Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama oli päätynyt metsästyspartioon Pikkukaaoksen, Lehtituulen ja Varissulan kanssa. Pikkukaaos oli saanut kerrassaan loistavan idean jakaantua pareihin, ja tietysti Aaltosalama joutui saalistamaan juuri Varissulan kanssa. Kolli oli hänelle tuttu oppilasajoilta, mutta ei häntä ystäväksi voinut kutsua – hyvä jos edes tuttavaksi. He olivat olleet samassa joukkueessa Hiirenkorvan alun harjoitusten aikaan viime vuonna, mutta tuskin heistä kummallekaan oli jäänyt siitä mitään erityisen hienoja muistoja.
”No, eiköhän mennä”, Varissulka tokaisi, kun Pikkukaaos ja Lehtituuli olivat menneet jo menojaan. Aaltosalama katsahti kolliin hännänpää hieman närkästyneesti vääntyillen. ”Ehkä voimme kilpailla siitä, kumpi saa enemmän saalista, jos vaikka aika kuluisi nopeammin. Vai pelkäätkö, että häviät?”
”Enpä tiedä”, Aaltosalama maukui mietteliäästi. Hän katsoi Varissulkaa arvioiden, ja samalla hänen kasvoilleen levisi pieni virne. ”Pelkäätkö sinä, että minä voitan?”
Antamatta kollille aikaa vastata hän syöksähti metsikön suuntaan niin, että lumi pöllysi. Pieni kisailu silloin tällöin ei tehnyt pahaa kellekään. Kävipä kummin tahansa, voitti tai hävisi, aina oli parantamisen varaa – mutta tietenkin Aaltosalama mieluiten voitti.
Kun Aaltosalama oli ehtinyt syvemmälle metsikköön, hän rupesi etsimään ilmasta tuoreita hajuja. Hän kuuli Varissulan liikkuvan jossain lähistöllä, mutta ei välittänyt tästä. Hänen ainoa tehtävänsä oli saada enemmän saalista kuin ylimielisen oloinen klaanitoverinsa, ja sen hän aikoi myös tehdä.
Yhtäkkiä tuuli kuljetti punaturkkisen naaraan nenään tuoreen jäniksen hajun. Hetkeä myöhemmin häntä päin ryntäsi vauhkoontunut jänis, joka kaarsi saman tien poispäin hänet huomatessaan. Vaistot saivat Aaltosalaman pinkaisemaan eläimen perään ennen kuin naaras ehti edes harkita asiaa.
Pujotellen kitukasvuisten puiden ja kuusen oksien välissä Aaltosalama pysytteli tiiviisti jäniksen kintereillä. Sillä tosin oli häneen nähden huomattava välimatka, mutta soturitar ei aikonut luovuttaa. Hän oli juuri saavuttamassa pakenevaa eläintä, kun jokin törmäsi häneen. Yllättyneenä ulahtaen Aaltosalama lensi nurin lumihankeen ja tunsi samalla, miten jonkun toisen paino tömähti hänen päälleen.
Hän syljeskeli lunta ulos suustaan ja työnsi päälleen tulleen toisen kissan pois. Ei ollut vaikea arvata, kuka oli päätynyt jahtaamaan samaa eläintä hänen kanssaan.
”Minä jahtasin sitä jänistä!” Aaltosalama sihahti äkämystyneenä Varissulalle, joka kömpi parhaillaan pystyyn. Kollin tumma turkki oli valkoisen lumen peitossa.
”Niin minäkin”, soturi napautti takaisin.
Aaltosalama oli aikeissa jatkaa valitustaan, kun yhtäkkiä hänen nenäänsä leijaili toinen kutkuttava tuoksu. Ilmeisesti myös Varissulka oli haistanut sen, sillä kolli oli kohottanut kuononsa ilmaan ja laajenteli sieraimiaan haistellessaan.
”Tämän minä nappaan”, Aaltosalama uhosi ja lähti hajun suuntaan. Varissulka ei selvästikään aikonut antaa tilaisuuden karata käpälistään, vaan hän syöksyi samaan suuntaan naaraan kanssa.
Toisiaan kirittäen kaksikko juoksi hajun perässä vähän matkaa. Sitten heidän edessään avautui kissanmentävä lumiluola, jonka ympärillä oli havunoksia. Kilpailuhengen pauloissa Aaltosalama ei jäänyt epäröimään sujahtaessaan Varissulan ohi luolaan lihan hajun johdattelemana. Hän kuitenkin tunsi, että kolli seurasi heti hänen kintereillään.
Samassa heidän takaansa kuului kova napsahtava ääni, ja lumiluolan suuaukko oli teljetty.

//Varis?
//433 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Jääviilto ei juuri jättänyt minulle sanoillaan vaihtoehtoa. Olisin kyllä hyvin mieluusti palannut takaisin leiriin, sillä kettua vastaan taisteleminen oli ottanut koville – muutenkin tuntui jotenkin väärältä vain jatkaa partiota kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. En kuitenkaan voinut vastata kieltävästi, enkä kyllä muutenkaan halunnut kuulua samaan kastiin Kuuraturkin kaltaisen laiskurin kanssa.
”Tulen mukaasi, eihän sinua uskalla jättää yksin”, sanoin hetken mietinnän jälkeen Jääviillolle. ”Olet varmasti väsynyt taistelemisen jälkeen, emmekä halua sinun pyörtyvän matkalla ja jäätyvän kuoliaaksi.”
Jääviilto tuhahti.
”Sinä taidat olla tässä se, joka pyörtyy. Vaikka minä teinkin suurimman osan työstä.”
Pyöräytin silmiäni, mutta en enää vaivautunut vastaamaan piikikkäälle soturille. Kuuraturkki ja Pimentovarjo nostivat Tuhopolton ruumiin lumesta. Musta naarassoturi oli saapunut emoni kanssa taistelemaan kuin tilauksesta, ja heidän avullaan olimme saaneet ketun hengiltä. Tietysti olin kiitollinen Tuhkajuovan avusta, mutta olisin mieluummin selvinnyt tilanteesta itse partion kanssa. Muutenkin minun olin joutunut kantamaan hänestä huolta. Harmaa naaras näytti onneksi olevan kunnossa.
”No? Eikö meidän pitänyt lähteä?” Jääviilto kysyi ärsyyntyneenä ja käännyin takaisin hänen puoleensa. Punertava soturi kiirehti jo matkaan minua odottamatta, ja jolkotin hänen peräänsä.

Oli kulunut pari päivää tapaamisestamme ketun kanssa. Vaaraa ei enää ollut, mutta huomasin silti olevani partioissa oudon vainoharhainen; kenties peto oli todella päässyt säikäyttämään minut. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin aina muistellessani, miten nopeasti ja yhtäkkisesti Tuhopolton elämä oli päättynyt. Se olisin voinut olla minä.
En enää jaksanut pelätä jokaista pientä rasahdusta, joten olin päättänyt tämän päiväisessä partiossa käyttäytyä mahdollisimman rennosti ja huolettomasti. Kaikeksi onneksi partiota johti vain Pikkukaaos, joten minua ei niin kiinnostanutkaan yrittää parastani. Aivan sama, vaikka en saisi ollenkaan riistaa kiinni – halusin vain palata entiseen olemukseeni.
Partio odotti jo leirin suuaukolla, ja saavuin tuttuun tapaani viimeisenä paikalle. Sentään en ollut kovin myöhässä, Aaltosalama ja Lehtituuli näyttivät myös juuri saapuneen paikalle. Ainakaan he eivät vaikuttaneet kovin ärsyyntyneiltä, kun astelin heidän luokseen.
”Käymme Ukkospolun läheisellä rajalla metsästämässä. Luulen, että sieltä saattaisi löytyä hyvin saalista, sillä partiot eivät ole käyneet siellä paljoa viime aikoina”, Pikkukaaos selitti ja osoitti nyökkäyksellä huomanneensa minut. ”No niin, kaikki ovat valmiita. Lähdetään sitten.”
Pikkukaaos otti partion johtajana paikan jonon keulasta, ja Lehtituuli kiiruhti hänen taakseen. Jäin itse pitämään perää, kun Aaltosalama asteli edelläni ulos leiristä. Ulkona ilma tuoksui jo hiukan hiirenkorvalta; siinä oli tietynlainen multainen, kostea vivahde. Lehtikadon aikaan ei haissut oikein miltään.
Matka ukkospolkua kohti oli yksitoikkoinen. Reviiri oli näillä seuduin niin avara, että ne harvat saaliseläimet jotka kohtasimme huomasivat tulomme jo kaukaa. Olisin ehkä saanut ne juostua kiinni, mutten voinut noin vain poistua partiosta, kuten Pikkukaaos oli huomauttanut. En ymmärtänyt miksi, mutta en jaksanut alkaa kinastelemaan soturin kanssa.
Ukkospolun haistoi ennen kuin sen näki. Nyrpistin nenääni hirviöistä lähtevälle pistävälle katkulle, joka tuntui peittävän kaikki muut tuoksut alleen. En ymmärtänyt, miten minun oli tarkoitus haistaa täällä mitään, mutta Pikkukaaos näytti jo tyytyväisestä ilmeestään päätellen löytäneen hajujäljen.
”Jakaannutaan pareihin. Minä ja Lehtituuli lähdemme tuohon suuntaan, minulla on siitä hyvä kutina”, partion johtaja sanoi hymyillen. ”Varissulka ja Aaltosalama, käykää te tarkistamassa tuo metsikkö. Aavistelen, että siellä piileskelee hiiri jos toinenkin.”
Tietysti meidän oli pakko toimia pareissa, yksin metsästäminen ei koskaan ollut vaihtoehto. Mittailin Aaltosalamaa katseellani. Olikohan tuosta naaraasta mihinkään? Olimme olleet yhdessä oppilaita, mutta omasta mielestäni minä olin jo taidokkaampi. Myönsin, etten ehkä ollut aivan klaanin parhaimmistoa metsästämisessä, mutta varmasti olin vähintäänkin samalla tasolla Aaltosalaman kanssa.
”No, eiköhän mennä”, tokaisin Pikkukaaoksen ja Lehtituulen lähdettyä omille teilleen. ”Ehkä voimme kilpailla siitä, kumpi saa enemmän saalista, jos vaikka aika kuluisi nopeammin. Vai pelkäätkö, että häviät?”

//Aalto?
//560 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

Heräsin haukotellen raukeasti. Pudistin päätäni hieman. Nousin pesältäni räpytellen unihiekkaisia silmiäni. Hieroin tassullani silmiäni. Venyttelin ja ravistelin käpäliäni ennen kuin lähdin ulos pesästä. Tuimakatse olikin juuri tulossa oppilaiden pesää kohti verkkaisesti tasutellen. “Tuimakatse!” huikkasin. “Lumikkotassu, lähdetään saalistuspartioon,” Tuimakatse sanoi ja vilkuili ympärilleen. “Ketä etsit?” Pikiturkki tassutti paikalle. “Höyhentassua,” kolli vastasi Pikiturkille. “Haen hänet,” sanoin nopeasti ja pujahdin takaisin pesään. Höyhentassu oli tehnyt pesänsä oman pesäni viereen. Herättelin häntä tökkimällä hellästi. “Lumikkotassu, mitä nyt?” valko turkkinen naaras haukotteli unisena. Hänen yöunensa olivat jääneet varmaan hieman vajaiksi. “Saalistuspartio odottaa,” kehräsin huvittuneena. Naaras nousi pesältään ja pujahti kanssani ulos pesästä. Tuimakatse lähti johtamaan joukkoa piikkihernetunnelista ulos ja syvemmälle sekametsään. Hetken käveltyämme pysähdyimme äkillisesti. “Kertokaa jos haistatte jotain,” Pikiturkki sihahti enemmän omalle oppilaalleen mutta myös minulle. Se oli kuitenkin turhaa koska olin jo haistanut hiiren myskisen tuoksun. “Haistan hiiren,” sihahdin ja tarkistin tuulen suunnan. Olimme oikeassa suhteessa hiireen joten aloin vaania sitä mutta Tuimakatse pysäytti minut. “Anna Höyhentassun mennä tällä kertaa,” hän sanoi. Pyöräytin silmiäni mutta pysyin vaiti peräännyin antaen Höyhentassun kokeilla onneaan. Vaalea naaras maisteli ilmaa ja testasi tuulen suunnan juuri niinkuin olin itsekkin hetki sitten tehnyt. Minua turhautti mutta en sanonut vieläkään mitään vaan katsoin, kun nuorempi oppilas kyyristyi vaanimis asentoonsa. Pikiturkki joutui hieman korjaamaan oppilaansa asentoa mutta antoi vihdoin hännällään merkin. Oppilas lähti vaanimaan pulskaa hiirtä hiljaisesti häntä maanpinnan yläpuolella. Vaikken tietänytkään mitä naaras ajattelin uskoin, että häntä varmasti jännitti olihan tämä hänen toinen yrityksensä. Vihdoin naaras pääsi tarpeeksi lähelle ja hyppäsi tappamaan hiiren nopealla puraisulla mutta se pääsikin karkuun. Syöksähdin naaras oppilaan ohi niin kovaa kuin jaloistani lähti ja sain hiiren kynsiini. Tapoin sen nopein liikkein jottei se pääsisi taas karkuun. “Hienoa Lumikkotassu!” Pikiturkki kehui minua. Tunsin turkkini alla kuumotuksen. Ei se nyt niin ihmeellistä ollut – olisin halunnut sanoa mutten kehdannnut. Nostin hiiren hampaisiini ja tassutin surkean näköisen oppilaan vierelle. “Aina ei voi onnistua,” mumisin lempeästi hiiren takaa. Laskin häntäni ystäväni selälle. “Olit todella hyvä,” Höyhentassu sanoi apeasti. “Kiitos, mutta ei se mitään,” sanoin vielä. Höyhentassu tuntui unohtavan sen nopeasti ja jatkoimme matkaamme. Ehdin saada vielä myyrän ja Höyhentassukin sai yhden hiiren. Tassutimme takaisin leiriin ja veimme saaliimme muiden saaliiden luokse.
// 351 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

”Tämän aamun pyhitämme kaksintaisteluharjoituksille. Kummankin tehtävänä on hyödyntää kaikkea osaamaansa vuorotellen hyökkääjänä ja puolustajana. Jokaisen hyökkäyksen päätteeksi kommentoimme Sulkavirran kanssa, mikä meni hyvin ja mitä voisi tehdä toisin.”
Sulkavirta nyökytteli päätään Sähkötuhon puhuessa. Nyökkäsin ja jännityksen aalto pyyhkäisi ylitseni. Hän on minua vanhempi entä jos hän… mitä tyhmiä osaan minä taistella! Itsevarmuuteni palasi pikkuhiljaa positiivisten ajatusten myötä. ”Tattitassu, hyökkää sinä ensin Mäyrätassun kimppuun ja Mäyrätassu sinä puolustat. Voittaja on se, joka saa toisen maahan ja pysymään siellä”, Sulkavirta sanoi, antaen meille luvan aloittaa taistelu. Tattitassu teki heti nopean syöksyn toista etukäpälääni kohden. Hän selvästi tuntui hyödyntävän puolisokeuttani. En antanut kollin kuitenkaan päästä tavoitteseensa vaan syöksähdin taaksepäin väistääkseni tämän uutta hyökkäystä. Tiesin, että minun piti puolustautua mutta hyökkäsin silti kollin kylkeen tömähtäen kaataakseni hänet. Tattitassu rimpuili allani mutten päästänyt häntä nousemaan vaan olin puraisevinani hänen kaulaansa mutta kolli ponkaisi takajaloillaan vatsaani ja lennätti minut päältään ja käpäliltäni. Rojahdin maahan mutta väistin uudestaan, kun Tattitassu yritti syöksyä puolestaan päälleni. Kolli jäi hetkeksi ihmettelemään paikalleen, mikä soi minulle tilaisuuden hypätä hänen selkäänsä. Kierimme hetken maassa ja lopputuloksena sain vihdoin voiton hyppäämällä irti kollista ja tönäisemällä hänet kumoon. En päästänyt irti vaikka kolli yritti päästä altani. Katsoin omahyväisesti vanhempaan oppilaaseen ennen kuin päästin hänet puristuksestani maatavasten. Heilautin häntääni ja astelin kauemmas Tattitassusta antaakseni hänelle tilaa pudistella lunta turkistaan. “No?” katsahdin mestareihimme kallistaen päätäni hieman mutta säilytin silti arvokkuuteni naurahtaen pienesti.
// 226
// Sulka?

Kirjoittaja: Elandra

Aamu sarasti vasta, mutta Sulkavirta oli ollut jo tovin hereillä. He olivat sopineet menevänsä auringonnousun jälkeen yhteisharjoituksiin Sähkötuhon kanssa. Mukaan lähtisivät tietysti myös Tattitassu ja Mäyrätassu. Naaras oli koko aamun istuskellut leirin laidalla yksin, ja seurannut muiden touhuja. Aluksi pääaukio oli ollut yövartiota laskematta tyhjillään, mutta hiljalleen kissat olivat heränneet tähän päivään ja valmistautuneet partioiden lähtöön. Yksi kerrallaan jokainen aamun partio oli muodostunut piikkihernetunnelin eteen ja poistunut partionjohtajan käskystä ulos leiristä.
Sulkavirta haukotteli. Pitkään istuminen alkoi jo uuvuttaa. Naaras tunnisti Mäyrätassun kävelevän piikkihernetunnelin lähistölle. Valkean, harmaan ja mustan sekoitteinen oppilas katseli ympärilleen. Sulkavirta nousi ylös ja tassutti rennoin askelin veljensä oppilaan luokse. Mäyrätassu oli saapunut jokin aika sitten Kuolonklaaniin. Sähkötuho oli kertonut oppilaan menettäneen näkökyvyn toisesta silmästään, joten Sulkavirta lähestyi kollia tuon näkevän silmän puolelta.
”Hei, taidammekin olla ajoissa”, harmaanruskea naaras totesi rennosti häntäänsä heilauttaen ja istuutui kollin vierelle. Kauaa heidän ei tarvinnut odottaa, kun Sulkavirta näki veljensä astelevan heitä kohti. Aivan hänen perässään tuli myös Tattitassu. Raidallinen kolli tervehti kohteliaasti pentuetoveriaan ja oppilastaan. Tattitassu sen sijaan vain nyökkäsi pienesti tervehdykseksi.
Sulkavirta nousi ylös ja viittoi kolme kissaa perässään ulos piikkihernetunnelista. Naaras pysähtyi leirin ulkopuolelle ja odotti, että muutkin pääsivät ulos tunnelista.
”Nummille?” Sulkavirta esitti kysymyksen veljelleen, joka astui ulos piikkihernetunnelista viimeisenä. Raidallinen kolli nyökkäsi, ”kuulostaa hyvältä.”
Siispä Sulkavirta lähti johdattamaan muita Hehkulammen eteläpuolella sijaitsevaa, pientä nummialuetta kohti. Aamu oli rauhallinen. Pakkanen oli hellittänyt jonkin verran edellisiin päiviin nähden ja taivas oli pilvetön. Nouseva aurinko oli maalannut taivaanrannan vaaleanpunaisen ja purppuran eri sävyillä. Sulkavirta nautti näkemästään ja painoi sen mieleensä. Vaikka hän olikin innoissaan tulevasta seikkailustaan, hän ei halunnut unohtaa Kuolonklaanin reviiriä ja sen kauneutta.

Nelikko ohitti Hehkulammen ja saapui lopulta pienelle nummialueelle. Soturit asettuivat oppilaiden eteen. Tattitassun katse oli harhautunut mestareista Hehkulammen suuntaan, mutta Sähkötuhon aloittaessa kollin katse kääntyi heihin:
”Tämän aamun pyhitämme kaksintaisteluharjoituksille. Kummankin tehtävänä on hyödyntää kaikkea osaamaansa vuorotellen hyökkääjänä ja puolustajana. Jokaisen hyökkäyksen päätteeksi kommentoimme Sulkavirran kanssa, mikä meni hyvin ja mitä voisi tehdä toisin.”
Sulkavirta nyökytteli päätään hänen veljensä puhuessa. Harmaanruskea soturi tiesi, ettei hänen oppilaansa ollut mikään mestaritaistelija. Tattitassulla oli vaikeuksia monessakin taistelun osa-alueessa, jonka vuoksi harjoitukset häntä kokemattomampaa oppilasta vastaan olisivat varmasti hyödyksi. Sähkötuhon puheiden mukaan Mäyrätassu oli hyvä taistelija, joten hänestä olisi tarpeeksi vastusta Tattitassulle. Vaalean punaruskean kollin ikä ja kokemus toimisivat kuitenkin tasoituksena heidän välillään, jolloin myös Tattitassulla oli kohtuulliset mahdollisuudet voittoon, mikäli hän osaisi hyödyntää osaamiaan asioita.
”Tattitassu, hyökkää sinä ensin Mäyrätassun kimppuun ja Mäyrätassu puolustaa. Voittaja on se, joka saa toisen maahan ja pysymään siellä”, Sulkavirta lausahti, antaen kaksikolle luvan aloittaa taisteleminen.

//Mäyrä?
// 413 sanaa
//KP-boosti

Kirjoittaja: Saaga

Lepäsin vuoteellani. Vatsaani ei kivistänyt enää mutta en jaksanut nousta. Minua väsytti todella paljon joten päätin vain nukkua vielä. Olin käpertyneenä kerälle vuoteellani mutta en saanut unta vaan ajatukseni valvottivat minua vielä. Kuulin, kun pesään saapui joku muista oppilaista. Haistelin hänen tuoksuaan eikä se tuntunut tutulta ehkä vain etäisesti: Höyhenpentu! Hänet on varmasti nimitetty oppilaaksi: Höyhentassuksi. Vaihdoin mukavampaan asentoon ja nukahdin pian.

Heräsin ja avasin silmäni. Oli taas pieni järkytys niinkuin joka kerta, kun onnettomuuden jälkeen avatessani silmäni: en nähnyt toisella silmälläni mitään koska se oli sokeutunut kanin toimesta. Muistin tapahtuman äkkiä ja suljin toisen silmäni: terveen silmäni. Se tuntui hassulta, koska silmäni oli auki mutten nähnyt mitään. Avattuani molemmat silmäni katsahdin viereiselleni pesälle. Orvokkitassu nukkui omalla vuoteellaan vierelläni. Mikäköhän hänellä mahtaa olla? mietin. Nostin päätääni ja murahdin hieman. ”Oletko kunnossa?” Lumikkotassu kysyi silmät suurina mutta sanoi asiansa silti kylmästi. Värähdin hieman: ei ollut tämän kissan tapaista sanoa asiaansa ystävälleen tuolla tavalla. ”Söin eilen pilaantunutta myyrää Orvokkitassun kanssa. Onko hänkin kipeä?” kerroin ja katsahdin mustavalkoiseen naaraaseen, jonka kylki kohoili rauhallisesyi. ”Ei pahasti,” Lumikkotassu sanoi ja katsahti itsekin parhaaseen ystäväänsä. ”Minun pitää mennä. Nähdään taas,” sanoin, koska tiesin joutuvani lähtemään mestarini kanssa ulos ja kosketin nenälläni Lumikkotassun pehmeää päälakea ystävällisesti. Huomasin, että Lumikkotassu hymyili minulle, kun työnnyin ulos oppilaiden pesästä. Ulkona venyttelin jäykistyneitä lihaksiani haukotellen raukeasti. Tassutin rauhallisesti aukion poikki. Näin, kun muut kissat puuhailivat omiaan. Käännyin ympäri toisissa ajatuksissa ja päätin mennä katsomaan uutta pentuetta, joka oli syntynyt vasta vähän aikaa sitten. Tassutin sisään pentutarhan jäkäläverhon läpi. Näin Pimentovarjon nukkuvan makuusijallaan. Kolme pientä mönkiäistä kiemurtelivat naaraan vierellä katselin heitä hetken mutta käännyin sitten pois: tulisin käymään, kun Pimentovarjo olisi voimissaan ja hereillä. Työnnyin ulos sen saman jäkäläverhon läpi. Siristin taas (tervettä) silmääni ulkomaailman kirkkauden takia. Kirpeä pakkasilma hyyti käpälissäni mutta en välittänyt siitä vaan tassutin mahdollisimman normaalisti leirin suurelle aukiolle (taas). Katsahdin ympärilläni viliseviä kissoja. Tassuttelin siinä rauhallisesti leirin sisään käynille ja istuuduin odottamaan mestariani Sähkötuhoa: hän lupasi viedä minut ja Tattitassun ulos tänään. En ollut nähnyt Tattitassua viimeisten parin päivän aikana mutta luotin hänen tulevan paikalle. Istuskelin siinä aika pitkään mutta minua se ei haitannut, koska sain katsella muita kissoja omissa puuhissaan.
// 353 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Höyhentassu: 43kp! –

Roihutassu: 31kp! –

Orvokkitassu: 15kp –

Sulkavirta: 18kp –

Kylmäliekki: 34kp! –

Huomenkyyhky: 12kp –

Lumikkotassu: 16kp –

Mäyrätassu: 5kp –

Pimentovarjo: 59kp! –

Kirjoittaja: Saaga

Istuin innokkaana leirin keskellä sijaitsevalla aukiolla Sielupennun kanssa. “Eikö olekin jännittävää, että meistä tulee oppilaita!” en voinut olla hymyilemättä, kun hihkaisin veljelleni. Sielupentukin hymyili hiukan mutta tiesin hänen sisällään vallitsevan jännityksen sekaisen kaaoksen. “Haluaisin Kylmäliekin mestarikseni,” henkäisin katsellen kissojen menoa. Pian Punatähti asteli arvokkaasti aukiolle ja kissat hiljenivät ja jäivät katselemaan. Näin kissojen joukossa emoni ja ennen kaikkea ystäväni Lumikkotassun, joka hymyili lempeästi. “Tästä lähtien nämä kaksi pentua ovat Sielutassu ja Höyhentassu,” Kuolonklaanin päällikkö sanoi. Höyhentassu, ajattelin innokkuudesta pakahtuen. “Sielutassu saat mestariksesi Turmaloikan ja sinä Höyhentassu saat mestariksesi Pikiturkin,” Punatähti sanoi voimakkaalla äänellään. Pikiturkki heilautti häntäänsä minulle. “Sielutassu! Höyhentassu!” kissat huusivat ja hurraivat meille: uusille oppilaille. Lumikkotassu käväisi nopeasti koskettamassa otsaani nenällään ja kehräten. Vilkaisin Sielupentuun, joka oli jo kovaa vauhtia menossa oman mestarinsa luokse. Astelin Pikiturkin luo itsekin ja hymyilin. Pikiturkkikin oli pienikokoinen mutta olin silti edelleen pienempi kuin klaanitoverini. “Lähdetäänkö me heti harjoittelemaan!” hihkaisin. Innostustani oli todella vaikea yrittää peittää. “Lähdemme reviirikierrokselle ja jos jaksat saatamme testata paria juttua,” Pikiturkki naurahti innokkuudelleni. Mustaturkkinen naaras nousi ja lähti viemään minua ulos leiristä. Tassutimme ulos leirin piikkiherne tunnelista. “Vau!” henkäisin. Olin kuvitellut, että leiri oli iso ja sitä ennen olin kuvitellut samaa pentutarhasta. Lumi tarttui hieman paksuun turkkiini mutta yritin väistää sitä mahdollisimman paljon. Puut kurkottelivat tosi ylös taivaisiin.

Tassuttelimme pitkään ympäri reviirimme rajoja. Puuskutin hiukan, koska lumessa tarpominen pikkuisilla jaloillani ei ollut mitenkään helppoa mutta onnistuin kuitenkin. Lunta satoi kovasti edelleen. Pudistin hieman turkkiani jotta enimmät lumet lähtisivät pois. “Noniin opetan sinulle vaanimisasennon,” Pikitukki sanoi ja huomasi sitten epäilyksen kasvoillani. “Hyvin se menee minä autan sitä paitsi jos opit sen vaikeissa olosuhteissa osaat sen vaikka unissasi!” mestarini rohkaisi minua. Sain lisää itsevarmuutta ja hymyilin naaraalle. *Hän on tosi mukava ja kiltti!* ajattelin nostaen pääni ylös. “Noniin,” Pikiturkki aloitti opetuksensa. “Kyyristy näin,” hän näytti mallia. Asento näytti simppeliltä ja varmasti olikin kokeneemmalle kissalle. Jäljittelin asennon niin hyvin kuin pystyin. Kyyristelin maassa hölmön tuntuisesti. “Aseta takakäpäläsi näin ja lavat näin,” Pikiturkki ohjeisti ja siirsi ensin takakäpäläni enemmän alleni ja sitten lapani oikein. Häntäni huiski maata pöllyttäen lunta ympäriinsä. Pikiturkki naurahti. “Pidä häntäsi hieman maanpinnan yläpuolella niin ettei se osu maahan. Älä myöskään huiski sitä kuin leikkisit kissaa ja hiirtä,” hän nauroi ja hymyilin itsekin hieman mutta keskittyneenä asetin häntäni juuri oikealle korkeudelle. Mäyrätassulla mahtoi olla helppoa, kun ei ikinä tarvinnut huolehtia hännän liikkeistä: hänellä oli vain pieni töpöhäntä. “Noniin nappaa tuo keppi,” Pikiturkki käski ja heitti kepin läheisten puiden viereen. Lähdin vaanimaan keppiä kuvitellen sen olevan hiiri. Suunnilleen hännänmitan päästä siitä hidastin hieman ja, kun olin puolen hännän mitan päässä hyppäsin ja puraisin keppiä, kuin saaliin niskaa. “Hienoa,” naaras sanoi. “Olet selvästi nopea,” hän kehui hymyillen hieman. Kumarsin hieman hämilläni kiitokseksi. “Onko sinulla nälkä?” mestarini kysyi. “Hieman mutta, saisinko koittaa napata jotain?” kysyin iloisena ensimmäisestä päivästäni oppilaana, joka oli tähän asti mennyt todella hyvin omasta mielestäni ainakin. “Tottakai,” Pikiturkki sanoi tuhahtaen hieman eäilevästi. Näyttäisin hänelle, että en ole kelvoton! Haistelin ja maistelin ilmaa suu auki. Liikuin hiljaa pimeässä metsässä kunnes haistoin hiiren. “Hiiri,” sihahdin ja katsahdin mestariini, joka tuli perästäni hiljaa. Hän nyökkäsi merkiksi lähteä jahtiin. Jäljitin hajun ja kyyristyin Pikiturkin opettamalla tavalla saalistusasentoon. Muistin pitää häntäni maanpinnan yläpuolella ja olla heilauttelematta sitä. Lähdin vaanimaan hiirtä vatsakavat maata viistäen. Vihdoin pääsin puolen hännänmitan etäisyydelle. Ponkaisin hiiren päälle. Se oli ollut juuri syömässä jotakin pähkinää. Sain siitä kiinni ja puraisin sen kurkkua voimakkaasti. Ilo valtasi minut. Sain sen! “Todella hyvää työtä,” Pikiturkki tuli luokseni. “Tule, mennään leiriin niin saat syödä jotain,” hän sanoi ja lähti johdattamaan minua leirille varmoin askelin. Tiesin, että hän tiesi minne mennä ja luotin häneen. Kannoin verta vuotavaa saalistani hampaissani. “Kun pääsemme leirille, saat syödä, tehdä makuusijan oppilaiden pesään ja painua pehkuihin. Olet varmasti väsynyt,” hän sanoi ja nyökkäsin, kun naaras katsahti minuun. Pian olimmekin jo leirissä ja sain valikoida ruokaa saaliskasasta. Valitsin hiiren, se oli pienempi kuin se jonka olin napannut mutta tyydyin siihen. Söin sen parilla nälkäisellä haukulla. Syötyäni hautasin hiiren luut ja tassutin oppilaiden pesään. Huomasin veljeni tuomat sammalet pesän lattialla. *Mihinköhän voin laittaa makuusijani?* mietiskelin ja löysin hyvän pesän jonka vasemmalla puolella olevasta pesästä huokui Lumikkotassun lämmin tuoksu ja toiselta puolen Sielutassun tuoksu. Aloin laittamaan makuualusia pesään ja kun sain sen valmiiksi käperryin unisena pesälleni. Tuntui oudolta kuinka Pikkukaaos ei enää ollut suojanani mutta tiesin tottuvani siihen pian. En nukahtanut aivan heti mutta se ei haitannut koska minulla oli paljon ajateltavaa. Halusin sisäistää kaiken tänään oppimani. Laskin häntäni nenälleni ja yhtäkkiä nukahdin.
// 728 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

”Onneksi olkoon, Pimentovarjo”, Hehkuaskel sanoi hymyssä suin. ”Odotat pentuja!”
Tässä sitä nyt oltiin. Olin viime päivinä tuntenut oloni jotenkin sairaaksi. Välillä minulla oli huono olo, välillä oloni tuntui vain… kummalliselta. Olin ajatellut, ettei kyse olisi mistään tavallisesta poikkeavasta – ehkä olin vain syönyt jotain parhaan päivänsä nähnyttä. Kun tämä olo ei ollut ottanut kadotakseen, oli Turmaloikkakin huolestunut, vaikka olinkin aistinut hänessä outoa toiveikkuutta, ja nyt ymmärsin miksi.
”Oletko varma?” kysyin epäluuloisena. Kysymys oli kuitenkin turha; Hehkuaskel varmasti tiesi mitä teki, enkä uskonut hänen olevan väärässä.
”Täysin”, parantajanaaras vastasi. ”Parin kuun päästä pennut syntyvät. Sinulla ei ole vielä kiirettä muuttaa pentutarhaan, mutta ala ainakin henkisesti valmistautua siihen.”
Nyökkäsin hiljaa, vielä hämmästyksestä lamaantuneena. Tietysti pennut olivat olleet odotettavissa, olin viimein suostunut niihin. Siltikin oloni oli epätodellinen, eikä oikeastaan kovin onnellinen. Toisaalta en ollut sitä odottanutkaan; vaikka olin viimein suostunut kumppanini ehdotukseen, en ollut missään vaiheessa varsinaisesti halunnut pentuja. Ne olivat minulle se ja sama. Oli kuitenkin kummallista ajatella, että pennut olivat nyt todellisuutta. En voinut käsittää, että vatsassani kasvoi uusi elämä, ehkä useampikin.
Kerroin Turmaloikalle heti kun hänet löysin. Kumppanini oli reagoinut ilmoitukseeni kuten olin odottanutkin: hän oli onnensa kukkuloilla. Hänen ilonsa ei kuitenkaan tarttunut minuun, joten jouduin tekaisemaan hymyni. Olimme kuitenkin tunteneet tarpeeksi kauan, jotta Turmaloikka huomasi ilmeeni epäaitouden.
”Mitä nyt? Luulin, että halusit pentuja”, Turmaloikka sanoi kallistaen päätään kysyvänä. Katsoin häntä pitkään mitään sanomatta, sillä en tiennyt miten voisin vastata. En halunnut hänen luulevan, että hän oli pakottanut minut tähän. Olin suostunut pentuihin, enkä oikeastaan katunut päätöstäni. En kuitenkaan voinut teeskennellä kaiken olevan hyvin, sillä soturi näki suoraan lävitseni.
”En tiedä”, sanoin hiljaa vältellen hänen katsettaan. ”Ehkä minua pelottaa tai jotain.”
Olin sanonut noin vain jotain sanoakseni, mutta oikeastaan se oli totta. Minua pelotti pennuissa monia asia. Niiden tuoma suuri muutos elämääni sekä minun ja Turmaloikan suhteeseen. Emona oleminen ja pentujen kasvattaminen. Synnytys. Tuntui, että minulla oli enemmän pelättävää kuin odotettavaa. Toivoin, että olisin voinut olla yhtä innoissani kuin Turmaloikka, mutta en vain pystynyt siihen.
”Tietysti sinua pelottaa”, Turmaloikka sanoi hetken päästä lämpimällä äänellä. Hänen hymynsä oli lempeä, vain minulle osoitettu. ”Mutta jos en olisi kuvitellut sinun selviävän tästä, en olisi koskaan ehdottanutkaan pentuja. Sinusta tulee hieno emo, olen varma siitä. Milloin olen koskaan ollut väärässä?”
*Yleensä*, ajattelin, mutta nielin sanani. Minun oli luotettava Turmaloikkaan, muuta en voinut. Tiesin kyllä, että hänen sanansa olivat totta. Hän ei olisi ikinä asettanut minua tilanteeseen, joka olisi satuttanut minua – oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä kivusta.
”En olisi halunnut ketään muuta pentujeni emoksi”, Turmaloikka sanoi ja uskalsin jo hymyillä hiukan. ”Pennuistamme tulee upeita, usko pois. Olen varma, että sinäkin tulet rakastamaan heitä.”

Pyräkkä oli yllättänyt meidät kesken partion. Tuuli puhalsi vasten kasvojani ja heitti mukanaan lunta koristamaan mustaa turkkiani. Edelläni kulkeva, partiota johtava Tuhkajuova ei pienen kokonsa vuoksi tuonut juuri tuulensuojaa. Siristin silmiäni nähdäkseni astua naarassoturin jättämiin jalanjälkiin; partioiden talloma polku oli jo peittynyt paksun lumikerroksen alle. Kaikeksi onneksi lumipyry oli iskenyt vasta partion loppupuolella, joten ainakaan huono sää ei estänyt tehtävän toteutumista täysin.
Kuulin Ruusutuikkeen askeleet läheltä takaani ja kiristin tahtiani. Tiineyteni ei erottunut vielä kovin selkeästi, mutta oikein tehokkaasti se jo vaikeutti liikkumistani. Tuntui siltä, että kannoin mukanani ylimääräistä painoa, joka veti minua maata kohti – ja oikeastaan se olikin totta. Olin kuitenkin huomannut, etteivät muut kissat uskaltaneet valittaa, vaikka hidastelin partiossa. Jotakin hyötyä tiineydestäkin oli.
Muuten muiden kissojen holhoava asenne häiritsi minua. Itse asiassa se häiritsi minua niin paljon, että jos olisin tiennyt näin käyvän, en olisi ehkä halunnut pentuja ollenkaan. Kaikki kohtelivat minua kuin jotain avutonta klaaninvanhinta. Arvostin sitä, että Turmaloikka oli aina tuomassa minulle lisää syötävää kun vain annoin aihetta kuvitella olevani nälkäinen. Olisin kuitenkin helposti jaksanut hakea riistaa itsekin, hitto vie, jaksoinhan minä vielä metsästääkin. Olin huomannut, että Henkäysvarjo oli vähentänyt partioitani ja kaiken kukkuraksi hän asetti minut partion johtoon yhä harvemmin. Vaikka kuinka yritin osoittaa, että olin vielä täysissä voimissani, ei varapäällikön päätä ollut kääntäminen.
Kaikista pahinta oli kuitenkin se, miten koko klaanin suhtautuminen minuun tuntui muuttuneen. Jos piikittelin jotakuta, se ei enää johtunut siitä, että käytös vain oli minulle tavanomaista – ei, kyseessä olivat varmasti pennut ja voi kuinka ne nyt jaksoivat häiritä emoparkaa. Yhtäkkiä kehnot tulokseni metsästyspartioissa eivät johtuneetkaan surkeista taidoistani saalistajana, vaan tietysti painavasta vatsastani. Muutenkin virheeni hyväksyttiin nykyään paljon helpommin, enkä voinut sietää sitä. Halusin, että lipsahduksistani valitettaisiin normaaliin tapaan, jotta voisin kehittyä soturina. Heikkouksistani huomauttaminen tarkoitti, että minun uskottiin kykenevän selättämään ne. Mutta ei, Ruusutuike piti suunsa supussa vaikka tahallani hidastin askeleitani entisestään. Partio liikkui minun tahtiani, mutta se oli heidän valintansa.
En halunnut olla kuningatar, halusin olla soturi. Siksi kuljin nyt tämän partion mukana tässä surkeassa säässä sen sijaan, että olisin ollut lepäämässä pentutarhalla. Minulla olisi ollut siihen jo oikeus; sen oli jokainen minulle läheinen kissa jo huomauttanut. Henkäysvarjo oli jo alkanut vihjailla, että minusta olisi enemmän harmia kuin hyötyä soturin tehtävissä, mutta en suostunut kuuntelemaan häntä. Minä pysyisin soturina niin kauan kun vain mahdollista, kunnes en enää vatsaltani jaksaisi seistä. Vaikka se tarkoittaisikin ankarassa lumipyryssä tarpomista.
”Tietäkääkin, että emonne on partiossa viimeiseen asti kunnon soturin lailla”, mutisin hiljaa ja siristin silmiäni lumisateessa. Tuuli tuntui yltyvän, mikä tuntui mahdottomalta ottaen huomioon sen nykyisen nopeuden. Lumihiutaleet pistelivät kasvojani kuin jäiset neulaset, mutta pakotin silmäni auki nähdäkseni eteeni – vain kohdatakseni Tuhkajuovan ihmettelevän katseen.
”Kelle puhut?” soturi kysyi ottaessaan vaivalloisen näköisiä askelia. Ihme, että hän oli tuulen yli kuullut pennuilleni tarkoitetut sanani.
”En kellekään”, vastasin viileästi ja keskityin asettamaan tassuni naaraan painamiin jalanjälkiin. ”En kellekään, joka kuulisi.”
Näin lumipyryn takaa Tuhkajuovan vihreiden silmien katsovan minua hetken, kunnes soturi kääntyi jälleen eteenpäin. Aavistin, että hän tiesi kyllä, kenelle – keille – olin sanani osoittanut. Olihan Tuhkajuovakin ollut kuningatar; ehkä hänkin oli puhellut pennuilleen samaan tapaan. Yhtäkkiä minusta tuntui hiukan tyhmältä, että olin puhunut heille. Minulla oli kuitenkin aavistus, että pentuni olivat kuulleet sanani, vaikka eivät niitä ehkä ymmärtäneetkään. Mitähän he olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet minun vielä pyörivän partioissa?
Voimakas tuulenpuuska osui meitä vastaan, ja olin kellahtaa kyljelleni. Henkäisin säikähdyksestä, mutta sain vaivalloisesti pidettyä tasapainoni. Lumihanki oli ehkä pehmeä, eikä kaatuminen olisi paljoa sattunut – ainakaan minulle. Ruusutuike ei valittanut kun pysähdyin hetkeksi, enemmän kerätäkseni ajatukseni kuin levähtääkseni. Huokaisin syvään. Minä ehkä kestin tämän sään, mutta pennuilla varmaan olisi mukavampaa olla pentutarhassa kuin lumimyrskyn keskellä. Ja siellä he olisivat turvassa.
Ehkä haluttomuuteni muuttaa kuningattareksi ei ollutkaan merkki sinnikkyydestä vaan itsekkyydestä.

Kaamoksen pimeimpänä iltana istuin leirin ulkopuolella katselemassa mustalla taivaalla loistavia tähtiä. Maailma leirin ulkopuolella oli epätavallisen avara; leiri oli alkanut tuntua tukalalta ja ahtaalta, kun en ollut päässyt poistumaan sieltä hetkeen. Olin jättäytynyt soturin velvollisuuksistani muutama päivä sitten ja muuttanut pentutarhaan. Vatsani oli alkanut tulla tehtävieni tielle, joten osittain Turmaloikan ja Henkäysvarjon pakottamana olin viimeinkin muuttanut kuningattaren rooliin. Se tuntui kummalliselta; nuorempana en ollut osannut kuvitellakaan, että saattaisin jonain iltana vetäytyä pentutarhaan nukkumaan soturien pesän sijaan. Toisaalta silloin ajatus rakkaudestakin oli tuntunut yhtä kaukaiselta kuin nuo tähdet.
Turmaloikkaan olin jo tottunut, enkä voinut kuvitellakaan elämää ilman häntä, ainakaan samanlaisena. Mutta pennut olivat asia erikseen; en tiennyt, tottuisinko niihin koskaan. Minua ei oltu luotu emoksi, niin olin aina ajatellut, eikä pääni ollut helposti käännettävissä. Olin soturi, saatoin liata tassuni vereen jos vain klaanini sitä minulta pyysi, mutta pienten, avuttomien elämänalkujen huolehtiminen oli kenties haastavin tehtävä maailmassa. Mikään osa minusta ei kielinyt, että olisin millään kykeneväinen tähän tärkeään tehtävään. En ehkä ollut yhtä kylmä kuin ennen, mutta tarpeeksi, jotta minut siitä tunnettiin. Kukaan ei ollut koskaan täyttänyt emon roolia elämässäni, enkä siis voinut käyttää ketään esimerkkinä tai tavoitteena siitä, millaisen kunnon emon kuului olla. En ollut koskaan tullut toimeen pentujen kanssa, en osannut leikkiä enkä hoivata heitä. Kaikki seikat huomioon ottaen minusta pitäisi tulla surkea emo, mutta olin valmis tekemään kaikkeni, ettei näin tapahtuisi. En vain tiennyt oliko se edes mahdollista.
”Toivon, ettette vihaa minua”, sanoin hiljaa pennuilleni ja katsahdin vaivihkaa ympärilleni. Toivoin, ettei kukaan muu kuullut; tämä hetki oli yksin meidän ja tähtien.
”Minä aion tehdä parhaani, lupaan sen. Haluan olla teille maailman paras emo. Mutta en ole täydellinen, vaikka kuinka yrittäisin olla, joten älkää vihatko minua.”
Kuolonklaanin reviirin männyt kurkottivat korkealle taivaalle. Pimeässä erotin niiden latvat ainoastaan kuun hopeisen valon ansiosta. Tarkkailin mietteliäänä, miten eräs oksa tiputti lumet yltään. Kuului vaimea tömähdys, sitten oli taas aivan hiljaista.
”Oikeastaan…”, sanoin hetken tuumittuani, ”jos minusta tosiaan tulee surkea emo, saatte vihata minua. Toivon, että vihaatte. Minäkään en oikeastaan pitänyt omasta emostani, joten jos sen ansaitsen, niin vihatkaa minua sydämenne kyllyydestä.”
En voinut kuvitellakaan, että koskaan näkisin pentuni siinä valossa, jossa oma emoni oli minut nähnyt. Olin kuvitellut, että ehkä suhtautumiseni omaan jälkikasvuuni olisi samanlainen – se olikin ollut osasyy haluttomuuteeni hankkia pentuja. Nyt tuo ajatus tuntui mahdottomalta. En vielä tuntenut pentujani, mutta odotin heitä jo malttamattomana, enkä uskonut tämän tunteen koskaan katoavan.
”Teitä minä en ikinä voisi vihata. Ei huolta siitä”, kuiskasin hymyillen ja sipaisin kylkeni kaarta hännänpäälläni. ”Tulen aina olemaan teistä ylpeä, minkä tien vain valitsettekin… Tai no, tarkemmin ajateltuna, en voi oikein luvata sitä… teistähän saattaa kasvaa vaikka mitä kiusankappaleita!”
Naureskelin itsekseni miettiessäni, millaisia kaistapäitä pennuistani saattaisi tulla. Ehkä he eivät perisi ollenkaan minun älykkyyttäni, vaan tulisivat isäänsä. Halusin tietysti kasvattaa heistä klaanilleen uskollisia, taitavia sotureita. Minä en kuitenkaan ollut ainoa tekijä, joka muovaisi heidän elämäänsä. En siis voinut asettaa vaatimuksia sille, millaisia kissoja heistä kasvaisi.
”En ehkä tule aina olemaan teistä ylpeä… Mutta tulen aina rakastamaan teitä, juuri sellaisina kuin olette ja minkä tien ikinä elämässänne valitsettekaan.”

Myrsky pauhasi pentutarhan katon yläpuolella heitellen männyn oksia sinne tänne. Tuuli ujelsi surkeana, mutta lunta se ei enää viskonut mukanaan. Ohenevan hangen päällä oli ollut kiiltävä jääkerros kun olin sen viimeksi nähnyt – toisaalta siitä oli kulunut jo aikaa. Toivoin, ettei Turmaloikalla ollut kovin kurjaa pentutarhan ulkopuolella odotellessa. Toisaalta oman tilanteeni takia en ehtinyt tai välittänyt juuri nyt huolehtia hänen viihtyvyydestään.
Purin keppiä voimakkaammin kivun aallon kulkiessa ylitseni. Tämä pahainen karahka tuntui olevan ainoa asia, joka piti minut tietoisuudessa ja tässä maailmassa: pelkäsin, että jos vähänkään hellittäisin siitä, menettäisin kivusta tajuntani. Toisaalta en ollut koskaan tuntenut olevani näin elossa, sillä en koskaan ollut tuntenut tällaista kipua. Pidin kepistä tiukasti kiinni.
Hehkuaskelen puhe kuului sumeana, kuin se olisi tullut jään alta. Ymmärsin kuitenkin hänen ohjeensa. Pehmeä tassu laskeutui kyljelleni, ja kohtasin keltaisten silmien lämpimän katseen. Koska parantajalla ei ollut tällä hetkellä oppilasta, kuningattarena toimiva Mäntyviiksi oli saapunut auttamaan synnytyksessäni. Olin naaraalle kiitollinen hänen avustaan, mutta olisin mieluummin selvinnyt yksin – en halunnut jäädä hänelle velkaa.
Hengitykseni kävi tiheäksi ja kipu yltyi. Arvelin kuitenkin, että pian tämä olisi ohi, joten päätin kestää. Pian tunsinkin, miten pieni karvamytty laskettiin viereeni. En kuitenkaan uskaltanut vielä antaa keskittymiseni kaikota muualle.
”Terve kolli”, Hehkusaskel sanoi pääni vierestä. ”Pari on vielä tulossa, luulisin. Hengittele vain syvään Pimentovarjo, selviät hienosti.”
Parantajan huolehtiva äänensävy sai vihan kiehahtamaan sisälläni; osasin minä nyt hengitellä vaikkei siitä kukaan minulle huomauttanutkaan! Kenties ärsyynnys antoi minulle voimaa, sillä ei kestänyt kauaakaan, kun seuraava pentu oli jo ilmestynyt kyljelleni – toinen terve kolli. Pystyin jo tarkentamaan katseeni Hehkuaskeleen kasvoihin – oletin, että pahin oli jo ohi – ja näin parantajanaaraan katseessa mietteliäisyyttä.
”Vielä yksi”, musta naaras sanoi tuumien, ja luotin hänen sanaansa. Hehkuaskel oli kokenut parantaja ja auttanut kymmenissä synnytyksissä; minä ja pentuni olimme hyvissä tassuissa. Toivoin, että Turmaloikkakin tiedosti tämän. Kumppanini oli vaikuttanut olevan huolissaan, vaikkakin myös hyvin innoissaan synnytyksen alettua. Tilannetta ei auttanut se, ettei tällä ollut lupaa pesään synnytyksen aikana – mikä oli oikeastaan hyvä, sillä hän olisi varmaankin vain ollut tiellä.
Viimeinen kivulias aalto kulki lävitseni, ja pian kolmas karvapallo laskettiin hellästi kahden muun viereen. Huohotin raskaasti, mutta ainakin kipu oli nyt ohi. Olin uskomattoman väsynyt, raajani tuntuivat lyijynraskailta ja silmäni olivat painumassa väkisin kiinni. En kuitenkaan malttanut nukahtaa, en millään olisi voinut. Pentuni olivat viimein saapuneet.
Nostin hitaasti päätäni sammalilta ja silmäilin kolmikkoa katseellani. Kaksi niistä oli väriltään tummempia kuin kolmas, joka tummanharmaan sijaan oli vaaleanharmaa. Yksi oli kahta muuta pienempi, kaiketi tullut minuun.
”Mukava tavata”, naukaisin hiljaa ja kosketin lähimmän, pienimmän pennun päätä. Kohotin katseeni pesän suuaukolle, kun kuulin sieltä lähestyviä, kiirehtiviä askeleita. Hymy valtasi kasvoni, kun näin Turmaloikan saapuneen. Olin aina tiennyt, että hänestä tulisi hyvä isä, ja tuo täynnä rakkautta ja ihastusta oleva ilme kollin kasvoilla varmisti asian. Tiesin, että hän tulisi rakastamaan pentujamme aivan yhtä suuresti kuin minä.
Turmaloikka kosketti otsaani hellästi kuonollaan.
”Oletko kunnossa? Pidit aika paljon ääntä”, hän sanoi ja istuutui pentujen viereen. Virnistin huvittuneena.
”Olen. Ja tiedäkin, että olet hyvin onnekas kun roolimme ovat näin päin.”
Turmaloikan katse liikkui pennusta toiseen tutkien heidän piirteitään. Pennut näyttivät olevan juuri sopiva sekoitus meitä – ei ollut epäilystäkään, ketkä heidän vanhempansa olivat. Vaaleanharmaa naaras oli perinyt isänsä koon, sillä naaras näytti pennuksi melko suurelta. Hänellä oli minun valkoiset tassuni, samoin kuin suuremmalla veljellään. Kolmannella oli Turmaloikan raidallinen tummanharmaa turkki, mutta hän oli selvästi enemmän minun kokoiseni.
”Oletko päättänyt jo nimet?” kumppanini kysyi yllättäen ja pakotin itseni riistämään katseeni pennuista.
”En. Olisiko minun pitänyt?” kysyin enemmän hämmentyneenä kuin haastaen. Turmaloikka pudisti päätään hymyillen. Tiesin, ettei tuo virne pyyhkiytyisi hänen kasvoiltaan moneen kuuhun.
”Ei. Ja sinulla oli varmasti muuta ajateltavaa”, hän vastasi. ”Ajattelin kuitenkin, että sinä varmaan osaat keksiä paremmat nimet. Olen aina pitänyt sinunkin nimestäsi.”
”En keksinyt sitä itse”, huomautin ja pyöräytin silmiäni. ”Enkä usko, että olet oikeassa. En ole kovin luova kissa. Mutta selvä, minä keksin ne, et saa sitten valittaa.”
Turmaloikan viikset värähtivät.
”En tietenkään.”
Mitkä olisivat pentujen arvoiset nimet? En tiennyt heidän luonteistaan tietenkään mitään, joten persoonan perusteella en voisi nimiä antaa. Nimet voisivat liittyä heidän ulkonäköönsä, mutta harmaita turkkeja tuijottaessani ei mieleeni tullut muuta kuin Turmapentu ja Tuhkapentu. Kurtistin kulmiani. Tämä olisikin vaikeampi tehtävä kuin olin kuvitellut.
”Tämä on Pyräkkäpentu”, sanoin hetken päästä ja kosketin pienintä pentua kuonollani. Seuraavaksi koskin nenälläni toisen kollipennun otsaa. ”Ja tässä on Kaamospentu.”
Salama jyrähti taivaalla muistuttaakseen ulkona vallitsevasta myrskystä, kun käännyin viimeisen pennun puoleen.
”Ja tämä tässä on Myrskypentu.”
Turmaloikka nyökkäsi ja kosketti hänkin vuorotellen jokaisen pennun pientä päälakea.
”Minähän sanoin, että keksisit hyvät nimet”, kolli sanoi ja asettui makoilemaan toiselle puolelleni. Laskin viimein pääni sammalille ja kierryin tiukemmin pentujen ympärille.
”Etkä sanonut”, sanoin hymyillen. ”Sanoit vain, että keksisin paremmat kuin sinä.”

//2301 sanaa, KP-boosti

Kirjoittaja: Saaga

Istuin Orvokkitassun pesän vierellä, kun tämä lepäsi. Naaras oli syönyt eilen myyrän, joka osoittautui variksenruuaksi. Katselin naaraan kylkeä, joka kohoili säännölisesti. Sitten vilkaisin Orvokkitassun pesän vasemmanpuoleiselle pesälle, joka oli Mäyrätassun. Kolli nosti päätään ja murahti hieman. ”Oletko kunnossa?” kysyin hieman huolestuneena mutten näyttänyt tunnetta vaan sen sijaan kuulostin omasta mielestäni turhankin kylmälle. ”Söin eilen pilaantunutta myyrää Orvokkitassun kanssa. Onko hänkin kipeä?,” Mäyrätassu kertoi ja kysyi sitten huolestuneena. ”Ei pahasti,” kerroin ja katsahdin mustavalkoiseen naaraaseen taas. ”Minun pitää mennä. Nähdään taas,” Mäyrätassu sanoi ja kosketti päätäni nenällään. Hymyilin hänen peräänsä, kun hän työntyi ulos pesästä. Seurasin katseellani, kun Orvokkitassu vaihtoi taas asentoa. Aikani alkoi käydä pitkäksi, kun Orvokkitassu vain lepäsi eikä edes jutellut kanssani. Kiersin häntäni käpälieni ympärille tylsistyneenä. Aloin kuunnella hengitystäni tahtomattani ja se ärsytti minua. Yritin hengittää mahdollisimman vakaasti etten häiriintyisi omasta hengityksestäni mutta lopulta en kestänyt enää joten aloin rapistelemaan lehtiä pesän lattialla. Se vei huomioni muualle ja sitten jaksoin taas istuskella hetken. Venyttelin jalkojani etteivät ne puutuisi paikallaan jököttämisestä. Istuin hiljaa vuoteen vierellä silittäen parasta ystävääni hännälläni selästä. Tunsin maan kylmyyden pikkuhiljaa ottavan minun lämpöni itseensä. Olin istunut siinä varmasti todella kauan. En tiennyt yhtään oliko ja aurinkohuippu vai lähempänä kuunnousua. Veikkasin, että aurinko laski varmasti kovaa vauhtia jo ja vaikka aika kuluikin hitaasti jaksoin edelleen olla ystäväni vierellä ja tiedostin tekemänu päätöksen mittavuuden: olisin Orvokkitassun vierellä syntymästä kuolemaan. Toivoin, että Orvokkitassukin olisi rinnallani yhtä kauan. Kuolleet lehdet pesän lattialla rapisivat, kun joku pesän asukeista poistui. Katsahdin oppilaan perään mutta en ehtinyt nähdä kuka se oli ollut. Nostin päätäni ja samalla katsettani puun latva lehtien muodostaman oppilaiden pesän kattoon tylsistyneenä. Huiskaisin häntännälläni ja asettelin sen takaisin käpälilleni. Orvokkitassu näytti nukahtaneen joten päätin ryömiä omalle pesälleni, joka oli Orvokkitassun pesän oikealla puolella. Käperryin pesän pohjalle pieneksi keräksi vaikka minua ei varsinaisesti väsyttänyt. Asettelin häntäni nenäni päälle. Maasta hiipinyt kylmyys oli ottanut minut valtaansa joten minulla oli todella kylmä. Yritin lämmittää itseäni toppaamalla pesäni sammalia ja saniaisia ympärilleni tiiviimmin. Lopulta nukahdin vaikkei minun olisi pitänyt alunperin mutten voinut mitään väsymykselle, joka oli vallanut lihakseni.
// 335 sanaa
// Orvokki jos haluut

Kirjoittaja: Ansku

Roihutassu mietti perhettään mutta tuli ajatuksistaan pois kuin uros sanoi että on tärkeä ruokkia klaani mutta, uros sanoi että ei halua joutua ongelmiin Tuhkajuovan kanssa ”et joudu ongelmiin hänen kanssaan.” Roihutassu sanoi ja tiesi kyllä että Tuhkajuoma on oli tunnettu kissa klaanissa, nuori naaras kuunteli että joillakin erakoilla tai kulkukissoilla on erikoinen ominaishaju. kun uros sanoi että kaksi kissaa ei ole partio ja kaksikko voisi jäädä alakynteen jos tuo ulkopuolinen olisi vihamielinen, ”ymmärrän että olisi pahassa pulassa jos minulle sattuu jotain mutta en haluakkaan lähteä tämän oudon kissan perään.”

Etsiskelyn jälkeen naaras sano vainun saaliista naaras lähti kohti hajua seuraten hetken seurattuaan tuoksu tuli suoraan edestä, naaras nosti katseen ja näki harakan maassa nokkivan maata. Roihutassu liikkui hiljaa ja katsoi maahan välillä kun tämä pääsi tarpeeksi lähelle tuota niin tämä syöksyi tuota kohti ja pääsi kimppuun, naaras tajusi että tämä oli kunnossa oleva lintu. Roihutassu tappeli pitkin lumessa tuon ison linnun kanssa joka onnistui nokkimaan kissaa. Roihutassu oli taistellut tuon harakan kanssa ja joka lopulta kaatui kuolleena lumen alla, naaras oli hengästynyt ja katsoi kun Kylmäliekki palasi ”noh siis jos laskee että kumpi sai pahemmin selkäänsä minä vai harakka.” Roihutassu veti harakan lumen alta pois ”tuon nokka on muuten terävä tiesitkös,” naaran kasvoille oli tullut pieni haava harakan nokasta joka vuosi verta vähän.

// 213 sanaa
// Kylmä?

Kirjoittaja: Ruska

”Oletko jo Mäyrätassun kumppani?” Lumikkotassu kysyi yllättävästi, hätkähdin kysymystä. Mitä ihmettä? ”Anteeksi ei tarvitse vastata jos et halua.” Hän sanoi pian. Katsoin häntä silmiin.”Itse asiassa, ei olla vielä.” Sanoin rauhallisesti kehräten. Tuntui oudolta kun hän kysyi tuollaisia, haluan kumppanin. Mutta vasta soturina. ”Haluatko sinäkin kumppanin joskus?” Kysyin nuolaisijen välissä, aion pestä itseni perusteellisesti. Joten pesin hännästäni roskia. ”Kyllä, joskus saan varmasti.” Hän vastasi hiukan hämmentyneenä. Minusta Lumikkotassu oli kaunis, kyllä hän varmasti kumppanin saa. Minäkin olin jo melkein kumppani Mäyrätassun kanssa, eikä minua haittaa vaikka kollille tapahtuisi vaikka mitä. Olimme hiljaa hetkisen, halusin olla Mäyrätassun kanssa. Mutta kollia ei vieläkään näkynyt. Tunsin vatsassani vihlaisun, kuin joku olisi viiltänyt kynsillä. Ähkäisin tuskissani ja katsoin Lumikkotassua pelokkaasti, hän vavahti kun huomasi minun tuskan.
”Hae, Hehkuaskel.” Vaikersin pienellä äänellä ja ryömin kohti parantajan pesää. Lumikkotassu auttoi minua parantajan pesälle. Minua alkoi oksettaa ja pidättelin oksennusta rohkeasti. Oksensin parantajan pesän lattialle, Hehkuaskel katsoi minua järkyttyneenä. Hän haki pikaisesti yrttejä ja syötti ne minulle. Nieleminen oksetti. Oksendin yrttien avulla vatsani tyhjäksi. Mikä minulla oli? ”Et kai ole syönyt variksenruokaa?” Hehkuaskel naukaisi toruvasti. ”En! Söin eilen myyrän ja äaken hiiren.” Sanoin vasta lauseeksi huonovointisena ja kiihtyneenä. ”No sitten syyllinen oli myyrä.” Hän sanoi. ”Mene lepäämään äläkä syö tänään mitään.” Nyökkäsin ja Lumikkotassun saattelemana pääain oppilaiden pesään. Mäyrätassu nukkui paikallaan, mikäköhän hänellä oli? Käperryin pedilleni. Tunsin nälkää mutta en saanut syödä. Lumikkotassu istui vieressäni. ”En halua nukkua, voin levätä näinkin.” Sanoin ja otin mukavan asennon.

//239 sanaa
//Lumikko?

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki huomasi Roihutassun hiljentyneen hänen ottaessa esiin hiirenkorvan. Naaras naukui hiljaa mietteliäänä sen olevan ensimmäinen yksin. Kylmäliekkikin hiljentyi. Niin, toinen oli menettänyt perheensä hetki sitten. Kolli ajatteli, että hänen olisi hyvää jättää aihe tähän ja siirtyä toiseen. Osa kissoista oli hyvin herkkiä perheensä suhteen ja Roihutassukin oli nuori kissa. Miltäköhän tuntui menettää koko perheensä niin nuorena? Kylmäliekki oli sen suhteen onnekas kissa, että hänellä oli perhettä elossa ja he olivat hyvissä väleissä. Niin no, ei kollilla hyviä välejä aivan jokaiseen ollut. Jääviilto oli todellakin perheen musta kissa.
”Ni-niin, on tärkeää ruokkia klaani. En vain halua joutua ongelmiin Tuhkajuovan kaltaisen kissan kanssa”, harmaa kolli selitti toiselle. Ei kolli Tuhkajuovaa varsinaisesti pelännyt, mutta Tuhkajuova oli arvostettu ja maineikas kissa. Kylmäliekki ei halunnut joutua huonoon valoon sen kaltaisen kissan kanssa.
”En ole siitä täysin varma, mutta joillain erakoilla tai kulkukissoilla on erikoisia ominaishajuja. Oli mikä oli, me emme lähde sen perään”, Kylmäliekki päätti.
”Kaksi kissaa ei ole partio ja jos se olisi vihamielinen, me emme välttämättä mahtaisi sille mitään. Et arvaakaan millaisiin vaikeuksiin minä joutuisin, jos sinulle sattuisi jotain”, soturi naukaisi ja rämpi lumihangessa mietteliään oloisena.

Kun kaksikko oli todennut, että lähimaillakaan ei ollut jäniksen hajujälkeä, Roihutassu ehdotti, että he saalistaisivat jotain muuta ja he sopivat tapaavansa tässä. Kolli nyökkäsi ja naaras alkoikin jäljittämään itse saalista. Kylmäliekki maisteli ilmaa ja sai pienen hetken jälkeen vainusta kiinni. Kylmäliekillä ei olut mikään paras hajuaisti, joten hänellä kesti aina tavallista pidempää saada vainusta kiinni. Kolli oli saanut hajujäljen rastaasta ja pienen etsinnän jälkeen rusehtava rastas osui hänen näkökenttäänsä. Lintu nokki jotain lumisesta maasta ja kolli laskeutui vaanimisasentoon. Hän lähestyi viatonta luontokappaletta hiljakseen ja piti häntänsä hiljaa paikoillaan. Kolli kuitenkin astui risun päälle, joka rusahti äänekkäästi ja Kylmäliekki kirosi kömpelöitä askeliaan. Harmaa kissa spurttasi kohti rastasta, joka revähti lentoon, mutta Kylmäliekki hypähti vahvoilla takajaloilla ja löi lintua tassullaan. Kylmäliekki upotti molempien tassujen kynnet rastaaseen ja löi sen maahan asti. Kylmäliekki laskeutui takaisin neljälle käpälälle ja antoi linnulle tappavan puraisun. Roihutassukin oli palannut heidän tapaamispaikalleen, johon Kylmäliekki jolkotteli saaliinsa kanssa.
”Oliko antoisa saalisreissu?” harmaaturkkinen kysyi pää kallellaan ja pohti hetken.
”Palataanko leiriin?” Kylmäliekki kysyi vielä epäselvällä äänellä, sillä rastas suussa oli vaikea puhua.

// Roihu?
// 355 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

Tassutin ulos oppilaiden pesästä haukotellen raukeana. Venyttelin selkääni ja käpäliäni. Katselin aukiolle ja näin Lumikkotassun ja Orvokkitassun juttelemassa ja syömässä saaliitaan. Olisin todella kovasti halunnut mennä heidän seuraansa mutten uskaltanut, koska heillä näytti olevan niin mukavaa yhdessä. Yhtäkkiä tunsin viiltävän kivun vatsassani. Minua oksetti mutta yritin pidättää oksennusrefleksiä ja hoipertelin heikosti parantajan pesää kohti. Tunsin uuden kivun aalloon ja oksennuksen pidättäminen kävi vaikeammaksi. Sitten en voinut enää pidättää sitä vaan oksensin parantajan pesän viereen. Ulvaisin kivusta ja lyyhistyin maahan. Hehkuaskel, joka oli kuullut ulvahteluni saapui paikalle. Hänen silmänsä laajenivat. “Mäyrätassu?” hän laski tassunsa vatsalleni. Tärisin hiljaa peloissani. “Mahaan koskee,” sopersin ja oksensin taas. Hehkuaskel hieroi rintaani jotta saisin kaiken oksennuksen ulos kehostani. “Söitkö jotain sopimatonta?” parantaja kysyi huolestuneena. Mietiskelin hetken. Se eilinen myyrä! Nyökkäsin vastaukseksi, koska en pystynyt avaamaan suutani jotten oksentaisi taas. “Yritä saada kaikki sitten ulos,” Hehkuaskel sanoi helpottuneena ilmeisesti siitä etten ollut sairas. Oksensin vielä pari kertaa kunnes vatsassani ei ollut enää mitään oksennettavaa. “Noniin mitä oikein söit?” naaras tivasi. “Myyrän. Eilen se ei ollut edes pahan näköinen mutta maistui happamalta,” kerroin heikosti sopertaen. “Sinulla ei ole hätää,” naaras sanoi ja auttoi minut ylös. Hehkuaskel talutti minut sairasaukion edustalle ja jätti siihen istumaan hetkeksi. Pikimusta kissa toi pian minulle pieniä marjoja. “Syö nuo ja koita olla syömättä ennen aurikohuippua,” parantaja käski. Söin hieman kitkerät marjat ja kävelin jo hieman vakaammin takaisin oppilaiden pesään lepäämään. Käperryin makuusijalleni hieman tokkurassa äskeisistä tapahtumista.
// 233 sanaa

Kirjoittaja: Ansku

Roihutassu katsoi kollia hiljaa kun toinen kertoi hiirenkorvista ”niin se on tosiaan ensimmäinen yksin….” naaras sanoi kun muisteli äitinsä sanoja jotka tuo oli silloin kertonut naaraan korvat menivät alas hetkeksi mutta nousivat takaisin ja toisen hymy palasi takaisin, kun kolli sanoi että ei kai toinen narraisi tämä ajatteli että toinen taitaa vitsailla. ”Nyt on tärkeää saada leiriin ruokaa että selvitään talvesta vai kuinka Kylmäliekki,” naaras virnuili ja kun kolli sanoi että kerran toisella oli lupa niin sitten kyllä kaksikko voisi lähteä. Roihutassu nyökkäsi toiselle ja kuunteli että outo haju voi olla erakko tai kulkukissa ”ai että erakko tai kulkukissa kulkenut tästä selvä sitten jos kerran niin sanot,” naaras seurasi toista kohti avointa nummi aluetta kaksikkoa aloitti etsimään töpöhännän tuoksua tuloksetta naaras mietti että jotain on kuitenkin pakko saada ei naaras tyhjin tassuin voinut leiriin mennä takaisin. ”Ei se mitään Kylmäliekki vaikka ei päästä nappaamaan jänistä tänään ehkä joskus toiste on perempi tuuri, haluan saalistaan en halua palata leiriin tyhjin tassuin enkä aio luovuttaa ennen kuin saamme jotain saaliiksi.” Roihutassu hymyili kollille itsevarmasti ja alkoi jäljittämään jos vaikka jotain löytäisi.

// 179 sanaa
// Kylmä?

Kirjoittaja: Saaga

“Ei hullumpaa,” vastasin naaraalle huohottaen itsekin häntääni heilauttaen. Kävelimme yhdessä leiriin. “Kamala nälkä,” murahdin ja kävin kiinni varpuseeni. Mahani murisi pitkän ja uuvuttavan harjoittelu session jälkeen. Söimme hiljaisina suurin ahnain haukuin. Syötyäni aloin pesemään käpäliäni perusteellisesti. Orvokkitassu ei ollut saanut omaa hiirtä vielä syötyä, kun katselin leiriä. Huomasin Höyhenpennun puuhailemassa omiaan pentutarhan edustalla ja muistin kuinka olimme itse leikkineet täsmälleen samassa paikassa saman ikäisinä ennen oppilaaksi nimitystämme. “Muistatko, kun olimme pentuja?” kysyin ystävältäni kehräten. “Muistan,” Orvokkitassu kehräsi, hän oli saanut hiirensä syötyä ja pesi myös käpäliään. Hymyilin vaikkei siihen ollut syytä muttei ollut myöskään syytä olla hymyilemättä. Mieltäni painoi vieläkin se mitä Huomenkyyhkyn kanssa oli tapahtunut mutta sysäsin sen pois mielestäni. “Oletko kunnossa?” Orvokkitassu kysyi nuolaisujensa välistä. Pudistin päätäni palatakseni nykyhetkeen menneiden asioiden sijasta. “Olen,” vastasin hieman ohi totuuden. “Oletko jo Mäyrätassun kumppani?” kysyin yllättävästi ja Orvokkitassu hieman hätkähti kysymystä. “Anteeksi ei tarvitse vastata jos et halua,” kiirehdin sanomaan, koska en halunnut olla liian tungetteleva.
// 155 sanaa
// Orvokki?

Kirjoittaja: Ruska

Katselin hymyillen Höyhenpennun perään, pentu meni takaisin pentutarhaan. Huokaisin onnellisena, hän oli kyllä suloinen. Käännyin ympäri ja käppäilin oppilaiden pesälle, Mäyrätassu oli kadonnut. Eikä Sähkötuhoakaan näkynyt leirissä. Kai he olivat menneet harjoittelemaan. Katseeni osui Varissulkaan, kolli käveli ryhdikkäästi luokseni.
”Tänään harjoitellaan taistelua, Lumikkotassu tulee myös Tuimakatseen kanssa.” Hän sanoi ja osoitti Tuimakatsetta ja Lumikkotassua, jotka olivat jo uloskäynnillä. Kävelin Varissulan kanssa Lumikkotassun ja Tuimakatseen luo.
”Hei!” Sanoin onnellisesti ja tönäisin Lumikkotassua. Hän naurahti.
”Hei vaan!” Hän sanoi iloisesti. Kävelimme metsään, Tuimakatse ja Varussulka johtivat. Minä ja Lumikkotassu käveltiin perässä. Metsä oli lumoava, kun lunta oli joka puolella. Mestarimme johdattivat meidät aukiolle, kävelimme heidän luokseen.
”No niin, olemme perillä.” Varissulka aloitti. ”Harjoittelemme tänään taistelua, ja muistattehan pitää kynnet piilossa. Asettukaa vastakkain, ja kun sanon nyt saa aloittaa, saatte taistella.” Nyökäytin päätäni ymmärtäväisesti, asetuin vastapäätä Lumikkotassua. Kiersimme hetken kehää.
”Nyt saatte aloittaa.” Kuului Tuimakatseen terävä huuto. Syöksyin kohti Lumikkotassua, löin tassullani hänen kylkeä ja naaras horjahti. Lumikkotassu hyppäsi päälleni, kaaduin maahan ja kierähdin hänen vatsan alle. Taoin naaraan vatsaa takatassuillani ja hän väisti pian. Ennen kuin ehdin nousta ylös, hän sjöksyi uudestaan päälleni. Hän painoi etutassuillaan rintaani. Olin hävinnyt. Jatkoimme harjoittelua aurinkohuipun jälkeen, harjoittelimme kauan. Lopulta harjoitukset loppuivat, oli jo aika päästä leiriin ja syömään. Kävelimme metsässä, huohotin väsyneenä ja joka paikkaan sattui. Lumikkotassukin näytti väsyneeltä. Hymyilin hänelle ystävällisesti.
”Minkälaista oli?” Kysyin ja katsoin häntä korvat valppaasti pystyssä. Hän käänsi katseensa minuun.

//230 sanaa
//Lumikko?

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki nyökytteli rauhallisesti Roihutassun kertoessa omasta turkistaan ja miten siihen tarttuivat kaikki kurjat paakut.
”Onneksi hiirenkorva tulee nopeammin mitä arvaatkaan. Se onkin tosiaan sinun ensimmäisesi! Tulet pitämään siitä takuulla, en tiedä ketään kuka ei pitäisi viherlehdestä”, harmaaturkkinen naukaisi iloisena ja räpäytti silmiään. Paitsi Jääviilto, Jääviilto kuului enemmän lehtikadolle. Yhtä hyinen, jäinen ja kylmä ilmestys. Selvä lehtikadon luoma kirous, josta Kylmäliekki joutui vain kärsiä. Naaras kertoi, että oli vasta aika tuore oppilas. Niin harmaaturkkinen oli muistellutkin, hän oli vain halunnut varmistaa toiselta.
”On vai? Ettet vain narraisi?” Kylmäliekki kysyi toiselta puoliksi vitsillä, puoliksi tosissaan. Mutta ei soturi tuntenut Tuhkajuovaa, joten hän ei väittänyt oppilaalle vastaan.
”Mutta kerta sinulla on lupa Tuhkajuovalta, niin kyllä me voimme lähteä”, Kylmäliekki lopulta myöntyi ja näin kaksikko poistui leiristä kylmään pakkasilmaan. Harmaaturkkisen kollisoturin tentatessa nuorempaa kissaa Roihutassu naukui haistavansa hiiren, varpusen ja jotain pistävää. Kylmäliekki maisteli kummastuneena ilmaa, mutta ei ollut varma mikä tuo tuoksu oli.
”Luulen että erakko tai kulkukissa on vain kulkenut tästä. Ei siis syytä huoleen! ” Kylmäliekki totesi lopulta ja jatkoi matkaansa kohti avointa, nummimaista aluetta. Sieltä löytyi usein jäniksiä ja se oli Kylmäliekin mielipaikka mitä juoksemiseen tuli. Kahden kissan ylle laskeutui hetkellinen hiljaisuus, kun molemmat keskittyivät saamaan hajujälkeä jäniksestä. Kollin lavat lysähtivät hieman, kun toivottua hajujälkeä ei löytänyt. He olivat jo hetken etsineet töpöhäntää – tuloksetta -.
”Pahoittelut, en ole varma pääsenkö näyttämään sinulle miten jäniksiä napataan”, soturi naukaisi rauhallisella, mutta pahoittelevalla äänellä. Hän oli itsekin toivonut, että pääsisi kunnolla spurttailemaan jäniksen edessä ja voisi viedä klaanille syötävää.
”Tahdotko kuitenkin saalistaa vai haluatko jo palata leiriin?” Kylmäliekki kysyi ystävällisesti.

// Roihu
// 255 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky
Kirjoita tarinasi: Huomenkyyhky räpäytti silmiään Lumikkotassun paljastuessa hiljaisemmaksi kaveriksi. Naarasoppilas varmisti olihan hänen nimensä Huomenkyyhky, johon soturinaaras nyökytteli reippaasti päätään. Naaraan uteliaat silmät katselivat Lumikkotassun harmaata turkkia, jota koristivat valkeat laikut. Huomenkyyhkystä toisella oli erikoisen näköinen turkki. Huomenkyyhky vilkaisi Höyhenpentua, joka katseli uteliaan oloisena Lumikkotassua.
”Joo, olen Huomenkyyhky”, naaras naukaisi ystävällisesti.
”Utelias pentu tuo Höyhenpentu, hänestä kasvaa taatusti kelpo soturi”, valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa totesi leppoisalla äänellä, kun Lumikkotassu ei virkonut mitään mistä voisi saada keskustelua aikaiseksi. Pian oppilas pahoitteli olevansa väsynyt ja menevänsä nukkumaan. Soturi mittaili toista huolestuneena katseellaan, oppilas vaikutti hieman ahdistuneelta ja jännittyneeltä.
”Onko kaikki hyvin, Lumikkotassu?” naaraskissa kysyi huolestuneella, emollisella äänellä. Lumikkotassu sopersi sitten kaiken olevan hymyn ja katseli hetken nolostuneena tassuihinsa. Huomenkyyhky väläytti toiselle vielä pienen hymyn, jonka jälkeen nolostuneen oloinen laikkuturkki poistui aukiolta oppilaiden pesään. Huomenkyyhky katsoi häntänsä sukimista ja värähteli lumihiutaleiden sataessa hänen turkkinsa päälle. Pienikokoinen naaras oli kiitollinen pörröisestä ja paksusta turkistaan, sillä se piti viimat ja tuiskut poissa iholta. Huomenkyyhky sai häntänsä lopulta suittua takaisin ja nousi takaisin koivilleen. Nuori soturi venytteli käpälänsä huolellisesti ja lähti sitten verkkaisin askelin kohti soturien lämmintä pesää. Pesään päästyään hän suuntasi suoraan omille, pehmeille sammalilleen ja lysähti tyytyväisenä vatsalleen. Pieni nälkä kaiversi hänen vatsaansa, mutta päivä oli vasta nuori ja Huomenkyyhkyä väsytti. Soturi haukotteli kovaäänisesti ja kääri häntänsä kehonsa ympärille. Huomenkyyhky sulki silmänsä ja aukion äänien siivittämänä hän nukahti syvään, rauhaisaan uneen.

// 223 sanaa

Kirjoittaja: Ansku

Roihutassu katsoi urosta joka sanoi että ei ollut ainua jolla oli sama ongelma, ”joo paakut ovat ikäviä kun ne tarttuu turkkiin varsinkin se märkä lumi on pahin silloin tuntuu että olisi lumesta tehdyt tossut. Minulla ei ole niin anturoissa nuo lumipaakut vaan enemmänkin tuossa nilkkojen kohdalla enemmänkin mutta sitten kun märkää lunta niin sitten ne on jopa anturoissa,” tumma naaras tokaisi ja sai viimein paakut irti tassuistaan kun naaras huomasi toisen hymyn niin naaras hymyili takasin toiselle. ”en ole ollut vielä kovin kauan ollut oppilaana” toinen vastasi kollille kun toinen sanoi lepo niin naaras vain hymyili tuolle, kun toinen alkoi puhumaan tämän mestarista naaras vain hymyili tuolle tumma naaras nousi ylös ja katseli toisen ilmeitä ”Tuhkajuova on antanut minulle luvan käydä leirin ulkopuolelle etsimässä ruokaa ja tarkistamassa rajoja, että olen ihan luvan saanut häneltä poistua leiristä.” Roihutassu vain tokaisi ja kuunteli toista että toivottavasti toisen mestari ei sillä välin ilmesty paikalle etsimään naarasta ”toivotaan.” Yötassu tuli toisen perässä ulos ja veti keuhkot täyteen ilmaa naaras myös haistoi muutakin kuin pelkän raikkaan ilman kun toinen kysyi että haistoiko toinenkin jotain, ”haistan hiiren ja varpusen, sekä jotain muutakin se tosin on aika pistävä mutta en tunnista sitä että mikä eläin se on.” Yötassu ei pitänyt tuosta pistävästä hajusta vaikka tämä ei ollut hyvä saalistaja niin nenä oli toisella tarkka.

// 217 sanaa
//Kylmä?

Kirjoittaja: Elandra

Pennun innokkuus sai Sulkavirran hymyilemään. Oli hienoa, että Kuolonklaaniin oli syntynyt uusia pentuja. Pennuissa oli Kuolonklaanin tulevaisuus. Tulevaisuus, jota Sulkavirta ei tulisi näkemään.
”Sinusta tulee jonain päivänä varmasti erinomainen soturi Kuolonklaanille”, Sulkavirta lausahti kohteliaasti. Hän koki olonsa haikeaksi tietäessään, ettei tulisi koskaan näkemään Höyhenpentua tai hänen veljeään sotureina. Sitä enemmän soturia harmitti tietäessään, ettei hän koskaan tulisi näkemään Sähkötuhon tai Sinilinnun pentuja, mikäli he koskaan niitä tulisivat saamaan.
”Oli kiva jutella kanssasi”, Sulkavirta tokaisi ja käänsi katseensa Sähkötuhoon, joka oli juuri astellut sisään leiriin, ”minun on nyt kuitenkin mentävä.” Naaras nousi ylös pennun vastausta odottamatta ja ravasi kohti veljeään. Sulkavirta odotti, kun raidallinen kolli sanoi jotakin oppilaalleen. Mäyrätassu lähti omille teilleen, ja Sähkötuho nosti kysyvän katseen pentuetoveriinsa.
”Mentäisiinkö kävelylle?” Sulkavirta ehdotti ja oli jo liukenemassa kohti piikkihernetunnelia. Hän kääntyi veljensä puoleen. Sähkötuho epäröi, mutta hetken harkinnan jälkeen kolli nyökkäsi ja lähti sisarensa perään. Kaksikko ei puhunut mitään, ennen kuin he olivat poistuneet leiristä ja kulkeneet vähän matkaa eteenpäin. Sulkavirta oli vain lähtenyt kävelemään sattumanvaraisesti kohti Hehkulampea. Hän hidasti tahtiaan, jotta Sähkötuho pääsi hänen rinnalleen.
”Tattitassu ansaitsee aivan pian soturinimensä”, raidallinen naaras totesi hiljaisella äänellä, nostaen kellertävän katseensa Sähkötuhoon. Kolli kohtasi naaraan katseen. Sulkavirta oli erottavinaan haikeutta veljeään katsoessaan. Molemmat tiesivät, mitä Tattitassun soturinimitysten jälkeen tapahtuisi.
”Oletko nyt aivan varma päätöksestäsi?” harmaa kolli kysyi ja käänsi katseensa eteenpäin. Sitä Sähkötuho oli kysynyt aina, kun kaksikko oli keskustellut salaisuudestaan.
”Olen. Minun on lähdettävä Kuolonklaanista, jos tahdon olla Ruskalinnun kanssa. Ja minä tahdon olla hänen kanssaan ja nähdä maailmaa! Tämä klaani on käynyt minulle ahtaaksi, tahdon tietää, mitä kaikkea reviirin ulkopuolella on”, Sulkavirta naukui innostuen. Soturi käänsi riemastuneen katseensa taas Sähktuhoon, joka ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta.
”Niin sinä olet kertonut, joten kai minun on uskottava sinua. Kunhan vain lupaat pitää huolen itsestäsi ja palata, jos asiat eivät menekään kuten olet toivonut”, juro kolli totesi. Tämän kasvoille levisi vakava ilme, joka sai lämpimän hymyn nousemaan Sulkavirran kasvoille.
”On suloista, kuinka huolehdit minusta. Mutta usko vain, kyllä minä pärjään. Enkä minä vielä hetkeen ole menossa minnekään”, naaras virnisti.
Hetken ajan kaksikko oli aivan hiljaa. He kiristivät tahtiaan ohittaessaan Kivikukkulan. Sisarukset vilkaisivat toisiaan, ja kuin sanattomasta sopimuksesta, he lähtivät juoksemaan vauhdilla eteenpäin. Kumpikaan heistä ei tosiaankaan kuulunut klaanin nopeimpiin juoksijoihin, mutta toisiaan vastaan he olivat melko tasavertaisia. Kaksikko loikki hangessa eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin pystyivät.
Päästyään Hehkulammen rantaan, he pysähtyivät käpälät liukuen. Sulkavirta oli päässyt rantaan muutama sekunti ennen veljeään.
”Voitin!” soturi virnisti riemuissaan, raskaasti huohottaen. Naaras nosti leikkisän katseen veljeensä, joka tuttuun tapaansa oli yhtä vakavana kuin aina. Naaras oli erottavinaan kuitenkin pienen hymynkaltaisen käväisevän kollin kasvoilla, kun tuo kohtasi Sulkavirran katseen.
Kun kaksikko oli saanut hengityksensä tasattua, he istuutuivat jäätyneen lammen rantaan, katse kohti lampea. Kaikista eniten koko Kuolonklaanin reviiristä Sulkavirta rakasti Hehkulampea. Viherlehtisin hän olisi voinut viettää kaiken aikansa ihaillen lammen sinistä vettä ja uiden viileässä vedessä.
”Lähdettäisiinkö huomenna harjoituksiin yhdessä? Tattitassu ei ole kovinkaan etevä taistelija, joten Mäyrätassu voisi olla hänelle ihan hyvä vastus, vaikka heidän ikäeronsa onkin suuri”, Sulkavirta ehdotti kääntämättä katsettaan pois lammen suunnasta. Hän kuuli veljensä hymähtävän vierellään.
”Mikä jottei”, kolli tokaisi.

//504 sanaa
//KP-BOOSTI

Kirjoittaja: Saaga

Tassuttelin aukiolla ja huomasin kissan johon en ollut aiemmin kiinnittänyt erityisesti huomiota. Valkokirjokilpikonna kuvioinen naaras käänsi kauniin päänsä minuun päin. Hänen kasvonsa olivat puoliksi kermanvärisen laikun ja puoliksi sinertävään taittavan laikun peitossa. ”Lumikkotassu, hei! Sopiiko liittyä seuraasi vai haluatko olla yksin?” valkokirjokilpikonna kuvioinen naaras naukaisi, mutta ei jäänyt odottamaan vastaustani. Hän istahti vierelleni ja huokaisi. ”Täällä on sitten kylmä! Tulin juuri saalistamasta, sain onneksi kaksi hiirtä. Pikkukaaos pikkuisineen arvostaa niitä varmasti. Mikä olisikaan parempaa, kuin lämmin saalis? Ei tule mieleen kovin montaa asiaa. Toki niitäkin on, esimerkiksi Kylmäliekki ja tuoreet sammalet. Ja lämmin pesäpaikka! Ja tietenkin muut kissat,” soturinaaras hölötti iloiseen sävyyn. Huomenkyyhky heilautti pörröisen häntänsä tassujensa suojaksi ja alkoi siistimään sitä. Hän suki häntäänsä pitkin vedoin ja selvitti tarkasti kaikki sinne kertyneet takut. “Hei,” sanoin naaraalle. “Sinä olet sitten Huomenkyyhky eikö?” kysyin, koska en ollut aivan varma naaraan nimestä. En ollut jutellut hänelle aiemmin. Vilkaisin aukiolle ja näin Höyhenpennun hyppelemässä pitkin leiriä. Huokaisin, taas se pikkuinen on hankkimassa hankaluuksia. Huomasin Höyhenpennun katselevan minuun mutta hän käänsi katseensa pois ja tassutti toisen kissan luokse. En ollut varma mikä toisen kissan nimi oli mutta arvelin hänen olevan Sulkavirta. “Joo olen Huomenkyyhky,” Huomenkyyhky sanoi kääntäen huomioni pennusta itseensä. “Kiva,” sanoin mutten keksinyt mitään sanottavaa. Minua jännitti ja ahdisti muille puhuminen hiukan vaikka ennen olin sosiaallinen. “Anteeksi mutta minua väsyttää menen nukkumaan,” valehtelin, koska minua ahdisti ja jännitti liikaa. “Joo mene vain,” naaras sanoi mutta jäi tuijottamaan minuun ja se tuntui kuin kissan silmät olisivat porautuneet sisälleni. Katsoin nolona tassuihini ja lähdin oppilaiden pesälle. En ollut nukkunut pitkään aikaan ja minua todella väsytti hieman joten ei kai se nyt niin hirveä vale ollut ollut. Menin sisään lämpimään oppilaiden pesään ja nukahdin nopeasti omalle pesälleni.
// 281 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky jolkotteli lumisessa maastossa pää alhaalla ja päästi muutamia aivastuksia askeleidensa aikana. Naaraan askel oli letkeä ja naaraasta tuntui, että hän pian kuolisi nälkään. Huomenkyyhky oli ollut koko aamupäivän saalistamassa ja saalistusretken tulos roikkui hänen suustaan. Kaksi mehevää hiirtä, niillä ruokkisi vaikka pentutarhan! Lämpimät hiiret olivat herättäneet valkokirjokilpikonnakuvioisen kissan ruokahalun, mutta naaras ei soturilakia rikkoisi. Sitä paitsi yksin syöminen olisi tylsää, kuka nyt sitä haluaisi tehdä? Huomenkyyhky mumisi helpotuksesta, kun leiri häämötti jo hänen näkökentässään. Naaras nosti vauhtinsa laukaksi ja rynnisti loppumatkan leiriin. Lumi vain pöllysi hänen käpäliensä alla ja Huomenkyyhky kohensi ryhtiään, jotta ei kompastuisi lyhyisiin käpäliinsä. Naaras hidasti vasta päästyään leiriin ja aukiolla olikin tapansa mukaisesti tohina päällä. Huomenkyyhky suuntasi suoraan pentutarhalle ja väläytti lempeän hymyn Pikkukaaokselle.
”Mitäs tänne kuuluu? Toin teille vähän syötävää, toivottavasti maistuu”, Huomenkyyhky naukaisi ja väläytti tuoreelle kuningattarelle pirteän, kannustavan hymyn. Hän laski lämpimäisensä Pikkukaaoksen käpäliensä juureen ja katseli ympärilleen. Toinen pikkuisista taisi olla aukiolla, sillä häntä ei näkynyt missään. Naaras heilautti häntäänsä hyvästeiksi ja poistui sitten pentutarhalta yhtä nopeasti, kun oli sinne mennytkin. Pikkukaaos oli vaikuttanut aika väsyneeltä, joten Huomenkyyhky oli ajatellut etsiä jostain toisesta kissasta seuraa. Yksin tämä seurallinen kisu ei halunnut olla! Huomenkyyhky huomasi aukiolla Lumikkotassun, aivan yksin. Huomenkyyhky nosti häntänsä pystyyn ja suuntasi nuoren kissan luokse.
”Lumikkotassu, hei! Sopiiko liittyä seuraasi vai haluatko olla yksin?” Huomenkyyhky naukaisi, mutta ei jäänyt odottamaan toisen vastausta. Hän istahti harmaaturkkisen naaraan vierelle ja huokaisi.
”Täällä on sitten kylmä! Tulin juuri saalistamasta, sain onneksi kaksi hiirtä. Pikkukaaos pikkuisineen arvostaa niitä varmasti. Mikä olisikaan parempaa, kuin lämmin saalis? Ei tule mieleen kovin montaa asiaa. Toki niitäkin on, esimerkiksi Kylmäliekki ja tuoreet sammalet. Ja lämmin pesäpaikka! Ja tietenkin muut kissat”, soturinaaras hölötti tapansa mukaisesti iloiseen sävyyn. Huomenkyyhky heilautti pörröisen häntänsä tassujensa suojaksi ja alkoi siistimään sitä. Hän suki häntäänsä pitkin vedoin ja selvitti tarkasti kaikki sinne kertyneet takut.

// Lumikko?
// 301 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki katseli hiljaisena, kun Roihutassu putsasi tassuistaan lumipaakkuja. Kolli hymähti, tuo oli tuttu näky hänelle.
”Mukavaa, että jollain on sama ongelma kuin minulla. Tassukarvoihin tarttuu pahimmat lumipaakut, vai mitä? Sitten ne tuntuvat inhottavilta anturoissa”, kolli naukaisi myötätuntoisella äänellä ja antoi harmaan. pitkän häntänsä heilahdella rennosti. Roihutassu kertoi hänelle kuuluvan hyvää ja naukaisi saalistaneensa itse siipirikkoisen harakan. Harmaaturkkinen kissa väläytti kannustavan hymyn nuorelle oppilaalle.
”Sietääkin olla ylpeä tuollaisesta saavutuksesta, onnea hienosta saaliista. Kauanko sinä olitkaan ollut oppilaana? Pahoittelut, en muista”, kollikissa naukaisi ja viimeisessä lauseessa hänen äänensä oli hieman pahoitteleva. Kylmäliekki naurahti kun Roihutassu puhui hänelle hyvin kunnioittavasti. Hänen naurahduksensa ei kuitenkaan ollut lainkaan ivallinen, vaan hyväntahtoinen.
”Lepo vain Roihutassu, heh”, kolli naukui ystävällisesti ja väräytti korvaansa naarasoppilaan kertoessa Tuhkajuovasta mestarina. Kylmäliekillä olikin ollut vanhemmasta naaraasta sellainen käsitys, että toinen oli tiukka ja vaativa, sekä otti mestariuden tosissaan. Kylmäliekki muisteli omaa mestariuttaan, se ei todella ollut päättynyt hyvin. Hänen oppilaansa oli ollut joku vakooja, ei kolli muistanut tarkkaan. Hän oli säikähtänyt kuoliaaksi!
”Tuollainen mestari on varmasti hyvä, Tuhkajuova on loistava soturi, joka ottaa tehtävänsä vakavissaan”, soturi nyökytteli ja pudisteli päätään hennosti hymyillen.
”En minä, kunhan joku kutittaa nenääni. Ja no, mikäs siinä. Katsotaan löydämmekö me jäniksen. Heh, en minä ehkä niitä kilpajuoksussa voita, mutta olen minä elämäni aikana muutamia saalistanut sangen hyvällä menestyksellä. Katsotaan onko onni meidän puolellamme”, Kylmäliekki naukaisi ja katseli aukiolla ympäriinsä. Hän ei kuitenkaan huomannut Tuhkajuovaa. Kylmäliekki nielaisi hieman epävarmasti, pahastuisikohan naarassoturi, jos hän veisi Roihutassun ulkoilemaan. Kollikissa vilkaisi nuorempaan, joka oli odottavaisen näköinen ja nousi sitten käpälilleen.
”Käydään nopeasti happihyppelyllä. Toivottavasti mestarisi ei ilmaannu sillä välin etsimään sinua”, kolli naukaisi lopulta ja lähti hölkyttelemään rennosti naaraan edellä. Hän vilkuili välillä taaksensa varmistaakseen, että Roihutassu oli mukana. Hän ei todella halunnut hukata Tuhkajuovan oppilasta! Kylmäliekki hölkytteli leiristä rauhallisin, mutta matkaavoittavin askelin. Kylmäliekki katseli lumisia puita hiljaisena ja vetäisi syvään henkeä. Kolli antoi keuhkojensa täyttyä raikkaasta lehtikadon ilmasta ja pieni hymy kohosi hänen kasvoilleen.
”Roihutassu? Haistatko sinä täällä jotain?” soturi päätti kysyä ja tentata toista hieman hänen jäljitystaidoistaan. Kylmäliekki maisteli nenää ja hänen hajuaistiinsa osui varpusen lisäksi myös hiiri. Jäniksestä ei kuitenkaan ollut tietoakaan, harmillisesti.

// Roihu?
// 346 sajaa

Kirjoittaja: Ansku

Roihutassu
Kirjoita tarinasi: Roihutassu kuunteli ympäristöä hetken aikaa ja putsasi tassujensa pitkistä karvoista lumipaakkuja pois ja katsoi kollia joka hymyili mutta hymy katosi pois, naaras kuunteli että toiselle kuului hyvää ”hyvä että kuuluu hyvää niin minullekin kuuluu hyvää. Minulla kuuluu hyvää onnistui saalistamaan suuren harakan, toki en olisi onnistunut jos se ei olisi ollut siipirikkoinen mutta kyllä pisti vastaan. nyt siitä saa onneksi ruokaa hetkeksi muille” naaras kertoi toiselle ja oli ylpeä että oli onnistunut saamaan ison saaliin koska toinen tiedettiin siitä että isojen lintujen paras saalistaja, ”hyvä kuulla että sinulle saa tulla juttelemaan arvon Kylmäliekki” naaras nyökkäsi kunnioittavasti toiselle toinen oli nyt paljon rohkeampi kun sai uroksen myös puhumaan. ”Hän tiukka mutta se ei minua yhtään haittaa häneltä oppii paljon asioita josta olen vain iloinen että sain hänet mestarikseni, vaikka hän tiukka niin kyllä ymmärrän täysin että hän ottaa soturin tehtävän tosissaan. Se saa minut vain haastamaan itseäni enemmän että minustakin tulee hyvä soturi Kuolonklaanille” kun kolli kertoi että kyllä toinen saisi noilla koivilla jäniksen kiinni saa, kun toinen aivasti ”terveydeksi ethän vain ole tulossa kipeäksi se ei olisi yhtään hyvä nain talvella, tuota haluaisitko näyttää kuinka lujaa sitten oikein pääset, voisin ehkä pysyä perässäsi puita pitkin mutta muuten varmaan jäisin muuten jälkeesi ihan reilusti jos juokset lujempaa kuin jänis.” Roihutassu ehdotti kollille ja toivoi että toinen ehkä suostuisi.
// 217 sanaa
// Kylmä?