Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto asteli partion perässä hämärään piikkihernetunneliin. Kolli oli ollut auringonlaskun partiossa. Hän oli lievästi sanottuna pettynyt, ettei ollut päässyt partion johtoon. Henkäysvarjo oli laittanut partion johtajaksi Jokimielen hänen sijastaan. Vaalean punaruskea kolli oli ollut hiljaa koko partion ajan, lukuun ottamatta pientä purkausta kesken partioinnin. Pikkukaaos ja Raparperipistos olivat kälättäneet miltei koko partion ajan, ja se jos jokin oli käynyt kunniakkaan soturin hermoille. Hän oli käskenyt klaanitovereitaan pitämään suunsa kiinni, ellei heillä ollut jotain järkevää sanottavaa.
Loppupartio olikin sujunut oikein hyvin hiljaisuuden vallitessa. Partiolaiset lähtivät kukin omiin suuntiinsa. Jääviilto suuntasi tuoresaaliskasalle, joka hänen onnekseen ei ollut tyhjä kuten aiemmin tänään. Tosin valinnanvaraa ei juurikaan ollut, sillä klaanitoverit olivat jättäneet kasaan vain surkeimmat saaliit. Jääviilto valikoi ateriakseen pienen oravan. Se ei ollut enää lämmin, joka tosin ei ollut mikään ihme. Orava oli maannut kuolleena tuoresaaliskasassa varmaankin jo hyvän aikaa.
Punaturkkinen kolli etsi katseellaan itselleen seuraa. Hän olisi halunnut vaihtaa pari sanaa Harakkanaurun kanssa, mutta mustavalkoista kollia ei näkynyt pääaukiolla. Ketään muutakaan potentiaalista juttukaveria ei näkynyt.
Jääviilto oli jo lähdössä kävelemään kohti kaatunutta kuusta, kun hän näki Punatähden astelevan kohti parantajan pesää. Päällikkö näytti melko huonovointiselta, ja Jääviillon mielenkiinto heräsi. Soturi käveli muina kissoina lähemmäksi parantajan pesää, jotta kuulisi päällikön ja parantajan välisen keskustelun.
Kolli istuutui alas vilkaisematta Punatähden ja tämän luokse saapuneen Tiputassun suuntaan. Yrttien inhottava katku lehahti hänen nenäänsä. Kolli yritti peittää yrttien lemun tuoresaaliilla alkaessaan syömään sitä samalla, kun hän kuunteli kaksikon juttelua.
”Tunnistan kyllä oireet, tämä on ihan varmasti viheryskää. Eloklaanilaiset tartuttivat sen ilmeisesti”, päällikkö murahti rohisevalla äänellä. Jääviilto kääntyi yllättyneenä katsomaan päällikön ja parantajaoppilaan suuntaan.
Kolli nousi nopeasti ylös ja siirtyi varmuuden vuoksi vähän kauemmaksi parantajan pesän sisäänkäynniltä. Hän ei halunnut vahingossakaan saada viheryskää. Parantajaoppilas kyseli jotakin päällikön voinnista, ja lopulta pyysi tuon perässään sisään parantajan pesälle. Jääviilto katsoi inhoten heidän peräänsä. Hän ei voinut olla miettimättä, etteikö tämä olisi ollut jokin Eloklaanin suunnitelma. He olivat johdattaneet Punatähden leiriinsä vain tartuttaakseen tälle viheryskän, jotta Kuolonklaani heikkenisi. Raivo kiehahti soturin sisällä. Oli äärimmäisen tärkeää, että eloklaanilaiset häädettäisiin metsästä. Eikö kukaan oikeasti nähnyt, mitä Mesitähti tovereineen yritti?

// 337 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta katsoi yllättyneenä ystäväänsä, joka oli esittänyt yllättävän kysymyksen. Aaltotassu oli kysynyt, oliko raidallisella naaraalla mielessään ketään erityistä kissaa. Naaras ei käsittänyt, mistä moinen oli tullut oppilaalle juuri nyt mieleen. Sulkavirta oli aivan hetki sitten nimittäin ajatellut Ruskalintua ja kasvavaa ikäväänsä kollia kohtaan. Soturin piti hetki miettiä, miten reagoisi Aaltotassun kysymykseen. Hän kyllä luotti naaraaseen, mutta olisiko rakkaus eloklaanilaista kohtaan Aaltotassullekin liikaa?
Sulkavirta päätyi lopulta valheeseen, ja purskahti hervottomaan nauruun. Aaltotassu katsoi häntä päätään kallistaen.
”Ei tietenkään ole! Jos löydän jonkun, lupaan kertoa sinulle heti ensimmäisenä”, naaras onnistui valehtelemaan oikein vakuuttavasti, ainakin omasta mielestään. Hän hymyili Aaltotassulle ystävällisesti kohdatessaan tämän oranssin katseen. Punaturkkinen naaras nyökkäsi, kuin hyväksyen soturin vastauksen. Sitten naaraan katse kääntyi leirin pääaukiolla hääräileviin kissoihin.
Sulkavirta oli saanut vatsansa täyteen. Ennen syömistä hän oli taas muistanut unohtaneensa syödä. Edellisin ateria oli ollut eilen ennen harjoituksia oppilaiden kanssa.
Aaltotassun ja Sulkavirran välillä vallitsi hiljaisuus, jonka raidallinen naaras päätti rikkoa. Hän halusi ottaa kaiken irti ajastaan Aaltotassun kanssa, ennen kuin Sulkavirta jättäisi Kuolonklaanin. He olivat sopineet tekevänsä jotakin aamiaisen jälkeen.
”No, mitä sinä tahdot tehdä? Lähdetäänkö ulos?” Sulkavirta esitti kysymyksen veljensä oppilaalle. Sähkötuholla tuskin olisi mitään sitä vastaan, että Sulkavirta vietti aikaa hänen oppilaansa kanssa leirin ulkopuolella.

//Aalto?
// 197 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltotassu oli juuri aikeissa ehdottaa jotain, kun hänen ajatuksensa katkaisi kurluttava ääni, joka oli lähtöisin hänen vatsastaan. Hän katsahti Sulkavirtaan hiukan nolostuneesti virnistäen.
”Mitä jos syötäisiin ensiksi aamupala? Minulla on kamala nälkä!” oppilas maukui ja vilkaisi haikailevasti tuoresaaliskasan suuntaan. Sulkavirta kehräsi huvittuneena ja nyökkäsi.
”Sopii minulle.”
Kaksikko nousi ylös ja lähti tassuttamaan tuoresaaliskasaa kohti. Kävellessään ystävänsä vierellä Aaltotassu huomasi kasvaneensa miltei raidallisen soturin ohi. Hän muisti yhä, miten puoli vuodenajan kiertoa takaperin hän oli ollut vasta hintelä rääpäle, joka oli joutunut juoksemaan pysyäkseen soturittaren tahdissa. Nyt hän oli melkein täysikasvuisen kissan kokoinen, ja se tuntui mahtavalta!
Aamupalatarjoilussa ei ollut paljon kehumista: pari hassua myyrää ja kulahtaneen näköinen varis. Aaltotassu ja Sulkavirta vaihtoivat inhoksuvia katseita irvistäen.
”Mitä jos syödään tuo myyrä puoliksi?” Aaltotassu ehdotti ja kurkotti käpälällään tökkäämään kuollutta jyrsijää.
Sulkavirta kohautti lapojaan. ”Käy se minulle.”
Aaltotassu nappasi myyrän hampaisiinsa ja vei sen syrjempään leirin reunalle. Sulkavirta asettui kyyryyn hänen viereensä.
Aterioidessaan ystävykset seurasivat heräilevän leirin puuhia. Haukkasiipi astui ulos soturien pesästä ja pysähtyi venyttelemään. Kollin lihakset värähtelivät raidallisen turkin alla, kun hän lähti jälleen liikkeelle. Aaltotassu vilkaisi ystävänsä suuntaan nähdäkseen, oliko tämäkin seurannut katseellaan Haukkasiipeä. Naaras kuitenkin mutusti myyrää vaitonaisena, omiin ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä. Aaltotassun kasvoille levisi kiusoitteleva virne.
”No, Sulkavirta”, hän maukui oikein sanojaan venyttäen ja tuuppasi ystäväänsä leikillään herättäkseen tämän mietteistään, ”onkos sinulla mielessä ketään erityistä kissaa?”

//Sulka?
//219 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Roihutassu: 7kp –

Orvokkipentu: 15kp –

Harakkanauru: 5kp –

Tuhkajuova: 17kp –

Sulkavirta: 20kp! –

Aaltotassu: 8kp –

Kirjoittaja: Elandra

Hymy levisi Sulkavirran kasvoille, kun hän kuuli Aaltotassun sanat. Soturi ei ollut kokenut pientä tehtäväänsä lainkaan epämiellyttävänä palveluksena, vaan ennemminkin kiinnostavana seikkailuna. Soturi pudisti päätään.
”Ei tarvitse, minä nautin joka hetkestä. Oli virkistävää kokea pieni seikkailu harmaan arjen keskellä”, raidallinen naaras virnisti leikkisästi. Aaltotassu näytti edelleen yhtä helpottuneelta ja iloiselta kuin äskenkin.
”Mutta sinun kannattaa ihan oikeasti pysyä jonkin aikaa kokonaan erossa niistä eloklaanilaisista. Luulen, että Ruusutuike aikoo pitää sinua silmällä”, Sulkavirta sanoi vakavoituen. Hymy hävisi myös Aaltotassun kasvoilta, kun naaras huomasi ystävänsä vakavan katseen.
”Sovitaan vaikka, että se on sinun hyvityksesi minulle. Tai jos aiot vielä tavata sitä veljeäsi, saat kyllä ottaa minut mukaan”, soturi lisäsi virnistäen. Hymy palasi Aaltotassun kasvoille, kun oppilas nyökäytti päätään.
”Minä lupaan”, punaturkkinen kissa vakuutteli. Sulkavirran mieli muuttui haikeaksi, eikä Aaltotassu varmastikaan voinut olla huomaamatta sitä. Soturi oli kiintynyt Aaltotassuun ja heidän välinen ystävyytensä oli hänelle tärkeä. Sulkavirran sydäntä riipi, sillä hän tiesi ystävyyden katkeavan ainakin toistaiseksi, kun soturi lähtisi pian klaanista Ruskalinnun kanssa. Aaltotassulla ei ollut harmainta hajuakaan tulevasta, vaan naaras eli siinä uskossa, että Sulkavirta pysyisi klaanissa aina.
”Onko jokin hassusti?” Aaltotassu kysyi, kun Sulkavirran hymy haihtui ja tilalle hiipi surkea ilme. Soturi ravisteli synkät ajatukset pois mielestään ja palasi takaisin tähän hetkeen.
”On on, totta kai”, naaras vakuutteli, ”on vain haikeaa, että sinusta ja Tattitassusta tulee pian sotureita. Emme pääse sitten enää harjoittelemaan yhdessä.” Valheessa oli osa totuutta, jonka vuoksi asiasta valehteleminen oli käynyt Sulkavirralta niin helposti. Kun kaksikko ansaitsisi soturinimensä, mikään ei pidätellyt Sulkavirtaa enää Kuolonklaanissa.
”Mitä me sitten keksisimme? Ehkä tällä kertaa jotakin vähän vähemmän jännittävää kuin viime öinen”, raidallinen naaras virnisti. Hän halusi viettää ystävänsä kanssa aikaa ennen kuin se olisi liian myöhäistä.

//Aalto?
// 275 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sinä yönä Aaltotassun oli vaikea asettua levolle. Hän tiesi Sulkavirran olevan matkalla Kuuluolalle partion mukana, mutta oli toinen asia, saisiko raidallinen soturi muut partiossa olijat houkutelluksi kurkistamaan luolaan, jossa Lauhalaukka ja Mahlahalla todennäköisesti olivat odottelemassa Aaltotassun saapumista. Aaltotassu ei voinut sanoa, että hänestä tuntui pahalta saattaa kollit ansaan, mutta klaanien lakien noudattaminen oli hänelle juuri nyt tärkeämpää kuin mitkään sukulaissuhteet naapuriklaanin kissoihin.
Kun Ruostekukka oli kuollut, Aaltotassu oli kokenut vastuun heidän perheensä kunniasta siirtyneen itselleen. Lauhalaukka saattoi olla kenties vanhin Ruostekukan elossa olevista pennuista, mutta kolli oli päättänyt pettää klaaninsa, ja sitä kautta hän oli myös pettänyt perheensä. Lauhalaukka saisi nyt luvan kärsiä tekemästään virheestä.
Jossain vaiheessa Aaltotassu oli ilmeisesti nukahtanut, sillä, kun hän heräsi, osa oppilaista oli jo tekemässä lähtöä pesästä. Aaltotassu kömpi ylös vuoteessaan ja suki nopeasti turkkinsa, ennen kuin kiiruhti aukiolle. Sulkavirta oli ulkona häntä vastassa ja kutsui oppilaan mukaansa hännän huiskaisulla, ja he kiersivät kaatuneen kuusen taakse vesiputouksen lähelle.
”No?” Aaltotassu kysyi ensimmäisen kerran, ja hän tunsi vatsaansa vääntävän jännityksestä. Sulkavirran katse – ja ilmeisesti myös ajatuksenjuoksu – harhaili kuitenkin aivan jossakin muualla.
”No? Miten se partio meni?” Aaltotassu kysyi toisen kerran, kestämättä sitä näkymätöntä painetta, joka tuntui leijuvan hänen yläpuolellaan ikään kuin valmiina rysähtämään hänen niskaansa. Hän tunsi sydämessään kylmän iskun, kun Sulkavirta kääntyi vakavailmeisenä katsomaan häntä.
”Sinä jäit kiinni”, soturi huokaisi päätään pudistellen. Aaltotassu tuijotti ystäväänsä silmät järkytyksestä ammollaan ja suu vähän auki. Hän oli jäänyt kiinni? Voi ei!
Vakava ilme pyyhkiytyi pois Sulkavirran kasvoilta, kun tämä maukui: ”Vitsi vitsi, et jäänyt kiinni. Lauhalaukka kyllä kertoi totuuden, mutta Ruusutuike lupasi olla kertomatta sinusta, koska et ilmestynyt paikalle. Sen sijaan hän kertoi kai juuri Punatähdelle, että eloklaanilaiset olivat luvatta Kuuluolassa.”
Helpotus sai Aaltotassun käpälät tuntumaan tutisevalta hyytelöltä, ja hän veti vapisten henkeä. Kun oppilas onnistui kokoamaan jälleen itsensä, hän tuuppasi Sulkavirtaa ensin vihaisena siitä, että tämä oli valehdellut, mutta leppyi kuitenkin nopeasti. Hän tirskahti hiljaa ja katsoi ystäväänsä hymyillen huojentuneena.
”Kiitos, Sulkavirta!” hän kehräsi iloisesti. ”Olet hengenpelastaja! Minä hyvitän tämän sinulle vielä – lupaan sen!” Aaltotassu tunsi suunnatonta kiitollisuutta naarasta kohtaan. Sulkavirta oli hänen ainoa oikea ystävänsä koko klaanissa, eikä tiennyt, mitä olisi tehnyt ilman tätä.

//Sulka?
//348 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta kuunteli sivusta Lauhalaukan ja Ruusutuikkeen välistä keskustelua. Naaras pohti, miten savunharmaa soturi suhtautui pojanpoikaansa, joka eli tätä nykyä Eloklaanissa. Lauhalaukka oli kertonut totuuden, joka ei ollut Aaltotassun kannalta lainkaan hyvä asia. Ruusutuike oli varmasti heti ymmärtänyt, kenestä eloklaanilainen oli puhunut. Oranssinkirjava kolli oli ottanut syyt omille niskoilleen ja pelastanut ystävänsä. Sulkavirta ei ollut varma, oliko asia ihan niin miten Lauhalaukka oli kertonut. Olisiko kolli oikeasti voinut painostaa klaanitoverinsa mukaansa näinkin riskialttiiseen tapaamiseen?
”Miten olette päässeet tänne? Ainoa reitti Kuuluolaan käy Kuolonklaanin reviirin halki, mutta teidän hajujälkiänne ei löytynyt tunnelista tai sen ulkopuolelta”, Ruusutuike pysyi rauhallisena. Sulkavirta erotti pimeydestä huolimatta, kuinka Lauhalaukka vilkaisi takanaan olevaa tunnelia. Niitä oli Kuuluolan seinustalla enemmänkin, vaikkei niitä pimeässä juuri erottanutkaan. Sulkavirta oli joskus kuuhuipun aikana käynyt kurkkaamassa Kuuluolaan, ihan vain mielenkiinnosta.
”Löysin tunnelin Eloklaanin reviiriltä, se johtaa suoraan tänne”, Lauhalaukka kertoi. Sulkavirta oli yllättynyt. Eikö kukaan koskaan ollut seurannut tunneleita, vai miten moinen asia oli jäänyt huomaamatta?
Seurasi hiljaisuus, joka lisäsi ilmassa kipinöiviä jännitteitä entisestään. Sulkavirta kuuli, kuinka hänen vierellään seisova Pikiturkki vaihtoi vähän väliä asentoaan, kaiketi myös soturi oli jännittynyt. Hiljaisuus oli piinaava, ja se tuntui kestävän ikuisuuden ajan. Sulkavirta katsoi Ruusutuikkeen tummaa hahmoa, joka seisoi täysin aloillaan. Mitä soturi oikein mietti niin kauan?
”Me teemme nyt näin: kerron Punatähdelle teidän vierailustanne täällä, ja hän saa päättää miten asia hoidetaan loppuun. Olemme varmasti kaikki samaa mieltä, että Aaltotassua on turha sotkea tähän. Kuten huomasitte, hän ei ole halukas rikkomaan klaanien lakeja ja tapaamaan veljeään”, Ruusutuikkeen ääni oli edelleen rauhallinen, mutta nyt siinä oli ripaus jotakin aivan uutta. Sulkavirta oli jopa hieman vakuuttunut siitä, miten taitavasti savunharmaa soturi otti ohjat tällaisessa tilanteessa. Raidallinen soturi oli myös huojentunut siitä, että Ruusutuike tahtoi pelastaa pojantyttärensä nahan. Nyt ei auttanut kuin toivoa, että Pikiturkki ja eloklaanilaiset olisivat vanhan naaraan kanssa samaa mieltä.
”Kuulostaa hyvältä. Me hoidamme tiedottamisen Mesitähdelle, jotta hänkin pysyy kartalla tilanteesta”, Lauhalaukka totesi matalalla äänellä. Sitten soturi ystävineen nousivat ylös ja katosivat samaan tunneliin, josta he olivat tulleet. Sulkavirta vilkaisi Ruusutuiketta, joka kääntyi kahden muun naaraan puoleen.
”Olemme varmaan kaikki sitä mieltä, että näin on paras toimia?” tummaturkkinen soturi esitti kysymyksen Sulkavirralle ja Pikiturkille. Sulkavirta ei epäröinyt vastatessaan, mutta Pikiturkki pysyi hetken vaiti. Pienen mietinnän jälkeen musta naaras tokaisi:
”Niin kai sitten.” Asia oli sillä selvä, ja kolmikko lähti kulkemaan peräkkäin ulos tunnelista.

Partiota ei enää jatkettu, vaan kissat palasivat takaisin leiriin. Ruusutuike ilmoitti jäävänsä odottamaan Punatähden heräämistä, ja kehotti muita menemään nukkumaan. Sulkavirta suuntasi sotureiden pesään, mutta nukahtaminen oli vaikeaa. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan Aaltotassulle kaikki partion jännittävät käänteet. Oli heidän onnensa, että partion johdossa oli ollut juurikin Ruusutuike, eikä kukaan muu.
Aamu valkeni, eikä Sulkavirta ollut nukkunut juurikaan. Hän kuitenkin kömpi ensimmäisten sotureiden perässä väsyneenä ulos kaatuneen kuusen oksien alta. Naaras istuskeli hetken kylmällä pääaukiolla ja etsi katseellaan Ruusutuiketta. Soturi oli kuitenkin hävinnyt siitä mihin oli jäänyt, ilmeisesti juttelemaan Punatähden kanssa. Kylmyys sai väsymyksen väistymään hetkessä. Sulkavirta odotti aloillaan niin kauan, että Aaltotassun punaruskea hahmo astui ulos oppilaiden pesästä. Raidallinen soturi nousi venytellen ylös ja kiiruhti oppilaan luokse. Hän viittoi Aaltotassun mukaansa kulkiessaan tuon ohi. Kaksikko katosi kaatuneen kuusen taakse aivan vesiputouksen lähelle.
”No?” Aaltotassu kysyi malttamattomana, mutta selvästi myös jännittyneenä. Sulkavirran katse harhautui Aaltotassusta Punatähdeen ja Ruusutuikkeeseen, jotka kävelivät ulos päällikön pesästä. Punatähti vaikutti rauhallilselta, eikä vilkaissutkaan vesiputouksen likellä istuvien naaraiden suuntaan. Sen sijaan Ruusutuikkeen katse käväisi hetken ajan Aaltotassussa, mutta kääntyi nopeasti takaisin päällikköön. Kaksikko käveli kaatuneen kuusen toiselle puolelle, eikä Sulkavirta nähnyt heitä enää.
”No? Miten se partio meni?” Aaltotassu kysyi uudelleen, kun ei saanut vastausta ensimmäisellä kysymyksellään. Sulkavirta kääntyi ystävänsä puoleen vakavailmeisenä.
”Sinä jäit kiinni”, naaras huokaisi päätään pudistellen. Aaltotassun ilme oli näkemisen arvoinen, ja sen nähdessään Sulkavirta alkoi heti katua valhettaan.
”Vitsi vitsi, et jäänyt kiinni. Lauhalaukka kyllä kertoi totuuden, mutta Ruusutuike lupasi olla kertomatta sinusta, koska et ilmestynyt paikalle. Sen sijaan hän kertoi kai juuri Punatähdelle, että eloklaanilaiset olivat luvatta Kuuluolassa”, raidallinen naaras kertoi.

//Aalto?
// 640 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Ennen kuin saavutimme Eloklaanin rajan, Roihutassu palasi vielä Ukkospolkuun ja sen hirviöihin. Tummaturkkinen oppilas kysyi mitä hirviöt olivat. Kun Roihutassu astui vierelleni, vilkaisin häntä tuimalla katseella ja pysähdyin nopeasti. Oppilas jatkoi muutaman askeleen verran matkaa, ja kääntyi katsomaan minua hiukan hämillään.
”Oppilas kulkee aina soturin perässä, ei vierellä tai edellä”, sanoin kolkolla äänellä, pitäen ilmeeni täysin vakavana. Halusin, että viestini meni perille ensimmäisellä sanomisella. Roihutassu luimisti korviaan ja perääntyi vaivihkaa takaisin luokseni ja vielä parin askeleen verran taaksepäin.
”Anteeksi, Tuhkajuova”, oppilas pahoitteli. Nyökkäsin hyväksyvästi, mutta pysyen edelleen vakavailmeisenä ja jatkoimme matkaa hitaasti kävellen. Nyt Roihutassu pysytteli tiukasti minusta katsottuna oikealla takaviistossa, varoen tulemasta vierelleni.
”Hirviöt ovat petoja, joiden nahka on kiiltävä ja kova. Niiden silmien tilalla on sokaisevan kirkkaat valopallot. Hirviöt pitävät juostessaan meteliä ja löyhkäävät pahalta, se haju peittää kaiken muun alleen ukkospolun välittömässä läheisyydessä. Kaksijalat kulkevat usein hirviön sisällä, ja ellet ole varovainen, kaksijalat voivat kaapata myös sinut mukaansa”, kerroin, tarkoituksena saada Roihutassu ymmärtämään, että hirviöistä ja kaksijaloista oli ihan oikeasti hyvä pysyä mahdollisimman kaukana. Jotkut typerykset kiinnostuivat kaikesta kielletystä, ja toivoin ettei uusi oppilaani ollut sellainen. En lähtisi etsimään, jos kaksijalka kaappaisi hänet mukaansa. Silloin Roihutassu olisi ihan oman onnensa nojassa.
Roihutassu kuunteli tarkkaavaisesti, eikä esittänyt jatkokysymyksiä hirviöihin liittyen. Sen sijaan kaksijalat tuntuivat kiinnostavan nuorukaista:
”Liikkuvatko kaksijalat Kuolonklaanin reviirilläkin?” Vilkaisin oppilasta, mutta käänsin katseeni eteemme avautuville nummille puhuessani.
”Eivät usein, mutta aina silloin tällöin. Siksi soturitkin kulkevat reviirillä aina varuillaan, koska mitä tahansa saattaa tulla vastaan. Kaksijalat, petoeläimet ja jotkut kulkukissat eivät kunnioita Kuolonklaanin merkkaamia rajoja, joten aina täytyy olla hereillä niiden varalta”, selostin hitaasti, jotta Roihutassu pystyisi painamaan mieleensä jokaisen sanomani sanan. Mitä enemmän hän imuroi tietoa päähänsä, sitä helpommin koulutus sujui molempien kannalta. En pitänyt itseni toistelemisesta, vaan halusin oppilaani ymmärtävän sanomani asiat heti tai kysyvän, jos jokin jäi epäselväksi. Jotkut sanovat, ettei typeriä kysymyksiä ollut, mutta minä uskalsin olla eri mieltä. Jotkut oppilaat toden totta osasivat kysyä mitä typerimpiä kysymyksiä, joihin en halunnut edes vastata.

Eloklaanin rajalle saavuttuamme, käännyimme tiukasti oikealle päin, kohti pohjoista. Ilmassa leijaili vahva eloklaanilaisen tuoksu. Kaiketi partio oli vastikään merkannut rajat.
”Kuten voit ehkä haistaa, ilmassa leijailee toisten kissojen hajujäljet. Ne tulevat rajan tuolta puolen, Eloklaanin reviiriltä. Et välttämättä vielä osaa tunnistaa ja erotella metsän hajuja toisistaan, harjoittelemme sitä myöhemmin”, sen sanottuani Roihutassu alkoi nuuhkia keskittyneesti ilmaa.
Siirsin katseeni Eloklaanin nummille päin. Mieleeni muistui tapahtuma, josta oli jo kauan aikaa. Erakkojoukko oli varastanut Kuolonklaanilta riistaa ollessani oppilasikäinen, ja Punatähti ei katsonut sitä hyvällä. Hän järjesti partion, johon myös minä olin päässyt mukaan, ja suuntasimme rajan yli erakoiden luokse. Syntyi taistelu, jonka me voitimme. Erakot häipyivät silloiselta reviiriltään, joka nykyisin toimi Eloklaanin kotina. Minä ja varmasti muutkin kahakassa mukana olleet kissat olivat huomanneet, että osa erakkojoukosta oli tätä nykyä Eloklaanin jäseniä. Tänä päivänä he kuitenkin kunnioittivat klaanin sääntöjä, eivätkä saalistaneet Kuolonklaanin riistaa.
Olisin voinut kertoa tarinan Roihutassulle, mutta en pitänyt sitä hyödyllisenä hänen koulutuksensa kannalta. Voisin kenties palata aiheeseen joskus toiste.

Emme kulkeneet aivan Kuolonklaanin pohjoiselle rajalle saakka, vaan noin puolessa välin matkaa käännyimme takaisin päin. Johdatin Roihutassua perässäni kohti Hehkulampea. Kuljimme vain muutaman ketunmitan päässä joesta, joka virtasi vuolaana kohti Hehkulampea.
Esittelin harmaaturkkiselle naaraalle Hehkulammen, joka ei näyttänyt aivan yhtä satumaiselta kuin Viherlehden aikaan. Lampi oli yhä sula, mutta sen vesi näytti aivan yhtä harmaalta kuin minkä tahansa lammen vesi.
”Viherlehden aikaan Hehkulampi on kauneimmillaan. Päiväsaikaan sen vesi näyttää kirkkaansiniseltä, aivan kuin se hehkuisi”, kerroin Roihutassulle lammesta, josta hän oli varmasti kuullut pentutarhallakin. Tuskin oli olemassakaan kuolonklaanilaispentua, joka ei ollut kuullut ihmeellisestä Hehkulammesta ja sen sinisestä vedestä.
Kiersimme Hehkulammen ja ohitimme Kivikukkulan. Kerroin sen päällä pidettävistä täysikuun kokoontumisista ja Kuuluolasta, jonne pääsi kukkulan seinämässä olevasta tunnelista. Roihutassu kuunteli, eikä keskeyttänyt puheitani. Hän pysytteli kuuliaisesti koko loppumatkan jäljessäni niin, ettei vahingossakaan astunut vierelleni.

Leiriin päästyämme, auringonlaskun hetki oli jo käsillä. Roihutassu kulki perässäni piikkihernetunnelia pitkin leirin pääaukiolle, jossa kissat valmistautuivat jo yöpuulle.
”Ota tuoresaaliskasasta itsellesi jotain ja siirrä vuoteesi oppilaiden pesään. Lähdemme heti aamunkoitteessa saalistusharjoituksiin”, kerroin Roihutassulle, joka edelleen jaksoi kuunnella minua. Naaras nyökäytti päätään ja vilkaisi tuoresaaliskasan suuntaan. Ennen kuin hän poistui syömään, oppilas kohtasi hetkeksi katseeni.
”Kiitos rajakierroksesta, Tuhkajuova”, naaras sanoi räpäyttäen meripihkaisia silmiään. Vastasin vain nyökäten, kun Roihutassu poistui luotani.
Seurasin hetken aikaa oppilaan menoa. Hän asteli leirin pääaukiolla parveilevan soturijoukon läpi tuoresaaliskasalle ja valikoi itselleen hiiren. Tuore oppilas siirtyi syömään saalista leiriä ympäröivän kiviseinämän varjoon. Naaras silmäili muita pääaukiolla oleilevia kissoja syömisen lomassa.
Ennen kuin oppilas oli saanut hiirensä syödyksi, irrotin katseeni hänestä ja suuntasin kohti sotureiden pesää. Halusin nukkua hyvät yöunet, jotta olisin täysissä voimissa aamuisissa harjoituksissa. Annoin itsestäni kaiken kouluttaessani Roihutassua ja toivoin, että hän teki samoin.

//Roihu? Sano toki jos jossain kohtaa Roihutassu tekee tai sanoo jotakin, mikä ei oo sen luonteelle ominaista.
// 752 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Juttutuokioni Jääviillon kanssa oli tullut päätökseen. Seuraavana aamuna, astuessani ulos sotureiden pesästä, kohtasin ensimmäiseksi Henkäysvarjon tylyn katseen. Harmaankirjava kolli ei tullut lähemmäksi tai sanonut mitään, mulkoili vain arvioivasti. Sydämenlyönnin ajaksi aika pysähtyi ja olin varma siitä, että minun oli täytynyt tehdä jotakin pahasti väärin. Miksi muutoin vanha mestarini olisi katsonut minua tuolla tavalla paheksuvasti? Palaset alkoivat loksahdella kohdalleen vasta, kun huomasin aukion vastakkaisella laidalla istuvan Jääviillon, joka kuikuili tarkkaavaisesti varapäällikön tekemisiä. En osannut tulkita kummankaan kollin ilmettä sen enempää, mutta päättelin nopeasti molempien olevan mukana Kuolonklaanin puhdistamiseen tähtäävässä juonessa. Kasvoilleni piirtyi vieno hymyntapainen istuutuessani sotureiden pesän vierustalle ja alkaessani pesemään tassujani aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut – ei eilistä keskustelua Jääviillon kanssa eikä Henkäysvarjon esittämää sanatonta haastetta. Vaikka pysyin tyynenä, en ollut aikoihin tuntenut samanlaista kutkuttavaa jännitystä kuin nyt. Salajuonen juuret kurottivat paljon syvemmälle kuin olin osannut kuvitellakaan, mikä kiihotti entisestään jo virittynyttä mieltäni. Samalla kuitenkin soimasin itseäni siitä, että olisihan minun pitänyt aavistaa Henkäysvarjon kaavailevan jotain tällaista, niin kunnianhimoinen ja julkea harmaankirjava kolli oli. Seuraava oleellinen kysymys oli ketkä muut tiesivät suunnitelmasta ja kelpuutettaisiinko minut osalliseksi rikokseen. Saatoin vain toivoa, mutta en nähnyt mitään syytä miksi minut olisi käännytetty pois. Jääviilto oli kuitenkin luvannut palata myöhemmin asiaan, joten olin varma siitä, että he tiesivät minun tietävän.

// 207 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Rakensin lumi leiriä onnessani. Olin saanut jo parantajien pesän valmiiksi. Katselin tyytyväisenä luomustani. Yhtäkkiä maustepentu syöksyy sisältä ja talloo lumi leirini. Katsoin surullisena leiriäni jonka päällä maustepentu seisoi. ”Mitä nyt?” Maustepentu kysyi ilkikurisesti. ”Sinä talloit minun leirin” sanoin surullisella äänensävyllä. Maustepentu katsoi jalkoihinsa ja hyppäsi pois leirin päältä. ”Hups” naaras sanoi minulle. Katsoin maustepentua surullisena ja kipitin pesään vauhdilla. Mäntyviiksi makaili vuoteella ärsyyntyneen näköisenä. Istuuduin naaraan viereen. Mäntyviiksi käänsi katseensa minua kohti. ”Mikä hätänä?” Hän kysyi minulta huolestuneen näköisenä. ”Ei mikään” vastasin yhä hieman surullisena. Menin makuulle hänen viereen ja Mäntyviiksi alkoi sukia minua. ”Ainakaan sinä et nurise kun suin sinua” mäntyviiksi sanoi minulke lempeästi. Suljin silmäni ja aloin kehrätä, mäntyviiksi oli mukava minun mielestä. Mäntyviiksi kutsui maustepennun sisälle pesään ja alkoi sukia tätä. Musta pentu nurisi koko ajan nytkin hän nurisi ja väitti osaavansa pestä itsensä. Lopulta mäntyviiksi sai meidät molemmat suittua. Nukahdin vähän ajan päästä, en nukahtanut heti koska maustepentu nurisi ettei hänen tarvitsisi nukkua päiväunia. Heräsin ja ulkona oli alkanut hämärtyä. Nousin ylös ja kävelin pesän suuaukolle. Soturit olivat käyneet hakemassa saalista, katselin kasaa vesi kielelläni. En ollut vielä kertaakaan syönyt lihaa, mutta odotin sitä innolla. Istuuduin pesän suulle ja katselin kun oppilaat harjoittelivat taisteluliikkeitä. Ihailin suuresti heidän taitojaan, olisin halunnut päästä heti oppilaaksi. Voisin harjoitella etukäteen taistelu liikkeitä, silloin voisin päästä nopeammin soturiksi. Kiinnitin katseeni routatassuun, katsoin tarkkaan tämän liikkeitä ja koitin painaa ne päähäni. Yritin muistella liikkeitä mutten muistanut, tuhahdin pettyneenä. Ehkä minun piti odottaa vielä ainakin muutama kuu. Katsoin kohti parantajien pesää, he lajittelivat yrttejä. Hehkuaskel lähti pesästään ja käveli ulos käynnille. Hän kävi varmaan hakemassa yrttejä. Näin tiputassun parantajien pesän suulla. Minusta tiputassu oli pelottava, ihmettelin mistä hän oli saanut nuo arvet. Katsoin aukiolle jolla punatähti antoi käskyjä sotureilleen. Katsoin mielenkiinnossa punatähteä, minäkin haluaisin olla joskus päällikkö. Hymyilin ajatukselle, minäkö päällikkönä? Tuskin. Huokaisin syvään ja kävelin takaisin pesään ja mäntyviiksen viereen. Suljin silmäni uneliaana, ehkä minun piti nukkua vielä vähän aikaa. Heräsin ja haistoin maukkaan tuoksun. Avasin silmäni salamana ja näin mäntyviiksen tuovan meille myyrää. Katsoin innoissani myyrää jonka mäntyviiksi laski eteeni. Haistoin myyrää, se tuoksui taivaalliselta. Upotin hampaani myyrän pehmeään luhaan, joka maistui niin ihanalta. Söin myyrän onnessani ja syömisen jälkeen nuolin käpäläni. Maustepentukin hotki myyränsä mielissään. Minusta hän oli ärsyttävä, käytti aggressiota kaikkialla ja luuli olevansa soturi. Tuhahdin ajatukselle, se kuulosti minusta tosi tyhmältä. Kävelin takaisin ulos ja katsoin lunta, nyt rakennan sen leirin ajattelin ja aloin rakentamaan muureja. Rakensin muureja kauan ja oli alkanut pimetä, katsoin taivaalle ja näin kuun. Minun mielestäni kuu on kaunis, kehräsin nähdessäni kuun. Jatkoin leirin rakentamista ja tein pentutarhan, minä en pitänyt siitä että klaaninvanhimmat asuivat kanssamme. He kuorsaavat kovaan ääneen ja olivat meille pennuille koppavia. Pentutarhan jälkeen aloin rakentaa parantajan pesää. Olin tyytyväinen jälleen kerran itseeni. ”Hei, pennut! Nyt nukkumaan!” Mäntyviiksi huusi meille. Käänsin katseeni pesälle ja kävelin mäntyviiksen luo. Mäntyviiksi suki minut pikaisesti ja kävi hakemassa nurisevan maustepennun. ”Minä osaan ihan itsekin!” Maustepentu miukui mäntyviikselle kovalla äänellä. Mäntyviiksi vain pudisteli päätään ja jatkoi sukimista. Hän sai meidät molemmat nukkumaan ja olin tyytyväinen tähän päivään. Pian pesästä kuului vain nukkuvien kissojen tuhinaa.

//508 sanaa
//Mauste?

Kirjoittaja: Ruska

Istuin pesässä ja katselin ulos, en viitsinyt kutsua maustepentua leikkimään. Tämä pieni naaras luuli olevansa soturi ja nurisi kokoajan. Pudistelin päätäni, maustepentu oli taas päässyt vaikeuksiin, mäntyviiksi raahasi pentua joka nurisi taas jostakin. ”Minä vannon! Se oli leikkiä” maustepentu nurisi mäntyviikselle. ”Ja siilit lentävät” mäntyviiksi vastasi hänelle. Katselin huvittuneen heidän riitaa, pitkästä aikaa minulla oli hauskaa. Käänsin katseeni takaisin aukiolle, soturit tekivät tehtäviään, parantajat omia juttujaan, oppilaat olivat koulutuksessa. Minä halusin seuraa, mutta kukaan ei varmaan halunnut seuraani. Huokaisin ja käännyin mäntyviiksen ja maustepennun puoleen. Molemmat riitelivät yhä, naurahdin itsekseni ja kävelin ulos pesästä. Talvinen auringonvalo lämmitti turkkiani, lumi kimalteli kuin tähdet. Istahdin paikoilleni ja katselin leirin tapahtumia, normaali menoa. Nousin ylös ja keräsin vähän kiviä, asettelin kiviä maahan kissan muotoon, minusta se oli hieno. Sen jälkeen aloin leikkiä lumessa, minä rakastin temmeltää lumessa. Rakensin lumesta pienen muurin, ja päätin rakentaa lumesta koko leirin. Katselin ympärilleni, katselin miltä leiri näyttää. Painoin kaiken päähäni ja aloin rakentaa lumesta leiriä. Se oli hyvin vaikeaa, varsinkin yksin. Kuulin käpälän askelia viereltäni, joku oli tulossa rakentamaan kanssani leiriä.

//174 sanaa
//Kuka tahtoo liittyä seuraan?

Kirjoittaja: Ansku

Roihutassu katseli ympärille ja seurasi mestariaan niin nopein askelin kuin vain pystyi, ”asia ymmärretty mestari” naaras vastasi mestarinsa komentoon että vain seurata ja kuunnella. Roihutassu meni piikkihernetunnelista läpi mestarinsa perässä maisema muuttui hetkessä erilaiseksi kuin leirissä ja se oli aika hassun oloista Roihutassun mielestä, naaras kuitenkin seurasi toista tarkasti koko ajan toki naaras ei itse tajunnut että käveli kova äänisesti ulkopuolelle. Roihutassu pysähtyi mestarinsa rinnalle ja kuunteli että pohjoispuolella sijaistee kuolonmetsä, että jos toinen kuuntelisi niin naaras voisi kuulla joen solinan joka virtaa metsän läpi hehkulampeen, naaras kuunteli ja kuulikin joen solinan joka oli mukavan kuuloista. Roihutassu seurasi mestaria ripein askelin että pysyi toisen mukana sekä katsoi mestariaan silmiin kun tämä puhutteli Roihutassua.

Roihutassu kuunteli kun tämän mestari kehotti toista pitämään etäisyyttä jonka tämä naaras myös piti jokeen, naaras katsoi mestariaan joka pysähtyi hetkeksi joen äärelle ja alkoi kertoa reviiristä että joen toisella puolella on vielä vähän matkaa Kuolonklaanin reviiriä mutta sitten pian sen jälkeen alkaa Elokaanin reviiri, Roihutassu vilkaisi joen toiselle puolelle ja sitten mestaria joka sanoi siitä että omalla reviirillä pysytään eikä mennä toisen reviirille. ”Kyllä siitä on kerrottu monet kerrat minulle kun olin pentu että reviiriä ei ylitetä, Asia selvä mestari.” Roihutassu seurasi mestariaan joka kulki eteenpäin ja toinen pisti merkille että kuusipuut harvenivat ja metsä muuttui nummimaisemaksi, naaras katsoi metsää josta oli pudonneet jo neulaset alas. Roihutassu kuunteli tarkkaan myös mitä vaaroja on myös paljon jotka aiheuttavat hallaa Kuolonklaanilaisille.

Roihutassu kiristi itsekin juoksuun että pysyi mestarinsa perässä naaras katsoi kantoja jotka kuuleman mukaan olivat puita mutta, kaksijalkaiset olivat kaataneet ne kun kaksikko saapui lähemmäksi ukkospolkua niin sen löyhkä tuli Roihutassun nenään pistävänä. Roihutassu kuunteli mitä tämän mestari kertoi että ukkospolku on raja että pysyä mahdollisimman kaukana tuosta paikasta koska moni kissa oli menettänyt henkensä siellä, naaras lähti toisen perään kun tuo sanoi että jatketaan matkaa Eloklaanin rajaa. Roihutassu ripein askelin tuli mestarinsa vierelle ”mitä ovat nämä hirviöt tuolla ukkospolulla mestari?”

// 314 sanaa
// Tuhka?

Kirjoittaja: Elandra

Varissulka: 7kp –

Pimentovarjo: 39kp! –

Tuhkajuova: 31kp! –

Roihutassu: 5kp –

Routatassu: 21kp! –

Kylmäliekki: 13kp –

Maustepentu: 12kp –

Aaltotassu: 6kp –

Sulkavirta: 23kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta katsoi Aaltotassua osaamatta ensin sanoa mitään. Hän oli täysin yllättynyt siitä, mitä punaruskea naaras oli hänelle kertonut. Sulkavirta ei ollut lainkaan vihainen, sillä Aaltotassun tilanteessa hän olisi itse toiminut aivan samalla tavalla. Ei Sulkavirta tarvitsisi edes syytä jutellakseen eloklaanilaisen kanssa, sillä naapuriklaani ja sen jäsenet olivat hänen mielestään kiinnostavia. Naaras tunsi myös pientä sääliä punaturkkista oppilasta kohtaan. Aaltotassu taisi oikeasti pelätä jäävänsä kiinni.
”Tietysti”, raidallinen naaras vastasi ja väläytti Aaltotassulle ystävällisen virnistyksen, ”pyydän Henkäysvarjoa laittamaan minut kuuhuipun partioon, ja hoidan partion jotenkin Kuuluolalle.”
Aaltotassun jännittynyt ilme muuttui huojentuneeksi, ja naaras väläytti soturille nopean hymynkaltaisen. Sulkavirta oli täpinöissään, ja alkoi heti mielessään suunnitella tulevaa yötä. Se saisi hetkeksi hänen ajatuksensa pois Ruskalinnusta ja siitä, että naaras joutuisi jättämään Kuolonklaanin taakseen, jos tahtoi elää rakkaansa kanssa. Lähtö Kuolonklaanista ei varsinaisesti harmittanut soturia, vaan ennemminkin se, että hän joutuisi jättämään perheensä ja ystävänsä.
”Kiitos, olen sinulle palveluksen velkaa”, Aaltotassu kuittasi keskustelun sillä ja kääntyi lähteäkseen etsimään Sähkötuhoa ja Tattitassua, jotka yhä olivat piiloissaan Lehtikuusilaaksossa.
Sulkavirta seurasi Aaltotassua ajatuksissaan. Tuntui haikealta jättää Aaltotassu, josta oli kuiden varrella tullut Sulkavirran ystävä.

Harjoitusten päätyttyä nelikko palasi takaisin leiriin. Kun kolme muuta kissaa suuntasivat tuoresaaliskasalle, Sulkavirta etsi katseellaan isäänsä. Harmaaraidallinen kolli istui sotureiden pesän sisäänkäynnin lähettyvillä ja keskusteli Hämypilven kanssa. Sulkavirta loikki pääaukion poikki isänsä ja isoemonsa luokse. Huomattuaan pojantyttärensä lähestyvän, Hämypilvi nousi ylös.
”Jatketaan tästä myöhemmin”, kilpikonnakuvioinen naaras tokaisi ilmeettömänä ja pujahti sotureiden pesään. Henkäysvarjo hyvästeli soturin ja kääntyi tyttärensä puoleen.
”Tulitko vain tervehtimään isääsi, vai onko sinulla asiaa varapäällikölle?” Henkäysvarjo kysyi vitsikkäästi. Kollin kasvoilla käväisi hetken ajan hymynkaltainen virne. Sulkavirta hymyili pikaisesti, mutta meni heti asiaan:
”Pääsisinkö minä tänä yönä kuuhuipun partioon?”
Varapäällikkö katsoi naarasta epäröiden, mutta nyökkäsi sitten päätään pienesti.
”Eiköhän se käy. Sano Ruusutuikkeelle, että laitoin sinut mukaan myös”, Henkäysvarjo lausahti matalalla äänellä.
”Kiitos, erittäin hienoa”, Sulkavirta totesi pirteällä äänellä ja nousi ylös.
Aurinko oli jo laskemassa, joten naaras katsoi parhaakseen käydä hetkeksi lepäämään. Asettuessaan omalle vuoteelleen, soturi ei meinannut saada unta. Hänen mielessään pyöri tuleva partio. Naarasta jännitti se, miten hän onnistuisi saamaan partion Kuuluolaan. Olisivatko eloklaanilaiset edes siellä ja jos olisivat, olisivatko he kaksin? Entä jos Eloklaanikin oli järjestänyt väijytyksen? Olisi vähintäänkin arvelluttavaa, jos partio saapuisi Kuuluolaan muka sattumalta Aaltotassun sijasta.

Lepäämisestä ei tullut oikein mitään. Pienten torkkujen jälkeen Sulkavirta pyöri hetken sammalvuoteellaan, ennen kuin luovutti ja nousi ylös. Sotureiden pesä oli täyttynyt kissoista auringon laskettua. Naaras hiipi hiljaa nukkuvien sotureiden ohi ulos pesästä.
Viimeisetkin auringonsäteet olivat kadonneet, ja pimeys oli langennut metsän ylle. Paksu pilviverho peitti tähdet ja kuun alleen, mutta Sulkavirta tiesi, ettei kuuhuipun hetki ollut vielä. Naaras silmäili leiriä ja sen aukiolla olevia kissoja hetken aikaa.
”Psst, Sulkavirta!” kuiskaus kantautui Sulkavirran oikealta puolelta, kaatuneen kuusen takaa. Aaltotassu kurkisti kuusen takaa ja viittoi päällään soturin seuraamaan. Sulkavirta varmisti, ettei kukaan huomannut oppilaan vähintäänkin arvelluttavaa tapaa saada naaras luokseen, ennen kuin asteli kuusen taakse. Aaltotassu kyyhötti lammen edessä ja katsoi, kuinka vesiputous laski keskelle sitä. Sitten naaras nosti oranssit silmänsä Sulkavirtaan, viittoen tämän taas luokseen.
Sulkavirta istahti punaturkkisen naaraan vierelle.
”Pääsitkö sinä mukaan partioon?” Aaltotassu kysyi ja käänsi katseensa takaisin lammen veteen.
”Pääsin. Raportoin sinulle heti aamulla yksityiskohtaisesti koko partion tapahtumat”, Sulkavirta lupasi ja katsahti Aaltotassua. Oppilas ei nostanut katsettaan pois vedestä, vaan katseli sitä mietteliään oloisena. Sulkavirta ei halunnut vaivata naarasta epämiellyttävillä kysymyksillä, vaan päätti pysyä hiljaa. Hän voisi huomenna selvittää enemmän siitä, mitä mieltä naaras oli kaikesta tapahtuneesta.

Jossain vaiheessa Aaltotassu meni nukkumaan, ja Sulkavirta jäi yksin tuijottelemaan vesiputousta ja odottelemaan kuuhuipun hetkeä. Odotus tuntui ikuisuudelta, mutta viimein kuuhuipun hetki koitti.
Sulkavirta oli ensimmäisenä piikkihernetunnelin edustalla odottamassa muiden partion jäsenten saapumista. Ruusutuike, joka ilmeisesti johti partiota, kohtasi Sulkavirran hämmentyneenä. Ennen kuin savunharmaa naaras ehti sanoa mitään, Sulkavirta vastasi hänen kysymykseensä:
”Henkäysvarjo laittoi minut lisäksi kuuhuipun partioon.”
Ruusutuike katsoi hetken mietteliäänä soturia, mutta nyökkäsi sitten hymyillen.
”Tervetuloa”, naaras totesi lämpimällä äänellä ja asettui istumaan aivan likelle piikkihernetunnelia. Tunnelin lähistöllä istui myös Jokimieli, joka oli laitettu yöksi vartioimaan leiriä.
Kun partio oli kasassa, Ruusutuike lähti johdattamaan partiota ulos leiristä. Sulkavirta kulki aivan partiota johtavan naaraan kannoilla, ja hänen perässään tulivat seuraavassa järjestyksessä Pikiturkki, Latvaruusu ja Haukkasiipi.
Leirin ulkopuolella odoteltiin hetki, että kaikki olivat päässeet ulos leiristä. Ruusutuike otti taas johdon, ja lähti Sulkavirran onneksi johdattamaan partiota juuri oikeaan suuntaan; kohti Hehkulampea ja Kuuluolan sisäänkäyntiä. Raidallinen soturi oli lievästi sanottuna hieman hermostunut. Hän yritti peitellä sitä parhaansa mukaan, mutta välillä naaraan häntä piiskasi ilmaa tarpeettoman nopeasti.
Matka Kivikukkulalle tuntui pidemmältä kuin koskaan. Sulkavirta pelkäsi, että he myöhästyisivät. Kun kissat ohittivat Kuuluolan sisäänkäyntiä, Sulkavirta hidasti tarkoituksellisesti vauhtiaan. Naaraan katse kääntyi pimeän tunnelin suuntaan, ja hän käänteli korviaan, kuin kuuntelisi jotakin. Partion jäsenet ohittivat hänet, mutta kun naaras jäi aloilleen, Ruusutuike käski muidenkin pysähtyä.
”Sulkavirta? Onko kaikki hyvin?” Ruusutuike kysyi kohteliaasti ja palasi jälkeen jääneen Sulkavirran luokse. Sulkavirta veti esityksensä omasta mielestään aivan täydellisesti. Hän hiljensi Ruusutuikkeen häntäänsä heilauttamalla.
”Olen ihan varma, että kuulin jotakin tuolta”, raidallinen naaras sanoi ja kohtasi nyt Ruusutuikkeen hämmentyneen katseen. Naaras kallisti päätään ja kääntyi katsomaan Kuuluolan sisäänkäyntiä päin. Soturi höristeli korviaan. Koska oikeasti mitään ääniä ei kuulunut, Ruusutuike ei vaikuttanut vakuuttuneelta.
”Pitäisiköhän meidän käydä tarkistamassa? Jos se on vaikka kettu tai klaanin ulkopuolinen kissa”, Sulkavirta sanoi. Ruusutuike mietti hetken, mutta viittoi lopulta muutkin partion jäsenet luokseen.
”Haukkasiipi ja Latvaruusu, jääkää te tähän odottamaan. Minä, Sulkavirta ja Pikiturkki käymme katsomassa, onko tuolla jotakin”, savunharmaa naaras sanoi. Sulkavirta välitti hiljaa mielessään kiitokset Pimeyden Metsälle siitä, että suunnitelma eteni niinkin erinomaisesti.
Ruusutuikkeen johdolla Sulkavirta ja Pikiturkki astuivat sisään pilkkopimeään tunneliin. He kulkivat hitaasti, koska tietenkin heidän täytyi olla varuillaan, olihan Sulkavirta kuullut jotakin epämääräistä tunnelista.
Pimeässä kulkeminen ei ollut mieluista puuhaa raidalliselle soturille, joka vähän väliä oli törmätä tunnelin kivisiin seinämiin. Luojan kiitos hänen viiksensä hipoivat seiniä ennen törmäystä, ja naaras osasi vaihtaa suuntaa.
Hento valonpilkahdus valaisi aukion, jonne tunneli johti. Valoa pääsi sisään luolan katosta, ja se valaisi aukiota niin, että Sulkavirta juuri ja juuri erotti vierellään seisovat soturit. Ilmassa leijui voimakas Eloklaanin ominaistuoksu. Aaltotassu oli ollut oikeassa, kolmikko ei ollut luolassa yksin.
Tummat varjot astuivat esiin vastakkaisella seinämällä olevasta tunnelista. Sulkavirta ei erottanut kissojen turkkien värejä, mutta heidän silmänsä kiiluivat hämärässä.
”Mitä tämä tarkoittaa?” Ruusutuike kysyi hämmentyneenä, mutta selkeästi varautuneena. Sulkavirta tiesi, että vaikka Ruusutuike olikin lämmin ja ystävällinen, hän puolustaisi Kuolonklaania viimeiseen hengenvetoon saakka.

//Lauhalaukka?
// 1018 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltotassu laski kuuliaisesti kahteenkymmeneen Sulkavirran ohjeistuksen mukaisesti, korvat peitettynä ja silmät suljettuina, ja kun hän oli päässyt viimeisen luvun kohdalle, hän nosti päänsä ja katsahti ympärilleen näkemättä ketään. Muut olivat kaiketi ehtineet löytää piilopaikat itselleen jo, ja hänen tehtävänään oli jäljittää kaikki kolme.
Punaturkkisella oppilaalla oli kuitenkin mielessään hieman toisenlainen suunnitelma, johon liittyi Sulkavirran paikantaminen aivan ensiksi. Hänen nimittäin piti saada keskustella naaraan kanssa kahden kesken – mikäli joku ulkopuolinen kuulisi heidät, häntä voitaisiin syyttää petturuudesta ja vihollisen kanssa vehkeilystä.
Kun Aaltotassu kuitenkin lähti matkaan, hän tajusi, ettei etsinnästä tulisikaan ehkä niin helppoa kuin hän oli luullut. Etsiessään ilmasta Sulkavirran hajujälkeä, hänen onnistui ainoastaan löytää veljensä ja mestarinsa tuoksut. Sulkavirran oli siis arvatenkin kulkenut heidän edellisiä jälkiään takaisinpäin tehdäkseen seuraamisestaan vaikeampaa – nokkela veto.
Aaltotassu ei kuitenkaan siitä lannistunut, vaan hän päätti sinnikkäästi jatkaa etsintöjä, kunnes löytäisi raidallisen soturin. Kuljettuaan vanhoja jälkiä pitkin melkein laakson reunalle asti, hänen onnistui pongata Sulkavirta läheisen saniaispuskan alta. Soturi loikki ulos piilostaan pirteästi, mutta vakavoitui huomatessaan Aaltotassun kasvoilla olevan epäröivän ilmeen.
Niinpä Aaltotassu kertoi juurta jaksaen, miten hän oli ensiksi törmännyt rajalla Mahlahallaan, joka oli hakenut lopulta Aaltotassun veljen, Lauhalaukan paikalle. Hän kertoi heidän toisesta tapaamisestaan Kuuluolassa, jonne kaksikko oli jotenkin onnistunut löytämään reitin omalta reviiriltään, ja siitä, miten hänen oli määrä mennä tapaamaan heitä uudestaan tänä yönä.
”En voi jatkaa näin. Siksi pyydänkin sinulta palvelusta: olisitko niin kiltti ja yrittäisit houkutella partion Kuuluolalle tänä yönä ja auttaa minua saamaan ne kaksi rysän päältä kiinni”, hän lopetti selostuksensa aneleva ilme naamallaan. Jos Sulkavirta ei suostunut auttamaan häntä, hän olisi pahassa pulassa.

//Sulka?
//255 sanaa

Kirjoittaja: Blakey

Maustepentu seisoi itseään korkeamman ruumiskasan edessä hurjan näköisenä. Pentu oli päihittänyt jokaisen pahan kissan, joka oli Kuolonklaania uhannut. Maustepentu oli selvinnyt suuresta taistelusta täysin naarmutta, ja hän oli päihittänyt jokaisen pahiksen silmät kiinni ja yksi tassu selän takana. Niin hyvä taistelija hän oli, nähkääs. Unessaan naaras oli aivan valtavan kokoinen – suurempi, kuin kukaan muu! Hänen kokoaan ei kylläkään voinut verrata hänen egoonsa – se nyt olisi lähes mahdotonta. Mikään ei ollut yhtä iso, kuin Maustepennun ego ja itsevarmuus! Pentu pullisteli rinnustaan eteenpäin seisoessaan ylpeästi klaanilaistensa ihailemana. Jopa itse Punatähti oli paikalla häntä ihailemassa! Ja Hehkuaskel! Ja kaikki klaanin suurimmat soturit! Maustepentu tunsi olonsa niin ylpeäksi, että hän voisi poksahtaa. Juuri, kun Punatähti oli siirtämässä päällikyyttään Maustepennulle, jonkun kimeä, korkea ääni kaikui pennun korvassa vihlovaan tapaan ja herätti hänet.

Maustepentu heräsi nuristen, samaan tapaan kun muinakin aamuina. Hän ei pitänyt heräämisestä. Tai nukkumaanmenosta. Maustepentu piti pelkästään nukkumisesta ja hereillä olosta, ei väsymyksestä ja unisuudesta. Pentu vikisi kiukkuisena, kun Mäntyviiksi suki hänen turkkiaan sileämmäksi. ”Älä!” hän marisi kimeällä äänellä ja samalla yritti vieriä pois kuningattaren kielen alta. Mäntyviiksi ei ollut moksiskaan, vaan jatkoi tummaturkkisen pennun sukimista. Kun tuo siirtyi sukimaan Maustepennun päälakea, pentu suorastaan raivostui. ”Ei saa! Osaan ihan itsekin! Minä teen itse!” pentu pani hanttiin itsepäisesti ja ryhtyi raivokkaasti sekä erittäin epätarkasti sukimaan turkkiaan. Mäntyviiksi antoi tuon sukia turkkiaan itse – ehkäpä omaksi hyväkseen, kerta hän jo tiesi Maustepennun toimintatavat ja omasi tarpeeksi monta naarmua kuonossaan aikaisemmilta aamuilta. Kun Maustepentu vihdoin sai turkkinsa omasta mielestään sopivan siistiksi, kääntyi hän katsomaan Mäntyviikseä aikaisempaa rauhallisempana. ”Minä menen ulos”, pentu ilmoitti sen enempää lupia kysymättä ja nousi ylös. Mäntyviiksi huokaisi. ”Sinun kuuluu kysyä lupaa ensin, Maustepentu. Sitten vasta saat mennä ulos”, kuningatar naukui jotakuiniin päihitettynä. ”Kiitos kuitenkin, kun niin nätisti ilmoitit”, tuo lisäsi vähän lempeämmin.

Maustepentu tupsahti pentutarhan jäkäläverhon takaa kylmälle aukiolle. Naaras nosteli tassujaan kylmissään ja melkein pinkoi takaisin sisälle, mutta päätti kuitenkin jäädä ulos tutkimaan. Hän huomasi vähän kauempana istuskelevan Routatassun. Täydellistä! Nyt Maistepentu voisi harjoitella yllätyshyökkäystään. Pentu lähti hiipimään niin huomaamattomasti ja hiljaa kuin osasi kohti Routatassua. Hän kiersi oppilaan taakse varovaisesti, mutta jäikin varjoihin odottamaan nähdessään Mäntyviiksen tarkkailevan. Kuningatar oli kieltänyt häntä tekemästä näin, eikä Maustepentu oikein tuntenut haluavansa kokea sitä noloutta, joka seuraisi hyvin julkisesta läksytyksestä. Viimeksi se oli tapahtunut Maustepennun ihailemien soturien edessä! Se oli ollut hänelle niin kovin noloa, että korvanpäät olivat varmaankin siitä muuttuneet punaisik- ”Aiotko sitten tehdä jotain, Varjopentu?” Routatassun ääni keskeytti Maustepennun ajatukset. Pentu vinkaisi loukkaantuneena ja pörhisteli lyhyttä turkkiaan – hän näytti karvaiselta kävyltä. ”Minun nimeni on Maustepentu, ei Varjopentu!” naaras kimitti kiukkuisena. Ettäs Routatassu kehtasikin! Maustepentu näyttäisi tuolle! Pieni naaras pinkaisi Routatassun selkään ja takertui siihen kiinni kuin pieni hämähäkki – kynsinhampain. Tummaturkkinen pentu piti kovaa kiinni, eikä ollut aikeissakaan päästää irti Routatassu istui yhä paikoillaan, mitään muuta tekemättä kuin selkäänsä ajoittain värisyttäen. Kun Routatassu ei reagoinut, Maustepentu ei oikein osannut tehdä mitään muuta kuin roikkua. Pentu oli kuitenkin niin kovin keskittynyt, ettei hän huomannut lähestyvää Mäntyviikseä. ”Maustepentu!” kuningattaren ääni oli toruva, kun tuo huomasi pennun takertuneen Routatassun selkään kiinni. Maustepentu tunsi hampaat niskassaan ja meni veltoksi. Pentu yritti vielä kynsillään pitää kiinni Routatassun selästä, mutta se ei tehonnut. ”Mutta minä vain leikin Routatassun kanssa! Ei se Routatassua haitannut, eihän hän edes tehnyt mitään!” tummaturkkinen pentu yritti selitellä. ”Ihan oikeasti! En huijaa, lupaan sen! Routatassu ihan suostui leikkimään kanssani! Lupaan!” Kaikki tämä tuntui menevän kuuroille korville, mutta Maustepentu ei ollut luovuttamassa milloinkaan pian.
//557 sanaa
//tähän ei tarvii heittää seuraa, kiitos!

Kirjoittaja: Blakey

Routatassu kallisti päätään. Huomenkyyhkykö pettynyt? Se ei liikuttanut Routatassua ollenkaan, eikä hän tuntenut toista kohtaan myötätuntoa. Eihän hän edes tuntenut tuota. Routatassu kiinnitti huomiota tapaan, jolla Kylmäliekki puhui niin sanotusta ystävästään. Oppilas siristi silmiään, kun Kylmäliekki näytti ajattelevan. Olikohan Kylmäliekin ja Huomenkyyhkyn välillä jotain? Routatassu ei voinut olla varma, sillä hän ei ollut tuttu oikein minkäänlaisten suhteiden kanssa. Hän osasi kuitenkin tulkita kissoja suhteellisen hyvin, ja aisti Kylmäliekissä jonkinlaisen muutoksen. Naaras räpäytti silmiään ja lopetti niiden siristelyn.
Routatassu kuunteli, kuinka Kylmäliekki kertoi mitä oppilasaikaan hänen mielestään kuului liittyä. Onnistumisen kokemuksia, miellyttävyyttä, sosiaalisia kanssakäymisiä ja ystävyyssuhteita. Se kuulosti Routatassun korvaan ihan hyvältä, vaikka hänen mielestään siitä puuttui vielä jotain. Onnistuminen oli tärkeää, mutta niin oli myös epäonnistuminen. Routatassu oli huomannut, että hän itse oppi enemmän epäonnistuessaan – ainakin tärkeissä asioissa. Tämän takia Routatassu ei niinkään välittänyt epäonnistumisistaan. Naaras räpäytti silmiään. ”Selvä, kiitos ajatuksistasi. Oli mielenkiintoista kuulla niitä”, hän naukui rauhalliseen tapaan, ja jatkoi Kylmäliekin tarkkailua. Hiljalleen Routatassu kykeni muodostamaan toisesta mieleensä jonkinlaista kokonaiskuvaa. Kylmäliekki oli kuin iso hiirulainen, ehkä hivenen eksynyt ja raukkamainen. Tuota olisi varmasti helppo pitää tassunsa alla, mikäli Routatassulla sellaisia suunnitelmia koskaan olisi. Naaras nosteli tassujaan peilatakseen Kylmäliekin liikkeitä.
Kylmäliekki kysyi Routatassulta taas kysymyksen, tällä kertaa siitä, onko hän oppinut jotain uutta ja siitä, milloin hänet nimettiin oppilaaksi. ”Minut nimitettiin oppilaaksi vain muutama päivä sitten, joten oppilaana minulla ei ole ollut vielä aikaa oppia ihan hirveästi uutta. Pimentovarjo esitteli minulle reviiriä ja muutaman taisteluliikkeen, mutta muuta sellaista en ole oppinut”, kiharaturkkinen vastasi taas harkituin sanoin. Olihan hän tutkaillut Kuolonklaanin kissoja ja oppinut heistä enemmän kuin normaalisti, mutta siitä hän ei Kylmäliekin kanssa aikonut keskustella. Toinen ei vaikuttanut sellaiseen keskusteluun oikealta kissalta, vaikka kyllä tuolta varmasti jonkinlaisia näkemyksiä saisi imaistua. Routatassu huomasi, miten Kylmäliekki värähti kylmyyttä. Ainoastaan Routatassun tassut tuntuivat hiukan vilpoisilta, muu keho oli sopivan lämmin. Oppilaan turkki oli niin tiheää, että se suojasi hyvin kylmyydeltä ja eristi lämpöä. Hän oli siitä kovin tyytyväinen.
// 315 sanaa
// Kylmä?

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki katseli kirjavaa oppilasta ja hänen omat oppilasaikansa palasivat kollin mieleen. Ruostekukka ja kaikki harjoitukset, niistä oli kauan. Harmaankirjava kissa räpäytti silmiään, nyökkäsi ja naukaisi Pimentovarjon olevan oikein oiva soturi. Routatassu lisäsi, että olivathan kaikki, mutta hänen mielestään tummaturkkinen oli yksi ylimmistä ja naukaisi olevansa kiitollinen Punatähdelle päätöksestään. Kylmäliekistä nuori kuulosti hassun asialliselta ja tietäväiseltä, oliko toinen todella oppilas eikä vain nuoren näköinen aikuinen? Kollikissa ei kuitenkaan sanonut mitään, kunhan hymyili. ”Pimentovarjo on kyllä taitava kissa. Huomenkyyhky, hyvä ystäväni oli hieman pettynyt kun ei vieläkään saanut omaa oppilastaan. Mutta eiköhän hänkin saa”, kolli naukui ja sisimmässään kyllä tiesi miksei naaraalla vielä sellaista ollut ollut. Huomenkyyhky muistutti enemmän hyväkuntoista klaaninvanhinta, kun mestariainesta olevaa soturia. Siitä huolimatta harmaa kissa välitti toisesta kovin, ehkä oli jopa hieman ihastunut. Kirjava kissa oli niin lämminhenkinen, puheliaisuudestaan huolimatta. Kylmäliekki kuunteli. kun Routatassu selitti harkituin sanoin haluavansa oppia paljon uutta ja aikoikin oppia paljon uutta. Naaras kysyi vielä, että mitä Kylmäliekin mielestä oppilasaikaan kuuluisi liittyä. Kylmäliekki mietti hetken, hän oli niin huono sanomaan tälläiseen mitään.
”Minusta oppilasaikaan kuuluisi liittyä paljon onnistumisen kokemuksia ja sen kuuluisi olla positiivinen, miellyttävä kokemus. Siihen kuuluisi sisältyä myös paljon kanssakäymisiä muiden oppilaiden kanssa, nuorena on hyvä luoda ystävyyssuhteita”, Kylmäliekki lopulta totesi ja sai vastaukseksi harkitun hymyn. ”Selvä, kiitos ajatuksistasi. Oli mielenkiintoista kuulla niitä”, nuori oppilas naukaisi rauhalliseen sävyyn ja räpäytti silmiään. Kylmäliekki hymyili naaraskissalle varovaisesti ja nosteli tassujaan pohtivaisena.
”Oletko sitten ehtinyt oppia jo jotain uutta? Milloin sinut nimitettiinkään?” Kylmäliekki kysyi ystävällisellä äänensävyllään. Kylmäliekki katseli aukiota ja tunsi pientä kylmyyttä turkissaan, sillä paikallaan oleminen ja istuminen sai hänet hieman viluisaksi.

// 258 sanaa
// Routainen?

Kirjoittaja: Blakey

Routatassun katse osui Kylmäliekkiin jo muutamia hetkiä ennen kuin tuo huomasi hänet itse. Naaras räpäytti silmiään ja naukaisi myöntymyksensä toisen kysyessä ystävällisesti lupaa liittyä seuraan. Routatassu tutkaili kollia katseellaan. Kummallisen ystävällinen, oli ensimmäinen ajatus toisesta, joka oppilaan mieleen putkahti. Kylmäliekki ei myöskään kantanut mukanaan mitään erityisen voimakasta auraa (kjeh), vaan vaikutti enemmänkin pompotettavalta ja alistuvalta. Heikkokin olisi varmasti jollain kantaa osuva nimitys, mutta Routatassu ei voinut vielä varmasti olla sitä mieltä. Eihän hän toista tuntenut. Kenties Routatassu saisi toisesta itselleen jonkinlaisen tuttavuuden? Eihänhän hänellä oikein minkäänlaisia tuttavuuksia Pimentovarjon lisäksi ollut. Routatassu ei ollut lyhyensä elämänsä aikana kertaakaan raaskinut tutustua keneenkään, mutta ei se häntä haitannutkaan. Oppilaalla oli enemmän aikaa itselleen, mistä hän piti kovasti. Routatassu nyökkäsi Kylmäliekin kysymykselle. Pimentovarjo hyvinkin, oikein pätevä kissa jopa Routatassun mieleen. Tuoltahan hän saattaisi jopa oppia jotain. Routatassu räpäytti silmiään, nyökkäsi ja mietti vastaustaan. ”Kyllä, Pimentovarjo on oikein oiva soturi. Tai olettehan te kaikki, mutta minun mielestäni hän on yksi ylimmistä. Olen kiitollinen päälliköllemme siitä, että hän antoi mestarikseni Pimentovarjon”, kiharaturkkinen oppilas naukui asialliseen tapaan. Välillä aikuisten kanssa keskustellessa Routatassu sai hiukan kummastuneita katseita. Eihän nuoren oppilaan kuulunut kuulostaa niin tietäväiseltä ja asialliselta. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut kunnolla tietävän, että Routatassu ei oikeastaan tiennyt vielä hirveästi. Hän nyt vain sattui taitamaan sosiaaliset taidot hyvin, samoin eräänlaisen näyttelemisen. Oppilas kallisti päätään hennosti sivulle ja mietti. Vai mitä hän oppilasajaltaan odottaisi? Varmasti uuden oppimista sekä taitojen hiomista, mutta oliko siihen muutakin? Aivan varmasti oppilasaikaan liittyi muutkin asiat, mutta Routatassu ei ollut oikein varma mitä ne olivat. Ehkäpä Kylmäliekillä olisi asiaan liittyen ajatuksia? ”Tahdon oppia paljon uutta – ja aionkin oppia paljon uutta. En ole vielä aivan varma, mitä muuta oppilasaikaani saattaisi liittyä, mutta se selviää kyllä ajan kuluessa. Mitä oppilasaikaan sinun mielestäsi kuuluisi liittyä? Kenties ajatuksesi voisivat valmistaa minua tulevalle”, Routatassu naukui harkitusti ja tarjosi toiselle kissalle pienen hymyn.
// 301 sanaa
// Kylmis?

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki nosti tuoresaaliskasasta leukoihinsa pienen hiiren ja katseli ympärilleen. Hän oli ajatellut, että voisi viedä sen klaaninvanhimmille. Pentuja ei tällä hetkellä ollut, mutta se ei varsinaisesti huolestuttanut kollia. Olihan heillä oppilaiden pesä lähes täpötäynnä nuoria kissoja. Harmaa kolli mietti haluaisiko joskus omia pentuja ja sitä miettiessä hänestä tuntui, että hän haluaisi omia pentuja. Olisi mukava kasvattaa omat pikkuiset, mutta hän ei ollut varma osaisiko hän suojella pentuja ikävyyksiltä. Jääviiltokin oli välillä niin pelottava, vaikka tietenkin hän rakasti veljeään.. Kylmäliekki asteli pesän suojiin ja hengähti. Hän katseli keitä pesässä oli ja tassutteli hiirensä kanssa Luminenän luokse.
”Hei Luminenä, ajattelin että sinä voisit olla nälkäinen”, kollikissa naukaisi tapansa mukaansa ystävällisesti ja rauhallinen naaras nyökkäsi hänelle. ”Lehtikato tekee tuloaan, hyvä saalis siihen nähden”, vanha naaras kommentoi rahisevalla äänellä ja otti riistan kiitollisena vastaan ja aloitti aterioinnin. Kylmäliekki väläytti toiselle lämpimän hymyn ja perutti klaaninvanhimpien luota pois. Hän ei ollut raaskinut kertoa, että oli vain hakenut sen tuoresaaliskasasta. Mutta jokuhan sen oli kuitenkin saalistanut. Kylmäliekki värähti, pian kaikki nurkat olisivat täynnä lunta. Hänellä oli paksuhko turkki, joka piti enimmän tuulen poissa, mutta kylmillä säillä Kylmäliekki kärsi kuitenkin kylmyydestä. Päästessään aukiolle harmaaturkkinen kollikissa huomasi hetki sitten nimitetyn oppilaan, Routatassun istuskelevan oppilaiden pesän ulkopuolella itsekseen. Soturi tassutteli toisen luokse ja istahti Routatassun eteen.
”Hei, Routatassu. Sopiiko liittyä seuraan?” Kylmäliekki kysyi ystävällisellä äänellä ja keskeytti oppilaan tarkkailun.
”Sopii, liity vain”, Routatassu naukaisi ja räpäytti silmiään. Kylmäliekki hymyili nuoremmalle kissalle ystävällisesti. ”Eikö sinun mestarisi ollutkin Pimentovarjo?” harmahtava varmisti naaraalta ja sai toiselta nyökkäyksen. ”Sinulla onkin hyvä mestari, Pimentovarjo on oikein taitava kissa ja voi opettaa sinulle varmasti paljon tärkeitä taitoja. Minun mestarini oli Ruostekukka”, Kylmäliekki kertoi ja heilautti häntänsä suojakseen.
”Mitä odotat eniten oppilasajalta?” soturi vielä kysyi. Kylmäliekki katseli aukiota mietteliäänä, missäköhän Huomenkyyhky oli? He olivat lähentyneet, mutta kolli ei ollut varma mitä naaras ajatteli. Huomenkyyhky nyt tuntui pitävän kaikista.
// 302 sanaa
// Routanen?

Kirjoittaja: Blakey

Routatassu kyhjötti Kuolonklaanin leirissä, tarkennettuna oppilaiden pesän ulkopuolella. Kaatunut kuusi loi sekä oppilaille että sotureille oikein hyvän suojan, ja sitä jopa Routatassu saattoi arvostaa. Nuori oppilas katseli leiriä terävästi tutkaillen. Häntä kiinnosti kovin, miten kaikki siellä toimi. Toki Routatassu oli vasta nuori, mutta päässä pyörivien kysymysten määrä lisääntyi päivä päivältä, ja Routatassu halusi vastauksia. Kenties hän kysyisi joltakulta, tai sitten hän selvittäisi asiat itse. Naaraan tuuhea häntä heilahti hänen kylkeensä kiinni. Ehkäpä Pimentovarjo olisi halukas vastaamaan muutamaan kysymykseen? Routatassu mietti hetken, ja pudisti päätään. Pimentovarjo oli kylmä kissa, ja tuskin jaksaisi Routatassun loputtomia kysymyksiä. Mutta sitten taas, jos Routatassu valikoisi kysymyksensä tarkasti ja juuri Pimentovarjoa varten, voisi hän tyydyttää tiedonjanonsa edes hetkellisesti – tosin, se oli aika epätodennäköistä. Routatassu halusi tietää kaiken, ja kaikkeus oli laaja alue. Kiharaturkkinen räpäytti sinisiä silmiään mietteliäänä. Millaisia kysymyksiä hän sitten kysyisi? Tai mitä niistä? Routatassulla oli sellainen tunne, että Pimentovarjo osaisi vastata ainakin niihin kysymyksiin, jotka liittyivät valtaan ja vallan tavoitteluun. Routatassu oli huomannut pitävänsä siitä tunteesta, vaikkei sitä kauheasti ollutkaan kokenut. Ainoa, missä Routatassu oli kokenut jonkinlaista vallantunnetta, oli ehkäpä pentutarhan leikit, joissa hän muutamaan kertaan oli niin sanotusti puhunut itsensä kasan ylimmäiseksi. Routatassu oli yhä kokeiluvaiheessa, eikä hän tiennyt mitä mukamas halusi – eikä hänen tarvinnutkaan tietää, olihan hän vasta nuori oppilas.
Harmaaturkkinen naaras kohensi ryhtiään ja istui suorassa. Olisikohan tänään harjoituksia? Routatassu tiesi, ettei hän näin nuorena oppilaana saanut poistua leiristä yksin, joten hänen pitäisi vain toivoa, että joko Pimentovarjo tai joku muu soturi olisi halukas viemään hänet havuiseen metsään. Routatassu ei loistanut taitolajeissa vielä, mutta hän oli nopea ja hyvä kiipeilemään. Varmasti hän kehittyisi paremmaksi saalistajaksi ja taistelijaksi ajan myötä, olihan hän ollut oppilaanakin vasta päivän tai kaksi. Tosin, Routatassu ei oikein kokenut minkäänlaista kiinnostusta kumpaakaan taitoa kohtaan. Hän luotti enemmän älyynsä ja oli hyvin itsevarma siitä, että älyllä pärjäsi paremmin kuin millään opittavalla taidolla. Mutta Routatassu voisi olla väärässä, ja vain aika tämän näyttäisi. Routatassu tyytyi sukimaan turkkiaan puhtaammaksi, vaikka aika liaton se jo oli. Samalla hän jatkoi leirin tarkkailua omassa hiljaisuudessaan.

//sanamäärä: 331

Kirjoittaja: Elandra

Roihutassun kunnioittava tapa puhua minulle sai minut toiveikkaaksi. En kaihtanut haasteita, mutta kieltämättä olisi huomattavasti mielekkäämpää saada oppilas, jolle käytöstapoja ei pitänyt erikseen opettaa. Edellisin oppilaani, Latvaruusu, oli ollut täysi vastakohta Roihutassulle. Ensimmäisen kerran kohdatessamme, Latvaruusu oli puhunut töykeästi ja epäkunnioittavasti, eikä puhetapa juurikaan koulutuksen aikana muuttunut. Edelleen nuori soturi näki vain itsensä, eikä piitannut muista lainkaan.
Johdatin Roihutassun piikkihernetunneliin ja sitä kautta ulos leiristä. Kirpsakka tuuli tervehti minua, kun pääsin ulos piikkihernetunnelista. Tässä osassa reviiriä ei kasvanut juurikaan puita, joten tuuli pääsi vapaasti seikkailemaan missä vain. Roihutassu asteli ryhdikkäästi perässäni leirin ulkopuolelle. Pysähdyin hetkeksi, jotta oppilas sai katsella ympärilleen. Muistin hyvin, miten ihmeellistä oli päästä ensimmäistä kertaa ulos leiristä. Se oli tuntunut siltä kuin koko maailma olisi kasvanut hetkessä suuremmaksi.
”Aloitamme rajakierroksen pohjoisrajasta. Juuri nyt sinun ainoa tehtäväsi on kulkea perässäni ja kuunnella tarkasti mitä sanon”, selitin nopeasti ennen kuin lähdimme matkaan. Ohitimme leirin kupeessa kasvavat alastomat lehtipuut ja johdatin Roihutassun kohti kuusimetsää. Pehmeä nurmi muuttui mullaksi ja harvassa kasvaviksi varvuiksi. Puut kasvoivat lähekkäin ja siellä täällä lojui suuria kivenlohkareita. Tummien kivien päälle oli vuodenaikojen saatossa kasvanut paksuja ja liukkaita sammalkerroksia.
Kuulin perässäni Roihutassun askeleet. Kuten nuoret oppilaat aina, myös tumma naaras käveli huomattavan kovaäänisesti. Päätin antaa asian olla tällä kertaa ja olla armollinen oppilaalle. Roihutassulla ei ollut vielä mitään kiirettä oppia, olihan tämä vasta hänen ensimmäinen päivänsä oppilaana. Pidin tärkeämpänä sitä, että hän muistaisi kierroksen jälkeen mahdollisimman paljon reviiristämme.
”Tätä leirin pohjoispuolella sijaitsevaa kuusimetsää kutsutaan Kuolonmetsäksi. Jos kuuntelet tarkasti, voit kuulla joen solinan. Joki virtaa metsän läpi ja laskee vetensä Hehkulampeen”, puhuessani käänsin katseeni Roihutassun puoleen. Naaras kipitti eteenpäin ripein askelin pysyäkseen tahdissani. Oppilas kohtasi katseeni puhuessani hänelle, ja vastasi päätään nyökytellen.

Matka jatkui kohti pohjoista rajaa joen vartta pitkin. Kehotin Roihutassua pitämään etäisyyttä jokeen, jottei hän vahingossakaan putoaisi veteen. Saavutettuamme pohjoisrajan, pysähdyimme hetkeksi joen äärelle.
”Joen toisella puolen on vielä vähän matkaa Kuolonklaanin reviiriä, mutta pian sen jälkeen alkaa Eloklaanin reviiri. Kuten varmasti tiedät, meidän täytyy pysytellä Kuolonklaanin rajojen sisäpuolella. Käymme tulevaisuudessa tarkemmin läpi Kuolonklaanin rajamerkit”, selostin Roihutassulle rauhallisella äänellä. Naaras nosti katseensa voimakkaasti virtaavasta joesta metsään, joka jatkui silmänkantamattomiin asti joen toisella puolen. Sitten oppilas vilkaisi minua ja nyökkäsi taas merkiksi siitä, että oli kuunnellut minua.
Matka jatkui pohjoisrajaa pitkin hiljaisuuden vallitessa. Jossain vaiheessa kuusipuut harvenivat ja metsä vaihtui nummimaisemaan. Oikealle puolellemme jäi Lehtikuusilaakso, josta kerroin Roihutassulle. Laaksossa kasvavat lehtikuuset olivat pudottaneet neulasensa lehtisateen myötä. Ohitimme laakson ja saavuimme itäiselle rajalle.
Kulkiessamme rajaa pitkin, selitin Roihutassulle erilaisista vaaroista, joita klaanin reviirillä saattoi kohdata. Ketut, mäyrät ja muut petoeläimet häiritsivät klaanin rauhaa aina silloin tällöin. Mainitsin myös klaanin ulkopuoliset kissat, kaksijalat ja niiden koirat. Niistäkin oli haittaa aina joskus, joskin harvemmin kuin petoeläimistä.

Ennen eteläiselle rajalle saapumista, kiristin tahtimme rentoon juoksuun. Roihutassu pysyi kohtuullisen hyvin kannoillani. Eteläisellä rajalla kerroin Roihutassulle kannoista, jotka olivat aikoinaan olleet puita, mutta kaksijalat olivat kaataneet ne. Ukkospolun löyhkä voimistui, mitä lähemmäs polkua pääsimme. Roihutassu nyrpisti nenäänsä, jolloin kerroin hajun tulevan ukkospolusta.
”Ukkospolku toimii yhtenä Kuolonklaanin rajana. Tuo katku tulee hirviöistä, jotka juoksevat ukkospolkua pitkin. Kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana tuosta polusta, sillä hirviöt eivät välitä kissoista. Jos satut olemaan niiden tiellä, ne juoksevat ylitsesi pysähtymättä. Moni kissa on menettänyt henkensä jäätyään hirviöiden alle”, toivoin, että Roihutassu otti sanani tosissaan. Moni huolimaton kuolonklaanilainen oli jäänyt hirviön alle juostuaan ukkospolulle saaliin perässä.
”Jatketaan sitten matkaa kohti Eloklaanin rajaa”, tokaisin ja viitoin paikoilleen pysähtyneen Roihutassun perääni.

//Roihu?
// 550 sanaa

Kirjoittaja: Ansku

Roihupentu oli seurannut kun leirissä alkoi tapahtumaan kun veristassu sai uuden nimen ja pääsi soturiksi, pentu seurasi tilannetta pentu alueen ovella kiinnostuneesti muutama muukin pentu oli tullut seuraamaan tilannetta mutta olivat lopulta menneet takaisin leikkimään. Roihupentu odotti sitä päivää innolla että pääsisi itse oppilaaksi ja siitä soturiksi ja siitä ehkä varapääliköksi, tämä tumma pentu oli ainut tiennyt mitä halusi ja vaikka tämä puolusti pienempiä niin tämä silti tiesi että huipulle ei pääsisi niin helposti. Pitäisi olla suhteita joiden kautta pääsisi kapuamaan sinne korkeuksiin minne pentu tavoitteli pääsyään, lopulta kun varissulka sai uuden nimensä osa hurrasi tuon nimeä kovaan ääneen. Roihupentu meni takaisin muiden pentujen luokse ja katseli toisten leikkejä.

Muutamien päivien kuluttua Roihupentu oli katselemassa aurinkoa joka oli puolessavälissä kohti taivaanrantaa, pentu kutsuttiin paikkaan jossa uudet nimeämiset tehtäisiin Roihupentu katsoi päällikköä joka piti lyhyen mutta napakan puheen. Ruihupennusta tuli nytten Roihutassa joka hymyili pienesti kun muut kuolonklaanilaiset alkoivat hurraamaan uutta nimeä jonka Roihutassu oli saanut itselleen, tämän jälkeen naaras katseli että missä tämän mestari oikein oli kunnes TuhkaJuova tuli toisen luokse. Roihutassu ei edes ehtinyt tervehtiä mestariaan kun toinen sanoi että toivottavasti toinen oli syönyt ja levännyt hyvin ”Olen tietenkin ja olen otettu kun saan teidät Tuhkajuova mestarikseni.” Roihutassu sanoi ja nyökkäsi toiselle päätään kunnioittavasti, naaras odotti että kaksikko lähtisi liikkeelle.

//211 sanaa
//Tuhka?

Kirjoittaja: Elandra

Kun Punatähti oli kutsunut klaanin koolle, tiesin heti mistä oli kyse. Muutaman päivän takainen, lyhyt ja kylmä keskustelu Henkäysvarjon kanssa oli paljastanut, että päällikkö oli aikeissa nimittää Varistassun pian soturiksi. Varapäällikkö ei tuntunut olevan kovinkaan kiinnostunut kollista, jota kaikki luulivat hänen pojakseen. Kukaan ei varmasti voinut olla huomaamatta, miten kylmä raidallinen kolli oli ollut nuorinta poikaansa kohtaan. Varistassu hädin tuskin oli koskaan päässyt keskustelemaan isäksi luulemansa kissan kanssa, mutta se oli mielestäni vain parempi.
Ylläpitääkseen kulissia, Henkäysvarjo oli käynyt pikaisesti onnittelemassa soturinimen ansainnutta Varissulkaa. Seurasin sivusta, kun Varissulka jäi tapittamaan isänsä perään. Pienen hetken tuoreen soturin kasvoilla oli ollut hämmentynyt ilme. Kaiketi hän oli odottanut enemmän.
Vasta kun kaikki halukkaat olivat onnitelleet poikaani, minä astelin hänen luokseen. Olin seurannut kokousta syrjemmältä kallionseinämän varjosta. Varissulka kuuli minun lähestyvän, ja kolli käänsi päänsä suuntaani. Väläytin tummanharmaalle kissalle hymyn, jota ei normaalisti kasvoillani nähty.
”Onnea uudesta nimestä ja asemasta Kuolonklaanissa”, lausahdin asiallisesti, ”vaikka et enää joudukaan päivittäin harjoittelemaan uusia asioita, älä oleta olevasi valmis soturi. Kehitä itseäsi ja taitojasi aina kun vain voit, jotta voin vanhana olla ylpeä pojastani.” Vaikka olinkin ylpeä siitä, että Varissulka oli saanut kohtuullisessa ajassa soturikoulutuksensa päätökseen, en halunnut hänen jäävän vain tavalliseksi rivisoturiksi. Olin kuluttanut niin monta vuodenaikaa hänen kasvattamiseensa, että hän sai luvan tehdä kovasti töitä tullakseen parhaaksi soturiksi. Halusin sukuni kunnian säilyvän Varissulan ansiosta, sillä muista jälkeläisistäni tuskin olisi mihinkään.
”Kiitos”, Varissulka vastasi hitaasti päätään nyökäyttäen.
Siinä oli kaikki, mitä minun piti pojalleni tässä hetkessä sanoa. En halunnut jaaritella turhuuksia. Siispä nousin ylös ja sanattomasti hyvästelin Varissulan hännän heilautuksella. Suuntasin kohti sotureiden pesää, sillä aurinko oli jo ajat sitten ohittanut huippunsa, ja auringonlaskun hetki oli käsillä. Leirissä hämärsi jo, kun kallion varjot peittivät miltei koko leirin. Halusin nukkua hyvin, jotta voisin olla virkeänä aamun ensimmäisessä rajapartiossa.

Kului muutama päivä Varissulan nimityksestä, kun Punatähti liittyi yllättäen seuraani istuskellessani yksin leirin pääaukiolla. Aurinko oli vasta noussut, joten leirin pääaukio oli hiljainen. Lehtisade oli historiaa, kun lehtikato oli saapunut metsään. Ensilumi oli tullut ja mennyt, sillä valkea lumipeite oli sulanut samana päivänä kun oli satanutkin. Vaikkei maassa ollutkaan lunta, sää oli muuten hyvin tyypillinen lehtikadolle. Sää oli kylmentynyt, ja puut olivat nyt täysin lehdettömät.
”Vaikutat siltä, että kaipaat enemmän tekemistä päiviisi”, Punatähti aloitti keskustelun rennosti. Katsahdin punaturkkista kissaa peittelemättä hämmennystäni.
”Miten niin?” kysyessäni äänensävyni oli kunnioittava, kuten aina päällikölle puhuessani.
”Kunhan vain vitsailin, kun olet istuskellut niin paljon yksiksesi leirin pääaukiolla viime aikoina. Halusin vain kysyä mielipiteesi siitä, jos saisit koulutettavaksesi uuden oppilaan”, Punatähti käänsi vihreän katseensa pentutarhan suuntaan. Seurasin päällikön katsetta, joka pysähtyi harmaaseen naaraspentuun, joka oli saavuttanut kuuden kuun iän. En tiennyt pennusta juuri muuta kuin nimen, mutta ajattelin sen olevan vain hyvä asia. Se tarkoitti sitä, ettei Roihupentu ollut ajanut itseään ongelmiin, vaan oli elänyt kuten pentujen täytyy, huomaamattomasti ja sääntöjä noudattaen.
Siirsin katseeni pennusta Punatähteen.
”Jos se on sinun mielestäsi hyvä ajatus, niin on myös minun”, totesin kohdatessani päällikön katseen. Punatähti nyökäytti päätään pienesti ja piti viisaan katseensa vielä hetken minussa. Olin otettu siitä, että Punatähti luotti minuun. Mikäli saisin Roihupennun oppilaakseni, tästä tulisi neljäs kouluttamani soturi.
”Niin minä arvelinkin. Mutta nyt minun on mentävä, Rapakynsi odottelee minua kävelylle kanssaan. Nähdään taas, Tuhkajuova”, Punatähti totesi matalalla, mutta aavistuksen leikkisällä äänellä. Punaturkkinen kolli nousi ylös ja poistui luotani piikkihernetunneliin. Hänen ja Rapakynnen rakkaus vaikutti aidolta, toisin kuin omani Henkäysvarjon kanssa.

Seurailin sivusta leirin tapahtumia aina aurinkohuipun hetkeen saakka, jolloin päätin lähteä saalistamaan. Henkäysvarjo ei ollut laittanut minua loppupäivänä yhteenkään partioon, joten minun oli täytynyt keksiä tekemistä itse. En halunnut olla koko päivää leirissä tyhjän panttina.
Saalisonni ei ollut tänään puolellani, sillä metsä tuntui normaaliakin hiljaisemmalta. Se oli selvä merkki siitä, että lehtikato oli saapunut. En suostunut palaamaan leiriin tyhjin tassuin, joten seuraavaksi olin löytänyt itseni joen ääreltä. Koska vesi ei ollut vielä jäässä, kalastaminen onnistui vielä. Lehtikadon ja kylmenevien vesien myötä kalatkin liikkuivat hitaammin, joten kalastaminen oli helpompaa. Joskin jouduin odottelemaan pitkän tovin, ennen kuin onni potki.
Kun aurinko oli ollut puolessavälin matkallaan kohti taivaanrantaa, olin saanut kalastettua kaksi kalaa.
Olin vienyt saaliini leiriin, jättänyt toisen tuoresaaliskasalle ja toisen syönyt itse, kun Punatähti kutsui klaanin koolle. Varmasti lähes jokainen klaanin asioista perillä oleva kissa tiesi, että oli Roihupennun nimityksen aika. Kissat ilmaantuivat pääaukiolle, mutta suurin osa jättäytyi syrjemmälle kuuntelemaan päällikköä. Vain muutama innokkain soturi kerääntyi aivan pääaukion keskustaan lähelle Punatähteä.
Koska olin melko varma siitä, että Punatähti nimittäisi minut Roihupennun mestariksi, jätin syrjäisen istumapaikkani ja siirryin hieman likemmäs päällikön puhepaikkaa.
Punatähti oli lyhytsanainen, kuten aina. Hän ei turhia jaaritellut, vaan meni suoraan asiaan.
”Roihupentu on nyt kuusikuinen, joten hän ansaitsee oppilasnimensä. Roihupentu, uusi nimesi on Roihutassu, ja soturikoulutuksestasi vastaa Tuhkajuova”, päällikkö sanoi voimakkaalla äänellä koko klaanille, vaikka lähinnä hän puhuttelikin vain Roihutassua. Juuri nimitetty oppilas käänteli päätään etsiessään katseellaan minua. Kun meripihkainen katse osui minuun, kuolonklaanilaiset alkoivat sillä hetkellä hurrata hänen uutta nimeään:
”Roihutassu! Roihutassu!”
Mäntyviiksi, Saukkotassu ja muutama soturi välittivät ohimennen pikaiset onnittelut Roihutassulle. Kun naaras jäi yksikseen seisomaan keskelle pääaukiota, katsoin parhaaksi lähestyä häntä. Roihutassu käännähti minun suuntaani, kun pääsin hänen lähelleen.
”Toivottavasti olet syönyt ja levännyt tänään hyvin, sillä lähdemme heti ensimmäiselle rajakierroksellesi”, sanoin ennen kuin Roihutassu ennätti edes tervehtiä minua.

//Roihu?
// 838 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Lehtikato teki tuloaan. Se näkyi siinä, miten tuuli oli muuttunut lämpimästä hyytäväksi, miten riistaeläimet vaihtoivat turkkiaan, ja miten lumisade nyt hiljalleen peitti mustaa turkkiani. Kurtistin kulmiani ärtymyksestä, pyyhkäisten muutaman sulamaan alkaneen hiutaleen otsaltani. Lämpimät, helpot ajat olivat takana. Moni klaanin kissoista tulisi kuolemaan lehtikadon aikana. Viheryskä vei aina pari kissaa uhrinaan, samoin nälkä. Riistasta oli pulaa, mikä lisäsi jännitteitä klaanien välillä. Muistelin, että ennen Eloklaania riistasta ei ollut ollut samanlaista pulaa, elämä oli muutenkin ollut rauhallisempaa.
Turmaloikka ja Tuhkajuova olivat molemmat partiossa tai ties missä, joten istuin yksin soturien pesän edessä. Minun oli määrä lähteä metsästyspartioon auringon huipun jälkeen. En kuitenkaan johtaisi sitä, sillä Henkäysvarjo hoitaisi tuon tehtävän. Mukaan lähtisivät myös Lehtituuli ja Haukkasiipi.
Aurinko erottui vain himmeästi pilviverho takaa, mutta näin, että partion olisi pian aika lähteä. Henkäysvarjo seisoi leirin toisella puolella Punatähden kanssa; kaksikko näytti käyvän tärkeää keskustelua. En kuullut tänne saakka, mitä he puhuivat, joten tyydyin vain tarkkailemaan kaksikkoa. Vasta heitä tarkemmin katsellessani huomasin, miten iäkkäältä päällikkö näytti. Hän ei ollut enää yhtä lihaksikas kuin muistin, eivätkä hänen silmänsä kiiltäneet enää samalla tavalla. Päällikkö, jota olin ihaillut oppilaana, oli nykyään vain varjo entisestä itsestään. Tietysti hän oli edelleen vahva ja taitava johtaja, mutta nuori hän ei enää ollut.
Henkäysvarjokin oli ollut jo melko pitkään varapäällikkönä. Siristin silmiäni katsellessani, miten harmaa kolli kurottui sanomaan jotain päällikkönsä korvaan. Olikohan Henkäysvarjo turhautunut siitä, ettei vieläkään ollut päässyt klaanin johtoon? En tiennyt, paljonko henkiä Punatähdellä oli jäljellä, mutta ei hän vaikuttanut olevan kuolemassa hetkeen. Tiesin, että Henkäysvarjo oli kunnianhimoinen ja oli jo pitkään havitellut Kuolonklaanin päällikön asemaa. Jos Punatähti ei pian kupsahtaisi omia aikojaan, ottaisikohan kolli ohjat omiin tassuihinsa?
Kuolisi Punatähti nyt tai vasta monien kuiden päästä, Henkäysvarjo tulisi jossain vaiheessa nimittämään varapäällikön. Olin jo päättänyt, että se olisin minä. En vain ollut tehnyt paljoa asian eteen. Tiesin, että olisin hyvä ehdokas. Olin kouluttanut jo kaksi oppilasta ja kuuluin klaanin parhaimpiin sotureihin. Lisäksi olin yksi klaanin parhaista taistelijoista. En ollut kuitenkaan ainoa hyvä ehdokas. Klaanissa oli monia minuakin kokeneempia sotureita, ja useat minua nuoremmat ylsivät tasolleni taistelemisessa. Ja kaikista tärkeimpänä, Henkäysvarjo tuskin luotti minuun samalla tavalla kuin paremmin tuntemiinsa sotureihin.
Jos voisin päästä varapäällikön lähelle, mahdollisuuteni paranisivat huomattavasti. Tietenkin olin tajunnut tämän jo aikoja sitten. Miksi siis en ollut tehnyt asialle mitään? Koska en pitänyt muiden kissojen kanssa seurustelemisesta. Ja vielä vähemmän pidin muihin kissoihin tutustumisesta. En halunnut oppia tuntemaan Henkäysvarjoa, en halunnut hänestä ystävää tai mitään sinne päinkään. Se saattaisi kuitenkin olla ainoa mahdollisuuteni päästä varapäälliköksi ja sitä kautta päälliköksi. Minun olisi vain voitettava luonteeni.
Huomasin jääneeni tuijottamaan kaksikkoa, kun kohtasin yhtäkkiä Henkäysvarjon katseen. Kauanko katsekontaktimme olikaan kestänyt? Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut huomannut Punatähdenkin jo lähteneen paikalta. Säpsähdin hiukan kuin unesta heränneenä, ja kun viimein siirsin katseeni muualle, näin silmäkulmastani Henkäysvarjon lähestyvän.
”Mitä katselet?” hän kysyi, ei kiusoitellen eikä uhkaillen, kaiketi vain uteliaisuudesta tai jotain sanoakseen. Käänsin hitaasti katseeni takaisin harmaaseen kolliin ja pudistin päätäni.
”Huomasin vain, että Punatähti on käymässä vanhaksi”, vastasin äänensävyllä, joka ei paljastanut sen enempää ajatuksistani tai tunteistani. Henkäysvarjo katsoi minua hetken ja kääntyi sitten ympäri leirin uloskäyntiä kohti.
”Emmekö me kaikki?”
Pyöräytin silmiäni varapäällikön heitolle, vaikka hän olikin oikeassa. En minäkään ollut enää nuori, mutta ikääntymisen myötä olin kartuttanut kokemustani. Ja Pimeyden Metsän nimeen, en minä vanhakaan ollut.
”Lähdetään, käy hakemassa Lehtituuli ja Haukkasiipi, minä odotan tässä”, Henkäysvarjo sanoi seisahtuen leirin suuaukolle. En pitänyt siitä, että minua käskytettiin – ehkä se olikin yksi syistä, miksi halusin päälliköksi. Siitä huolimatta tottelin varapäällikköä, olinhan kunnon kuolonklaanilainen.
Lehtituuli löytyi soturien pesästä, Haukkasiipi tuoresaaliskasan lähellä. Minusta tuntui melkein pahalta pyytää kollia mukaan, sillä hän oli selvästi pettynyt joutuessaan lykkäämään ateriointiaan. Illan tullessa tuoresaaliskasakin pienenisi, ja palatessamme saisimme syödäksemme hyvällä tuurilla yhden hiiren kukin.
Lehtituuli ja Haukkasiipi kulkivat jäljessäni, kun palasin Henkäysvarjon luo suuaukolle. Varapäällikkö kiersi partionsa nopeasti katseellaan ja suuntasi sitten aukosta ulos. Otin paikkani hänen takanaan, sillä halusin tämän partion aikana päästä keskustelemaan soturin kanssa.
Kuljimme läpi Kuolonklaanin routaisen reviirin. Lumisadetta ei ollut vielä tähän mennessä kestänyt koskaan niin kauaa, että maahan olisi jäänyt pysyvä valkoinen kerros. Tunsin kuitenkin luissani, ettei menisi enää kauaa ennen kuin nummia peittäisivät jää ja kinokset. Pelkkä ajatuskin sai minut värähtämään kylmästä.
Matka jatkui vielä siihen asti, kun Henkäysvarjo pysähtyi edessäni ja kääntyi ympäri partionsa puoleen.
”Jakaudutaan kahteen joukkoon”, varapäällikkö sanoi. ”Minä ja Pimentovarjo jatkamme nummille, Lehtituuli ja Haukkasiipi metsästäköön lähellä metsikössä.”
Vilkaisin sivusilmällä Henkäysvarjoa jatkaessamme matkaamme kahdestaan nummia kohti. Hän siis tiesi, että olin nopea. Muuten kolli ei olisi ehdottanut avoimia nummia. Se oli hyvä; ainakin hän tiesi vahvuuksistani. Tiesin Henkäysvarjonkin olevan melko nopea, vaikkei yltänytkään aivan tasolleni. *Toisaalta*, tuumasin hetken päästä, *ehkä hän halusi minut nummille koska metsässä olen kehno saalistaja.*
Olimme pitkään hiljaa. Olisin halunnut keskustella Henkäysvarjon kanssa jostain, oikeastaan mistä vain, kunhan vain pääsisin jotenkin tutustumaan häneen. Olin kuitenkin kehno aloittamaan keskusteluja. Onneksi minun ei tarvinnut, sillä hetken päästä Henkäysvarjo viimein avasi suunsa.
”Miksi kiinnitit huomiota Punatähden ikään? Oletko huolissasi hänestä?” varapäällikkö kysyi tarkkaillessaan samalla ympäristöä riistan varalta. ”Toisaalta se ei taida olla luonteesi mukaista. Mitä nyt olen sinusta kuullut.”
Tosiaan, olin melko tuntematon kissa klaanissa, vaikka en ollutkaan enää nuori. Se johtui siitä, etten välittänyt tutustua muihin. Jotkut tunsivat minut paremmin, kuten vanhat oppilastoverini – muutkin kuin Tuhkajuova ja Turmaloikka – mutta Henkäysvarjon kanssa puhuin hyvin harvoin.
”Ja mitähän olet minusta kuullut?” kysyin kuulostaen korvaani enemmän uteliaalta kuin piikikkäältä. Harmaa kolli vilkaisi minua sinisillä silmillään, harkiten hetken sanojaan.
”Monet sanovat sinua kylmäksi ja kokevat yhteistyön kanssasi hankalaksi. Toiset arvostavat hillittyä ja viileää luonnettasi, toiset eivät”, hän kertoi, enkä yllättynyt varapäällikön sanoista. Jotain tuollaista odotinkin.
”Toisaalta sinun kerrotaan olevan älykäs ja soturina luotettava ja kyvykäs. Klaanin keskuudessa oletkin juuri soturina arvostettu, klaanitoverina et niinkään.”
Henkäysvarjo loi minuun terävän silmäyksen sanojensa päätteeksi, mutta se ei hetkauttanut minua. Ei ainakaan yhtä paljon kuin klaanilaisten käsitys minusta, vaikka nyt kun mietin, se kävikin järkeen. Toivuin kuitenkin nopeasti.
”No, en muuta olettanutkaan”, vastasin hymyillen ilottomasti. ”Mutta osaan olla muutakin kuin kylmä ja hankala, jos minuun tutustuu. Kysy vaikka kumppaniltasi.”
Henkäysvarjo ei reagoinut kummemmin Tuhkajuovan mainitsemiseen.
”Ehkäpä. Tiedän sinusta vielä yhden asian”, Henkäysvarjo sanoi, ja piti dramaattisen tauon kuin odottaen, että alkaisin kyselemään. Kun pysyin hiljaa, hän tyytyi jatkamaan: ”Olet kunnianhimoinen. Tiedän, että haluat varapäällikökseni Punatähden kuoltua ja minun noustua päälliköksi.”
Jos Henkäysvarjo olisi nyt katsonut suuntaani, hän olisi nähnyt hämmästyksen silmissäni. En ollut odottanut, että Henkäysvarjo tiesi aikeistani ja toiveistani. Ehkä olin aliarvioinut hänen älykkyytensä. Tai vastaavasti yliarvioinut oman hienovaraisuuteni.
”Kuka ei haluaisi?” kysyin välinpitämättömästi.
”Eivät kaikki halua. Ja halukkaidenkin joukossa on niitä, jotka haluavat sitä aivan eri tasolla. Sinun olisi hyvä tietää, että jos nyt nimittäisin varapäällikköä, se et olisi sinä. Ei pelkästään siksi, etten tunne sinua – luulenkin sinun jo tiedostavan tämän seikan. Oletko kuitenkaan tajunnut, että varapäällikön on oltava kissa, jota klaanin jäsenet arvostavat juurikin klaanitoverina, ei pelkästään soturina?”
En vastannut. Hän oli nimittäin oikeassa – en ollut ajatellut asiaa lainkaan. Jos minusta tulisi varapäällikkö, miksi kukaan haluaisi totella käskyjäni? Jos minusta tulisi päällikkö, miksi kukaan haluaisi seurata minua taisteluun? Minä arvostin Henkäysvarjoa pelkästään soturina, en klaanitoverina – sen takia suostuin hänen käskytettäväkseen. Muut klaanilaiset eivät kuitenkaan olleet samanlaisia, korkeintaan harvat. He arvostivat Henkäysvarjoa toverina, jopa ystävänä. Ja Punatähdestä pitivät kaikki. Heillä oli jotain, mitä minulla ei ollut. Heillä oli karismaa. Heistä pidettiin. He olivat molemmat vakuuttavia ja luotettavia, sellaisia kissoja, joiden puolesta voisi kuolla.
”Niin arvelinkin”, Henkäysvarjo sanoi, kun vastaustani ei kuulunut. ”Heität hukkaan kaiken kokemuksesi ja taitosi olemalla kylmä ja vaikeasti lähestyttävä. Suoraan sanottuna, en pidä sinusta. Harva pitää. Korjaa asia ennen kuin harkitsetkaan varapäällikön paikan havittelua.”
Henkäysvarjon sanoissa oli sellaista painoa, että tiesin keskustelun loppuneen. Vihasin sitä, että hänellä oli niin paljon auktoriteettia minunkin ylitseni, että annoin hänen sanoa sanottavansa vastustelematta ollenkaan. Minun oli tyydyttävä seuraamaan varapäällikköä hiljaisuudessa suunnatessamme syvemmälle nummelle.

Keskustelumme jälkeen emme puhua pukahtaneet. Toisaalta se oli vain hyvä, sillä saatoin miettiä enemmän Henkäysvarjon sanoja. Tiesin hänen olevan oikeassa. Minusta ei pidetty tarpeeksi, jotta kukaan olisi halunnut minua varapäälliköksi. Miten muuttaisin asian? Vastaus oli helppo, mutta välttelin sitä mielessäni viimeisen päälle. Yritin keksiä jotain taktiikkaa, jotain strategiaa, jolla voisin päästä klaanilaisten suosioon. Keksin tilanteita, joita voisin keinotekoisesti synnyttää tehdäkseni itsestäni pidettävämmän. Pohdin tapoja manipuloida muita luottamaan minuun. Ajatukset risteilivät päässäni epämääräisenä sotkuna, kunnes olin menettää hermoni. Ei – en voinut lähestyä asiaa samalla tavalla kuin kaikkea muuta elämässäni. Loogisesti ajatteleminen ei auttaisi, kun oli kyse muista kissoista. Oliko minun ja Turmaloikan kumppanuudessa mitään järkeä? Ei oikeastaan. Olimme hyvin erilaisia kissoja ja halusimme erilaisia asioita. Jotenkin kuitenkin olimme päätyneet olemaan yhdessä. Minun ja Tuhkajuovankaan suhteen laatu ei käynyt järkeen. Miksi uskalsin olla avoimempi Tuhkajuovan kanssa, kun hän voisi helposti käyttää heikkouksiani edukseen?
Nämä ajatukset päässäni kiertäen kuroin jäniksen etumatkaa kiinni jokaisella harppauksella. Mitä erilaista Turmaloikassa ja Tuhkajuovassa oli muihin klaanilaisiin verrattuna? Miksi he sietivät seuraani, kun muut eivät? Käytöksessäni heidän kanssaan oli pakko olla jotain erilaista. Tuhkajuova ainakaan ei ollut kissa, joka tuhlaisi ollenkaan energiaansa minuun, jos ei edes vähän pitäisi minusta. Ja Turmaloikan oli pidettävä minusta aika paljon, jos oli halunnut minut kumppanikseen.
Jäniksen huitovat takajalat näkyivät koko ajan lähempänä edessäni; pian olisin tarpeeksi lähellä ponnistaakseni loikkaan pitkäkorvaa kohti. Turhautuminen itseeni toi lisää voimaa jalkoihini. Mitä olin tehnyt eri tavalla Tuhkajuovan ja Turmaloikan kanssa? Minun oli keksittävä syy sille, miksi Turmaloikasta oli tullut kumppanini ja Tuhkajuovasta ystäväni.
Kun loikkasin jänistä kohti ja tartuin hampaillani sen niskaan, keksin viimein tuon syyn. He olivat ainoat kissat, joiden kanssaan koskaan olin ollut aito. Ainoat, joiden kanssa olin koskaan antanut kylmän kuoreni murtua, edes hiukan.
Vastaus oli selvä – minun olisi uskallettava luottaa muihin.

Viedessäni jänistä takaisin Henkäysvarjon luo pääni oli edelleen ajatusten myrsky. Myrsky oli nyt kuitenkin tyynempi, sillä minulla oli jokin suunta, jota seurata. Tiesin, mitä tehdä.
Pudotin jäniksen varapäällikön eteen.
”Olet oikeassa. Minusta ei pidetä”, sanoin kohdaten Henkäysvarjon sinisen katseen. ”Mutta minusta tullaan pitämään. Sinä tulet pitämään minusta. Ja arvostamaan minua. Haluan tulla kissaksi, jota voit harkita seuraajaksesi.”
Henkäysvarjo näytti hetken hämmästyneeltä. Ehkä hän oli kuvitellut, etten uskaltaisi myöntää totuutta. Tai että olisin jo niin juurtunut rooliini, etten koskaan voisi toivoa muuttuvani kissana. Ilme kuitenkin katosi hänen kasvoiltaan nopeasti.
”Hyvä. Mitä enemmän vaihtoehtoja minulla on, sen parempi. Sinulla on paljon töitä edessäsi. Mutta jos se yhtään lohduttaa”, Henkäysvarjo sanoi, ja hänen kasvoillaan häivähti jokin hymyn tapainen, ”pidän sinusta jo nyt enemmän.”
Virnistin hyvin epäpimentovarjomaisesti, ja nostin jäniksen lumesta. Henkäysvarjo tarttui omaansa, ja lähdimme yhdessä takaisin tapaamaan muut partion jäsenet. Tietysti minun olisi tehtävä paljon töitä, jotta saisin muutettua klaanilaisten käsitykset itsestäni. Olinhan koko elämäni ajan työntänyt heitä pois luotani. Minun oli luotettava siihen, että he olivat minua hyvätahtoisempia ja avoimempia. Muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut, jos halusin koskaan olla mitään suurempaa.

//1737 sanaa