Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Auroora

Vilkaisin vierelläni kulkevaa Aaltosalamaa. Olin täysin samaa mieltä, tämä tapaus ei ainakaan parantanut suhtautumistani kaksijalkoihin. Muutenkin kissat näkivät ne vaarallisina ja arvaamattomina, mutta nyt lisäsin mielessäni ”ärsyttävän” otusten kuvaukseen.
”Parempi olisikin ihmetellä”, mutisin tarpoessani ojassa eteenpäin. Sen pohja oli kostea, ja irvistin aina kun jouduin upottamaan tassuni märkään ja kylmään maahan. ”Jos kotona ei odota meitä varten järjestetty etsintäpartio, en edes halua palata sinne. Sen verran tärkeä kissa olen, että koko klaanin on syytä huolestua.”
Koko tämä kaappaustapaus oli ollut syvältä, mutta saattoi tästä jotain hyvääkin seurata. Ehkä Henkäysvarjo huolestuisi katoamisestani ja tajuaisi viimein, että oikeasti välitti minusta. Kun palaisimme leiriin, hän rientäisi luokseni ja pyytelisi vuolaasti anteeksi isän velvollisuuksien laiminlyömistä. Sitten voisimme jatkaa elämää oikeana perheenä.
En kuitenkaan enää ollut niin naiivi kuvitellakseni, että näin tulisi tapahtumaan. Soturinimitykseni jälkeen olin tajunnut, ettei Henkäysvarjo välittänyt minusta pätkääkään. Tuntui, että joskus hän jopa inhosi minua, vaikka se saattoikin olla vain omaa kuvitelmaani. Toisaalta aina oli pieni mahdollisuus, että olisinkin arvioinut soturin väärin.
Päätin karistaa ajatukset Henkäysvarjosta muualle, mutta se osoittautuikin melko vaikeaksi. Aika tuntui matelevan kovin hitaasti, ja välillemme laskeutuneessa hiljaisuudessa olin yksin ajatusteni kanssa. Vaikka kuinka yritin pohtia muita asioita – mikä kaksijalan tavoite oli ollut, missä me olimme, mitä söisin kun pääsisin takaisin leiriin, mikä oli roolini tässä maailmassa – varapäällikön harmaat kasvot ponnahtivat aina mieleni perukoilta takaisin etualalle. Tässä tilanteessa ainoa viihdykkeeni olisi Aaltosalaman ärsyttäminen, ja vaikka en oikeastaan halunnut saada häntä pahemmalle tuulelle, ei minulla ollut muita vaihtoehtoja.
”Jaksatko varmasti kävellä leiriin asti?” kysyin härnäten, vaikka omat askeleeni alkoivat tuntua raskailta. ”Jos kuvittelet, että aion kantaa sinua loppumatkan, olet väärässä. Töppöstä toisen eteen.”

//Aalto?

Kirjoittaja: Woln

Loisketassu katseli auringonlaskua. Sitten hän huokaisi. ”Miten täällä voi olla näin kaunista!” Loisketassu ajatteli. ”Loisketassu!” kuului ulvaisu. Roihutassun pää ilmestyi oppilaiden pesästä. ”Tule sisälle.” Roihutassu naukaisi. Loisketassu laahusti sisälle. Hän huomasi muut oppilaat vuoteessaan. Loisketassu nukahti nopeasti. Loisketassu näki unta siitä, että hän oli taistelussa itseään vahvempia kissoja vastaan. Loisketassu taisteli hurjasti ja kynsi nopeasti. Pian muut kissat jäivät maahan makaamaan ja Loisketassu jäi seisomaan ylpeänä ruumiiden vierelle. Loisketassu sivalteli sammalia. Hän murisi ja puri niitä kovasti. ”Loisketassu!” kuului kipakka sihahdus. Loisketassu käännähti katsomaan. ”Älä metelöi!” Nupputassu sihahti ja tassutti vuoteensa päälle. Loisketassu katseli hämärää pesää. Kuului tuhinaa ja rapinaa. Loisketassu valpastui. ”Mikä se on?” Loisketassu ihmetteli. Loisketassu pujahti varovasti vuoteestaan. Hän tiesi ettei saisi mennä ulos, joten hän päätti pysyä pesässä. Loisketassu kurkisti varovasti pesän aukosta. Oli hämärää. Kuu paistoi kirkkaasti leiriin ja loi kaunista valkoista valoa. Loisketassun musta turkki heijastui kuunvalosta. Loisketassu haisteli ilmaa. Ilmassa tuoksui riista ja kissojen tuoksu. Myöskin joku vieras tuoksu. ”Mikä tämä tuoksu on?” ajatteli Loisketassu. ”Kalmakuu ei ole kertonut minulle siitä.” Kuului matala murahdus. Sitten jossain jyrähti. ”Tämä ei ole mahdollista!” ajatteli Loisketassu. ”Ei kai hirviö?” ”Tuskin ne tänne tulisivat.” Kuului karjaisu ja iso otus loikkasi pois pensaikosta. Se oli punaruskea ja sillä oli pitkä häntä. ”Kettu!” ulvaisi Loisketassu. ”Leirissä on kettu!” Kissat tulivat pesistään. ”Mitä sinä huudat?” Kalmakuu kysyi. ”Katso tuota!” Loisketassu huudahti. Kalmakuu kääntyi katsomaan. ”Kettu!” ”Ei ihmekään että huusit sillä tavalla!” Kalmakuu naukaisi. Kettu murisi ja yritti huitoa kissoja. Kissat väistelivät kettua ja kynsivät sitä. Pian kettu huomasi Loisketassun. Kettu murisi matalasti ja loikkasi Loisketassua kohti. Kuului suhadus kun Huomenkyyhky heitti ketun pois ja puri sitä niin että veri pulppusi ulos. Kettu jäi makaamaan maahan liikkumatta. Kissat katselivat toisiaan. Sitten kuului naukaisu. ”Leirissämme ollut kettu on voitettu.” kuului Punatähden ulvaisu. ”Haudatkaa kettu tänne.” Kissat kaivoivat ketulle kuopan. Loisketassu sai olla mukana ketun laskemisessa kuoppaan. Kun kettu oli haudattu, Loisketassu laittoi mullat takaisin kuoppaan. Sitten hän laahusti pesäänsä takaisin. Loisketassu lepäsi vuoteessaan. Hän mietti kettua. Se oli näyttänyt hyvin pelokkaalta. ”Entä jos se ei halunnutkaan meille pahaa?” ajatteli Loisketassu. ”Entä jos se kulki vain leirin läpi?” ”Entä jos sillä olisi poikasia jossain?” Loisketassua hermostutti. Oliko hän tehnyt väärin? ”Mitä siitä ketusta.” ajatteli Loisketassu. ”Sehän oli vain kettu.” Loisketassu nukahti uudelleen. Herättyessään Loisketassu säpsähti. Kalmakuu ei ollut tullut herättämään häntä. Loisketassu katseli ympärilleen. Pesä oli tyhjä. Kun Loisketassu tuli ulos, hän huomasi muut oppilaat siivoamassa leiriä. ”Vihdoinkin.” Nupputassu murahti. ”Hei!” ”Mitä tänään teemme?” kysyi Loisketassu. ”Siivoamme leiriä.” vastasi Roihutassu. ”Mestareilla on tänään vapaapäivä.” naukaisi Sielutassu. Loisketassu nyökkäsi. Hän otti risuja hampaisiinsa ja kasasi ne kasaan. ”Varjokarva antoi meille luvan käydä viemässä oksat leirin ulkopuolelle.” naukaisi Nupputassu. He ottivat kukin oman kasansa ja kantoivat sen ulos.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Säikähdin vähän, kun emo yllättäen ilmestyi aukiolle ja alkoi sättiä isää – kuningatar osasi olla pelottava saarnatessaan. Tällä kertaa selvisimme kuitenkin vain varoituksella ja saimme jatkaa leikkejämme isän kanssa aukiolla.
”Nyt se mäyräkyyti!” Myrskypentu huudahti isän pään vierestä, mikä sai raidallisen soturin hätkähtämään. ”Me ansaitsemme sen, kun voitimme sinut! Kavutkaa kyytiin!”
Kiipesin isän häntää pitkin tämän takaliston päälle istumaan ja odotin, että myös Kaamospentu saisi hilattua itsensä soturin selkään.
”Pitäkää tiukasti kiinni!” Turmaloikka mörisi jo leikille antautuneena ja otti ensimmäisen, mahtipontisen askelen. Kiljahdin, kun tunsin, että otteeni oli aikeissa pettää. Vahingossa upotin kynteni isän takalistoon, mikä sai soturin liikkumaan entistä hurjemmin.
Myrskypentu ja Kaamospentu huusivat ja kikattivat ja roikkuivat kiinni Turmaloikan turkista, kun tämä köntysteli tarkoituksellisen epätasaisesti eteenpäin. Pidin parhaani mukaan kiinni ja yritin olla putoamatta kyydistä.
Kesken leikin huomioni kiinnittyi kuitenkin johonkin perin eriskummalliseen. Auringon lämmittämässä läikässä, pienen kiven päällä leiriaukion reunassa, kökötti jokin piskuruinen, hassun näköinen otus. Olin niin keskittynyt sen vahtaamiseen, että en tajunnut pitää kunnolla kiinni isästä, ja yhtäkkiä seuraavan pompahtavan askeleen kohdalla lensin pois kyydistä.
Mätkähdin kiviselle maalle vinkaisten. Myrskypentu ja Kaamospentu olivat yhä isän selässä, katse menosuuntaan suunnattuna. Turmaloikka piti sellaista meteliä mennessään eteenpäin, ettei tämä tuntunut vielä huomanneen yhden pennun puuttumista.
Kömmin istumaan ja tunsin vihlaisun oikeassa etutassussani. Kipu tuntui niin inhottavalta, että olin jo hetken ajan aikeissa parkua jotakuta hätiin, kunnes katseeni osui jälleen siihen outoon eläimeen kiven päällä. Nieleskelin kyyneleeni ja lähdin linkuttamaan sitä kohti uteliaana.
Yhtäkkiä eläin liikahti. Pysähdyin siihen paikkaan. Tuijottelimme toisiamme silmästä silmään, kumpikaan uskaltamatta liikahtaa. Tarkastelin pikkuotusta korvat valppaasti pystyssä: sillä ei ollut turkkia tai korvia, mutta sillä oli sen ruumiiseen nähden pitkä häntä. Lähestyin sitä uudelleen.
Tällä kertaa pääsin melko lähelle sitä, kun jotakin odottamatonta tapahtui äkisti: otuksen häntä putosi ja jäi sätkimään kiven päälle. Kirkaisin kauhistuneena ja kompuroin kauemmaksi kiemurtelevasta hännänlopusta. Sillä välin eläin itse oli ehtinyt häipyä johonkin.
”Pyräkkäpentu!” Turmaloikan ääni kuului takaani, ja käännähdin ympäri katsomaan minua kohti hölkyttävää soturia. Myrskypentu kuikisteli soturin pään yli ja Kaamospentu kurkki selästä suuntaani.
Vilkaisin kivellä yhä heikosti nykivää häntää ja sitten isää ja sisaruksiani, jotka tulivat luokseni, ja pillahdin sitten itkuun.
Turmaloikka katse minua huolestuneena ja kumartui tasolleni nuollakseen lohduttavasti korviani. ”Ei mitään hätää. Sattuuko sinua johonkin?”
Minulta meni hetki, ennen kuin pystyin puhumaan kunnolla itkun seasta: ”Ensin minä tipuin” – haukkasin välissä happea ja niiskaisin – ”ja tassuuni sattui. Sitten minä näin oudon näköisen eläimen tuossa kiven päällä, ja kun menin sen luo, sen häntä yhtäkkiä putosi!” Katsahdin hännän suuntaan edelleen hieman poissa tolaltani. En ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa, ja se samaan aikaan kiehtoi ja järkytti minua. Tällä hetkellä se kuitenkin järkytti enemmän.

//Kaamos?

Kirjoittaja: Saaga

Juoksin piiloon. Kuulin Lumikkoviiksen laskevan ja huomasin kuinka veljeni livahti Mäntyviiksen taakse. Pinkaisin kohti pentutarhaa ja piilouduin minun, emon ja Pyörrepennun makuusijalle. Kaivauduin syvälle sammaliin. Kuulin Lumikkoviiksen pohtivan ääneen: “Mihinköhän pennut oikein menivät?” Sydämeni läpätti pikavauhtia. Minua jännitti jäänkö ensimmäisenä. Kuulin Lumikkoviiksen tulevan pesään. Hän nappasi hännästäni ja veti minut sammalista esiin. “Löysinpäs!” hän hihkaisi iloisena. “Olinko ensimmäinen?” kysyin huolissani – halusin veljeni jäävän ensiksi jotta ehtisin nähdä pääsenkö parempaan piiloon kuin hän. Lumikkoviiksi nyökkäsi harmikseni. “Sinun vuorosi laskea kunhan löydämme veljesi,” hän sanoi ja johdatti minut ulos pentutarhasta. “Tiedän mihin hän meni!” huudahdin ja osoitin veljeni piiloa. Hän hyppäsi juuri parahiksi esiin Mäntyviiksen takaa. “Voitin! Sinä siis lasket,” Pyörrepentu hihkaisi. Menin paikalle, jossa Lumikkoviiksikin oli laskenut ja aloitin laskemaan kynsien avulla. Yksi… kaksi… kolme… neljä… Kun olin saanut laskettua, hihkaisin: “Täältä tullaan!” Lumikkoviiksikin oli tehnyt näin. Mietin mihin Pyörrepentu olisi voinut mennä. Halusin löytää veljeni ensin, koska en haluaisi olla huonompi tässäkin asiassa. Nuuhkin jälkiä. Huomasin veljeni jäljet ja lähdin seuraaman niitä. Ne veivät minut Mäntyviiksen luokse. “Se on edellisen leikin haju, pikkuinen,” hän sanoi ystävällisesti. Etsin vielä hetken kunnes löysin veljeni leirin keskellä olevan kaatuneen puunrungon takaa. “Sinun vuorosi laskea Pyörrepentu,” sanoin iloisena. Lumikkoviiksi tuli esiin parantajan pesän takaa kyyristelemästä, kun huutelimme häntä paikalle. “Pyörrepennun vuoro laskea,” sanoin selventääkseni sen vielä naaraalle. Pyörrepentu alkoi laskea ja säntäsin oppilaiden pesälle piiloon. Työnnyin oksistoon niin, ettei minua näkynyt ja toivoin parasta.
//Pyörre 😀

Kirjoittaja: Ruska

”Mitä haluaisitte leikkiä?” Lumikkoviiksi vaihtoi puheenaihetta pokkana. Hän katsoi minua päin. Täytyykö minun keksiä jotain? Veljeni katsoi minua odottavasti. Hermoilin hiukan mutta yritin keksiä jotain.
”Leikitään vaikka piilosta, mitä se nyt onkaan.” Sanoin iloisesti, kun muistin leikin minkä nimen emo sanoi joskus. Lumikkoviiksi nyökkäsi.
”Tiedättekö miten sitä leikitään?” Hän kysyi lempeästi hymyillen. Katsoin veljeäni, ja hän katsoi minua. Pudistimme päitämme, tiesin vain piilosen nimen.
”Piilosessa yksi laskee, eikä saa nähdä minne muut menivät. Jos ette osaa laskea, voitte käyttää kynsiä apuna. Ne jotka eivät laske, lähtevät piiloon. Kun laskija on valmis, hän menee etsimään muut. Se joka jää ensimmäisenä, laskee seuraavana. Tajusitteko?” Lumikkoviiksi kysyi enemmän rakastavasti. Nyökyttelin päätäni innoissani, saisin leikkiä jotain! Laskee, piiloon, löydetään, helppoa! Kyllä minä osaan!
”Minä voin laskea ensin, ja te menette piiloon. Toivottavasti löydätte hyvät piilot!” Lumikkoviiksi sanoi ja kääntyi ympäri ja alkoi laskemaan. Katselin hädissäni minne menisin piiloon. Veljeni oli jo lähtenyt jonnekkin. Emo istui katselemassa minua. Juoksin hänen luokseen niin lujaa kuin pystyin töppöjaloillani.
”Emo! Tarvitsen piilon!” Sanoin hätääntyneenä ja katsahdin laskevaa Lumikkoviikseä. Emo naurahti ja silitti minua.
”Mene Mäntyviiksen taakse piiloon, se on hyvä piilo.” Hän kuiskasi rakastavasti. Hymyilin leveästi ja kävelin pentutarhaan. Mäntyviiksi makasi vuoteellaan. Menin hänen taakse piiloon. Mäntyviiksi katsahti minuun hiukan oudosti.
”Mitä sinä teet nuori kolli?” Hän kysyi kehräten.
”Leikin piilosta.” Vastasin nopeasti mutta hiljaa. Mäntyviiksi nyökkäsi ja otti mukavamman asennon. Kuulin Lumikkoviiksen huudon, hän sai laskettua, minua jännitti että löytääkö hän minut. Menin pienelle kippuralle, ettei minua huomattaisi. Onneksi olin vielä pieni, ja en näkynyt Mäntyviiksen takaa. Nyt vain toivoin, etten jää ensin.

//Lumikko? Toive?

Kirjoittaja: Saaga

Katselin leiriä hetken. ”Mennään!” sanoin sitten ja kipitin kohti soturien pesää. Pyörrepentu tuli perästäni mutta Orvokkisydän jäi katselemaan meidän menoamme pentutarhan edustalta. Nuuhkin ilmaa. Haistoin etäisesti tutun tuoksun – isä! ”Haistan isän!” sanoin. ”Se on vanha tuoksu. Isänne oli täällä hetki sitten mutta lähti äskettäin partioon,” kuului uusi ääni. Katsahdin äkkiä Pyörrepennun viereen ehtinyttä naarasta. “Kuka sinä olet?” Pyörrepentu kysyi harmaavalkoiselta naaraalta. “Olen L-” kissa oli sanomassa mutta keskeytin hänet. “Olet Lumikkoviiksi! Eikö niin?” huudahdin tietäväisesti. Olin kuullut emon puhuvan hänestä kun minulla oli veilä silmät kiinni. “Olen Lumikkoviiksi,” naaras hymyili. Tunsin ylpeyttä itsestäni, kun olin tinnyt jotain mitä veljeni ei. “Voitko veidä meidät ulos?” kysyin ja veljeni nyökytteli. “En. Pentuja ei saa viedä ulos ilman hyvää syytä,” Lumikkoviiksi sanoi mutta myönsi sitten, “Voin kyllä leikkiä teidän kanssa juuri nyt jos haluatte.” Katsahdin Pyörrepentuun. “Ei me osata vielä mitään leikkejä,” hän sanoi surullisena. “Minä opetan teitä,” Lumikkoviiksi sanoi itsestään selvyyden, “sen takia olette täällä.” “Minkä takia?” kysyin. “Oppimisen,” Lumikkoviiksi kehräsi rakastava ilme kasvoillaan. “Tunnetko emomme?” kysyin taas uuden kysymyksen. “Vai tunnenko? Hän on paras ystäväni samoin kuin isännekin,” naaras sanoi. “Minulla ei ole parasta ystävää,” Pyörrepentu totesi pää alhaalla. “Sinulla on minut, höpsö,” sanoin ja siirryin töykkäämään veljeäni kylkeen. “Mitä haluaisitte leikkiä?” Lumikkoviiksi vaihtoi puheenaihetta pokkana. Katsoin veljeeni. Toivoin hänen keksivän jotain.
// Pyörre?

Kirjoittaja: Ruska

”Haluaisin mennä ulos tutkimaan leiriä!” Hihkaisin innoissani, halusin kovasti tutkia leiriä. Vaikka avasinkin silmäni vasta äsken.
”Voidaanko me mennä jookoo?” Toivepentu aneli. Emo katsoi meitä hymyillen.
”Totta kai pääsette kullanmurut, tulen vain mukaanne. Ettei käy mitään.” Emo sanoi ystävällisesti, ja hänen äänessä oli rakkautta. ”Mutta ennen kuin lähdette ulos, suin turkkinne.” Hän jatkoi ja veti meidät lähemmäs. Minä jouduin ensin, emon karhea kieli liukui pitkin turkkiani. Katselin närkästyneenä, kun Toivepentu katseli vierestä. Emo oli kaunis, Kuolonklaanin kaunein kissa. Mietin vain miltä isä näyttää. Emo työnsi minut sivummalle, ja veti Toivepennun lähemmäs.
”Emo ei! Olen jo puhdas!” Hän valitti närkästyneenä. Emo pudisti päätän ja jatkoi nuolemista. Pian Toivepentukin oli valmis, hän käveli nopeasti pois emon luota.
”Nyt voidaan mennä, katselen teitä pentutarhan edustalta.” Emo sanoi ja käveli ulos pesästä. Köpöttelin emon perään, ja Toivepentu perässäni. Siristin silmiäni kun aurinko häikäisi, katselin suurilla silmilläni leiriä.
”Onpa valtava!” Hehkäisin hämmästyneenä. Toivepentu katseli ympärilleen suu ammollaan. Emo katsoi meitä lempeästi.
”Onpa leiri iso!” Toivepentu sanoi hämmästyneenä ja katseli ympärilleen.
”Haluatteko kuulla missä on mitäkin?” Emo kysyi ystävällisesti hymyillen, hän näytti ylpeältä. Nyökkäsin, kävelin emon viereen. Toivepentu tuli perässäni ja istahti viereeni.
”Asumme nyt pentutarhassa, siellä asuu pennut ja kuningattaret. Samassa pesässä asuu myös klaaninvanhimmat. He ovat vanhoja, ja viettävät täällä vanhuudenpäiviään. Tuo pesä on parantajanpesä, siellä asuu parantajat. Parantajat hoitavat haavojamme, ja hoitavat meitä muutenkin. Tuolla on oppilaidenpesä, siellä asuu oppilaat. Teistä tulee oppilaita, kunhan täytätte kuusi kuuta. Oppilaat opettelevat taistelemaan ja saalistamaan, ja soturit opettavat heitä. Oppilaat eivät saa lähteä leiristä ilman mestarin lupaa. Tuolla on taas sotureidenpesä, minä ja isänne ollaan sotureita. Soturit saalistavat ja suojelevat leiriä. He saavat poistua leiristä milloin tahtovat. Tuolla on päällikönpesä, siellä asuu päällikkö. Päällikkö jahtaa Kuolonklaania, hän on klaanin tärkein kissa. Meidän päällikkö on Punatähti.” Emo selitti ja osoitteli eri pesiä. Menin jo sekaisin missä oli mitäkin, nyt tahdoin tutkia paikkoja itse.
”Toivepentu? Mennäänkö tutkimaan? Ehkä nähdään isäkin.” Sanoin iloisesti hyppien. Olin niin innoissani, ensimmäinen tutkimusretkeni!

//Toive?

Kirjoittaja: Saaga

Pentutarhan maidon tuoksut tulvivat aisteihin. Inahdin kun veljeni kömpi päälleni. Karistin hänet päältäni ja kierähdin selälleni. Raotin silmiäni. Näin emoni mustapilkkuisen turkin. Hän oli kaunis. Katsahdin veljeeni hänen turkissaan oli mustia pyörteitä harmaalla taustalla. Katsoin isoilla silmilläni Orvokkisydämen taivaan sinisiin kauniisiin silmiin. Minkäköhän väriset silmät minulla oli? Katsahdin omaa turkkiani. Se oli musta ainakin rinnasta. Katsoin vielä selkääkin ja tajusin olevani kokonaan pikimusta. ”Hei pikkuinen,” Orvokkisydän leperteli, ”Avasiko veljesi jo silmänsä?” Katsoin veljeäni. Hän oli todella komea. Pudistin päätäni, mutta en sanonut mitään. Juuri silloin Pyörrepentu nosti päätään. ”Avasinpas!” hän kehräsi. Näin Orvokkisydämen silmissä rakkauden. Hän syöksähti Pyörrepennun luokse ja lipoi tämän turkkia hurjasti. ”Emo älä,” veljeni kehräsi mutta ei edes yrittänyt pyristellä pakoon. Emo päästi hänet ja nuolasi sitten tassuaan ja sipaisi päälakeani. ”Noin nyt olette paremmassa kuosissa,” hän kehräsi onnellisena. Katsoin veljeäni. Olisipa minulla komea turkki, ajattelin katkerana hänen kauniista turkkiaan. ”Haluaisin mennä ulos tutkimaan leiriä!” Pyörrepentu hihkaisi. ”Voidaanko me mennä jookoo?” ruinasin.
// Pyörre tai Orvokki 😀

Kirjoittaja: Ruska

”Uskotko sinä niin?” Lumikkoviiksi kysyi kyyneleet silmistä valuen, minun kävi sääliksi Lumikkoviikseä. Höyhentassu paran vei kaksijalka, minä vain mietin minne hänet vietiin.
”En usko, Höyhentassu on sisukas kissa. Hän selviää ihan missä vain, jopa hirviön sisällä.” Sanoin lohduttavasti ja silitin Lumikkoviiksen lapaa hellästi. Lumikkoviiksen naamalle tuli pieni hymy, hän piristyi hiukan.
”Uskotko että hän ei enää palaa?” Hän kysyi ja kyyneleet valuivat yhä silmistä. Huokaisin hiljaa, ja silitin hänen lapaansa.
”Uskon että hän palaa joskus, hän on niin urhea, että pystyy mihin vain.” Sanoin rohkeisevasti ja hymyilin lempeästi. Lumikkoviiksi hymyili jo leveämmin, mutta ilme muuttui pian.
”Mitä jos Höyhentassu kuolee? Hän ei ehtinyt käydä koulutusta loppuun?” Lumikkoviiksi kysyi paniikissa. Rauhoittelin häntä ja katsoin suoraan silmiin.
”Höyhentassu selviää kaikkien petojen kynsistä, ei taistellen, vaan miettien. Hän on niin urhea, että hän pääse ihanmihin vain. Ja nyt, lopetetaan murehtiminen. Tuletko katsomaan pentuja piristykseksi? Minun pitäisi jo muutenkin mennä hoitamaan niitä, pennuilla on jo varmasti nälkä.” Sanoin lempeästi hymyillen, minusta oli ihanaa olla Lumikkoviiksen tukena, ja hän oli minun tukena, vaikeina aikoina. Ikuisesti.
”Joo,mennään vain!” Lumikkoviiksi sanoi iloisemmin. Kuivasin vielä tassuillani kyyneleet, ja hymyilin. Lumikkoviiksi nousi ylös, hän oli itkemisen jäljiltä aika hutera. Menin hänen viereensä ja pidin pystyssä, ettei hän kaadu. Kävelin sisään pentutarhaan, jossa pentuni mönkivät pitkin lattiaa.
”Onko nälkä? Emo palasi!” Sanoin pennuille lempeästi hymyillen. Kävin makuulleni vuoteelle, ja Lumikkoviiksi istui melkein vieressäni. Pennut tulivat luokseni.
”Pian ne avaavat silmät, ja kävelevät. Ja kun ne osaa kävellä, voit leikkeiä heidän kanssaan.” Sanoin kun pennut aloittivat aterioinnin. Lumikkoviiksi hymyili lempeästi. Katsahdin pentujani, ne olivat täydellisiä.
”Hae itsellesi syötävää, näytät nälkäiseltä.” Sanoin iloisesti ja naurahdin.

//Lumikko?

Kirjoittaja: Woln

Nupputassu katsoi Loisketassua vihaisesti. ”Entä sitten?” kysyi Loisketassu. Nupputassu katsahti Varjokarvaan. ”En minä kyllä nähnyt Loisketassun tekevän mitään sellaista.” naukaisi Kalmakuu. ”Niin ja miksi hän edes tekisi niin?” kysyi Varjokarva. ”Uskokaa minua!” Nupputassun teki mieli huutaa. Nupputassu painoi päänsä alas nolona. ”Ehkä hän ei tehnytkään niin.” ajatteli Nupputassu. ”Mutta tunsin sen kyllä.” ”Loisketassu ei ole päässyt vaikeuksista.” Leiriin tullessaan Nupputassu huomasi pentujen olevan tutkimusretkellä. Pennut olivat syntyneet vasta muutama auringonnousu sitten. ”Ovatpa ihania!” ajatteli Nupputassu. Yksi pennuista lähti Nupputassua kohti. ”Hei!” ”Kuka sinä olet?” pentu kysyi. ”Olen Nupputassu, mukava tavata!”Nupputassu naukaisi kohteliaasti. Pentu lähti kohti pentutarhaa. Nupputassu huokaisi. Päivä oli ollut pitkä. ”Nupputassu, tuletko sinä?” kysyi Sielutassu. Nupputassu tassutti Sielutassun perässä kohti aukiota. Nupputassu huomasi Loisketassun olevan aukiolla. Hän näytti odottelevan jotain. Nupputassu katsahti Loisketassuun. ”Siinähän sinä!” Loisketassu huudahti. Nupputassu pyöritteli silmiään Loisketassulle. ”Mitä sinä minusta välität?” kysyi Nupputassu. Loisketassu hiljentyi. ”Haluan pyytää anteeksi.” Loisketassu naukaisi hiljaa. ”En ole ollut sinulle ystävällinen tänään.” naukaisi Loisketassu vältellen Nupputassun katsetta. Nupputassu oli hetken hiljaa. ”Kerro miksi satutit minua.” naukaisi Nupputassu. ”Minä en osaa hallita itseäni.” Loisketassu tunnusti. ”Olen joskus liian hallitsematon.” ”Mikset sitten yritä?” kysyi Nupputassu. ”En halua että kukaan tietää siitä.” Loisketassu naukaisi. ”Entä minä?” kysyi Nupputassu. Loisketassu käänsi päänsä. ”En minä sinuun ole ihastunut.” naukaisi Nupputassu varovaisesti. ”En tarkoittanut sitä.” naukaisi Loisketassu. ”Tarkoitan että voisitko antaa anteeksi?” Loisketassu kysyi. Hetken aikaa Nupputassu epäröi. ”Onkohan tämä hyvä päätös?” Nupputassu ajatteli. ”Annan sinulle anteeksi.” naukaisi Nupputassu. Loisketassu syöksyi Nupputassun viereen. ”Nupputassu!” hän huudahti. Nupputassusta tuntui kiusalliselta. ”Äläs nyt.” naukaisi Nupputassu kiusoittelevasti. ”Turha yrittää.” Loisketassu kehräsi. Nupputassu meni Varjokarvan luokse. ”Saanko ottaa riistaa?” kysyi Nupputassu. ”Hyvä on.” vastasi Varjokarva. ”Kiitos.” naukaisi Nupputassu ja kumartui tuoresaaliskasalle. Riistaa oli paljon. Nupputassu nappasi kottaraisen. ”Tämä on varmaankin kottarainen.” ajatteli Nupputassu. ”Kottarainen.” Sana tuntui Nupputassun suuhun vieraalta. ”Hieman kuin mustarastas.” ajatteli Nupputassu. Nupputassu haukkasi palan kottaraisesta. ”Ihan hyvää.” ajatteli Nupputassu. Syötyään Nupputassu meni kysymään Varjokarvalta mitä seuraavaksi tapahtuisi. ”Varjokarva?” kysyi Nupputassu. ”Mitä?” Varjokarva käännähti katsomaan Nupputassua. ”Onko meillä tänään vielä jotain?” kysyi Nupputassu. ”On, yksi partio.” vastasi Varjokarva. Nupputassu nyökkäsi. ”Itse asiassa partio alkaa ihan kohta.” Varjokarva naukaisi. ”Eli mennään aukiolle?” kysyi Nupputassu. ”Niin.” Varjokarva vastasi ja tassutteli aukion keskelle. Pian Kalmakuu ja Loisketassu tulivat paikalle. ”No niin, mennään sitten!” huudahti Varjokarva. Partio lähti liikkeelle. He kulkivat kohti Eloklaanin rajaa. Rajamerkit erottuivat tuoreina Kuolonklaanin ja Eloklaanin puolella. Nupputassu suihkautti hajua rajalle. Kalmakuu opetti Loisketassua tekemään samoin. Nupputassu oli oppinut sen jo kuita sitten. Kun he lähtivät kohti seuraavaa rajaa, Nupputassu muisti lähteä ajoissa. Hän kulki Kalmakuun perässä. Seuraavalla rajalla Nupputassu suihkautti hajua. Se raja ei tuoksunut tuoreelta. ”Milloin tällä rajalla on viimeksi käyty?” kysyi Nupputassu. ”Ai tällä?” ”Tämä merkittiin viimeksi eilen.” naukaisi Varjokarva. ”Siksi sitten se ei haissut tuoreelta.” Nupputassu naukaisi. ”Kaikki rajat eivät aina ole niin tuoreita.” naukaisi Varjokarva. ”Mutta niitä merkitään joka päivä.” Kalmakuu naukaisi. ”Se on soturilaki.” ”Niin.” nyökkäsi Nupputassu.

Kirjoittaja: Elandra

”Älä unta näe”, sanoin kylmästi Pimentovarjolle, joka oli juuri ehdottanut paikkojen vaihtoa niin, että olisin kuningattarena hänen käydessään partiossa, ”pyydä Mäntyviikseltä apua. Hän varmasti vahtii enemmän kuin mielellään pentujasi.” Pimentovarjo vilkaisi minua ja kohautti lapojaan. Olin itse hyödyntänyt Mäntyviikseä ollessani kuningattarena niin, että hän vahti pentuja aina silloin, kun kävin itse haukkaamassa vähän happea. Mäntyviiksi oli omasta mielestäni turhan höveli pentujen kanssa, mutta kyllä hänelle uskalsi hetkeksi pennut antaa hoitoon.
Saavuimme Kivikukkulalle ennen eloklaanilaisia. Muistutin Roihutassua vielä kerran siitä, miten kokoontumisessa tuli käyttäytyä. Tämä oli oppilaani ensimmäinen kokoontuminen, joten halusin hänen käyttäytyvän moitteettomasti. En halunnut, että kukaan pitäisi minua mestarina, joka ei osannut asettaa rajoja oppilaalleen.
Täysikuu mollotti kirkkaana korkealla pilvettömällä taivaalla, kun Eloklaani saapui kukkulalle pian meidän jälkeemme. Vieraan klaanin jäsenet alkoivat hetimmiten etsiä sopivia paikkoja kukkulan päältä. Mesitähti ja Punatähti kertoivat viime kuun tapahtumista kuten joka kokoontumisessa. Mesitähti puhui empimättä klaaninsa jäsenten kuolemista, ja näytti niistä puhuessaan surulliselta. Punatähti sen sijaan meni suoraan asiaan ja kertoi asiat kuten ne olivat. Punaruskea päällikkö ei jaaritellut turhuuksia.
Päälliköiden puheiden jälkeen viivyimme vielä hyvän tovin kukkulalla eloklaanilaisten seurassa. Osa kuolonklaanilaisista oli siirtynyt vaihtamaan kuulumisia vieraan klaanin jäsenten kanssa, mutta itse pysyttelin visusti poissa heidän seurastaan. Istuimme Pimentovarjon kanssa melko likeellä Puhujankiveä. Katseeni harhautui mustasta naaraasta valkeaan eloklaanilaissoturiin, joka oli keskittynyt juttelemaan jonkun klaanitoverinsa kanssa. Pakotin itseni kääntämään katseeni pois soturista toisaalle, sillä arvelin Pimentovarjon huomaavan, jos alkaisin käyttäytyä oudosti. Sydämeni takoi, kun katseeni liukui valkeasta soturista vain parin ketunmitan päässä hänestä istuvaan Varissulkaan. Ajatukseni alkoivat harhailla epämiellyttävästi. Pentuetoverit istuivat aivan toistensa lähellä tietämättä toisistaan mitään. Se tuntui inhottavalta ja sai ihoni kihelmöimään. Vilkaisin nopeasti Pimentovarjoa. Pimeyden Metsälle kiitos, naaras oli kääntänyt katseensa pois minusta.

Kokoontumisen jälkeisenä aamuna olisin saanut nukkua pitkään, mutta uni katkesi jo ennen auringonnousua. Kyllästyin pyörimään vuoteessani, joten nousin ylös ja suuntasin leirin pääaukiolle. Ajatukseni olivat koko ajan vähällä kääntyä valkeaan eloklaanilaissoturiin, jonka olin nähnyt edellisyönä kokoontumisessa. Jouduin toistamaan mielessäni monet kerrat, ettei hän on ollut minun poikani, ennen kuin ajatukset jättivät minut rauhaan. Pohjaharha oli vihollisklaanin jäsen, eikä millään tapaa minun poikani tai Varissulan veli. Hän oli Väärävarjon poika.
Huomioni kiinnittyi Henkäysvarjoon, joka keskusteli Latvaruusun kanssa piikkihernemuurin vierellä. En ollut aiemmin nähnyt kaksikkoa toistensa seurassa, jonka vuoksi näky oli varsin mielenkiintoinen. Kaksikon ilmeiden ja eleiden perusteella keskustelu oli rauhallinen. En kuullut heidän puheitaan tänne saakka, mutta vaikutti siltä, että he puhuivat vain niitä näitä. Hetken kuluttua Latvaruusu nousi ylös ja naukaisi jotakin varapäällikölle. Henkäysvarjo siristi silmiään ja hetken hiljaisuuden jälkeen sanoi jotakin, jonka jälkeen Latvaruusu lähti tiehensä. Varapäällikön katse alkoi käydä läpi pääaukiolla olevia kissoja, joten katsoin parhaakseni kääntää katseeni toisaalle. En vahingossakaan halunnut katseemme kohtaavan. Henkäysvarjo lähestyi minua enää vain harvoin, joka sopi minulle paremmin kuin hyvin. Pysyttelin mieluusti etäällä raidallisesta kollista, vaikka tämä olikin kumppanini.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varissulan idea ei ollut hullumpi: seuraamalla hirviön jättämiä jälkiä heillä olisi edes vähän paremmat mahdollisuudet löytää reitti takaisin kotiin.
”Ainahan voi kokeilla”, Aaltosalama tokaisi ja tassutti hirviön luo varoen. Se vaikutti olevan unessa, mutta hän ei halunnut ottaa mitään turhia riskejä.
Hiekkainen maa oli vettynyttä ja pehmeää, ja raskasrakenteisen hirviön käpälistä jäi selvät painaumat maahan. Jälki näytti melkein siltä kuin kaksi jätti käärmettä olisi luikerrellut rinta rinnan.
He lähtivät seuraamaan jälkiä siihen suuntaan, mistä hirviö oli oletettavasti tullut. Hiekkatietä jatkui jonkin matkaa, mutta sitten Ukkospolun katkera katku pisti Aaltosalaman nenään. Heidän seuraamansa kapeampi tie katkesi yhtäkkiä harmaaseen kivipintaan.
Tilanne ei ollut kuitenkaan täysin toivoton: jäljistä pystyi päättelemään, mistä suunnasta hirviö oli kääntynyt hiekkatielle. Heidän täytyisi kääntyä vasemmalle ja kulkea Ukkospolun laitaa niin pitkään, kunnes maisemat alkaisivat näyttämään tutummilta tai he näkisivät jonkin muun vihjeen klaaneista.
Aaltosalama kiitti Pimeyden Metsää hiljaa mielessään, ennen kuin kääntyi katsomaan Varissulkaan. ”Kaiken järjen mukaan meidän pitäisi päästä kotiin, jos menemme tuohon suuntaan” – hän osoitti hännällään vasemmalle – ”ja välttelemme jäämästä hirviön alle.”
Varissulka huokaisi. ”Ei meillä taida olla parempaakaan suunnitelmaa.”
Niinpä kissat loikkasivat ojaan, joka kulki Ukkospolun vieressä. Ojassa he olivat paremmin suojassa hirviöiltä ja kaksijaloilta, joten mikään välitön vaara ei uhannut heitä juuri nyt. Aaltosalaman jalkoja väsytti ja hänellä oli kamala nälkä.
”Minä sitten inhoan kaksijalkoja”, hän nurisi ääneen. ”Kaapata nyt kissoja ilman mitään syytä. Pikkukaaos ja Lehtituulikin varmasti ihmettelevät, mihin me katosimme.”

//Varis?

Kirjoittaja: Auroora

Hyviä mestariehdokkaita oli melko vähän, mikä saattoi johtua korkeista vaatimuksistani. Tietysti olisin itse halunnut yhden pennuista oppilaakseni, mutta se ei tainnut olla mahdollista. Onneksi se tarkoitti myös sitä, ettei Turmaloikastakaan voisi tulla pentumme mestaria. Uskoin, että hän olisi ollut aivan liian lepsu. Meitä kokeneempia tai edes yhtä kokeneita sotureita ei ollut kovin montaa, ja kun otti huomioon, että Tuhkajuovalla, Varjokarvalla ja Kalmakuulla oli jo oppilaat, ei vaihtoehtoja jäänyt paljoa. Hämypilvi ehkä, mutta Ruusutuikkeen lempeälle asenteelle en näissä asioissa laittanut kovin paljoa arvoa. Oli minun tehtäväni kasvattaa pennut ja hoitaa heitä, heidän mestarinsa ei saisi olla kuin toinen emo.
Jääviiltoa ja Kylmäliekkiä en kumpaakaan kelpuuttaisi, jos itse saisin päättää. Ensimmäinen oli ollut kenties Kuolonklaanin ärsyttävin kissa aina oppilasajoistamme asti. Hänen veljensä taas oli täysin selkärangaton. Kuuraturkki ja Pikiturkki ehkä osaisivat hoitaa hommansa, vaikka kumpikaan ei edustanut Kuolonklaanin parhaimmistoa. Heitä nuoremmat alkoivat olla mielestäni jo liian kokemattomia, vaikka heidänkin joukostaan löytyi ihan kelpo vaihtoehtoja, kuten Tuimakatse ja Sähkötuho.
”Aion”, vastasin hetken päästä. ”Vaikka kenties olisi helpompaa toivoa, kenestä ei tulisi heidän mestariaan. Ehkä toivon Punatähteä itseään jonkun mestariksi, tai Henkäysvarjoa. Muuten vaihtoehdot ovat aika vähissä. Sinullakin on oppilas, samoin Varjokarvalla.”
Tuhkajuova nyökkäsi vastaukseksi. Seurasin katseellani kolmen pennun leikkiä isänsä kanssa. He olivat kasvaneet niin kovin nopeasti – tuntui, että he olivat aivan vasta syntyneet. Ei kestäisi kauaakaan, kunnes heistä tulisi oppilaita. Silloin minunkin työni kuningattarena loppuisi. Toivoin kuitenkin, että saisin aina olla heidän emonsa.

Täysikuu loisti taivaalla kuolonklaanilaisten suunnatessa Hehkulammelle klaanien kokoontumiseen. Mukaan olivat lisäkseni päässeet myös Turmaloikka ja Tuhkajuova, joten seurasta ei minulla olisi puutetta. Oletin kyllä, että kaksikko saattaisi jonkin verran käyttää aikaa oppilaidensa opastamiseen, mutta yksin oleminenkin tietysti sujui minulta. Tärkeintä oli, että pääsin ainakin hetkeksi pois pentutarhan melusta. Tarvitsin kipeästi omaa rauhaa, jota pennut eivät minulle kovin monesti suoneet.
”Kokoontumiseen pääseminen ei ole koskaan tuntunut yhtä hyvältä”, sanoin edelläni kulkevalle Tuhkajuovalle. ”Ilma on niin raikasta. Ja täällä on niin rauhallista. Ehkä voimme vaihtaa paikkoja, sinä voit olla hetken kuningattarena kun minä käyn partioissa.”

//Tuhka?

Kirjoittaja: Saaga

Kaksijalka oli napannut Höyhetassun hirviön sisään! Olin ihan paniikissa. Kuulin naaraan huutavan jotain mutta hirviö pyyhälsi jo kaukana. “Höyhentassu! Eiii!” kirkaisin. Sydämeni tuntui murtuvan käpäliini. Hän ei ole kuollut. Hän ei ole kuollut. Hän ei ole kuollut. Päässäni pyöri. Minua oksetti hirviön katku ja kaksijalkojen itsekkyys. Seisoin jähmettyneenä pensaan edessä johon olin paennut. Olin pelkuri! En edes yrittänyt pelastaa häntä! Pinkaisin juoksuun kohti leiriä. Huohotin, kun pääsin piikkiherne tunnelille. Tungin joidenkin kissojen ohi piittaamatta keitä he olivat. “Höyhentassu on viety!” huusin. Minua oksetti vielä pahemmin. “Kaksijalka nappasi hänet,” henkäisin ja lyyhistyin maahan.

“Höyhentassu!” huusin taas. Näin Höyhentassun katoavan kiiltävän sileän laatikon sisään. “Hän on shokissa,” kuulin Hehkuaskelen äänen sanovan. “Höyhentassu oli hänelle tärkeä,” kuulin liiankin tutun äänen Orvokkisydän oli jalkeilla ensimmäistä kertaa sitten poikimisensa. Räväytin silmäni auki kauhistuneena. “Orvokkisydän!” sanoin pöyristyneenä, “Missä pennut ovat?” vilkuilin ympärilleni. “Heidätkin on vie-” Orvokkisydän keskeytti minut. “Mäyräkynsi vahtii heitä,” hän sanoi, “sitä paitsi he eivät ole avanneet silmiään vielä joten he eivät karkaa hetkeen.” Hehkuaskel työnsi jotakin makealta tuoksuvaa yrttiä kuononi eteen. “Syö nämä. Ne auttavat shokkiin,” hän sanoi hiljaa. Lipaisin ne suihini nopeasti. Lämpö valtasi minut ja tunsin kuinka shokki laantui. Aloin vasta sisäistämään Höyhentassun kaappausta. “Uskon…” yritin sanoa, “uskon, että s-se kaksijalka…” Minun ei tarvinnut sanoa mitään – sillä tiesin, että muut ymmärsivät ajatukseni jota en pystynyt lausumaan ääneen: Höyhentassu oli kuollut. “Uskotko sinä niin?” kysyin Orvokkisydämeltä kyyneleet silmistäni valuen.
// Orvokki?

Kirjoittaja: Saaga

Istuskelin oppilaiden pesän ulkopuolella odottamassa Lumikkoviikseä. Hän oli luvannut lähteä kanssani ulos kävelylle. Halusin mennä joen rantaan koska joen solina tuntui rauhoittavalta korvissani. Lumikkoviiksi tuli innoissaan luokseni. ”Mennään!” hän sanoi iloisena. Lumikkoviiksi oli muuttunut todella iloiseksi ja onnelliseksi Orvokkisydämen synnytettyä kaksi pientä kolli pentua – Toivepennun ja Pyörrepennun. Ne kaksi olivat todella suloisia ja ihania karvakasoja. Nousin ylös istumapaikaltani ja lähdimme yhdessä kävelemään. Tassutimme yhdessä läpi piikkihernetunnelin. “No miten menee?” kysyin hymyillen. “Hyvin en tiedä milloin olisi mennyt yhtään paremmin,” Lumikkoviiksi vastasi onnellisena. Kävelimme reviirin poikki kohti ukkospolkua reviirin reunamilla. “Minullakin menee oikein hyvin,” sanoin kääntäen päätäni taivaalle päin. “Kävin katsomassa Toivepentua ja Pyörrepentua eilen,” sanoin iloisena mutta edelleen yksi käpälä haavemaailmassa. “He ovat suloisin parivaljakko sitten sinun ja veljesi,” Lumikkoviiksi hihkaisi naurahtaen kiusoittelevasti mutta iloisesti. “He ovat paljon söpömpiä kuin me kaksi nuijapäätä!” naurahdin puolustelevasti. Olimme pian ukkospolun lähimailla. Tassutin Lumikkoviiksen rinnalla. Hän on todellinen ystävä kuten Sielutassu on todellinen veli. “Olet ihana,” kuiskasin hiljaa. “Sinä olet paljon ihanampi!” Lumikkoviiksi katsoi minua kuin olisi juuri sanonut itsestään selvän asian ääneen. Astelimme ukkospolun reunalle. “Jotenkin minun sisälläni on tunne, joka vetää minua noiden hirviöiden alle,” kuiskasin ja istuuduin Lumikkoviiksen kanssa sen reunalle. “Minäkin olen tuntenut omituista halua hypätä puusta alas tai hypätä jokeen,” Lumikkoviiksi sanoi ja kallisti päätään hienostuneesti. Yksi hirviö pysähtyi kohdallamme. Hyppäsin pystyy. “Juokse!” Lumikkoviiksi kirkaisi ja pinkaisi lähimpään pensaaseen. Jähmetyin täysin ja en pystynyt edes panemaan hanttiin, kun kaksijalka astui ulos hirviön sisältä. Kaksijalka otti minusta kiinni ja vaikka yritin rimpuilla sen vahvat käpälät pitivät minusta kiinni niin etten pystynyt purra sitä. Lumikkoviiksi juoksi ulos pensaasta. “Ei älä!” huusin, “Ei pelasta itsesi!” Lumikkoviiksi pysähtyi epäilevästi. “Höyhentassu! Höyhentassu!!” Lumikkoviiksi kirkui, kun katosin hänen näköpiiristään. Kaksijalka paiskasi minut sisään johonkin kiiltävään ja sileään. Rämistelin sitä kynsilläni. Kaksijalka löi häkkiäni nyrkillään ja nousi sitten itsekin hirviön sisään. Kuulin Lumikkoviiksen kirkunan: “Höyhentassu! Ei!” “Olen elossa!” huusin niin kovaa kuin kykenin mutta tiesin ääneni hukkuvan hirviön ääniin, kun se lähti liikkeelle. Kauhu velloi sisälläni. Kuinka kauas minut vietäisiin? Kuulin hirviön ärinän ja haistoin sen katkun sisälle asti. Minua pelotti enkä uskaltanut pitää ääntäkään. Nahka allani oli kylmä ja pehmeä. Päätin kyyristyä sen perälle. Laskin pääni käpälilleni mutta pidin jännityksen lavoissani jotta saisin karattua heti kun kaksijalka avaisi kiiltävästä aineesta tehdyn jutun, jonka sisällä olin.

Kirjoittaja: Woln

Nupputassu katseli Loisketassua huvittuneena. Kolli vaikutti hieman liiankin innokkaalta opettelemaan asioita. ”Mitä me teemme ensimmäisenä?” Nupputassu kysyi. ”Ajattelimme että voisit ottaa pienen harjoitustaistelun Loisketassun kanssa.” naukaisi Varjokarva. ”Muista että Loisketassu on vasta tuore oppilas.” muistutti Varjokarva. ”Tuoreeksi oppilaaksi aika taistelunhimoinen.” ajatteli Nupputassu. ”Voisimme harjoitella taisteluliikkeitä nyt ensimmäisenä.” Kalmakuu naukaisi. ”Niin.” Varjokarva nyökkäsi ja viittoi hännällään Nupputassulle. Nupputassu juoksi Varjokarvan perään. ”Yritetään vaanimista.” naukaisi Varjokarva. Nupputassu painautui matalaksi nopeasti ja laski päänsä alas. ”Hyökkää nyt.” naukaisi Varjokarva. Nupputassu loikkasi Varjokarvaa päin. Hän tarrasi tassuillaan Varjokarvan lavoista ja kiepahti nopeasti ympäri. Nupputassu vilkaisi miten Loisketassulla meni. Hän huomasi mustan oppilaan harjoittelemassa yllätyshyökkäystä. Nupputassu loikkasi Varjokarvan päälle. Varjokarva kiepahti nopeasti, mutta Nupputassu loikkasi saniaisten sekaan. Sitten hän ryntäsi päin Varjokarvaa ja he molemmat kierivät aukion poikki. Hiekka pöllysi niin että Nupputassu ei nähnyt mitään. Kun pöly laskeutui, Varjokarva nousi ja pudisteli tomut turkistaan. ”Sinunkin olisi hyvä putsata turkkisi.” naukaisi Varjokarva ja katsahti Nupputassun pölyiseen turkkiin. Nupputassu kääntyi nolona ja pudisteli turkkiaan. Varjokarva vilkaisi Nupputassuun. ”Ehkäpä nyt voisimme aloittaa harjoitustaistelun.” naukaisi Varjokarva. ”Se olisi hyvä.” ”Loisketassu oppi paljon uutta.” sanoi Kalmakuu. ”Loisketassu, mene sinä vasemmalle puolelle, ja Nupputassu menee Loisketassua vastapäätä.” sanoi Kalmakuu. Nupputassu asettui Loisketassua vastapäätä ja kyyristyi. Loisketassun häntä viuhui korkealla ylhäällä. Loisketassu pörhisti karvojaan. ”Hyökätkää nyt!” Varjokarvan huuto kaikui aukiolla. Loisketassu singahti nopeasti ja iski Nupputassua nopeasti. Nupputassu ärähti. Hän huiskaisi Loisketassua mutta ei osunut. Loisketassu takoi Nupputassun selkää. Nupputassu sihahti ja loikkasi Loisketassua päin. Loisketassu taisteli jotenkin oudosti. Yhtäkkiä Nupputassu huomasi Loisketassun kynsien olevan esillä. ”Loisketassu!” huudahti Nupputassu. Loisketassu irrotti otteensa ja katsahti Nupputassuun ihmetellen. ”Mitä nyt?” kysyi Loisketassu. ”Loisketassu piti kynsiä esillä!” huudahti Nupputassu

Kirjoittaja: Saaga

Nousin hiljaa ylös. Olin aivan jäykkänä kun olin istunut kokoyön katselemassa pentuja. Venyttelin hieman pienessä tilassa ja kävelin sitten ulos hämärstä pentutarhasta. Olin ollut sisällä hirveän kauan ja ulkoilma tuntui kirpeältä turkillani. Juuri nousseen auringon säteet häikäisivät silmiäni ja minulla meni hetki tottua siihen mutta heti kun silmäni olivat totutelleet kirkkaaseen valoon hyppelin kohti tuoresaaliiden kasaa. Poimin kaksi hiirtä ja hain sitten Hehkuaskeleen pesän edestä hieman sammalta. Kastelin sammalen veteen ja asettelin sen leuakani alle. Nostin hiiret niiden hännistä ja vein ne pentutarhalle. Asettelin sammalet Orvokkisydämen eteen niin että ne eivät kastelleet hänen makuualusiaan. Kuningatar alkoi juoda vettä janoisena. “Tässä,” sanoin hilpeästi ja työnsin hiiret häntä kohti. Orvokkisydän oli saanut juotua ja alkoi syömään hiiriään. Minullekin tuli vesi kielelle mutta pidin suuni kiinni ja käperryin kerälle pentutarhan seinän vierelle. Asettelin pääni käpälilleni ja tuhahdin kun tomua laskeutui nenälleni. Katselin pikkuisia pentuja haaveilevasti. “Kiitos Lumikkoviiksi, olet todellinen ystävä,” Orvokkisydän sanoi hymyillen. “Se on vähintä mitä voin tehdä ollakseni avuksi,” sanoin vähättelevästi.
// Orvokkinen?

Kirjoittaja: Ruska

”Oletko tyytyväinen pentujen nimiin?” Lumikkoviiksi kysyi hiljaa, melkein kuiskaten. Emme halunneet herättää muita. Otin mukavamman asennon ja katselin uupuneena Lumikkoviikseä. Haukottelin, ja katsoin pentujani.
”Olen, olen tyytyväinen. Nimet sopivat heille hyvin.” Sanoin uupuneena ja katsoin Lumikkoviikseä. Tuntui ihanalta, kun mista oli tullut kaksi uutta kissaa. Se tunne oli niin, ihana. Pennut tuntuivat lämpimiltä vasten vatsaani.
”Miltä se tuntui?” Lumikkoviiksi kysyi hiljaa, mutta uteliaasti. Katsahdin häneen väsyneenä, mitä hän tarkoitti.
”Siis mikä tuntui?” Kysyin hiljaa, hyvin uupuneena. Synnytys oli vienyt melkein kaikki voimani.
”Siis miltä synnytys tuntui?” Lumikkoviiksi kysyi hiljaa uudestaan. Katselin hajamielisesti pentutarhan kattoon. Miltä se tuntui?
”No se sattui, mutta kun se oli ohi, kipu hellitti.” Selitin hiljaa ja vilkuilin Pimentovarjoa, joka oli pentuineen vieressämme. Lumikkoviiksi nyökkäsi, hän katseli pentuja hymyillen. Painoin pääni käpällilleni, levuutin päätäni. Olin aika väsynyt. Haukottelin, Pyörrepentu käänsi kylkeä inisten. Nuolaisin pennun pää lakea. Hymyilin lempeästi Lumikkoviikselle.
”Minulla on nälkä, saankohan syödä nyt?” Kysyin nälkäisesti, minua janottikin jo paljon.

//Lumikko?

Kirjoittaja: Auroora

Myrskypentu innostui, kun Kaamospentu ilmoitti heidän voittaneen kamppailun. Ei hän kyllä ollut epäillytkään heidän häviävän, Myrskypentu itse oli hyvin voimakas kissa, ja Kaamospentu ja Pyräkkäpentukin olivat taistelleet erinomaisesti. He eivät kuitenkaan ehtineet juhlia voittoaan kauaa tumma hahmon astellessa heidän luokseen. Myrskypentu kerkesi juuri tunnistamaan Pimentovarjon äkäiset kasvot kun Turmaloikka hypähti pentukolmikon alla seisomaan.
”Pimentovarjo!” isä huudahti hiukan säikähtäneenä, ja Myrskypentu ymmärsi häntä. Hän tiesi, ettei emo koskaan tarkoittanut mitään pahaa, mutta välillä tämä osasi olla pelottava suuttuessaan. Onneksi kuningattaren viha näytti kohdistuvan Turmaloikkaan eikä Myrskypentuun sisaruksineen.
Turmaloikka yritti selitellä emolle, miksi ei ollut rientänyt heidän kanssaan suoraan takaisin pentutarhalle. Myrskypentukin osasi tulkita, ettei isä onnistunut tässä kovin hyvin, mutta Pimentovarjo näytti viimein tyyntyvän.
”Jatkakaa sitten”, musta naaraskissa sanoi lopulta Myrskypennun iloksi. Emon katse, joka hetken oli ollut lämmin, muuttui kuitenkin äkkiä tiukaksi. Myrskypentu nielaisi.
”Mutta seuraavan kerran kun katoatte pentutarhalta samalla tavalla, pidän huolen, että oppilasnimityksenne myöhästyy kuulla. Onko selvä?”
Myrskypentu nyökytteli empimättä; oppilaaksi pääsemisen viivästyminen olisi varmasti pahinta, mitä elämässä voisi tapahtua! Muutenkin hän ymmärsi heidän olleen väärässä, eikä naaraspentu halunnut huolestuttaa emoaan turhaan. Olisi ehkä parempi, jos tämä jäisi viimeiseksi kerraksi, kun hän sisaruksineen livahtaisi Pimentovarjon nenän alta. Myrskypentu seurasi katseellaan kuningattaren kulkua ystävänsä luokse. Kun hän oli varma tilanteen rauhoittuneen, harmaa naaraspentu saattoi rentoutua.
”Nyt se mäyräkyyti!” Myrskypentu huudahti niin lähellä isänsä korvaa, että soturi hätkähti. ”Me ansaitsemme sen, kun voitimme sinut! Kavutkaa kyytiin!”

Kirjoittaja: Auroora

Seisoin hetken hämmästyksestä paikoillani, avointa häkin luukkua tuijottaen. Mitä ihmettä kaksijalka oikein ajatteli? Eikö se ollut halunnut nimenomaan pitää meidät vankinaan? Tokenin yllätyksestäni vasta kun Aaltosalama syöksähti häkistä ulos punaisena salamana. Ilmeisesti olin ollut kaksijalalle liian hidas, sillä se puuskahti vihaisesti ja potkaisi voimalla häkin kylkeä. Horjahdin hiukan kömpelösti ulos, kun häkki heilahti. Noustessani seisomaan mutaisesta maasta kirosin kaksijalkaa vihaisesti sähisten, mutta otus ei näyttänyt välittävän vaan paineli takaisin pesänsä turvaan. Sen luukku paukahti kovaäänisesti kiinni, minkä jälkeen hiljaisuus laskeutui tienoon ylle kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”En tule ikinä ymmärtämään kaksijalkoja”, päivittelin pudistellen päätäni. ”Mikä pointti oli tuoda meidät tänne asti vain siksi, että pääsisimme heti takaisin vapauteen?”
Aaltosalama kohautti lapojaan.
”Ei kaksijaloista koskaan tiedä”, hän vastasi vilkaisten rakennuksen suuntaan. ”Ehkä se halusi vain olla ärsyttävä. Nyt ei ole kuitenkaan aika miettiä sen pään menoja, meidän on päästävä takaisin kotiin.”
Ai niin. Meidän tosiaan olisi päästävä pikimmiten takaisin Kuolonklaaniin. Vilkaisin taivaalle; aurinko näytti olevan jo laskemassa. Olisi parempi jos ehtisimme leiriin ennen pimeää, mutta en ollut ollenkaan varma, olisiko se edes mahdollista. En tiennyt, kuinka kauas kaksijalka oli meidät tuonut. Veikkasin kuitenkin, ettei edessä oleva vaellus takaisin tulisi olemaan kovin lyhyt. Ennen kuin masentuisimme matkan pituudesta oli kuitenkin löydettävä oikea suunta.
Silmäni osuivat kaksijalan hirviöön, joka seisoi sen pesän vieressä hiljaisena. Sen kyydissä kaksijalka oli meidät tänne kuljettanut, joten ehkä se voisi tarjota jonkin vihjeen klaanien suunnasta. Kun katselin maata tarkemmin, huomasin pedon jättäneen maahan jälkiä. Ehkä voisimme seurata niitä takaisin, aivan kuten partioissa jäljitimme saaliseläimet niiden jalanjäljistä.
”Jos seuraamme näitä jälkiä, saatamme löytää oikean suunnan”, ehdotin punertavalle soturinaaraalle osoittaen kummallisen muotoisia painalluksia pään nyökkäyksellä. ”En tiedä, onko se jättänyt ukkospolulle jälkiä, mutta näillä pääsemme ainakin alkuun.”
Ukkospolun pohja oli kummallista, mustaa kiveä. Siihen eivät jalanjäljet jääneet, mutta täällä maa oli tavallista hiekkaa. Auttaisi varmasti paljon, jos löytäisimme edes Kuolonklaanin reviirin läheisen ukkospolun. Sen avulla voisimme sitten löytää myös reviirin. Toisaalta jäljet saattaisivat päättyä jo lyhyen matkan päähän, ja sitten olisimme jälleen pulassa.

//Aalto?

Kirjoittaja: Saaga

Silitin hännälläni pikkuisten pentujen päitä. Ne olivat niin suloisia. Mäyräkynsi ja Orvokkiydän olivat sopineet yhdessä pentujen nimet. Pikimusta kolli oli Toivepentu Mäyräkynnen mukaan ja Pyörrepennun olin itse nimennyt tämän turkin mustien pyörrekuvioiden mukaan. Kollin pohjaväri oli harmaa mutta pyörteet erottuivat turkista hyvin joten nimi sopi hänelle todella hyvin. Pyörrepentu oli selvästi tulossa isäänsä vankanruumin rakeenteensa myötä. Pyörrepentu oli irtaantunut emostaan ja parhaasta ystävästäni Orvokkisydämestä joten päätin auttaa sitä hieman työntämällä avuttoman pikku mönkiän takaisin emonsa kupeen suojiin. Orvokkisydän oli synnyttänyt illalla ja olin ollut pentu tarhassa koko yön vahtimassa pentuja kun Orvokkisydän nukkui. Mäyräkynsikin oli lähtenyt hetki sitten omaan pesäänsä nukkumaan. Toivepentu inahti hieman mutta nukahti sitten taas syvään uneen. Pikkuiset vastasyntyneet pennut olivat niin avuttomia ja pörröisiä pentukarvan peittämiä. Pyörrepentu nosti päätään mutta laski sen sitten taas. Istuin hiljaa vuoteen vierellä silittäen parhaan ystäväni selkää. Tuntui kuin pennut olisivat olleet puoliksi omiani. Nuolaisin Orvokkisydämen korvallista. ”Oletko hereillä?” kuiskasin aivan hiljaa etten herättäisi Kaamospentua, Myskypentua, Pyräkkäpentua ja heidän emoaan Pimentovarjoa. ”Nyt olen,” Orvokkisydän kuiskasi hiljaa. “Oletko tyytyväinen pentujen nimiin?” kysyin hiljaa.
//Orvokki

Kirjoittaja: Saaga

Toivo pennuista oli muuttunut todeksi. Kihisin innosta – Orvokkisydän synnytti pairhaillaan pentujamme. Ainoa toiveeni oli, että pennut olisivat turvassa ja selviäisivät. Huoleni hänestä ja pennuista kalvoi sydäntäni mutta ilo, onni ja toivo velloi vatsassani. Vatsani oli täynnä perhosia. Miltäköhän pennut näyttäisivät? Kumpaa sukupuolta he olisivat? Kuinka monta niitä olisi? Pääni oli täynnä kaikenlaisia kysymyksiä. “Mäyräkynsi voit tulla sisään!” Hehkuaskel huudahti. Toivoin, että saisin nimetä yhden pennun – kollin jos saisin päättää. Sydämeni hypähti. Astuin maidon tuoksuiseen ja pienten miukaisujen täyteiseen pentutarhaan. Sydämeni läpätti niin kovaa, että luulin sen hyppäävän pian ulos rinnastani. “Orvokkisydän,” kuiskasin hiljaa. “Sinulla on kaksi poikaa,” Orvokkisydämen ääni oli uupunut mutta täynnä rakkautta ja jännitystä. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun kyyristyin Orvokkisydämen vierelle. Yksi kyynel tipahti pienen mustaturkkisen kollin selkään. Pyyhkäisin sen pois hellästi. Kolli vingahti heikosti ja ryhtyi taas imemään maitoa emostaan. Olen heidän isänsä! En pystynyt sisäistämään asiaa vielä mutta tiesin pystyväni siihen hiljalleen ajan kanssa. Orvokkisydämen silmät olivat lasittuneet uupumuksesta. Katselin pieniä pentuja hetken ja nostin sitten pääni. “Voisiko tämän nimi olla Pyörrepentu sen turkin pyörteiden mukaan,” Lumikkoviiksi sanoi yllätyksekseni. Katselin pentua – sen turkissa todella oli pyörteitä. “Se sopii sille,” Orvokkisydän naukaisi hiljaa. “Toive,” kuiskasin yhtäkkiä omakseni yllätyksekseni. Lumikkoviiksi katsoi minua hölmistyneenä. “Toivepentu,” sanoin katsoen Orvokkisydäntä silmiin. Hän nyökkäsi hymyillen. “Tervetuloa Kuolonklaaniin Pyörrepentu ja Toivepentu,” sanoin ja kosketin ensin Pyörrepentua esikoistani ja sitten Toivepentua nimeämääni pikku kollia.

Kirjoittaja: Ruska

”Lupaan olla avuksi niin paljon kuin ikinä taidan!” Lumikkoviiksi lupasi kehräten iloisesti. ”Ei en lupaa minä vannon.” Hän sanoi ja nosti kasvoilleen hyvin leveän hymyn. Naurahdin, hän näytti hiukan huvittavalta.
”Totta kai olet apunani! Olet varmasti hyvä. Sinä varmasti leikit heidän kanssaan ja olet heidän tukena. Niin kuin minäkin emona. Tästä tulee kivaa!” Sanoin iloisesti kehräten ja kosketin Lumikkoviiksen lapaa kuonollani. Minua jännitti kovasti. Pentuja, minä rakastan pentuja! Ajatus omista pennuista oli niin ihana, ja se oli totta! Ikiomia pentuja, ja vielä Mäyräkynnen kanssa. Elämäni oli täydellinen!
”Minä haluaisin naaraan ja kollin.” Sanoin itsevarmana, halusin yli kaiken itselleni naaraspennun. Toivottavasti saan sellaisen. Lumikkoviiksi hymyili, ja Mäyräkynsi kehräsi.
”Minä sanon kaksi kollia!” Lumikkoviiksi sanoi itsevarmana, minä kyllä tiesin jo hänen arvanneen noin. Mäyräkynsi katsoi miettiliäästi taivaalle.
”Veikkaan kahta naarasta.” Hän sanoi katsellen pilviä. Minua jännitti, kukakohan meistä oli oikeassa. Voi olla että saan kolme pentua, tai vain yhden. Mutta mistä sen voi muka tietää! Täytyy vain odottaa, ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Huokaisin ja katsoin taivaalle. Milloinkohan ne syntyvät? Toivoin pian, sillä pennut vatsassa ei tuntunut kivalta. Huokaisin ja hengitin syvään ilmaa.
”Täytyisikö minun siirtyä pentutarhaan?” Sanoin poissaolevasti. Lumikkoviiksi ja Mäyräkynsi nyökkäsivät. Kävelin pentutarhaan, nyt minun piti asua siellä. Pentutarha oli yhtä mukava kuin ennenkin, silloin kun olin pentu. Tuoksui ihana maidon tuoksu, vaikka ilma oli hiukan tunkkaista. Minulle tuli kotoisa olo. Asetuin sammalpedille, huokaisin. Tämä paikka toi miekeeni liikaa muistoja. Lumikkoviiksen tapaaminen, keppi, lintu, loukkantuminen, Jääviilto. Olin ehtinyt jo kokea vaikka mitä, ja olen onnellinen.

Oli kulunut jo kauan aurinkohuipun jälkeen. Olin ollut pentutarhassa jo kauan. Pennut syntyisivät hyvin pian. Käänsin kylkeä väsyneenä. Taivas hämärtyi. Tunsin piston vatsassani, ja sen jälkeen se kevisi kipuna ympäri kehiani. Huohotin syvään, nyt ne syntyvät. Käänsin taas kylkeä ja katsoin ympärilleni vauhkona, parantaja!
”Apua! Pennut! Hehkuaskel! Lumikkoviiksi! Mäyräkynsi!” Huusin äänessäni täynnä tuskaa. Kuului nopeita käpälän askelia, Hehkuaskel rynnisti pesään. Perässään Mäyräkynsi ja Lumikkoviiksi. Hehkuaskel mulkaisi Mäyräkynttä.
”Voisitko poistua?” Hän kysyi ystävällisesti, mutta terävästi. Mäyräkynsi nyökkäsi ja öeruutti ulos. Hän näytti hermostuneelta. Lumikkoviiksi kumartui pääni ylle.
”Ei hätää, kaikki menee hyvin.” Hän kuiskasi ja kosketti kuonollaan päälakeani. Väläytin hänelle vinon hymyn, mutta tunsin kipua. Hehkuaskel kumartui viereeni ja hieroi vatsaani.
”Kaksi pentua.” Hän sanoi määrätietoisesti ja lui’utti käpäliään pitkin vatsaani. Tunsin kun supistukset alkoivat, hehkäisin kivusta. Hehkuaskel liu’utti käpäliään pitkin vatsaani rennosti.
”Nyt ponnista!” Hän sanoi. Ponnistin niin hyvin kuin pystyin, ja pentu liukui sammalille.
”Hyvä! Nuole sitä jotta se alkaisi hengittää Lumikkoviiksi!” Hän sanoi pehmeästi. Lumikkoviiksi nuoli pentua ja se miukui heikosti. Sydämmessäni läikähti rakkaus. Hän työnsi pennun vatsalleni, jotta se voisi syödä. Supistukset jatkuivat, Hehkuaskeleen neuvosta ponnistin taas. Huohotin tuskasta ja toinen pentu liukui sammalille. Kipu alkoi hälvetä, ja pystyin nuolemaan toista pentua itse. Molemmat pennut olivat mahani suojissa.
”Onnea! Kaksi kollia!” Hehkuaskel sanoi onnellisesti. Hymyilin hänelle.
”Voit tulla Mäyräkynsi!” Hehkuaskel huikkasi. Hän lähti hakemaan jotain yrttejä. Mäyräkynsi asteli sisälle.

//Mäyrä? Lumikko?

Kirjoittaja: Woln

Nupputassu oli hieman ärtynyt. Hän oli hikinen. Nupputassu painoi tassunsa maahan ja loi katseen taivaalle. Harmaat pilvet lipuivat taivaalla. Jossain jyrähti. Sadepisarat tipahtelivat Nupputassun nenälle. ”Ei sadetta, ei!” Nupputassun teki mieli huutaa. Nupputassu yritti hakeutua suojaan. Hän jäi makaamaan oppilaiden pesään ja yritti miettiä miksi oli surullinen. ”Mistä se johtuu?” Nupputassu kysyi itseltään. Hänen sisällään tuntui pahalta. Nupputassu tassutti oppilaiden pesän nurkkaan ja painautui tiiviisti kiinni seinämään. Hänen turkkinsa oli märkä ja likainen. Nupputassu pudisteli päätään ja yritti putsata itseään. Hän ei jaksanut joten hän lysähti maahan makaamaan. Nupputassu nuoli käpäläänsä. Siihen oli tullut verisiä raapimajälkiä. Nupputassu nousi ja katsoi ulos. Ulkona oli pimeää. ”Mistä tämä johtuu?” Nupputassun teki mieli huutaa. Nupputassu makasi hiljaa liikkumatta. Hänen tassujaan kirveli, mutta hän ei välittänyt. Nupputassu painoi silmänsä kiinni ja nukahti. Unessa satoi. Nupputassu yritti päästä tulvivasta alueesta pois mutta hukkui. ”Tämäkö on loppuni?” kysyi Nupputassu ääneen. Hän avasi silmänsä. Ulkona paistoi aurinko. Lämmin valo hohti pesään. Nupputassu kömpi pystyyn hämmästyneenä. ”Eikö täällä sada?” Nupputassu ihmetteli. Pienet pisarat tipahtelivat seinämistä. ”Oliko tämä unta?” Nupputassu ihmetteli ja tuijotti kirkasta taivasta. Nupputassu tassutti soturien pesälle. Varjokarva tassutti pois pesästä. ”Kas, Nupputassu!” Varjokarva naukaisi. ”Ajattelinkin, että voisimme lähteä harjoituksiin!” Nupputassu nyökkäsi. Kaikki oli hyvin, vaikka ei ollut. ”Miten tämä on mahdollista?” ”Miksi täällä ei sada, ja miksi kukaan ei välitä siitä?” Nupputassu ihmetteli. Nupputassu murahti. ”No hyvä että ei sada.” kuului ääni. Nupputassu huomasi Loisketassun tulevan hänen perästään. ”Ai niin, Loisketassu ja Kalmakuu tulevat myös!” Varjokarva huudahti. ”Loisketassu?” ihmetteli Nupputassu. ”Varmaankin joku uusi oppilas.” ”Hei!” Nupputassun takaa kuului ääni. ”Minä olen Loisketassu!” huudahti musta kolli. ”Olen Nupputassu.” vastasi Nupputassu. ”Oletko sinä uusi oppilas?” kysyi Nupputassu. ”Olen!” ”Mahtavaa että pääsin oppilaaksi!” Loisketassu vastasi innokkaasti. ”Hän on vähän kuin minä pentuna.” Nupputassu ajatteli. ”Kalmakuu on ihan mahtava mestari!” Loisketassu kehui silmät välkkyen. ”Varjokarva on myös todella mahtava!” Nupputassu naukaisi. ”Sinä olet kai jo käynyt metsästämässä?” kysyi Loisketassu. ”Niin olen.” vastasi Nupputassu. ”Tämä on minun ensimmäinen harjoitukseni!” huudahti Loisketassu. ”Olen ollut taisteluharjoituksissa jo pari kertaa.” naukaisi Nupputassu.

Kirjoittaja: Elandra

Höyhentassu: 26kp! –

Lumikkoviiksi: 27kp! –

Nupputassu: 65kp! –

Orvokkisydän: 23kp! –

Varissulka: 7kp –

Myrskypentu: 5kp –

Pyräkkäpentu: 4kp –

Tuhkajuova: 12kp –

Aaltosalama: 7kp –

Jääviilto: 23kp! –

Huomenkyyhky: 12kp –

Kaamospentu: 5kp –

Kylmäliekki: 8kp –

Mäyräkynsi: 7kp –

Pimentovarjo: 14kp –