Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ruska

Nukuin sikeästi emoni, ja veljeni Toivepennun vierellä. Minä rakastin emoani, ja veljeäni kovasti. Minusta oli ihanaa, kun he lämmittivät minua öisin. Tunsin nukkuessani, että joku tökki minua hellästi kylkeen. Nostin pääni sammalista, ja katsoin väsyneesti kuka minua oli tökkinyt. Toivepentu seisoi vieressäni silmät loistaen, ja turkki pörhöllään. Käänsin päätäni kysyvään asentoon, ja nousin istumaan. ”Emo kertoi, että meistä tulee tänään oppilaita! Olen niin innoissani!” Toivepentu hihkaisi innoissaan ja pomppi aloillaan. Suuni loksahti ammolleen, ja silmäni loistivat innosta. Nytkö jo? Minusta tuntuu kuin olisin syntynyt vasta äsken. Olen niin innoissani! Oppilaana saa tehdä kaikkea siistiä, ja vihdoin pääsen itsekkin oppilaaksi. ”Oikeasti?! Tämä on niin jännää! En malta odottaa!” hihkaisin innoissani, ja pomppasin pystyyn innoissani. ”Mennään aukiolle”, Toivepentu ehdotti innoissaan. Nyökkäsin iloisesti, ja syöksyin kohti pesän uloskäyntiä. En ehtinyt pitkälle, sillä emon pörheä häntä katkaisi tien. Katsoin emoani harmissani, miksi en pääse ulos. ”Teidän tulee näyttää siisteiltä, kun teidät nimitetään. Katsokaa nyt itseänne! Olette yltä päältä sammalissa ja romussa”, emo sanoi terävästi, ja katseli vuorollaan kumpaakin. Katsoin turkkiani, emo oli oikeassa. Turkkini oli sammalissa, ja tomussa, sama päti myös Toivepennun turkkiin. ”Minä voin pestä turkkinne”, emo sanoi kehräten, ja veti minut, ja Toivepennun lähelleen. Yritin rimpuilla vapaaksi emon otteesta, mutta turhaan. Makasin harmistuneena, kun emon karhea kieli kävi läpi turkkiani. Hän pesi meitä hiukan vuorotellen, että saisi nopeammin valmista. Tuntui kestäneen viisi kuuta, ennen kuin emo oli valmis. ”Noin, nyt olette puhtaita. Älkää leikkikö mitään rajua, ettei turkki mene sotkuun”, emo sanoi ja katsoi meitä tuimasti. Nyökkäsin emolle, en leiki rajuja leikkejä, lupaam aen! Kävelimme varovasti ulos, minua ahdisti, kun emon katse tuntui selkä turkissani. Pujahdin ulos pesästä, ja Toivepentu tuli perässäni. Aurinko loisti taivaalla, ja ilma oli lämmin. ”Mennäänkö istumaan tuonne varjoon, kun odotellaan nimitystä?” kysyin Toivepennulta, ja osoitin varjoista paikkaa. ”Käy minulle, täällä on lämmin”, Toivepentu vastasi, ja katsahti varovasti aurinkoa. Kävelimme varjoon, ja istahdimme vierekkäin. Venyttelin hiukan tassujani, ja katsoin hymyillen veljeäni. ”Minua jännittää! Pian olemme Toivetassu ja Pyörretassu!” sanoin innoissani Toivepennulle. Toivepentu nyökytteli innoissaan. ”Niin! Pääsemme oppimaan saalistusta ja taistelua!” Toivepentu sanoi, ja katsoi tarkkaavaisesti aukiota. Olimme hiljaa, ja katselimme aukiota. Odotimme, että Punatähti ilmaantuisi paikalle, että pääsisimme vihdoin oppilaiksi. Katsoin huokaisten sotureiden pesälle, Nuppujuova jutteli jonkun kanssa. Oli varmasti kivas olla soturi, ja minä pääsen vasta oppilaaksi. Toivepentu keskeytti mietintö i. ”Katso! Punatähti! Vihdoin!” Toivepentu sanoi innoissaan, ja osoitti varovasti hännällään Punatähteä, ettei loukkaisi päällikköämme. Pomppasin innoissani pystyyn, ja siloitin turkkini hienoksi, ihan vain emon mieliksi. ”Kaikki kissat ympärilleni klaanikokoukseen!” Punatähti huusi kovalla äänellä, joka kuulosti kunnialliselta. Kävelin jännittyneenä kohti Punatähteä, ja Toivepentu käveli perässäni. Kissoja parveili aukiolle, näin emoni, ja isäni. He näyttivät hyvin ylpeiltä pennuistaan. ”Pyörrepentu, astu eteen”, Punatähti sanoi, ja katsoi minua kohti. Astelin jännittyneenä Punatähden eteen, ja katsoin häntä kunnioittavasti. ”Pyörrepentu on nyt kuusikuinen ja valmis aloittamaan koulutuksensa. Tästä lähtien nimesi on Pyörretassu ja mestarinasi toimii Lumikkoviiksi”, Punatähti kertoi klaanilleen kovalla äänellä. Katsoin innoissani ympärilleni, ja kuuntelin kun muut hurrasivat uutta nimeäni. ”Pyörretassu! Pyörretassu! Pyörretassu!” kuului huuto ympäriltäni. Astelin takaisin kissa joukkoon, ja katselin jännittyneenä miten Toivepennulla menisi. ”Toivepentu, astu eteen”, Punatähti ilmoitti, ja katsoi Toivepentua. Veljeni asteli Punatähden eteen, ja näytti selvästi jännittyneeltä. ”Nimitämme tänään myös toisenkin oppilaan, Toivepennun. Toivepentu, tästä päivästä eteenpäin sinut tunnetaan Toivetassuna. Mestarinasi toimii Huomenkyyhky”, Punatähti sanoi kovalla äänellä, ja katsoi klaaniaan. ”Toivetassu! Toivetassu! Toivetassu!” muut hurrasivat Toivetassun ympärillä. Toivetassu näytti ylpeältä itsestään, hän peruutti takaisin muiden kissojen joukkoon. ”Kokous on päättynyt”, Punatähti ilmoitti, ja käveli omaan pesäänsä. Kissat aukiolla hajaantuivat omiin puuhiinsa. Toivetassu juoksi luokseni silmät innoista säihkyen. ”Olemme vihdoin oppilaita! Sait hyvän mestarin”, Toivepentu sanoi innoissaan. ”Sinäkin sait mahtavan mestarin!” vastasin innoissani Toivepennulle. Lumikkoviiksi, Nuppujuova, emo, usä ja Huomenkyyhky kävelivät luoksemme. Jokaisen kissan silmissä loisti ylpeys, emon, isän ja Lumikkoviiksen silmistä loisti myls rakkaus. ”Onnea Pyörretassu ja Toivetassu!” Nuppujuova onnitteli iloisesti. Hymyilin ja pukkasin naarasta hellästi kylkeen. ”Onnea! Minä ja isänne ollasn niin ylpeitä teistä”, Orvokkisydän sanoi kehräten, ja nuolaisi meidän molempien piskia. Pyyhkäisin vaivautuneena tassullani poskeani. ”Onnea, on ihanaa saada oppilas”, Huomenkyyhky sanoi, ja katsoi ikoisesti hymyillen Toivetassua. ”Olen ylpeä teistä, Kuolonklaanin parhaimmat pennut, saivat parhaimmat mestarit!” Lumikkoviiksi sanoi iloisesti ja katsahti Huomenkyyhkyä. ”Varmasti, heistä tulee Kuolonklaanin taitavimmat siturit”, emo sanoi kehräten. Emo, isä ja Nuppujuova hyvästelivät meidät, ja lähtivät omiin puuhiinsa. Emo oli varmaan innoissaan, sillä pääsi taas metsään. Katsoin silmät loisten Lumikkoviikseä. ”Mennäänkö jo harjoituksiin! Haluan oppia kaiken!” sanoin innoissani Lumikkoviikselle, ja pompin innoussani ylös ja alas.

// Lumikko?

Kirjoittaja: Saaga

“No miten teillä on mennyt? En ole käynyt katsomassa teitä hetkeen ja olen pahoillani.”
“Ei se haittaa. Meillä on ollut ihan kivaa”, vastasin. Pyörrepentu nyökytteli.
“No hyvä”, isä näytti tyytyväiseltä. Hänen sokea silmänsä näytti pelottavalle lähempää katsottuna joten välttelin sen katsetta vaikka tiesin ettei harmahtava silmämuna voinut liikkua tai nähdä minua. “Miten silmäsi meni tuollaiseksi?” Pyörrepentu kysyi innoissaan. Mäyräkynsi pohti hetken. “Jahtasin jänistä ja se sai potkaistua jalkansa silmääni ja se tulehtui”, hän kertoi hieman nolona. “Vau!” Pyörrepentu hihkaisi. “Oletko saanut jäniksen!” “Olen montakin”, isän mieliala kohosi äkkiä ja sen luin hänen ilmeestään. “Eikö Pyräkkätassusta tullut nyt oppilaasi sitten?” kysyin räpäyttäen silmiäni uteliaasti. “Tuli! Hän on todella taitava pikku kissa”, Mäyräkynsi puhi kollista selvästi kiintyneesti – olihan se hänen ensioppilaansa. Meistäkin tulisi Pyörrepennun kanssa pian oppilaita! “Keitä olet pyytänyt mestareiksemme?” kysyin hymy huulillani loistaen. “En ole pyytänyt Punatähdeltä ketään mutta uskoisin, että hän osaa tehdä valintansa itse”, Mäyräkynsi lausui nopeasti ja köhähti sitten selvittääkseen kurkkuaan. Kurtistin kulmiani – eikö isäni välittänyt koulutuksestani! Siristin silmiäni ja katsahdin Pyörrepentuun. “Ai totta! Lumikkoviiksi pyysi Punatähdeltä pääsyä Pyörrepennun mestariksi”, Mäyräkynsi hymyili ja kosketti käpälällään pennun lapaa. “Hän sopii sinulle”, Orvokkisydän avasi suunsa ensi kertaa hetkeen.

Kävin makuulle Pyörrepennun. Tämä oli jo syvässä unessa mutta olin vielä käynyt ulkona katselemassa salamoivaa taivasta isän kanssa. Hän olisi halunnut Pyörrepennunkin mukaan muttei halunnut herättää tätä. Ne olivat olleet upeita – salamat siis! Orvokkisydän silitti minut hännällään uneen, kun olin päässyt hänen vierelleen kippuralle.
//Pyörre

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ilma oli tukalan lämmin ja kostea, eikä tasaisesti ropiseva vesisade saanut sitä tuntumaan yhtään viileämmältä. Kuten suurin osa oppilaista, myös minä makoilin omalla paikallani oppilaiden pesässä, toimettomana myrskyn takia peruttujen harjoitusten vuoksi. Välillä pesään tulvi kirkasta valoa salaman lävistäessä taivaan silmänräpäyksen ajaksi, ja sitä seurasi uhkaavasti kohoava jylisevä ääni, joka tuntui luissa asti.
Ukkonen samaan aikaan pelotti ja kiehtoi minua. Tämä oli ensimmäinen ukkosmyrskyni, ja arvelin sen olevan sitä myös monelle muulle pesässä olijoista, sillä hekin kyyristelivät vuoteissaan yhtä epävarmoina ja pelokkaina. Olin kiitollinen, ettei minun tarvinnut lähteä ulos tässä säässä. Metsässä liikkuminen oli jo ihan tarpeeksi vaikeaa ilman vaakasuorassa satavia vesipisaroita ja vasamoita viskovia pilviäkin.
Ensimmäinen kuuni oppilaana oli sujunut enemmän tai vähemmän odotetun laisesti. Pienen kokoni vuoksi edistymiseni oli hidasta, mikä varmasti ei ollut jäänyt huomaamatta muilta, mutta en aikonut antaa sen lannistaa itseäni. Minusta tulisi aivan yhtä hyvä soturi kuin pentuetovereistanikin – tai niin ainakin halusin itselleni uskotella, sillä muuten varmaankin olisin jo luovuttanut. Emo ja isä saisivat olla minusta vielä ylpeitä.
Olisi voinut luulla, että ulkona riehuva myrsky olisi saanut kaikki hiljaisiksi, mutta hurja sää ei tuntunut hetkauttavan Kaamostassua, suurisuista veljeäni. Kolli rehvasteli jostakin Sielutassulle ja Roihutassulle, jotka näyttivät siltä, etteivät tienneet, miten heidän olisi pitänyt reagoida kollin sanoihin. Tuhahdin puoliääneen. Kaamostassun ego kasvoi nopeammin kuin hän itse. Silti minun oli ihailtava sitä, miten itsevarma veljeni oli. Jos olisin ollut edes puoleksi hänenlaisensa, pieneen kokooni ei olisi varmasti edes kiinnitetty niin paljon huomiota kuin nyt. Minut tunnettiin säälittävänä itkupillinä.
Käännyin makaamaan vuoteessani niin, että näin pesän uloskäynnin. Vettä valui pieninä noroina sisälle pesään kivistä maaperää pitkin. Ennen pitkään se löytäisi tiensä leirin lampeen, jossa siitä ei olisi päänvaivaa kissoille.
Jossain jyrähti taas, mutta olin jo ehtinyt tottua ääneen sen verran, että saatoin yrittää nukahtamista. Sateen ääni oli kuin tuutulaulu, jonka myötä tunsin vajoavani pehmeään pimeyteen.

Kirjoittaja: Saaga

“Onko sinulla nälkä?” kysyin oppilaaltani. Hänen ensimmäinen päivänsä oli varmasti mieleenpainuva, kun mestari ei edes tajunnut kysyä hänen voinnistaan. Olin vihainen itselleni. “Minulla on hirmu nälkä!” Pyräkkätassu valitti vatsa kurnahtaen. “Mennään leiriin sitten.” Käännähdin ja lähdin tassuttamaan kohti puita ja harvaista aluskasvillisuutta. Työnnyin oksien ohi. Tajusin, että menin ehkä liian lujaa pienikokoiselle oppilaalleni – tämä nimittäin puuskutti uupumuksesta. Hidastin vauhtia ja päästin hänet vierelleni. “Olit hyvä tänään”, kehuin, jotta en lannistaisi pikkuista liikaa. Hän katsahti minuun yllättyneenä. Hymyilin vain. “Sinusta tulee hyvä soturi harjoituksen kanssa”, sanoin, koska tiesin en tiedä mistä mutta vain tiesin oppilaan olevan epävarma kyvyistään – miltei jokainen oli ja sitäpaitsi jos tämä oppilas ei olisi kehut eivät ainakaan lannistaisi häntä. Olin itse ollut hurjan epävarma kaikesta soturiuteen liittyvästä erakko taustani takia. Kollilla oli hyvä tilanne, koska hän oli klaanisyntyinen ja vieläpä tietojeni mukaan ihan hyvästä perheestä. Tassutimme loppu matkan Pyräkkätassun tahtiin ja hän näytti olevan ihan hyvillään. Kun työnnyimme sisään leiriin, Pyräkkätassu säntäsi hakemaan itselleen ruokaa ja meni sitten syömään sitä jonnekin suojaiseen nurkkaan. Hymyilin huvittuneena ja poimin itselleni oravan. Paistattelin auringon valossa ja söin oravan kolmella nopealla haukkaisulla. Sen jälkeen lähdin soturien pesään lepäämään.

Heräsin painostavaan ilmaan. Sade tuntui olevan lähellä. Nousin makuusijaltani ja työnnyin ulos pesästä. Tummansävyinen taivas enteili sadetta ja jopa myrskyä. Viherlehti ensimmäiseni – jonka muistin – enkä tiennyt oliko se tavallista viherlehden alun säätä mutta en välittänyt siitä nyt. Tassutin aamupartioita jakavan Henkäysvarjon luo. “Lehtituuli, Latvaruusu, Raparperipistos ja Mäyräkynsi menisittekö tarkastamaan rajan Hehkulammesta joelle päin?” hän päätti ja kääntyi seuraavien kissojen puoleen. Lähdin partioni perässä ulos. Tassutimme rajalle joen toisella puolen. Puolessa välissä matkaa oli alkanut sataa kaatamalla. Merkkasimme rajan nopeasti ja palasimme sitten takaisin leiriin. Olin haistanut tutun hajun rajalla – Sypressitassu – oppilas, joka oli ensimmäisenä päivänään oppilaana juossut käpäliini kanin perässä. Päätin kuitenkin olla ilmoittamatta naaraan hajusta ja myös sen kollin, jonka haju oli ollut sekoittunut Sypressitassun hajuun, koska oppilaat eivät olleet edes ylittäneet rajaa. Leirissä törmäsin Lumikkoviikseen. Oli alkanut ukkostaa ja salamat välähtelivät aika-ajoin. “Orvokkisydän haluaisi sinut pentutarhaan nyt”, Lumikkoviiksi sanoi ja katsahti taaksensa. “Pennut eivät pidä ukkosesta.” Nyökkäsin ja kosketin nenälläni Lumikkoviiksen lapaa. “Kiitos, kun olit heidän luonaan. Olet korvaamaton apu”, kuiskasin hänen korvaansa. Naaras hymyili ja laahusti uupuneena sotureiden pesään lepäämään. Kiiruhdin turkki märkänä ja painavana pentutarhalle. Rankkasade piiskasi kallio seiniä leirin ympärillä. Ravistelin turkkiani ja pujahdin vasta sitten sisään pentutarhaan. Toivepentu ja Pyörrepentu olivat käpertyneinä emonsa – ja kumppanini – hännän suojiin. Orvokkisydän lohdutti pienokaisia, kun he vikisivat hiljaa pelosta. “Hei, pikkuiset”, tassutin makuusijan luokse. Toivepentu näytti niin pieneltä Pyörrepentuun verrattuna, koska hänen veljensä oli rotevampi ja selvästi suurikokoisempi. Toivepentu nosti vihreän katseensa minuun. “Isä!” hän hihkaisi innoissaan. “Hei Toivepentu, Hei Pyörrepentu”, tervehdin pentuja, jotka todella kasvoivat silmän rapäyksessä – heistähän tulisi pian oppilaita! En voinut olla hymyilemättä heille. Käänsin katseeni Orvokkisydämeen. “Hei, Kuoloklaanin paras emo”, sanoin liioittelevasti ja näin Orvokkisydämeen katseesta, että hän oli purskahtaa nauruun. “Olin juuri partiossa, tässä säässä vielä!” kevensin tunnelmaa vitsilläni. “Onko partiossa kivaa?” Pyörrepentu kysyi. “On. On, kun ei sada”, totesin vielä. “Lumikkoviiksi putosi eilen jokeen”, Orvokkisydän kertoi. “Se on aivan hänen tapaistaan.” Orvokkisydän naurahti. Kävin maahan makaamaan jutellakseni pentujen kanssa lähempänä heidän tasoaan. “No miten teillä on mennyt? En ole käynyt katsomassa teitä hetkeen ja olen pahoillani.”
//Orvokki tai Pyörre?

Kirjoittaja: Auroora

Huomasin Tuhkajuovan oikein säpsähtävän, kun kutsuin Punatähteä vanhaksi. Ehkä hän oli hiukan yllättynyt siitä, että näin avoimesti arvostelin klaanin päällikköä. Tuhkajuovan vastaus kommenttiini oli terävä ja Punatähteä puolusteleva, ja vaikka mieleni teki edelleen keskustella aiheesta, oli ehkä parempi jättää asia sikseen. En halunnut hänen kuvittelevan, etten olisi Punatähdelle uskollinen tai etten kunnioittaisi häntä.
Olin ehkä aluksi huomauttanut päällikön korkeasta iästä vain vitsaillakseni, mutta nyt kun asiaa ajattelin, tilanne oli oikeastaan hieman huolestuttava. Punatähti oli kokenut, viisas ja osaava päällikkö. Hän oli edelleen klaanin parhaimpia taistelijoita ja nautti kuolonklaanilaisten luottamuksesta niin soturina kuin johtajana. Kolli oli kuitenkin suoraan sanottuna ikivanha. Vaikka päätös ottaa Haukkasiipi mukaan partioon johtuisi jostain muusta kuin ikääntymisen aiheuttamasta höperöitymisestä, ei Punatähti ollut kovinkaan kaukana seniilistä klaaninvanhimmasta. Järki pelasi päälliköllä vielä, mutta kuinka kauan sitä kestäisi?
Luotin Punatähteen ja suojelisin häntä hengelläni, mutta en enää ollut varma siitä, oliko hän paras johtaja Kuolonklaanille. Henkäysvarjo oli nuorempi, mutta hän oli silti jo tarpeeksi kokenut toimiakseen päällikkönä.
Pudistin päätäni. Ei ollut todellakaan minun asiani kritisoida päällikköä, sillä en tiennyt koko totuutta. Punatähti oli itsekin tarpeeksi viisas tunnistaakseen, milloin hänestä ei enää olisi hyötyä Kuolonklaanin johtajana. Minua ei kuitenkaan varsinaisesti haittaisi, vaikka päällikkö ei eläisi enää kauaa.
Hehkuaskel siirtyi hoitamaan nyt meidän haavojamme. Tuhkajuovan takaraivo oli ottanut osumaa, mutta naaras selviäisi arvella. Sävähdin, kun parantaja alkoi hoitaa omaa haavaani. Lopulta Hehkuaskel oli valmis ja kertoi, että oikean lapani päälle tulisi todennäköisesti jäämään pieni arpi. Huokaisin harmistuneena; en ollut kovinkaan turhamainen kissa, mutta pidin ulkomuodostani sellaisenaan. Tämä arpi oli yksityiskohta, jota en oikeastaan kaivannut. Se oli merkki epätäydellisyydestä ja vihasin sitä jo valmiiksi.
Kävelimme Tuhkajuovan kanssa soturien pesään suojaan myrskyltä. Huokaisin helpotuksesta, kun sateen ropina jäi taakseni. Asetuin väsyneenä makuusijalleni Tuhkajuovan oman viereen.
”Miten pentujesi soturikoulutukset edistyvät?” harmaa soturitar kysyi. Pyräkkätassu, Kaamostassu ja Myrskytassu olivat olleet oppilaita vasta pienen hetken, mutta kehitystä näkyi jo. Olin kuitenkin hieman huolissani kolmikosta, sillä vaikken asiaa halunnut myöntää, he olivat hieman… haastavia, kukin omalla tavallaan.
”Hyvin”, vastasin hetken päästä. ”Vaikka heidän mestarinsa eivät ole parhaat mahdolliset. Kaamostassua kouluttaa Jääviilto, enkä millään jaksa uskoa, että nuo kaksi tulisivat toimeen. Pyräkkätassun mestari on Mäyräkynsi, joka on aivan liian kokematon. Myrskytassulla on kaikeksi onneksi kunnon mestari, Henkäysvarjo, mutta hän ei tunnu kuuntelevan tämän opetusta ollenkaan.”
Olin kyllä huomannut, että Myrskytassu harjoitteli paljon myös soturikoulutuksensa ulkopuolella. Toivoin, ettei hän rasittanut itseään liikaa. Toivoin myös, ettei hän opettaisi itselleen mitään typerää. Koulutus mestarin johdolla oli aina parempi vaihtoehto, kuin yksin opetteleminen.
”Suoraan sanottuna olen hiukan huolissani heidän puolestaan”, huokaisin ja aloin sukia märkää turkkiani kuivaksi. ”Toivon, että heistä kasvaa kunnon sotureita. Mieluiten kouluttaisin vain itse koko koplan.”

//Tuhka?

Kirjoittaja: Elandra

”Ehkä vanhuus on viimein iskenyt”, Pimentovarjon sanat saivat minut säpsähtämään. Hänen harmaansininen katseensa oli kohdistettu työhönsä keskittyvään parantajaan, joten naaras ei kaiketi huomannut säikähtänyttä ilmettäni. Olin aina kuvitellut Pimentovarjon olevan uskollinen Punatähdelle, enkä olisi uskonut hänen alentuvan puhumaan päälliköstä pahaa. Olin liian häkeltynyt sanoakseni mitään. Pimentovarjo rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden kysymällä, luulinko päällikön menettäneen hengen taistelun lomassa. Ravistelin päätäni selkiyttääkseni ajatuksiani.
”Punatähti voi olla vanha, mutta ei ole meidän tehtävämme arvostella hänen päätöksiään. Hänellä oli varmasti syynsä valita Haukkasiipi partioon”, lausahdin terävällä äänellä. Pimentovarjo käänsi katseensa minuun ja siristi silmiään. En ollut varma, oliko soturi kanssani samaa mieltä vai ei, mutta hän pysyi vaiti. Hän taisi olla liian väsynyt väitelläkseen, ja kieltämättä niin olin myös minä.
”En halua puhua päällikköni selän takana, mutta uskon hänen menettäneen yhden hengistään”, lisäsin vielä vakavana. Päällikkö oli klaanin tärkein kissa, ja itse Pimeyden Metsä oli hyväksynyt Punatähden meidän päälliköksemme. Minun tehtäväni oli kunnioittaa esi-isiemme päätöstä ja totella klaanimme johtajaa. Sama koskisi myös Henkäysvarjoa sitten, kun Punatähdestä aika jättäisi. Vaikkei raidallinen kolli ollutkaan lempikissojani, uskollisuuteni Kuolonklaanille vaatisi sen, että toimisin hänen käskyjensä mukaan. Hyvä soturi ei koskaan saanut epäillä päällikkönsä sanaa, koska Kuolonklaanissa päällikön sana oli laki.
Hehkuaskel kääntyi ympäri ja käänsi keltaisen katseensa meihin. Parantajan kasvoilla oli normaalista poikkeava, epävarma ilme. Hän vilkaisi vielä kerran vuoteellaan makaavaa Haukkasiipeä, ennen kuin käveli meidän luoksemme.
”Pahoittelen että jouduitte odottamaan”, pikimusta naaraskissa lausahti ja laski pahoitellen päänsä alas, ”jos sopii, silmäilen ensin haavojanne ja hoidan ne sen jälkeen.”
Yrttien voimakkaat tuoksut saivat oloni epämukavaksi. Halusin mahdollisimman nopeasti ulos pesästä takaisin raittiiseen ilmaan.
”Ihan sama, kunhan siinä ei mene kauaa”, sanoin päätäni pudistellen. Parantaja alkoi heti hommiin ja silmäili vuorotellen molempien haavat läpi. Hän mutisi itsekseen jotakin takaraivossani olevasta haavasta ja katosi sitten yrttivarastoon.

Kun Hehkuaskel oli saanut pahimmat ruhjeemme paikattua, hän päästi meidät lähtemään. Haavat eivät olleet vakavia, joten voisimme molemmat palata heti huomenna takaisin soturin tehtäviin. Parantaja oli sanonut, että mäyrän kynsistä tulleesta haavasta jäisi todennäköisesti pysyvä arpi takaraivooni. Jotkut kissat olivat turhan tarkkoja omasta ulkonäöstään, mutta omasta mielestäni arvet tekivät kissasta uskottavamman taistelijan, jos niitä ei ollut liikaa. Arpia täynnä olevasta kissasta sai helposti sellaisen kuvan, että tämä oli hävinnyt jokaisen taistelunsa tai ottanut pahasti osumaa joka taistelussa.
”Myrsky ei taida laantua ennen huomista”, tokaisin, kun astuin Pimentovarjon rinnalla ulos kuivasta parantajan pesästä. Kävelimme rinnatusten kaatuneen kuusen sisällä sijaitsevaan sotureiden pesään. Enemmistö klaanin sotureista oli sadetta paossa pesän oksien suojassa. Suurin osa sotureista oli hereillä, mutta osa yritti nukkua sateen ropinasta ja puheensorinasta huolimatta. Kun olimme päässeet Pimentovarjon kanssa vierekkäin oleville vuoteillemme, päätin hyödyntää hetken vaihtamalla kuulumisia. Musta naaras oli yksi niistä harvoista, jonka kanssa saatoin oma-aloitteisesti keskustella niitä näitä.
”Miten pentujesi soturikoulutukset edistyvät?” kysyin ja vastausta odottaessani aloin sukia märkää ja rähjäistä turkkiani.

//Pimento?

Kirjoittaja: Auroora

Paluuni takaisin soturin tehtäviin pentutarhalta oli tapahtunut ryminällä. Olin lähtenyt Punatähden, Tuhkajuovan ja Haukkasiiven kanssa partioon metsästämään erästä mäyrää, joka oli liikkunut reviirillämme. Aiempien kettujen kohtaamisten ansiosta olin ollut terveen pessimistinen, joten vaikka partiomme oli koostunut kokeneista taistelijoista, en ollut ajatellut voittomme petoa vastaan olevan varma. Mäyrän kohtaaminen ei ollutkaan mennyt aivan suunnitellusti, näin lievästi sanottuna. Haukkasiipi oli haavoittunut pahasti, samoin Punatähti. Arvelinkin päällikön menettäneen yhden hengistään, vaikka hän ei ollut sitä ääneen myöntänytkään.
Minä ja Tuhkajuova emme olleet myöskään selvinneet naarmuitta, mutta olimme kutakuinkin kunnossa. Punatähti oli kehottanut meitä käymään Hehkuaskeleen luona, ja seurasin harmaata soturinaarasta parantajan pesää kohti. Jokainen etujaloillani ottamani askel tuntui vihlaisuna lavassani. En ollut tarkemmin tutkinut taistelussa saamiani haavoja, mutta mäyrä oli ehtinyt viiltämään lapaani niin kivuliaasti, että tiesin jo katsomattakin saavani kohdalle arven. Astuessani parantajan pesään kipu sai minut jälleen sävähtämään ja sihahdin hiljaa.
Tuhkajuova ravisteli vedet turkiltaan ja minä seurasin perässä. Katsellessani ympärilleni hämärässä parantajan pesässä huomasin Hehkuaskelen Haukkasiiven vierellä. Kurtistin kulmiani tarkastellessani kauempaa nuoremman soturin haavoja. Oli ihme, että kolli oli selvinnyt hengissä. Selvästi mukana olisi pitänyt olla vielä kolmaskin minun ja Tuhkajuovan tasoinen soturi, Haukkasiipi oli taistellut uhkarohkeasti kuin vastanimitetty oppilas.
”Haukkasiiven olisi pitänyt olla varovaisempi”, Tuhkajuova sanoi kuin olisi lukenut ajatukseni. Nyökyttelin katse edelleen ruskeaturkkisessa soturissa. Ei ollut mitään varmuutta siitä, selviäisikö hän. Onneksi olimme saaneet hänet melko nopeasti takaisin leiriin.
”En ymmärrä, miksi Punatähti valitsi hänet mukaan”, päivittelin ja istuuduin ähkäisten. En halunnut häiritä Hehkuaskelta haavallani, sillä se oli melko mitätön Haukkasiiven vammojen rinnalla. Asian tunnistaminen ei kuitenkaan auttanut kipuun, ja toivoin, että parantajanaaras pääsisi pian tarkastamaan meidänkin haavamme.
”Ehkä vanhuus on viimein iskenyt”, sanoin puoliksi vitsinä. Vaikka Punatähti vaikutti olevan edelleen järjissään, oli hän silti jo kunnioitettavan vanha. Kolli oli ollut päällikkö koko elämäni, enkä minäkään enää nuori ollut, vaikken sitä halunnutkaan myöntää. ”Luuletko, että hän menetti yhden hengistään? Tavallinen kissa tuskin olisi selvinnyt hengissä.”

//Tuhka?

Kirjoittaja: Elandra

Lumikkoviiksi oli selvinnyt jokeen pudotessaan pelkällä säikähdyksellä. Naaraan katkera katse oli kertonut paljon, vaikka hän olikin kiittänyt minua henkensä pelastamisesta. Soturin oli turha olla vihainen muille kuin itselleen, sillä loppujen lopuksi hän oli itsestään vastuussa kävellessään joen luona. Olimme jatkaneet partiota kolmistaan ja käyneet tarkastamassa karvamytyn, joka harmaan naaraan oli pitänyt tarkastaa. Mytty oli paljastunut kuolleeksi jänikseksi, joka oli kaiketi lillunut vedessä kuolleena jo usean päivän ajan.
Seuraavien päivien ajan käytin suuren osan ajastani Roihutassun kouluttamiseen. Tummanharmaa naaraskissa oli kuluneiden kuiden aikana oppinut paljon, mutta hänellä oli vielä paljon opittavaa. En uskonut Roihutassun pääsevän soturiksi ainakaan ennen lehtisadetta, ja huonolla tuurilla nimitykset voisivat venyä lehtikatoon saakka.
Tänä aamuna taivaan olivat peittäneet tumma pilviverho, joka enteili sadetta. Punatähti oli ilmoittanut johtavansa itse auringonnousun partiota, sillä eilen auringonlaskun aikaan rajapartio oli löytänyt läheltä ukkospolkua mäyrän hajujälkiä. Kalmakuun mukaan mäyrä oli kuljeksinut pitkään Kuolonklaanin rajan tällä puolen, mutta jälki oli lopulta johtanut takaisin rajan toiselle puolen. Oli kuitenkin todennäköistä, että petoeläin palaisi takaisin reviirillemme vielä.
Punatähti oli määrännyt mukaan harvinaislaatuiseen partioon itsensä lisäksi minut, Pimentovarjon ja Haukkasiiven. Neljän kissan partio päihittäisi yhden mäyrän varmasti, etenkin kun kissoista kolme olivat kokeneita sotureita. Punatähti ja Pimentovarjo loistivat erityisesti taistelussa, mutta en minä itseänikään pitänyt minään huonona taistelijana. Haukkasiipeä en koskaan ollut nähnyt tositoimissa, mutta kaipa hänkin ihan kohtuu hyvä taistelija oli.

Kun punaturkkinen päällikkö oli johtanut meidät ulos leiristä, taivaalta alkoi tihkuttaa vesipisaroita. Mitä pidemmälle leiristä pääsimme, sitä voimakkaammaksi sade yltyi. Kun olimme saavuttaneet kantoja täynnä olevan pohjoisrajan, sade oli yltynyt kaatosateeksi. Turkin kastuminen ei itseäni haitannut, mutta sade iskeytyi ikävästi vasten kasvojani ja heikensi kykyä havainnoida ympäristöämme. Punatähti pysähtyi kantojen lomassa ja kääntyi katsomaan meitä silmiään sateen vuoksi siristellen.
”Pitäkää silmänne ja korvanne auki mäyrän varalta. Sade on voinut huuhtoa sen hajujäljet laimeammiksi”, Punatähti komensi voimakkaalla äänellä, jotta se kantautuisi pauhaavan sateen yli. Jatkoimme matkaa hitain askelin ja silmäilimme jokainen tarkkaavaisina ympäristöämme. Ukkospolulta kantautuva hirviöiden murina teki ympäristön kuuntelemisesta entistä haastavampaa.
Ohitimme ukkospolun, mutta sade tuntui vain yltyvän. Maahan alkoi muodostua vesilammikoita ja pisarat iskeytyivät vauhdilla lammikoihin roiskahtaen. Oli hyvin riskialtista liikkua ulkona tällaisella kelillä etenkin, kun lähistöllä oli liikkunut petoeläin. Turkkiani kihelmöi, kun kuvittelin mäyrän vaanivan meitä jossakin huomaamattamme. Olisimme helppo kohde, jos kissaa monta kertaa painavampi eläin päättäisi tehdä yllätyshyökkäyksen kimppuumme. Eniten minä pelkäsin Punatähden vuoksi, vaikka hän olikin huomattavasti minua isokokoisempi ja taitavampi taistelija. Vanhalla päälliköllä ei ollut liiaksi enää henkiä jäljellä, ja mitä vähemmän henkiä hänellä oli, sitä lähempänä Henkäysvarjo oli päällikkyttä.
Edessäni kulkeva päällikkö pysähtyi kuin seinään. Hänen katseensa oli nauliintunut vasemmalle rajan yli. Seurasin katseellani hänen katsettaan. Niskavillani nousivat pystyyn, kun joidenkin ketunmittojen päässä sijaitsevan pensaan alla mustavalkoisen eläimen. Se kyyristeli pensaan alla ja oli kohdistanut mustien silmiensä katseen meihin. Muutkin partiolaiset olivat huomanneet saman. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, kun tuijotimme jokainen pensaassa kyyhöttävää petoeläintä liikahtamatta. Se hetki oli kuin ikuisuus, kun mitään ei tapahtunut. En uskaltanut irrottaa katsettani mäyrästä kysyäkseni Punatähdeltä, mitä tämä aikoi. Eikä minun tarvinnukaan, sillä päällikkö ei tehnyt mitään. Sen sijaan mäyrä säntäsi juoksuun ja rynnisti suoraan kohti meitä. Mustavalkealla eläimellä ei mennyt kauaa saavuttaa meitä, se oli yllättävän nopea lyhyistä jaloistaan huolimatta. Kukin partion jäsenistä loikkasi sivuun mäyrän tieltä ja valmistautui taisteluun.
Sade oli tehnyt maasta vetisen ja pehmeän, joten liikkuminen oli normaalia vaivalloisempaa eikä niin sulavaa, etenkään omilla lyhyillä jaloillani.
Punatähti aloitti hyökkäyksen ja loikkasi ketterästi mäyrän selkään. Haukkasiipi oli mäyrän kasvojen edessä, minä vasemman kyljen puolella ja Pimentovarjo oli hivuttautunut toiselle puolelle. Mäyrän katse oli nyt lukittu Haukkasiipeen, joka huuteli eläimelle hävyttömyyksiä pitääkseen tuon huomion itsessään. Pedon selässä roikkuva Punatähti vei kuitenkin voiton, eikä mäyrä pian piitannut lainkaan Haukkasiivestä, vaan keskittyi nyt vain päällikköön. Se yritti irrottaa Punatähteä selästään ravistelemalla itseään. Nopealla syöksähdyksellä lähestyin itseäni monta kertaa suurempaa mäyrää, joka ei näyttänyt piittaavan minusta. Iskiessäni kynteni sen kylkeen, mäyrä päästi vingahduksen ja käännähti hetimmiten minun puoleeni. Eläimen lapiomainen käpälä nousi ilmaan ja lähestyi minua nopeasti. Onnistuin väistämään pitkät kynnet loikkaamalla taaksepäin, suoraan vesilammikkoon. Olin vähällä menettää tasapainoni molskahtaessani veteen. Kun mäyrä alkoi lähestyä minua huomattavalla nopeudella, Pimentovarjo ja Haukkasiipi olivat valmiina toimimaan. Musta naarassoturi näykkäsi eläimen takajalkaa, joka sai mäyrän pysähtymään ja kääntymään soturin puoleen. Haukkasiipi jatkoi häiriköintiä kasvojen puolelta ja uhkarohkeasti sivalsi pedon pitkää kuonoa. Liityin taas mukaan taisteluun ja jatkoimme mäyrän häiriköintiä samalla, kun Punatähti sen niskaa minkä ehti. Huomasin Haukkasiiven tekevän koko ajan turhan uhkarohkeita hyökkäyksiä mäyrän kasvojen edessä. Pedon onnistui jo kerran iskeä Haukkasiipeä kynsillään vasten kollin märkiä kasvoja. Ellemme olisi Pimentovarjon kanssa saaneet mäyrän huomiota itseemme, maahan kaatunut Haukkasiipi olisi ollut mäyrälle naurettavan helppo kohde.
Kun Haukkasiipi keräsi itseään kasaan sivussa, Punatähti irrottautui mäyrän selästä ja alkoi sulavin liikkein jaella mäyrälle iskuja. Suurikokoinen eläin ei pysynyt päällikön liikkeissä mukana, ja aina kun se yritti kääntyä Punatähden puoleen, päällikkö oli jo ehtinyt toiselle puolen ja iskenyt kyntensä eläimen märkään turkkiin. Sade huuhtoi veren pois, eikä haavoja juurikaan erottanut eläimen mustalta turkilta. Tässä kohtaa taistelua sade alkoi hieman hellittää rankkasateesta ihan tavalliseksi kaatosateeksi, jolloin taistelu helpottui myös meidän osalta. Nuori mäyrä ei näyttänyt millään väsyvän, vaan jaksoi sinnikkäästi jatkaa taistelua kolmea kissaa vastaan.
Kun Haukkasiipi oli viimein toipunut saamastaan iskusta, ruskea kolli palasi takaisin mukaan taisteluun. Edelleenkään tämä ei näyttänyt ymmärtävän, miten suuri uhka mäyrä oli. Haukkasiipi lähestyi eläintä typerästi suoraan edestä päin, aivan kuin hän olisi pyrkinyt ottamaan mahdollisimman monta iskua vastaan.
”Meidän on saatava se maahan!” Punatähti huusi sateen kohinan yli. Päällikkö oli oikeassa. Väsytimme vain itsemme, kun jakelimme eläimen paksuun nahkaan iskuja vuorotellen ja juoksimme sen ympärillä. Haukkasiipi ei jäänyt odottamaan, vaan kierähti pois mäyrän edestä kauas sen ulottumattomiin ja juoksi sen oikealle puolelle. Raidallinen kolli juoksi kovalla vauhdilla kohti paikoilleen jäänyttä eläintä ja syöksyi kynnet ojossa kohti sen kylkeä. Vaikka Haukkasiipi olikin suurikokoinen, ei hänkään noin vain saanut kaadettua tukevasti aloillaan seisovaa, suurikokoista urosmäyrää. Iskun voimasta mäyrä hievahti, mutta ei ollut lähelläkään kaatua. Huomasin Pimentovarjon turhautuneesta katseesta, että tällä oli samat ajatukset mielessään kuin minulla; Haukkasiipi ei ollut mikään järjen jättiläinen. Hän kuvitteli itsestään liikoja.
Olin vain hetkeksi kääntänyt katseeni Pimentovarjoon, kun jotakin merkittävää tapahtui. Mäyrä oli iskenyt käpälänsä Haukkasiipeen taas kerran. Kun Haukkasiipi kaatui maahan mäyrän armoille, syöksyimme kaikki kolme kohti eläintä ja Haukkasiipeä. Vetinen maa ja kasvojamme piiskaavat sadepisarat hidastivat meitä. Loikkasin kynnet ojossa minuun selin olevan mäyrän selkään, mutta se ei tuntunut hidastavan eläintä.
”Vie sen huomio toisaalle!” Punatähti komensi Pimentovarjoa. Olimme toimineet liian hitaasti, mäyrän huomio oli kiinnittynyt vain ja ainoastaan Haukkasiipeen. Aivan arvaamatta se nousi takajalkojensa varaan ja iski molemmat etukäpälänsä maassa makaavan Haukkasiiven vatsaan. Otteeni lipesi mäyrän liukkaasta, sateen kastelemasta turkista ja rojahdin selälleni maahan suoraan jonkun kovan päälle. Ilmat pakenivat keuhkoistani ja näkökenttäni alkoi hämärtyä kolahduksen voimasta.
Joku tarttui kiinni niskanahastani ja raahasi minut kauemmas. Kun ilma alkoi taas kulkea, kampesin itseni pystyyn ja osoitin kiitollisen katseen Pimentovarjolle. Kun naaras huomasi minun olevan kunnossa, tämä syöksyi empimättä yksin jääneen Punatähden apuun. Happi kulki jo tarpeeksi, joten kiiruhdin tumman soturin perään taisteluun. Mäyrä juoksi Punatähden perässä ympäri taistelualuetta. Päällikkö oli hitusen verran nopeampi juoksija mitä mäyrä, joten välimatka kaksikon välillä pysyi kohtuullisena koko ajan.
Pimentovarjo syöksähti uskaliaasti vauhdissa olevan mäyrän edestä, saaden sen huomion pois punaturkkisesta kollista. Silmänräpäyksen ajan mäyrä ja musta naaras seisoivat kasvotusten toisiaan vastakkain, kunnes Pimentovarjo lähti juoksuun ja sai nyt vuorostaan mäyrän peräänsä. Paras mahdollisuutemme oli edelleen saada mäyrä kaadettua, jotta pääsisimme iskemään sen vatsaan tai kaulaan. Se tulisi olemaan huomattavasti haastavampaa, kun Haukkasiipi oli poissa pelistä. En tiennyt oliko pahoin runneltu, maassa makaava soturi enää elossa. Ainakin veri oli värjännyt vetisen maan kokonaan punaiseksi soturin alta. Ellei Haukkasiipi ollut jo kuollut, pian hän ainakin olisi, ellemme saisi häntä pikimmiten takaisin leiriin.
Kun Pimentovarjo juoksutti mäyrää perässään, pinkaisin itsenikin juoksuun. Pääsin mäyrän vierelle ja loikkasin vauhdista eläimen selkään. Jos loikkaaja olisi ollut isokokoisempi kissa, mäyrä olisi saattanut kaatua maahan. Minun painostani se vain horjahti ja onnistui ongelmitta pitämään tasapainonsa. Eläin pysähtyi käpälät märällä nurmella liukuen ja yritti kurotella kuonollaan minua irti selästään.
Taistelu tuntui jatkuvan ikuisuuden ilman että mitään tapahtui. Kissoista sekä mäyrästä saattoi huomata, että kaikki alkoivat väsyä. Siitä huolimatta taistelu jatkui sinnikkäästi ja sadekin yltyi taas. Punatähden oli onnistunut iskeä kyntensä mäyrän vasempaan silmään, jolloin eläin oli parkaissut kovaäänisesti ja muuttunut entistä vihaisemmaksi. Samaan syssyyn mäyrä oli alkanut huitomaan holtittomasti etukäpälillään ja onnistunut lyömään pitkillä kynsillään Punatähteä päähän.
”Punatähti!” parkaisin ja syöksyin kohti mäyrää. Punaturkkinen päällikkö lennähti iskun voimasta suoraan kohti kissan kokoista kiveä. Pimentovarjo ja minä olimme jääneet kahdestaan mäyrän armoille. Yritimme pelata aikaa, jotta Punatähti pääsisi mukaan taisteluun, mutta päällikköä ei näkynyt. Kun mäyrän huomio oli kiinnittynyt Pimentovarjoon, vilkaisin punaturkkisen kollin suuntaan. Hän makasi liikkumattomana kiven juurella. Suunnaton viha mäyrää kohtaan paisui entisestään sisälläni, ja väsymyksestä huolimatta sain jostain lisää energiaa jatkaa taistelua.
”Iske sen silmään!” Pimentovarjo huusi samalla, kun tämä häiriköi mäyrää minkä kerkesi. Kun mäyrä pysähtyi Pimentovarjon eteen, tilaisuuteni tuli ja juoksin mäyrän sokealta puolelta sitä kohti. Se ei ehtinyt tekemään mitään, kun loikkasin kynnet ojossa sen päähän ja iskin kynteni varomattoman eläimen ainoaan ehjään silmään. Mäyrä ulisi kivusta ja alkoi heittelehtiä kuin hullu. Pudottauduin maahan ja jouduin toden teolla väistelemään kivuissaan ympäriinsä singahtelevaa eläintä. Pimentovarjokin yritti lähestyä sitä, mutta joutui nopeasti perääntymään meinatessaan saada mäyrän päälleen. Lukuisten lähestymisyritysten jälkeen mäyrä oli onnistunut iskemään käpälillään kerran meitä molempia. Pimeyden Metsä oli kuullut äänettömät rukoukseni ja säästänyt henkemme. Mäyrä näytti väsähtävän, sillä sen liikkeet alkoivat olla enää vain onnettomia huitaisuja ja äännähdykset muistuttivat lähinnä vastasyntyneen vikinää. Kun eläin pysähtyi, jokin takaani rynnisti sitä kohti. Punatähti iskeytyi voimalla väsyneen eläimen kylkeen. Iskun voimasta mäyrän tasapaino petti, ja se rojahti kyljelleen märkään maahan.
Kävimme kaikki kolme mäyrän kimppuun. Pimentovarjo upotti hampaansa sen kaulaan, ja minä ja Punatähti sen vatsaan. Eläimellä ei ollut enää voimia taistella vastaan. Kun se oli viimein eloton, irrottauduimme kukin etäämmäksi siitä.
”Oletko kunnossa?” kysyin Punatähdeltä, joka oli palannut taisteluun entistä ehompana. Päällikön vihreä, hieman surumielinen katse kertoi riittävästi. Olimme epäonnistuneet suojelemaan päällikköämme.
”Olen. Meidän on saatava Haukkasiipi nopeasti leiriin”, Punatähti totesi ja viittoi maassa makaavan soturin puoleen. Olin luullut hänen jo kuolleen, mutta yllätyksekseni Haukkasiiven kylki kohoili yhä. Hänen vatsassaan oli syvä, edelleen verta vuotava haava, mutta kolli oli hengissä kuin ihmeen kaupalla.
Päällikkö tarttui henkihieverissä olevan kollin niskanahasta kiinni ja lähti johdollamme kulkemaan kohti leiriä. Sade oli taas hellittänyt hiukan, joten saatoimme kuulla toistemme puheen ilman äänen korottamista. Päästin Pimentovarjon kulkemaan edelläni. Ennen kuin poistuimme mäyrän luota, vilkaisin sitä vielä viimeisen kerran varmistaakseni, että se oli varmasti kuollut. Edelleen mustavalkea, pahasti rähjääntynyt eläin makasi verisenä maassa aivan yhtä kuolleena kuin äskenkin. Kirin nopeasti kaksi muuta kissaa kiinni.
”Hyvin taisteltu”, tokaisin edelläni kulkevalle Pimentovarjolle. Naaras vilkaisi minua ja nyökkäsi:
”Kuin myös.” Mustaturkkinen soturitar näytti selvinneen taistelusta sen suuremmitta vammoitta, aivan kuten minäkin. Tiesin, etten kuitenkaan ollut selvinnyt haavoitta. Takaraivossani tuntui viiltävää kipua juuri siinä kohdassa, johon mäyrä oli onnistunut iskemään kyntensä.

Palattuamme leiriin, satoi edelleen. Sen lisäksi matkalla tuuli oli yltynyt ja ukkonen alkanut jyristä. Vähän väliä kirkkaat salamat halkoivat tummaa taivasta. Enemmistö kissoista oli paennut pääaukiolta pesien turvaan, mutta muutamat kissat vartioivat pääaukiolla leiriä. Huomatessaan meidän saapuvan leiriin, aukiolla olevien kissojen uteliaat katseet kääntyivät meihin. Punatähti kiiruhti Haukkasiiven kanssa parantajan pesälle, ja me jäimme Pimentovarjon kanssa aukiolle kohtaamaan uteliaat katseet.
”Mitä tapahtui?” Ruusutuike kysyi ja käveli meitä kohti huolestuneen oloisena.
”Kohtasimme mäyrän ja tapoimme sen”, kerroin lyhyesti. Ruusutuike näytti säikähtäneeltä.
”Se taisi olla sama mäyrä, josta Kalmakuu eilen kertoi”, savunharmaa soturitar pohti ääneen, ”onneksi kukaan ei kuollut.” Niin, ei ainakaan pysyvästi, lisäsin mielessäni. Syyllisyys kalvoi mieltäni, sillä päällikkö oli menettänyt yhden viimeisistä hengistään osittain minun vuokseni. Jos en olisi ollut niin varomaton, hän ei olisi joutunut kohtaamaan mäyrää yksin.
Punatähti palasi parantajan pesältä luoksemme. Hän tervehti Ruusutuiketta nyökkäämällä, mutta kohdisti sitten vihreän katseensa minuun ja Pimentovarjoon.
”Teidänkin olisi hyvä käydä näyttämässä haavojanne Hehkuaskeleen luona”, päällikkö sanoi juuri sillä hetkellä, kun taivas alkoi jyristä. Onnistuin juuri ja juuri kuulemaan päällikön sanat. En kokenut tarvitsevani parantajan hoitoa, mutta en halunnut olla tottelematta päällikköni kehotusta.
”Aivan, taidankin mennä heti”, nyökkäsin ja lähdin kävelemään kohti parantajan pesää. Kuulin askeleet perässäni ja oletin minua seuraavan kissan olevan Pimentovarjo. Astuin sisään kuivaan pesään ja ravistelin enimmät vedet turkiltani. Vilkaisin tummaa kissaa, joka seurasi esimerkkiäni ja ravisteli vettä tiputtavan turkkinsa kuivemmaksi. Pimentovarjo kohtasi katseeni ja kuljimme rinnatusten syvemmälle pesään. Hehkuaskel oli parhaillaan hoitamassa Haukkasiipeä sairasaukion toisella laidalla. Parantajanaaras oli niin keskittynyt, ettei hän huomannut meidän lähestyvän. Päätin antaa hänen hoitaa soturin haavoja rauhassa, sillä minulla tai Pimentovarjolla ei ollut hengenhätää.
”Haukkasiiven olisi pitänyt olla varovaisempi”, pudistelin päätäni.

//Pimento?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pyörrepentu: 15kp – Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi! Mestariksesi saat Lumikkoviiksen.

Loisketassu: 32kp! –

Nuppujuova: 56kp! –

Toivepentu: 20kp! – Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi! Mestarisi on Huomenkyyhky.

Tuimakatse: 11kp –

Pyräkkätassu: 25kp! –

Lumikkoviiksi: 28kp! –

Kaamostassu: 52kp! –

Mäyräkynsi: 17kp –

Orvokkisydän: 17kp –

Jääviilto: 22kp! –

Kylmäliekki: 20kp! –

Huomenkyyhky: 6kp –

Tuhkajuova: 24kp! –

Kirjoittaja: Woln

Heräsin. Käpäläni olivat inhottavasti jumissa. Murahdin itsekseni ja pakotin itseni ylös. Tummanruskea turkkini oli kovin takussa. En ollut ehtinyt sukia sitä moneen päivään. Nuolin turkkini sileäksi ja vilkuilin ympärilleni. Tassutin ulos. Huomasin ilman olevan jotenkin painostava. Tavallisesti aurinko oli jo noussut taivaalle. Myöskin ilmassa tuntui outo haju. Tassutin hieman lähemmäs muita sotureita. ”Mistä tämä johtuu?” kummastelin. ”Ai hei sinullekin.” Varjokarva vastasi. ”Ja, tämä johtuu siitä, että.. no, vaistoamme että kohta alkaa myrsky.” Huomasin Varjokarvan huomaavan katseeni pilkkeen. ”Eikä mikään pieni sadekuuro, vaan oikein iso rankka myrsky.” Varjokarva jatkoi ja vilkaisi pelokkaana taivaalle. ”Tuleeko tulipalo?” kysyin ja liikahdin hermostuneena. ”Emme tiedä.” Varjokarva vastasi. ”Tuskin.” Pelon aalto vyöryi ylitseni. Minua huimasi. En ollut ennen kokenut myrskyä. Totta kai elin sen tulvan aikaan, mutta myrsky? ”Älä pelkää, ei sinun tarvitse sitä voittaa.” Varjokarva rauhoitteli. Huokaisin. Onneksi minulla oli sellainen mestari kuin Varjokarva! Hän oli kuin perheenjäseneni, vaikka ei ollutkaan. Kävelin vain pelokkaana kohti aukiota. Sinä päivänä en päässyt partioon enkä saalistamaan. Tuntui jotenkin oudolta. ”Hei!” kuului pieni vinkaisu. Vilkaisin tassuihini. Pyörrepentu oli ilmestynyt sammalpallo hampaissaan viereeni. ”Hei.” ynähdin. ”Mikä hätänä?” Pyörrepentu kallisti päätään söpösti. En voinut muuta kuin hymyillä. ”Sellainen yksi juttu vaan.” sanoin ihan kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Pyörrepentu nyökkäsi ja katsoi silmiini. ”Sinähän olet jo melkein oppilas.” kehräsin. Pyörrepentu röyhisti rintaansa. ”Enää ehkä pari päivää että minusta tehdään oppilas!” hän huudahti. ”Sehän on kiva juttu.” sanoin. Ajatukseni palautuivat mestarin valintaan. Menisinköhän minä jonkun mestariksi? Tuskin Pyörrepennun, tai hänen veljensä, koska olin vasta nuori soturi. Olin kuitenkin ollut jo muutaman kuun soturina. Se oli hankalaa. Ei ollut mestaria opastamassa mitä piti tehdä. Olin hyvin, hyvin kiitollinen Varjokarvalle siitä, mitä hän oli tehny hyväkseni. ”Nuppujuova?” Pyörrepennun kysymys herätti minut ajatuksistani. ”Anteeksi, mitä?” pahoittelin ja yritin pitää ajatukseni kurissa. ”Keskeytinkö jotain?” Pyörrepentu kysyi ja näytti nolostuneelta. ”Et.” vastasin. Pyörrepentu vaikutti ilahtuvan. ”Voimmeko pelata sammalpallolla?” Pyörrepentu kysyi. ”Voimme.” vastasin. Oli mukavaa pelata sammalpallolla. Pyörrepentu ampaisi juoksuun. Sitten hän pamautti pallon ilmaan. Nappasin pallon sulavalla otteella ja viskasin sen takaisin. Pyörrepentu kipitti pallon perään. Hän nappasi pallon tassullaan ja heitti sen uudestaan minulle. Tällä kertaa minun oli hankala saada se kiinni. Hyppäsin ylös. Sammalpallo viuhahti ohitseni. Tömähdin maahan. Sammalpallo kimposi leirin seinästä suoraan päähäni. Loikkasin käpälilleni. Tajusin että olin kompastunut sammalpalloon.
”Pyörre?”

Kirjoittaja: Saaga

Tärisin armottomasti maassa. Tuhkajuova oli pelastanut minut joen armoilta. Yskin eikä vesi tuntunut tulevan pois keuhkoistani. Pärskin ja vihdoin sain suurimman osan vedestä pois ja happea sisään. Yskin vielä ja oksennus refleksi pyrki esiin. En kuitenkaan oksentanut. Kun vesi oli pois hengitin raskaasti. ”On sinun onnesi, että partiossa oli uintitaitoinen kissa. Jos et osaa uida, älä koskaan mene niin varomattomasti lähelle vettä”, Tuhkajuova torui terävällä äänellä ja kumartui lähemmäs minua, ”pystytkö nousemaan ylös?” En uskaltanut puhua sen enempää, koska häpeä ja viha itseäni ja Tuhkajuovaa kohtaan nuosi pintaan. En tiennyt miksi ärtymys koski kissaa, joka oli juuri usuttanut minut joen vierelle ja sitten nostanut minut joesta. Nyökkäsin ja kömmin istumaan. Värisin, sillä vesi oli erittäin kylmää ja inhottavaa. “Olen ihan kunnossa”, kähisin hieman vaimealla äänellä. “Kiitos henkeni pelastamisesta”, nau’uin katkerasti mutta osoitin silti kiitollisuutta naarasta kohtaan. “Sinun olisi paras mennä leiriin katsottamaan nuo haavasi niin Hehkuaskel saa tietää tästä”, Tuhkajuova käski. Vanhempi ja kokeneempi soturi vaikutti uhkaavalta joten päätin kääntyä ympäri ja kävellä rauhallisesti metsään. Partio jatkoi matkaansa ja kissojen äänet katosivat nopeasti kauas pois. Hiljainen metsä ympäröi minua taas. Värisin kylmästä vaikka viherlehti oli jo alkanut ja aurinko lämmitti. Kuljin mahdollisimman paljon auringossa. Tungin sisään leiriin ja kävin nopeasti parantajalla, joka tarkisti vain vointini nopeasti ja päästi minut sitten nukkumaan.

Kirjoittaja: Elandra

Kulkiessamme joen törmää pitkin, olin nähnyt veden alla karvamytyn. Normaalisti olisin itse pysähtynyt katsomaan sitä tarkemmin, mutta nyt minulla oli partio johdettavana, joten annoin tehtävän Lumikkoviikselle. Kun harmaa naaras astui aivan likelle jokea, sain heti katua sitä, että olin antanut tehtävän Lumikkoviikselle. Naaras kulki liian varomattomasti katsomatta mihin astui. Hän nimittäin astui liukkaan kiven päälle menettäen tasapainonsa liukastuessaan. Soturin molskahtaessa veteen, pisarat roiskuivat hänen perässään tulevien partiolaisten päälle. Liekkimyrsky sihahti veden roiskuessa hänen turkilleen ja naaras kavahti taaksepäin. Ärähdin turhautuneesti Lumikkoviiksen huolimattomuudelle ja syöksyin apua huutavan soturin perään.
Sukelsin virtaavan veden syleilyyn lähelle holtittomasti ajelehtivaa ja paniikissa räpiköivää Lumikkoviikseä, varoen etten loikkaisi hänen päälleen. Kauhoin vettä käpälilläni päästäkseni pintaan. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja paikansin nopeasti räpiköivän soturin, joka ajelehti virran mukana parin ketunmitan päässä minusta. Nuoren soturin onneksi virta ei ollut kovinkaan voimakas, joten tiesin saavuttavani hänet melko vaivattomasti. Potkin takajaloillani itselleni vauhtia, eikä mennyt kauaakaan kun saavutin Lumikkoviiksen. Soturi räpiköi paniikinomaisesti, joka vaikeutti hänen pelastamistaan. Yrittäessäni saada otetta nuorukaisen niskanahasta, tämän onnistui lyödä etukäpälällään minua kuonoon.
Olin vähällä vetää myös itse vettä keuhkoihini, mutta kuiden harjoittelusta oli jälleen kerran hyötyä ja onnistuin pidättelemään hengitystäni iskusta huolimatta. Lopulta sain kuin sainkin tukevan otteen Lumikkoviiksen niskanahasta, kun soturi kaiketi alkoi menettää tajuntaansa ja tämän liikehdintä rauhoittui. Uin takaisin vedenpinnan yläpuolelle.
Olimme ajelehtineet hyvän matkaa virran mukana, mutta onneksemme Liekkimyrsky ja Saukkokasvo olivat tajunneet seurata meitä. Kaksikko kulki joen törmää pitkin katse tiukasti meissä. Lähdin uimaan Lumikkoviiksi edelleen hampaissani kohti rantaa ja kahta soturia. Lumikkoviiksi oli suunnilleen kokoiseni, joten uiminen sujui vaivattomasti. Olin aikoinani harjoitellut kissan pelastamista vedestä suurikokoisen Jyrkänneloikan kanssa, joten siihen nähden Lumikkoviiksen kanssa uiminen oli helppoa kuin mikä. Päästyämme kyllin lähelle rantaa, Saukkokasvo kumartui törmän yli valmiina auttamaan meitä. Kampesin itseni ja Lumikkoviiksen puoleksi ylös vedestä. Kun hampaissani roikkuva, puolitajuton soturi oli tarpeeksi tukevasti joen törmällä, irrotin otteeni tämän niskanahasta.
”Vedä hänet ylös”, komensin Saukkokasvoa, joka tarttui empimättä nuoremman soturin niskanahasta kiinni ja kiskoi tämän kuivalle maalle. Upotin kynteni nurmeen ja vedin itseni ylös joesta. Ravistelin enimmät vedet turkistani ja käänsin katseeni Lumikkoviikseen, joka yski armottomasti Saukkokasvon jalkojen juuressa. Vettä pärskähteli soturin suusta, eikä yskiminen tuntunut loppuvan lainkaan.
Kun Lumikkoviiksi oli aikansa köhinyt maassa, astelin tämän luokse. Naaras raotti hitaasti sinisiä silmiään. Hänen hengityksensä oli raskas, mutta naaras oli hyvinkin hengissä. Uintitaito oli jälleen kerran pelastanut yhden kuolonklaanilaisen hengen. Lumikkoviiksen märkä turkki oli rähjääntynyt ja sieltä täältä oli lähtenyt karvatukkoja kivien raavittua soturin turkkia. En ollut mikään parantaja, mutta omaan silmääni haavat olivat vain pintanaarmuja ja arvelin naaraan selvinneen säikähdyksellä. Minua turhautti suuresti se, miten varomattomia erityisesti nuoret kissat olivat veden lähettyvillä, mutta olin myös kiitollinen siitä, että olin voinut pelastaa soturin. Toivoin todella, että hän säikähti tapahtunutta kovasti ja oppisi olemaan varovaisempi. Seuraavalla kerralla saattaisi nimittäin käydä huonommin ja Kuolonklaani menettäisi taas yhden jäsenen aivan turhaan.
”On sinun onnesi, että partiossa oli uintitaitoinen kissa. Jos et osaa uida, älä koskaan mene niin varomattomasti lähelle vettä”, nau’uin terävällä äänellä kumartuessani lähemmäs Lumikkoviikseä, ”pystytkö nousemaan ylös?”

//Lumikko?

Kirjoittaja: Elandra

Suurin raivo laantui Jääviillon kuullessa Kaamostassun sanat:
”Kai taistelemme jatkossakin yhtä totisesti? Tarkoitan, että kynnet harjoituksissa voisivat olla mielenkiintoinen lisä ja tehostaisi varmasti oppimistani. Vai, pelkäätkö häviäväsi näin komealle oppilaalle?” Vaikka nuoren oppilaan kasvoilla olikin raivostuttavan omahyväinen virne, Jääviilto ei voinut kieltää olevansa tyytyväinen hänen sanoihinsa. Ehkä Kaamostassu ei ollutkaan niin toivoton tapaus, mitä soturi oli aluksi ajatellut. Kenties harjoitukset oppilaan kanssa voisivatkin olla ihan mukavia, vaikkei kollista olisikaan vastusta soturille vielä moneen kuuhun.
”Tietysti taistelemme”, punaruskea kolli murahti, ”mutta jos kuulen sinun narisevan vielä kerrankin turkkisi sotkeutumisesta, aion toteuttaa uhkaukseni empimättä.” Soturin katse porautui syvälle Kaamostassun harmaansinisiin silmiin. Tabbykuvioinen oppilas ei näyttänyt enää yhtä tyytyväiseltä kuin äsken, mutta tämä kuitenkin nyökkäsi.
”Sinun rökittämisesi on varmasti sen arvoista”, kolli murahti ja sipaisi kielellään käpäläänsä. Jääviilto murahti ja pyöräytti silmiään.
”Luulet itsestäsi liikoja pentu. Varo vain, kun joskus lopulta törmäät todellisuuteen”, soturi virnisti. Hän tulisi nauttimaan täysin rinnoin taisteluharjoituksista nuorta kissaa vastaan. Hän olisi soturille oiva leikkikalu, johon purkaa ylimääräistä energiaa ja raivoa. Jääviilto oli myös varma, että hänen tapansa kouluttaa Kaamostassua tekisi kollista erinomaisen taistelijan. Kenties klaanin jäsenet oppisivat viimeinkin arvostamaan Jääviillon kykyjä toimia mestarina, kun hänen kouluttamastaan soturista tulisi yksi klaanin parhaimpia taistelijoita. Punaruskea soturi paransi ryhtiään.
”Eiköhän sitten aloiteta ihan oikeat harjoitukset. Hyökkää kimppuuni”, Jääviilto komensi oppilastaan.

//Kaamos?

Kirjoittaja: Saaga

”Oletko käynyt katsomassa pentutarhalla Orvokkisydämen pentuja?” kysyin uteliaasti, mutten antanut toiselle aikaa vastata ennen kuin lisäsin, ”he ovat kasvaneet vauhdilla, pian heistäkin tulee oppilaita.” Toinen pudisti päätään: ”En ole käynyt pentutarhalla sitten hiirenkorvan.” Sen täytyi olla Pimentovarjon pentujen pentuaikoihin. Kaksi kollia ja naaras olivat nyt -tassuja. ”Olisi mukavaa saada Pyörrepentu oppilaakseni”, jatkoin vielä. Naaras katsahti eteenpäin ja hetken jälkeen hän katsoi taas minuun nopeasti.”Kannattaa esittää toive Punatähdelle. Hän saattaa hyvinkin toteuttaa toiveesi”, Tuhkajuova selitti. “En aio ennen kuin olen kysynyt Pyörrepennun mielipidettä”, totesin hymyillen Pyörrepennulle – tai oikeastaan yhteisille muistoillemme kollipennun kanssa. “Ihan hyvä sekin mutta ole ripeä”, hän tokaisi. Hiljennyimme hetkeksi. En pitänyt keskustelua yllä, koska väsymys viimepäivien rintakipujen ja hunosti nukuttujen öiden takia. Astelin eteepäin kunnes yhtäkkiä ajatukseni ja aistini herpaantuivat ja astuin vahingossa kovaäänisesti risun päälle. Säpsähdin mutta jatkoin matkaa. En selvästi ollut vireessä tänään – aistini tuntuivat jäätyneen kokonaan ja epämiellyttävä jännitys kalvoi minua. Kokoaikainen epäonnistumisen pelkokalvoi sisuksiani. Läshestyimme jokea. Epäonnekseni Tuhkajuova päätti kävellä joen reunaa pitkin. “Lumikkoviiksi, katsoisitko tarkemmin mitä tuolla vedenalla on?” hän kysyi. Astelin veden lähelle katselemaan mutta voi minua. Astuin jonkun sileän ja liukkaan päälle. Horjahdin kaaressa suoraan veteen. Pärskähdin ja vedin vettä henkeeni. Vesi täytti kaiken. Olin kauhun vallassa en pystynyt tehdä mitään! Tunsin kivien raapivan turkkiani ja pärskin ja yritin päästä pinnalle. Olin ihan vinkkelisti enkä pystynyt tehdä mitään! “Apua, apua!” huutoni pärkähtelivät veden mukana ulos suustani enkä ollut varma saiko niistä edes selvää. En saanut henkeä!
//Tuhka?

Kirjoittaja: Woln

Hengähdin. ”Ei tästä tule mitään.” sihahdin. ”En minä ole valmis soturiksi.” ”Sinäpä olet jo soturi.” Mäntyviiksi tokaisi. ”No kyllä minä sen tiesin!” murahdin. Mäntyviiksi laski häntänsä lavoilleni. Huokaisin. Minun ei todellakaan pitäisi olla etsimässä joitain turhia ääniä. Ne olivat vain omaa kuvitteluani. ”No, turha minun on tänne jäädä.” tuhahdin. ”Lähden vaikka saalistamaan, samantekevää.” Harpoin ulos leiristä. Mäntyviiksi katseli perääni. Päätin juosta vähän matkaa, koska leirin lähettyvillä ei koskaan ollut riistaa. Harpoin saniaispensaikkojen ohi. Pensaan lehdet olivat kirkkaanvihreät. Tajusin yhtäkkiä että lähellä oli varmasti metsästyspartio. Saatoin ehkä säikäyttää heidän riistansa! Lehdet rapisivat ja esiin astui kissa. ”Hei!” kissa murahti. Arvasin hänen olevan Tuimakatse. ”Mitä nyt?” ihmettelin, vaikka tiesin kyllä mitä olin tehnyt. ”Miksi pyörit täällä yksin?” Tuimakatse kysyi ja loi minuun vihaisen katseen. ”Anteeksi, jos tämä tuottaa jotenkin vaivaa, mutta minä saalistan.” sanoin rauhallisena. ”Miksi et ole partiossa?” Tuimakatse kivahti. ”Siksi, että partioita ei määrätä nyt.” naukaisin. ”Vai niin.” murahti Tuimakatse ja lähti harppomaan poispäin. Tuhahdin. Minähän olin soturi! Kyllä osasin huolehtia omista asioistani! Tassutin metsän reunaan. Kuulin pienen äänen puusta. Hiivin lähemmäs. Huomasin kottaraisen sulkapeitteen oksien varjossa. Kiersin puun moneen kertaan. Sitten ponkaisin kaikin voimin karheaan puunrunkoon. Kaarnaa irtoili paljon. Sileä puunrunko oli paljon vaikeampi kiivettävä. Kun pääsin latvaan, kottarainen hyppeli ihan lähellä oksaa jossa olin. En tiennyt miksi tuo kottarainen oli niin tyhmä, ettei se huomannut kissaa joka melkein oli sen päällä. Siinä samassa kuin näin kottaraisen silmien välähdyksen, syöksyin heti sen kimppuun. Sivalsin sitä kurkkuun. Kottarainen rääkäisi korviahuumaavasti mutta sitten jähmettyi silmät auki. Nappasin saaliiin. Loikkasin puusta alas. Hautasin kottaraisen iloisena ja haistelin metsää. Kuulin veden liplatuksen. Tajusin pienen puron olevan ihan lähellä. Huomasin puron vieressä kolme myyrää. Naurahdin mielessäni. Kohtapa ne yllättyisivät! Hiivin myyriä kohti. Isoin myyristä huomasi minut. Se lähti takaa-ajoon. Sivalsin myyrää kurkkuun. Myyrä jäi makaamaan liikkumattomana. Muut myyrät näyttivät selvästi kauhistuneilta ja yrittivät lähteä pakoon. Nappasin myyrän niskavilloista ja viskasin sen kovaa toisen myyrän viereen. Syöksyin toisen myyrän kimppuun. Myyrä juoksi veteen. Vesi oli kuitenkin matalalla, joten myyrän oli helppo päästä pois. Murisin. Myyrä vinkaisi. Hyppäsin sen kimppuun. Myyrä yritti päästä pois mutta jäi alle. Katsoin myyrän surullisiin ruskeisiin silmiin. ”Sainpas!” ilahduin. Olin iloinen. Saalistus meni hyvin. Olin saanut jopa neljä saalista. ”Nyt olisi klaanille syötävää.” mietin itsekseni. Raahasin saaliit leiriin.

Kirjoittaja: Saaga

”Kaksikymmentä! Piilossa tai ei, täältä tullaan”, kuulin soturin huudon. Olin työntynyt takapää edellä oppilaidenpesän kaatuneen puun ksistoon. Olin lehtien suojassa painautuneena maatavstren. Kuulin kollin askeleet. “Missäs olet Toivepentu?” hän huhuili. Tunsin iloa hyvästä piilostani, kunnes… minut vedettiin hännästäni ulos pensaikosta. “Mitä sinä täällä teet?” Sielutassu kysyi, kun oli saanut minut vedetyksi lehtien seasta. “Olen piilosta!” sanoin murahtaen tyytymättömänä. “Selvä”, Sielutassu tuhahti ja lisäsi, “mene sitten takaisin piiloosi minä lähden partioon”, hän naurahti. Kaivauduin takaisin piilooni odottamaan. Kylmäliekki ilmeisesti kierteli leiriä edelleen koska kuulin hänet aina välillä lähempää ja välillä kauempaa. Sitten hän hokasi tarkistaa pesät sisältä, koska kuulin hänen puhuvan jonkun muun soturin kanssa sotureiden pesässä. Viimein hän saapui oppilaiden pesään. “Toivepentu oletko täällä?” hän huhuili. Tunsin taas vetäisyn hännässäni. “Löysinpäs!” hän nauroi ääneen. “Tämä oli huono piilo!” murahdin. “Minut löydettiin kahdesti!” “Niin mutta mennään nyt ulos niin emme häiritse oppilaita.” Kävelimme ulos pesästä. Ulkomaailman kirkkaus häikäisi minut taas hetkeksi. “Rakastan viherlehteä!” naukaisin iloisesti. Aurinko lämmitti mustaaturkkiani enemmän kuin muiden kissojen värikkäämpiä turkkeja. “Pidätkö sinä viherlehdestä? Entä onko sinulla kumppania?” kysyin, koska halusin tietaa kollista enemmän. “En tietenkään ole elänyt muita vuodenaikoja mutta lumi kuulostaa inhottavalta.” Värähdin. Vihasin vettä yli kaiken!
//Kylmä?

Kirjoittaja: Elandra

Viimeisen puolen kuun aikana Henkäysvarjo oli lähestynyt minua epäilyttävän usein. Varapäällikkö oli ollut minulle häiritsevän mukava, kun otti huomioon jääkylmät välimme. Olin varma, että hän suunnitteli jotakin, jonka vuoksi olinkin pitänyt hänen huomaamattaan katseeni varapäällikössä aina kun vain voin. Ainakaan toistaiseksi hänen käytöksessään ei ollut havaittavissa mitään erityistä. Kuten tavallisestikin, Henkäysvarjo viihtyi klaanitovereidensa seurassa ja äksyili erakko- ja kotikisusyntyisille kuolonklaanilaisille.
Päivä oli jo pitkällä, ja auringonlaskun hetki lähestyi kovaa vauhtia. Istuskelin pääaukiolla nauttien laskevan auringon viimeisistä leiriin yltävistä säteistä. Pian aurinko häviäisi puiden latvojen taakse. Olin kohdistanut katseeni Henkäysvarjoon, joka jakoi parhaillaan partioita aukion keskustassa. Kollin sinisten silmien katse siirtyi minuun, jolloin katseemme kohtasivat.
”Tuhkajuova, saat johdettavaksesi rajapartion, johon lähtevät Liekkimyrsky, Saukkokasvo ja Lumikkoviiksi. Tarkastatte Eloklaanin vastaisen ja eteläisen rajan aina Ukkospolulle saakka”, raidallinen kolli piti pienen tauon ennen kuin jatkoi, ”kerää partio kasaan ja lähtekää hetimmiten.” Vastasin varapäällikön käskyyn nyökkäyksellä ja nousin aikailematta ylös. Ennen kuin lähdin etsimään partion jäseniä, kurottauduin etukäpälilläni pitkälle eteenpäin ja notkistin selkäni venytelläkseni.
Liekkimyrsky oli pääaukiolla ja kohtasi katseeni kääntäessäni pääni hänen suuntaansa. Oranssinpunainen naaras lähti kävelemään kohti piikkihernetunnelia, ja minä askelsin kohti sotureiden pesää, jonne olin aiemmin nähnyt Saukkokasvon katoavan. Astuin sisään kaatuneen kuusipuun oksien suojassa sijaitsevaan pesään ja etsin katseellani nuorehkon soturin ruskeaa turkkia. Se löytyi nopeasti Saukkokasvon omalta vuoteelta melko läheltä sisäänkäyntiä. Naaraan kylki koholi tasaisesti ja hän vaikutti olevan syvässä unessa. Pesässä oli hänen lisäkseen vain muutama soturi, joista kaikki paitsi Sähkötuho näyttivät nukkuvan. Astelin nukkuvan naaraan luokse ja tönäisin tämän kylkeä hellästi kuonollani.
”Herätys”, sanoin hiljaisella äänellä, jotta en herättäisi muita pesässä nukkuvia kissoja. Saukkokasvo ei reagoinut mitenkään, joten tönäisin tätä uudestaan, mutta tällä kertaa hieman voimakkaammin. Ruskeaturkkinen soturi säpsähti ja räväytti silmänsä auki, kohdistaen säikähtäneen katseensa suoraan minuun. Kun naaras pääsi yli suurimmasta säikähdyksestä, hänen ilmeensä muuttui lähinnä vain ärtyneeksi.
”Mitä nyt?” naaras ärähti ja avasi suunsa haukotellessaan.
”Lähdemme heti partioon, joten nouse ylös”, tokaisin antamatta soturille aikaa vastaväitteisiin, sillä käännyin ympäri ja kävelin ulos pesästä. Pesän ulkopuolella kohtasin juuri sopivasti Lumikkoviiksen, joka istuskeli pesän uloskäynnin lähellä. Naaras käänsi päänsä minun suuntaani ja katseemme kohtasi.
”Hei, Tuhkajuova”, harmaa soturi tervehti kunnioittavasti ja suoristi ryhtinsä. Astuin sivuun sotureiden pesän sisäänkäynnin edestä Lumikkoviiksen luokse.
”Lähdemme rajapartioon nyt heti, Henkäysvarjo jakoi partiot hetki sitten”, kerroin nuorelle naaraalle, joka vastasi nyökäten ja lähti perässäni kohti piikkihernetunnelia.

Jouduimme odottelemaan Saukkokasvoa pienen hetken ajan, ennen kuin tämä astui ulos sotureiden pesästä ja suorastaan mateli luoksemme. Kun partio lopulta oli kasassa, johdatin sen ulos leiristä. Alkupartion ajan sain nauttia hiljaisuudesta, kun kukaan partiossa olijoista ei onnekseni alkanut keskustelemaan. Ainoastaan itse olin leiristä ulos päästyämme kertonut suuntaavamme aluksi joen yli Eloklaanin rajalle ja sitä pitkin etelään ja aina Ukkospolulle saakka.
Laskeva aurinko oli maalannut taivaanrannan punaisen eri sävyin. Sen säteet siivilöityivät kuusipuiden oksien läpi ohuina kaistaleina metsään. Viherlehti oli vuodenajoista suosikkini monestakin eri syystä. Uiminen oli niistä päällimmäinen ja saaliiden nouseva määrä tuli heti toisena. En kuitenkaan voinut kieltää, etteikö viherlehden kauneus olisi ollut myös yksi syy, miksi pidin vuodenajasta niin paljon. Vilkaisin takanani kulkevia sotureita kaiketi juuri väärään aikaan, sillä katseeni kohtasi pieneksi hetkeksi Lumikkoviiksen kanssa. Harmaa naaraskissa kiristi hieman tahtiaan päästäkseen lähemmäs minua, pysytellen kuitenkin visusti perässäni.
”Oletko käynyt katsomassa pentutarhalla Orvokkisydämen pentuja?” naaras kysyi, muttei antanut minulle aikaa vastata, ”he ovat kasvaneet vauhdilla, pian heistäkin tulee oppilaita.” Pudistin päätäni:
”En ole käynyt pentutarhalla sitten hiirenkorvan.” Viimeksi pentutarhalla käydessäni Pimentovarjon pennut olivat olleet muutaman kuun ikäisiä. Nyt he olivat jo yli kuusikuisia oppilaita.
”Olisi mukavaa saada Pyörrepentu oppilaakseni”, Lumikkoviiksi jatkoi. Käänsin hetkeksi katseeni eteenpäin, jotta keskittymiseni ei herpaantuisi partion johtamisesta. Lähestyimme jokea, ja saatoin kuulla sen solinan tänne saakka. Hetken hiljaisuuden jälkeen vilkaisin taas perässäni kulkevaa naarasta.
”Kannattaa esittää toive Punatähdelle. Hän saattaa hyvinkin toteuttaa toiveesi”, kerroin nuoremmalle naaraalle.

//Lumikko?

Kirjoittaja: Woln

Yhtäkkiä kaikki palautui kirkkaana mieleeni. Olin karannut Kuolonklaanista. Omasta klaanistani. Olin petturia petturimpi ketunläjä. Sivalsin itseäni kuonoon. Kuonostani tihkui verta. Murisin ja purin tassuani. Olin yltä päältä veressä. Ansaitsin sen. Olin pettänyt klaanini. Soturilaissa sanottiin, että omaa klaania piti puolustaa henkensä uhalla. Halusin olla kissa, joka noudattaisi soturilakia. Halusin päätyä päälliköksi. Hallita klaania. Puristin maata kynsilläni. Silmäni leimusivat. Huomasin punaruskean hännän vilahduksen. Syöksyin häntää kohti. Kului vain hetki, kun olin jo takomassa sen selkää. Huomasin hampaiden välähdyksen ja viiltävän kivun lavoissani. Tajusin sen olevan kettu. Rohkaistuin. ”Nyt on aikani näyttää, että osaisin!” ajattelin. Löin kettua päähän ja annoin sille kuonoon. Kettu ei välittänyt vaan murahti ja löi minua lavoille. Ponkaisin korkealle. Pysähdyin vasta ketun toisella puolella. Kettu kiepahti vihaisena ja yritti iskeä minua kurkkuun. Väistin täpärästi ja ampaisin kettua kohti. Loikkasin ketun selkään. Kettu yritti ravistaa minut pois. Pidin lujasti kiinni kynsilläni. Kettu ponnahti ilmaan. Minulta lähti ilmat pihalle. Henkäisin. Kettu tempoi itseään voimakkaasti. Olin kettua heikompi. Sivaltelin sitä nopeaan tahtiin. Lopulta kettu oli niin väsynyt, että se lysähti maahan makaamaan. Puraisin kettua kurkkuun. Ketun kurkusta loiskahti verta päälleni. Kettu jäi makaamaan maahan liikkumattomana. Tassuni olivat verestä märät. ”Näittekö?” kysyin. ”Voitin ketun!” Ääneni kaikui metsässä. Tajusin pitää suuni kiinni, kun ymmärsin että etsintäpartiot voisivat olla lähellä. Päätin jatkaa matkaa. Siinä olisi sitten etsintäpartioille etsittävää! Harpoin kallion huipulle. Rosoinen pinta teki kalliosta helposti kiivettävän. Tuijotin alas. Alas oli pitkä matka. Alhaalla soljui puro. En halunnut kastella turkkiani, kun en edes osannut uida! Vilkaisin alas hermostuneena. Huomasin pienen kivipolun johtavan alas. Tassutin polulle. Loikin pienen polun alas ja katselin paikkaa. Metsäinen aluskasvillisuus loi paikasta leirimäisen. Puut varjostivat pientä kivirykelmää. Halusin mennä varjoon.

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky aterioi päästäistä hiljaisena. Sosiaalinen ja avoin naaras oli viettänyt viime aikoina paljon aikaa yksikseen. Hän oli etääntynyt klaanitovereistaan eikä naaras oikein tiennyt miksi. Huomenkyyhkyn ei ollut vaikea luoda ystäviä, kukaan ei vain oikein tuntunut haluavan olla hänen ystävänsä. Naaras tunsi olonsa kovin yksinäiseksi ja se painoi hänen mieltään. Naaras riiputti päätään ja närppi päästäistä. Ei hänellä oikeastaan edes ollut nälkä. Jos Huomenkyyhky saisi oppilaan Orvokkisydämen pennuista, olisi hänellä ainakin silloin tekemistä. Huomenkyyhkystä tuntui kovin ulkopuoliselta tällä hetkellä ja naaras päätti, että hän tekisi jotain tälle tunteelle. Sattumalta juuri sillä hetkellä tummaturkkinen oppilas, Roihutassu asteli oppilaiden pesästä ulos. Huomenkyyhky koppasi närpityn päästäisen mukaansa ja kokosi itsensä. Jos hän haluaisi ystäviä, pitäisi hänen näyttää iloiselta ja helposti lähestyttävältä. Roihutassu oli Tuhkajuovan oppilas, niin naaras ainakin muisteli. Huomenkyyhkystä oli kuoriutunut pieni tarkkailija ollessaan yksin ja hän oli painanut muiden suhteita mieleensä. Naaras kipitti nuoremman kissan luokse ja laski päästäisen oppilaan käpälien eteen.
”Hei, olen Huomenkyyhky. Ajattelin tässä vain, että jos haluaisit vaikkapa jakaa tai lähteä käymään ulkosalla”, valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa kysyi jopa varovaisesti, joka oli hänelle hyvin tavatonta. Yleensä Huomenkyyhky puhua pälpätti niin nopeaa, että siinä jäisi kuka tahansa kakkoseksi. Nyt naaraalla oli eri lähestymistapa, sillä Roihutassu vaikutti hieman hiljaiselta kaverilta.
”Miten soturikoulutuksesi on lähtenyt sujumaan? Pimentovarjonkin pennut muuttivat sinne vasta hetki sitten, oletko ehtinyt tutustua heihin? Pyräkkätassu ainakin on mukava tapaus, Myrskytassukin vaikuttaa oikein hyvältä oppilaalta. Kaamostassu taas… no, en minä pahaa tahdo puhua. Hän ei vain taida olla se kaikista mukavin tapaus, toivottavasti hän ei ole ehtinyt jo tuottaa ongelmia”, Huomenkyyhky naukui ja naurahti sanojensa päätteeksi.

//Roihu?

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki kulki Varjokarvan vierellä hiljaisena. Heidät oltiin määrätty partioimaan ja partiossa he olivat lähteneet samaan suuntaan. Kaksikon lisäksi partiossa oli myös Kuuraturkki ja Sinilintu. Kylmäliekistä Sinilintu vaikutti kiehtovalta kissalta, vaikka moni piti naarasta kajahtaneena. Hänestä naaras muistutti Huomenkyyhkyä, hyvällä tavalla. Kylmäliekki oikeastaan kaipasi ystäväänsä, vaikka ei sitä kenellekään myöntänyt. Etenkään Jääviillolle, kollille jota hän palvoi ja teki kaikkensa saadakseen kollin huomion.
”Hajaannutaan, haistan hiiren”, Varjokarva sanahti ystävällisesti ja lähti kulkemaan hajujälkensä perässä. Kylmäliekki maisteli ilmaa ja sai vainun myyrästä. Saalistajana kolli ei ollut mikään kummoinen tapaus, mutta hänen taitonsa menettelivät. Kylmäliekki oli kuitenkin nopea ja kun rusakko syöksähti puskasta juoksuun, savunharmaa kissa ryntäsi rusakon perään. Kylmäliekki nautti vauhdin tuomasta hurmasta ja pinkoi sen minkä jaloistaan pääsi. Juokseminen oli asia mikä sujui kollilta mainiosti. Kylmäliekki loikkasi kynnet esillä pitkäkorvan päälle ja kierähti saaliseläimen kanssa ympäri. Rusakko potki vimmatusti ja kolli ulahti saadessaan osuman rintaansa. Harmaaturkkinen kissa antoi saaliseläimelle tappavan puraisun ja vesi heräsi hänen kielelleen, kun hän maistoi lämpimän veren suussaan. Kylmäliekki hymyili tyytyväisenä ja unohti aiemmin haistamansa myyrän. Kylmäliekki lähti raahaamaan suhteellisen isoa saaliseläintä niskanahasta ja melkein törmäsi Varjokarvaan, joka oli saanut kaksi hiirtä. Hän piteli hiiriä hännistään ja katsoi tyytyväisenä klaanitoveriaan.
”Tule, etshitään Sinilintu ja Kuuraturkki”, Varjokarva mourui epäselvällä äänellä ja Kylmäliekki nyökkäsi vanhemmalle soturille. Varjokarva kuului klaanin kokeneimpiin sotureihin ja oli hyvin arvostettu, jopa pelätty kissa kuolonklaanilaisten keskuudessa. Kylmäliekki arvosti Varjokarvaa, sillä kolli oli hyvä soturi, mutta samalla myös jopa hieman ystävällinen. Kylmäliekki laski päätään kunnioittavasti ja lähti rusakkonsa kanssa Varjokarvan perään. Pian Sinilinnun kirjava turkki tulikin kaksikon vastaan ja he yllättivät naaraan tutkailevan koppakuoriaista. Kylmäliekki ei ollut ihan varma mitä naaras tuossa alhaisessa ötökässä tutki, mutta arveli siinä olevan jotain kiinnostavaa, kerta naaras jaksoi keskittyä siihen niin tarkasti.
”Sinilintu, me teemme paluuta leiriin. Saitko, saitko sinä jotain saaliiksi?” Kylmäliekki naukaisi ystävällisellä äänensävyllä ja katsoi naaraskissaa rauhallisesti.
”Etsi sinä Kuuraturkki, voin jäädä vahtimaan tuota”, pieni, musta kissa naukaisi ja viittasi käpälällään Kylmäliekin saaliiseen. Harmaaturkkinen nyökkäsi Varjokarvalle kunnioittavasti ja lähti jolkottelemaan Kuuraturkin hajujäljen perässä. Hänellä ei ollut mikään paras hajuaisti, joten jäljen seuraaminen tuotti kollille jonkinmoisia vaikeuksia. Kolli meni muutaman kerran harhaan, mutta pian oikea jälki löytyi ja hän huomasi mustan kollin liikuskelevan laiskahkosti.
”Kuuraturkki? Me olisimme nyt palaamassa leiriin”, Kylmäliekki naukaisi hiljaisella äänellä sen varalta, että kollilla olisi jotain kesken.
”Vihdoin, tässä olikin jo partiointia tarpeeksi”, Kuuraturkki mutisi ja savunharmaa kissa kääntyi. Hän heilautti häntäänsä varovaisesti sen merkiksi, että kolli voisi seurata häntä. Kylmäliekki ei edes yrittänyt viritellä keskustelua heidän välille. Ei kolli ujo ollut, hän ei vain halunnut kuulla ilkeilyä tai piikitteleviä kommentteja. Kylmäliekki otti asiat helposti tunteisiin ja Jääviilto oli painottanut, että hän ei saisi itkeä jokaiselle vastaantulijalle. Siispä kolli oli alkanut välttelemään tilanteita, jotka voisivat johtaa pahaan mieleen. Pian he saapuivat partion muiden jäsenten luokse ja Varjokarva heilautti häntäänsä seuraamisen merkiksi. Kylmäliekki lähti kuuliaisesti soturin perään ja otti ennen lähtöä matkaansa rusakon. Se oli isohko ja kolli arveli siitä riittävän syötävää useammallekin kissalle. Ehkä hän veisi sen henkilökohtaisesti pentutarhalle, Orvokkisydän pentuineen voisi ilahtua siitä. Naaraan pennut olivat jo siinä iässä, että he söivät riistaa maidon juonnin sijaan. Nelikolla ei mennyt kovin kauaa päästä leiriin ja leirin suuaukolla he jakaantuivat kukin omille teilleen. Kylmäliekki lähti rusakkonsa kanssa kohti pentutarhaa ja puolimatkaan päästyään jokin nau’unta keskeytti hänet. Naukuja oli pieni musta kolli ja Kylmäliekki muisteli toisen nimen olevan Toive-tai Toivopentu. Pentu vaikutti ystävälliseltä ja esittäytyikin Toivepennuksi. Kylmäliekki laski saaliinsa maahan ja hymyili pennulle ystävällisesti.
”Hei, Toivepentu. Minä olen Kylmäliekki, Kuolonklaanin soturi”, savunharmaa kissa esittäytyi ja räpäytti silmiään.
”Minulla on tylsää! Voisitko sinä kertoa minulle soturien elämästä?” Toivepentu miukaisi uteliaasti ja hetken harkinnan jälkeen Kylmäliekki nyökkäsi. Osaisikohan hän kertoa soturien elämästä? Hänen omansa ei ollut kovin hurjaa tai jännittävää, kuten vaikka Jääviillon.
”Totta kai, kerron sinulle mielelläni millaista on olla soturi. Mitäs sanot, jos viedään ensin tämä rusakko emollesi?” Kylmäliekki kysyi ja sai pennun nyökkäämään.
”Saanko minä auttaa sinua?” pieni pentu kysyi hiljaisella äänellä. Kylmäliekki hymyili pennulle ja nosti rusakon ilmaan. Toivepentu tarttui saaliseläimen koivesta ja yhdessä he lähtivät viemään rusakkoa pentutarhalle. Kylmäliekki asteli pesän kuumuuteen ja laskiessaan rusakon, oli hänen pakko läähättää muutaman kerran. Oli todella kuuma päivä eikä pesän asukkeja käynyt todellakaan kateeksi.
”Hei. Toin teille hieman syötävää, toivottavasti maistuu. Se on tuoretta”, Kylmäliekki naukaisi ja sai naarailta lämpimät hymyt.
”Voi kiitos Kylmäliekki! Tässä olikin jo nälkä”, Mäntyviiksi naukaisi lempeällä äänellä ja Kylmäliekki laski päätään kunnioittavasti. Toivepentu oli jo juossut ulos pentutarhasta ja kolli seurasi pentua rauhallisesti. He asettuivat varjoon istuskelemaan ja hetken mietittyään kolli avasi suunsa:
”Halusit kuulla soturien elämästä? Pääpiirteittäin se ei oikeasti ole niin hurjaa mitä se on saduissa. Tarkoitan, parhaimmillaan se on tasaista ja rauhallista. Taistelut ja sodat ovat kuormittavia, ei lainkaan mukavia. Soturin elämä on hyvin vastuullista, mutta antoisaa. Saa antaa auttavan tassunsa klaanista huolehtimiseen ja se jos jokin on palkitsevaa. Nähdä miten nuoret pennut varttuvat ja miten heistä tulee sotureita, kuten meistä vanhemmistakin. Oman oppilaan koulutus on vain jotain mistä voin haaveilla, se on varmasti hienoa”, Kylmäliekki kertoi ja hymyili rauhallisesti. Hän pälyili nopeasti ympärilleen, mutta Jääviiltoa ei näkynyt missään. Kolli huokaisi helpotuksesta, Jääviilto olisi tosin osannut varmasti kertoa tästäkin paremmin. Kylmäliekki oli varma siitä.
”Voitaisiinko me leikkiä piilosta?” Toivepentu kysyi heidän lyhyen keskustelunsa jälkeen ja Kylmäliekki nyökkäsi kollikissalle.
”Leikitään vain. Haluatko sinä piiloutua ensiksi? Olet siinä varmasti hyvä, parempi kuin minä, heh”, Kylmäliekki naukaisi ja Toivepentu nyökkäsi.
”Hyvä on, minä lasken. Yksi, kaksi, kolme, neljä….” Kylmäliekki aloitti ja sulki visusti silmänsä ennen laskemisen aloittamista.
”Kaksikymmentä! Piilossa tai ei, täältä tullaan”, kolli kajautti ja lähti etsimään Toivepentua.

//Toive?

Kirjoittaja: Saaga

Tassutin ulos pentutarhasta. Nälkä kurni vatsassani. Olin katsellut, kun paras ystäväni oli syönyt oman oravansa mutta en ollut itse syönyt mitään metsässä vaeltelemisen jälkeen. Olin ollut metsässä saalistamassa ja istuskelemassa ja napannut lihavan oravan, jonka olin vienyt Orvokkisydämelle parhaalle ystävälleni. Hän oli pentutarhalla pentujensa Toivepennun ja Pyörrepennun kanssa. Kaipasin sitä, kun olimme yhdessä sotureita mutta onneksi Pyörrepennusta ja Toivepennusta tulisi pian oppilaita. Pennut olivat jo vanhoja ja Pyörrepentu oli jo kasvanut isoksi ja lihaksikkaaksi kuten hänen isänsäkin oli samoihin aikoihin pentuna mutta Toivepentu oli hieman alipainoinen ja heikko pentuetoveriinsa verrattuna. Toivoin saavani jommankumman koulutettavakseni nyt, kun Mäyräkynnellä oli Pyräkkätassu mutta toivottavasti saisin Pyörrepennun koska hänen kanssaan minulla tuntui sujuvan hieman helpommin kuin hänen hiljaisen ja neutraalin veljensä kanssa. Tietenkin Toivepentukin oli ihana pentu niin leikkisä kuin olikin mutta hänelle en oikein olisi osannut opettaa taistelua samalla tavoin kuin lihaksikkalle ja vahvalle Pyörrepennulle. Tassutin saaliskasalle ja nappasin myyrän. Tassutin soturien pesän eteen syömään sitä. Haukkasin ensimmäisen palan ja rouskutin sen suihini. Myyrä hävisi nopeasti niin nälkäisen kissan suihin. Kun olin saanut syötyä, rupesin pesemään itseäni. Huomasin hopeanvärisen raidallisen naarassoturin tassuttavan ulos pesästä. “Hei, Tuhkajuova”, tervehdin vanhempaa ja kokeneempaa naarasta kunnioittavasti. Lopetin pesemisen ja istuuduin suorempaan. Naaras tassutti kohdalleni.
//Tuhka? (vietkö vaikka nää partioon)

Kirjoittaja: Aura

Kaamostassu älähti, kun Jääviilto kaatoi hänet raivoissaan maahan ja pakotti Kaamostassun lyyhistymään. Kolli rääkäisi ja oli kääntymässä, mutta raivostunut Jääviilto tarttui hampaillaan oppilaansa niskanahasta ja riepotteli vastanimitettyä kissaa hampaissaan. Kaamostassu yritti rimpuilla, mutta turhaan. Kollin sisällä alkoi myös kiehua, sillä kolli raahasti häntä pitkin multaa ja likasi Kaamostassun turkkia. Kaamostassu sähisi ja huitoi käpälällään ilmaa.
”Saasta, päästä minut irti!” Kaamostassu mourui ja onnistui antamaan muutaman iskun punaruskealle kollille, jonka ote oli edelleen tiukka. Kaamostassu hengitti helpottuneena, kun Jääviilto päästi hänet vapaaksi. Kolli kierähti vatsalleen ja oli nousemassa ylös, kunnes Jääviilto painoi hänet vasten maata. Soturi teki nopean syöksyliikkeen ja upotti hampaansa Kaamostassun kaulaan. Kolli riuhtoi itseään irti, mutta jokaisella riuhtaisulla Jääviilto puristi otettaan. Kaamostassu lopetti rimpuilun ja tuijotti likaantuneita tassujaan pöyristyneenä. Tämän punaturkkinen soturi saisi maksaa ja korkojen kera..
”Älä enää ikinä uhkaile minua tai saat heittää hyvästit elämällesi. Voin luvata, että kun sinä kuolet, kukaan ei siisti rumaa turkkiasi tai löydä ruumistasi. Mätänet turkki sotkuisena yksin, kylmässä kuopassa reviirin ulkopuolella, eikä kukaan tiedä mitä sinulle tapahtui. Sitäkö sinä haluat?” Jääviilto keskeytti kollin ajatukset murinalla ja sai Kaamostassun kerrankin hiljaiseksi. Yksi kollin pahimmista peloista oli kuolla yksin, hylättynä. Sitä hän ei halunnut, joten Kaamostassu tuhahti.
”Minä en kuole yksin turkki sotkussa. Kun minä kuolen, muut tulevat suremaan minua päiväkausia eivätkä unohda minua ikinä. Ja minä en mätäne, se on varmaa. Kuolen tyylillä”, Kaamostassu naukaisi lopulta.
”Tiedän että muut haluavat olla lähelläni, mutta voisitko nousta päältäni?” kolli naukaisi käheällä äänellä virnuillen. Kaamostassu oli varma, että hänelle ja Jääviillolle tulisi vielä paljon hauskoja hetkiä.
”Anti olla viimeinen kerra, kun käyttäydyt minua kohtaan noin tai kukaan ei muista sinua”, Jääviilto murahti ja tönäisi Kaamostassua samalla, kun päästi otteestaan. Tabbykuvioinen kolli nousi ylös ja siisti turkkiaan tuohtuneena. Jääviilto oli kyllä hiirenaivoinen, mutta ihan hauskaa seuraa. Kaamostassu kokeili kaulaansa käpälällään ja siirsi sitten katseensa Jääviiltoon.
”Kai taistelemme jatkossakin yhtä totisesti? Tarkoitan, että kynnet harjoituksissa voisivat olla mielenkiintoinen lisä ja tehostaisi varmasti oppimistani. Vai, pelkäätkö häviäväsi näin komealle oppilaalle?” Kaamostassu naukaisi ja nosti kuonoaan omahyväisesti virnuillen. Kaamostassu suki rintaturkkiaan pikaisin ja äkäisin vedoin. Olikohan se koskaan ollut näin pahasti sotkussa? Onneksi kukaan ei ollut tässä näkemässä heitä. Kolli tuli siihen tulokseen, että hänen olisi opittava taistelemaan mahdollisimman siististi ja elegantisti. Jääviilto tuskin osaisi opettaa hänelle elegantteja taktiikoita, mutta kolli oli pitänyt emonsa taistelutyylistä. Ehkä hänen pitäisi kysyä Pimentovarjolta apua tähän ongelmaansa. Kaamostassu sukaisi etukäpäläänsä ja siirsi taas katseensa mestariinsa.

Kirjoittaja: Woln

Palasin leiriin. ”Nuppujuova, mitä siellä oli?” Pyörrepentu kysyi minulta. ”Ei mitään kummallista.” murahdin. ”Liittyikö se siihen Loisketassun katoamiseen?” Pyörrepentu kallisti päätään. ”Liittyy.” vastasin. ”Tunsitko sinä Loisketassun?” kysyi Pyörrepentu. ”No, enpä kovin hyvin.” vastasin. ”Hän oli erakkoluonne.” ”Hän ei tehnyt mitään jos hän ei halunnut.” ”Ja muutenkin, mitä hän edes tekisi täällä?” ajattelin. Pyörrepentu katsoi minua kummastuneena. ”Etkö pitänyt hänestä?” Pyörrepentu kysyi. Hätkähdin. ”Mitä?” ihmettelin. ”Etkö pitänyt Loisketassusta?” Pyörrepentu jatkoi. Yritin hillitä itseäni. Haittaisiko, jos sanoisin ei? Eihän Loisketassu itse ollut paikalla. Enkä uskonut, että Pyörrepentu paljastaisi Loisketassulle. Huokaisin. ”Ei hän mikään paras kissa ollut, enkä edes tuntenut häntä.” vastasin. Pyörrepentu nyökkäsi. Henkäisin. Olinko ollut liian ilkeä? No, tuskin Loisketassukaan minusta tykkäsi. Tassutin masentuneena pois. Pyörrepentu kipitti perääni. ”Odota nyt, Nuppujuova!” hän ulvaisi. Käännähdin. ”Mitä?” kysyin. ”Haluaisitko leikkiä tänään leikkitaistelua?” Pyörrepentu kysyi. ”Tuskin minä tänään ehdin.” vastasin ja pörrötin Pyörrepennun turkkia. Pyörrepentu vilkaisi minuun. ”Mutta ehkä..huomenna?” sanoin. ”Vaikka sitten.” Pyörrepentu sanoi ja lähti pentutarhalle. Vatsaani väänsi. Kömmin auringonvaloon. ”Nuppujuova hei!” kuulin huudon. ”No mitä?” älähdin. En halunnut lähteä partioon tai saalistamaan nyt, koska äskenhän minä olin! Vääntäydyin käpälilleni ja lähdin tassuttamaan kohti ääntä. ”Ihan totta, kuka olet?” hämmästelin. ”Nuppujuovaa!” kuului uusi huuto. Murahdin. ”Ihanko totta.” mutisin. ”Näyttäydy jo, vai etkö halua?” sihahdin. Oli hiljaista. Pentutarhasta kuului rapinaa. Tassutin pentutarhalle kyllästyneenä. Pistin pääni sisään aukosta. ”Hei, Nuppujuova!” Mäntyviiksi tervehti. ”Ai, hei Mäntyviiksi.” vastasin. ”Onko jokin hätänä?” Mäntyviiksi kysyi. ”Etsin vain pentuja.” sanoin. ”Ai pentuja?” Mäntyviiksi ihmetteli. ”Minä en ole nähnyt heitä pitkään aikaan.” ”Miten niin?” ”Siksi, että kuulin jostain outoja ääniä, ja äänien tekijä ei tule paikalle!” huusin. ”Rauhoitu.” Mäntyviiksen ääni oli lempeä.

”Pyörre?”

Kirjoittaja: Saaga

“Ei tämä liike toimi! En saanut edes ötökkää kiinni!” Pyräkkätassu marmatti tyytymättömänä. “Toimisi jos keskittyisit hieman paremmin ja kuuntelisit minua etkä hyppisi menemään ilman ohjeita”, sanoin hieman syyttävästi mutta en liian syyttävästi jotten lannistaisi pikku kissaa täysin. “Mitä sitten tein väärin tällä kertaa!?” oppilaani katsoi minuun silmät sirrillä. Murahdin ja istuuduin maahan odottamaan kollin rauhoittumista. “Mitä sinä nyt te-” hän yritti sanoa utta keskeytin hänet: “Hyss!”. Pyräkkätassu kurtisti otsaansa mutta istuutui sitten eteeni. Hän kuunteli korvat pystyssä. “Noniin. Nyt kun olet rauhoittunut yritetään uudestaan”, totesin ja pyysin Pyräkkätassua kokeilemaan uudestaan. Olin todennut, ettei jokainen onnistu joka kerralla edes klaanimme kokeneimmat soturit eivät pystyisi olemaan niin täydellinen. Pyräkkätassu kyyristyi taas. “Hyvä”, kehuin, koska pidin sitä tärkeänä osana auttaa oppilasta uskomaan itseensä ja siihen, että hän pystyy kaikkeen kunhan harjoittelee. “Autan hieman jos sopii”, sanoin ja ohjeistin kollia työntämään käpäliään lähemmäs itseään. “Kun hiivit niin hiivi niin lähelle saalistasi kuin pystyt. Hiiri tuntee liikkeesi ja kani kuulee liikkeesi.” Pyräkkätassu veti käpäliä sisään ja yritti hiipiä uudestaan eteenpäin. Heitin kepin hänen ylitseen ja se laskeutui ketunmitan päähän hiipijästä. “Koita kuvitella, että tuo on hiiri”, käskin. Hymyilin hiukan. Tiesin, että kolli onnistuisi ainakin yrittämisessä koska siinä hän ei enää voisi edes yrittää epäonnistua. Pyräkkätassu hiipi puolen hännän mitan päähän kepistä ja loikkasi sen kimppuun laskeutuen täydellisen hyvin käpälilleen. “Todella hyvä!” Oppilas kääntyi katsomaan minua silmät loistaen. “Alkaako jo olla nälkä?” kysyin. En aivan tiennyt kollin rajoja tai kestävyyttä joten koin asian paremmaksi kysymällä siitä.
//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Saaga

Kävin makuulle makuusijalleni. Kaamostassu, Myrskytassu ja Pyräkkätassu oli nimitettu juuri oppilaiksi tänä samaisena päivänä. Kaamostassu oli saanut Jääviillon ja Pyräkkätassu oli saanut isäni Mäyräkynnen mestarikseen. En muistanut vaikka kuinka yritin, kenet Myrskytassu oli saanut mutta yhdentekevää se oli. En välittänyt Kaamostassusta sitten ollenkaan. Enkä jaksanut käyttää voimiani yhden uuden oppilaan mestarin nimen muistamiseen, kun kuitenkin saisin kysyä sen aamulla emolta. Orvokkisydämen hengitys tuntui tassuissani. Osasin kuvitella hänet eteeni. Hänen kauniin täplikkään turkkinsa ja sirot lapansa etenkin hänen pöyheän häntänsä, joka kosketti vatsaani hiukan. Tunsin myös Pyörrepennun turkin omaa selkääni vasten
Makasin hieman vinkkelissä asennossa mutta se ei tuntunut epämukavalta joten yritin keskittyä unen päästä kiinni saamiseen. Pian nukuinkin jo syvää ja rauhallista unta. Tänä yönä en nähnyt unia lainkaan.

Heräsin huomatakseni, että pesä oli tyhjä lukuun ottamatta pesällään edelleen nukkuvaa Mäntyviikseä. Pyörrepentu oli ehtinyt lähteä jo hetki sitten ja Orvokkisydän oli todennäköisesti juomassa. Nousin pesältä ja venyttelin. Olin pienikokoinen verrattuna veljeeni ja vanhempiin pentuihin jotka olivat juuri päässeet oppilaiksi. Ainiin! Nyt muistin jo Myrskytassun uuden mestarin nimen – Henkäysvarjo, hän oli klaanin varapäällikkö – emo oli kertonut sen minulle. Hän oli onnekas varapäällikön oppilas! Tassutin pentutarhasta ulos haukotellen raukeana. Räpyttelin rähmät silmistäni ja etsin katseellani jotakuta kenen kanssa jutella. En nähnyt ketään potentiaalista juttukumppania joten päätin vain istuutua pentutarhan vierelle. Huomasin Kaamostassun tassuttavan kohti minua. Pyöräytin silmiäni mutta pystyin pitämään suuni kiinni. ”Oletko kateellinen meille -tassuille! Te pentuetoverisi kanssa varmaan pääse ikinä oppilaiksi olette sekä huonosta perheestä että heikkoja!” hän piikitteli. Katselin kollia hymyillen ivallisesti. ”Ja sinullapa ei ole muuta tekemistä kuin kiusata pienempiäsi”, isäni murahti ja usutti kollia lähtemään. ”Jaahas ja sinä panet hanttiin vai?” Mäyräkynsi huitasi käpälällään oppilaiden pesää kohti murahtaen juuri kun oppilas oli avaamassa suunsa. ”En tottele erakkoja!” Kaamostassu ärähti. Mäyräkynsi nosti kuonoaan. ”Häivy siitä jo”, ärähdin itsekin. Kaamostassu mulkoili meitä ja lähti sitten. Hän ei selvästi jaksanut tapella. ”Hyvin hoidettu”, isä kehui. ”Älä anna hänen lannistaa.” Hymyilin ylpeästi. Säilyttäisin tämän itsevarmuuden ja käyttäisin sitä Kaamostassua vastaan jatkossa. “Olen valtavan ylpeä sinusta, kiitos”, Mäyräkynnen hellä ja lempeä äänensävy yllätti minut täydellisesti. Hymyilin. “Kiitos mistä?” kysyin hämilläni. “Sinusta! Sinusta oma poikani”, isän äänensävy tihkui rakkautta, joka vaikutti hassulle niin järkälemäisen ja muutenkin ronskin kollin suussa. “Minun täytyy mennä harjoituksiin Pyräkkätassun kanssa mutta pidä huoli ettei tuo oppilaan penikka pompottele sinua enää niinkuin eilen.” Mäyräkynsi nyökkäsi ja lähti sitten ulos leiristä. Katselin hänen peräänsä. Olin niin onnekas, kun minulla oli tuollainen isä, niin ihana emo ja paras veli ikinä! Siirsin katseeni leirin suuaukolta muuhun leiriin ja huomasin Pyörrepennun. Tassutin tämän luokse. “Heii, Pyörrepentu!” sanoin hymyillen. “Hei vain”, Pyörrepentu kääntyi minuun päin. “Oletko ehtinyt tutustua klaanitovereihimme sen syvemmin?” “En muihin kuin hieman Mäntyviiksen kanssa vain juttelin”, vastasin. Pyörrepentu oli sekä minua isompi kokoinen, sosiaallisempi ja vanhempiemme lempi pentu selvästi. Jäin hänen rinnallaan aina taka-alalle mutten välittänyt siitä sillä en sen suuremmin nauttinut huomiosta. “Ajattelin jutella jonkun kanssa vielä jos vaikka löytäisin ystäviä”, sanoin. “Jutellaan hetki!” Pyörrepentu hihkaisi. “Meistähän tulee pian oppilaita kenet haluaisit mestariksesi?” hän kysyi. Mietiskelin hetken. Klaanissa oli monta hyvää mestariehdokasta. Sähkötuho, Lumikkoviiksi, Varissulka ja Tuimakatse ja suuri osa sotureista oli ilman oppilasta. Harmi vain, että melkein kaikki vaihtoehdot jäljellä olevista mestariksi valmiina olevista oli tylyjä tai ilkeitä. Haluaisin mestarin, jonka kanssa ei tarvitsisi pelätä epäonnistumista. “En oikeastaan tiedä”, sanoin totuuden mukaisesti, “varmasti jonkun kenen kanssa en joutuisi pelkäämään epäonnistumista.” Pyörrepentu nyökytteli. “Menen nyt tuonne”, sanoin ja nyökkäsin kohti leirin keskustaa. “Hei sitten.” Tassutin leirin keskustaa kohti ja huomasin savunharmaan kollin. “Hei”, lähestyin kollia ystävällisesti hymyillen. En muistanut hänen nimeään joten päätin esittäytyä jos hän seuraisikin perässä. “Olen Toivepentu.”