Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ruska

Mäyrätassu käveli takaisin oppilaiden pesälle. Päätin olla häiritsemättä häntä loppupäivän, ehkä kolli halusi olla rauhassa hetken. Nyökäytin hänelle päätäni ymmärtäväisesti ja katselin ympäri leiriä. Jotkut kissat tuijottivat minua ja Mäyrätassu, johtuen äskeisestä hiopa leikistä. Tunsin itseni yhtäkkiä pennuksi, muistin pentu aikani hippa leikit hyvin. Etsin katseellani seuraa aukiolta, näin Lumikkotassun istumassa. Hän haukotteli ja katseli raukeasti ympärilleen. Kävelin naaraan luo hymyillen. Hänenkin naamalleen nousi pieni hymyn kaarre, kun hän näki minut. Kävelin vastapäätä naarasta ja hymyilin. Istuuduin paikoilleni. ”Päivää!” Sanoin iloisesti ja kehräsin. Olin onnellinen parhaasta ystävästäni. ”Päivää.” Lumikkotassu vastasi hiukan väsyneenä. ”Olitko juuri päiväunilla?” Kysyin ja kallistin päätäni herttaisesti. Lumikkotassu nyökkäsi vastaukseksi. Olin iloinen Lumikkotassun ja minun ystävyydestä, se on niin ihanaa! Siirryin lähemmäksi sukimaan naarasta, hän ei ollut enää väsynyt päivän harjoituksista. Lumikkotassukin suki minua, olin onnellinen. Lopetimme pian ja istuimme siinä hiljaa. Lumikkotassu nuolaisi rintakarvojaan muutaman kerran. ”Oletko jo kuullut uusista pennuista?” Kysyin hyvin pitkän hiljaisuuden päästä. ”Olen, niiden nimet on kuulemma Sielupentu ja Höyhenpentu.” Hän vastasi ja katsoi minua silmiin. Mietin haluaisinko nähdä ne, mutta päätin että nään ne myöhemminkin. Eiväthän ne katoa minnekkään. Olin jo kyllästynyt hiljaisuuteen, jatsoin Lumikkotassua rohkeasti. Nyt teemme jotakin? ”Mitä voitaisiin tehdä?” Kysyin onnellisesti kehräten ja käänsin katseeni Lumikkotassuun.

//198 sanaa
//Lumikko? 🙂

Kirjoittaja: Saaga

“En minä ole höntti! Itse olet!” huudahdin veljeni päälle vaikka tiesin ettei se auttaisi. Nyökkäsin kunnioituksen vallassa Aaltosalamalle ja vilkaisin Tattitassuun nopeasti. “Toivottavasti pääsen nopeasti oppilaaksi jotta saan saalistaa teidän kanssa,” liversin mutta väsymys alkoi pikkuhiljaa painaa mieltäni joten haukottelin. Istuskelin siinä tutkailemassa sisaruksiani. Tattitassu vaikutti ujolta ja hiljaiselta silmiini mutten antanut sen häiritä. Aaltosalama taas vaikutti rohkealta ja vahvalta. Sielupentu sen sijaan oli töykeä ja epäkunnioittava pikku pirulainen! Itse halusin olla kuten Aaltosalama mutta tiesin etten kykenisi olemaan niin rohkea, kuin miltä tämä vaikutti mutta minusta tuntui, että olin perinyt Pikkukaaoksen luonteen koska emo tuntui olevan rauhallinen eikä ilkeä tai sen puoleen kilttikään. Niiskaisin nenääni arvostelevasti Sielupentua kohti mutta en halunnut vieraidemme saavan epäkunniottavaa kuvaa itsestäni joten kumarsin pienesti vielä heitä kohti. Heti sen tehtyäni minua nolotti hirveästi, kun olin käyttäytynyt ensin niin siivottomasti ja sitten yhtäkkiä siivosti. Kai sen sitten ymmärsi, kun olinhan minä pentu. Katsahdin emooni uneliaana ja hän huiskaisi hännällään vieraillemme. “Heidän täytyisi päästä nukkumaan nyt,” emo sanoi lempeään mutta hieman outoon sävyyn. “Selvä se,” Aaltosalama ilmoitti ja käännähti lähteäkseen pesästä, kun naaras ja kolli olivat menneet käperryin heti nukkumaan. Nukahdin nopeasti.
// 188 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Istuin siskoni vieressä katsellen vieraitamme, arvioiva katseeni oli muuttunut päättäväiseksi uteliaisuudeksi. Vaikka minä joisinkin vielä Pikkukaaoksen nisistä, en olisi kumminkaan mitään mössöä ja päästäisi näitä sukulaisia helpolla. Aionhan minä siirtyä tosikollin raakaravintoon heti kun aika sallii, ja tutustua tähän ”kuolonklaaniin” missä asustelen. Mutta asia kerrallaan, nyt seuraamme oli tunkeutunut kaksi sisarustamme, Aaltosalama sekä tuon veli Tattitassu. Siskoni oli koittanut nolata minut heidän edessään, ja aikoisin vielä näpäyttää noita. Seurasin uteliaisuudesta jännittynyt ilme kasvoillani sisarustemme jokaista liikettä. He eivät ottaneet minua vakavasti, vaan Aaltosalamakin alkoi härnätä minua.
”Kuule , vaikka en ole yhtä vanha ja ryppyinen kuin sinä, minä kykenen mihin tahansa mitä haluan!” Väitin vastaan kovaan ääneen pörhistäen turkkiani.
”Ja vaikka Höntti Höyhenpentu-siskoni sanoisi mitä, minä olen mestarisoturi ainesta!” Jatkoin itsevarmana, vaikken edes tarkalleen ottaen tiennyt mitä soturit tekevätkään. Varmaan jotain tärkeää ja hyödyllistä.
Pyörittelin silmiäni Aaltosalaman soturiesittelylle, mutta lopulta nyökkäsin hyväksyvästi. On varmasti hienoa olla soturi.Minustakin tulee soturi, maailman paras sellainen!

//152 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

Istuskelimme siinä peseytymässä. ”Haenko jotain syötävää?” Orvokkitassu lopulta, kun häen mahansa murisi kova äänisesti. Naurahdin ja nuolaisin hänen poskeaan. ”Hae vain, en minäkään ole syönyt!” sanoin hymyillen lempeästi. Naaras haki meille mäyrän ja haukkasi siitä palasen silmät kirkastuen. Tykkäsin mäyrästä kovasti ja, kun saimme sen syötyä nuolin huuliani. Naaras vaipui ajatuksiinsa ja painautui kylkeeni. Itse nostin katseeni ja tutkin ympäristöäni. Sitten Orvokkitassun silmät kirkastuivat taas ja hän nappasi hännällään nenääni ja sanoi kiusoitteleva virnistys naamallaan: “Hippa!”. Katsoin häntä hämmentyneenä, kun hän lähti juoksemaan karkuun. Lähdin tietenkin hänen peräänsä ja juoksimme leirin suurelle aukiolle ja sen poikki. Saavutin Orvokkitassu pitkien jalkojeni ansiosta mutta naaras oli nopeampi ja vikkelämpi, mikä auttoi häntä paljon. Otin pitkän loikan ja toivoin sen osuvan kohdalleen. Osuin juuri ja juuri kynsilläni Orvokkitassun häntään ja tämä jarrutti mutta loikkani oli ollut niin pitkä etten ehtinyt saada jalkojani alleni joten rämähdin kyljelleni kiville. “Ei se mitään,” sanoi ja nousin maasta. “En jaksa enään,” jatkoin ja heilautin töpöhäntääni. Tassutin oppilaiden pesälle ja jostain syystä toivoin ettei naaras seurasi minua. Olisi hyvä olla hetken aikaa yksin. Pohdin miksi tunsin sellaisia tunteita muttei se haittaisi jos naaras silti tulisi.
// 203 sanaa
// sano jos jatkat Orvokki voit myös jättää Mäyrän yksin ja mennä Lumikon luokse 😀

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalaman uudet sisaruspuolet olivatkin varsin nenäkästä sorttia. Noin nuoriksi he soittivat suutaan yllättävän paljon ja käyttäytyivät kuin mitkäkin isot kihot. Etenkin Sielupentu, joka kyseenalaisti saman tien Aaltosalaman soturiuden. Pikkukaaos katsahti häneen anteeksipyytävästi, mutta Aaltosalama vastasi siihen vain huvittuneella hymyllä, jolla hän yritti viestittää, ettei hän ollut ottanut pahakseen pentujen käytöksestä. Pentujahan he vain loppujen lopuksi olivat.
”Kuules, pikkupomo, mahdatkohan edes tietää, mitä soturi tarkoittaa? Et ole vielä edes käynyt emosi nisiä kauempana”, Aaltosalama naukui tahallaan härnäten pentua.
Hänestä oli huvittavaa, miten pentukaksikko osasi nahistella keskenään, vaikka olivat vielä niin kovin pieniä. Heillä oli paljon luonnetta, mikä toisaalta ei ollut ollenkaan huono juttu. Jos he olivat oikein järkeviä kissoja, Aaltosalama voisi tulevaisuudessa puhua heidät puolelleen vastustamaan Eloklaania. Kuolonklaani tarvitsi vahvaluontoisia kissoja, jotka eivät pelänneet joitain erakkoja, jotka olivat luoneet säälittävän kopion Kuolonklaanista ja nimenneet sen sen vastakohdaksi, Eloklaaniksi. Miten naurettavaa!
”Mutta kyllä, uskokaa tai älkää, näette edessänne tuoreen Kuolonklaanin soturin”, hän naukaisi sitten ylpeänä ja röyhisti vähän rintaansa. ”Veljeni Tattitassu tässä ei ole vielä aivan suorittanut koulutustaan loppuun, mutta hänestäkin tulee varmasti pian soturi.”

//Sielu ja Höyhen?
//173 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Kaikki oli tapahtunut hyvin nopeasti. Olimme kenties syventyneet keskusteluun viheryskän alkuperästä hieman liikaa, sillä emme olleet huomanneet ollenkaan kettua, joka oli päässyt yllättämään Tuhopolton. Kolli oli meinannut jakaa ajatuksiaan aiheesta, kun punainen peto oli silmänräpäyksessä katkaissut hänen lauseensa – ja ikävästä napsahduksesta päätellen myös hänen kaulansa.
Seisoin vielä jähmettyneenä paikoilleni tilanteen äkkinäisyydestä, kun Jääviilto jo kävi vastahyökkäykseen. Näin, miten vanhempi soturi tarrasi kynsillään tiukasti ketun turkkiin ja alkoi jakelemaan iskuja tassuillaan ja hampaillaan. Kuuraturkki nappasi nopeasti hampaillaan kiinni Tuhopolton veriseen niskaan ja raahasi tämän ruumiin kauemmas. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun näin soturin elottoman katseen – ajatella, että vain hetki sitten hän oli keskustellut kanssamme jostain niinkin joutavasta kuin Jääviillon salaliittoteorioista. Elämä saattoi päättyä noin vain kuin salamaniskusta.
Nyt ei ollut aikaa sen syvällisempään ajatteluun. Jääviilto piti yhä pintansa ketun paholaisen selässä, mutta peto näytti valmiilta heittämään soturin kimpustaan. Riensin hyökkäykseen ajatuksenani harhauttaa vastustajaamme ja tarjota Jääviillolle tilaisuus iskeä sen niskaan. Läimin tassuillani villisti sen kasvoja ja tartuin hampaillani sen korvasta yrittäen viedä ketun huomion muualle. Korva kuitenkin petti ja sävähdin hiukan, kun huomasin repäisseeni palasen ketun nahkaa suuhuni. Se päästi vihaisen ärähdyksen ja haki kidallaan otetta kaulastani. Kaikeksi onneksi Kuuraturkki liittyi juuri silloin taisteluun ja iski kettua päähän.
Kolmea kissaa vastaan ketun mahdollisuudet olivat huonot, vaikka se vaikuttikin oudon raivokkaalta. Toivoin Jääviillolla olevan sen verran älyä päässä, että hän tajuaisi yrittää tappoiskua. Kuuraturkki sivalteli kynsillään ketun kasvoja, joten minä siirryin sen takaruumista kohti. Tartuin hampaillani lujasti pedon takajalkaan sen tasapainoa huojuttaen.

//Jää? Ehkä Tuhka?
//243 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Makasin Pikkukaaoksen mahan vieressä unenpöpperöisenä, olin juuri herännyt. En tiedä ajankulusta sen kummemmin, mutta aikaa oli kulunut syntymästäni. Olin oppinut tuntemaan emoni, hänen nimensä oli Pikkukaaos, isäni oli Kalmakuu. Perheenseen kuuluisi myös kaksi muuta kissaa, mutten tuntenut heitä. Olin vasta tänä aamuna avannut silmäni, kuten siskoni Höyhenpentukin.
Elämäni oli tasaantunut, vaikka oli omituista että samassa pesässä asuisi muitakin kuin minä, emoni ja siskoni. Kalmakuu asui ilmeisesti ”soturien pesässä” Huokaisin mielessäni, miksei Kalmakuu voisi asua täälläkin, meidän kanssamme. Nousin kömpelösti istumaan, seurailemaan pesän elämää. Nurkassa nukkui joitakin vanhoja kissoja, sekä täällä asui yksi pentu meidän lisäksemme, niin asui. Nyt hän oli lähtenyt pesästä, hän oli paljon isompi kuin minä ja siskoni, ja kuulin että hänet nimitetään ”oppilaaksi” ja hän saa ”mestarin” .mitä se nyt meinaa? En ymmärrä yhtään näitä nykyajan hömpötyksiä, mutta varmaan on opittava, jos asun täällä..Ja joutuisinko minäkin muuttamaan pois tästä pesästä? Sehän olisi kauheata! Karseaa suorastaan, järkyttävää! Pudistin päätäni tuijottaen päätäni. Sitten kuulin selän takaani, pentutarhan suu aukolta, ääniä. Käänsin pääni hölmistyneenä, kuten siskonikin. Kääntelin päätänä hölmistyneenä, vieraita? Näin Pikkukaaos oli sanonut, ja toljotin isoja kissoja järkyttyneenä.He olivat samanvärisiä kuin minä, kaksin kappalein. Toki ne olivat valtavia, ja niiden silmätkin tuntuivat pääni kokoisilta..Kauheaa! Yritin perääntyä kohti pikkukaaoksen vastaa, mutta kompastuin makuulle. Tuhahdin tympääntyneenä, mutta sitten vieraat lähestyivät meitä.
Sitten ne kaksi jättikokoista rottaa kutsuivat meitä pikkuisiksi.
”Itse olette ylikasvaneita!” Murahdan nousten takaisin istuelteni. Ilmeisesti nämä kaksi isoa rottaa eivät hätkähtäneet sanoistani, mutta no..olivathan he jättiläisiä. Ymmärrän vielä sen että vanhempani ovat jättiläisiä, mutta hekin! Erityisesti tuo kolli. Sitten naaras meni ääneen ja esitteli itsensä ja kollin sisaruksiksemme.
Nostin kulmaani kysyvästi. Tiedän että he ovat isoja, mutta keitä he luulevat olevansa? En kumminkaan jaksanut alkaa vänkkäämään, vaan kysyin heiltä erään asian.
”Koska olette ylikasvaneita ja syöneet oletettavasti koko klaanin sapuskat, oletteko edes sotureita?” Kysyin arvioivasti kuin mikäkin johtaja. Olenhan minä johtaja, tuleva päällikkö! Sielutähti! Silti olin innostunut vieraista, ja rummutin maata innoissani. Siistiä !

//318 sanaa Aalto tai Höyhen?

Kirjoittaja: Saaga

Katsahdin oranssia naaraskissaa ja toista kollia, jonka turkin väriä en erottanut varjoista. ”Terve, pikkuiset”, hän naukaisi ja kyyristyi pienten karvapallojen tasolle. Hän tarkasteli heitä uteliaasti oransseilla silmillään. ”Minä olen teidän isosiskonne, Aaltosalama, ja tuo kolli tuossa vieressäni on teidän isoveljenne, Tattitassu,” Aaltosalama esitteli itsensä ja veljensä. Ensimmäisien ajatusteni joukosta pilkahti yksi. Haluan kasvaa yhtä isoksi ja kauniiksi kissaksi kuin Aaltosalama on, mietin hiljaa ihaillen kaunista naarasta. “Hei,” sanoin ja tärisin jännityksestä vaikka minun ei olisi tarvinnut jännittää siskoni ja veljeni edessä. “Mitkäs teidän nimenne on?” Tattitassu (vai olikohan se hänen nimensä) sanoi. “Olen Höyhenpentu,” sanoin ylpeänä ja tökkäsin Sielupentua, joka soperteli jotain vierestäni. “Hän on tyhmä veljeni Sielupentu,” sanoin ärtyneenä siitä ettei veljeni voinut sanoa sitä itse. Mutta aloin kuitenkin kehrätä huolimatta ärtymyksestäni, joka oli pikkuhiljaa katoamassa jonnekin. “Olisin voinut kertoa itsekin!” veljen suusta kuului. “Mutta et sanonut,” pyörittelin silmiäni ja tuhahdin sanojeni päätteeksi. Sielupentu kurtisti otsaansa ja niiskautti nenäänsä ylimielisesti, joka ärsytti minua vain enemmän.
// 161 sanaa
// Sielu tai Aalto?

Kirjoittaja: Saaga

Olin juuri tullut harjoituksista Mäyrätassun(, joka tosin lähti saalistamaan mestarinsa kanssa) ja Orvokkitassun kanssa. Tassutin parhaan ystäväni perässä leirille päin mestarimme seurasivat perästämme. Tassutimme metsään ja sieltä leirin piikkiherne tunnelille. Emme puhuneet koska olimme väsyneitä ja halusimme lepäämään rankkojen harjoitusten jälkeen. Kun vihdoin pääsimme leirille, painuin suoraan pehkuihin oppilaiden pesään. Ennen nukahtamista makoilin hiljaisena makuusijallani ja revin kynsilläni makuualus sammaliani. Toppasin sammalia ja saniaisia alleni niin etten tuntenut kylmää maata allani. Painoin pääni tassuilleni ja meni hetki ennen kuin nukahdin. Heilutin häntäni nenälleni ja nukahdin syvään uneen.
*Unessa*
Juoksin taas metsässä. En koskaan kyllästyisi tähän metsään. Ehkä oman reviirini metsään mutta tähän uni metsään en ikinä kyllästy löydän täältä aina uusia paikkoja. Loikin sammalmättäältä toiselle kuin kauris. Päätin kiivetä puuhun. Kapusin puunrunkoa pitkin korkealle melkein puun latvaan asti. Kun pääsin yhdelle vahvoista oksista, otin taas vauhtia ja hyppäsin toiselle oksalle itsevarmana taidoistani. En ollut taitava kiipeilijä mutta tiedostin olevani unessa ja sen myötä uskalsin kokeilla kiipeilemistä ilman huolta loukkaantumisesta. Tunsin oloni oravaksi oksilla kiitäen ja hypellen. Huohotin ja pysähdyin jollekin puista. Katsahdin maahan ja tajusin olevani jonkun puron luona. Hiivin toiselle oksalle ja huomasin puron, joka oli jäässä. En laskenut sitä joeksi koska se oli kapeampi kuin joet yleensä.
*Heräsin*
Räpäytin silmäni auki ja tajusin, että päiväuneni olivat juuri venyneet aikalailla. Nousin virkeänä ja venyttelin jäykkiä jäseniäni. Tassuttelin ulos pesästä ja huomasin Mäyrätassun ja Orvokkitassun sukimassa toisiaan. Nyökkäsin heille mutta he eivät huomanneet. Häntäni valahti maahan mutten muuten näyttänyt tunteitani enkä miettinyt asiaa sen enempää. Tassutin leirin nurkille ja istuuduin ajatuksissani. Katselin taivaalle vaikka siellä ei ollut mitään ihmeellistä nähtävää. Katselin sinne silti vaikka minua ei olisi huvittanutkaan tehdä sitä tai mitään muutakaan. Olihan tähtien katseleminenkin jotain. Haukottelin tylsyydestä en ollut väsynyt koska olin juuri tullut nukkumasta mutta tylsää minulla oli.
// 303 sanaa
// saa tulla juttelemaan Lumikolle jos haluaa (kuka vaan saa tulla)

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Niin on”, Aaltosalama vastasi hieman hajamielisesti, pystymättä siirtämään katsettaan isästään ja Pikkukaaoksesta. Kalmakuu oli viettänyt aikaa pienikokoisen naaraan seurassa epäilyttävän usein, ja Aaltosalama arveli heidän välillään olevan meneillään jotakin. Tietenkin hän halusi Kalmakuun olevan onnellinen, mutta hän ei voinut olla tuntematta pientä katkeruutta siitä, että Pikkukaaos oli nyt kollin rinnalla eikä Ruostekukka. Se oli pelkästään Eloklaanin syytä.
Aaltosalama oli niin kaukana kaksikosta, ettei kuullut heidän puhettaan, mutta hän huomasi, että Pikkukaaos näytti yhtäkkiä kovin huonovointiselta. Kalmakuu auttoi naaraan seisaalteen ja lähti taluttamaan tätä parantajan pesää kohti. Aaltosalama katsoi heidän peräänsä oranssit silmät viiruiksi kaventuneina. Hän halusi saada keskustella isänsä kanssa kahden kesken ja selvittää, mitä oli meneillään.

Illan tullen Aaltosalaman korviin kantautui uutinen siitä, että Pikkukaaos poiki parhaillaan pentutarhalla. Ilmoitus tuli punaturkkiselle naaraalle shokkina, mutta hänen ei ollut vaikea arvata, kuka pentujen isä oli.
Kalmakuu ramppasi pentutarhan edustalla edestakaisin hermostuneen oloisena. Pentutarhalta kuului aina välillä tuskallisen kuuloista mourunaa. Aaltosalama lähestyi isäänsä ärsyyntynyt ilme naamallaan.
”Uskoisin, että sinulla on jotakin selitettävää”, hän sivalsi seisahtuessaan kollin eteen ja katkaistessaan tämän levottoman liikehdinnän. Kalmakuu ei ilmeisesti ollut huomannut hänen tuloaan, sillä tämä näytti yllättyneeltä nähdessään tyttärensä.
”Pikkukaaos synnyttää”, kolli sanoi typertyneen oloisena. Aaltosalama katsoi häntä vihaisesti. Ilmeisesti Pikkukaaos oli ainoa ajatus hänen isänsä mielessä tällä hetkellä.
”Kyllä minä sen tiedän – ja totta vie myös kuulen! Ne ovat sinun pentujasi, eivätkö olekin?” naaras murahti ja luimisti korviaan uuden tuskanhuudon kajahtaessa ilmoille pentutarhasta. Kalmakuu sävähti ja vilkaisi pesän suuntaan kasvot huolesta jännittyneinä.
”Isä!” Aaltosalama ärähti saadakseen kollin huomion. Kalmakuun katse palasi takaisin punaruskeaan naaraaseen.
”Ovat ne”, hän vastasi hiljaa. Hän näytti empivän hetken, ennen kuin lisäsi: ”Pikkukaaos ja minä olemme kumppanit. Minun oli tarkoitus kertoa sinulle ja Tattitassulle, mutta en tiennyt, miten. Sinä suret yhä niin kovasti Ruostekukkaa, joten en tiennyt, miten toisin asian esille ilman, että se loukkaisi tunteitasi.”
Aaltosalama tuijotti isäänsä tyrmistyksestä mykkänä. Pikkukaaosko oli Kalmakuun uusi kumppani? Hänen teki mieli tiuskaista jotakin inhottavaa takaisin, mutta silloin Hehkuaskel työnsi päänsä ulos pesästä. He molemmat kääntyivät katsomaan parantajanaarasta valpastuneina.
”Haluatko tulla tervehtimään uusia pentujasi?” Hehkuaskel kysyi pilke silmäkulmassaan. Kalmakuun katse kirkastui, mutta sitten hän kääntyi jälleen katsomaan Aaltosalamaa, jonka sisällä kävi sellainen tunteiden myllerrys, että se tuntui repivän hänet kahtia.
”Tule mukaani”, Kalmakuu pyysi ja katsoi häntä anovasti. Aaltosalama halusi kieltäytyä ja kääntää kollille selkänsä, sillä koki tulleensa petetyksi. Kuitenkin jokin pieni ääni hänen sisällään kehotti häntä menemään tämän mukaan.
”Hyvä on”, hän vain murahti ja seurasi isäänsä ja Hehkuaskelta peremmälle pesään.
Pentutarhassa oli hämärää, ja hänen silmiltään meni hetki tottua, ennen kuin hän pystyi näkemään kunnolla ympärilleen. Pikkukaaoksen pieni hahmo makasi keskellä pesää olevalla sammalvuoteella. Tummanruskea kuningatar näytti lopen uupuneelta, mutta siitä huolimatta naaras tarmokkaasti pesi kahta pientä karvanyyttiä, jotka vääntelehtivät hänen vatsansa vieressä.
Aaltosalama katsoi kahta pentua hämmästyneenä. Hän ei ollut ikinä nähnyt niin pieniä pentuja! Toinen pennuista oli valkoinen, mutta sillä oli harmaat korvat. Toisen pennun tummanpunaruskea turkki oli puolestaan enemmän Kalmakuun näköinen.
”Valkoinen on naaras ja punaruskea kolli”, Hehkuaskel naukaisi ja osoitti puhuessaan pentuja hännällään. Hän siirsi katseensa Kalmakuuhun ja hymyili. ”Onneksi olkoon.”
Kalmakuu oli liian mykistynyt puhuakseen. Hän vain kyyristyi kumppaninsa viereen ja katsoi kahta pienokaista silmät loistaen.
Vaikka Aaltosalama ei enää yhtäkkiä tuntenutkaan vihaa ja katkeruutta isänsä uuden kumppanin vuoksi, hän ei silti saattanut katsella, kun kolli rupesi hellästi sukimaan Pikkukaaosta ja puhelemaan tälle, miten ylpeä tästä oli. Aaltosalama peruutti vähin äänin ulos pesästä ja jätti tuoreen perheen rauhaan.

”Maustepentu on valmis aloittamaan soturikoulutuksensa, ja tästä päivästä lähtien hänet tunnetaan Maustetassuna. Hänen mestarinaan toimikoon Latvaruusu.”
Aaltosalama seurasi Tattitassun viereltä uuden oppilaan nimitysmenoja. Kuten kuolonklaanilaisseremoniat yleensäkin, se oli varsin vaisu tapahtuma. Kun Maustetassu oli saanut tietää uuden mestarinsa, kissat hajaantuivat kuin näkymättömästä merkistä takaisin omiin puuhiinsa. Aaltosalama jäi istumaan Tattitassun viereen ja rupesi sukimaan turkkiaan.
”Pikkukaaoksen pennut ovat kuulemma avanneet jo silmänsä”, veli maukui yllättäen ja avasi keskustelun. Aaltosalama siloitti kyljessään olevan karvatupon ja käänsi sitten katseensa vaalean punaruskeaan kolliin.
”Jassoo.”
”Käytäisiinkö katsomassa heitä?” Ehdotus oli Tattitassulta varsin poikkeuksellinen. Kenties uudet sisaruspuolet kiinnostivat kollia enemmän kuin tämä kehtasi myöntää.
Aaltosalama kohautti vain lapojaan. Ei hänellä ollut mitään ajatusta vastaankaan. Oli kulunut jo melkein puoli kuuta siitä, kun Pikkukaaos oli synnyttänyt Sielupennun ja Höyhenpennun. Sen jälkeen Aaltosalama oli käynyt katsomassa uusia sisaruksiaan aina silloin tällöin, kun hänen isänsä ei sattunut olemaan paikalla. Hän ei kestänyt nähdä uutta perhettä koolla niin usein.
”Mennään sitten”, naaras murahti, nousi seisomaan ja venytti nopeasti selkäänsä. Hän tallusteli Tattitassu perässään pentutarhalle ja pujahti sisälle maidolta tuoksuvaan onkaloon.
”Hei, Pikkukaaos”, hän tervehti isänsä uutta puolisoa hieman tekaistu hymy kasvoillaan. Hän yritti parhaansa mukaan olla mukava naaraalle, sillä Ruostekukan kuolema ei loppujen lopuksi ollut hänen syytään.
Kuningatar kohotti päätään ja katsahti tulijoihin väsyneen näköisenä. ”Hei vain.” Naaras laski katseensa vatsansa vieressä nyhjöttäviin pentuihin ja nuolaisi näitä lempeästi päälaelle. ”Teille tuli vierailijoita.”
Sielupentu ja Höyhenpentu kääntelivät päitään hiukan hämmentyneen oloisena, kunnes huomasivat Aaltosalaman ja Tattitassun seisomassa vähän matkan päässä. Pentujen hölmistynyt tuijotus oli huvittavaa Aaltosalaman mielestä.
”Terve, pikkuiset”, hän naukaisi ja kyyristyi pienten karvapallojen tasolle. Hän tarkasteli heitä uteliaasti oransseilla silmillään. ”Minä olen teidän isosiskonne, Aaltosalama, ja tuo kolli tuossa vieressäni on teidän isoveljenne, Tattitassu.”

//Sielu ja Höyhen?
//827 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Olin juuri vaihtamassa kieliä Mäntyviiksen kanssa, kun huomasin Mäyrätassun tulevan leiriin. Kolli vei saaliinsa tuiresaaliskasaa, ja meni lepäämään oppilaiden pesän edustalle. ”Anteeksi, pitää mennä. Menen Mäyrätassun luo!” Sanoin iloisesti Mäntyviikselle ja heilautin häntääni hyvästiksi. Naaras naurahti ja jäi yksikseen. Juoksin aukion yli Mäyrätassun luo. ”Mäyrätassu!” Sanoin iloisesti kollille ja asetuin häntä vastapäätä. ”Orvokkitassu!” Hän sanoi ilahtuneena nuolaisujen välissä. Kolli oli juuri siistiytymässä. ”Anna kun auran.” Sanoin lempeästi ja aloin sukimaan kollin selkää. Mäyrätassu kumartui, että minulla olisi helpompaa. Kehräsin samalla kun suin. Sain suittua kollin selän, ja katselin häntä iloisesti. Mäyrätassu suki minuakin, kehräsin onnellisesti. Mäyrätasdun kanssa oli niin ihanaa! Lopulta lopetimme, olimme molemmat hetken hiljaa. ”Haenko jotsin syötävää?” Sanoin lopulta kun kuulin mahani murinan. Mäyrätassu naurahti ja nuolaisi poskeani. ”Hae vain, en minäkään ole syönyt!” Hän sanoi hymyillen. Kävelin tuoresaalis kasalle. Ajattelin tänään syödä jotain, erilaista. Vaikkapa tämän myyrän. Nappasin hiukan laihan myyrän suuhuni, mutta ei se haittaa minua. Kävelin Mäyrätassun luo, kosketin hänen kanssa neniä ja laskin myyrän maahan. Kumarruin ja haukkasin myyrästä palan, se oli hyvää! Mäyrätassun ilmeestä näki, että myyrä oli hänenkin mielestä hyvää. Söimme myyrän nopeasti, sillä meillä oli nälkä. Nuolin tyytyväisesti kehräten tassujani. Mietin mitä voisimme tehdä, en halunnut tällä kertaa istua ja vaihtaa kieliä. Halusin tehdä jotain erilaista! Mietiskelin hetken Mäyrätassujn painautuneena, ja sitten keksin sen. Nousin ylös seisomaan, Mäyrätassu katsoi minua hämmentyneenä. Kosketin hänen kuonoa hännälläni, ja virnistin. ”Hippa!” Sanoin kiusoittelevan lempeällä äänellä ja pinkaisin juoksuun kohti aukiota. Viis siitä mitä muut ajattelevat meistä, kunhan minulla ja Mäyrätassulla oli kivaa.

//248 sanaa
//Mäyräliini? <3

Kirjoittaja: Dodock

Tunsin putoavani johonkin pehmeään, mutten tarkalleen ottaen tiennyt minne. Henkäisen ensimmäisen kerran elämässäni raitista ilmaa.Olin tuntenut ympärilläni vaimeaa muminaa ympäriinsä, mutten kuullut mistä se tuli. Nytkään en nähnyt mitä olisin, vaikka kuinka yritin avata silmiäni. Tunsin kun joku otti minusta tiukasti otteen, kuin jokin suurempi voima. Minulla ei ollut voimia vastustaa sitä, vaan hauoin henkeä kauhuissani. Yhtäkkiä tunsin jonkun märän asian kasvoillani, toki en tiennyt mistä on kyse , ja märkä olento silitti minut puhtaaksi. Sitten pitkän silityksen jälkeen, se pääsi minut irti pehmeälle pinnalle. Vaistoni sanoi että minun pitäisi mennä sinne suuntaan, mihin pääni osoittikaan. Ryömin sinne hitaasti mutta varmasti, ja parkkeerasin itseni nisälle aterioimaan nälkäisenä. Tunsin vierelläni karvamytyn, joka kehräsi. Painoin ruuanlähdettä hiukan käpälilläni alkaen kehrätä.
Join jonkun aikaa nisästä tullutta maitoa kehräten , ja kuullen ympärilläni ehkäpä vaimeasti samanlaista ääntelyä, mitä tuotin vaistomaisesti. Pian minua lopulta väsytti, ja väännäydyin kerälle nukkumaan. Elämäni oli avautunut avaralle maailmalle,tai toivon niin.

//150 sanaa
//TODELLA OMITUINEN JA EPÄREALISTINEN TARINA, koska kissat eivät varmaan tunne syntyessään mitään kovin kummoisia tunteita, mutta tein nyt tämän koska aloitin jo.

Kirjoittaja: Auroora

Katsoin Tuhkajuovaa pitkään pohtiessani hänen ehdotustaan. En oikein uskonut mahdollisuuksiimme löytää kettua uudestaan, olisi järkevintä vain jättää se jonkin partion löydettäväksi. Toisaalta minusta tuntui, että kettu oli meidän vastuullamme, olimmehan me päästäneet sen menemään. Se oli etenkin minun vastuullani, sillä Tuhkajuova oli varmaankin oikeassa: meidän olisi pitänyt hakea muu partio apuun. Kenties olin ollut hiukan liian itsevarma; parempana päivänä olisimme kyllä selvinneet ketusta kahdestaankin. Tuhkajuova oli myös oikeassa siitä, että olimme tehneet ketusta entistä sekopäisemmän.
Nousin määrätietoisena seisomaan. En halunnut kenenkään kuolonklaanilaisen kuolemaa kontolleni.
”Olet varmaankin oikeassa”, tokaisin vilkaisten harmaata naarasta. ”Mennään etsimään se kiusankappale. Me päästimme sen karkuun, on meidän tehtävämme saada se kiinni.”
En jäänyt odottamaan Tuhkajuovan vastausta vaan luotin hänen seuraavan minua suunnatessani leiristä ulos. Kuulinkin pian askelia takaani. Sää oli onneksi hieman selkiytynyt – lumipyry oli tyyntynyt ja hiutaleet leijailivat maahan hiljaisesti hellän mutta kylmän tuulen osuessa kasvoihimme. Oli kaiketi järkevintä suunnata kohti Lehtikuusilaaksoa, siellä ketun olimme viimeksi tavanneet. Oli kuitenkin hyvin mahdollista, että peto oli lähtenyt sieltä karkuun. Lehtikuusilaakson seudulle oli juuri lähtenyt partio, joten tarvittaessa voisimme hakea vahvistuksia. Ainakin Jääviilto ja Varissulka olivat mukana partiossa, ja molemmat olivat hyviä taistelijoita.
”Oletko huolissasi Varissulasta?” kysyin katsahtaessa takanani kulkevaan Tuhkajuovaan. Naaras oli vaikuttanut huolestuneelta, ja arvelin sen osin johtuvan siitä, että hänen poikansa ja kettu saattaisivat törmätä.

//Tuhka?
//211 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

“Mitä mieltä olet Lumikkotassusta?” Orvokkitassu kysyi viereltäni. “Rakastan häntä ja tulen rakatamaan aina ja ikuisesti ystävänä tietenkin,” kerroin kuin se olisi ollut itsestään selvyys ja niin se tietenkin olikin. Pelkäsin hieman naaraan reaktiota mutta hän vain nyökkäsi häntä kiedottuna ympärilleni. “Te olette parhaita ystäviä eikö?” kysyin pitääkseni keskustelua yllä. “Joo olemme. Me olemme tunteneet pikkuisista mökiäisistä asti,” hän sanoi ja hymyili ystävä mielessään. “Mennään nukkumaan,” sanoin ja lähdin edeltä oppilaidenpesälle. Orvokkitassu seurasi perässäni mukisematta.

*Aamulla*
Aamun auringon säteet tunkivat sisään pesäämme. Haukottelin ja nousin makuusijaltani. Orvokkitassu nukkui vielä omalla makuusijallaan rauhallisesti. Venyttelin ja katsahdin Lumikkotassun pesään, joka olikin tyhjä. Tökkäsin tasullani Orvokkitassua kylkeen. “Herää senkin unikeko,” kehräsin kiusoittelevasti. Orvokkitassu hätkähti hereille. “Mennään harjoittelemaan Lumikkotassun ja mestareiden kanssa.

*Harjoitusten jälkeen*
Lumikkotassu käveli vierelläni ja Orvokkitassu tassutti edellämme meidän mestarimme tulivat perästämme paitsi Tuimakatse, joka johti joukkoa. Lumikkotassu huohotti hiljaa rankkojen harjoitusten jäljiltä. “Menemmekö leiriin?” kysyin pääosin Tuimakatseelta mutta Sähkötuho vastasikin: “Muut voivat mennä me menemme saalistamaan sinun kanssasi Mäyrätassu.” Tassutin mestarini perään eri suuntaan kuin mihin muut olivat juuri menneet. “Näytäpä vaanimis asentosi,” olli käski. Kyyristyin vaanimis asentoon. Sähkötuho painoi vatsaani hieman alemmas ja työnsi etutassuni oikeaan asentoon. “Noin, se edellinenkin on hyvä mutta tämä on parempi,” hän sanoi kylmästi mutta kuulin hänen äänestään lempeyden. “Haistatko tuon?” mestari kysyi. Avasin suuni ja maistelin ilmaa. “Orava,” kuiskasin ja lähdin jäljittämään sitä. Huomasin lihavan oravan puunjuurakossa syömässä pähkinää. Hiivin sitä kohti ääneti. Kun koin olevani tarpeeksi lähellä, hyppäsin sen kimppuun ja sain sen kiinni. Kehräsin iloisena ja vein saaliini mestarilleni. “Hyvä nyt voimme mennä leiriin,” hän sanoi ja lähti johdattamaan minua leiriin. Leirin aukiolle saavuttuamme en tiennyt mitä tehdä joten tassutin oppilaiden pesän eteen peseytymään ja lepäämään hiukan.
// 285 sanaa
// Orvokki? Jos haluut jatkaa saat ei tarvii 😀

Kirjoittaja: Ruska

”Millaistahan olisi jos en olisi sokeutunut puoliksi?” Mäyrätassu mietiskeli ääneen ja katsahti minuun. ”Erilaista, hyvin erilaista.” Sanoin hiukan hämmentyneenä. Jos hän ei olisi sokeutunut puoliksi, olisiko hän minulle näin läheinen? Istuisiko Lumikkotassu tilallani jos Mäyrätassu ei olisi puoli sokeutunut? Se tuntui, oudolta. Tuntui oudolta ajatella, että Lumikkotassu istuisi tässä minun tilallani. Ravistelin päätäni, halusin unohtaa kaiken ikävän ja keskittyä nykyhetkeen. Mäyrätassun kanssa, tähtitaivaan alla. Istua hänen lähellään, ja painautua vasten häntä ja kehrätä. Mäyrätassu on minulle tärkeä. Kun olin pentu, minulla oli vain Mäntyviiksi ja Lumikkotassu. Olin melkein aina yksin, kun sitä ajatteli tuli surulliseksi. Mutta se oli mennyttä, nyt masilma hymyilee minulle, Mäyrätassulle ja Lumikkotassulle. Olemme ikuisesti kavereita ja olemme yhdessä. ”Mitä mietit?” Mäyrätassu kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hätkähdin pois ajatuksistani ja käänsin pääni kohti Mäyrätassua. ”Ajattelin vain.” Sanoin salamyhkäusesti ja hymyilin. Mäyrätassu naurahti, painauduin lujemmin vasten häntä. ”Pitäisikö jo mennä nukkumaan?” Kysyin jo haukotellen. ”Ollaan tässä vielä hetki.” Hän vastasi ja nuolaisi korvan nipukkaani. Hymyilin herttaisesti vastaukseksi ja katsoin taivaalle. Tähdet kimmelsivät kauniisti ja valaisivat leiriä. Lumikerros kimalteli valossa, se oli kaunista. Kauneinta mitä olin ikinä nähnyt. Kiersin häntäni Mäyrätassun ympärille, no melkein kokonaan. Hän oli suuri, joten se oli vaikeaa. Mäyrätassu ei pystynyt kiertämään häntäänsä, mutta se ei haittaa, pidän hänestä sellaisena. ”Mitä mieltä olet Lumikkotassusta?” Kysyin iloisen huolestuneena. Mitä jos kolli rakasti yhä häntä?

//218 sanaa
//Mäyränen? <3

Kirjoittaja: Saaga

“Miltä minä näytän?” Orvokkitassu kysyi minulta ja naurahdin koska kysymys oli hieman hassu minun mielestäni. “Ihanalta. Olet kaunis ja juuri täydellinen,” vastasin tiedon haluiselle naaraalle hymyillen. Orvokkitassu nojaili minuun hiljaa tuijotellen taivaan tähtiä. “Eivätkö ne olekin kauniita?” naaras kysyi iloisesti naurahtaen. “Ovat,” sanoin hiljaa katsellen yhtä tähdistä, joka oli juuri syntynyt taivaalle. “Katso! Tähdenlento!” huudahdin ja osoitin tähteä, joka syöksyi pitkin taivasta hurjalla vauhdilla. Orvokkitassun silmät suurenivat ja hänen leukansa oli pudota maahan asti. “En ole koskaan nähnyt tuollaista!” hän sanoi ihastuneena. “Tuo oli toiseni,” sanoin ylpeänä ja naurahdin taas naaraan innokkuudelle. Katselimme yhdessä taivaalle toisiimme nojaten. Kehräsin ja kehräykseni kumpusi jostain syvältä rinnastani. “Millaisia pentuja haluaisit?” Orvokkitassu keräsi rohkeuttaan ja kysyi. Olin hänestä todella ylpeä ja hymyni venyi oikein pitkäksi. “Kunhan ne ovat terveitä,” sanoin ja katsahdin naaraaseen rakastavasti. Olimme tunteneet vasta niin vähän aikaa mutta rakastin häntä jo niin paljon. Katselimme taas hetken taivaalle. “Tuolla sammui yksi tähti. Se loisti ihan äsken todella kirkkaana,” sanoin ja osoitin kohtaa josta tähti oli äsken sammunut. Heilautin hännän töpöäni. “Millaistahan olisi jos en olisi sokeutunut puoliksi?” mietin ääneen ja katsahdin Orvokkitassuun. Hänen turkkinsa läiskät muistuttivat kukkia. Ne olivat niin kauniita, jos me oikeasti saisimme pentuja toivoisin, että yksi perisi hänen turkkinsa ja yksi hänen luonteensa.
// 207 sanaa
//Orvokki?

Kirjoittaja: Ruska

”Olitko rakastunut johonkuhun ennen minua?” Mäyrätassu kysyi. Vai olino rakastunut johonkuhun. Olin ennen Mäyrätassua pentu, ja pentutarhassa ei ollut muita kollipentuja. Ainoa kolli oppilas oli silloin Tattitassu, mutta en välittänyt hänestä pätkääkään. ”En ollut.” Vastasin rehellisesti, kun ei ollut ketään. Mäyrätassu nyökkäsi ymmärtäväisesti, ja näytti myös hiukan helpottuneelta. Katselin taivaalle, ja näin tähden syttyvän. Ilmeeni kirkastui, se oli kaunis. ”Näitkö! Tuolla syttyi yksi!” Sanoin innokkaasti ja osoitin tassullani kirkasta tähteä. Mäyrätassu käänsi päänsä sitä kohti. ”Se on kaunis.” Hän sanoi kehräten. Tämä ilta oli ihmeellinen, taivasn tähdet tuntuivat kirkkaammilta kuin ennen. ”Voiko silmäsi jo paremmin?” Kysyin hiukan huolestuneesti ja katsoin kollin tosta silmää. Paisumus oli laskenut, mutta hän piti sitä yhä kiinni. ”En tiedä.” Hän vastasi ja avasi toisen silmänsä. ”Miltä näyttää?” Katsoin tarkasti kollin sokeaa silmää, silmämunassa ei enää ollut verta kuin vähän, ja silmä oli muuten sumea. ”Hyvältä!” Sanoin kehräten ja painoin pääni hänen kylkeen. Mäyrätassu näytti piristyvän. Kun kuuli mitä sanoin. Hän ei sulkenut silmäänsä. Vaan piti sen auki. ”Millaista on kun on lyhyt häntä?” Kysyin uteliaasti, naurahdin myös tyhmälle kysymykselleni. ”Se tuntuu normaalilta, synnyin tällaisena.” Hän vastasi ja hiukan heilutti hännän töpöään. ”Haluan vain kysyä, mutta miltä näytän?” Mäyrätassu kysyi ja katsoi minua silmiin. Hymyilin hänelle ja mietin. Hän oli kyllä komea. ”Olet komea ja ihana! Rakastan sinua paljon!” Sanoin kehräten ja oainoin pääni lujemmin kollia vasten. ”Miltä minä näytän? Kysyin sen jälkeen ja katsoin häntä hymyillen.

//231 sanaa
//Mäyränen? <3

Kirjoittaja: Saaga

“Sitä minäkin toivon,” sanoin mysteerisesti naaraalle. “Mitä?” hän kysyi hölmistyneenä. “Että elämme elämämme onnellisesti yhdessä ja saamme pentuja,” sanoin kuin se olisi ollut itsestään selvyys. Orvokkitassua hymyilytti. Tunsin olini niin itsevarmaksi, että olisin voinut vaikka tapella koko Eloklaania vastaan ja voittaa jokaikisen kissan. “No mutta jos saisit pentuja kuinka monta haluaisit?” kysyin ja painotin sanaa haluaisit. “En tiedä. Kunhan saisin pentuja,” hän sanoi kehräten. Nousin pystyyn ja venyttelin taas lihaksiani jotka olivat vieläkin hieman arat. “Oletko kunnossa?” Orvokkitassu kysyi ystävälliseen sävyyn jossa särähti pieni huolen väre. “Olen lihakseni ovat kipeänä harjoittelun takia,” kerroin ja istuuduin takaisin Orvokkitassun viereen katselemaan tähtiä jotka taas kerran alkovat syntyä taivaalle. Katselin yhtä suurempaa tähteä ja pian sain huomata, että se sammui. “Muistatko tarinan jonka kerroin eilen?” kysyin kiinnostuneena mutten näyttänyt tunnettani. “Muistan,” naaras vastasi lyhyesti mutta ytimekkäästi. “Näin yhden tähden sammuvan aivan äsken,” sanoin ja sydämeni käännähti. Se saattoi olla vaikka isäni, ajattelin. “Se saattoi vaikka olla isäni,” sanoin ääneen mutta unohdin ajatuksen surullisuuden melkein heti. “Siinä on kyllä todella pieni todennäköisyys,” Orvokkitassu sanoi tarkoittaen sanansa lohduttaviksi mutta sitä ne eivät olleet pikemminkin vain toteamus. “Mitä tekisit jos Lumikkotassu rakastuisi sinuun nyt?” Orvokkitassu kysyi hieman huoestuneeseen sävyyn. “En mitään,” sanoin ja tiesin varsin hyvin, että Orvokkitassu tiesi vastaukseni jo koska hän tunsi miut niin hyvin vaikka olimme tunteneetkin niin vähän aikaa. “Olitko rakastunut johonkuhun ennen minua?” jatkoin kyselypeliämme viime yöltä ja kehräsin.
// 334 sanaa
// Orvokki? Jatka hyvin <3

Kirjoittaja: Ruska

Purskahdin nauruun sanottuani lausseni loppuun. Hetken päästä Mäyrätassukin purshkahti naurrun. Nauroin maassa kippuralla. Ajattelin että kuolen siihen paikkaan. Kun rauhoituin nousin ylös. Mäyrätassu purshkahti uudestaan nauruun. ”Mitä?” Kysyin hämmentyneenä. ”Sinun turkkisi!” Hän sai sanottua naurun lomasta. Katsoin turkkiani, se oli ihan takussa ja siinä oli roskia. Purshkahdin taas nauruuun, mutta rauhoituin pian. ”Autatko?” Kysyin ja hihitin. ”Joo.” Hän vastasi pidätellen naurua. Suin turkkiani keskittyneesti, Mäyrätassu suki selkääni. En ylettänyt selkään, Mäyrätassu oli tässä hyvä apu. Saimme turkkini siistiksi hujauksessa. Mäyrätassu nuolaisi vielä pääläkeani. Hymyilin hänelle lempeästi. ”Kerrotko nyt mitä muuta puhuit Lumikkotassun kanssa!” Hän sanoi iloisesti ja kiinnostuneesti. ”No, puhuimme siitä että saammekohan kumppanin.” Aloitin saneluni. ”Sitten että jos saamme pentuja niin kuinka monta!”. Kun sain sanottua hymyilin hänelle. Mieleni teki sanoa että hänestä tulee kumppanini, ja saan hänen kanssa pentuja. Mutta en uskaltanut, minua ujostutti liikaa. ”Kuulostaa hyvältä!” Mäyrätassu sanoi ja hymyili lempeästi. ”Mitä arvelitte?” Hän lisäsi ja höristi korviaan kiinnostuneena. ”No, minä arvasin että saan kumpoanin.” Aloitin ja katsoin merkitsevästi Mäyrätassua. ”Ja srvasin että saan ensimmäiseen pentueeseen kolme ta kaksi pentua.” Sanoin haaveilevasti ja käänsin katseeni taivaalle. Odotin mitä Mäyrätassu vastaa, minua pelotti että kolli ei tykännyt siitä mintä sanoin. Viittasinhan sanoillani siihen että hänestä tulisi kumppanini. Katsoin Mäyrätassu jännittyneenä. Kolli oli hiljaa.

//205 sanaa
//Mäyränen? <3

Kirjoittaja: Saaga

Kosketin nenälläni Orvokkitassun nenää ja se tuntui juuri siltä miltä odotin. Tiesin vain, että olimme luodut toisillemme. “Lumikkotassu käyttätyi hieman kummallisesti tänään,” sanoin hieman kummastuneena ja kalvava huoli ystävästä valtasi minut. “Hän on kunnossa. Hän on vain hiukan väsynyt,” Orvokkitassu sanoi mutta näin huolen varjon hänenkin kasvoissaan. “Kysytään huomenna,” sanoin itsevarmana. “Haluatko tulla harjoittelemaan huomenna meidän kanssa?” Orvokkitassu kysyi ystävällisesti ja lempeästi. Kehräsin. “Tottakai, jos Lumikkotassua ei haittaa,” sanoin ja hymyilin peittäen huolen kokonaan. Tunsin myös joukon muita tunteita mutta työnsin ne vain pois koska en halunnut naaraan luulevan minua heikoksi. “Puhuimme tulevaisuudestamme yhdessä Lumikkotassun kanssa,” Orvokkitassu sanoi haaveileva ilme kasvoillaan sitten hän naurahti ja voihkaisi. “En voi nauraa yhtään enempää tänään tai räjähdän,” hän sanoi ja hymyili hieman tuskaisena yrittäen pidätellä naurun puuskaansa. Nostin kaksi hiirtä jotka olin saalistuspartiosta tuonut ja vein ne saaliskasalle. Orvokkitassu seurasi minua hiljaisena selvästi ajatuksissaan. Istuuduin lähelle kaatuneen puunrunkoa Orvokkitassun kanssa. “Mistä muusta te puhuitte?” kysyin innoissani koska halusin tietää enemmän. “Nimistä. Mietimme mitkä nimet meille sopisi minun oli Orvokkihalla, sitten oli Lumikkoturkki ja sinä olit Mäyräaskel koska askeleesi järisyttävät maailmaa,” Orvokkitassu sanoi ja purskahti armottomaan kikatukseen. Aoin itsekin nauraa hillittömästi.
// 195 sanaa
// Orvokkinen? <3

Kirjoittaja: Saaga

Katselin vierestä, kun Mäyrätassu kosketti nenällään Orvokkitassun poskea. En voinut olla miettimättä olisiko Orvokkitassu kateellinen jos minä olisin hänen paikallaan. “Hei, Mäyrätassu,” sanoi itse hieman hiljempaa enkä kehrännyt mutta äänen sävyni oli silti lempeä. “Hei, Lumikkotassu,” Mäyrätassu kääntyi minuun ja yritti koskettaa otsaani nenällään mutta väistin äkkiä. Mäyrätassu näytti vähän hämmentyneeltä muttei sanonut mitään. “Menen nukkumaan,” sanoin äkkiä ja livahdin heidän seurastaan kuin käärme. Kun vilkaisin taakseni, huomasin heidän koskettavan neniä. Se oli nyt kai virallista. He ovat kumppanit. Kävelin hiljaisena pentutarhalle ja suru painoi sydämessäni. “Onko kaikki kunnossa?” Mäntyviiksi huomasi minut. “On kai,” sanoin mutta kyyneleet jotka valuivat poskiani pitkin todistivat sen valheeksi. “Ei kaikki ei ole kunnossa,” Mäntyviiksi sanoi ja käveli luokseni hän katseli niin syvälle silmiini, että minusta tuntui kuin hän olisi porautunut sieluuni katsomaan mikä minulla oli. “Sydänsuruja, niinkö?” hän kysyi rauhallisesti lempeään sävyynsä. Mäntyviiksi on aina ollut minulle tärkeä kissa mutten halua sotkea häntä tähän. “Joo,” nyyhkäisin hiljaa. “Kyllä se siitä. Kuka se ikinä olikaan ei ansaitse sinua,” hän sanoi ja tökkäsi käpälällään rintaani sanojensa vahvikkeeksi. “Mene nukkumaan surusi pois ja kun heräät olet virkeämpi ja unohtanut koko jutun. Eikö niin?” naaras rohkaisi minua. “Niin kai,” sanoin hieman epävarmasti mutta, kun katsoin naarasta joka kasvatti minut tiesin, että sydämeni ei kuulunut Mäyrätassulle vaan jollekulle muulle kollille. Nyökkäsin kiitollisena ja käännyin kohti oppilaiden pesää. Kävelin hiljaisesti pesälle pää alhaalla ja häntä melkein laahaten maata. Kun pääsin sisään, menin makuusijalleni ja nukahdin melkein heti.
// 240 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

”Haluaisin itse olla Lumikkohäntä tai jotain sellaista,” Lumikkotassu sanoi ylpeästi ja iloisesti. ”Mutta minkä haluaisit omaksi nimeksesi?” Hän kysyi ja katsoi minua. Mietin hetken mikä olisi minun soturinimeni.”Ehkä Orvokkihalla tai Orvokkituuli!” Sanoin ylpeästi hymyillen. ”Sinulle sopisi myös Lumikkoturkki!” ”Hienot nimet! Lumikkoturkki…” Hän vastasi ja alkoi miettiä Lumikkoturkkia.”Haluatko soturina pentuja?” Kysyin ja käänsin päätäni. Lumikkotassu hymyili vastaukseksi. ”Totta kai, pennut ovat ihania!” Hän vastasi iloisesti kehräten. ”Mennäänkö huomenna harjoittelemaan yhdessä taistelua, ja otetaanko Mäyrätassukin mukaan?” Kysyin ja katsoin Lumikkotassua toiveikkaasti. ”Mennään vain!” Hän vastasi iloisesti ja hymyili. ”Onkohan soturina kivaa?” Kysyin mietteliäästi. ”Varmasti! Saa lähteä yksin leiristä, ilman rajoitteita!” Hän vastasi ja silmät kirkastuivat. Hymyilin iloisesti, katsahdin taivaalle ei ollut vielä pimeää. En oikein tiennyt mitä tehdä seuraavaksi, mutta jatkoimme kielen vaihtoa innokkaasti. Jutustelimme hetken tulevasta, yritimme arvailla tulevaisuutta. Arvelin että Mäyrätassusta tulee kumppanini, ja Lumikkotassu on ikuisesti paras ystäväni! Arvailimme myös, että jos saamme pentuja, kuinka monta? Meillä oli hauskaa. Kuulin leirin sisääntulolta käpälän askelia. Käänsin pääni nopeasti. Näin Mäyrätassun palaavan mestarinsa kanssa. Hihkuin ja nousin ylös. ”Mennään tervehtimään häntä!” Sanoin iloisesti. Lumikkotassu nousi istualtaan, kävelimme yhdessä Mäyrätassun luo, joka oli juuri tiputtanut riistansa tuoresaalis kasaan. ”Hei Mäyrätassu!” Sanoin iloisesti ja rupesin kehräämään. Lumikkotassi seisoi vieressäni ja hymyili. Mäyrätassu käänsi päätään meitä kohti, ja käveli luoksemme.

//208 sanaa
//Mäyrä? Lumikko?

Kirjoittaja: Saaga

“Hei Lumikkotassu,” Orvokkitassu sanoi. “Hei,” sanoi ja haukottelin. “Väsyttääkö sinua?” Orvokkitassu kysyi mutta ei oikestaan odottanut vastausta. “Missä Mäyrätassu on?” hän kysyi. “Väsyttää hieman. Mäyrätassu on saalistamassa Sähkötuhon kanssa,” kerroin ja räpyttelin silmiäni jotten nukahtaisi istualleni. Räpyttelin silmiäni kiivaammin. “Tiedän yhden asian joka auttaa tuohon. Seuraa,” Orvokkitassu sanoi ja johdatti minut lammen luokse. Hän otti kiinni niskastani ja vastusteluistani huolimatta käytti kasvoni jääkylmässä vedessä. Kikatimme hillittömästi ja kierimme maassa yhdessä kuin olisimme olleet vielä pentuja. Kikatuksemme kaikui leirissä ja se nauratti vielä enemmän. Vatsat hellinä nauramisesta katsahdimme toisiimme. “Älä nyt vain naurata enempää,” kikatin voimattomana ja lysähdin maahan tärisemään naurun voimasta. Kun olin saanut itseni koottua kaappasin lunta maasta ja heitin tekemäni pallon Orvokkitassua päin ja se osui naaraan naamaan. “Hei!” hän huudahti ja heitti itsekin lunta päälleni viikset lumisina. Väistin Orvokkitassun heittämää lumipalloa ja kaappasin itse lunta ja heitin sen. Orvokkitassu ei onnistunut väistämään ja lumipallo osui häntä kylkeen. Hän heitti lunta myös ja tällä kertaa en säästynyt itsekään siltä. Se lennähti suoraan kaulaani. Kikatin lujaa ja heitin lisää lunta toista naarasta kohti. Hän heitti myös ja jatkoimme lumisotaamme innokkaasti kikattaen ja huudahdellen. Pian olimme molemmat ihan lumessa ja puhki ja kikatimme taas maassa vierekkäin huohottaen. Hengityksistämme nousi pilviä taivaalle. Ilma oli kylmä ja lunta satoi taas toista kertaa tänään. “Olipa hauskaa,” kikatin mutta vatsaani sattui niin paljon, että en voinut enää nauraa. “Niin oli,” Orvokkitassu sanoi tuskaisesti selvästi sama ajatus mielessään. Henkäisin ja retkahdin veltoksi. “Minua väsyttää,” sanoin oikeasti väsyneenä. “Niin minuakin,” paras ystäväni myönteli taas. “En malta odottaa, että pääsen juoksemaan metsissä sinun ja Mäyrätassun kanssa sotureina,” sanoin iloisena. “Minkälaisen soturinimen haluaisit?” kysyin vielä. “Minusta Mäyrätassulle sopisi Mäyränenä tai Mäyräkäpälä,” sanoin. “Mäyräaskel koska hän askeltaa niin raskaasti, että koko maa tärisee,” Orvokkitassu nauroi taas ja sai minutkin nauramaan. “Haluaisin itse olla Lumikkohäntä tai jotain sellaista,” sanoi ylpeänä ja iloisena. “Mutta minkä haluaisit omaksi nimeksesi?” kysyin taas, kun Orvokkitassu ei ollut vastannut.
// 240 sanaa
// Orvokki? (Jos haluut voit vaikka tyyliin ehdottaa myös Lumikolle nimii jotka sopis sille 🙂 )

Kirjoittaja: Ruska

”Odotatko jo soturiksi pääsyä innolla?” Mäyrätassu kysyi, maailma tuntui kirkastuvan. Hymyilin hänelle itsevarmasti.
”Odotan! On varmasti ihanaa mennä yksin pois leiristä, ja asua sotureiden pesässsä!” Intoilin niin etten muistanut hengittää sanojen välissä. Tuon sanottuani haukoin hiukan happea ja hymyilin. Mäytätassu naurahti.
”Niin minäkin!” Hän sanoi ja kehräsi. Kehräsin myös ja painauduin kollin kylkeen, olin tehnyt sen jo monta kertaa tänään, mutta hänen vieressään oli tosi mukavaa. Minua alkoi väsyttää, haukottelin ja katsoin Mäyrätassua.
”Mennäänkö lepäämään hetkeksi? Minua väsyttää hiukan.” Kysyin ja haukottelin. Mäyrätassu nyökkäsi. Kävelimme oppilaiden pesään. Kun pääsin vuoteelleni rojahdin siihen, olin niin väsynyt tästä päivästä. Taisteluharjoituksia ja saalistusta. Hymyilin kun näin Mäyrätassun tulevan omalle pedilleen.
”Taidan torkkua hetken.” Totesin ja haukottelin.
”Hyviä unia.” Mäyrätassu sanoi ja nuolaisi päälakeani. Hymyilin lempeästi ja suljin silmäni. Pian nukahdin.
*Nukkuu*
Avasin silmäni väsyneenä, nostin pääni tassujeni välistä. Oppilaiden pesä oli tyhjä. Nousin istumaan ja vilkaisin turkkiani. Se oli sekaisin! Nuolin turkkiani siistimmäksi, ja suin häntäni kunnolla. Nousin seisomaan ja tassutin ulos pesästä. Istahdin oppilaiden pesän edustalle ja katselin aukiota. Etsin Mäyrätassua katseellani, mutta en löytänyt kollia. Kaikki tekivät normaaleja asioita, olikohan Mäyrätassu mennyt harjoittelemaan Sähkötuhon kanssa? Näin Lumikkotassun joka istui yksikseen lähistöllä. Ilmeeni kirkastui, kävelin hänen luokseen ja istahdin hänen vierelle.
”Hei Lumikkotassu!” Sanoin iloisesti ja hymyilin herttaisesti. Lumikkotassu käänsi katseesa minuun.

//210 sanaa
//Lumikko? 😀

Kirjoittaja: Saaga

Söimme juuri tuoresaaliitamme aukiolla Orvokkitassun kanssa. Lumikkotassu oli juuri käynyt meidän luonamme syömässä ja lähtenyt sitten. “Onko hyvää?” Orvokkitassu kysyi suu täynnä lintua ja se nauratti minua hurjasti. “On,” sanoin purskahdusten välissä. Nielaisin ja haukkaisin lisää lintua. Syötyäni mietin hiljaa itsekseni mitä voisimme tehdä. “Harjoitellaanko vielä taistelua?” kysyin innoissani, kun Orvokkitassu oli syönyt. “Harjoitellaan asioita jotka ovat sinulle vakeita,” hän sanoi hymyillen. “Hyökkää vatsani alle,” sanoin ja Orvokkitassu heilautti häntäänsä ja syöksyi vatsani alle takomaan sitä. Hyppäsin sivuun ja syöksyin kutittamaan naarasta. “Hei ei ole reiluaa!” hän huusi kikatuksen lomasta. Nauroimme yhdessä. “Noniin yritä päästä sokealle puolelleni vielä,” sanoi ja valmistauduin taistelemaan. Orvokkitassu nyökkäsi ja vakavoitui. Hän yritti hämä minut päästämään itsensä sokealle puolelleni muttaen päästänyt häntä sinne. Hyppäsin kääntyen ilmassa jotta hyppyni osuisi kohdilleen ja niin se osuikin suoraan Orvokkitassun selkään. “Hyvin meni,” sanoin ja katsoin Orvokkitassua, joka huohotti maassa. “Ei sinulla se hyvin meni,” Orvokkitassu kiirehti sanomaan ja katsoin häntä toruvasti. Hän näytti kauhistuneelta kuin hänen päässään olisi liikkunut jotain sen kaltaista kuin että, teinkö jotain väärin! “Älä vähättele itseäsi,” sanoi lempeästi kumoten äskeisen katseeni kokonaan. Sitä ominaisuutta Orvokkitassussa rakastin eniten: hän ei ollut ikinä vihainen jos tein jotain jonka ei ollut tarkoitus suututtaa häntä vaikka se olisi saattunutkin ja uskon, että hän piti siitä, kun pyysin sitä aina anteeksi. “Odotatko jo soturiksi pääsyä innolla?” kysyin ja vein naaraan ajatukset muualle. Huomasin, että se toimi kun hänen ilmeensä kirkastui.
// 235 sanaa
// Orvokkiliini <3