Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Woln

Kaksijalkojen haju erottui voimakkaana ruoholla. Tassutin matalana että mikään niistä kapisista olioista ei pääsisi koskemaankaan minua! Suuntasin metsään. Metsä oli täynnä sammalia ja saniaisia. Kissojen hajua ei ollut, paitsi että haistoin laimean riistantuoksun. Yhtäkkiä pysähdyin miettimään. Miksi edes lähdin Kuolonklaanista? Eihän siellä ollut mitään pahaa. Kuitenkin en halunnut palata takaisin. Minua kiusattaisiin siitä kuita. Eikä minulla ollut edes emoa. Ei isää. Ei sisaruksia. Ei ystäviä. Mestari oli, mutta kuuntelisiko hän? Jatkoin syvemmälle metsään. Turha niiden ihme kissojen oli etsiä minua täältä! Kuulin metsän rajalta ulvontaa. Käännyin katsomaan. Huomasin Nuppujuovan ja Pikiturkin metsän laidassa. Ärähdin. ”Minun olisi pitänyt peittää jälkeni paremmin!” sihahdin. ”Nyt ne löytävät minut…” Huomasin Pikiturkin sanovan Nuppujuovalle jotain ja he lähtivät pois. Hymyilin. ”Lähtekää vain.” tuhahdin. Tiesin että asia ei jäisi tähän. Etsintäpartioita tulisi kyllä vielä, ja oli turha ottaa riskiä. Huokaisin. Juoksin syvemmälle metsään niin, että kaksijalkalaa ei enää näkynyt. Ei ollut kaksijalkojen kyhäelmiä, ei outoja mökkejä, ei muita kissoja. Olin siis vapaa tekemään mitä halusin. Toisaalta myöskään kukaan ei ollut huolehtimassa jos saisin haavan. Halusin löytää riistaa. Oli lämmin yö. Haistelin ilmaa kiihkeästi kunnes huomasin myskinhajun. Hetken päästä huomasin hiiren rapistelevan lehtikasassa. Hiiri vinkaisi. Sitten se kipitti puunjuuriin. Hiivin lähemmäs. Kun hiiri tuli ulos, syöksyin hiiren kimppuun ja taitoin siltä niskat. Hiiri oli pullea. Haukkasin sitä tyytyväisenä. Kun olin saanut hiiren syötyä, asetuin makaamaan lehtikasaan. Katselin metsää. Nukahdin uneen. Kun heräsin, luulin olevani Kuolonklaanissa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miksei Kalmakuu tullut herättämään minua. Räpyttelin silmiäni. Puut olivat muodostaneet kehän. Suljin silmäni uudestaan ja kuvittelin olevani unessa. Kun avasin silmäni, niin puut olivat edessäni yhtä suorina ja korkeina kuin ennenkin. Sihahdin. Nousin vuoteestani.

Kirjoittaja: Ruska

”Sietääkin he ovat nimittäin hyvän mestarin arvoisia pikku soturin alkuja!” Lumikkoviiksi totesi hymyillen. ”Mutta taidankin tästä mennä ulos saalistamaan”, hän jatkoi,ja nousi seisomaan. ”Mene vain, vaikka olitkin juuri saalistamassa. On kyllä hyvä kun saalistat näin ahkerasti Kuolonklaanille. Hauskaa saalistus retkeä!” huikkasin Lumikkoviiksen perään, näin vain hännänpään vilauksen. Huokaisin ja katsahdin Mäntyviikseä hymyillen. ”Nykyään pentutarhassa on tylsää, kun omat pennut ovat jossain päin leiriä, eikä täällä ole muita kuningattaria kuin sinä”, totesin hiljaa huokaisten. ”Ei sinun täällä kauaa enää tarvitse jumittaa, pennut ovat jo niin isoja, että he pääsevät pian oppilaiksi”, Mäntyviiksi lohdutti sydämömellisesti. ”Niin se on totta, he ovat kasvaneet paljon, liiankin paljon. Olen heistä ylpeä, mutta olen huolissani Toivepennusta”, sanoin hiukan huolestuneesti ja katsoin Mäntyviikseä silmiin. ”Miksi olet huolissasi Toivepennusta? Hän näyttää hyvinvoivalta”, Mäntyviiksi kysyi muuttuen itsekkin huolestuneen iloiseksi. ”No, hän on niin pieni verrattuna veljeensä. Pelkään ettei hän pärjää oppilaana”, totesin huolestuneesti. ”Kyllä hän pärjää, Pyräkkätassukin on pieni ja hän pärjää mainiosti”, Mäntyviiksi vastasi lohduttavasti. ”Olet oikeassa, huolehdin liikaa pennuistani. He pärjäävät oikein mainiosti, huolehdin turhaan. He voisivat jo kyllä tulla nopeasti oppilaiksi, kaipaan raitista ilmaa, saalistamista ja metsässä juoksemista”, sanoin haaveilevasti ja hengitin syvään pentutarhan hiukan tunkkaista ilmaa. ”Ymmärrän hyvin”, Mäntyviiksi sanoi ja otti mukavamman asennon. Nyt on ehkä jo aika ottaa nokoset. Otin mukavan makuuasennon ja tuijotin pentutarhan seinää. Ja pian nukahdin syvään uneen.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pettymys valtasi minut, kun kuulin Mäyräkynnen sanovan, että olin liian pienikokoinen harjoittelemaan taistelua häntä vastaan. Toinen puoli minusta ymmärsi kyllä, että hän oli oikeassa, mutta toinen huusi epävarmuuttaan ja kirosi kollin. Kaamostassu ei varmasti joutunut kokemaan tällaista nöyryytystä, koska oli niin iso.
Olin jo menettämässä malttini, kun Mäyräkynsi päättikin meidän vaihtavan harjoituksen aihetta ja näytti minulle, miten vaanimisasento toimi käytännössä. Aluksi olin hieman skeptinen ajatuksen suhteen, sillä minusta tuntui, että kolli teki tämän vain siitä syystä, ettei minusta ollut pienen kokoni puolesta muuhun.
Kolli ohjeisti minua rauhallisesti siirtämään takajalkojani hieman enemmän kehoni alle ja minä tein työtä käskettyä. Yllätyin, kun mestarini kehui minua jo toistamiseen. Pieni hymy nousi kasvoilleni tahtomattakin kuullessani itseäni kehuttavan, sillä sitä ei tapahtunut kovinkaan usein.
Seuraavaksi Mäyräkynsi kehotti minua yrittämään liikkua asennossa, johon olin itseni onnistunut asettelemaan. Otin pari hiipivää askelta eteenpäin. Samassa huomioni kuitenkin herpaantui, kun näin ruohonkorressa pienen punaisen ötökän, jossa oli mustia pilkkuja. Täysin vaiston varassa loikkasin sitä kohti, käpälät ojennettuna eteenpäin. Harmikseni laskeuduin maahan kuonolleni ja ötökkä pääsi karkuun.
Nousin istumaan turkki sekaisin ja hieroen kipeää nenääni etutassullani. Katsahdin Mäyräkynteen huiskien hännälläni turhautuneena.
”Ei tämä liike toimi! En saanut edes ötökkää kiinni!” marmatin tyytymättömänä. Olisi aivan hyödytöntä osata tällaisia liikkeitä, jos niistä ei käytännössä olisi mitään hyötyä.

//Mäyrä?

Kirjoittaja: Saaga

”Kerro jokin muistosi!” Mistä kertoisinkaan… mmh nyt keksin! Se yö jona mietimme yhdessä toisillemme sopivia soturinimiä! ”Muistatko sen yön jona me mietimme toisillemme sopivia soturi nimiä oppilaina oppilaiden pesässä!” naurahdin. ”Ehdotimme Mäyräkynnelle Mäyräkäpälää, Mäyräaskelta ja Mäyränenää!” Orvokkisydän hymyili muistolleen. ”Ehdotin itselleni Lumikkohäntää. Sinä ehdotit Lumikkoturkkia ja ehdottelimme sinulle Orvokkihallaa ja Orvokkituulta.” Muistelin muita tapahtumia sinä iltana. ”Muistatko kun arvailimme kuinka monta pentua saisimme ja arvasit aivan oikein kaksi kollia!” Orvokkisydän sanoi yhtäkkiä. Se oli ollut silloin kun paras ystäväni sai tietää odottavansa pentuja. Kehräsimme yhdessä. ”Sitä ennen kuin ehdottelimme nimiä työnsit pääni jääkylmään veteen muistatko?” nauroin. ”Muistan!” ”Se oli ilkein asia mitä muistan sinun tehneen nuorempana!” ”Miten niin nuorempana?” hän kysyi hämmentyneenä. ”Huumoria nyt!” nauroin katketakseni. ”Mitä luulet kenet pennut saavat mestareikseen?” Orvokkisydän kysyi, kun olimme lakanneet nauramasta. ”Haluaisin jomman kumman”, totesin. ”Niin toivottavasti Punatähti valitsee hyvin”, Orvokkisydän toivoi. ”Sietääkin he ovat nimittäin hyvän mestarin arvoisia pikku soturin alkuja!” totesin hymyillen. ”Mutta taidankin tästä mennä ulos saalistamaan.” Nousin.

Kirjoittaja: Elandra

Raivo valtasi Jääviillon, kun Kaamostassu pinkaisi ulos leiristä soitettuaan ensin suutaan mestarilleen. Kolli oli uhonnut kovasti, mutta Jääviilto ei ottanut nuoren kissan uhkauksia tosissaan. Ei hän ikimaailmassa voisi edes katkaista karvaa punaisen kollin turkista, jos ei suostuisi harjoittelemaan taistelemista tämän kanssaan.
Jääviilto pinkaisi itsensä vauhtiin ja syöksyi tabbykuvioisen kollin perässä ulos leiristä, kiilaten piikkihernetunnelin suuntaan kävelevän Latvaruusun ohitse.
”Väistä, hiirenaivo!” punaruskea kolli sihahti jäämättä odottamaan soturin vastausta. Hän kuuli naaraan huutavan jotakin peräänsä, mutta Jääviilto jatkoi matkaansa ulos piikkihernetunnelista. Kaamostassu vaikutti varsin nopealta kissalta, mutta ei kuusikuinen kakara pärjäisi täysikasvuiselle soturille, joka oli yksi klaaninsa nopeimpia juoksijoita. Jääviilto erotti kollin tumman hahmon kauempana ja lähti juoksemaan tämän perään. Välimatka kaksikon välillä lyheni nopeasti, eikä mennyt kauaakaan, kun Jääviilto saavutti oppilaan ennen metsänrajaa.
Punaturkkinen soturi loikkasi raivoissaan oppilaansa päälle. Suurikokoisen kissan paino sai kuusikuisen kissan lyyhistymään maahan. Ennen kuin Kaamostassu ehti tehdä mitään, Jääviilto nousi ylös ja tarttui hampaillaan nuoren kollin niskanahasta kiinni. Raivon sokaisema kolli riepotteli oppilasta hampaissaan ja laahasi tätä multaa pitkin niin, että nuoren kissan turkki sotkeutui takuuvarmasti. Kaamostassu yritti rimpuilla, mutta Jääviillon ote oli tiukka. Muutaman kerran Kaamostassu onnistui iskemään käpälällään Jääviiltoa, mutta soturin ote pysyi. Tabbykuvioinen oppilas ei ollut kooltaan erityisen suuri, vaikka tällä pitkät koivet olikin. Sen vuoksi suurikokoinen kolli pystyi huoletta riepotella nuorta kissaa miten sattuu.
Kun suurin raivonpuuska oli laantunut, Jääviilto irrotti otteensa oppilaastaan ja antoi tämän rojahtaa maahan. Kaamostassu kierähti vatsalleen, muttei ehtinyt kammeta itseään ylös, kun Jääviilto painoi hänet vasten maata. Punaturkkinen soturi teki nopean syöksyliikkeen ja onnistui upottamaan hampaansa Kaamostassun pehmeään kaulaan, samalla pitäen käpälällään kissaa maassa. Kaamostassu yritti riuhtaista itseään irti, mutta Jääviillon kiristäessä otettaan kissan kaulasta, tämä tajusi lakata rimpuilemasta.
”Älä enää ikinä uhkaile minua tai saat heittää hyvästit elämällesi. Voin luvata, että kun sinä kuolet, kukaan ei siisti rumaa turkkiasi tai löydä ruumistasi. Mätänet turkki sotkuisena yksin, kylmässä kuopassa reviirin ulkopuolella, eikä kukaan tiedä mitä sinulle tapahtui. Sitäkö sinä haluat?” Jääviilto murisi vihaisena oppilaalleen.

//Kaamos?

Kirjoittaja: Woln

Minua ärsytti. Se hiirenaivo oppilas oli tietenkin tehnyt jotain älytöntä! Hän oli varmaankin syömässä riistaa. ”Teemme huomenna kolme etsintäpartiota.” Punatähden ääni kaikui aukiolta. Kuului hyväksyvää naukunaa ja kehräystä. Suljin silmäni ja nukahdin. Näin unta kaksijalkalasta. Oudosta ojasta, josta kajasti kuunvalo. Tassutin lähemmäs sitä. Huomasin mustan, märän karvamytyn ojan pohjalla. Kun menin lähemmäs, se oli verinen. Kosketin sitä varovasti. Karvamytty liikahti ja avasi hohtavat, punaiset silmänsä. Tajusin sen olevan kissa. Kissan katse oli inhottavan läpitunkeva. Kissa avasi kyntensä. Ne olivat niin terävät, että niillä voisi kaataa vaikka puun. Säikähdin. Yritin juosta pakoon, mutta kissa oli nopea. Kissa oli minua vain vähän pienempi. Kissa loikkasi sähisten päälleni ja repi turkkiani. Yritin liikkua, mutta kissa oli taitava taistelija. Lopulta kissa iski minua kurkkuun ja jäin makaamaan kuolleena mutaiselle ruoholle. Heräsin paniikissa. Uni kalvoi minua edelleen. ”Kissa, jolla on musta turkki, ja punaiset, läpitunkevat silmät.” mutisin. Mustaturkkisia kissojahan oli paljon! ”Punaiset silmät.” mietin. En tuntenut ketään kissaa, jolla olisi musta turkki, ja punaiset silmät. Muistiini rävähti se hetki, kun Loisketassu oli katsonut silmiini raivoisalla, läpitunkevalla katseellaan. ”Hänellä ei kyllä ole punaiset silmät.” ajattelin. Muuten kuvaus kyllä sopi Loisketassulle hyvin. Luonnekin täsmäsi. Uni palautui uudelleen mieleeni. Huomasin kuun olevan punainen. Verenpunainen. Kuu loi punaisia säteitä joka paikkaan. ”Herätys, Nuppujuova!” kajahti Pikiturkin huuto. ”M-mitä?” kysyin. ”Meidät määrättiin ensimmäiseen etsintäpartioon.” Pikiturkki ilmoitti. ”A-aivan.” vastasin. ”Vain meidät kaksiko?” ihmettelin. ”Punatähti sanoi että ensimmäiseen partioon sopisi parhaiten kaksi.” Pikiturkki sanoi. ”Ja tutkimme reviirin.” Nyökkäsin häkeltyneenä. Valitsiko Punatähti partioon kissan, joka tuskin edes olisi ollut edes kuuta soturina! Uskoin että Punatähti halusi vain testata minua. Yritin pitää naamani peruslukemilla, mutta minua väkisinkin hymyilytti. Tassutin Pikiturkin perässä leiristä ulos. Haistelin ilmaa. Ulkona tuoksui riista. Huomasin tallottuja saniaisia ja revittyjä sammalia sammalpaikan kohdalla. ”Täällä on jotain.” murahdin. ”Onko täältä kävellyt joku ennen Loisketassua ja Kalmakuuta?” Pikiturkki kysyi. ”Ei kai.” vastasin. ”Tuskin kukaan nyt viskaisi sammaliaan ja juoksisi vain pois.” Pikiturkki vilkaisi minua ihan kuin olisin joku tuntematon kissa. Heilautin korviani. Seurasin hajujälkeä reviirin loppuun asti. ”Hajujälki päättyy tähän.” totesin. Pikiturkki haisteli sitä kohtaa, jonka olin ilmoittanut hajujäljen päättökohdaksi. ”Tässä on verinen tuoksu.” Pikiturkki totesi.

Kirjoittaja: Ruska

”No siis… ovathan he puoliksi erakkoja mutta niin olen minäkin tai vielä pahempaa puoliksi kotikisu”, Lumikkoviiksi sanoi rauhoittelevasti. ”Olisin varmasti heidän arvoasteikollaan alimmaisia syntyperäni takia”, Lumikkoviiksi sanoi edelleen rauhallisesti, mutta hän näytti hiukan raivostuneelta. ”Minulle on aivan sama missä pentu on syntynyt tai minkälaiset sukujuuret hänellä on sydän on se, joka ohjaa pentua oppilaaksi ja oppilasta soturiksi – ei syntyperä. Uskollisuus ja se minkälainen haluaa itse olla on se tärkein tukipilari, jonka ympärille luonne asettuu.” Hän sanoi, hämmästyin Lumikkoviiksen sanoja. ”Nuo olivat viisaita sanoja, kiitos Lumikkoviiksi. Olin typerä kun aloin haukkumaan Kaamostassua, vaikka hän onkin ketunläjä. Annetaan tämän asian olla, ja nautitaan elämästä”, sanoin ja huokaisin hiljaa. Lumikkoviiksi naurahti. ”Sanoi että on väärin haukkua Kaamostassua, ja heti sen perään sanoit häntä ketunläjäksi!” Lumikkoviiksi nauroi iloisesti. Tajusin nyt vasta itsekkin sanani, ja nauroin huvittuneena. ”Olette suloisempia yhdessä sotureina kuin pentuina”, Mäntyviiksi sanoi kehräten. Käännähdimme molemmat Mäntyviikseä kohti. Katsahdimme toisiamme hymyillen. Se oli ehkä jopa totta, olemme vain lähentyneet ja lähentyneet. Mikään ei voi katkaista meidän välejä, ei mikään. ”Muistellaanko nuoruutta?” Kysyin Lumikkoviikseltä hymyillen. ”Olemme yhä nuoria, mutta käyhän se”, Lumikkoviiksi vastasi. ”Minä kerron ensin, muistan vielä sen, kun Mäyräkynsi liittyi klaaniimme. Olin silloin vielä pentu, hetki kun näin Mäyräkynnen ensi kerran, ihastuin häneen päätä pahkaa. Kun silloin joskus näin teidän kehräävän yhdessä, tulin kateelliseksi”, sanoin nauraen itselleni. ”Ai, en tiennyt että olit kateellinen”, Lumikkoviiksi sanoi hämmentyneenä. ”Kerro jokin muistosi!” Sanoin iloisesti parhaalle ystävälleni.

// Lumikko aka Nulikka?

Kirjoittaja: Aura

Kaamostassu piiritti Tattihallaa virnuillen. Suuresta koostaan huolimatta kolli tunnettiin hyvin herkkänä ja pelokkaana tapauksena. Kaamostassu oli varma, että saisi toisen itkemään! Kollikissa katsoi maahan ujosti, kun Kaamostassu otti askelen lähemmäksi.
”Tuo jänis on minun, minä näin sen ensin! Anna se tänne tai joudun ottamaan sen sinulta väkisin”, Kaamostassu mourui äkäisenä ja tuuppasi Tattihallaa kovakouraisesti. Kolli vältteli Kaamostassun katsetta pelokkaana ja itsevarmuus vain kohosi kollin sisällä.
”Mu-mu-mutta minä näin sen ensimmäisenä”, Tattihalla piipitti hiljaisella äänellä ja sai Kaamostassun naurahtamaan. Tummaturkkinen kissa tuuppasi uudelleen ja riuhtaisi jäniksen toiselta. Tattihalla päästi jäniksestä irti ja perääntyi hieman, mutta soturien pesä tuli vastaan.
”Oliko se muka niin vaikeaa? Mutta en tule unohtamaan sitä, että sinä vänkäsit minulle vastaan. Tulet takuulla kuulemaan minusta”, Kaamostassu murahti äkäisenä ja kääntyi sitten kannoillaan. Hän kuuli Huomenkyyhkyn tulleen lohduttamaan Tattihallaa, mutta häntä ei erakoiden mielipiteet kiinnostaneet. Kaamostassua ei määräilisi kukaan! Itseensä tyytyväisenä hän lähti oppilaiden pesälle saaliinsa kanssa ja asteli ylpeänä sammalilleen. Hän huomasi siskonsa Myrskytassun sukivan turkkiaan ja virnisti sisarukselleen.
”Katsos mitä minä saalistin! Saalistaminen oli niin helppoa! Hyvä on, en ehkä napannut tätä metsästä, mutta nappasin kyllä Tattihallalta. Hah, se oli niin helppoa”, Kaamostassu naureskeli ja kumartui saaliinsa ääreen.
”Kaamostassu, oliko tuo nyt kovin kivasti tehty? Tuoresaaliskasahan suorastaan pursuaa saaliita”, harmaaturkkinen naaras naukaisi sukimisiensa lomasta.
”Pah, olet niin tylsä sisko hyvä! Tämähän on vain hauskaa, olisit nähnyt kuinka hän meinasi purskahtaa itkuun ja-”, tabbykuvioinen kissa tuhahti, mutta Myrskytassu keskeytti hänet.
”Minun pitää nyt lähteä harjoituksiin”, naaras naukaisi nopeasti ja kiirehti hänen ohitseen.
”Helppohan sinun on harjoitella, kun sinulla on kelvollinen mestari!” Kaamostassu huudahti toiselle ja luimisti korviaan. Hän haukkasi jäniksestä pienen palasen ja työnsi sen sitten syrjään. Hän aterioisi sen myöhemmin loppuun, jos huvittaisi. Nyt hän etsisi Jääviillon tassuihinsa ja tekisi toiselle selväksi, että he lähtisivät harjoittelemaan. Kaamostassu nousi ylös ja lähti jolkottelemaan leuka pystyssä aukiolle. Kollikissan turkki oli suitti siistiksi ja jokainen karva oli omalla paikallaan. Kaamostassun häntä oi pystyssä ja huiski äkäisenä. Hänen ja Jääviillon katseet kohtasivat.
”Me lähdemme nyt harjoituksiin”, punaruskea kissa murahti ja Kaamostassu virnisti toiselle ylpeästi. Jääviillon seuraavat sanat saivat kuitenkin hänet nyrpistämään nenäänsä ja luimistamaan korviaan:
”ja minä lupaan, että olet siistinyt ruman turkkisi aivan turhaan. Voin luvata, että näiden harjoitusten jälkeen kulutat loppupäivän itsesi puunaamiseen.”
Kaamostassu oli avaamassa suunsa väittääkseen vastaan, mutta soturi oli häntä nopeampi:
”Ja mikäli yrität vastustella tai sekoat kuten viimeksi, minä lupaan, että turkistasi ei sen jälkeen ole jäljellä karvan karvaa.”
”Ja minä lupaan, että sinä saat heittää pian hyvästisi mestarin paikalle. Nimittäin murtuneella koivella voi olla vaikea opettaa menestyvää oppilasta”, Kaamostassu murisi ja murina vaihtui pian omahyväiseen virnistykseen.
”Tiedäthän, kaikenlaisia onnettomuuksia voi sattua! Vahinkoja sattuu, se olisi sääli-”, Kaamostassu jatkoi mahdollisimman viekkaasti.
”Ja en toki ole siistinyt tätä turhaan, hurmaan tällä jo nyt aukion asukkeja”, kollioppilas naukaisi hiljaisella äänellä ja sipaisi hännällään Jääviillon kasvoja. Punaruskea kolli ei vaikuttanut järin ilahtuneelta Kaamostassun eleestä ja siitä, että kolli lähti mestarinsa edellä ulos leiristä.
”Hippa, ota kiinni!” Kaamostassu maukaisi ironisen leikkisällä ja kepeällä äänellä syöksähtäen juoksuun. Kaamostassu ei tuntenut reviiriä mitenkään hyvin, vaan lähti juoksemaan niin kovaa, kuin käpälistään pääsi. Jääviilto vaikutti nopealta kissalta, mutta Kaamostassu toivoi olevansa väärässä. Vastanimitetty oppilas ei nimittäin ollut mitenkään järin nopein kissa verrattuna aikuiseen, tasapainoiseen kissaan. Kaamostassu nautti vauhdin hurmasta ja väisteli kaikkia mahdollisia vaaranpaikkoja, mihin hän voisi kompastua ja kolauttaa tassunsa.

//Jää?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto istuskeli piikkihernemuurin varjossa ja yritti pakoilla auringon paahtavan kuumia säteitä. Soturi oli jo lopen kyllästynyt kuumuuteen, vaikka viherlehti oli vasta alussa. Kollin paksu turkki ei ollut ihanteellinen kuumille keleille. Hän sai kiittää onneaan, ettei ollut saanut veljensä tavoin tummaa turkkia, joka takuulla suorastaan veti auringonsäteitä puoleensa.
Viime päivien ajan puanturkkinen soturi oli ollut kiireinen. Hän oli käynyt Punatähden kanssa tiukan keskustelun siitä, miksei päällikkö ollut antanut Jääviillolle oppilasta pitkiin aikoihin. Jääviilto oli lampsinut eräänä aamuna päällikön luokse ja ilmoittanut, että hän tahtoi yhden Pimentovarjon pennuista oppilaakseen.
”Harkitsen asiaa”, päällikkö oli luvannut, muttei mitenkään erityisen vakuuttavasti. Se oli saanut Jääviillon ärsyyntymään.
”Ei ole reilua, että toiset, kokemattomat soturit saavat koulutettavakseen oppilaita, mutta minä en. Ethän sinä tahdo olla epäreilu päällikkö?” Jääviilto oli esittänyt kysymyksen kireällä äänellä, eikä päällikkö ollut voinut olla huomaamatta soturin ärsyyntymistä. Lopulta Punatähti oli myöntynyt ja luvannut, että Jääviilto saisi yhden pennuista koulutettavakseen.
Tyytyväinen soturi oli poistunut pesästä mairea virne kasvoillaan. Eikä kulunut kuin pari päivää, kun Punatähti nimitti kolme pentua oppilaiksi. Jääviilto oli saanut koulutettavakseen Kaamostassun, juuri sen pennun, jota kolli olisi vähiten halunnut. Punaturkkinen soturi oli salaa toivonut saavansa oppilaakseen ennemmin Pyräkkäpennun, joka ainakin pintapuolisesti vaikutti pennuista kaikkein potentiaalisimmalta, vaikka olikin pentueensa pienin. Myrskytassukin toki olisi ollut Kaamostassua parempi vaihtoehto, vaikka naaras vaikuttikin yhtä kömpelöltä kuin isänsäkin.
Kaamostassu oli inhottava kakara, ja Jääviilto oli saanut hänestä tarpeekseen nopeasti jo ensimmäisissä harjoituksissa. Jääviilto oli varma, että kollin luonne johtui hänen isästään, joka ikävä kyllä oli erakkosyntyinen Turmaloikka. Ei klaanikissa voinut olla niin tarkka oman turkkinsa siisteydestä. Miten ikinä Kaamostassu kuvitteli voivansa olla soturi, jos ei sietänyt turkkinsa likaantumista? Jääviilto olisi halunnut luovuttaa ja vaatia Punatähteä vaihtamaan hänen oppilaansa johonkuhun toiseen, mutta keskusteltuaan asiasta Henkäysvarjon kanssa, kolli oli luopunut ajatuksesta. Pahimmassa tapauksessa päällikkö pitäisi Jääviiltoa täysin kyvyttömänä, eikä enää ikinä antaisi tälle oppilasta vastuulleen. Oli siis purtava hammasta ja yrittää koulia Kaamostassusta edes kohtalainen soturi.

Jääviilto huomasi Kaamostassun astuvan ulos oppilaiden pesästä. Kollikissan turkki oli siisti kuten aina. Oppilaan häntä oli pystyssä ja leuka oli nostettu korkealle. Jääviilto tuhahti itsekseen, kolli luuli itsestään liikoja.
Punaturkkinen soturi nousi ylös ja käveli aukion poikki tabbykuvioisen oppilaan luokse. Kaamostassu käänsi harmaansinisen katseensa lähestyvään soturiin.
”Me lähdemme nyt harjoituksiin”, Jääviilto murahti ja katsoi halveksuen oppilastaan, ”ja minä lupaan, että olet siistinyt ruman turkkisi aivan turhaan. Voin luvata, että näiden harjoitusten jälkeen kulutat loppupäivän itsesi puunaamiseen.”
Kaamostassu ei näyttänyt tyytyväiseltä kuullessaan mestarinsa sanat. Tabbykuvioinen kolli luimisti korviaan ja avasi suunsa kaiketi väittääkseen vastaan, mutta Jääviilto oli tätä nopeampi:
”Ja mikäli yrität vastustella tai sekoat kuten viimeksi, minä lupaan, että turkistasi ei sen jälkeen ole jäljellä karvan karvaa.”
Punaturkkinen soturi siristi silmiään ja kumartui oppilaan tasolle, jotta viesti menisi varmasti perille. Hän pitäisi huolen siitä, ettei koppava, itserakas kakara hyppisi hänen nenälleen.

//Kaamos?

Kirjoittaja: Saaga

”Montako kissaa olet tappanut? Entä montako eloklaanilaista?” Pyräkkätassu kysyi innoissaan. Niiskaisin hiljaa. En halunnut tuottaa oppilaalleni pettymystä. ”Ei puhuta siitä nyt”, sanoin neutraalisti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tiesin olevani liian heikkomielinen tappamaan mutta kyllä minä vielä joskus sen joutuisin tekemään. ”Katsotaanpa mitä osaat.” Nostin suoristauduin. Olin kumartunut pikkuisen kollin tasalle puhuakseni hänelle. Otin askeleen taaksepäin ja heilautin käpälääni oppilasta kohti. Pyräkkätassu ei ehtinyt väistää mutta läimäytin käpälällä hellästi häntä korvalle kovan iskun sijaan. Toinen värähti hieman mutta piti naamansa peruslukemilla. ”Kokeile väistää nyt”, neuvoin ja huitasin uudestaan nyt erikäpälällä. Kolli hyppäsi taaksepäin ja kyyristyi pieneksi väistääkseen käpälääni. Murahdin tyytymättömänä, kun kolli kellahti kumoon tasapainon puutteesta. Olin täysin yliarvioinut hänet. Mittalin pikkuista hetken katseellani. ”Olet hieman pienikokoinen taistelemaan kanssani”, totesin ja mietin hetken. ”Kokeillaanpa vaikka vaanimis asentoa nyt kun meillä ei ole muita oppilaita auttamassa taistelun kanssa”, päätin ja kyykistyin vaanimis asentoon. Pyräkkätassu katsoi keskittyneesti mitä tein ja toisti sitten liikeet. ”Oikein hyvä”, totesin hetken katselun jälkeen. ”Jotta saat asennon tuntuvaan luontevammalta vedä takakäpäliä hieman enemmän sisään kehosi alle.” Pyräkkätassu teki mitä käskin ja pian hänellä oli kuin olikin todella hyvin jäljitelty vaanimis asento. ”Todella hyvä”, kehuin. Pyräkkätassu näytti nauttivan kehuista – päätin pitää sen mielessä. ”Noniin kokeile liikkua eteenpäin hiipien tuossa asennossa.” Kolli hiipi pari askelta. Hän päätti selvästi ottaa ohjat omiin käpäliinsä ja loikata eteenpäin.
//Pyräkkä

Kirjoittaja: Saaga

”Tiedän! Olen tosi ylpeä hänestä!” sanoin lähes yhtä innoissani kuin paras ystäväni. Huomasin vasta hetken kuluttua erheeni ja punastuin. ”Siis olen ylpeä hänestä ystävänä. Mitä sitten oikein ajattelitkaan”, korjasin virheeni takellellen sanoissa ja kompastuen pari kertaa. ”Ymmärrän.” Orvokkisydämen katse pehmeni. ”Mitä luulet onko Pyräkkätassu yhtälainen maanvaiva Mäyräkynnelle kuin Kaamostassu on Jääviillolle?” kysyin tuhahtaen. Orvokkisydämen katse jäätyi ilkeäksi mulkoiluksi pesän suuaukkoa kohtaan. ”Mitä nyt?” ”Se pirunmoinen pikku oppilaan kloppi!” hän ärähti. ”Oletko kunnossa?” kysyin hiljaa mutta toinen ei vihaltaan kuullut sitä. ”Se pikku piru teki pilaa meidän perheestämme ja vieläpä oman pentuni edessä! Hän kohteli Toivepentua kuin erakkoa!” Orvokkisydän jatkoi maukuen erittäin vihaisella äänellä. ”No siis… ovathan he puoliksi erakkoja mutta niin olen minäkin tai vielä pahempaa puoliksi kotikisu”, sanoin peittäen vihani Kaamostassua kohtaan. Toivepentu ja Pyörrepentu olivat täydellisiä enkä antaisi Kaamostassun tapaisen ilkeän ketunmielisen ivailian lannistaa heitä. ”Olisin varmasti heidän arvoasteikollaan alimmaisia syntyperäni takia”, sanoin edelleen rauhallisesti mutta ilmeeni kertoi vihastani selkeämmin kuin sanani, jatkoin: ”Minulle on aivan sama missä pentu on syntynyt tai minkälaiset sukujuuret hänellä on sydän on se, joka ohjaa pentua oppilaaksi ja oppilasta soturiksi – ei syntyperä. Uskollisuus ja se minkälainen haluaa itse olla on se tärkein tukipilari, jonka ympärille luonne asettuu.” Hämmästyin itsekkin sanojani.
//Orvokki

Kirjoittaja: Woln

Tassuttelin tassut piikkihernettä täynnä kohti jokea. Olin ihan likainen. Nuoleminenkaan ei olisi auttanut, koska olisin saanut vain haavoja suuhuni. Tassutin ulos leiristä. Lämmin ilma säteili turkkiini. Juoksin niittyä pitkin. Tunsin olevani pentu, joka olisi ensimmäistä kertaa leirissä. Kierin mäen alas. Sammal tarttui turkkiini. Kehräsin nauraen. ”Nyt olen ainakin likainen!” ajattelin. Tassutin joelle. Joenranta oli oudon märkä. Se oli kai tulvinut hieman. Join hieman vettä. Kahlasin sitten veteen. Vesi oli lämmintä. Varoin, etten joutuisi liian syvälle, koska en osannut uida. Kovin moni muukaan Kuolonklaanista ei ollut hyvä uimari. Pesin itseni vedestä. Sammalhiput ja muta irtosivat likaisina möykkyinä veteen. Kierin vielä niityllä. Juoksin jahdaten perhosta. ”Tämä se vasta ihanaa onkin!” ajattelin ja loikin ympäri niittyä. Kun palasin leiriin, oli kauhean kova melu. ”Nuppujuova!” kuului Varjokarvan huuto. ”Mitä?” kysyin. ”Oletko nähnyt Loisketassua?” Varjokarva käännähti katsomaan minua. ”En todellakaan!” naukaisin kummastuneena. ”Ei hänkään ole.” kuulin Varjokarvan surullisen äänen. ”Mitä on tapahtunut?” ihmettelin. ”Sillä aikaa, kun sinä hiirenaivo olit poissa, Loisketassu katosi!” Jääviilto kivahti. Pyörittelin silmiäni Jääviillolle. ”Onko totta, että Loisketassu on noin vain kadonnut?” ihmettelin. ”On!” Kalmakuu puuttui puheeseen. ”Kun olin metsällä, niin näin Loisketassun karkaavan pois klaanien alueelta.” ”Etkö sitten ottanut häntä kiinni?” kummastelin. ”Minä yritin.” vastasi Kalmakuu. ”Loisketassu on kuitenkin nopea, ja hän oli minua paljon edellä.” En ollut erityisesti pitänyt mustasta oppilaasta. Hän oli aina jotenkin outo, ja todella epäkunnioittava. En kuitenkaan pitänyt siitä, että joku kissa noin vain katosi. Mietin minne Loisketassu olisi voinut mennä. ”Ehkä Eloklaaniin?” ajattelin. ”Tuskin.” ”Loisketassu ei olisi niin kummallinen, että karkaisi Eloklaaniin.” ”Mitä täällä tapahtuu?” Punatähti karjaisi. ”Loisketassu on kadonnut!” Kalmakuu ulvaisi. ”Kadonnut?” Punatähti kummasteli. ”Loisketassu?” ”Kyllä, Loisketassu.” todisti Kalmakuu. Olin turhautunut. Tämä oli todella ärsyttävää. Se pieni, ketunläjä oppilas ei osannut kai mitään. Minusta tuntui jotenkin pahalta ajatella noin Loisketassusta. Loisketassuhan oli kunnon oppilas, vaikka hieman ilkeä. Kuitenkin hän oli taitava. Raapaisin kynsilläni maata. Huokaisin. Toivottavasti Loisketassu löytyisi pian. Tai mitä jos hänellä oli syy lähtemiseensä? Oliko se minä? Tiesin olevani hieman inhottava Loisketassua kohtaan. Päätin kuitenkin olla hiljaa ja kuvitella, että kaikki oli hyvin. Tiesin Kalmakuun olevan hyvin huolestunut siitä, miten Loisketassulla meni. Arvasin kyllä, että hän olisi mennyt jonnekin, josta hän ei välttämättä koskaan löytäisi takaisin. En kuitenkaan halunnut kertoa sitä Kalmakuulle. Tassutin vain soturien pesään. En saanut unta seuraavana yönä. Kierin vain ympäri vuodettani. Olin hermostunut. Huiskin hännälläni nopeasti ja kovaa. Sydämeni hakkasi. Päätin mennä hetkeksi ulos. Ulkona oli vielä pimeää. Oli yö. Tassutin ulos. Oli hiljaista. Jostain kuului vain rapinaa ja pieniä ääniä. Olin oppinut olemaan pelkäämättä niitä. ”Ne ovat vain ääniä.” rauhoittelin itseäni. Tassutin eteenpäin. Istahdin aukiolle. Kuvittelin, miltä tuntuisi olla päällikkö. Voisi johtaa klaania, tehdä kokouksia, olla jokaisessa klaanien tapaamisessa. Se oli mahtavaa. En ollut itse ikinä missään klaanikokouksessa.

Kirjoittaja: Ruska

Olin pentutarhassa Mäntyviiksen kanssa, huokaisin hiljaa. Pimentovarjon pennut oli juuri nimitetty oppilaiksi. Kumppanini Mäyräkynsi oli saanut oppilaan, olin hieman pettynyt kun hän sai heiveröisimmän ja pienimmän pennun. Olin myös tietysti ylpeä hänestä, luulin ettei hän saa ikinä oppilasta koska oli erakko syntyinen. Olin kuullut hiukan Kaamostassun pilkkausta Mäyräkynttä kohtaan, hän oli jopa pilkannut jälkeläisiäni. Olin yllättynyt, ettei hän haukkunut minuakin,koska olin Mäyräkynnen kumppani. En tiennyt mitä Kaamostassulla oli Toivepentua ja Pyörrepentua vastaan. He olivat syntyneet klaanissa, mutta heidän isä oli erakko. Kohautin lapojani, Kaamostassu oli Kaamostassu, ei hänelle voinut mitään. Mäntyviiksi katseli minua ylpeän näköisenä. Katsoin naarasta silmiin kysyvästi. ”Olen vain niin ylpeä sinusta, muistan kun hoivasin sinua kun olit pieni pentu. Nyt sinulla on jo omia pentuja, ja olet soturi. Kylläpäs aika rientää”, Mäntyviiksi sanoi. Se oli totta, muistan pentu ja oppilas aikani kuin eilisen. Ja sen kun näin ensimmäistä kertaa Mäyräkynnen. Olin ihastunut kolliin heti, ja päättänyt että hänestä tulee kumppanini. Ja unelmani oli käynyt toteen, olin ylpeä itsestäni. ”Niin, aika on kulunut nopeasti. Minusta tuntuu kuin olisin vielä eilen ollut pentu”, sanoin huvittuneena Mäntyviikselle. Minua hiukan harmitti kun pentuni olivat koko ajan ulkona. Kutsuin heidät silloin tällöin syömään ja peseytymään. Se oli kyllä hyvä että he viettivät aikansa ulkona, he sosiaalistuvat kun juttelevat muille ja leikkivät. Se oli heille vain hyväksi, ja onneksi he eivät olleet loukkaantuneet vielä. Niin kuin silloin kun Lumikkoviiksi loukkasi jalkansa kun tasapainotteli kepillä. Muistin kuin salaman iskusta sen ärsyttävän linnun, joka tiputteli päälleni lunta. En ollut nähnyt ditä lintua enää moneen kuuhun, varmaan se oli saalistettu tai kuollut. Kuulin rivakkaa tassuttelua pentutarhan ulkopuolelta, vihdoin saan seuraa! Sisään tassutti tuttu harmaa kissa, hampaissaan orava. Kehräsin onnellisesti tunnistaessani Lumikkoviiksen. ”Oletko syönyt tänään?” Lumikkoviiksi kysyi, pudotettuaan oravan eteeni. Pudistin päätäni. ”En ole, kuolen kohta nälkään”, sanoin vesikielellä kun näin oravan. Haukkasin nopeasti palan, orava maistui hyvältä, niin kuin aina on. Söin oravan nopeammin kuin ehdin tajuta. Lumikkoviiksi katsoi vierestä. ”Huomasitko jo kun Kaamostassu, Myrskytassu ja Pyöräkkätassu nimitettiin oppilaiksi? Mäyräkynsi sai oppilaakseen Pyräkkätassun”, kerroin Lumikkoviikselle innoissani.

// Lumikko? (Orvokki voi sitten kertoa mitä oli kuullut Kaamoksen sanovan Mäyrästä ja pennuista)

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mäyräkynsi vei meidät ulos leiristä. Henkäisin ihmeissäni, kun näin muurien takana koko ajan odottamassa olleen metsän. Tuntui kuin käsitykseni maailmasta ja sen laajuudesta olisi juuri kokenut herätyksen. Totta kai olin tiennyt, että muurien ulkopuolella oli jotakin, mutta koska pentuja hädin tuskin päästettiin ulos pentutarhasta valvojankaan seurassa, ei meillä todellakaan ollut asiaa leirin sisäänkäyntiä pitemmälle. Nyt kaikki kuitenkin muuttui, kun olimme oppilaita.
Kävelimme metsän läpi kaikessa hiljaisuudessa. Törmäsimme matkan aikana pariin metsästysreissulta palaavaan soturiin, mutta muuten metsässä ei näkynyt merkkiäkään muista. Oli niin paljon kaikkea nähtävää ja kuultavaa, että tunsin aistieni ylikuormittuvan kaikesta siitä tiedon määrästä, jota ne vastaanottivat. Mäyräkynsi askelsi tottuneesti edelläni. Suurikokoisen soturin lihakset värähtelivät turkin alla, kun tämä siirsi tassua toisen eteen letkeästi. Oma kävelytyylini oli pikemminkin kiireistä kipitystä, sillä lyhyet jalkani eivät tahtoneet pysyä vanhemman kollin vauhdissa mukana.
Saavuimme oudon maanmuodosteleman luo. Se oli kuin valtava monttu, jossa kasvoi puita ja pensaita. Se oli niin valtava, etten nähnyt, missä sen toinen puoli oli. Olin kuulevinani Kaamostassun ja Jääviillon puhuvan – tai paremminkin huutavan – jossakin kauempana, ja mietin, mitähän he mahtoivat puuhata. Koska Jääviilto oli niin kova soturi, he varmasti tekivät jotakin jännää, kuten taistelivat tai harjoittelivat eloklaanilaisten surmaamista tai jotain sen sellaista.
”Haluatko aloittaa taistelusta vai saalistuksesta?” Mäyräkynnen kysymys yllätti minut hieman. En ollut odottanut hänen kaltaisensa korston kysyvän, mitä minä halusin tehdä harjoituksissa. No, ei sillä, että se minua olisi haitannut – aina oli parempi, jos itse pystyin jotenkin vaikuttamaan asioihin.
”Taistelua!” vastasin hetken mietinnän jälkeen. Tosisoturit harjoittelivat varmasti paljon taistelua, ja halusin päästä näyttämään Kaamostassulle, että minäkin pystyin johonkin. ”Sinä olet varmaankin hurjan hyvä taistelija. Sinulla on niin monta arpeakin! Montako kissaa olet tappanut? Entä montako eloklaanilaista?”
Olin varma, että Mäyräkynsi osaisi opettaa minulle jotakin taistelusta, sillä hänellä näytti olevan kokemusta siltä saralta.

//Mäyrä?

Kirjoittaja: Saaga

Niiskaisin hieman harmissani. Pyräkkäpentu, Kaamospentu ja Myrskypentu oli nimitetty juuri Pyräkkätassuksi, Kaamostassuksi ja Myrskytassuksi. Olin onnekas, kun olin saanut yhden soturinalun omaksi oppilaakseni mutta en ollut kovin tyytyväinen siihen, että olin saanut pinikokoisimman ja pelokkaimmannäköisen pennun. Olinhan toki onnekas myös sen suhteen ettei minun tarvinnut kouluttaa itserakasta ja pomottelevaa Kaamostassua. Minua hieman säälitti Jääviillon puolesta mutta Myskytassu sen sijaan oli aika onnekas, kun miettii että hän todella sai varapäällikön mestarikseen. Olin ehkä erakko syntyinen ja tullut klaaniin kuusikuisena mutta olin minä silti soturi eikä Kaamostassulla ollut mitään oikeutta haukkua minua tai perhettäni. Päätin kuitenkin olla hiljaa ja antaa Pyräkkätassun tulla itse luokseni. Muut -tassut menivät omien mestariensa luokse ja sisaruksista pikkuisin – ja minun uusi oppilaani – katseli hieman epävarmana minua. Jos hän ei päättäisi pian tulla luokseni menisin itse. Minun ei kuitenkaan täytynyt tehdä sitä, koska pikkuinen kolli tassutti luokseni. Hän katseli minua tutkivasti, kuljetti katsettaan arpiani pitkin. Pyräkkätassun katse kuitenkin jäi sokeaan silmääni, jonka jänis oli kuita sitten sokeuttanut potkuillaan. Nyökkäsin oppilaalle tervehdykseksi. Muistin kuinka jännittävä ensitapaaminen Sähkötuhon kanssa oli ollut, kun itse olin ollut oppilaana ensi kertaa. Klaani oli tuntunut järjettömän suurelta. ”Joko mennään harjoituksiin?” Pyräkkätassu avasi suunsa ensimmäisenä meistä kahdesta. Mietin hetken mitä olin ensi kerran tehnyt Sähkötuhon kanssa mutta jätin ajatuksen sitten sivuun. ”Mennään vain”, sanoin ja katsahdin leirin uloskäynnille. Tiesin kuinka jännittävä ensi kertalaiselle leirin ulkomaailma oli joten päätin lähteä edeltä. ”Osaatko jo jotain?” kysyin, ”tai oletko jossain erityisen hyvä?” Pyräkkätassu katsahti minuun. ”No kai saamme sen selville pian.” Pyräkkätassu nyökkäsi. Astahdin piikkiherne tunnelin läpi ulkoilmaan. Raikas tuulen vire leikitteli turkeillamme. Pyräkkätassun silmät suurenivat. Metsää riitti silmän kantamattomiin ja tuoksuja tulvi joka suunnasta. Muistin kirkkaasti ensimmäisen oppilaana. Muistin Orvokkisydämen ja Lumikkoviiksen ilmeet kun he näkivät maailman ensi kerran. Olin elänyt sitä ennen metsissä vapaana mutta löytänyt sitten klaanini. Kuljetin Pyräkkätassun Lehtikuusilaaksolle. ”Haluatko aloittaa taistelusta vai saalistuksesta?” kysyin arvelin, että jos antaisin itsestäni kiltin kuvan karskista ulkonäöstä huolimatta voisin saavuttaa oppilaan luottamuksen.
//Pyräkkä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hetki sitten minusta ja sisaruksistani oli tehty oppilaita. Kaamostassu oli saanut mestarikseen pahaluontoisen Jääviillon ja Myrskytassu itse klaanin varapäällikon, Henkäysvarjon. Minun koulutuksestani vastasi puolestaan Mäyräkynsi, joka – valitettavasti – oli entinen erakko.
”Onneksi olkoon Pyräkkätassu ja Myrskytassu. Saa oppilaiden pesäkin hieman tasoa, uudet toverimme vaikuttavat hieman… erikoisilta tapauksilta. Mutta sinua kyllä käy sääliksi Pyräkkäpentu, sait surkean mestarin. Entisen erakon! Mäyräkynsi ei takuulla osaa mitään. Olethan sinä nyt nähnyt hänen pentunsakin.” Kaamostassun kuittailu ei ainakaan tehnyt oloani paremmaksi. Oli jo aivan tarpeeksi epäreilua, että olin jäänyt pentuetovereitani huomattavasti pienikokoisemmaksi, ja nyt sain vielä huonon mestarinkin! Kukaan ei ikinä tulisi ottamaan minua tosissaan…
Emo ja isä tulivat onnittelemaan meitä. Kuuntelin puolella korvalla Kaamostassun hölöttämistä vanhempiemme kanssa, sillä olin keskittynyt etsimään uutta mestariani aukiolla olevien kissojen joukosta. Soturia ei loppujen lopuksi ollut kovin vaikea löytää, sillä suuren kokonsa ja erikoisen värityksensä vuoksi kolli erottui hyvin joukosta.
”Onnea vielä, Pyräkkätassu”, kuulin Turmaloikan onnittelevan minua. Katsahdin häneen hännälläni närkästyneesti huiskien, mutta nyökkäsi kuitenkin tälle takaisin.
Turmaloikka näytti tajuavan jonkin vaivaavan minua, ja huomatessaan epäröivät katseeni Mäyräkynnen suuntaan, hän naukaisi: ”Muistathan, että erakkotaustastaan huolimatta Mäyräkynsi voi olla hyvä soturi.”
Katsoin isääni edelleen vähän epäluuloisena. ”Niin kai…” huokaisin sitten ja yritin reipastua. En aikonut lannistua näin vähästä – olinhan sentään Pimentovarjon ja Turmaloikan poika!
Kun Myrskytassu ja Kaamostassu siirtyivät mestariensa luo, oli minunkin viimein kohdattava omani. Kävelin Mäyräkynnen luo mahdollisimman pelottoman näköisenä, vaikka epävarmuus kyti yhä rinnassani. Näin läheltä soturia huomasin, että tämän toinen silmä oli sumea ja harmahtavan värinen. Lisäksi toinen hänen korvistaan oli revennyt, ja kollin nenässä oli lyhyt viiltoarpi. Ruhjeita näkyi olevan enemmänkin, mikä vain vahvisti mielikuvaani siitä, ettei tämän kissan kanssa sopinut ruveta ryttyilemään.
Seisoessani Mäyräkynnen edessä en voinut olla tiedostamatta omaa pienuuttani. Kaamostassu ja Myrskytassu toki olivat minua isompia, mutta Mäyräkynsi oli raavas kolli ja heitä monin verroin isompi. Rohkeutta nyt, Pyräkkätassu!
”Joko mennään harjoituksiin?” kysyin ja katsoin soturia silmä kovana. Väittipä Kaamostassu mitä tahansa, mutta minä en ollut nössö!

//Mäyrä?

Kirjoittaja: Aura

Kaamospentu tuhahti tyytyväisenä, kun Toivepentu laski saaliin hänen käpäliinsä. Kaamospentu tökki saalista mietteliäänä ja kohautti olkiaan.
”Hmh, kaipa tämä kelpaa, vaikka olisin odottanut hieman nopeampaa toimintaa. Tässähän ehdin jo melkein kuolla nälkään! Tajuatko että minä en halua kuolla? Emoni nylkisi sinut kyllä heti, perheesi ei mahda minun omalleni mitään. Ensi kertaa varten sinun on opeteltava nopeammaksi”, tummaturkkinen kissa naukaisi ylimielisellä äänellä ja haukkasi myyrästä. Musta pentu jäi odottamaan Kaamospennusta, joka aterioi myyrää.
”Mitä sinä siinä vielä odottelet? Olit liian hidas, en enää halua näyttää sinulle sitä maailman siisteintä juttua. Saatikka halua nähdä sinua, heippa!” Kaamospentu hyvästeli toisen ja myyrän, josta oli otettu ehkä kaksi haukkaisua. Joku muu saisi syödä sen, se oli ollut kollipennun makuun liian kitkerää. Kuka ikinä tuon olikaan saalistanut, hän oli kyllä tehnyt ison virheen valitessaan juuri tuon myyrän.

Muutamia hetkiä kului ja Pimentovarjon pennut kasvoivat hurjaa kyytiä. Pentujen päivät menivät leikkitaisteluissa, syödessä ja nukkuessa. Pian tulikin se päivä, jota Kaamospentu oli odottanut koko pienen elämänsä! Kolli hyöri Pimentovarjon jaloissa ja naaras suki Myrskypentua ripein vedoin.
”Vauhtia, Punatähti varmasti odottaa jo meitä. Haluan saada jo nimeni ja mestarini, saan varmasti parhaimman!” Kaamospentu mourui kärsimättömänä ja loikki pentutarhan suuaukolle. Hän kurkisti ulos ja näki aukiolla muutamia kissoja. Ainoa jonka hän muisti nimeltä, oli Tuhkajuova. Naaras oli Kaamospennun emon hyvä toveri, niin kolli ainakin oli käsittänyt. Pentu räpäytti silmiään ja vilkuili kärsimättömänä sisaruksiaan. Lopulta myös Pyräkkäpennun turkki oli suittu ja Kaamospentu virnisti. Hän sukaisi muutaman kerran omaa turkkiaan. Nyt se oli täydellinen, kuten aina. Kaamospentu harppoi pentutarhasta aukiolle ja katseli ympärilleen tyytyväisenä. Punatähti oli kokoontunut leirin keskellä ja kissoja kerääntyi päällikön ympärille. Kaamospentu tunsi mielihyvää siitä, että kohta koko klaani katsoisi häntä. Kaamospentu röyhisteli rintaansa ylpeänä ja pörhisteli hieman turkkiaan näyttääkseen suuremmalta mitä hän oli. Kollipentu asteli kissajoukon läpi ja rykäisi kurkkuaan muutaman kerran, jotta muut kissat väistäisivät häntä. Kaamospentu ei tasan koskettaisi vasta suitulla turkilla ketään likaista. Kollin sisarukset asettuivat hänen viereensä ja Punatähti rykäisi muutaman kerran kurkkuaan.
”Pimentovarjon pennut ovat saavuttaneet kuuden kuun iän ja on heidän aikansa saada oppilasnimensä. Pyräkkäpentu, Myrskypentu ja Kaamospentu, astukaa eteen”, kollikissa aloitti tyynesti ja pennut astuivat eteen. Kaamospentu jatkoi turkkinsa pientä pörhistelyä ja keimaili kissajoukkion edessä tyytyväisenä.
”Myrskypentu, tästä eteenpäin sinut tunnetaan Myrskytassuna. Mestariksesi saat Henkäysvarjon”, Punatähti jatkoi ja siirsi katseensa harmaan tummaturkkiseen sisarukseen.
”Kaamospentu, tästä eteenpäin sinut tunnetaan Kaamostassuna. Mestariksesi saat Jääviillon”, Punatähti maukaisi ja siirsi katseensa kolmikon pienimpään pentuun. Kolli ei enää keskittynyt nimitystilaisuuteen, vaan odotti sitä hetkeä, että muut huutaisivat hänen nimeään. Pyräkkätassuksi nimitetyn kollin mestariksi oli päätynyt entinen erakko nimeltä Mäyräkynsi. Huomio ja katseet tuntuivat hänestä niin hyvältä, että kolli pakahtui. Lopulta viimeinenkin pentu oli nimitetty ja kissat alkoivat hurrata tuoreiden oppilaiden nimiä. Kaamostassu virnuili ja jatkoi keimailuaan näyttääkseen hyvältä muiden silmissä.
”Onneksi olkoon Pyräkkätassu ja Myrskytassu. Saa oppilaiden pesäkin hieman tasoa, uudet toverimme vaikuttavat hieman… erikoisilta tapauksilta. Mutta sinua kyllä käy sääliksi Pyräkkäpentu, sait surkean mestarin. Entisen erakon! Mäyräkynsi ei takuulla osaa mitään. Olethan sinä nyt nähnyt hänen pentunsakin”, Kaamostassu naukaisi paheksuvalla äänellä sisaruksilleen ja kääntyi vanhempiensa puoleen.
Pimentovarjo ja Turmaloikka onnittelivat pentujaan ja pieni kehräys kumpusi Kaamostassun kurkusta.
”Kiitos, toivottavasti Jääviilto osoittautuu tasolleni sopivaksi mestariksi”, kolli naukaisi vilpoisella äänellä ja kääntyi sitten punaruskean kollin puoleen.
”Meidän pitää varmaan rientää, nähdään partioissa emo ja isä! Vai pitäisikö minun sanoa Pimentovarjo ja Turmaloikka, kun olen nyt oppilas?” kollikissa kysäisi ja peruutti sitten tilanteesta pois. Hän kohotti päätään ja kuonoaan ylpeänä. Kaamostassu oli juuri astelemassa mestarinsa luokse, kunnes joku keskeytti hänet.
”Kaamostassu, odota! Minä tulin vain onnittelemaan sinua oppilasnimesi johdosta. Onneksi olkoon!” Toivepentu naukaisi itseään vanhemmalle kollille, joka virnisti. Kaamostassu käänsi taas katseensa Jääviillon suuntaan ja sukaisi rintaturkkiaan.
Jääviilto odotteli häntä leirin suuaukolla ja Kaamostassu asteli mestarinsa luokse. Hän mittaili kollia katseellaan ja siristeli silmiään.
”Toivottavasti me keskitymme hyödyllisyyksiin emmekä päivät pitkät harjoittele turhuuksia”, kolli naukaisi toiselle tervehtimättä ja heilautti häntäänsä. Kaamostassu lähti mestarinsa mukana ulos leiristä ja ihaili näkemäänsä. Reviiri vaikutti hänestä siisteimmältä paikalta, paljon hienommalta miltä leiri näytti. Kuolonklaanin leiri oli Kaamostassusta hieman turhankin ankea. Kolli räpäytti silmiään, kun he suuntasivat kohti tuntematonta laaksoa.
”Tuota sanotaan Lehtikuusilaaksoksi. Me aloitamme taisteluharjoituksilla, opit kyllä tuntemaan reviirin”, Jääviilto totesi lyhyesti ja into kohosi Kaamostassun sisällä. Vihdoin hän pääsisi taistelemaan!
”Mitä sinä meinasit opettaa?” Kaamostassu kysyi mahdollisimman virallisella ja aikuismaisella äänellä, vaikka pentumainen mau’unta paistoi hänen äänestään.
”Opetan sinulle tänään perusliikkeitä, katsotaan sujuvatko edes ne sinulta”, Jääviilto naukaisi jo hieman kyllästyneen oloisena ja asettautui taisteluasentoon. Kaamostassu matki parhaansa mukaan vanhemman soturin taisteluasentoa, mutta se oli vielä hieman kömpelö.
”Etutassut leveämmälle, voisin kaataa sinut yhdellä pienellä nykäisyllä. Koeta kantaa itsesi paremmin, näytät suorastaan säälittävältä”, Jääviilto naukaisi eikä ollut lainkaan pahoillaan sanoistaan. Kaamostassu huokaisi helpotuksesta. Ainakaan hän ei ollut saanut mestarikseen ketään ällösöpöä pehmokisua. Hänen sisaruksensakin olivat saaneet ihan hyvät mestarit, kai. Ainakin Henkäysvarjo oli varapäällikkö, mutta Mäyräkynsi taas… Kolli oli entinen erakko eikä Kaamostassu tasan pitänyt erakoista. Ajatuskin erakkomestarista nostatti hänen karvansa pystyyn. Pyräkkäpentua todella kävi sääliksi, oppisikohan kollioppilas yhtään mitään? Ei takuulla! Kaamostassun olisi pidettävä huoli, että oppilas oppisi edes perustaidot. Muuten kolli olisi häpeäksi hänelle ja koko suvulle!
”Toivottavasti olet veljeäsi parempi. Kylmäliekki meinasi kompastua minuun aukiolla ja hän pilasi turkkini!” Kaamostassu tuhahti nyrpistäen nenäänsä. Jos jotain hän inhosi, niin kissoja jotka sotkivat hänen turkkinsa.
”Minua ei paljoa sinun turkkisi kiinnosta, kuuntelitko lainkaan ohjeitani?” Jääviilto vastasi viileällä äänellä ja kollioppilas kohotti kulmaansa. Ohjeet olivat menneet häneltä todellakin ohi. Kaamostassu kohautti olkiaan, toinen saisi toistaa ohjeensa. Jos toinen nyt oli todella niin kunnollinen tapaus. Jääviilto selitti ensimmäisestä liikkeestä jonka hän opettaisi. Kaamostassu painoi mieleensä sen nimen, sitä kutsuttiin lyönniksi etutassulla ja nimi kuulosti hänestä hyvinkin loogiselta.
”Tämä isku toimii usein aloitusiskuna taisteluissa, mutta sitä voi käyttää myös kesken kamppailun”, Jääviilto selitti ja sanaakaan sanomatta Kaamostassu singahti mestarinsa kimppuun. Kaamostassu loikkasi ja tähtäsi Jääviillon päähän, mutta nopeana kissana kolli väisti hänen lyöntiyrityksensä. Kaamostassu luimisti korviaan, mutta päätti ettei luovuttaisi. Ei vielä ollut sen aika. Kaamostassu irvisti Jääviillolle ja syöksähti kollin kimppuun. Kaamostassu yritti huitaista käpälällään Jääviiltoa, mutta kolli oli taas nopeampi ja vei Kaamostassulta jalat alta; kirjaimellisesti. Tummaturkkinen kissa urahti ja yritti nousta ylös, mutta punaruskea kissa piti häntä paikoillaan.
”Ideasi hyökkäykseen oli ihan hyvä, toteutuksesi ja yrityksesi taas ei. Sinä katsoit sinne minne aioit hyökätä ja se on hyvin huono idea. Sen lisäksi jännitit itseäsi ennen ”yllätyshyökkäystäsi”, osasin ennakoida sen”, Jääviilto vastasi olkiaan kohauttaen ja päästi oppilaansa vapaaksi. Kaamostassu tuijotti Jääviiltoa raivostuneena, hänen vaivalla suittu turkki oli pilattu.
”Olet ehkä hiirenaivoisin mestari ikinä! Etkö näe mitä sinä teit minun turkilleni?” Kaamostassu räyhäsi tulistuneena ja väläytteli Jääviillolle hampaitaan.
”Ansaitsisit saada aivan kunnolla kuonoosi ja minä vannon, että jonain päivänä minä annan sinulle niin pahasti kuonoon, että anelet armoa edessäni”, Kaamostassu murisi ärtyneenä ja keskittyi sitten turkkinsa sukimiseen. Jääviilto meni aluksi hieman hämilleen kissan vahvasta reaktiosta, mutta naurahti sitten halveksuvalla äänellä.
”Tuolla kimeällä äänellä sinä kuulostat lähinnä naurettavalta, miten kukaan voi ottaa sinut tosissaan? Mutta harjoitukset ovat nyt ohi, seurasi ei kiinnosta minua enää. Ei sillä, että se koskaan olisi kiinnostanutkaan”, Jääviilto totesi kyllästyneesti ja Kaamostassu vilkaisi mestariaan halveksuvalla katseella. Vihdoin! Hänen ei tarvitsisi kestää Jääviiltoa enää kauempaa. Kaamostassu suki turkkiaan turhautuneena ja lähti sitten maleksimaan Jääviillon perään. Kollikissan korvat olivat luimussa ja silmät olivat kaventuneet viiruiksi. Ensi kerralla hän kyllä antaisi toiselle takaisin! Kaamostassu värähti ja pian he saapuivatkin leiriin. Tummaturkkinen kissa ei hyvästellyt edeltä mennyttä mestariaan, vaan suuntasi suoraan parantajanpesälle, jotta hän voisi rakentaa itselleen petinsä. Kaamostassu ei edes tervehtinyt Hehkuaskelta, joka naukaisi hänelle ystävällisen tervehdyksen. Hehkuaskel suorastaan arvasi mitä kolli oli tullut hakemaan ja ohjasi tuohtuneen kissan sammalvarastolleen. Naaras ojensi Kaamostassulle sammalet ja kolli riuhtaisi ne toiselta ärtyneenä. Kiittämättä hän marssi oppilaiden pesälle, jossa oli vain Roihutassu. Naaras tervehti pesään tullutta hiljaisella nau’ulla ja onnitteli kollia oppilasnimen johdosta. Kaamostassu ei sanonut Roihutassulle mitään, vaan muotoili sammalista nopeasti itselleen sopivan pesän, johon hän lysähti. Kaamostassu heilautti häntänsä saatavilleen, jotta voisi sukia sen kaikesta pölystä. Hänen ensimmäinen päivänsä oppilaana oli totaalisesti täysin pilalla! Saatuaan turkkinsa taas puhtaaksi, kollikissa nousi ylös ja kohotti päätään.
”Eikö neitokaisella ole muuta tehtävää, kun makoilla täällä?” Kaamostassu virnisti ja iski toiselle hieman kömpelösti silmää. Sen tehtyään hän asteli aukiolle suurieleisesti ja meni suoraan tuoresaaliskasalle. Lupaa syömiseen hän ei ollut saanut, mutta lupia Kaamostassu ei myöskään tarvinnut. Kolli otti itselleen hiiren ja pujahti takaisin oppilaiden pesään. Hän ei halunnut nähdä Jääviiltoa juuri nyt ja toivoi myös, että hänen sisaruksensa pysyisivät harjoituksissaan. Myrskypentu ainakin oli saanut hyvän mestarin eikä Kaamostassu kestänyt ajatusta, että hän olisi huonompi. Se oli kollille suorastaan maailmanloppu! Kollin silmät olivat viiruina, kun hän haukkasi siististi palan hiirestä ja lipaisi huuliaan. Veri valahti hänen kielelleen, kun Kaamostassu kalusi hiirestä lihapaloja tarkasti. Kolli haukkasi viimeisen palan hiirestä ja työnsi rippeet kauemmaksi pedistään. Kaamostassu haukotteli kovaan ääneen ja käpertyi pedilleen. Kaamostassu heilautti puuhkamaisen häntänsä kehonsa suojaksi ja laski päänsä käpälilleen. Kolli sulki silmänsä ja pian Pimeyden metsän kissat saapuivatkin heittämään unihiekkaa kollin silmilleen.

Kirjoittaja: Woln

Hyppelin innoissani leiriä pitkin. ”No mikäs nyt noin innostuttaa?” kysyi Mäntyviiksi. ”Ei mikään.” vastasin ja tajusin nolostua. Olin vahingossa potkaissut likaiset sammalet kuningattaren päälle. Mäntyviiksi hymyili minulle. ”Anteeksi.” naukaisin. ”Autan sinua keräämään ne.” sanoin. Keräsin sammalet kasaan. ”No, kertoisitko jo mikä sinua noin innostutti?” Mäntyviiksi jatkoi. Olin hieman turhautunut. ”No, meillä on tänään taisteluharjoitukset!” huudahdin vahingossa liian kovaa. Mäntyviiksi vain huiskautti häntäänsä. ”Vai niin, rauhoitupas nyt.” Mäntyviiksi sanoi. Huokaisin. Tassutin soturien pesälle. Kalmakuun turkki putkahti esiin pesästä. ”Hei, Loisketassu!” Kalmakuu tervehti. ”Sinäpä olet aikaisin hereillä.” Kalmakuu naukaisi. ”Aikainen kissa hiiren nappaa.” tokaisin. ”No siinä tapauksessa aikainen kissa voisi mennä auttamaan pentutarhan siivoamisessa.” Kalmakuu naukaisi huvittuneena. ”Vai niin.” ajattelin. Juoksin pentutarhalle. Mäntyviiksi oli siivoamassa pentutarhan edustaa. ”Hei, Mäntyviiksi, Kalmakuu sanoi että minun pitäisi tulla auttamaan tässä siivouksessa.” naukaisin. ”Vai niin.” sanoi Mäntyviiksi. ”Kaipa sinä voit auttaa.” Nyökkäsin. Eikö Mäntyviiksi halunnut minua tänne? ”Älä mene pentutarhaan sisälle, kaikki nukkuvat.” Mäntyviiksi opasti. ”Miten saan sitten tuotua sammalet sinne?” kysyin kummastuneena. ”Mene keräämään niitä.” Mäntyviiksi kehräsi. ”Eikö siis niitä ole vielä kerätty?” ihmettelin. ”Kalmakuu lupasi minulle apuvoimia tähän.” Mäntyviiksi sanoi. ”Jaahas.” tuhahdin. Marssin leiristä ulos. Pujahdin sisäänkäynnistä ulos ja suuntasin sammalpaikalle. Olin vihainen. En tiennyt edes mitä ajatella. Sivalsin vaahteranlehteä kynsilläni. Vaahteranlehti repesi ja siihen jäi halkeamia. ”Niinkuin minä.” ajattelin. ”Lehti voi revetä, mutta korjaantua.” ”Lehteen jää kuitenkin pienet arvet.” Tajusin heti mitä sillä tarkoitettiin. Mikään haava ei parane kunnolla. Jokainen loukkaus jää yhä kissan mieleen. En ollut varma mitä se tarkoitti. Kierähdin maassa. Kuivunutta hiekkaa jäi minuun kiinni. Kynteni välkkyivät valossa. Pudistelin itseäni. Katselin taivaalle. Pilvet liikkuivat hitaasti. Tunsin sydämeni sykkivän. ”Pitäisikö minun lähteä pois Kuolonklaanista?” kuiskasin hiljaa. Silmäni kostuivat. Kyyneleet virtasivat karvojani pitkin. Huokaisin syvään. Ehkä minun oli sitten vain lähdettävä. Painoin pääni alas ja lähdin tassuttamaan kohti paikkaa, josta en tiennyt. Tassutin harjoitusaukion ohi. Aurinko oli jo alkanut nousta. ”Loisketassu!” kuulin huudon. ”Loisketassu!” huuto kaikui voimakkaampana. Tiesin äänen olevan Kalmakuu. Hän oli varmasti etsimässä minua harjoituksiin. Ampaisin juoksuun. Siinä samassa Kalmakuu huomasi minut. Hän lähti perääni. ”Loisketassu!” Kalmakuu ulvaisi. ”Minne sinä menet?” Ryntäsin ulos metsästä. Katsahdin taakseni. En ollut ennen käynyt näin kaukana. Varmistin, että Kalmakuu ei ollut seurannut minua. Kuulin metsästä yhä rytinää ja käpälänaskelia. Jatkoin pidemmälle. Huomasin outoja mökkejä polun toisessa päässä. Polusta nousi kauhea haju. Vielä pahempi, kuin ketun tai mäyrän. ”Ukkospolku.” totesin haistellessani hetken ilmaa. Kuulin korviahuumaavaa rytinää. Outo hirviö rynnisti minua päin. Hirviö päästi kovan äänen ja rynnisti ohi. Makasin hervottomana polun laidassa. Räpyttelin silmiäni varmistaakseni että muita hirviöitä ei tulisi perässä. Kun tajusin polun olevan turvallinen, jatkoin matkaa. Tassutin polun läpi. Polku oli kivinen. Tassutin ruoholle. Juoksin ihanassa auringossa. Turkkini kimalteli valossa. Olin vapaa. En tiennyt, palaisinko takaisin, vai jäisinkö erakoksi. Nyt halusin vain olla Loisketassu. Villi ja vapaa kissa, joka ei välittänyt säännöistä tai laista.

Kirjoittaja: Woln

Nyökkäsin hyväksyvästi. Juoksin kohti soturien pesää. Menin soturien pesän taakse. Kuulin Toivepennun askeleet lähistöllä. Hän oli menossa oppilaiden pesälle. Huomasin jälleen ivalliset katseet leirin toiselta laidalta. Pyörittelin heille silmiäni. Huiskautin häntääni vihaisesti. Mikä nyt oli näin hankalaa, että piti jokaiseen asiaan puuttua! Toivepennun askeleet tepsuttivat soturien pesään. Vilkaisin soturien pesään. Pesän takana oli pieni aukko, josta hoikka kissa pystyi kulkemaan sisään. Minun piti korjata se, mutta nyt en halunnut tehdä sitä. Toivepentu kipitti pesän taakse. Pujahdin aukosta sisään. Tiesin, että Toivepentu voisi tulla myös sisään, kunhan huomaisi aukon. Painauduin pesän seinää vasten. Huomasin Toivepennun viiksien värisevän. Hän oli löytänyt aukon. Toivepentu kurkisti varovasti sisään. ”Hän löytää minut.” ajattelin. Kuului vain pieni vinkaisu, ja sitten Toivepentu istui vieressäni. ”Löysin sinut!” Toivepentu ulvaisi. ”Niinpä löysitkin.” kehräsin. ”Etsitäänpä sitten Pyörrepentu!” Toivepentu ulvaisi ja ryntäsi pesästä ulos. ”Kuinka kauan sinä olet leikkinyt pentujen kanssa?” kysyi Jääviilto. ”Mitä se sinulle kuuluu?” ärähdin. ”Olen sinua vanhempi soturi.” Jääviilto vastasi. ”Et sinä komentele minua.” sihahdin. ”No jatka vain pentuleikkejäsi, hiirenaivo!” Jääviilto ulvaisi. Tuhahdin. Arvasin että Jääviilto kiusaisi minua tästäkin, mutta välitinkö minä? Tiesin olevani hieman liian nuoren oloinen, mutta ei se tarkoittanut että olisin koko ajan partiossa ja saalistamassa. Sain elää omaa elämääni. Olisin voinut pettää klaanini, ja ruveta erakoksi. En kuitenkaan halunnut tehdä sitä. Mieleeni palautui se, kuinka olin yrittänyt tutustua Höyhentassuun. Halusin Höyhentassusta minulle ystävän. Mutta en tiennyt halusiko hän olla minun ystäväni. Eräänä päivänä Höyhentassu kuitenkin karkasi. En tiennyt missä hän olisi. Hän olisi jo soturiikäinen, hänellä voisi olla jo kumppani. ”Taikka pentuja?” mietin. Uppouduin ajatuksiini. Halusinko itse kumppanin? Halusin kyllä pentuja. Mutta kenet? Tykkäsin monesta kissasta. ”Ihan totta, Nuppujuova, olen yrittänyt monesti sanoa sinulle että sinun täytyy nyt unohtaa leikit ja ruveta korjaamaan se aukko!” ärähti Henkäysvarjo. ”Uusi soturi, ja noin ajatuksissaan.” ”Anteeksi paljon, Henkäysvarjo!” pahoittelin. ”Menen korjaamaan sen heti.” naukaisin. Tunsin että minun pitäisi mennä kertomaan nyt pennuille asiasta. ”Hei, Toivepentu, löysitkö jo Pyörrepennun?” kysyin. ”Joo!” Toivepentu naukaisi. Pyörrepentu tuli pois piilostaan. ”Se oli hyvä piilo.” naukaisin. ”Olen pahoillani, en voi nyt leikkiä enempää.” naukaisin pahoittelevasti. ”Mikset?” Toivepentu kysyi ja heilutti häntäänsä. ”Niin, onko sinulla taas partio?” kysyi Pyörrepentu. ”Ei, ei minulla partiota ole mutta minun täytyy korjata soturien pesää.” vastasin. ”Kuka sinut käski tekemään sitä?” Toivepentu kysyi. ”Henkäysvarjo, klaanin varapäällikkö.” vastasin. ”Ja olin pahasti myöhässä siitä hommasta, joten minun täytyy nyt mennä.” sanoin. ”Voidaanko me auttaa?” kysyi Pyörrepentu. ”En tiedä, kuulettehan, että emonne huutaa teitä.” vastasin. ”No voidaanko leikkiä sitten myöhemmin?” Toivepentu lisäsi. ”Totta kai.” vastasin. ”Jee!” ulvaisi Pyörrepentu ja ryntäsi pentutarhalle. Toivepentu kipitti perässä. Tassutin soturien pesälle ja ryhdyin hommiin. Menin hakemaan piikkihernettä ja oksia. Kun suuni oli täynnä piikkihernettä ja risuja, niin lähdin leirille. Lämmin aurinko porotti kirkkaasti. Tassutin soturien pesälle. Nappasin oksia ja keräsin niistä pienen kasan. Sitten työnsin ne aukon tukkeeksi. Levitin piikkiherneen eteeni ja peitin sillä pienet raot. Ylimääräisiä oksia ja katkottuja piikkiherneenpalasia oli paljon.

”Toive tai Pyörre?”

Kirjoittaja: Ruska

Kipitin iloisesti leirin poikki. Piiloutuminen oli lempileikkini, katselin hiukan ympärilleni. Ahaa! Menen piiloon tuoresaalis kasan taakse! Se olisi mainio piilo, Nuppujuova ei ikinä löydä minua. Kipitin nopeasti tuoresaalis kasan taakse. Riistan haju tulvi nenääni, nyrpistin nenääni kun haistoin myskin hajun. Hyi, olisi pitänyt ottaa toinen piilo. Kuulin lähestyviä käpälän askelia, ja puhetta. Kuulin Nuppujuovan ja Toivepennun äänen. Missä vaiheessa veljeni liittyi leikkiin? No ainakin on hauskempaa! Yritin pysyä mahdollisimman hyvin piilossa. Vetäydyin kasan taakse, mutta se oli virhe. Kuulin käpälien töminän maata vasten. ”Pyörrepentu!” Toivepentu ulvaisi. Hivuttauduin saaliiden takaa esille. ”Miten löysit minut?” kysyin ja katsoin vuorotellen Nuppujuovaa ja veljeäni. ”Sinä liikahdit”, Nuppijuova vastasi. Nyökkäsin ja katsoin Toivepentua. ”Nyt sinä etsit meidät!” sanoin iloisesti Toivepennulle. Toivepentu nyökkäsi. Hän meni leirin reunaan ja kääntyi ympäri laskeakseen. Juoksin pentutarhaan. Emoni oli Lumikkoviiksen kanssa vaihtamassa kieliä. Suuntasin Mäntyviiksen luo. ”Piiloudun taaksesi, eihän haittaa?” kysyin ennen kuin piilouduin. ”Ei haittaa, piiloudu vain”, Mäntyviiksi vastasi lempeästi. Kävelin naaraan taakse, hän tuoksui hyvältä. Painauduin kiinni seinään. Toivottavasti Toivepentu ei löydä minua ensin, se ei olisi kivaa. Nyt kun olin piilossa, minulla oli mukavasti aikaa mietiskellä asioita. Halusin kovasti jo päästä oppilaaksi, silloin sai tehdä kaikkea siistiä. Se olisi kivaa. Huokaisin syvään, ja painauduin matalaksi. Toivepentu ei saa löytää minua ensin, hänen pitää löytää ensin Nuppujuova. En halua etsiä näin monta kertaa peräkkäin.

//Nuppu?

Kirjoittaja: Saaga

Istuskelin metsässä raittiin viherlehden tuulen riepoteltavana. Maistelin ilmaa. Viherlehden hajuja tulvi aistieni täydeltä. Olin alunperin tullut saalistamaan mutta nyt istuin paikassa, jossa olin rakastanut käydä yhdessä Höyhentassun kanssa. Nyt, kun hän oli poissa minulla ei ollut seikkailutoveria. Ihastus naaraaseen oli haipunut ja kaiho oli korvannut sen täysin. Olisin halunnut tutkia reviirimme saloja yhdessä vilkaan oppilaan kanssa, joka huomasi pienimmänkin muutoksen ympäristössä. Katselin kaunista luontoa. Metsä oli lempi paikkani kaikista mahdollisista maailman kolkista. Siellä tunsin oloni itsevarmaksi, mukavaksi ja ennen kaikkea turvalliseksi. Puut ylläni suojasivat minua sateelta ja aluskasvillisuus piti minut suojassa maassa olevilta vihollisilta. Puun juuret tarjosivat suojaa monille pikkueläimille, joita voisin vaania ja jäniksiä kulki vähän väliä metsikössä. Viherlehden alusta pidin valtavasti, koska kaikki oli niin kaunista. Joskus toivoin, että olisin itse joutunut hirviön kaappaamaksi ja kuljettamaksi tuntemattomaan jotta Höyhentassu olisi säästynyt kärsimykseltä. Missäköhän hän on nyt? Onko hän edes elossa? Onko hän löytänyt, jonkun itseään klaaniksi kutsuvan joukkion kaukaa metsien ja vuorten takaa? Vai onko hän vain etsimässä tietään takaisin? Toivoin oppilaan olevan matkalla takaisin mutten voinut tietää missä hän oli tai mitä hän teki. En edes tiennyt oliko hän elossa tai välittikö hän enää klaanistaan – välittikö hän enää minusta? Halusin uskoa, että naaras olisi elossa ja matkalla takaisin mutta mistä minä sen voisin tietää – olin pelkkä soturi muiden joukossa en parantaja, joka pystyi keskustelemaan Synkän Metsän kanssa. Nostin kankean takapuoleni maasta ja raahauduin kohti leiriä. Sitten tajusin, etten ollut saalistanut mitään joten aloin etsiä riistaa. Haistelin ilmaa ja jäljitin oravan. Etsin sen käpäliini ja tapoin sen sulavasti ja nopeasti. Orava oli vanha ja pulska joten siitä ei ollut kovin vastusta. Tassutin nyt kohti leiriä suussani se samainen orava – veisin sen Orvokkisydämelle. Hän varmasti ilahtuu siitä. Työnnyin piikkiherne tunnelista sisään ja nyökkäsin vahdissa olevalle Pikiturkille kunnioittavasti. Tassutin suoraan pentutarhalle ja suuaukosta sisään. Orvokkisydän kehräsi nähdessään minut. Vein oravan suoraan naaraalle. “Oletko syönyt tänään?” kysyin ja pudotin saaliin naaraalle.
//Orvokki?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tunsin Huomenkyyhkyn ujuttavan käpälänsä vatsani alle ja nostavan minua hieman ylöspäin.
”Peruuta, peruuta! Pääset pois”, naaraan ääni kuului jostain takaani. Puhalsin vielä viimeisen kerran ilmaa ulos keuhkoistani, ennen kuin aloin varovasti peruuttaa taaksepäin.
Turkkini ja viikseni hipoivat kolon ahtaita seinämiä, mutta pian huomasin paineen alkavan hellittää hieman, kun raikas tuulahdus pääsi pörröttämään turkkiani. Pian olinkin jo ulkona kolosta, karvat pörhössä ja sydän edelleen pamppaillen lujempaa kuin sen olisi tarvinnut.
”Oletko kunnossa?” Huomenkyyhkyn huolestuneet kasvot ilmestyivät jostakin eteeni. Katsoin häntä hetken hieman shokissa, kunnes purskahdin itkuun ja painauduin soturinaaraan jalkaan kiinni.
”Ei hätää enää, pääsit pois”, naaras maukui tyynnyttelevästi ja silitti käpälällään selkääni.
”Pyräkkäpentu!”
En lakannut nyyhkyttämästä silloinkaan, kun kuulin Pimentovarjon kiukustuneen naukaisun kajahtavan pentutarhan luota. Pidin pääni painettuna Huomenkyyhkyn jalkaan, kun musta naaras marssi luoksemme vihaisena. Hänen vihansa laantui kuitenkin äkkiä, kun hän näki minun itkevän.
”Mitä tapahtui?” kuningatar tiedusteli, ja hänen äänensä oli huolesta kireä.
Kuuntelin, miten Huomenkyyhky selitti minun seuranneen sisiliskoa kivenkoloon ja jääneen jumiin sinne. Pimentovarjon kulmat olivat yhä kurtussa, mutta hän ei näyttänyt enää vihaiselta.
”Minähän olen sanonut sinulle, että sinun pitää jättää rauhaan ne liskot”, Pimentovarjo sanoi toruvasti, kun uskalsin kohdata hänen katseensa. Niiskaisin nenääni ja nyökkäsin, edelleen lähellä pillahtaa uudelleen itkuun.
”Mennään takaisin pentutarhalle”, emo huokaisi sitten ja venytti häntänsä hellästi ympärilleni. Vastentahtoisesti nousin ylös ja lähdin laahustamaan naaraan perässä. Sitä ennen käännyin kuitenkin vielä katsomaan Huomenkyyhkyä ja naukumaan:
”Jos se sisilisko vielä palaa, niin kerro minulle.”

Aikaa kului, ja viherlehti oli hitaasti saapunut metsään. Nökötin pentutarhan oviaukolla töllöttämässä aukiolle, jonka kivipohja kiilteli sen päälle pisaroivasta vedestä. Sadepilvet olivat maalanneet taivaan sudenharmaaksi ja viskoivat vettä maahan.
Korvantaustaani kutitti ja kurkotin rapsuttamaan sitä takajalallani. Oli niin tylsää, kun ulos ei voinut mennä. Pentutarha alkoi käydä ahtaaksi meille pennuille, jotka olimme kasvaneet parin viime kuun aikana huomattavassa määrin – jopa minä, vaikka en vieläkään yltänyt samalle tasolle korkeuskasvussa sisarusteni kanssa.

//Pentutarhalla olijat voi jatkaa halutessaan

Kirjoittaja: Untuva

Viherlehden alku oli saapunut luoksemme. Tuuli värisytti viiksikarvoja, ja se tuntui turkilla lämpimämmältä aikoihin, kun viiletin rauhallista tahtia havumetsän siimeksessä. Aurinko loi kirkkaita säteitään puiden oksien välistä, ja ne pääsivät lämmittämään tummaa turkkiani. Viherlehden alku oli oikeastaan ainoa siedettävä aika itse viherlehdessä. Kun sattui omistamaan hyvin paksun turkin, se osasi olla erityisen tukala helteillä. Oikeastaan siihen ei edes tarvinnut varsinaista hellettä. Turkkini takia nautin enemmän kylmimmistä vuodenajoista, mutta lehtikadon vaikeuden ja sen aiheuttamien menetysten vuoksi, en voinut sanoa suoraan nauttivani siitä. Ainakin kohoava lämpötila tarkoitti sitä, että Kuolonklaanin reviirillä vilisti entistä enemmän saalista napattavaksi. Seisahduin isokokoisen kiven juurelle, joka oli vuorautunut kauttaaltaan vihertävällä sammaleella. Sammal oli vielä aamukasteen takia kosteaa, jonka takia ohitin kiven liu’uttaen kylkeäni sitä vasten. Lähtiessäni uudestaan kevyesti ravaamaan eteenpäin tuuli tuntui aiempaa viileämmältä kyljissäni. Lähdin suunnistamaan takaisin leiriin, sillä olin ehtinyt viettämään jo pitkän tovin leirin ulkopuolella. Palasin takaisin suunnilleen samaa reittiä, sillä olin haudannut erään puun juurelle kiinni saamani päästäisen. Se oli ollut jo valmiiksi jollain tasolla hieman vaivainen, joten se oli ollut yllättävän helppo saalis – jopa minulle. Saavuttuani kuusen juurelle aloin kaivamaan maata, ja nappasin päästäisen hampaideni väliin. Lähdin juoksemaan kohti leiriä. Huomasin jonkin ajan kuluttua takanani partion, joka oli jo saavuttamassa minua. Heillä oli huomattavasti nopeampi vauhti. Hämypilvi vaikutti olevan partion johdossa, hänen takanaan pysyttelivät Raparperipistos ja Sinilintu viimeisenä. Sinilintu oli Sähkötuhon sisarus ja hyvin kummallinen sellainen. En ollut ikinä ymmärtänyt tämän turhia harrastuksia, jotka vain veivät aikaa päivästä muilta hyödyllisiltä asioilta. Ei minulla mitään pahaa sanottavaa valkeasta naaraasta ollut, sillä kaikesta huolimatta uskoin Sähkötuhon välittävän hänestä. Sen tähden en voinut itsekään täysin tuomita toista, vaikka hän aika kajahtaneelta aika ajoin vaikuttikin. Hämypilvi lausui pikaisen tervehdyksen kiiruhtaessaan ohitseni, mutta Raparperipistos hiljensi vauhtiaan täsmäämään omaani.
“Olet näköjään saanut jotain kiinni”, mustaoranssi naaras sanoi aavistuksen huvittuneen oloisena. Hymähdin vastaukseksi.
“Missä kävitte?” kysyin mumisten hampaiden ja saaliini välistä. En ollut ihan varma, mihin tämä rajapartio oli määrätty. Raparperipistos työntyi ensimmäisenä piikkihernetunneliin.
“Eloklaanin rajalla”, soturi sanoi ja etsi katseellaan jotakuta leirin hulinasta. Nyökkäsin toiselle pikaisesti jättäen tämän puuhaamaan omiaan. Tuskinpa minulla riittäisi tänään energiaa edes hänelle. Itse suuntasin tuoresaaliskasalle tiputtaen tuoreen päästäisen kasan päällimmäiseksi ja kaivaen alta hieman vanhemman hiiren itselleni. Saakoot joku toinen herkkupalan päästäisestäni. Hiiren kanssa astelin syrjemmälle leiriaukiolta, jotta saisin aterioida rauhassa. Viihdyin parhaiten omassa seurassani, kun ei tarvinnut käyttää aikaa turhanpäiväiseen kuulumisten vaihtoon, mitä näköjään monikin kissa klaanissa harrasti. Kuka jaksoi kuunnella toisen päivän menoja ellei ollut oikeasti tapahtunut mitään tavallisesta poikkeavaa? Ei kiitos sellaiselle. Aloin pohtiessani nakertaa hiirestä paloja suurempaan nälkään. Ei yksi hiiri kauheasti täyttäisi vatsaa, mutta ainakin se pitäisi vähän aikaa nälän loitolla. Minun kokoinen kissa vaati yleensä paljon enemmän energiaa ruuasta. Totta puhuen päiväni olivat alkaneet käydä tylsemmän puoleisiksi. Soturin tehtäviin ei oikein voinut hukuttautua, eikä minulla tällä hetkellä ollut edes oppilasta kaitsettavana. Olisin jopa voinut antaa nyt jo puolikkaaksi kalutun hiiren sille, joka olisi raahannut keskeneräisen oppilaankloppini, Järkäletassun, takaisin koulutettavaksi. No, ehkei tilanne nyt ihan siinä pisteessä ollut. Jotain minä kuitenkin kaipasin, ja uskoin vastauksen löytyvän uudesta oppilaasta. Josko Punatähti jo pian loisi minulle sen mahdollisuuden.

Kirjoittaja: Woln

Tassutin leiriin mestarini perässä. ”Jaksatko?” Kalmakuu kysyi ja laski saaliinsa. ”Jaksan.” vastasin. Olin nälkäinen. Raahasin päästäisen tuoresaaliskasaan. ”Saanko ottaa saaliin?” kysyin Kalmakuulta. ”Saat, mutta tänään on sinun vuorosi siivota klaaninvanhimpien makuusijat ja pesä.” Kalmakuu vastasi. ”Minun vuoroni?” minun teki mieli kysyä. Kalmakuu ei ollut kertonut oppilasvuoroista. En tiennyt mitä ajatella. Pesän siivoaminen kuulosti suoraan sanoen tylsältä. Haukkasin oravan nopeasti. Tassutin Kalmakuun luokse. ”Meneppäs nyt klaaninvanhimpien pesään siivoamaan!” Kalmakuu huudahti. Tuhahdin kyllästyneenä ja nyökkäsin. Juoksin pesälle. Ulkona oli kiusallisen kuuma. Pujahdin viileään pesään. Pesän kylmyys toi minuun raikkaan tunteen. ”Vihdoin.” kuulin jostain pesän uumenista ärähdyksen. Mulkaisin vihaisesti. Muistin vasta silloin että klaaninvanhimmille piti olla kunnioittava. Painoin pääni alas ja olin hiljaa. Nappasin sammalvuoteesta kiinni ja vein sen ulos leiristä. Olin saanut Kalmakuulta luvan käydä sammalpaikalla. Vein kaikki sammalet ulos. Tassutin sammalpaikalle. Oli tylsää tehdä sitä yksin. Kun Nuppujuova oli vielä oppilas, me juttelimme ja se tuntui suorastaan siedettävältä. Nyt tämä oli tylsää ja ankeaa työtä. Kuulin puiden välistä naurua ja taistelun ääniä. Vilkaisin. Harjoitusaukio oli sammalpaikan lähellä. Huomasin muiden oppilaiden olevan taisteluharjoituksissa. Tuhahdin kateellisena. Muut saivat taistella, mutta minun piti raataa tyhmien sammalien kanssa!

Kirjoittaja: Saaga

”No, mitä sinä siinä vielä tapitat? Hopi hopi, minulla on nälkä! Etkö haluakaan nähdä sitä maailman siisteintä juttua?” Kaamospentu hoputti. En pitänyt siitä, että minua määräiltiin mutta päätin antaa periksi ja kipaista kohti tuoresaaliskasaa. Kävelin sen luo leirin poikki. Hain kasasta Kaamospennun ohjeiden mukaan myyrän ja toivoin sen kelpaavan. Hän oli sanonut haluavansa jotain muuta kuin matelian, linnun tai hiiren joten uskoin myyrän kelpaavan hyvin. Työnnyin sisään pentutarhaan ja näin ensimmäisenä emoni hieman pettyneen katseen. Hän ei olisi halunnut pentunsa alistuvan toisen pennun tahtoon niin herkästi kuin olin tehnyt. ”Hmh, kaipa tämä kelpaa, vaikka olisin odottanut hieman nopeampaa toimintaa. Tässähän ehdin jo melkein kuolla nälkään! Tajuatko että minä en halua kuolla? Emoni nylkisi sinut kyllä heti, perheesi ei mahda minun omalleni mitään. Ensi kertaa varten sinun on opeteltava nopeammaksi”, Kaamospentu sätti minua ja varsinkin minun perheeni mollaaminen sattui sisimpääni. Tiputin myyrän kollipennun eteen ja astuin taaksepäin. Vilkasin käpäliini nolostuneena. Mieleni teki raivota tuolle Kaamospennulle, mutta en tehnyt sitä, koska hänestä voisi olla hyötyä ystävänä myöhemmin. Pidin suuni supussa, kunnes Kaamospentu oli saanut syötyä.