Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Kireä ja jännittynyt keskustelu oli muuttunut rauhalliseksi, ja Pimentovarjo oli sanonut sellaista, mitä hänen suustaan harvoin kuuli sanottavan. Minä pidin Pimentovarjosta juuri siksi, että hän osasi olla napakka sanoissaan, mutta halutessaan myös kohtelias.
Keskustelu päättyi tumman soturin alkaessa etsiä katseellaan jälkeläisiään, joita ei näkynyt missään. Vaikka pennut tai heidän vahtimisensa ei ollut minun kontollani, vatsassani muljahti huomatessamme heidän kadonneen. Miten kaksi kaltaistamme soturia ei ollut huomannut, kun kolme kovaäänistä pentua oli livahtanut ulos pesästä? Pimentovarjon – sekä myös vähän minun – onneksi pennut löytyivät heti pesän ulkopuolelta isänsä kimpusta. Oli hämmentävää, miten Turmaloikan kaltainen ilkiö muuttui omien pentujensa seurassa aivan toisenlaiseksi. En tiennyt huomasiko tabbykuvioinen kolli edes minua Pimentovarjon ripittäessä häntä. Kolli oli harvinaisen nöyränä kumppaninsa edessä, ja pyysi jopa anteeksi. Pimentovarjo jätti kollin pentujensa seuraan ja palasi luokseni pentutarhan edustalle. Musta kuningatar istuutui viereeni. Hän vaikutti edelleen hiukan ärsyyntyneeltä.
”Uskomatonta, ettei hän sanonut mitään. Hän ei osaa ollenkaan pitää kuria. Oliko Henkäysvarjo samanlainen kun Sähkötuho ja muut olivat vielä pentuja?” naaras esitti kysymyksen ja siirsi katseensa perheestään minuun. Kohtasin naaraan harmaansinisen katseen.
”Aika pitkälti”, lausahdin ja tunsin oloni epämukavaksi katsoessani naarasta silmiin, joten annoin katseeni liukua hänestä leirin pääaukiolla oleviin kissoihin ennen kuin jatkoin, ”Varissulan kasvatukseen hän ei onneksi osallistunut lainkaan, koska minä kielsin. Kenties se onkin syy, miksi Varissulka kasvoi kunnon soturiksi.”
Varissulka ja hänen suhteensa Henkäysvarjoon ei ollut asia, josta halusin puhua. Vaikka luotinkin Pimentovarjoon enemmän kuin muihin kuolonklaanilaisiin, en voinut kertoa edes hänelle totuutta nuorimmasta pojastani. Totuus oli häpeällinen, ja sen julki tuominen pilaisi maineei lopullisesti. Siksi halusinkin kääntää keskustelun toisaalle, ennen kuin Pimentovarjo tajuaisi takertua siihen sen enempää.
”Aiotko esittää Punatähdelle toiveita siitä, keistä voisi tulla pentujesi mestareita?” käänsin taas katseeni mustaan kuningattareen.

//Pimento?

Kirjoittaja: Woln

Sinäpä olet innokas.” kehräsi Varjokarva. ”No, ajattelin että voisimme harjoitella ensimmäiseksi hyökkäämistä, ja sitten yllätyshyökkäystä.” ”Joo!” Nupputassu huudahti innoissaan. Nupputassu painoi häntänsä tiukasti suunsa eteen. Varjokarva katsoi häntä huvittuneena. ”No, aloitetaan!” Varjokarva huusi reippaasti. ”Mene sinä tuonne.” naukaisi Varjokarva. ”Niin että olemme toisiamme vastapäätä.” Nupputassu asettui paikalleen. ”Harjoitellaan asentoa.” naukaisi Varjokarva. ”Eli mene kyyryyn.” Nupputassu meni matalaksi kyyryyn. ”Hyvä.” ”Sitten häntä alas.” Nupputassu laittoi häntänsä alas. ”Ja sitten köyristä hieman selkääsi ja aseta tassusi niin että ne ovat vierekkäin, mutta eivät kiinni toisissaan.” opasti Varjokarva. Nupputassu yritti muistaa kaiken. Lopulta hän onnistui. ”Nyt hyökkää.” naukaisi Varjokarva. Nupputassu lähestyi Varjokarvaa. Sitten hän kiersi Varjokarvan ympäri ja ponnisti hänen selkäänsä. Varjokarva kiepautti nopeasti Nupputassun selästään ja löi häntä kevyesti rintaan. Nupputassu ponkaisi pystyyn ja syöksyi Varjokarvan vatsan alle. Nupputassu ponnisti kaikin voimin ja sai Varjokarvan pois päältään. Varjokarva kaatoi Nupputassun ja Nupputassu henkäisi. ”Olisi ehkä tauon aika!” Varjokarva huudahti. ”Niin.” Nupputassu huokaisi ja asettui makaamaan saniaisten päälle. Pian Varjokarva nousi ja katsahti Nupputassuun. ”Oletko valmis?” kysyi Varjokarva. ”Olen.” vastasi Nupputassu hieman hengästyneenä. ”Nyt harjoitellaan yllätyshyökkäystä.” naukaisi Varjokarva. ”Toivottavasti minä osaan.” ajatteli Nupputassu. ”Mene tuonne pensaikkoon ja yritä hyökätä niin että minä en huomaa.” naukaisi Varjokarva. Nupputassu nyökkäsi. Nupputassu tassutti pensaikkoon ja kyyristyi. Hän hiipi kerran Varjokarvan ympäri. Varjokarvan selän kohdalla Nupputassu ponnisti ja onnistui pääsemään hänen selkäänsä. Varjokarva loikkasi ilmaan ja yritti heittää Nupputassun selästään mutta Nupputassu piti kiinni lujaa. Nupputassu hyppäsi nopeasti pois ja sujahti nopeasti Varjokarvan käpälien väliin. Varjokarva kompastui Nupputassuun. ”Hyvä on, riitti tältä kerralta!” naukaisi Varjokarva. ”Voitinko sinut?” kysyi Nupputassu. ”Ehkäpä.” Varjokarva naukaisi ja vilkaisi Nupputassua ilkikurisesti. Nupputassu loikkasi pensaikkoon. Sitten hän palasi hiiren kanssa. ”Mitä?” kysyi Varjokarva. ”Kuulin hiiren tuolla pensaikossa.” naukaisi Nupputassu. ”Sinullapa on tarkka kuulo.” naukaisi Varjokarva. ”Viedään tämä leiriin.” Leirissä oli kova tungos. Kissat olivat käyneet tuoresaaliskasan ääreen syömään ja juttelemaan kokoontumisesta. ”Se on varmasti mahtavaa!” Nupputassu kuuli Höyhentassun äänen. Nupputassu tassutti varovaisesti tuoresaaliskasalle ja pudotti saaliinsa siihen. ”Nyt voimme alkaa syömään.” naukaisi Varjokarva. Nupputassu nappasi tuoresaaliskasasta hiiren. Hän pureskeli sitä. ”Eikös tänään ollut täydenkuun kokoontuminen?” kysyi ääni Nupputassun takana. ”Mäntyviiksi!” Nupputassu huudahti. ”No hei, Nupputassu!” Mäntyviiksi vastasi ja kierähti Nupputassun ympärille. Nupputassu painoi päänsä hänen lapoihinsa. Mäntyviiksi nuolaisi hänen päätään. Nupputassu oli ollut pentuna paljon Mäntyviiksen kanssa. ”Mitä siitä kokoontumisesta?” kysyi Nupputassu. ”Oletko menossa sinne?” kysyi Mäntyviiksi. ”En ole.” naukaisi Nupputassu. ”Mikset?” kysyi Mäntyviiksi. ”En pääse.” vastasi Nupputassu. ”Ai.” Mäntyviiksi naukaisi. ”No, varmaankin seuraavalla kerralla.” naukaisi Mäntyviiksi lohduttavasti. Nupputassu söi hiirensä loppuun ja loikki pentutarhaan. Hän etsi vanhaa vuodettaan. Nupputassu huomasi pentutarhan perällä vuoteen. ”Siellä!” Nupputassu huomasi. Nupputassu nosti vuoteensa. Sammalien seassa oli jotain kiiltävää. Nupputassu kaivoi lehtensä sieltä. Hän oli tehnyt pentuna useasti uusia löytöjä. Nupputassu haistoi lehteä. Siinä tuoksui yhä tuoreen maan haju. Nupputassu nappasi lehden ja vei sen oppilaiden pesään. Hän laittoi sen vuoteensa päälle. Pian Sielutassu, Roihutassu, ja Höyhentassu saapuivat pesään. He juttelivat kokoontumisesta. Nupputassu nukahti. Hän näki unta siitä, että jahtasi lehteä rotkolla, ja lehti lensi jokeen. Nupputassu istui rotkon reunalla katsomassa, kuinka se lipui hitaasti ja upposi. Nupputassu tassutti ulos. Monet kissat eivät olleet vielä ulkona mutta silti aamupartiot olivat paikalla. ”Nupputassu!” kuului Varjokarvan huuto. ”Ajattelin tulla herättämään sinut metsästyspartiota varten mutta olet jo hereillä.” ”En saanut unta.” naukaisi Nupputassu. ”No nyt me lähdemme metsästyspartioon.” naukaisi Varjokarva. Nupputassu laahusti Varjokarvan perässä kohti paikkaa jossa he saalistaisivat. Kun he pysähtyivät saalistuspaikalle, Varjokarva antoi hännällään merkin pysähtyä. Sitten hän loikkasi myyrän päälle ja nappasi sen nopeasti ja taitavasti. Nupputassu katsoi kunnioitusta katseessaan Varjokarvaa. Varjokarva tassutti Nupputassun luokse ja hautasi myyrän hiekkaan. Nupputassu katsahti Varjokarvaan. ”Me menemme tuonne.” Varjokarva naukaisi ja osoitti hännällään pientä metsää. Nupputassu nyökkäsi. Kun he tassuttivat metsään, pieni varjo lankesi heidän ylleen. ”Ei kai sadetta?” Nupputassu kysyi. ”Sadetta.” naukaisi Varjokarva. ”Haistan sen.” Nupputassu haistoi ilmaa. Hieman vieraan tuntuinen tuoksu leijaili ilmassa. ”Onko tämä sateen tuoksu?” kysyi Nupputassu. ”On se.” ”Se tuoksuu hieman märältä ja vedeltä.” naukaisi Varjokarva. ”Tämäkö se tuoksu on jota haistoin usein?” ajatteli Nupputassu. ”Maailmassa on hyvin paljon eri tuoksuja!” Nupputassu huomasi hieman puisen, ja lihaisen tuoksun puiden lähellä. ”Mikä tuo tuoksu on?” kysyi Nupputassu. ”Se on mustarastas.” naukaisi Varjokarva. ”Ai rastas?” kysyi Nupputassu. ”Niin, rastas.” ”Niitä on erilaisia.” naukaisi Varjokarva. ”Yritä napata se.” naukaisi Varjokarva. ”Hyvä on.” Nupputassu naukaisi. ”En kyllä saa sitä.” ajatteli Nupputassu. Nupputassu asettui saalistusasentoon ja hiipi matalana kohti mustarastasta. Nupputassu syöksähti rastaan kimppuun. Rastas päästi kovan äänen ja räpisteli Nupputassun otteessa. Nupputassu sivalsi rastasta. Rastas jäi maahan makaamaan. Nupputassu otti rastaan hampaisiinsa ja hautasi sen syvälle maahan. Sitten hän laittoi hieman hiekkaa takaisin. Nupputassu meni takaisin Varjokarvan luo. ”Hienosti meni.” kehui Varjokarva.

Kirjoittaja: Saaga

“Niistä kaikista tulee mahtavia sotureita!” sanoin hymyillen. Olisin kyllä mielelläni mestari jollekin heidän pennuistaan. Olimme juuri syöneet jäniksen ja vatsani oli täynnä. Olin todella iloinen Orvokkisydämen kerrottua hänen odottavan pentuja – Mäyräkynnen pentuja. Kehräsimme kaikki yhdessä iloisina. “Milloinkohan pennut oikein syntyvät,” mietin ääneen. “Varmasti pian,” Orvokkisydän sanoi, “Toivottavasti pian,” hän korjasi äkkiä hymyillen. “En malta odottaa niitä,” sanoin onnesta miltei pakahtuen. “En minäkään,” Mäyräkynsi kehräsi. Sydäntäni särki hieman, että Mäyräkynsi sai pentuja Orvokkisydämen kanssa eikä minulla vieläkään ollut kumppania mutta ravistin ajatuksen pois päästäni. Haluaisin itsekin niin kovasti pentuja – ne olivat niin pieniä. Noh ehkä saisin hoitaa Orvokkisydämen pikkuisia, kun ne syntyisivät. Viettäisin varmasti aikani leikkiessäni niiden kanssa ja opettaen niitä. Auttaisin niitä aina. Olisin niiden tukena ja opettaisin niille taitoja jo pentuna. Niistä tulisi hienoimpia sotureita koska auttaisin niitä oppimaan kaiken nopeasti. “Lupaan olla avuksi niin paljon kuin ikinä taidan,” lupasin kehräten, “Ei en lupaa minä vannon.” Hymyilin niin leveästi kuin ikinä pystyin.
// Orvokki

Kirjoittaja: Saaga

Sisimpiäni lämitti rakkaus Orvokkisydäntä kohtaan. “Joo syödään vain! Haen meille jotain,” Lumikkoviiksi hihkaisi innosta ja onnesta hehkuen. Hän tassutti hakemaan syötävää ja jäimme kahden Orvokkisydämen kanssa. “Oletko varma pystyväsi tähän,” sanoin ja kallistin päätäni hiukan huolestuneena. “Olen,” Orvokkisydän sanoi ja lähestyi minua. Hän nuolasi lapaani. “Niistä tulee kauniita pikkuisia,” sanoin ja laskin pääni Orvokkisydämen kyljen vierelle. Lumikkoviiksi tuli pian mukanaan pulska jänis. “Höyhentassu nappasi tämän eilen,” hän sanoi hymyillen. Ilo alkoi virrata mieleeni ja hymyilin itsekkin kehräys kummuten syvältä rintani syövereistä. Orvokkisydänkin kehräsi ja rupesimme syömään nälkäisin haukuin yhdessä. Saimme jäniksen jaettua ja syötyä nopeasti. Kosketin nenälläni Lumikkoviiksen lapaa. “Kai autat meitä pennuissa,” sanoin kehräten. Lumikkoviiksi katsoi minua yllättyneenä ja nuoli huuliaan. “Tottakai,” hän sanoi silmät suurina. “Olen varma että sinusta tulee hyvä isä,” hän sanoi vielä. “Minä olen varma, että Orvokkisydämestä tulee loistavaakin loistavampi emo,” sanoin kaataen Lumikkoviiksen kommentin täysin. “Tulisipa sinusta mestari jollekin pennullemme,” sanoin. “Silloin tietäisimme, että siitä pennusta kasvaisi mahtava soturi,” Orvokkisydän nauroi.

Kirjoittaja: Saaga

Huomenkyyhky oli juuri kehottanut minua nauttimaan oppilas ajastani nyt kun sitä vielä oli jäljellä. ”Nautin! Tottakai nautin!” sanoin hymyillen. ”Nyt sinun täytyy mennä ensimmäinen kokoontuminen odottaa sinua,” Huomenkyyhky hoputti. Käännyin vielä katsomaan naarasta. Olin varma, että meistä tulisi parhaita kavereita kun pääsisin soturiksi. Tassutin muiden lähtijöiden joukkoon. Veljeni Sielutassukin pääsisi mukaan. Asetuin veljeni vierelle. ”Mahtavaa ensimmäinen kokoontumisemme,” kolli sanoi hymyillen. Veljeni oli minulle tosi tärkeä enkä vaihtaisi häntä keheenkään muuhun vaikka hän olikin välillä ilkeä mutta tiesin, ettei hän oikeasti sitä tarkoittanutkaan. Lähdimme kävelemään kohti kokoontumispaikkaa. Juttelimme yhdessä niitä näitä – ei mitään tärkeää mutta jotain tapahtumia mitä meille on käynyt sun muuta. Tassuttelimme pitkän aikaa kohti Hehkulampea jossa klaanit tapasivat, joka täysikuu. Nyt kävelimme suoraan sinne – ensimmäisellä kerrallani ulkona Pikiturkki oli johdattanut minut sinne katsomaan rajaa mutta sillä kertaa olimme kiertäneet pidemmän matkan kautta. Heilautin häntääni hieman ilman poikki. Pikiturkki naurahti. ”Olet varmasti innoissasi,” mustaturkkinen naaras kiusoitteli. ”Tietenkin olen! Etkö sinä ollut ensimmäisellä kerralla kokoontumisessa!” sanoin ihmeissäni. Pikiturkki painui muistoihinsa hetkeksi. ”Kyllä, Kyllä minua taisi hieman jännittää,” hän sanoi. Nauroimme yhdessä ja juttelimme kunnes olimme jo perillä.

Kirjoittaja: Auroora

Tunsin oloni hiukan tyhmäksi, kun en ollut ajatellut Jyrkänneloikkaa. Tietysti hän oli ollut Tuhkajuovalle hyvin tärkeä, vaikka olikin osannut olla ankara tytärtään kohtaan. Toisaalta ankaruuskin saattoi olla rakkautta.
”Minusta se, että pääsit surustasi yli, osoittaa vain vahvuutesi”, totesin, ja ehdin hetken katua sanojani. En usein tuonut Tuhkajuovaa kohtaan kokemaani arvostusta ilmi, ja silloin kun niin tein, tunsin oloni hiukan tyhmäksi. Tuntui siltä, että toista kehuessani sain itseni näyttämään heikommalta – toisaalta minun hyvät sanani saattoi helposti käsittää valheellisiksi tai epäaidoiksi luonteeni takia. Toivoin, että Tuhkajuova ymmärsi minun olevan tosissani.
”Aion olla yhtä vahva jos – tai kun – menetän joskus jonkun, jota rakastan.”
Tietysti menetys sattuisi. En uskaltanut aavistaakaan, kuinka paljon – en ollut koskaan menettänyt ketään. Mutta sitten kun sen aika tulisi, olisin vahva ja pitäisin pääni pinnalla; en ikinä antaisi itseni hukkua.
Vilkaisin pentujani tarkistaakseni, että kolmikko ei ollut vielä raadellut pesää maan tasalle vain huomatakseni, ettei heitä näkynyt missään. Nousin salamana seisomaan ja katsoin ympärilleni pesässä, mutta silmääni ei osunut noita kolmea riiviötä. Tietysti minun olisi pitänyt huomata, miten heidän aiheuttamansa meteli oli yllättäen vaimentunut. Kaiketi olin ollut vain liian syventynyt keskusteluun Tuhkajuovan kanssa huomatakseni mitään muutosta pentutarhan ilmapiirissä.
”Ei voi olla todellista”, puuskahdin ja suuntasin pentutarhasta ulos Tuhkajuovan askelten seuratessa minua. Eivät he kauas olleet voineet ehtiä, eikä heitä varmasti ollut päästetty leiristä ulos. Oli jo tarpeeksi epäonnekasta – tai kenties tuolle kolmikolle onnekasta – ettei yksi kissa ollut huomannut heitä, varmastikaan he eivät olleet päässeet kenenkään muun ohi.
Nopeasti huomasinkin olevani oikeassa, kun näin erään hyvin tutun hahmon makaavan maassa kolmen pennun hyökkäyksen kohteena. Pyräkkäpentu roikkui Turmaloikan hännässä, Kaamospentu oli hänen niskakarvojensa kimpussa. Myrskypentu sulki pienet leukansa isänsä etutassun ympärille, ja kookas kolli ulvaisi kivusta hätistäen naaraspennun kauemmas. Vaikka tunsin vihan kiehuvan sisälläni, en voinut olla hymyilemättä huvittuneena. Turmaloikka oli tosiaan hyvä pentujen kanssa.
Pakotin kasvoni peruslukemille ja astelin kumppanini luo. Kesti hetken, että harmaa kolli huomasi äkeät kasvoni hänen omansa yläpuolella. Hänen ilmeensä vaihtui nopeasti ilosta hämmästykseksi, hämmästyksestä pieneen säikähdykseen.
”Pimentovarjo!” hän huudahti ja kömpi pystyyn. Pennut eivät tilanteesta huolimatta hellittäneet otettaan, vaan roikkuivat edelleen isänsä turkissa. ”Löysin heidät pentutarhan ulkopuolelta ja olin juuri viemässä heitä takaisin luoksesi, kun mokomat tekivät yllätyshyökkäyksen.”
”Isä valehtelee!” Myrskypentu huudahti moittivalla äänellä Turmaloikan niskan takaa. ”Ei hän sanonut, että meidän pitäisi mennä takaisin!”
Katsoin harmaata soturia terävästi silmiin. En oikeastaan ollut hänelle kovinkaan vihainen – paitsi siitä, ettei hän ollut harkinnutkaan minun huolestuvan pentujen yhtäkkisestä katoamisesta – mutta en halunnut päästää häntä liian helpolla. Odotin innolla, minkä selityksen hän keksisi. Ehkä se olisi jopa totuus.
”Aivan, en ehkä sanonut sitä ääneen, mutta teidän olisi pitänyt tietää paremmin”, hän vastasi pennun syytökseen. ”Kyllä te tiedätte, että te ette saa poistua pentutarhasta ilman emonne lupaa.”
”Sinun se ainakin pitäisi tietää”, sanoin Turmaloikalle seuraten katseellani, miten Pyräkkäpentu edelleen retuutti kollin häntää. ”Huolestuin, kun en löytänyt heitä. Ainakaan he eivät ehtineet yhtään kauemmas.”
Turmaloikka nyökkäsi pahoittelevasti.
”Anteeksi. En oikein ajatellut”, hän myönsi. Puolustus ei ollut kovin hyvä, mutta hyväksyin sen tällä kertaa. Loppujen lopuksi pennuille ei ollut kuitenkaan sattunut mitään. Tiesin muutenkin, ettei Turmaloikka ikinä satuttaisi pentujaan vahingossakaan. Tietysti hän oli kömpelö, mutta hän vaikutti olevan erityisen tarkka liikkeistään pentujen lähellä.
”Jatkakaa sitten”, myönnyin, ”mutta seuraavan kerran kun katoatte pentutarhalta samalla tavalla, pidän huolen, että oppilasnimityksenne myöhästyy kuulla. Onko selvä?”
Katsoin kutakin pentua tiukasti silmiin. Myrskypennun häpeilevästä nyökkäyksestä päättelin viestin menneen perille ja käännyin jättäen nelikon taakseni. Tuhkajuova istui edelleen pentutarhan edessä, hän oli kai nähnyt koko kohtauksen. Hänen katseensa alla tunsin oloni hiukan epävarmaksi pentujen kasvatuksen suhteen. Olihan Tuhkajuovalla paljon enemmän kokemusta kuin minulla, vaikka naaras ei ehkä ollutkaan täysin tyytyväinen jälkikasvuunsa.
”Uskomatonta, ettei hän sanonut mitään”, tuhahdin ja istahdin naarassoturin viereen. ”Hän ei osaa ollenkaan pitää kuria. Oliko Henkäysvarjo samanlainen kun Sähkötuho ja muut olivat vielä pentuja?”

//Tuhka?

Kirjoittaja: Woln

Nupputassu istahti leirin keskelle. ”Nupputassu!” ”Arvaa mitä?” kajahti ääni. ”No?” kysyi Nupputassu. ”Minä pääsen kokoontumiseen!” huusi Sielutassu. ”Kokoontumiseen?” ”Oikeasti?” kysyi Nupputassu. Sielutassu nyökkäsi. ”Roihutassu ja Höyhentassukin pääsevät!” Sielutassu huudahti innoissaan. ”Entä minä?” kysyi Nupputassu. ”Sinä et pääse nyt.” naukaisi Sielutassu. ”Ai.” Nupputassu vastasi. ”Ehkä ensi kerralla!” huusi Sielutassu ja lähti kohti oppilaiden pesää. Nupputassu mietti miksi hän ei pääsisi. ”Ehkäpä olen liian nuori.” ajatteli Nupputassu. ”Tai ehkä en pääse siksi että en osaisi käyttäytyä hyvin.” ”Ei, ei se siitä johdu.” ”Toisaalta en ole valmis vielä sellaiseen.” ”Odotan ensi kertaan.” Nupputassu ajatteli. Nupputassu oli kuullut kokoontumisista. Niissä klaanit vaihtoivat kuulumisia. ”Siellä olisi varmaan paljon kissoja.” ajatteli Nupputassu. ”Ehkäpä koko maailma!” Nupputassu päätti mennä auttamaan sammalen keruussa. Höyhentassu oli opettanut hänelle miten se tehdään. Nupputassu ei yltänyt sammaliin. Hän nousi takajaloilleen ja kiskoi sammalta eteensä kasaksi. Pian sammaleet olivat loppuneet ja Nupputassun täytyi viedä ne leiriin. Nupputassu otti ensimmäisen kasan sammalta hampaisiinsa ja lähti viemään sitä leiriin. ”Onneksi leiriin ei ole pitkä matka.” ajatteli Nupputassu. Kun Nupputassu oli saanut vietyä ensimmäisen sammalkasan leiriin hän alkoi erotella niitä toisistaan. Nupputassu kasasi ne kahdeksi pinoksi. ”Sitten seuraava.” ajatteli Nupputassu. Kun Nupputassu oli saanut kaikki sammalet raahattua leiriin, oli jo melkein ilta. Nupputassu nappasi hiiren tuoresaaliskasasta. Hän söi sen nopeasti, koska huomenna olisi ensimmäiset taisteluharjoitukset. Nupputassu oli innoissaan. ”Osaankohan minä liikkeet oikein?” ajatteli Nupputassu. ”No sitä varten siellä harjoitellaan.” muisti Nupputassu. Nupputassu loikkasi sammalvuoteensa päälle. Yleensä hän ei ollut näin aikaisin pesässä, mutta hän tarvitsi unta huomista varten. Nupputassu sai nopeasti unta. Unessa hän taisteli kettua vastaan, ja voitti sen. Nupputassu kierähti pois vuoteeltaan. ”Herätys!” huusi Varjokarva. ”Tullaan.” sanoi Nupputassu hiljaa. Nupputassu ravisteli turkkiaan. Siihen oli tarttunut hiekkaa ja sammalta. ”Menemme kohta taisteluharjoituksiin.” naukaisi Varjokarva. ”Mahtavaa!” Nupputassu huudahti. Nupputassun häntä viuhui innokkaasti. ”Menemme nyt.” naukaisi Varjokarva ihan kuin olisi arvannut Nupputassun ajatukset. Nupputassu loikki Varjokarvan perässä. Pian he olivat harjoituspaikan luona. ”Mitä harjoittelemme ensin?” kysyi Nupputassu. Varjokarva päästi mrrau-naurahduksen.

Kirjoittaja: Ruska

Mäyräkynsi vaikutti huolestuneelta, johtuen minusta. Tiesin hänen rakastavan minua, ja hän on varmasti onnellinen koko sydämmestään. Mutta nyt onnellisuutta ei nähnyt, vaikka tiesin hänen olevan onnellinen.
”Kaikki menee hyvin Mäyräkynsi! En minä kuole, lupaan sen!” Sanoin onnellisena ja hiukan huvittuneena. Mäyräkynsi nosti kasvoilleen varovaisen hymyn, hän oli varmaan järkyttynyt. Ymmärrän häntä hyvin, olen minäkin järkyttynyt. Olen ollut hetken doturina, ja jo nyt odotan pentuja. Mutta en ole! Olen niin onnellinen!
”Milloin ne syntyy?” Lumikkoviiksi uteli innoissaan. En tiennyt vastausta, ehkä pian. Tai sitten kuun päästä. Noh, en tiedä.
”En tiedä, ne syntyy kun syntyy. Hehkuaskel ei kertonut minulle.” Kerroin Lumikkoviikselle. Naaras nyökytteli innoissaan. Katsoin Mäyräkynttä silmiin, tunsin hänet hyvin. Ja näin hänen silmissään huolta ja onnellisuutta. Painoin kuononi vasten hänen kuonoaan. Minä niin rakastin häntä. Lumikkoviiksi katsoi sivusta hieman närkästyneenä. Väläytin hänelle anteeksipyytävän katseen.
”Minua niin jännittää!” Sanoin onnellusena. Mäyräkynsi hymyili.
”Mitä jos en osaa olla isä?” Hän kysyi huolestuneena. Katsoin häntä taas silmiin.
”Kylläpäs osaat! Sinusta tulee Kuolonklaanin paras isä!” Sanoin onnellisena. Mäyräkynsi muuttui onnellisemmaksi. Minusta tuntui ihanalta. Mäyräkynsi oli vain niin ihana.
”Mäyräkynsi? Lumikkoviiksi? Syödäänkö jotain tämän kunniaksi!” Sanoin itsevarmalla äänellä ja katselin ystäviäni.

//Mäyrä?

Kirjoittaja: Saaga

Nostin katseeni Orvokkisydämeen. ”Onnea!” Lumikkoviiksi onnitteli ja panoi kuononsa parhaan ystävänsä poskelle. ”Hetkinen,” kuiskasin heikosti. ”M-minustako tulee isä?” sopersin jännittyneenä. Mitä jos en olisi tarpeeksi hyvä isä niille?! huusin mielessäni. ”Sinusta tulee isä,” Lumikkoviiksi hymyili minua kohti. ”Olen niin ylpeä teistä kahdesta!” hän iloitsi Orvokkisydämen kanssa. Mieleni teki juosta pois – en ollut vielä valmis! ”Etkö ole iloinen?” Orvokkisydän kallisti päätään huolestuneena. Pudistin päätäni. ”Tietenkin olen, höpsö,” muutin ilmeeni heti iloiseksi naaraan edessä. Sisälmyksiäni kylmäsi – entä jos kaikki ei mene hyvin ja menetän Orvokkisydämen? mietin kauhunsekaisesti mutta edelleen hymyillen ja kehräten. Olin tietenkin iloinen elämämme uudesta käänteestä mutta mietin väkisinkin kaikkia pahoja asioita, mitkä voisivat olla edessämme. ”Tottakai olen onnellinen,” sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen. Olin avaamassa suuni uudestaan, kun Lumikkoviiksi tassutti vierelleni. ”Kaikki menee hyvin,” harmaavalkoturkkinen naaras sanoi aistien huoleni, joka huokui minusta selvästi ulospäin. ”Niin menee tiedän sen,” sanoin ja nostin pääni vielä hiukan epävarmana kaikesta tulevasta. Mitenköhän Orvokkisydän reagoi? Hän varmasti luuli minun täyttyvän onnesta – mutta niin täytyinkin rakastan häntä… ja pentujamme.
// Orvokki

Kirjoittaja: Ruska

”Oletko koskaan ajatellut mitä reviirien ulkopuolella on?” Lumikkoviiksi kysyi haaveilevasti. Nyökkäsin ja katsoin taivaalle.
”Olen, monia kertoja. Minusta reviirien ulkopuolella maailma jatkuu ja jatkuu. Eikä lopu koskaan.” Sanoin haaveilevasti ja katselin taivasta. Lumikkoviiksi nyökkäsi vastaukseksi. Aloin tuntea jo väsymystä. Silmäni alkoivat lupsahdella kiinni, ja ryhti katosi. Lumikkoviiksi pukkasi minua hellästi kylkeen.
”Jos sinua väsyttää mene nukkumaan, tulen pian.” Hän sanoi kehräten. Nyökkäsin väsyneesti ja laahustin sisälle sotureidenpesään. Mäyräkynsi nukkui jo omalla sammalvuoteellaan. Lysähdin omalleni ja suljin silmäni väsyneenä. Nukahdin hyvin pian.
*Kuluu muutama päivä*
Jo muutaman päivän ajan minulla on ollut raskas olo. Vatsani oli hiukan pullistunut, ja luulen että olen lihonnut. Saalistamisesta tai partioinnista ei ole tullut mitään. Olen yrittänyt syödä mahdollisimman vähän, mutta ei sekään auttanut. Minulla oli enää yksi vaihtoehto, käydä parantajanpesällä. Kävelin pesään ja nyökkäsin Hehkuaskeleelle.
”Mikä sinulla on? Et näytä kipeältä eikä haavojakaan ole.” Hehkuaskel sanoi kun järjesteli yrttivarastoja.
”Minulla on ollut hieman raskas olo, ja olen ehkä lihonnut. Eikä vähemmän syöminenkään auttanut. En kai ole sairas?” Selitin tapahtumat, olin hiukan huolissani.
”Käy makuullesi tuohon, niin otan selvää.” Hehkuaskel sanoi ja osoitti yhtä vuoteista. Kävin makuulleni vuoteelle, tuntui paremmalta makoilla kuin seisoa. Hehkuaskel liu’utti käpäliään pitkin vatsaani. Pian hän lopettikin, hän hymyili onnellisesti.
”No mitä se on?” Kysyin hämmentyneenä Hehkuaskeleen hymystä.
”Onnitteluni, odotat pentuja!” Hehkuaskel sanoi onnellisesti kehräten. Pentuja… vihdoin!
”Kiitos!” Sanoin innostuneena ja juoksin salaman aukiolle.
”Mäyräkynsi! Lumikkoviiksi! Mäyräkynsi! Lumikkoviiksi!” Huusin ystävieni nimiä onnellisena. Muut kissat käänsivät katseensa minuun, ilahduin kun huomasin Mäyräkynnen ja Lumikkoviiksen juoksevan nopeasti luokseni.
”Mitä on tapahtunut? Miksi olet niin iloinen?” Mäyräkynsi kyseli huolestuneena ja huohotti. Lumikkoviiksi huohotti hänen vieressään.
”Kuulkaa, minä odotan pentuja ja olen niin innoissani!” Sanoin iloisesti hyppien. Lopetin sen pian kun hengästyin.

//Mäyrä? (Lumikko vois nyt olla sivullisena)

Kirjoittaja: Woln

Nupputassu käveli ulos. Aurinko oli matalalla. Nupputassu tassutti ulos kohti aukiota. Hiekka oli viileää, se tuntui hieman lehtikatomaiselta. Kylmä tuuli puhalsi Nupputassuun. Nupputassu sihahti. Hän ei pitänyt kylmistä päivistä. ”Eikä minulla ole talvikarvaakaan!” Nupputassu ajatteli turhautuneena. Nupputassu pyyhki aukiota hännällään. Tuuli oli tuonut kaikenlaisia oksia ja risuja leiriin. Nupputassu kumartui erään piikkipensaan oksan viereen. ”Onpa piikikäs oksa.” ajatteli Nupputassu. Nupputassu ei uskaltanut ottaa oksaa. ”Entä jos minä jään siihen kiinni?” ”Sitten minulta lähtee paljon karvaa!” Nupputassu ajatteli. Nupputassu huokaisi. ”Turha sitä on ajatella.” ”Ei se auta vaikka kuinka sitä oksaa varoisin.” Nupputassu ajatteli. Nupputassu päätti siivota muut oksat ja risut ennen kuin miettisi piikkioksaa. Nupputassu asettui auringonvaloon. Se tuntui lämpimältä. Aurinko heijastui Nupputassun turkista. Nupputassu muisti piikkioksan. Hän tassutti piikkioksan luo ja tarttui siihen hampaillaan. Nupputassu kiskoi oksaa. Se oli kuitenkin paljon painavampi kuin Nupputassu, eikä Nupputassu osannut ottaa siitä oikeaa otetta. Nupputassun tasapaino horjui. Sitten hän putosi oksan päälle. Piikkeihin jäi tummanruskeaa karvaa. ”No, tälläistä sattuu.” Nupputassu ajatteli. ”En olisi kyllä osannut vaikka kuinka yrittäisin.” Nupputassu päätti kysyä jotain toista oppilasta avuksi. Nupputassu muisti saalistusretkensä. ”Höyhentassu!” Nupputassu huudahti. Nupputassun huuto kaikui leirissä. Hetken päästä Höyhentassun pää ilmestyi näkyville oppilaiden pesästä. ”Mitä?” kysyi Höyhentassu. ”Tarvitsisin apua.” Nupputassu naukaisi. ”Mihin?” Höyhentassu kysyi. ”Tuohon oksaan.” Nupputassu vastasi ja huitaisi hännällään kohti oksaa. ”Ai tuota?” ”Miten se siihen päätyi?” Höyhentassu kysyi. ”En minä tiedä.” Nupputassu vastasi ja tassutti oksan luo. ”Nähtävästi olet kaatunut oksan päälle.” Höyhentassu naukaisi. ”Niin.” Nupputassu sanoi hieman nolostuneena. ”No, yritetään yhdessä!” Höyhentassu sanoi reippaasti. Nupputassu otti oksan vasemmalta puolelta, Höyhentassu oikealta puolelta. He kantoivat oksan leirin sisäänkäynnistä ulos, ja laskivat sen ulos. ”Huh!” ”Sehän oli raskas oksaksi!” Höyhentassu huudahti. Nupputassu käveli Höyjemtassun kanssa leiriin. ”Kiitos kun autoit!” Nupputassu huudahti. ”Eipä kestä.” vastasi Höyhentassu. Nupputassu päätti mennä syömään jotain. Metsästyspartiot eivät olleet vielä tulleet. Nupputassu otti hiiren. Se tuoksui viime päivän saaliilta. Nupputassu otti hiirestä pienen palan. Se maistui hieman myskille. Nupputassu söi hiirtä hiljaa. Sitten hän juoksi oppilaiden pesälle. Oppilaiden pesässä oli tyhjää. Nupputassu heittäytyi omaan sammalvuoteeseensa. Sammalet tarttuivat hänen turkkiinsa. Nupputassu päätti vaihtaa hieman tuoreemmat sammalet. Nupputassu vei vuoteensa sammalkasalle. Sitten hän otti kasan sammalta eteensä, ja rupesi muotoilemaan vuodetta. Nupputassu muisti kuinka vuode muotoiltiin. ”Tämä on hyvä.” Nupputassu päätti. Nupputassu vei vuoteensa oppilaiden pesään. Hän testasi sen kestävyyttä. Nupputassu lysähti sammalvuoteensa päälle.

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto pyöritteli turhautuneena silmiään, kun hänen hiirenaivoinen veljensä päästi suustaan typeryyksiä.
”Tuota, öhm. Sanoisin hänelle ystävällisesti, että sinä et toivo meidän olevan tekemisissä? Ta-tai sitten tuota, öhm. E-en ainakaan pyytäisi anteeksi! Etsisin sinut?” Kylmäliekki ehdotti varovaisesti. Oli todella lähellä, etteikö punaruskea kolli olisi iskenyt kynsiään vasten harmaan kollin kasvoja. Jääviiltoa hävetti, että Kylmäliekin kaltainen surkimus oli hänen veljensä. Punaturkkinen kolli pudisti päätään.
”Ei, ei ja ei”, hän murahti ja piiskasi hännällään ilmaa, ”sinä taidatkin olla aivan toivoton tapaus. Edes minä en taida voida pelastaa sinua.” Kylmäliekin kasvoille piirtyi pahoitteleva, huolestunut ilme.
”Ky-kyllä minä opin vielä!” savunharmaa kolli vakuutteli ja talloi etukäpälillään maata hermostuksissaan. Jääviilto kohautti lapojaan tympiintyneenä. Hän alkoi saada tarpeekseen Kylmäliekin seurasta. Tätä menoa hän joutuisi lopun ikäänsä juoksemaan Kylmäliekin perässä ja huolehtimaan, että tuo oppisi pysymään kaukana Huomenkyyhkystä.
”Katsotaan sitä uudelleen huomenna, en jaksa sinua tänään enää. Katsokin, että pysyt kaukana siitä naaraasta”, punaruskea kolli murahti ja siristi jäänsinisiä silmiään. Kylmäliekki nyökytteli rivakasti päätään:
”Selvä. O-odotan että ehdit auttamaan minua. Mi-minulle käy koska vain.” Jääviilto ei vaivautunut vastaamaan tai hyvästelemään pentuetoveriaan, vaan nousi vain ylös ja kääntyi kohti sotureiden pesää. Aurinko oli miltei laskenut, ja leirin aukiolla hämärsi. Jääviilto asteli sotureiden pesään yrittäen unohtaa, miten hiirenaivoinen hänen veljensä olikaan. Se oli yllättävän helppoa. Kolli asteli omalle vuoteelleen ja otti mukavan asennon. Hän kiepautti itsensä kerälle ja asetteli päänsä etukäpäliensä päälle. Kolli sulki silmänsä ja jäi odottelemaan saapuvaa unta.

Seuraavana aamuna Jääviilto heräsi aikaisin, mutta tyhjistä vuoteista päätellen ei ihan ensimmäisten joukossa. Kolli nousi ylös ja vilkaisi Kylmäliekin tyhjää vuodetta. Hänen onnekseen Huomenkyyhky näytti nukkuvan sikeästi omalla sammalvuoteellaan pesän toisessa laidassa. Jääviilto itse nukkui lähempänä pesän keskustaa. Hän oli vienyt Jokimielen vuodepaikan tuon kuoltua.
Punaruskea soturi nousi venytellen ylös. Hän haukotteli väsyneenä ennen kuin lähti kulkemaan kohti pesän uloskäyntiä. Soturi ei vaivautunut kävelemään hiljaa ja varoen, vaan talloi säälimättä toisten sotureiden vuoteita niin, että osa kissoista heräsi ja päästi ilmoille epämääräistä mutinaa.
Päästyään ulos pesästä, Jääviilto olisi halunnut pikimmiten palata takaisin. Pesän ulkopuolella oli kolea sää, ja taivasta peittivät paksut, harmaat pilvet. Kaiketi yön aikana oli satanut vettä, sillä leirin kivinen pohja oli märkä ja siellä täällä oli pieniä vesilammikoita.
Pääaukiolla oli melko rauhallista, sillä aurinko oli vasta nousemassa. Henkäysvarjo istui leirin keskustassa ja silmäili aukiolla maleksivia kissoja. Raidallisen soturin katse pysähtyi hetkeksi Jääviiltoon, mutta jatkoi matkaansa seuraavaan kissaan. Jääviilto toivoi, ettei varapäällikkö tajuaisi nimetä häntä yhteenkään partioon tälle aamua. Punaruskea soturi silmäili itsekin aukiolla olevia kissoja. Hän tunnisti nopeasti Kylmäliekin kyyhöttävän piikkihernetunnelin lähistöllä. Savunharmaan kollin keltainen, varovainen katse oli siirtynyt Jääviiltoon. Pienen hetken veljesten katseet kohtasivat toisensa, ennen kuin Kylmäliekki laski omansa maahan. Jääviilto oli nukkunut yön hyvin, joten hän uskoi kestävänsä hiirenaivo-veljensä seuraa heti aamusta. Kolli käveli Kylmäliekin luokse ja pysähtyi tämän eteen.
”Me lähdemme nyt leirin ulkopuolelle harjoittelemaan, miten oikeat soturit käyttäytyvät”, punaruskea kolli ärähti ja suuntasi kohti piikkihernetunnelia odottamatta veljensä vastausta. Hän kuuli Kylmäliekin sönköttävän jotain, mutta ei vaivautunut kuuntelemaan veljensä turhia puheita. Punaruskea soturi kuuli Kylmäliekin askeleet perässään, joten hän ei vilkaissut taakseen astuttuaan piikkihernetunneliin.
Ulos leiristä päästyään, Jääviilto ei jäänyt odottamaan Kylmäliekkiä, vaan suuntasi kauemmas leiristä. Edelleen hän kuuli Kylmäliekin raskaat askeleet perässään. Päästyään sopivan kauas leiristä, Jääviilto vilkaisi savunharmaata kollia ja pysähtyi.
”Mitä sinä teet, jos Huomenkyyhky lähestyy sinua?” Jääviilto esitti kollille saman kysymyksen kuin aiemminkin.

//Kylmä?
//KP-boosti

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki nosteli käpäliään hermostuneena ja luimisteli korviaan. Hän ei pitänyt Huomenkyyhkyn kohtaamisesta vihaisena, naaras osasi olla silloin hieman teräväsanainen tai ainakin oli pettynyt. Kylmäleikki nielaisi, kun Jääviilto astui uhkaavasti eteenpäin eikä Huomenkyyhkykään perääntynyt. Kolli pelkäsi, että kaksikon välillä syntyisi tappelu ja hän pakeni Jääviillon taakse. Äänet hukkuivat kollin päähän, niin hermostunut hän oli. Kylmäliekki havahtui naaraan kivahdukseen, kun hän tuhahti ettei pelkkä anteeksipyyntö enää riittänyt. Kylmäliekiltä oli mennyt ohi koko keskustelu ja hän vilkaisi häpeissään veljeään. Toinen olisi hänelle taatusti vihainen. Jääviillon kasvoille oli kuitenkin kohonnut tyytyväinen virne ja kolli vaikutti tyytyväiseltä istuutuessaan alas. Kolli katseli epäröiden ystävänsä perään.
”Hä-hän taisi suuttua aika pahasti”, kollikissa mutisi hiljaisella ja haparoivalla äänellä siirtäessään katseensa takaisin soturiin. Tyytyväinen virne vaihtui turhautuneeseen ilmeeseen soturin pudistella päätään ja katsoessa lopulta Kylmäliekkiä vihaisella katseella.
”Ei uskoisi, että olet minun veljeni, kun sinä olet tuollainen surkimus ja minä olen klaanin paras soturi. Unohda sen epä-soturin tunteet ja olisit iloinen, että pääsit siitä eroon! Olisit sitä paitsi voinut edes vähän tukea minua, etkä olla vain tuollainen vässykkä ja pysyä hiljaa”, soturi moitti tylyllä äänellä veljeään, joka yritti naukua vastalauseen; siinä epäonnistuen.
”Mutta, mutta…”, Kylmäliekki takelteli, mutta Jääviilto jatkoi jo seuraavaan aiheeseen.
”No, mitä teet seuraavalla kerralla, jos se kapinen erakko lähestyy sinua, enkä minä ole paikalla?” Jääviilto murahti kylmästi veljelleen ja sai kollikissan hiljaiseksi. Mitä hän tekisi? Todennäköisesti kolli ei pääsisi itse naaraasta eroon tai pyytäisi toiselta anteeksi. Mitä Huomenkyyhky edes oli tarkoittanut sillä, että pelkkä anteeksipyyntö ei riittäisi? Savunharmaa kissa ei ollut varma, toinen olisi hänelle taatusti vihainen.
”Tuota, öhm. Sanoisin hänelle ystävällisesti, että sinä et toivo meidän olevan tekemisissä?” Kylmäliekki ehdotti toiveikkaana ja katsoi Jääviiltoa ujosti.
”Ta-tai sitten tuota, öhm. E-en ainakaan pyytäisi anteeksi! Etsisin sinut?” kolli ehdotti ujosti ja räpäytti silmiään. Hänen vastauksensa ei kuitenkaan miellyttänyt Jääviiltoa, joka vaikutti hyvinkin tyytymättömältä. Kuten aina ja yleensä.

//Jää?
// KP-boosti

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky räpäytti silmiään uteliaana, kun Höyhentassu mietti hetken vastausta naaraan kysymykseen. Lopulta hän avasi suunsa:
”Olen tutustunut Nupputassuun tänään ja kerännyt hänen kanssaan sammalia.”
Huomenkyyhky väläytti naaraalle hennon hymyn, Höyhentassun touhut kuulostivat oikein tavalliselta oppilaiden puuhailuilta. Olisipa hänenkin huolet samalla tasolla!
”Minä sain eilen saalistusreissulla päästäisen ja nukuin kyllä viime yönä erityisen makoisat yöunet. En muista milloin viimeksi olenkaan nukkunut noin hyvin! Sitä se hiirenkorva taitaa tuottaa”, valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras naukaisi iloisesti ja antoi sitten taas Höyhentassulle puheenvuoron. “Olin eilen saalistamassa Nupputassun ja Pikiturkin kanssa,” valkoturkkinen kertoi vuorostaan ja lisäsi vielä lisäävänsä kiipeilyä. Huomenkyyhkyn katse harhaili veljeskaksikon suuntaan ja hän hiljentyi tajuamattaan. Kylmäliekki, etenkin Jääviilto veti hänen mielensä todella matalaksi ja naaraan teki mieli hautautua maan alle. Luppakorvaisen kissan kysymys hätkähdytti hänet.
“Onko Kylmäliekki sitten oikea ystävä jos hän pettää sinut välillä noin?” naarasoppilas kysyi varovaisesti hetken hiljaisuuden jälkeen. Huomenkyyhky kurtisti kulmiaan mietteliäänä ja lopulta kohautti olkiaan vaisusti.
”Olet kai oikeassa, mutta Jääviilto se tämän tarinan pääpahis on. Tietäisitpä vaan kuinka ilkeä kissa hän on, huhhuh! Mutta Kylmäliekkikin on kyllä aikamoinen hiirenaivo, kun ei puolustanut minua. Minun pitää miettiä minä teen. Mutta nauti sinä nyt, kun sinun suurin huolesi on oppilaskoulutuksesi. Nauti oppilasajoistasi, tulet muistelemaan niitä tulevaisuudessa kaiholla”, kirjoturkkinen kissa naukaisi haikealla äänensävyllä. Välillä hän kaipasi oppilasaikojaan, niistä oli niin kauan… Tai ehkä hän hieman liioitteli asiaa mielessään, eihän Huomenkyyhky nyt mikään vanhus vielä ollut!

//Höyhen?

Kirjoittaja: Aura

Kaamospentu pettyi, kun Myrskypentu kivahti, että ei ollut nähnyt tappelua. Pettymys vaihtui kuitenkin nauruun, kun pentu menetti tasapainonsa ja putosi kömpelösti maahan. Myrskypentu näytti niin hassulta! Turmaloikka naukaisi, ettei tappelu ollut pentujensa murhe ja innostui viikset värähtäen painileikistä. Kollipentu rakasti perheensä välisiä painileikkejä, vaikkei Pimentovarjo ollutkaan niihin yhtä intona. Naarasta ei kuitenkaan näkynyt missään… Myrskypentu teki yllätyshyökkäyksen isänsä kimppuun ja käski veljiään iskemään, kun kolli oli maassa. Kaamospentu syöksyi paljoa odottelematta isänsä vatsan päälle ja loikki sen kautta kollin naamalle. Pentu tarrasi isänsä korvaan ja roikkui siinä. Turmaloikka ulahti pennun hampaiden upotessa hänen korvaansa ja komensi Pyräkkäpentua pitämään hampaansa piilossa. Kaamospentu roikkui tovin isänsä korvassa, kunnes pienestä pään heilautuksesta hän tupsahti pyllylleen maahan. Pentu ravisteli hämmentyneenä päätään, mutta ei jäänyt tuleen makaamaan, vaan syöksyi repimään kollikissan niskakarvoja.
”Me olemme voitolla! Hah, kumarra meille kurja eloklaanilainen. Minä olen Kaamostähti ja tässä on sisareni”, kollikissa julisti ja roikkui toisen turkin kimpussa. Pentu repi karvaa kömpelösti ja aina välillä kaatui selälleen. Pennun oli aina pakko varmistaa, että hänen sisarensa eivät nähneet pennun tupsahduksia, mutta onneksi heillä oli omat kiireensä Turmaloikan kellistämisessä. Huh, onneksi! Kaamospentu ei kestänyt sitä, kun muut huomasivat hänen epäonnistumisensa. Se tuntui kollista aina yhtä kamalalta.
”Me olemme voittaneet sinut, sinun pitää nyt tarjota meille mäyräkyyti ja tuoda riistaa”, Kaamospentu käski isäänsä ja tökki soturia etukäpälällään vaativana.

//Myrsky?

Kirjoittaja: Saaga

Huomenkyyhky oli liittynyt seuraani ja vuodattanut kaiken riidasta Kylmäliekin kanssa. Huomasin naaraasta huokuvan vihan mutta hän tasoitteli karvojaan hieman ja kysyi: “Mutta, mitä sinun päivääsi kuuluu? Toivottavasti paljon parempaa kuin minun.” Mietin hetken mitä olin tehnyt. “Olen tutustunut Nupputassuun tänään ja kerännyt hänen kanssaan sammalia,” kerroin. Mietin hetken mitä sanoisin vielä mutta valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras jatkoi pälpätystään ja kertoi kuinka oli saalistanut eilen päästäisen ja kuinka hän oli nukkunut makoisat yöunet. “Olin eilen saalistamassa Nupputassun ja Pikiturkin kanssa,” kerroin hymyillen. “Vihaan kiipeilyä,” totesin vielä putkeen koska en halunnut olla hiljaa. Miksiköhän hän tuntuu noin hiljaiselta? mietin itsekseni, kun tajusin kuinka hiljaa naaras oli. Tavallisesti hän pölpötti pölpöttämästä päästyään. “Onko Kylmäliekki sitten oikea ystävä jos hän pettää sinut välillä noin?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen. Yleensä hetken hiljaisuuksia en joutunut kokemaan Huomenkyyhkyn kanssa – se ei minua haitannut mutta tuntui oudolta aloittaa keskustelu hänen kanssaan alusta. Käänsin pääni naarasta kohti. Hän kurtisti kulmiaan. Mitäköhän hän vastaa? Mitä jos hän suuttuu minulle, kun kyseenalaistin hänen ystävyyssuhteensa? päässäni liikkui monen monta erilasita ajatusta. Minua nolotti hiukan.
//Huomen??

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky tuijotti Jääviiltoa ärsyyntyneenä. Mikä tuokin kolli luuli olevansa, kun tuolla tavalla hänelle puhui?
”Oletko niin hiirenaivoinen, ettet ymmärrä koska seuraasi ei kaivata? Ala painua, takiainen!” Jääviilto ärähti naaraalle, joka otti askeleen lähemmäs ja punaruskea kolli kohotti käpälään lyödäkseen Huomenkyyhkyä. Naaraan teki mieli sihahtaa, että hän ei Jääviiltoa pelännyt, mutta pysyi hiljaa ja tapitti vain Kylmäliekkiä. Harmaaturkkinen kolli oli oudon hiljainen, valkokirjokilpikonnakissa mietti mitä kummaa hän oli tehnyt väärin. Jääviilto ei kuitenkaan nauttinut entisen erakon läsnäolosta ja se ei Huomenkyyhkyä ihmetyttänyt. Kolli tunnettiin ilkeydestään ja että Huomenkyyhky inhosi tuota kollia. Mutta se mikä Huomenkyyhkyä kummastutti, oli ystävänsä käytös. Kolli oli alkanut puolustella veljeään, Jääviilto oli takuulla tehnyt jotain Kylmäliekille!
”Oletko kuuro vai muuten vain yhtä vajaa miltä näytät? Jätä minut ja veljeni rauhaan tai en vastaa seurauksista”, soturi jatkoi ja Huomenkyyhky ei tehnyt elettäkään jättääkseen kollikaksikkoa rauhaan.
”Kuules nyt, mikä kumma olet kun luulet voivasi puhua minulle tuolla tavalla? Että minä inhoan sinua ja sinun kaltaisiasi kolleja! Antaisin sinulle korvillesi, mutta en aio alentua sinun tasollesi, hiirenaivo”, naaras murisi, mutta luovutti kollisoturin suhteen ja kääntyi tympiintynyt ilme kasvoillaan. Naaras lähti tassuttelemaan kaksikon seurasta, mutta kääntyi vielä kerran vilkaistakseen kaksikkoon.
”Kylmäliekki, nyt ei pelkkä anteeksipyyntö riitä!” naaras tuhahti ja jatkoi menojaan. Hän oli vihainen Kylmäliekille, että toinen kehtasikin valita Jääviillon puolen. Naaraan kasvoilla oli äkäinen ilme, kun hän tassutteli leirin reunamilla istuskelevan Höyhentassun seuraan.
”Että minä sitten välillä inhoan kolleja! Niiden päässä ei kyllä liiku välillä yhtään mitään”, Huomenkyyhky vuodatti valkoturkkiselle kissalle ja huokaisi sitten kovaäänisesti.
”Välillä en ymmärrä Kylmäliekkiä! Välillä hän on ystäväni täysillä ja välillä taas valitsee veljensä puolen minun sijaan. En siedä tuollaista käytöstä, hänen paranee tuoda kukkasia tai riistaa, mikäli haluaa vielä korjata meidän välimme”, naarassoturi jatkoi tuohtuneena ja muljautti silmiään.
”Mutta, mitä sinun päivääsi kuuluu? Toivottavasti paljon parempaa kuin minun”, valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa kysyi sitten ja tasoitti hieman karvojaan.

//Höyhen?

Kirjoittaja: Elandra

”Kertokaa mitä on meneillään? Miksi Kylmäliekki ei puhu minulle? Ja en ole takiainen!” kilpikonnakuvioinen naaras kivahti ja katsoi vuorotellen Kylmäliekkiä ja Jääviiltoa. Punaruskea soturi ei voinut sietää sitä, miten Huomenkyyhky puhui kahdelle klaanisyntyiselle kissalle. Hänen mielestään erakkotaustaiset olisivat saaneet pitää suunsa kiinni, paitsi jos heiltä kysyttiin jotakin. Jääviilto astui uhkaavasti askeleen lähemmäs paksuturkkista naarasta, asettuen tämän ja Kylmäliekin väliin.
”Oletko niin hiirenaivoinen, ettet ymmärrä koska seuraasi ei kaivata? Ala painua, takiainen!” Jääviilto ärähti ja nosti etukäpälänsä ilmaan, uhaten lyödä sillä edessään seisovaa naarasta. Huomenkyyhkyn keltainen katse liukui Jääviillosta hänen takanaan kyyhöttävään Kylmäliekkiin.
”Oletko kuuro vai muuten vain yhtä vajaa miltä näytät? Jätä minut ja veljeni rauhaan tai en vastaa seurauksista”, punaturkkinen kolli jatkoi, kun Huomenkyyhky ei tehnyt elettäkään poistuakseen. Hetken vielä seisoskeltuaan, Huomenkyyhky luovutti ja väänsi kasvoilleen tympiintyneen ilmeen. Naaras perääntyi ja katsahti vielä kerran Kylmäliekkiin. Jääviilto ei liikahtanut, ennen kuin kilpikonnakuvioinen naaras käänsi hänelle selkänsä. Huomenkyyhky lähti matkoihinsa, mutta kääntyi vielä kaksikkoa kohden ja päästi suustaan tuhahduksen:
”Kylmäliekki, nyt ei pelkkä anteeksipyyntö riitä!”
Se sai tyytyväisen virneen nousemaan Jääviillon kasvoille. Kolli kääntyi veljensä puoleen ja istui tyytyväisenä alas. Kylmäliekki katsoi epäröiden Huomenkyyhkyn perään.
”Hä-hän taisi suuttua aika pahasti”, savunharmaa kolli mutisi siirtäessään katseensa veljeensä. Jääviillon tyytyväinen virne katosi ja tilalle tuli turhautunut ilme. Soturi pudisti päätään ja loi veljeensä vihaisen katseen.
”Ei uskoisi, että olet minun veljeni, kun sinä olet tuollainen surkimus ja minä olen klaanin paras soturi. Unohda sen epä-soturin tunteet ja olisit iloinen, että pääsit siitä eroon! Olisit sitä paitsi voinut edes vähän tukea minua, etkä olla vain tuollainen vässykkä ja pysyä hiljaa”, Jääviilto moitti tylysti veljeään. Jos hän olisi saanut päättää, Karhumyrsky olisi aikoinaan tappanut Hiutaleviiksen lisäksi myös Kylmäliekin. Ellei toisen tappaminen olisi ollut Kuolonklaanin lakien vastaista, Jääviilto olisi mieluusti hoitanut asian itse. Nytkin auttaessaan Kylmäliekkiä, ei hän ajatellut veljensä parasta, vaan sukunsa mainetta. Jääviillosta oli raskasta olla kissa, joka aina ajatteli sukunsa parasta, mutta hänen oli kannettava vastuunsa, sillä ei Kylmäliekki osannut ajatella omalla päällään.
”No, mitä teet seuraavalla kerralla, jos se kapinen erakko lähestyy sinua, enkä minä ole paikalla?” Jääviilto murahti. Hänen työnsä olisi turhaa, mikäli Kylmäliekki ei osaisi pitää omia puoliaan.

//Kylmä?
// KP-boosti

Kirjoittaja: Saaga

Kävelimme yhdessä metsässä Nupputassun kanssa. Nupputassu oli minulle uusi tuttavuus. Hän oli aika tuore oppilas vasta kun taas itse olin ollut oppilaana jo hieman pidempään. En ollut ollut vielä uskaltaunut puhumaan kun taas Nupputassu vaikutti aika puheliaalta. Tassuttelimme lähemmäs jokea vanhempien ja sammaleisten puiden luo. “Nupputassu?” sanoin. “Oletko ennen kerännyt sammalia?” kysyin naaraalta. Nupputassu pudisti päätään hymyillen. “Anna kuin näytän miten se tehdään,” sanoin ja vedin Nupputassua lähemmäs itseäni. Asetin tassuni kuperaan muotoon ja kaapaisin sammalsuikaleen irti rungosta. “Vedä sammal niin ettei siihen tartu kaarnaa,” neuvoin ja Nupputassu kokeili. Hän kaapaisi myös sammalsuikaleen puusta – ei niin siistin kuin olin itse saanut mutta hyvän ensi kertalaiselle. “Hyvä,” kehuin. “Kiitos, kun opetit minua,” Nupputassu hymyili hieman ujosti. Nuorempi oppilas keräsi itselleen hyvän kasan sammalia ja nosti sitten ne opettamallani tavalla. Nostin omat sammaleni – joita oli hieman vähemmän ja lähdimme yhdessä leiriin sammalet kantamuksinamme. Kehräsin iloisesti nähdessäni mestarini Pikiturkin. Laskin sammalet leirin keskelle jaettavaksi ja kiiruhdin tämän luo. “Olen pahoillani siitä viimekertaisesta,” sanoin hiljaa katuva ilme kasvoillani. “Saat anteeksi,” mestari sanoi ja nuolaisi korvallistani. Nyökkäsin ja tassuttelin leirin reunalle istuskelemaan.
//Huomen

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Pah, olen metsän nopeimpia kissoja”, Aaltosalama vastasi Varissulalle, mutta hänen hymynsä oli kireä. Hän vilkuili vähän väliä kaksijalkaa ja ympärillä vaihtuvia tiloja. ”Karkaan tuollaiselta löntystelijältä leikiten. Vaan miten lienee sinun laitasi?”
Varissulka naurahti hermostuneesti. ”Usko pois, kyllä minä juosta osaan.”
Häkki tärähti, kun kaksijalka nosti sen kovalle tasolle maanpinnan yläpuolelle. Se käänsi kissoille selkänsä ja rupesi tonkimaan pesänsä sisuksia kuin jotakin etsien. Aaltosalama alkoi pohtia, suunnitteliko kaksijalka oikeasti heidän syömistään – kissat tuskin edes maistuivat kovin hyviltä! Siitä syystä he olivat metsästäjiä eivätkä metsästettäviä. Vaikutti kuitenkin siltä, että tämä kaksijalka ei tiennyt sitä.
”Jos kuolen tällä tavalla, en anna sitä ikinä itselleni anteeksi”, Aaltosalama murahti kyyristellessään häkin pohjalla. Hänen koko elämänsä tarkoitus oli palauttaa Ruostekukan suvun kunnia takaisin, mutta joutumalla kaksijalan lounaaksi hän vain häpäisisi kuolleet esi-isänsä toistamiseen.
”Keskitytään pääsemään ulos täältä”, Varissulka naukui ja tutkaili katseellaan häkkiä ikään kuin se olisi yhtäkkiä voinutkin avata heille reitin vapauteen. Aaltosalama oli kuitenkin liian syvällä itse kaivamassaan kuopassa, ja hän uskoi tämän olevan heidän loppunsa.
Kaksijalka palasi takaisin ja rupesi ronklaamaan häkin kanssa. Sen karvaton, litteä naama oli suoraan heidän edessään ja sen kummalliset silmät siirtyivät välillä katsomaan heitä. Aaltosalama tunsi sydämen nousseen kurkkuunsa. Hän ei ollut pelännyt edes kettutaistelussa näin paljoa, sillä silloin hän oli sentään pystynyt panemaan vastaan pedolle. Nyt hän oli kuitenkin täysin tuon ruman kaksijalkaisen armolla.
Yhtäkkiä tapahtui jotakin ihmeellistä: kaksijalka sai häkin oven auki. Ovi vapauteen sulkeutui kuitenkin nopeammin kuin Aaltosalama ehti muuntaa ajatukset pakenemisesta toiminnaksi. Varissulkakaan ei tajunnut äimistykseltään pyrkiä ovea kohti ennen kuin oli jo liian myöhäistä.
Häkki nousi uudelleen ilmaan, kun kaksijalka tarttui siihen ja ryhtyi kantamaan sitä pesänsä läpi. Aaltosalama tunsi voivansa huonosti häkin keikutuksessa. Samassa hän tunsi kasvoillaan virkistävän ulkoilman, joka puhalsi häkin verkkosilmien läpi. Kaksijalka mörähteli ja tuhisi ja laski häkin maahan. Sitten kuului napsahtava ääni ja ovi heidän edessään aukesi.

//Varis?

Kirjoittaja: Woln

Nupputassu katseli varovasti ympärilleen. Oppilaiden pesä ei näyttänyt kovin erilaiselta kuin pentutarha. Kuitenkin kissat olivat paljon isompia, ja maidon tuoksua ei ollut. Nupputassulla tuli hieman ikävä pentutarhaan. Nupputassu kuitenkin halusi päästä oppilaaksi, ja jos hän niin halusi, hänen täytyisi nukkua täällä. Nupputassu tassutti varovasti pesän toiseen päähän. Hän tutki hämärässä sammalvuoteita, ja yksi oli tyhjä. ”Se on sinun vuoteesi.” joku sanoi. Nupputassu vilkaisi ympärilleen. Hän huomasi pesän aukolla Mäntyviiksen. ”Mäntyviiksi!” Nupputassu henkäisi. ”Hei, Nupputassu!” Mäntyviiksi vastasi. Mäntyviiksi oli vahtinut Nupputassua hänen ollessaan vielä Nuppupentu. ”Kiva nähdä sinua.” Mäntyviiksi kehräsi. ”Niin minullakin sinua.” vastasi Nupputassu. ”No, käypäs nyt nukkumaan.” ”Huomenna pääset sitten taas ulos.” naukaisi Mäntyviiksi. ”Joo.” vastasi Nupputassu. ”Heippa, Mäntyviiksi!” Nupputassu tassutti oman vuoteensa ääreen. Siinä oli höyheniä. Ne tuntuivat sileiltä ja pehmeiltä. Nupputassu käpertyi sammalvuoteeseensa nukkumaan. Hetkessä Nupputassu oli jo unessa. Aamulla Nupputassu nukkui sikeästi. ”Herätys, Nupputassu!” huusi Varjokarva. Nupputassu nousi sammalvuoteestaan ja ravisteli sammalhiput päästään. ”Tule, Nupputassu!” Varjokarva huusi. Nupputassu juoksi Varjokarvan luo. ”Meillä on tänään aamupartio.” naukaisi Varjokarva Nupputassun tullessa paikalle. ”Saanko ottaa sitä ennen ruokaa?” kysyi Nupputassu. ”Et.” vastasi Varjokarva. ”Saat sitten aamupartion jälkeen.” Kun aamupartio lähti liikkeelle, oli vielä hieman hämärää. Aurinko alkoi pilkottamaan pilvien takana. Nupputassu käveli Varjokarvan perässä. ”Pysythän mukana, Nupputassu?” kysyi Varjokarva. ”Pysyn.” naukaisi Nupputassu. ”Minne me menemme?” ”Menemme varmaankin Eloklaanin rajalle.” vastasi Varjokarva. ”Voin opettaa sinulle rajamerkin.” Partion johtaja Jääviilto antoi merkin pysähtyä. ”Pysähdy nyt.” kuiskasi Varjokarva Nupputassulle. Nupputassu pysähtyi kiltisti heidän peräänsä. ”Nyt merkitään raja.” naukaisi Varjokarva. Nupputassu oppi nopeasti rajamerkin. Hän laittoi hajuaan rajalle. ”Samalla opit mitkä ovat Eloklaanin rajamerkit.” naukaisi Varjokarva. Nupputassu lähti partion perään. Muut olivat jo ehtineet vähän matkan päähän, mutta Nupputassu sai heidät nopeasti kiinni. ”Minne jäit?” kysyi Varjokarva. ”Jäin vahingossa rajalle.” naukaisi Nupputassu nolona. ”Ei se mitään.” naukaisi Varjokarva. ”Muista sitten ensi kerralla olla tarkkaavaisempi.” Nupputassu nyökäytti päätään. Partio kävi vielä tarkistamassa vielä toisen rajan ja lähti sitten takaisin leiriin. ”Oliko hauskaa tutkia reviiriä enemmän?” kysyi Varjokarva. ”Todellakin oli!” Nupputassu puuskutti. ”Rauhoitetaan kävelyksi.” päätti Varjokarva. Varjokarva hidasti vauhtiaan. Nupputassu juoksi hänet kiinni. Kun he kävelivät leiriin, oli aurinko jo noussut. ”Nyt voit ottaa riistaa tuoresaaliskasasta.” naukaisi Varjokarva. ”Kiitos!” Nupputassu huudahti innokkaasti. Nupputassu otti riistaa. Hän otti hiiren. Hiiri oli ollut hänen lempiruokaansa jo pennusta asti. Nupputassu muisteli kun oli syönyt ensimmäistä riistaansa. Se oli ollut hyvää. ”Niin tämä nytkin on.” ajatteli Nupputassu. ”Aivan saman makuista.” Syötyään Nupputassu päätti mennä kysymään Varjokarvalta mitä seuraavaksi tapahtuisi. ”Varjokarva?” kysyi Nupputassu. ”Mitä?” Varjokarva käännähti katsomaan Nupputassua. ”Onko meillä tänään vielä harjoituksia?” kysyi Nupputassu. ”Ajattelin, että voisimme mennä saalistamaan.” vastasi Varjokarva. ”Voit sitten opetella saalistamaan.” ”Se kuulostaa mahtavalta!” Nupputassu huudahti innoissaan. ”On varmasti mahtavaa päästä ensimmäistä kertaa saalistamaan!” Nupputassu ajatteli. ”Entäpä jos saan saalista?” Nupputassu meni oppilaiden pesän viereen odottamaan, milloin he pääsisivät saalistamaan. Tuntui kuluvan pitkä aika, kunnes Varjokarva ilmestyi oppilaiden pesälle. ”No niin, Nupputassu!” ”Nyt me menemme saalistamaan!” Varjokarva naukaisi. Nupputassu ponkaisi heti pystyyn. ”Menemme johonkin lähistölle.” naukaisi Varjokarva. ”Ja, menemme Höyhentassun ja Pikiturkin kanssa.” ”Kivaa tutustua uusiin kavereihin!” Nupputassu ajatteli. ”En ehtinyt vielä tutustua muihin oppilaisiin.” naukaisi Nupputassu. ”No sitten sinulla on mahdollisuus tutustua!” kehräsi Varjokarva. Kun Nupputassu ja Varjokarva saapuivat paikalle, Höyhentassu ja Pikiturkki olivat jo paikalla. ”No niin, mennään sitten!” huudahti Varjokarva. Nupputassu tassutti metsäpolkua pitkin. Kun he saapuivat metsän keskelle, Varjokarva aloitti. ”Nyt te pääsette saalistamaan.” ”Nupputassu, sinä olet ollut vasta muutaman päivän oppilaana, joten aloita hieman tutkien eri riistalajeja.” Nupputassu nyökkäsi. ”Joten aloittakaa riistanetsintä!” Pikiturkki huudahti. ”Ja muistakaa, että tämä ei ole kilpailu.” muistutti Pikiturkki. Nupputassu ja Höyhentassu lähtivät juoksuun. Höyhentassu katosi hetken päästä pensaikkoon. Nupputassu päätti etsiä riistaa puiden juurakoista. Nupputassu haisteli ilmaa. Ilmassa tuoksui hieman riistainen tuoksu, jotenkin vieras. Nupputassu tassutti varovasti saniaispensaaseen. Hän huomasi oravan nakertavan pähkinää tammen juurakossa. Nupputassu muisteli mitä Varjokarva oli neuvonut. ”Hitaasti, ja varovaisesti.” muisteli Nupputassu. Kun Nupputassu alkoi olla hyvin lähellä oravaa, hän kyyristyi ponnistaakseen. Kun Nupputassu sai hyvän asennon, hän ponnisti kovaa ja korkealle. Orava lähti juoksuun. Se juoksi puunkoloon. ”Ei!” ajatteli Nupputassu. Nupputassu lennähti suoraan oksalle. Nupputassu huitaisi käpälällään. Tömähtäessään maahan Nupputassu huomasi varpusen olleen sillä oksalla. Hän oli huitaissut varpusta niin, että siitä oli tullut riistaa. Nupputassu kävi hakemassa saaliinsa. ”No, oli sekin saalistamista.” Nupputassu ajatteli. ”Aika loppui!” Nupputassu kuuli Varjokarvan huutavan. Nupputassu lähti saaliinsa kanssa kohti mestariaan. Saapuessaan paikalle hän huomasi Höyhentassun. Hän oli saanut hiiren ja rastaan. ”Hienosti meni molemmilta!” Pikiturkki kehui. ”Niin meni!” Varjokarva naukaisi. ”Nyt on tuoresaaliskasassa paljon riistaa.” naukaisi Varjokarva. Kun he lähtivät takaisin leiriin, oli ihana ilta. Aurinko paistoi vielä hetken, ja kissat olivat kokoontuneet syömään. ”Onko tuo sinun varpusesi?” kysyi Mäntyviiksi. ”On se.” vastasi Nupputassu hieman häkeltyneenä. ”Hieno!” kehui Mäntyviiksi. ”Kiitos.” Nupputassu vastasi. Nupputassu tassutti kohti pentutarhaa. Siellä olivat kaikki pennut ja kuningattaret. Nupputassu vilkaisi pentutarhaa. Sitten hän tassutti oppilaiden pesälle. ”Tämä oli kyllä yksi ihanimmista päivistäni.” ajatteli Nupputassu. ”Paras päivä ikinä.” Yöllä Nupputassu nukkui sikeästi. Hänen kylkensä kohoilivat. Nupputassu keinutti häntäänsä kevyesti tuulenvireessä. Aamulla Nupputassu heräsi. Oli jo aikainen aamu. Nupputassu päätti lähteä ulos. Ulkona oli kirkasta. Nupputassu katseli taivaalle. Taivaalla näkyi pilviä. ”Toivottavasti ei ala sataa.” Nupputassu ajatteli. ”Sitä sadetta on ollut jo liikaakin!” Nupputassu katseli kuinka pienet sadepisarat tipahtelivat leiriin. Nupputassu muisti että tänään hänellä oli vapaapäivä. Nupputassu päätti hieman kerätä sammalta, koska tänään hänen pitäisi kerätä sitä.

//Höyhentassu?

Kirjoittaja: Saaga

Nuolaisin rintaani hämilläni – mitä Orvokkisydän oikein yritti vihjailla. ”Veikkaisin, että saat kaksi kollia,” sanoin hymyillen. Mieltäni kaihersi Höyhentassun tapaus mutta en antanut sen häiritä rupatteluamme. Vatsani oli miltei täynnä vaikka olimmekin syöneet vain pienen hiirulaisen yhdessä Orvokkisydämen kanssa. Haukottelin väsyneenä. “Mitenköhän Mäyräkynsi voi?” kysyin ihan vain silkasta mielenkiinnosta. “Hän on menossa parempaan suuntaan,” Hehkuaskel, joka oli matkalla tuoresaaliskasalle huikkasi. “Kiitos!” Orvokkisydän sanoi ystävällisesti parantajalle. Huomasin valkoisen turkin vilahtavan oppilaiden pesään – se oli varmasti Höyhentassu. Hyvä, että hän saa hieman unta. Olin edelleen huolissani hänestä mutta kukapa ei olisi jos toinen tekee itselleen niinkuin Höyhentassu teki. Istuin vain sanomatta mitään koska minua väsytti ja olisin halunnut mennä nukkumaan. Orvokkisydän kuitenkin vaikutti pirteämmältä kuin miltä minusta tuntui. Nuolaisin lapaani jossa näkyi selvästi arpi Mäyräkynnen ja minun tappelustamme. “Sattuuko tuohon?” Orvokkisydän huolehti. “Ei,” sanoin lyhyesti mutta hieman ohi totuuden koska tosiasiassa sitä poltteli hieman. Nuolasin huulistani kuivuneen veren rippeet. “Oletko koskaan ajatellut mitä reviirien ulkopuolella on?” kysyin parhaalta ystävältäni haaveilevasti. Katselin kauas taivaalle, kun odotin Orvokkisydämen vastausta.
// Orvokki

Kirjoittaja: Elandra

Minun ja koko klaanin helpotukseksi Pimentovarjon suusta pääsi liuta järkeviä sanoja. Naaras vakuutti, että rakkaus klaaniaan kohtaan oli loppujen lopuksi hänelle suurempaa kuin rakkaus kumppaniaan ja jälkeläisiään kohtaan. Kuningattaren ääni oli muuttunut hiljaisemmaksi, kun tämä oli ottanut asian puheeksi. Niinpä tietysti, hän ei halunnut pentujensa tietävän, että eivät olleetkaan emolleen tärkeysjärjestyksessä ensimmäisiä.
”Kuulostaa siltä, että asia on sinulle henkilökohtainen. Ketä sinä sitten olet elämäsi aikana rakastanut? Pentujasi et ainakaan, enkä ole koskaan uskonut sinun rakastavan Henkäysvarjoa”, musta naaras kysyi suoraan. Minun ei pitänyt miettiä vastaustani kauaa. Olin odottanut naaraan ottavan asian puheeksi, kun keskustelu oli kääntynyt rakkauteen.
”Jyrkänneloikkaa”, kerroin Pimentovarjolle totuuden, josta tosin olin jättänyt pois kaksi muuta nimeä. En ollut kuvitellut puhuvani rakkaudesta isääni kohtaan enää koskaan kenenkään kanssa, mutta jotenkin olin onnistunut ajautumaan tähän keskusteluun tahtomattani. Oli vaikeaa myöntää itselleni rakastavani ketään, ja sen ääneen sanominen oli vielä vaikeampaa. Luottamukseni Pimentovarjoa kohtaan oli kuitenkin niin suuri, että uskoin hänen osaavan pitää salaisuuteni.
”Hän vannotti minulle aina, ettei ketään saisi rakastaa, koska luopumisen hetkellä rakastunut kissa on heikoimmillaan. Hän oli oikeassa. Kun Jyrkänneloikka kuoli, tuntui kuin osa minusta olisi kuollut hänen mukanaan. Mutta minä selvisin surusta, joskin Pimeyden Metsä rankaisi minua heikkoudestani ja antoi rangaistuksekseni Varissulan”, lausahdin vaimealla äänellä, sillä sanani eivät olleet tarkoitettu muiden kuin Pimentovarjon kuultaviksi, ”tunteet eivät ole leikin asia, etenkään jos niiden antaa hallita itseään.”
Pimentovarjo oli erinomainen soturi, josta moni saisi ottaa mallia. Hänellä oli paljon hyviä ajatuksia ja ideoita, sekä kyky ohjata ja johtaa muita. En pistäisi pahakseni, mikäli hänestä tulisi jonain päivänä Kuolonklaanin päällikkö. Hän sopisi tehtävään varmasti paremmin kuin Henkäysvarjo.

//Pimento?

Kirjoittaja: Ruska

Katselin Lumikkoviikseä ja Höyhentassua. He olivat niin suloisia yhdessä, niin kuin minä ja Mäyräkynsi. Lumikkoviiksi nuoli Höyhentassua ja tämä melkein nukahti seisaalleen.
”Minä menen nyt.” Lumikkoviiksi sanoi hiljaa. ”Tulen katsomaan minua, kun pääset täältä.” Lumikkoviiksi nousi varovaisesti ja käveli luokseni. ”Tule mennään.” Hän sanoi ja johdatti minut pois parantajanpesästä. Kävelimme siturienpesän edustalle istuskelemaan. Istahdin Lumikkoviiksen viereen, heiluttelin etutassujani. Huokaisin syvään ja katselin leiriä.
”Haenko syötävää?” Kysyin Lumikkoviikseltä ja hymyilin. Naaras käänsi katseensa minuun ja hymyili.
”Hae vain! Minulla onkin jo nälkä!” Hän sanoi iloisesti. Nyökkäsin ja nousin ylös. Kävelin verkkaisesti riistakasalle, minulla ei ollut mikään kiire. Katselin vesi kielelläni saaliita, minkä minä ottaisin? Nappasin kasasta lihavan hiiren, siitä riittäisi varmasti meille molemmille. Nappasin hiiren ja kävelin Lumikkoviiksen luo. Pudotin saaliin maahan, ja istahdin taas Lumikkoviiksen viereen. Haukkasin palan ja katselin leiriä. Söimme hiiren ja nuolin käpäliäni puhtaaksi.
”Sinä ja Höyhentassu olitte yhdessä niin suloisia!” Sanoin kehräten nuolisujen välissä. Lumikkoviiksikin kehräsi.
”Varmasti!” Hän kehräsi ja sai käpälänsä puhtaaksi. Sain myös käpäläni puhtaaksi ja katselin leiriä raukeasti. Haukottelin ja katselin ympärilleni.
”Muuten Lumikkoviiksi, minulla olisi kysymys.” Sanoin hymyillen ja katsoin Lumikkoviikseä.
”Mitä?” Hän sanoi ja käänsi katseensa leiristä minuun.
”No, minä vain kysyn sitä, että jos saan pentuja, nii kuinka monta pentua luulet minun saavan? Ja mitäköhän sukupuolia?” Kysyin haaveilevasti ja katselin taivaalle.

//Lumikko?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Riemastunut kiljaisu pääsi suustani, kun Turmaloikka kaatui Myrskypennun alla maahan. Sisko kutsui meidät mukaan hyökkäykseen, ja me kävimme Kaamospennun kanssa empimättä toimeen. Syöksyin isän vinhasti huiskivan hännän kimppuun ja tarrasin siitä kiinni molemmilla etutassuilla. En osannut vielä käytellä kynsiäni kunnolla, ja leikin huumassa ne unohtuivat ulos.
”Au! Kynnet piiloon, Pyräkkäpentu!” Turmaloikka huudahti tuntiessaan pikkuruisten neulojen uppoavan häntäänsä. Keskityin vetääkseni takaisin sisään, mutta en voinut olla kikattamatta isästä päässeelle äänelle. Hän oli kuulostanut aivan pikkupennulta!
Emo ei tykännyt siitä, että painimme isän kanssa. Kenties syynä oli se, että hän pelkäsi meidän jäävän hänen jalkoihinsa, tai sitten hän vain teki sitä, mitä emot aina tekivät eli kielsivät kaiken hauskan. Nyt emo ei kuitenkaan ollut täällä ja saimme temmeltää niin paljon kuin halusimme!
Myrskypentu ja Kaamospentu keikkuivat soturin vatsan päällä. Minä tappelin edelleen soturin väkivahvan hännän kanssa, joka kiemurteli kuin hurjistunut käärme. Roikuin siinä kiinni, kun se huiski pitkin maata, ja tunsin selkäni pyyhkivän leirin pohjaa liikkeen mukana. Turkkini tulisi olemaan niin sekaisin tämän jälkeen – miten huippua!
”Miten te pärjäätte siellä?” huusin pentuetoveruksilleni, jotka kävivät omaa taisteluaan kauempana hännästä. Yksin en ikinä olisi voinut taltuttaa tätä petoa, mutta onneksi minulla oli apuvoimia! Myrskypentu ja Kaamospentu olivat kummatkin hurjan vahvoja, ja heidän avullaan kellistäisimme vaikka ketun!

//Kaamos?