Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ruska

”Jatketaan.” Mäyräkynsi sanoi nopeasti, nyökkäsin. Hautasin nappaamani hiiren maahan, haen sen sitten myöhemmin. Kävelimme eteenpäin, raotin suutani haistellakseni ilmaa. Joka puolella tuntui riistan hajuja. Kuulin rapinaa viereltäni. Painauduin välittömästi maata vasten. Väijyin pientä hiirtä, loikkasin sen päälle. Hautasin hiiren maahan, huomasin Mäyräkynnen tulevan luokseni. Hänellä oli hampaissaan lihava pulu.
”Ohi, hyvä saalis.” Sanoin yllättyneenä. Mäyräkynsi tiputti pulun maahan.
”Mennäänkö takaisin leiriin?” Hän kysyi. Nyökkäsin. Kaivoin hiiret ylös ja kiikutin ne hampaissani leiriin. Pudotimme saaliit tuiresaaliskasaan, kävelin oppilaiden pesälle.
”Täytyisikö siirtää vuoteet sotureiden pesään?” Naurahdin huvittuneena. Mäyräkynsi naurahti.
”Ehkä.” Hän sanoi salaperäisesti. Vedin sammalpetiäni sotureiden pesälle, se ei onneksi ollut ongelma, sillä se oli aivan oppilaidenpesän vieressä. Asettelimme vuoteemme sotureiden pesään, tietysti vierekkäin. Kävin makuulleni pedilleni. Minusta tuntui ihanalta, vihdoin olin soturi. Mäyräkynsi on kumppanini, mitä muutakaan voin vielä toivoa? Lumikkoviiksen vuode oli minun vieressäni. Olin myös iloinen soturi nimestäni Orvokkisydän. Se kuulosti hyvältä. Minä niin rakastin klaani elämää. Nousin istualteni ja painauduin Mäyräkynttä vasten, ja kehräsin. Halusin vain olla hänen lähellään.
”Haluatko kanssani pentuja joskus?” Kysyin kehräten, ja yritin kietaista häntäni kollin ympärille.

//Mäyrä?

Kirjoittaja: Elandra

Kuljin partion johdossa rauhallisin, mutta ripein askelin kohti leiriä. Aurinko oli korkeimmillaan. Nautin siitä, miten sen säteet heijastuivat aukeassa maastossa turkilleni ja lämmittivät mukavasti. Varoin nauttimasta liikaa, sillä minun oli keskityttävä ympäristööni herkeämättä. En voinut luottaa siihen, että partiossa mukana olevat soturit olisivat havainneet, jos ympäristössä olisi ollut jotain poikkeavaa.
Olin kiitollinen siitä, että Henkäysvarjo oli nimennyt lisäkseni partioon kissoja, jotka eivät turhia jaaritelleet. Tietenkään kaikki ei koskaan voinut olla liian hyvin, sillä partion jäsenissä oli myös paljon huonoja puolia. Heistä oikeastaan kaikki olivat sellaisia, jotka eivät osanneet kantaa vastuuta soturiudesta kuten soturin kuului. Kuuraturkki, Sinilintu ja Raparperipistos eivät kuuluneet suosikkikissoihini, ei etenkään Sinilintu. Olin synnyttänyt valkoturkkisen naaraan, mutta hän ei missään nimessä ollut minun tyttäreni. Sinilintu oli kummajainen, jonka Pimeyden Metsä oli lähettänyt piinaamaan minua. Partion jäsenistä Raparperipistos oli suosikkini, vaikken sen koommin entisestä oppilaastani välittänytkään. Hän oli suoriutunut soturikoulutuksestaan kohtalaisesti, mutta soturin uteliaisuus tulisi vielä koitumaan hänen kohtalokseen. Soturin tehtävä ei ollut kysellä ja kyseenalaistaa, vaan totella mukisematta.
Leirin piikkihernemuurit häämöttivät viimein edessämme. Pujahdin sisään hämärään tunneliin muun partion edellä. Leirin pääaukio avautui eteeni, kun astuin ulos hämärästä tunnelista. Astuin sivuun, jotta muutkin partion jäsenet pääsivät sisään leiriin. Kukin lähti omille teilleen mitään sanomatta. Istuin hetken aloillani piikkihernetunnelin liepeillä ja silmäilin pääaukiota. Kuten lähes poikkeuksetta, kaikki oli aivan normaalisti. Katseeni pysähtyi Mäntyviikseen ja hänen jaloissaan pyörivään tummanruskeaan pentuun. Kaksikon näkeminen sai minut muistamaan Pimentovarjon olemassaolon. Musta naaras oli puolentoista kuun aikana muuttunut lähestulkoon näkymättömäksi, aivan kuin hän olisi sulautunut leirin takaseinämän kallioon. Kuningattareksi siirryttyään Pimentovarjo oli pysytellyt pitkälti pentujensa luona. En ollut mikään pentujen suurin ystävä, joten olin parhaani mukaan pysytellyt kaukana Pimentovarjosta ja hänen kakaroistaan.
Mutta nyt olin vailla tekemistä, joten päätin ottaa riskin ja käydä tervehtimässä klaanitoveriani. Pahimmassa tapauksessa pennut olisivat raivostuttavia kuten aina, ja pilaisivat loppupäiväni. Päätöksen tehtyäni, nousin ylös ja suuntasin kohti pentutarhaa. Ohittaessani Mäntyviiksen ja tämän jaloissa leikkivän pennun, he lopettivat touhuamisen ja kääntyivät katsomaan minua kohti.
”Hei, Tuhkajuova”, Mäntyviiksi tervehti nopeasti. Tyydyin vain ohimennen nyökkäämään vastaukseksi, ennen kuin astuin sisään kallionseinämässä sijaitsevaan pesään. Makea maidontuoksu toivotti minut tervetulleeksi hämärään pesään. Jouduin pienen hetken totuttelemaan hämärään, ennen kuin erotin Pimentovarjon omalta vuoteeltaan pesän oikealta puolelta. Naaras tosiaan oli kuin varjo, hän oli sulautunut oikein näppärästi pesän tummaan seinään ensivilkaisulla. Kuningatar nosti harmaansinisen katseensa maassa leikkivistä pennuistaan minuun. Olin erottavinani hänen katseessaan hitusen yllättyneisyyttä. Ei siinä, kyllä minäkin olin yllättynyt löytäessäni itseni pentutarhalta.
”Ajattelin tulla tarkistamaan, että oletko vielä hengissä. Onko elämäsi kuningattarena sellaista kuin olit kuvitellut?” esitin naaraalle kysymyksen kävellessäni lähemmäs tätä. Kiersin pennut hieman kauempaa. He olivat lopettaneet leikkinsä ja tapittivat minua pennun silmillään. Väläytin kolmikolle vain kylmän katseen toivoen, että he jättäisivät minut rauhaan.

//Pimento? (tai pennut?)

Kirjoittaja: Saaga

Orvokki*sydän* painautui minua vasten ja painoi kuononsa omaa kuonoani vasten.
”Nyt kun ollaan sotureita, olethan kumppanini?” naaras kysyi onnellisena. Sydäntäni lämmitti, koska olin itsekin juuri kysymässä samaa. Tiesin ettei minun edes olisi tarvinut vastata Orvokkisydämelle mutta tein sen silti: “Tottakai, höpsö,” naurahdin sanojeni päälle en räkäisesti vaan onnellisesti. Orvokkisydämen silmät laajenivat helpotuksesta ja innostuksesta. Nuolaisin hänen korvallistaan. “Orvokkisydän,” kuiskasin hiljaa makustellen uuden kumppanini nimeä. “Lähdetään saalistamaan nyt, kun voidaan,” Orvokkisydän hymyili. Lähdimme kohti piikkihernetunnelia mutta matkalla tuttu ääni keskeytti meidät. “Onnea Orvokkisydän ja Mäyräkynsi!” Höyhentassu tassutti luoksemme. Hymyilin oppilaalle. “Kiitos,” Orvokkisydän sanoi ja patisti katseellaan minuakin vastaamaan. “Kiitos, ja anteeksi,” kumarsin pienelle naaraalle. Valkoturkkinen naaras hymyili myös. “Saat, ja anteeksi myös minun puolestani,” hän sanoi ja käännähti takaisin oppilaiden pesälle päin. Jatkoimme matkaa metsään. Tassuttelimme hiljaisina puiden välitse. Pysähdyin haistettuani jäniksen. Riista oli palailemassa hyvin ja lumet olivat jo sulaneet melkein kokonaan. Pienien lumisten kohtien välistä tunkeva ruoho alkoi jo vihertää. Pinnistin vaistojani ja paikansin kanin. Orvokkisydänkin oli pysähtynyt ja höristi parhaillaan korviaan. Testasin tuulen suunnan ja lähdin vaanimaan. Otin ison loikan arvoituani olevani tarpeeksi lähellä kania. Loikkani meni ohi mutten pysähtynyt tai kaatunut vaan jatkoin. Pinnistin kaiken voiman jaloistani saavuttaakseni lihavan kanin. Saavutin eläintä nopeasti mutten tainnut olla tarpeeksi vikkelä, koska kani livahti koloonsa. En edes ajatellut perään lähtemistä vaan käännähdin Orvokkisydäntä vastaan. “Ei se haittaa,” naaras kallisti päätään myötä tuntoisesti mutta hän roikotti hampaissaan hiirtä jonka oli napannnut juuri. Hymyilin. “Jatketaan,” lausahdin nopeasti.
// Orvokki?

Kirjoittaja: Ruska

Tasasin väsyneenä hengitystäni, toivottavasti suoritukseni oli tarpeeksi hyvin. Vaikka meinasinkin muutaman kerran tippua. Mesitähti asteli eteemme, nyt hän psljastaa voittajan! Toivoin kovasti että voitamme, mutta se ei varmaan ollut todennäköistä.
”Nyt kerron kolme oarasta joukkuetta!” Mesitähti sloitti kovalla äänellä. ”Kolmanneksi sijoittui Roihutassu, Orvokkitassu ja Lumikkotassu. Toiseksi sijoittui Irvitassu, Pilvitassu, Yötassu ja Mehiläistassu. Ensimmäiseksi sijoittuu Kultatassu, Ampiaistassu ja Aurinkotassu.” Hän jatkoi kovalla äänellä. Voittaja joukkue iloitsi kovaan ääneen. Ymmärrän heitä hyvin. Olin kuitenkin iloinen kolmannesta sijasta.
”Päästiin kolmanneksi!” Sanoin iloisesti ja pukkasin Lumikkotassua kylkeen. Naaras kehräsi vastaukseksi. Roihutassukin näytti hyvin onnelliselta. Punatähti johdatti meidät takaisin leiriin.
(Aikahyppy)
Astelin jännittyneenä Punatähden eteen, vihdoin soturi! Mäyräkynsi ja Lumikkoviiksi olivat jo saaneet nimensä. Mäyräaskel olisi ollut huvittavampi, mutta Punatähti ei antanut sitä nimeä.
”Orvokkitassu, olet ollut nyt kuusi kuuta oppilaana. Ja on sinun aikasi saada soturi nimesi. Kunnioitan lempeyttäsi ja urheuttasi, joten sinua kutsuttakoon Orvokkisydämmenä.” Punatähti sanoi juhlavasti. Kuulin klaanin huudit, Orvokkisydän! Orvokkisydän! Mäyräkynnen ja Lumikkoviiksen äänet olivat kovimmat. Olin hyvin ylpeä itsestäni. Hyppelin innoissani ja onnellusesti Mäyräkynnen ja Lumikkoviiksen luo.
”Me ollaan sotureita!” Hihkuin innoissani. Menin ystävieni väliin ja kehräsin. Tästä hetkestä unelmoin jo pentuna. Painauduin Mäyräkynttä vasten, painoin kuononi kollin kuonoa vasten.
”Nyt kun ollaan sotureita, olethan kumppanini?” Kysyin iloisesti ja lempeästi.

//Mäyräliini? <3

Kirjoittaja: Saaga

Kihisin innosta ja vaikka en olisi halunnut hymyilin oikein leveästi. Lumikkotassu vilkaisi minuun. Olimme samanikäiset joten soturinimityksemme osuivat samaan aikaan. Kehräsin turkki kiinni vaaleanharmaan naaraan kyljessä. ”Mäyrätassu, tulit luoksemme erakkona mutta olet muuttunut urheaksi oppilaaksi. Nyt kuitenki on sinun aikasi tulla soturiksi, nimesi olkoon Mäyräkynsi taistelu taitojasi kunnioittaakseni,” Punatähti sanoi ja kumarsi minulle kunnioittavasti. Nyökkäsin
”Mäyräkynsi! Mäyräkynsi!” kissat huusivat. Astelin sivummalle antaakseni tilaa Lumikkotassulle. ”Lumikkotassu sinä olet ollut urhea ja hyvä oppilas. Olet oppinut kaiken mahdollisen ja aikasi on olla tästä eteenpäin Lumikkoviiksi,” hän lopetti ja kumarsi meille uusille sotureille. Kosketin Lumikkoviiksen nenää nenälläni ihan ystävänä ja tällä kertaa hän ei perääntynyt vaan kehräsi innokkaasti. ”Ystäviä taas?” hän kysyi hiljaa. ”Ikuisesti,” kehräsin kuiskaten. ”Lumikkoviiksi! Lumikkoviiksi!” kissat ympärillämme huusivat. Katselin, kun Tuimakatse tassutti entisen oppilaansa luokse. ”Onnea,” hän sanoi naaraalle. Katsahdin Sähkötuhoon ja päätin mennä itse hänen luokseen. Kallistin päätäni kollin luokse päästyäni. ”Onnea,” entinen mestarini nyökkäsi. Sitten oli jo Orvokkitassun vuoro. Odotin jännittyneenä hänen soturi nimeään. Istahdin Sähkötuhon viereen odottamaan ensirakkauteni ja kumppanini vuoroa.
// Orvokki?

Kirjoittaja: Woln

Nuppupentu lepäsi klaaninvanhimpien pesän vieressä. Aurinko valaisi hänen turkkiaan. Nuppupentu huiskaisi hännällään. Leiri oli rakennettu isoon kuoppaan. Liukkaat seinämät estivät kissoja kiipeämästä pois. Aurinko paistoi. Nuppupentu huomasi olevansa samassa paikassa jo kolmatta kertaa. ”Ihana päivä!” mietti Nuppupentu. Nuppupentu katseli leirin touhuja. Vaikka oli vielä aikainen hiirenkorva, aurinko lämmitti juuri sopivasti. Nuppupentu katseli maata. Lumi oli sulanut kokonaan. Jäljellä oli vain vesilammikoita ja jäisiä kohtia. Nuppupentu kosketti tassullaan jäistä mäkeä. Se tuntui kylmältä. Nuppupentu tassutti varovasti jäälle. Hän tiesi jään olevan liukasta. Nuppupentu uskaltautui liukumaan jäällä. Nuppupentu liukastui ja tömähti maahan. Nuppupentu liukui mäen loppuun. ”Se oli aika kivaa!” mietti Nuppupentu. Nuppupennun etutassuun sattui hieman. Nuppupentu juoksi kokeilemaan uudestaan. Nuppupentu liukui mäen päähän asti, liukastumatta. ”Nythän se sujuu!” innostui Nuppupentu. Nuppupentu liukui vielä monta kertaa, mutta sitten hän palasi takaisin pentutarhan eteen. Nuppupentu katsoi taivasta. Aurinko oli jo lipunut pilvien taakse. Hetken päästä pimeys alkoi jo verhota leirissä. Kissat alkoivat syömään. Nuppupentu katseli hetken tuoresaaliskasaa. Sitten hän päätti mennä syömään. ”Mitä söisin?” mietti Nuppupentu. ”Nuppupentu!” kuului huuto. Nuppupentu kääntyi katsomaan taakseen. Mäntyviiksi tassutti Nuppupennun luo. ”Haluatko tulla kanssani syömään?” kysyi Mäntyviiksi. ”Joo!” vastasi Nuppupentu. Nuppupentu pujotteli kissajoukon läpi. Mäntyviiksi asettui oravan viereen. Nuppupentu istahti alas. Nuppupentu kurottautui ottamaan oravaa. Orava maistui vieraalle. Nuppupentu maistoi lihan. ”Hyvää!” naukaisi Nuppupentu innostuneena. Liha maistui herkulliselta. Nuppupentu söi vielä kolme haukkausta. Sitten orava loppui. ”Kiitos ruuasta!” huusi Nuppupentu. Nuppupentu huomasi pimeyden alkavan nousta taivaalle. Nuppupentu tassutti pentutarhaan. Pentutarhassa oli pimeää. Nuppupentu käpertyi sammalvuoteeseensa. Sitten Nuppupennun silmissä pimeni. Aamulla Nuppupentu heräsi. Muut olivat jo heränneet. Nuppupentu haukotteli. Sitten hän nousi sammalvuoteestaan. Nuppupentu käveli kohti aukiota. Hiekka oli hieman viileää. Nuppupentu katsoi kuinka mestarit veivät oppilaitaan ulos harjoituksiin. Nuppupentu oli kuullut hiirenkorvan suurista harjoituksista, eli eri lajeista jossa eri oppilaat ja mestarit kilpailevat. ”Pian minäkin olen oppilas!” mietti Nuppupentu innokkaana. ”Kenetköhän saan mestarikseni?” mietti Nuppupentu. ”Ehdin kuitenkin miettiä sitä vielä.” Nuppupentu päätti. Taivaalle oli jo noussut aurinko. Nuppupentu katseli valoa. Nuppupentu päätti mennä katsomaan lätäköitä. Ne olivat aika isoja. Nuppupentu kokeili yhtä varovasti. Vesi oli kylmää. ”Hui!” säikähti Nuppupentu. Nuppupentu tassutti pois lätäköstä. Nuppupentu säikähti. Hän liukastui päin vesilätäkköä. Nuppupentu kastui märäksi. Nuppupennun turkki oli vetinen. Nuppupentu yritti ravistaa turkkiaan. Nuppupentu tassutti pois lätäköstä. Nuppupennun sisällä tuntui pahalta. ”Missä voisin kuivatella?” mietti Nuppupentu. Nuppupentu meni suosikkipaikkaansa klaaninvanhimpien pesän viereen. Nuppupentu käpertyi kerälle auringonvaloon. Säteet valaisivat leiriä. Nuppupentu huokaisi. Päivä oli ollut pitkä. Nuppupentu ei voinut mitään sille, että hän oli märkä. Nuppupentu nukahti. Unessa hän näki parantajan pesän, ja näki kissan siellä sisällä. Nuppupentu yritti erottaa kissan.

//410 sanaa.

Kirjoittaja: Woln

Nuppupentu katsoi yrttiä. Se tuoksui niin miellyttävälle, että Nuppupennun teki mieli syödä se. ”Ei. En voi syödä sitä.” ajatteli Nuppupentu. ”Pitäisikö minun mennä näyttämään sitä Hehkuaskelelle?” mietti Nuppupentu. ”Ehkäpä..” Nuppupentu vei yrtin parantajan pesälle. ”Hehkuaskel?” kysyi Nuppupentu. ”Mitä?” kysyi Hehkuaskel. Hetken aikaa Hehkuaskel näytti kauhistuneelta. ”Ei kai haavasi ole pahentunut?” hän kysyi. ”Ei.” sanoi Nuppupentu. Nuppupentu selitti Hehkuaskeleelle sen, miten oli löytänyt yrtin. ”Onko se vaarallinen?” kysyi Nuppupentu pelokkaana. Hehkuaskel päästi mrrau-naurahduksen. ”Ei se ole vaarallinen.” sanoi Hehkuaskel. ”Itse asiassa, tuo on aika hyödyllinen yrtti.” naukaisi Hehkuaskel. ”Mitä?” hämmästyi Nuppupentu. ”Sitä käytetään viheryskään.” vastasi Hehkuaskel. ”Mikä se on?” kysyi Nuppupentu. ”Tauti, johon voi pahimmillaan kuolla.” vastasi Hehkuaskel. Nuppupentu säikähti. ”Kuolla?” Ei kai!” ajatteli Nuppupentu. ”Ei sitä liiku usein.”naukaisi Hehkuaskel. ”Mutta joskus kyllä?” kysyi Nuppupentu. ”Joskus.” sanoi Hehkuaskel. ”Sitä liikkuu eniten lehtikadon aikaan.” ”Ai.” naukaisi Nuppupentu. ”Olisi varmaan kivaa olla parantaja.” ajatteli Nuppupentu. ”Voi hoitaa kissoja ja muuta.” Nuppupentu muisti että hän oli kuullut että parantajat eivät voi saada kumppania. ”Minä kyllä haluaisin kumppanin.” mietti Nuppupentu. ”Äh, siihen on vielä pitkä aika.” ”No kiitos tästä yrtistä.” sanoi Hehkuaskel. ”Joo, ole hyvä.” vastasi Nuppupentu. Nuppupentu lähti ulos. Ulkona oli jo ilta. Ilma tuntui raikkaalta ja kylmältä. ”Vau!” ajatteli Nuppupentu huomatessaan tähtiä. ”Mutta nyt pentutarhaan.” Kun Nuppupentu tuli pentutarhaan, siellä oli muut pennut. Nuppupentu käpertyi sammalvuoteeseensa. Nuppupentu laittoi häntänsä silmiensä eteen. Sitten Nuppupentu kävi uneen. Kun Nuppupentu heräsi, oli jo melkein päivä. ”Huh!” huokaisi Nuppupentu. ”Nukuimpa pitkään.” Nuppupentu tassutteli ulos. Ulkona oli hieman kylmä. Nuppupentu huomasi vatsansa murisevan. Nuppupentu päätti mennä tuoresaaliskasalle. Nuppupentu huomasi tuoresaaliskasalla Mäntyviiksen. ”Mäntyviiksi
Nuppupentu katsoi yrttiä. Se tuoksui niin miellyttävälle, että Nuppupennun teki mieli syödä se. ”Ei. En voi syödä sitä.” ajatteli Nuppupentu. ”Pitäisikö minun mennä näyttämään sitä Hehkuaskelelle?” mietti Nuppupentu. ”Ehkäpä..” Nuppupentu vei yrtin parantajan pesälle. ”Hehkuaskel?” kysyi Nuppupentu. ”Mitä?” kysyi Hehkuaskel. Hetken aikaa Hehkuaskel näytti kauhistuneelta. ”Ei kai haavasi ole pahentunut?” hän kysyi. ”Ei.” sanoi Nuppupentu. Nuppupentu selitti Hehkuaskeleelle sen, miten oli löytänyt yrtin. ”Onko se vaarallinen?” kysyi Nuppupentu pelokkaana. Hehkuaskel päästi mrrau-naurahduksen. ”Ei se ole vaarallinen.” sanoi Hehkuaskel. ”Itse asiassa, tuo on aika hyödyllinen yrtti.” naukaisi Hehkuaskel. ”Mitä?” hämmästyi Nuppupentu. ”Sitä käytetään viheryskään.” vastasi Hehkuaskel. ”Mikä se on?” kysyi Nuppupentu. ”Tauti, johon voi pahimmillaan kuolla.” vastasi Hehkuaskel. Nuppupentu säikähti. ”Kuolla?” Ei kai!” ajatteli Nuppupentu. ”Ei sitä liiku usein.”naukaisi Hehkuaskel. ”Mutta joskus kyllä?” kysyi Nuppupentu. ”Joskus.” sanoi Hehkuaskel. ”Sitä liikkuu eniten lehtikadon aikaan.” ”Ai.” naukaisi Nuppupentu. ”Olisi varmaan kivaa olla parantaja.” ajatteli Nuppupentu. ”Voi hoitaa kissoja ja muuta.” Nuppupentu muisti että hän oli kuullut että parantajat eivät voi saada kumppania. ”Minä kyllä haluaisin kumppanin.” mietti Nuppupentu. ”Äh, siihen on vielä pitkä aika.” ”No kiitos tästä yrtistä.” sanoi Hehkuaskel. ”Joo, ole hyvä.” vastasi Nuppupentu. Nuppupentu lähti ulos. Ulkona oli jo ilta. Ilma tuntui raikkaalta ja kylmältä. ”Vau!” ajatteli Nuppupentu huomatessaan tähtiä. ”Mutta nyt pentutarhaan.” Kun Nuppupentu tuli pentutarhaan, siellä oli muut pennut. Nuppupentu käpertyi sammalvuoteeseensa. Nuppupentu laittoi häntänsä silmiensä eteen. Sitten Nuppupentu kävi uneen. Kun Nuppupentu heräsi, oli jo melkein päivä. ”Huh!” huokaisi Nuppupentu. ”Nukuimpa pitkään.” Nuppupentu tassutteli ulos. Ulkona oli hieman kylmä. Nuppupentu huomasi vatsansa murisevan. Nuppupentu päätti mennä tuoresaaliskasalle. Nuppupentu huomasi tuoresaaliskasalla Mäntyviiksen. ”Mäntyviiksi!” huusi Nuppupentu. ”Nuppupentu!” ”Miten voit?” Mäntyviiksi kysyi. ”Tosi hyvin!” Nuppupentu kiljaisi innokkaana. ”Eikö tassuusi enää satu?” kysyi Mäntyviiksi. ”Ei.” vastasi Nuppupentu. ”No sehän on hyvä juttu!” ”Voit jatkaa sitten leikkejäsi täällä.” naukaisi Mäntyviiksi. ”Joo.” vastasi Nuppupentu. Nuppupentu katseli tuoresaaliskasaa. Hän huomasi Mäntyviiksellä myyrän. Nuppupentu katseli myyrää. Sitten hän otti hiiren ja haukkasi siitä palan. ”Tässä ei sitten taida olla yrttejä.” mietti Nuppupentu. Nuppupentu vei hiiren pois. Sitten hän käveli kohti pentutarhaa. Nuppupentu kuuli äänen. Hän huomasi varpusen lentävän leirin yli. Nuppupentu kurottautui takajaloilleen. Sitten hän hyppäsi. Nuppupentu laskeutui maahan. Nuppupentu puhdisti itsensä hiekasta. Nuppupentu päätti mennä klaaninvanhimpien pesän viereen nukkumaan. Kuitenkin Nuppupennun tassuja kirveli.

//614 sanaa.

Nuppupentu katsoi yrttiä. Se tuoksui niin miellyttävälle, että Nuppupennun teki mieli syödä se. ”Ei. En voi syödä sitä.” ajatteli Nuppupentu. ”Pitäisikö minun mennä näyttämään sitä Hehkuaskelelle?” mietti Nuppupentu. ”Ehkäpä..” Nuppupentu vei yrtin parantajan pesälle. ”Hehkuaskel?” kysyi Nuppupentu. ”Mitä?” kysyi Hehkuaskel. Hetken aikaa Hehkuaskel näytti kauhistuneelta. ”Ei kai haavasi ole pahentunut?” hän kysyi. ”Ei.” sanoi Nuppupentu. Nuppupentu selitti Hehkuaskeleelle sen, miten oli löytänyt yrtin. ”Onko se vaarallinen?” kysyi Nuppupentu pelokkaana. Hehkuaskel päästi mrrau-naurahduksen. ”Ei se ole vaarallinen.” sanoi Hehkuaskel. ”Itse asiassa, tuo on aika hyödyllinen yrtti.” naukaisi Hehkuaskel. ”Mitä?” hämmästyi Nuppupentu. ”Sitä käytetään viheryskään.” vastasi Hehkuaskel. ”Mikä se on?” kysyi Nuppupentu. ”Tauti, johon voi pahimmillaan kuolla.” vastasi Hehkuaskel. Nuppupentu säikähti. ”Kuolla?” Ei kai!” ajatteli Nuppupentu. ”Ei sitä liiku usein.”naukaisi Hehkuaskel. ”Mutta joskus kyllä?” kysyi Nuppupentu. ”Joskus.” sanoi Hehkuaskel. ”Sitä liikkuu eniten lehtikadon aikaan.” ”Ai.” naukaisi Nuppupentu. ”Olisi varmaan kivaa olla parantaja.” ajatteli Nuppupentu. ”Voi hoitaa kissoja ja muuta.” Nuppupentu muisti että hän oli kuullut että parantajat eivät voi saada kumppania. ”Minä kyllä haluaisin kumppanin.” mietti Nuppupentu. ”Äh, siihen on vielä pitkä aika.” ”No kiitos tästä yrtistä.” sanoi Hehkuaskel. ”Joo, ole hyvä.” vastasi Nuppupentu. Nuppupentu lähti ulos. Ulkona oli jo ilta. Ilma tuntui raikkaalta ja kylmältä. ”Vau!” ajatteli Nuppupentu huomatessaan tähtiä. ”Mutta nyt pentutarhaan.” Kun Nuppupentu tuli pentutarhaan, siellä oli muut pennut. Nuppupentu käpertyi sammalvuoteeseensa. Nuppupentu laittoi häntänsä silmiensä eteen. Sitten Nuppupentu kävi uneen. Kun Nuppupentu heräsi, oli jo melkein päivä. ”Huh!” huokaisi Nuppupentu. ”Nukuimpa pitkään.” Nuppupentu tassutteli ulos. Ulkona oli hieman kylmä. Nuppupentu huomasi vatsansa murisevan. Nuppupentu päätti mennä tuoresaaliskasalle. Nuppupentu huomasi tuoresaaliskasalla Mäntyviiksen. ”Mäntyviiksi
Nuppupentu katsoi yrttiä. Se tuoksui niin miellyttävälle, että Nuppupennun teki mieli syödä se. ”Ei. En voi syödä sitä.” ajatteli Nuppupentu. ”Pitäisikö minun mennä näyttämään sitä Hehkuaskelelle?” mietti Nuppupentu. ”Ehkäpä..” Nuppupentu vei yrtin parantajan pesälle. ”Hehkuaskel?” kysyi Nuppupentu. ”Mitä?” kysyi Hehkuaskel. Hetken aikaa Hehkuaskel näytti kauhistuneelta. ”Ei kai haavasi ole pahentunut?” hän kysyi. ”Ei.” sanoi Nuppupentu. Nuppupentu selitti Hehkuaskeleelle sen, miten oli löytänyt yrtin. ”Onko se vaarallinen?” kysyi Nuppupentu pelokkaana. Hehkuaskel päästi mrrau-naurahduksen. ”Ei se ole vaarallinen.” sanoi Hehkuaskel. ”Itse asiassa, tuo on aika hyödyllinen yrtti.” naukaisi Hehkuaskel. ”Mitä?” hämmästyi Nuppupentu. ”Sitä käytetään viheryskään.” vastasi Hehkuaskel. ”Mikä se on?” kysyi Nuppupentu. ”Tauti, johon voi pahimmillaan kuolla.” vastasi Hehkuaskel. Nuppupentu säikähti. ”Kuolla?” Ei kai!” ajatteli Nuppupentu. ”Ei sitä liiku usein.”naukaisi Hehkuaskel. ”Mutta joskus kyllä?” kysyi Nuppupentu. ”Joskus.” sanoi Hehkuaskel. ”Sitä liikkuu eniten lehtikadon aikaan.” ”Ai.” naukaisi Nuppupentu. ”Olisi varmaan kivaa olla parantaja.” ajatteli Nuppupentu. ”Voi hoitaa kissoja ja muuta.” Nuppupentu muisti että hän oli kuullut että parantajat eivät voi saada kumppania. ”Minä kyllä haluaisin kumppanin.” mietti Nuppupentu. ”Äh, siihen on vielä pitkä aika.” ”No kiitos tästä yrtistä.” sanoi Hehkuaskel. ”Joo, ole hyvä.” vastasi Nuppupentu. Nuppupentu lähti ulos. Ulkona oli jo ilta. Ilma tuntui raikkaalta ja kylmältä. ”Vau!” ajatteli Nuppupentu huomatessaan tähtiä. ”Mutta nyt pentutarhaan.” Kun Nuppupentu tuli pentutarhaan, siellä oli muut pennut. Nuppupentu käpertyi sammalvuoteeseensa. Nuppupentu laittoi häntänsä silmiensä eteen. Sitten Nuppupentu kävi uneen. Kun Nuppupentu heräsi, oli jo melkein päivä. ”Huh!” huokaisi Nuppupentu. ”Nukuimpa pitkään.” Nuppupentu tassutteli ulos. Ulkona oli hieman kylmä. Nuppupentu huomasi vatsansa murisevan. Nuppupentu päätti mennä tuoresaaliskasalle. Nuppupentu huomasi tuoresaaliskasalla Mäntyviiksen. ”Mäntyviiksi!” huusi Nuppupentu. ”Nuppupentu!” ”Miten voit?” Mäntyviiksi kysyi. ”Tosi hyvin!” Nuppupentu kiljaisi innokkaana. ”Eikö tassuusi enää satu?” kysyi Mäntyviiksi. ”Ei.” vastasi Nuppupentu. ”No sehän on hyvä juttu!” ”Voit jatkaa sitten leikkejäsi täällä.” naukaisi Mäntyviiksi. ”Joo.” vastasi Nuppupentu. Nuppupentu katseli tuoresaaliskasaa. Hän huomasi Mäntyviiksellä myyrän. Nuppupentu katseli myyrää. Sitten hän otti hiiren ja haukkasi siitä palan. ”Tässä ei sitten taida olla yrttejä.” mietti Nuppupentu. Nuppupentu vei hiiren pois. Sitten hän käveli kohti pentutarhaa. Nuppupentu kuuli äänen. Hän huomasi varpusen lentävän leirin yli. Nuppupentu kurottautui takajaloilleen. Sitten hän hyppäsi. Nuppupentu laskeutui maahan. Nuppupentu puhdisti itsensä hiekasta. Nuppupentu päätti mennä klaaninvanhimpien pesän viereen nukkumaan. Kuitenkin Nuppupennun tassuja kirveli.

//614 sanaa.

Kirjoittaja: Elandra

Mäyrätassu: 21kp! – Voit nimittää itsesi soturiksi suurten harjoitusten jälkeen!

Sulkavirta: 48kp! –

Lumikkotassu: 13kp – Voit nimittää itsesi soturiksi suurten harjoitusten jälkeen!

Varissulka: 27kp! –

Aaltosalama: 21kp! –

Höyhentassu: 10kp –

Pyräkkäpentu: 7kp –

Nuppupentu: 28kp!

Tuimakatse: 23kp! –

Harakkanauru: 5kp –

//Oppilaiden suurista harjoituksista kirjoitetuista tarinoista on annettu 20% enemmän kokemuspisteitä.

Kirjoittaja: Saaga

Heiluttelin häntääni kärsimättömästi. Olin katselemassa juuri Roihutassun ja Ampiaistassun taistelua. En jaksanut keskittyä katselemaan sitä vaan mittailin katseellani omaa vastustajaani – Irvitassua. Arvelin voittavani hänet mutta sokea silmäni saattaisi vaikeuttaa toteutusta. Yhtäkkiä Eloklaanin kissat alkoivat onnitella Ampiaistassua, joka oli ilmeisesti voittanut ottelun. Astelin eteenpäin ottaen Roihutassun paikan. Irvitassu otti edestäni Ampiaistassun paikan. Katsoimme toisiamme silmiin. Irvitassu oli minua pienempi ja kun taistelu käsky viimein kajahti ilmamoille hyppäsin heti työntämään hänet kumoon. Kolli kaatui muttei antanut minun tulla päällensä vaan väisti kierähtämällä sivuun. Sihahdin ja hyppäsin taas hänen peräänsä. Sivalsin vastustajani kylkeä käpälälläni kynnet kuitenkin sisällä mutta tarkoitukseni oli hämätä kolli luulemaan, että satutin häntä oikeasti. Kolli kääntyi katsomaan joten hänen painopisteensä siirtyi puolelleni. Luikahdin Irvitassun toiselle puolelle ja riskeerasin koko pelin syöksymällä kiinni häneen. Irvitassu kaatui tömähtäen ja mätkähdin hänen päällensä. Kolli olisi voinut yrittää päästä sokealle puolelleni aiemmin mutta hän oli pelannut tyhmästi. Irvitassu näytti hampaitaan minulle mutta valahti sitten allani. “Mäyrätassu! Mäyrätassu! Mäyrätassu!” kuolonklaanilaiset hurrasivat voittoni kunniaksi.

Seisoin samassa paikassa kuin aiemmin mutta nyt vastassani seisoikin Laventelitassu. Naaras vilautti hampaitaan uhkaavasti. Olin päässyt finaaliin koska olin kokenein taistelija. Tunsin voiman käpälissäni. Ensimmäinen otteluni oli päättynyt murskavoittoon ja nyt kävisi samoin – jos suunnitelmani toimisi. Taistelukäsky kajahti ja Laventelitassu lähti heti päin minua. Väistin mutta pidin hänet silti näkevän silmäni puolella jotta naaras ei saisi etulyönti asemaa. Olin isompi kuin tämä naaras, joka näytti heiveröiseltä ja liian laihalta minun silmiini. Naaras oli hieman normaali kokoista pienempi ja minä olin isokokoisempi ja vankkarakenteinen joten Laventelitassu ei pääsisi kaatamaan minua jos en päästäsi häntä sokealle puolelleni. Päätin tehdä syöksyn, joka sitten osui täydellisesti paikoilleen naaraan kylkiluiden kohdille. Laventelitassu kaatui ja hyppäsin hänen päälleen. Rääkäisin voitokkaasti ja hyppäsin pois naaraan päältä tuulettaakseni tunteitani. “Mäyrätassu! Mäyrätassu! Mäyrätassu!” klaanini kissat huusivat. “Onnea,” Orvokkitassu kehräsi koskettaen nenällään lapaani.
// 291 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varissulka tönäisi Aaltosalamaa vahingossa perääntyessään kauemmaksi luolan suuaukon luona tirkistelevästä kaksijalasta, mutta naaras oli liian järkyttynyt suuttuakseen siitä hänelle. Aaltosalamakin yritti saada lisää välimatkaa itsensä ja kaljunaamaisen hirvityksen välille, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä luola, jossa he olivat, ei ollut järin tilava.
Kun pakeneminen ei ollut vaihtoehto, Aaltosalama valmistautui taistelemaan. Hän pörhisteli karvojaan ja sähisi hurjasti, mutta kaksijalka ei vaikuttanut pelkäävän häntä. Pikemminkin – vaikka eihän Aaltosalama tietenkään ollut mikään kaksijalkojen mielentilojen erikoisasiantuntija – se vaikutti ärsyyntyneeltä.
Yhtäkkiä lumiluolan katto valui pois kaksijalan vetäessä luolaa itseään kohti. Kaksijalan suuret, karvattomat käpälät pyyhkivät luolan seinämiä ja kattoa. Aaltosalama painautui yhä lumen peitossa olevaa pohjaa vasten ja seurasi silmä kovana otuksen jokaista liikettä. Se rynkytti luolan suuaukon edessä olevaa seinää ja heilutteli luolaa kuin olisi yrittänyt saada sitä rikki. Aaltosalama nielaisi: Tältä varmaan mehiläisistä tuntui, kun karhu yritti päästä käsiksi niiden kallisarvoiseen hunajaan.
Lopulta kaksijalka ärähti jotakin ja nosti luolan maasta kokonaan, ja silloin Aaltosalamasta alkoi vasta todella tuntua, että lumiluola ei todellisuudessa ollut luola alkuunkaan. Hän tunsi itsensä typeräksi, kun oli juossut niin varomattomasti hajun perään. Jos tällaisia loukkuja oli enemmänkin, useampi kissa saattaisi olla vaarassa. Sitä suuremmalla syyllä heidän oli päästävä pois täältä.
Aaltosalama vilkaisi takanaan kyyhöttävää Varissulkaa kauhuissaan, kun tajusi, että kaksijalka oli lähtenyt viemään heitä johonkin. Hän halusi taistella, hän halusi panna kaksijalan maksamaan siitä hyvästä, mitä se oli tehnyt heille, mutta hän ei voinut. Pelko sai hänet lamaantumaan niille sijoilleen, ja hän pystyi vain seuraamaan sivusta, miten häntä vietiin koko ajan kauemmaksi Kuolonklaanin reviiristä.

//Varis?
//247 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Katsoin Aaltosalaman löytämää lihapalaa epäluuloisena. Soturi oli ehdottanut, että söisimme sen, enkä oikein pitänyt ajatusta hyvänä. Emme tienneet, olisiko sitä turvallista syödä. Ehkä se oli jokin kaksijalkojen ansa, kuten oli oletettavasti tämä luolakin. Ei ollut kaukaa haettua kuvitella, että tuo lihaklöntti, jota Aaltosalama niin uteliaasti haisteli, oli myrkytetty.
”Pysy kauempana siitä, typerys”, tuhahdin ja näpäytin hännänpäälläni soturia korville. ”Emme tiedä mitä se on. Sehän voi olla jokin kaksijalkojen juoni.”
Aaltosalama nosti ärsyyntyneen katseensa lihakimpaleesta minuun.
”Tuskinpa”, naarassoturi sanoi viileästi ja tökki klönttiä kynnellään. ”Se tuoksuu lihalta. Hiukan kummalliselta kenties, mutta lihalta yhtä kaikki.”
Siristin silmiäni edelleen epäillen ja kumarruin haistamaan lihapalaa. Aaltosalama oli oikeassa, se tuoksui lihalta, vaikka en osannutkaan sanoa, mistä eläimestä se oli peräisin. Väriltäänkin se oli ainakin lihan kaltainen.
”Eikö mielessäsi ole käynyt, että ehkä tuon hajun tarkoituksena on houkutella pahaa-aavistamattomia kissoja syömään se?” kysyin tuntien itseni aika fiksuksi oivallukseni johdosta. ”Kaksijalat pitävät meitä tyhminä ja sinä vain todistat heidän olevan oikeassa.”
Aaltosalama ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta teoriani suhteen. Omasta mielestäni se kävi hyvin järkeen, eihän hyvää ansaa huomannut ansaksi. Kaksijalat olivat kuvitelleet peittoavansa minut älyllään, mutta he olivat pahan kerran väärässä. Ehkä joku pahainen oppilas tai ilmeisesti Aaltosalama olisi langennut tähän ansaan, mutta minä en ollut tarpeeksi sinisilmäinen.
”Tai toinen vaihtoehto: olet vain pelkuri ja yrität keksiä jonkin tekosyyn, jonka varjolla sinun ei tarvitse maistaa sitä”, Aaltosalama sanoi ja virnisti ärsyttävästi. ”Ei sitten. Minä syön tämän yksin.”
Tempaisin tassullani lihakimpaleen soturin nenän edestä ennen kuin tämä ehti haukkaamaan sitä.
”Minä voin uhrautua ja tarkistaa, onko sitä turvallista syödä”, tarjouduin ja pidin lihapalan visusti Aaltosalaman ulottumattomissa. Minä en mikään pelkuri ollut. Sitä paitsi… Jos tässä klöntissä olisikin jotain epäilyttävää ainesosaa, joka johtaisi vaikkapa vatsatautiin, olisi parempi, jos minä saisin sen ja Aaltosalama joutuisi pitämään minusta huolta, eikä toisin päin. Mielelläni en tätä silti tehnyt, sillä parhaimmassakin tapauksessa liha maistui varmasti etovalta.
”Jos kuolen tähän, kerro perheelleni, että rakastan heitä”, sanoin sarkastisesti ja välittämättä punaruskean soturin yrityksistä napata liha takaisin näykkäsin siitä pienen palasen. Kokemus oli hämmentävä. Klöntti tosiaan maistui lihalta, ja haisikin, kuten olimme molemmat huomanneet. Siinä oli kuitenkin outo sivumaku ja sen koostumus oli kummallisen hajoava. Se oli melkein kuin lihaa, mutta ei aivan.
”No? Ei tainnut olla niin tappavaa kuin kuvittelit, siinähän sinä vieläkin seisot”, Aaltosalama tiuskaisi ja sai riuhtaistua lopun lihan otteestani. Pyöräytin silmiäni. Hän oli ehkä ollut oikeassa, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen. Juuri, kun olin sanomassa ajatuksiani ääneen, luola heilahti voimakkaasti ja kaaduin kyljelleni. Vaihdoimme Aaltosalaman kanssa säikähtäneitä katseita, mutta pelkoni muuttui äkkiä toiveikkuudeksi.
”Pikkukaaos ja Lehtituuli taisivat löytää meidät”, sanoin tähyillen ulos luolan aukosta. Kahden pelastajamme sijaan suuaukon eteen ilmestyivät kuitenkin kaksijalan punertavat kasvot. Säikähdin niin, että olin jälleen kellahtaa maahan. Sain viime hetkellä koottua tasapainoni ja tyydyin syöksähtämään kaksijalasta niin kauas kuin vain ahtaassa luolassa kykenin.

//Aalto?
//458 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Kömmin ulos mukavasta lämpöä syleilevästä pesästä, kun arvelin vahtivuoroni alkavan. Minut oli määrätty kolmanteen eli viimeiseen vahtivuoroon, mutta olin ehtinyt olemaan valveilla jo pidempään. Pesä oli ollut hyvin ahdas, eikä oikein tuntunut mukavalta nukkua vieri vieressä oppilaiden seassa. Enemmänkin vartiovuoron alkaessa ärsytti kuin väsytti, mikä oli tietenkin osaltaan hyvä asia. Ainakaan painavista silmäluomista ei tarvinnut kantaa huolta.
Vartiovuorossa kanssani olisi Pikiturkki, jonka kanssa kiertäisimme oman klaanimme pesiä. Tummanharmaa naaras aloittaisi omalta pesältään. Pysyttelisin itsekin vähän aikaa ensin tällä pesällä, kunnes Pikiturkki näkyisi ja jatkaisin seuraavalle pesälle. Havahduin ajatuksistani, kun Tuhkajuova ravasi luokseni. Vaihdoimme muutaman sanan siitä, kuinka ei ollut tapahtunut mitään tavallisesta poikkeavaa, ja pian naarassoturi sujahtikin oppilaiden sekaan. Vähän ajan kuluttua oma oppilaani asteli unenpöpperöisenä ulos pesästä. Saattoihan se olla raskasta valvoa ensimmäistä kertaa samalla kun muut saivat nukkua. Raikas pikku pakkanen kuitenkin herättäisi nopeasti, joten tuskin kukaan vartioon nukahtaisi. Mielestäni ensimmäinen vartiovuoro oli parhain, kun sai vielä nukkua hyvin sen jälkeen. Keskimmäisessä uni jäi katkonaiseksi ja viimeisen jälkeen pitikin olla jo pian valmis päivän muihin asioihin. Varsinkin suurissa harjoituksissa uni oli tärkeä osa onnistumista. Lumikkotassu saisi kuitenkin hetken levähtää vuoronsa jälkeen ennen seuraavan päivän ensimmäisiä lajeja.
“Pikiturkki tuleekin jo”, totesin samalla asian vierelleni asettuneelle Lumikkotassulle, kun huomasin soturin juoksevan kauempana meitä lähestyen. “Lähden tästä jo seuraavalle pesälle. Muista sitten pysyä tämän pesän lähettyvillä.”
Taakseni jäivät vain Lumikkotassun sanat, kun hän totesi pystyvänsä hommaan. En hetkeäkään epäillyt oppilastani. Nyökkäsin vielä nopeasti Pikiturkin suuntaan, kunnes jatkoin verkkaisesti matkaani seuraavalle pesälle. Kolmannen joukkueen pesä sijaitsi vanhassa ketunkolossa. Solakka tummanpunaruskea oppilas istui lähellä pesää. Kollin katse vaelsi puolelta toiselle hänen tarkkaillessa ympäristöään. Sielutassun vihertävän ruskea katse osui pian minuun, kun tulin esiin hämäristä. Sielutassu tervehti minua ja vastasin oppilaalle pikaisella nyökkäyksellä.
“Joko sinut ohjeistettiin tähän?” kysyin kuolonklaanin nuorimmalta oppilaalta. Sielutassu kertoi, että oli saanut ohjeet jo. Hyvä niin. Eipähän tarvinnut enää erikseen selittää. Huokaisten asetuin kauemmaksi Sielutassusta lähes pesän toiselle puolelle. Vartiovuoron aikana mestareiden tulisi kiertää pesät useampaan kertaan tarkastamassa, miten oppilaat vartiossa pärjäsivät.
Seuraava päivä toisi tullessaan taas uusia lajeja. Edellisissä lajeissa joukkue oli menestynyt jo hyvin. Pesänrakennuksessa toinen joukkue oli tullut toiseksi, mitä nyt pesä olikin ollut hyvin ahdas. Saalistuksessa joukkue oli sijoittunut jälleen toiseksi, kun yhteensä Lumikkotassu, Orvokkitassu ja Roihutassu olivat saaneet yhdeksän saalista. Muistin edelleen, kuinka olin omissa suurissa harjoituksissani palannut saalistusosuudessa takaisin tyhjin tassuin. Onneksi taitoni eivät olleet yhtä surkeat enää näin soturina vaan nykyään sain jopa jotain kiinni. Pudistelin päätäni muistoille. Jäljittämisessä Orvokkitassu oli onnistunut löytämään Harakkanaurun toisena. Joukkueella meni siis hyvin, enkä enää kantanut huolta siitä, minkälainen tulos sitä odottaisi. Tietenkin voitto olisi suositeltavaa, mutta ylipäätänsä pärjääminen yleensä antoi lisäpotkua koulutukseen. Se oli kuitenkin se pääasia.
Oli kulunut jo sen verran aikaa, että nousin ylös venytellen raajojani. Matkaisin seuraavaksi ensimmäisen joukkueen pesälle, joka sijaitsisi pensaassa. Pikiturkkia ei ihan vielä näkynyt, mutta hän olisi täällä pian. Astelin vielä ennen lähtöäni Sielutassun luokse.
“Pikiturkki tulee tähän pian”, sanoin ja käännyin jo lähteäkseni. “Minä lähden nyt.”

// 478 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

Istuiskelin vartiossa joukkueemme pesän edustalla. Hytisin kylmästä enkä voinut olla ajattelematta vaanivia vaaroja, jotka varmasti ympäröivät minut. Vaikka kyllä meillä oli sotureita vartioimassa meitä minua pelotti silti. Haukottelin unisesti. Olisin halunnut olla nukumassa omassa pesässäni tämän kylmän vartio paikkani sijasta koska emme olleet saaneet yhtäkään pistettä koko harjoitusten aikana. Närkästykseni ja vihani arvioijiamme kohtaan oli pinnassa enkä halunnut puhua sotureille. Minut oli nöyryytetty viimeisessä harjoituksessa jossa minun olisi pitänyt löytää joku piiloutuneista sotureista mutta en ollut löytänyt ketään. Minun teki mieli mouruta vihasta ja inhosta koko typerää tapahtumaa kohtaan mutta säilytin arvokkuuteni ja tuijottelin puiden latvoihin. Vartio vuoroni oli viimeinen joten pääsisimme jatkamaan pian. Aamu alkoi jo pikku hiljaa sarastaa mutta muut oppilaat nukkuivat vielä pesässämme. Kytevä vihani oli paisunut niin isoksi, että tiesin voivani käyttää sitä hyväksi vaikka taistelussa, joka oli yksi tehtävistäni. Aikoisin voittaa itseni vuoksi en joukkueen vaan oman ylpeyteni ja arvokkuuteni vuoksi. Saisin huonon maineen klaanissa jos joukkueemme ei saisi yhtäkään pistettä ja vaikka olin vasta nuori oppilas osasin kyllä näyttää kynteni. Haukottelin taas ja väsymys painoi silmäluomiani kiinni.
// 173 sanaa

Kirjoittaja: Woln

Nuppupentu meni takaisin aukiolle. Hänen tassuunsa sattui vielä vähän, mutta Nuppupentu kesti sen. ”Kuka oli tuonut puunjuuren leiriin?” ajatteli Nuppupentu. ”Tai ehkä se oli vahinko.” Nuppupentu kävi katsomassa paikkaa, jossa puunjuuri oli. Puunjuuri ei ollut siinä enää. ”Minne se katosi?” ajatteli Nuppupentu. ”Mäntyviiksi!” huusi Nuppupentu. ”Mitä?” kysyi Mäntyviiksi. ”Tässä oli puunjuuri, mutta ei ole enää!” naukaisi Nuppupentu. ”Oletko varma, että juuri tässä?” kysyi Mäntyviiksi. Nuppupentu nyökkäsi. ”Olen, tässä on jäljet siitä kompastumisesta.” vastasi Nuppupentu. Mäntyviiksi katsoi arvioivasti jälkiä. ”Kyllä ne sinun jäljiltäsi näyttävät.” sanoi Mäntyviiksi. ”Näyttää siltä, että joku on repinyt puunjuuren irti.” ”Ai.” sanoi Nuppupentu. ”Ehkä ihan hyväkin, että se otettiin, että muut eivät loukkaannu.” mietti Nuppupentu. ”Mutta toisaalta, olisi ollut kiva nähdä se tarkemmin.” ”Mäntyviiksi, kasvavatko puut keskellä leiriä?” kysyi Nuppupentu. ”Eivät kai.” sanoi Mäntyviiksi. ”Miten sitten se juuri oli päässyt siihen?” kysyi Nuppupentu. ”Sitä en tiedä.” vastasi Mäntyviiksi. Nuppupentu tutkaili paikkaa jossa juuri oli ollut. Sitten hän kääntyi ja käveli hiljaa pois. Nuppupentu huomasi auringon pilkottavan puiden takaa. ”Nouseeko aurinko?” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu mietti viherlehteä. Hän ei ollut vielä saanut elää viherlehtenä. ”Minkälaista olisi viherlehtenä?” ajatteli Nuppupentu. ”Varmasti lämmintä, ja paljon riistaa.” Nuppupentu kokeili haistella ilmaa. Se ei tuoksunut miltään. Nuppupentu huomasi joitain puita, joissa oli melkein silmut. ”Onko se merkki hiirenkorvasta?” mietti Nuppupentu. Nuppupentu oli syntynyt lehtikatona. ”Lehtikatona kaikki oli erilaista.” ajatteli Nuppupentu. ”Oli kylmä, ja satoi lunta.” Nuppupentu mietti sitä hetkeä kun hän leikki lumessa. Nyt lumi oli melkein sulanut. Nuppupentu lähti tuoresaaliskasalle. Nuppupennulla ei ollut kova nälkä. Hän huomasi hiiren, josta oli syöty jo pari palaa. Nuppupentu päätti syödä sen loppuun. Nuppupentu huomasi hiiren sisällä jotain. Se näytti joltain kaksijalkojen esineeltä. Nuppupentu oli kuullut pentutarhassa tarinoita kaksijaloista. Nuppupentu haistoi sitä. Se tuoksui hyvältä. Nuppupentu ajatteli sen olevan yrtti. ”Minkälainen yrtti kasvaa kaksijalkojen ympäristössä?” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu tiesi, että sillä ei varmaankaan hoidettaisi kissoja, koska mikään yrtti ei olisi näin piilotettuna. ”Ehkä tämä on syötävää?” ajatteli Nuppupentu.

//312 sanaa.

Kirjoittaja: Woln

Nuppupentu läpsi innokkaasti sammalpalloa. Nuppupentu oli miettinyt, tulisiko hänestä parantajaoppilas. ”Minusta olisi kiva olla parantaja.” naukaisi Nuppupentu. ”Osaan muutaman yrtinkin.” Nuppupentu oli katsellut soturioppilaiden koulutusta, ja miettinyt tulisiko hänestä sittenkin soturioppilas. ”Ehdin miettiä sitä kuitenkin vielä.” naukaisi Nuppupentu. Nuppupentu lähti ulos pentutarhasta. Ulkona oli hieman kylmää, ja Nuppupentu pörhisti karvojaan lämmittääkseen itseään. Nuppupentu haaveili usein siitä, että nappaisi itse riistansa. Nuppupentu ajatteli sitä kuinka oli tutkinut leiriä. Nyt Nuppupentu osasi leirin jo ulkoa. Nuppupentu päätti mennä katsomaan olisivatko muut pennut paikalla. Nuppupentu kiersi aukion, ja lähti pentutarhalle. Siellä ei näkynyt ketään. Nuppupentu huomasi kasan höyheniä pentutarhan nurkassa. ”Mitäköhän nuo ovat?” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu kosketti yhtä varovasti. Se oli pehmeä ja sileä. Nuppupentu aivasti. Höyhen oli lentänyt hänen kuonolleen. ”Onko tämä höyhen?” ajatteli Nuppupentu. ”Varmaankin.” Nuppupentu laittoi höyhenen takaisin kasaan, ja lähti pois pentutarhasta. Nuppupentu huomasi olevansa nälkäinen. Nuppupentu ei ollut syönyt vielä mitään, ja kohta oli jo ilta. Nuppupentu katsoi tuoresaaliskasaa. Se oli isompi kuin Nuppupentu itse. Nuppupentu otti kasasta palasen hiirtä. Nuppupentu haukkasi hiirtä. ”Enköhän minä joskus voisi itsekin saalistaa.” mietti Nuppupentu ja lopetti syömisen. Nuppupentu huomasi aukion toisessa päässä Mäntyviiksen. Nuppupentu lähti juoksemaan Mäntyviikseä kohti. Nuppupentu ei huomannut edessään olevaa puunjuurta ja kompastui siihen. ”Ai!” huudahti Nuppupentu. Kissat kääntyivät katsomaan Nuppupentua. Nuppupennusta tuntui pahalta. Hänen tassunsa oli kipeä. ”Oletko kunnossa, Nuppupentu?” kysyi Mäntyviiksi huolestuneena. ”Kaipa minä olen.” sanoi Nuppupentu. ”Mene kuitenkin vielä Hehkuaskelen tarkastukseen.” sanoi Mäntyviiksi. ”Joo.” sanoi Nuppupentu. Nuppupentu lähti tassuaan pidellen Hehkuaskelen pesälle. Kun Nuppupentu kurkisti pesän aukosta, hän ei ensimmäisenä nähnyt ketään. ”Hehkuaskel?” hän kysyi. ”Mitä?” kysyi Hehkuaskel. Minä loukkasin tassuni tuolla. Nuppupentu osoitti aukiota hännällään. ”Vai niin.” sanoi Hehkuaskel. ”Miten se tapahtui?” kysyi Hehkuaskel. ”Kompastuin puunjuureen.” aloitti Nuppupentu. ”Etutassuni jäi kiinni siihen, ja kun sain sen irti, se näytti hieman turvonneelta.” naukaisi Nuppupentu. ”Sattuuko siihen vielä?” kysyi Hehkuaskel. ”Hieman.” vastasi Nuppupentu. ”Se ei vaikuta kovin turvonneelta.” naukaisi Hehkuaskel. Hehkuaskel tunnusteli tassua. ”Laitan tähän hämähäkinseittiä.” hän sanoi. ”Älä muutamaan päivään leiki mitään kovin riehakasta, ja jos tulee pahempia oireita, tule käymään täällä.” opasti Hehkuaskel. Nuppupentu nyökkäsi. ”No, voit mennä.” sanoi Hehkuaskel. ”Kiitos.” sanoi Nuppupentu. Nuppupentu lähti nilkuttaen pois.

//343 sanaa.
//Hehkuaskel?

Kirjoittaja: Ravn

Taasen oli se aika vuodesta, jona klaanit järjestivät hiirenkorvan suuret harjoitukset. Kilpailu, jossa molempien klaanien oppilaat mittelivät joukkueittain toisiaan vastaan erilaisissa taitoa vaativissa lajeissa. Ensimmäisen päivän aikana oppilaat olivat jo rakentaneet pesät ja saalistaneet valmistautuen nyt illan viimeiseen lajiin, jäljittämiseen. Minä olin valikoitunut yhdeksi piiloon menijöistä kahden eloklaanilaisen, Hiilihampaan ja Kirpputäplän, ohella ja kieriskeltyäni pistävänhajuisissa yrteissä kiiruhtanut sekametsän siimekseen sopivaa piilopaikkaa etsimään. Kulkiessani pitkin jo osittain sulanutta metsänpohjaa minulle siunaantui hetki aikaa ajatella. Oppilaani Minkkitassun joukkue oli pärjännyt tähän asti sanoinkuvaamattoman surkeasti, enkä ymmärtänyt miten niin oli päässyt käymään – ehkä Kuolonklaanissa oli osaamattomampia oppilaita kuin olin osannut arvatakaan. Eloklaanilaiset sen sijaan olivat pärjänneet huomattavan hyvin, enkä tahtonut edes ajatella minkälaisen kuvan he olisivat harjoitusten lopuksi kuolonklaanilaisista muodostaneet. Näyttäisimme varmasti vierasklaanilaisten silmissä heikoilta.
Vaikka jupisin itsekseni, kiinnitin tarkasti huomiota siihen mihin kävellessäni tassuni laskin. Koetin välttää astumista lumeen ja mutaan jättääkseni mahdollisimman vähän jälkiä, sillä en todellakaan tahtonut tehdä löytämistäni helpoksi. Illan hämärtyessä ja metsän pimetessä ympärilläni olin löytänyt tieni hivenen syvemmälle Kuolonklaanin reviirille ja vihdoin ja viimein katseeni osui sopivalta vaikuttavaan piilopaikkaan, suureen kivikkoon, josta varmasti löytyisi oivallinen kolo jos toinenkin. Hetken etsittyäni löysinkin sopivan onkalon ja pujahdin sisään jääden odottamaan jotakuta oppilaista. Toivoin vain, ettei etsinnöissä kestäisi kuitenkaan liian kauan, sillä illan myötä kiristyi myös pakkanen.

// 207 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama ja Varissulka olivat jääneet loukkuun lumiluolaan, joka lopulta paljastui aivan joksikin muuksi kuin tavalliseksi luonnonmuodostumaksi. Aaltosalama arveli sen takana olevan kaksijalat. Kun Varissulka alkoi syytellä häntä heidän ahdingostaan, soturitar kiukustui entisestään.
”Ai minunko vikani?” hän sihahti voimatta uskoa korviaan. Kolli oli täysi hiirenaivo! ”Et sinäkään varonut sen enempää kuin minä – seurasit minua päätä pahkaa tänne! Ja sitä paitsi, jos et olisi jahdannut aiemmin minun jänistäni, kumpikaan meistä ei olisi haistanut sitä hajua, emmekä siten olisi nyt tässä jamassa!”
Varissulan häntä piiskasi luolan lumisia seinämiä merkkinä yltyvästä turhautumisesta. Myös Aaltosalama pörhisteli karvojaan ja nosti ylähuultaan varoittavasti kollille. Lopulta hänen oli yritettävä hillitä kiukkunsa ja keskityttävä keksimään ratkaisua ongelmaan. Jos he molemmat vain seisoskelisivat tuijottelemassa toisiaan murhanhimoisesti, heiltä tuhlaantuisi vain kallista aikaa.
”Pikkukaaos ja Lehtituuli varmasti tulevat etsimään meitä, kunhan ovat valmiita”, Aaltosalama järkeili. ”Siihen asti meidän on vain yritettävä sietää toisiamme ja kuulosteltava ääniä siltä varalta, että he ovat lähettyvillä ja voimme kutsua heidät apuun.”
”Jos niin sanot”, Varissulka tuhahti ja loi häneen myrtyneen silmäyksen. Aaltosalama jätti sen huomiotta ja siirsi sen sijaan katseensa luolan perällä olevaan lihakimpaleeseen, jonka takia he olivat luolaan alunperin juosseet.
”Tämä on minun saaliini”, hän ilmoitti tummaturkkiselle soturille ja laski toisen tassunsa lihaklöntin päälle.
Varissulka katsoi sitä silmät viiruina. ”Eihän tuo edes ole oikeaa riistaa. Se ei näytä miltään eläimeltä – se on vain klöntti”, kolli arvosteli.
Aaltosalama pyöritteli silmiään. ”Jos se ei kerran ole oikeaa riistaa, niin sitten voimme kai yhtä hyvin syödä sen pois”, hän ehdotti ja kumartui nuuhkaisemaan lihaa. Hänen oli vaikea erottaa, miltä eläimeltä se haisi, mutta ei se ainakaan pilaantunutta ollut. ”Ellei sinua sitten pelota maistaa sitä?” Aaltosalama virnisti ja katsahti Varissulkaan haastavasti.

//Varis?
//272 sanaa

Kirjoittaja: Woln

Nuppupentu käveli jäisellä aukiolla.
Hänen viiksensä olivat huurteessa. ”Mitä tekisin?” ajatteli Nuppupentu. Hän ei malttanut odottaa, että hänestä tulisi oppilas. ”Siihen on kuitenkin pitkä aika.” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu katseli leiriä. Hän päätti mennä katsomaan jos Mäntyviiksi olisi paikalla. Nuppupentu ei kuitenkaan nähnyt Mäntyviikseä. Nuppupentu päätti mennä pentutarhaan nukkumaan. Oli kuitenkin jo melkein Nuppupennun nukkumaanmenoaika. Muut pennut tulivat emonsa kanssa sisälle pentutarhaan. Nuppupentu kävi nukkumaan. Hän kuuli rasahduksen. ”Mikä se oli?” ajatteli Nuppupentu. Hän höristi korviaan kuullakseen paremmin. ”Ei se ole mikään.” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu näki unissaan niityn jolla oli paljon hiiriä ja yrttejä. Kun Nuppupentu heräsi, hän mietti untaan. ”Missä paikassa olisi paljon hiiriä ja yrttejä?” ajatteli Nuppupentu. ”Nyt kuitenkin on vielä alkanut hiirenkorva.” ”Ehkä se on merkki viherlehdestä.” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu ei tiennyt mitä tehdä. Hän ei ollut nähnyt tuollaisia unia ennen. ”Se on vain uni.” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu yritti karistaa unen mielestään. Se tuntui vainoavan häntä. ”Sehän oli hyvä uni.” ajatteli Nuppupentu. ”Miksi minä huolestun siitä niin paljon?” Nuppupentu päätti lähteä jaloittelemaan ulos. Oli jo aamu, ja monet kissat olivat jo ulkona. Nuppupentu tutkaili leiriä. Hänellä oli jo hieman nälkä. ”Nuppupentu!” kuului huuto. Nuppupentu kääntyi katsomaan taaksepäin. Ketään ei näkynyt. ”Mitä nyt?” kysyi Mäntyviiksi. ”E-ei mitään.” ”Kuulin vain äänen, joka ei ollut totta.” naukaisi Nuppupentu. Nuppupennulla oli vaikeuksia syödä oravansa loppuun. Nuppupentu ei syönyt siitä puoliakaan, vaan jätti sen muille. Nuppupentu oli kuullut ketuista ja mäyristä. ”Ehkäpä sellainen oli siellä pensaikossa.” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentua pelotti ajatus isosta ketusta. ’Ei siellä varmaan ollut mikään.” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu päätti tutkia leiriä vielä vähän aikaa. Nuppupentu huomasi parantajan pesän. Päällikön pesä oli Nuppupennun takana. Nuppupentu katsoi paikkaa, jossa Punatähti piti klaanikokouksen. Nuppupentu kuvitteli että olisi itsekin päällikkö. ”Ensimmäisenä kuitenkin pitää käydä oppilasikä, sitten soturiikä, ja varapäällikköys, ja sitten päälliköys. Nuppupentu huomasi aukiolla paljon kissoja. ”Mitä nyt tapahtuu?” ajatteli Nuppupentu. ”Tai toisaalta sellaisia tapahtuu aika paljon että soturit keskustelevat.”

//307 sanaa.
//Mäntyviiksi?

Kirjoittaja: Auroora

Olin törmätä Aaltosalamaan kun naaras yllättäen pysähtyi luolassa. Sain kuitenkin kaikeksi onneksi pidettyä tasapainoni ja olin valmiina antamaan soturin kuulla kunniansa, kun yhtäkkiä kuulin takaamme oudon, napsahtavan äänen. Kohtasin Aaltosalaman yhtä hämmentyneen katseen. Käännähdimme molemmat salamana ympäri – mikä luolan ahtaudessa oli hiukan vaivalloista – ja saimme huomata, että luolan aukko, jonka läpi olimme niin helposti sujahtaneet, ei enää päästänytkään meitä ulos. Uloskäyntiä peitti seinämä, jonka raoista kyllä näki ulkopuolelle, mutta joka näytti melko läpäisemättömältä.
Astuin varuillani lähemmäs seinämää ja nuuhkaistuani sitä ja todettuani sen turvalliseksi uskaltauduin tökkäämään estettä kuonollani. Se tuntui olevan melko tukevasti kiinni. Tartuin seinämään tassullani ja rynkytin sitä kaikin voimin. Se ei tuntunut kovin vahvalta eikä oikeastaan edes kiinteältä, mutta lukuunottamatta hienoista heilumista, seinämä ei hievahtanutkaan.
”Voi rutto”, kirosin kun tajusin, että ainakaan tätä kautta ei ollut poistumista. Tunnustelin seuraavaksi luolan seinämiä ja se pieni toivon kipinä, joka oli sisälläni syttynyt, sai nopeasti sammua. *Eihän tämä ole luola ollenkaan!* Olin kuvitellut, että seinät kenties antaisivat periksi, lunta kun olivat. Ei suinkaan, katsoessani ympärilleni huomasin, että samanlainen seinämä ympäröi meitä joka suunnalta.
”Ei voi olla todellista”, puhisin ja käännähdin vihaisena Aaltosalaman puoleen. ”Oliko pakko käyttäytyä kuin päätön hiiri? Sinun takiasi olemme nyt tässä tilanteessa, joten sinun on parempi myös hommata meidät ulos täältä!”

//Aalto?
//209 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta antoi Sähkötuhon kommentoida oppilaiden taistelua. Kokenut soturi keksi sanottavaa molemmille oppilaille, eikä Sulkavirralle jäänyt mitään lisättäväksi. Naaras nyökytteli päätään veljensä puhuessa. Saatuaan sanottua asiansa, Sähkötuho käski oppilaita taistelemaan uudelleen.
Tattitassu tuntui vasta nyt pääsevän vauhtiin, ja Sulkavirta oli erittäin tyytyväinen oppilaansa suoritukseen. Taistelun edetessä vaalean punaruskea kolli pöllyytti lunta Mäyrätassun kasvoille niin, että kolmivärinen kolli joutu keskeyttämään hyökkäyksensä. Tattitassu selkeästi hyödynsi taistelussa enemmän älyä kuin voimaa. Vanhempi oppilas ennätti ennen lumipöllyn laskeutumista syöksähtää Mäyrätassun sokealle puolelle. Lumi peitti näkyvyyden, joten Sulkavirta ei ollut ihan varma, mitä tapahtui. Seuraavassa hetkessä Mäyrätassu kuitenkin makasi maassa, ja Tattitassu oli painanut käpälänsä kollin päälle, jottei tuo pääsisi ylös.
Kun Sulkavirta julisti kamppailun olevan ohi, Tattitassu irtaantui välittömästi oppilastoveristaan. Sitten vaalea kollikissa kääntyi Sulkavirran puoleen kysyvä ilme kasvoillaan. Harmaanruskea naaras päätti, että oli hänen vuoronsa kommentoida taistelua. Soturin mielestä oli tärkeää antaa palaute rakentavasti, eikä haukkuen. Hän jakeli molemmille oppilaille moitteita ja kehuja, mutta tällä kertaa Tattitassu sai jälkimmäisiä enemmän kuin ensimmäisiä.
Harjoitukset jatkuivat vielä hyvän tovin verran, ja molemmat oppilaat pärjäsivät loppujen lopuksi melko tasaisesti. Nelikko palasi takaisin leiriin, ennen kuin aurinko oli ehtinyt kavuta huippuunsa.

Kului hieman yli neljäsosakuu. Sulkavirta oli viettänyt viime päivinä paljon aikaa erityisesti Sähkötuhon ja Sinilinnun kanssa. He olivat käyneet kävelyllä, jota Sinilintu ihmetteli syvästi. Valkea naaras viihtyi pitkälti yksikseen, ja päivittäiset kävelyt pentuetovereiden kanssa olivat naaraasta hämmentäviä.
Tuli päivä, jolloin Tattitassu oli viimein valmis päättämään soturikoulutuksensa ja ansaitsemaan soturinimensä. Punatähti aloitti klaanikokouksen nimittämällä ensin Saukkotassun soturiksi. Ruskean naaraan soturinimeksi oli valikoitunut Saukkokasvo. Punaruskea päällikkö nimitti ruskean naaraan jälkeen Tattitassun lyhyin sanoin.
”Tattitassu, tästä lähtien olet soturi, joka tunnetaan nimelläTattihalla”, päällikkö kertoi kovalla äänellä seistessään pääaukion keskustassa. Sulkavirta katsoi haikeana vaalean punaruskeaa kollia. Tattihalla näytti siltä, kuin olisi halunnut vajota maan alle kuolonklaanilaisten keskittyessä hetken vain häneen. Sulkavirta tiesi, ettei kolli ollut mielellään valokeilassa.
Kun kokous oli ohi, Sulkavirta käveli rauhallisin askelin Tattihallan luokse. Vaalea kolli nosti hitaasti keltaisen katseensa maasta entiseen mestariinsa. Katse ei ollut enää se nuoren oppilaan, pelokas ja ujo katse, vaan luottavainen ja kiitollinen. Sulkavirta väläytti Tattihallalla pienen hymyn.
”Onnittelut, ansaitsit hienon nimen”, raidallinen naaras tokaisi naurahtaen.
”Kiitos, sinä olet hyvä mestari”, punaruskea kolli vastasi vaimealla äänellä, hennosti hymyillen. Kalmakuun onnitellessa poikaansa, Sulkavirta siirtyi sivummalle. Naaras etsi katseellaan Aaltosalamaa, mutta punaruskeaa naarasta ei näkynyt. Hänestä tuntui pahalta, ettei Aaltosalama ollut näkemässä pentuetoverinsa nimitystä. Pahemmalta tuntui varmasti Tattihallasta, joka näytti myös etsivän katseellaan sisartaan.
Sulkavirta toivoi naaraan palaavan ennen iltaa, sillä se oli aika, jolloin hän oli sopinut tapaavansa Ruskalinnun reviirien ulkopuolella. Hän halusi hyvästellä ystävänsä ja varmistaa, ettei naaras vihaisi häntä lähtönsä vuoksi.
”Tänäänkö?” Sähkötuho oli tassutellut Sulkavirran huomaamatta tämän vierelle. Naaras säpsähti säikähtäen ja käännähti veljensä puoleen. Toivuttuaan säikähdyksestä, Sulkavirta nyökkäsi.
”Lähden auringonlaskun jälkeen. Ruskalintu odottaa minua sopimassamme paikassa reviirien ulkopuolella silloin”, naaras kertoi hiljaa, jottei muut kuulisi heidän puheitaan. Sähkötuho nyökytteli hitaasti päätään. Kollikissa ei kohdannut Sulkavirran katsetta, vaan piti sen tiukasti edessäpäin. Sulkavirta näki, ettei Sähkötuho pitänyt tilanteesta.
”Me tapaamme vielä, minä lupaan”, harmaanruskea soturi huokaisi ja puski kuonollaan itseään suuremman kollin rintaa. Naaras päästi ilmoille pienen kehräyksen, ”on kurjaa jättää sinut, Sinilintu, Aaltosalama ja kaikki muut tänne.”
”Olemme puhuneet tästä, Sulkavirta. Et saa houkutella muita mukaasi, jottei kukaan saa tietää sinun rikkoneen klaanien lakeja. Vain tällä tavalla voimme varmistaa, että voit vielä jonain päivänä palata”, Sähkötuhon ääni oli vakava. Sulkavirta oli onnekas, että hänellä oli Sähkötuhon kaltainen veli. Vaikka kolli oli kuin olikin äärettömän uskollinen klaanilleen, vielä uskollisempi hän oli perheelleen. Sähkötuho oli monet kerrat todistanut perheen menevän kaiken edelle, ja se oli kunnioitettava piirre kollissa.

Auringonlaskun aika oli käsillä, eikä Aaltosalamaa näkynyt. Sulkavirta alkoi huolestua. Missä naaras oli, ja miksei hän ollut leirissä?
Sulkavirta oli käynyt aurinkohuipun hetken jälkeen Punatähden juttusilla.
”Minä arvostan Kuolonklaania, sinua ja klaanin jäseniä suunnattoman paljon, mutta en usko klaanielämän olevan enää minua varten. Olen päättänyt lähteä heti tänä iltana ja ryhtyä erakoksi”, naaras oli lausunut värisevällä äänellä päällikön ja Henkäysvarjon edessä. Soturi oli vältellyt isänsä vaaleansinisten silmien katsetta, sillä hän tiesi, miten pettynyt kolli varmasti oli. Henkäysvarjo oli kuolonklaanilainen henkeen ja vereen, eikä hän voinut sietää erakoita. Vaaleanharmaa kolli oli yrittänyt sanoa jotakin, mutta Punatähti oli pyytänyt häntä vaikenemaan.
”Jos olet varma päätöksestäsi, en voi estellä sinua. Olen pettynyt, mutten usko voivani muuttaa mieltäsi. Sinulla on tämä päivä aikaa poistua Kuolonklaanin reviiriltä. Tämän päivän jälkeen sinä et ole enää Kuolonklaanin soturi. Me suhtaudumme sinuun kuin viholliseen, eikä klaani enää suojele sinua”, punaruskean päällikön sanat kirpaisivat, mutta Sulkavirta ymmärsi Punatähden kannan paremmin kuin hyvin. Jos halusi olla klaanikissa, oli oltava vain klaanikissa. Ei ollut olemassa välimuotoa erakon ja klaanikissan välillä.
Sulkavirta oli poistunut pesästä häntä maata laahaten. Hänen olonsa oli kurja, vaikka päätös olikin oikea.
Soturi istui kenties viimeistä kertaa leirin pääaukiolla ja katseli hämärtyvää leiriä. Laskeva aurinko oli värjännyt taivaanrannan keltaisen ja punaisen eri sävyihin. Auringon viimeiset säteet loistivat leirin kallioseinämään. Yksitellen säteet himmenivät ja katosivat, kun aurinko vajosi puiden taakse. Leirin pääaukio hiljeni kissojen siirtyessä kohti yöpuuta. Kaikki oli aivan normaalisti. Kukaan tuskin tiesi Sulkavirran lähtöaikeista Henkäysvarjoa, Punatähteä ja Sähkötuhoa lukuun ottamatta. Sulkavirta näki tutun hahmon astuvan sisään leiriin. Tabbykuvioinen Tuhkajuova johdatti oppilaansa leiriin ja sanoi tuolle jotain. Roihutassu lähti kohti tuoresaaliskasaa. Hetken Sulkavirta mietti, olisiko hänen pitänyt käydä hyvästelemässä emonsa, mutta naaras hylkäsi ajatuksen nopeasti. Tuhkajuova todennäköisesti tuomitsisi jyrkästi tyttärensä päätöksen ja kieltäisi tämän olemassaolon, aivan kuten oli tehnyt Sinilinnullekin. Hiljaa mielessään Sulkavirta kuitenkin hyvästeli emonsa: *vaikket olekaan ollut kummoinen emo, kai minä jään kaipaamaan myös sinua. Sinä kuitenkin annoit minulle elämän. Ehkä me kohtaamme vielä joskus.*
Tuhkajuova katosi sotureiden pesään, ja Sulkavirta jäi tuijottamaan hänen peräänsä. Sulkavirta odotti hetken. Hän oli sopinut Sähkötuhon kanssa, että he hyvästelisivät toisensa ja Sinilinnun hetki ennen lähtöä.
Juuri ajallaan Sähkötuho ja Sinilintu astuivat ulos sotureiden pesästä. Kaiketi Sähkötuho oli kertonut Sinilinnulle Sulkavirran aikeista, sillä valkean naaraan kasvoilla oli vaikeasti kuvailtava ilme. Se ei varsinaisesti ollut surullinen, muttei millään tavalla iloinenkaan. Ripaus vihaa, pettymystä ja rakkautta.
”Miksi et kertonut minulle lähteväsi? Minä olisin tietysti lähtenyt mukaasi, ellei varoitusaika olisi ollut näin lyhyt! Olen aina halunnut nähdä, millaisia eläimiä klaanin ulkopuolella elää”, valkoturkkinen naaras pudisteli närkästyneenä päätään. Sulkavirta painoi lupaa kysymättä kuononsa Sinilinnun turkkiin.
”Minäkin jään ikävöimään sinua”, naaras kuiskasi hiljaa kyyneleitä pidätellen. Hän irtaantui Sinilinnusta ja kohtasi Sähkötuhon sinivihreän katseen.
”Välitä Aaltosalamalle hyvästini, kun hän palaa. Kerro, että odotin häntä, mutta Punatähti asetti aikarajan. Hän varmasti suuttuu, joten ole niin kiltti ja varmista, ettei hän tee mitään typerää”, harmaanruskea naaras pyysi. Sähkötuho nyökkäsi pienesti päätään.
”Minun tulee teitä molempia niin kauhea ikävä. Lupaan, että tapaamme viimeistään Pimeyden Metsässä, jolloin voin kertoa teille kaiken seikkailuistani”, naaras lupasi. Hän joutui kääntämään katseensa poispäin, sillä oli vähällä alkaa itkeä. Naaras keräsi itsensä, suoristi ryhtinsä ja pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Toivon, että elämä erakkona tekee sinut onnelliseksi”, Sähkötuho lausahti. Normaalisti täysin kivikasvoisen kollin kasvoille nousi hento, mutta haikea hymy.
Sulkavirta hyvästeli sisarensa, jotka saattelivat hänet leirin uloskäynnille. Matkalla naaras huomasi Henkäysvarjon istuvan kaatuneen kuusen takana. Raidallisen kollin sininen katse huokui inhoa ja pettymystä, mutta myös surua. Sulkavirta oli varma, että Henkäysvarjo piti tytärtään kuolleena heti, kun tämä astuisi ulos piikkihernetunnelista. Henkäysvarjo inhosi erakoita yli kaiken, eikä hän varmastikaan voisi hyväksyä Sulkavirran valintaa ikipäivänä.
Raidallinen soturi kääntyi vielä viimeisen kerran Sähkötuhon ja Sinilinnun puoleen. Hän kuiskasi molemmille hyvästit, ennen kuin astui hämärään tunneliin. Kyyneleitä pidätellen raidallinen naaras kulki tunnelin läpi avaraan metsään, suunnaten kohti etelää. Korkealle taivaalle oli ilmestynyt kirkkaana tuikkivia tähtiä. Pimeys oli laskeutunut Kuolonklaanin reviirin ylle, kun aurinko oli kadonnut taivaanrannan taakse.

Jonkin ajan kuluttua Sulkavirta saavutti Kuolonklaanin rajan. Ennen rajan yli astumista, soturi kääntyi ympäri silmäilläkseen kenties viimeisen kerran Kuolonklaanin reviiriä.
”Jää hyvästi, Kuolonklaani”, naaras kuiskasi tietäen, ettei kukaan kuullut häntä. Hän kääntyi taas kohti rajaa ja veti keuhkonsa vielä viimeisen kerran täyteen Kuolonklaanin reviirin ilmaa. Sitten hän astui rajan yli, kuin olisi odottaen jotain taianomaista tapahtuvan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, eikä ilma ollut sen erilaisempaa rajan toisella puolen. Sulkavirta pudisteli huvittuneena päätään ja jatkoi matkaansa kohti hylättyä kaksijalanpesää, jossa he olivat sopineet tapaavansa Ruskalinnun kanssa.
Pesälle saavuttuaan, Sulkavirta haistoi ilmassa rakkaansa ominaistuoksun.
”Ruskalintu?” naaras huhuili loikattuaan pesää ympäröivän aidan päälle. Tuttu, oranssi pää ilmestyi pesän sisältä. Ruskalinnun kasvoilla oli lämmin, mutta haikea hymy.
”Luulin jo, ettet tulisi ollenkaan”, oranssi kolli sanoi ja ravasi Sulkavirran luokse. Kaksikko painautui hetkeksi toisiaan vasten kehräten.
”En ikimaailmassa olisi jättänyt tulematta”, naaras kuiskasi hiljaa toisen korvaan, ”rakastan sinua aivan liikaa.”
Ruskalintu vastasi Sulkavirran sanoihin voimakkaasti kehräten ja puski tämän turkkia hellästi. Hetken kuluttua kaksikko irtaantui toisistaan. He katsoivat pienen hetken toisiaan silmiin, ennen kuin Ruskalintu rikkoi hiljaisuuden:
”No, oletko jo päättänyt minne menemme ensimmäisenä?” Kollin kasvoilla oli leikkisä hymy. Sulkavirta pudisti päätään.
”Ajattelin, että lähtisimme vain jonnekin. Kaikki täällä on minulle uutta, joten tahdon nähdä ihan kaiken. Lähdetään vain kävelemään ja jätetään klaanit taaksemme. Voimme rakentaa oman, yhteisen elämämme ihan minne tahansa”, naaras huokaisi. Hänen unelmastaan oli viimein tullut totta. Enää klaanin rajat eivät pidätelleet häntä, hän oli täysin vapaa.

//1448 sanaa
//KP-boosti

Kirjoittaja: Untuva

Oli tullut jälleen aika joka vuotisten hiirenkorvan harjoitusten. Ajatukseni palasivat omiin harjoituksiini ja sitten siihen, jolloin olin jo toiminut mestarin roolissa joukkueelle. Ravistelin pian irti muistoista, sillä en halunnut uhrata aikaa Järkäletassulle, jonka koulutusta en ollut pystynyt edes saattamaan loppuun. Minulla oli nyt uusi oppilas, johon keskitin huomioni. Lumikkotassu. Naarasoppilas oli seurassani ujomman puoleinen, mutta olin kyllä pistänyt merkille, millainen puheensorina tämän suusta pulppusi joidenkin muiden oppilaiden seurassa. Kiitin onneani, ettei toinen käyttäytynyt vastaavasti seurassani. En pitänyt tarpeellisena luoda mitään syvällisempää keskusteluyhteyttä oppilaisiini, sillä tärkeintä oli keskittyä heidän koulutuksensa etenemiseen, ei minkään turhanpäiväiseen draamaan oppilaiden pesällä. Tällaisella vastaanotolla he ehkä ymmärtäisivät soturikoulutuksen tärkeyden, ja kuinka tosissaan siihen tuli suhtautua. En antaisi minkään tulla Lumikkotassun koulutuksen eteen, sillä hänestä olisi tultava soturi. Halusin osoittaa, ettei Järkäletassun katoaminen ollut kiinni minun taidoistani mestarina. Ehkä Lumikkotassun jälkeen saisin enemmänkin koulutettavia, ainakin toivoin niin.
Hiirenkorva oli saapunut Kuolonklaaniin. Se tarkoitti pian vallitsevaa inhottavaa loskakeliä, kun uppoaisi partioissa märkään lumeen ja kastelisi vatsakarvat tarpoessa hangessa, jota aurinko päivä päivältä kadotti. Yöpakkasien takia saattoi vielä sataa satunnaisesti uutta lunta, mutta lehtikato oli takana ja hyvä niin. Riista alkoi palaamaan hiljalleen takaisin, mikä tarkoitti täydempää tuoresaaliskasaa ja energisempiä kuolonklaanilaisia. Hiirenkorva tarkoitti aina sitä, että olimme jälleen selviytyneet yhdestä lehtikadosta, vaikkakin se oli vaatinut veronsa esimerkiksi viheryskätapauksien takia.
Oloni tuntui varsin rauhalliselta. Viime suurissa harjoituksissa minua oli enemmänkin kuumottanut Tuhkajuovan läsnäolo ja näissäkin harjoituksissa minut oli sijoitettu mestariksi hänen seuraansa. Olin kuitenkin kasvanut viime kerrasta, eikä kokeneen soturin läsnäolo vaikuttanut minuun enää samalla tavalla, vaikka kunnioitukseni vanhempaa soturi kohtaan oli pysynyt silti samana. Joukkueeseen kuului oppilaani Lumikkotassun ja Tuhkajuovan oppilaan Roihutassun lisäksi vielä Orvokkitassu. Mestarin näkökulmasta oli hyvä päästä taas tarkkailemaan sitä, missä vaiheessa kunkin oppilas koulutuksessaan oli ja ottaa siitä eväitä omaan kouluttamiseen. Lumikkotassu oli kyllä jo ihan hyvässä vaiheessa koulutuksessaan. Suuret harjoitukset tulisivat näyttämään, kuinka valmis naarasoppilas oli jo soturiksi, ja mitä hänen koulutuksestaan vielä puuttuisi.
Eloklaanin mukanaolo harjoituksissa tuntui tällä kertaa helpommalta hyväksyä, vaikka suhtautuminen toiseen klaaniin oli aina aavistuksen varautunut. En kuitenkaan kokenut, että olisi pitänyt vahtia jokaista ruumiinosaa ja kuka toisesta klaanista touhuaa milloin mitäkin. Ehkä kokoontumiset ja aikaisemmat harjoitukset olivat saaneet sen aikaan. Eloklaanilaisten kanssa ei onneksi tarvinnut alkaa sen enempää kaveeraamaan. Siihen nyt olisi pystynytkään. Mutta toimeen heidän kanssaan tuli, se täytyi myöntää, vaikkei sitä ikinä olisi ääneen todennutkaan.
Ensimmäisenä vuorossa oli perinteisesti pesänrakennus, jossa oppilaat saivat harjoitella keskenään rakentamaan pesän. Lopulta muutaman muun lajin jälkeen tulisimme vielä nukkumaan siinä. Meidän mestareiden tehtävänä oli pesien valmistuttua kiertää ja arvioida ne, jotta saisimme selvyyden sijoitusjärjestyksessä. Pesänrakennus oli yksi osa-alue, joka vaikutti joukkueen kokonaissijoittumiseen. Toki olisihan se mukavampi nukkuakin sellaisessa rakennelmassa, joka oli tehty hyvin ja kunnolla, vaikkei pieni epämukavuus itseäni haittaisikaan. Kilpailun kannalta oli kuitenkin tärkeää onnistua. Omasta kokemuksestani oppineena tiesin, että harjoituksissa onnistuminen olisi tärkeä osa koulutusta, sillä epäonnistuminen saattoi jarruttaa sitä. Tietenkin odotin joukkueelta voittamista, mutta tärkeintä minulle oli, että Lumikkotassu näyttäisi mihin hänellä oli rahkeita.
Olimme asettuneet Tuhkajuovan kanssa tarkkailemaan etäämmältä, kun joukkue oli löytänyt paikan, mihin he aikoivat pesän rakentaa. Kurtistin kulmiani, kun pesäpaikaksi valikoitui kivenkolo. Jo etäämmältä vaikutti epävarmalta, miten tulisimme mahtumaan koloon. Ehkä oppilailla oli jokin erikoisempi idea? Tuntui siltä, että toiset olivat unohtaneet kokonaan, että aikuisen soturinkin kuului mahtua pesään. Minun kanssani tulisi ainakin ongelmia. En kuitenkaan vielä luovuttanut oppilaiden suhteen, vaan annoin heidän todistaa olevani väärässä. Ainakin yhteistyö tuntui sujuvan kaikilta hyvin, mutta se ei vielä kertonut mitään pesän onnistumisesta.

// 556 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

“Lumikkotassu, Orvokkitassu ja Roihutassu te olette toinen joukkue ja teidän mestareinanne toimivat Tuimakatse ja Tuhkajuova,” Punatähti kertoi meille. “Routatassu, Sielutassu ja Mäyrätassu te olette kolmas.” Hymyilin Orvokkitassulle innoissani – olisin parhaan ystäväni kanssa samassa joukkueessa. Nyökkäsin myös Roihutassulle, joka oli minulle uusi tuttavuus. “Meistä tulee hyvä tiimi!” Orvokkitassu naurahti ääneen. “Niin tulee,” myötäilin itsekin. Roihutassu nyökkäsi vaiteliaana. En tiennyt oliko se hänen tapaistaan joten en osannut sanoa mitään.

*Metsässä*

“Katsokaa täällä on vanha ketunkolo!” huudahdin mutten uskaltanut mennä sisään. “Ei mennä sinne se näyttää pelottavalta,” Orvokkitassu atseli silmät suuren suurina ja pelokkainna. “Täällä on sopiva kivenkolo,” Roihutassu avasi suunsa ensimmäistä kertaa. “Joo se on hyvä,” sanoin kurkistettuani sen alle. “Mennään kaivamaan pesäkoloja,” sanoin enimmäkseen Orvokkitassulle. “Ja mene sinä Roihutassu hakemaan sammalia ja muita makuualusia,” Orvokkitassu sanoi ystävällisesti naaraalle. Tämä nyökkäsi ja pujahdimme Orvokkitassun kanssa sisään pesäksi valitsemaamme kivenkoloon. “Tämä on hiukan ahdas mutta kyllä me tänne mahdumme,” sanoin ja rupesin kaivamaan omaa pesääni. Sain sen pian valmiiksi ja aloittelin Roihutassulle hänen omaansa jotta hän saisi jatkaa siitä. Pian kuparinvärinen oppilas oli kivenkolossa kanssamme ja saimme pesämme valmiiksi.
// 175 sanaa
// Joukkuekamut?

Kirjoittaja: Woln

Nuppupentu oli innoissaan. Tänään oli se päivä, jolloin Nuppupentu pääsisi ensi kertaa ulos. Hiirenkorva oli alussa, ja lumi suli hieman. Nuppupentu katsoi ulos. Oli vielä yö. ”Milloin on aamu?” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu päätti nukkua vielä. Aamulla Nuppupentu odotti toisten heräämistä. Nuppupentu kurkisti ulos. Ulkona oli vielä pimeää. Jotkut soturit olivat kuitenkin hereillä. Mäntyviiksi nousi sammalvuoteestaan. ”Hei, Nuppupentu.” hän sanoi. ”Hei.” sanoi Nuppupentu. ”Ensimmäinen päiväsi ulkona, vai?” kysyi Mäntyviiksi. ”Joo.” vastasi Nuppupentu. ”No, pidähän hauskaa.” sanoi Mäntyviiksi. Nuppupentu ryntäsi ulos pentutarhasta. Ulkona oli uutta ja ihmeellistä. Nuppupennun emo ei ollut Nuppupennun synnyttämisen jälkeen näkenyt Nuppupentua. ”Kumpa emoni ja isäni näkisivät minut nyt!” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu katseli leiriä. Nuppupentu näki soturien pesän. Leirin vieressä oli tuoresaaliskasa. Nuppupentu ei ollut vielä saanut maistaa oikeaa riistaa. ”Ehkäpä tänään saan maistaa sitäkin!” mietti Nuppupentu innokkaana. Nuppupentu käpertyi klaaninvanhimpien pesän viereen ja katseli nousevaa aurinkoa. Pian leiri alkoi tyhjentyä. Soturit lähtivät joko saalistamaan tai partioimaan. ”Minäkin haluaisin mukaan!” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu katsoi kuinka soturit saalistivat, partioivat, ja kouluttivat oppilaitaan. Nuppupentu päätti mennä katsomaan parantajan pesää. Matkalla hän näki Sielutassun ja Höyhentassun. Kun Nuppupentu saapui parantajan pesälle, hän näki parantajan Hehkuaskelen. ”Hei, Hehkuaskel!” naukaisi Nuppupentu. ”Hei, Nuppupentu.” sanoi Hehkuaskel. Nuppupentu jäi katsomaan parantajan pesälle mitä Hehkuaskel teki, mutta lähti kun Mäntyviiksi tuli sanomaan Nuppupennulle että oli ruokaaika. Aurinko oli noussut korkealle puiden taakse. Nuppupentu asettui tuoresaaliskasan viereen syömään hiirtä. Hiiri oli melkein Nuppupennun kokoinen. Nuppupentu haistoi hiirtä. Se tuoksui houkuttelevalta. Nuppupentu maistoi hiirtä varovasti. Sitten hän nielaisi. ”Hyvää.” ajatteli Nuppupentu. Hän otti monta haukkausta, kunnes hän ei jaksanut enempää. Nuppupentu katseli ympärilleen. Oppilaat leikkivät leirin toisessa päässä. Nuppupentu päätti mennä takaisin pentutarhaan. Pentutarha oli tyhjä.
269 sanaa.

//Mäntyviiksi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Räpäytin silmäni auki, ja ensimmäinen asia, jonka näin, oli Myrskypennun naama. Kookkaamman, vaaleanharmaan pennun silmät olivat yhä kiinni ja hän tuhisi unissaan. Siirtäessäni katsettani aavistuksen erotin myös palasen Kaamospennun tummasta turkista.
Kierähdin ympäri ja katsoin pentutarhan suuaukon suuntaan. Ulkoa kajasti heikkoa, sinertävää valoa, joka arvatenkin oli peräisin taivaalla mollottavasta kuusta. Oli siis edelleen yö – voi surku!
Olin käynyt hereillä jo pari kertaa aiemmin ja yrittänyt käydä nukkumaan uudelleen joka kerran jälkeen. Nyt minusta tuntui kuitenkin siltä, että en saisi enää unta, vaikka kuinka kovasti yrittäisin. Kaikki muut kuitenkin nukkuivat yhä, ja minua alkoi tylsistyttää.
Nousin ylös ja kävelin varovasti sammalia pitkin emon naaman viereen. Kuningattaren silmät olivat kiinni. Katsoin häntä hiukan harmistuneena. Kurotin tassullani kohti hänen kuonoaan ja tökkäsin sitä hellästi. Emon nenä värähti ja tämä raotti silmiään närkästyneen näköisenä.
”En saa unta”, sanoin ja katsoin kuningatarta hieman turhautuneena. ”Voidaanko jo mennä ulos leikkimään?”
Pimentovarjo haukotteli ja nosti vähän päätään. ”Pyräkkäpentu, nyt on yö”, hän maukui maltillisesti ja vilkaisi nukkuvien sisarusteni suuntaan. ”Voitte leikkiä aamulla, kun on valoisaa.”
Huokaisin dramaattisesti. En minä halunnut leikkiä aamulla vaan nyt! Ihan epäreilua…
”Voinko sitten tulla nukkumaan etukäpäliesi väliin?” pyysin nätisti. Pimentovarjo nyökkäsi.
Ryömin hänen etukäpäliensä väliin vähän paremmalle tuulelle tulleena ja kiepahdin selälleni. Kuningatar laski leukansa vatsani päälle ja ummisti silmänsä. Hänen sydämensä tasainen jyskytys tuuditti minut vähitellen uneen.
Unta kesti kuitenkin vain jonkin aikaa. Pimentovarjo oli jälleen unessa, mutta minua ei vieläkään väsyttänyt tarpeeksi, että olisin halunnut jatkaa nukkumista. Kiemurtelin varovasti pois emon käpälien välistä ja kompuroin lähemmäksi sisaruksiani. Nyt noiden unikekojen oli aika herätä ja leikkiä kanssani!
Menin ensin Myrskypennun luo ja näykkäisin tuota kevyesti korvasta. ”Myrskypentu, herää! Haluan leikkiä!” inisin närkästyneenä ja yritin saada siskoani hereille. Samalla kävin tuuppimassa myös Kaamospentua ja yritin saada myös tätä hereille. Oli niin kamalan tylsää, kun kaikki vain aina nukkuivat!

//Sisarukset?
//296 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

Kihisin innosta ja odotuksen tuomasta sekavuudesta. Pian järjestettäisiin hiirenkorvan suuretharjoitukset ja pääsisin olemaan osa niitä. Kilpailisin Minkkitassun ja Maustetassun kanssa samassa joukkueessa. Ensimmäisenä lajina olisi pesänrakennus. Olimme metsässä etsimässä hyvää paikkaa pesällemme. Pikiturkki ja Harakkanauru suojasivat meitä kaikenlaisilta hyökkäyksiltä. Olin tutkimassa juurakkoa sopivan kohdan varalta mutta Maustetassu ehti ensin. “Löysin hyvän pesän tulkaa tänne.” Tassutimme Minkkitassun kanssa suurelle pensaalle. “Eikö tuo ole liiankin iso?” kommentoin. “Ei se on juuri sopiva,” Maustetassu puolusteli ja Minkkitassukin nyökytteli. “Se ei pidä vettä,” sanoin arvostellen pesätoverieni valintaa. “Nyt on melkein lehtikato höpsö! Ei nyt sada vettä,” Minkkitassu heilautti häntäänsä. “Sitä paitsi se on ihanan mukava,” Maustetassu sanoi. “Eikä sen alla ole paljoa lunta. Aletaan hommiin,” Minkkitassu puolusti hieman härnäävään sävyyn. “Niin kai sitten,” tuhahdin itse ja lähdin hakemaan sammalia. Kun tulin takaisin ison sammalnipun kanssa, muut oppilaat olivat jo ehtineet kaivaa kuopat pesillemme. Olin hieman närkästynyt koska olisin voinut tehdä sen itse mutta päätin olla sanomatta mitään. Laittelin sammaleni pesään. “Kai me voimme seuraavan yön tässä viettää,” mutisin. Tarkoituksenani oli herättää muiden oppilaiden ja joukkuelaisteni huomio mutten saanut sitä koska he olivat jo kiivaasti keskustelemassa pitäisikö aukot seinässä paikata.
// 185 sanaa