Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

”Oletko sinä ehtinyt jo tutustua moneen klaanitoveriisi?” Sulkavirta esitti vuorostaan kysymyksen minulle. “Oikeastaan vain oppilaihin,” sanoin ja muistin Aaltosalaman. “Myös Aaltosalamaan tietenkin,” lisäsin nopeasti ja hymyilin pirteästi. “Hauskaa,” naaras sanoi ystävällisesti. “En ole vielä ehtinyt tutustua Kylmäliekkiin mutta hän vaikuttaa hyvältä mestailta,” sanoin mutta se mitä jätin sanomatta jäi kaivertamaan sisälläni. Olisin halunnut lisätä, että haluasin kuitenkin Aaltosalaman oppilaaksi. “Hän varmasti olisi iloinen uudesta oppilaasta,” Sulkavirta pohti ja jatkoi: “Entä veljesi tiedätkö kenet hän haluaa?” Mietiskelin hetken. “En tiedä,” sanoin ja pudistin päätäni. Ehkä hänkin haluaa Aaltosalaman. Aaltosalama sopisi hänelle hyvin mutta naaras ja kolli eivät oikein tulleet toimeen ensitapaamisellaan, mietiskelin itsekseni. Istuimme harmaan naaraan kanssa hetken aikaa hiljaisina. Yritin miettiä miten avata uusi keskustelu mutten keksinyt hyvää tapaa. Vihdoin Sulkavirta avasi suunsa mutta sulki sen melkein heti miettien asiansa uudestaan. “Niin olin kysymässä, oletko innoissasi oppilaaksi pääsystä?” naaras kysyi ystävällisesti hieman hämmentyneenä ajatuksistaan mutta pudisti sitten päätään ja katsoi minuun. “Olen,” sanoin lyhyesti. “Haluan päästä soturiksi mahdollisimman äkkiä,” sanoin innoissani ilme kirkastuen.
// 163 sanaa
// Sulka

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki suki turkkiaan rauhallisin vedoin Kuolonklaanin leirissä. Hänen tassunsa olivat kastuneet hänen samoillessa lumihangessa ja kollin pitkiin, paksuihin tassukarvoihin oli tarttunut lumipaakkuja. Asiasta hieman ärtynyt Kylmäliekki nyppi lumipaakkuja varovaisesti. Kollin turkki oli muuten sileää ja kaukana pitkästä, mutta hänen tassukarvansa olivat venähtäneet pitkiksi ja takkuisiksi. Kylmäliekki värähti viileän ilman tunkeutuessa hänen turkkinsa sisään. Kollikissan turkki oli onneksi paksua ja piti enimmän viiman kaukana hänen turkistaan. Harmaaturkkinen kissa räpäytti silmiään uteliaana, kun hän huomasi veljensä Kalmakuun palaavan leiriin. Suurikokoinen kolli vaikutti olevan ajatuksissaan, kuten aina. Kylmäliekki hymähti veljelleen ja nousi ylös. Kolli kissa venytteli selkänsä nopeasti ja päästi hiljaisen mau’un venytellessään.
”Kalmakuu, odota!” Kylmäliekki maukaisi tyynellä ja ystävällisellä äänellään. Punaruskea kolli oli lähtenyt jo tassuttelemaan kauemmas Kylmäliekistä, harmaa kolli naurahti huvittuneena näylle. Toinen oli aina omissa ajatuksissaan, hupsu. Suuri kissa kääntyi harmaan puoleen pöllämystyneenä ja hymyili nähdessään Kylmäliekin.
”Anteeksi, Kylmäliekki. Minä en huomannut sinua, taisin olla hieman ajatuksissani”, Kalmakuu pahoitteli nolostuneella äänellä, mutta hymyili sitten harmaaturkkiselle.
”Olitko pentutarhalle menossa? Onnea vielä, Höyhenpennusta ja Sielupennusta kasvaa taatusti hienoja sotureita. Ja onnea sinun ja Pikkukaaoksen jutulle. Juorut kertoivat, että virallistitte kumppanuutenne”, Kylmäliekki onnitteli veljeään lempeästi ja pukkasi kollia. Kalmakuu hymyili soturin ystävällisille sanoille ja vilkaisi pentutarhalle.
”Kiitos, tule ihmeessä tervehtimään heitä jonain päivänä. Hyviä esikuvia ei voi olla pennuilla koskaan liikaa”, Kalmakuu ehdotti pää kallellaan ja katseli tarkasti Höyhenpentua, joka oli aukiolla Sulkavirran kanssa.
”Pahoittelut, minun pitääkin tästä mennä. En ole vielä käynyt tervehtimässä Pikkukaaosta ja lupauduin iltapartioon. Lähdetään vaikka metsälle? Olisi kiva viettää sinun kanssasi enemmän aikaa, olemmehan me veljeksiä sentään”, suurikokoinen kissa maukui ja räpäytti silmiään. Kylmäliekki värähti kuullessaan sanan veli. Veljeys toi hänelle mieleen Jääviillon. Kissan jolle hän ei uskaltanut sanoa ei.
”Se olisi mukavaa. Etsi minut tassuihisi, kun sinulla on aikaa?” harmaa soturi naukui pehmeällä äänensävyllä ja heilautti häntäänsä leppoisasti. Kalmakuu oli erilainen, sen Kylmäliekki yritti pitää mielessä.
”Näkyillään sitten! Ja muuten, onko sinulla ja Huomenkyyhkyllä jotain?” punaruskea soturi kysyi vielä ja pieni virne kohosi hänen kasvoilleen. Kylmäliekki lehahti kollin sanoista punaiseksi ja vältteli veljensä katsetta.
”Pyh! Nähdään taas Kalmakuu”, harmaaturkkinen kissa naukui naurahdellen ja istahti sille paikalleen. Hän jatkoi turkkinsa sukimista, aloittaen tällä kertaa pitkästä hännästään. Kauaa Kylmäliekki ei ehtinyt istua yksin. Hän kuuli nuoren naaraan tervehdyksen ja nostaessaan katseensa maasta, hänen keltaiset silmänsä kohtasivat Roihutassun. Kylmäliekki muisteli naaraskissan olevan Tuhkajuovan suojatti, oppilas.
”Minulle kuuluu hyvää, kiitos kysymästä. Mitä sinulle kuuluu, Roihutassu? Millaista oppilaana on ollut?” Kylmäliekki kysyi leppoisalla äänellä nuoremman kissan kuulumisia. Hymy kohosi harmaan soturin kasvoille, kun naarasoppilas naukaisi Kylmäliekin vaikuttaneen helposti lähestyttävältä kissalta. ”Mukava kuulla, että sinä olet saanut minusta sellaisen vaikutelman. Minulle saa tulla aina juttelemaan, jos on jotain mielen päällä tai kaipailee vain juttuseuraa”, kolli naukaisi pehmeällä ja rohkaisevalla äänensävyllä. Oppilas vaikutti hänestä aika ujolta ja varovaiselta. Kun Kylmäliekki mietti tarkemmin, naaraasta tuli mieleen kolli oppilaana ja nuorena kissana.
”Onko Tuhkajuova ollut tiukka mestari?” harmaa uteli varovaisesti ja heilautti häntänsä tassujensa suojaksi.
”Ja heh, kyllä se taitaa pitää paikkansa. Kyllä näillä koivilla jäniksiä saa kiinni”, Kylmäliekki naurahti ja lisäsi mielessään, että niillä pääsi myös Jääviiltoa tarvittaessa karkuun. Jääviilto oli tosin siunattu myös nopeudella ja karkuun pääseminen oli Kylmäliekinkin jaloilla harvinaisen vaikeaa. Kolli aivasti ja ravisteli päätään. Olikohan hän todella allerginen Jääviillolle? Se ei kyllä yllättäisi häntä.

// Roihu?
// 523 sanaa

Kirjoittaja: Ansku

Roihutassu Loikoili puussa rauhassa ja katseli muiden kissojen tekemisiä kunnes päätti hypätä alas ja katsoi ympärilleen, naaras mietti että hän haluaisi saada enemmän kiinni tästä leiristä joten päätti etsiä jonkun jonka kanssa alkaa rupattelemaan. Nyt kuitenkin naaras päätti mennä tutustumaan sotureihin joista usea oli liikkeellä, eikä mikään ihme ruokaa piti saada vähän väliä laumalle se on täysin ymmärrettävää. Roihutassu käveli rauhallisin askelin ja tervehti jokaista vastaan tulijaa naaras myös mietti että kenen kanssa hän voisi oikein alkaa puhumaan, kunnes naaraan meripihkan värisiin silmiin osui kolli joka oli savunharmaan värinen keltaisilla silmillä. Roihutassu tuli toisen luokse ”hei mitä kuuluu Kylmäliekki.” Roihutassu tunsi kaikki soturit nimiltä koska oli opetellut ne ulkoa mutta muuta hän ei tiennyt sotureista paljon, ”ajattelin jos seura kelpaa sinulle toki jos ei niin voin mennä myös pois. Siksi tulin puhumaan sinulle koska vaikutit sellaiselta jolle on helppo puhua. Olen siis Roihutassu” naaras esitteli itsensä ja hymyili pienesti tämä istui vähän kauemmaksi toisesta että tuo kolli ei saisi ikävää kuvaa toisesta. ”olen kuullut että olet nopea jaloistasi pitääkö se paikansa?” Roihutassu yritti varovaisesti avata keskustelua.

//176 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta oli istuskellut kaikessa rauhassa leirin pääaukiolla, kun hänen luokseen oli tepastellut valkoturkkinen pentu. Harmaanruskea soturi tunnisti pienokaisen nopeasti Kalmakuun ja Pikkukaaoksen yllätyspennuksi. Pentu veljineen oli syntynyt aivan yllättäen, eikä edes Pikkukaaos ollut tiennyt odottavansa pentuja. Höyhenpentu kertoi mestaritoiveistaan soturin kysyttyä niitä. Pentu esitti myös kysymyksiä soturille, joihin tämä vastaili mielellään.
”Kuka oli sinun mestarisi?” Höyhenpentu kysyi ja tapitti itseään huomattavasti isokokoisempaa kissaa siniharmailla silmillään.
”Mestarini oli Varjokarva”, naaras kertoi ja käänsi katseensa pois pennusta, yrittäen löytää mustan soturin leirin pääaukiolta, jossa hän oli nähnyt kollin aiemmin. Pienikokoinen soturi istui yksin piikkihernetunnelin lähistöllä ja näykki tuoresaalistaan keskittyneesti.
”Hän on tuo musta kolli tuolla piikkihernetunnelin luona”, raidallinen naaras kertoi ja viittoi katseellaan vanhan soturin suuntaan. Höyhenpennun katse liukui Sulkavirrasta Varjokarvaan.
”Millainen mestari Varjokarva oli?” pentu esitti uuden kysymyksen.
”Ei hassumpi, mutta välillä hän oli turhan ankara ja tiukka sääntöjen suhteen, mutta niin kai puolet kuolonklaanilaisista ovat”, Sulkavirta irvisti muistellessaan omia oppilasaikojaan, ”mutta soturina Varjokarva on yksi Kuolonklaanin parhaimmistoa. En haluaisi kohdata häntä taistelussa. Pieni koko saattaa hämätä, mutta hän on pelottavan taitava taistelija.”
Soturi oli muutamat kerrat nähnyt Varjokarvan taistelevan tosissaan, ja se oli vakuuttanut hänet täysin. Varjokarva oli ehdottomasti yksi Kuolonklaanin parhaimpia taistelijoita.
”Oletko sinä ehtinyt jo tutustua moneen klaanitoveriisi?” Sulkavirta esitti vuorostaan kysymyksen pienokaiselle.

//Höyhen?
// 205 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

Tassuttelin sisään pentutarhaan ja kosketin nenälläni Pikkukaaoksen kylkeä ja emo nosti päänsä. “Mitäs nyt?” kuningatar kysyi unisena haukotellen. “Menen ulos,” sanoin ja ilmoitin itsestäni. “Mene vain,” emo kehotti ja työnsi minua kauemmas. Nyökkäsin ja tassutin ulos jäkäläverhon läpi. Näin harmaamustan kissan aukiolla istuskelemassa. Hänen nimensä taisi olla Sulkavirta en ollut ihan varma. Päätin kuitenkin mennä juttelemaan hänelle, koska olin nähnyt sisareni Aaltosalaman usein hänen seurassaan. Kävelin hänen luokseen. “Hei, oliko nimesi Sulkavirta?” tervehdin ja kysyin tavalliseen ehkä hieman kiinnostuneeseen sävyyn mutten antanut naaraan odottaa minusta mitään. “Tervehdys, kyllä olen Sulkavirta,” naaras sanoi uteliaana silmät kirkastuen. “Hei vain, olen Höyhenpentu,” sanoi ja lisäsin mielessäni, kohta olenkin -tassu! Mietin hyvää tapaa avata keskustelu tämän kiinnostavan naaraan kanssa. “Kenet haluaisit mestariksesi, kun pääset oppilaaksi?” naaras kysyi ennen kuin ehdin edes suunnitella sen enempää. “Kylmäliekin hän vaikuttaa hyvältä kissalta tai Aaltosalaman hän on puolisiskoni,” kerroin ylpeänä ja hehkuen intoa uudesta tuttavuudesta. “Saatat ehkä jopa saada jommankumman,” Sulkavirta sanoi mietteliäänä. “Se olisi ihan mahtavaa,” sanoin iloisesti hyrähtäen. “Etkö sinä olekin Tattitassun mestari?” kysyin ja muistelin mitä olin puhunut punaruskean kollin kanssa. “Olen,” Sulkavirta myönsi. “Tattitassu on puoliveljesi eikös?” hän kysyi. “Joo on hän,” sanoin ja nyökkäsin miettien ensitapaamistani kollin kanssa. Olin silloin ollut hirveän töykeä pitäisi ehkä käydä juttelemassa hänelle jossain vaiheessa. “Kuka oli sinun mestarisi?” kysyin, koska en halunnut naaraskissan tuntevan, että hän oli ainoa kiinnostunut.
// 222 sanaa
// Sulka?

Kirjoittaja: Saaga

Olin juuri kaivamassa tunneliani hieman isommaksi jotta mahtuisin sinne paremmin, kun Orvokkitassu tuli luokseni. ”Hei!” Orvokkitassu mahdollisimman lempeästi, etten säikähtäisi. Peruutin ulos kolostani ja nostin katseeni kauniiseen oppilaaseen.
”Hei,” sanoin hiukan ujosti, koska minua oli alkanut jännittämään uusia kissoja tavatessa. En halunnut saada huonoa mainetta muiden kissojen keskuudessa, koska halusin olla suuri ja kunnioitettu soturi. Naaras oppilas hymyili minulle herttaisesti. ”Olet tosi suloinen, tiesitkö sitä?” naaras sanoi herttaisen lempeästi. Kallistin päätäni ihmeissäni naaraan hyväntahtoisuudesta. Naaraan turkki oli hyvin suittu ja hän oli kaunis. Miksiköhän hän kehui minua näin? ”Olenko?” kysyin ihmeissäni ja varmistin samalla, että naaras ei vain pilaillut kustannuksellani. ”Olet, todella olet tosi suloinen.” hän sanoi lempeästi ja pörrötti päälakeani pehmoisella tassullaan. Ilmeeni kirkastui ja huomasin Orvokkitassun huomanneen sen. Ihmettelin miten pienet kehutkin voivat ilahduttaa sitä, joka ne saa ja sitä, joka ne antaa. Hymyilin naaraalle ystävällisesti.
”Oliko Mäyrätassu sinulle ilkeä?” Orvokkitassu kysyi lopulta lempeästi ja vilkuili oliko hän jo herännyt. “Ehkä hieman töykeä,” sanoin miettien miltä minusta oli tuntunut, kun kolli oli ollut ollut niin tiukka. “Ei ei pahasti,” sanoin äkkiä, kun huomasin Orvokkitassun ilmeen muuttuvan. Hän huiskaisi häntäänsä. “Älä välitä hänestä,” naaras sanoi ja hänen katseensa kujeksi etäisesti ympäri leiriä. “Hieno tunneli,” naaras sanoi äkkiä ilme taas kirkkaana, kuin Hehkulammen vesi viherlehtisin. “Kiitos,” sanoin ja kehräsin ensimmäistä kertaa jollekulle muulle kuin perheen jäsenelleni. Kehräys kumpusi syvältä rinnastani. “Se menee tuon puunrungon toiselle puolen ja siellä on myös pieni kammio,” esittelin tunneliani vaikkei Orvokkitassu olisi mahtunut katsomaan. “Hienoa, kaivoitko sen aivan itse?” naaras kysyi ja huomasin hänen katseessaan oikean ylpeyden ja tunsin yhteyttä mustavalkoturkkiseen kissaan edessäni. “Joo kaivoin sen itse,” sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. “Vau!” naaras hymyili taas. “Minä menen nyt pentutarhaan,” sanoin ja ajattelin olisiko emo huolissaan minusta, kun hän ei ollut ollut hereillä, kun lähdin. Naaras oppilas nyökkäsi ja käännyin pentutarhaa kohti ja tassutin sisään jäkäläverhosta.
// 300 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Palasimme väsyneinä partiosta, minun mielessäni oli vain yksi asia, haluan nukkumaan. Heilautin häntääni mestarilleni ja suuntasin oppilaiden pesää kohti, Mäyrätassu tuli perässäni. Kävelin sisälle ja rojahdin väsyneenä vuoteelleni. Vihdoin pääseen nukkumaan. Mäyrätassu nuolaisi poskeani ja kävi itsekkin nukkumaan. Pian nukahdimme, väsyneinä. Herään aamulla kun Mäyrätassu puhuu. Raotin hiukan silmiäni. Näin Höyhenpennun. Hän näytti olevan hiukan peloissaan kun Mäyrätassu puhui hänelle. Kun Höyhenpentu lähti nousin istumaan. Nypin sammalia turkistani ja hännästäni. Mäyrätassu jatkoi nukkumista, en herätä häntä turhaan. Suin turkkini ennen kuin poistuin pesästä. En halunnut näyttää huonolta muiden edessä. Suin turkkini loppuun ja nousin seisomaan. Ravistelin itseäni, yritin saada uneliaisuuden valumaan pois. Kävelin ulos, istahdin oppilaiden pesän edustalle. Höyhenpentu kaivoi pentutarhalla kuoppaa. Voi niitä pentuja, ajattelin ja naurahdin. Olikohan Mäyrätassu ollut pikkuiselle ilkeä? Selvitän sen heti. Kävelin kaivavan karvamytyn viereen.
”Hei!” Sanoin mahdollisimman lempeästi, ettei pentu säikähdä. Höyhenpentu peruutti ulos kolosta ja nosti kataeensa minuun.
”Hei.” Hän sanoi hiukan ujosti. Minusta naaraspentu oli suloinen ja herttainen, hymyilin hänelle lempeästi.
”Olet tosi suloinen, tiesitkö sitä?” Sanoin lempeäati ja hymyilin. Höyhenpentu kallisti päätään, en tiennyt mitä pennun päässä liikkui.
”Olenko?” Hän sanoi varmistaakseen että puhuinko totta.
”Olet, todella olet tosi suloinen.” Sanoin lempeästi ja pörrötin pennun päälakea. Höyhenpennun ilme kirkastui, hän ei varmaan uskonut olevansa suloinen, joten se piristi häntä. Ja se mitä puhuin, oli täyttä totta.
”Oliko Mäyrätassu sinulle ilkeä?” Kysyin lopulta lempeästi ja vilkuilin oliko hän jo herännyt.

//228
//Höyhen?

Kirjoittaja: Saaga

Nostin pääni unisena. Olin pentutarhassa johon olin nukahtanut edellis iltana. Haukottelin ja kömmin ylös pesästä, jossa minä veljeni ja emoni nukuimme. Venyttelin lihaksiani. Tunsin kuinka tuore energia oli vallannut minut. Ravistelin turkkiani ja haukottelin taas raukeana. Kiipesin pois pesästä ja tassutin ulos pentutarhasta jäkäläverhon läpi. Ulkona oli lämpimämpi kuin eilen mutta ei todellakaan lämmin. Ravistelin turkkiani ja ojentelin jäseniäni. Tuntui hurjalta kuinka olin yhtäkkiä kasvanut niin paljon vaikka olinkin aika pienikokoinen ikäisekseni. Tunsin itseni kömpelöksi ja liian iso tassuiseksi muuhun vartalooni nähden. Astelin hieman eteenpäin ja katsahdin ympäri leiriä nopesti etsien ystävääni. Lumikkotassu oli varmasti nukkumassa. Ajattelin koska oli kuitenkin aika aikainen aamu. Päätin tassutella oppilaiden pesälle. Emmin hiukan sen edessä mutta menin sitten sisään itsevarmana. Varoin etten astuisi Mäyrätassun hännälle ja puikahdin Orvokkitassun ohi Lumikkotassun pesän luokse. Pesä oli kylmä eikä siinä ollut nukuttu hetkeen. Ohitin taas Orvokkitassun ja hypähdin hieman sivulle etten olisi saanut kuonoon Mäyrätassulta. “Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi huvittuneena mutta tiukkana. “Öh olin vain etsimässä Lumikkotassua, oletko nähnyt häntä?” sanoin niin yllättyneenä. “En mutta et saisi olla täällä anna meidän nukkua!” Mäyrätassu lähestulkoon murisi. Nyökkäsin peloissani ja puikahdin ulos pesästä. Tassuttelin katsomaan oliko tunnelini täyttynyt taas lumesta mutta onnekseni sain huomata, että tunnelin suu oli hieman kapeampi mutta aloin töihin ja kaavin lumet pois ja pujahdin sisään kyyryssä. Pujahdin kammiooni ja sain huomata ettei se ollut muuttunut mutta en mahtunut sinne enää niin hyvin. Olinhan kaivanut tunnelin aikoja sitten.
// 235 sanaa

Kirjoittaja: Ansku

Roihutassu siitä oli muutama päivä kun naaras oli mestarinsa kanssa harjoitellut paljon ja toinen oli kovasti harjoitellutkin että ei pettyisi itseensä naaras keskusteli muidenkin kissojen kanssa, tummahko naaras on aina halunnut päästä pitkälle niin kuin tämän vanhemmat tämä oli silloin tehnyt pienen muisto merkin vanhemmilleen joka oli leirin lähellä ja oli nyt tullut käymään siellä. Roihutassu istui maahan ja laski tassun haudan päälle ja hetken aikaa siinä oli kunnes lähti, naaras oli myös opetellut kulkemaan paljon hiljaisemmin mitä oli kuunnellut mestariaan että koko ajan piti olla tarkkana alueella. Roihutassu liikkui rauhallisesti rajan sisällä ja tyritti samalla etsiä saalista jonka voisi viedä samalla leiriin takaisin. Onneksi tumma naaras oli pyytänyt luvan poistua leiristä mestariltaan että pääsisi saalistamaan ja verryttelemään itseään, pakkanen ei ollut tälle naaralle mitään ongelma kun tämän turkki piti hyvin kylmän pois Roihutassulla oli enemmänkin lämmin ja tämä kulki helposti lumessa vaikka välillä oli joitain upottavia kohtia lumessa.

Roihutassu pysähtyi kun kuuli jonkun äänen lähistöllä naaras laskeutui niin alas kuin pystyi ja vaani hiljaa naaraan katse skannasi ympäristöä ja huomasi harakan maassa näytti siltä että se oli loukannut siipensä. Silloin Roihutassu syöksyi tuon aikuisen harakan kimppuun ja iski kynsillään tuota ja iski hampaat tuon kurkkuun kiinni ja lukitsi ne tiukasti, naaras tarttui kynsillä lintuun kiinni, että ei varmasti pääsisi karkuun vaikka toinen oli vähän huono metsästämään mutta siipirikkoinen harakka oli oiva saalis, lintu rimpuili minkä pystyi ja höyhenet pöllysivät lopulta harakka lopetti liikkeen. Roihutassu päästi irti ja katsoi lintua lähtien raahaamaan sitä leiriä kohti, naaras tiesi että lintu painoi joten sen vieminen oli haaste lumessa naaraan piti välillä pysähtyä kunnes jatkoi matkaansa kohti leiriä. Roihutassu pääsi lähelle leiriä ja raahasi linnun leiriin päästi siitä lopulta irti ja hengitti syvään kunnes vei sen muiden ruokien luokse, Roihutassu oli ylpeä että oli saanut tuon linnun kiinni vaikka se oli pistänyt hanttiin naaraalle siitä olisi ainakin jollekin hyvät ruuat naaras käveli takaisin ulos ottaen risun ja peittäen raahaus jäljen risulla heiluttaen sitä kunnes oli sen tehnyt niin tuli takaisin toista kautta leiriin Roihutassu meni putsaamaan itseään sulista jotka olivat tarttuneen naaraaseen siinä tappelussa.

// 341 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

Tassutin ulos pentutarhasta. Jäätävä talvi ilma tuiversi turkkiini lumihiutaleita. Värisin hieman mutta päätin lähteä liikkeelle jotten jäätyisi kokonaan. Minusta ei saisi tulla jääkissaa varsinkaan nyt kun oppilaaksi pääsemiseni oli niin lähellä. Hypähtelin hieman. Tassutin katsomaan edellis aurinkohuipun aikaan tekemääni tunnelia. Se oli lähes täyttynyt yöllä sataneesta lumesta. Rupesin kaivamaan tietäni sisään tunneliin. Päätin tehdä sinne haarauman josta pääsisi pieneen kammioon johon voisi mennä piiloon. Kaivoin ikuisuuksia kestävän ajan ja vihdoin pääsin puun rungon toiselle puolen. Huohotin rankasta kaivamisesta ja tassuni tuntuivat helliltä. Vielä se kammio. Tuiskahdin tunneliin ja aloin kaivertaa lumesta uutta tunnelia puunrungon alla. Kun sain tunnelin tulevaan kammiooni valmiiksi, väsähdin ja kömmin ylös hienosta tunnelistani. Toivoen ettei tekeleeni sortuisi kokeilin lunta siinä kohtaa mihin olin suunnitellut kammioni tulevan. Mahduin tunneleihin melkein suorana mutta kammioon halusin mahtua kokonaan suoraksi joten aloin kaivamaan sitä alemmas kunnes kohtasin kovan jäisen maan. Sitten aloin suurentamaan kammiotani joka oli nyt vain ohut mutta korkea. Mahduin seisomaan kunnolla ja olin hyvin ylpeä siitä. Mietin, että mitä tekisin jos kammioni tai tunnelini sortuisivat ja tulin tulokseen etten oikeastaan pystyisi muuta kuin yrittää päästä pois mahdollisimman nopeasti joten suurennettuani kammiota käpälät aivan hellinä tein pienen pako reitin josta pääsisi maan pinnalle nopeasti mutta vaivattomasti. Tein sen aika jyrkäksi joten ylhäältä voisi myös liukua alas mutten halunnut kokeilla sitä. Kammioni oli aika korkea siihen nähden, että olin tehnyt sen itse mutta leveyttä sille en ollut ehtinyt tehdä koska olin liian poikki jatkaakseni. Kömmin ylös maasta ja ulos tekemästäni pikapako reitistä. Päästyäni maanpinnalle huohotin ja käperryin lumeen pieneksi palloksi tasaamaan hengitystäni.
// 253 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mäyrätassu: 57kp! –

Sulkavirta: 7kp –

Orvokkitassu: 51kp! –

Lumikkotassu: 40kp! –

Pimentovarjo: 5kp –

Sielupentu: 36kp! –

Aaltosalama: 22kp! –

Höyhenpentu: 19kp –

Varissulka: 5kp –

Tuhkajuova: 12kp –

Jääviilto: 13kp –

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto oli kamppaillut jo hyvän tovin partiotovereidensa kanssa kettua vastaan. Vaalean punaruskea soturi oli taistelun alussa yrittänyt tilaisuuden tullen antaa paholaiselle tappavaa iskua, mutta se oli mennyt pieleen. Soturin pyrkiessä eläimen kaulan lähelle, kettu oli painanut leukansa rintaan ja onnistunut tarttumaan hampaillaan Jääviillon oikeasta korvasta kiinni. Kipu oli ollut sietämätön, kun eläin oli riuhtaissut huomattavan palan korvasta irti. Se oli saanut raivon kasvamaan Jääviillon sisällä entisestään.
Tilanne alkoi jo vaikuttaa toivottomalta, kunnes paikalle olivat saapuneet Pimentovarjo ja Tuhkajuova. Musta naarassoturi oli syöksynyt empimättä mukaan taisteluun, kun Tuhkajuova oli hetkeksi jäänyt etäämmälle. Ellei Jääviilto olisi ollut keskellä taistelua, olisi tabbykuvioinen soturi saanut kuulla kunniansa.
Lopulta hopeanharmaa naaras oli myös liittynyt taisteluun, ja viisikko oli saanut ketun maahan. Edelleen se yritti kamppailla raivopäisesti, vaikka oli selvästi alakynnessä. Jääviilto ei ollut koskaan nähnyt minkään eläimen taistelevan hengestään sellaisella raivolla. Tuhkajuova, Varissulka ja Kuuraturkki olivat keskittyneet ketun jalkoihin, ja Pimentovarjo jakeli iskuja ketun kasvoille. Iskujen seurauksena hangelle roiskahti punaista verta. Pimentovarjo vilkaisi nopeasti Jääviiltoa, jonka suunnitelma oli selvä. Musta soturi onnistui houkuttelemaan ketun nostamaan leukansa ylös niin, että sen kaula oli täysin suojaamattomana hetken aikaa.
”Nyt!” musta soturi huudahti, ja Jääviilto syöksähti raivokkaasti kohti ketun paljasta kaulaa. Samalla Pimentovarjo iski kyntensä ketun kasvoihin. Punaruskea soturi upotti hampaansa ja kyntensä ketun pehmeään kaulaan. Hän puri empimättä leukansa yhteen, ja tunsi pedon alkavan rimpuilla. Jääviilto ei suostunut irrottamaan otettaan, vaikka kettu kierähti ympäri ja onnistui painamaan soturin painonsa alle. Kolli tunsi, kuinka lämmintä verta pulppusi hänen suuhunsa nopean sydämensykkeen tahdissa. Suurikokoinen eläin oli painanut Jääviillon alleen. Soturin oli vaikea hengittää. Hän kuuli huutoja, muttei erottanut yksittäisiä sanoja tai huutajaa. Jääviillon päässä alkoi hämärtyä, mitä kauemmin hän joutui olemaan hengittämättä. Edelleen soturi puri hampaitaan tiukasti yhteen. Hän kirosi mielessään. Näinkö hänen tarinansa päättyisi? Jonkun onnettoman ketun alle tukehtuen?
Yhtäkkiä kolli tunsi painon häviävän hänen päältään. Hänen otteensa ketun kaulasta ei irronnut, mutta ketun heittäytyessä etäämmälle, pala sen turkista jäi Jääviillon hampaisiin ja irtosi. Jääviilto kierähti kyljelleen ja sylki suustaan vihollisensa karvoja ja verta. Hän veti syvään henkeä, ja maailma alkoi taas kirkastua. Taistelun äänet olivat lakanneet, ja soturi kääntyi katsomaan taakseen. Neljä muuta soturia seisoivat maassa räpiköivän ketun ympärillä. Punaruskean eläimen kurkusta pulppusi verta, joka värjäsi hangen punaiseksi.
”Sepä oli sitkeä pirulainen”, Jääviilto murisi, edelleen sylkien suustaan eläimen karvoja.
”Miten te osasitte tulla juuri oikeaan aikaan?” Kuuraturkki esitti kysymyksen kahdelle naaraalle, jotka seisoivat vieretysten ketun toisella puolen. Kumpikaan ei irrottanut katsestaan ketusta, ennen kuin se lopetti sätkimisen kokonaan.
”Kettu pääsi meidän takiamme aiemmin karkuun, joten ajattelimme hoitaa homman loppuun. Onneksi tulimme, en ole koskaan kohdannut tuollaista kettua. Sillä viirasi päässä pahemman kerran”, Tuhkajuova tokaisi, pitäen edelleen vihreän katseensa tiukasti ketussa. Jääviilto tuhahti ja pudisteli päätään.
”Olisimme selvinneet ilman teitäkin”, hän totesi itsevarmalla äänellä parantaen ryhtiään.
”Niinpä tietenkin”, Pimentovarjo vastasi provosoitumatta toisen puheista, ”teidänkin lienee paras jättää partio kesken ja palata leiriin.” Jääviilto katsahti ärsyyntyneenä mustaa soturia, joka tuntui jakelevan käskyjä kuin mikäkin partion johtaja, vaikkei naaras todellisuudessa edes kuulunut heidän partioonsa. Todellisuudessa Jääviilto oli itse ajatellut aivan samaa, mutta nyt kun asian oli ilmaissut Pimentovarjo, hän halusi ihan periaatteesta kapinoida vastaan.
”Palatkaa te kaksi vain, minä ainakin aion hoitaa tämän partion loppuun kunnialla”, punaruskea kolli sanoi ja kohotti leukaansa hieman ylöspäin. Kuuraturkin pisteliäs, laiska katse kääntyi Jääviillon puoleen.
”Minä ainakin palaan leiriin. En suostu jäädyttämään itseäni hengiltä, turkkini on aivan märkä verestä”, mustavalkoinen soturi tokaisi. Vastaus ei yllättänyt Jääviiltoa. Kuuraturkki oli kenties koko Kuolonklaanin laiskin kissa.
”En minä sinua olisikaan huolinut mukaan. Tuhopoltosta tuskin on enää partioimaan, eli jäljelle jäät vain sinä”, Jääviilto sanoi ja käänsi katseensa Varissulkaan, ”oletko luovuttaja, vai hoidatko partion kanssani loppuun?”

//Varis?
// 588 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo oli hetken harkinnan jälkeen tullut kanssani samaan lopputulokseen. Ketun karkuun pääseminen oli meidän vastuullamme, joten järkevintä oli lähteä etsimään sitä. Kettu oli niin sekaisin päästään, että se takuuvarmasti hyökkäisi Lehtikuusilaaksoon lähetetyn partion kimppuun, mikäli saisi sopivan tilaisuuden. Ajatuskin siitä sai aikaan kylmiä väreitä, sillä Varissulka oli osa partiota. Tietysti luotin siihen, että poikani pysyisi koko ajan valppaana, etenkin kun partio tiesi ketusta.
Pimentovarjo lähti kulkemaan kohti Lehtikuusilaaksoa minun edelläni. Mustaturkkinen soturi oli minua jonkin verran isokokoisempi, joten oli ihan hyvä, että hän kulki edellä. Lunta oli satanut kiitettävästi, joten hänen oli hieman helpompaa kahlata umpihangessa kuin minun. Pysyttelin visusti Pimentovarjon jalanjäljissä.
”Oletko huolissasi Varissulasta?” soturi rikkoi hiljaisuuden kääntäessään päätään minun suuntaani. Todellisuudessa huoli omasta pennustani sai vatsassani aikaan epämukavia muljahduksia, mutten olisi halunnut paljastaa sitä Pimentovarjolle. Olin kuitenkin varma, ettei valehteleminen auttaisi. Olimme tunteneet Pimentovarjon kanssa toisemme pennuista asti, joten huomasimme kyllä, mikäli toisella oli jotain mielen päällä. Soturi oli yksi harvoista, joiden kanssa viettämäni aika ei ollut yhtä kidutusta. Pimentovarjon kanssa saattoi toisinaan jopa keskustella asioista ilman, että halusin heti paeta paikalta.
”Minä kyllä luotan hänen taitoihinsa, enemmänkin olen huolissani partion muista jäsenistä. Jääviiltoa ja Tuhopolttoa ei ikimaailmassa pitäisi laittaa samaan partioon. He puhuvat liikaa ja häiritsevät muidenkin keskittymistä”, kerroin päätäni pudistellen.
Enempää emme ehtineet keskustella, kun saavuimme jo Lehtikuusilaakson reunalle. Rajapartion jalanjäljet erottuivat selvästi hangesta. Pimentovarjo laskeutui loivaa mäkeä alas laakson pohjalle partion jälkiä pitkin. Seurasin naarasta aivan hänen kintereillään. Tarkkailin herkeämättä ympäristöäni ketun varalta. Se saattoi tälläkin hetkellä vaania meitä alastomien kuusipuiden lomasta, odottaen tilaisuuttaan hyökätä. Seurasimme partion jälkiä syvemmälle laaksoon. Aivan tyhjästä ilmoille kajahti vertahyytävä parkaisu. Jähmetyin hetkeksi aloilleni, yrittäen selvittää äänen tulosuuntaa. Kun edestäpäin alkoi kuulua taistelun ääniä, Pimentovarjo syöksyi edelläni juoksuun. En suinkaan ollut Kuolonklaanin nopeimpia kissoja, joten välimatka minun ja klaanitoverini välillä kasvoi nopeasti. Kaiken kukkuraksi pehmeä hanki oli huomattava hidaste lyhyille jaloilleni.
Erotin liikehdintää jonkin matkan päässä, ja taistelun äänet sen kun voimistuivat. Punaturkkinen, yltä päältä veressä oleva kettu kamppaili kolmea kissaa vastaan raivokkaasti. Pimentovarjo oli ennättänyt jo mukaan taisteluun. Silmäilin nopeasti ympäristöä ja erotin kermanvärisen, veren tahriman karvamytyn lojuvan etäämmällä. Kauempaa katsottuna Tuhopoltoksi tunnistamani soturi näytti elottomalta. Kuuraturkki makasi myös hangessa jonkin matkan päässä Tuhopoltosta. Laiska soturi oli kuitenkin hyvinkin elossa, vaikka hänen turkillaan komeilikin ikävän näköisiä, tuoreita haavoja.
Jääviilto, Varissulka ja Pimentovarjo kamppailivat kettua vastaan. En voinut käsittää, miten petoeläimellä riitti niin paljon voimaa ja energiaa. Vuorotellen joku sotureista roikkui sen selässä, puri jalkoja, häntää tai jakeli iskuja kasvoille, muttei kettu näyttänyt väsyvän lainkaan.
Näin tilaisuuden tulevan, joten syöksyin mukaan taisteluun. Varissulka oli loikannut pedon selkään, Pimentovarjo oli vetänyt sen huomion itseensä ja Jääviilto valmistautui myös hyökkäykseen. Ponkaisin itseni ilmaan ja loikkasin kynnet ojossa kohti kettua, jonka huomio oli täysin Pimentovarjossa. Iskeytyessäni ketun kylkeen, se horjahti, muttei riittävästi kaatuakseen. Kuin sanattomasta pyynnöstä, vaalean punaruskea hahmo upotti hampaansa ketun toisen puolen takajalkaan. Se riitti tasapainon pettämiseen, ja kettu rojahti vikisten hankeen. Varissulka ehti juuri ja juuri loikata alas pedon selästä, ennen kuin se olisi kaatunut hänen päälleen.
Kettu oli nyt maassa, ja me kaikki viisi soturia yritimme pitää sitä aloillaan tappaaksemme sen. Kettu riuhtoi päätään ja käpäliään vimmatusti minkä kerkesi, vaikka miten yritimme estellä sitä. Vuorotellen joku jakeli sille iskuja eri puolille kehoa, jotta Pimentovarjo olisi päässyt käsiksi pedon kaulaan antaakseen sille tappavan iskun. En voinut käsittää, miten kettu oli yhä hengissä. Sen turkki oli yltä päältä veressä, siellä täällä sen kehoa oli syviä haavoja. Jokin oli tosiaankin saanut sen sekoamaan totaalisesti.

//jatkan tästä Jäällä :))
// 562 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Lumikkotassu oli ajautunut seuraani, ja olin huomauttanut tuota tuon käytökseksestä hönttiä, mutta minulle tärkeää Höyhenpentua kohtaan. Tuijottelin tuota vakavana, en nähnyt tuon ilmeessä hirveemmin muutosta, vain ehkä kysyvän silmien räpäytyksen. En siltikään antanut myötätunnon käydä naaraassa, vaan toljotin tuota kylmän viileästi. Sitten tunsin naaraan katseen käpälässäni, hivuttautuen ympäri turkkiani.
”Olet hyvin kaunis.” Tuo vain sanoi, ja nostin kulmiani hiukan. Hyvin omituinen lähestymistapa. Ensin hän koittaa murhata siskoni, ja nyt hän kehuu minua.
”Kiitos, kai” vastaan hiukan arastavasti miettien tuon sanojen merkitystä. Vain emoni Pikkukaaos oli sanonut minua kauniiksi, kun oli sukinut minua. Sydäntäni lämmitti, mukavaa kun joku sanoi minullekkin mukavasti.
Harmaa naaras jatkoi isästäni, kehuen minua mutta mollaten Kalmakuuta. Myönnän ettei isäni ollut ehkä kuolonklaanin komein, mutta olihan tuo aika ilkeää häntä kohtaa. Silti nautin saamastani huomiosta hyvin mielelläni.
Sitten tulee hiljaisuus, molemmat vaipuvat omiin maailmoihinsa, minä mietin sanoikohan Lumikkotassu näin myös siskolleni. Hän se vasta oli kaunis! Kaunein naaras jonka tunsin, tai no ei pitkään,kyllä minä vanhempana tulen tapaamaan jonkun kivan naaraan..Tai kollin, miksei. Sitten huomasin Harmaan naaraan toljottavan minua sinisillä silmillään.
”Mitäs siinä tuijottelet?” Tökkäisen äkäisenä.
”Katselen vain.” Hän etäisesti naukaisi. Minua hermostutti hänen seuransa juuri nyt. Huomasin Höyhenpennun tallaavan väsyneenä Pikkukaaoksen kanssa pesälle, kun siskoni nyökkäsi minulle. Irrottauduin Lumikkotassun seurasta.
”Minäkin lähden nukkumaan, Pikkukaaos odottaa minua.” Sanoin naaraalle ja häivyin kipittäen perheeni perään. Löysin heidät pentutarhan nurkkaukselta. Hyppelin siskoni viereen kiljaisten iloisena, niin että pesän ulkopuolellakin kuullaan.
”Lumikkotassu sanoi minua kauniiksi!” Hehkutin asiaa näin jälkeenpäin, kun ajatus päässäni neutralisoitui. Mutta sitten huomasin sen seikan, että siskoni oli jo unessa, ja Pikkukaaos katsoi minua epäilevänä.
”Tuota..Tuota..” Naurahdin hermostuneesti mennen makuulle. Sydämeni oli täyttynyt lämmöstä mutta myös epävarmuudesta. Mitä tämä kaikki merkitsisi. Makasin kerällä siskoni vieressä, laittaen häntäni tuon päälle.
Minäkin nukahdin sukkelaan, vajoten omituiseen unimaailmaan.

//290 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

Katselin kauempaa, kun ystäväni meni juttelemaan veljelleni. Pudistin päätäni. Lumikkotassu ei pitäisi höntin veljeni seurasta. Sydämmessäni kyti kaikista riidoistamme huolimatta rakkaus veljeä kohtaan. Tulisin kasvamaan hänen kanssaan aikuisiksi ja meistä tulisi sotureita yhdessä. Rakastan häntä ja tulen aina rakastamaan miten voisinkaan olla rakastamatta. Toivoisin vain, että hänkin ajattelisi minusta niin mutta olihan minulla emo, isä, Tattitassu ja Aaltosalama ympärilläni huolehtimassa. Sitä paitsi nyt vaikutti siltä, että pian minulla olisi myös muita ystäviä jos vain jaksaisin tutustua muihin klaanin kissoihin ja luoda siteitä. Istuuduin hölmistyneenä ja humpsahdin syvälle kaivamaani kuoppaan ja tunnelista sisään. Päälleni tuiskahti lunta ja jouduin pudistelemaan sitä kuonoltani oikein kunnolla ennenkuin se lämpeni sitten hieroin käpälälläni kylmää kuonoani ja möngin ulos tunnelista. “Huh,” huokaisin kovaäänisesti ja hyppäsin ylos kuopastani. Huiskin hännälläni en raivoissani en ollenkaan vaan, koska halusin lämmitellä hieroin vuorotellen etukäpälilläni kylmää kuonoani. Tärisin kylmästä joten hypähtelin pentutarhaan jossa asuivat myös klaaninvanhimmat. Jatkoin hyppelyäni mutta pysähdyin nopeasti nyökkäämään veljelleni ja ystävälleni. Jatkoin hyppelyäni sisään pentutarhaan ja hyppelin siellä sisälläkin. “Oletko kunnossa?” Pikkukaaos kysyi huolissaan ja vetäisi häntänsä ympärilleni ja veti minut makuulle. Nukahdin nopeasti uuvuttavan päivän jälkeen.
// 182 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

Vatsassani käännähti ja siristin silmiäni hiukan mutten näyttänyt tunteitani. “Kyllä joo olen Lumikkotassu,” sanoin ja ohitin kokonaan piikikkään huomautuksen äskeisestä riidasta tämän pennun sisaren kanssa. Tunsin vahvaa haveksuntaa tuota surkimusta kohtaan mutten näyttänyt sitä vaan päätin tarkkaila häntä “kiinnostuneena”. Huomasin pennun valkoisen tassun. “Olet hyvin kaunis,” sanoin ja kuljetin katsettani pennun turkkia pitkin. “Kiitos, kai,” pentu sanoi hämmentyneenä ja tarkasteli minua hieman epäilevänä. “En kiistä ettetkö näyttäisi isältäsi mutta sanon vain hän ei ole kyllä kummoisen näköinen kissa,” sanoin sekä kehuen häntä ja mollaten hänen isäänsä vaikken ollutkaan Kalmakuulle paljon puhunut. Höyhenpentu taas näytti Hiutaleviikseltä vaikkein ole ollut ikinä nähnyt häntä koska hän kuoli jo aikoja sitten jonkun kissan käpäliin. Murhaajaa ei vieläkään ole saatu kiinni. Mäntyviiksi kertoi kerran hänestä tarinan, kun olin vielä pieni pentu. Siirsin ajatukseni takaisin nykyhetkeen ja katselin vielä hetken Sielupennun kauniita oransseja silmiä. “Mitäs siinä tuijottelet?” pennun raivostuttava ylimielisyys palasi. “Katselen vain,” vastasin etäisesti enkä tajunnut edes olla piikikäs tai edes ilkeä.
// 160 sanaa
// Sielu

Kirjoittaja: Dodock

Seurasin Höyhenpennun ja Lumikkotassun taistelua, joka alkoi saamaan hurjia käänteitä, karvani olivat nousta pystyyn pennun ja oppilaan kiistasta, joka leimusi ilmiliekeissä. Kummallakin oli pippurista luonnetta ilmeisen selkeästi, ja pelkäsin jo että Lumikkotassu tekisi näsäviisaasta siskostani selvää, kun tuo uhitteli tuolle. Näin tuo lähestulkoon tekikin, kun läimäisi siskoani. Kirkaisin jo lähestulkoon itsekkin, mutta ilmeisesti ei vuotanut verta. Sepä hyvä, Lumikkotassukin oli joutunut ongelmiin itsekkin. Pentuja ei ole soveliasta mätkiä muutenkaan. Onneksi tilanne rauhoittui sen jälkeen, en tiedä mitä he sanoivat, mutta rauha oli ilmeisesti palannut. Suin turkkiani rauhalisen vedoin sen jälkeen, pitäähän ulkokuoresta pitää hyvää huolta! Näin Pikkukaaos oli minulle sanonut, ja olin ottanut opista koppia. Suin hetken aikaa itseäni, mutta sitten aloin purkamaan energiaani jälleen hyppimisellä. Hetken aikaa pompin kuin mikäkin pomppumato.
Kun voimani alkoivat taas huveta, lähdin takaisin vartiopaikalleni tarkkailemaan elämää. Olin tehnyt jo itselleni istumiseen soveltuvan pienen penkereen, jossa maa oli muotoitunut pienen kehoni muotoihin.
Yhtäkkiä huomasin Lumikkotassun katsovan minua, ehkä hän oli katsonut jo minua hetken, enpä tiedä. Toivon vain ettei hän tule mättäämään minua kuonoon kuin siskoani. Sitten naaras alkoi tepsutella minua kohti, ja katselin tuota uteliaana. Mitäköhän hän minusta halusi. Katselimme toisiamme hetken aikaa. Minä vihertävän ruskeilla silmilläni, tuo taivaan sinisillään. Hetki oli hiljainen, mutta sekin oli lyhyt, kuten elämä usein on. Lumikkotassu tervehti minua, ja päätin olla ystävällinen , koska en haluaisi tuolta turpiini.
”Hei..Oliko nimesi Lumikkotassu?” Vastasin naaraalle nyökäten. Halusin varmistaa tuon nimen, koska en oikein tuntenut häntä. Tunsin aika harvoja vielä, vain perheeni oikeastaan. Toivottavasti Lumikkotassu on nyt rauhanomaisella asialla, koska jos minua aletaan lätkimään, puren tuolta vaikka kaulan auki! Pudistin päätäni mielikuvalle jossa purisin agressiivista Lumikkotassua kaulasta. Älä nyt liiottele, Sielupentu , ajattelin siirtäen katseeni takaisin naaraan sinisiin silmiin.
”Näin mitä teit siskolleni” sylkäisin silti sanat suustani kylmäävästi. En sano että Höyhenpentu olisi sitä ansainnut, mutta silti hiukan väärin tehty.

//298 sanaa, Lumikko?

Kirjoittaja: Saaga

“Oletkos sinä se Höyhenpentu?” kysyin leikikkään piikikkäästi. “Olen. Kuka sinä sitten olet olevinasi?!” naaras huudahti viimeiset sanat pää ylhäällä. “Olen Lumikkotassu enkä ole olevinani kukaan muu!” kivahdin todella todella raivoissani pennun ylimielysyydestä ja välinpitämättömyydestä. “Älä kiihdy!” pentu sanoi ilkeän ivallisesti ja huiskaisi hännällään väliinpitämättömänä. “Anteeksi vain!” silmäni leimusivat vihaisesti ja huiskin hännälläni sanoessani edellisen lauseeni. “Haluatko kuonoosi puupää!” pentu uhitteli silmät leiskuen tulta. “Sinä siinä kerjäät kuonoosi surkea pikku p-” sanani keskeytyivät, kun Höyhenpentu mäiskäisi minua rintaan. Liu’tin kynteni esiin ja nostin päätäni raivoissani katse edelleen pikkuruisessa pennussa. Huiskaisin pentua kasvoihin ja hänen päälaeltaan lähti hieman karvaa. “Varo vain!” suorastaan huudahdin ja tuuppasin pennun takaisin tekemäänsä tunneliin. Pentu vingahti ja tassutti Tattitassun luokse puun toiselle puolelle. “Siinä ei ole haavaa sinä selviät kyllä,” Tattitassu rauhoitteli pentua. Sydämmessäni muljahti ja kävelin puun rungon toiselle puolen Tattitassun luokse. “Höyhenpentu,” sanoin ja pentu laahusti luokseni. “Anteeksi,” sanoin rauhallisesti ja lempeästi. Kosketin myös kuonollani pikku kissan päätä ja kehräsin. Pikkuinen pentukin alkoi kehrätä hiljaa ja hänen häntänsä nousi ja katseensa kirkastui. “Ystäviä?” kysyin. “Ystäviä,” pentu sanoi ja hymyili. “Kunnioitan rohkeuttasi mutta älä isottele isommillesi,” sanoin hieman toruvasti mutten tiennyt ottiko pentu sen vakavissaan, koska hän vain nyökkäsi. Hänellä todentotta on luonnetta, ajattelin ja pudistin päätäni hiljaa hymyillen silti. Tassutin hieman eteenpäin ja huomasin Sielupennun hyppimässä. Hänen turkkinsa on todentotta kaunis, ajattelin heti. Tarkkailin pennun puuhia hetken aikaa ja huomasin, että hän huohotti hyppimisestä väsyneenä. Tassutin lähemmäs pikkuruista pentua. “Hei, Sielupentu!” tervehdin ystävällisesti ja tassutin pennun luokse. Katselin häntä hetken ja hän katseli minua. Hän on todentotta Höyhenpennun veli ja sen näkee.
// 260 sanaa
// Sielu?

Kirjoittaja: Dodock

Heräsin Kimurantissa asennossa Pikkukaaoksen vierellä. Pikkukaaos oli viime iltana karkoittanut vieraamme töykeästi, juuri kun oltiin pääsemässä juttusille! Mutta no, olimme väsyneitä. Liikkuminenkin käy kunnon päälle, kun on tälläinen pikku kaveri kuten minä. Mutta suuriluontoinen, sitä ei käy kieltäminen. Siskollanikin oli luonnetta, vaikka tuo on yksi hiirenaivo! Voisi kunnioittaa minuakin joskus! Nousen ylös omituisesta nukkuma asennostani jaloilleni, venytellen varovasti raajojani. Jalkani tärisivät, en ollut tottunut vielä seisomaan täysin itsenäisesti, mutta en sentään muksahtanut maahan kuten ensimmäisellä kerralla, kun seisomista kokeilin. Katselin punaruskeita tassujani, joista vasen etutassu oli valkoinen, kuten siskoni turkki. Tassuni eivät vielä olleet lähellekkään aikuisten kissojen tassujen kokoa, mutta uskon vakaavasti siihen että kyllä ne siitä kasvavat! Sitten tökkäsin Pikkukaaosta närkästyneenä.
”Minulla on tylsää, haluan ulos!” Vikisin emolleni jatkaen tuon tökkimistä. Selkänsä kääntänyt Pikkukaaos kääntyy minuun päin hiukan väsyneen oloisena.
”Selvä..” Naaras vastasi torkkuisena ja nousi ylös. Ravasin tietäni pentutarhasta kohti ulkomaailmaa.Pikkukaaos oli ollut ilmeisesti torkuilla, mutten Höyhenpentuakaan ollut missään..Ehkä hänkin olisi ulkona. Jäin seisoskelemaan pentutarhan suuaukkoon epävarmana, miettien onkohan se turvallista. En ollut koskaan käynyt ulkona, tai olin vilkaissut sinne kerran, mutta silloin oli niin hämärää. Sitten lopulta kurkistin ulos, kun emoni tökkäsi takanani minut ulkoilmaan. Suljin silmäni, mutta hetken päästä jalat täristen avasin silmäni. Olin aivan järkyttynyt..Oliko tässä koko maailma? Se oli valtava! Kaikkialla oli valtavia kissoja, ja keskellä leiriä valtava kaatunut puu! Kaikki oli niin suurta…Olen järkyttynyt, ja pysähdyin toljottamaan maailmaa järkyttyneen.sitten lopulta ryhdistäydyin hyppelemään ympäri leiriä innoissani, kompastuen aina silloin tällöin, mutta nousten aina ylös. Huomasin myös Höyhenpennun, tuo oli saamassa puhuttelua joltain vihaiselta harmaaturkkiselta kissalta, jonka siniset silmät leimusivat kuin tuli. Ihan oikein siskolleni, vaikka olihan tuo kissa aika uhkaavan oloinen. Mitäköhän siskoni oli tehnyt? No, samapa asia. Jatkoin hyppimistäni ympäriinsä tarmokkaalla puhdilla, pikkukaaoksen seuratessa touhujani sivummalta. Aina silloin tällöin väsähdin makaamaan maahan huohottaen, mutta hetken päästä noussut taas jatkamaan riehumistani. Painelin maassa olevaa lumea innokkaana, haistelin ilmaa, kierin lumessa ja tein kaikenlaista muutakin mielenkiintoista. Minua ei erityisemmin kiinnostanut se, että joku näkisi minut, saakoon vaikka koko kuolonklaani nähdä! Kyllä heitäkin varmaan jännitti ensimmäistä kertaa ulkona, aivan varmasti! Sitten taas väsähdin ja istuunnuin pentutarhan edustalle. Pikkukaaos katsoi minua huvittuneena, naurahtaen kevyesti jumppatuokiotani.
Jäin paikoilleni istumaan hengitykseni tasaannuttuakin, ja aloin seuraamaan sotureiden liikkeitä. Soturit kulkevat niin ylväästi, kuin heillä olisi koko maailman voima hallussaan, ja varmasti olikin.
Tuijottelin yksittäisiä kissoja pitkään, siirtyen aina seuravaan kun toinen katosi näkyvistäni. Häntäni hakkasi maata mietteliäänä. Minkälaista olisi olla soturi? Pitäisiköhän kysyä. Mutta mitä jos heillä on kiire. Tietäisikö Pikkukaaos? Olin kääntämässä päätäni Pikkukaaoksen suuntaan, mutta tuo olikin kadonnut. Näin tuon kävelevän poispäin minusta, ja mieleni teki huutaa hänet takaisin. Jättääkö hän minut? Ei kai? Naaras lähti kohti jonkinlaista kasaa, en nähnyt tarkalleen minkälaista kasaa. Ehkäpä riistakasaa? En enään välittänyt äidistäni sen jälkeen kummemmin vaan jatkoin soturien tarkkailua.

//453 sanaa, Kuka tahansa saa liittyä tai olla liittymättä.

Kirjoittaja: Saaga

Kömmin ylös kuopastani jonka olin kaivanut kaatuneen puunrungon alle suojaksi. Olin kaivanut tunnelin sen puun toiselta puolelta toiselle puolelle ja olin ylpeä tekeleestäni. “Tattitassu!” huomasin kolli istuskelemassa aukion reunalla. “Mitä Höyhenpentu?” Tattitassu vääntäytyi käpälilleen ja tassutti luokseni kaatuneen puunrungon luokse. “Katso tein tunnelin,” sanoin kollille ja kapusin sisään tunneliin. Mahduin sinne todella hyvin ja pääsin olemaan jopa kyykyssä sen sisällä. “Minä en mahtusi tuonne,” Tattitassu sanoi hieman ujosti. Heilutin häntääni puunrungon toiselle puolelle ja tunsin, kun joku nappasi siitä kiinni. “Varo vaaraa!” naaraan ääni kirkaisi takaani ja veti minut pois tekemästäni tunnelista. Yhtäkkiä olin naaraskissan alla selkä maata vasten. Murisin tosi hurjasti ja harmaa naaras pelästyi varmasti koska nousi päältäni. “Oletkos sinä se Höyhenpentu?” vieras naaras kysyi piikikkäästi. “Olen. Kuka sinä sitten olet olevinasi?!” huudahdin viimeiset sanani pää ylhäällä. “Olen Lumikkotassu enkä ole olevinani kukaan muu!” Lumikkotassu kivahti raivoissaan ylimielisyydestäni. “Älä kiihdy!” sanoin ivallisesti ja huiskaisin häntääni väliinpitämättömänä. “Anteeksi vain!” Lumikkotassun silmät leimusivat vihaisesti ja hänen häntänsä huiski. Hän jopa koukisteli kynsiään hurjasti. Minua alkoi pikkuhiljaa hieman pelottaa.
// 171 sanaa
// Lumikko

Kirjoittaja: Saaga

Olin käynyt äsken tervehtimässä Höyhenpentua. Hän oli ollut varsin myrskyisä tapaus. Nyt halusin mennä katsomaan mitä Orvokkitassu teki. Lumikkotassu oli varmaan metsällä mestarinsa kanssa taas ja minulla ei ollut tekemistä koska Sähkötuho joko nukkui tai oli partiossa. Veikkasin toista vaihtoehtoa mutten saanut mennä yksin ulos etsimään heitä. Tassutin sisään oppilaiden pesään ja huomasin Orvokkitassun heräilemässä juuri yöuniltaan. “Hei unikeko,” sanoin huvittuneen piikittelevästi. Orvokkitassu hätkähti ja kääntyi minuun päin. “Hei sammalkuono,” hän sanoi ja naurahti. Nuolaisin käpälääni ja pyyhkäisin sammalet pois kuonoltani. “Onko parempi?” kysyin ja tuhahdin, kun Orvokkitassu pudisti päätään. “Näin katsos,” hän sanoi ja tuli luokseni. Hän joutui kurkottamaan käpäläänsä hiukan ylettääkseen nenääni ja pyyhkäsi kuivalla käpälällään sammalet pois kuonoltani. “Noin,” hän sanoi ivalliseen sävyyn. “Kiitos,” kehräsin ja naurahdin Orvokkitassun vakavalle ilmeelle. “Mennään ulos jos vaikka joku suostuisi ottamaan meidät partioon,” sanoin ja käännähdin ympäri. Tassutin pesästä raikkaaseen talviseen ilmaan ja henkäsin keuhkoni täyteen ihanaa ulkoilmaa. “Lähdetään partioon Orvokkitassu!” Varissulka Orvokkitassun mestari huudahti heti naaras oppilaan nähdessään. “Voiko Mäyrätassukin tulla?” Orvokkitassu kysyi äkkiä ja tassutti mestarinsa luo. Menin perästä hieman hitaammin jos Varissulka ei tahtoisi minua mukaansa. “Tottakai,” kolli sanoi ja nyökkäsi minulle.
// 190 sanaa
// Orvokki tai ehkä Varis?

Kirjoittaja: Ruska

”Mene nukkumaan vain kyllä minä jotenkin voin tappaa aikaa.” Lumikkotassu sanoi ja usutti minua sisälle pesään. Nyökkäsin väsyneenä ja kävelin pesään, kävelin omalle vuoteelleni Mäyrätassun viereen. Käperryin vuoteelleni ja haukottelin väsyneenä. Tämä oli ollut rankka päivä, olin tosi väaynyt. Yritin pitää silmiäni auki, mutta ne lupsahtivat kiinni, ja pian nukuin.
*Unessa*
Kävelin metsässä, siellä oli rauhallusta. Vieressäni solisi puro, se kuulosti minusta kauniilta. Katsoin taivaalle, aurinko paistoi kauniisti. Oli viherlehti. Huokaisin kaiken kauneudelle, maailma oli niin nätti. Yhtäkkiä kaikki muuttui. Puro muuttui myrskyisäksi koskeksi, jonka aallot nuolivat jo häntääni. Taivaslle muodostui tummia myrskypilviä auringon eteen. Lintujen sirkutus lakkasi, tunnelma oli tumma. Varjoista käveli esiin kissa. Hän oli musta, ja hänellä oli punaiset häijyt silmät. Säikähdin kissaa, hän lähestyi minua pitkät ja terävät kynnyt esillä. Yritin juosta karkuun, mutta kissa sai hännästäni kiinni. Tuijotin kauhuissani kun kissa veti minut lähemmäksi. Hän kohotti toisen käpälänsä ja raapaisi kuonoani. Näin kuinka veri ryöpsähti suuresta haavasta. Musta kissa alkoi nauraa ilkeästi.
*Hereillä*
Säpsähdin hereille. Nousin istumaan ksuhuissani. Nostin käpäläni ja tunnustelin kuonoani. Se oli vain unta. Huokaisin helpottuneena. Uni oli kauhea, kauhea paha uni. Värähdin kun ajattelin mustaa kissaa. Käperryin uudestaan makuulleni, en uskaltanut nukkua. Suljin kuitenkin silmäni, ja rauhoituin pian uudestaan uneen.

//199 sanaa
//Mäyrä? Lumikko? (Jatka vaikka suutä kun herätään)

Kirjoittaja: Saaga

Nukahdin edellispäivänä vieraidemme lähdettyä mutta nyt olin virkeä ja täynnä uutta energiaa. Kosketin nenälläni Pikkukaaoksen kylkeä ja tämä nosti päätään. “Emo voinko mennä ulos leiriin?” kysyin ja hymyilin herttaisesti jos se auttaisi. “Saat mennä kunhan et vain lähde leiristä tai ole kenellekkään hirmuiseksi vaivaksi, pikkuinen,” emo takoi sen päähäni ja minä nyökkäsin. “Selvä emo!” sanoin innoissani ja tepsutin ulos katsomaan keitä siellä oli. Hämmästyin leirin kokoa hirveästi ja silmäni laajenivat suuren suuriksi. “Vau,” henkäisin hiljaa itsekseni. Tassutin leirin suurelle aukiolle jossa kokoontumiset pidettiin. Pyörin ympäriinsä ja katselin taivaalle. Joku kolli, jonka turkki oli mustanharmaa ja pää valkoinen tassutti luokseni. “Hei, pikkuinen,” kolli sanoi hieman kylmällä äänellä. Säikähdin hieman mutten näyttänyt sitä. “Hei, mikä sinun nimesi on?” kysyin heti, koska en halunnut, että syntyisi noloja tilanteita nimien kanssa. “Olen Mäyrätassu,” Mäyrätassu sanoi ja tuhahti huvittuneena. “Minä olen Höyhenpentu,” sanoin ylpeänä upeasta nimestäni. “No mutta minä menen nyt,” Mäyrätassu sanoi. “Oli hienoa tavata Höyhenpentu mutta minulla on tekemistä,” kolli sanoi hieman ystävällisempään sävyyn mutta edelleen kylmä ilme kasvoillaan. Jäin yksin aukiolle mutta turkkiani kuumotti toisten kissojen katseet joten päätin löytää jonkun rauhallisen paikan. Tassutin kaatuneen puun luokse ja hivuttauduin sen alle lepäämään hiukan.
// 193 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

Makasin lumella yksin oppilaiden pesän edessä. Katselin, kun kissat kävelivät ohitseni suuntaan ja toiseen. Näin myös Lumikkotassun ja Orvokkitassun sukimassa toisiaan leirin nurkalla. Painoin nenäni käpälilleni ja silmäni lupsahtelivat. Yritin pitää ne auki mutta väenväkisin ne sulkeutuivat pitkän päivän ansiosta. Nukahdin yhtäkkiä siihen lumikuoppaan johon olin hetki sitten asettunut.
*Unessa* (Hän ei tiedosta olevansa unessa)
Tassutin pilvien päällä kevyin askelin. Hyppäsin pilveltä toiselle lennähtäen korkealle ja pitkälle. Laskeuduttuani toiseen vaaleaan pilveen huomasin uppoavani ja lähdin juoksuun. Hyppäsin toiselle pilvelle. Mitä syvemmälle vajosin sitä tummemmaksi pilvet kävivät. Juoksin ja hypin ja hypin ja juoksin. Yhtäkkiä hypättyäni yhdelle uusista pilvistä vajosin vielä enemmän ja tipahdin pilvestä läpi. Tipuin ja tipuin. Laskeuduttuani huomasin olevani puun latvassa. Mitä ihmettä tämä on? mietin itsekseni hämmentyneenä. Kapusin kompelösti puuni alaoksille. Katsahdin alas maahan ja huomasin, että maa oli venynyt kauemas tai tarkalleen ottaen puu oli kasvanut pikavauhtia. Kapusin vieläkin alemas ja huomasin olevani taas ihan yhtä korkealla kuin aiemmin ellen jopa korkeammalla. Tuntui kuin olisin kiivennyt puuta ylöspäin enkä alas niinkuin oli tarkoitus tehdä. Sitten päätin hypätä alas puusta, koska olinhan minä juuri tippunut pilvestä. Hyppäsin ja toivoin, että en satuttaisi itseäni ainakaan pahasti. Tunsin tömäyksen ja huomasin olevani taas maan pinnalla. Tassutin hieman eteenpäin ja kuulin päässäni äänen: “Herää Mäyrätassu.”
*Valveilla*
“Herää Mäyrätassu,” kuulin Lumikkotassun äänen ja avasin silmäni edelleen todella uneliaana. “Jos sinua väsyttää mene pesääsi nukkumaan,” naaras sanoi lempeällä äänellä mutta hieman kiusoittelevaan sävyyn. Huomasin Orvokkitassun Lumikkotassun vierellä ja vilautin hänelle hymyn tapaisen mutta naaras ei tainnut huomata sitä koska räpyteli vain silmiään väsyneenä. “Ehkä teidänkin pitäisi painua pehkuihin,” mumisin unisena ja hieman pökkyrässä. Askesin raskaasti oppilaiden pesään. Päästyäni pesälleni rojahdin makuusijalleni mutta uni ei meinannut tulla vaikka olinkin todella uupunut. Mietin valitsemaani polkua klaanin parissa. Olisikohan elämäni onnellista tai onnellisempaa jos en olisi tullut tänne, mietin itsekseni. Pidin silmiäni kiinni ja olin melkein unessa mutta ajatukseni olivat tosi vilkaana. Ei en olisi näin onnellinen, koska minulla ei olisi todennäköisesti ketään nyt minulla sentään on Lumikkotassu ja Orvokkitassu, totesin ja pidin päätöksestäni kiinni. Lumikkotassu oli kyllä todellakin kaunis ja ihana naaras mutta miksi en valinnut häntä Orvokkitassun siasta? mietin hiljaisena. Ehkä, koska Orvokkitassu tuntui silloin luontevammalta valinnalta, tajusin. Kyllähän hän nytkin tuntuu oikealta mutta entä jos kohtaloni on Lumikkotassun kanssa sitä en saa koskaan tietää, koska hän hän päätti ettei halua olla kanssani Orvokkitassun tunteiden takia. Lumikkotassu on todella hyvä ystävä Orvokkitassulle ja tietenkin minulle tottakai, ajattelin kunnes nukahdin syvään uneen.
// 400 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

”Päivää!” Orvokkitassu iloisesti ja kehräsi. Hän oli selvästi onnellinen ja iloinen. ”Päivää,” vastasin raukeasti haukotellen. ”Olitko juuri päiväunilla?” toinen naaras kysyi kallisti päätään herttaisesti. Nyökkäsini vastaukseksi ja venyttelin käpäliäni. Olin iloinen Orvokkitassun ja minun ystävyydestä se, että olemme olleet niin läheiset pennuista asti on aivan ihanaa! Orvokkitassu alkoi sukia minua kielellään se tuntui todella hyvältä. Aloin myös sukia häntä omalla kielelläni lempeästi. Tuntui hyvältä, kun oli joku joka välitti oikeasti ja vielä paremmalta, kun se oli juuri Orvokkitassu jonka olin tuntenut pienestä pennusta asti. Livoin rintakarvojani hieman, koska ne törröttivät. ”Oletko jo kuullut uusista pennuista?” naaras kysyi hyvin pitkän hiljaisuuden päästä. ”Olen, niiden nimet on kuulemma Sielupentu ja Höyhenpentu,” vastasin hänelle ystävälliseen sävyyni ja katsoin häntä taivaansinisiin kauniisiin silmiin. Olin aiemmin käynyt katsomassa vain pentutarha oviaukolta mutta en uskaltanut mennä sisään, koska Pikkukaaos oli ollut niin syvässä unessa en tahtonut häiritä heitä. Orvokkitassu katsoi minuun rohkeasti. ”Mitä voitaisiin tehdä?” Orvokkitassu kehräsi ja kysyi ystävällisesti. “En tiedä,” sanoin ja mietin heti miksi naaras oli tullut minun luokseni jos hän halusi tehdä jotain kiinnostavaa. Kyllä minuakin halutti seikkailla mutta emme saaneet lähteä leiristä kahden olisimme tarvinneet aikuisen kissan mukaamme, koska reviirillä oli kettu. “Mentäisiin vaan katsomaan niitä pentuja jos he ovat hereillä,” suostuttelin Orvokkitassua. “No mennään katsomaan ovatko he hereillä,” naaras myöntyi hieman vastahakoisesti. Tassutimme pentutarhalle, johon liittyi paljon yhteisiä muistoja. Kurkistin pentutarhan suulta ja näin vain Pikkukaaoksen ruumiin käpertyneenä kahden pennun ympärille. Vedin pääni ulos ja katsahdin Orvokkitassuun. “He nukkuvat,” sanoin hieman pettyneenä, koska olisin halunnut tavata klaanin uudet pennut. Huiskaisin häntääni ja tassutin Mäyrätassun luo. Hän oli käpertyneenä kerälle oppilaiden pesän edustalle. Luotin siihen, että Orvokkitassu tuli perästäni. Laskin päätäni ja kosketin nenälläni kollin korvaa kuunnellen hänen hengitystään. “Hän nukkuu,” totesin kuiskaten sen Orvokkitassulle. “Pitäisikö hänet herättää hänhän jäätyy tänne,” Orvokkitassu kuiskasi huoleshtivasti yritin olla ajattelematta mitään muuta kuin ystävästä huolehtimista mutta se kävi hieman hankalaksi, kun Orvokkitassu loi rakastavan katseen rakastettuunsa. “Herätys Mäyrätassu,” kuiskasin ensin mutta toistin sanani lujempaa, kun ne eivät tuntuneet tehoavan: “Herätys Mäyrätassu.” Kolli nosti päänsä hämillään ja unisena. “Jos sinua väsyttää mene pesääsi nukkumaan,” sanoin lempeällä ja hieman kiusoittelevalla äänen sävyllä. “Ehkä teidänkin pitäisi painua pehkuihin,” Mäyrätassu mumisi unisena ja tallusti raskaasti pesäänsä. Hänen kadottuaan vilkaisin parhaaseen ystävääni. “Väsyttääkö?” kysyin häneltä lempeään huolehtivaan sävyyn jotta saisin hänellekin tuntee, että joku todella välittää hänestä ja huolehtii. “Hieman,” hän sanoi kiitolliseen sävyyn ja haukotteli sanojensä päälle. “Mene nukkumaan vain kyllä minä jotenkin voin tappaa aikaa,” sanoin ja usutin naarasta menemään pesään.
// 408 sanaa
// Orvokki? 😀