen saatossa tullut ainoa kissa, jonka seuraa en kammoksunut. Tuntui, että välillämme oli molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus, emmekä oikeastaan koskaan jaaritelleet turhuuksia.

Nytkin varapäällikkö oli saapunut luokseni pentutarhalle. Mäntyviiksi oli juuri valmistautumassa viemään Matopennun, Aamupennun ja Savupennun ulos pentutarhasta. Kaksi ensimmäistä pentua olivat rutkasti muita vanhempia, mutta Huomenkyyhkyn pennut olivat vain neljäsosakuun verran omiani vanhempia. En ollut vielä päästänyt omia pentujani ulos pesästä, sillä en halunnut viedä heitä ”keskeneräisinä” muille näytille. Huonokäytöksiset pennut eivät saisi arvostusta muilta kuolonklaanilaisilta.
Pimentovarjo oli istahtanut vuoteeni edustalle ja tervehtinyt minua. Vastasin siihen päätäni nyökkäämällä. Lampipentu, Lammikkopentu ja Lätäkköpentu nukkuivat ainakin toistaiseksi, joten saisimme keskustella rauhassa ainakin pienen hetken.
“Suunnitteletko jo karkaavasi täältä taistelemaan? Voin auttaa sinua pakenemaan, jos pyydät kauniisti”, Pimentovarjon tokaisu sai minut kurtistamaan kulmiani. Henkäystähti oli kieltänyt minulta taistelun, joten oli hämmentävää, että varapäällikkö edes ehdotti moista. Toki minua harmitti se, etten pääsisi taistelemaan klaanitovereideni rinnalla, mutta päällikön käskyä oli toteltava. Aika nopeasti minulle kuitenkin valkeni, ettei Pimentovarjo ollut ehdotuksensa kanssa aivan tosissaan:
“Tuo oli vain puoliksi vitsi. Minun mielestäni me tarvitsisimme lisää kokeneita sotureita mukaan. En luota niihin kujakissoihin ja heidän taitoihinsa.”
Minua hämmensi se, miten moni kissa yritti tehdä pilaa vakavista asioista, eivätkä vitsit yleensäkään olleet hauskoja, lähinnä vain loukkaavia.
”En pidä siitä, että vitsailet Henkäystähden käskyjen rikkomisella”, vastasin terävästi. Pimentovarjo siristi harmaansinisiä silmiään, mutta naaras ei näyttänyt yllättyneeltä.
”Oletteko te jo päättäneet, ketkä kaikki Kuolonklaanista osallistuvat hyökkäykseen?” kysyin rauhallisella äänellä. Henkäystähti oli myös käynyt pentutarhalla miltei päivittäin ja hän oli avoimesti kertonut hyökkäyssuunnitelmien edistymisestä, joten en uskonut hyökkääjien olevan mikään salaisuus. Pimentovarjo nyökkäsi.
”Henkäystähti on aika pitkälti tehnyt päätökset hyökkääjistä itse, mutta ne alkavat nyt olla selvillä”, varapäällikkö tokaisi rauhallisella äänellä, ”ehkä Henkäystähti kertoikin jo, mutta hyökkäämme seuraavana kokoontumisyönä.” Nyökyttelin päätäni hitaasti. Henkäystähti oli kertonut hyökkäyksen ajankohdan, mutta paria päivää aiemmin hän ei ollut vielä päättänyt hyökkäykseen osallistujia.
Tunsin liikettä vatsani vierellä ja vihreä katseeni kääntyi kolmeen harmaaseen pentuun. Lampipentu oli alkanut unissaan potkimaan Lammikkopentua, joka oli herännyt ja katsoi nyt tuimasti sisartaan. Kosketin hellästi kuonollani nukkuvaa Lampipentua, joka säpsähti hereille ja katsoi minua hämillään. Myös Lätäkköpentu alkoi heräillä ja hetkessä kaikki pennut olivat aivan virkeitä. Lätäkköpentu nousi ensimmäisenä huterille jaloilleen ja venytteli. Hän katsahti pedin vierellä istuvaa Pimentovarjoa ja käänsi sitten katseensa takaisin minuun.
”Emo, minun mielestäni minä olen jo valmis menemään ulos pesästä. Näin siitä äsken untakin ja osasin käyttäytyä ihan hyvin”, Lätäkköpentu ilmoitti rauhallisesti. Myös kahden muun pennun katseet kääntyivät minuun:
”Minäkin olen valmis, lupaan totella ja pysyä lähelläsi, kuten olet neuvonut.” Myös Lampipentu nyökytteli päätään tukien sisarustensa sanoja.
”Ei tänään”, vastasin kylmästi, ”menkäähän leikkimään siitä, minulla on juttu kesken Pimentovarjon kanssa.” Kolmikko ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta he olivat lyhyen elämänsä aikana oppineet, että emon käskyjä kannatti noudattaa mukisematta. Pennut kävelivät huterilla jaloillaan hieman etäämmäs minusta ja varapäälliköstä. Käänsin katseeni takaisin Pimentovarjoon, silmäillen välillä pentuja siltä varalta, että he tekisivät jotain kiellettyä.
”En malta odottaa, että pääsen pois pentutarhalta takaisin normaaliin elämääni”, nau’uin huokaisten, ”toivon vain, ettei Henkäystähti tahdo tämän enempää pentuja. Minulle alkaa riittää tämä pentutarhalla oleminen.”

//Pimento?

Kirjoittaja: Auroora

En ollut koskaan pitänyt Jääviillosta, mutta nyt minusta tuntui siltä kuin suorastaan inhoaisin mokomaa. Olin tottunut siihen, että soturi pyrki jokaisena sekuntina käymään jonkun hermoille ilkeillä kommenteillaan, ja toisinaan minä satuin hänen kohteekseen. Olin kestänyt sen, sillä minua ei olisi vähempää voinut kiinnostaa, mitä Jääviillon kaltainen surkimus minusta ajatteli. En kuitenkaan voinut hyväksyä sitä, että hän kutsui minun pentujani kuraverisiksi. Minun pentujani, joista jokainen oli häntä kunnioitettavampi soturi. Pitäisin huolen, että tämä jäisi viimeiseksi partiokseni kyseisen ääliön kanssa.
Johdatin partiota halki lumen ja loskan kohti Eloklaanin rajaa. Olin niin uppoutunut mietteisiini, että tahtini pääsi hetkeksi hidastumaan ja Sinilintu joutui huomauttamaan asiasta. Jääviillon kommentit Turmaloikasta olivat nimittäin jääneet pyörimään päähäni. Vaikka kuinka halusin teeskennellä, etteivät tuon idiootin tyhjät sanat merkinneet minulle mitään, en voinut työntää mielestäni sitä epävarmuutta, jonka ne olivat aiheuttaneet. Näkikönän moni Henkäystähden liittolainen minut petturina erakkokumppanini takia? Päällikkö ei suinkaan ollut ainoa erakkovastainen – Jääviilto piti huolen siitä, etten unohtanut asiaa. Sitä paitsi liittolaisten ei tarvinnut olla erakoita vastaan tuomitakseen minun kumppanivalintani. Se, että entinen kumppani ei ollut puhdasverinen, ja olin jopa saanut hänen kanssaan niin ikään ei-puhdasveristä jälkiikasvua, oli selkeä viesti Henkäystähden aatetta vastaan. Miten he voisivat luottaa minun olevan päällikölle uskollinen?
Ongelma ei ollut poistunut sillä, että Turmaloikka oli nyt poissa pelistä. Minun tulisi osoittaa, että tuin Henkäystähden erakkovastaista ajattelutapaa. Helpoiten se tapahtuisi, jos hankkisin puhdasverisen kumppanin. Se voisi onnistua, vaikka sopivia ehdokkaita ei ollutkaan runsaasti – varmasti joku piti ajatuksesta, että saisi klaanin varapäällikön kumppanikseen. Pentuihin en kuitenkaan ikinä suostuisi – en halunnut jälkikasvua kenenkään muun kuin Turmaloikan kanssa. Henkäystähti saisi painostaa minua hankkimaan puhdasveristä jälkikasvua vaikka koko loppuelämänsä, mutta vastaus olisi aina jyrkkä ja selkeä ei.
Niiskaisin hiukan, kun jatkoimme matkaa kirpsakan kylmässä ilmassa. Pakkaset olivat totisesti paukkuneet viime aikoina. Vaikka elämässäni oli viime aikoina myrskynnyt toden teolla, kun olin ensin joutunut karkottamaan kumppanini ja sitten valehtelemaan pennuilleni hänen kuolleen, ei mikään saanut minua yhtä kireäksi kuin tämä kylmyys. Vihasin tätä. Turkkini oli niin ohut, ettei se auttanut ollenkaan. Tärisin öisin kylmästä, kun Turmaloikka ei enää nukkunut vieressäni lämmittämässä minua. Kaikeksi onneksi sain kokeneena soturina nukkua keskellä pesää, missä olin paremmin suojassa yön koleudelta.
Eloklaanin rajalla pysähdyimme vahvistamaan hajumerkkejä. Varissulka ja Sinilintu seisoivat kauempana, ja Jääviilto pysytteli hyvän välimatkan päässä sisaruksista. Minä taas olin jostain syystä päätynyt Kuuraturkin seuraan. Vilkuilin kollia vähän väliä mietiskelevä ilme kasvoillani. Hän oli yksi harvoista oppilastovereistani, jotka edelleen olivat keskuudessamme klaanissa. Karhumyrsky teloitettiin jo monia kuita sitten, Hiutaleviiksi kuoli hänen kynsissään. Taivaslaulu vaelteli ties missä. Turmaloikan olin karkottanut. Muut olivat joko kuolleet tai en enää edes muistanut, mitä heille oli tapahtunut. Jäljellä Kuolonklaanissa näiden lukemattomien kuiden jälkeen olivat enää minä, Tuhkajuova, Jääviilto, Kylmäliekki, Pikkukaaos sekä tietysti Kuuraturkki.
Säpsähdin ajatuksistani kun yhtäkkiä kohtasin kollin harmaat silmät. Virneestä päätellen hän oli saanut minut kiinni tuijottamasta. Toivoin, ettei hän käsittäisi asiaa väärin. Kuuraturkkia ei kuitenkaan koskaan ollut voinut sanoa tyhmäksi, vaikka keksinkin monia muita negatiivisia adjektiiveja kuvaamaan häntä.
“Tapoit kumppanisi vain muutama päivä sitten ja nyt jo katsot muiden kollien perään”, soturi vinoili ja pyöräytin silmiäni vastaukseksi. Tiesin, että hän yritti vain käydä hermoilleni. Siihen kykenivät kuitenkin vain harvat.
“Älä leiki idioottia. Sinä valitettavasti tunnet minut paremmin kuin useimmat ja tiedät, ettei tuo ole totta.”
Kuuraturkki nosti toista etutassuaan jotta se ei kylmettyisi routaisessa maassa. Hän katsoi minua silmiin uteliaana.
“Luulin tuntevani sinut, mutta sitten menit tappamaan Turmaloikan”, mustavalkoinen kolli sanoi, mutta ei kuulostanut syyttävältä, vaan pikemminkin siltä, että käytökseni kiehtoi häntä.
“Tunsin teidät molemmat oppilasajoista saakka, ainakin jollain tasolla. Myönnettäköön, etten koskaan uskonut teistä tulevan mitään, mutta niin vain tapahtui. Ja – anteeksi, jos nyt teen olettamuksia – vaikutitte rakastuneilta.”
Siirsin katseeni soturin harmaista silmistä hiljalleen maahan leijaileviin lumihiutaleisiin. Pelkäsin, että hän näkisi lävitseni, koska oli ymmärtänyt noinkin paljon. Ajatus siitä, että rakkauteni Turmaloikkaa kohtaan oli ollut niin suurta, etten ollut välittänyt näkivätkö muutkin kissat sen, sekä lämmitti sydäntäni että satutti. Tietysti se edelleen oli yhtä suurta, mutta nyt minun oli piilotettava tunteeni.
“Yhdentekevää. Turmaloikka on kuollut, eikä hän ole tulossa takaisin, rakastin häntä tai en”, vastasin hetken päästä ja kohautin lapojani. Ravistin hiukan turkkiani, kun lumisade alkoi kasaantua karvalleni ohueksi kerrokseksi. Meidän olisi syytä lähteä pian.
“Minun mielestäni se ei ole yhdentekevää”, Kuuraturkki sanoi tähyillen kolmen muun partiolaisen suuntaan. Jääviilto oli sättimässä Sinilintua jostakin varmasti turhasta asiasta. Varissulka näytti siltä, että olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla.
“Vaatii paljon tappaa kissa, jota rakastaa. Uhrauksessasi ei ole mitään ihailtavaa, jos et välittänyt hänestä.”
Katsoin mustavalkoista soturia hetken mietteliäänä, mutta en enää vastannut hänelle. Tämä oli keskustelu, jota en halunnut käydä hänen kanssaan. Minä en oikeastaan tuntenut Kuuraturkkia, eikä hänkään oikeastaan minua, vaikka väittikin toista. Toisaalta oli mukavaa huomata, että klaanissa oli yhä kissoja, joiden kanssa normaali keskustelu onnistui. Olin huomannut monien kuolonklaanilaisten alkaneen vältellä minua sen jälkeen, kun klaanille oli kerrottu Turmaloikan kuolemasta. Tietysti ymmärsin, ettei niin pehmoilla kissoilla ollut tulevaisuutta klaanissa, joka oli ryhtymässä mielivaltaiseen ja järjettömään sotaan; minun ei tulisi välittää heidän mielipiteistään. En kuitenkaan voinut valehdella ja sanoa, ettei se olisi satuttanut. Olin tehnyt paljon töitä muuttuakseni helpommin lähestyttäväksi kissaksi vain tullakseni taas vältellyksi ja pelätyksi.
Johdatin partion takaisin leiriin. Minä ja Kuuraturkki emme enää puhuneet, ja lehtikadon hiljaisuuden rikkoin vain Jääviillon ja Varissulan kinastelu. Aavistelin kuitenkin, että tulisimme vastaisuudessa keskustelemaan useammin.

Tuhkajuova oli taas pentutarhalla. Kuu sitten naarassoturi oli synnyttänyt Henkäystähdelle kolme pentua. Päällikkö oli vaikuttanut olevan haltioissaan perheenlisäyksestä, erityisesti siitä, että pennut olivat puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. Olin käynyt katsomassa kolmea uutta tulokasta, eivätkä pienet karvamytyt olleet näyttäneet yhtään erikoisemmilta kuin omani, joita päällikkö niin halveksi.
Ikävöin Tuhkajuovaa, vaikka en sitä kuningattarelle suoraan sanoisikaan. Nyt kun Turmaloikka ei enää kuulunut Kuolonklaaniin ja pentuni vihasivat minua, hän oli ainoa kissa, jonka kanssa saatoin viettää aikaa. Olin käynyt vierailemassa Tuhkajuovan luona pentutarhassa melko useasti, mutta tietysti hänellä oli käpälät täynnä töitä kolmen pentunsa kanssa. Vaikka en voinutkaan juoruilla hänen kanssaan Henkäystähdestä – Tuhkajuova oli kumppaninsa päälliköksi nousun jälkeen tehnyt selväksi, ettei enää juonittelisi kollin selän takana – olisi minulla ollut paljon puhuttavaa.
Tänäkin aamupäivänä askeleeni johdattivat minut pentutarhalle. En oikeastaan pitänyt siellä oleskelusta, sillä en oikeastaan pitänyt pennuista. Tietysti rakastin omiani, olin rakastanut silloinkin, kun he olivat olleet huutavia ja kirkuvia riiviöitä. Muiden pennuista en kuitenkaan välittänyt. Heidän mekastuksessaan ja riehumisessaan ei ollut mitään herttaista.
Pistin pääni maidontuoksuisen pesän sisäänkäynnin jäkäläverhon läpi. Tuhkajuova loikoili sammalillaan kolme harmaata pentua kylkensä vierellä. Kuningatar kohotti katseensa, kun istuuduin hänen viereensä. En ollut varma, oliko hän iloinen vai ärtynyt nähdessään minut jälleen, mutta en välittänyt. Hän saisi kuunnella minun juttujani piti hän siitä tai ei.
“Huomenta”, sanoin nyökäten. Katselin aavistuksen kiinnostuneena, miten yksi kolmesta karvapallosta haukotteli unisena. Pennut kasvoivat päivä päivältä kookkaammiksi ja samalla työläämmiksi. Pian heitä ei pidättelisi mikään ja ipanat juoksisivat päätä pahkaa ympäri pentutarhaa, roikkuisivat emonsa turkissa ja kinastelisivat sammalpallon säännöistä. En todellakaan kadehtinut Tuhkajuovaa, vaikka olinkin tavallaan pitänyt kuningattarena olemisesta. Tiesin, ettei tämä ollut harmaalle naaraalle mitään lempipuuhaa. Etenkään nyt, kun muut soturit valmistautuivat tulevaan taisteluun Eloklaania vastaan.
“Suunnitteletko jo karkaavasi täältä taistelemaan? Voin auttaa sinua pakenemaan, jos pyydät kauniisti”, sanoin huvittunut pilke silmissäni. Minua ainakin ärsyttäisi suunnattomasti, jos olisin pentutarhalla jumissa näin tärkeän tapahtuman alla. “Tuo oli vain puoliksi vitsi. Minun mielestäni me tarvitsisimme lisää kokeneita sotureita mukaan. En luota niihin kujakissoihin ja heidän taitoihinsa.”

//Tuhka?

Kirjoittaja: Sirius

Heräsin haukotellen pesästä. Pyörresielua ei näkynyt. Eilen Henkäystähti oli suunnitellut hyökkäystä Eloklaaniin. ’Jos joutuisin hyökkäämään, olisin mieluummin jäänyt kotikisuksi!’ ajattelin vihaisena. Henkäystähti oli mielestäni hurja tyranni eikä todellakaan ansainnut päällikkyyttä. ’Onneksi sentään Pyörresielukaan ei ole mukana hyökkäyksessä. Vaikka taistelu tulee joka tapauksessa.’ ajattelin surullisena. Minulla oli muutamia ystäviä Eloklaanista. Kävelin ulos pesästä. Oppilaat esittelivät toisilleen liikkeitä, ja Usvakatse tuli luokseni. Vilkaisin häneen ystävällisesti. Olin ollut tämän kollin mestari, vaikka en ollutkaan hirveän hyvä mestari. ”Päivää, Nuppujuova.” kolli naukui apeasti.
”En minä ole niin vanha että minulle tarvitsisi puhua noin!” kehräsin nauraen, vaikka tiesin että Usvakatse ei ymmärtäisi siitä mitään. ”Olit sinä mestarini.” Usvakatse sanoi hiljaa. En tiennyt, arvostiko hän minun mestariuuttani. ”Niinhän se oli.” vastasin. Usvakatse lähti kauemmas. Räpäytin hänelle silmiäni harmistuneena. Yhtäkkiä näin Pyörresielun hännän vilahtavan pentutarhaan. Ajattelin, että hän menisi katsomaan Aamupentua. Pentutarha oli älyttömän täynnä. Menin pentutarhan sisälle, ja yritin olla mahdollisimman huomaamaton. Kuitenkin Mäntyviiksi huomasi minut. ”Kappas, Nuppujuovahan se siinä.” hän sanoi.
”Hei vain.” tervehdin kohteliaasti. ”Onko täällä ollut täyttä?” kysyin vilkuillen vuoteiden täplittämää maata. ”Todella täyttä! Meillä ei Sulkavirran kanssa enää tassut riitä.” Mäntyviiksi vastasi. Kehräsin huvittuneena. ”Et kai sinäkin tule odottamaan pentuja?” Latvaruusu kysyi.
”En ainakaan toistaiseksi.” kehräsin. Yhtäkkiä näin Pyörresielun Aamupennun vieressä. Kävelin hänen luokseen. ”Hei Pyörresielu.” tervehdin.
”Hei, Nuppujuova! Tässä on Aamupentu, pikkusisareni.” hän esitteli. ”Hei vain, Aamupentu! Olen Nuppujuova, Pyörresielun…ystävä.” tervehdin. En tiennyt haluaisinko kertoa pennulle suhteestamme. Vaikka tuskin hän sitä ymmärtäisi.
”Moi! Olen Aamupentu.” pentu vinkaisi. Kosketin pentua hännälläni. Katsahdin Pyörresieluun huvittuneena.
”Me taidammekin lähteä nyt. Nähdään, Aamupentu.” Pyörresielu sanoi. Aamupentu jäi katsomaan peräämme. Näin, kuinka paljon Pyörresielu ainoaa sisartaan rakasti. Toivoin että olisin jotenkin voinut lohduttaa häntä. Laskin häntäni kollin selälle ja katsoin häntä. ”No, mitä tehtäisiin?” kysyin.
”Pyrski?”

Kirjoittaja: Elandra

Höyhenhalla: 4kp –

Kylmäliekki: 7kp –

Jääviilto: 21kp! –

Lokkipentu: 7kp –

Loiskevarjo: 8kp –

Savupentu: 10kp –

Taivastassu: 6kp –

Aaltosalama: 5kp –

Sulkavirta: 11kp –

Kirjoittaja: Elandra

Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt Sulkavirran sydämeltä, kun hän kuuli Aaltosalaman lohdulliset sanat. Punaturkkinen soturi ei ollut enää vihainen ja kaksikko oli saanut selvitettyä välinsä. Samalla Sulkavirta kuuli myös, miksei Aaltosalama ollut palannut leiriin ystävänsä lähdön hetkellä; hän oli jäänyt kaksijalkojen ansaan Varissulan kanssa. Sulkavirta ei ehtinyt kommentoimaan asiaa mitenkään, kun Aaltosalama esitti ystävälleen kysymyksiä:
”Kauanko sinä olit suunnitellut lähteväsi? Miksi sinä ylipäänsä lähdit?”
Ne saivat Sulkavirran jähmettymään. Hänen katseensa kiersi pesässä olevissa kissoissa. Hän ei tahtonut valehdella Aaltosalamalle, mutta Sulkavirta tiesi ystävänsä mielipiteen eloklaanilaisista. Sulkavirta päätti, ettei nyt ollut hyvä hetki koetella heidän ystävyyttään, kun he olivat juuri saaneet välinsä sovittua. Siispä naaras turvautui valheeseen, joka toisaalta oli osittain totta:
”Olin miettinyt lähtöä koko ikäni. Klaani ja sen reviiri ei vain riittänyt minulle, minä halusin nähdä mitä sen ulkopuolella on. Et uskokaan, kuinka suuri maailma klaanien alueiden ulkopuolella on! Minä tahdon kertoa sinulle kaiken reissustani ja kaikesta tapahtuneesta, mutta nyt olen liian väsynyt.”
Aaltosalama kuunteli tarkkaavaisesti Sulkavirran puheita ja nyökytteli epäröiden päätään. Soturin kasvoilla oli ilme, jota Sulkavirta ei osannut tulkita.
”Mutta olen oikeasti iloinen, että me saimme sovittua”, raidallinen naaras lisäsi lämpimästi hymyillen. Myös Aaltosalaman kasvoille piirtyi hento hymy:
”Niin minäkin.”

Lokkipennun syntymästä oli kulunut jo puoli kuuta. Sulkavirrasta tuntui, ettei hän pysynyt ajan mukana sen kiitäessä eteenpäin niin kovaa vauhtia. Silmänräpäyksessä pienestä maassa sokeana ja kuurona möngertävästä Lokkipennusta oli kasvanut kova tutkiskelija, joka pyrki aina omille teilleen Sulkavirran katseen kääntyessä toisaalle. Nytkin pieni, valkoharmaa kollipentu oli emonsa nukkuessa onnistunut ryömimään pentutarhan uloskäynnille. Sulkavirta oli säikähtänyt kovasti, kun hänen herätessään Lokkipentu ei ollutkaan hänen vatsansa vierellä.
Kuningatar haki poikansa takaisin sammalvuoteelle ja alkoi udella, mihin tällä oli matka. Pienen pennun kanssa keskustelu oli vielä jokseenkin haastavaa, sillä Lokkipentu takelteli paljon sanoissaan ja hänen sanavarastostaan uupui sana jos toinenkin. Sulkavirta kuitenkin odotti kärsivällisesti, että Lokkipentu sai sanottua asiansa:
”Ul-ko-na… Ei emo. Lokkipentu. Menee.”
Kuningatar ei voinut olla naurahtamatta. Hän puski hellästi kuonollaan Lokkipentua, joka vetäisi nopeasti päänsä pois ja kellahti kyljelleen. Lokkipentu räpiköi hetken maassa, ja Sulkavirta auttoi hänet takaisin vatsalleen.
”Voi kultapieni, et sinä voi lähteä vielä ulos, etkä etenkään yksin. Ulkona on lehtikato, sinä paleltuisit sinne”, naaras kertoi pehmeällä äänellä ja katsoi pahoitellen pentuaan. Pikkuruinen pentu kurtisti silmiään, eikä näyttänyt olevan lainkaan tyytyväinen emonsa vastaukseen.
”Minä lupaan, että menemme ulos heti kun olet oppinut kävelemään”, Sulkavirta lupasi rauhoitellakseen pikkuistaan.
”Leh-tika-to?” pentu kysyi ja kallisti hämmentyneenä päätään. Kuningatar nyökytteli päätään.
”Lehtikato on yksi neljästä vuodenajasta”, Sulkavirta alkoi selittämään rauhallisesti, ”eri vuodenaikoina ulkona on erilaista; Lehtikadon aikaan kasvit ovat kuolleet ja on hyvin kylmää. Hiirenkorvana lehtikadon kylmyys katoaa ja kasvit alkavat heräämään henkiin. Viherlehtenä on hyvin lämmin ja Lehtisateena taas kasvit alkavat kuolla. Vuodenajat toistuvat aina uudestaan samassa järjestyksessä.” Lokkipentu katseli emoaan mietteliäästi, ja sanaakaan sanomatta pentu lähti taas ryömimään poispäin.
Sulkavirta pudisteli päätään lempeästi. Hän nousi ylös vuoteeltaan ja asettui poikansa eteen.
”Voi Lokkipentu, sinä olet ihan mahdoton. Etkö tahtoisi ennemmin leikkiä jotain täällä pesässä?” Sulkavirta kysyi.

//Lokki?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama näki, miten pahoillaan Sulkavirta oli jätettyään hänet sillä tavalla hyvästelemättä. Naaraan silmät olivat kostuneet tämän puhuessa katuvaan sävyyn teostaan, ja viimeistään siinä vaiheessa viimeisetkin katkeruuden rippeet huuhtoutuivat pois Aaltosalaman mielestä.
Hän istahti alas ja kietaisi tuuhean häntänsä käpälilleen, miettien tovin, miten pukisi sanoiksi sekavat tunteensa. ”Saat anteeksi”, kun sanat olivat tulleet ulos hänen suustaan, hänen oli helpompi hengittää. Ikinä koskaan Aaltosalama ei ollut päästänyt vihasta irti ja antanut anteeksi itseään kohtaan tehtyä vääryyttä, mutta Sulkavirran kohdalla tilanne oli toinen.
”Minäkin haluan pyytää anteeksi sitä, että olen vältellyt sinua”, hän maukui heti perään ja nosti varovasti katseensa tassuistaan Sulkavirran kellertävän vihreisiin silmiin. ”Minulla oli vain pitkän aikaa niin petetty olo, sillä ainoa oikea ystäväni oli tuosta vain hylännyt minut. Olimme silloin jumissa kaksijalkojen ansassa Varissulan kanssa, kun sinä lähdit. Päästyämme pakoon jouduimme tarpomaan takaisin kotiin puoli päivää. Sinun lähtösi tuli minulle silloin täysin puskista, enkä ollut lainkaan osannut varautua siihen. Siksi olin niin kamalan vihainen.”
Aaltosalama tunsi kyynelien polttelevan silmiään. Hän oli itkenyt viime aikoina paljon, useimmiten salassa muilta. Hän ei pitänyt siitä, että muut näkivät hänet pillittämässä kuin jokin pahainen pentu.
”Kauanko sinä olit suunnitellut lähteväsi? Miksi sinä ylipäänsä lähdit?” Aaltosalaman ääni oli hieman tukahtunut, kun hän esitti nuo mieltään pitkän aikaa poltelleet kysymykset ääneen.

//Sulka?

Kirjoittaja: Ruska

Kävelin pää painuksissa eteenpäin, harjoitukset mestarini Sähkötuhon kanssa olivat olleet hirvittävät. En ollut saanut yhtäkään saalista kiinni, ja mestariltani loppui kärsivällisyys kaiken päälle. Ehkä jonain päivänä, osaan olla täydellinen oppilas Sähkötuholle. Saavuimme pian leiriin, Sähkötuho lähti omiin puuhiinsa, mutta minä en tiennyt mihin mennä. Näin onnekseni emon istuvan pentutarhan edustalla, hän oli ottanut hoiviinsa Aamupennun, jonka vanhemmat olivat kuolleet muutamassa päivässä! Minun kävi sääli tätä nuorta pentua. Ajatellessani Aamupennun menetystä, muistin veljeni, Valopennun. Karistin hänet mielestäni ja tassutin emon luo ja tervehdin häntä hiljaa. Emo tervehti takaisin, ja esitteli minut pennulle, jonka nimi oli Savupentu. Hän leikki lumessa Aamupennun kanssa, joka oli minusta oikein hellyttävä näky
”Hei Taivastassu!” Savupentu tervehti innoissaan, nyökkäsin nuorelle pennulle varovasti, ja katsahdin emoa.
”Sinulle tekisi hyvä ystävystyä heidän kanssaan, olet aina yksin”, emo kehotti reippaasti, mutta hänen äänessään oli hiukan myötätuntoa. Nyökkäsin emolle, ja hymyilin pientä hymyä.
”Selvä emo”, naukuin hiljaa, ja kävelin pentujen luokse. He temmelsivät innostuneesti miukuen lumessa, huulilleni tuli leveämpi hymy.
”Hauska tavata Savupentu, sekä Aamupentu”, naukuin ujosti, ja katselin käpäliäni. Uusien tuttavuuksien tekeminen oli minulle aina hankalaa, miksi minun piti olla niin ujo ja säikky? Katsoin kohti emoa, hän hymyili kannustavasti ja nyökkäsi. Emon ansioista saan aina hiukan rohkeutta.
”Tuota, haluatteko että leikin kanssanne?” naukuin kysyvästi, ja paljon rohkeammin kuin äsken. Pennut katsoivat innostuneina minua, ja Aamupentu hyppeli innostuneena ylös alas.
”Mitä me leikittäisiin?” Savupentu naukui ja kallisti päätään. Hymyilin nuorelle naaraalle ja tunsin oloni rohkeaksi, viime kerrasta oli jo niin pitkä aika.
”Leikitäänkö piilosta?” naukuin lyhyesti, pitkien lauseiden sanominen muille oli liian tuskallista, hiljaa oleminen oli paljon helpompaa eikä muut tuomitse sitä. Katsoin hiukan odottavasti, mitä pennut vastaisivat.

// Savu?

Kirjoittaja: Saaga

(Tarina kirjoitettu 1.8.)

Savupentu aukaisi silmänsä hiljalleen. Muut pentue toverit mönkivät vierillä ja Savupentu naukui tuskallisesti, kun Räntäpentu kierähti hänen päälleen. Savupentu työnsi veljensä pois päältään ja kampesi itsensä ylös. Hän nousi makuusijalta ja astui eteenpäin. Hän kuitenkin harjoitteli kävelemistä vasta ja muksahti leuka edellä maahan.
“Oletko kunnossa?” kuului isomman naaraspennun ääni Savupennun edestä. Pikkuruinen täplikäs naaras kömpi pystyyn ja kohotti katseensa Aamupennun silmiin ja kupsahti takaperin kuperkeikalla takaisin makuusijalle. Savupentu lennähti Susipentua päin ja kömpi ylös naurahtaen.
“Olen kunnossa”, hän naukui ja tassutti eteenpäin. “Kuka sinä olet? Olet tosi kaunis!” Savupentu naukui ihan innoissaan. Hän ei ollut aikaisemmin päässyt juttelemaan muille. Olihan hän nähnyt muita kissoja leirin aukiolla Mäntyviiksen kanssa viimepäivänä, kun he olivat tutkineet leiriä sisarusten kanssa pentutarhan läheisyydessä.
“Olen Aamupentu ja sinä taisit olla Savupentu eikö?” Aamupentu naukui ja kallisti päättään.
“Joo olen!” Savupentu naukui. “Voitko olla kaverini? Minulla ei ole vielä yhtäkään kaveria?”
“Voin minä”, Aamupentu naukui hymyillen. Savupentukin hymyili. Pesään tulvahti kylmää ilmaa ja harmaa turkkinen naaras valkoisella laikulla naamassa tassutti sisään.
“Hei Aamupentu”, kissa naukui.
“Hei Lumikkoviiksi!” Aamupentu naukui innoissaan. Lumikkoviikseksi kutsuttu kissa tassutti lähemmäs.
“Kukas tämä on? Oletko kenties Huomenkyyhkyn Savupentu?” Lumikkoviiksi naukui hymyillen ystävällisesti.
“Olen! Oletko sinä Aamupennun emo? Aamupentu on uusi ystäväni!” Savupentu hihkui ja keinahteli jaloillaan eds takaisin pompahdellen välillä.
“Olen Aamupennun ottoemo. Hänen vanhempansa ovat kuolleet mutta hän on hyvissä käpälissä minun kanssani. Kuinka mukavaa, että olette saaneet toisistanne ystävät”, hän naukui. Savupentu alkoi heti pitää tuosta naaraasta, koska hän oli kiltti.
“Voi ikävää. Anteeksi. Minunkin emoni on kuollut luulin, että Mäntyviiksi oli emoni mutta hän kertoi etten ole. Hän kertoi, että näytän kovasti emoltani”, Savupentu kertoi. Mäntyviiksi nosti päätään nimensä kuullessaan.
“Hei Lumikkoviiksi. Olisitko kiltti ja antaisit muiden nukkua ja veisit nämä kaksi ulos?” Mäntyviiksi pyysi ystävälisesti.
“Tottakai tulkaapas pennut”, Lumikkoviiksi naukkui reippaasti ja hoputti pennut edeltä ulos. Savupentu taaperteli ulos ja loikki pari askelta aukiolla ennen kuin muksahti taas Aamupentu seurasi rauhallisemmin. Savupentu nousi ylös ja katseli ympärilleen. Maassa makasi valkoista lumeksi kutsuttua ainetta ja sitä leijaili taivaalta. Isot hiutaleet tarttuivat Savupennun turkkiin.
“Sataa lunta”, Aamupentu naukui. Hänenkin turkkiinsa tarttui lumihiutaleita. Aamupennun kaunis tummatabbyraidallinen turkki oli täynnä valkoisia kohtia.
“Sinun täpliäsi ei näy kohta, jos seisomme tässä pidempään”, Aamupentu nauroi ja tuiskautti lunta maasta Savipennun naamalle. Savupentu aivasti ja lumi lensi hänen kuonoltaan ja hän tuiskautti lunta takaisin kohti hiukan isompaa pentua. Aamupentu nauroi katketakseen ja Savupentukin alkoi nauraa.
“Hei emo”, uusi ääni kuului Lumikkoviiksen suunnalta.
“Hei Taivastassu. Tässä on Savupentu. Aamupennun uusi ystävä ja muistat varmaan Huomenkyyhkyn Savupentu on hänen esikoisensa”, Lumikkoviiksi kertoi.
“Savupentu tässä on tyttäreni Taivastassu”, Lumikkoviiksi lisäsi vielä.
“Hei Taivastassu!” Savupentu naukui innoissaan nähdessään taas uuden kissan. Tänään hän oli jo tavannut kolme mukavaa uutta klaanitoveria!
//Taivas?

Kirjoittaja: Sirius

Haukottelin ja heräsin soturien pesästä. Latvaruusu tuli minua vastaan. Hänen silmänsä loistivat onnellisena. ”Loiskevarjo! Tule äkkiä metsään, minulla on mahtavia uutisia!” hän kehräsi. Hämmästyin ja mietin, mitä ne voisivat olla. Hän oli jo kertonut rakastavansa minua: mitä muuta vielä? Ehkä hän ei enää pitänytkään minusta? ’Mitäpäs jos…hänellä on vielä parempaa asiaa?’ ajattelin. Yksi asia korvensi mieltäni, ja toivoin sydämestäni että hän halusi sitä myös. ”Tule nyt, ei ole koko päivää aikaa!” Latvaruusu tokaisi. Nyökäytin päätäni ja kävelin aukiolle. Latvaruusu käveli vieressäni leiristä ulos. Onneksi kukaan ei nähnyt, sillä joku saattaisi nähdä minut Latvaruusun seurassa. Onneksi emme olleet puoliverisiä, sillä joku puhdasverinen soturi olisi joutunut menemään mukaamme! Istahdimme monen ketunmitan päähän leiristä. Latvaruusu varmisti, ettei ketään ollut lähettyvillä. ”Mitä asiaa sinulla oli? Henkäystähti käski että joudun menemään tänään aamupartioon, enkä halua olla myöhässä.” sanoin.
”Rauhoitu nyt. Huomasin sen…muutama päivä sitten. Kerron sinulle ensimmäisenä, mutta meidän pitäisi varmaan kertoa Hehkuaskelelle myös.” hän aloitti.
”No mitä se voisi olla?” kysyin hämmästyneenä.
”Minä…tuota, odotan pentuja.” Latvaruusu naukui lempeästi. Hetken aikaa tuntui siltä, että olisin kuollut. Haukoin henkeä ilahtuneena ja äimistyneenä.
”M-minunko?” kysyin varmistukseksi, vaikka asia oli selvä. ”Totta kai. Sinusta tulee ihana isä.” Latvaruusu kehräsi silmät tuikkien. Hetken aikaa en osannut ajatella mitään. Laskin häntäni Latvaruusun selälle ja painoin kuononi tämän lavalle.
”Sinusta tulee ihana emo. Latvaruusu, olet maailman ihanin kissa! Meidän pennuistamme tulee klaanin ihanimmat pennut.” sanoin hiljaa. Latvaruusu kehräsi. ”Mukavaa että tykkäät. Saamme varmasti oikeita villipentuja! Kohta joudun pentutarhaan.” hän naukui iloisena. ”Tulen katsomaan sinua aivan jokainen päivä, sanoi Hehkuaskel mitä tahansa.” lupasin silmät hehkuen. Latvaruusu naurahti. ”Mennään kertomaan Hehkuaskelelle!” hän maukui. Nyökkäsin ja kuljimme hännät toisiemme lavoilla. Leiriin päästyämme menimme heti Hehkuaskelen luo. Naaras oli lajittelemassa yrttejä.
”Hehkuaskel, olisiko sinulla hetki aikaa?” kysyin. ”Mitä asiaa? Voimme jutella täällä.” Hehkuaskel vastasi.
”Meillä on suurenmoisia uutisia.” Latvaruusu sanoi onnellisena.
”No? Mitä se voisi olla?” Hehkuaskel kysyi. Minua alkoi jännittää. ”Meillä tulee pennut!” huudahdin innostuneena. Hehkuaskel näytti hämmästyneeltä.
”Miten ihanaa! Latvaruusu, ovatkos nämä sinun ja Loiskevarjon?” hän kysyi pilke silmissään.
”Ovat kyllä.” Latvaruusu vastasi. Siirryin kauemmas ja annoin naaraiden höpöttää rauhassa. Samalla mietin, että elämäni oli maailman ihaninta.

Kirjoittaja: Koivu

Lokkipentu oli nyt puolen kuun ikäinen. Hänen silmänsä olivat olleet auki jo neljäsosakuun. Niiden ensiavaamisesta lähtien pentu oli ihmetellyt ja tutkiskellut uutta maailmaa ympärillään uteliaana taukoamatta, vaikka ei ollutkaan päässyt vielä kauas emosta. Jostain syystä joka kerta, kun Lokkipentu lähti kömpelösti ryömimään pikkuisilla, valkeilla tassuillaan kohti uusia näköaloja, emo kietaisi häntänsä hänen ympärilleen ja veti hänet takaisin emon vatsalle. Lokkipentu ei käsittänyt, miksi hänen tutkimusmatkansa keskeytettiin aina. Hetkeksi pentu hyväksyi sen, ettei tosiaan vain saanut lähteä seikkailemaan ja tyytyi tutkimaan ympäristöään emon suurten jalkojen takaa. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin aina yritti uudelleen.
Tänään oli sellainen päivä. Lokkipentu oli torkahtanut hetkeksi emon lämmintä turkkia vasten. Pikkuinen heräsi haukotellen ja kuuli emon tasaisesta hengityksestä tämän nukkuvan edelleen. Harmaavalkoinen pentu kömpi käpälilleen huterasti, mutta ne liukuivat pois hänen altaan. Vaivalloisesti, mutta itsepintaisesti Lokkipentu lähti ryömimään emon hännän ylitse, kohti tuntematonta. Hän halusi kovasti tietää, mistä kaikki äänet pentutarhan ulkopuolella tulivat ja mitä ne tarkoittivat.
Kun Lokkipentu oli ylittänyt emon raidallisen hännän, hän kiihdytti vauhtiaan. Lokkipentu suunnisti kohti pesän suuaukkoa, josta tulvi valoa. Pentu oli jo ehtinyt saamaan kohtalaisen hyvän hallinnan huterien jalkojensa liikuttamisesta saapuessaan pesän suuaukkoa suojaavan omituisen, röpelöisen esteen luokse. Mielenkiinto kasvaen Lokkipentu taapersi pelottomana eteenpäin, kun tajusi, että pääsisi hyvin etenemään tuon verhon alitse. Hänen oli pakko tietää, mitä sen toisella puolen oli.
Juuri, kun harmaavalkoinen pentu oli ryömimässä kivien välistä ulos, hänen niskavillaansa tarttuivat hellät hampaat. Lokkipentu alkoi vinkumaan, mutta ei jaksanut rimpuilla, koska tiesi sen olevan turhaa. Emo laski Lokkipennun takaisin vuoteelle. Lokkipentua kiukutti.
”Mihinkäs sinä luulit meneväsi, Lokkipentu?” emo kehräsi. Tämä alkoi sukia Lokkipennun päätä ja pikkuinen kolli yritti väistellä emon kieltä. Lokkipentu ymmärsi jo paljon kieltä, mutta ei osannut itse muodostaa kokonaisia lauseita.
”Minä”, harmaavalkoinen pentu vinkui. ”Lokkipentu.”
Lokkipentu kohtasi emon katseen; emo räpäytti silmiään ja tuntui odottavan, että hän jatkaisi. Lokkipentu palautti sanojen merkityksiä mieleensä ja jatkoi itsevarmana:
”Ul-ko-na… Ei emo. Lokkipentu. Menee.”

//Sulka jos ehtii 😮

Kirjoittaja: Elandra

Kun Huomenkyyhkyn ruumis oli valahtanut veltoksi ja naaras oli lakannut rimpuilemasta, Jääviilto irrotti otteensa kuningattaren kaulasta. Soturin silmissä roihusi puhdas raivo ja viha kuollutta naaraskissaa kohtaan. Huomenkyyhky oli petturi, jossa ei ollut mitään hyvää. Hän oli tahrannut Jääviillon jalon suvun puhtaan veren erakkoverellään ja nyt punaturkkisen soturin ongelmana oli neljä maassa makaavaa pentua. Kolli toivoi pentujen kuolleen kylmyyteen, mutta toive ei selvästikään ollut toteutunut, sillä joku pennuista alkoi piipittää onnettomasti.
Jääviilto käänsi selkänsä kuolleelle kilpikonnalaikkuiselle naaraalle ja kääntyi pentujen puoleen. Hetken ajan soturi harkitsi tappavansa pennutkin, mutta hän unohti ajatuksen nopeasti. Olisi jo tarpeeksi seliteltävää klaanille, että hän oli surmannut juuri synnyttäneen kuningattaren. Henkäystähti saattaisi vielä ymmärtää sen, mutta neljän pennun tappamista tai yksin ulos jättämistä päällikkö tuskin arvostaisi – vaikka pennut olivatkin puoliksi erakkoverisiä.
Jääviilto päätti kasvattavansa pennuista kunnon kuolonklaanilaisia, eikä Kylmäliekki tai kukaan muukaan pilaisi pentuja, jotka saattoivat hyvinkin olla jo pilalla – olivathan he Huomenkyyhkyn jälkeläisiä. Kolli tunsi kuitenkin valtavaa inhoa pentuja kohtaan heidän kuraverisyytensä vuoksi. Mitään isällistä rakkautta he eivät ikimaailmassa tulisi saamaan Jääviillolta.

Aurinko oli jo nousemassa, kun Jääviilto viimein sai raahattua kaikki neljä pentua Kuolonklaanin leiriin. Hän oli jättänyt Huomenkyyhkyn elottoman ruumiin yksin pakkaseen, sillä sen naaras tosiaankin ansaitsi.
”Älkää siinä toljottako, ottakaa pennut kantoon ja viekää ne pentutarhalle”, Jääviilto ärähti vihaisesti piikkihernetunnelin läheisyydessä seisoville Tattihallalle, Usvakatseelle ja Kaamoskukalle. Kolli itse nappasi Susipennuksi nimettyä pentua niskanahasta kiinni, purren jopa tarpeettoman kovasti.
Vietyään pennut Sulkavirran ja Mäntyviiksen hoiviin, Jääviilto kiiruhti putouksen takana sijaitsevan päällikön pesän luokse. Kun Henkäystähti kutsui hänet sisään, kolli astui hämärään pesään.
”Tulin vain ilmoittamaan, että Huomenkyyhky petti meidät”, Jääviilto sylkäisi sanat suustaan empimättä. Henkäystähti siristi sinisiä silmiään:
”Kertoisitko hieman enemmän?”
”Olin yövartiossa, kun Huomenkyyhky livahti ulos leiristä. Herätin Pikiturkin vartioon ja seurasin sitä kapista epäkuolonklaanilaista aina Eloklaanin rajalle saakka. Siellä hän leperteli Mesitähden kanssa kuin mitkäkin ystävykset! Muka sattumalta, varmasti aivan tahallaan hän synnytti siihen rajalle typerät pentunsa. Minä kuulin, että Huomenkyyhky oli juuri kertomassa Mesitähdelle sotasuunnitelmistani, kun astuin esiin ja estin häntä. Mesitähti säikähti ja lähti häntä koipien välissä karkuun”, Jääviilto valehteli ja pudisteli inhoten päätään. Henkäystähti kuunteli tarkkaavaisesti ja kollia keskeyttämättä.
”Koko paluumatkan ajan hän jauhoi kaikkea aivan sekavaa, että pentujen olisi pitänyt päästä Eloklaaniin. Se erakko oli tapettava tai hän olisi pilannut kaiken”, soturi nosti leukansa pystyyn ylpeänä teostaan. Henkäystähti ei näyttänyt kovinkaan iloiselta, itse asiassa päällikön ilmettä oli lähes mahdoton tulkita. Jääviilto ei välittänyt Henkäystähden mielipiteestä, sillä hän tiesi tehneensä oikein. Huomenkyyhky oli ehdottomasti ansainnut kuolemansa.
”Missä hänen pentunsa ovat?” päällikkö kysyi.
”Ne puoliverisetkö? Ajattelin, että sinä haluat pitää ne ja toin ne leiriin. Siellä ne ovat kuningatarten hoidettavana”, punaturkkinen kolli tuhahti. Henkäystähti nyökkäsi.
”Ne pennut eivät ole puoliverisiä”, päällikön rauhallinen lausahdus sai Jääviillon yllättymään.
”Miten niin eivät ole? Ne ovat Huomenkyyhkyn ja Kylmäliekin pentuja”, soturi tiuskaisi. Henkäystähti nyökytteli päätään:
”Aivan, mutta toisin kuin kaikki luulevat, Huomenkyyhky oli puoleksi kuolonklaanilainen. Kun hain henkeni, Kaaostuho paljasti syrjähyppynsä, jonka seurauksena oli syntynyt Huomenkyyhky.” Jääviilto siristi silmiään, mutta päällikön sanat eivät saaneet hänen vihaansa Huomenkyyhkyä kohtaan laantumaan yhtään. Puoliverinen ei ollut kuolonklaanilainen Jääviillon mielestä. Mutta soturin suhtautuminen pentuihin sen sijaan muuttui, he eivät olleetkaan yhtä toivottomia mitä kolli oli ajatellut. Vain neljäsosa niistä kirppukasoista oli erakon verta ja loput Kuolonklaanin verta.
”Sama se, hän oli joka tapauksessa petturi. Vai aiotko sinä rankaista minua?” Jääviilto katsoi uhkaavasti päällikköään, jonka ilme oli yhä rauhallinen. Henkäystähteä ei näyttänyt hetkauttavan soturinsa kuolema sitten lainkaan tai sitten hän vain oli hyvä peittämään sen. Päällikkö nyökkäsi.
”Jos asia tosiaan on niin, teit aivan oikein. Kuolonklaanissa ei ole tilaa pettureille”, Henkäystähti sanoi vakavalla äänellä. Jääviilto virnisti tyytyväisenä.
”En minä mikään turha soturi ole. Ilman minua koko suunnitelma olisi paljastunut. Pimentovarjo ei tällaiseen pystyisi”, Jääviilto tuhahti tyytyväisenä, vihjaten päällikölle tämän tehneen väärän valinnan varapäällikköä valitessa. Henkäystähti ei vastannut, vaan päällikkö pyysi vain soturia poistumaan pesästä. Jääviilto pyöritteli silmiään päällikön reaktiolle ja poistui pesästä.

Kolli oli painellut suoraa tietä nukkumaan, sillä hän ei ollut nukkunut yöllä silmäystäkään. Jääviilto heräsi vasta aurinkohuipun jälkeen. Pesä oli tyhjillään, jos ei laskettu kahta nukkuvaa soturia, Lehtituulta ja Hämärähallaa. Jääviilto nousi ylös vuoteeltaan, venytteli ja kiiruhti ulos hämärästä pesästä. Aukio oli kirkas, ja päivän aikana oli satanut lisää lunta, joka nyt kimmelteli nätisti auringonvalossa.
Jääviillon katse pysähtyi Kylmäliekkiin, joka nuokkui yksin sotureiden pesän sisäänkäynnin oikealla puolella. Suurikokoinen kollikissa lampsi veljensä luokse häntä pystyssä.
”Nukutko sinä?” kolli tuhahti halveksuen, ja Kylmäliekki säpsähti pois ajatuksistaan. Savunharmaa kolli katsahti pahoitellen veljeään:
”E-en, olin vain ajatuksissani. Huomenkyyhky on kuollut.” Kylmäliekin katse nousi hitaasti aukion keskustassa makaavaan elottomaan kuningattareen, Huomenkyyhkyyn. Soturit olivat siis löytäneet ruumiin reviiriltä ja tuoneet sen leiriin, vaikka Jääviillon mielestä naaraalla ei ollut enää edes kuolleena sijaa Kuolonklaanin leirissä.
”Minä tapoin hänet. Hän oli petturi, joka aikoi paljastaa kaiken Mesitähdelle ja viedä sinun pentusi Eloklaaniin”, Jääviilto valehteli veljelleen. Kylmäliekin katse muuttui yllättyneeksi, kun hän kääntyi veljensä puoleen.
”Ihanko oikeasti?” kolli kysyi. Jääviilto nyökkäsi.
”Hän oli petturi, ei hän ansaitse mitään valvojaisia tai kunnioitusta. Ruumis pitäisi heittää jokeen, jotta se ajautuisi mahdollisimman kauas Kuolonklaanista”, punaturkkinen kolli ärähti.
”Onneksi hän ei ehtinyt viedä pentuja pois. Sinä teit ihan oikein”, Kylmäliekki vakuutteli. Jääviilto nyökytteli päätään tyytyväisesti virnuillen. Sitten hänen katseensa terävöityi ja kolli katsahti veljeään tiukasti.
”Kai sinä ymmärrät, ettet voi kasvattaa niitä pentuja”, Jääviilto murahti, ”pilaisit ne kuitenkin olemalla liian nössö isä. Minä pidän huolen, että pennuista kasvaa kunnon sotureita, eikä sinun ja Huomenkyyhkyn kaltaisia vässyköitä. Voit tietysti tulla aina joskus kanssani katsomaan pentuja, mutta ymmärrät varmasti, ettet voi nähdä heitä yksin, ettet pilaa heitä.”
Kylmäliekki katsoi veljeään hetken epäröiden, mutta sitten hän nyökkäsi.
”Mi-minä lupaan, etten vietä heidän kanssaan paljoa aikaa, jos sinä sanot niin. Olet varmasti ihan oikeassa, sinä olet paljon parempi kasvattaja”, savunharmaa kolli sanoi ja katsoi hennosti hymyillen veljeään.
”Hyvä että tajuat sen itsekin”, Jääviilto tuhahti tyytyväisenä ja nosti leukaansa ylpeänä ylöspäin, ”voin joku kerta esitellä pennut sinulle. Niiden nimet eivät ole kummoiset, mutta en minä jaksa uusiakaan enää keksiä.”

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki hymyili Yrttitassulle kannustavasti. Kollin koulutus oli tullut tiensä päähän ja harmaaturkkisen kissan oli vaikea uskoa, että hän oli todella kouluttanut oppilaan onnistuneesti. Viime ajat olivat olleet kieltämättä kummalliset. Kylmäliekin pennut olivat syntyneet, mutta Huomenkyyhky oli paljastunut petturiksi ja Jääviilto oli ollut paikalla todistamassa naaraskissan kuolemaa. Kylmäliekki oli aluksi surrut naarasta, mutta Jääviilto oli saanut hänet tajuamaan, että naarassoturi oli ollut vain petturi ja ansainnut kuolla. Savunharmaa kissa oli kuitenkin todella ylpeä syntyneistään pennuistaan ja kävikin välillä tervehtimässä heitä. Jääviilto oli kuitenkin Kylmäliekistä parempi kasvattamaan pentuja ja täten hän oli antanut veljelleen suuremman roolin pentujensa elämässä. Hän ei halunnut pentujensa epäonnistuvan hänen laillaan, vaan menestyvän kuten Jääviilto. Jääviilto oli Kylmäliekistä soturi, josta monet saisivat ottaa mallia. Kolli oli itsevarma ja tuntui onnistuvan kaikessa, missä hän yritti. Kylmäliekki kääntyi Henkäystähden suuntaan, joka oli aloittanut kokouksen.
”Onnea, Yrttitassu. Olen jo nyt kovin ylpeä sinusta”, kollisoturi ehti kuiskata oppilaalleen ennen päällikön puheita. Yrttitassu asteli eteen ja harmaan kissan kasvoilla oli aito hymy. Yrttitassu oli ollut varsin mukava oppilas ja toista oli ollut hyvin ilo kouluttaa.
”Olemme kokoontuneet tänään tänne nimittämään Yrttitassusta soturin. Yrttitassu, tästä hetkestä lähtien kutsuttakoon sinua Yrttimyrtiksi. Kokous on päättynyt”, Henkäystähti naukui lyhyesti ja ytimekkäästi. Klaanikissat alkoivat hurraamaan Yrttimyrtin uutta nimeä. Kylmäliekistä oli oli saanut varsin hauskan nimen itselleen, myrtti sointui yrttiin ja kuulosti hänen korviin kivalta. Soturi pujotteli muiden kissojen lävitse ja väläytti entiselle oppilaalleen hymyn.
”Onneksi olkoon! Sinua oli ilo kouluttaa ja mestarinasi oli ilo olla”, Kylmäliekki naukui ja kehräsi pienesti. Toinen olisi nyt vapaa tekemään vaikka ja mitä! Yrttimyrtillä oli pienoinen seikkailijaluonne ja Kylmäliekki oli varma, että kolli tulisi löytämään itsensä tuhannet kerrat ongelmista. Kolli oli kuitenkin myös varma, että Yrttimyrtti tulisi nauttimaan soturiuden tuomasta vapaudesta ja pärjäämään hienosti. Eihän kaiken tarvinnut olla niin vakavaa, vaan sotureiden elämään saisi mahtua myös paljon iloa ja seikkailuja!

Kirjoittaja: Saaga

Kylmäliekki saattoi Höyhenhallan takaisin leiriin. Höyhenhallalla ei ollut mitenkään hirveän huono olo mutta Hehkuaskeleen olisi syytä tarkistaa nenän ja kyljen haavat ja nirhaumat ennen kuin kukaan lähettäisi häntä toisiin puuhiin. Höyhenhalla istuutui parantajan pesään lähelle parantajan pesässä oleskelevia kissoja Myrkkytassu ja Yrttitassua. Hän heilautti häntänsä käpälilleen odottaen Hehkuaskelta. Pian Hehkuaskel tassutti Höyhenhallan luokse.
“Mikäs sinut tänne toi?” Hehkuaskel kysyi ja katsahti vasta sitten Höyhenhallaan.
“Jouduin taisteluun ketun kanssa”, Höyhenhalla sopersi hieman häkeltyneenä.
“Tuliko haavoja muualle kuin tuohon nenään?” Hehkuaskel naukui kysyvästi.
“Ainakin kylkeen”, Höyhenhalla sanoi ja Hehkuaskel johdatti nuoremman soturinaaraan makuusijalle, johon Höyhenhalla kävi odottamaan hoitoa tykyttäviin haavoihinsa. Hehkuaskel hieroi jotain tahnaa Höyhenhallan kylkeen ja katsoi haavaa tarkemmin.
“Tämä haava on syvä. Toisaalta se ei vuoda hirveästi mutta suosittelen katsomaan muualle ja rentoutumaan hetkiseksi”, Hehkuaskel sanoi ja laittoi jotain kirvelevää yrttiä haavaan. Sitten parantaja laitteli hieman hämähäkin seittiä.
“Noin valmista tuli”, Hehkuaskel lausahti.
“Saanko nyt mennä?” Höyhenhalla naukui toiveikkaasti ja Hehkuaskel pudisti päätään.
“Haava voi aueta helposti, joten et jäät tänne kunnes se on ummessa eikä vuoda lainkaan. Muista olla varovainen, ettei se aukea muuten paranemisprosessi pitenee”, Hehkuaskel naukui ja Höyhenhalla nyökkäsi apeana ja laski päänsä sammalille. Kaipa hän nyt jäisi tänne odottamaan paranemistaan.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Lumikkoviiksi: 9kp –

Pyörresielu: 5kp –

Tuhkajuova: 31kp! –

Katajatassu: 13kp –

Pimentovarjo: 12kp –

Virtatassu: 6kp –

Kaamoskukka: 36kp! –

Aaltosalama: 12kp –

Höyhenhalla: 6kp –

Kylmäliekki: 16kp –

Jääviilto: 29kp! –

Sulkavirta: 4kp –

Yrttitassu: 45kp! –

Huomenkyyhky: 13kp – Lepää rauhassa <3

Kirjoittaja: Aura

Oli kulunut jo useampi päivä hänen ja oranssiturkkisen eloklaanilaisen taistelusta. Se oli silti tuoreena Kaamoskukan mielessä. Kaamoskukka istui leirissä myrskynmerkkinä. Hän oli jo tovi sitten käynyt kertomassa Henkäystähdelle tapahtuneesta, siitä että hän oli kohdannut kotikisun ja saaneensa eloklaanilaisen soturin kimppuunsa. Kollikissa mietti jo kostosuunnitelmaansa heidän kahden välille. Hehkuaskel oli myös tarkastanut kollin vammat, jotka eivät olleet kovin pahat. Eivät ne tietenkään olleet, osasiko yksikään eloklaanilainen todella taistella? Tuskin, siitä kolli oli lähes täysin varma. Kaamoskukka pyöräytti silmiään ja suki puuhkamaista häntäänsä. Hänen häntäänsä tarttui roskia herkästi, joten hän sai olla jatkuvasti sukimassa häntäänsä. Kollikissa säpsähti tuntiessaan jonkun koskettavan häntä. Koskettaja oli ruskeankirjava Hämärähalla, joka hymyili feikkikumppanilleen iloisesti.
”Onneksi sinä olet kunnossa! Ajatella, että se kotikisu ja vielä eloklaanilainenkin hyökkäsi sinun kimppuusi. Olet kyllä taitava taistelija, kun hoitelit he molemmat”, Hämärähalla henkäisi ja asettautui istumaan Kaamoskukan oikealle puolelle. Kolli virnisti ja nautti täysin rinnoin saamastaan huomiosta. Hämärähalla oli niin helppo, liiankin helppo..
”Pitää olla taitava, jotta kukaan ei voita minua, heh. Ja olen edelleen itsekin järkyttynyt, mitä vain olisi voinut sattua”, soturikolli huokaisi esittäen vaisua. Kaamoskukka oli tietenkin kertonut tapahtumista klaanitoverilleen omat versionsa siitä, miten kotikisu oli saalistanut Kuolonklaanin reviirillä eikä ollut suostunut lähtemään. Puolustettuaan Kuolonklaanin reviiriä, paikalle oli sattunut eloklaanilainen, joka oli hyökännyt tabbykuvioisen kollikissan kimppuun. Kolli huokaisi teatraalisesti ja räpäytti silmiään.
”Sinua on kyllä vaikea voittaa, olet niin taitava… Mutta, minulla oli asiaakin. Pääsin pois parantajanpesältä, tautini ei sitten ollutkaan kovin pitkäkestoinen, mutta kaipa oli parempi, etten minä pyörinyt ympäriinsä tartuttamassa muita kissoja”, naaraskissa selitti Kaamoskukalle ja kolli hymähti toiselle.
”Olen iloinen, että sinä olet kunnossa. Olet minulle kovin tärkeä, Hämärähalla”, Kaamoskukka kuiskasi ja kosketti toista lempeästi kuonollaan. Jonain päivänä tuo naaras olisi kokonaan hänen, ei kenenkään muun. Siihen päivään ei tulisi menemään kauaa, ainakin niin kolli toivoi. Kauaa hän ei jaksaisi lirkutella Hämärähallalle, jokin raja hänelläkin oli!

//KP-boosti

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky katsoi Mesitähteen kiitollisena. Hän oli todennäköisesti pentujensa elämän velkaa Eloklaanin päällikölle ja vaikkei hän tätä saisi Kuolonklaanissa äänen sanoa, arvosti hän päällikköä enemmän, kuin Henkäystähteä. Mesitähti oli lempeä ja avulias, myös vihollisklaanin kissalle. Kun Mesitähti nimesi pennun Susipennuksi, Huomenkyyhky tiesi heikon pennun kasvavan yhtä voimakkaaksi, kun sudet.
”Susipentu”, kilpikonnakuvioinen naaraskissa kuiskasi ja kosketti Susipennuksi nimetyn pennun otsaa kuonollaan. Muuta naaras ei ehtinytkään sanoa, kun hänen kauhukseen Jääviilto ilmestyi paikalle tivaamaan, mitä kaksikko teki. Huomenkyyhky suojasi hännällään pienokaisiaan ja antoi kollien keskustella keskenään. Huomenkyyhky tunsi suurta pelkoa Jääviiltoa kohtaan, ties mitä punaruskea kolli voisi tehdä hänen pennuilleen. Naaras suojelisi pentujaan vaikka hengellään, kukaan ei voisi satuttaa hänen rakkaita pentujaan. Ei kukaan, ei edes Jääviilto. Naaraan keltaisissa silmissä välkkyi pelko. Jääviilto hääti Mesitähden Eloklaanin reviirille. Kuningatar vilkaisi vielä valkoruskeaa kollikissaa ja muodosti huulillaan sanan ’kiitos’. Hän oli Mesitähdelle paljon velkaa. Voipunut kissa nosti katseensa ja katsoi raivoissaan olevaa Jääviiltoa avuttomana. Kollisoturi käski Huomenkyyhkyä nousemaan ylös ja vaivalloisesti Huomenkyyhky kampesi itsensä pystyyn. Hän tiesi, että ei saisi kannettua pentuja yksinään leiriin ja häntä inhotti ajatus, että hän joutuisi antamaan pentuja Jääviillolle kannettavaksi. Huomenkyyhky tarttui Savupentua niskanahasta ja Jääviilto taas nosti Räntäpennun, joka muistutti pelottavasti häntä kantavaa kollia. Huomenkyyhky toivoi, että Räntäpentu muistutti Jääviiltoa vain ulkonäöllisesti. Hän kasvattaisi pennuistaan lempeitä ja muut huomioon ottavia kissoja. Hän oli varma, että jokaisesta pennusta kasvaisi jotain suurta.
”Meidän pitää kiirehtiä, Jääviilto. Pennut kylmettyvät”, Huomenkyyhky mumisi ja häntä pelotti, että pennut kylmettyisivät.
”Älä sinä petturi sanele minulle mitä tehdä!” Jääviilto ärähti laskiessaan pennun maahan ja tuijotti murhaavasti Huomenkyyhkyä. Naaras laski katseensa, miten hän saisi vakuutettua Jääviillon siitä, että hän ei halunnut Kuolonklaanille mitään pahaa? Hetken Huomenkyyhky jopa harkitsi, että hän pakenisi tulevaisuudessa pentuineen Eloklaaniin. Mesitähti ottaisi heidät varmasti vastaan ja suojelisi heitä. Kuolonklaanissa hän ei tuntenut olevansa turvassa. päinvastoin. Naaras joutui pelkäämään Jääviillon tempauksia päivittäin eikä varapäällikkökään ollut luotettava; olihan Pimentovarjo tappanut kumppaninsa. Pikku hiljaa naaraskissalle oli alkanut selviämään Kuolonklaanin todellinen julmuus eikä naaras halunnut olla osa sitä.
”En minä ole petturi, minä-”, Huomenkyyhky parahti.
”Vaiti, minua ei kiinnosta selityksesi”, Jääviilto sihahti nuoremmalle naaraskissalle. Kuningatar käänsi Jääviillolle selkänsä nostaakseen Susipennun. He olivat ohittaneet Hehkulammen ja pääsisivät pian takaisin leiriin. Naaras voisi vasta silloin rentoutua, vasta silloin hänen pentunsa olisivat lämpimässä. Huomenkyyhky ei ehtinyt sanoa tai reagoida mitenkään, kun Jääviilto oli syöksähtänyt häntä kohti kynnet ojossa. Kolli kutsui tuoretta emoa petturiksi ja pian kaksikko kieri maassa, turkit loskaan sotkeutuen. Huomenkyyhky vingahti ja yritti pyristellä karkuun, mutta Jääviilto painoi hänet tiukasti maahan. Huomenkyyhky yritti saada muodostettua sanoja, mutta hänen kurkusta tuli vain korinaa. Miten hänen pentujen kävisi? Ei Jääviilto voisi tappaa häntä tähän! Ainoa mitä naaras mietti, oli se miten hänen pentunsa selviäisivät tästä. Tappaisiko Jääviilto nekin? Huomenkyyhky yritti taistella vastaan, mutta turhaan.
”Pentuni…”, naaras pihisi ja lopulta elämä valui hänen silmistään. Jääviilto puristi hampaillaan naaraan kaulaa ja veri virtasi Huomenkyyhkyn turkille. Naaras oli matkannut Pimeyden Metsään Jääviillon tappamana eikä näkisi enää ikinä pentujaan. Metsä tuntui hiljenneen Huomenkyyhkyn muistoksi ja lopulta kuningattaren ruumis valahti maahan Jääviillon päästäessä siitä irti.

//KP-boosti

Kirjoittaja: Aura

Kaamoskukka asteli viileästi Tattihallan edellä. Tattihalla oli hänen avaimensa lähes vapaaseen ulkoiluun, vaikka kaikista mieluiten hän kulkisi yksinään. Hämärähalla oli toinen kenen avulla hän pääsisi ulkoilemaan, mutta kollin ikäväkseen naaras oli parantajanpesällä. Hämärähalla saisi alkaa toipumaan tai Kaamoskukka laittaisi toisen toipumaan.
”Niin, niin siis.. Mihin me olemmekaan matkalla?” Tattihalla kysyi korvat lerppuen ja Kaamoskukka vilkaisi toista liioitellun lämpimästi.
”Muruseni, me olemme vain kävelyllä. Rentoudu, olet kuin hirviön nähnyt kissa”, tabbykuvioinen kissa naukaisi rennolla äänensävyllä ja nautti viileästä ilmasta. Kaamoskukka oikeastaan jopa piti lehtikadosta, hän ei ymmärtänyt mitä muut kissat näkivät vihreässä ruohossa. Hän ei ollut myöskään huolissaan vatsansa täyteydestä, sillä hän oli päättänyt, että vaikka pihistäisi muilta ruokaa. Kolli ajatteli, että hän ansaitsi syödä joka tilanteessa. Hänestä Kuolonklaanissa oli paljon kissoja, ketkä saisivat hänen puolestaan nähdä nälkää. Ehkä Henkäystähti järkevöityisi ja laittaisi tulevan lehtikadon varalle ruokarajoituksia. Ne eivät tietenkään koskisi Kaamoskukkaa, ehei. Kaamoskukka terävöitti aistejaan, haistoiko hän… kotikisun? Kolli kohotti kuonoaan ja maisteli ilmaa. Hänen viiksensä väpättivät, oliko Kuolonklaanin puolelle eksynyt kotikisu? Kolli virnisti, kieltämättä pieni taistelu tekisi terää. Hän vilkaisi Tattihallaa, joka oli keskittynyt maisemien ja Kaamoskukan tarkkailuun. Kolli olisi vain tiellä hänen taistellessaan ja pahimmassa tapauksessa saattaisi laverrella Henkäystähdelle. Kaamoskukka ei voisi ottaa sitä riskiä.
”Anteeksi, saisinko hetken omaa rauhaa? Haluaisin muistella Turmaloikkaa, isääni. Hän kuoli hetki sitten”, kolli muistutti ja yritti vedota suurikokoisen kollin tunteisiin. Tattihalla nyökkäsi arasti ja peruutti helpottuneena kauemmaksi Kaamoskukasta. Kolli lähti jolkottelemaan kotikisun löyhkän perässä ja seurasikin hajuvanaa kepein askelin. Kollin harmahtaviin silmiin osuikin pyöreä ja säälittävän laiskan näköinen kollikissa. Toinen vaikutti olevan harvinaisen hukassa ja tuntematon, punapantainen kolli harhailikin hämmentyneenä. Kaamoskukka irvisti halveksuen ja paljasti hampaansa vihaisena.
”Hei! Olet Kuolonklaanin reviirillä, ulos täältä”, tummaturkkinen kissa sähähti ja säikäytti kollikissan. Kolli väläytti soturille hymyntapaisen ja lähestyi toista muutamalla askeleella.
”Oi, anteeksi! Missä minä olen? En löydä kotiin ja koira jahtasi minua. Oletko sinä todella aito metsäkissa, hih? Minä olen Puh, hauska tutustua!” vaalea kissa naukaisi iloisesti ja tarjosi tassuaan tutustumisen merkiksi. Kaamoskukka läimäytti toista tassuun kynsillään ja lähestyi toista matalasti muristen.
”Anna minä autan sinut pois täältä. Ei ole nimittäin lainkaan hauska tutustua..”, Kaamoskukka sihahti ja syöksähti kollin kimppuun. Kotikisu vinkaisi ja lennähti maahan avuttomana. Puhiksi esittäytynyt kissa yritti kömpiä pystyyn, mutta Kaamoskukka oli päättänyt, että ei antaisi toiselle lainkaan armoa. Hän loikkasi Puhin päälle ja kaksikko kieri lähemmäksi Eloklaanin rajaa.
”Anteeksi, minä en halua mitään pahaa! Pä-päästä minut, jooko. Lupaan etten tee mitään pahaa”, kotikisu vikisi ja kollin säälittävä vikinä antoi Kaamoskukalle yhä enemmän intoa toisen pieksemiseen. Kaamoskukka pysäytti kaksikon kierimisen ja kohensi asentoaan. Kaamoskukka seisoi pyöreän kollin päällä ja asetti kyntensä toisen kaulalle. Hän painoi yhden kynnen toisen pehmeän turkin läpi ja kiristi otettaan.
”Minä pidän siitä, kun sinä anelet. Se on turhaa. Katso minua, katso taivasta. Ne tulevat olemaan viimeiset asiat, jotka sinä tulet näkemään. Muista minut, olen Kaamoskukka. Tämän metsän suurin ja mahtavin kissa”, tabbykuvioinen kolli naukui heleällä, iloisella äänellä. Kollikissa virnisti toiselle. Hän oli nauttinut Punatähden tappamisesta, mutta tästä hän nautti selvästi enemmän. Toinen pelkäsi ja toisen elämä oli hänen tassuissaan. Kaamoskukasta tämä oli hauskaa! Kolli siveli tassullaan Puhin poskea ja kollin silmät olivat täynnä kauhua. Kaamoskukka virnisti ja mietti mitä tekisi seuraavaksi. Hän halusi, että kotikisu tulisi kuolemaan hitaasti, tuskallisesti ja peläten.
”A-apua. Joku, kuka tahansa..”, Puh vikisi hiljaa ja Kaamoskukka väläytti hampaitaan.
”Ole jo hiljaa! Kukaan ei kuule enkä jaksa kuunnella tuota kauaa”, kollisoturi murahti, hän oli jo kyllästynyt Puhin säälittäviin vikinöihin.

”Hei, kiusaa itsesi kokoisia!” kuului ärähdys Eloklaanin reviirin puolelta. Kaamoskukka nosti katsettaan ja huomasi oranssiturkkisen kollikissan. Hän ei tuntenut toista nimeltä, joku turhake soturi Eloklaanista. Kolli mittaili toista kollia katseellaan ja pyöräytti silmiään.
”Hän tunkeutui meidän reviirilleen eikä suostunut lähtemään. Hän ansaitsee kuolla. Häivy, tämä ei kuulu sinulle tai Eloklaanille pätkän vertaa”, Kaamoskukka sihahti soturille, joka oli paljastanut kyntensä.
”Päästä hänet tai minä en vastaa seurauksista”, raitaturkki murisi Kaamoskukalle, joka ei enää kiinnittänyt niinkään huomiota hänen allaan olevaan kotikisuun.
”Ihan kuin teistä eloklaanilaisista koskaan olisi mihinkään”, kolli provosoi toista. Ehkäpä hän voisikin hoidella molemmat päiviltä? Ainakin se toimisi varoituksena eloklaanilaisille, että hänen touhuihinsa ei paranisi puuttua. Eloklaanilainen soturi loikkasi Kaamoskukan kimppuun ja kollit kierähtivät Puhin päältä kauemmaksi. Kaamoskukka murisi vanhemmalle soturille turhautuneena. Kolli oli Kaamoskukkaa paljon raskaampi rakenteeltaan ja täten eloklaanilaisilla oli etulyöntiasema. Raidallinen kissa piteli tabbykuvioista tiukasti kiinni ja piti tarkkaa katsekontaktia.
”Luovuta, olet jo hävinnyt. Minun ei tarvitse tappaa voittaakseni. Päästän sinut menemään, jos päästät minun ja tuon kotikisun lähtemään”, kolli ehdotti Kaamoskukalle, joka tuhahti pilkallisesti toisen ehdotukselle. Pyristelyjen ja surkeiden pakoyritysten jälkeen oli kollin pakko myöntää, ettei hän pääsisi karkuun.
”Alkakaa painua, tämä ei jää tähän”, Kaamoskukka sihahti ja tuntematon soturi muksautti toista vielä varoituksena. Kolli nousi Kaamoskukan päältä ja soturi pyyhki turkkiaan äkäisenä. Toinen oli sotkenut hänen turkkinsa täysin ja ansaitsesi kuolla. Eloklaanilainen oli kääntänyt hänelle selkänsä ja kumartunut kotikisun. Hetken Kaamoskukka harkitsi, että hän hyökkäisi yllätyshyökkäyksenä soturin kimppuun ja tappaisi toisen. Ajatus tappamisesta tuotti hänelle mielihyvää, mutta ikävä kyllä Tattihallan huhuilu keskeytti hänet. Kolli vilkaisi vielä kerran tunkeilijoita murhaavasti ja käänsi sitten itsensä punaruskean Tattihallan puoleen.
”Mi-mitä on tapahtunut? Kuulin täältä ääniä ja-”, kollisoturi kysyi ujosti nuoremmalta kissalta ja sai vastaukseksi tuhahduksen.
”Kuolonklaanin reviirille tunkeuduttiin, he saavat maksaa tästä. Tule, me palaamme nyt leiriin ja minä menen kertomaan Henkäystähdelle kaiken”, Kaamoskukka murahti ja hänen häntänsä huiski vihaisena. Sitä ennen hän kyllä sukisi turkkinsa ja tarkastuttaisi haavansa Hehkuaskeleella. Hänhän ei tasan kuolisi eloklaanilaisen tekemiin vammoihin. Tämän hän kyllä kostaisi, se oli selvä peli se. Ei epäilystäkään, että tämä ei jäisi tähän.

//KP-boosti