Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ravn

En pitänyt partioinnista. Mielestäni se oli tavattoman pitkästyttävää touhua, mutta viime päivät leirissä olivat olleet vielä pitkästyttävämpiä. Siispä olin miltei hyvilläni, kun varapäällikkö määräsi minut Tuhkajuovan johtamaan rajapartioon, johon itseni ja harmaankirjavan naaraan lisäksi tulisi kuulumaan vielä kolme muuta henkeä: Sähkötuho ja hänen oppilaansa Aaltotassu sekä Varistassu. Keräännyimme ensiksi yksitellen piikkihernetunnelin edustalle, ja jahka kaikki olivat saapuneet paikalle, Tuhkajuova lähti johdattamaan meitä ensin kapean tunnelin läpi ja sitten yhä syvemmälle ja syvemmälle hämärän havumetsän siimekseen.
Matkan taittuessa minä jättäydyin vaivihkaa joukkion hännille. Juuri nyt mieleni ei tehnyt vaihtaa sanoja partion muiden jäsenten kanssa, sillä minulla oli vallan muuta ajateltavaa. Sirpalepisara oli kuollut. Samaisessa ketun hyökkäyksessä, jossa nuori naaras oli menettänyt henkensä, surmansa oli saanut myös Ruostekukka ja Varistassu oli loukkaantunut, mutta heidän kohtalonsa eivät minua juuri liikuttaneet. Ei sillä, että minä olisin koskaan välittänyt Sirpalepisarasta, en ainakaan oikeasti, mutta hiljainen soturinalku oli kuitenkin ollut minun oppilaani, jonka koulutuksen eteen olin nähnyt aikaa ja vaivaa. Nyt se kaikki oli valunut hukkaan yhden pahaisen punaturkin takia, joka oli taistelun tuoksinassa onnistunut riistämään nuoren naaraan elämän.

Ukkospolun luona partiotamme kohtasi vastenmielinen yllätys. Kantojen lomassa luimisteli iljettävän näköinen nuori kissa, jolla oli ruskea, rähjäinen turkki ja vaarallisen uhmakkaat silmät. Ensialkuun en kokenut vierasta naarasta uhaksi, mutta tämän avattua lopulta suunsa karvani nousivat suuttumuksesta hivenen pystympään. Tuijotin tuota rumaa, rääväsuista kissaa silmät viiruina ja irvistin. Erakot saati kotikisut eivät kuuluneet Kuolonklaaniin taikka sen reviirille, siitä minäkin aloin hiljalleen olla täysin varma. Se, mitä viimeksi tapahtui muistutti hyvin siitä, ettei klaanin ulkopuolisiin kissoihin kannattanut luottaa. Toisaalta, en minä loppujen lopuksi luottanut klaanikissoihinkaan, mutta sotureiden elämää hallitsivat velvollisuudet ja jonkinlainen kunniantunto, mikä teki osasta heistä hyvinkin ennalta-arvattavia. Minua moiset piirteet eivät tietenkään hidastaneet, sillä oli luonnollisesti järkevintä ajatella aina ensin itseäni ja vasta sen jälkeen muita, mikäli se edesauttaisi omia tavoitteitani. Juuri nyt oli kuitenkin tärkeintä keskittyä kokonaiskuvaan, sillä mitä kauemmin Kaunottareksi itsensä esitellyt kissa puhui, sitä ärtyneemmiltä partion muut jäsenet vaikuttivat. Kuitenkin, kun harvaturkkinen kissa oli saanut sanoa sanottavansa, tämä kääntyi kannoillaan ja lähti tassuttamaan nokka pystyssä poispäin. Kohtaaminen erakkonaaraan kanssa jäi lyhyeksi, ja hyvä niin. Ken tietää, millaiseen raivoon kulkuri olisi piikikkäillä sanoillaan voinut kuolonklaanilaiset suistaa. Rääväsuisen otuksen kadottua näkyvistä Tuhkajuova komensi rajapartion jälleen liikkeelle. Toivoin hartaasti, ettei eteen sattuisi enää lisää epämiellyttäviä yllätyksiä.

// 369 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Eloklaanilaisen aiemmin niin vakuuttava esiintyminen oli alkanut rakoilla. Hän takelteli sanoissaan ja oli silminnähtävän hermostuneen oloinen, aivan kuin jokin Aaltotassussa olisi saanut sen aikaan. Punaruskealla naaraalla ei ollut mitään hajua siitä, mitä kollin mielessä liikkui tuona hetkenä, mutta kun tämä mainitsi Lauhalaukka-nimisen kissan – kuulemma Ruostekukan pentu, kuten hänkin – Aaltotassu hämmästyi entisestään. Hän oli saanut tietää salapoliisityötä tekemällä, että Ruostekukalla oli kuin olikin kaksi aiempaa pentuetta ennen häntä ja Tattitassua, mutta jostain syystä näiden kahteen pentueen pennuista ei tunnuttu haluavan puhua. Nyt palapelin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen: yksi pennuista oli petturi.
Hänen kasvoilleen levisi kylmä hymy, jonka takana hautoi monia meheviä ajatuksia. Hän halusi ehdottomasti tavata tämän Lauhalaukan, joka oli tuonut heidän perheelleen niin suurta häpeää liittymällä vihollisklaanin leiviin. Olihan tietenkin Ruostekukan pojalla oikeus saada tietää oman emonsa poismenosta.
Aaltotassu siirsi mietteliäänä oranssit silmänsä takaisin tähän kermanväriseen kolliin, joka oli paljastanut hänelle petollisen veljensä olinpaikan. Soturi pysyi ilmeettömänä, mutta Aaltotassu näki hänen silmiensä takana liikahtavan pelon varjon.
”Hyvä on. Käy hakemassa tämä Lauhalaukka, niin saat ehkä pitää häntäsi.” Aaltotassu ei tiennyt, miksi, mutta jostain syystä hän sai suunnatonta mielihyvää uhkaillessaan tätä eloklaanilaista. Hän koki olevansa tilanteessa niskan päällä, eikä kollilla ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin totella häntä. Klaanissa hän oli vain keskenkasvuinen kakara, jonka oli toteltava vanhempaa soturia, mutta nyt tilanne oli nurinkurinen, ja soturin oli toteltava nuorempaansa. Valta tuntui hyvältä.

//Mahla?
//219 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltotassu puski tiheän saniaispensaikon läpi ajatukset kuin myrskyn jäljiltä. Sähkötuho oli lähettänyt hänet saalistamaan, mutta hän olisi ollut paljon mieluummin tekemässä jotakin vähemmän tärkeätä juuri nyt. Hän ei ollut kuitenkaan jaksanut ruveta inttämään vastaan mestarilleen, joten hänen ei auttanut kuin vain niellä närkästyksensä ja tehdä, kuten oli käsketty.
Koska oli viherlehti, metsä kuhisi kaikenlaisia pikkueläimiä, joiden kaikkien nimiä Aaltotassu ei edes tiennyt. Hän oli näkevinään liikettä nuorten pajujen muodostaman lehtiseinämän takana ja hyökkäsi sen suuntaan enempiä miettimättä. Hän sai kynsiinsä vain tukon vihreitä lehtiä.
Turhautuneena hän jätti pensaan rauhaan ja jatkoi matkaansa syvemmälle metsään, kauemmaksi Kuolonklaanin leiristä. Hänen jalkansa tuntuivat kuljettajavan häntä tiettyyn suuntaan. Ikävät muistot nousivat hänen mieleensä maiseman muuttuessa ahdistavan tutuksi. Täällä hän oli nähnyt emonsa elossa viimeisen kerran.
Suuren puun kohdalta alkoi Eloklaanin reviiri. Sieltä ne kurjat olivat jahdanneet ketun Kuolonklaanin puolelle rajaa, ja emo ja Sirpalepisara olivat joutuneet maksamaan eloklaanilaisten vastuuttomasta toiminnasta omalla hengellään. Aaltotassun karvat pörhistyivät pelkästä ajatuksesta. Kaikki tapahtunut Eloklaanin ja sen kissojen syytä. Ilman heitä Ruostekukka eläisi yhä, eikä Aaltotassusta olisi tullut niin katkeroitunutta ja vihaista kuin oli nyt.
Hän oli aikeissa lähteä takaisin päin tunnekuohun vallassa, kun yhtäkkiä kuuli takaansa äänen, joka kuulosti siltä, kuin joku olisi astunut kuivan oksan päälle. Aaltotassu käännähti ympäri silmät leimuten ja odotti näkevänsä sen saman ketun kuin pari kuuta sitten. Sen sijaan häntä tuijottikin vaalea kermanvärinen kissa, jonka vihreät silmät olivat hämmästystä täynnä. Aaltotassu mulkoili muukalaista uhkaavasti.
”Tämä on Kuolonklaanin reviiriä”, hän murisi kissalle, työntäen kyntensä ulos niin, että eloklaanilainen varmasti ymmärsi hänen olevan tosissaan. Kolli perääntyi askelella, mutta pysähtyi sitten.
”Minä olen omalla puolellani rajaa. Ei ole mitään syytä ruveta riitelemään.” Kissa puhui rauhallisella äänellä, mutta hänen elekielensä viesti hermostuneisuudesta.
”Täällä ei teikäläisiä kaivata!” murina kumpusi syvältä Aaltotassun rinnasta. Veri kohisi hänen korvissaan sellaisella paineella, että hän hädin tuskin kuuli omia sanojaan. ”On teidän syytänne, että Kuolonklaani menetti kaksi hyvää soturia! Minä ja veljeni menetimme emomme!” Viha ja kauna olivat hetkellisesti saaneet Aaltotassun otteeseensa. Tämä sattumalta paikalle eksynyt kissa oli se, joka joutui ottamaan sen vastaansa

//Mahla?
//331 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirran katse pyyhki öisen nummimaiseman lävitse. Soturi etsi katseellaan merkkiä oranssista turkista peläten, että näkisi jonkun muun lähestyvän. Olisi ollut vaikea selittää eloklaanilaiselle, miksi kuolonklaanilainen istuskeli heidän rajallaan ja silmäili reviiriä kuin mikäkin vakooja. Naaras oli tavannut Ruskalintua enemmän kuin olisi pitänyt, lähinnä öisin klaanien rajalla.
Naaraan kasvoille levisi lämmin hymy, kun hän erotti tutun hahmon lähestyvän häntä ruohikon seasta. Ruskalinnun kirkkaansininen katse kohdistui Sulkavirtaan, saaden raidallisen naaraan sydämen pamppailemaan.
”Hei”, Sulkavirta henkäisi Ruskalinnun päästyä kuuloetäisyydelle. Oranssi kolli hymyili ja vastasi nyökkäyksellä. Kissan katseessa oli kuitenkin haikeutta, jota Sulkavirta ei voinut sivuuttaa.
”Onko kaikki hyvin?” naaras kysyi ja kallisti pienesti päätään. Ruskalintu nyökkäsi taas.
”Iltakaiku, Taivaslaulu, heidän pentunsa ja Corona lähtivät klaanista. Olin kyllä tiennyt, etteivät he aio jäädä ikuisiksi ajoiksi, mutta silti se tuntuu pahalta, olivathan he osa perhettäni”, Ruskalintu selitti tasaisella äänellä. Oli Sulkavirran vuoro nyökytellä päätään. Hän olisi kokenut samoin, jos Sähkötuho tai Sinilintu olisivat jättäneet Kuolonklaanin. Tuhkajuovan, Henkäysvarjon ja Varistassun kohdalla tilanne tuskin olisi ollut sama.
”Olen pahoillani”, Sulkavirta lausahti samalla nostaen katseensa taivaalle. Tähdet olivat jääneet pilvien taakse, eikä kuunvalokaan läpäissyt koko taivaan peittävää pilviverhoa.
”Mutta miten sinulla menee?” Ruskalintu vaihtoi aihetta. Kaksikko jatkoi keskustelua aivan kuten aina, jakaen toisilleen silloin tällöin lempeitä katseita. Sulkavirta tunsi sydämessään piston muistaessaan, ettei voisi koskaan olla Ruskalinnun kanssa oikeasti yhdessä.

Kuu oli ohittanut huippunsa jo hyvän aikaa sitten ja Sulkavirran täytyi taas hyvästellä Ruskalintu. Kaksikko oli katsonut toisiaan syvälle silmiin ennen kuin he olivat kääntäneet toisilleen selkänsä ja lähteneet takaisin omiin koteihinsa. Joka kerta kun raidallinen naaras asteli Eloklaanin rajalta Kuolonklaanin leiriin, hän tunsi piston rinnassaan.
Sulkavirta tiesi, ettei hän halunnut elää loppuikäänsä näin. Sinilintua lainaten, Sulkavirta koki olevansa lintu, joka ei päässyt koskaan lentämään. Kuolonklaanin rajat ja säännöt pitivät häntä tiukasti otteessaan. Ainoa vaihtoehto olisi kai jättää klaani, mutta ajatus tuntui epämiellyttävältä. Sulkavirta rakasti pentuetovereitaan, eikä olisi halunnut jättää heitä. Mutta he ymmärtäisivät varmasti. Tuskin arvostaisivat, mutta oppisivat ymmärtämään.
Kun Sulkavirta saapui leiriin, aamu oli jo valkenemassa. Soturi säpsähti tunnistaessaan Sähkötuhon leirin pääaukiolla. Veli katsahti yllättyneenä sisartaan. Sulkavirta hymyili kohteliaasti, vaikka hän tiesikin olevansa pulassa.
“Missä sinä olet ollut?” Sähkötuho esitti suoran kysymyksen, kun Sulkavirta pääsi tämän luokse.
“Ulkona”, Sulkavirta vastasi toivoen, että harmaa kolli hyväksyisi vastauksen. Sulkavirta tiesi, ettei niin kävisi. Sähkötuho siristi sinertäviä silmiään ja katsoi naarasta suoraan silmiin.
“Kerron myöhemmin, minä lupaan. Nyt on käytävä nukkumaan, jotta jaksan pitää myöhemmin harjoitukset Tattitassulle”, Sulkavirta sanoi ja kiisi jo veljensä ohitse kohti sotureiden pesää. Sähkötuho ei lähtenyt perään, joten soturitar huokaisi helpotuksesta. Hänen täytyisi miettiä, miten kertoisi veljelleen Ruskalinnusta ja heidän tapaamisistaan.

//416 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Olimme lähteneet suorittamaan tehtäväämme minä edellä kulkien. Tietysti Huomenkyyhky oli heti alkanut puhua pälpättää. Yritin antaa nuoremman naaraan puheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Oli kuitenkin hankalaa olla huomioimatta hänen juttujaan; soturin porina oli niin läpitunkevaa, että vaikka olisin kuollut, heräisin siihen. Olin tiennyt, että Huomenkyyhky oli kova puhumaan. En ollut osannut odottaa, että tilanne olisi näin paha.
”Niin, ehkä”, vastasin happamasti naaraan hiljennyttyä hetkeksi, kaiketi odotellen minun vitsailevan hänen kanssaan. Vaikka olisin ollut vitsiä heittävää tyyppiä, aihe oli hiukan liian kipeä minulle. Puhe hukkumisesta oli saanut minut muistamaan Haahkasurman kuoleman. Olin yrittänyt vakuutella itselleni, etten tuntenut syyllisyyttä klaanitoverini hukkumisesta. En kuitenkaan voinut olla ajattelematta sitä, että jos olisin vain osannut uida, hän olisi selvinnyt. Tuhkajuovan syyttävät sanat tunkivat mieleeni, mikä ei ainakaan auttanut syyllisyydentunnettani.
”Jos sinun on pakko räpättää koko ajan, voitko edes puhua jostain muusta?” kysyin kiukkuisesti unohtaen hetkeksi ylläpitää jäistä ulkokuortani. Huomenkyyhkyn minussa synnyttämä ärtymys sekä Haahkasurman kohtalon muistaminen tekivät siitä vaikeaa.

//Huomen?
//157 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky makoili Kuolonklaanin leirissä kyljellään ja suki laiskasti kylkensä takkuja. Naaraan tummankeltaiset silmät olivat ummessa, mutta naaras nautti auringon suomasta lämmöstä. Viherlehti tiesi aina hyvää ja tämä viherlehti tuntui erityisen nautinnolliselta pitkän, ja kylmän lehtikadon jälkeen. Tänä viherlehtenä Huomenkyyhky oli myös päättänyt opetella uimaan, hänen pitäisi vain löytää sopiva mestari! Huomenkyyhkyn kirjavainen turkki hipoi hennosti ja varovaisesti viereisen Kylmäliekin lapaa. Harmaaturkkinen kollikissa suki omaansa turkkia hiljaisesti, kun taas naaraan sukimisesta kuului pieni liplatus, Huomenkyyhky ei osannut olla hiljaa edes turkkiaan sukiessa. Lips, lips- kuului kun naarassoturin karhea kieli kävi hänen takkuista ja pölyistä turkkiaan läpi. Huomenkyyhky värähti katsoessaan Kylmäliekkiä, hiljainen kolli oli hänen hyvä ystävänsä.
”Ajattele jos oppisin viimein uimaan! Se olisi mukavaa, voisin jopa kalastaa kaloja”, naaras hykerteli iloisena suunnitelmistaan ja hänen viiksensä vapisivat innosta. Kylmäliekki hymähti ja nyökkäsi.
”Uskon että sinusta tulee vielä hyvä uimari. Vaikka sitten kyllä muistutat, heh heh”, harmaaturkkinen kolli aloitti hiljaisella äänellä ja kumartui lähemmäs ystäväänsä.
”Eloklaanin kissoja, heh”, Kylmäliekki hekotti leikkisästi ja Huomenkyyhky kurottautui läpsäisemään toista huvittuneena. ”Hei! Ainakaan minä en hukkuisi, siinä uppoaisit järven pohjaan kuin kivi”, Huomenkyyhky nauroi rennosti ja nousi istumaan. Kylmäliekki katseli rauhallisesti eloisaa aukiota ja hänen hännänpäänsä nyki.

”Minun pitäisi tästä varmaan lähteä, en ole vielä käynyt saalistamassa tänään”, keltasilmäinen kolli naukaisi nopeasti ja katosi Huomenkyyhkyn seurasta yhtä nopeasti, kun naaras oli silmiään räpäyttänyt. Jokin muljahti naaraskissan vatsassa, vaikka hän tiesi Kylmäliekin arvostavan omaa tilaa. Olihan soturinaaras roikkunut toisen seurassa takiaisen lailla, ängennyt samaan partioon mukaan ja tupannut Kylmäliekin seuraan, kun kollikissa oli viettänyt aikaa ystäviensä tai perheenjäsentensä kanssa. Hän nosteli käpäliään mietteliäänä, mutta naaraan harmittelun keskeytti Henkäysvarjon kutsu. Huomenkyyhky nosti hämmentyneen katseensa maasta ja räpäytti silmiään. Soturi lähti tassuttelemaan kohti kaksikkoaan ja hänen kasvoilleen hiipi ystävällinen hymy. ”Henkäysvarjo, Pimentovarjo! Heh, nimenne sopivat yhteen”, naaras naurahti ja katsoi varapäällikköä pää kallellaan. Mitähän asiaa toisella oli? Henkäysvarjo sitten selitti kettukuvion ja Huomenkyyhkyä alkoi hermostuttamaan. ”

Mennään sitten!” naaraskissa naukaisi reippaasti ja väläytti tummalle, vanhemmalle naaraalle iloisen hymyn. ”Mitäs sinulle kuuluu Pimentovarjo? Emme tunnekaan kovin hyvin, mutta tässähän sitä tutustuu. Eikös?” naaras jatkoi puheluaan, vaikkei tummaturkkinen kissa vaikuttanut järin innostuneelta kuuntelemaan häntä. Naaras ei kuitenkaan välittänyt siitä, vaan jatkoi jutteluaan ärsyttävän sinnikkäästi. Naaraat lähtivät sitten Pimentovarjon johdolla ulos leiristä, Huomenkyyhkyn säestäessä heidän matkaansa tarpeeksi äänekkäästi, jotta jokainen takuulla kuulisi missä he kulkisivat. ”Ajattelin opetella uimaan, osaatko sinä uida? Kylmäliekki, siis ystäväni ja klaanitoverimme Kylmäliekki, kai sinä hänet tiedät? Noh, hän ei halua opetella uimaan. Hänestä se on turhaa, olen yrittänyt maanitella häntä opettelemaan, mutta hän vain pitää itsepintaisesti pintansa! Ehkä Kylmäliekki sitten haluaa hukkua, hih”, naaras kikatti ja antoi lopulta, pitkän puheenvuoronsa jälkeen Pimentovarjolle puheenvuoron. Huomenkyyhky silmäili toista odottavasti ja uteliaasti.

//Pimentoinen?
//430 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Viherlehden aika oli koittanut. Tuuli ei enää ollut armoton ja kylmä, vaan lempeä ja lämmin. Se heilutteli hellästi Turmaloikan harmaata karvaa kollin kulkiessa verkkaisesti edessäni. Aurinko porotti korkealla taivaalla, muttei osunut turkilleni liian kuumana. Pidin sen lämmöstä ja sen valosta, joka pilkahteli esiin mäntyjen latvojen välistä.
”Pidätkö viherlehdestä?” Turmaloikka kysyi vieden huomioni taivaalla lentelevistä linnuista.
”Tietysti. Elämä on helpompaa, klaani voi hyvin”, vastasin melko tylsällä tavalla. Viherlehdessä oli kuitenkin muutakin. Metsä oli elossa, maailma oli värikkäämpi. Lehtikadon aikaan kaikki oli kuin pysähtynyttä; vesistöt olivat jäätyneet, aurinko liikkui laiskemmin. Taivas pysyi tylsissä sävyissä, harmaana, mustana, joskus sinisenä. Nyt purot solisivat iloisesti ja kukat kukkivat kaikissa sateenkaaren väreissä.
Turmaloikka tuntui tietävän, että mielessäni oli muutakin kuin klaanin hyvinvointi. Tuntui kuitenkin nololta ja pentumaiselta myöntää edes hänelle, että näin luonnossa jotain ”taikaa”.
”Niin”, hän vastasi hetken päästä ja jatkoi matkaa takaisin leiriin. ”Viherlehti tuo mukanaan uutta elämää.”
Kollin sanat tekivät minut yhtäkkiä hermostuneeksi. Tarkoittiko soturi uudella elämällä pentuja? Ehkä vain analysoin hänen puheitaan liikaa. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun Turmaloikka vihjaili jälkikasvusta – ei ollenkaan. Vasta eilen hän oli pohtinut ääneen sitä, miten pentutarhalla ei tällä hetkellä ollut yhtä ainoata pentua. Hän oli jo joitakin kuita jättänyt näitä vihjeitä, mutta viime aikoina ne olivat käyneet koko ajan vähemmän hienovaraisiksi. En pitänyt siitä, miten kolli kierteli ja kaarteli aiheen ympärillä; hän olisi vain voinut kysyä minulta asiasta suoraan.
Turmaloikka pysähtyi, kun ei kuullut enää askeleitani takaansa. Ajatuksissani olin seisahtunut ja vasta kumppanini ruskeiden silmien kysyvä katse havahdutti minut mietteistäni. Pennut olivat aihe, jota en olisi halunnut koskea pitkällä tikullakaan. Turmaloikka ehkä tiesi asian laidan, eikä siksi uskaltanut nostaa asiaa esille. Ehkä hän pelkäsi minun suuttuvan tai jotain.
En kuitenkaan jaksanut enää hänen typerää vihjailuaan.
”Haluatko sinä pentuja?” kysyin topakasti. Harmaa kolli näytti yllättyneeltä siitä, että avasin tämän keskustelun. Pyöräytin silmiäni. Ihan kuin hän ei olisi tuonut ajatuksiaan hyvin selvästi esille.
Turmaloikka oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten.
”Haluan, mutta minusta tuntuu, että sinä et halua”, hän sanoi ja osui kutakuinkin oikeaan. En ollut koskaan ajatellut haluavani pentuja. Olisi hienoa, jos minulla olisi jälkikasvua; jotain, jonka jättää jälkeeni kun aikani tässä elämässä tulisi päätökseen. Pelko siitä, että en onnistuisi tehtävässäni emona, oli kuitenkin liian suuri.
”Olet oikeassa, en halua”, kerroin katsoessani kollia suoraan silmiin. Minun oli saatava hänet ymmärtämään tämä. Tiesin nimittäin sisimmässäni, että oikea kissa saisi minut uskomaan itseeni ja siihen, että en välttämättä epäonnistuisikaan. Turmaloikka oli tuo kissa, enkä halunnut hänen saavan päätäni käännettyä. Siitä huolimatta, että viime kuina olin oudon paljon ajatellut sitä, miltä jälkikasvumme saattausi näyttää. Kuvittelin pienet Turmaloikat isänsä harmaalla turkilla ja ruskeilla silmillä, sekä vielä piskuisemmat Pimentovarjot, jotka perisivät minun mustan turkkini ja siniset silmäni.
”Mutta meidän pennuistamme tulisi klaanin parhaita sotureita”, Turmaloikka selitti ja kallistin kyseenalaistavasti päätäni. ”Ajattele nyt! Minä olen vahva ja kookas, sinä olet älykäs ja nopea. He perisivät meidän parhaat ominaisuutemme.”
Minusta tuntui, ettei se ihan toiminut noin, mutten hennonnut puuttua Turmaloikan unelmointiin. Tiesin, että pennuistamme tulisi loistavia sotureita. Pitäisin siitä huolen. Ja Turmaloikka olisi loistava isä. Minä olin tässä ongelmana.
”Minun on mietittävä asiaa”, sanoin astellessani kollin ohi. Turmaloikka vaikutti siltä, että olisi vielä halunnut jatkaa keskustelua. Hän kuitenkin päätti parhaaksi antaa minun tuumia pentujen mahdollisuutta rauhassa, mistä olin kiitollinen. Arvostin sitä, miten hän oli oppinut ymmärtämään minua. Tiesin, että Turmaloikka jos kuka ansaitsi olla isä, mutten voinut suostua siihen vain hänen takiaan.

Leiriin astuttuani kohtasin heti Henkäysvarjon sinisen katseen; varapäällikkö näytti siltä, että oli odotellut minua. Siristin silmiäni epäilevästi. Olin käynyt aamupartiossa, ja loppupäivä ennen kuuhuipun partiota oli minulla vapaava. Mitä ihmettä hän halusi?
”Pimentovarjo”, vaaleanharmaa kolli esitti tervehdyksen puolikkaan ehdittyään luokseni.
”Henkäysvarjo”, vastasin tympeästi. Soturi ei kiinnittänyt huomiota happamaan ilmeeseeni vaan meni suoraan asiaan.
”Rajapartio raportoi ketusta reviirillämme. Annan sinulle tehtäväksi hankkiutua siitä eroon.”
”Miksei partio tehnyt sille mitään?” kysyin hitusen ärsyyntyneenä. En ollut koskaan ollut laiska kissa, hoidin velvollisuuteni soturinani ja enemmänkin. Arvostin kuitenkin vapaa-aikaani enkä niinkään sitä, miten muut aiheuttivat minulle lisää työtä.
”He yrittivät jäljittää mokoman, mutta kettu pääsi pakoon”, Henkäysvarjo selitti. ”Se saattoi livahtaa reviiriltämme, mutta asia on varmistettava. Etsi se ja tapa se.”
Niinpä tietysti. Huomasin nyt, ettei Henkäysvarjon vanavedessä kulkenut ketään. Lisäksi hän puhui kuin tehtävä olisi kokonaan minun vastuullani.
”Onko minun tarkoitus tehdä se yksin?” kysyin epäilevästi. Selviäisin varmaankin omin nokkineni, mutta siitä huolimatta oli parempi, jos joku muukin tulisi mukaan.
”Ei tietenkään”, Henkäysvarjo sanoi ja vilkaisi sitten ympärilleen etsien minulle auttavaa tassua. Pian hän näytti huomaavan jonkun ja kutsui tätä luokseen.
”Huomenkyyhky!”
Nimi sai mielialani romahtamaan yhä alemmas. En tuntenut Huomenkyyhkyä, ja hyvä niin. Olin kuullut, että naaras oli kova puhumaan ja tunkemaan nenäänsä muiden elämään. Pelkäsin hänen olevan juuri sellainen kissa, jota vihasin.

//Huomen?
//762 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kaunottareksi itsensä esitellyt kissa ei tuntunut arvostavan lainkaan reviiriämme. Sitä en sietänyt joissain kissoissa, miten he kuvittelivat voivansa tehdä mitä tahansa ja astella reviirillemme kuin maailman omistajat. Onnekseni harmahtava kotikisu oli noussut ylös ja suuntasi nyt hitaasti ukkospolun laitaa. Tuo kulki häntä pystyssä kantojen ohitse häntä pystyssä, ja välillä kissan katse harhaili taas partioon, joka seurasi sen liikkeitä tarkasti.
”Ei meillä ole tapana tappaa sellaisia, jotka ymmärtävät lähteä. Sinä olet onnekas, että minä johdan tätä partiota. Moni muu ei olisi jäänyt keskustelemaan eikä olisi antanut mahdollisuutta lähteä”, totesin niin kovalla äänellä, että Kaunotar kuuli minut. Itseensä verrattuna liian kaunista nimeä kantava, ruma kissa kääntyi meidän puoleemme taas ja pysähtyi. En antanut hänelle suunvuoroa, vaan jatkoin vielä:
”Jos vielä joskus eksyt jonkun muun reviirille, älä tuhoa mahdollisuuksia pilkkaamalla heitä. Ei kukaan tahdo majoittaa kissaa, joka ei arvosta heitä, joiden reviirille on eksynyt.”
En tiennyt, oliko harmahtavan ruskea kissa edes ymmärtänyt tekemäänsä virhettä. Tuskinpa, sillä mitä muuta hänen kaltaisestaan saattoi kuvitella. Johan tuon kissan ulkonäkö kertoi, ettei hän ollut mikään fiksuin yksilö. Vaikka kissa olikin ollut kiinnostunut Kuolonklaanista, ei tälle ollut järkeä avata klaanimme elämää lainkaan. Tuskin menettäisimme paljoa, jos emme ottaisi yhtä kotikisua joukkoomme. Kotikisut elivät liian pehmeää elämää ymmärtääkseen, millainen oikea maailma saattoi olla. Ei heistä ollut sotureiksi.

//Kaunotar?
// 208 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

En pitänyt klaanimme reviirille tupsahtaneen kissan tavasta puhua. Hän pilkkasi joko tarkoituksella tai tarkoituksetta Kuolonklaania ja kehtasi vielä pyytää meitä kertomaan siitä lisää. Tunsin piston sydämessäni, kun mieleeni muistui ensimmäinen kohtaaminen Väärävarjon kanssa. Hänkin oli tahtonut tietää enemmän Kuolonklaanista ja sittemmin liittyä joukkoomme. Päätös viedä Punatähti erakon luokse oli ollut elämäni suurin virhe, joka varjosti yhä elämääni. En erehtyisi tekemään samaa virhettä toiste. Kotikisu oli häädettävä reviiriltämme pikimmiten, eikä hän saisi enää tulla takaisin.
”Kuolonklaani on joukko kissoja, jotka puolustavat viimeiseen asti toisiaan ja reviiriään sellaisilta, jotka sinne luvatta erehtyvät. Me emme pelkää tappaa, mikäli tunkeilija ei suostu lähtemään vapaaehtoisesti”, totesin pysyen rauhallisena. Toivoin, että Varistassu kuunteli tarkasti keskustelua ja ottaisi siitä opikseen. Ulkopuoliset eivät kuuluneet Kuolonklaanin reviirille.
Huomasin, että kotikisu mietti nyt tarkasti seuraavia sanojaan. Oli ilmeistä, että hän ymmärsi ylivoimamme. Mikäli hän ei suostuisi lähtemään vapaaehtoisesti, harvaturkkinen kissa olisi mennyttä vain pienessä hetkessä. Ei kotikisulla ollut mitään mahdollisuuksia voittaa Kuolonklaanin partiota. Tunsin taas kerran ylpeyttä siitä, että olin Kuolonklaanin soturi.

//Kaunotar?
// 162 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta: 5kp –

Järkäletassu: 24kp! –

Mäihä: 21kp! –

Jääviilto: 6kp –

Sähkötuho: 9kp –

Harakkanauru: 6kp –

Tuimakatse: 39kp! –

Kylmäliekki: 8kp –

Aaltotassu: 26kp! –

Varistassu: 12kp –

Tuhkajuova: 9kp –

Kirjoittaja: Elandra

Viherlehti oli viimein saapunut, ja olin viimein päässyt ihan kunnolla uimaan. Myös Varistassu oli saanut osansa uintiharjoituksista, sillä halusin nuorimman pentuni oppivan uimaan. Tumma kolli ei ollut mikään luonnonlahjakkuus, mutta sinnikkään harjoittelun jälkeen hän pysyi jo pinnalla. Olin päättänyt, että tänä viherlehtenä pyrkisin opettamaan mahdollisimman monen kuolonklaanilaisen uimaan. Aikaa siihen oli paljon, sillä Latvatassu oli ansainnut soturinimensä puolisen kuuta sitten. Latvaruusun koulutus ei tosiaankaan ollut helpoimmasta päästä, mutta kun hänen kanssaan oli pitkät hermot, selvisi kyllä.
Odottelin partion jäseniä piikkihernetunnelin edustalla. Henkäysvarjo oli nimennyt minut aurinkohuipun rajapartion johtoon. Mukaani lähtisivät Harakkanauru, Sähkötuho, Aaltotassu ja Varistassu. Kun Ruostekukka oli kuollut ketun hyökkäyksessä pari kuuta sitten, Varistassu oli loukkaantunut. Onnekseni kolli oli selvinnyt, ja nyt tämä vaikutti olevan jo kunnossa. En tosiaankaan ollut mikään ihana ja lämmin emo, mutta en halunnut Varistassun kuolevan. Kun hän oli saapunut loukkaantuneena leiriin, olin tuntenut epämukavan muljahduksen rinnassani. Se oli ollut sama tunne kuin Jyrkänneloikan kuoleman jälkeen. Väärävarjo oli opettanut minulle, että se tunne saattoi olla pelko tai suru. Ravistelin ajatukset pois päästäni, kun näin Sähkötuhon ja Varistassun lähestyvän minua rinnatusten.
Kaksikko ei tietääkseni olleet läheisiä, mutta ilmeisesti he tulivat toimeen. Olin oikeastaan kiitollinen siitä, ettei Varistassu liiemmin viettänyt aikaa ensimmäisen pentueeni kanssa. He eivät olleet järin hyviä roolimalleja nuorelle kissalle, joka valmistautui soturiuteen. Nyökkäsin tervehdykseksi Sähkötuholle, kun tuo istui alas lähelle minua. Ei kulunut kuin hetki, ja muukin partio oli jo kasassa. Viitoin heidät hännän heilautuksella perässäni hämärään piikkihernetunneliin.
Kun pääsimme ulos leiristä, lämmin tuuli leikitteli turkillani. Se toi mukanaan metsän tuoksun leirin takaa. Me suuntasimme kohti etelää ja ukkospolkua. Sen katku ei ollut puoleksikaan yhtä miellyttävä kuin se, joka tuli metsästä. Matka taittui hiljaisuudessa. Sähkötuho sanoi välillä jotakin Aaltotassulle, mutta muuten kaikki olivat hiljaa.
Ukkospolun kupeessa me pysähdyimme. Kantojen seasta erottui hahmo. Lihakseni jännittyivät, kun tuntematon kissa nosti katseensa ylös ja katsoi meitä. En ollut koskaan nähnyt niin rumaa kissaa. Tummalla kissalla oli harva turkki, jossa oli siellä täällä miltei kaljuja kohtia. Toista korvaa koristi lovi. En kokenut tunkeilijaa uhkana, sillä hän tuskin oli edes oppilaan ikäinen.
Kissan ilmettä oli mahdoton tulkita. Hän piti korvansa pystyssä ja silmäili meitä tarkkaavaisesti. Lähdin kulkemaan rauhallisin askelin kohti kissaa. Kun pääsimme tämän lähelle, kissan uskottavuus katosi täysin. Kaksijalkojen löyhkä oli niin voimakas, että kissan täytyi olla kotikisu.
”Mitä kotikisu tekee näin kaukana kotoaan? Tämä on Kuolonklaanin reviiriä, eivätkä ulkopuoliset saa olla täällä”, pysähdyin ketunmitan päähän kissasta ja kohtasin tuon vihertävät silmät. Itse asiassa tilanne oli varsin miellyttävä, sillä olin kaivannut toimintaa. Kotikisun häätäminen reviiriltä oli juuri sitä, mitä minä kaipasin.

//Kaunotar?
// 413 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltotassu jatkoi epätoivoista taistelua vihan vimmalla. Varistassu ja Sähkötuho olivat hänen apunaan. Silmänurkastaan Aaltotassu näki välillä vilauksia Ruostekukan liikkumattomasta ruosteenruskeasta turkista. Raivo ja suru kiertyivät hänen kaulansa ympärille kuristavana tunteena kuin köynnös. Hän halusi pistää ketun maksamaan virheistään! Hän halusi sen kärsivän yhtä paljon kuin hän itse kärsi!
Jossain vaiheessa kettu tympääntyi kissojen itsepäiseen hyökkäilyyn niin, että se päätti antaa periksi ja luikki pakoon paikalta. Pelkuri! Sillä ei ollut minkäänlaista kunniaa: tunkeutua nyt ensin törkeästi Kuolonklaanin alueelle ja tappaa sen jälkeen kaksi soturia, kunnes loikkii häntä koipien välissä pakosalle. Aaltotassu oli jo lähdössä takaa-ajoon, kun Sähkötuho asettui hänen tielleen.
”Väistä! Minä menen surmaamaan sen pedon”, naaras murisi mestarilleen, kohdistaen katseensa raidallisen kollin takana olevaan metsikköön, jonne elukka oli kadonnut. Sähkötuho ei kuitenkaan liikahtanut. Sen sijaan soturin sinivihreiden silmien katse oli porautuneena suoraan häneen.
”Ei. Olemme menettäneet jo tarpeeksi väkeä tälle päivälle. Meidän on kiikutettava Varistassu leiriin parantajalle pikimmiten.”
Vasta silloin Aaltotassu tajusi ikätoverinsa makaavan maassa yltä päältä veren tahrimana. Kollin kaulaan oli ilmestynyt ilkeän näköinen haava. Kuitenkin oppilaan kyljet kohoilivat edelleen, mikä kertoi tämän olevan vielä elossa.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Aaltotassu ja Sähkötuho kääntyivät katsomaan Ruusutuiketta, joka oli yllättäen ilmestynyt muutaman muun kissan kanssa katsomaan verinäytelmää. Savunharmaa naaras katseli järkyttyneenä ympärilleen, ja ilmassa vahvana löyhkäävästä ketun hajusta hän varmasti pystyi päättelemään, mitä oli tapahtunut.
Seuraavat hetket Aaltotassu tunsi olevansa tahmean usvan peitossa. Hän katsoi etäältä, miten Ruusutuikkeen partion jäsenet auttoivat Sähkötuhoa heivaamaan Ruostekukan ruumiin tämän selkään. Pari soturia oli jo lähtenyt kiikuttamaan Varistassua takaisin leiriin Hehkuaskelelle. Vielä Sirpalepisaran ruumis otettiin mukaan, jonka jälkeen joukko lähti lipumaan verkkaisesti metsän läpi.
Aaltotassu kulki muiden perässä. Hän piti silmänsä tiukasti kiinni Ruostekukassa, joka roikkui velttona hänen mestarinsa selässä. Miten näin oli päässyt käymään? Kettu oli ilmaantunut kuin tyhjästä… Paitsi ettei ollut! Vasta nyt Aaltotassun mieleen palautui kirkkaampana muistikuva eloklaanilaispartiosta hätyyttämässä kettua heidän puolelleen rajaa. Ne raukkamaiset saastat olivat tappaneet hänen emonsa! Heidän takiaan Aaltotassu joutuisi kertomaan kotona veljelleen ja isälleen, että Ruostekukka oli kuollut puolustaessaan pentuaan. Hän oli kokenut soturin kuoleman.
Leirissä vastassa oli joukko tyrmistyneitä kissoja. Ruumiit laskettiin aukiolle odottamaan valvojaisia. Aaltotassu ei nähnyt Tattitassua missään, mutta hänen isänsä rynnisti Ruostekukan ruumiin luo murheen murtamana. Kollin kurkusta pääsi hiljainen kurlutus, kun tämä hautasi kuononsa ruosteenruskean turkin sekaan ja nyyhkytti hiljaa. Henkäysvarjo lähetti partion jäljittämään kettua siltä varalta, että se liikkui yhä Kuolonklaanin reviirillä. Loukkaantunut petoeläin oli uhka kaikille.
Turta tunne levisi koko Aaltotassun kehoon. Hän seisoi vain ja tuijotti isäänsä ja kuollutta emoaan, tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt ajatella tai tehdä tällaisessa tilanteessa. Tuntui kuin hänen koko elämänsä olisi alkanut murentua Ruostekukan kuoleman jälkeen. Hän ei halunnut hyväksyä sitä.
Jossain vaiheessa Hehkuaskel tuli hakemaan häntä ja Sähkötuhoa parantajan pesälle tarkistusta varten. Aaltotassun vammat olivat hyvin pinnallisia. Sieltä täältä puuttui karvatukkoja tai vuoti verta naarmuista ja syvemmistä haavoista, joita ketun ilkeät hampaat olivat tehneet.
Varistassu makasi sammalpedillä. Kollin silmät olivat kiinni ja hän hengitti tasaisesti. Tiputassu tutki häntä parhaillaan. Aaltotassu seurasi sivusta toimenpidettä. Hehkuaskel oli käskenyt häntä jäämään parantajan pesään lepäämään valvojaisiin asti. Aaltotassu ei ollut edes varma, halusiko osallistua. Hän halusi vain palata ajassa taaksepäin ja ajaa ketun kauas pois emonsa luota.
Aikaa kului, ja Varistassu alkoi heräillä. Tummanharmaa kollioppilas katseli ympärilleen yhä vähän pökerryksissä. Aaltotassu katsoi häneen hetken mitään sanomatta.
”Miten voit?” hän päätti lopulta pakottaa itsensä kysymään, sillä hän ei muuten olisi pystynyt pakenemaan inhottavia ajatuksiaan.

//Varis?
//547 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Suuret harjoitukset olivat ohi. Minä olin voittanut juoksukisan, joka oli siivittänyt joukkueeni koko kilpailun voittoon. Minun olisi pitänyt olla iloinen tapahtuneesta. Ja olinkin ollut; olin ollut niin tavattoman onnellinen päästessäni maaliin ensimmäisenä. Muistelin, miten olin etsinyt katseellani Hentotassua väkijoukosta, valmiina vastaanottamaan naaraan kehut suorituksestani. Hentotassua ei kuitenkaan näkynyt missään ja iloni katosi kuin tuhka tuuleen. Myöhemmin kuulin, että hän oli Leopardin ja Tyrskytassun kanssa vienyt yhden Mesitähden pennuista. En ollut juuri järkyttynyt ja vain hiukan yllättynyt. Enemmän olin ehkä pettynyt. Minulla ja Hentotassulla oli ollut jotain, olin varma siitä. Tiesin, että naaras tunsi samoin.
Harjoitusten voittaminen ei siis merkinnyt paljoa, kun Hentotassu ei ollut sitä todistamassa. Ainakin Tuhkajuova oli tyytyväinen. Joukkueeni ei ollut pelkästään voittanut kolmen pisteen kaulalla, vaan minä olin voittanut myös oman lajini. Muiden ihailua en juuri saanut osakseni; soturit tuntuivat jo unohtaneen asian ja puolet oppilaista oli lähtenyt erakkoilemaan.
Oloni oli siis tavallisen nyrpeä kulkiessani partion mukana. Rajamerkkejä vahvistaessamme alkoi kuitenkin tapahtua, ja hyvin nopeasti alkoikin. Eloklaanin puolelta kuului töminää, kun kissajoukko ajoi takaa vauhkoa kettua. Eloklaanilaiset pysähtyivät rajan huomattuaan, mutta punaturkkinen paholainen jatkoi matkaansa meidän puolellemme rajaa. Se äkkäsi Sirpalepisaran, joka yritti hädissään pakoon, mutta naaraan pakokauhuinen huuto katkesi lyhyeen.
Katsoin häkeltyneenä, miten Sirpalepisaran ruumis valahti veltoksi ketun hampaissa. Hänen silmissään oli outo, tyhjä katse, kuin hänen sielunsa olisi siirtynyt jonnekin muualle. Sydämeni alkoi tykyttää lujempaa, kun tajusin, että naarassoturi oli varmastikin kuollut. En ollut aiemmin nähnyt kuolemaa; se oli tuntunut kovin kaukaiselta asialta. En kuitenkaan ehtinyt puida tilannetta mielessäni sen enempää, kun kettu jo valitsi uuden kohteensa. Partion jäljellä olevat soturit, Ruostekukka ja Sähkötuho, asettuivat minun ja Aaltotassun eteen suojaksi. Yksitellen kolmikko ryhtyi taisteluun. Kettu sai soturit kuitenkin karistettua kimpustaan, jolloin se kääntyi Aaltotassun puoleen. Naaras näytti olevan avun tarpeessa, ja olin valmis hyökkäämään vihollisen kimppuun, kun jokin punertava viuhahti ohitseni. Se oli Ruostekukka, joka oli salamana syöksynyt ketun ja tyttärensä väliin. Pian Ruostekukka sai saman kohtalon kuin Sirpalepisara: hänen ruumiinsa näytti menettävän kaiken voiman, ja Aaltotassun kauhistuneesta äänestä oli helppo päätellä, että punaruskean soturin silmissä oli se sama, pohjaton katse.
Ei ollut aikaa jäädä murehtimaan – kettua ei kiinnostanut, että Aaltotassu oli juuri menettänyt emonsa. Liityin itsekin viimein taisteluun Aaltotassun rinnalla. Melkein säikähdin sitä, miten oppilas taisteli; läheisen menetys oli kaiketi antanut hänelle uutta voimaa. En halunnut jäädä toiseksi, joten jakelin iskuja sinne tänne, yrittäen päästä käsiksi ketun herkempiin kohtiin. Tunsin tyytyväisyyttä aina, kun peto ulvahti kynsieni sivaltaessa sitä. Ehkä olin aliarvioinut vastustajani, sillä se pääsi yllättämään minut viillolla kaulaani. Ulvaisin kivusta ja väistin taaksepäin. Kaulassani tuntui poltteleva kipu, joka sai pääni huimaamaan – tai ehkä se johtui menettämästäni verestä. Hoipertelin pari askelta taaksepäin yrittäen keskittää katseeni taisteluun. Saatoin huokaista helpotuksesta, sillä Aaltotassu ei ollut yksin, vaan Sähkötuho oli hänen apunaan. Kavahdin nähdessäni verta tippuvan maahan haavastani. Entä jos se olikin syvempi kuin kuvittelin? Kuolisinko tähän?
No, jos kuolisin, voisin ainakin kuolla sankarina. Koko klaani muistaisi minut urheana Varistassuna, joka kukisti villin pedon ja pelasti klaanitoverinsa varmalta kuolemalta. Tuhkajuova surisi minua, mutta olisi ylpeä siitä, miten olin kuollut. Henkäysvarjo varmaankin myös; hän myöntäisi viimein, että välitti minusta. Sana urotyöstäni ja surullisesta kohtalostani leviäisi koko metsään ja lopulta se tavoittaisi myös Hentotassun. Hentotassu itkisi päiviä, ehkä jopa kuita. Hän ja Tyrskytassu eroaisivat.
Otin askeleen eteenpäin varmana suunnitelmastani. Kukistaisin tuon karvakasan ja pelastaisin päivän. Maailma kuitenkin tuntui kiepsahtavan ympäri, ja seuraavaksi huomasin makaavani maassa. En voinut mitään pimeydelle, joka ahmaisi minut, ja menetin tajuntani.

//Aalto? Sähkö? ei huolta Varis on kunnossa 🙂
//558 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Perinteiset hiirenkorvan ajan suuret harjoitukset olivat loppuneet katastrofaalisesti, kun Aaltotassun joukkuekaveri ja pari muuta vastikään Kuolonklaaniin liittynyttä erakkoa varasti juhlahumun keskellä Mesitähden pennun. Tilanne oli valitettava, ja Aaltotassu tunsi sympatiaa Eloklaanin päällikköä kohtaan. Ennen kaikkea Aaltotassu oli kuitenkin vihainen itselleen siitä, ettei ollut tajunnut Tyrskytassua huijariksi ennen kuin oli jo ollut liian myöhäistä.
Oppilaiden pesälle oli tullut hiljaista erakoiden lähdön jälkeen. Nyt siellä asustelivat hänen itsensä lisäksi enää Tattitassu, Saukkotassu sekä Varistassu. Myös Järkäletassu oli hävinnyt heti erakoiden jälkeen – lieköhän tuokin ollut mukana niiden ketkujen juonissa. No, Aaltotassun ei ainakaan tullut ikävä ketään heistä.
Aaltotassu oli vaihtanut aina silloin tällöin pari sanaa Saukkotassun tai Varistassun kanssa, mutta enimmäkseen hän vietti aikaansa veljensä kanssa. Ei siis mitään uutta tai poikkeavaa. Arki oli hitaasti palautunut takaisin uomiinsa juhlimisen ja ikävän tapahtuman surkuttelemisen jälkeen. Nyt siitä oli jo kulunut puoli kuuta.
”Aaltotassu”, Sähkötuhon ääni sai Aaltotassun palaamaan takaisin nykyhetkeen ajatuksistaan. Hän suuntasi oranssit silmänsä raidalliseen soturiin, joka oli ilmestynyt hänen eteensä sillä välin, kun hän oli kelannut mielessään viimeaikaisia asioita.
”Niin?”
”Partio odottaa.” Aaltotassu tajusi vasta nyt leirin sisäänkäynnille kokoontuneen kourallisen kissoja, jotka liikahtelivat kärsimättömästi. He katsoivat heidän suuntaansa painostavasti.
”Minä tulen. Anteeksi.” Naaras pomppasi jaloilleen ja ravisteli nopeasti turkkiaan herätelläkseen itseään. Sitten hän tassutteli kevein askelin mestarinsa perässä muiden luo.
Mukana olivat heidän lisäkseen Aaltotassun emo Ruostekukka sekä Sirpalepisara ja Varistassu.
”Sinulta otti oman aikansa”, Ruostekukka murahti, mutta ei niin ilkeästi kuin Aaltotassu oli odottanut. Soturittaren äänessä oli yllättävää pehmeyttä. Aaltotassu väläytti emolleen nopean hymyn, mutta siihen ruosteenruskea naaras ei enää vastannut.
Partio lähti liikkeelle tavalliseen tapaan. He kiertäisivät Eloklaanin rajan ja jättäisivät uudet hajumerkit. Aaltotassu oli osallistunut ennenkin partioon, joten tässä ei ollut mitään uutta. Hän oli jopa jo itse saanut jättää hajumerkkejä rajalle. Se sai hänet tuntemaan itsensä aina vanhemmaksi ja vahvemmaksi kuin todellisuudessa oli, mutta hän piti siitä tunteesta.
Lintujen pirteä sirkutus raikasi koko metsässä. Ilmassa leijaili lukuisia houkuttelevia tuoksuja, ja Aaltotassu pystyi aistimaan ympärillään paljon elämää. Joka nurkan takana lymysi pahaa-aavistamaton saaliseläin, joka ei tiennyt klaanikissan läsnäolosta mitään. Kunhan partio olisi ohi, Aaltotassu aikoi pyytää Sähkötuholta lupaa jäädä saalistamaan.
Aaltotassu oli jättämässä uutta hajumerkkiä hiirenkorvalla olevaan pensaaseen, kun lähistöltä alkoi kuulua ryminää. Hän pysyi paikallaan korvat luimistettuina ja selkäkarvat pystyssä. Ryminään sekottui haukahtelua ja kissojen sähinää.
Pian näkyviin tuli kettu, jota jahtasi joukko Eloklaanin kissoja. Kissat liukuivat pysähdyksiin huomatessaan rajan tulevan vastaan. Kettu jatkoi kuitenkin matkaansa merkkauksista huolimatta. Se ärisi hurjistuneena ja tihrusi Kuolonklaanin partiota.
Sirpalepisara kirkaisi kauhuissaan ja lähti juoksemaan toiseen suuntaan. Ärsyyntynyt kettu ampaisi hänen peräänsä ja saavutti paniikissa kompuroivan soturin nopeasti. Aaltotassu kuuli rusahtavan äänen, kun kettu kiersi hampaansa naaraan ohuen kaulan ympärille ja ravisti. Siro soturi jäi makaamaan maahan keltaiset silmät auki.
Kettu kääntyi loppua partiota kohti. Sähkötuho ja Ruostekukka asettuivat oppilaiden eteen hampaat ja kynnet paljastettuina. Aaltotassu vaihtoi Varistassun kanssa järkyttyneitä katseita, mutta menivät sitten vanhempien kissojen avuksi. Kettu olisi saatava pois Kuolonklaanin puolelta!
Sähkötuho hyökkäsi ensimmäisen sen kimppuun. Kettu ulvahti kivusta soturin kynsien viiltäessä sitä sen isoon, mustaan nenään. Ruostekukka tarrasi sitä jalasta kiinni, mutta kettu potkaisi hänet vain kauemmaksi. Aaltotassu rynnisti hyökkäykseen. Hän yritti muistaa, mitä Sähkötuho oli opettanut hänelle taistelusta, mutta ei pelon vallassa kyennyt ajattelemaan kunnolla. Hän sivalsi kynsillään ketun lapaa, mistä se raivostui vain entisestään. Aaltotassu kompastui omiin jalkoihinsa ja kaatui maahan.
Kettu kääntyi hänen puoleensa hampaat irvessä. Sen kuono oli Sirpalepisaran veren peitossa, ja se hamusi selvästi lisää. Aaltotassu yritti pitää sen loitompana itsestään huitomalla kynsillään.
”Ei!” Ruostekukka syöksyi ketun eteen sen ollessa juuri upottamassa hampaansa Aaltotassun paljastettuun vatsaan. Aaltotassu seurasi kauhuissaan emonsa ja isokokoisen koiraeläimen kamppailua.
Silmänräpäys tuntui venyvän päiväksi. Hän näki miten Ruostekukan keho lysähti maahan. Naaraan oranssit silmät jäivät tuijottamaan tyhjinä suoraan Aaltotassuun.
”Emo!” Aaltotassu parkaisi särkyneellä äänellä. Hän ei ehtinyt emonsa luokse, kun kettu oli jo uudestaan hänen kimpussaan. Tällä kertaa hän oli kuitenkin valmiina. Kurkusta kumpuava surun ja vihan sekainen murina antoi hänelle voimaa iskeä uudelleen. ”Kuolema sinulle, saastainen peto!”

//Varis ja Sähkö?
//638 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki laahusti harjoituksissa olleiden kissojen mukana leiriin, tapansa mukaisesti muiden kissoille hännillä. Kissan mieltä painoi oppilaansa, Tyrskytassun petokset ja lähteminen. Harmaa kolli värähti ajatellessaan entistä oppilaasta, se tuntui ikävältä. Kolli ei halunnut ajatella toisesta mitään pahaa, mutta todisteet puhuivat puolestaan. Hän ei voisi kiistää totuutta. Kylmäliekki tassutteli korvat osittain luimussa kohti soturien pesää, lepo ja pitkät unet tekisivät nyt hyvää. Kylmäliekki nosti katseensa tassunpäistään tömähtäessään veljeensä, Jääviiltoon. Poissaoleva soturi katsahti toiseen alistuvana ja siirtyi hieman sivummalle, jos Jääviilto tarvitsisi tilaa tai haluaisi kulkea ensin. ”No, miten harjoitukset menivät? Taisit hävitä, kun olet noin allapäin”, kuului nauku virnuilevalta kissalta ja kollisoturi tönäisi Kylmäliekkiä, joka horjahti kunnolla. Soturi hetken mietti mitä sanoisi ja katseli veljeään hiljaisena, hän halusi vain nukkua. ”Hentotassu, Tyrskytassu ja Leopardi kidnappasivat Mesitähden pennun ja lähtivät se mukanaan. Taisimme molemmat menettää oppilaamme. Olen pahoillani, Jääviilto”, harmaaturkkinen soturi naukaisi lopulta ja katsoi toista hieman pahoittelevana. Asia ei kuitenkaan näyttänyt Jääviiltoa haittaavan, enemmän toista taisi harmittaa se, että häneltä oli jäänyt kamaluudet väliin. ”Mutta muuten harjoituksissa meni hyvin, kiva kun kysyit”, Kylmäliekki lisäsi hiljaisesti ja nyökytteli päätään toisen sanoille. ”Pidän siitä, että ympärilläni on paljon kissoja, ei tunnu niin yksinäiseltä. Ja sinullahan on kuitenkin myös kaikki sotureiden velvollisuudet hoidettavana”, harmaaturkkinen naukui keltainen katse veljessään, joka tuhahti. ”Minullahan on aina aikaa rakkaalle veljelleni”, Jääviilto virnisti ja tukki edelleen toisen pääsyn soturien pesään, kun Kylmäliekki yritti hienovaraisesti päättää keskustelun. ”Ethän sinä nyt minua voi yksin jättää, etkö ole tyytyväinen seuraani?” sinisilmäinen kollikissa henkäisi silmiään pyöräyttäen, joka sai Kylmäliekin alistumaan. ”Kunhan tässä.. katselen. Mitä sinun päiviisi on kuulunut?”, soturi naukaisi ja hymyili toiselle varovaisesti, pahoitellen. Hän ei halunnut olla toiselle vaivaksi. ”Olen myös saanut uuden ystävän, Huomenkyyhkyn. Hän on mukava, vaikka puhuukin todella paljon. Varmaan kaikki tässä klaanissa ovat saaneet osansa hänen puhetulvistaan, heh”, kolli myös kertoi varoen ja toivoi, että tämä kerta olisi erilainen ja Jääviilto hymyili hänelle lämpimästi, olisi onnellinen hänen puolestaan. Mutta osa toiveista on suorastaan mahdottomia toteuttaa ja kuten arvata saattaa, kolli ei tosiaankaan ollut iloinen veljensä puolesta saatikka hymyillyt lämpimästi. Kylmäliekki silti elätteli alitajuisesti unelmaa siitä, että hänen veljensä muuttuisi ystävällisempään suuntaan.

// Jää?
// 343 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Suuret harjoitukset olivat ohitse, mutta normaali arki tuntui erittäin hektiseltä niiden jälkeenkin. Mitä olin kuullut niin Eloklaanissa oli tällä hetkellä melkoinen sekasorto meneillään. Monet olivat olleet yhdessä vastaanottamassa harjoitusten viimeisen osion maaliin juoksijoita, ja toki mukaan yleisöksi oli tullut enemmänkin eloklaanilaisia, olihan leiri ollut aivan maalilinjan lähellä. Tämän jälkeen oli puhjennut kuitenkin melkoinen sekasorto, joka ei ollut täysin kokonaan valjennut itsellenikään, vaikka tuntui hyvinkin paljon siltä, ettei klaanissa muusta tällä hetkellä puhuttukaan.
Niistä klaanin hyväksytyistä erakoista oli sitten ollutkin vain harmia Kuolonklaanille. Enemmänkin kylläkin Eloklaanille, sillä erakot olivat vieneet kuulemani mukaan Mesitähdeltä vastikää syntyneen pennun. Minua ei niinkään kiinnostanut, missä Eloklaanin päällikön jälkikasvu huiteli, mutta tämä teko tuntui sellaiselta, että se tulisi vaikuttamaan pitkän aikaa Kuolonklaanin ja Eloklaanin väleihin. Olin ollut melko myönteinen erakoita kohtaan aikaisemmin, vaikka en lainkaan arvostanutkaan heidän valitsemaansa elintapaansa klaanin ulkopuolella. Mielestäni uusien vahvojen kissojen saaminen Kuolonklaanin riveihin ei ollut ollenkaan ollut huono ajatus, vaikka se olisikin tarkoittanut erakoiden opettamista klaanitavoille. En minä siitä ajatuksesta niinkään ollut pitänyt missään vaiheessa, mutta mahdollisuuden olin kyllä heille suonut. Tuo mahdollisuus oli kuitenkin osoittautunut täysin turhaksi, kun erakot olivat törppöilleet oikein kunnolla. Ehkäpä heillä kaikilla vain viirasi päässä. En olisi ihmetellyt sitä tapahtuneen jälkeen yhtään.
Kipaisin hakemassa tuoresaaliskasasta itselleni oravan, joka ei muistuttanut enää pelkkää luisevaa luukasaa, miltä lehtikadon aikaiset oravat olivat usein näyttäneet. Se oli kerrassaan sopivan lihaisa, vaikkei se ollutkaan ehtinyt syömään itseään tarpeeksi isoksi minun nälkääni varten. Pikku hiljaa reviirille oli alkanut palaamaan erilaisia lintuja sekä monet pikkueläimet kaivautuivat talven piilopaikoistaan näkösälle napattaviksi. Olin kerrassaan tyytyväinen siihen, miltä tuoresaaliskasa näytti nykyään päivittäin. Myös vatsani kiitti, kun sen ei tarvinnut kurnia jatkuvasti nälästä.
Olin astellut jo melkein vakiopaikakseni muodostuneelle paikalle, jossa yleensä söin ja katselin kuolonklaanilaisia, jotka hoitivat arkisia velvollisuuksiaan sekä keskustelivat toisilleen, ja yritin aina kuunnella niitä, jotka olivat tarpeeksi lähellä kuuloetäisyydellä tai sitten kailottivat asioitaan koko klaanille. Sellaisia puheripulin omaavia kissoja löytyi valitettavasti Kuolonklaanistakin, mutta heistä yleensä sai kaikenlaista irti ilman, että tarvitsi itse edes takapuolta nostaa. Mitä vähemmän jouduin vaihtamaan ajatuksia toisten kanssa, sen parempi. Olisin kyllä mielelläni kuunnellut muita ja muiden tärkeitä asioita enemmänkin, mutta yleensä se tarkoitti sitä, että olisi pitänyt panostaa itsekin paremmin keskustelun laatuun. Oli niin pitkästyttävän tylsää ja typerää puhua jostain, mistä ei ollut hyötyä minulle. Ei minua kiinnostanut pätkääkään se, että kuka klaaninvanhin oli kaikista reippain liikkuja ja kenen pentu oli kehittynyt nopeammin ja mitä ikinä keksivätkään. Se kaikki mitä tapahtui rajoilla, kissojen välisissä suhteissa ja kaikki muu mielenkiintoinen toki kiinnosti. Välillä löysin itseni aina punnitsemassa, oliko irti saatava tieto sen arvoinen, että jouduin keskustelemaan jostain turhanpäiväisestä.
Asettauduin syömään oravaa, joka maistui todella hyvältä. Se oli ehtinyt viilentyä kylmäksi kasassa, ja se saattoi hyvinkin olla eilisen aurinkohuipun partion jäljiltä. Se ei kuitenkaan haitannut ruokailuani. Lihaa se oli sekin, ja sen pääasia oli saada minut kylläiseksi. Jokaisesta asiasta ei tarvinnut erikseen nautiskella. Sellainen oli täysin turhaa ja ajanhukkaa. Tavoitteena oli nyt vain kerätä energiaa rajapartiota varten, johon minut oli laitettu. Tosin partio olisi vasta myöhemmin, joten ehkä voisin käydä omalta osaltani täydentämässä tuoresaaliskasaa – ainakin katsoa, miten saalistus onnistunee nyt, kun saaliseläimiä on paljon enemmän tarjolla, eikä ole minkäänlaisia paineita onnistua metsästyspartion katseiden alla. Rajapartiossa menisimme sitten merkkaamaan Kuolonklaanin ja Eloklaanin välisen rajan. Erakkojen tekemä tempaus vaikutti tietenkin klaanien väleihin, joten ne luultavasti olisivat tavallista kireämmät vähän aikaa. Saisi nähdä, millainen vastaanotto rajalla olisi. Ei Eloklaani voinut kuitenkaan Kuolonklaania yksin syyttää. Niiden erakoiden mielenvikaisuuden syytä tämä oli. Kai eloklaanilaisilla edes sen verran järkeä oli. Eivät erakot nyt edes ehtineet niin pitkään Kuolonklaanissa aikaansa viettää, että heitä ihan kunnolla pystyisi edes kuolonklaanilaisiksi kutsumaan. Erakko mikä erakko. Klaanissa asuminen ei muuttanut sitä asiaa lainkaan, ei varsinkaan noin lyhyessä ajassa. Enkä edes ollut mitenkään niin erakkovastainen, mitä moni muu Kuolonklaanissa oli. En sellaisia kohtaan, jotka halusivat jättää kapisen erakkoelämänsä ja todella liittyä Kuolonklaaniin. Nyt ajatukseni asiasta oli kuitenkin saattanut osittain muuttua. Sen tiesin, etten ainakaan tulisi koskaan täysin luottamaan erakkotaustaisiin kissoihin ja tulisin olemaan varovaisempi heidän seurassaan niin kauan, kunnes joku yksilö todistaisi asian toiseksi.
Orava oli kadonnut edestäni nopeasti. Jäljelle oli jäänyt vain luiden palasia sekä pörröinen häntä, jota en saisi millään kurkustani alas. Todennäköisesti vielä tukehtuisin tässä kaikkien silmien edessä, jos sen yrittäisin hotkia. Hautasin jäänteet maahan lipoen huuliani, ja kun katsahdin ylös niin huomasin Järkäletassun pujahtavan piikkihernetunneliin. Ennen sitä hän oli vilkuillut ympärilleen, mutta hänen katseensa ei ollut kohdannut omaani. Johtuneen varmasti paikastani, joka oli syrjemmästä leirin aukiosta. Olin antanut soturioppilaalle täksi päiväksi vapaata varsinaisesta harjoittelusta, sillä mielestäni suurten harjoitusten jälkeen oli ihan ansaittua viettää muutama kevyempi päivä muun muassa toisten makuualustoja vaihtaessa.
Nousin ylös paikaltani ja lähdin verkkaisin askelin oppilaani perään. Minunhan oli muutenkin tarkoitus lähteä kokeilemaan saalistusonneani, joten miksipä en nappaisi kollia mukaani, kun tämä kerta oli niin uhmakas, että päätti lähteä leiristä ilman lupaani. Se siitä hänen ansaitusta vapaastaan. Leiristä ulos astellessaan Järkäletassu katsahti taas ympärilleen ja päättäväisesti hän valitsi itselleen suunnan. Ennen kuin kolli ehtisi kadota näköpiiristäni aioin ilmaista läsnäoloni.
“Järkäletassu!” sanoin painokkaasti ja samassa sinisilmäinen oppilas käänsi katseensa minuun. Ilmoitin Järkäletassulle, että veisin hänet nyt heti saalistamaan kanssani, kun tämä oli poistunut ilman lupaani. Soturioppilas tyytyi nyökkäämään vastaukseksi.
Yhdessä vaiheessa matkaa tiemme erosivat, kun Järkäletassu näytti saaneen vainun jostain saaliseläimestä. Itsekin haistoin saman, mutta harjoituksen vuoksi annoin oppilaan lähteä sen perään yksin. Hän saisi nyt keskittyä rauhassa saalistamiseen, sillä se ei ollut yksi hänen vahvuuksistaan, kuten ei minun edelleenkään, vaikka olinhan minä siinä jo sentään sen verran hyvä, että sain tuotua klaanille riistaa. Nyt kuitenkin piti etsiä itselleni saalis napattavaksi.
Aikaa oli kulunut runsaasti, kun olin viimein saanut kiinni hiiren. Tosin se oli hieman vaivainen, joten se oli ollut helppo tapaus. Aikani oli kulunut erään linnun pyydystämiseen, mutta kynsieni hipoessa sen siipisulkia se olikin pyrähtänyt lentoon ja lentänyt pois silmistäni. Maalla viipottavat saaliit oli siitä helpoimpia, että ne saattoi vielä saada kiinni, jos ensimmäinen yritys ei onnistunut. Lintujen pyydystys vaati jotain sellaista, mitä en selvästi hallinnut ja sekös ärsytti. Järkäletassu olisi kuitenkin jo tässä kohtaa varmasti kypsä saalistusreissuumme, joten päätin lähteä etsimään kollin käsiini. Seurasin samaa reittiä, mihin oppilaani oli lähtenytkin. Mustanharmaa kolli näytti viipyneen pitkään samassa suunnassa, joten ehkäpä häntäkin oli onnistanut.
Järkäletassun hajujälki vain jatkui ja se kulki aikalailla kohti Eloklaanin rajaa. Miksi kolli oikein seurasi vielä saaliseläimen hajujälkeä tänne asti? Tai sitten saalis ei ollut vielä ehtinyt luikkimaan Eloklaanin puolelle ja Järkäletassu olisikin saanut sen ennen sitä kiinni. Mitä lähemmäs rajaa Järkäletassun askeleita seurasin, sitä epävarmemmaksi tulin teoriaani kohtaan. Pysähdyin Kuolonklaanin rajalle hämmentyneenä ja hiiri putosi alas hampaistani.
“Järkäletassu!” karjaisin rajanaapurimme reviirin suuntaan, mutta tuloksetta. Soturioppilaan tassunjäljet jatkuivat toisen klaanin reviirille! Mitä riivattua toinen oikein meinasi? Nyt eloklaanilaiset näkisivät selvästi, että joku kuolonklaanilainen olisi ylittänyt rajan ja Järkäletassun jäljet jatkuivat silmän kantamattomiin. Pudistelin päätäni ja yritin miettiä kuumeisesti, mitä tässä oikein nyt oli tapahtumassa.
Hetkessä tajusin lähteä kauemmas rajasta ja jolkotin hyvän matkan päähän istumaan saalistamani hiireni kera, ja tarkkailemaan rajan suuntaan. En voisi mitenkään peitellä Järkäletassun tekoa, mitä se sitten ikinä olikaan. Mokoma oppilaankloppi. Faktahan oli se, että oppilas seikkaili nyt syvällä Eloklaanin reviirillä. Tästä ei seurannut mitään hyvää hänelle, tuskin minullekaan, eikä varsinkaan Kuolonklaanille. Olisihan se pitänyt arvata jo alussa, että kollilla oli jotain erikoista mielessään, kun hän sillä tavalla lähti ilman lupaa leiristä. Ei ollut Järkäletassun tapaista tehdä vasten ohjeitani. Hän oli kyllä kovin useasti tekemässä jotain typerää, mutta yleensä se tapahtui vahingossa. Nyt luvatta lähteminen oli tarkemmin ajateltuna vaikuttanut tahalliselta. Mitä ihmettä Järkäletassu oikein yritti?
Istuin pitkän aikaa odottamassa, että näkisin pian pitkäturkkisen jolkottelemassa takaisinpäin mukanaan jokin erittäin hyvä selitys tälle kaikelle. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Onneksi Eloklaanin partio oli merkeistä päätellen käynyt merkkaamassa rajan jo aikaisemmin, joten rajanaapuri ei vielä toivottavasti tiennyt Järkäletassusta. Tai ainakaan siitä, että raja oli ylitetty juuri tästä kohtaa. Helposti vieraan klaanin reviirillä myös havaittaisiin tunkeilijat, eikä sinne noin vain syöksyttäisi. Huokaisin ja nousin ylös. Venyttelin jäseniäni, sillä ne olivat jo ehtineet kangistua kaikesta istuskelusta. Minun täytyisi lähteä nyt, että ehtisin lähtemään rajapartioon. Partioon, joka palaisi tälle samaiselle rajalle. Odotin vielä hetken toiselle puolelle rajaa katsoen, kunnes käännyin ja lähdin juoksemaan leiriä kohti.
Sujahdin sisään leiriin piikkihernetunnelista ja suoraa päätä suunnistin päällikön pesää kohden vietyäni ensin hiiren tuoresaaliskasaan, sillä Punatähteä ei näkynyt aukiolla. En olisi halunnut vaivata päällikköä muuten näin pikaisesti ja hänen omassa pesässään, mutta en halunnut myöhästyttää piakkoin lähtevää partiota. Kiersin lammen taakse ja rykäisin muutaman kerran pesän ulkopuolella selvittääkseni kurkkuani.
“Punatähti?” lausuin päällikön nimen. Ääneni oli tasainen kaikista päässäni myllertävistä asioista huolimatta. En oikein halunnut tarttua yhteenkään niistä tarkemmin, vaan hoitaa rauhassa asian päällikön kanssa. Pesästä kuului pian pyyntö käymään sisään. Punaruskea kolli odotti istumassa vuoteensa edessä. Asteltuani pesään kumarsin.
“Istu vain alas, Tuimakatse”, Punatähti sanoi tyynesti ja viittoi hännällään istumaan eteensä. “Mitä asiaa sinulla oli?”
Olin pienen hetken ajan hiljaa, kun yritin muodostaa järkevää lausetta. En halunnut asettaa oppilastani huonoon valoon, mutta en oikein voinut pelastaa kollia enää. Olin antanut hänelle tilaisuuden tulla takaisin ja korjata asia itse, kun olin odottanut häntä pitkän tovin, mutta Järkäletassu oli selvästi tehnyt päätöksensä. Minulla oli sellainen tunne, että jos hän palaisi takaisin, niin se olisi edessä pian ja luultavasti Eloklaanin partion saattelemana. Muuten hän saattoi olla kadonnut lopullisesti, vaikka se niin mahdottomalta ajatukselta tuntuikin. En edelleenkään ymmärtänyt, mikä oli saanut soturioppilaan toimimaan sillä tavalla.
“Asia on niin, että Järkäletassu on kadonnut”, sain sanat suustani ulos jollain ihmeellä. Ei ollut mielekästä joutua kertomaan tällaista omasta oppilaastaan klaanin päällikölle. Takaraivossani jylläsi ajatus siitä, että mitä jos Punatähti ei välttämättä antaisi minulle enää tulevaisuudessa oppilaita tämän takia. Mitä jos olin tyrinyt ainoan mahdollisuuteni mestarina? Oliko Järkäletassun lähtö mahdollisesti minun syyni? Minulla oli ollut vahva tunne siitä, että tulimme oppilaani kanssa toimeen koulutusmielessä varsin hyvin, mutta oliko se sitten ollut vain oma mielikuvani asiasta.
“Kadonnut? Mitä tarkoitat?” päällikön kirkkaanvihreiden silmien katse oli kysyvä. Ennen kuin kolli ehtisi ehdottaa mitään etsintäpartiota, minun täytyi kertoa koko totuus.
“Olimme Järkäletassun kanssa saalistamassa. Kun oli aika palata takaisin, Järkäletassu oli ylittänyt rajan ja jatkanut Eloklaanin reviirille”, selvensin tapahtunutta. “Hän vaikutti lähteneen vapaaehtoisesti, joten en tiedä, onko hän enää palaamassa takaisin.”
Punatähti oli ollut yhtä yllättynyt oppilaani päähänpistoon kuin minäkin, eikä hän ollut pitänyt siitä, että Järkäletassu oli kulkenut Eloklaanin reviirille niin kuin en minäkään. Punatähti kuitenkin päätti vielä odottaa, jos kolli palaisi takaisin, jolloin Järkäletassua odottaisi luontaisesti rangaistus. Olimme sopineet päällikön kanssa, että Järkäletassun lähdöstä ilmoitettaisiin virallisesti vasta, jos soturioppilas ei tämän päivän aikana palaisi takaisin. Emme me kuitenkaan voineet tietää, mitä toinen aikoi. Jos oppilas ei kuitenkaan tänään palaisi, olisi varmaa, että Järkäletassu oli lähtenyt lopullisesti.
Kiiruhdin päällikön pesältä päästyäni muun partion seuraan, joka oli saanut jo jonkin aikaa odottaa minua. Ei kauheasti tehnyt mieli palata paikalle, jossa Järkäletassun hajujäljet edelleen ylittäisivät rajan. Mitään ei ollut kuitenkaan tässä vaiheessa enää tehtävissä. Toivoin todella, että kolli ilmestyisi vielä takaisin ja kärsisi rangaistuksensa. Typerä oppilaankloppi! Koko partionkin ajan ajatukseni olivat oppilaassani ja siinä, missä hän mahtoi tällä hetkellä olla ja mitä hän mahtoi tehdä. Selviäisiköhän asia minulle milloinkaan?

// 1777 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Järkäletassu istui leirissä, siniset silmät kylmästi viiruina. Hän tunsi syvää vihaa Tyrskytassua kohtaan, toinen oli vain jättänyt hänet? Sanaakaan sanomatta. Kolli ei tiennyt miksi hän tunsi näin, yleensä hän kykeni säilyttämään viileytensä ja tyyneytensä, kuten hyvät soturit. Kolli ei ymmärtänyt miksi tilanne oli erilainen nyt, hän oli kaikesta hämillään. Mutta yhden asian hän tiesi, Tyrskytassu ansaitsi opetuksen. Järkäletassu kostaisi toiselle. Saisipa raitaturkki sitten kunnon muljutuksen ja tietäisi, että Järkäletassua ei kohdeltaisi noin. Sitten oppilaalla välähti, hän ei hyökkäisi raitapaidan kimppuun, vaan veisi tuon Punatähdelle. Tummaturkkisen kasvoille kohosi hiljakseen virne, kun hän kehitteli päässään suunnitelmaa luopion varalle. Järkäletassu veisi tuon oikeuden eteen, Punatähti saisi päättää mitä hän tekisi Tyrskytassulle. Sitten hän saisi osakseen arvostusta, kunniaa ja luottamusta, kenties soturinimensä? Kolli nousi seisomaan, kadonnut kolli ei saisi ehtiä kauaksi. Järkäletassu katseli aukiota, Tuimakatsetta ei näkynyt. Hyvä, hän olisi pian takaisin ja ehtisi vielä harjoittelemaan. Tuimakatseinen mestari saisi olla kyllä hänestä tämän jälkeen ylpeä, eikö?

Järkäletassu pujahti leiristä nopeasti, niin huomaamattomasti kun järkälemäinen kolli kykenisi. Mihinköhän he olivat suunnanneet? Tietenkin kauas klaaneista, mutta mihin suuntaan? Metsikössä oli paljon hajujälkiä ja Tyrskytassu kumppaneineen oli ensiksi suunnannut Eloklaanin leiriin. Hänen pitäisi siis suunnata Eloklaanin puolelle, mutta ei leirin lähelle ja pitäisi peittää oma hajujälki. Niin Järkäletassu järkeili, mutta hätkähti kuullessaan äänen takaansa. ”Järkäletassu, mihin kuvittelet meneväsi?” Tuimakatse murahti hänen takaansa ja suurikokoinen oppilas kääntyi korvat luimussa, mestarinsa katsetta vältellen. Mitä hän sanoisi? ”Minä-”, oppilas aloitti, mutta vanhempi kissa keskeytti hänet. ”Me lähdemme nyt saalistamaan, aa olla viimeinen kerta, kun lähdet leiristä yksin. Ilman lupaani”, Tuimakatse sanahti lyhyesti ja yhtä tyynesti, kun aina. Järkäletassua hävetti, tietenkin tämän tapaisesta pelleilystä jäisi kiinni. Mikä häneen oli mennyt, kun hän tällä tavalla sooloili? Kollin sietäisi saada korvilleen. Järkäletassu nyökkäisi lyhyesti ja virne vaihtui neutraaliin ilmeeseen. Hän palaisi vanhaan, tyyniin ja neutraaliin Järkäletassuun, ei typeriä seikkailuja tai hymyjä. Järkäletassu halusi miellyttää Tuimakatsetta, hän saalistaisi tänään mestarilleen. Hän vilkaisi tummaturkkista kollia, joka oli saanut hajujäljen. Ehkä jos hän kuitenkin tarkistaisi lähimaastot, sankaruus saattaisi olla lähellä. Sitten kolli saalistaisi. Järkäletassua kiehtoi kovasti käärmeet, ne olivat petoja, mutta voisiko niistä syödä?

Järkäletassu lähti jolkottelemaan sattumanvaraiseen suuntaan, hajujäljen toivossa. Hän haistoi vaikka mitä tuoksuja, mutta ne risteilivät ympäriinsä eikä hän huonohkona jäljittäjänä saanut mistään hajujäljestä kunnolla kiinni. Järkäletassu kulki kuono maassa ja imi itseensä kaikkia mahdollisia hajuja, jos hän löytäisi oikean. Tai jotain riistaa, mitä hän voisi saada kiinni. Kulkiessaan hajujälkien perässä, hän eksyi erehdyksissä Eloklaanin puolelle. Järkäletassu jatkoi hetken matkaansa, mutta pian hajut vaihtuivat outoihin ja kolli nosti kummastuneena päätään. Maisemat eivät olleet hänelle niinkään tuttuja, mitä nyt harjoituksissa tuli seurailtua. Kolli oli perääntymässä, mutta lähti juoksemaan toiseen suuntaan. Hän oli nähnyt muutaman eloklaanilaisen soturin, yksi niistä ainakin oli ollut se ärsyttävä kitisijä suurista harjoituksista. Toinen oli suunnilleen itkenyt, kun hänen joukkueensa ei ollut voittanut. Järkäletassu vain toivoi, etteivät eloklaanilaiset olleet nähneet häntä.

Järkäletassu ravasi pää alhaalla metsikössä, alue oli hänelle tuntematonta, mutta hänen olisi kierrettävä. Riski oli liian suuri kääntyä takaisin, jos hän pujottelisi täällä, niin eloklaanilaissoturit kyllästyisivät seuraamaan häntä. Niin Järkäletassu toivoi, jos he olivat edes nähneet hänet. Hän väisteli kepukoita ja risuja, sillä ne tarttuivat hänen turkkiinsa välittömästi. Järkäletassu murahti itsekseen, hän voisi kääntyä pian. Kolli vilkaisi vielä olkansa ylitse ja onnekseen kukaan ei seurannut häntä. Oppilas sätti itseään, milloin hänestä oli tullut näin typerä ja ajattelematon. Mitä Tuimakatsekin ajattelisi tästä kaikesta? Järkäletassun korvat painuivat luimuun ja siniset silmät tarkkailivat metsikköä varovaisina. Täällä voisi olla vaikka millaisia erakoita, olisi oltava varuillaan ja valmistauduttava kaikkeen. Järkäletassu siristi silmiään ja höristi korviaan huomatessaan hylätyn pesän, joka oli joskus kuulunut kaksijaloille. Hän pörhisti turkkiaan ja valmistautui kohtaamaan erakon. Kolli hiljensi askeleitaan ja sipsutti niin hiljaa, kuin osasi ja jykevä kolli vain pystyi. Hän kuuli jotain puhetta ja alueella tuoksui maito, mutta maidon lisäksi mökin läheisyydessä oli tuttuja tuoksuja. Kolli kyyristyi vaanimisasentoon ja lähestyi mökkiä valppaana. Päästessään tarpeeksi lähelle, hän nousi hiljaisesti vasten pesän seinämiä ja kurkisti läpinäkyvästä asiasta, Järkäletassu meinasi murahtaa, kun havaitsi siellä eräät luopiot. Hän kuitenkin pidätteli itseään ja laskeutui neljälle käpälälleen. Laskeutuessaan hän kolautti itsensä koliseviin, oletettavasti kaksijalan asioihin; kolli ei ollut varma mitä ne olivat. Hän laski katseensa käpäliinsä, sillä pakeneminen oli turhaa. Hän veisi Tyrskytassun nyt oikeuden eteen. Kolli nosti sinertävän katseensa käpälistä, hänen silmissään välähti kylmä pilke, kun hän kohtasi etsimänsä luopion. Järkäletassu huiskautti häntäänsä ja piti itsensä mahdollisimman tyyninä, vaikka hänen sisällään kuohui tunteita. Tätä tunnetta Järkäletassu inhosi, hän inhosi sitä miten ilahtui toisen turkin näkemisestä.

// Joku kumppaneista?
// 720 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Hiirenkorvan suurten harjoitusten jälkimainingeissa Kuolonklaanin leirissä oli alkanut käydä kova kuhina. Tyrmistynyttä puhetta jostakin pennusta ja niistä hämäräperäisistä luopioista, joita oli ilmaantunut Kuolonklaanin reviirille yksi toisensa perään kuin leskenlehtiä keväthankeen. Yhden tai kaksi erakkoa olisi vielä voinut suvaita, mutta kolmessa oli jo jotain pielessä.
Minä en ollut ollut missään tekemisissä oppilaiden kanssa sen jälkeen, kun Sirpalepisara oli ansainnut soturinimensä. Siispä en tiennyt tarkalleen, mitä harjoituksissa oli oikein tapahtunut, mutta mitä ikinä se olikin, se kuulosti pahalta. Arvelin, että Kuolonklaanin ja Eloklaanin välit tulisivat kiristymään entisestään. Ja elleivät kissat kykenisi hillitsemään itseään, täysimittainen sota saattoi vaania jo aivan kulman takana. Halusin ajatella olevani uskollinen Kuolonklaanille, mutten sentään niin uskollinen, että suostuisi kuolemaan jossain naurettavassa ja turhanpäiväisessä konfliktissa, jonka pahaiset erakot olisivat saaneet aikaan. Niin, luopiokolmikon liikkeelle sysäämä fiasko ei ollut minun ongelmani. Sitä paitsi, mikäli erakoilla oli yhtään järkeä, he tulisivat elämään ainakin jonkin aikaa pelossa, kavahtaen jokaista oksanrasahdusta. Sillä mikäli kolmikko löydettäisiin, sekä Kuolonklaani että Eloklaani saattaisivat hyvinkin olla valmiita repimään heidät kaikki siltä istumalta kappaleiksi. Jollakin kierolla tavalla ajatus huvitti minua.
Moni asia tulevaisuudessa lepäsi puhtaasti arvailun varassa, mutta se ainakin oli varmaa, että kuolonklaanilaiset tulisivat kaiken tapahtuneen jälkeen luottamaan erakoihin yhä vähemmän ja vähemmän. Kuka tietää, mitä siitäkin seuraisi, kun Punatähden tulisi aika menettää viimeinen yhdeksästä hengestään ja vanhasta mestaristani, Henkäysvarjosta, tulisi Kuolonklaanin uusi päällikkö. Harmaaraidallinen kolli tunnetusti vihasi klaanin ulkopuolisia kissoja ja olisi varmasti valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen niistä lopullisesti eroon ja pitääkseen Kuolonklaanin puhdasverisenä. Varapäällikkö oli kissa, joka ei mielestäni sopinut johtamaan klaania. Tämä saattoi hallita muiden kissojen komentamisen, mutta muita päällikölle oleellisia piirteitä minä en kollissa sitten nähnytkään.

// 264 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Nyökkäsin. Sulkavirran ehdotus oli hyvä, sillä kaikesta minun ja toisen sisareni välillä olevasta etäisyydestä huolimatta välitin hänestä yhtä lailla kuin muustakin perheestäni.
Hiirenkorvan harjoitukset olivat tosiaan päättyneet sekasotkuun, kun Kuolonklaaniin liittyneet erakot olivat päättäneet suorittaa pentukidnappauksen. Eivätkä he olleet napanneet kenen tahansa pentua, vaan itse Eloklaanin päällikön pennun. Tilanteen takana olleita motiiveja ja muita taustoja en tiennyt, mutta uskoin siellä olevan jotain oleellista. Ei kukaan nyt huvin vuoksi kaappaa ketään tai vaikka kaappaisikin, niin millä perusteella hän valitsisi juuri Eloklaanin päällikön kohteekseen. Kai nyt erakkokin tiesi, että siitä hyvästä heitä metsästettäisiin maailman loppuun saakka. Olisi ollut paljon helpompaa napata joku tuntematon, niin karkuun olisi päässyt puolet helpommin. Ikävä myöntää, mutta niin se on. Joistain kissoista välitetään enemmän kuin toisista.
Olimme lähteneet rinnastusten etsimään valkeaturkkista sisartamme. Hänen löytämiseensä meni kuitenkin yllättävän vähän aikaa, sillä löysimme hänet leiriaukiolta putsaamasta märällä lumella kivikokoelmaansa. Huomasin, kuinka ohikävelevät kissat loivat outoja silmäyksiä sisareeni hänen oudon harrastuksensa takia. Minä en sitä enää oudoksunut, sillä olin kasvanut hänen kanssaan ja asia oli minulle ikään kuin ilmiselvä, vaikkei sitä aivan jokainen kissa tehnytkään.
“Hei Sinilintu”, Sulkavirta aloitti, kun huomasi, että kissa oli niin kiinni kivissään, ettei huomannut meitä saapuviksi. Samassa Sinilintu nosti katseensa kuin säikähtäneenä. Ehkä hän tosiaan oli ollut niin syvällä ajatuksissaan, ettei ollut kuullut mitään.
“Ai hei”, hän sanoi ja räpytteli silmiään hieman kummastuneena. Hänen reaktionsa ei sinänsä ollut ihme, sillä emme me niin usein yhdessä olleet, että sitä osaisi odottaa.
“Ajattelimme, että haluaisitko lähteä kanssamme kävelylle?” Sulkavirta ehdotti reippaasti. Sinilintu tarkasteli meitä molempia hetken hyvin ilmeettömänä ja sitten vilkaisi kiviään. Sen jälkeen hän totesi rauhalliseen sävyyn:
“Selvä, jos vain ensin autatte minua siirtämään kiveni takaisin turvalliseen paikkaan.”
“Totta kai”, vastasin tyynesti ja katsahdin toista sisartani, joka nyökytteli. Sinilintu näytti tyytyväiseltä.
“Mihin me viemme ne?” kysyin ja nyökkäsin kohti kasaa, joka koostui monista erinäköisistä ja muotoisista kivistä. Sinilintu räpytteli hetken silmiään ja vastasi sen jälkeen paljastaen kätkönsä, mutta myös käski meitä vannomaan, ettemme kertoisi sen sijaintia kenellekään. Sen jälkeen hän nosti eteemme sammalpalaset.
“Laittakaa nämä kivien päälle ja nostakaa se sammalen kanssa suullanne. En halua, että ne menevät likaisiksi.”
Nyökkäsin ja asetin sammalen lastini päälle sisareni ohjeiden mukaan. Tunsin sielussani, kuinka meitä tuijotettiin, mutta minua ei haitannut. Se ei vähentänyt arvoani kissana, jos päätin auttaa sisartani, vaikka se näyttäisi joidenkin mielestä erittäinkin typerältä.
“Varovasti”, Sinilintu muistutteli mumisten kivet suustaan.
Muutamalla kierroksella saimme kaikki kivet aseteltua hellästi naaraan kätköön, jonka jälkeen hän ilmoitti olevansa valmis lähtemään kävelylle.
“Eiköhän sitten mennä”, totesin ja jättäydyin sivummalle, että sisareni pääsisivät kulkemaan uloskäynnistä ensin.

//Sulka?
413 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harjoituksissa olleet kissat palasivat viimeinkin takaisin leiriin. Olin nauttinut rauhallisuudesta, kun oppilaat ja osa raivostuttavimmista sotureista olivat olleet parin päivän ajan poissa tieltäni. Toisaalta olin kaivannut etenkin Kylmäliekkiä, joka oli saanut kunnian olla mestarina harjoituksissa. Nyt savunharmaa kolli asteli muiden seassa sisään leiriin. Hän näytti jokseenkin poissaolevalta ja ehkä jopa ahdistuneelta. Omahyväinen virne kasvoillani astelin soturin luokse, kun tuo suunnisti kohti kaatunutta kuusta. En päästänyt kollia sisään sotureiden pesään, ja tuo näytti tyytyvän kohtaloonsa, kuten aina.
”No, miten harjoitukset menivät? Taisit hävitä, kun olet noin allapäin”, virnistin ja tönäisin kollia tahallaan niin lujaa, että tuo horjahti ihan kunnolla. Kylmäliekki onnistui pitämään tasapainonsa ja nosti keltaisen katseensa minuun. Hetken hiljaisuuden päätteeksi harmaa kolli sai viimein suunsa auki:
”Hentotassu, Tyrskytassu ja Leopardi kidnappasivat Mesitähden pennun ja lähtivät se mukanaan. Taisimme molemmat menettää oppilaamme.”
”Mitä?” kysyin yllättyneenä, ja kasvoilleni piirtyi tuima ilme, ”miksi kaikki kiva tapahtuu silloin, kun minä en ole paikalla? No, eipä se minua haittaa, että he lähtivät. Se Leopardi oli ihan surkea kissa muutenkin. Koko ajan aukomassa päätään, eikä hänen suustaan tullut mitään järkevää sanottavaa.”
Kylmäliekki nyökytteli hitaasti päätään.
”Vai ikävöitkö sinä muka sitä sinun oppilastasi? Älä jaksa, miksi sinun täytyy kiintyä kaikkeen aina? Älä näytä tuolta, onhan sinulla kuitenkin minut, et sinä muita tarvitse”, vakuuttelin kollille. Se oli totta. Kylmäliekki ei tarvinnut muita kuin minut. Hän oli minun veljeni, ja kun Hiutaleviiksikin oli mennyt kuolemaan, olimme vain me kaksi jäljellä. Se oli suorastaan Kylmäliekin velvollisuus olla kiitollinen minusta ja siitä, että suostuin edes puhumaan hänen kaltaisen hiirenaivon kanssa.

//Kylmä?
// 249 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Puristin kynteni ulos ja katsoin syvälle punaruskeaturkkisen naaraan täysikuun kokoisiin silmiin. Väläytin hänelle pienen ystävällisen hymähdyksen ja kävin hänen päälleen silmäni kaaoksen nälkäisinä palaen. Naaraskissa tömähti maahan helposti hänen vankkarakenteisuudestaan huolimatta, joka sai oikeastaan pettymyksen välkähtämään sisälläni.
“Etkö edes viitsi yrittää? Mikä harmi, minä kun niin odotin tätä”, sanoin ja kohautin lapojani näyttäen pettynyttä naamaa. En kuitenkaan ehtinyt kauaa siinä suutani mutristella, kun naaras kissa läimäisi minua hyvin tarmokkaalla tavalla kuonoon. Se sai uuden virnistyksen käväisemään kasvoillani, joka katkesi kuitenkin lyhyeen kun naaras potkaisi minua yllättävällä voimalla suoraan vatsaani.
“Auts”, totesin hyvin yksisävelisesti, kun kohtasin maankamaran horjahduksen saattelemana vähän matkan päässä. Pudistelin päätäni vähän aikaa teatraalisella tavalla, jonka jälkeen nousin takaisin tassuilleni. Katselin tärisevin tassuin takaisin ylös kavunnutta naarasta, jonka silmiin syttyi aivan uudenlainen pelko, kun hänen katseensa kiinnittyi vähän matkan päässä pentujen ympärille kumartuneeseen Keijukaiseen. Punaruskean naaraan katse kääntyi taas nopeasti minuun ja huomasin, kuinka hänen lihaksensa jännittyivät. Nuolaisin huuliani, jotka ikäväkseni maistuivat vereltä – voi kuinka pian viimein pääsisinkään draamailemaan Keijukaisen lailla hakatuista kasvoistani! – ja pudistin naaraalle hitaasti päätäni. Kissan silmät rävähtivät entistä suuremmin auki ja hän pyrki jälkikasvunsa luokse, mutta ikävä kyllä ilkeä pikku erakko Mäihä ehti pysäyttämään tämän aikeet niin sydäntä särkevällä tavalla. Voi kuinka elämä olikaan niin epäreilua ja julmaa!
Punaruskea kissa lyyhistyi maahan taas helposti, mutta rimpuili vaikuttavan ponnekkaasti. Hymyilin hänelle aurinkoisesti ja katsoin kissaa suoraan syvälle hänen tummansinisiin silmiinsä.
“Voi kuinka huomaavaista”, lässytin hyväntuulisesti, “mutta ei sinun oikeasti olisi tarvinnut antaa minun voittaa! Mutta kyllä tämä kohottaa niin haurasta itsetuntoani.”
“Onko tämä kaikki sinulle vain leikkiä?” naaras viimein avasi suunsa ja oikein kipakasti avasikin,“Mitä me olemme koskaan teille tehneet?”
Kasvoni vakavoituivat hetkellisesti: “Ei tietenkään ole. Kuka nyt tällaisella asialla leikkisi? En minä ole julma. Jos se yhtään helpottaa, voin luvata sinulle sen ‘vuoden tuore emo palkinnon’, vaikka tässä tällä kertaa kävikin näin” Kissa katsoi minuun pistävästi.
“Päästä irti”, naaras sähähti ja aloitti uudelleen rimpuilemisen. Räpyttelin silmiäni tiuhaan tahtiin, hyvin loukkaantuneena. Klaanikissoilla oli niin huonot käytöstavat. Kohotin tassuni kissan kurkulle ja työnsin kynnet esiin juuri sen verran, että naaras tunsi niiden piston kurkussaan. Täytyi kai käyttäytyä yhtä barbaarisella tavalla, että tulisin ymmärretyksi, kun kerran kauniit keinot eivät riittäneet.
“EIkö sinulle ole opetettu käytöstapoja? Kunhan pyydät nätisti niin pääset menemään”, totesin ensin kevyesti, jonka jälkeen kasvoillani ollut hymy kuoli nopeasti, “haluatko tietää mitä tämä on minulle?” Naaras ei vastannut. Kohautin lapojani rennosti.
“Etkö? Halua nyt. Ihan minun mielikseni”, anelin. Naaras ei kuitenkaan ehtinyt vastaamaan mitään, kun ilmoilla kaikui Keijukaisen hätäinen toteaminen siitä, että nyt olisi aika lähteä vetämään.
“Tämä on viihdettä”, sanoin ja katsoin naarasta vielä kerran syvälle silmiin, lätkäisin häntä vielä kerran kasvoihin laittaakseni hänen päänsä sekaisin ja lähdin luikkimaan. Keijukainen juoksi jo vähän matkan päässä sen minkä kintuistaan pääsi. Ennen kuitenkaan, kun minä pääsin kiihdyttämään vauhtiani, eteeni ilmestyi jostain kolli, jossa oli erittäin paljon samaa näköä Tyrskytassusemme kanssa. *Tämän täytyykin olla isä, josta Tyrskytassu on niin legendaarisella tavalla kertonut.*
“Öh, hyvää päivää vaan. En ehdikään jäämään nyt jutulle, mutta terveisiä Tyrskytassulta”, sanoin kultaisesti ja ohitin järkytyksen lamauttaman kissan ketterästi. Täytyihän nyt isä-kullalle terveisiä jättää! Tyrskytassu ei varmastikaan sitä muistaisi tehdä, joten päätinpä tehdä hänelle palveluksen.
Keijukaisen harmaa hahmon lennokkaat askeleet olivat vieneet hänet jo vähän matkan päähän, mutta pitkät, hoikat ja kerrassaan hurmaavat koipeni saivat välimatkan kurottua kiinni nopeasti. Samalla huomasin hänen hampaistaan roikkuvan pienen palleron, joka miukui hätääntyneeseen ääneen, joka ei selkeästi nauttinut Keijukaisen etenemisvauhdista – tai ei varmaan mistään muustakaan. Kauhea valittaja.
“Vau! Sinähän osaat juosta. Upeaa Keijukainen!” ihailin. Naaras ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan keskittyi laittamaan tassua toisen eteen. Näin kuitenkin hänen tylystä ilmeestään, että hänen aurinkoinen kuorensa oli kadonnut. Vilkaisin taakseni ja erotin kaukana Tyrskytassun raidallisen hahmon.
“Ai, ja katsos niin osaa Tyrskytassukin. En olisi uskonut sen koira episodin jälkeen”, totesin hyväntuulisesti hengästyneisyyteni lomasta. Sitten aivan hetken mielijohteesta pysähdyin. Keijukainen vain jatkoi etenemistään, eikä edes letkauttanut korvaansa, mikä vähän ehkä loukkasi minua. Kyllähän nyt Tyrskytassua piti odotella, ettei hän vallan jäisi jälkeen. Katsahdin ympärilleni ja tutkistelin ympäristön kauniita piirteitä. Päivä oli kerrassaan upea. Hiirenkorvan alun hurmaava aurinko, hohtavat hanget ja kissojen kaukaa kaikuvat vihaiset huudot. Sieluni suorastaan lepäsi. Hiljalleen rotevan kollin tassuista lähtevä töminä lähestyi ja lähestyi ja lopulta kolli saavutti minut.
“Tervehdys. Sinäkin päätit viimein saapua”, hymähdin pienesti ja sitten lähdin juoksemaan kollin rinnalla. Voi, että mikä etana hän olikaan, vaikka hänellä oli tuli hännän alla. Vain vähän matkan päässä perässämme tuli laumallinen vihaisia kissoja.
“Sanoin muuten terveisiä isälles-”
Tyrskytassu keskeytti sanani terävällä ja hyvin hengästyneellä naukaisulla: “Ole hiljaa ja juokse.” Pyöräytin silmiäni syvästi. Mikä ilonpilaaja! Kaikkihan oli ihan hallinnassa; Keijukaisella oli pentu, minulla oli jalat allani ja meillä oli tarvittaessa Tyrskytassu syöttinä. Ei siis mitään henkilökohtaista Tyrskytassu – jos jostain syystä satutkin omaamaan sellaisen taidon kuin ajatustenluku. Satut vaan olemaan kaikista hitain. Olen pahoillani, tai en oikeastaan.
Keijukainen alkoi hiljalleen hyytyä edessä ja saimme hänet lopulta kiinni ja pakko mainita tähän väliin, että klaanikissatkin alkoivat saavuttamaan meitä. Kun vilkaisin taakseni, saatoin jopa erottaa ensimmäisten kasvonpiirteitä. Hymyilin heille ja huusin härnäten:
“Ottakaa kiinni jos saatte!” Sitten kiihdytin tahtia naurun saattelemana ja vinkkasin kumppaneilleni, että kannattaisi kiristää vauhtia, jos ei haluaisi vihaisten klaanikissojen suihin.

//Keiju tai Tyrsky?
833 sanaa (KP-boosti)

Kirjoittaja: Aura

Järkäletassu istui oppilaiden pesässä vihaisena, korvat luimussa ja siniset silmät viiruina. Tämän tunteen hän kyllä tunnisti ja tasan tiesi mistä se johtui. Tyrskytassu. Olisihan se pitänyt arvata, että erakot todella ovat vain saastaa. Sen kerran kun luotti edes hieman johonkin kissaan, hän petti. Typerä kolli. Järkäletassu ei tiennyt miten käsitellä tunteita, hän olisi voinut vaikka katkoa puita tieltään. Ja oli juuri Järkäletassun tuuria, että oppilaiden pesässä oli muita kissoja ja hän joutui katsomaan heidän typeriä naamojaan. Toivottavasti Tuimakatse hakisi hänet taisteluharjoituksiin, hän oli juuri sopivan vihainen taistelemaan. Hän halusi kanavoida tunteensa johonkin hyödylliseen. Mitäköhän Tyrskytassu kumppaneineen juoni? Vaikka ei sillä, Järkäletassua ei kiinnostanut. Tummaturkkinen kolli lysähti sammalilleen ja makasi karvapallona pedillään. Ehkä hänen pitäisi osoittaa oma-aloitteisuutta ja mennä itse harjoittelemaan?

Järkäletassu tuijotti pesän muita oppilaita silmät viiruina, kukaan tuskin lähestyisi häntä nyt. Viha oli harvoja tunteita, jotka hän osasi näyttää ja tunnistaa mainiosti. Kolli tuijotti pesän seinämiä kulmiensa alta ja lopulta nousi seisomaan. Turha sitä olisi jäädä pesään makoilemaan, kun voisi tehdä jotain hyödyllistä. Syttyisiköhän sota? Eloklaani luonnollisesti syyttäisi Kuolonklaania tästä kaikesta, vaikka vika oli täysin niissä erakoissa. Olisi vain pitänyt piestä se Hentotassu kunnolla siinä kaksintaistelussa… Kollioppilas murahti muutaman kerran tassutellessaan ulos pesästä. Ainakaan hänen ei tarvitsisi arpoa olisi erakot luotettavia, sillä tämä kolmikko oli osoittanut, että hän oli ollut aina oikeassa. Oppilas siristeli silmiään, kun aurinko paistoi turhankin kirkkaana taivaalla. Pentunappaus lisäsi Henkäysvarjon vihaa ulkopuolisia kohtaan ja henkilökohtaiset tunteet Tyrskytassua kohtaan ajoivat myös nuorta kollikissaa Henkäysvarjon puolelle. Kun kolli nousisi valtaan, erakkosukuisille kissoille ei kävisi hyvin. Ties millaisia pettureita heidänkin joukossaan oli.

Järkäletassua ärsytti se, että häntä ärsytti ja, että hän tunsi kummallisia tunteita. Yleensä hän pystyi keskittymään täysillä vain arvojärjestyksessä etenemiseen ja harjoitteluun, miksi tämä oli poikkeus..? Hän oli joskus jakanut Tyrskytassun kanssa hiiren, ehkä siinä oli ollut jotain myrkkyä. Kolli kuitenkin pudisti päätään, idea ei kävisi lainkaan järkeen. Tyrskytassu vain oli sekoittanut hänen päänsä, tunteet olivat pahasta, jos siitä tulisi tämänlainen olo eikä ajattelukaan luistanut. Järkäletassu vain halusi olla hyvä ja luotettava soturi, joka saisi osakseen paljon arvostusta ja luottoa. Pitäisi vain saada ote siitä vanhasta Järkäletassusta, sitä kolli kaipasi ja sen hän halusi takaisin.

// 349 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harjoitukset olivat ohi, ja niistä oli jäänyt suuhun hyvin paha maku. Kuolonklaanilaisoppilaat olivat kidnapanneet Mesitähden pennun ja kadonneet se mukanaan. Kolmikosta kaikki olivat erakkoja, ja se oli tietenkin Henkäysvarjolle yksi syy lisää inhota jokaista klaanin ulkopuolista kissaa. Eloklaanin ja Kuolonklaanin välit olivat kireät. Tietenkin naapuriklaani syytti meitä, vaikka käytännössä Kuolonklaanilla ei ollutkaan osaa eikä arpaa kidnappauksen kanssa. Ei klaani ollut vastuussa yksittäisten kissojen tekemisistä.
Kun unohdettiin kidnappaus, Sulkavirralla oli kaikki paremmin kuin hyvin. Naaras oli saanut koko harjoitusten ajan olla lähellä Ruskatassua. Tämän sydän oli pamppaillut, kun oranssi eloklaanilaiskolli oli muiden huomaamatta hymyillyt raidalliselle kuolonklaanilaiselle. Sulkavirran joukkue oli voittanut koko harjoitukset, muttei naaras siitä niin välittänyt. Hän oli kuitenkin iloinen veljensä Varistassun puolesta. Tuhkajuova oli varmasti tyytyväinen poikansa upeaan suoritukseen.
Sulkavirta ei voinut ajatella muuta kuin Ruskatassua. Hänen ajatuksensa pyörivät jatkuvasti kollin ympärillä ja tämän lumoavan sinisissä silmissä. Pelkkä ajatuskin oranssista kollista sai raidallisen naaraan hymyilemään.
”Mikä noin hymyilyttää?” Sähkötuho oli ilmestynyt kuin tyhjästä Sulkavirran vierelle. Naaras käänsi kellertävän vihreän katseen veljeensä.
”Ei mikään, ei niin yhtään mikään”, Sulkavirta valehteli lapojaan kohauttaen, ja vaihtoi kasvoilleen tasaisen tylsän ilmeen. Sähkötuho siristi silmiään, selkeästi uskomatta siskonsa sanoja.
”Kamala sekasotku”, Sähkötuho totesi viitaten mitä ilmeisimmin kuolonklaanilaisoppilaiden kidnappaukseen. Sulkavirta nyökytteli päätään, mutta naaras ajatteli ihan muuta kuin kidnappausta.
”Haetaanko Sinilintu ja lähdetään kävelylle? Hänen oppilaansa sentään petti kaikki, joten hän saattaa kaivata meidän seuraamme”, Sulkavirta päätteli ja katsoi veljeään virnistäen.

//Sähkö?
// 226 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Tuimakatse: 23kp! –

Sähkötuho: 7kp –

Pimentovarjo: 5kp –

Huomenkyyhky: 9kp –

Järkäletassu: 22kp! –

Aaltotassu: 21kp! –

Tyrskytassu: 55kp! –

Hentotassu: 53kp! –

Varistassu: 6kp –

”Leopardi”: 9kp –

Kirjoittaja: Elandra

Vatsassani muljahteli, kun astelin Tyrskytassun perässä sisään Eloklaanin leiriin. Hämärän tunnelin päässä oli suuri aukio, aivan kuten Kuolonklaanissakin. Leiri vaikutti autiolta, ja Tyrskytassu johdatti meidät epäröimättä karhunvatukkapensaikon luokse. Pensaasta kuului puheensorinaa.
Ennen sisään astumista Tyrskytassu vilkaisi minua ja Mäihää. Epäröikö hän? Kun Tyrskytassu vihoviimein pääsi astumaan sisään hämärään pesään, minä työnnyin hänen perässään kiilaten Mäihän ohitse. Tunnistin Mesitähden äänen. Lämmin maidontuoksu oli ainoa asia mitä pesässä haistoin. Imelä haju sai minut nyrpistämään nenääni.
Pesässä olevat kissat kääntyivät meidän puoleemme. Minä etsin nopeasti katseellani Mesitähden ja seurasin valkean kollin reaktiota. Tuon kasvoille piirtyi ilme, joka sai minut hymyilemään. Kauhu, pelko ja viha. Huomasin, miten eloklaanilaispäällikön kynnet upposivat pesän pohjaan, kun päällikkö asettui punaruskean, pentuja imettävän naaraan eteen. Hänen täytyi olla Mesitähden kumppani, ja nuo pennut olisivat pian meidän.
Paikalla oli yllätyksekseni myös yksi ylimääräinen täysikasvuinen kissa. Valkea, pulska naaras katseli Tyrskytassua kuin olisi nähnyt aaveen. Kolli oli selkeästi pelätympi kuin olin odottanut.
”Minä karkotin sinut”, Mesitähti murisi hampaidensa välistä tuijottaen Tyrskytassua syvälle silmiin. Kolli kohautti lapojaan. Oli vaikeaa olla hiljaa. Olisin halunnut hyökätä Mesitähden kimppuun nyt ja tässä ja tappaa hänet. Raivo sisälläni roihusi niin, että se oli vaikeaa pitää aisoissa.
Korvissani humisi. Olin niin lähellä. Mesitähti seisoi siinä aivan edessäni, ja tässä oli tilaisuuteni. Tilaisuus kuitenkin meni, kun Mesitähti syöksyi kohti Tyrskytassua. Jouduin väistämään toistensa kimpussa olevaa kaksikkoa, sillä he olivat vähällä vyöryä päälleni.
”Katsoisitte vähän eteenne!” ärähdin lähinnä Tyrskytassulle, vaikka kolli tuskin kuuli sanojani. Kun toistensa kimpussa pyörivä kaksikko oli saanut minut pois ajatuksistani, käännyin kohti pentuja imettävää naaraskissaa. Punaruskea kissa oli noussut ylös, ja tuo seisoi nyt matalana pentujensa edessä. Mäihä lähestyi kuningatarta virnuillen. Naaraasta huomasi, ettei tuo ollut täysissä voimissaan. Se ei ollut ihme, sillä hän oli juuri äskettäin synnyttänyt.
Jättäydyin tarkoituksella taka-alalle, kun Mäihä hyökkäsi kuningattaren kimppuun. Mahdollisimman huomaamattomasti livahdin kuningattaren taakse kolmen pienen pennun luokse. Siinä vaiheessa ymmärsin, että suunnitelmaa täytyi muuttaa. Minulla oli kolme pentua ja vain yksi kantaja, kun Tyrskytassu ja Mäihä olivat liian kiireisiä auttaakseen. Kuumeisesti silmäilin kolmea pentua yrittäen valikoida parhaimman. Valkea pentu muistutti kovasti Mesitähteä väritykseltään, mutta en todellakaan haluaisi kasvattaa Mesitähden kaksoisolentoa minun kaksijalkalassani. Punaruskea pentu oli aivan liian tylsän värinen. Kuka halusi itselleen sellaisen pennun, jossa ei ollut yksityiskohtia? Tummanharmaassa pennussa oli kaikki mitä pennulta tahdoin. Tekisin hänestä minun seuraajani, joten harmaa turkki oli hyvä valinta. Kumarruin, kun Tyrskytassu paiskasi itseään pienemmäksi jääneen Mesitähden karhunvatukkapensaista tehdyn pesän seinämän lävitse. Käännyin katsomaan kollin suuntaan. Mesitähti ei liikkunut. Myös Mäihä oli saanut painettua punaruskean kuningattaren alas. Sen sijaan valko-musta naaras oli hävinnyt.
”Tuota noin, meidän täytynee nyt lähteä”, totesin nopeasti ja nappasin harmaan pennun hampaisiini, ”nähdään taas, Mesitähti. Älä unohda meitä, me tulemme vielä takaisin!”

//Mäihän vuoro varmaankin?
// 435 sanaa