Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Auroora

Olin päässyt – ennemminkin joutunut – mukaan täysikuun kokoontumiseen Eloklaanin kanssa. Olisin mieluummin jäänyt leiriin nukkumaan. Tai vielä parempi, jatkanut harjoituksiamme Aaltosalaman kanssa. Minusta oli tuntunut siltä, kuin olisin oikeasti edistynyt saalistustaidoissani. Pitkin hampain minun oli myönnettävä, että Aaltosalama oli ihan hyvä opettaja.
Istuskelin kissajoukkiossa kivikukkulan alapuolella. Kokoontuminen oli alkamassa, eloklaanilaiset olivat juuri saapuneet. Minun ei tehnyt mieli jutella oikein kenenkään kanssa, sillä mukana ei ollut ketään minua kiinnostavaa kissaa. Sitä paitsi tarpeeni härnätä muita oli täyttynyt jo harjoituksissa Aaltosalaman kanssa.
En kuitenkaan saanut pitkään olla rauhassa, kun joku istuutui viereeni. Katsoin kummastuneena tulijaa ja tunnistin tämän siksi eloklaanilaiseksi naaraaksi joka oli ”auttanut” minua muutama päivä sitten. Olin hiukan yllättynyt siitä, että hän lähestyi minua näin, mutten lainkaan pahoillani.
”Hei”, soturinaaras sanoi ja hänen kasvoillaan oli pieni hymyntapainen. Vastasin tuohon hymyyn omalla virneelläni.
”Kas hei”, sanoin nyökäten. ”Hassua törmätä sinuun täällä.”
Vaikka eloklaanilainen hymyili, hän ei näyttänyt erityisen halukkaalta sietämään seuraani, vaan vilkuili vähän väliä ympärilleen ikään kuin peläten jonkun katsovan meitä.
”Oliko riistastani apua?” hän kysyi uteliain silmin. Katsoin naarasta hetken ihmetellen miten joku saattoikin olla näin hyväuskoinen. Olin puoliksi odottanut, että hän olisi ehtinyt tulla järkiinsä tässä ajassa, mutta onnekseni olin ollut väärässä.
”Ehdottomasti”, sanoin nyökytellen. ”Sain viimein syödäkseni. Olet ollut korvaamaton apu.”
Naarassoturi hymyili minulle tyytyväisesti ja livahti sitten tiehensä. Kaiketi minulla oli parin päivän päästä odotettavissa jälleen uusi ilmainen saalis. Ajatus sai kehnon mielialani hiukan kohenemaan.
Jostain syystä olin oikein suosittu tänä iltana, sillä pian toinenkin eloklaanilainen lähestyi minua. Tiesin Pohjaharhasta vain hänen nimensä, enkä oikeastaan olisi välittänyt tutustua kollikissaan sen tarkemmin. Tunne oli selvästi molemminpuolinen, sillä eloklaanilainen ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä liittyessään seuraani.
”Näin kun puhuit Kultasiiven kanssa”, Pohjaharha sanoi. ”Onneksenne en kuullut mistä puhuitte.”
”Ja hyvä niin”, tokaisin vastaukseksi. Soturinaaraan käyttäytyminen oli ollut melko harkitsematonta, sillä tässä kissajoukossa kuka tahansa olisi saattanut kuulla. En mielelläni jäisi kiinni soturilain rikkomisesta, sillä Henkäysvarjo varmasti riemastuisi siitä. Tämä Kultasiipi-niminen kissa ei kaiketi välittänyt säännöistä tai sitten hän vain oli hiukan päästä vajaa.
”Muistuttaisin, etteivät eri klaanien kissat saa ystävystyä”, valkoinen soturi sanoi hillitysti. ”Te vaikutitte olevan aika hyvissä väleissä.”
”Niinkö?” sanoin virnistäen. ”Kultasiipi itse liittyi seuraani aivan pyytämättä. Ei ole minun vikani, että olen niin hurmaava. Ehkä sinun pitäisi suunnata syytöksesi häneen eikä minuun.”
Emme ehtineet sen enempää vaihtaa sanoja, kun päälliköt alkoivat puhua. Vilkaisin sivusilmällä Pohjaharhaa, joka istui vieressäni katse Kivikukkulalla. Siristin silmiäni: hän voisi pitää huolen omista asioistaan. Tiesin, että eloklaanilaiset olivat innokkaita noudattamaan sääntöjään, mutta uskoin, etteivät Pohjaharhan lisäksi monet muut uskaltaneet muistutella toisen klaanin jäseniä niistä. Toivoin, ettei kolli aavistellut mitään ja ettei hän tosiaan ollut kuullut puheitamme; tilanne Kultasiiven kanssa oli kääntymässä oikein kiinnostavaan ja ennen kaikkea minulle edulliseen suuntaan.

Kirjoittaja: Saaga

”Mitä mieltä olet näistä kokoontumisista?” Pyräkkätassu maukui valitellen. ”Ovatko ne sinustakin vähän… noh, turhia? Loppujen lopuksi meitä on kielletty keskustelemasta liikaa toisen klaanin kissojen kanssa ja päällikötkin paljastavat klaanien tapahtumista vain murto-osan. Minusta se on vähän mälsää.” Lumikkoviiksi ymmärsi nuoren kollin ajatuksen sanojen pohjalla muttei voinut liittyä kannattamaan tämän ajatusta. “Ymmärrän kyllä, että se turhauttaa mutta en usko, että kokoontumiset ovat täysin turhia. Ne luovat yhteyttä klaanien välille vaikka ystävystyminen onkin kieletty toisten klaanien jäsenten kesken”, nuori kuningatar loi ajatuksensa sanoiksi tälle vielä nuoremmalle soturin alulle katsoen tätä lempeillä sinisillä silmillä Pyräkkätassun kauniin ruskeankeltaisiin. “Onhan se aika typerää, että emme saa ystävystyä tai jakaa suurinta osaa asioistamme toisten kanssa mutta se on vain turvallista ettemme palasta kaikkia heikkouksiamme muille, tiesithän sen?” Lumikkoviiksi varmisti mutta ei jäänyt odottamaan vastausta vaan katsahti taas päälliköihin. Mesitähti lopetti kokoontumisen kutsumalla klaaninsa matkaan. Punatähti ohjasi pian omat kissansa matkaan vastapäiseen suuntaan. Lumikkoviiksi nousi jaloilleen ja hoputti myös vieressään istunutta kollia liikkeelle. Kaksikko seurasi muuta klaania ei aivan viimeisinä mutta melkein häntäpäässä jonoa. “Odotatko jo innolla soturiaikaasi? Pääset johtamaan partiota ja kaikkea muutakin. Entä odotatko rakkauselämään astumista?” Lumikkoviiksi kyseli. “Toisaalta ehkä kollit eivät ole niin innoissaan kumppanin hankinnasta”, hän kohautti lapojaan tietämättömänä.
//Pyräkkä? (hoidatkohan nää leiriin tästä?)

Kirjoittaja: Elandra

Siitä, kun Henkäysvarjo oli herättänyt minut keskellä yötä ja vienyt ulos leiristä, oli kulunut jo pari päivää. Oma rauhani oli mennyttä. Henkäysvarjo oleskeli suuren osan yhteisestä vapaa-ajastamme ympärilläni ja oli kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan välillämme. Vaikka oma rauhani olikin mennyttä, tyydyin hiljaa surkeaan kohtalooni. Pelkäsin Pimeyden Metsän rankaisevan minua taas, jos yrittäisin rimpuilla pois kumppanini suosiosta. Kun tilanne oli mikä oli, minun oli yritettävä olla paras mahdollinen kumppani Kuolonklaanin tulevalle päällikölle ja kissalle, jonka isä oli valinnut minulle.
Punatähti oli aiemmin tänään ilmoittanut kokoontumiseen lähtijät, ja nyt me nökötimme leirin uloskäynnillä odottamassa päällikön käskyä liikkua. Yö oli kirkas, ja taivas oli miltei pilvetön. Vain muutama pilvenhattara peitti alleen joitakin lukuisista tähdistä. Täysikuu mollotti kirkkaana korkealla taivaalla, eikä kuuhuipun hetkeen olisi enää pitkästi.
Kun Punatähti oli varmistanut, että jokainen kokoontumiseen lähtijä oli mukana, hän antoi lähtökäskyn ja lähdimme hänen perässään ulos leiristä. Olin etummaisten joukossa, joten jouduin odottelemaan pisimpään, että kaikki olivat päässeet ulos piikkihernetunnelista.
Päästyämme ulos leiristä, Punatähti otti suunnaksi Kivikukkulan. Kivikukkulalle päästyämme, eloklaanilaisia ei vielä näkynyt missään. Kun kuljimme Punatähden johdolla polkua pitkin kukkulan päälle, tuuli kantoi luoksemme voimakkaan eloklaanilaisten tuoksun. Kääntäessäni katseeni Hehkulammen rannalle, näin eloklaanilaisjoukon lähestyvän kukkulaa.
Kuolonklaanilaiset hajaantuivat ympäri kivistä kukkulaa niin, että jokaisella oli hyvä näkö- ja kuuloyhteys Puhujankivelle. Eloklaanilaiskissat löysivät paikkansa kuolonklaanilaisten ympäriltä.
Vihreä katseeni pyyhki kukkulalla seisovia kissoja ja etsi jotakin poikkeavaa. Osa kuolonklaanilaisista pysytteli visusti erossa eloklaanilaisista, mutta sosiaalisimmat – kuten Mäyräkynsi, Nuppujuova ja pari oppilasta – siirtyivät nopeasti eloklaanilaisten seuraan vaihtamaan kuulumisia. Silmiäni siristellen seurasin tapahtumia, yrittäen kuunnella lähettyvillä puhuvien sotureiden keskustelua. Olin niin kaukana, että kuulin vain muutaman sanan sieltä täältä: lehtisade, pennut, sairaus ja kuolema. Oletin, että ne sanat suustaan päästänyt eloklaanilaissoturi kertoi Nuppujuovalle klaaninsa kuulumisia.
Katseeni jatkoi matkaansa Puhujankiven juurella seisovaan Henkäysvarjoon, joka oli päätynyt keskustelemaan Minttuliekin kanssa. Kuolonklaanin varapäällikkö tuijotti tyhjällä katseellaan Minttuliekkiä, jonka kasvoilla oli myös melko mitäänsanomaton ilme. Punatähti ja Mesitähti keskustelivat varapäälliköidensä vieressä selvästi hieman vapautuneempina.
Taas kerran vaihdoin kohdettani, ja tällä kertaa katseeni pysähtyi valkoturkkiseen, siroon kolliin. Hetken luulin katsovani Väärävarjoa, kunnes erotin soturin silmien ympärillä olevat tummat kuviot. Hän oli Pohjaharha, Väärävarjon poika. Kolli oli kaiketi selvinnyt tuntemattomasta sairaudesta, johon hän oli Leimusilmän kertoman mukaan sairastunut. Olin jo siirtämässä katsettani pois valkeasta kollista, kun näin asian, jota en koskaan toivonut tapahtuvan. Hengitykseni salpaantui, kun tummanharmaa kolli asteli rennoin askelin häntä pystyssä valkoturkkisen luokse. En saanut katsettani enää irti Varissulan tummasta turkista. Ainoa ajatus, joka mielessäni pyöri, oli ”ei, he eivät saa jutella toisilleen.”
Olin kiitollinen, ettei Pimentovarjo ollut päässyt mukaan kokoontumiseen. Hän toki olisi ollut ainoa keskustelukumppanini, mutta hän olisi myös nähnyt silmänräpäyksessä lävitseni ja tajunnut, että Pohjaharha ei ollut minulle aivan kuka tahansa kissa.
Mutta siinä he nyt olivat, Pohjaharha ja Varissulka keskustelemassa keskenään. Molempien kasvoilla oli vakavat ilmeet, eikä kumpikaan hymyillyt. Purin hampaitani yhteen ja odotin, että he lähtisivät eri suuntiin ja jättäisivät toisensa rauhaan. Niin ei kuitenkaan ehtinyt käydä, kun Punatähti ja Mesitähti loikkasivat jo Puhujankiven päälle ja ilmoittivat kokoontumisen alkaneen.
Minun katseeni käväisi päälliköissä, mutta lipui nopeasti takaisin kissoihin. He olivat veljekset, jotka eivät tienneet toisistaan mitään. Minun katseeni etsi heistä koko ajan yhtäläisyyksiä: Vaikka Pohjaharha olikin rakenteeltaan huomattavasti kevyempi kuin Varissulka, he olivat molemmat keskikokoisia, hoikkia ja lyhytturkkisia. Näin heissä paljon samaa, aivan liian paljon. Toivoin vain, ettei kukaan erehtyisi kääntämään katsettaan kaksikkoon ja tajuaisi, että hehän olivat loppujen lopuksi aika paljonkin saman näköisiä.
Päälliköiden puheenvuorot menivät minulta tyystin ohi, kun katseeni jumitti kahdessa eri klaanien sotureissa. He katsahtivat vielä kerran toisiinsa päin ja sanoivat jotakin, mutten kuullut mitä. Kiitin hiljaa mielessäni Pimeyden Metsää, kun Varissulka nousi ylös ja jätti pentuetoverinsa yksin keskelle kukkulaa. Huokaisin helpotuksesta ja katsahdin nopeasti ympärilleni. Tässä osassa kukkulaa kissoja oli vain harvakseltaan, eikä – Pimeyden Metsälle kiitos – kukaan edes vilkuillut minun suuntaani.
Loppukokoontumisen ajan rauhoittelin itseäni, kun epäluuloisuus mielessäni kasvoi. Olin varma, että salaisuuteni tulisi paljastumaan, jolloin aivan kaikki menisi pieleen. Olivatko kollit itse edes tajunneet keskustelevansa pentuetoverinsa kanssa? Vai luulivatko he juttelevansa vain jonkun satunnaisen, vieraan klaanin jäsenen kanssa? Olin varma, että Henkäysvarjo oli huomannut reaktioni. Mitä hän ajatteli? Katuiko hän päätöstään antaa minulle anteeksi?
Samalla kun hermostuneet ajatukset pyörivät päässäni, ulkokuoreni pysyi ilmeettömänä. Minun oli pysyttävä mahdollisimman normaalina, jotta salaisuuteni olisi turvassa. Jos se tulisi julki, koko elämäni olisi ohi.

//KP-boosti

Kirjoittaja: Elandra

”Herätys”, Henkäysvarjon ääni sai minut pysähtymään käpälät liukuen. Olin parhaillaan juossut metsän sokkeloista polkua pitkin oravan perässä. Katselin hämmentyneenä ympärilläni olevaa metsää, muttei harmaata raidallista soturia näkynyt missään. En osannut paikantaa, mistä ääni kuului.
”Herätys”, ääni sanoi uudelleen ja repi minut viimein pois unen maailmasta. Ravistelin väsyneenä päätäni ja raotin unisia silmiäni. Henkäysvarjo katsoi minua vaaleansinisiä silmiään siristellen.
”Nouse ylös, minulla on sinulle asiaa”, vaaleanharmaa kolli kuiskasi ja nyökäytti päällään pesän uloskäyntiä kohti. Minulla meni hetki tajuta, että pesässä oli edelleen pilkkopimeää ja se oli täynnä nukkuvia sotureita. Minkä ihmeen takia Henkäysvarjo oli herättänyt minut keskellä yötä? Valtava väsymys oli vähällä saada minut sulkemaan silmäni, mutta uteliaisuus vei voiton. Nousin väsyneenä ylös lämpimästä vuoteestani ja notkistin selkäni makoisaan venytykseen samalla, kun avasin suuni haukotellessani.
Pujottelin nukkuvien sotureiden välistä pesän uloskäynnille. Astuin ulos lämpöisestä pesästä kylmälle pääaukiolle. Etsin vihreällä katseellani Henkäysvarjoa, joka oli siirtynyt piikkihernetunnelin kupeeseen. Lehtisade oli jo pitkällä ja erityisesti yöt kylmenivät vauhdilla. Ohut turkkini ei juurikaan suojannut minua kylmyydeltä, joten olisin mieluiten viettänyt kylmät yöt sotureiden pesän lämmössä, enkä ulkona Henkäysvarjon kanssa. Yövartiossa oleva Latvaruusu istui Henkäysvarjon vierellä, ja kaksikko näytti puhuvan jostakin.
Mutta kun kävelin heitä kohti, he nostivat nopeasti katseensa minuun ja vaikenivat. Siristin epäluuloisena silmiäni ja kohtasin empimättä Henkäysvarjon sinisten silmien viileän katseen.
”Tämän on parempi olla jotakin tärkeää, kun herätit minut keskellä yötä”, naukaisin terävällä äänellä ja annoin häntäni heilahdella sivulta toiselle. Henkäysvarjo nyökkäsi:
”Se on. Tule.”
En olisi halunnut seurata, mutta vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Jos en seuraisi, en saisi tietää mitä kolli halusi minulle kertoa. Vilkaisin Latvaruusua, joka oli kääntänyt katseensa poispäin minusta leirin tyhjälle pääaukiolle. Henkäysvarjo oli päässyt jo piikkihernetunnelin puoliväliin, kun vasta lähdin hänen peräänsä.
Leirin ulkopuolella oli vielä kylmempää kuin kallion ja piikkihernemuurien suojaamassa leirissä. Avoimessa maastossa tuuli pääsi kulkemaan vapaana. Kulkiessaan ohitsemme, tuuli jäi hetkeksi leikittelemään harmailla turkeillamme. Kehoni värähti inhottavasta kylmyydestä. Katseeni kohosi taivaaseen, joka oli vielä nukkumaan mennessäni ollut tummien pilvien peittämä. Nyt se oli kirkas, eikä pilvistä näkynyt jälkeäkään. Kirkkaat tähdet tuikkivat taivaalla miltei täyden kuun rinnalla.
Henkäysvarjo vilkaisi minua, mutta lähti aivan yllättäen, sanaakaan sanomatta juoksuun. Ellen olisi ollut niin pirun kiinnostunut kollin asiasta, olisin kääntynyt jo ympäri ja palannut takaisin lämpimään pesään. Mutta koska kiinnostus oli liian suuri, lähdin juoksemaan itseäni nopeamman kissan perässä kohti etelää. Juostessa lihakseni lämpesivät ja kylmä ilma ei tuntunut enää niin kylmältä. Henkäysvarjo oli minua nopeampi juoksija, mutta hän hidasti tahtiaan aina välillä, jotta pysyisin hänen perässään. Jossain kohtaa kolli vaihtoi suuntaa Hehkulammelle päin.
Henkäysvarjo hidasti tahtiaan siinä vaiheessa, kun Kivikukkula näkyi, mutta oli kuitenkin melko kaukana meistä. Kolli pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni lämpimästi hymyillen. Henkäysvarjo sai minut yhä vain ärsyyntyneemmäksi, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena.
”No niin, nyt olemme tarpeeksi kaukana leiristä ja ylimääräisistä korvapareista”, raidallinen kolli naukaisi rennolla äänellä. Siristin silmiäni mietteliäänä.
”Mitä muut eivät saa kuulla?” kysyin tasaisella, kylmällä äänellä ja kohotin aavistuksen verran ylöspäin. Henkäysvarjo vakavoitui, ja tämän lämmin hymy oli nopeasti pelkkä muisto vain. Kollin kasvoille piirtyi synkkä ilme.
”Asiani koskee Varissulkaa ja sitä, miten sinä petit minut”, kollin terävät sanat tuntuivat viiltona rinnassani. Kehoni jännittyi, mitä kolli oikein suunnitteli? En irrottanut kylmää katsettani Henkäysvarjon vaaleansinisistä silmistä. En pitänyt lainkaan mahdottomana ajatuksena, että hän oli tuonut minut tänne riistääkseen henkeni. Nyt, kun hän otti puheeksi menneisyyden tapahtumat, ajatus tuntui hyvinkin todennäköiseltä. Minä olin kuitenkin päättänyt, etten kuolisi noin vain Henkäysvarjon kynsiin. Hän toki oli minua parempi taistelija ja nopeampi juoksija, mutta pärjäisin hänelle kyllä älykkyyttäni hyödyntäen.
”Älä säikähdä”, Henkäysvarjo sanoi nyt hieman rauhallisemmalla äänellä ja kumartui minun tasolleni, ”olen valmis antamaan sen kaiken anteeksi.”
Varapäällikön sanat yllättivät minut täysin, enkä kyennyt peittelemään sitä. Hämmentynyt ilme viipyi kasvoillani vain hetken, mutta epäilemättä Henkäysvarjo huomasi sen. Pysyin vaiti, sillä en tiennyt mitä sanoa. Yritin lukea Henkäysvarjon vakavaa ilmettä selvittääkseni, oliko tämä tosissaan vai yrittikö hän vain vedättää minua.
”Olen miettinyt meitä paljon viimeaikoina, ja tullut siihen tulokseen, että sinä ansaitset toisen mahdollisuuden. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta ajattelin, että voisin yrittää vihdoinkin olla Varissulalle isä, jonka hän ansaitsee”, Henkäysvarjo lausui samalla, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Kolli kuulosti ja näytti vilpittömältä, mutta siitä huolimatta minun oli vaikea uskoa häntä. Miksi hän nyt yhtäkkiä antaisi anteeksi kaikkien näiden vuodenaikojen jälkeen? Mikäli olisimme olleet leirissä, emmekä kaksin keskellä tyhjää, öistä reviiriä, olisin ehdottomasti kieltäytynyt. Mutta toisaalta Varissulan kannalta myöntyminen oli ainoa vaihtoehto. Henkäysvarjo oli Kuolonklaanin tuleva päällikkö, ja noustakseen arvokkaammaksi soturiksi, Varissulka tarvitsisi päällikön siunauksen.
”Se kuulostaa hyvältä”, vastasin kollille hetken hiljaisuuden päätteeksi ja kohtasin jälleen tämän sinisen katseen. Henkäysvarjon kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy, mutta minua ei hymyilyttänyt. Olin ollut iloinen päästyäni eroon Henkäysvarjosta ja tämän inhottavasta seurasta, ja olisin mielelläni jatkanut samaan malliin. Mutta olin valmis tekemään mitä tahansa, jotta Varissulka saisi ansaitsemansa mahdollisuudet edetä klaanin arvoasteikolla.
”Voinko nyt palata takaisin nukkumaan?” esitin kylmän kysymyksen kollille, joka näytti olevan tyytyväinen keskustelumme lopputulokseen. Henkäysvarjo ei lakannut hymyilemästä, vaan nyökkäsi:
”Kävellään yhtä matkaa takaisin leiriin. Anteeksi, että herätin sinut näin. Ajattelin, ettet tahdo käydä tätä keskustelua päivällä, kun kuka tahansa voi kuulla meidät.”
Henkäysvarjo oli oikeassa, mutten halunnut sanoa sitä hänelle ääneen. Paluumatkalla takaisin kohti leiriä, Henkäysvarjo oli aivan kuten ennen Varissulan syntymää. Hän puheli niitä näitä, ja minä kuuntelin hiljaa vierestä, vastaten välillä jotakin lyhyesti. Henkäysvarjon seura ei edelleenkään ollut mieleeni, mutta en kokenut oikeudekseni valittaa. Jyrkänneloikka oli valinnut hänet minun kumppanikseni, joten minun täytyi kunnioittaa isäni tahtoa ja yrittää parhaani mukaan vain kestää tätä tilannetta.

//KP-boosti

Kirjoittaja: Ruska

”Menkää te hetkeksi pois”, Hehkuaskel komensi minua ja Turhamyrskyä, vilkaisin mestariani, joka nyökkäsi myöntävästi. Kävelin poispäin, vilkaisin kuitenkin surullisesti Nuppujuovaa ennen kuin lähdin. Nuppujuova raukan silmä oli umpeutunut kiinni, jakaikki tämä on sen tyhmän jäniksen syytä! En enää tiennyt halusinko enää tämän jälkeen syödä jäniksiä, mutta minun on pakko. Tunsin sääliä Nuppujuovaa kohtaan, jos tämän toisesta silmästä tulisi sokea? Niin kuin isälläni? En halunnut sitä Nuppujuovalle, hän on kiva, mutta on ollut hiukan omituinen lähiaikoina. En tiennyt mistä se johtui, johtuiko se minusta? Jos ei, niin mistä sitten? Turhamyrsky käveli vieressäni, kolli näpäytti hännällään päälakeani. ”Tämän tapauksen jälkeen, voit pitää loppupäivän vapaata”, Turhamyrsky sanoi, eikä tämän äänestä kuullut millä mielellä tämä oli. Nyökkäsin ja kävelin rivakalla tahdilla kohti oppilaiden pesää. Minulla ei ollut ystäviä, joille puhua tästä. Veljeni ei viettänyt enää paljoa aikaa kanssani, ja isäni pystyi samaistumaan siihen, mutta jutustelimme aina ohimennen. Minusta tuntui, että ainoa joka minusta välittää on Orvokkisydän, rakas emoni, mutta hän ei ollut täällä nyt, harmillisesti. Asetuin makaamaan vuoteelleni, ja laskin pääni etutassujeni varaan. Huokaisin raskaasti. Kaikkea vain tapahtuu pääni menoksi, mutta tämä oli kauheinta mitä olin kokenut tähän mennessä. Haukottelin, olin väsynyt, ja surullinen. Ehkä minun pitäisi ottaa tirsat, ja sitten käydä katsomassa Nuppujuovaa. Hymyilin varovasti, ja nukahdin levottomaan uneen.
Avasin silmäni ja nousin istumaan, en nukkunut kovinkaan kauan, mutta väsymys oli poissa. Mielessäni oli yksi asia, käy katsomassa Nuppujuovaa. Nousin päättäväisesti seisomaan ja kävelin ulos oppilaiden pesästä. Lähestyin varmoin askelin parantajan pesää. Kurkistin sisälle, ja Hehkuaskel tuli minua vastaan. ”Voinko tulla katsomaan Nuppujuovaa?” kysyin. Hehkuaskel nyökkäsi. Tulin sisälle. ”Hei Nuppujuova”, sanoin hymyillen, naaras käänsi katseensa minuun ja näytti piristyvän.

// Nuppu?

Kirjoittaja: Ruska

Käännyimme Loiskevarjon kanssa kohti tiheikköä. Toivoin hiukan, että kolli käyttäytyisi hieman kypsemmin.
”No nyt ainakin toivoisin, että kissat osaisivat lentää!” kolli voihkaisi. Vilkaisin nuorta kollia sivusilmälläni, olin hyvin kummastunut. Ennen kuin ehdin vastata, kuulin ulvaisun, punaruskea iso hahmo syöksyi piikkiherne puskasta, tiesin jo heti mikä se oli, se oli kettu. Loiskevarjo ampaisi nopeasti eteeni, ikään kuin suojakseni, kuvitteliko hän etten osaa puolustaa itseäni!? Kettu murisi uhkaavasti, ja tämän viekkaista ja julmista silmistä paistoi ylimielisyys, ja pilkallisuus meitä kohtaan. ”Kyllä minäkin osaan taistella vaikka olen naaras!” karjaisin Loiskevarjolle ja sähisin ketulle. ”Taistele! Tämä ei ole leikkiä vaan vakavaa!” huusin ja sähisin uhkaavasti. Minulla ei ollut aikaa keskittyä miten Loiskevarjo taisteli, minun piti keskittyä omaan suoritukseeni, ja vakavasti. Karjaisin raivokkaasti, ja syöksyin kohti punaruskeaa, julmaa olentoa. Paljastin terävät hampaani, ja kynteni, ja tartuin tämän oikeaan etujalkaan. Puraisin kovaa, niin että hampaani upposivat tämän lihaan, ja raastoin kynsillä, että ketulle jäisi varmasti ruhjeita pitkäksi aikaa. Kettu ulvaisi kivusta, ja heilautti villisti etujalkojaan. Menetin otteeni, ja lensin puuta päin. Parkaisin kivusta, joka poltti selkääni, mutta olin hyvilläni nähdessäni ketun verta vuotavan jalan. Kettu lähestyi hampaat uhkaavasti esillä, sähisin ketulle, mutta se ei hätkähtänyt. Onnekseni Loiskevarjo hyppäsi ketun selkään, ja upotti kyntensä ketun selkään. Kettu parkaisi ja keskittyi nyt Loiskevarjoon, eikä minuun. Nousin sihahtaen ylös, ja hyppäsin kohti tämän päätä. Tartuin kynsilläni tämän niskasta, ja verta tirskahti tassuilleni. Raavin mitä kynsistäni pystyin, mutta kettukin osasi olla ovela. Se tarttui terävillä hampaillaan häntääni, ja kirkaisin, kynsieni ote lipesi ja kettu roikotti minua hännästäni. Se heitti minut ilmaan, ja nappasi hampaillaan kiinni, se puri selkääni ja ravisti minua. ”Loiskevarjo!” kirkaisin apua, ja yritin sinnitellä kivussa, ja olla ajattelematta kyljilläni valuvasta verestä.

// Loiske?

Kirjoittaja: Ruska

”Ei hän pärjää kyllä. Sammakko on oikein kelpo kissa enkä näe syytä olla huolissaan Valosta”, emo vaakuutteli vienosti hymyillen, ja hänen silmistään valui kyyneliä. Painauduin tiukemmin vasten emon kylkeä. ”Älä itke emo, Valo pärjää, olet ihana emo, ja Sammakko ei ole niin kauhea kuin luulin”, sanoin hiljaa ja hymyilin vienoa hymyä varovasti. Emo nuolaisi päälakeani hellästi ja otti mukavamman asennon. Emon ja Kirkaspennun lämpö tuntui kyljissä ihanalta, minulla on perhe, joka rakastaa minua, en tarvitse mitään muuta, kuin rakkautta. Ajattelin hymyillen varovasti, ja nukahdin.
Istuin pesän ulkopuolella ja katselin maassa mönkivää ötökkää silmät suurina. Punatähti oli aiemmin kertonut että tänään on kokoontuminen, ja emo oli päässyt sinne. En tiennyt mikä on kokoontuminen, saati siitä mitä siellä tehdään. Olin ajatuksissani, ja samaan aikaan mielenkiintoinen ötökkä mönki pois. Olin surullinen, kukaan ei ollut seurassani. Eikö kukaan välitä minusta? Niiskaisin hiukan surullisesti. Kirkaspentu hyppi yllättäen iloisesti luokseni. Katsoin tätä varovasti, ja kallistin päätäni kysyvästi. ”Mennään leikkimään noiden kanssa!” Kirkaspentu hihkui ja osoitti Höyhenhallan pentuetta. Katsoin heitä varovasti, ja pudistin päätäni. En tiennyt edes heidän nimiään, ja olen mieluummin sisällä ja mietin elämääni. ”En halua, haluan kuunnella mieluummin klaaninvanhimpien satuja”, sanoin ja kävelin varovasti kohti pentutarhan sisäänkäyntiä. Kirkaspentu pudisti päätään ja esti minua pääsemästä sisälle. ”Me mennään leikkimään!” hän sanoi päättäväisesti, ja työnsi minua sinne päin, jossa Höyhenhallan pennut olivat. En pannut vastaan, en kuitenkaan pystyisi vastustamaan siskoani. Olimme pian heidän luona, ja katsoin heitä ujosti, ja seisoin vastahakoisesti. ”Hei”, sanoin hiljaa ja käänsin katseeni maahan.

// Höpö pennut?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama yllättynyt, miten hyvin Varissulan suoritus oli mennyt pienen opastamisen jälkeen. Ei se tietenkään täydellinen ollut – tai yhtä hyvä kuin Aaltosalaman – mutta paljon parempi verrattuna kollin aikaisempaan yritykseen.
”Ei huono”, hän myönsi soturille ja katseli tätä siristäen mietteliäästi silmiään. ”Ehkä sinusta on ainesta johonkin.”
Varissulka näytti tyytyväiseltä itseensä. ”Tarvitsenkohan enää harjoitustakaan, kun olen tällainen luonnonlahjakkuus?” tämä myhäili ääneen.
Aaltosalama pyöritteli silmiään ja huiskaisin tätä kuonolle hännällään. ”Et sinä kaikkea yhdessä päivässä opi, hiirenaivo. Sitä paitsi, jos et jatka harjoittelua, unohdat varmasti pian juuri kanssasi jakamani viisaudet ja kaikki tämä on turhaa”, hän tuhahti.
”Jos arvon mestari kerran niin tuumii”, Varissulka hymähti, ja tummanharmaan soturin naamalla oli varsin raivostuttava, näsäviisas virnistys, joka sai Aaltosalaman hermot kireäksi.
”Harjoittelemme tätä vielä jonkin aikaa, kunnes meidän pitää palata leiriin”, naaras maukui ja potkaisi kävyn taas kauemmaksi Varissulasta. ”Enhän suinkaan halua oppilaani myöhästyvän täydenkuun kokoontumisesta tänä iltana. Onhan se niin jännittävä tapahtuma tuollaiselle pienelle, maailmaa ihmettelevälle kissanpojalle.” Hän väläytti kollille kopean hymyn ja käski tätä sitten jatkamaan harjoitusta, kunnes he lopulta palasivat leiriin ja Varissulka pääsi valmistautumaan illan suureen kohokohtaan rauhassa.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Lumikkoviiksen rohkaisevat sanat saivat minut paremmalle tuulelle. Naurahdin ja pudistelin päätäni huvittuneena.
”Kiitoksia vain, jos kerran oikeasti olet sitä mieltä”, kehräsin naaraan kommentille, ja ennen kuin ehdin maukua enempää, Kivikukkulan päältä kajahti ääni, joka merkitsi kokoontumisen alkamista. Katsahdin Lumikkoviikseen hammasta purren. ”Pahastutko, jos jään istumaan tähän kanssasi? Kokoontuminen on jo alkamassa, enkä viitsisi lähteä etsimään uutta istumapaikkaa.”
”Siitä vain”, Lumikkoviiksi hymyili ja teki tilaa littanalla kivellä, jonka päällä istui. Kävin istumaan hänen viereensä ja suuntasin katseeni ylös kukkulalle, jossa Mesitähti ja Punatähti seisoivat vieretysten. Kaksikosta Punatähti avasi kokoontumisen puheenvuorollaan:
”Kuu on taas täysi, jonka vuoksi olemme jälleen kokoontuneet Kivikukkulalle. Olemme päässeet klaaneissa jyllänneestä sairaudesta ja sen aiheuttamista kuolemista hyvin yli, Kuolonklaaniin on syntynyt uusia pentuja, jotka ovat klaanimme tulevaisuus. Klaanissa on myös kaksi uutta soturia: Roihumarja ja Loiskevarjo. Reviirillämme vaelteli jonkin aikaa sitten kettu, jonka hoitelimme hengiltä ongelmitta. Kaikin puolin Kuolonklaanissa menee erittäin hyvin, olemme aloittaneet ajoissa valmistautumisen tulevaan lehtikatoon.”
Tämän jälkeen seurasi Eloklaanin päällikön puheenvuoro, jonka kuuntelin puolella korvalla. Sotureita oli nimitetty, sotureita oli kuollut, sotureita oli lähtenyt… Sitä samaa vanhaa. Puheet sisälsivät hyvin niukasti sisältöä, ja se hieman turhautti minua. Mitä järkeä oli järjestää tällainen tapahtuma kerran kuussa, jossa kaikki pönöttivät eri puolilla kivistä kukkulaa kuunnellen kahden ”merkkikissan” löpisevän jonninjoutavuuksia? Jos minä olisin saanut päättää, kokoontuminen olisi järjestetty aivan eri tavalla.
Puheenvuorojen päätyttyä kissoilla oli vielä hetki aikaa seurustella keskenään. Istuin yhä Lumikkoviiksen vieressä, eikä minua oikeastaan huvittanut lähteä etsimään itselleni uutta seuraa, sillä saattaisin törmätä Mäyräkynteen. Hän oli kiva kissa, mutta juuri nyt en kaivannut häntä hönkimään niskaani.
”Mitä mieltä olet näistä kokoontumisista?” kysyin Lumikkoviikseltä ja käänsin katseeni naaraan sinisiin silmiin. ”Ovatko ne sinustakin vähän… noh, turhia? Loppujen lopuksi meitä on kielletty keskustelemasta liikaa toisen klaanin kissojen kanssa ja päällikötkin paljastavat klaanien tapahtumista vain murto-osan. Minusta se on vähän mälsää.”

//Lumikko?

Kirjoittaja: Aura

Kaamostassu virnisti Toivetassulle, kun toinen tarttui hänen tassuunsa ja naukaisi voivansa antaa hänelle anteeksi. Kaamostassu oli juuri ehtinyt naukua pahoittelut puheistaan, mutta Toivetassu keskeytti hänet ja naukaisi Mäyräkynnen olevan katala kuin kettu. Toisen puheet saivat Kaamostassun toiveikkaaksi, kenties toinen olisikin helpompi vastus. Mäyräkynsi saisi katua, että hän oli koskaan liittynyt Kuolonklaaniin. Siitä kollikissa pitäisi ehdottomasti huolen.
”No, sovitaan sitten niin! Tästä päivästä lähtien olen parempi Kaamostassu”, tummaturkkinen kissa myöntyi hampaita nitkutellen.
”Ja vaikka oletkin spesiaali kissa, niin et ole ainoa. Olen pyytänyt myös sisaruksiltani, siis Pyräkkätassulta etenkin anteeksi”, oppilas kertoi Toivetassulle ja väläytti sitten toiselle pirteän hymynsä.
”Mutta.. Siitä isästäsi. Minusta hän kohtelee sinua todella epäreilusti! En kerro sinulle mitä sinun pitäisi tehdä, mutta sinuna minä en antaisi hänen kohdella sinua noin. Jos sinä haluat, voisin auttaa sinua tässä. Sovinnoneleenä, tietenkin”, kuolonklaanilainen kissa tarjoutui ja heitti häntänsä kehonsa suojaksi. Kaamostassun harmaansiniset silmät tarkkailivat Toivetassua uteliaina ja toiveikkaina.
”Tarkoitan, että en halua, että ystäviäni – tai tulevia sellaisia -, kohdellaan huonosti! Hän on myös veljeni mestari ja pelkään, että Pyräkkätassu saa myös huonoa kohtelua osakseen. Hän on niin pieni, että Mäyräkynnen olisi helppo kiusata häntä”, Kaamostassu mourui nuoremmalle kollioppilaalle huolestuneen oloisena ja pyyhkäisi käpälällään kuonoaan. Kaamostassu huokaili hiljakseen ja piti Toivetassuun ystävällisen katsekontaktin. Sisällään hän tunsi ärsytystä ja ällötystä, mutta hän ei antanut sen näkyä lainkaan.

//Toive?

Kirjoittaja: Saaga

”Anteeksi, melkein törmäsin sinuun”, Pyräkkätassu pahoitteli törmättyään harmaavalkoiseen naaraaseen keskellä kokoontumista. ”Minulla oli kiire pötkiä pakoon Mäyräkynnen haukankatseelta. Hänen mielestään puhun muka liikaa, enkä siksi saisi keskustella eloklaanilaisten kanssa.” Lumikkoviiksi naurahti kehrähtäen samalla. “Hän on vähän sellainen. Tiedätkö mitä?” nuori kuningatar naukui innostavasti. “No?” Pyräkkätassu kysyi näreissään ja Lumikkoviikselle tuli paniikki. Mitä hänen oikein pitikään sanoa!? “Pian olet soturi ja sitten saat kuljeskella metsissä ja pääset eroon ärsyttävästä mestarista.” Pyräkkätassu naurahti piristyen hiukan. ”Tosin Mäyräkynnen tuntien hän varmaan seurailee minua vielä soturinakin, sillä olen tehnyt niin monta karkaamistemppua Eloklaanin puolelle rajaa”, hän naukahti kuitenkin häntä valahtaen. “Ei sinun hänestä tarvitse piitata! Soturina loistat jopa Eloklaanin puolelle omaa upeuttasi ja Mäyräkynsikin jää varjoon rinnallasi”, Lumikkoviiksi rohkaisi toista iloisilla sanoillaan. Mäyräkynsi todella oli yksi Lumikkoviiksen rajoja koettelevimmista kissoista – tämä oli samaan aikaan ärsyttävä että hyvä ystävä mutta häntä suojeleva kuningatar ei päästäisi pentujensa lähelle tai varsinkaan mestariksi! Punatähti oli aikeissa aloittaa kokoontuminen joten Pyräkkätassun pitäisi kiirehtiä kiittämään naarasta tai tämän usko kolliin laskisi merkittävästi.
//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Sirius

Untuvapentu, tule nyt sieltä!” ulvaisin. Katselin kuinka Untuvapentu juoksi takaisin. ”Emo, minulla on nälkä!” huudahdin. Höyhenhalla, emoni katsoi meitä rakastavasti. Minua harmitti että olin joutunut jättämään isäni ja veljeni. Siskoistani, Untuvapennusta ja Hahtuvapennusta ei oikeastaan ollut hirveästi minulle seuraa. Salamanteri oli ollut kiva veli. Minua myös harmitti se, että emme voineet jäädä isän luo. ”Miksi meidän pitää olla täällä?” kysyin. ”Ei Salamanterikaan tänne tullut.” ”Se on vähän eri asia.” emo vastasi hieman vältellen katsettani. ”Kerron sinulle, joskus isompana.” ”Ei kun minä haluan tietää nyt!” kiljaisin. Höyhenhalla laski häntänsä rauhoittavasti ympärilleni. ”Rauhoitu.” hän naukaisi pehmeästi. Henkäisin. Hahtuvapentu ja Untuvapentu leikkivät parantajakissoja pesän nurkassa. ”Leikkisit siskojesi kanssa.” Höyhenhalla sanoi. ”En halua.” totesin myrtyneenä. Potkaisin sammalia. Huomasin siitä tulleen sammalpallon. Viskasin sen Untuvapennulle. Untuvapentu koppasi sen sulavasti. ”Ollaan sammalpalloa!” hihkaisin. ”Älkää pennut pitäkö meteliä. Täällä ei sitä sovi pelata.” Mäntyviiksi tuli sanomaan. ”Ulkona?” kysyin toiveikkaasti. Kallistin päätäni söpösti. ”Ei ilman kuningatarta.” Höyhenhalla sanoi. ”Enköhän minä voi mennä ennen kuin täytyy mennä taas vaihtamaan sammalia.” Mäntyviiksi totesi hieman kiusaantunut ilme kasvoillaan. Minua kummastutti. Miksi Mäntyviiksen täytyisi vaihtaa kaikkien sammalet? Olin kuullut jotain ”lainrikkojasta; joten olikohan se Mäntyviiksi? ”Kiitos.” Höyhenhalla naukaisi. Mäntyviiksi harppoi ulos. Katselin naaraan mustaa turkkia ja heiluvaa häntää. Hän vaikutti oikeastaan…ihan söpöltä, vaikkakin hurjan vanhalta. Pyörittelin silmiäni pari kertaa. En todellakaan ollut ihastunut häneen! Mieluummin vaikka mäyrään! Mäntyviiksi oli pysähtynyt pentutarhan aukolle. ”Tuletko?” hän kysyi. ”Joo.” sanoin ja juoksin aukiolle. Vanha naaras tuijotti peräämme. ”Hei mitä te teette?” kysyin nähdessäni Hahtuvapennun. ”Etsittiin sinua. Hei Untuvapentu, Katajapentu on täällä!” Hahtuvapentu vastasi. Hetken päästä Untuvapentukin ilmestyi näkyviin. ”Mitä tehdään?” hän kysyi puuskuttaen. ”Leikitään piilosta!” päätin. Untuvapennun silmissä näkyi epäröivyys. ”Ei ehkä.” hän naukui. ”Suostu nyt.” Hahtuvapentukin yritti. ”Okei.” Untuvapentu sanoi ja hypähti ilmaan. Vilkuilin hetken aikaa ympärilleni. ”Kuka on etsijä?” Hahtuvapentu kysyi. Hätkähdin hieman. ”Minä voin olla.” Mäntyviiksi vastasi.
”pennut, Höpö tai Mänty?”

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Teki kipeää kuulla totuus liskojen horrostamisesta. Joutuisin siis todella kestämään lehtikadon kylmyyttä ja pimeyttä näkemättä vilaustakaan suomuisista ystävistäni. Niin epäreilua!
”Mutta vaikket tulekaan näkemään liskoja lehtikatona, muissa eläimissä tapahtuu paljon kiinnostavia muutoksia”, Pimentovarjo maukui lohduttavasti. Katsahdin häneen korvat lannistuneesti luimussa. Naaras selvensi, mitä oli tarkoittanut puhuessaan muissa eläimissä tapahtuvista muutoksista: ”Joidenkin eläinten turkki vaihtaa väriä. Kärpän ja jäniksen turkki muuttuu valkoiseksi, jolloin niitä ei erota lumen seasta. Oravan turkki muuttuu harmaaksi. Ja kuten liskot, myös monet muut eläimet katoavat. Hiiriä ja päästäisiä ei esimerkiksi näe yhtä usein.”
Vaikka hiiret, oravat ja sen sellaiset eivät olleet yhtä kiinnostavia kuin liskot, arvostin silti suuresti emoni elettä yrittää piristää minua. Kenties voisin yrittää suunnata tänä lehtikatona huomioni myös muihin metsän eläimiin ja yrittää oppia niistä enemmän odotellessani liskojen paluuta.
”Kiitos paljon, emo”, naukaisin kiitollisena ja puskin päälläni naaraan lapaa. ”Ehkä minä yritän seurata muitakin eläimiä jatkossa.”
Pimentovarjo väläytti minulle lempeän hymyn. ”Se on hyvä kuulla.”
Jutustelimme emon kanssa vielä niitä näitä, ennen kuin minun piti mennä nukkumaan. Nau’uin naaraalle hyvät yöt ja suuntasin oppilaiden pesälle, jossa muut oppilaat jo tuhisivat sikiunessa.

Täysikuu loisti kirkkaana öisellä taivaalla. Olimme saapuneet hetki sitten Kivikukkulalle, jonne myös eloklaanilaisten odotettiin saapuvan pian.
”Muista, kun eloklaanilaiset tulevat, ole kohtelias mutta älä mene jutustelemaan heidän kanssaan”, Mäyräkynsi ohjeisti minua, kun kauempana horisontissa näkyi lähestyviä tummia hahmoja. Istuin mestarini vierellä ja yritin kuikuilla kiven päältä tulijoihin päin.
”Miksi?” kysyin irrottamatta katsettani saapuvista kissoista.
”Koska sinut tietäen vuodatat heille kaikki salaisuutemme”, soturi murahti ja näpäytti minua kevyesti korvanlehdelle tassullaan. Huokaisin ja pyörittelin silmiäni – en minä niin paha lörppösuu ollut. Sitä paitsi, eihän meillä edes mitään salaisuuksia ollut. Vai oliko ne jätetty kertomatta minulle? Kerrassaan epäreilua, jos asian laita oli niin!
Seurasin kiveltä mestarini vierestä, miten eloklaanilaisia puikkelehti kuolonklaanilaisten sekaan. Kun Mäyräkynnen silmä vältti, lähdin omille teilleni – niinhän kaikki muutkin oppilaat tekivät. Ei minua tarvinnut holhota niin kuin jotakin pikkupentua.
Pujottelin liikkuvien kissojen välissä, ja yhtäkkiä eteeni ilmestyi harmaa turkki. Tein äkkipysähdyksen ja tajusin kissan olevan Lumikkoviiksi, yksi klaanimme sotureista, tosin tällä hetkellä hän oli kuningattarena pentutarhalla.
”Anteeksi, melkein törmäsin sinuun”, pahoittelin naaraalle ja hymyilin vähän. ”Minulla oli kiire pötkiä pakoon Mäyräkynnen haukankatseelta. Hänen mielestään puhun muka liikaa, enkä siksi saisi keskustella eloklaanilaisten kanssa.”

//Lumikko?

Kirjoittaja: Sirius

Ulisin pidellen silmääni. Kani oli tunkenut käpälänsä syvälle. Pyörretassu kantoi minua selässään. En ymmärtänyt, miten hän jaksoi. No, olin kuitenkin nuori ja solakka, joten tuskin siitä ongelmaa tulisi. Silmääni sattui hillittömästi. Huomasin Turhamyrskyn katsovan minua ehkä.. hieman nolona? Sain juuri ja juuri nähtyä että leirin sisäänkäynti oli lähellä. Pyörretassu laski minut kevyesti parantajan pesän suulle. ”Hehkuaskel, täällä tarvitaan apua.” hän sanoi määrätietoisesti. Ihailin kollin rohkeutta. Hän oli loistava klaanitoveri..ehkäpä jopa kumppani? En jaksanut ajatella semmoista. Silmääni sattui hurjasti. Kuulin kuinka Turhamyrsky selitti Hehkuaskelelle jotain. Hehkuaskel kumartui yläpuolelleni. ”Menkää te hetkeksi pois.” Hehkuaskel komensi Pyörretassulle ja Turhamyrskylle. He katosivat pois, mutta Pyörretassu vilkaisi minuun surullisena. Silmäni oli umpeutunut kiinni. ”Mikä sinuun kävi?” Hehkuaskel kysyi. ”K-kani survaisi minua silmään..ai!” älähdin pidellen silmääni. Hehkuaskel henkäisi. ”Katsotaanpa. Ei näytä pahalta, silmä saadaan kuntoon. Joudut olemaan kuitenkin täällä..ehkä muutaman viikon?” Hehkuaskel totesi. Ilon värähdys kulki ruumiini läpi. En joutuisikaan puolisokeaksi! Kuitenkin minua järkytti se, että Hehkuaskel puhui synkkään sävyyn. ”Onko se paha juttu?” kysyin. ”Silmääsi saattaa jäädä arpia.” Hehkuaskel vastasi. Nyökkäsin pelokkaana. Mitä jos minua alettaisiin haukkumaan? Olin kuitenkin oppinut jo, että niiden muka ”mahtavien” kissojen haukut eivät olleet yhtään tärkeämpiä kuin hiirenpapanat. Sydäntäni kuitenkin raastoi se, että en saisi tavata Pyörretassua moneen päivään. Entä jos hän tulisi vierailemaan tänne? Kyyneleet nousivat silmiini. Varjokarva olisi ollut heti salamana paikalla ja huolehtimassa minusta. Näin mielessäni kollin ystävällisen lämpimät silmät. Mutta, ei niitä ollut enää. Varjokarva oli kuollut. Minulla ei ollut enää mitään. Varjokarva oli ollut minulle kuin varaisä mutta ei enää. Minulla ei ollut enää ketään läheistä. Hehkuaskel laittoi kehäkukan mehua silmääni. Yhtäkkiä se alkoi kirvellä. ”Ai!” älähdin. ”Älä huoli, ei se satu paljoa.” Hehkuaskel naukaisi. ”Annan sinulle unikonsiemeniä nukkumiseen. Silloin minulla on parempi mahdollisuus.” Huokaisin. Hehkuaskel antoi minulle muutaman siemenen. Söin ne ja tunsin kuinka minua alkoi väsyttää. Nukahdin uneen. Kun heräsin, räpyttelin silmiäni parantajan pesän valossa.
”Pyörre?”

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo: 11kp –

Huomenkyyhky: 8kp –

Mäyräkynsi: 12kp –

Aaltosalama: 6kp –

Kaamostassu: 10kp –

Nuppujuova: 26kp! –

Mäntyviiksi: 39kp! –

Toivetassu: 3kp –

Tuimakatse: 16kp –

Pyräkkätassu: 4kp – Soturin pisteet kasassa, eli sinut ja pentuetoverisi voidaan nimittää sotureiksi kun haluatte.

Orvokkisydän: 8kp –

Tuhkajuova: 16kp –

Untuvapentu: 11kp –

Loiskevarjo: 14kp –

Taivaspentu: 3kp –

Pyörretassu: 11kp –

Lumikkoviiksi: 4kp –

Varissulka: 4kp –

Kirjoittaja: Auroora

Korviani poltteli nolostuksesta, kun Aaltosalama arvioi vaanimisasentoani. Oliko se todella niin kehno? Soturinaaras tuntui löytävän korjaamista asioista, joita en ollut edes tullut ajatelleeksi. En ollut kuvitellut, että minun häntäni sijainnilla olisi yhtään mitään väliä saalistaessa.
”Minun itsetuntoni on oikein korkealla, kiitos vain”, puuskahdin vastaukseksi naaraan ohjeistukselle. Noudatin kuitenkin hänen korjauksiaan sen enempää mukisematta. Siirsin käpäläni lähemmäs ja häntäni alas ja katsoin sitten Aaltosalamaa kysyvästi. Punaruskea soturi pudisti hiukan päätään.
”Älä siirrä jalkojasi sentään liian lähelle, tasapainosi heikkenee noin. Ja jos häntäsi laahaa maata, se voi aiheuttaa ääntä, mikä säikäyttää riistan pois.”
Tuhahdin turhautuneena.
”Missä ihmeessä niiden on sitten oltava?” kysyin katsoen Aaltosalamaa kyräillen. Soturi kohautti lapojaan.
”Sopivassa kohtaa”, hän vastasi yksinkertaisesti. Pyöräytin silmiäni; kaipa hän oli oikeassa. Siirsin jalkojani aavistuksen kauemmas, jolloin asentoni tuntui varmemmalta. Kohotin häntääni niin, ettei se kahisuttanut maassa lojuvia lehtiä, mutta pidin sen kuitenkin visusti alhaalla. Sitten kohdistin katseeni edessäni olevaan käpyyn. Kuvittelin sen paikalle hiiren, ja minun oli oikein hillittävä häntääni, ettei se alkanut kiemurtelemaan ilmassa. Sitten ponnistin loikkaan ja laskeuduin etutassuillani kävyn päälle. Ainakin yritykseni oli tuntunut paremmalta kuin metsästyspartioissa yleensä: jaloissani oli tuntunut olevan enemmän voimaa. Käännyin voitonriemuisesti Aaltosalaman puoleen.
”No, mitäs sanot?” kysyin noustessani takaisin seisomaan vaanimisasennostani. ”Minulla meni aika hyvin, vai mitä?”

//Aalto?

Kirjoittaja: Auroora

Kasvoilleni tuli vakava ilme, kun Pyräkkätassu kysyi minulta liskoista. Tiesin tietenkin, että ne kiinnostivat poikaani kovasti – oikeastaan sekin oli vähättelyä. En ollut uskaltanut kertoa hänelle totuutta liskoista hänen ollessa pentu, sillä ajattelin, että hän pahoittaisi mielensä.
”Voi kultapieni”, huokaisin pudistellen päätäni. ”Se on totta. Liskot horrostavat talvella. Ne häipyvät nukkumaan säästyäkseen kylmältä ja heräävät vasta seuraavana hiirenkorvana. Et tule näkemään niitä ennen kuin lumet ovat sulaneet.”
Toivoin, että Pyräkkätassu löytäisi jotain muuta liskojen tilalle lehtikadon aikana. Hänen kiinnostuksensa niitä kohtaan oli suloista, vaikken sitä oikein ymmärtänytkään. Toisaalta hänestä tulisi varmasti pian soturi, eikä hänelle jäisi paljoa aikaa murehtia liskoista.
”Mutta vaikket tulekaan näkemään liskoja lehtikatona, muissa eläimissä tapahtuu paljon kiinnostavia muutoksia”, sanoin yrittäen lohduttaa häntä. ”Joidenkin eläinten turkki vaihtaa väriä. Kärpän ja jäniksen turkki muuttuu valkoiseksi, jolloin niitä ei erota lumen seasta. Oravan turkki muuttuu harmaaksi. Ja kuten liskot, myös monet muut eläimet katoavat. Hiiriä ja päästäisiä ei esimerkiksi näe yhtä usein.”

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Elandra

Astuin ulos sotureiden pesästä haukotuksen saattelemana. Olin nukkunut viime yön harvinaisen huonosti. Koko yön oli satanut kaatamalla, ja se oli saanut pesässä nukkuvat soturit levottomiksi. Sateen ropina rauhoitti minua, mutta nähtävästi ei muita kuolonklaanilaisia. Olin jatkuvasti herännyt siihen, kun soturit olivat liikehtineet levottomasti omilla vuoteillaan. Kun aamu oli viimein koittanut, lähdin pesästä ensimäisten joukossa.
Öinen sade oli lakannut, ja enää siitä muistuttivat vain sateen tuoksu, märkä maa ja ympäri leiriä olevat vesilätäköt. Väistelin lätäköitä ja suuntasin kohti tuoresaaliskasaa. Olin jättänyt eilisiltana illallisen väliin, sillä tuoresaaliskasa oli ollut tyhjillään. Nähtävästi aamupalalle kävisi sama kohtalo, sillä tuoresaaliskasa ammotti edelleen tyhjyyttään. Piiskasin turhautuneesti ja nälissäni hännälläni ilmaa ja käänsin katseeni pesän uloskäynnille. Yövartiossa ollut Sähkötuho istui yhä piikkihernemuurin lähistöllä ja katseli minun suuntaani.
Päätin lähteä saalistamaan, joten suuntasin kohti poikaani. Raidallisen kollin turkki näytti märältä, eikä tämä nähtävästi ollut päässyt suojaan vesisateelta. Kolli kohtasi ilmeettömänä kylmän katseeni ja tervehti minua:
”Huomenta. Oletko menossa saalistamaan?” Tiesin, etten ollut tilivelvollinen yövartiossa istuvalle soturille, mutta en halunnut haastaa riitaa, joten asiallisesti vastaaminen oli tässä tilanteessa kaikista helpointa.
”Olen, tuoresaalista ei ole, ja klaani tarvitsee riistaa”, selitin vakavalla äänellä. Sähkötuho nyökäytti pienesti päätään, ja tämän sinivihreiden silmien katse siirtyi hitaasti pois minusta, kun sotureiden pesältä kuului askeleita. Myös minä käänsin katseeni sotureiden pesän edustalle ilmestyneeseen Lehtituuleen.
”Sinunkin on varmaan ihan hyvä tietää, että me olemme nykyään kumppaneita Lehtituulen kanssa. En tiedä, kertoiko isä sen jo sinulle”, harmaa kolli naukaisi ja kohtasi taas katseeni. Olin tyytyväinen, eikä se varmastikaaan jäänyt Sähkötuholta huomaamatta, kun kasvoilleni piirtyi tyytyväinen ilme.
”Hyvä. Kunnollinen soturi tarvitsee kunnollisen kumppanin”, lausahdin kuin hyväksyen kollin valinnan. Sähkötuho oli ensimmäisestä pentueestani ainoa, jolla oli vielä mahdollisuuksia toimia Kuolonklaanin kunnioitettuna ja arvokkaana soturina. Sulkavirta menetti viimeisenkin mahdollisuutensa häipymällä ja Sinilinnulla niitä mahdollisuuksia ei koskaan ollutkaan. Sähkötuhon erinomainen valinta sai minut tuntemaan pitkästä aikaa edes pientä ylpeyttä häntä kohtaan.
”Minun täytyy nyt mennä”, lausahdin rikkoen yllemme laskeutuneen hiljaisuuden ja lähdin pois hyvästelemättä poikaani. Keskustelu oli selvästi päättynyt, joten sitä oli turha yrittää pitkittää turhanpäiväisillä jaaritteluilla.
Kun pääsin ulos piikkihernetunnelista, suuntasin kohti Hehkulampea. Sen läheisyydessä oli viime päivinä pyörinyt paljon saaliiksi kelpaavia eläimiä, joten toivoin niin olevan tänäänkin.

Kirjoittaja: Sirius

Katsoin naarasta hieman epävarman näköisenä. Olisi kivaa saalistaa kuitenkin jonkun toisen kanssa. ”Mikäs siinä.” vastasin. Orvokkisydän nyökkäsi ilahtuneena. Lähdin kulkemaan naaraan rinnalla. ”Haistatko mitään?” Orvokkisydän kysyi. ”En tiedä.” vastasin. Halusin kuumeisesti löytää riistaa. Pian äkkäsin oravan. Sen ruskea turkki vilkkui puiden välissä. Huomasin Orvokkisydämenkin huomanneen sen. Hän lähti hiipimään sitä kohti varma ilme kasvoillaan. Hiivin pensaiden välissä. Yhtäkkiä kuulin pienen ulvaisun. Hyppyni jäi kesken ja romahdin maahan. Sillä aikaa Orvokkisydän oli napannut saaliin taidokkaasti. ”Sattuiko?” hän kysyi. ”Eipä pahemmin.” vastasin, vaikka minusta oli lähtenyt ilmat pihalle. Orvokkisydän kierteli hetken aikaa ympärilläni. ”Mennäänkö tuonne?” hän kysyi osoittaen hännällään kohti pientä aukiota. ”Joku muistaakseni kertoi että täällä on hiiren pesä.” Nyökkäsin. Käpäläni tuntuivat vieläkin huterilta putoamisen jälkeen. Kävelin Orvokkisydämen perässä yhä hieman hoiperrellen. Yritin näyttää varmalta ja rohkealta, vaikka, no en sitä todellakaan ollutkaan. Orvokkisydän kapusi puuhun. Seisoskelin levottomana. ”Tuolla!” hän kuiskasi. Huomasin sen itsekin: ainakin kymmenen hiirtä vikisi yhdessä muutaman hännänmitan päässä. Vielä hetki, että ne huomaisivat meidät! Hiivin lähemmäs. Orvokkisydän tuli alas puusta ja laskeutui kevyesti viereeni. Itse olin niin isokokoinen ja roteva, että se ei minulta luonnistuisi sulavasti. Yksi hiiristä kohottautui ylöspäin. Sen nenä värisi sen vuoksi, että se oli vaistonnut jotain. Loin Orvokkisydämeen pettyneen katseen. ”Ei luovuteta. Jos yksi huomaa, meillä on vielä yhdeksän jäljellä!” Orvokkisydän sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. Nyökkäsin. Totta, piti olla sinnikäs. Syöksyin niiden kimppuun heti kun Orvokkisydän oli antanut hännällään merkin. Ne lähtivät pakoon, kukin omaan suuntaansa. Syöksyin yhden kimppuun ja sain sen tapettua. Orvokkisydän löi kahta ja sai ne tyrmättyä. Nappasin vielä kaksi. Muut pakenivat juurien alle. ”En jaksa mennä enää tuonne alle.” sanoin. Orvokkisydän myönteli olevansa samaa mieltä. Juuret olivat tiheitä. Meillä oli isot saalistukot mukanamme. Orvokkisydämellä orava, ja kaksi hiirtä, ja minulla kolme hiirtä. ”Ehkä meidän kannattaa vielä mennä vähän tuonne päin.” sanoin. Hautasimme saaliit ja lähdimme kohti tiheikköä. Tiheikölle oli vielä hieman matkaa. Joskus kuvittelin, että miltäköhän tuntuisi, jos osaisi lentää. ”Varmaan helpottaisi asioita.” naurahdin itsekseni. Orvokkisydän vilahti ohitseni. Päätin mennä kovempaa, enkä ajatella tälläisiä pentujen kuvitelmia. Tuuli tuiversi kovaa. Toivoin, että ei alkaisi satamaan. Usein harvat saaliit liikkuivat sateella. Sain Orvokkisydämen kiinni viimeisessä mutkassa ennen tiheikköä. Käännyimme siitä ja tiheikkö oli edessä. ”No nyt ainakin toivoisin, että kissat osaisivat lentää!” voihkaisin. Orvokkisydän vilkaisi minua kummastuneena. En halunnut klaanitoverini luulevan, että olisin pelkuri. Minulla oli aina taipumus siihen, että halusin itse tietää kaiken muista ennen kuin he tietäisivät kaiken minusta. Yhtäkkiä kuului ulvaisu ja punaruskea hahmo ilmestyi piikkiherneistä. Ampaisin välittömästi Orvokkisydämen eteen. Kettu vilkaisi uusia vastustajiaan pilkallisesti.
”Orvokki?”

Kirjoittaja: Sirius

Olin joutunut siivoamaan sammalet kuun ajan. Kun olin saanut vihdoin ensimmäisen siivousurakan hoidettua, tuli minulle yllätys. Höyhentassu, nykyisin Höyhenhalla oli palannut! Höyhenhalla näytti paljon vanhemmalta kuin oppilaana. Kuitenkin, ei Höyhenhalla yksin ollut. Hän oli siirtynyt pentutarhaan, sillä hänelläkin oli pentuja! Monet yrittivät arvailla, kuka pentujen isä olisi. Mielestäni se olisi joku erakko, koska hänhän itse oli ollut erakkona. Yhdellä pennulla oli hiekanvärinen turkki. Höyhenhalla oli joskus kertonut, että hän muistutti erästä kissaa. Toiset naaraspennut, Hahtuvapentu ja Untuvapentu olivat samannäköisiä. Kollipentu oli Katajapentu. Olin kuullut myös huhuja, että kuulemma heillä oli neljäskin pentu. Kuitenkin arvelin että se oli valetta. Tai sitten pentu olisi erakko? Samantekevää, itselläni ei ollut pentuja. Kuuluiko minulla edes olla? Minunhan piti rakastaa jokaista pentua. Olisiko epäreilua, että minulla olisi omat pennut? Heille varmaan olisi. Nyökkäsin ajatuksilleni. Nykyisin, kun kävelin aukiolla, niin minua mulkoiltiin vihaisesti, varmaankin rikkomukseni takia. Olin niin pahoillani siitä. Toivoin, että vihoittelu ei jatkuisi kovin pitkään. Kuningattarien pitäisi oppia taas luottamaan minuun. No, minullahan oli kohtalotoveri. Lumikkoviiksi nimittäin. Hänelläkin oli sama asia, sillä hänkin oli rikkonut lakia. Minua alkoi säälittää, kun kuulin hänen rangaistuksestaan. Hän ei saisi poistua pesästä. Minä sentään sain liikkua vapaasti! Lähdin paikaltani ja päätin mennä saalistamaan hyvitykseksi eilisestä. Vaikka en ollutkaan hyvä saalistaja, voisinhan edes yrittää! Lähdin ulos leiristä. ”Hei!” kuului huuto. Käännyin katsomaan. ”Minne olet menossa?” Tattihalla-niminen kissa kysyi. Hätkähdin. ”Saalistamaan vaan.” vastasin. Tattihalla nyökkäsi hyväksyvästi. ”Saanko tulla mukaan?” hän kysyi. Minua ihmetytti. Oliko Punatähti kenties lähettänyt vakoojan perääni? Pelkäsikö hän, että ylittäisin rajan uudelleen? Tattihallan katse näytti aidosti kysyvältä. ”Joo.” vastasin. ”Se olisi kivaa.” Tattihalla nyökkäsi. Lähdimme yhtä matkaa ulos. Tattihalla tassutteli vierelläni. Hän ei harhaillut ympäriinsä. Hän tuntui selvästi keskittyvän. ”Löytyykö riistaa?” hän kuiskasi hetken päästä. ”Odotas.” sanoin hiljaa. Haistelin voimakkaasti ilmaa. ”Joo.” nau’uin. Hiivin lähemmäs. Köyristin niskaani. Sitten pomppasin ilmaan hurjan rääkäisyn saattelemana. Saalis oli pulu. Pulu päästi korkean äänen. Se lehahti lentoon. ”Hiiren.. aivo.” mutisin. Vain muutama harmaa sulka leijaili maahan. Tattihalla vilkaisi minuun. Hänen katseessaan oli lämpöä, mutta myöskin kylmää ja tiukkaa katsetta. Hän vilkaisi minuun tyynesti, hyppäsi ilmaan ja sai napattua varpusen. Tattihalla heilautti häntäänsä. Nyökkäsin hieman kateellisena mutta iloisena hänen puolestaan. ”Hieno nappaus.” kehuin. Tattihalla kiitti minua hiljaa. Haistoin herkullisen vesimyyrän. Hiivin hitaasti nappaaamaan sitä. Hyppäsin ilmaan. Vesimyyrä kömpi esiin ja lähti juoksuun. Sain sen äkkiä kiinni. Pian se oli suussani. Lähdimme Tattihallan kanssa kohti leiriä saalit mukanamme. Halusin ilahduttaa klaania. Pelkäsin, että Tattihallaa kiusattaisiin, kun hän oli *petturin* kanssa. Minusta hän oli hyvä klaanitoveri ja kaiken lisäksi uskollinen, toisin kuin minä. Arvasin että joku saattaisi alkaa aukomaan päätään. Ja minun oli turha puuttua asiaan, sillä saisin kuulla olevani vanha kissa joka ei tiennyt mitään nykyklaaneista. Vaikka tottahan se oli: minä muistin jopa Pantteritähden. Hän oli ennen Punatähteä. Olin nähnyt, että Punatähti oli menettänyt hieman henkiä. Pian oli Henkäysvarjon vuoro olla päällikkö. Eli, Henkäystähden. Tulin leiriin sisään. Näin paikalla muutamia kissoja. Tattihalla laski kantamuksensa. Laskin myös omani. En tiennyt sainko hakea riistaa kun olin rikkonut lakia. Kun menin kysymään asiaa Henkäysvarjolta, hän vain nyökkäs kylmästi. Nappasin pienen hiiren. Se oli tuoresaaliskasan pienin saalis. En halunnut syödä paljon. Nappasin vesimyyräni ja lähdin viemään sitä Höyhenhallalle ja pennuille. Itse asiassa, me kaikki olimme jollain tavalla rikkoneet lakia. Minä olin ylittänyt Eloklaanin rajan, Lumikkoviiksi tehnyt erakon kanssa pentuja, ja Höyhenhallakin, kai oli rikkonut lakia. Ainoastaan pennut eivät tienneet tästä mitään. Muistin, kun olin Höyhenhallan pentujen kanssa ulkona. Katajapentu, kekseliäin pentu pentueesta, oli keksinyt vetää jotain hännästä soturien pesällä. Ansaan oli osunut Loiskevarjo. Pikimusta kolli näytti pelottavan pentuja. Hän oli myöskin hyvin roteva ja suuri. Ainoastaan Katajapentu piti hänestä. Vein vesimyyrän pesään. ”Ääh, emo, täällä on tylsää!” Katajapentu huudahti. ”No niinpä.” Hahtuvapentukin sanoi. ”Jep.” Untuvapentu komppasi. ”Pennut, tässä riistaa!” sanoin. Höyhenhalla vilkaisi minuun kiitollisena. Pennut kävivät heti riistan kimppuun. ”Katso, minä olen Kuolonklaanin vahvin soturi!” Katajapentu leveili siskoilleen. ”Vau!” Untuvapentu huudahti. Katsoin huvittuneesti pentujen puuhailua. Untuvapentu ja Katajapentu kiipesivät päälleni. Hahtuvapentu mutusti riistaa. ”Katajapentu, Untuvapentu, tulkaahan pois Mäntyviiksen päältä!” Höyhenhalla sanoi. Katsoin lempeästi pentuja.
”pentutarhalla olijat saa jatkaa?”

Kirjoittaja: Saaga

”Mikä hätänä kultaseni? Kerro vain minulle, ei sinun tarvitse itkeä”, Lumikkoviiksi kysyi hellästi katsellen pikkuista pentuaan, joka nyyhkytti sammaliin. Kirkaspentu ryömi sisarensa viereen kallistaen päätään uteliaan säälivästi. . ”Emo, miksi Taivaspentu itkee?” Kirkaspentu kysyi lempeällä äänellä ja katsahti emoaan silmät suurina ja säälivinä. Lumikkoviiksi katsahti oranssin kirjavaa pentuaan ja nyökkäsi kuonoaan häntä kohti. ”Kerro Taivaspentu”, kuningatar sanoi lempeästi pyyhkäisten Taivaspennun kyyneliä hännällään. ”Minulla on ikävä Valopentua, miksi sinun piti jättää hänet Sammakon luo?” Taivaspentu piipitti surkeana. “Valopentu on nykyään Valo. Ja kyllä te hänet vielä jonain päivänä näätte pikkuiseni”, Lumikkoviiksi sanoi herkistyen itsekin kyyneliin. “Emo, älä itke”, Kirkaspentu naukui ja kurkotti käpälänsä emonsa tassun ympäri. “En minä”, Lumikkoviiksi naukui yhtä hämillään ja suruissaan, kuin muu hänen tavoitettavissaan oleva perheensä. “Nyt olemme kolmin mutta se ei ole lainkaan niin ikävystyttävää kuin olla yksin pentuna pentutarhassa ja keskellä isoja kissoja”, Lumikkoviiksi totesi lohduttavasti. Taivaspentu oli lopettanut nyyhkimisen ja sen sijaan katsoi nyt emoaan. “Eihän Valopen- Valolle tapahdu mitään pahaa Sammakon kanssa?” hän kysyi varovasti. “Ei hän pärjää kyllä. Sammakko on oikein kelpo kissa enkä näe syytä olla huolissaan Valosta”, Lumikkoviiksi sanoi hymyillen vienosti kyyneltensä keskellä.
//Taivas?

Kirjoittaja: Ruska

Juttelin Turhamyrskyn kanssa tulevista taisteluharjoituksista, ja minua jännitti. En oikein pitänyt Turhamyrskystä, hän oli liian ylimielinen, mutta toivoin kovasti että hän olisi ylpeä minusta. Nuppujuova käveli ohitseni, ja hänen suupielillään oli pieni hymynkaarre, ihmettelin miksi, mutta yritin keskittyä Turhamyrskyn selostukseen tulevista harjoituksista. Tämä tuli vierelleni, ja katsoin tätä kysyvästi. Turhamyrsky heilautti häntäänsä kärsimättömässti. ”Moi, Pyörretassu”, Nuppujuova kuiskasi hymyillen. ”Hei”, tervehdin naarasta ja katsoin Turhamyrskyä ihmeissäni. Nuppujuova nakkasi nopeasti häntäänsä jollekkin, mutta en tiennyt kenelle. ”Onko sinulla harjoituksia? Haluatko tulla metsälle?” Nuppujuova kysyi varovasti, katsoin Turhamyrskyä epäluuloisesti. ”Minulla on taisteluharjoitukset”, kuiskasin nopeasti Nuppujuovalle ja nousin seisomaan. ”Mutta ehkä sen jälkeen”, sanoin sanottuani edellisen lauseen. ”Nähdään”, Nuppujuova naukaisi hyvästiksi. Katsoin Nuppujuovaa hyvin ihmeissäni ja lähdin seuraamaan Turhamyrskyä ulos leiristä. Nuppujuova oli viime aikoina alkanut käyttäytyä kummallisesti, enkä tiennyt miksi, ehkä saan sen selville joskus. Turhamyrsky jolkotteli reippaalla tahdilla edelläni, ja heilautteli häntäänsä puolelta toiselle, jopa hiukan ärsyyntyneeseen malliin. ”Nopeammin nyt, ei meillä ole koko päivää aikaa lorvia, se sinun ystäväsi viivästytti meitä liikaa”, Turhamyrsky murahti. Pistin vauhtia kävelyyni. ”Anteeksi, niin ei käy toiste!” sanoin kohteliaasti ylimieliselle mestarilleni. Joskus toivon, ettei Lumikkoviiksi olisi saanut pentuja. Hän oli paljon parempi mestari kuin Turhamyrsky. Turhamyrsky pysähtyi pienelle metsäaukiolle, ja katsoi minua silmiin. ”Tässä on mainio paikka harjoitella”, kolli totesi hymähtäen. Nyökkäsin mestarilleni ja istahdin alas. ”Tänään opetan sinulle taistelu liikkeen, nimeltään takapotku, siinä liikkeessä yllätät takanasi olevan vastustajan potkaisemalla tätä takatassuillasi, siirtäen painosi etutassuillesi. Muista ottaa kuitenkin taistelussa huomioon vastastujasi koko ja etäisyys”, Turhamyrsky selitti. Olin vaikuttunut kollin taidoista, tämähän on hyvä mestari luonteesta huolimatta. ”Mikä on harjoitus kohde?” kysyin Turhamyrskyltä ja tähyilin ympärilleni. ”Ei mikään, sillä en suostu olemaan kohteesi vaikka olen mestarisi”, Turhamyrsky murahti hiukan ärsyyntyneesti. Nyökkäsin kollille, ja potkaisin toisella takajalallani ilmaa. ”Ota toinenkin jalka käyttöön ja laske painosi etutassujesi varaan”, Turhamyrsky neuvoi. Nyökkäsin keskittyneesti ja potkaisin molemmilla takatassuillani taakse, mutta kaaduin koska en siirtänyt painoani etutassuille. ”Hyvä yritys, kokeile vielä herran”, Turhamyrsky ohjeisti tietäväisenä. Nyökkäsin, ja potkaisin lujaa taaksepäin, painoni oli etutassuillani ja onnistuin. Katsoin Turhamyrskyä iloisesti hymyillen, en malttanut odottaa että pääsen kokeilemaan tuota oikeaan vastustajaan! ”Hienoa”, Turhamyrsky kehui. ”Voisimme harjoitella tappelemalla toisiamme vastaan, muista, kynnet sisällä, ja älä ota tätä liian tosissasi”, Turhamyrsky huomautti. Nyökkäsin ymmärtäväisesti. Painauduin matalaksi ja mittailin Turhamyrskyä katseellani, mutta jokin keskeytti meidät. Kuulin kanin korvia vihlovan rääkäisyn. Nousin valppaana takaisin seisomaan. ”Mennään katsomaan mitä siellä tapahtuu”, sanoin Turhamyrskylle nopeasti, ja kävelin rivakkaa tahtia kohti paikkaa josta kuulin huudon. Turhamyrsky huokaisi ärtyneenä ja lähti seuraamaan minua, samalla kolli mutisi jotain itsekseen. Näin edessäni tutun kissan, Nuppujuovan. Tämän vierellä oli kuollut kani, ja tämä piti tassuaan silmänsä päällä ja voihki kivusta. Juoksin nopeasti tämän luo. ”Voi ei, mitä on käynyt! Tarvitsetko parantajaa?” sanoin huolestuneesti. ”Kani työnsi käpälänsä silmääni”, Nuppujuova sanoi ääni täynnä tuskaa ja voihkaisi. Hätäännyin ja katsoin Turhamyrskyä. ”Viedään hänet nopeasti Hehkuaskeleen luo!” sanoin päättäiväisenä. Turhamyrsky nyökkäsi. ”Nosta hänet selkääni”, sanoin mestarilleni. Hän näytti vaivaantuneelta, mutta nisti Nuppujuovan nopeasti selkääni. Onneksi Nuppujuova oli vielä nuori ja kevyt. Kävelin rivakasti eteenpäin kohti leiriä.

// Nuppu?

Kirjoittaja: Ruska

Katselin pentutarhan seinää, ja pidin pientä päätäni pienten tassujeni päällä. Murehdin vain yhtä asiaa, samalla kun emoni Lumikkoviiksi nukkui, ja Kirkaspentu leikki sammaleella. Murehdin Valopentua, emo oli jättänyt rakkaan veljeni Valopennun isäni Sammakon huomaan. Minulla oli Valopentua kova ikävä, ja olin hyvin huolissani hänestä. Pelkäsin, ettei Sammakko osaa hoitaa Valopentua, tai jos hän ei osaa ruokkia häntä. Tai jos Sammakko ei osaa huolehti Valopennun turvasta, jos mäyrä on jo syönyt hänet? Työnsin pääni sammaleisiin ja silmistäni vuosi muutama kyynel, miksi emo? Miksi? Emo heräsi, ja tönäisi minua kylkeen hellästi kuonollaan. Säpsähdin ja nyyhkäisin surullisesti. ”Mikä hätänä kultaseni? Kerro vain minulle, ei sinun tarvitse itkeä”, emo sanoi lohduttavasti ja veti minut lähemmäksi tassullaan. Kirkaspentu tuli viereeni uteliaasti ja kallisti päätään. ”Emo, miksi Taivaspentu itkee?” Kirkaspentu kysyi. Emo nyökkäsi minulle. ”Kerro Taivaspentu”, emo sanoi. Emo pyyhkäisi hellästi kyyneleeni hännällänsä. ”Minulla on ikävä Valopentua, miksi sinun piti jättää hänet Sammakon luo?” sanoin hiljaa ja silmistäni vuosi enemmän kyyneleitä.

// Lumikko?

Kirjoittaja: Sirius

Kävin nukkumaan, uutta päivää varten. Nukuin varmaan muutaman tunnin, kunnes heräsin. Tai, ehkä heräsin mielessäni. Ylläni oli pimeyttä. Iso pimeyden verho. Missään ei näkynyt ketään. Ilma oli jäätävän kylmä. Astuin ulos. Tajusin olevani painajaisessa. Tuntui, että olisin seurannut itseäni jostain. Tunnistin kiiluvat silmät ja pikimustan turkin, vaikka se ei erottunutkaan hirveän hyvin pimeässä. Huomasin itseni kävelevän ulos. Hetken päästä kuulin puhetta. Yhtäkkiä alkoi pauhua. Kissat lennehtelivät jokainen omaan suuntaansa. Yhtäkkiä tuntui siltä, että minut imettiin takaisin kissaan, joka oli painajaisessani. Katsoin avuttomana, kuinka muut kissat lensivät jokainen minnekin. Yritin kiskoa itseäni liikkeelle, mutta en onnistunut. Käpäliini tuli ammottavat haavat. Käpäläni olivat täynnä piikkihernettä. Yritin huutaa, mutta suusta ei tullut pihaustakaan. Yhtäkkiä piikkiherneet pettivät. Lensin aukion toiselle laidalle. Pimeys ympäröi jokaisen puoleni. En nähnyt mitään, mutta kuulin klaanitoverien huudot. ”Auta, Loiskevarjo!” kuului huutoja joka puolelta. Yritin päästä pois. Syöksyin eteenpäin. Pimeys vain jatkui ja jatkui. Juoksin järjettömän kauan kylmällä, verisellä maalla. Ryntäilin ympäriinsä sekopäisenä. Yritin murista, mutta suusta ei tullut mitään. Hyppäsin yhä ylemmäs. Yhtäkkiä tunsin, kuinka joku lähti vetämään minua. Yritin päästä alas, mutta voima oli hyvin vahva. Lensin avuttomana ylhäällä. Putosin alemmas. Yhtäkkiä käpäläni pettivät. Putosin maahan. Turkkini oli hyvin takussa. Jähmetyin paikalleni, ja huomasin verta. Katsoin kuinka verenpunaiset, läpeensä mustaturkkiset kollit tappoivat klaanitovereitani yksi kerrallaan. Yritin auttaa, mutta en pystynyt. Huusin vain avuttomana kauas, jonnekin.

Kirjoittaja: Sirius

Kävelin aukiolla iloisena. Olin ajatellut pitää Usvatassulla tänään vapaapäivän. Ehkä kolli tarvitsi aikaa ystäviensä kanssa? Huomasin Pyörretassun Turhamyrskyn kanssa. Kävelin Pyörretassun ohitse. En voinut välttää pientä hymynkaretta. Pyörretassu oli ollut ihastukseni oppilasajoistani lähtien. Hän oli ollut silloin vasta pentu. No, sitähän Pyörretassu ei tiennyt, että rakastin häntä. Kuitenkin Pyörretassun veli, Toivetassu ei vaikuttanut hirveän iloiselta siitä, että olin paljon hänen veljensä kanssa. Hymähdin äkäisesti. Mikään ei saisi minua olemaan erossa hänestä! Oli paljon klaanilaisia, joilla oli kumppani. Halusin itsekin olla yksi niistä. Saada pieniä, söpöjä pentuja. Mutta, Pyörretassu oli vasta nuori. ”Moi, Pyörretassu.” kuiskasin hymyillen. ”Hei.” Pyörretassu sanoi. Huomasin mustan turkin aukion laidalla. Toivetassu mulkoili minua pistävästi. Nakkasin hänelle häntääni. Toivetassu katosi takaisin oppilaiden pesään. ”Onko sinulla harjoituksia? Haluatko tulla metsälle?” kysyin varovasti. ”Minulla on taisteluharjoitukset.” Pyörretassu kuiskasi. ”Mutta ehkä sen jälkeen.” Nyökkäsin ilahtuneena. ”Nähdään.” naukaisin. Huomasin Pyörretassun silmissä syvästi ihmettelevän katseen. Eikö hän tykännytkään minusta? Entä jos kuvitteluni oli vain harhaa? Katsoin kuinka Pyörretassu katosi Turhamyrskyn perään. Sinne meni minun unelmieni kissani. Päätin lähteä itse metsälle. Hypähtelin ympäri aukiota. Pujahdin viileästä sisäänkäynnistä ulos. Alkoi olla jo kylmä. Ei vielä jäätävän kylmä, mutta ihan kohtuullisen kylmä. Lehtikadon aikana olisi niin kylmä. Lehdet loistivat keltaisina. Päätin mennä tutkimaan. Haistelin ilmaa. Ilmassa tuoksui pieni Eloklaanin tuoksu, sitten myskinhajua. Haistoin kanin. Se oli syvemmällä metsässä. Hiivin hitaasti lähemmäs. Askeleeni rapisivat kuivilla lehdillä. Huomasin kanin valkean turkin. Se nakersi jotain. Vilkaisin siihen ja kyyristyin. Ponnistin ilmaan. Kani päästi hurjan rääkäisyn. Se huitoi minua käpälällään. Yritin hallita sitä. Sivalsin sitä kuonoon. Yhtäkkiä tunsin kuinka käpälä survoitui silmääni. Silmääni sattui kauheasti. Jouduin pitämään sitä kiinni. Lopulta kani luovutti ja lyyhistyi maahan. Puraisin siltä raskaasti kurkun poikki. Silmääni sattui hurjasti. Hoipertelin kivusta. Kaikki sumisi korvissani. Jotenkin vain näin, että Pyörretassu oli saapunut paikalle.
”Pyörre?”