Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Woln

Voimme me nyt leikkiä.” vastasin. Tuntui mukavalta saada pentu iloiseksi. ”Jee!” Pyörrepentu huudahti ja hyppi ympäriinsä. Tökkäsin Pyörrepentua kiusoittelevasti. ”No, mitäs meidän piti leikkiä?” kysyin. ”Piiloutumista!” Pyörrepentu huusi. ”S-selvä.” naukaisin. ”Kuka etsii ensimmäisenä?” Pyörrepentu kysyi. ”Minä voin.” vastasin. ”Jee!” Pyörrepentu naukaisi ja rynnisti leirin poikki. Tassutin aukion reunaan. Suljin silmäni. Hetken päästä huiskaisin hännälläni merkiksi etsijän tulevan. Leirissä oli hiljaista. Kuului vain klaaninvanhimpien jutustelua ja oppilaiden ääniä. Ei kuulunut pentujen ääniä. Tassutin pentutarhaan. Se oli tyhjä. Menin Pyörrepennun vuoteen luo. Pengoin sitä, mutta en huomannut kissoja. Kissojen hajua ei tuntunut tuoreena. Tutkin seuraavaksi pesän takaa. Siellä ei ollut ketään. ”He ovatkin löytäneet hyvät piilot.” ajattelin. Tassutin kohti soturien pesää. Sieltä kuului tukahtunut mrrau-naurahdus. Tassutin sisään. Katselin vuoteita. Niissä ei näkynyt ketään. Menin pesän päähän. Vuoteeni oli viimeinen pesästä. Kurkistin siihen. Huomasin pienen hännän sojottavan vuoteesta. Kosketin häntää kevyesti. ”Kuka sinä olet?” kysyin. Pentu loikkasi esiin ja pudisti sammalhiput päästään. ”Olen Toivepentu!” pentu naukaisi. ”Oletko Pyörrepennun veli?” kysyin. ”Joo.” Toivepentu nuolaisi rintaansa. ”No, etsitäänpäs sitten Pyörrepentu!” huudahdin. Toivepentu nyökkäsi. Tassutimme pesästä ulos. Katselin leiriä. Huomasin tuoresaaliskasalla liikettä. ”Mennäänkö tuoresaaliskasalle?” kysyin. ”Onko sinulla nälkä?” Toivepentu kysyi. ”Ei, vaan että olisiko eräs tietty pentu siellä?” kysyin. ”Joo!” Toivepentu rynnisti kasalle. Tulin perässä. ”Pyörrepentu!” Toivepentu ulvaisi.

”Toive tai Pyörre?”

Kirjoittaja: Woln

Olin innoissani. Saalistaminen oli ihan parasta! Haistelin ilmaa. Hymyilin iloisena. ”Haistatko?” Kalmakuu kuiskasi minulle. ”Haistan.” vastasin. ”Tunnistatko hajun?” Kalmakuu testasi minua. ”En…” aloitin nolona. Mietin kovasti mikä se voisi olla. Ei hiiri, ei orava, ei lintu. ”Onko tämä.. olisiko päästäinen?” kysyin. ”Aivan oikein!” Kalmakuu kehui. Huokaisin tyytyväisenä. Onneksi muistin sen. ”Me nappaamme sen.” Kalmakuu naukaisi reippaasti. Nyökkäsin ja suljin suuni. ”Hiivi hitaasti tuonne.” Kalmakuu opasti minua. Hän viittasi hännällään kohti pientä pensasta jossa oli vain kuivuneita lehtiä. ”Ole matalana, ja pidä häntäsi alhaalla.” ”Ja muista olla hiljaa ja varovaisesti.” Nyökkäsin hieman peloissani. Muistettavaa oli paljon. ”Lähelle maata..” kuiskasin. ”Häntä alas..” ”Ja näin!” ajattelin. ”Ei tämä olekaan niin vaikeaa!” Hiivin hiljaa pensaalle. Näin päästäisen leikkivän puun juurissa jotain. Huomasin sen vieressä muita pieniä päästäisiä. ”Onko se emo?” ajattelin. Tuhahdin närkästyneenä. Emo tai ei, klaani halusi ruokaa. Ja nuo pikkupäästäiset sopivat hyvin pennuille. Hiivin lähemmäs. Päästin kovan murahduksen. Pienet päästäiset vikisivät ja juoksivat ympäri puuta. Löin isointa päästäistä kurkkuun. Se valahti veltoksi. Muut päästäiset ryntäsivät puunkoloon. Ryntäsin päästäisten perään. En mahtunut puunkoloon. Tuhahdin vihaisena. Saalis jäi saamatta. Nappasin päästäisen ja kannoin sen Kalmakuun luokse. Olin nolona. ”Anteeksi.” naukaisin. ”Mitäs anteeksipyydettävää sinulla on?” Kalmakuu kysyi. ”En saanut niitä pieniä päästäisiä.” naukaisin nolona ja katselin käpäliini. ”Vaikka ne olivat pieniä!” naurahdin, mutta minusta tuntui surkealta. Kalmakuu katseli minua hetken. Sitten hän käänsi minulle selkänsä. Sydämeni tykytti yhä lujemmin. Oliko Kalmakuu vihastunut minulle? Päätin odottaa Kalmakuun vastausta. ”Mitä se haittaa vaikka et saanut niitä?” Kalmakuu kysyi. ”Luulin että olet vihainen?” kysyin varovasti. ”En ole!” ”Miksi pitäisi olla?” Kalmakuu huusi. ”Kuule Loisketassu.” ”Sinä vaadit liikoja itseltäsi.” ”Vaadinko?” kysyin. ”Vaadit.” Kalmakuu sanoi painokkaasti. ”Sinä olet vasta ensimmäisellä saalistuksellasi.” ”Miten voit luulla, että tiedät jo kaiken?” Kalmakuu sanat toivat minuun lämpöä.

Kirjoittaja: Ruska

Katselin kun Nuppujuova katosi sotureiden pesään Varjokarvan kanssa. Huokaisin raskaasti, meillä oli ollut niin kiva päivä. Voimme varmasti leikkiä huomenna, onneksi. Katsahdin taivaalle, se oli jo aika hämärä. Emo ei tykkää jos olen pimeän aikaan ulkona. Kipitin nopeasti pentutarhaan, emo makoili vuoteellaan, niin kuin yleensäkin. Hän katsahti minua rakastavainen katse silmissään. ”Miten päivä on mennyt rakas?” Emo kysyi ja nuolaisi päälakeani. Kävelin emon viereen makaamaan ja haukottelin. ”Hyvin, ystävystyin Nuppujuovan kanssa, hän on tosi mukava ja leikki kanssani”, sanoin väsyneesti haukotellen. ”Sinulla on varmasti jo nälkä, söitkö mitään?” Emo kysyi hiukan huolestuneena. ”Kyllä minä söin, söin riistaa”, sanoin ja otin mukavan asennon. Emo nuolaisi poskeani ja hymyili. ”Nyt on aika käydä nukkumaan, nähdään aamulla”, emo sanoi ja käänsi hiukan kylkeä. Suljin silmäni, ja pian tuhisin unissani tyytyväisesti.

Aamu valkeni ja aurinko oli nousemassa, raotin väsyneesti silmiäni. Veljeni nukkui vielä, mutta emo oli hereillä. ”Nukuitko hyvin rakas?” Emo kysyi lempeästi. Nyökkäsin hiljaa, nukuin mainiosti. ”Suin sinut vielä, sitten haet minulle aamupalaa. Tänään otat aamupalaksi maitoa, ei tee hyvää nuorille pennuille syödä koko ajan riistaa”, emo selitti ja nousi varovasti istumaan, ettei Toivepentu herää. Emo veti minut lähelle, ja nuoli turkkiani pitkin vedoin. Katselin närkästyneenä ulos. En tykännyt kun emo pesi, olin aina niin märkä pesun jälkeen. Emo sai suittua minut, ja tunsin oloni märäksi. Ravistelin turkkiani ja kipitin nopeasti pois emon ulottuvilta. ”Haen nyt ruokasi”, sanoin ja kävelin ulos. Ilma oli lämmin, näin ilokseni Nuppujuovan kävelevän aukiolla. Juoksin hänen vierelleen iloisesti. ”Nuppujuova, voisimmeko pelata piiloutumista?” Kysyin innoissani. ”Anteeksi, emme nyt voi”, Nuppujuova vastasi harmikseni. ”Minun täytyy mennä metsästämään”, hän jatkoi. ”Ai, no leikitään sen jälkeen”, sanoin hiukan apeasti. Nuppujuova nyökkäsi ja käveli partion luokse. Katselin apeasti, kun naaras käveli ulos leiristä, muiden kanssa. Muistin silloin, että piti hakea emolle riistaa. Juoksin tuoresaalis kasan luo, ja valikoin saaliita. Valitsin lihavan hiiren, se oli painava. Raahasin hiirtä pentutarhalle, ja vein sen emolle. ”Tässä”, sanoin emolle kun sain saaliin emon eteen. Hän katseli minua ylpeästi. ”Nyt sinäkin voit syödä”, emo sanoi ja otti mukavan asennon. Join emon maitoa tyytyväisesti, olin jo niin vanha, että minun ei tarvinnut juoda sitä enää huomenna. Sain syötyä, ja istahdin aloilleni. Minulla oli tylsää, kun Nuppujuova ei ollut kanssani leikkimässä. Toivoin että naaras tulisi pian metsältä. Kävelin ulos ja katselin ympärilleni. Muistin, että piilotin sammalpallon pentutarhan taakse. Kipitin pesän taakse, ja näin pallon. Hihkuin iloisesti ja nappasin pallon. Heitin sen ilmaan ja löin sitä tassuillani. Jahtasin palloa ympäri leiriä, minusta tämä pallon jahtaaminen ja vaaniminen oli hyvää ajanvietettä. Pysähdyin kun kuulin käpälän askelia leirin ulkopuolelta. Partio palaa! Käännähdin ympäri, ja näin kissa joukon kävelevän leiriin. He kävivät tiputtamassa saaliinsa muiden saaliiden joukkoon. Näin Nuppujuovan ja juoksin naaraan luo. ”Nuppujuova! Voidaanko nyt leikkiä!” Huudahdin iloisesti ja hypin ylös ja alas.

// Nuppu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Lumikkoviiksi: 6kp –

Loisketassu: 13kp –

Orvokkisydän: 20kp! –

Pimentovarjo: 9kp –

Huomenkyyhky: 23kp! –

Kaamospentu: 26kp! –

Toivepentu: 21kp! –

Harakkanauru: 5kp –

Nuppujuova: 32kp! –

Varissulka: 12kp –

Pyörrepentu: 30kp! –

Pyräkkäpentu: 19kp – Pisteet oppilaaksi kasassa.

Myrskypentu: 27kp! – Pisteet oppilaaksi kasassa.

Aaltosalama: 7kp –

Tuimakatse: 9kp –

Kylmäliekki: 20kp! –

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhkystä Pyräkkäpentu vaikutti varsin mukavalta ja hauskalta tapaukselta. Kollin sisilisko-innostus oli ainakin erilainen ja mielenkiintoinen, jos Huomenkyyhkyltä kysyttäisiin. Ehkä toinen ei ainakaan olisi jalveksuva hänen orava ja linnunpoikas huolta kohtaan. Ne olivat vain niin kiehtovia! Kun Huomenkyyhky kysyi söikö Pyräkkäpentu sisiliskoja, hän sai välittömästi kielteisen ja tomeran vastauksen.
”Minä tutkin niitä, koska ne ovat niin kiehtovia. Eivät kaikki eläimet pysty pudottamaan häntäänsä ja sen jälkeen pakenemaan paikalta salamannopeasti. Luulisi, että hännän irtoaminen sattuisi vietävästi!” Pyräkkäpentu miukaisi ja Huomenkyyhky nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.
”Niin voisi kyllä luulla, minä en ainakaan voisi irrottaa häntääni! Mitä luulet, kasvaakohan se häntä takaisin?” naaraskissa myötäisi ja esitti vielä oman pohtivan kysymyksensä. Pennun kasvoille levisi pieni hymy, joka tarttui myös naarassoturiin ja pian soturitar hymyili aurinkoisesti pikkuiselle. Pyräkkäpentu oli niin suloinen! Pian luikeromainen otus kiinnitti Huomenkyyhkyn huomion, oliko tuo nyt sellainen sisilisko? Kollipentu haluaisi varmasti nähdä sen!
”Hei katso!” Huomenkyyhky henkäisi ja osoitti otusta Pyräkkäpennun edessä.
”Eikös tuo ole yksi sellainen sisilisko? Sillä on ainakin häntä tallella”, naaras naukaisi ja katsahti pentuun. Pentu kiepsahti ympäri nopeasti ja ehti juuri nähdä otuksen vilahtavan kivien joukkoon. Huomenkyyhky otti askeleen taaemmas hämmentyneenä, kun pienikokoinen pentu syöksyi sen perään. Naaras naurahti hyväntahtoisesti, toinen taisi todella pitää sisiliskoista! Huoli heräsi naaraan sisällä, mahtuisiko toinen kivien väliin. Eihän Pyräkkäpentu vain jäisi jumiin? Kun Pyräkkäpentu ei tullut takaisin maanpinnalle, naaras huolestui todella.
”Pyräkkäpentu!” Huomenkyyhky huudahti ja asteli lähemmäs. Hän kurkisteli kivikasaan ja siirteli muutamaa kiveä käpälällään.
”Pyräkkäpentu!” naaras huusi uudestaan ja yritti saada pennun huomion itseensä. Toinen olisi taatusti paniikissa, Huomenkyyhky ainakin olisi!
”Pyräkkäpentu, kuuntele! Vedä syvään henkeä ja laske hitaasti kolmeen! Sen jälkeen puhalla ilma ulos ja toista sama uudelleen!” naaraskissa ohjeisti pentua ja mietti sitten itse mitä hän tekisi. Huomenkyyhky ei ollut parhaillaan tälläisissä tilanteissa, vaikka ratkaisukeskeinen olikin. Mutta kun oli kyseessä pentu, hänen kaikki aistit tuntuivat terästyvän ja Huomenkyyhkyn auttamishalu heräsi entistä vahvempana. Hänen helpotukseen pian kuului surkea vinkaisu, joka kertoi pennun olevan jumissa.
”Ei hätää, minä autan sinua! Hengittele sinä vain rauhaksesi, ei ole mitään hätää tai syytä paniikkiin. Paniikkiin meneminen voi pahentaa tilannettasi. Ajattele vaikka sisiliskoja, niin pysyt rauhallisena” Huomenkyyhky naukaisi ja luimisti korviaan. Jos Pimentovarjo ilmestyisi nyt paikalle, hän saisi takuulla korvilleen. Hetken mietittyään Huomenkyyhky päätti siirtää kiviä. Leirin pohja oli harmikseen kivistä, joten kaivaminenkaan ei ollut vaihtoehto. Huomenkyyhky siirteli kiviä huolestuneena, Pyräkkäpentu olisi saatava mahdollisimman pian ulos kivikosta! Naaras siirsi muutamat kivet syrjään ja pian kolonen oli jo suurempi. Huomenkyyhky änkesi päänsä siihen ja pimeys valtasi välittömästi hänen näkökenttänsä. Naaras varmisti, että ei ollut itse jumissa. Pienestä koosta todella oli tässä tilanteessa hyötyä! Naaras peruutti pois kolosta, hän uskoi tietävänsä nyt missä kohtaa Pyräkkäpentu on. Huomenkyyhky mietti hetken ja sohi koloa käpälällään. Hän osui johonkin pehmeään ja silitti Pyräkkäpentua muutaman kerran rauhoittavasti. Hän laittoi käpälänsä pennun alle ja nosti toista hieman.
”Peruuta, peruuta. Pääset pois”, Huomenkyyhky naukaisi.

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki tassutteli emonsa Ruusutuikkeen rinnalla Lehtikuusilaaksossa. Kollikissa nautti auringon lämmöstä ja vilkuili välillä emonsa suuntaan, hymy huulillaan. Kylmäliekki oli hyvin läheinen emonsa kanssa ja piti naaraan seurasta kovasti. Välillä kollista tuntui, että Ruusutuike oli ainoa kissa, jonka seurassa hän pystyi todella olemaan oma itsensä. Viime aikoina he olivat kuitenkin hieman etääntyneet ja Kylmäliekillä olikin toiselle paljon vuodatettavaa. Hän ei edes tiennyt mistä aloittaisi tai olisiko kollin emolla jotain kerrottavaa itselläkin.
”Mukava kun pyysit emosi ulkoilemaan. Mitä sinulle kuuluu, Kylmäliekki rakas?” Ruusutuike naukaisi lämpimällä äänellä ja sai savunharmaan kissan mietteliääksi. Hänelle kuului niin paljoa, että aloittaminen tuntui hankalalta. Kollin päässä pyöri Huomenkyyhkyn ja hänen välit. Kolli toisaalta piti Huomenkyyhkystä, naaras oli ihan mukava, mutta… Naaras oli erakko eikä täten hyväksyttävää seuraa. Kylmäliekki oli onnistunut riitautumaan naaraan kanssa viime kerralla ja pelkäsi toisaalta toisen tapaamista. Huomenkyyhky kun oli niin vahvaluontoinen tapaus, että ei tosikaan. Jääviillon kanssa Kylmäliekki taas koki lähentyneensä ja oli siitä iloinen. Perhe tuli kaiken edelle, eikö? Ainakin kollin päässä perheellä oli etulyöntiasema, vaikka hänestä ei miksikään perheensä suojelijaksi olisikaan. Korkeintaan soturi käskisi heitä juoksemaan kanssansa pakoon.
”Onko kaikki hyvin, Kylmäliekki?” sinisilmäinen naaras kysyi hieman huolestuneena, kun Kylmäliekki oli uppoutunut täysin mietteisiinsä. Kylmäliekki hätkähti ja nosti päätään. Osa Ruusutuikkeen sanoista oli mennyt savunharmaan kissan korvien ohi, mutta hän sai jäsenneltyä irtonaiset sanat päässänsä yhteen ja ymmärsi toisen kysyneen hiljaisuudesta. Vaivaantunut hymy nousi Kylmäliekin kasvoille.
”Anteeksi, minä vain mietin mitä minulle todellisuudessa kuuluu. Tarkoituksenani ei ollut huolestuttaa sinua. Minä ja Jääviilto olemme lähentyneet, hän on oikeasti todella huolehtiva ja lämminhenkinen kissa. Hävettää että minä en ole aiemmin tajunnut kuinka hieno ja ylempiarvoinen hän on, olen saanut Jääviillolta kullanarvoisia vinkkejä”, Kylmäliekki kertoi aidosti hymyillen ja toivoi Jääviillon ajattelevan hänestä yhtä lämpimällä tavalla.
”Jääviilto haluaa vain perheellemme ja suvullemme parasta, sen takia hän välillä käyttäytyy miten käyttäytyy. Uskon että hän on pohjimmiltaan oikeasti kuvailuni kaltainen, kultainen ja hyvä kissa. Eihän kukaan oikeasti voi olla paha? Minä en ainakaan usko siihen”, Kylmäliekki jatkoi kertomustaan velikullastaan. Haluaisikohan punaruskea kolli lähteä joskus saalistusretkelle yhdessä tai jakaa jotain? Huomenkyyhky ainakin piti saaliiden jakamisesta. Naaras oli joskus sanonut, että hyvä saalis maistui aina paremmalta hyvässä seurassa.. Ruusutuikkeen kasvoilla oli aluksi hieman huolestunut ilme, joka vaihtui lähes välittömästi iloiseen hymyyn.
”Mukava kuulla, että olette lähentyneet! Jääviilto nyt on.. Jääviilto, mutta olen iloinen sinun puolestasi. Onko sinulle tapahtunut mitään muuta?” Ruusutuike naukaisi iloisesti ja laski häntänsä poikansa lavoille. Kylmäliekki huokaisi epävarmasti ja nyökkäsi sitten lopulta.

Kylmäliekin leuka vapisi ja ääni värisi, kun hän jatkoi:
”Huomenkyyhky roikkuu koko ajan kimpussani. Jääviilto a-antoi minulle pientä opetusta, kuinka minun pitäisi päästä siitä eroon, mutta en ole tarpeeksi rohkea. Hän on mu-mukava, mutta erakko, joten..”
Kylmäliekki huokaisi helpotuksesta, kun oli saanut kerrottua tästä emolleen. Hän oli edelleen epävarma naaraan suhteen ja pahan puhuminen selän takana tuntui ilkeältä. Sitä hän ei halunnut olla!
”Erakoista on vain vaivaa”, Ruusutuike mutisi ja katsahti sitten savunharmaaseen kolliin.
”Jos hän vielä vaivaa sinua, niin etsi vain minut tassuihisi. Annan kyllä tuollaisen heitukan kuulla kunniansa!” Ruusutuike jatkoi rauhallisesti ja silitteli Kylmäliekkiä hännällään. Kylmäliekki hymyili helpottuneesti.
”Kiitos emo, mutta Jääviilto sanoi, että minun olisi pärjättävä omillani”, Kylmäliekki naukaisi ja jätti mainitsematta millaisilla sanoilla kolli oli asian ilmaissut. Huoli tuntui karisevan osittain kollin lavoilta, kun hän oli saanut kerrottua pahimman emolleen.
”Jääviilto nyt höpisee välillä mitä höpisee, ei sinun kannata aivan kaikkea kuunnella mitä hän sanoo. Perheeseen saa ja pitääkin tukeutua, sitä varten me täällä ollaan! Jos sinä vain haluat, minä kyllä autan sinua sen erakon kuvotuksen kanssa”, Ruusutuike tarjoutui lempeästi ja Kylmäliekki vain nyökkäsi nopeasti. Hän ei halunnut sanoa, että piti kyllä kaikkea Jääviillon sanomaa oikeana, mutta myös Ruusutuikkeen sanoissa oli perää. Voisiko Jääviilto olla väärässä? Äh, mahdotonta! Silloin olisi kyllä koko metsä aivan sekaisin. Kylmäliekki hymähti emolleen ja he jatkoivat matkaa kohti leiriin hetken hiljaisuuden vallitessa. Sen aikana Kylmäliekki sai aikaa ajatella ja vain kuunnella luonnon kauniita ääniä. Muutama lintu visersi läheisessä puussa, Hehkulampi solisi kauniisti ja ruoho tuntui mukavalta käpälien alla. Kylmäliekki todella nautti viherlehdestä, vaikka koko metsä taisi tuntea samanlaisia tunteita viherlehteä kohtaan. Ja kukapa nyt ei tämänlaisesta säästä pitäisi? Aurinko lämmitti kaksikon savunharmaita turkkeja ja Kylmäliekki hymyili autuaana. Voisipa viherlehti olla ainainen, harmi että lehtikato tulisi taas muutamien kuiden päästä.
”Viherlehti on kyllä kissan parasta aikaa”, Ruusutuike naukaisi kuin lukien poikansa ajatukset. Kylmäliekki hätkähti, oliko hän ollut niin selkeä hymyjensä ja katseidensa kanssa? Jääviilto oli jälleen kerran ollut oikeassa, hän oli hyvin helposti luettava.
”Minä nautin pienistä iloista, kuten siitä, että tänään saamme nauttia tästä säästä ja lintujen laulusta”, Kylmäliekki naukaisi hiljaa ja kumpikaan ei ollut huomannut kuinka reippaasti he olivat tassutelleet Lehtikuusilaaksosta takaisin leiriin.

”Kiitos kun pyysit emosi kävelylle. Muista että kuuntelen aina, jos sinulla on mielen päällä jotain. Älä epäröi pyytää minulta apuasi”, Ruusutuike naukaisi pehmeällä äänellä ennen leirin suuaukkoon katoamista.
”Kiitos seurastasi, emo. Nähdään taas, hei hei”, savunharmaa kissa naukaisi ja tuntui kerrankin elämässään vapautuneelta. Tunne tulisi vaihtumaan takaisin ikuiseen lukkoon ja verkkoon, kun Jääviilto hiipisi kollin mieleen tai he tapaisivat jälleen. Kylmäliekki nautti tästä rennosta tunteesta, sillä se ei ollut hänelle tuttu. Kylmäliekki vetäisi syvään henkeä ja asteli takaisin leiriin. Ilma oli leirin ulkopuolella hänestä paljon raikkaampaa ja tuntui keuhkoissa hyvältä. Kylmäliekki pälyili ympärilleen hermostuneena Huomenkyyhkyn varalta, mutta valkokirjokilpikonnakuvioista naarasta ei onneksi näkynyt missään ja hän saattoi vetäistä henkeä huojentuneena. Ehkä naaras oli tajunnut jättää hänet rauhaan? Kylmäliekki istahti aukion laitamille katselemaan olisiko jossain hänelle seuraa tai tekemistä. Tai tarvitsisiko joku partio vielä yhden pienen Kylmäliekin jäseneksi?

Kirjoittaja: Aura

Kaamospentu riekkui isänsä jaloissa. Kolli oli saanut emoltaan luvan lähteä Turmaloikan mukana aukiolle ja kaiken lisäksi Myrskypentu oli ollut vielä unilla, joten kolli oli saanut lähteä isänsä kanssa aivan kaksin aukiolle. Pentu teki pieniä hyökkäyksiä isänsä käpäliä kohti ja lähti sitten juoksemaan Turmaloikkaa karkuun.
”Et saa minua kiinni, kurja eloklaanilainen!” Kaamospentu kiljaisi ja väisteli Turmaloikkaa, joka löntysteli liioitellun hitaasti.
”Minä olen Kaamostähti ja käsken sinua alistumaan minulle!” Kaamospentu naukaisi ja kääntyi isänsä puoleen.
”Kumarra minulle!” pentu vaati ”eloklaanilaiselta” ja virnisti isälleen tyytyväisenä, kun Turmaloikka teki kumartavan eleen pojalleen. Kaamospennun kasvoille levisi tyytyväinen ilme ja hän istahti isänsä eteen. Kollikissan häntä heilui iloisena ja topakkana, hän tunsi tyytyväisyyttä, kun tabbykuvioinen kolli oli totellut häntä. Se tuntui pennusta hyvältä, vallassa olo kiehtoi pentua. Kaamospentu tökkäsi Turmaloikkaa jalkaan, hän halusi jo takaisin pentutarhaan, sillä ei jaksanut enää leikkiä isänsä kanssa.
”Isä, minä haluan jo takaisin pentutarhaan! Aion näyttää kaikille minun uudet taisteluliikkeeni”, Kaamospentu maukaisi pontevana ja Turmaloikka hymähti pojalleen, joka oli jo lähtenyt juoksemaan kohti pentutarhan suuaukkoa. Kaamospentu oli päättänyt opetella parhaaksi taistelijaksi ja se hänestä todella tulisi! Pentu jarrutti ennen pesään menoa ja kääntyi vielä Turmaloikan puoleen.
”Heippa isä!” Kaamospentu kiljaisi vielä ja nyrpisti nenäänsä käännyttyään pentutarhan puoleen. Voisipa isä viettää heidän kanssaan aina aikaa! Miksi toisen piti lähteä, mikä muka nyt oli Kaamospentua tärkeämpää? Ei mikään! Pentu tuhahti itsekseen ja tassutteli pentutarhaan. Heti hänen asteltuaan pentutarhaan, Toivepentu tervehti vanhempaa kollipentua. Kaamospentu mittaili toista katseelleen ja kohotti kuonoaan hieman ylimielisenä. Ehkä hän voisi ottaa selvää olisiko Toivepentu millainen kissa.
”Tervehdys”, Kaamospentu naukaisi ja tassutteli lähemmäs. Tarpeeksi lähelle päästyään hän pyyhki pölystä hieman likaantuneet käpälänsä pesätoverinsa turkkiin.
”Noin, nyt käpäläni ovat puhtaammat”, Kaamospentu kommentoi ja lipaisi huuliaan. Pentu piti aina hyvää huolta turkistaan eikä lainkaan sietänyt sen likaantumista. Se tuntui inhottavalta, olihan hänellä niin nätti turkki!
“Haluatko tehdä jotain yhdessä kanssani?” Toivepentu kysyi Kaamospennulta ja katsahti kollin turkkiin. Kaamospentu virnisti kollille ja nyökkäsi hetken pohtimisensa jälkeen.
”Minä voin näyttää sinulle erään todella siistin asian, jos haet minulle riistaa”, kollikissa sanahti ja katsoi Toivepentua odottavana. Toisen olisi paras hakea hänelle syötävää, Kaamospentu alkoi olla nälkäinen!
”Äläkä vain hae mitään matelijan kaltaista, minä en todellakaan koske niihin. Mieleni ei myöskään tee hiirtä tai lintua, tuo minulle jotain muuta”, Kaamospentu jatkoi ja suki turkkiaan muutaman kerran hieman kömpelösti. Kaamospentu kohotti kulmaansa, kun Toivepentu ei ollut vielä lähtenyt kohti tuoresaaliskasaa.
”No, mitä sinä siinä vielä tapitat? Hopi hopi, minulla on nälkä! Etkö haluakaan nähdä sitä maailman siisteintä juttua?” kollikissa naukaisi jo närkästyneempänä. Hän ei sietänyt sitä, kun muut eivät totelleet häntä. Sitä tapahtui aika usein, sillä Pimentovarjo ei alistunut hänen tahtoonsa ja kollista se tuntui ärsyttävältä, vaikka hän emoaan kunnioittikin.

//Toive?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Huomenkyyhkyksi esittäytyneen kissan poikkeuksellisen hyväksyvä asenne sisilisko-innostustani kohtaan tuntui samaan aikaan hyvältä ja hämmentävältä. Vanhempieni ja sisarusteni mielestä se oli ajanhukkaa, mutta tämä Huomenkyyhky tuntui tajuavan minua. Hän jopa kertoi itsekin huolehtivansa oravista ja linnunpoikasista.
Pudistelin päätäni, kun naaras kysyi, söinkö sisiliskoja. ”En tietenkään syö”, vastasin tomerasti. ”Minä tutkin niitä, koska ne ovat niin kiehtovia. Eivät kaikki eläimet pysty pudottamaan häntäänsä ja sen jälkeen pakenemaan paikalta salamannopeasti. Luulisi, että hännän irtoaminen sattuisi vietävästi!”
Huomenkyyhky nyökytteli päätään ymmärtäväisesti. ”Niin voisi kyllä luulla”, hän myötäili.
Tunsin pienen hymyn leviävän naamalleni. Kukaan ei ollut koskaan ennen kuunnellut juttujani sisiliskoista näin pitkään. Pentuetoverini kyllästyivät yleensä niin nopeasti, etten ehtinyt edes lausetta lopettaa. Isä kyllä yritti kuunnella, mutta en ollut niin tyhmä, ettenkö olisi huomannut hänen ajatustensa olevan jossain muualla silloin, kun olin äänessä. Olin minä emollekin yrittänyt jotain kertoa, mutta hänen ilmeensä kertoi aika paljon, mitä hän oikeasti asiasta ajatteli.
”Hei, katso!” Huomenkyyhky henkäisi yhtäkkiä ja kurkki selkäni taa. ”Eikös tuo ole yksi sellainen sisilisko?”
Kiepahdin ympäri äkkiä ja ehdin näkemään pienen ruskean otuksen vilahtavan kivikasan taa. En ajatellut kahta kertaa, kun syöksyin sen perään. Kivien väliin jäi juuri kissanpennun mentävä aukko, vaikkakin se oli niin pieni, ettei Kaamospentu tai etenkään Myrskypentu olisi mahtunut siitä. Kerrankin pienuudesta oli hyötyä!
Kuljin ryömimällä kivien välissä. En nähnyt sisiliskoa missään, eikä valokaan päässyt näin syvälle kivikasaan. Päätin, että oli turhaa yrittää mennä pidemmälle ja yritin kääntyä ympäri palatakseni takaisin. Sain kuitenkin huomata pian, että se oli helpommin sanottu kuin tehty. Pienestä koostani huolimatta en mahtunut kääntymään toiseen suuntaan, ja yrittäessäni minulle vasta valkeni, millaiseen pinteeseen olin itseni saanut. Ympärilläni oli harmaata, kylmää, kovaa kiveä loputtomiin, eikä se antanut periksi tuumaakaan.
Ensimmäistä kertaa koskaan tunsin aitoa kauhua. Paniikin poikanen kasvoi sisälläni sitä mukaa, kun yritin liikkua, ja minulle alkoi tulla tukala olo. Hengittäminen kävi raskaammaksi, ja kuulin oman kiihtyneen sydämenjyskytykseni korvissani painostavana. Minä kuolisin tänne! Kuolisin, enkä näkisi enää emoa tai isää tai Kaamospentua tai Myrskypentua! Kivet murskaisivat minut kuoliaaksi!
Haukoin henkeä kauhuissani, paikoilleni jähmettyneenä. Päässäni tykytti ja näkökenttäni sumeni reunoilta. En kyennyt enää ajattelemaan kunnolla, ja minua alkoi huimata.
”Pyräkkäpentu!”
Kuulin ajatusteni takamailla etäisen huudon. Yritin tarttua siihen, mutta olin liian kaukana.
”Pyräkkäpentu!”
Huuto kuului uudestaan, tällä kertaa vahvempana. Nyt jo pystyin tunnistamaan äänen Huomenkyyhkyksi.
”Pyräkkäpentu, kuuntele! Vedä syvään henkeä ja laske hitaasti kolmeen! Sen jälkeen puhalla ilma ulos ja toista sama uudelleen!”
Vaikka en nähnyt Huomenkyyhkyä, hänen sanansa iskostuivat tajuntaani kristallinkirkkaina. Kuulin naaraan vetävän henkeä jossain lähellä ja seurasin hänen esimerkkiään. Vedin vapisten henkeä, pidin kaiken sen ilman sisälläni ja laskin hitaasti kolmeen pääni sisällä. Kun kuulin Huomenkyyhkyn puhaltavan ulospäin, tein samoin. Toistin saman muutamaan kertaan, kunnes tunsin rauhoittuneeni sen verran, että pystyin puhumaan Huomenkyyhkylle.
”Olen jumissa!” vinkaisin surkeana. ”En tiedä, miten pääsen ulos! Auta minua!”

//Huomen?

Kirjoittaja: Saaga

”Kuka on Henkäysvarjo?” kysyin uteliaana. Orvokkisydän hymyili minulle herttaisesti. ”Henkäysvarjo on varapäällikkömme, hyvin tärkeä kissa. Melkein yhtä tärkeä kuin Punatähti.” hän selitti tietäväisesti. Varapäällikkö… Orvokkisydän nuolaisi päälakeani. Kavahdin taaksepäin ja pudistelin turkkiani. ”Mitä tehtäisiin seuraavaksi?” emoni kysyi lempeästi. “En tiedä”, sanoin ja vilkaisin käpäliini. Sekoitin päälakeni turkin takasin entiseen kuosiinsa. Kaamospentu asteli sisään pentutarhaan ja Orvokkisydän nyökkäsi häntä kohti. “Mene juttelemaan”, hän sanoi ja tökkäsi minua takapäästä Kaamospentua kohti. Tassutin kohti vanhempaa pentua. Kolli oli huomattavasti isompi kuin itse olin. “Hei vain”, sanoin hymyillen hiukan. Kaamospentu tarkkaili minua – hänen katseensa kulki pienistä tassuistani takkuiseen ja sojottavaan turkkiini. “Tervehdys”, kollipentu vastasi. Hän ja hänen pentuetoverinsa Pyräkkäpentu ja Myrskypentu olivat syntyneet ennen minua ja Pyörrepentua ja pääsisivät todennäköisesti pian oppilaiksi. En nimittäin muistanut kuinka vanhoja he olivatkaan. “Haluatko tehdä jotain yhdessä kanssani?” kysyin ja katsoin Kaamospennun tummaa tabbykuvioista turkkia. Hänen turkkinsa oli hyvin suittu ja kiiltävä. Valkoiset yksityiskohdat ja siniharmaat silmät todella sopivat kollille hyvin.
//Kaamos?

Kirjoittaja: Woln

Mietin hetken. Halusin kovasti auttaa pentua, mutta sisälläni tuntui jotenkin oudolta. En halunnut viedä pennun emon paikkaa. ”No, hyvä on.” naukaisin. Pyörrepentu nyökkäsi iloisena. Nuolin hänen turkkiaan niin kauan kun se loisti auringonvalossa. ”Pitäisikö sinunkin putsata omasi?” Pyörrepentu kysyi. Huomasin että hän painoi päänsä nopeasti alas ja naukaisi nolona. ”Hyvä idea.” naukaisin. Nuolin turkkiani ja suin sen. Pian molempien turkit kiilsivät auringossa. Säteet lämmittivät minua mukavasti. Oli ihanaa päästä pois lehtikadosta. Viherlehti oli alkanut, ja nyt pääsisin elämään elämäni ensimmäistä viherlehteä! Olin innoissani. Huomasin Pyörrepennun tassuttelevan edestakaisin apeana. ”Onko jokin hätänä?” kysyin. Pyörrepentu oli hiljaa. ”Kuule, olemme klaanitovereita.” naukaisin lempeästi. ”En minä sinua kiusaa.” ”En edes harkitsisi sitä!” Pyörrepentu katsahti minuun. ”Lupaatko?” hän kysyi. ”Lupaan.” vastasin. Pyörrepentu huokaisi. ”Minua harmittaa.” hän naukaisi. ”Mikä?” kysyin. ”Minulla oli riitaa veljeni kanssa.” Pyörrepentu naukaisi. ”Ja.. suutuin hänelle hieman.” Olin hetken hiljaa. Sitten nyökkäsin. ”Oliko veljesi vihainen sinulle?” kysyin. ”En tiedä.” Pyörrepentu vastasi. Mietin. En osannut vastata. Olin huono sisarustilanteissa. Minulla ei ollut sukua. Minulla ei ollut koskaan riitaa kenenkään kanssa. Katselin tassujani. Pyörrepentu katsoi minua kysyvästi. Hän varmasti odotti, että selvittäisin asian. En kuitenkaan ollut heidän emonsa. Olin vain lähes tuntematon soturi. ”Minusta…. sinun kannattaisi mennä puhumaan veljesi kanssa.” vastasin. ”Voit selvittää asian, ja yrittää sovitella sitä.” Huomasin että Pyörrepentu vilkuili hermostuneesti pentutarhalle päin. ”Ei mitään hätää.” naukaisin ja laskin häntäni Pyörrepennun lavoille. ”Ei ole pakko.” ”Mutta jos haluat sovitella asian, niin kannattaa mennä.” Pyörrepentu nyökkäsi. Hän tassutti varovasti pentutarhalle. Jäin odottamaan pentutarhan ulkopuolelle. Tassujani kihelmöi. Odotin hetken. Pyörrepentu ilmestyi pesän aukosta. ”No, miten meni?” kysyin. ”Hyvin.” vastasi Pyörrepentu. Nyökkäsin tyytyväisenä. Tassutimme yhdessä takaisin aukiolle. ”Sinulla olisi varmaan jo aika mennä nukkumaan.” naukaisin. ”Ja minulla.” ”Joo.” Pyörrepentu vastasi. ”Kiitos, Nuppujuova!” ”Ole hyvä.” vastasin. Sydämeni tuntui palautuvan. Tuntui ihanalta. Tykkäsin Pyörrepennun asenteesta. Ja Pyörrepennusta. Unohdin haikailuni. Pyörrepentu ei tykkäisi minusta. Vai tykkäisikö? Päätin odottaa ja paljastaa tunteeni joskus. Nyt ei ollut se aika. ”Nuppujuova!” Varjokarva ulvaisi. ”Mitä jäit mietiskelemään?” ”Asioita.” vastasin. ”Jaahas.” Varjokarva pukkasi minua kiusoittelevasti päällään. ”Hei!” ulvaisin. ”Tulkaa sieltä jo!” kuului vihainen ääni. Tassutimme pesään sisälle. Tunnelma oli mukava. Kissat juttelivat yhdessä. Olin ainoa joka oli hiljaa ja yksin. Tunsin turkkiani kuumottavan. Oliko uuden soturin elämä näin vaikeaa? Toisaalta oli mahtavaa elää soturina, mutta kaipasin oppilasaikojani. Elämää mestarin ja ystävieni kanssa. Pystyin kyllä nytkin näkemään ystäväni, mutta en tiennyt että pitivätkö he minusta enää. Olin valmistautunut soturiksi hieman liian aikaisin. Tuntui, että minua vihattiin enemmän. Olin tottunut pilkkaan ja kiusaamiseen, mutta en uskonut että sitä olisi näin paljon. Kääntelin käpäliäni levottomana. Vilkuilin ympärilleni. Oli toinen yöni soturina. Nukahdin. Kun heräsin, tassuttelin ulos. Oli lämmin ilma. Lämmin tuuli pörrötti turkkiani. ”Nuppujuova, voisimmeko pelata piiloutumista?” Pyörrepentu kysyi. ”Anteeksi, emme nyt voi.” vastasin. ”Minun täytyy mennä metsästämään.”

//Pyörre?

Kirjoittaja: Untuva

Lähestyin partion muita kissoja. Henkäysvarjo oli määrännyt minut partioon Pikkukaaoksen, Ruusutuikkeen ja Lehtituulen kanssa. Pikkukaaos oli laitettu partion johtoon. Saapuessani seurueen luokse nyökkäsin pikaisen tervehdyksen tarkoitettuna yhteisesti kaikille. Vilkaisin vaivihkaa Lehtituulen suuntaan, ja hämmennyin kohdatessani hänen vihreän katseensa. Kohdistin katseeni takaisin Pikkukaaokseen.
“No niin, voimme lähteä nyt, kun Tuimakatse saapui!” Pikkukaaos ilmoitti.
“Eiköhän sitten mennä!” Lehtituuli sanoi vankasti, ja lähti aivan Pikkukaaoksen vanavedessä ulos leiristä. Ohjasin päälläni Ruusutuikkeen edelleni, ja lähdin vasta hänen jälkeensä. Pidin katseeni tiukasti kiinni Lehtituulen niskassa, kun tuo harppoi eteenpäin lähes tulkoon partion johtajan rinnalla. Mieleni teki pudistella päätä, mutta en toiminut niin. Lehtituuli oli vaikuttanut olevan täysin hajalla hänen menetettyään veljensä. En ihmetellyt sitä ollenkaan. Tiputassun menehtymisestä oli kuitenkin kulunut jo aikaa, mutta naarassoturi käyttäytyi edelleen kummallisesti. Toki hänelle oli ominaista ohjata muita, mutta se ei yleensä tapahtunut ihan tällä tasolla. Kenties Lehtituuli oli ollut jo pidemmän aikaa tällainen, mutta en vain ollut kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. En oikein ollut hyvä tällaisissa asioissa. Niinpä jatkoin kulkemista partion hännillä. Olin joka tapauksessa muita hitaampi, joten luultavasti olisin muutenkin kulkeutunut tälle paikalle.
“Minä ja Ruusutuike voimme hoitaa tämän puolen”, Lehtituuli ilmoitti saavuttuamme Eloklaanin rajan tuntumaan. Vilkaisin Pikkukaaoksen suuntaan. Vaikka naaras olikin kohtelias jokaista kohtaan, hänestä näki, ettei Lehtituulen käytös sopinut hänen partioonsa.
“Tuimakatse ja Lehtituuli, te hoidatte tuon puolen”, tummanruskea naaras sanoi ääni vakaana, ja viittoi hännällään täysin päinvastaiseen suuntaan, mihin Lehtituuli oli alun perin ollut menossa. Lehtituuli oli jo avaamassa suutaan, mutta päätin puuttua asiaan.
“Tule, Lehtituuli! Minulla olikin sinulle kahdenkeskistä asiaa”, sanoin lähtiessäni Pikkukaaoksen määräämään suuntaan jo edeltä. Kilpikonnakuvioinen naaras valpastui lähtien perääni. Huokaisin hiljaisesti helpottuneena.
“Mitä asiasi koskee?” soturin sanat tulivat ehkä hänen hampaidensa välistä tiukemmin, miten ne oli tarkoitettu. Näin ainakin halusin ajatella. Olin pitkän aikaa hiljaa keskittyen vahvistamaan rajan hajumerkkejä. Toinen osasi onneksi odottaa rauhassa.
“Onhan kaikki kunnossa? Sinulla, tarkoitan?” rykäisin sanat suustani enemmänkin epämääräisenä muminana, mutta Lehtituulen ilmeestä päätellen, hän oli saanut selvää sanoistani. Ehkei kysymykseni ollut täysin typerä, sillä se sai naaraan syventymään ajatuksiinsa.
“On minulla”, Lehtituuli vastasi viimein. “Tiedäthän sinä, veljeni on vain useasti mielessäni.”
Päädyin nyökkäämään ja jättämään asian siihen. Emme keskustelleet aiheesta enempää, mutta loppupartio sujui paljon rennommissa merkeissä. Ilmapiiri oli laantunut ja Pikkukaaos pääsi toimimaan partion todellisena johtajana. Sain häneltä erityisen ystävällisen katseen kuin kiitoksena, johon tyydyin kohauttamaan lapojani. Sähkötuho vietti eniten aikaa Lehtituulen seurassa, ehkä hän pystyi tarjoamaan naaraalle parempaa seuraa – ja järkevimpiä sanoja. Läheisen menettäminen ei varmastikaan ollut helppoa, mutta uskoin kyllä Lehtituulen toipuvan ajan saatossa menetyksestään.

Kirjoittaja: Woln

Tuhahdin kärkkäästi. Muilla oli tapana kiusata minua mutta minua ei kiinnostanut. En välittänyt kiusasta jonka sain kokea, koska en ymmärtänyt mitä järkeä siinä oli. En kiusannut muita, mutta tunsin oloni pieneksi ja surkeaksi. ”Ihan kuin olisin joku turha kissankuvatus!” ajattelin. Olin syntynyt yksin. ”Onkohan sillä edes väliä?” ajattelin. ”Emoni voi olla kissa, kettu tai mäyrä!” ”Ei siitä kukaan välitä.” Tassutin kyllästyneenä oppilaiden pesälle. Kuulin soturien pesältä kikatusta. Tajusin että Nuppujuova oli siellä. Katselin pesän seinämiä ärtyneenä. Nuppujuova ei ansainnut soturiutta! Hän oli kissa, joka ei edes osaa taistella! Mieleni teki mennä sihisemään Nuppujuovalle, mutta hillitsin itseäni. Vedin henkeä. Oli huono olo. Viherlehti oli alkanut, ja riistaa oli paljon. Olin käynyt saalistamassa. Nukahdin. Huomasin yhä auringon paistavan. Kun heräsin, oli kuuma. ”Hei, Loisketassu!” huudahti Roihutassu. ”Hei.” vastasin vaisusti. ”Onko kaikki hyvin?” Roihutassu kysyi. ”On!” ulvaisin ja loin häneen yllättyneen katseen. ”Hyvä sitten.” Roihutassu vastasi. Huomasin yhä Roihutassun katseen olevan epäröivä. Heilautin häntääni vastaukseksi. Tassuttelin aukiolle. ”Loisketassu!” Kalmakuu huusi. Tassutin hänen luokseen. ”Mitä asiaa?” kysyin. Huomasin Kalmakuun kiusaantuneen katseen. En tiennyt mitä sanoa. ”Me menemme nyt saalistamaan!” Kalmakuu ulvaisi. Nyökkäsin. Tassutimme leiristä ulos. ”Minne menemme?” kysyin. ”Tuonne.” Kalmakuu viittasi hännällään. En ollut ennen käynyt siellä.

Kirjoittaja: Aura

”Ja sitten minä sanoin Jääviillolle, että painuisi hiiteen! Mutta eihän hän ikinä mitään usko, uppiniskainen kollin retale kun on!” Huomenkyyhky nurisi Pikkukaaokselle, joka katsoi vaahtoavaa naarasta hieman huvittuneena.
”Jääviilto tuskin kuuluu kenenkään suosikkikissoihin. Paitsi Kylmäliekin, hänhän roikkuu veljessään nykyään alvariinsa”, Pikkukaaos naukaisi olkiaan kohauttaen ja huomasi sitten aukiolla makoilevan Kalmakuun.
”Minä taidankin tästä poistua, kiitosta vain metsästysseurasta, Huomenkyyhky”, Pikkukaaos naukaisi nopeasti ja tassutteli sitten Kalmakuun luokse. Huomenkyyhkyn sisällä heräsi pieni uteliaisuus, olivatkohan nuo kaksi kumppaneita? Toisaalta, voisihan kai sitä hankkia pentuja myös ystävinä. Naaras ei varsinaisesti halunnut itse kumppania, mutta pentuja hän halusi ja Huomenkyyhky olikin ajatellut, että hankkisi niitä joskus hyvän ystävän kanssa. Tai kumppanin, jos jostain kummasta sellainen ilmestyisi. Huomenkyyhky huomasi Pimentovarjon yhden pikkuisen kivien luona, eihän vain siellä olisi käärmeitä? Voisiko leirissä olla? Huoli heräsi naaraan sisällä ja Huomenkyyhky lähti tassuttelemaan Pyräkkäpennun luokse. Olihan toisen nimi Pyräkkäpentu? Naaras pelkäsi, että kutsuisi toista väärällä nimellä. Se jos jokin olisi todella noloa ja hän ei halunnut saattaa itseään entistä huonompaan valoon.
”Hei, pikkuinen”, Huomenkyyhky naukaisi lempeästi ja raidallinen kissa säpsähti äänen johdosta.
”Mitä sinä täällä yksin teet? Ethän ole vain käärmeitä etsimässä, ne voisivat olla vaarallisia. Minä kuulin joskus tarinan siitä, kun-”, Huomenkyyhky naukaisi, mutta huomasi että pentu oli jähmettynyt. Lopulta pienikokoinen kolli aukaisi suunsa:
”Tutkin sisiliskoja.” kuului vastaus.
”Se on määräys päälliköltä. Niistä voi olla meille tulevaisuudessa paljon hyötyä. Ne voivat toimia esimerkiksi vakoojina ja sitä rataa. Tiedäthän. Katso: minulla on tässä häntä! Eikö olekin hieno?” tabbykuvioinen kissa naukui ja työnsi kuivahtaneen hännän lähemmäksi Huomenkyyhkyä. Huomenkyyhky kumartui katsomaan häntää uteliaana ja kosketti sitä nenällään.
”Hauskannäköisiä otuksia nuo sisiliskot. Nehän pääsisivät vaikka ja minne, jos me käyttäisimme niitä vakoojina. Itsekö sinä tämän idean keksit? Hyvä idea, todellakin!” naaraskissa naukaisi iloisesti ja väläytti uteliaan hymyn Pyräkkäpennulle.
”Pyräkkäpentuhan sinä olit? Minä olen Huomenkyyhky, hauska tutustua!” valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa vastasi ja tarjosi toiselle tassuaan.
”Mistä sinä sait idean tutkia sisiliskoja? En ole kuullut kissojen olevan niistä oikein kiinnostunut. Minä pidän erityisesti oravista ja linnunpoikasista, vien oraville usein käpyjä herkuiksi ja en koskaan saalista linnunpoikasia. Ne ovat ystäviäni! Saattaa kuulostaa hieman hassulta, mutta ethän sinäkään tainnut sisiliskoja syödä?” Huomenkyyhky höpötteli pennulle.

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Aura

Kaamospentu katsoi emoaan tyytyväisenä, kun naaras kehui häntä hymyillen ja lisäsi hänestä kasvavan hieno soturi. Pieni ego kasvoi pennun sisällä, hänestä tulisi todella paras! Jos Pimentovarjo, joka kuului Kuolonklaanin parhaimmistoon sanoi niin, se ei voinut olla valhetta. Kolli sivuutti sanan ”hieno”, sillä kaikki kehut paisuivat kollin päässä suuriksi ja ylistäviksi. Tummaturkkinen naaras heitti sitten sammalpallon sivummalle ja vilkaisi hieman totisemmin poikaansa.
”Saat kokeilla jotain haastavampaa”, naaras naukaisi ja laskeutui samalla matalampaan asentoon. Kaamospennusta Pimentovarjo näytti ihan oikealta taistelijalta. Hän ihaili emoaan kovasti ja katsoi tuota jokaisessa tilanteessa ylöspäin. Naaraan ohut häntä kiemurteli ilmassa houkuttelevasti ja Kaamospennulla oli todella pidättelemistä, ettei hän ryntäisi täyttä häkää hännän kimppuun. Lopulta kollipentu sai emoltaan käskyn yrittää saada häntä kiinni ja pentu pinkaisi vauhtiin. Pimentovarjo laski välillä häntäänsä pennun ulottuville ja juuri kun hän oli saamassa sen kiinni, naaras nosti häntäänsä korkeammalle. Kaamospentu vilkaisi häntää turhautuneena, mutta päätti ettei luovuttaisi. Pieni pentu haroi korkealla olevaa häntää tassuillaan, mutta horjahti vain taaksepäin. Miten ihmeessä hän saisi sen kiinni? Kaamospennun päässä alkoi raksuttamaan, hänen olisi yritettävä olla ovelampi.. Kaamospentu loikki pentumaisesti kohti Pimentovarjon lapaa ja kiipesi neulanterävien kynsiensä avulla emonsa selän päälle. Pimentovarjo ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä, kun kolli paineli emonsa turkkiin teräviä jälkiä, mutta pennun kasvoilla oli tyytyväinen ilme. Enää pieni matka häntään ja sitten hän olisi voittanut. Kaamospentu hivuttautui häntää kohden ja tarttui siitä pienillä tassuillaan. Kaamospennun motoriikka kuitenkin petti ja hän horjahti. Kolli roikkui aluksi Pimentovarjon hännässä pelkkien etutassujen varassa, mutta muutaman sekunnin kuluttua hän pyllähti maahan. Kaamospennun suusta pääsi pieni vinkaisu pudotessa, mutta muuten kolliin ei ollut sattunut. Enemmänkin häntä harmitti epäonnistuminen, joka kasvoi pennun päässä valtavan suureksi. Kaikki tuntui tyhmältä ja hänen teki mieli mennä mököttämään. Koska Kaamospentu ei halunnut tuottaa vielä suurempaa pettymystä emolleen, päätti hän vain tuijottaa pesän lattiaa eikä mölytä sen enempään. Pimentovarjo laski häntänsä ja naukaisi jotain harjoituksista, mutta Kaamospentu ei kuunnellut. Ensi kerralla hän olisi parempi, taatusti! Kun Kaamospentu lopulta nosti katseensa ja haki sillä emoaan, oli tumma naaras jo siirtynyt aterioimaan sammalilleen. Kaamospentu kipitti toisen luokse mitään sanomatta ja käpertyi naaraan etujalkojen väliin.
”Ensi kerralla voitan häntäsi”, raidallinen kissa lupasi mutisten ja hänestä huomasi kuinka paljon epäonnistuminen oli ärsyttänyt. Pentu sukaisi etujalkaansa varovaisesti, turkin olisi aina oltava edustuskunnossa. Pian Pimentovarjokin päätti ateriansa ja sukaisi poikaansa muutaman kerran. Sukimishetket kuuluivat Kaamospennun päiviin, hän vaati emoaan sukimaan turkkinsa useaan kertaan. Kaamospennun kurkusta kumpusi pieni kehräys, kun hän lopulta nukahti rauhalliseen sukimisliikkeeseen.

Kirjoittaja: Auroora

Partio pysähtyi vahvistamaan hajumerkkejä Eloklaanin rajan läheisyyteen. Katselin kiinnostuneena, miten Aaltosalama näytti jännittyvän Eloklaanin puolelle tuijottaessaan. Jopa naaraan niskakarvat olivat nousseet, aivan kuin hän olisi valmiina taisteluun. Hymähdin huvittuneena ja olin jo astelemassa soturin luo hiukan häntä piikittelemään, kun Henkäysvarjo ehti paikalle ensin. Siristin silmiäni seuratessani kaksikon keskustelua kauempaa. Olisin mieluusti kävellyt hiukan lähemmäs kuuntelemaan, mistä nuo kaksi mahtoivat puhua, mutta en halunnut vahingossa joutua isäni tielle.
Kun partio seuraavan kerran lähti liikkeelle, satuimme Aaltosalaman kanssa tällä kertaa jonon hännille. Hiljaisuus taisi käydä soturinaaraalle liian kiusalliseksi, sillä hän päätti aloittaa keskustelun.
”Mahdat olla ylpeä siitä, että isäsi on varapäällikkö ja emosi yksi Kuolonklaani kokeneimmista sotureista”, Aaltosalama sanoi. Katsahdin häneen vähän kummastellen; miksi häntä muka kiinnosti minun vanhempani?
”Tietysti”, vastasin välinpitämättömästi. Oli hienoa, että muut ihailivat minua sukuni vuoksi. Joskus kuitenkin ajattelin, että olisin mieluummin syntynyt melkein kenelle tahansa muulle kollille. Miksei Tuhkajuova voinut olla vaikka Punatähden tai Varjokarvan tai edes Kuuraturkin kumppani?
”Mutta ei se ole aina niin hienoa. Sinä olet meistä vanhempien suhteen onnekkaampi”, sanoin peitellen ääneni katkeruutta. Tajusin, mitä päästin suustani liian myöhään, ja kiirehdin vaihtamaan puheenaihetta.
”Mistä muuten juttelit isäni kanssa?”

//Aalto?

Kirjoittaja: Ruska

Syötkö sinäkin?” Kysyin Nuppujuovalta, katsoin vieressäni istuvaa naarasta. ”En, syö sinä vain.” Hän naukaisi. Nyökkäsin ja jatkoin syömistä, olin nopeasti valmis. Olinkohan jo valmis luopumaan emon maidosta? Nuppujuova oli sulkenut silmänsä, ja nautti hiirenkorvan auringosta, kun lopettrlin syömisen. Katselin hetken naarasta, oli hän kyllä kaunis. Tökkäsin häntä kylkeen tassullani. Nuppujuova hätkähti ja katsoi minua. ”Mitä tahdot nyt tehdä?” hän kysyi ja nousi seisomaan. Hymyilin leveästi ja silmäni kirkastuivat. ”Mäyräkyytiä!” sanoin hyppien innoissani, Mäyräkyyti oli yksi lempi leikeistäni. Varsinkin isän kanssa, silloin tuntuu että ratsastaisi oikealla Mäyrällä. Naurahdin iloisesti kun ajattelin isää. Nuppujuova hymyili. ”Totta kai! Vaikka leikimme sitä jo äsken, niin ei se haittaa. Hyppää selkään!” hän sanoi ja meni kyyryyn. Loikkasin soturin selkään ilosta hymyillen. Nuppujuova nousi ylös, ja hyppi ympäri leiriä. Pidin tassuillani naaraan turkista kiinni, etten putoaisi. Kiljuin ilosta, elämä oli vain niin ihanaa. Nuppujuova lopetti hetken päästä. Hän istahti hiukan hengästyneenä maahan. ”Nyt riittää. Turkkisi on aivan sekaisin, niin kuin minullakin. Nyt suimme omat turkkimme.” Naaras sanoi lempeästi, piristääkseen minua. Soturi alkoi heti nuolemaan turkkiaan keskittyneenä, karselin vain vierestä,kun hänen kielensä kävi läpi turkkia. Hän olikin jo pian valmis. Hän katsahti minua hymyillen. ”En osaa sukia…” sanoin hiljaa. Nuppujuova katsoi minua hymyillen. ”Sukisiko emosi sitten sinut.” hän kysyi. Pudistin päätäni. ”Ei, emolla on nyt kiireitä veljeni kanssa, ei hän ehdi. Voisitko sinä sukia minut?” Kysyin Nuppujuovalta anelevasti.

//Nuppu?

Kirjoittaja: Woln

Mietin hetken kollipennun kysymystä. Toisaalta oli ikävä siirtyä oppilaasta soturiksi, mutta tiesin olevan aika siihen. En osannut vastata. ”No, miten sen nyt ajattelee.” naukaisin. Säikähdin. Peitin suuni hännälläni. Minun ei pitänyt kertoa tuosta! Pyörrepentu katseli minua kummastuneena. ”Oletko kunnossa?” hän kysyi. Ilahduin kollin ystävällisyydestä. ”Olen minä.” naukaisin. Pyörrepentu katseli minua kiinnostuneesti. ”No, mitä haluaisit tehdä?” kysyin arasti. ”Voisimmeko mennä syömään?” Pyörrepentu kysyi. ”En tiedä, koska en voi antaa sinulle lupaa.” naukaisin. ”Sinun täytyy kysyä emoltasi.” Pyörrepentu lähti emonsa luo pentutarhaan. Katselin kollin perään. Pidin hänestä. Hän oli mukava ja ystävällinen. ”Ehkäpä meistä tulee jotain.” ajattelin kaihoisasti. Pudistin päätäni. Uskoin että kolli ei pitäisi minusta sillä tavalla. Ja vaikka pitäisikin, en tiennyt. ”Nuppujuova!” Pyörrepentu ulvaisi. Säikähdin hieman. ”Anteeksi jos säikäytin.” Pyörrepentu pyysi pää alhaalla. ”Ei se mitään.” naukaisin hellästi ja nuolaisin Pyörrepentua. Tunsin hänen ilonsa palaavan. ”Sain luvan!” hän huusi innokkaana. ”No sehän on hyvä juttu!” naukaisin iloisena. ”Juoksukilpailu?” kysyin. ”Joo!” Pyörrepentu huudahti innoissaan. Hän ampaisi juoksuun. En ollut nopea juoksija. Pyörrepentu loikkasi päälleni ja huudahti:”Mäyräkyyti!” ”Selvä!” ulvaisin. Pentu osasi pitää hauskaa. Loikin ympäri leiriä. Kuulin Pyörrepennun iloisen kiljunnan. Loikkasin tuoresaaliskasalle. ”Voitit mäyrän.” henkäisin. ”Jee!” Pyörrepentu loikkasi päältäni. Hän nappasi pienen hiiren ja kantoi sen viereeni. ”Oletko maistanut tätä?”hän kysyi. ”Totta kai olen!” vastasin kehräten. ”Se oli lempiruokaani silloin kun olin ikäisesi.” ”Oikeastiko?” Pyörrepentu kysyi. Hänen silmänsä levisivät. ”Oikeasti.” todistin. Pyörrepentu nappasi hiiren hampaisiinsa ja haukkasi sitä. ”Maistuu myskiltä.” hän sanoi hieman epäselvästi. ”Ne vasta saalistetut ovat sellaisia.” naukaisin. Pyörrepentu nyökkäsi. Hän repi hiirtä ja söi sitä. Katsoin vierestä. ”Syötkö sinäkin?” Pyörrepentu kysyi. ”En, syö sinä vain.” naukaisin.

”Pyörre?”

Kirjoittaja: Ruska

”Luuletko, ettei Pyörrepentu enää pidä minusta?” Toivepentu kysyi minulta, hän vaikutti huolestuneelta. Kysymys hämmensi minua suuresti, miksi hän kysyy minulta sitä. ”Miksi ei pitäisi? Olettehan maailman parhaimmat veljekset.” sanoin lohduttavasti ja silitin pentua hännälläni. Toivepennun ilme kirkastui. Hän hymyili taas, ja se lämmitti sydäntäni enemmän kuin aurinko. Söin myyrää jeskittyneesti, kun Toivepentu katseli ulos. Hän katsoi Nuppujuovan ja Pyörrepennun leikkiä tiiviisti. Nuolaisin Toivepennun poskea ja hymyilin kempeästi. Kolli katsoi minua silmiin. ”Haluaako veli olla mieluummin tuon soturin kanssa kuin minun kanssa?” Toivepentu kysyi uteliaana. Kysymys hämmensi minua vielä enemmän kuin edellinen. ”Kyllä hän tahtoo olla kanssasi, mutta kyllä hänen pitää olla muidenkin kuin sinun kanssa. Se kasvattaa sosiaalisuutta.” vastasin ja nuolin käpäliäni keskittyneenä. Mieleeni palasi monta muistoa pentu ja oppilasajoiltani. Kaikki niistä ei ollut kovin hyviä, mutta tykkäsin muistella. ”Haluatko kuulla oppilas ja pentuajoistani?” kysyin iloisesti hymyillen rakkaalta pennultani. Toivepentu jatsoi minua silmät loistaen, ja nyökkäsi iloisesti. ”No niin, aloitetaanpas.” sanoin ja otin mukavamman asennon. ”Kun olin vielä Orvokkipentu, leikin usein yksikseni ulkona. Tein itselleni lumi leirejä ja leikin että kivet olivat kissoja. Minulla oli myös lentävä vihamies, nimittäin lintu. Lintu tiputteli aina päälleni lunta, enkä tahtonut olla sen lähellä. Pelkäsinkin sitä hiukan. Kerran olin eksynyt leirissä ja rakensin lumi leirin sotureiden pesälle, Jääviilto niminen kissa oli tullut ja rikkonut sen, koska ei tykännyt pennuista. En tykkää hänestä vieläkään, minusta hän on inhottava. Nyt kerron oppilas ajoista. Kerran olin Lumikkoviiksen kanssa lähtenyt kävelylle, mestarit olivat tietysti mukana, mutta kulkivat kauempana kun pyysin. Juttelimme kaikenlaisesta. Saavuimme metsäaukiolle, ja silloin paljastin viimein että rakastin isääsi. Lumikkoviiksi juoksi pois, koska hänkin rakasti silloin isäänne, mutta minä voitin hänen sydämmen.” kerroin muistelmiani ja katsahdin Toivepentua. ”Kerro vielä yksi!” Hän aneli ja katseli kirkkailla silmillään minua. Muistelin hetken, kunnes muistin taistelun. ”No, juttelimme kerran asioista Lumikkoviiksen ja isänne kanssa. Kysyin Lumikkoviikseltä että oliko hän löytänyt kumppania. Lumikkoviiksi vastasi ei ja mulkaisi isäänne. Sitten he tappelivat. Katsoin jauhuissani vuerestä kun kumpoanini ja paras ystäväni tappelivat. Kun Lumikkoviiksi puraisi Mäyräkynnen kurkkua, pelkäsin että hän kuolee. Yritin käydä Lumikkoviiksen kimppuun, koska luulin että hän yritti murhata Mäyräkynnen. Ja no, se loppui siihen kun Henkäysvarjo keskeytti kiistan.” selitin Toivepennulle. ”Kuka on Henkäysvarjo?” Toivepentu kysyi. Katsahdin pentuani hymyillen. ”Henkäysvarjo on varapäällikkömme, hyvin tärkeä kissa. Melkein yhtä tärkeä kuin Punatähti.” selitin Toivepennulle. Nuolaisin hänen pääkalea ja hymyilin. ”Mitä tehtäisiin seuraavaksi?” Kysyin lempeästi.

Kirjoittaja: Ruska

Minua harmitti kun minun ja Toivepennun välille tuli riita, en halunnut että veljeni ei enää pitäisi minusta. Se olisi kauheaa. Toivepentu oli mennyt pesään emon luo. Jäin ulos yksin. Huokaisin ja katselin ympärilleni. Näin sammalpallon, jolla olimme leikkineet ennenkin nappasin sen iloisesti ja kierittelin ympäriinsä. Kuulin viereltöni käpälän askelia, joku lähestyi minua. Askeleet pysähtyivät, ja vierelläni seisoi soturi naaras.
”Hei, kuka sinä olet?” Naaras kysyi ystävällisesti. ”Olen Pyörrepentu!” Vinkaisin pelokkaasti, en ollut ennen tavannut tätä kissaa ”Minä olen Nuppujuova.” Nuppujuova sanoi. Rauhoituin hiukan ja karvani siloittuivat, ei hän ollutkaan vaarallinen. ”Katsoin sinun soturimenojasi.” sanoin iloisesti, odotin omia oppilasmenojani jo innolla. ”Olenko sinun mielestäsi oppilas?” Kysyin iloisesti hymyillen. Katselin kirkkain silmin Nuppujuovaa. ”Joo.” Nuppujuova vastasi. ”Voinko leikkiä kanssasi?” hän kysyi minulta. Katselin Nuppujuovaa yllättyneenä, luulin että soturit eivät keiki pentujen kanssa. Ainoastaan mukava Lumikkoviiksi ja isä olivat leikkineen kanssamme. ”Emme me soturit aina töissä ole.” Nuppujuova sanoi, varmasti selvennykseksi minulle. Nuppujuova nappasi minulta pallon, ja heitti sen ilmaan. Juoksin kiireisesti pallon perään, ja nappasin sen. Heitin pallon niin korkealle kuin pystyin pentuikäisenä. Nuppujuova loikkasi pallon perään, mutta ei saanut sitä kiinni. Juoksin Nuppujuovan ohi ja nappasin pallon. ”Sinä olet oikein mestari tässä!” Nuppujuova kehui. Tunsin ylpeyttä kun naaras kehui minua. ”Ota kiinni!” huudahdin iloisesti. Löin palloa tassullani, ja se lensi ilmaan. Nuppujuova nappasi pallon nopeasti, ja heitti takaisin. Loikkasin iloisesti Nuppujuovan selkään. ”Minä voitan sinut!” huudahdin iloisesti. Nuppujuova naurahti. Loikkasin pois soturin selästä. Naaras esitti kaatuvansa, ja katsahti minua. ”Sinä voitut!” hän naurahti. Soturi nousi ylös ja istahti maahan. ”Eiköhän se riitä tältä päivältä.” Hän sanoi ja työnsi pallon minulle. ”Ethän lähde vielä?” anelin ja katsoin Nuppujuovaa hiukan surullisena. ”En toki, jään juttelemaan sinulle.” hän vastasi ja pörrötti tassullaan päälakeani. Siloitin turkin tassuillani ja katsoin toiveikkaana Nuppujuovaa.
”Minkälaista on olla soturi? Onko se kivaa?” kysyin ja kallistin päätäni herttaisesti.

//Nuppu?

Kirjoittaja: Saaga

”Jännittääkö sinua oppilaaksi pääseminen?” emo kysyi lempeästi kehräten. “Jännittää, mutta onneksi en ole yksin vaan Pyörrepentu on kanssani. Hän on paras veli, jonka voisi edes toivoa saavansa”, sanoin hymyillen ja ylpeänä veljestäni riidastamme huolimatta. Tunsin kuitenkin pienen piston sydämessäni riitamme ansiosta. Tiesin, että riitaei olisi pysyvä tai edes pitkä mutta minua harmitti silti hieman. Hymyilin. “Tuonko sinulle jotain riistaa saaliskasasta?” kysyin tekopirteästi. “Hae vain ja ota itsellesikin joku pieni hiiri tai vastaava”, Orvokkisydän kehotti. “Voinko ottaa meille yhteisen myyrän haluaisin maistaa sitä?” kysyin – olin nähnyt kasassa makoisannäköisen myyrän tänään. “Ota vain”, hän hymyili. Työnnyin ulos pesästä. Tassutin tuoresaaliskasalle ja nappasin samaisen myyrän, jonka oli nähnyt. Raahasin sen pentutarhalle. Myyrä oli suurempi kuin itse olin ja sain kamppailla sen viemiseksi emolle. Huohotin kevyesti, kun sain sen Orvokkisydämen eteen. “Ole hyvä!” naukaisin hymyillen ylpeästi. “Kiitos, rakas”, Orvokkisydän kehräsi ja haukkasin ensimmäisen palan myyrää. Minua vaivasi se, ettei Pyörrepentukin ollut maistamassa sitä joten nousin istumaan ja rupesin sukimaan todellakin takkuista turkkiani. “Haluaisitko, että Pyörrepentukin saisi maistaa myyrää samaan aikaan kanssasi?” emo arvasi. Nyökkäsin vaivaantuneena. “Ei kaikkea voi tehdä yhdessä ja sitä paitsi en halua, että näännyt nälkään joten syö hiukan”, hän kehotti. “Jos haenkin itselleni hiiren sitä olemme maistaneet jo”, sanoin silmät loistaen alakuloisesti. “Hae toki”, Orvokkisydän kehotti ja niin menin hakemaan hiiren. Söin sen nopeasti, samalla kun emo söi myyrää. “Emo.” “No pikkuinen?” Orvokkisydän nosti päätään. “Luuletko, ettei Pyörrepentu enää pidä minusta?”
// Orvokki?

Kirjoittaja: Auroora

Katselin tarkasti, miten Kaamospentu taisteli sammalpallonsa kanssa. Hänellä meni itse asiassa ihan hyvin; hänen liikkumisensa oli kekseliäämpää mitä olin kuvitellut. Kaamospentu löi palloa ensin kerran, perääntyi ja loikkasi sitten ”vastustajansa” kimppuun läimäisten sitä uudelleen. Tietysti hänen liikkeissään näkyi pentumaista kömpelyyttä eikä hän vielä aivan hallinnut kehoaan, mutta mielestäni suoritus oli pennuksi loistava. Ehkä hän olisi voinut pitää hiukan pienempää ääntä hyökätessään, mutta Kaamospennun kailotus taisi sekin mennä pentuiän piikkiin.
”Miten minulla meni? Olinko hyvä?” tumma kollipentu kyseli hypähdellen innosta. Olin hetken mietteliäänä hiljaa. Ei ollut hyväksi antaa liian vuolaita kehuja, vaikka kovin halusinkin tehdä Kaamospennun iloiseksi. Se tekisi hänestä vain liian ylpeän. Toisaalta tuntuisi tylyltä vain huomautella hänen virheitään kuin mestari tekisi oppilaalle; Kaamospentuhan oli vielä nuori, enkä missään nimessä halunnut lannistaa häntä. Sitä paitsi, emme me nyt niin tosissamme harjoitelleet.
”Sinulla meni oikein hyvin”, kehuin hymyillen pyöritellen sammalpalloa tassuni alla. ”Liikut pennuksi jo aika taitavasti. Sinusta kasvaa vielä hieno soturi.”
Heitin sammalpallon sivummalle. Nyt harjoitukset alkaisivat oikeasti.
”Saat kokeilla jotain haastavampaa”, sanoin laskeutuen matalampaan asentoon kuin valmiina hyökkäykseen. Häntäni kiemurteli leikkisästi ilmassa, kun katsoin haastavasti Kaamospentua. ”Yritä saada häntäni kiinni.”

//Kaamos?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Toivottavasti olemme vähän onnekkaampia kuin viimeksi”, Varissulka naukui Aaltosalamalle. Punaruskea naaras värähti muistellessaan viime kertaa: hän ei halunnut enää koskaan joutua niin lähelle minkään kaksijalan karvatonta lärviä.
”Toivottavasti”, hän murahti ja huiskaisi häntäänsä kuin yrittäen karistaa ikävät muistot mielestään.
Henkäysvarjo ja Keltapilke kulkivat partion kärjessä, kun taas Varissulka ja Liekkimyrsky pitivät sen perää. Aaltosalama käveli kahden eri parivaljakon välissä, haistellen ilmaa mahdollisten tunkeilijoiden varalta. He lähestyivät hyvää vauhtia Eloklaanin rajaa, mikä sai aina naaraan hieman varpailleen. Vaikka kettuhyökäyksestä oli jo kuita, hän kuvitteli yhä jokaisen oksan katkeamisen tai kahisevan pensaan olevan kettu.
Kun he viimein pysähtyivät Henkäysvarjon johdolla merkitsemään uusia hajujälkiä, Aaltosalama jäi seisomaan hetkeksi paikalleen. Hän tuijotti Eloklaanin puolelle metsää, silmät viirussa ja niskakarvat aavistuksen pystyyn nousseina.
”Onko jokin vialla?” Henkäysvarjon ääni sai minut havahtumaan. Aaltosalama käänsi katseensa raidalliseen varapäällikköön, joka oli tullut seisomaan hänen viereensä. Hän pudisteli päätään vähän nolostuneena ja antoi karvojensa laskeutua kokonaan.
”Ei ole. Inhoan vain partioida näin lähellä Eloklaania”, soturitar sanoi ja pakotti itsensä rauhoittumaan. Varapäällikön edessä oli hyvä osata käytöstavat.
Henkäysvarjo nyökäytti hitaasti päätään. ”Jaan kanssasi saman tuntemuksen. On väärin, että Eloklaani jäi Kuolonklaanin rajanaapuriksi”, kolli murahti ääntään madaltaen, suunnaten sitten itsekin katseensa rajan yli metsään. Aaltosalama katsoi varapäällikköä syrjäkarein, mutta ei sanonut enää mitään.
Oli lohduttavaa kuulla, että myös Kuolonklaanin varapäällikkö piti Eloklaania enemmän uhkana kuin hyvänä rajanaapurina. Naaras toivoi, että Punatähtikin tulisi jossain vaiheessa järkiinsä ja karkottaisi eloklaanilaiset kauas täältä.

Partio jatkui rauhallisissa tunnelmissa. Henkäysvarjo ja Keltapilke kulkivat jälleen porukan edellä, mutta nyt Aaltosalama ja Varissulka olivat jääneet joukon hännille. Kaksikko käveli sanaakaan sanomatta eteenpäin. Aaltosalama ei voinut sanoa, että kolli kuului hänen suosikkeihinsa, mutta samassa partiossa oleminen sujuisi paljon vähemmän kiusallisemmin, jos he puhuisivat jostakin.
”Mahdat olla ylpeä siitä, että isäsi on varapäällikkö ja emosi yksi Kuolonklaani kokeneimmista sotureista”, Aaltosalama naukui Varissulalle. Hän toivoi, ettei kateus kuulunut hänen äänestään.

//Varis?

Kirjoittaja: Auroora

Myrskypennulla oli tylsää. Päivä oli ehtinyt alkaa jo lupaavasti, kun Kaamospentu ja Pyräkkäpentu olivat aamulla innostuneet leikkimään hänen kanssaan kuurupiiloa. Myrskypennulla oli ollut tavattoman hauskaa veljiltään piileskellessään, mutta kaksi muuta pentua ei oikein ollut arvostanut sitä, miten Myrskypentu ei ollut vuorollaan suostunut etsimään heitä. He olivat sanoneet, että se joka löydettiin ensimmäisenä, joutuisi aina etsijäksi seuraavalle kierrokselle. Se olisi kuitenkin tarkoittanut, että Myrskypentu joutuisi etsijäksi joka toisella kierroksella, hänet nimittäin syystä tai toisesta löydettiin aina ensimmäisenä. Naaraspentu oli ilmaissut tilanteen epäreiluuden, mutta Kaamospentu ja Pyräkkäpentu olivat vain kehottaneet häntä löytämään parempia piiloja. Kaksikko itse löysi aina niin kekseliäät piilopaikat, ettei Myrskypentu ollut millään löytää heitä. Lopulta harmaa naaras oli yrittänyt vedota emoonsa, mutta Pimentovarjo oli vain sanonut, että yhteisiä sääntöjä oli noudatettava.
Tähän ei Myrskypentu suostunut. Lopulta Kaamospentu ja Pyräkkäpentu olivat kyllästyneet tanssimaan hänen pillinsä tahdissa, ja nyt kaksikko tuhisi unissaan Pimentovarjon kyljen vierellä. Musta kuningatar näytti itsekin nukahtavan aivan pian; hänen silmänsä räpäytykset kävivät koko ajan hitaammiksi, ja välillä Myrskypentu huomasi emonsa pään nuokkuvan ennen kuin naaras taas havahtui puoliunestaan. Myrskypentu arveli, että Pimentovarjo pysyi hereillä vain hänen vuokseen. Kolmen pennun aiempi karkaamistapaus oli kenties tehnyt kuningattaresta varovaisemman.
Myrskypentu ei vain saanut unen päästä kiinni vaikka kuinka yritti. Hän oli kiemurrellut Pimentovarjon vieressä niin levottomasti, että mustavalkoinen naaras oli lopulta joutunut tiuskaisten kehottamaan häntä pysymään paikoillaan. Myrskypentu yritti rentoutua ja antaa unen tulla, kuten emo oli kehottanut, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Hän ei taatusti saisi nukuttua ennen ensi yötä. Kuka muutenkin oli keksinyt, että pentujen piti nukkua päiväunia? Miksi hänen piti nukkua nyt vain siksi, että Kaamospentu ja Pyräkkäpentu eivät jaksaneet leikkiä?
Myrskypentu ei ehkä ollut älykkäin pennuista, mutta hän sai pian punottua kasaan yksinkertaisen suunnitelman, jolla saisi itselleen hiukan viihdykettä. Ensin naaraspentu teeskentelisi nukkuvaa, jolloin Pimentovarjokin voisi viimein antautua unelle. Sitten hän hipsisi aivan hiljaa pesästä pois. Suunnitelma toimikin yllättävän hyvin, ehkä siksi, että Pimentovarjo kuvitteli olevan fyysisesti mahdotonta Myrskypennulle pysyä aloillaan muuten kuin nukkuessa. Pennun ei tarvinnut maata liikkumattomana unelias ilme kasvoillaan kauaa ennen kuin kuningatar jo huokaisi helpottuneena ja painoi päänsä sammaliin. Myrskypentu varmisti emon hengityksestä, ettei tämä yrittänyt vain samaa temppua kuin hän ja todella oli unessa. Kun reitti oli selvä, harmaa pentu nousi varovaisesti seisomaan ja hiipi ulos pentutarhasta.
Myrskypentu ei ollut lähtenyt tarhasta täysin ilman määränpäätä. Hän oli päättänyt etsiä isänsä Turmaloikan käpäliinsä ja pyytää tätä opettamaan hänelle jotain. Myrskypentu ei jaksanut odottaa oppilaaksi pääsemiseen asti päästäkseen harjoittelemaan taistelua. Hän halusi opetella taistelemaan nyt ja heti, jotta voisi peitota veljensä leikkitappeluissa. Pyräkkäpennusta ei ehkä ollut paljoa vastusta, mutta Kaamospentu oli lähes Myrskypennun tasolla. Kaikki klaanissa tiesivät, että Myrskypentu oli pennuista kaikista voimakkain ja myös paras taistelija. Ylpeä hymy levisi naaraan kasvoille asiaa pohtiessaan; hänestä tulisi koko Kuolonklaanin paras soturi, kaikki olivat sitä mieltä!
Turmaloikkaa ei tarvinnut etsiä kauaa. Tällä kertaa Myrskypentu löysi hänet, eikä toisinpäin. Isänsä soturien pesän edustalla bongattuaan naaras lähti loikkimaan tämän suuntaan innokkaana. Kun harmaa soturi huomasi hänet, kollin kasvoille piirtyi hiukan hämmentynyt ja samalla huolestunut ilme. Myrskypentu virnisti; hän pyyhkisi tuon ilmeen pian pois.
”Hei isä!” naaras hihkaisi, kun ehti isänsä luo. ”Voitko opettaa minulle taistelua? Emo ja Kaamospentu ja Pyräkkäpentu nukkuvat ja minä en saa unta ja siksi minulla on tylsää!”
Turmaloikka huokaisi syvään.
”Enpä tiedä”, soturi vastasi ja katsoi epäileväisenä Myrskypentua. ”Mitä luulet, pitääköhän emosi siitä, että olet täällä luvatta? Olisi varmaan parempi jos vain palaisit takaisin pentutarhaan ja yrittäisit saada unen päästä kiinni.”
Myrskypennun suu aukesi hämmästyksestä: miten isä tiesi, ettei hän saanut olla täällä? Naaraspentu ei kuitenkaan kauaa jäänyt ihmettelemään isän päättelykykyjä – tai kenties telepatiakykyjä.
”Ei!” hän kivahti ja polki maata vihaisesti jalallaan. ”Minä yritin jo! Enkä saanut sitä kiinni! Pitäisikö minun vain maata siellä toimettomana koko päivä? Sehän olisi ajan tuhlausta!”
Myrskypennun mielestä hän oli kuulostanut aika kypsältä. Hän oli kuullut soturien puhuvan ”ajan tuhlauksesta” ja vaikka naaraspentu ei aivan ymmärtänyt, mitä tämä tarkoitti, hän uskoi sen sopivan tähän yhteyteen. Ainakin se sai hänet vaikuttamaan aikuiselta.
Turmaloikka huokaisi jälleen.
”No, ehkä olet oikeassa”, hän myöntyi, kuten Myrskypentu oli arvellutkin. Isä aina lähti kaikkeen mukaan, kunhan pyysi tarpeeksi sinnikkäästi. Ja äänekkäästi.
”Voin opettaa sinulle jotain pientä. Kunhan lupaat, että sen jälkeen lähdet mukisematta takaisin nukkumaan.”
Myrskypentu nyökytteli. Tietysti hän olisi halunnut isän kouluttavan häntä mahdollisimman pitkään, mutta tähän oli parempi tyytyä. Jos hän alkaisi liikaa niskoittelemaan, Turmaloikka varmaan vain veisi hänet takaisin pentutarhaan.
”Tietysti lupaan! Olen kiltein pentu, jonka tiedän”, naaraspentu sanoi ylpeästi hymyillen. ”Mitä sinä opetat minulle?”
Turmaloikka asteli kauemmas soturien pesästä erääseen tyhjään leirin nurkkaan. Myrskypentu tassutti isänsä perässä malttamattomana.
”Opetan sinulle joitain ihan perusasioita”, isä selitti Myrskypennulle ja kääntyi ympäri häntä vastapäätä. Myrskypennun oli vaikea hillitä innostustaan; hänen tassunsa oikein kihelmöivät halusta päästä tappelemaan.
”Taistelussa tärkeintä on voima”, Turmaloikka aloitti. ”Jotkut soturit, kuten emosi, luottavat enemmän tekniikkaansa, älyynsä ja tarkkuuteensa. Se ei kuitenkaan ole tarpeellista. Ei sinulle eikä minulle.”
Myrskypentu kallisti päätään uteliaana. Mitä ihmettä isä tarkoitti? Hän halusi nimenomaan olla kuin emo. Emo oli kuitenkin yksi klaanin parhaista taistelijoista, ja vaikka isäkin oli taistelemisessa varmasti hyvä, ei hän vetänyt vertoja Pimentovarjolle.
”Pimentovarjo on taitava taistelija, sillä hän tuntee omat heikkoutensa ja on oppinut kiertämään ne. Taistelussa vahvemmilla ja kookkaammilla on aina etu, joten hän on opetellut taistelemaan nopeilla ja tarkoilla liikkeillä. Sinun ei kuitenkaan tarvitse opetella mitään sellaista, sillä olet vahva ja kookas jo nyt, vaikka olet vasta pentu.”
Myrskypentu röyhisti rintaansa ylpeänä.
”Tiedän! Emokin aina sanoo, että-”
”Sinun ei siis tarvitse opetella hienoja taisteluliikkeitä tai -strategioita”, Turmaloikka jatkoi keskeyttäen Myrskypennun itseään ylistävän monologin ennen kuin se ehti alkaakaan. Naaraspentu mutristi suutaan pettymyksestä, mutta jatkoi kuuntelua. ”Rynnistät vain taistelukentälle kaikella sillä koolla ja voimalla, joka sinulle on suotu. Suuri osa kissoista ei koskaan yllä tasollesi, vaikka he opettelisivat koko elämänsä.”
Myrskypentu kurtisti kulmiaan. Tietysti isän puheet taistelukentälle rynnistämisestä kuulostivat ihan hienoilta, mutta mitä hienoa olisi siinä, ettei osaisi mitään? Myrskypentu piti siitä, että oli kookas ja voimakas, mutta ei hän halunnut olla pelkästään sitä. Hän halusi olla taitava kuten Pimentovarjo tai Punatähti tai Varjokarva.
”Mutta minä haluan olla hyvä taistelussa”, naaraspentu naukui surkeasti. Eikö se olisi hänelle mahdollista? ”Mitä hienoa siinä on, jos on vain voimakas? Minäkin haluan opetella taistelemaan!”
Turmaloikan viikset värähtivät huvituksesta. Myrskypentu katsoi häntä ymmällään.
”Sehän on hienointa mitä voi olla”, kookas soturi vastasi. ”Muut harjoittelevat kuita kyetäkseen vain puoleen siitä, mihin sinä pystyt. Samalla sinä vain voimistut ja kasvat. Sinusta tulee pysäyttämätön voima.”
*Pysäyttämätön voima*, Myrskypentu toisteli sanoja mielessään, silmät ihastuksesta suurina. Kieltämättä se kuulosti todella hienolta. Hän olisi voittamaton, eikä hänen tarvinnut edes yrittää.
”Kuvittele vain miten hyvä sinusta tulee kun opettelet vielä taistelemaan kunnolla”, Turmaloikka sanoi hymyillen tyytyväisenä. ”On kuitenkin parempi, ettet opettele samoja tekniikoita kuin muut. Sinun on keskityttävä omiin vahvuuksiisi.”
”Eli minun on opeteltava käyttämään voimiani tehokkaasti?” Myrskypentu ehdotti hiukan hämmentyneenä. Turmaloikka nyökkäsi.
”Olet oikeassa”, hän sanoi. ”Älä keskity mihinkään monimutkaisiin kuvioihin tai aivopeleihin vastustajasi kanssa. Ei se ole niin hienoa kuin kuvittelet.”
Myrskypentu ei enää niin kuvitellutkaan; isä oli saanut hänet vakuutettua siitä, että voiman käyttö oli siisteintä mitä vain saattoi olla. Naaraspentu nousi seisomaan itsevarmana, kuono ylpeästi ylhäällä ja rinta röyhistettynä.
”Minusta tulee koko klaanin voimakkain soturi! Ei, vaan koko metsän!” hän julisti ja katsoi säkenöivin silmin isäänsä. ”Lupaan sen sinulle isä. Minusta tulee voittamaton!”
Turmaloikka nyökytteli hiukan huvittuneena, mutta enemmän ylpeän oloisena.
”Siitä minulla ei ole epäilystäkään. Mutta ensin sinun on opittavakin jotain. Aloitetaan siis.”

Kirjoittaja: Ruska

Toivepentu ja Pyörrepentu olivat juuri lähteneet pesästä leikkimään, jäin pesään yksin. Pentutarhassa oli yksinäistä, kun kukaan ystävistäni ei ollut siellä. Onneksi minulla oli Lumikkoviiksi, hän toi minulle joka päivä riistaa ja vettä. Mäyräkynsi kävi vierailuilla harvemmin, mutta tiesin hänen rakastavan minua paljon. Kaipasin jo metsässä juoksentelua, ja raitista ilmaa, mutta pennut piti ensin kasvattaa kuusikuisiksi. Pian he eivät enää juo maitoani, se ajatus tuntui oudolta. Olin ylpeä heistä, ja tulen aina olemaan. Otin mukavamman asennon, ja hengitin syvään tunkkaista ha maidon tuoksuista ilmaa. Kuulin käpälän askelia ulkopuolelta, katsahdin kuka tulee sisälle. Piristyin kun tunnistin tulijan olevan Toivepentu.
”Hei Toivepentu, onko kaikki hyvin, rakas?” Kysyin lempeästi Toivepennulta, joka oli juuri tullut pesään. ”On kaikki on hyvin.” Hän sanoi hymyillen ja istuutui makuusijan reunalle.
”Missä on Pyörrepentu? Tuliko teille riita?” Kysyin huolestuneena, Pyörrepentu oli melkein aina Toivepennun kanssa. Toivepentu katsahti minua.
”Ehkä pieni riita, kun leikimme hippaa. Pyörrepentu jäi ulos leikkimään sammalpallolla.” Hän vastasi ja katsoi ulos. Katsahdin itsekkin ulos ja näin Nuppujuovan, hänet oli juuri nimitetty soturiksi. Naaras leikki Pyörrepennun kanssa sammalpallolla. Katsahdin Toivepennun turkkia, halusin että pentuni näyttävät täydellisiltä. Toivepennun turkki oli hiukan takkuinen, pudistin päätäni rauhallisesti.
”Saanko sukia takkuista turkkiasi?” Kysyin lempeästi, valmiina sukimaan. Toivepentu katsahti minua häntääntyneenä.
”Ei kiitos, osaan itse sukia turkkini.” Hän sanoi ja nuolaisi muutaman kerran turkkiaan. Kehräsin iloisesti, rakastin pentujani niin paljon.
”Jännittääkö sinua oppilaaksi pääseminen?” Kysyin lempeästi hymyillen ja jatkoin kehräämistä.

//Toive?

Kirjoittaja: Woln

En tiennyt mitä tehdä. Soturina oleminen oli vaikeaa, koska ei voinut mennä kysymään mestariltaan mitä tapahtuisi. Huomasin Jääviillon kuiskailevan ja vilkuilevan minua ivallisesti. Mulkaisin häntä vihaisesti. Tassutin aukiolle. Henkäysvarjo tassutti luokseni. ”Kappas, Nuppujuova!” hän huudahti. ”Olin katsomassa nimityksiäsi.” Nyökkäsin hämmentyneenä. ”No, onko mukavaa?” kysyi Henkäysvarjo. En ymmärtänyt Henkäysvarjon kysymystä mutta en halunnut vaikuttaa tietämättömältä. ”Onhan se.” vastasin varovasti. ”No hyvä sitten.” Henkäysvarjo naukaisi ja tassutteli jakamaan päiväpartioita. Olin hieman hämmentynyt. Klaanin varapäällikkö tuli puhumaan minulle kuin ystävälle? Päätin olla tyytyväinen siihen, että edes joku piti minusta. Huomasin oppilaiden leikkivän. Roihutassu vilkaisi minuun. En tiennyt haluaisiko hän minut mukaan vai eikö. ”Hei, Nupputassu, tule mukaan!” ulvaisi Loisketassu. Olin hyvin hämmästynyt. ”Loisketassu!” kivahti Sielutassu. ”Ei hän ole enää Nupputassu, vaan Nuppujuova!” ärähti Sielutassu. ”Etkö katsonut hänen menojaan?” puuttui Roihutassu puheeseen. Sielutassun ääni oli vihainen, ja Roihutassun ääni oli ihmettelevä. ”Katsoin minä mutta hän vaikuttaa oppilaalta.” naukaisi Loisketassu hiljaa. ”Miten niin vaikuttaa oppilaalta?” minun teki mieli kysyä. ”Olenko vielä alaikäinen?” Tiesin olevani nuorempi kuin muut soturit, mutta mikä oikeus hänellä oli arvostella minua! ”Loisketassu!” ärähti Kalmakuu. ”Pyydä Nuppujuovalta anteeksi!” Loisketassu vilkaisi minua anteeksipyytävän näköisenä. ”Anteeksi.” hän kuiskasi hiljaa. Katsoin hänen silmiinsä. ”Saat anteeksi.” naukaisin ja lähdin pois. Aurinko paistoi kirkkaasti. ”Ainakin on hyvä sää.” ajattelin. Istahdin leirin reunaan. Huomasin yhden pennuista leikkivän yksin sammalpallolla. Tassutin hänen luokseen. ”Hei, kuka sinä olet?” kysyin. ”Olen Pyörrepentu!” pentu vinkaisi. ”Minä olen Nuppujuova.” vastasin. Huomasin pennun olevan syntyneen silloin, kun olin oppilas. ”Katsoin sinun soturimenojasi.” naukaisi Pyörrepentu. ”Olenko sinun mielestäsi oppilas?” kysymys häälyi mielessäni. Huomasin pennun katseessa aitoa loistetta enkä nähnyt ivallista katsetta. ”Joo.” vastasin kun en keksinyt muutakaan. ”Voinko leikkiä kanssasi?” kysyin. Huomasin Pyörrepennun yllättyneen katseen. ”Emme me soturit aina töissä ole.” naukaisin. Heitin sammalpallon ilmaan. Pyörrepentu juoksi pallon perään ja nappasi sen kiinni. Hän heitti sen korkealle. Loikkasin pallon perään mutta se karkasi minulta. Pyörrepentu suhahti ohitseni ja nappasi pallon. ”Sinä olet oikein mestari tässä!” kehuin. ”Ota kiinni!” Pyörrepentu huusi. Hän löi pallon tassullaan. Nappasin sen nopeasti kiinni ja heitin takaisin. ”Tämä peli vaatii todellisia supertaitoja.” ajattelin ja Pyörrepentu loikkasi päälleni.