Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Myrskytassu aikoi opettaa minulle, miten käärme tapetaan. En ollut ajatuksesta aivan yhtä innoissani, sillä käärmeethän tavallaan olivat kuin liskoja ilman jalkoja ja tappavalla myrkyllä, enkä minä halunnut tappaa liskoja tai niiden sukulaisia. Toisaalta käärme tuskin epäröisi purra minua, joten olisi varmaankin ihan hyvä osata puolustautua niitä vastaan tarpeen tullen. Myrskytassu kehuskeli meille aina taistelutaidoillaan, ja sen vuoksi uskoin hänen osaavan opettaa minulle tarvittavat taidot.
“Sopii”, vastasin innoittuneena siskoni määrätietoisuudesta. Nousin itsekin seisomaan ja röyhistin rintaani näyttääkseni uskottavammalta. “Näytä minulle, miten minusta voi tulla yhtä vahva kuin sinä!”
Myrskytassu virnisti leveästi. “Niin sitä pitää!” hän naukui iloisesti ja läimäisi minua taas selkään. Tällä kertaa en pahastunut siitä, vaikka olinkin taas vähällä kaatua iskun voimasta.
“Oletko sinä joskus tappanut käärmeen?” kysyin siskoltani, kun tämä vei meitä aukeammalle paikalle. En olisi kyllä ihmetellyt, vaikka tämä olisi tappanut kaksikin käärmettä. Hän oli niin iso ja vahva, ettei edes mäyrä uskaltaisi käydä häntä vastaan!
Kahdesta pentuetoveristani Myrskytassu oli ehdottomasti suosikkini, sillä Kaamostassu aina vain kiusasi minua ja kaikkia muita. Häntä itsekeskeisempää veljeä sai hakea.

//Myrsky?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varissulan veikkaus ei ollut osunut kauaksi totuudesta: Aaltosalama oli lähtenyt kävelylle nimenomaan selvittääkseen sekavia ajatuksiaan. Sitä hän ei kuitenkaan halunnut paljastaa kollille, sillä he eivät sentään olleet niin läheisiä. Toki he olivat tulleet toisilleen – valitettavankin – tutuiksi jäädessään kuita sitten kahdestaan loukkuun kaksijalan virittämään ansaan kokonaiseksi päiväksi, mutta ei se heistä vielä varsinaisesti sydänystäviä tehnyt.
”Tarvitseeko iltakävelylle lähtemiseen aina jonkin syyn?” Aaltosalama vastasi kysymykseen kysymyksellä ja levitti kasvoilleen salaperäisen hymyn, jonka taakse yritti kätkeä sisällään vellovat tunteet. Varissulka oli viimeinen kissa, jolle hän kertoisi ongelmistaan.
Varissulka kohautti lapojaan. ”Ei kai. Et vain vaikuta minusta kissalta, joka haahuilisi metsässä ilman tarkoitusta.”
”On paljon asioita, joita sinä et minusta tiedä”, Aaltosalama napautti takaisin, vaikka hän uskoi sen olevan kollille aivan päivänselvä juttu. ”Ja mitä tulee siskoosi, Sulkavirtaan: hän teki oman päätöksensä ja käänsi selkänsä perheelleen ja klaanilleen. Minulla ei ole mitään syytä itkeä hänen peräänsä.”
Se ei kuitenkaan ollut koko totuus: vaikka hän oli yhä vihainen naaraalle tämän lähdöstä, hän kaipasi tätä kovasti. Sulkavirta oli ollut hänen paras ystävänsä ja melkein kuin isosisko hänelle, mutta soturitar oli hylännyt hänet syystä taikka toisesta. Aaltosalama halusi tietää, mikä oli niin paljon tärkeämpää, että naaras oli valmis pettämään oman klaaninsa.
”No, mutta entäs sinä sitten?” Aaltosalama ravisteli kipeät muistot pois mielestään ja kiinnitti huomionsa jälleen edessään seisovaan Varissulkaan. Häntä kiinnosti tietää, millä asialla kolli liikkui ulkona. ”Minusta on myös hyvin vaikea uskoa, että sinunlaisesi kissa tulisi ulos nauttimaan auringonlaskusta ihan muuten vain. Toki enhän minä sinua tunne niin hyvin. Kukaties sinä oletkin sellainen herkkä sielu, joka tykkää runoilla kukkakedoilla tähän aikaan illasta.” Hän katsoi Varissulkaa ilkikurinen pilke silmissään.

//Varis?

Kirjoittaja: Ruska

Kävelin Lumikkoviiksen perässä metsässä, naaras saattoi minua Sammakon luo. Minulla ei ollut hajuakaan, minne olimme menossa, joten seurasin vain Lumikkoviikseä. Saavuimme jo rajalle asti, ja Lumikkoviiksi ylitti sen oikein reippaasti. Emmin rajalla, halusin mennä Lumikkoviiksen perään, mutta en halunnut rikkoa soturilakia. ”Odota siinä vain”, Lumikkoviiksi huikkasi nopeasti. Huokaisin ja istahdin aloilleni, onneksi ei tarvinnut rikkoa soturilakia.
En kuullut mitä Lumikkoviiksi sanoi oranssille kolli kissalle, mutta hän ilmeisesti kutsui tämän alas puusta. He tulivat lähemmäksi rajaa, ja koskettivat toistensa neniä tervehdykseksi. ”Tässä on paras ystäväni Orvokkisydän”, Lumikkoviiksi esitteli minut oranssille kollille. Nyökkäsin hänelle hyväksyvästi. ”Minulla on uutisia enkä tiedä miten otat tämän mutta odotan pentujasi”, hän jatkoi, ja Sammakko aloitti kehräämisen. ”Sehän on hyvä uutinen! Miksi näytät noin surkealta?” Sammakko kysyi iloisesti kehräten, hän ilahtui suuresti Lumikkoviiksen pennuista, mutta en uskonut Lumikkoviiksen olevan yhtä hilpeä tästä uutisesta. ”Meidän täytyy saalistaa ja palata leiriin nyt”, huomautin keskeyttääkseni tilanteen, en halunnut muiden epäilevän meitä mistään, se olisi aivan kauheaa. Lumikkoviiksi nyökkäsi, ja hyvästeli Sammakon nopeasti, livahdimme tiehemme, jättäen Sammakon rajalle. Ennen kuin palasimme leiriin asti, saalistimme hiukan. Tosin, Lumikkoviiksi sai vähän riistaa, mutta onneksi sain monta, niin Lumikkoviiksen ei tarvitse rasittaa itseään liikaa.

Olin juuri saattanut parhaimman ystäväni Lumikkoviiksen leiriin, ja olin huolissani vaaleanharmaasta naaraasta. Hän oli tullut tiineeksi, ja isä oli erakko nimeltään Sammakko. Kun sain kuulla tämän tiedon, olin kauhistunut. En pystynyt ajattelemaan, että Lumikkoviiksi tapaili salaa erakkoa, ja sai vielä tämän kanssa pentuja. Kuten itse tiedän, tiineenä oleminen on raskasta aikaa, varsinkin Lumikkoviiksellä. Pyrin olemaan niin hyvä tuki hänelle kuin pystyn, vaikka menettäisin henkeni. Tekisin ihan mitä vain Lumikkoviiksen puolesta, ihan mitä vain, nyt, ja ikuisesti. Suuntasin kohti oppilaiden pesälle, haluan tarkastaa miten pentuni voivat. Löysin heidät istumasta oppilaiden pesän edustalla, hymyilin heille lempeästi. ”Miten voitte? Miten koulutus edistyy?” kysyin Pyörretassulta ja Toivetassulta. Pyörretassu röyhisti rintaansa, ja otti ylpeän ilmeen. ”Minulla menee mainiosti, ja Lumikkoviiksi sanoi että olen taitava”, Pyörretassu selitti ylpeillen. ”Mutta hän on vaikuttanut jotenkin huonovointiselta, onko hän sairas? Eikai hän kuole?” Pyörretassu jatkoi huolestuneesti. Sydämmeni tuntui jättävän lyönnin väliin, hymyilin kuitenkin hermostuneesti. Pyörretassun ei tarvinnut tietää tästä mitään. ”Hän on hiukan huonovointinen, mutta kyllä hän pärjää”, vastasin purien hammasta. Valehteleminen omalle pennulle vihlaisi sydäntäni, mutta tein tämän Lumikkoviiksen puolesta. ”Entä sinä Toivetassu?” kysyin keskeyttääkseni tämän hermostuttavan tilanteen. ”Hyvin”, Toivetassu vastasi lyhyesti. Nyökkäsin varovasti ja hymyilin. ”Onko kaikki hyvin emo?” Pyörretassu kysyi kallistaen päätään. ”On, mainiosti, menen nyt juttelemaan isänne kanssa”, vastasin hermostuneesti, ja poistuin nopeasti paikalta. Etsin Mäyräkynttä tarkkaavaisesti, missä hän on? Huokaisin helpotuksesta, kun näin tutun hahmon, ja haistoin Mäyräkynnen ihanan tuoksun. Jolkotin nopeasti tämän luo ja hymyilin iloisesti, vaikka tunsin kaikkea muuta kuin iloa. ”Tervehdys rakas”, Mäyräkynsi kehräsi. Kehräsin takaisin, ja istahdin tämän viereen. Painoin pääni kiinni tämän kylkeen ja huokaisin. ”Pitkästä aikaa voimme viettää aikaa kahdestaan, eikä tarvitse kaitsia Pyörretassua ja Toivetassua”, sanoin huokaisten. Mäyräkynsi kehräsi ja nuolaisi päälakeani. ”Onko kaikki hyvin? Vaikutat huolestuneelta”, isokokoinen kolli huomautti hymyillen. ”Ei ole, olen huolissani Lumikkoviiksestä”, sanoin huokaisten, ja vilkaisin suuntaa missä hän istuskeli. Lumikkoviiksi jutteli Huomenkyyhkyn kanssa, onneksi joku muukin oli hänelle seuraksi. ”Miksi olet huolissani Lumikkoviiksestä? Hän on vain ollut hiukan huonovointinen, ei se mitään vakavaa voi olla”, Mäyräkynsi sanoi. Nyökkäsin varovaisesti. ”Kävimme tänään tapaamassa Hehkuaskelta”, sanoin huokaisten. Mäyräkynsi käänsi katseensa minuun, hän näytti huolestuneelta. ”Mitä hän sanoi?” Mäyräkynsi kysyi nopeasti, ja vaikutti tosissaan huolestuneelta. Viitoin Mäyräkynttä kumartumaan, että voisin kuiskata hänen korvaansa. ”Hän odottaa erakon pentuja, hän vei minut tänään tapaamaan sitä erakkoa, sen nimi taisi olla Sammakko. Hän vaikuttaa mukavalta, mutta en tiedä mitä seuraamuksia tästä tulee Lumikkoviikselle”, kuiskasin Mäyräkynnen korvaan. Kolli nousi tavalliseen asentoonsa ja katsoi Lumikkoviiksen suuntaan ällistyneenä. ”En olisi uskonut, Lumikkoviiksi odottaa pentuja”, Mäyräkynsi sanoi ja naurahti. Mäyräkynnen seura sai minut paremmalle tuulelle, ja aloin taas kehrätä. ”Ehkä tämä ei olekkaan niin kauheaa kuin luulin”, sanoin hymyillen. Mäyräkynsi käänsi katseensa minuun ja kehräsi. ”Olisiko kiva saada toinen pentue samaan aikaan Lumikkoviiksen kanssa? Minulle se kävisi ainakin”, Mäyräkynsi kysyi kehräten. Katsoin Mäyräkynttä totisena. ”Ei käy, minä nautin nyt vapaudesta. Voit saada ehkä lisää pentuja vasta kun edelliset ovat kasvaneet sotureiksi”, sanoin tuhahtaen, ja nuolaisin tassuani. ”Selvä selvä, älä nyt suutu, se oli vain hyvä ehdotus”, Mäyräkynsi sanoi rauhoittavasti. Purskahdin nauruun ja hymyilin. ”En minä suuttunut, en vain vielä halua enempää pentuja”, selitin kehräten Mäyräkynnelle. Mäyräkynsi naurahti ja kehräsi. ”Olen niin ylpeä pennuistani, jonain päivänä heistä tulee vielä suuria sotureita”, sanoin huokaisten ja katselin Pyörretassua ja Toivetassua.

// Mäyränen? <3

Kirjoittaja: Auroora

Myrskytassun iloksi Pyräkkätassu vaikutti piristyvän. Vaikka tietysti se oli odotettavissa, olihan hän parhain mahdollinen sisko! Myrskytassu kyllä huolehtisi, ettei kumpikaan hänen veljistään koskaan joutuisi olemaan surullinen.
”Eipä mitään”, Myrskytassu vastasi perin vaatimattomasti, kun Pyräkkätassu kiitti häntä päivänsä pelastamisesta. Hän ei tarvinnut kiittelyjä, sillä hän oli niin jalo.
Harmaa naaras tuuppasi veljensä kylkeä hellästi.
”Olen vain iloinen, että olet taas entisesi”, Myrskytassu naukui ja kumartui haukkaamaan palan jäniksen lihaa. Syötyään suunsa tyhjäksi hän kohtasi jälleen Pyräkkätassun ruskeiden silmien katseen.
”Muista, että voit aina tulla minun luokseni, jos mieltäsi painaa jokin asia, oli se sitten pieni tai iso juttu. Minä autan aina, olenhan sinun rakas, auttavainen siskosi!”
Hymynkare käväisi Pyräkkätassun kasvoilla, mikä sai Myrskytassunkin virnistämään.
”Hei! Minä keksin!” naaras huudahti saatuaan uuden idean. ”Tiedätkö, miten sinun tulisi reagoida tapahtuneeseen? Ei ainakaan surkutella asiaa, niin kuin nyt varmasti tiedätkin! Ei, tämä on sinun tilaisuutesi tulla vahvemmaksi! Minä aion nimittäin opettaa sinulle, miten käärme tapetaan! No, mitä sanot?”
Myrskytassu hotkaisi oman osuutensa jäniksestä ja nousi innostuneena seisomaan. Hän näyttäisi Pyräkkätassulle muutaman siistin liikkeen, jotta Pyräkkätassu ei ikinä jäisi käärmeen uhriksi!

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Auroora

Viileä tuulenvire kieli viherlehden lähestyvästä lopusta. Ilmat eivät suinkaan olleet vielä kylmiä, mutta eivät enää tukalan kuumiakaan. Joka päivä tuntui koleammalta kuin edellinen, ja joka päivä huomasin uusia kellastuvia lehtiä. Lehtisade saapuisi pian ja viherlehden lämpimät ja aurinkoiset päivät jäisivät pelkäksi kauniiksi muistoksi.
Olin päättänyt nauttia lämmöstä niin kauan kuin sitä riitti, joten olin kävelyllä metsässä, vaikka ilta lähestyi. Vielä ei olisi kiire takaisin leiriin: aurinko loisti yhä taivaalla, vaikka se lähestyikin hiljalleen puiden latvoja. Taivas oli vaaleansinisen ja -punaisen sekamelska, pilvet täplittivät sen kantta siellä täällä. Lintupari lehahti lentoon läheisestä puusta, kun astelin sen ohi. Metsä oli tähän aikaan rauhallinen ja tyyni, kuin eri todellisuudesta. Saatoin käydä mielessäni rauhassa läpi viimeaikaisia pohdintojani.
Punatähti oli käymässä vanhaksi, tämän olin huomannut jo mäyrähyökkäyksen jälkeen. Tietysti olin aina ymmärtänyt, ettei päällikkö ollut mikään nuorukainen. Hän oli ollut päällikkö koko elämäni ja hoiti edelleen tehtävänsä kunnialla. Minusta oli kuitenkin tärkeää pohtia, olisiko klaanille parempi valita joku nuorempi johtaja. En pitänyt Henkäysvarjosta, mutta kenties olisi hänen aikansa astua Punatähden tilalle. Juuri nyt klaania ei uhannut mikään, mutta Eloklaanin uhka oli aina todellinen; jos jännitteet klaanien välillä purkautuisivat, tarvitsisimme vahvan johtajan, enkä ollut enää varma, saattoiko Punatähteä enää kuvailla noilla sanoilla.
En kuitenkaan voinut jakaa ajatuksiani muiden kanssa. Päällikön arvostelu oli Kuolonklaanissa ankarasti kielletty, mikä oli mielestäni typerää, mutta sitäkään en voinut ääneen sanoa. Kenties joku radikaalimpi kissa olisi uskaltanut kritisoida klaanimme sääntöjä, mutta minä en ollut sellainen kissa. Mieluiten en tulisi häädetyksi klaanista.
Saatoin vain toivoa, että Punatähti pian luopuisi paikastaan päällikkönä tai vaihtoehtoisesti menettäisi loputkin henkensä. Ajatus tuntui pahalta: Punatähti ei ollut pelkästään päällikköni, hän oli entinen mestarini jolta olin oppinut kaiken soturiudesta.
Lähestyvät askeleet herättivät minut ajatuksistani. Käännähdin ympäri olettaen näkeväni Turmaloikan, mutta tulija olikin Henkäysvarjo. Kaiketi muutkin halusivat nauttia kauniista säästä leirin melun ulkopuolella.
Nyökkäsin varapäällikölle kohteliaan tervehdyksen.
“Iltaa vain”, sanoin katsellen harmaata kollia neutraalein ilmein. “Oletko iltakävelyllä?”
Henkäysvarjo nyökkäsi takaisin ja seisahtui.
“Oikein päätelty”, hän vastasi katse taivaalla. Se muuttui hetki hetkeltä punertavammaksi. “Hyvä tapa rentouttaa mieltä. Oletan, että olet samalla asialla.”
“Oikein oletettu”, naukaisin hymyillen ja lähdin jatkamaan matkaa. Henkäysvarjo kiri rinnalleni, kuten olin odottanutkin. Tuskin sen takia, että hän olisi erityisesti halunnut, vaan kohteliaisuudesta. Ehkä häntä ärsytti minun tapaamiseni. Minua totisesti ärsytti hänen tapaamisensa, mutta piilotin nuo tunteet rennon ilmeeni taakse.
“Miltä tuntuu toimia taas soturina?” varapäällikkö kysyi hetken päästä, kaiketi täyttääkseen hiljaisuuden. Kohautin lapojani.
“Ikävöin rentoa päivärytmiäni. En ikävöi pentutarhan meteliä”, vastasin todenmukaisesti. Kuningattarena olemisessa oli totisesti puolensa, mutta minut oli tarkoitettu soturiksi. Niin oli helppo päätellä, kun vertasin itsäeni Mäntyviikseen, joka oli valinnut omistaa elämänsä pentujen kasvattamiselle. Hän oli kärsivällinen, vaikka pennut olisivat kuinka villejä tai äänekkäitä. Hän tuntui arvostavan myös pentujen kasvattamisen vaikeampia hetkiä: hänen mukaansa ne olivat vain osa elämää ja sen takia arvokkaita. Minä en ajatellut aivan samalla tavalla, enkä voinut koskaan kuvitella asian muuttuvan.
Henkäysvarjo hymähti vastaukselleni.
“Kaikessa on puolensa”, hän vastasi epämääräisesti, ja hänen näkemättään pyöräytin silmiäni. Ehdimme olla hetken hiljaisuudessa, kun muistin erään tärkeän kysymyksen.
“Miten Myrskytassun koulutus sujuu? Toivon, ettei hän aiheuta ongelmia.”
Soturi pudisti päätään.
“Ei suinkaan, vaikka kyllä hänellä energiaa riittää”, Henkäysvarjo vastasi hymyillen. *Tuo on ehkä vähättelyä*, tuumin itsekseni.
“Myrskytassu loistaa taistelussa, kuten varmasti tiedätkin. Tietysti odotin sitä, hän on sinun tyttäresi ja lisäksi hyvin voimakas ikäisekseen”, harmaa kolli selitti. “Hänen taistelutyylinsä ei ehkä ole kovin… hienostunutta, mutta se ei ole ongelma, se toimii hänelle hyvin. Metsästys on hänen heikko kohtansa, mutta uskon, että hän tulee kehittymään siinäkin ajan myötä.”
Nyökkäsin tyytyväisenä varapäällikön jakamiin tietoihin. Olin iloinen siitä, ettei tyttäreni tuottanut liikaa ongelmia mestarilleen. Oli myös hienoa kuulla, että hän oli löytänyt itselleen oman taistelutyylin. Myrskytassu oli kookas ja vahva, joten ei ollut hänelle edukkainta taistella kuten esimerkiksi minä taistelen.
“Helpottavaa kuulla, että hänellä menee hyvin”, huokaisin rentoutuen hiukan. Viime aikoina pentujeni menestys oppilaskoulutuksessa oli huolestuttanut minua paljon, joten oli hyvä kuulla, etteivät asiat olleet aivan niin kehnosti kuin kuvittelin.
Vaikenimme jälleen. Hiljaisuuden rikkoivat vain silloin tällöin laulavat linnut ja joen solina kun ylitimme astinkivet. Pysähdyin hetkeksi katselemaan virtaavaa vettä: se kimalteli kauniisti ilta-auringossa. Kohta sekin alkaisi jäätyä.
Astellessamme takaisin leiriä tarkkailin Henkäysvarjoa kun kollin katse vaelteli milloin puissa, milloin taivaankannella. Mitä minä oikeastaan tiesin hänestä? Tiesin sen, etten ollut koskaan pitänyt hänestä. En ollut edelleenkään varma miksi, mutta luulin sen osin johtuvan Tuhkajuovasta ja häntä kohtaan tuntemastani myötätunnosta. Tuntui, ettei naaras rakastanut kumppaniaan samalla tavalla kuin hän rakasti Tuhkajuovaa.
Tiesin, että Henkäysvarjo oli esimerkillinen soturi. Esimerkillinen soturi noudatti klaanin lakia, joten Henkäysvarjo tuskin suhtautuisi hyvin ajatuksiini Punatähdestä. Lisäksi Henkäysvarjo kunnioitti Punatähteä ja heidän suhteensa päällikkönä ja varapäällikkönä oli aivan erilainen kuin päällikön ja tavallisen soturin välillä. Hän ei varmastikaan hyväksyisi päällikköön kohdistuvaa kritiikkiä.
Onneksi osasin olla hienovarainen. En millään halunnut enää pitää mölyjä mahassani; en saattanut uskoa, että olisi yksin ajatusteni kanssa.
“Kuinkahan vanha Punatähti on?” kysyin hetken päästä kuin ohimennen. Henkäysvarjo katsahti minuun kysyvänä ja oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.
“Miten niin?”
*Voi ei.* Tietenkin olin odottanut hänen kyseenalaistavan lausahdukseni, mutta varapäällikön äänensävy oli kuulostanut hiukan liian tiukalta.
“Ai, mietin vain”, vastasin kohauttaen lapojani. “Hän oli päällikkö jo silloin, kun olin pentu. Ei hän nuori enää ole, vaikka hoitaakin tehtävänsä kunnialla.”
*Vielä*, lisäsin mielessäni. Henkäysvarjo varmastikin tunsi minua sen verran, että tiesi kysymykseni taustalla olevan jotain muuta kuin viatonta uteliaisuutta. Jos kuitenkin osaisin olla tarpeeksi varovainen, ei hän näkisi sanomisiani liian epäilyttävinä.
“Niin hoitaa”, Henkäysvarjo vastasi hetken päästä. Hänen ilmettään oli vaikeaa lukea. “Sinuna en vihjailisi mitään hänen iästään.”
“En minä mitään vihjaile. Tein vain huomion.”
Katsoimme toisiamme hetken silmiin, kunnes käänsin oman katseeni muualle. Hetken olin jo ehtinyt toivoa, että Henkäysvarjo kertoisi minulle olevansa samaa mieltä: että Punatähti alkoi tosiaan käydä liian vanhaksi toimiakseen enää päällikkönä. Toisaalta hän tuskin myöntäisi mitään sellaista minulle, voisin nimittäin käyttää sitä häntä vastaan. Ehkä hän kuvitteli, että yritin saada hänet ansaan. Sekään ei ollut hyvä asia.
“Hän on kyllä iäkäs, siinä olet oikeassa. Uskon, ettei hän tule enää montaa viherlehteä näkemään.”
Varapäällikön lausahdus yllätti minut. Peitin äkkiä kasvoillani käyneen hämmästyksen tekaistulla vakavuudella. En ollut varma, mitä Henkäysvarjon sanoista pitäisi ajatella. Oli vaikeaa päätellä, oliko niiden taustalla huolta vai toiveikkuutta. Olin kuitenkin tyytyväinen hänen vastaukseensa. En ollut ainoa, joka suostui myöntämään sen tosiasian, että Punatähti oli jo ikivanha.
“Toivon, että olet väärässä”, valehtelin sujuvasti. “Kuolonklaanille on parasta, että Punatähti toimii päällikkönä niin kauan kuin on siihen kykeneväinen.”
Annoin Henkäysvarjon päätellä epämääräisestä lausahduksestani mitä halusi, ja nyökkäsin hänelle hyvästit astuessani takaisin leiriin.

Kirjoittaja: Saaga

Istuskelin aukiolla partion toivossa. Olin tullut juuri harjoittelu tuokiosta Pyörretassun kanssa. Nyt oppilaani oli lähtenyt tehtäviinsä todennäköisesti vaihtamaan makuualusia tai saalstamaan. Kissat kulivat silloin tällöin ohitseni kantaen suussaan joskus saalista joskus eivät mitään. Vatssani kiersi ja aamuinen etova oloni oli palannut. Toivoin, jonkun tulevan luokseni juttelemaan, koska en jaksanut raahautua tervehtimään ketään. Väsymys painoi minua vaikka olin vasta noussut ylös. Yhtäkkiä haluni partioida katosi, kun yökkäys ravisteli minua. Ryntäsin leirin reunalle ja oksensin puskaan. Yökkäykset toisensa jälkeen kävivät lävitseni ja tyhjensivät mahani läpikotaisin. Hoipertelin heikkona takasin soturien pesään. Ennen kun ehdin sisälle pesään Orvokkisydän kiiruhti luokseni. “Oletko kunnossa, Lumikkoviiksi?” hän huolehti. “Näin tuon äskeisen. Pitäisikö sinun mennä parantajalle?” Pudistin päätäni kykenemättömänä puhumaan. Tuntui siltä, että jos vain avaisin suuni oksentaisin uudestaan. Ahdistus pyrki pintaan kehnohkon oloni takia. “Tule saatan sinut sinne”, naaras sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Paras ystäväni tuki minua antaen minun nojata painoani hänen lavalleen ja näin lähdimme kohti parantajan pesää.
Hehkuaskel tutki minua nopeasti käyden samalla läpi kysymyksiään. En uskaltanut sanoa hirveästi mitään, vaikka minulla oli aavistus pennuista ja, jos pentuja olisi luvattavissa tiesin hyvin, että ne olisivat Sammakon. Emme olleet virallisesti kumppaneita kollin kanssa mutta vietin tämän kanssa aikaa (liiankin) paljon. “Onnitteluni, Lumikkoviiksi odotat pentuja”, musta naaras sanoi neutraalisti mutta hymyillen hiukan. Hänen ilmeestään ei voinut lukea mitään. Nousin pystyyn edelleen hiukan huterana. “Onko jotain tärkeää kerrottavaa?” kysyin esittäen tiedonhaluista. “Ei mitään hirveän tärkeää muuta kuin muista syödä ja älä rasita itseäsi liikaa”, hän ohjeisti. Nyökkäsin nopeasti ja astelin ulos sairasaukiolta ulos jääneen Orvokkisydämen luo. “No?” naaraan häntä vääntelehti levottomasti. “Odotan pentuja”, yskäisin sanat suustani, kuin ällöttävän variksen ruuan palasen. “Muistat varmaan, kun kerroin Sammakosta”, sopersin kiusallisen hiljaisuuden jälkeen. “Ei kai”, Orvokkisydän henkäisi. “Minun täytyy mennä etsimään hänet”, sanoin hiljaa. “Tulenko mukaasi?” valkomusta turkkinen ystäväni kallisti päätään hiukan. “Tule vain”, huokaisin, “mennään heti.”
Lähdimme kävelemään metsään kohti paikkaa, jossa useinmiten tapasimme Sammakon kanssa. Mietin hänen oranssia turkkiaan ja miten selvästi se näkysi pentujen perimässä. En voinut sisäistää sitä, että vatsassani kasvoi pikkuruisia pentuja todennäköisesti montakin pentua, mutta kuinka monta? Saavuttuamme tapaamispaikallemme ylitin rajan reippaasti ja jätin Orvokkisydämen empimään. “Odota siinä vain”, sanoin ja jatkoin matkaa kohti puuta, jonka alla Sammakko joskus yöpyi. “Sammakko!” sihahdin. Oranssi hahmo laskeutui maahan oksalta. “Tule tänne”, sanoin ja palasin rajan oikealle puolelle. Sammakko ei pelännyt seurata perässä vaan tuli lähemmäs rajaa ja kosketti sitten nenääni omallaan tervehdykseksi. “Tässä on paras ystäväni Orvokkisydän”, kerroin enkä antanut puheliaan kollin päästä valloilleen vaan jatkoin: “Minulla on uutisia enkä tiedä miten otat tämän mutta odotan pentujasi.” Sammakko puhkesi kehräämään. “Sehän on hyvä uutinen! Miksi näytät noin surkealta?” Sammakon huolettomuus vei ajatukseni positiiviseen. Juuri siitä pidin kollissa – huolettomuutta ja rakkauden täyteistä katsetta. “Meidän täytyy saalistaa ja palata leiriin nyt”, Orvokkisydän huomautti. Nyökkäisin ja hyvästelin kollin nopeasti. Livahdimme varjoihin.
Huonon oloni vuoksi en saanut muuta kuin oravan ja hiiren mutta Orvokkisydämen myyrä, kaksi oravaa ja rastas korvasi minun menettämäni saaliit.
Kun palasimme leiriin istuuduin seuran toivossa leirin laidalle. Orvokkisydän meni puolstaan pentujensa luokse tarkistamaan heidän tilanteensa. Huomenkyyhky tassuttikin pian luokseni. “Hei”, naukaisin tyytyväisenä seurasta. Naaras istuutui viereeni innokkaana.
//Huomen?

Kirjoittaja: Auroora

Väräytin viiksiäni huvittuneena, kun Eloklaanin soturi marssi vihaisesti puhisten partionsa luo. Oli kummallista, että joku soturi-ikäinen oli noin naiivi; puheet vihollisklaanin kissojenkin auttamisesta kuuluivat pentutarhalle. Tiesin Kuolonklaanin kissojen olevan melko kyynisiä ja olinkin aina pitänyt eloklaanilaisia ehkä hiukan pentumaisina heidän hyväsydämisyytensä ja optimistisuutensa takia. En kuitenkaan ollut tiennyt, miten typeriä naapuriklaanimme kissat oikeasti olivat.
Tästä typeryydestä voisin kuitenkin hyötyä. Tuo eloklaanilainen vaikutti olevan tosissaan sanoessaan haluavansa auttaa myös kuolonklaanilaisia. Kuinka pitkälle hän oli valmis menemään?
Lähdin astelemaan takaisin leiriä kohti muistellen kissan nimeä, kuitenkin täysin tuloksetta. Lopulta luovutin, vaikka hänen nimensä tuntui olevan aivan kielen päällä, ja keskityin tarkkailemaan ympäristöä riistan varalta. En ollut alun perin lähtenyt leiristä metsästämään, mutta nyt kun täällä olin, voisin ainakin yrittää tehdä jotain hyödyllistä. Aiemmin päivällä en ollut saanut yhden yhtä elukkaa kiinni metsästyspartiossa. Se oli ollut todella noloa. Partiota johtanut Varjokarvakin tiesi, ettei huono saalisonneni johtunut siitä, ettei minua kiinnostanut metsästäminen – kuten yritin kovasti vakuutella – vaan siitä, että olin suoraan sanottuna täysin toivoton saalistajana. Tunnustin sen itsekin, vaikka tuota totuutta ei kukaan tulisi koskaan kuulemaan minun suustani.
Kenties syy heikkoihin taitoihini johtui siitä, etten ollut tarpeeksi tarkkaavainen ympäristöni suhteen. Joku pääsi nimittäin yllättämään minut. Tunsin ärtymyksen kuplivan sisälläni, kun tunnistin tulijan Aaltosalamaksi. Hän oli kenties Henkäysvarjon jälkeen viimeinen kissa, jonka halusin löytävän minut keskeltä metsää haahuilemasta.
”Sinäkin olet näköjään iltakävelyllä”, punaruskea naaras sanoi kaiketi vain jotain sanoakseen.
”Näköjään”, tokaisin lyhyesti, mutta en tehnyt elettäkään paetakseni soturin seurasta. Olin itse asiassa utelias: mitä ihmettä Aaltosalama täällä teki? En ollut pitänyt häntä kissana, joka vain käveleskeli omaksi huvikseen. Toisaalta en juuri tuntenut häntä.
”Milläs asialla Aaltosalama täällä tänä iltana liikuskelee?” kysyin virittäen virneen kasvoilleni. ”Painavatko murheet mieltäsi? Vai oletko karkaamassa Sulkavirran perään?”

//Aalto?

Kirjoittaja: Saaga

Kävelin pitkin polkua, joka johti kaksijalkalaa kohti. En hirveästi jaksanut pyöriä näillä seuduilla, koska ajatus kaksijaloista kammotti minua. Turkkini hipoi ruohon korsia ja muuta kasvillisuutta. Myöhäisviherlehden jo pikkuhiljaa kylmenevät auringon säteet hipoivat turkkiani ja siivilöityivät lehtien lävitse maahan. Polku näytti kauniine kukkineen ja kirkkaisine auringonsäteineen lähes liian kauniilta ollakseen totta. Se näytti portilta Tähtiklaanin riveihin ja pysähdyin hetkeksi miettimään ja katselemaan kaunista näkymää. Sen olisi kruunannut pieni puro, josta olisi voinut juoda näin iltapäivällä väsyttävän harjoittelutuokion jälkeen. Jatkoin taas matkaani ihastellen päivänkakkaroita ja orvokkeja polun laidalla. En voinut kuvitella elämää muualla kuin täällä – kuvankauniissa metsässä. Tuuli kävi ylitseni pörröttäen turkkiani hellästi. Äkkiä haistoin toisen kissan hajun. Se haju ei kuulunut kenellekkään ennen tapaamalleni kissalle. Tämän kissan haju oli täynnä uusia vivahteita. Tajusin olevani jo aivan rajan tuntumassa joten tämän kissan oli täytynyt olla vain tutkimusretkellä. Paikansin hajun puun takaa. Kuulin rasahduksen ja vieras kolli astui eteen. Oranssiturkki miltei sädehti aringonläikissä. Sydämeni hyppäsi parin lyönnin yli. Se ei ollut tehnyt niin pitkään aikaan – viimeksi, kun tapasin Mäyräkynnen silloisen Mäyrän ensikertaa. Rakastuin kolliin heti vaikka tiesin, etten olisi saanut. “Klaanikissa”, liekehtivä silmissäni komea ja aivan ihastuttava kissa mutisi. “Olenko reviirillänne?” hän korotti ääntään. “K-kyllä i-itseasiassa olet”, änkytin ujona. “Olet aika pienikokoinen. Oletko jo soturi? Olen kuullut jotain klaanein elämästä. Voitko kertoa lisää?” tämä kaikki purkautui kollin suusta yhdellä kertaa. “Kuuleppa, kuka lie oletkaan, olet Kuolonklaanin reviirillä ja minun pitäsi saattaa sinut pois”, rohkaistuin sanomaan. “Olet viehättävä nuori naaras, voisitko ensin kertoa nimesi?” kolli sanoi. “Olen Lumikkoviiksi mutta kuka sinä olet?” uskaltauduin kysymään. ”Olen Sammakko. Tiedän se on tyhmä nimi.” ”Ei minun mielestäni”, sanoin hiljaa. ”Voinko nyt viedä sinut rajalle”, jatkoin jo uskaliaammin. Kolli ei vaikuttanut uhalta – päinvastoin. ”Voithan sinä yrittää”, Sammakko naurahti. Hänen pulska olemuksensa toi jotenkin kotikisun mieleeni. Astelin kollia kohti ja pakotin hänet kääntymään kynnet esillä. Sammakko kääntyi ja asteli sitten kuuliaisesti edellä kohti rajaa. ”Nähdäänkö ensi yönä täällä samalla paikalla?” oranssi kolli kysyi. ”Katsotaan jos viitsin saapua paikalle”, kiusoittelin. ”Voin tullakin, jos saat minut uskoteltua siitä, että olen todella kaunein näkemäsi kissa.” ”Olet kaunein näkemäni kissa”, Sammakko lateli sanat suustaan meidän kävellessämme. ”Niin, että tarkoitat sitä, höpsö!” nauroin ääneen.
Saatoin kollin nopeasti rajalle ja sanoimme näkemisiin. Pian olin taas leirissä. Istuuduin odottamaan jotakin – en tarkkaan tiennyt mitä. Istuin vain ja katselin leirin menoja.

Kirjoittaja: Aura

Kaamostassu kaarteli Tattihallan ympärillä viekas katse kasvoillaan. Suurikokoinen kolli oli hänelle vähän liiankin helppo vastus ja Kaamostassu nautti toisen kiusaamisesta suuresti. Tattihalla oli hänestä kuitenkin hieman liian tylsä vastus, kolli kaipasi jotain muuta! Hän halusi hurmata jonkun suloisen ja hauraan kissan. Se sopisi Kaamostassun suunnitelmiin täydellisesti.
”Tattihalla hyvä”, Kaamostassu kuiskasi toisen korvaan ja sai punaruskean kollin perääntymään pelokkaana.
”Mitä sinä pelkäät? Relaa ja rentoudu, en minä sinua ajatellut vahingoittaa”, Kaamostassu naurahti ivallisesti ja paljasti kyntensä. Hän nosti oikean etukäpälänsä ja ihaili teräviä kynsiään ylimielinen ilme kasvoillaan. Tattihalla näytti siltä, että voisi murtua hetkenä minä hyvänsä ja vallan ihana tunne levisi kollin kehoon.
”Oletko mykkä, hm?” kolli kysyi sitten ja katsoi toista harkitsevan viileästi. Tattihalla räpäytti silmiään ja katseli maahan, vältellen Kaamostassun katsetta.
”Vaiko vajaa? Sinun on ehkä hyvä tietää, että minä en pidä vajaista tai mykistä kissoista”, Kaamostassu naukaisi lähes kuiskaten.
”Kysyn siis uudelleen, oletko sinä mykkä tai vajaa?” Kaamostassu toisti kysymyksensä vaativana ja lähti taas kiertämään Tattihallaa. Hän kosketti hännällään suuremman kollin lapaa ja virnisti.
”E-en”, Tattihalla sai sanotuksi ja Kaamostassu oli juuri avaamassa suunsa, kunnes kuuli naukaisun kauempaa:
”Hei, lopeta heti Tattihallan kiusaaminen ja keksi jotain järkevämpää tekemistä! Luulisi, että Pimentovarjon pojalla on muutakin puuhasteltavaa, kun heikompien kiusaaminen.”
Tummanpuhuva kolli käänsi katseensa naukujaan ja huomasi Sielutassun, kadonneen Höyhentassun veljen. Kaamostassu huokaisi ja kosketti vielä huomaamattomasti Tattihallaa.
”Muista, että olen aina siellä missä sinäkin”, Kaamostassu kuiskasi ja vinkkasi silmää leikkisästi. Tattihalla pakeni tilanteesta heti, kun Kaamostassun huomio siirtyi toiseen oppilaaseen.
”Sielutassu hyvä, älä ota kaikkea niin vakavasti! Mehän vain leikittelimme, se oli hauskaa. Olet tylsä, vakava ja ilonpilaaja”, Kaamostassu haukotteli ja alkoi sukimaan laiskahkosti rintaturkkiaan. Sielutassu kurtisti kulmiaan epäuskoisena.
”Ei se minun silmiini siltä näyttänyt, Tattihallahan oli selvästi ahdistunut ja pelokas”, Sielutassu tokaisi ja kollikissa naurahti. Oliko se muka Kaamostassun vika, jos joku ei osannut ottaa leikkiä leikkinä?
”Tattihallan pitäisi oppia ottamaan rennosti, ei ole minun vikani, jos hänellä menee asiat tunteisiin”, Kaamostassu huokaisi teatraalisesti ja katseli ympärilleen. Tulisiko Jääviilto hakemaan hänet pian harjoituksiin? Toivottavasti, hän meinasi kuolla tylsyyteen!
”Sielutassu, mitä sinä toljotat?” Kaamostassu kysyi huomatessaan punertavan kollin katsoessa eteensä.
”Hysst, katso! Ampiainen, ajattelin että voisin harjoitella saalistamista sen avulla”, Sielutassu naukaisi hiljaa ja lähestyi otusta varovaisesti. Kaamostassu rutisti kulmiaan, mutta seurasi vanhemman kollin suunnitelmia. Hän kohautti olkiaan, Sielutassu oli ollut hänestä aina outo ja kummallinen. Sielutassu loikkasi ampiaisen kimppuun ja huitoi sitä tassullaan. Raidallinen öttiäinen ei arvostanut kollin huitomisia, vaan pörisi äkäisenä oppilaan ympärillä. Kaamostassu seurasi tilannetta uteliaana ja istahti hieman kauemmaksi katsomaan miten Sielutassu toimisi. Sielutassu loikkasi ja koppasi ampiaisen suuhunsa. Pian Sielutassu jäykistyi ja kolli siristeli silmiään. Kolli alkoi oksentamaan ja Kaamostassu havaitsi myös Sielutassun naaman turvonneen. Hänen oli vaikea pidätellä nauruaan, toinen näytti niin hassulta!
”Kaamostassu, köh. Hae apua, hae Hehkuaskel”, Sielutassu kähisi henkeään haukkoen ja kollin oli selvästi vaikea puhua.
”Kuulostat niin hassulta! Miksi sinä söit sen ampiaisen? Olisihan tuoresaaliskasassa ollut riistaakin”, Kaamostassu naukui edelleen nauruaan pidätellen, mutta Sielutassun kasvojen turpoessa enemmän, hän retkahti maahan nauramaan. Sielutassu oli todella kaikista hassuin ja kummallisin kissa kenet hän oli ikinä nähnyt! Sielutassun valkuaiset vilkkuivat ja Kaamostassu vilkaisi toiseen.
”Mihin sinä tarvitsitkaan apua?” Kaamostassu kysyi, mutta vastaukseksi sai vain pihinää.
”Miksi tämä klaani on täynnä mykkiä?” kolli kysyi turhautuneena ja tuuppasi Sielutassua. Kollin ruumiista oli kuitenkin elo kaikonnut ja kolli räpäytti silmiään. Sielutassu näytti hänestä edelleen huvittavalta eikä hän oikein tuntenut mitään surun tunteita.
”Sinä näytät ja kuulostat niin hassulta!” Kaamostassu kikatteli itsekseen ja katsoi sitten kuollutta kissaa vakavana.
”Mitäpä tulit tielleni, pidä hauskaa Pimeyden metsässä… Mutta et sinä minua tästä voi syyttää, ehei. Ehkä olisi kannattanut jättää ampiainen syömättä. Enhän minä tajunnut mihin sinä apua tarvitsit, olisit pyytänyt apua selvemmin”, Kaamostassu naukaisi hiljaa. Kolli kavahti sitten, muuthan pitäisivät häntä murhaajana, jos hän vain seisoskelisi tässä!
”Apua, Hehkuaskel apua!” Kaamostassu huuti hätääntyneen oloisena ja tanssahteli Sielutassun ruumiin ympärillä. Kissoja alkoi kerääntyä kuolleen kollin luokse ja tässä kohtaa hän perääntyi.
”Hän nielaisi ampiaisen ja meni sitten tuollaiseksi epämuodostuneeksi, tirsk. Hassua, eikö? Eikö, no ei sitten”, Kaamostassu maukaisi vieressään olevalle Kylmäliekille ja vilkaisi vielä Sielutassuun. Hän sai muutamilta kissoilta osakseen halveksuvia katseita ja Huomenkyyhky oli juuri avaamassa suutaan, kun hän pakeni tilanteesta. Miten muut kissat eivät nähneet tilanteen valoisia puolia? Miksi kissojen ylipäätään piti mennä kuolemaan? Hänen veljensäkin oli nähnyt toisen kissan kuoleman, mutta kolli ei vain ymmärtänyt. He eivät taistelleet kuolemaa vastaan, muut olivat vain heikkoja. Kaamostassu ei tulisi kuolemaan hevillä! Muut saisivat syyttää vain itseään kuolemasta. Kaamostassu sukaisi tassuaan eikä voinut olla nauramasta, kun hänen mieleensä tuli Sielutassun turvonneet posket. Olikohan kukaan nähnyt koskaan yhtä omituisen näköistä kissaa? Kaamostassu suuntasi röyhkeästi tuoresaaliskasalle ja nappasi itselleen pienehkön hiiren. Kuoleman seuraaminen oli rankkaa, nyt hän tarvitsisi todella pienen tauon. Kenties hän voisi kehitellä jotain mielekästä tekemistä itselleen, ainakaan Jääviillon pärstää hän ei jaksaisi toljottaa. Kaamostassu haukkasi hiirestä palasen ja seuraili aukion hälinää mietteliäänä. Miten muut jaksoivat hössöttää jonkun pahaisen ja mitättömän oppilaan kuolemasta näin paljon? Kollioppilas huokaisi dramaattisesti ja jatkoi ateriointiaan mietteliäänä. Missäköhän hänen sisaruksensa menivät? Hänen olisi pakko päästä kertomaan Myrskytassulle ja Pyräkkätassulle siitä mitä hän oli kokenut! Kuolema oli Kaamostassusta osittain kiehtovaa, osittain epämiellyttävää. Muiden kuolemat eivät tuntuneet hänestä oikeastaan… miltään? Kaamostassu tutki sisintään ja huomasi, että hänen tunteensa olivat tyhjät Sielutassua kohtaan. Hän ei kokenut mitään empatiaa kollia kohtaan saatikka toisen läheisiä kohtaan. Kaamostassu kurtisti kulmiaan. Hänen pitäisi ottaa selvää kokivatko hänen sisaruksensa samoin. Tunnerikas kissa kolli kyllä oli, mutta vain hieman eri tavalla. Empatiaa hän ei muistanut kokeneensa koskaan. Ei Kaamostassu välittänyt muista sillä tavalla, hän koki enemmänkin muut kissat välineiksi, joiden avulla saavuttaa asioita tai mielihyvää. Kaamostassu toki välitti sisaruksistaan ja vanhemmistaan, mutta koki silti välittävänsä eniten itsestään. Kaamostassu oli kuitenkin huomannut, että muut kissat toimivat eri tavalla. Ehkä hän voisi saavuttaa kaikista eniten, jos ei paljastaisi kaikkia puolia itsestään. Kaamostassu räpäytti silmiään ja meinasi törmätä Pikkukaaokseen, joka asetteli kuollutta poikaansa aukiolle. Kaamostassu rykäisi muutaman kerran ja työnsi hiiren naaraalle.
”Sinun olisi varmasti hyvä syödä, menettäminen on varmasti rankkaa. Olen pahoillani Sielutassusta, olisinpa voinut tehdä enemmän. Tunnen itseni hieman syylliseksi, ehkä hänen kuolema olikin minun vikani… Olen hyvin pahoillani hänestä ja jos ikinä tarvitset juttuseuraa, tule vain minun luokseni”, Kaamostassu naukaisi olevinaan myötätuntoisesti ja riiputti päätään surullisena. Pikkukaaos oli hetken hiljaa, kunnes pudisti päätään.
”Ei Sielutassun kuolema ollut sinun vikasi, sinähän yritit auttaa.. Ja kiitos, ei oikein ole nälkä”, naaras naukaisi murheellisena ja kolli kosketti hännällään varovaisesti vanhemman kissan selkää. Kaamostassu käänsi Pikkukaaokselle sitten selkänsä ja onnistumisen mukava tunne levisi hänen kehoonsa. Pikkukaaos oli niellyt täysin hänen syöttämänsä valheet, heikoimmillaan olevat kissat olivat niin helppoja.. Kaamostassu nautti siitä, että hänellä oli ollut tilanteessa valtaa ja hän saisi varmasti myös huomiota muilta klaanitovereiltaan. Olihan hän juuri nähnyt oppilastoverinsa kuoleman. Kolli asettui makaamaan ja nautti lämmittävästä auringosta. Päivä oli ollut varsin onnistunut ja tätä seuraavat päivät tulisivat olemaan myös hyviä. Nyt hän oli pieni oppilasrukka, joka oli menettänyt pesätoverinsa traagisella tavalla ja joutunut todistamaan tukehtumista..

Kirjoittaja: Ruska

Olin saalistamassa Lumikkoviiksen kanssa, olin sinä päivänä oppinut paljon uutta! Opin ainakin hiipimisen, ja väijymisen. Minulla oli ollut varsin onnistunut ja hauska päivä Lumikkoviiksen kanssa. Olin onnistunut jopa nappaamaan hiiren, mutta se oli ihan pieni ja laiha. Kävelin eteenpäin pusikossa, olin haistanut myyrän. En oikein pitänyt myyristä, mutta ajattelin viedä tämän myyrän klaaninvanhimmille. Nenääni tulvahti tuttu haju, se haju kuului Eloklaanin Sypressitassulle.
”Hei”, joku kuiskasi takaani, nielaisin kovalla äänellä. “Sypressitassu?” naukaisin hölmistyneenä, ja käännyin ympäri. ”Hiljempaa!” ruskea naaras sähähti. Hän vilkuili hiukan huolestuneen näköisenä ympärilleen, ehkä hän pelkäsi että täällä on muita. ”Onko täällä muita? Partiota? Ystäviä? Mestaria?” Sypressitassu tiedusteli. ”Ei vain minä ja Lumikkoviiksi”, vakuuttelin Sypressitassulle silmät loistaen, pidin hänestä kovasti. ”Lumikkoviiksi?” Sypressitassu kysyi ja kallisti päätään. ”Niin mestarini”, vastasin Sypressitassulle. Kuulin askelia, Lumikkoviiksi oli tulossa. Sypressitassu hyppäsi nopeasti piiloon lähimpään pensaaseen. ”Onko täällä joku muu?” Lumikkoviiksi uteli, ja haisteli ilmaa. ”Ei”, vastasin mestarilleni nopeasti, mutta valehteleminen tuntui pahalta. ”Mene vain edeltä leiriin saalistan vielä hiukan”, jatkoin heti sen perään, Lumikkoviiksi nyökkäsi hyväksyvästi. Lumikkoviiksi katosi näkyvistä, mutta odotimme vielä hetken varmuuden vuoksi. ”Ensikerralla uusi ratkaisu”, Sypressitassu mutahti, ja pyyhki mutaa kuonoltaan. ”No mitä nyt? Miksi halusit jäädä?” naaras kysyi naurahtaen ahdistuneesti. ”Tuota…” ähkäisin ahdistuneesti, eikä se auttanut mitään kun Sypressitassu naurahti. ”Haluan vain viettää aikaa kanssasi, mutta nyt minun on kai paras saalistaa jotain, ettei Lumikkoviiksi ala epäilemään jotain. Nähdään tänään kuuhuipun aikaan”, selitin Sypressitassulle, ennen kuin naaras ehti vastata, kosketin nenälläni hellästi tämän poskea, ja juoksin nopeasti pois paikalta. Jolkotin pensaikkoon, ja etsin samalla saaliin hajua. Minua pelotti, että jos naaras ei tulekkaan kuuhuippuna tapaamaan minua. Ja minua pelotti myös se, että jään kiinni. Mutta ne ovat illan murheita, nyt keskityn saalistamaan jotain.

// Sypressi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin erityisen herkässä tilassa, kun Myrskytassu päätti varoittamatta – ja toisaalta aivan hänelle tyypilliseen tapaan – läimäistä minua selkään. Melkein lennähdin maahan kuonolleni siskon käpälän voimasta, ja se sai minut entistä enemmän pois tolaltaan. Pomppasin pystyyn karvat sojollaan ja tuijotin itseäni huomattavasti suurikokoisempaa naarasta vihaisesti.
”Minä olisin voinut kuolla, Myrskytassu! Olisit voinut katkaista selkärankani tuolla suunnattoman isolla tassullasi!” huudahdin vimmastuneena. Vaaleanharmaa oppilas katsoi minuun hölmistyneenä takaisin, selvästikään voimatta käsittää syytä kimmastumiselleni.
Totta puhuen olin itsekin hiukan päästäni pyörällä – aivan kuin olisin koko ajan keikkunut rotkon reunalla odottamassa voimakkaan tuulenpuuskan puhaltavan minut jompaankumpaan suuntaan. Yhtäkkiä vatsani päästi äänekkään, kurisevan äänen, joka kiinnitti sekä oman että siskoni huomion. Myrskytassun naamalle levisi leveä hymy.
”Sinullahan on nälkä! Nälkäisenä tulee helpommin kiukkuiseksi”, naaras maukui oivaltavaan sävyyn ja tuuppasi minua sitten käpälällään tuoresaaliskasan suuntaan. ”Se korjaantuu syömällä. Minäkään en ole vielä syönyt, joten voimme syödä yhdessä!”
Olisin halunnut inttää vastaan, mutta en voinut kieltää enää pidempään kasvavaa nälkääni. Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi syönyt mitään, ja verensokeritasoni laski hälyttävää vauhtia. Niinpä annoin naaraan johdattaa itseni tuoresaaliskasalle ja valita meille saaliin jaettavaksi. Myrskytassu poimi kasasta kookkaan jäniksen, joka oli jopa minua isompi. Katsoin sitä vähän kyseenalaistaen.
”Emme me mitenkään jaksa syödä tuota kahdestaan”, huomautin siskolleni, joka huitaisi hännällään vähättelevästi.
”Höpsistä, tietenkin jaksamme! Sitä paitsi, sinäkin tarvitset vähän enemmän lihaa luidesi ympärille”, Myrskytassu moukui yhä hymyssä suin ja työnsi sitten jäniksen eteeni. ”Sinä saat aloittaa!”
Huokaisin suurieleisesti ja ryhdyin etsimään jäniksestä pehmeää kohtaa, josta minun olisi helpoin repäistä pala. Kun löysin sellaisen, syöminen kävi yllättävän helposti. Tunsin voimakkaiden tunteideni laantuvan sisälläni ensimmäisten lihapalojen täyttäessä tyhjyyttään huutavan vatsalaukkuni. En hetkeen sanonut mitään, sillä keskityin syömään lisää. Sen sijaan Myrskytassu kertoili syömisen lomassa ylpeänä päivästään ja saavutuksistaan harjoituksissa.
”Kiitos, kun söit kanssani”, nau’uin naaraan selostuksen väliin ja kohdistin katseeni tämän meripihkanvärisiin silmiin. ”Taisin todella tarvita tätä.” Hymyntapainen nousi kasvoilleni – Myrskytassu osasi toisinaan ajattelemattomasta käytöksestään huolimatta piristää muita tehokkaasti.

//Myrsky?

Kirjoittaja: Auroora

Myrskytassu oli hyvällä tuulella. Sää oli mitä parhain: aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla ja tuuli oli lämmin ja lempeä. Taisteluharjoitukset olivat menneet hyvin, vaikka Henkäysvarjo edelleen kehotteli häntä taistelemaan ”harkitsevaisemmin” ja ”rajoittamaan voimankäyttöä”, mitä nuo asiat sitten ikinä tarkoittivatkaan. Kaiken muun hyvän lisäksi Myrskytassun ei tarvitsisi osallistua enää illan partioihin. Seuraavana aamuna häntä kyllä odotti varhainen herätys ja partioon lähtö, mutta tämän illan hän saisi olla vapaa!
Niinpä Myrskytassun askelet olivat syystä keveät, kun hän asteli klaanin varapäällikön perässä kohti leiriä. Naaras ei voinut vieläkään uskoa onneaan; saada nyt Kuolonklaanin toiseksi tärkein kissa mestariksi! Tietysti Punatähti olisi ollut hänen mielestään paras vaihtoehto, mutta Myrskytassulla ei ollut valittamista. Hänen veljillään ei ollut käynyt aivan yhtä hyvä tuuri: Pyräkkätassua opetti nuori ja ainakin Pimentovarjon makuun liian kokematon Mäyräkynsi, Kaamostassua taas kenties yksi klaanin ärsyttävimmistä kissoista, Jääviilto. Myrskytassu ei kuitenkaan ollut kovin huolissaan pentuetovereistaan, heistä kasvaisi varmasti hienoja sotureita – vaikka sitten naaraan itsensä opettamina. Myrskytassu oli nimittäin vakuuttunut olevansa oppilaista taidokkain. Ja miksei hänellä olisi ollut syytä olla? Taistelussa hän loisti, ja vaikkei hän vielä kuulunut klaanin parhaimpiin saalistajiin, oli hän metsästyksessäkin melko hyvä. Ainakin omasta mielestään; kumma kyllä Henkäysvarjo ei ollut aivan yhtä vakuuttunut, ja oli siirtänyt koulutuksen painopisteen taistelusta saalistukseen.
”Muistathan aamun ohjelman?” Myrskytassun mestari kysyi, kun kaksikko asteli sisään leiriin.
”Lähdemme aamupartioon ennen auringon nousua”, oppilas vastasi kuuliaisesti. Henkäysvarjo nyökkäsi.
”Hyvä. Saat hakea syötävää, ja kuten tiedät, iltasi on vapaa partioista.”
Myrskytassu hypähti pari kertaa ilosta ja suuntasi sitten tuoresaaliskasaa kohti. Hänen huomionsa kiinnitti kuitenkin tuttu hahmo istumassa leirin muurin vieressä. Ilme Pyräkkätassun kasvoilla oli kummallinen, ja Myrskytassu kallisti uteliaana päätään. Hänen veljensä näytti siltä, kuin ei huomaisikaan kissoja ja leiriä ympärillään – hän oli aivan toisissa maailmoissa. Se huolestutti Myrskytassua.
”Pyräkkätassu, oletko sinä kipeä?” Myrskytassu kysyi kulmat kurtussa veljensä luokse ehdittyään. Naaraan yllätykseksi Pyräkkätassu purskahti itkuun.
”Keltapilke kuoli!” Pyräkkätassu kertoi niiskuttaen. ”Minä näin, kun käärme puri häntä, ja sitten hän alkoi kouristella ja vaahtoa tuli hänen suustaan, ja sitten hän valahti veltoksi ja oli kuollut!”
Myrskytassu vain tuijotti Pyräkkätassua hetken sanomatta sanaakaan. Oliko joku tosiaan kuollut sinä aikana, kun hän nautti olostaan harjoituksissa vailla huolen häivää? Myrskytassusta kuolema oli aina tuntunut jotenkin suurelta ja merkittävältä, ajan pysäyttävältä tapahtumalta. Hänen pentuajan mielikuvissaan taivas synkkeni ja linnut lakkasivat laulamasta, kun Pimeyden Metsä vei uuden uhrin kolkoille mailleen. Myrskytassusta tuntuikin siis kummalliselta, että Keltapilke oli noin vain kuollut eräänä kauniina päivänä eikä koko metsä ollutkaan kaaoksen vallassa. Taivas oli edelleen kirkas ja läheisestä männystä kuului laulurastaan lurittelua.
Myrskytassu toipui uutisesta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä kuitenkin melko nopeasti. Asiaa auttoi se, ettei hän ollut oikein tuntenut Keltapilkettä.
”No, sitä sattuu”, hän sanoi veljelleen ja toivoi sanojensa kuulostavan lohduttavilta. ”Jokaisen aika tulee joskus. Tänään oli kai sitten Keltapilkkeen aika.”
Naaras ei halunnut nähdä Pyräkkätassua tällaisena; hän halusi veljensä hymyilevän ja nauravan, kuin mitään pahaa ei olisikaan tapahtunut.
”Piristyhän nyt!” Myrskytassu sanoi hymyillen leveästi ja läimäisi toveriaan selkään kuin ajaakseen pahan mielen pois Pyräkkätassusta.

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Saaga

“Mukava kuulla, ettei myrsky tehnyt suuria tuhoja myöskään teidän reviirillänne. Eloklaani selvisi myrskystä myös ilman sen suurempia tuhoja. Lupaamme pitää silmämme auki Loisketassun varalta. Eloklaani on myös saanut uuden oppilaan, Sypressitassu onkin tänään kokoontumisessa mukana. Olemme saaneet riveihimme myös uusia sotureita, kun Kultasiipi, Laventelitaivas, Ampiaispisto ja Mehiläislento ovat ansainneet soturinimensä. Eloklaanissa on kaikki hyvin ja valmistaudumme parhaillamme alkavaan Lehtisateeseen.” Mesitähden uutisisten joukosta en bongannut mitään muuta ihmeellistä kuin Sypressitassu oli siis ensimmäisessä kokoontumisessa. Nautin siitä, kun tiesin paljon enemmän ympäröivistäni kissoista. Huomasin Orvokkisydämen vilkuilevan Pyörretassua ja Sypressitassua. Hymyilin ajatuksilleni – koulutin parhaan ystäväni ihanaa pikku pentua soturiksi. Pitäisin häntä pystyssä jokaikisessä käänteessä. Haluaisin pitää häntä käpälästä hänen kokoloppu elämänsä ajan mutten todellakaan voisi olla hänen elämänsä tärkein kissa – läheskään.
“Oliko sinulla asiaa?” Orvokkisydän kysyi ja havahdutti minut nykyhetkeen. “Olihan minulla, et ehtinyt vastata kysymkseeni”, sanoin naurahtaen. “No, elämä on nyt hiukan erilaista, tai siis, aika paljonkin! On vaikea taas tottua partiointiin, saalistamaan, ja heräämään aikaisin, kun on ollut kuusi kuuta makaamassa ja sai nukkua niin pitkään kuin haluaa”, Orvokkisydän kertoi. Nyökkäsin ja katselin ympärilleni. Monia kissoja istui ympärillämme miltei ahdistavan moni vieras ympärö meitä.
Punatähti antoi merkin lähteä takaisin leiriin. Nousimme yhdessä Orvokkisydämen kanssa ja lähdimme tassuttamaan omalle reviirillemme. Pyörretassu juoksi meidät kiinni. ”Se Sypressitassu oli kiva! Harmi ettei Toivetassu päässyt mukaan”, Pyörretassu hihkaisi mutta sanoi viimeisen lauseen hieman alakuloisesti. ”Kyllä hänkin pääsee tänne aikanaan”, paras ystäväni ja maailman paras emo rauhoitteli pikkuista pentuaan.
Hän kääntyi hymyilemään minulle. ”No mitäs tehtäisiin, kun pääsemme leiriin?” Orvokkisydän kysyi hymyillen. ”Uskon, että sinun kannattaa mennä Mäyräkynnen luo niin nopeasti kuin vain: hän näyttää olevan hukassa ilman sinua”, liioittelin hieman kiusoitellakseni. Tassutimme kohti leiriä. “Muista Pyörretassu ettet saa pitää Sypressitassua ystävänäsi vaikka tämä onkin viehättävä nuori naaras”, muistutin kollia, kun tämä hyppelehti iloisesti minun ja emonsa edellä. “En, en”, Pyörretassu nauroi. Hän vaikutti todellä hyvän tuuliselta. “Olisipa Toivetassukin päässyt mukaan tänne”, Orvokkisydän haaveili. Pyörretassulla oli selvästi yliväsymys tila enkä voinut kuin nauraa tälle. Kikatin ja tunsin naurun kumpuavan sydämeni kautta. “Meidän pitäisi kiirehtiä jäämme pian jälkeen”, Orvokkisydän huomautti ja kiihdytimme ja otimme muut klaanin jäsenet kiinni.
Pian olimme jo leirin sisäänkäynnillä ja kissat menivät sisään omalla vuorollaan. Sisälle päästyämme Orvokkisydän saattoi poikansa oppilaiden pesälle ja tuli sitten haukottellen luokseni. “Mene vain edeltä pesään käyn katsomassa voisinko mennä johonkin partioon vielä nukuin viime yönä pitkään”, sanoin ja hyvästelin parhaan ystäväni nopeasti. Löysin pian itselleni yöpartioon Liekkimyrskyn, Pikkukaaoksen, Latvaruusun ja Lehtituulen. Lähdimme yhdessä saalistamaan joen lähelle.
En itse uskaltautunut enää niin lähelle vettä kuin aikaisemmin mutta Liekkimyrsky kulki mielestäni aivan liian lähellä jokea itsevarmasti. Olin juuri kutsumassa häntä lähemmäs mutta yhdessä hetkessä hän liukastui kiveen ja oli aaltojen armoilla. Sydämmessäni sykähti ja pinkaisin rantaan varovaisuuteni kadottaneena. Pelkäsin vettä enemmän kuin koskaan mutta nyt minun oli pakko tehdä jotain. “Liekkimyrsky! Sinnittele!” huusin ja aloin etsiä jotakin mihin naaras voisi tarttua. Huomasin pienehkön oksan lähellä Liekkimyrskyä ja juoksin äkkiä sen luokse. Työnsin sitä eteenpäin ja painotin sen niin, että siihen olisi helpompi tarttua. “Liekkimyrsky tartu tähän!” rää’yin toivoen, että naaraalla riittäisivät voimat. Oranssit käpälät kurkottivat kohti oksaa mutta voi onnetonta hän ei saanut siitä kiinni. Hellittäessään kurkotuksestaan Liekkimyrsky iskeytyi kiveen pää edellä ja hänen ympärilleen levisi punainen läiskä hetkeksi kunnes se katosi kuohuvaan jokeen.
Alempana näin kuinka Liekkimyrskyn hervoton ruumis huuhtoutui rantaan verisenä ja kolhittuna. Järkytyksen aalto kulki ylitseni. Tärisin hiljaa. Jalkani eivät tuntuneet pystyvän kannattelemaan minua enään ja meinasin lyyhistyä maahan matkallani kohti ruumista Pikkukaaoksen perässä mutta pidin paketin tiukkana enkä antanut kuvotukselle valtaa minussa. Latvaruusu ja Lehtituuli tulivat perässäni. Autoin toisia kissoja nostamaan Liekkimyrskyn ruumiin Latvaruusun ja Lehtituulen selille. En pystynyt katsomaankaan kohti ruumista kantavia naaraita.
Leirillä veimme Liekkimyrskyn ruumiin suoraan Hehkuaskelen luokse ja laskimme hänet sairasaukiolle. Livahdin paikalta heti, kun vain kykenin mutta jouduin sietämään ensin paria vasten mielistä tehtävää ja yrttien hieromista ruumiiseen. Pujahdin suoraan pehkuhin pestyäni itseni vedellä. Nukahdin nopeasti Orvokkisydämen viereen.

Kirjoittaja: Elandra

Tuhkajuova: 67kp! –

Pimentovarjo: 16kp –

Mäyräkynsi: 20kp! –

Pyräkkätassu: 34kp! –

Toivetassu: 22kp! –

Pyörretassu: 23kp! –

Lumikkoviiksi: 14kp –

Aaltosalama: 7kp –

Orvokkisydän: 8kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin selvinnyt rajanylityksestä melko vähällä. Mäyräkynsi oli torunut minua ja käskenyt käyttäytymään kunnolla toisen klaanin kissojen edessä, mutta sen pahempaa satikutia en ollut saanut. Tiesin, että minun olisi pitänyt varmaankin ottaa tästä tapauksesta opikseni ja jatkossa käyttäytyä sääntöjen mukaan, mutta minkä minä mahdoin omalle luonnolleni. Jos näkisin jotakin kiinnostavaa, vaikkapa sitten Eloklaanin reviirillä, menisin empimättä tutkimaan sitä. Kuolonklaanilaiset olivat liian kaavoihinsa kangistuneita.
Täysikuun kokoontuminenkin oli tullut ja mennyt, mutta toisin kuin sisarukseni en ollut päässyt mukaan. Salaa epäilin Mäyräkynnen käyneen kertomassa tempustani päällikölle, joka oli luultavasti rangaistukseksi päättänyt jättää minut leiriin. Minulla tosin ei ollut minkäänlaisia todisteita väitteeni tueksi, joten toistaiseksi se pysyi pelkän epäilyn tasolla.
Tänään meillä ei ollut tavallisia harjoituksia, vaan Mäyräkynsi otti minut mukaan metsästyspartioon, johon kuului meidän kahden lisäksi Keltapilke, Pikkukaaos ja Tattihalla. Pikkukaaosta lukuun ottamatta kaikki heistä olivat oikeita tuppisuita, joiden suusta en kuullut sanaakaan koko matkan aikana.
Kävelin Mäyräkynnen perässä ja yritin salaa kuunnella hänen ja Pikkukaaoksen keskustelua. Pikkukaaos esiintyi hillitysti mutta näytti puhuvan mielellään. Pikkukaaos oli nimensä mukaisesti varsin pienikokoinen kissa, mikä ei kuitenkaan tuntunut haittaavan naarasta. Ihailin salaa soturitarta, sillä tämä pienestä koostaan huolimatta hoiti tehtävänsä aivan yhtä hyvin kuin muutkin soturit. Naaras oli todellinen roolimalli kaikille Kuolonklaanin pienikokoisille kissoille!
Tulimme tiheään havumetsään, jonne aurinko paistoi viistosti puiden lomasta. Soturit sopivat keskenään, mihin suuntaan kukin lähtisi, ja sitten partio hajaantui.
”Voit yrittää saalistaa, mutta sinun tulee pysyä näköetäisyyden päässä minusta. Onko selvä?” Mäyräkynsi murahti minulle. Soturi katsoi minua epäilevän näköisesti, kun nyökäytin päätäni.
”Kyllä minä pysyn!” kivahdin loukkaantuneena soturin luottamuksen puutteesta itseäni kohtaan. Sitä karkaa kerran naapuriklaanin reviirille, ja sen jälkeen kaikki tuntevat sinut karkailijana. Niin epäreilua!
”Hyvä on.” Mäyräkynsi ryhtyi haistelemaan ilmaa ja lähti pian jäljittämään jotakin eläintä. Jäin seisoskelemaan paikalleni edelleen hieman näreissäni kollin käskystä pysyä näköetäisyyden päässä.
Käännähdin ympäri ja yritin etsiä katseellani muita partion jäseniä. Vilaukselta ehdin nähdä Keltapilkkeen oranssin turkin kauempana puiden lomassa, ja kun Mäyräkynsi ei katsonut, livahdin naaraan perään.
Minun ja Keltapilkkeen välillä oli matkaa useamman ketunmitan verran, mutta kirin välimatkaa umpeen ottamalla pitkiä askelia. Kun viimein saavutin soturin, tämä oli kyyristyneenä ison, sammaloituneen kiven taakse. Olin aikeissa mennä katsomaan lähempää, mitä soturitar puuhasi, kun yhtäkkiä Keltapilke säpsähti ja päästi tukahtuneen huudon. Naaras peruutti pois kiven takaa henkeä haukkoen ja horjahti maahan. Näin käärmeen luikertelevan kiven takaa syvemmälle metsään.
Keltapilke kouristeli maassa kakoen, ja hänen suustaan tuli valkoista vaahtoa. Soturin hengitys muuttui rahisevaksi ja katkonaisemmaksi. Keltapilkkeen koko ruumis jäykistyi parin silmänräpäyksen ajaksi, ennen kuin naaras valahti veltoksi. Tuijotin liikkumatonta soturia järkyttyneenä. En pystynyt käsittelemään juuri tapahtunutta.
”Pyräkkätassu! Minähän käskin sinua pysymään lä-”, paikalle yllättäen saapuneen Mäyräkynnen kiukkuinen naukaisu katkesi, kun hän näki Keltapilkkeen maassa. Suurikokoinen kolli käveli ohitseni naaraan luo ja kumartui nuuhkaisemaan tätä. Sitten hänen hämmentynyt katseensa siirtyi minuun. ”Mitä hänelle tapahtui?”
Sanat eivät suostuneet tulemaan ulos suustani. Katsoin vuoroin Keltapilkettä ja Mäyräkynttä, kykenemättömänä puhumaan. Seuraavat hetket olivat kuin sumun peitossa. Mäyräkynsi kävi hakemassa Pikkukaaoksen ja Tattihallan, jotka auttoivat Mäyräkynttä nostamaan Keltapilkkeen ruumiin selkäänsä. Sen jälkeen partio suuntasi takaisin leiriin. Koko matkan ajan kävelin hiljaa joukon perällä, irrottamatta katsettani Keltapilkkeestä, jonka meripihkanväriset silmät tuijottivat lasittuneina eteenpäin.
Leirissä Keltapilkkeen ruumis vietiin Hehkuaskeleelle, ja Pikkukaaos kävi raportoimassa tapahtuneesta Punatähdelle. Mäyräkynsi tuli luokseni hiukan huolestuneen näköisenä.
”Hehkuaskeleen mukaan käärme tappoi Keltapilkkeen. Näitkö sinä sen?” kolli kysyi tunnustellen. Tuijotin mestariani ilmeettömästi. Minulta meni hetki prosessoida hänen sanomaansa. Kaikki ympärilläni tuntui tapahtuvan hidastetusti.
”Sinun ei ole pakko puhua siitä nyt. Suosittelen kuitenkin käymään Hehkuaskeleen luona kaiken varalta”, Mäyräkynsi maukui, ja hänen ainoa näkökykyinen silmänsä tutkaili minua arvioivasti. ”Pidä loppupäivä vapaata ja syö jotakin.”
Sen jälkeen soturi lähti matkoihinsa ja minä jäin istumaan leirin muurin viereen. Aikaa kului, enkä ollut liikkunut paikaltani mihinkään. Minut herätti ajatuksistani näkökenttäni laidalle ilmestynyt lähestyvä hahmo. Katsahdin Myrskytassuun, joka tallusteli luokseni rennosti. Sisareni rypisti otsaansa nähdessään kireät kasvoni.
”Pyräkkätassu, oletko sinä kipeä?” naaras kysyi.
Silloin en voinut enää pidätellä itseäni vaan purskahdin äänekkääseen itkuun. ”Keltapilke kuoli!” niiskutin. ”Minä näin, kun käärme puri häntä, ja sitten hän alkoi kouristella ja vaahtoa tuli hänen suustaan, ja sitten hän valahti veltoksi ja oli kuollut!”
En ollut oikeastaan edes tuntenut Keltapilkettä, mutta se oli ollut ensimmäinen kerta, kun olin nähnyt jonkun kuolevan, enkä ollut pitänyt siitä. Oli ollut järkyttävää nähdä elämän valuvan naaraan ruumiista pois sillä tavalla.

//Myrsky?

Kirjoittaja: Ruska

”No miten on elämä soturina pentujen saannin jälkeen?” Lumikkoviiksi kysyi hymyillen, käännähdin ystävääni kohti. Olin juuri avaamassa suutani, vastatakseni, mutta en ehtinyt, sillä Punatähti aloitti jo kokouksen. “Olemme taas kokoontuneet Kivikukkulalle täydenkuun kokoontumiseen. Edellisen kuun aikana Kuolonklaani on saanut uusia oppilaita; Kaamostassun, Myrskytassun, Pyräkkätassun, Toivetassun ja Pyörretassun. Heistä osa on tänään ensimmäistä kertaa mukana kokoontumisessa. Puoli kuuta sitten riehunut myrsky ei aiheuttanut Kuolonklaanille isompia ongelmia. Yksi oppilaistamme katosi ennen myrskyä, joten pyydän myös eloklaanilaisia pitämään silmänsä auki Loisketassun varalta. Viherlehti on ollut antoisa, ja Kuolonklaani kukoistaa.” Kun olin kuullut nämä sanat, katsahdin Lumikkoviikseä hymyillen, ja nyökkäsin. Käänsin katseeni takaisin Punatähteen, joka oli siirtynyt, että Mesitähti saisi kertoa Eloklaanin kuulumiset: ”Mukava kuulla, ettei myrsky tehnyt suuria tuhoja myöskään teidän reviirillänne. Eloklaani selvisi myrskystä myös ilman sen suurempia tuhoja. Lupaamme pitää silmämme auki Loisketassun varalta. Eloklaani on myös saanut uuden oppilaan, Sypressitassu onkin tänään kokoontumisessa mukana. Olemme saaneet riveihimme myös uusia sotureita, kun Kultasiipi, Laventelitaivas, Ampiaispisto ja Mehiläislento ovat ansainneet soturinimensä. Eloklaanissa on kaikki hyvin ja valmistaudumme parhaillamme alkavaan Lehtisateeseen.” Kuunneltuani tarkasti Mesitähden sanoja, katsahdin Pyörretassua. Oppilas istui ruskea raidallisen naaraan vieressä, ja kertoi jotakin hänelle innoissaan. Huokaisin hiljaa, vielä äskettäin, hän oli pieni pentu, joka makasi vierelläni. Nyt hän on oppilas, ja parhain kissa maailmassa tietysti Mäyräkynnen jälkeen, kouluttaa pientä Pyörretassuani. Katselin Pyörretassua haaveillen, mutta ajatukseni katkesi, kun joku tönäisi kylkeäni. Ravistin päätäni, ja katsahdin hymyilevää Lumikkoviikseä. ”Oliko sinulla asiaa?” kysyin hymyillen. ”Olihan minulla, et ehtinyt vastata kysymkseeni”, Lumikkoviiksi sanoi iloisesti. ”No, elämä on nyt hiukan erilaista, tai siis, aika paljonkin! On vaikea taas tottua partiointiin, saalistamaan, ja heräämään aikaisin, kun on ollut kuusi kuuta makaamassa ja sai nukkua niin pitkään kuin haluaa”, sanoin hiukan huvittuneena. Lumikkoviiksi naurahti, ja katseli ympärilleen hymyillen. Emme ehtineet kauan jutella, kun Punatähti ilmoitti, että oli aika palata leiriin. Nousin ylös istualtani, ja kävelin muiden luo. Pyörretassu juoksi innoissaan luoksemme ja katsoi meitä innoissaan. ”Se Sypressitassu oli kiva! Harmi ettei Toivetassu päässyt mukaan”, Pyörretassu sanoi hiukan alakuloisena. Silitin lohduttavasti Pyörretassun selkää. ”Kyllä hänkin pääsee tänne aikanaan”, sanoin hymyillen. Punatähti lähti liikkeelle, ja kävelimme eteenpäin. Hymyilin Lumikkoviikselle. ”No mitäs tehtäisiin kun päästään leiriin?” kysyin hymyillen iloisesti.

// Lumikko?

Kirjoittaja: Saaga

“Mitä teen nyt?” Pyörretassu kysyi ja katsahti taivaalle. “Lähdemme pian kokoontumiseen, jos et muistanut tämä on ensimmäisesi”, kiusoittelin pikkukollia hieman. Henkäysvarjo, Myrskytassu
Hehkuaskel, Tuhkajuova, Pimentovarjo, Jääviilto, Kaamostassu, Latvaruusu, Mäntyviiksi ja Pihkatassu olivat jo Litteäkiven luona. Orvokkisydänkin oli puolimatkassa sinne mutta vilkuili kiivaasti ympärilleen etsien selvästi joitakuita. Minulla oli vahva aavistus siitä, että hän etsi meitä. Kyyristyin hieman jotta olin Pyörretassun kanssa samalla tasolla ja osoitin hännälläni parhaan ystäväni suuntaan. Pyörretassu katsahti minuun loistavin silmin ja kiiruhti emonsa luokse. Menin perään hymyillen onnesta. Orvokkisydän tervehti minua koskettamalla lapaani nenällään sen jälkeen, kun oli ensin vaihtanut nopeat kuulumiset pentunsa kanssa. “Olette varmasti mahtava parivaljakko!” Orvokkisydän hehkutti mutta Punatähti antoi merkin lähteä ennen kuin ehdin todeta mitään. Lähdimme peräkanaa kohti Hehkulampea. Orvokkisydän käveli edeltä poikansa kanssa näyttääkseen hänelle kaikkea mielenkiintoista, kuten lintuja puunoksilla ja juurakossa hiipiviä hiiriä. Puunkanto, jonka olin tutkinut läpeensä ensimmäisenä kuunani oppilaana oli myös matkan varrella. Saavuimme samoihin aikoihin Eloklaanin kanssa paikalle ja istuuduin sopivalle paikalle hieman syrjäiseen. Pyörretassu istui viereeni ja Orvokkisydän istahti hänen toiselle puolelleen. Viereeni istuutui ruskea naarasoppilas mestarinsa kanssa. “Hei”, naaras aloitti hieman ujostellen. “Hei vain. Mikäs on nimesi?” kysyin ystävällisesti. “Olen Sypressitassu”, Sypressitassu kertoi. “Kuka sinä olet?” hän kysyi. “Olen Lumikkoviiksi ja uskoisin, että tässä olisi sinulle sopivaa juttuseuraa näin alkuun”, sanoin ja työnsin Pyörretassun naaraan vierelle. “Hei olen Pyörretassu!” Pyörretassu esitteli itsensä Sypressitassulle. “Suloista”, totesin katsellen omaa ja toisen klaanin oppilasta. Kokoontumisissa ei saanut ystävystyä mutta oppilaat kävivät varmasti poikeuksina. Nuokin kaksi sopivat niin hyvin yhteen. Sypressitassun silmissä loisti jo iloinen pilke vaikka hän vaikuttikin aluksi todela ujolta. “No miten on elämä soturina pentujen saannin jälkeen?” kysyin hymyillen mutta Orvokkisydän ei saanut aikaa vastata, kun Punatähti aloitti kokoontumisen virallisen osuuden: “Olemme taas kokoontuneet Kivikukkulalle täydenkuun kokoontumiseen. Edellisen kuun aikana Kuolonklaani on saanut uusia oppilaita; Kaamostassun, Myrskytassun, Pyräkkätassun, Toivetassun ja Pyörretassun. Heistä osa on tänään ensimmäistä kertaa mukana kokoontumisessa. Puoli kuuta sitten riehunut myrsky ei aiheuttanut Kuolonklaanille isompia ongelmia. Yksi oppilaistamme katosi ennen myrskyä, joten pyydän myös eloklaanilaisia pitämään silmänsä auki Loisketassun varalta. Viherlehti on ollut antoisa, ja Kuolonklaani kukoistaa.” Orvokkisydän katsahti minuun sanojen jälkeen ja nyökkäsi hymyillen. Mesitähti otti paikan edessä.
​//Pyörre tai Orvokki

Kirjoittaja: Saaga

”Minusta rajat ovat ihan typeriä. Ympärillämme on niin paljon nähtävää, mutta meitä estää näkemästä sitä kaikkea jotkin näkymättömät rajaviivat”, Pyräkkätassu rikkoi hiljaisuuden. Oppilaan aiheuttama kivä viha kupli sisälläni mutta päätin tukahduttaa sen hiljalleen. Nyökkäsin ensin mutten kestänyt hiljaisuutta joten avasin suuni. ”Sinun täytyy näyttää parastasi toisen klaanin kissojen edessä eikä esittää näsäviisasta”, tiuskaisin pettyneenä. ”Mutta ensi kerralla (toivon kyllä ettei sitä tule) tiedät miten käyttäytyä. Eikö vain?” Pyräkkätassu nyökkäsi vaivaantuneesti. Hymyilin hieman mutten unohtanut tapahtunutta siltikään. “Mennään takaisin leiriin tämä päivä on ollut jo tarpeeksi pitkä ja väsyttävä”, totesin pidätellen haukotusta. Lähdin astelemaan kohti leiriä ettei Pyräkkätassu taaskaan pysyisi vauhdissani yhtähyvin kuin useimmat soturit ainakin. Harpoin nopeasti Hehkulammen luota metsään. Mieleni teki puhua Pyräkkätassun kanssa mutten tiennyt mitä olisin sanonut. Mutkittelin puiden välitse. Pian saavutin leirin sisäänkäynnin ja käännyin katsomaan Pyräkkätassua. Hän hölkytti pian näkyvilleni. “Minulla on hirveä nälkä!” hän ärähti läähättäen lievästi. Vasta tässä vaiheessa tajusin käveltyäni aika lujaa mutta en huomioinut sitä, koska en halunnut tehdä tilanteesta entistä kireämpää. “Voit mennä syömään nyt”, tyydyin sanomaan ja päästin Pyräkkätassun tunkemaan ohitseni. Menin perään hitaammin ja käännyin kohti sotureiden pesää. Nyt menisin nukkumaan ja seuraavana päivänä utelisin kumppaniltani kaiken kokoontumisesta ja viettäisin laatuaikaa hänen kanssaan.
//Jatketaan vaikka “seuraavana päivänä” tästä Orvokilla ja tällä 😀

Kirjoittaja: Ruska

”Mennään vain”, Lumikkoviiksi huokaisi, hän siristi silmiään auringon paisteessa. ”Mennään taistelemaan!” huudahdin innoissani, haluan olla Kuolonklaanin parhain taistelija! Parempi kuin Punatähti ja muut kokeneet kissat. ”Mennään mieluummin reviiri kierrokselle ja etsitään saalista”, Lumikkoviiksi sanoi, ja hymyili. Hän lähti tassuttamaan kohti leirin uloskäyntiä, juoksin hänet nopeasti kiinni, ja jolkotin hänen edellään. Työnnyin ulos tunnelista, ja katsoin silmät suurina ympärilleni. Olin niin ihmeissäni, että pysähdyin ihastelemaan metsää. Puut olivat korkeita, ja olivat kauniita kaikessa vihreydessään. Ruoho oli hiukan kosteaa, ja tuoksui hyvälle. Linnut lauloivat jossakin, ja se oli kauneinta mitä olin ikinä kuullut. Hengähdin ilmaa syvään, näin raikasta ilmaa en ollut ikinä hengittänyt. Mieleni teki itkeä, maailma oli kauniimpi kuin olin kuvitellut. ”No mennäänpäs sitten”, Lumikkoviiksi hoputti ja työnsi minut liikkeelle. Kävelin eteenpäin innoissani, tästä tulee niin jännää!

Kävelimme pitkin Kuolonklaanin reviiriä, kaikki oli niin ihmeellistä, ja katselin kaikkea innoissani. Pysähdyin jopa haistelemaan asioita, tämä oli vain niin kivaa. Lumikkoviiksi sihahti minun pysähtyvän, ja olevan hiljaa. Pysähdyin ja katsoin mestariani pää kallellaan. ”Haistatko tuon? Se on hiiri”, Lumikkoviiksi kuiskasi korvaani. Haustelin ilmaa, ja ilmassa tosiaan leijui hiiren myskinen haju. ”Niin”, kuiskasin Lumikkoviiksen korvaan. Mestarini lähti hiipimään hiirtä kohti, hän oli tosi hiljainen. Katselin hämmästyneenä, kun Lumikkoviiksi loikkasi hiiren päälle sulavasti. Hän piti hiirestä kiinni kynsillään, ja nyökkäsi minulle, Lumikkoviiksi halusi, että tappaisin hiiren. Kävelin Lumikkoviiksen luo kuuliaisesti, ja puraisin hiiren niskaa niin, että se katkesi. Nostin hiiren hampaisiini, ja katsoin Lumikkoviikseä ylpeä katse silmissäni. ”Hyvin meni”, Lumikkoviiksi kehui minua, katselin Lumikkoviikseä tyytyväisenä kehuista. ”Palataan leiriin, tämä on ollut pitkä päivä”, Lumikkoviiksi sanoi, ja osoitti hännällään taivasta. Taivas oli jo alkanut hiukan punertaa, Lumikkoviiksi oli oikeassa, on aika palata leiriin. Seurasin Lumikkoviikseä kiltisti, minua harmitti, sillä olisin halunnut jutella hänen kanssaan, mutta en pystynyt, koska suussani oli hiiri. Lumikkoviiksi käveli valppaana, ikään kuin vahtien ettei minulle käy mitään.

Kesti aika kauan, ennen kuin pääsimme takaisin leiriin. Kävelin tuorwsaaliskasan luo, ja tiputin hiiren muiden saaliiden joukkoon. Katsoin Lumikkoviikseä odottavasti, hän varmasti tietää mitä minun pitää tehdä seuraavaksi. ”Mitä teen nyt?” kysyin ja katsahdin taivaalle, jolla tuikki jo muutama himmeä tähti.

// Lumikko?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tänään luvassa oli jäljitysharjoitukset. Mäyräkynsi oli tuonut minut metsään. Suurikokoinen kolli käveli eteenpäin ja selitti samaan aikaan harjoitukseen liittyviä ohjeita, joiden kuuntelemiseen minun olisi varmaankin pitänyt keskittyä. Huomioni oli suuntautunut kuitenkin jonnekin aivan toisaalle: kauempana metsässä näkyi pienehkö, sammaleen peittämä kivikeko, jonka päällä olin näkevinäni liikettä. Varmaankin sisilisko!
Mäyräkynsi puhui edelleen, kun yhtäkkiä otin jalat alleni ja kiidin juoksujalkaa kivikasan luo. Hidastin vauhtiani tullessani lähemmäksi, sillä en halunnut säikäyttää suomuista ystävääni. Ehdin nähdä liskon vain vilaukselta, sillä jokin säikäytti sen. Kyyristelin kiven juurella ja yritin nähdä sisälle kivenrakoon, jonne se oli luikahtanut.
Näkökenttäni rajamaille ilmestyi mustavalkoinen hahmo. Nostin katseeni tuiman näköiseen naaraaseen, joka pörhisti karvojaan varoittavasti. Hänen vieressään seisoi tabbyturkkinen kollikissa, jonka jäänsiniset silmät tutkailivat minua viileästi. Katsoin kissoja näreissäni – sisilisko oli mennyt piiloon hänen takiaan.
”Te säikäytitte sen karkuun! Kiitos vain!” tuhahdin peittelemättä ärsyyntymistäni.
”Sinä olet väärällä puolella rajaa, pentu”, mustavalkoinen naaras naukaisi äänellä, joka oli yhtä kylmä kuin Lehtikadon viima. Hänen uhkaileva äänensävynsä ei kuitenkaan pelottanut minua, mutta sen sijaan hänen käyttämänsä alentava nimitys sai veren kiehumaan suonissani.
”Pentu?!” huuhdahdin suutahtaneena. Olin aivan varma, että pennuksi kutsuminen oli epäsuora viittaus pieneen kokooni, mistä syystä otin sen hyvin henkilökohtaisesti. Sisarukseni eivät olisi joutuneet sietämään tällaista nöyryytystä, koska he olivat melkein täysikasvuisen kissan kokoisia. ”Minä olen oppilas, ettäs sen tiedät!”
”Siinä tapauksessa sinun pitäisi myös tietää, ettei sinulla ole mitään asiaa Eloklaanin puolelle rajaa”, tummaturkkinen kolli otti osaa keskusteluun. Tuijotin häntä hetken hieman typertyneenä, tajuten vasta nyt, että en ollut häntä tai hänen seuralaistaan koskaan ennen. Niin tosiaan, nämä kaksi eivät tainneet olla Kuolonklaanista.
”Nyt te kyllä huijaatte! Ei tämä voi olla vielä Eloklaanin reviiriä”, yritin inttää vastaan, vaikka olin täysin tietoinen väitteeni epätodenmukaisuudesta. Minä olin tunkeutunut huomaamattani Eloklaanin reviirille, ja nämä kissat olivat eloklaanilaisia.
Eloklaanilaiskolli lupasi, etten joutuisi vaikeuksiin, mikäli kävelisin nyt heidän kanssaan takaisin rajalle. Pohdin hetken vaihtoehtojani, ja lopulta tulin siihen lopputulemaan, että oli parasta vain totella.
Kävelin kahden eloklaanilaisen välissä rajaa kohti, ja käytin tilaisuuden hyväksi jakaa näiden kanssa liskotietouttani: ”Näin noilla kivillä sisiliskon ja halusin tulla katsomaan sitä lähempää. Sitten te kaksi tulitte ja säikäytitte sen tiehensä. Kai te ymmärrätte, miten vaikeaa on yrittää löytää sisilisko ja vielä lähestyä sitä ilman, että se juoksee piiloon ja jättää häntänsä jälkeen harhautukseksi? Hännän tiputtaminen on muuten eri ovela keino puolustautua saalistajilta. Kun saalistaja jää tuijottamaan irronnutta häntää, lisko pääsee livahtamaan pois paikalta. Eikö olekin kiehtovaa!”
Tullessamme rajalle Mäyräkynsi oli meitä vastassa. Soturin ilme oli kivikova, ja hänen katseensa heijasteli pettymystä. Jäin seisomaan kahden saattajani väliin. Aavistelin, että mestarini ei ollut iloinen luvatta poistumisestani.
Soturit keskustelivat keskenään, kunnes eloklaanilaiskolli kehotti minua seuraamaan ensi kerralla rajamerkkejä tarkemmin. Mulkoilin häntä vähän tuohtuneena – ei minulle tarvinnut puhua kuin pennulle.
”Joo joo, ei tarvitse saarnata”, puhisin puoliääneen kävellessäni takaisin omalle puolelleni rajaa. Ilmeisesti Mäyräkynsi oli kuullut kommenttini, sillä hänen katseensa muuttui entistä ankarammaksi. Luimistin korviani ja naukaisin nopeasti: ”Vastaisuudessa pysyn oikealla puolella rajamerkkejä.”
Lopulta eloklaanilaiset kääntyivät ympäri rajalta ja katosivat metsään. Jäimme Mäyräkynnen kanssa kahdestaan rajalle. Alkuun soturi ei sanonut mitään vaan vei meidät kauemmaksi rajamerkeistä.
En pitänyt kollin hiljaisuudesta. Se oli minusta jotenkin pahaenteistä.
”Minusta rajat ovat ihan typeriä. Ympärillämme on niin paljon nähtävää, mutta meitä estää näkemästä sitä kaikkea jotkin näkymättömät rajaviivat”, marmatin ääneen ja toivoin saavani Mäyräkynneltä jonkinlaisen reaktion. Mikä tahansa oli parempi kuin tämä hiljaisuus.

//Mäyrä?

Kirjoittaja: Saaga

Katselin Pyräkkätassun juoksua rajan toiselle puolen. Tiesin, ettei mitään ollut tehtävissä, kun haistoin eloklaanin tuoreen hajun. Sillä eloklaanin partio oli ehtinyt Pyräkkätassun luo ensin ja toisi toivon mukaan pikku kissan käpäliini. ”Onko tämä sinun oppilaasi? Hän oli eksynyt meidän puolellemme etsimään sisiliskoja”, Eloklaanin kissa jota en ollut koskaan ennen tavannut tokaisi tullessaan esiin puiden välistä Pyräkkätassun kanssa. Kurtistin kulmiani oppilaalleni. “Sinun olisi pitänyt osata varoa ylittämästä rajaa mutta olkoon tämä sinun varoituksesi”, nau’uin kylmästi. Käännähdin kohti kollia, joka oli törmännyt oppilaaseeni. “Olen pahoillani hänen puolestaan ja lupaan ettei tämä toistu”, murahdin tyytymättömänä oppilaani käyttäytymiseen. “Muistan Sypressitassun tapauksen ja uskon, että tämä tasoittaa välimme klaanien reviirien suhteen.” Toivoin todella, että eloklaanin kissa olisi ystävällinen ja päästäisi meidät menemään. Todella muistin sen, kun Sypressitassu oli juossut käpäliini ja nyt tämä! Olin pahoin pettynyt Pyräkkätassuun – olin odottanut häneltä tälläistä huolettomuutta. Pääni oli sekaisin kaikesta tänään tapahtuneesta. Sydämeni pamppaili, kun odotin kollikissan vastausta. Tajusin etten tiennyt tämän kollin nimeä enestään mutta hänen ystävänsä mustavalkoisen naaraan tunnistin. Tämä oli Korppisiipi. Muistan puhuneeni, jonkun eloklaanilaisen kanssa kokoontumisessa ja tämä oli maininnut naaraan nopeasti.
//Hiili

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hehkulammen pinta väreili tuulenvireen pyyhkäistessä sen ylitse. Aaltosalama istui lammen rannalla, katse laskettuna hennosti aaltoilevaan veteen, josta hänen sumea kuvajaisensa heijastui. Hän oli juuri palannut partiosta, mutta ei ollut halunnut mennä leiriin, joten hän oli päätynyt tulemaan tänne. Välillä lammen vastarannalla näkyi kissoja, jotka olivat tulleet joko katsomaan kaunista auringonlaskua tai vain viettämään aikaa yhdessä, mutta Aaltosalama ei välittänyt heistä.
Siitä alkaen, kun he olivat Varissulan kanssa jääneet kaksijalan ansaan, kaikki oli mennyt pieleen. Ensin Sulkavirta oli lähtenyt klaanista hänelle mitään ilmoittamatta, sitten toinen Kalmakuun ja Pikkukaaoksen pennuista oli tullut kaksijalan kaappaamaksi, eikä tästä ollut kuultu enää sen jälkeen. Kalmakuu oli murheen murtama, eikä Aaltosalama kestänyt nähdä häntä sellaisena. Kissoja kuoli ja katosi harva se päivä. Soturitar alkoi vähitellen kyllästyä siihen.
Mitä hän oli tehnyt niin väärin, että Pimeyden Metsä päätti rangaista häntä näin? Että hänen emonsa oli viety häneltä, että hänen sukunsa oli täynnä petollisia kissoja, jotka yksi toisensa perään tuottivat häpeää synnyinklaanilleen? Aaltosalama antoi kaikkensa Kuolonklaanin puolesta, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi hyvä. Ettei ollut riittävä.
Laskeva aurinko värjäsi Hehkulammen pinnan verenpunaiseksi. Aaltosalama katsoi sitä hievahtamatta, raivon kasvaessa hänen sisällään nousevan hyökyaallon lailla. Ainoa asia, joka piti hänet järjissään oli kosto. Kunhan eloklaanilaiset olisi hävitetty, metsä olisi jälleen Kuolonklaanin vallassa ja Ruostekukan levoton sielu saisi viimein rauhan. Ja Aaltosalama myös.
Hän huitaisi omaa kuvajaistaan ja rikkoi vedenpinnan. Sen jälkeen hän nousi ylös ja käänsi lammelle selkänsä. Henkäysvarjo oli ymmärtänyt häntä. Varapäällikkökin näki sen, jonka edessä suurin osa kuolonklaanilaisista ummisti silmänsä – Eloklaani oli uhka, joka täytyi tuhota.
Aaltosalama lähti tassuttamaan takaisin leiriin päin. Hän loikki astinkivien yli joen toiselle puolelle ja tuli metsään, jossa lintujen laulu raikasi kuin viimeistä päivää. Yhtäkkiä jostakin kuului rasahdus, ja Aaltosalama jähmettyi niille sijoilleen. Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn, ja hän haisteli ilmaa varuillaan. Ei merkkiä tunkeilijasta tai mistään eläimestä, joten kyseessä täytyi olla joku oman klaanin kissoista.
Hän kiersi sammaloituneen kiven taakse ja näki Varissulan, joka katsahti häneen yllätetyn näköisenä. Aaltosalama tuijotti häntä hetken hitusen häkeltyneenä, kunnes tajusi sanoa jotakin:
”Sinäkin olet näköjään iltakävelyllä.”

//Varis?

Kirjoittaja: Saaga

Olin katsellut ylpeänä Toivetassun ja Pyörretassun nimitykstä oppilaiksi ja hämmästyksekseni Punatähti oli kuin olikin antanut Pyörretassun minun huostaani. “Mennäänkö jo harjoituksiin! Haluan oppia kaiken!” Pyörretassu hihkui ja hyppelehti ylös alas. Olin hieman järkyttynyt saamastani vastuusta, koska jopa Mäyräkynsi -, joka todella oli vanhempi kuin minä olin – oli saanut oman oppilaansa. Mäyräkynttä oli syytetty epäpäteväksi vaikka hän pärjäsi ihan hyvin. Mutta nuorempana minua huolestutti oma kohtaloni. Onneksi olin saanut vain huonosti arvostetun perheen pennun ensimmäiseksi oppilaakseni. Minua nolotti ajatella omien parhaiden kavereideni perheestä niin mutten voinut olla olematta iloisempi Pyörretassun mestaruudesta. Olin iloinen etten ollut saanut esimerkiksi Myrskytassua tai varsinkaan Kaamostassua oppilaakseni. Pyörretassu on puoliksi erakko verta joten hänen koulutuksestaan ei paljoa piitattu – toivottavasti. “Mennään vain”, huokaisin ja siristin silmiäni auringossa. “Mennään taistelemaan!” Pyörretassu innostui. “Mennään mieluummin reviiri kierrokselle ja etsitään saalista”, sanoin ja lähdin tassuttamaan tuoreen oppilaani rinnalla ulos. Työnnyin Pyörretassun perässä ulos. Oppilaan innostuksesta ja onnesta kiiltävät silmät olivat vieläkin kiiltävämmät ja suuremmat kuin aikaisemmin. “No mennäänpäs sitten”, hoputin pikkukissan liikkeelle. Tämä ei ollut juurikaan suurempi kuin pentu mutta oli silti suurikokoinen ja roteva. Pyörretassu oli tullut isäänsä enemmän kuin emoonsa.

Tassuttelimme pitkin Kuolonklaanin tiluksia ja Pyörretassu oli hyvin innoissaan – syystäkin. Huomasin hiiren myskisen tuoksun leijailevan nenääni. Pysätin Pyörretassun sihahtaen hiljaa. “Haistatko tuon? Se on hiiri”, kuiskasin ja tunsin oloni typeräksi sillä olihan tämäkin pentu ehtinyt haistaa hiiren monen monta kertaa leirissä tuoresaaliiden kasassa. “Niin”, Pyörretassu kuiskasi myös. Lähdin hiipimään kohti sitä ja toivoin Pyörretassun tarkkailevan minua, kun loikkaisin sen päälle. Pidin hiirtä kiinni kynsilläni ja kutsuin Pyörretassun tappamaan sen. Kolli naksautti sen niskat poikki ja nosti hiiren hampaisiinsa. “Hyvin meni”, kehuin ja lähdin sitten johdattamaan oppilasta takaisin kohti leiriä pitkän päivän jälkeen.
//Pyörre?

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin rauhallisesti Pimentovarjon selittäessä hänen pentujensa koulutusten edistymisistä. Musta soturitar valitteli kahden muun pentunsa mestareiden epäpätevyyttä ja Myrskytassun kuuntelemattomuutta. Olin hänen kanssaan samaa mieltä Jääviillon ja Mäyräkynnen epäpätevyydestä. Jääviilto panosti soturina aivan vääriin asioihin eikä ymmärtänyt sen moninaisuutta, ja Mäyräkynsi sen sijaan oli yksi klaanin nuorimmista sotureista.
”Toivon, että heistä kasvaa kunnon sotureita. Mieluiten kouluttaisin vain itse koko koplan”, naaras naukaisi sukiessaan märkää turkkiaan. En ollut lainkaan yllättynyt soturin tokaisusta. Pimentovarjo oli juuri sellainen emo, joka oli valmis tekemään paljon pentujensa vuoksi. Toisaalta oli mielestäni kovin ristiriitaista, että naaras halusi rakastaa pentujaan sellaisina kuin he olivat, mutta kuitenkin murehti huomattavan paljon sitä millaisiksi sotureiksi hänen pentunsa kasvaisivat. Mutta toisaalta; mikäli Varissulka olisi saanut yhtä surkean mestarin mitä Kaamostassu tai Pyräkkätassu, olisin ollut valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikani poikani kouluttamiseen.
”Henkäysvarjo tuskin arvostaisi, jos astuisit hänen reviirilleen Myrskytassun koulutuksessa”, huomautin lapojani kohauttaen. Katseeni käväisi Henkäysvarjon tyhjässä pedissä kuin varmistuksena siitä, ettei kolli ollut pesässä. Pimentovarjo keskeytti hetkeksi turkkinsa sukimisen ja vilkaisi minua.
”Niin, olet varmaan oikeassa”, naaras totesi ja jatkoi taas turkkinsa sukimista.
”Olen huomannut, että olet taas alkanut viettämään enemmän aikaa Henkäysvarjon kanssa. Mistä syystä välinne alunperin edes kylmenivät?” Pimentovarjo esitti makuuni turhan henkilökohtaisen kysymyksen. Mielestäni ei ollut tarpeellista alkaa selitellä mustalle naaraalle mitään väleistäni Henkäysvarjoon, ei etenkään keskellä sotureiden pesää ja lukuisia korvapareja.
”Välimme ovat aina olleet ihan kunnossa, vaikkemme olekaan viettäneet aikaa yhdessä”, valhe pakeni ulos suustani. Pimentovarjon epäilevä ilme paljasti, ettei hän uskonut sanomaani.
”Vai niin”, naaras tokaisi silmiään siristäen. Keskustelu päättyi siihen, ja aloimme molemmat sukia turkkejamme vilkaisemattakaan toistemme suuntiin. Pääni alkoi taas täyttyä sekalaisista ajatuksista, kuten kaikista esittämistäni valheista. Oli puuduttavaa yrittää pysyä perillä kaikesta siitä, mitä olin muille valehdellut. Tai no lähinnä mitä olin Pimentovarjolle valehdellut. En kokenut olevani tilivelvollinen klaanitovereilleni, mutta Pimentovarjosta oli vuosien aikana tullut poikkeus. Jostain syystä koin tarpeelliseksi vastata hänen kysymyksiinsä, joskin vastaukset olivat useimmiten olleet valheita, mikäli ne olivat liittyneet Henkäysvarjoon tai Varissulkaan. Minusta tuntui, että mitä enemmän musta soturi kyseli, sitä lähemmäs nurkkaa jouduin. Pelkäsin naaraan saavan tietää salaisuuteni, josta tiesivät ainoastaan kumppanini ja Väärävarjo.

Olin viettänyt pesässä lähes koko loppupäivän, eikä myrsky ollut hellittänyt. Vasta seuraavana yönä sade oli lakannut ja ukkonen hellittänyt. Aamulla myrskystä oli jäljellä vain tuulen heittelemät oksat ympäri reviiriä ja vesilammikot.
Aamulla astuessani ulos sotureiden pesästä kosteaan ulkoilmaan, katseeni pysähtyi aukiolla makaavaan kissaan. Haukkasiipi oli aseteltu pääaukiolle nätisti makaamaan. Elottoman kollin silmät oli suljettu, eikä hänessä ollut enää mitään elonmerkkejä. Piiskasin hännälläni ärsyyntyneenä ilmaa. Kolli oli onnistunut tapattamaan itsensä omalla typeryydellään. Tältäkin olisi voitu välttyä, jos Haukkasiipi olisi ajatellut edes vähän.
Aurinko oli vasta nousemassa, mutta sen ensimmäiset säteet siivilöityivät jos piikkihernepensaan oksien raoista kaistaleina leirin märkään maahan. Märkä maa kimmelsi kauniisti kultaisten säteiden koskettaessa sitä.
”Huomenta, kuinka sinä voit?” Henkäysvarjo tallusteli luokseni kaatuneen kuusipuun takaa. Kohtasin varapäällikön siniset silmät tyyni ilme kasvoillani.
”Olen elämäni kunnossa”, kylmä murahdus sai Henkäysvarjon siristämään silmiään. Totta puhuen joka paikkaa särki ja takaraivoani jomotti inhottavasti. Kehoni muistutti, etten ollut enää yhtä nuori kuin joskus. Taistelusta palautuminen vaati joka kerta vain enemmän ja enemmän aikaa.
”Hyvä, että selvisit hengissä”, harmaa kolli totesi ja väläytti minulle pienen hymynkaltaisen virneen, ennen kuin jätti minut yksin ja käveli lähemmäs leirin keskustaa. Seurasin katseellani varapäällikön menoa mietteliäänä. Olin varma, että hänellä oli ketunhäntä kainalossa. Henkäysvarjo oli viime aikoina käyttäytynyt liian ystävällisesti minua kohtaan, kun otti huomioon sen, millainen olen ollut hänelle. Istuin alas kaatuneen kuusipuun vierelle ja jäin katsomaan, kuinka varapäällikö jakoi aamun ensimmäisiä partioita.

Kirjoittaja: Saaga

Heräsin unestani hieman pöppörössä. “Huomenta! Hyvää viimeistä aamuasi pentuna!” Orvokkisydän kehräsi onnessaan. Käännyin tökimään Pyörrepentua hellästi. Hän nosti päätään unisena. Turkkini pörrötti, joka suuntaan ja huomasin veljeni huomanneen sen. Sukaisin sitä pari kertaa ja katsahdin taas toiseen. Tämä kallisti päätään kysyvästi innostuneelle ilmeelleni. ”Emo kertoi, että meistä tulee tänään oppilaita. Olen tosi innoissani”, kerroin leveä hymy kasvoillani mutta peitellen suurimman osan tunteistani hymyn taakse. Jännitys ja jopa kauhu suoriutumisestani ensimmäisenä päivänä oppilaana kalvoi minua. Pyörrepennun katse ja olemus säteili puhdasta intoa ja itsevarmuutta, joka kauhistutti minua hirveästi. Näyttäisin ihan hiireltä häneen verrattuna. Katsahdin nopeasti Orvokkisydämeen avun toivossa mutta Pyörrepentu ehti jatkaa jo: ”Oikeasti?! Tämä on niin jännää! En malta odottaa!” veljeni pomppasi pystyyn todella innoissaan. ”Mennään aukiolle”, ehdotin teko innoissani ja toivoin sen menevän läpi Pyörrepennulle. Helpotuksekseni tämä vain nyökkäsi innoissaan ja yritti lähteä ulos. Orvokkisydän kuitenkin pysäytti tämän aikeet ja nappasi pentunsa pesuun. Kolli rimpuili hurjasti mutta Orvokkisydän vain murahti mmrrau-naurun. ”Teidän tulee näyttää siisteiltä, kun teidät nimitetään. Katsokaa nyt itseänne! Olette yltä päältä sammalissa ja roskissa”, emo sanoi terävästi, ja katseli vuorollaan kumpaakin meistä kahdesta. Pyörrepentu oli aivan tomussa ja sammalissa ja kun tarkistin itseni huomasin syytöksen pätevän ehkä jopa paremmin minuun kuin veljeeni. Laskin katseeni tassuihini. ”Minä voin pestä turkkinne”, emo sanoi kehräten, ja veti meidät lähelleen alkaen sukia ensin Pyörrepentua. Veljeni rimpuili mutta minä istuin rauhallisena odotellen omaa vuoroani. Orvokkisydämen kieli kulki parhaillaan kollin päätä pitkin. Pyörrepentu makasi selvästi harmissaan. Emo pesi meidät nopeasti valmiiksi ja nosti sitten käpällään leukaani ja nosti ryhtiäni. Röyhistin rintaani ylpeänä. “Tuo, on minun pentuni”, Orvokkisydän kuiskasi niin ettei Pyörrepentu kuullut. Suljin silmäni ylpeänä itsestäni. ”Noin, nyt olette puhtaita. Älkää leikkikö mitään rajua, ettei turkki mene sotkuun”, emo käski tuimasti. Hänen katseensa seurasi meitä ulos asti. ”Mennäänkö istumaan tuonne varjoon, kun odotellaan nimitystä?” Pyörrepentu kysyi iloisesti. ”Käy minulle, täällä on kuuma”, vastasin läähättäen ja vilkaisin taivaisiin etenkin aurinkoon päin mutta en uskaltanut katsoa sitä sen lähemmin. Viherlehden aurinko lämmitti mustaa turkkiani joten varjo teki täyden palveluksen minulle. Kävelimme varjoon, ja istahdimme vierekkäin. Siristin silmiäni. ”Minua jännittää! Pian olemme Toivetassu ja Pyörretassu!” Pyörrepentu sanoin jännittyneenä. Nyökyttelin. ”Niinpä. Pääsemme oppimaan saalistusta ja taistelua”, sanoin hymyillen hiukan pää edelleen korkealla ja hyvällä ryhdillä, ja katsoin tarkkaavaisesti aukiota. Olimme hiljaa, ja katselimme aukiota. Odotimme, että Punatähti ilmaantuisi paikalle, että pääsisimme vihdoin oppilaiksi. ”Katso, Punatähti tuli vihdoinkin!” aloin jo innostua tosissani mutta pidin sen sitten sisälläni. Nousin ja tarkastin nopeasti turkkini, kun näin Pyörrepennun tekevän saman. ”Kaikki kissat ympärilleni klaanikokoukseen!” Punatähti huudahti arvokkaalla äänellään. ”Pyörrepentu, astu eteen”, Punatähti sanoi, ja kutsui veljeni eteen hännällään. ”Pyörrepentu on nyt kuusikuinen ja valmis aloittamaan koulutuksensa. Tästä lähtien nimesi on Pyörretassu ja mestarinasi toimii Lumikkoviiksi”, Punatähti kertoi klaanilleen kovalla äänellä. Hurrasin Pyörretassulle kovalla äänellä. ”Pyörretassu! Pyörretassu! Pyörretassu!” muut kissat yhtyivät huutooni. Pyörrepentu peruutti Lumikkoviiksen luokse ja katsahti minuun tsemppaavasti. ”Toivepentu, astu eteen”, Punatähti kehotti. Silmäni olivat suuret järkytyksestä ja huomio tuntui polttavana tunteena turkillani. Lapani olivat jännittyneet mutta muistin pitää arvokkuuteni ja pitää ryhdin hyvänä ja kohottaa leuan ylös muitellen emoni sanoja. Sydämeni läpätti innosta. ”Nimitämme tänään myös toisenkin oppilaan, Toivepennun. Toivepentu, tästä päivästä eteenpäin sinut tunnetaan Toivetassuna. Mestarinasi toimii Huomenkyyhky”, Punatähti ilmoitti ja kosketti korvaani nenällään rohkaisuksi. ”Toivetassu! Toivetassu! Toivetassu!” kissat hurrasivat. Erotin huudoista kovimpana Pyörrepennun, Lumikkoviiksen, emon ja isän äänet. Pakitin veljeni luokse. ”Kokous on päättynyt”, Punatähti ilmoitti, ja käveli omaan pesäänsä. Kissat aukiolla hajaantuivat omiin puuhiinsa. ”Olemme vihdoin oppilaita! Sait hyvän mestarin”, hymyilin vatsa sekaisin jännityksestä. ”Sinäkin sait mahtavan mestarin!” Pyörretassu hihkaisi. Lumikkoviiksi, emo, isä ja ihmetyksekseni jopa Nuppujuova tassuttivat paikalle. Heidän silmistään loisti ylpeys ja rakkaus paitsi Nuppujuovan joka vain tokaisi: ”Onnea Pyörretassu ja Toivetassu!” Mulkoilin naarasta pahallasilmällä mutta Pyörretassu teki minut kateelliseksi ja pukkasi naaraan kylkeä päällään. ”Onnea! Minä ja isänne ollaan niin ylpeitä teistä”, Orvokkisydän sanoi kehräten, ja nuolaisi meidän molempien päälakia. Tasoitin pääni karvat ja hymyilin hiukan. ”Onnea, on ihanaa saada oppilas olen toivonut sitä jo pitkään!” Huomenkyyhky kehräsi kävellessään luokseni. ”Olen ylpeä teistä, Kuolonklaanin parhaimmat pennut, saivat parhaimmat mestarit!” Lumikkoviiksi kehräsi ja katsahti Huomenkyyhkyä hyväksyvästi. ”Varmasti, heistä tulee Kuolonklaanin taitavimmat siturit”, emo sanoi kehräten. Emo, isä ja Nuppujuova hyvästelivät meidät, ja lähtivät omiin puuhiinsa. Emo oli varmaan innoissaan, sillä pääsi taas metsään. “Hei, sitten”, tervehdin Huomenkyyhkyä hieman nolostuneena. Tiesin olevani pienikokoinen ikäisekseni ja varsinkin erittäin laiha. Kylkiluuni nimittäin näkyivät melkein turkkini alta. “Mennäänkö harjoituksiin?” kysyin hiljaa ja odotin mitä naaras vastaisi. En tiennyt mitään hänen luonteestaan tai suhtautumisestaan oppilaisiin. Minua jännitti erittäin paljon miten ensipäiväni oppilaana sujuisi! Näkisin reviirin ja pääsisin harjoituksiin jo nyt?! Tuntui siltä kuin olisin vasta leikkinyt piilosta Kylmäliekin kanssa ja ollut… ollut pentu!
//Huomen?