Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Auroora

Viimein. Viimein oli koittanut se päivä, kun minut nimitettäisiin soturiksi. Olin harjoitellut nämä pitkät kuut ahkerasti, oppilaista olin kaikista kykeneväisin useimmilla alueilla. Taistelussa olin jo klaanin parhaimmistoa, kokeneimmatkin soturit mukaan lukien. Saalistuksessa en ehkä yltänyt aivan huipulle, mutta siinäkin olin kehittynyt paljon – metsästäjänä olin vähintään hyvä. Minulla oli myös taitoja, joita muilla ei ollut. Tuhkajuova oli nimittäin opettanut minulle uintia, ja vaikka en ehkä loistanut siinä, pysyin kun pysyinkin pinnalla.
Näin emoni klaanin kissojen joukossa odottamassa nimitystäni. Toivoin, että hän oli minusta ylpeä. Vielä enemmän kuitenkin odotin, että isäni näkisi, miten hyvä soturi minusta oli kasvanut. Henkäysvarjo puhui minulle harvoin – oikeastaan tuntui, että hän välillä käyttäytyi kuin minua ei olisi olemassakaan. Nyt kun minusta tulisi soturi, olisimme tekemisissä päivittäin, vaikka se tapahtuisikin vain klaanivelvollisuuksien merkeissä.
Punatähti seisoi jo leirin keskellä, odottaen viimeistenkin klaanin jäsenten saapumista paikalle. Tietysti vanhempieni ohella halusin tehdä myös päällikön ylpeäksi. Halusin olla arvostettu jäsen klaanissa, mikä tietysti vaatisi sitä, että klaanin tärkein kissa hyväksyisi minut.
Kun klaaninvanhimmatkin olivat valuneet paikalle pesästään, Punatähti oli valmis ilmoittamaan nimityksestäni. Kerrottuaan nimeni klaanin kissat hurrasivat sitä muutaman kerran.
”Varissulka! Varissulka!”
Pidin nimestäni, mutta ehkä olisin itse valinnut jotain omaperäisempää. Varisvarjo tai Varismyrsky kuulostivat ehkä paremmilta. Tähän minun oli kuitenkin tyydyttävä, olisi nimeni voinut olla huonompikin. Vaihdoin pari sanaa entisen mestarini Lehtituulen kanssa, jonka jälkeen etsin katseellani Henkäysvarjoa. Olin oikeastaan yllättynyt, kun näin varapäällikön astelevan suuntaani. Olin odottanut, että hän ehkä täysin jättäisi minut huomiotta, vaikka tuntuikin pahalta ajatella niin.
”Onnittelut soturiksi pääsemisestä”, harmaa kolli sanoi lyhyesti, nyökkäsi ja suuntasi soturien pesään. Seisoin hetken paikoillani katsoen hänen peräänsä hämmentyneenä. Siinäkö se oli? Tätäkö varten minä olin harjoitellut kaiken sen ajan? Toisaalta, mitä muutakaan oli odottanut? Ehkä olin halunnut Henkäysvarjon pahoittelevan minuun koko elämäni ajan kohdistunutta kylmää käytöstään. Tai ehkä olin halunnut hänen sanovan, että hän oli ylpeä minusta, tai että voisimme jatkossa olla kuin ketkä tahansa isä ja poika. Ehkei se ollut Henkäysvarjon luonteeseen sopivaa; en oikeastaan tiennyt, mikä oli. Isäni sanat niiden merkityksestä huolimatta olivat kuulostaneet kuitenkin kylmiltä ja kuin pakotetuilta.

//Tuhka? 333 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harakkanauru: 22kp! –

Jääviilto: 27kp! –

Minkkitassu: 14kp –

Aaltotassu: 4kp –

Sulkavirta: 5kp –

Kirjoittaja: Elandra

Nelikko saapui mestareiden johdolla Lehtikuusilaaksoon. He kävelivät laaksoon vievää mäkeä alas ja jatkoivat matkaa syvemmälle metsään kaikessa hiljaisuudessa. Sulkavirta silmäili metsää. Lehtikuuset olivat pudottaneet havunneulasensa, ja ne näyttivät varsin alastomilta.
Sulkavirta hidasti tahtiaan ja vilkaisi vierellään kulkevaa veljeään. Sähkötuho katsahti sisareensa, ja kaksikko pysähtyi tismalleen samaan aikaan. He kääntyivät oppilaidensa puoleen. Koska Sulkavirta oli ehdottanut harjoitusten luonteen muuttamista, hän päätti jakaa oppilaille ohjeet.
”Kuten sanoin, leikimme hieman loppuharjoitusten ajan. Vuorollaan jokainen meistä toimii etsijänä, jonka tehtävänä on löytää muut piiloistaan. Etsijä ei saa juosta, vaan hänen täytyy etsiä kävellen, jotta piiloutujat ehtivät varmasti piiloon. Lehtikuusilaaksosta ei saa poistua harjoitusten aikana. Hyödyntäkää etsiessänne jokaista aistianne, sekä mielikuvitusta piiloutuessanne”, Sulkavirta selosti silmäillen vuorotellen Aaltotassua ja Tattitassua. Naaraan oma oppilas ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta. Aaltotassu sen sijaan kuunteli korva tarkkana, päätään innoissaan nyökytellen.
”Aaltotassu, sinä voit aloittaa etsijänä. Laske hitaasti kahteenkymmeneen, niin me muut piiloudumme sillä välin”, raidallinen naaras ohjeisti punaruskeaa oppilasta. Aaltotassu ei aikaillut, vaan painautui maata vasten ja painoi päänsä maahan, alkaen ääneen laskemaan.
Sulkavirta, Sähkötuho ja Tattitassu lähtivät kukin omille teilleen juoksuaskelin. Tattitassu ei näyttänyt edelleenkään paikalta poistuessaan innostuneelta leikistä, mutta onneksi oppilas ei alkanut vaikeaksi. Sulkavirta juoksi samoja jälkiä eteenpäin, mistä he olivat saapuneet. Häntä etsiessään Aaltotassu ei voisi aloittaa hajua seuraamalla, koska Sulkavirran hajujäljet sekoittuivat heidän aiempiin jälkiinsä.
Hyvän matkan päässä, melko lähellä laakson rajaa, Sulkavirta pysähtyi ja katseli ympärilleen. Naaras etsi paikkaa, johon voisi piiloutua. Lopulta soturi päätti piiloutua lähellä kasvavien saniaisten alle. Kellertävät ja punertavat lehdet piilottivat Sulkavirran alleen.

//Aalto tai Sähkö?
// 243 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harakkanaurun sanat saivat Jääviillon empimään. Ellei kyse olisi ollut niin isosta asiasta, hän olisi kertonut miettimättä kaiken suunnitelmasta, josta itsekin tiesi loppujen lopuksi hyvin vähän. Henkäysvarjo tappaisi hänet, jos Jääviilto lavertelisi varapäällikön suunnitelmista ulkopuolisille. Mutta olisiko Harakkanauru ulkopuolinen, jos hän olisi suunnitelmassa mukana?
Jääviilto punnitsi hetken vaihtoehtojaan. Vaikka hän luottikin Harakkanauruun, kolli ei ollut valmis saamaan Henkäysvarjon vihoja niskaansa.
”En voi kertoa sinulle nimiä, en ainakaan vielä. Mutta voin keskustella erään kanssa, joka ehkä voisikin kertoa sinulle enemmän, jos siis olet oikeasti kiinnostunut”, Jääviilto sanoi ja katsoi Harakkanaurua niin syvälle silmiin, että toivoi näkevänsä, jos tämä olisi valehdellut.
”Olen minä”, mustavalkoinen kissa vastasi pitäen katseensa tiukasti Jääviillon silmissä. Punaruskea kolli ei nähnyt mitään merkkejä siitä, että Harakkanauru olisi valehdellut. Hetken vielä soturi tuijotti Harakkanaurun harmaita silmiä, kunnes kyllästyi. Ei toisen silmien tuijottelu ollut Jääviillon juttu. Oikeastaan hän ei ollut itse edes varma, olisiko huomannut, jos Harakkanauru olisikin valehdellut. Hän kuitenkin luotti kissaan, jonka laski jo toverikseen.
”Hyvä. Palataan asiaan myöhemmin”, soturi lausahti kylmästi ja nousi ylös. Keskustelu loppui siihen. Jääviilto käänsi Harakkanaurulle selkänsä ja suuntasi sotureiden pesälle. Partiointi, syöminen ja pitkä keskustelu Harakkanaurun kanssa olivat saaneet Jääviillon väsymään. Soturin suunnitelma oli seuraavanlainen: ensin pitkät yöunet, ja huomenna hän vaihtaisi Henkäysvarjon kanssa pari sanaa suunnitelmasta.

Jääviilto nukkui koko yön sikeästi kertaakaan heräämättä. Kolli heräsi virkeänä ensimmäisten joukossa ennen auringonnousua. Hän hiipi hiljaa ulos sotureiden pesästä, väistellen nukkuvia sotureita. Hetkeksi punaruskean soturin katse pysähtyi Harakkanauruun. Kolli näytti nukkuvan sikeästi. Sen sijaan Henkäysvarjon vuode oli tyhjillään, ja siitäkös Jääviilto riemastui. Hän toivoi pääsevänsä heti aamusta varapäällikön juttusille, kun leirin pääaukiolla ei ollut ylimääräisiä korvia kuuntelemassa.
Kolli astui ulos pesästä kirpsakkaan lehtisateen aamuun. Kissa notkisti selkänsä ja suoristi etukäpälänsä venytellessään. Aamu näytti kirkkaalta. Juuri nyt taivas leirin yläpuolella oli pilvetön, mutta kuusten latvojen takaa lähestyivät tummat pilvet. Jääviilto arveli, että auringonnousun jälkeen olisi jälleen luvassa sadetta.
Punaturkkinen kolli silmäili leirin pääaukiota. Varjokarva, Tuhkajuova, Kettutassu ja Henkäysvarjo oleskelivat kukin pääaukiolla jokainen omissa oloissaan, kaukana toisistaan. Jääviilto suuntasi Henkäysvarjon luokse. Varapäällikkö istui ajatuksiinsa uppoutuneena leirin kallioseinämän edustalla. Nähdessään Jääviillon lähestyvän, varapäällikkö nosti katseensa maasta soturiin. Katse oli kylmä ja luotaantyöntävä, mutta Jääviilto ei välittänyt.
”Huomenta”, soturi aloitti. Raidallinen kolli vastasi epämääräisesti murahtaen jotakin huomenen kaltaista.
”Sinähän muistat sen suunnitelman Kuolonklaanin puhdistamisesta, eikö niin?” punaruskea kolli meni suoraan asiaan. Henkäysvarjon välinpitämätön ilme muuttui heti. Varapäällikkö siristi silmiään ja nyökkäsi pienesti, mutta pysyi vaiti. Jääviilto oletti, että varapäällikkö halusi hänen jatkavan.
”Olen löytänyt kissan, joka takuuvarmasti haluaisi olla mukana siinä, jos sinua siis kiinnostaa”, punaturkkinen soturi sanoi. Nyt hän ei pitänyt tärkeänä ympäristönsä tarkkailua, koska soturi huomasi Henkäysvarjon tekevän sen hänen puolestaan. Varapäällikön katse irtaantui vähän väliä Jääviillosta jonnekin soturin taakse, kaiketi muihin pääaukiolla oleviin kissoihin.
”Oletko puhunut siitä jollekin?” Henkäysvarjo kysyi ja astui uhkaavasti askeleen lähemmäs Jääviiltoa.
”No en! Kunhan vain vaihdoin noin ylipäätään kuulumisia yhden ystävän kanssa, joka tuntuu ajattelevan ulkopuolisista kissoista samalla tavalla”, Jääviiltoa ärsytti se, ettei Henkäysvarjo luottanut häneen ollenkaan. Hän oli vannonut pitävänsä suunsa kiinni suunnitelmasta, ja heti piti epäillä! Varapäällikkö oli hetken hiljaa, Jääviilto arveli hänen miettivän asiaa.
”Kuka se kissa on?” raidallinen kolli kysyi. Jääviilto kääntyi hetkeksi ympäri, nähdäkseen jos Harakkanauru olisi herännyt. Luisevaa, valkoturkkista soturia ei näkynyt pääaukiolla, joten kolli kääntyi taas Henkäysvarjon puoleen.
”Harakkanauru”, Jääviilto kertoi. Henkäysvarjo siristi silmiään, mutta Jääviillolla ei ollut harmaintakaan aavistusta, mitä varapäällikkö mietti. Saattoi olla, että hänkin oli miettinyt Harakkanaurua mukaan suunnitelmaan, tai ehkä Henkäysvarjo olikin asiasta aivan toista mieltä.
Henkäysvarjo nousi ylös sanaakaan sanomatta. Hän lähti kävelemään kauemmas Jääviillosta. Varapäällikön tapa päättää keskustelu sai Jääviillon ärsyyntymään.
”Mitä sinä aiot nyt?” punaturkkinen kissa kysyi ennen kuin Henkäysvarjo ehti ketunmittaa kauemmaksi. Varapäällikkö vilkaisi lapansa yli Jääviiltoa, mutta käänsi katseensa taas pois. Jääviilto jäi seisomaan aloilleen yksin. Hän ei ollut ihan varma, mitä juuri oli tapahtunut. Soturi inhosi, kun hän ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

//Harakka?
// 619 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sulkavirran ehdotus harjoituksen vaihtamisesta ravisteli Aaltotassun hereille ajatuksistaan. Lehtikuusilaaksoon leikkimään piilosta? Todellakin! Harjoittelu oli paljon hauskempaa, kun siinä samalla sai vähän leikkiä.
Sähkötuho murahti hyväksyvästi sisarensa idealle. Lyhyen sananvaihdon jälkeen mestarit viittoivat oppilaat mukaansa, ja he lähtivät kulkemaan tasaista vauhtia kohti Lehtikuusilaaksoa. Aaltotassu tassutteli rauhallisesti Tattitassun rinnalla; hän oli onnistunut unohtamaan hetkeksi tapaamisensa Lauhalaukan ja Mahlahallan kanssa, mutta ajatus siitä yritti jälleen hiipiä hänen mieleensä. Hän tunsi olonsa petturiksi vehkeiltyään klaanitoveriensa selän takana. Jos joku saisi tietää hänen tavanneen veljeään useammin kuin vain yhden kerran, hänet voitaisiin karkottaa tai – vielä pahempaa – tappaa. Aaltotassu ei halunnut ottaa sitä riskiä, että jälleen yksi jälkikasvu Ruostekukan perheestä tuottaisi häpeää sukujuurilleen. Karhumyrsky ja Lauhalaukka olivat molemmat suvun mustia lampaita, eikä Aaltotassu aikonut antaa heille anteeksi. Vain yksin hän ja Tattitassu voisivat vielä pelastaa perheensä maineen.
Kirkkaan väriset lehdet kahisivat Aaltotassun jalkojen alla. Kun hän kohotti katseensa, hän tajusi heidän saapuneen Lehtikuusilaaksoon. Innostunut virne levisi hänen kasvoilleen, kun hän kääntyi katsomaan veljeään jakaakseen tunteen. Tattitassu ei kuitenkaan vaikuttanut asiasta yhtä iloiselta kuin hän; hänen silmissään oli huolestunut kiilto.
Ennen kuin Aaltotassu ehti kysyä, mikä pentuetoveria vaivasi, Sulkavirta ja Sähkötuho pysähtyivät ja kääntyivät kahden nuoren kissan puoleen. Aaltotassu sulki suunsa ja vastasi soturien katseeseen vastaanottavaisena.

//Sulka tai Sähkö?
//199 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

“Osaatko pitää salaisuuden?” Noiden sanojen myötä Jääviilto sai kaiken huomioni. Sinisilmäinen kolli nojautui lähemmäs, asiaa ei selvästikään oltu tarkoitettu kenenkään ulkopuolisen korville. Se, mitä Jääviilto sanoi seuraavaksi sai hopeanharmaat silmäni kiilumaan, mutta muuten pidin kasvojeni ilmeen tyynenä.
“Niinkö tosiaan”, tuumasin, värittäen äänensävyäni hivenellä tekaistua ihmetystä. En olisi voinut olla tyytyväisempi. Jääviilto oli möläyttänyt melkoisen salaisuuden, vaikka olimme tunteneet toisemme paremmin vasta yhden iltapäivän. “Kerro ihmeessä lisää.”
Hetkessä olin tyystin unohtanut Eloklaanin ja klaanien reviirejä piirittävät erakot, sillä mitä ilmeisimmin Kuolonklaanin sisällä saattaisi hetkenä minä hyvänsä kuohahtaa. En odottanut, että Jääviilto paljastaisi aivan kaikkea, sentään niin typerä punaruskea kolli ei ollut, mutta ehkäpä tämä suostuisi kertomaan edes joitakin yksityiskohtia. Loppujen lopuksi yksityiskohdat olivat niitä, joiden avulla vakuuttaisin Punatähden salaliiton olemassaolosta, jos siihen koskaan tulisi tarvetta. Ja se tarve tulisi, jos joku juonittelijoista keksisi pitää minua epäaitona soturina, joka oli kelvoton Kuolonklaaniin. Sellaisena minä ainakin itseäni pidin, vaikka en haikaillutkaan Eloklaaniin saati ottanut erakoita avosylin vastaan, mutta en myöskään ollut pahemmin uskollinen Kuolonklaanille. Empimättä olisin uhrannut kenet tahansa nykyisistä klaanitovereistani, mikäli se olisi auttanut pelastamaan oman nahkani – vaarallinen ajatusmaailma, jos klaanissa oli todella alkamassa eräänlainen puhdistus, vallankaappaus.
“En usko, että voit kertoa minulle kuka tämän suunnitelman takana on”, tokaisin, tutkaillen Jääviiltoa katseellani siinä toivossa, että ehkä soturi luottikin minuun enemmän kuin oli antanut ymmärtää. “Paitsi jos sanoisin olevani kiinnostunut ottamaan siihen osaa.”
Rehellisesti sanottuna en ollut aivan niin innoissani Jääviillon mainitsemasta suunnitelmasta, koska loppujen lopuksi minä en hyötyisi siitä yhtään mitään. Se todennäköisesti vain syöksisi Kuolonklaanin kaaokseen, hetkellisesti heikentäisi sitä, mutta parempaakaan tapaa ei ollut, jos tahdoin tietää lisää salajuonesta.

// Jää?
// 258 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mitä enemmän Jääviilto keskusteli Harakkanaurun kanssa, sitä enemmän hän alkoi pitämään luisevasta kollista. Erakkotaustaiset soturit tai erakot eivät koskaan olleet olleet punaruskean soturin suosiossa, joten oli huojentavaa, ettei Harakkanaurukaan välittänyt niistä. Oli epäreilua asettaa erakot ja erakkotaustaiset soturit samalle viivalle niiden kanssa, joiden esi-isät olivat kautta aikojen puolustaneet näitä maita. Erakoiden tarvitsi vain saapua paikalle ja nauttia klaanin antimista.
Reviirin ympärillä risteili pelottavan paljon erakoita. Erakot eivät kunnioittaneet Kuolonklaanin rajoja, vaan kulkivat toisinaan klaanin metsissä kuin mitkäkin maailmanvaltiaat.
”Niinpä”, Jääviilto murahti päätään nyökytellen ja sitten taas jatkaen, ”mutta eloklaanilaisia ei saa unohtaa. Olen varma, että heistä koituu meille vielä paljon vaivaa, sano minun sanoneen.”
Harakkanauru siristi hopeanharmaita silmiään niin, että ne kapenivat ohuiksi viiruiksi. Kuin hyväksyen Jääviillon sanat, hän nyökäytti pienesti päätään, mutta ei kommentoinut enempää.
”Osaatko pitää salaisuuden?” Jääviilto vaihtoi taas aihetta lennosta. Kolli kumartui itseään aavistuksen matalamman soturin tasolle ja tuijotti tuota herkeämättä silmiin. Harakkanauru kohtasi katseen ilmeettömänä. Kollin ilme ei värähtänytkään, kun tämä nyökkäsi.
”Olen kuullut huhuja, että pieni joukko kuolonklaanilaisia tahtoisi puhdistaa Kuolonklaanin epäaidoista sotureista”, kolli kuiskasi hiljaa. Henkäysvarjo oli vannottanut Jääviiltoa pitämään suunsa kiinni asiasta. Soturi kuitenkin uskoi Harakkanaurun pysyvän hiljaa, eikä hän paljastaisi valkomustalle kollille nimiä. Henkäysvarjon suunnitelma oli junnannut paikallaan Karhumyrskyn tuhoista saakka, eikä punaruskea kolli ollut edes varma, aikoiko varapäällikkö toteuttaa sitä. Tuskin ainakaan ennen Punatähden kuolemaa, Jääviilto pohti.

//Harakka?
//217 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Tietenkin Jääviilto ilmoitti olevansa sitä mieltä, että Eloklaanin läsnäolo heikensi Kuolonklaania. Minun täytyi myöntää kollin puheessa olevan itua, sillä kourallinen kuolonklaanilaisia oli todellakin vaihtanut klaania, luikkinut häntä koipien välissä Mesitähden helmoihin. En voinut muuta kuin pohtia, miksi niin moni soturi oli päättänyt lähteä synnyinklaanistaan. Ehkä päätöksellä livistää oli jotain tekemistä sen kanssa, että kuolonklaanilaisten elämäntapa oli vaativa ja klaanin langettamat rangaistukset kovia – moni herkkäluontoisempi saattoi tuntea tasapainoilevansa veitsenterällä. Tavallaan ymmärsin, mikä Eloklaanissa veti kissoja niin kovasti puoleensa ja vastaavasti miksi Kuolonklaanista tahdottiin päästä pois.
Jääviillon todettua, että hän uskoi eloklaanilaisten juonivan jotakin Kuolonklaanin pään menoksi, katsoin punaruskeaa kollia hieman epäilevästi. Salajuonet eivät olleet Eloklaanin tapaista, joten pidin yllätyshyökkäystä Kuolonklaanin reviirille tai vastaavaa sattumusta hyvin epätodennäköisenä. En kuitenkaan sanonut mitään, ei sillä että Jääviilto olisi edes antanut minulle tilaisuuden, vaan nyökkäsin hitaasti ja annoin kollin jatkaa paatostaan.
Kun Jääviilto otti puheeksi ketun, joka oli surmannut Ruostekukan ja Sirpalepisaran, minun entisen oppilaani, siristin kysyvästi silmiäni. Vaikka en pahemmin ollut välittänyt hiljaisesta Sirpalepisarasta, olin yhä aavistuksen näreissäni siitä, että ketun takia kova työ naaraan koulutuksen parissa oli mennyt hukkaan. Olin tietoinen siitä, että kettu oli tullut Eloklaanin puolelta, mutta että eloklaanilaiset olisivat tahallaan ajaneet sen Kuolonklaanin reviirille, ehkä jopa suoraan partion kimppuun, sitä minun oli vaikea uskoa todeksi.
“Sellaisia tapauksia sattuu sen verran harvoin, että kyse tuskin on mistään juonesta”, tokaisin hajamielisesti ja käänsin mietteliään katseeni välkehtivän vesiputouksen puoleen. “Mutta eihän sitä koskaan tiedä.”
Jääviillon kertomus oli antanut minulle uutta ajateltavaa. Ehkä minun pitäisikin pitää Eloklaania hieman tarkemmin silmällä, jotta tietäisin ensimmäisten joukossa jos jokin yllättäen muuttuisi.
“Minun mielestäni erakot ovat eloklaanilaisia isompi ongelma. Ne eivät kunnioita mitään lakeja ja ovat siksi arvaamattomia”, sanoin sitten ja katsoin taas Jääviiltoa. En olisi halunnut kertoa kollille paljon itsestäni ja mielipiteistäni, mutta niiden avulla toivoin saavani punaruskean soturin luottamaan minuun enemmän ja sokeammin.

// Jää?
// 297 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pieni pettymys valtasi Jääviillon levottoman mielen, kun Harakkanauru ei kertonutkaan omaa mielipidettään Eloklaanista, vaan esitti kysymyksen. Hetken emmittyään, punaruskea kolli päätyi kuitenkin vastaamaan toisen kysymykseen.
”Eloklaani heikentää Kuolonklaania, enkä käsitä miten kukaan ei huomaa sitä. Heti kättelyssä he veivät meiltä Minttuliekin ja Lauhalaukan, sitten pian sen jälkeen Hopeaputouksen, Mahlahallan ja varmasti aikovat viedä vielä monia muita”, Jääviilto lausahti päätään pudistellen.
”On häpeällistä, että minun entinen oppilaani, Punatähden tytär Minttuliekki elää nyt Eloklaanissa opettamassa kaikkia oppejani eteenpäin meidän vihollisillemme. Tilanne ei ole lainkaan reilu. Olen varma, että eloklaanilaiset esittävät vain kilttejä ja ystävällisiä, mutta todellisuudessa he juonivat jotain”, punaruskea kolli vilkaisi ympärilleen, jottei kukaan varmasti kuullut hänen puheitaan. Putouksen pauhu piti siitä huolen, eikä kuuloetäisyydellä ollut muita kuin Harakkanauru. Kolli nosti hetkeksi jäänsinisen katseensa Harakkanauruun, joka näytti kuuntelevan tarkasti. Jääviilto ei antanut hänelle vieläkään suunvuoroa, vaan jatkoi itse:
”Sitä paitsi, joitain kuita sitten eloklaanilaispartio oli ajanut ketun suoraan Kuolonklaanin reviirille. Ei siitä hirveästi huudeltu, mutta on eloklaanilaisten syytä, että Sirpalepisara ja Ruostekukka kuolivat.”
Jääviilto ei koskaan ollut arvostanut etenkään hiljaista Sirpalepisaraa, eikä hänen kuolemallaan ollut niinkään väliä. Mutta kuitenkin nyt kun kuolema oli Eloklaanin syytä, se ei ollut enää yhdentekevä. Jääviilto hiljeni viimein ja siirsi katseensa luisevaan kolliin antaen tälle puhevuoron.

//Harakka?
// 200 sanaa

Kirjoittaja: Kulta

Aiemmasta kohtaamisesta Saukkotassun kanssa oli jäänyt minulle inhottava, melkein syyllinen olo. Tiesin varsin hyvin ettei naaras tarkoittanut mitään pahaa, päinvastoin halusi vain olla minulle seuraksi. Huokaisin syvään ja lähdin tassuttelemaan naarasta kohti, joka nyt istui yksinään tuoresaaliskasan luona. Hän nosti katseensa ilmeettömänä, kun pysähdyin muutaman metrin päähän tästä.
”Ehditkö puhua hetken?” Kysyin Saukkotassulta, joka vain katsoi minua nyt miltei tyrmistyneen näköisenä. Hetken hiljaisuuden jälkeen naaraan suu kuitenkin kääntyi hymyyn, josta paistoi voiton ilo.
”Minkkitassu haluaa puhua minun, hänen ei-ystävänsä kanssa?” ruskea naaras vastasi kysymykseeni kysymyksellä ja virnisti vielä suuremmin. Pyöräytin silmiäni ja astelin tämän eteen.
”Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä, joskus sanat vain tulevat ulos ennen kuin ehdin edes tajuta” selitin ja heiluttelin hännänpäätäni vähän hermostuneena. Naurettavaa että oloni oli tällainen.
”Tiedän. Olen varma että tiedän aika pitkälti millainen kissa sinä olet” Saukkotassu totesi lapojaan kohauttaen. Olin hyvin yllättynyt lauseesta ja hetken vain katselin naarasta, joka ei vaikuttanutkaan olevan moksiskaan aiemmasta pienestä välikohtauksesta.
”Emme ole niin erilaisia kuin luulet, Minkkitassu.” pieni naaras maukui ja katsoi minua suoraan silmiin, kumman itsevarman oloisena. En tiennyt mitä sanoa, koko keskustelu oli lähtenyt aivan toiseen suuntaan kuin odotin.
”Tiedän että olet yksinäinen, tiedän että olet kylmä ja tiedän että muut eivät lähesty sinua. Oletko nähnyt minua isoissa porukoissa? Et tietenkään, koska minä en sellaisissa viihdy. Olen ihan syystäkin jatkuvasti hakeutunut nimenomaan sinun seuraasi.” Saukkotassu jatkoi selittelyään, joka hetki hetkeltä alkoikin kuulostaa järkevämmältä. Ehkä meillä olikin potentiaalia ystävystyä.
”Ymmärrän. On oikeastaan ihan mukavaa, että joku pitää seuraa vaihteeksi.” Vaihdon hymyn Saukkotassun kanssa ja istuin nyt tämän vierelle. Ystävyys ei ehkä päivän päätteeksi olisikaan aivan kamala konsepti.

// 261 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Olin tyytyväinen, kun Jääviilto ilmoitti olevansa kanssani samaa mieltä. En olisi halunnut ryhtyä väittelemään kollin kanssa, sillä arvelin soturin olevan sen verran omapäinen, ettei tämä varmaankaan olisi suostunut edes kuuntelemaan omasta mielipiteestään eroavia näkemyksiä.
Seuraavaksi punaruskea kolli sanoi jotain sangen mielenkiintoista, nimittäin olevansa tyytymätön Punatähden päätökseen sallia Eloklaanin asettua Kuolonklaanin rajanaapuriksi nummelle. Hyvä, juuri tällaisia paljastuksia olin Jääviillolta odottanutkin. Kasvoillani käväisi katala virne ajatellessani, että Punatähteä varmasti kiinnostaisi tietää kookkaan soturin arvostelevan häntä ja hänen tapaansa johtaa klaania – ja jos vielä hieman kärjistäisin Jääviillon sanoja, tilanne saattaisi kehkeytyä hyvinkin nopeasti vallan mielenkiintoiseksi ja suloisen kaoottiseksi. Ravistin kuitenkin kieron suunnitelmani pois mielestäni, sillä ainakaan vielä minulla ei varsinaisesti ollut mitään syytä käyttää punaruskean kissan puheita tuota itseään vastaan, mutta nyt minulla ainakin oli tapa suojella itseäni Jääviillon raivolta, mikäli se ikinä syystä tai toisesta minuun kohdistuisi.
“Kuinka niin?” kysäisin viimein, sillä halusin tietää lisää siitä, mitä mieltä Jääviilto oli Eloklaanista. Itse en oikeastaan kokenut naapuriklaania ongelmaksi, en ainakaan vielä, sillä sen kissat olivat pysytelleet pääasiassa omalla reviirillään ja käyttäytyneet verrattain hyvin kuolonklaanilaisia kohtaan. Sen sijaan minun kaunani kohdistui erakoihin, vaikka ne olivatkin luonnoltaan hieman samanlaisia kuin minä – kekseliäitä selviytyjiä, jotka ymmärsivät pitää huolen vain itsestään. Tai ehkä juuri siksi en pitänyt erakoista, koska ne muistuttivat minua liiaksi itsestäni.

// Jää?
// 207 sanaa

Kirjoittaja: Kulta

Raotin silmiäni havahduttuani aamun kirkkauteen joka tunkeili pesän sisäänkäynniltä. Siristelin hetken edelleen maaten paikallani ja nousin sitten istumaan, venyttäen leukaani ylöspäin ja haukotellen. Katselin ympärilleni oppilaidenpesässä ja huomasin että olimme Saukkotassun kanssa ainoat jotka eivät olleet vielä nousseet. Naaras vaikutti olevan edelleen unessa. Tämä oli kaunis, huomattavasti kooltaan pienempi kuin minä itse. Tutkiskelin Saukkotassua katseellani, hänen kylkensä kohosivat ja laskivat rauhalliseen tahtiin. Ruskea turkki oli sileää ja valo kiilsi karvoissa aivan eri tavalla kuin omissani. Naaraan korvat värähtelivät tämän todennäköisesti nähdessä unta. Huokaisin syvään, edelleen hieman unisena ja siirsin katseeni pesän suulle. Istuin vielä hetken rauhassa, kuunnellen vain Saukkotassun tasaista hengitystä.
Kun vihdoin nousin, suuntasin ulos pesästä ja tarkkailin ympäristöäni. Leiri oli rauhallinen, pari soturia istui tuoresaaliskasan luona keskustellen ties mistä. Tassuttelin tavalliseen, rauhalliseen tapaani pitkin leirin kylmää ja kivistä maata kohti sammaleen peittämää kiveä lammen rannassa. Loikkasin kivelle ja istuuduin kietaisten häntäni etutassujeni ympärille. Laskin katseeni veteen ja katselin heijastusta. Kohtasin pistävät, meripihkaiset silmät ja tiukaksi viivaksi kiristyneen suun.
-olenko aina näin kireän näköinen? mietin ja kurtistin kulmiani peilikuvalle. Hiljalleen pieni hymy kuitenkin levisi kasvoilleni. Ilkeä ulkomuoto oli tässä klaanissa ylpeyden aihe, jopa hyöty. Hymähdin itsekseni ja käännyin katsomaan taivasta, joka näytti hetki hetkeltä tummuvan. Tänään saattaisi sataa. Itse pidin sateesta, etenkin sen jättämästä raikkaasta tuoksusta ja rentouttavasta äänestä joka tuli pisaroiden osuessa kovaan maahan. Samassa selkäni takaa kuuluva tuttu ääni keskeytti haaveiluni.
”Huomenta! Olisit herättänyt minutkin, tunnuin nukkuvan jotenkin epätavallisen syvää unta.” Saukkotassu jaaritteli, tämän äänen lähestyessä. Niin paljon kun halusinkin pitää naaraasta, tähän aikaan aamusta tuo takertuvainen säheltäjä vain ärsytti.
”Emme ole ystäviä.” Totesin turhankin kylmään sävyyn, siirtämättä katsettani taivaan tummuudesta. Naaras istui kiven viereen eikä enää hetkeen puhunut. Ilmapiiri oli kiusallinen, mutta kumpikaan meistä ei noussut.
”En tarvitse ystäviä.” Sanoin hieman edellistä hiljempaa, se tuli ulos melkein kuiskauksena. Tunsin Saukkotassun katseen kääntyvän minuun.
”Olet aina yksin. Pennusta asti. Miksi?” Ruskeaturkkinen naaras kysyi. Huokaisin jälleen ja vastasin nyt tämän katseeseen.
”Niinkuin juuri sanoin, en tarvitse ystäviä. Minulla on klaanini ja Pimeydenmetsä.” vastasin miltei monotonisella äänellä. Saukkotassun korvat kääntyivät hieman ja tämän ilme synkkeni. Hän nousi, nyökkäsi minulle ja poistui.
Olinko ollut turhan ilkeä? Se oli toisaalta piirre joka minulla oli veressä. Se oli luonnollista. Siitäkin huolimatta rinnassani säteili pieni inhottava tunne.

// 364 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto hymyili maireasti kuunnellessaan Harakkanaurua. Hän mietti mielessään, miksei koskaan aiemmin ollut tutustunut kolliin. Toki Harakkanaurun ulkonäkö ja olemus olivat harvinaisen luotaantyöntäviä, joka taisi olla syy. Jääviilto oli aina pitänyt valkomustaa kollia epäsiistinä ja sellaisena, jonka mielipiteet muovautuivat muiden mukaan.
”Olen samaa mieltä sinun kanssasi”, Jääviilto totesi päätään nyökytellen. Hänen jäänsinisten silmiensä katse harhautui pois luisevasta kollista ympäristöön. Vesiputouksen pauhu piti huolen siitä, etteivät ulkopuoliset kuulleet heidän keskusteluaan. Päällikön kritisointia ei katsottu hyvällä Kuolonklaanissa.
”Punatähti teki myös ison virheen antaessaan Eloklaanin jäädä asumaan rajanaapuriksemme”, punaturkkinen kolli ärähti päätään pudistellen. Hän kumartui taas kyyhkysen äärelle haukaten siitä suullisen. Vaikka Punatähti pitikin pääasiassa hyvää huolta Kuolonklaanista ja toimi lähes aina sen parhaaksi, Jääviilto piti joitain päällikön valintoja huonoina. Päällikkö suhtautui liian lempeästi kaikkiin, joista ei oikeasti olisi ollut tällaisen klaanin sotureiksi.
Soturin mieli palasi vuodenaikojen takaiseen piinaan, kun kuolonklaanilaisia oli mystisesti tapettu ympäri metsää. Lopulta syylliseksi oli paljastunut Karhumyrsky. Vaikka Jääviilto olikin äärimmäisen uskollinen synnyinklaanilleen, salaa hän arvosti Karhumyrskyn tekoa. Kaikki Karhumyrskyn tappavat kissat olivat nimittäin olleet juurikin niitä, jotka eivät ansainneet olla Kuolonklaanin sotureita. Mukaan lukien Jääviillon sisar Hiutaleviiksi. Se typerä pehmo ansaitsi kohtalonsa.

//Harakka?
// 183 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Kun olimme löytäneet sopivan syrjäisen paikan sotureiden pesän lähettyviltä, Jääviilto kävi ahnaasti kiinni harmaankirjavaan kyyhkyseen ja alkoi näykkiä irti sen höyheniä – kunhan minun ei tarvinnut syljeskellä loppuiltaa untuvia, en ollut moksiskaan punaruskean kollin itseriittoisesta etuilusta. Kun Jääviilto oli saanut mehevän linnun kynittyä ja repinyt itselleen ensimmäisen, lihaisan suupalan, kumarruin minäkin tuoresaaliin ylle ja ryhdyin herkuttelemaan pehmeällä, tummalla kyyhkynlihalla.
“Mitä mieltä sinä olet Punatähden tavasta johtaa Kuolonklaania?” Jääviilto kysyi sitten, suorasukaisesti, kun minä vielä makustelin suussani riittoisaa lihanpalaa. Otsani rypistyi hieman kollin kysymyksen myötä. Kookas soturi ei todellakaan ollut sellainen, jolla oli tapana jaaritella turhia, enkä ollut minäkään. Ikäväkseni sain huomata alkavani pitää Jääviillosta hetki hetkeltä yhä enemmän. Kollin esittämä kysymys olikin vaikea, ja jouduin olemaan kauan aikaa vaiti pohtiessani sopivaa vastausta kysymykseen, jota en ollut aikaisemmin sen syvemmin ruotinut.
“Punatähti pitää hyvää huolta kuolonklaanilaisista”, lausahdin viimein ja nyökkäsin sanojeni vakuudeksi. Katseeni harhaili hitaasti Jääviillosta vesiputoukseen, jonka takana olevassa luolassa Kuolonklaanin päällikkö piti majaansa, ja sitten takaisin punaruskeaan kolliin, joka siristeli kirkkaansinisiä silmiään. “Mutta hänen suhtautumisensa klaanin ulkopuolisiin kissoihin on mielestäni liian lepsua. Entä sinä, mitä mieltä sinä olet?”

// Jää?
// 178 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harakkanauru: 25kp! –

Jääviilto: 16kp –

Varistassu: 6kp –

Tuhkajuova: 3kp –

Sulkavirta: 6kp –

Minkkitassu: 5kp –

Kirjoittaja: Kulta

Seurasin katseellani kun illan viimeiset auringonsäteet tanssivat hiljalleen harmaalla turkillani. Päivä oli kulunut hyvin hiljaisissa merkeissä, melkein jopa tylsissä. Pitkin päivää olin seuraillut soturien toimia leirissä, kuunnellut ohimennen keskusteluja ja piipahtanut pentutarhallakin siinä toivossa että klaaninvanhimmat olisivat tarinankerronta päällä. Molemmat vanhukset olivat kuitenkin vaikuttaneet väsyneiltä, enkä viitsinyt häiritä heidän rauhaansa.
Nostin katseeni turkistani, vain säikähtääkseni yllättävän lähellä seisovaa ruskeaturkkista naarasta.
”Hei Minkkitassu, oletko kiireinen?” Saukkotassu kysyi ja otti askeleen taaksepäin, istuen alas minua vastapäätä.
”No miltä näyttää?” murahdin takaisin hieman ärtyneenä yllättävän seuran johdosta. Oppilaaksi nimitykseni jälkeen naaras tuntui jatkuvasti roikkuvan perässäni. Toisaalta, ehkä seura ei olisi hitaasti kuluneen päivän päätteeksi sittenkään kovin huono asia.
”Olen tässä viimeaikoina miettinyt, miksi kuljet niin usein pentutarhalla? Näen sinut melkein päivittäin sujahtamassa sinne.” Saukkotassu sanoi ja tutki minua suurilla silmillään. Mietin hetken ennen vastausta.
”Suurimmaksi osaksi käyn siellä pitämässä seuraa klaaninvanhimmille. Varsinkin Kaaostuholla on paljon tarinoita nuoruudestaan, usko tai älä.” totesin ja nousin jaloilleni, lähtien hidasta tahtia kävelemään kohti oppilaiden pesää. Saukkotassu nousi myös paikaltaan ja tassutteli tasaisesti vierelläni.
”Minusta hän on vähän turhankin pimeän oloinen, aina äreä” Naaras kommentoi ja vilkaisi minuun päin. Minä vain pudistin hieman päätäni ja naurahdin. Kaaostuho oli ehkä välinpitämätön ja kylmä, mutta kerrottavaa hänellä riitti.
”Kukin tehköön omat mielipiteensä.” vastasin lyhyesti sujahtaessani pesän suulta sisään, Saukkotassu aivan perässäni.
Kummallinen pieni naaras. Hyvin seurallinen toki, mutta kummallinen.

// 219 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Ilta hämärsi jo, kun partio saapui leiriin Jääviillon johdolla. Vaalean punaruskea soturi tepasteli suorinta reittiä tuoresaaliskasalle ja valikoi puolitäydestä kasasta parhaan näköisen saaliin. Kolli viittoi perässään kulkeneen Harakkanaurun mukaansa sotureiden pesän edustalle. Kaatuneen kuusen ympärille oli kerääntynyt muitakin illalliselle. Siispä Jääviilto valitsi kaksikolle paikan sopivan etäisyyden päästä muista syöjistä.
Koska Jääviilto tiesi – tai ainakin luuli tietävänsä – olevansa Harakkanaurua korkeammassa asemassa, hän katsoi oikeudekseen aloittaa syömisen. Ennen kuin hän pääsi käsiksi kyyhkysen lihaan, piti lintua kyniä hieman. Jääviilto nyki linnun höyheniä tieltään ja sylki ne ympärilleen.
Kun Jääviilto lopulta pääsi aloittamaan aterioinnin, hän ei peitellyt nautintoaan. Pehmeä, vielä aavistuksen lämmin liha oli mitä loistavin ateria. Kolli antoi vuoron Harakkanaurulle, joka upotti hampaansa kyyhkyseen. Jääviilto kohotti katseensa mustavalkeaan soturiin ja nielaisi hyvin pureskellun lihan palan.
”Mitä mieltä sinä olet Punatähden tavasta johtaa Kuolonklaania?” Jääviilto esitti luisevalle klaanitoverilleen suoran kysymyksen. Soturi koki, että he olivat tutustuneet jo tarpeeksi partion aikana, joten nyt oli aika siirtyä keskustelemaan oikeasti tärkeistä asioista.

//Harakka?
// 156 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Sydämenlyönnin ajan ehdin jo kuvitella, että Jääviilto aikoi sivaltaa minua kynsillään. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi puhumista, ja pian kolli leppyi ja tämän hurjistuneen katseen korvasi leveä, itsetyytyväinen virnistys.
Keskustelumme hiipui jälleen, kun ukkospolun karvas katku saartoi partion. Maiseman poikki matelevan mustan käärmeen lemu oli pistävä ja sen pinnalla juoksevien hirviöiden jylinä kumisi korvissa kuin raivoisa ukkospuuska. Löyhkän tunkeutuessa silmiin ja sieraimiin kaikki partion jäsenet tuntuivat tietävän, että rajakierros oli tullut päätökseen ja että olisi aika palata leiriin. Kuuraturkki, Keltapilke ja Sinilintu kääntyivätkin kiireen vilkkaa kannoillaan, ja Jääviillon johdolla partiomme lähti raivaamaan tietään takaisin reviirin siimekseen.
Lähemmäs matkan puolivälissä Jääviilto kääntyi taas puoleeni ja ehdotti, että meidän tulisi jakaa leiriin päästyämme saalis ja jatkaa pientä keskusteluamme. Ehdotus kuulosti tässä tapauksessa pikemminkin käskyltä, mistä en lainkaan pitänyt, mutta punaruskea kolli ei antanut minulle tilaisuutta inttää vastaan saati kieltäytyä. Hetken harkittuani päätin kuitenkin suostua mukisematta, sillä Jääviilto oli alkanut vaikuttamaan sangen mielenkiintoiselta ja tahdoin tietää kookkaasta soturista lisää – ehkä siitä olisi vastaisuudessa hyötyä.

Pujahdin leiriaukiolle aivan Jääviillon kannoilla ja seurasin sivusilmällä, kun partion muut jäsenet hajaantuivat kukin omille teilleen. Jääviilto sen sijaan marssi suorinta tietä tuoresaaliskasalle ja valikoi kantoonsa muhkean, mehevän kyyhkysen. Hännällään kolli viittoi minua seuraamaan, ja jolkotin silmiäni siristellen punaruskean kissan jäljessä sotureiden pesän edustalle. Jääviilto pudotti tuoresaaliin maahan ja kyyristyimme molemmat sen äärelle aterioimaan. Toivoin todella, että kookas kolli antaisi minun syödä rauhassa, ennen kuin alkaisi jälleen puhumaan, todennäköisesti itsestään.

// Jää?
// 229 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kun Harakkanauru kielsi Jääviillon kysymyksen raukkamaisuuteen liittyen, kolli oli vähällä raivostua. Pienen hiljaisuuden ajan Jääviilto oli varma, että potentiaaliselta ystävävaihtoehdolta vaikuttanut Harakkanauru olikin pehmo, joka itki kuolleiden perään. Mutta luisevan kollin seuraavat sanat saivat punaruskean soturin rauhoittumaan. Tyytyväinen virne paistoi Jääviillon kasvoilta, kun hän saikin kuulla Harakkanaurun ajattelevan pitkälti amoin kuin hän itse.
Keskustelu keskeytyi jälleen. Ukkospolku häämötti viisihenkisen partion edessä. Se kertoi, että oli aika palata takaisin leiriin. Itäinen raja oli tarkastettu, eikä partiolla ollut tällä erää muuta tehtävää. Ukkospolun katku voimistui, mitä likemmäs kissat kulkivat. Partionjohtaja nyrpisti nenäänsä, hän inhosi ukkospolulta tulevaa katkua ja hirviöiden melua yli kaiken.
Jääviillon ei pitänyt komentaa muita partion jäseniä, vaan jokainen tuntui tietävän, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Keltapilke, Sinilintu ja Kuuraturkki jättivät aiemman tehtävänsä ja palasivat Jääviillon ja Harakkanaurun luokse. Kun Jääviilto heilautti ohutta häntäänsä, muut lähtivät hänen perässään kulkemaan kohti leiriä.
Kun Ukkospolun katku oli jäänyt taakse, Jääviilto kääntyi jälleen kannoillaan kulkevan Harakkanaurun puoleen.
”Sinä taidat olla yksi harvoista kuolonklaanilaisista, joka tänä päivänä ajattelee noin. Minun mielestäni meidän ei pitäisi jättää juuri alkanutta tuttavuuttamme tähän. Jaetaan saalis leirissä ja jatketaan keskustelua sitten”, kookas kolli lausahti, muttei antanut Harakkanaurulle tilaa vastata. Johdossa oleva soturi käänsi katseensa pois Harakkanaurusta ja kiristi tahtiaan kävelystä kevyeksi juoksuksi. Hän kuuli partion muiden jäsenten tekevän samoin, mutta ei vaivautunut vilkaisemaan, pysyivätkö kaikki perässä.

// 215 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

En voinut muuta kuin irvistää Jääviillon itseluottamukselle. Kuitenkin, kun kookas kolli puhui ja puhui, huomasinkin yllättäen ja suureksi harmikseni pitäväni tämän tavasta ajatella. Olin tyytyväinen, että joku muukin käsitti miten vähäpätöinen oli yhden kissan henki. Hetken mielihyvästä huolimatta pidin kasvoni ilmeettöminä, sillä en halunnut Jääviillon tajuavan esittäneensä aidosti kelvollisen näkemyksen ja saaneensa minussa aikaan jonkinlaisen reaktion, vieläpä positiivisen – se olisi varmasti vain entisestään lisännyt soturin koppavuutta, mikäli moinen oli edes mahdollista. Vaikka olin täysin samaa mieltä punaruskean soturin kanssa yksittäisten elämien mitättömyydestä, en pitänyt siitä miten uskollinen Jääviiltokin oli Kuolonklaanille. Minä sentään ymmärsin olla uskollinen vain itselleni, sillä kukaan muu ei minua ruokkisi, auttaisi tai pelastaisi, ei toinen kissa eikä kokonainen klaani. Ajattelutavassani oli varjopuolensa, koska se kosketti myös minua – myös minä olin vain yksi kissa ja siitä minä en pitänyt.
“Eikö se ole merkki raukkamaisuudesta, jos itkee jonkun toisen kuolemaa?” Jääviilto päätti puheensa arvoitukselliseen kysymykseen.
“Raukkamaisuudesta? Ei suinkaan” tuumasin ja hymyilin kylmästi. “Kyse on pikemminkin kiintymyksestä. Se on paljon raukkamaisuutta vastenmielisempi piirre, koska se vie kyvyn ajatella. Raukkamainen soturi ainakin tietää pelastavansa oman henkensä.”
Joku olisi saattanut kuvailla minua raukkamaiseksi. En kuitenkaan ollut koskaan itkenyt toisen kissan kylmenevän ruumiin äärellä, enkä tulisi koskaan itkemäänkään. Sen sijaan olisin milloin tahansa valmis taktisesti vetäytymään taistelukentältä, jopa ennen taistelun alkua, sille itsensä tapattaminen ehdoin tahdoin oli vain sulaa hulluutta ja typeryyttä. Ja minkä tähden? Minä en suostuisi kuolemaan sellaisen klaanin ja kissojen eteen, jotka eivät kuitenkaan välittäneet minusta, eivät välittäneet kenestäkään – sellaisia me kaikki pohjimmiltaan olimme, itsekkäitä ja pelkurimaisia. Tuhahdin hivenen huvittuneena omille ajatuksilleni ja käänsin katseeni Jääviiltoon. Soturi näytti kuumeisesti miettivän, mitä sanoisi seuraavaksi.

// Jää?
// 263 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

“Kerro toki, miksi sinä sitten olet tutustumisen arvoinen?” Harakkanauru esitti kysymyksen, johon Jääviillon mielestä oli naurettavan helppoa keksiä vastaus tai useampikin. Punaruskea soturi ei pelännyt itsensä kehumista, sillä olihan hän itse täydellisyys – ainakin omasta mielestään.
”Montako syytä sinä tahdot?” Jääviilto heitti valkoturkkiselle klaanitoverilleen kysymyksen. Harakkanauru kohautti luisevia lapojaan.
”Määrällä ei ole väliä. Vakuuta minut”, soturi tokaisi heilauttaen tummaa häntäänsä. Jääviilto otti Harakkanaurun sanat haasteena.
”Minä olen Kuolonklaanin paras taistelija, päihitän kenet tahansa koska tahansa. Itse Punatähti luotti minuun niin paljon, että antoi ainoan tyttärensä koulutettavakseni. Harmi vain, että Minttuliekki päätti pettää synnyinklaaninsa ja varmasti jakaa minun oppejani nyt vihollisille”, puhuessaan entisestä oppilaastaan, Jääviillon hännänpää alkoi nykiä ärsytyksestä. Jos hän olisi saanut päättää, Minttuliekki olisi jo kuollut, jokainen eloklaanilainen olisi.
”Olen myös mieleltäni aito soturi: minä en välitä yhdestäkään yksilöstä. Vain Kuolonklaanilla on väliä, eikä yhden kissan henki ole koskaan iso menetys klaanille. Harvat osaavat suhtautua kuolemaan yhtä kypsästi kuin minä. Eikö se ole merkki raukkamaisuudesta, jos itkee jonkun toisen kuolemaa?” vaaleaturkkinen kolli esitti ksysymyksen Harakkanaurulle. Samalla se oli testi, jonka oli tarkoitus paljastaa, millainen tämä luiseva mustavalkoinen kolli pohjimmiltaan oli. Jääviilto ei hyväksyisi pehmoja tarkasti valittuun ystäväpiiriinsä.

//Harakka?
// 187 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Sinä suoriuduit moitteettomasti. En missään vaiheessa huomannut, että vaihdoit paikkaa”, Sulkavirta vastasi kysymykseen, jonka Aaltotassu oli selvästi osoittanut Sähkötuholle. Tällä kertaa veli oli ollut liian hidas, ja Sulkavirta saikin soturilta tuiman katseen. Oppilaiden näkökulmasta kookkaan soturin katse saattoi vaikuttaa vihaiselta, mutta Sulkavirta näki sen pikemminkin lempeänä huomautuksena siitä, että Sähkötuho olisi halunnut itse kommentoida oppilaansa suoritusta.
”Tattitassu, sinun täytyy vielä hieman harjoitella hiipimistä. Jos tarkoituksenasi on yllättää vastustaja, ääneti liikkuminen on tärkeä osa hyökkäystä. Vaikka en katsonut sinuun päin, kuulin koko ajan kuinka liikuit”, Sähkötuho kommentoi puolestaan Sulkavirran oppilaan hyökkäystä. Raidallinen naaras oli oikeastaan huojentunut, että veli oli tehnyt niin. Sulkavirta inhosi antaa Tattitassulle negatiivista palautetta, sillä koskaan ei voinut olla varma, mikä kollilla menisi ihon alle. Eniten Sulkavirta pelkäsi sitä, että Tattitassu alkaisi inhoamaan omaa mestariaan, eikä koulutuksesta tulisi mitään. Naaras kuitenkin halusi tulla toimeen jokaisen kuolonklaanilaisen kanssa, joten turha arvostelu ja negatiivinen kommentointi vain ärsytti Sulkavirtaa. Ne latistivat tunnelman aina, oli tilanne mikä tahansa.
”Kun Lehtisade tulee, voitte hyödyntää turkkejanne piiloutuessa”, Sulkavirta keksi katsellessaan sisaruksia, joiden turkit muistuttivat ruskan värejä.
”Niin, ainakin Lehtikuusilaaksossa ja alueilla, joissa kasvaa lähinnä lehtipuita”, Sähkötuho lisäsi. Sulkavirta kohautti lapojaan. Veli oli oikeassa, mutta niin oli ollut Sulkavirtakin. Eli siis tasapeli, naaras ajatteli mielessään.
Tavalliset harjoitukset saivat Sulkavirran pitkästymään. Hän keksi keinon, jolla päivään saisi vähän piristystä ja samalla oppilaat saisivat harjoitusta.
”Ehkä voisimmekin vaihtaa lennosta harjoitusten ideaa ja leikkiä vähän”, Sulkavirta ehdotti ja vilkaisi kysyvästi veljeään, ”Tattitassukin saisi samalla harjoitusta hiipimiselleen, jos leikkisimme piilosta Lehtikuusilaaksossa. Molemmat oppilaat voisivat myös kehittää sen ohessa jäljittämistaitojaan.”

//Aalto tai Sähkö?
// 250 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

“Mistä sinä olet sellaista kuullut?”
Olin aikeissa avata suuni ladellakseni napakan vastauksen punaruskean kollin typerään, vaikkakin retoriseen kysymykseen. Jääviilto ei kuitenkaan antanut siihen tilaisuutta vaan jatkoi itse sanelemista.
Köykäisesti alkanut keskustelumme tyrehtyi hetkeksi partion saavuttaessa reviirin itärajan ja Jääviillon alkaessa jakaa käskyjä partion jäsenille. Kun kolli määräsi muut soturit tarkistamaan rajamerkit ja minä sain jäädä pitämään silmällä ympäristöä, olin suorastaan huojentunut – edes Jääviillon seura ei haitannut, kunhan minun ei tarvinnut rämpiä enää yhtään pidemmälle kostealle suolle. Keltapilke näytti hetken aikaa tyytymättömältä punaruskean kollin käskyyn, mutta päätti kuitenkin lopulta antaa asian olla ja liittyi hivenen vastahakoisen oloisena Sinilinnun ja Kuuraturkin seuraan tarkastamaan rajaa.
Partion edetessä hitaasti rajaa pitkin melko avaralla niityllä, jossa kasvoi vain harvakseltaan puita, minä ja Jääviilto astelimme hieman etäämmällä muista silmäillen tarkkaavaisesti ympäristöä, tuulessa huojuvia heinänkorsia ja hiljalleen kellertämään alkaneita koivuja ja leppiä, jotka valmistautuivat jo kovaa vauhtia lehtikadon ja pakkasten tuloon. Hiljaisuus aukiolla oli miellyttävä, kunnes Jääviilto ilmoitti epäsuorasti haluavansa jatkaa aiemmin aloittamaamme jutustelua. Aavistuksen kyllästyneenä vedin syvään henkeä ja käänsin katseeni kookkaaseen soturiin, kasvoni niin ilmeettöminä kuin vain suinkin kykenin ne pitämään. Katseeni sen sijaan oli yhtä pistävä kuin aina, mutta sille en voinut mitään.
“Sinä olit juuri kertomassa, miten muut ovat vain kateellisia sinulle”, muistutin Jääviiltoa, joka nyökytteli päätään kasvoillaan leveä virne.
“Niin, niin ovatkin”, kookas kolli vakuutti itsepintaisesti ja leuka ylimielisesti korkealla. “Erinomaista soturia kadehditaan aina.”
Siristin jokseenkin epäuskoisena silmiäni ja pohdin hetken Jääviillon melko rohkeita sanoja. Myönnettäköön, että kollin sanottiin olevan erinomainen taistelija, mutta soturiuteen kuului niin paljon muutakin kuin se, miten nopeasti ja verisesti saattoi repiä vastustajan riekaleiksi. Hyvät soturit olivat uskollisia ja rohkeita, valmiita uhraamaan itsensä klaanin edun tähden. Minä en ollut hyvä soturi. Sen sijaan minä olin jotain muuta, jotain parempaa kuin Jääviillon kaltaiset omahyväiset räyhääjät.
“Kerro toki, miksi sinä sitten olet tutustumisen arvoinen?” kysäisin sitten palatakseni keskustelun alkuperäiseen aiheeseen ja estääkseni ajatuksiani karkaamasta omille teilleen. Minua kiinnosti tietää, miten pitkälle Jääviilto saattoi viedä itsensä ihannoinnin.

// Jää?
// 316 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kun Varistassu otti puheeksi isäkseen luulemansa Henkäysvarjon, tunsin oloni epämukavaksi. Oppilas tuskin oli koskaan edes jutellut Henkäysvarjon kanssa ja takuulla ajatteli, ettei hänen isänsä välittänyt hänestä. Nytkö hän kuitenkin tahtoi tehdä vaikutuksen varapäällikköön? Turha toivo, mietin mielessäni.
”Ei hän osaa. Minä uskon, että Henkäysvarjo arvostaa jokaista kuolonklaanilaista, joka osaa uida. Se on klaanille eduksi, jos kissoja ei enää hukkuisi jokeen tai Hehkulampeen”, vastasin tummanharmaalle pojalleni. Oli ollut oikea ratkaisu valehdella pennun isästä muille, mutta Varistassulle valehteleminen ei enää tuntunutkaan niin hyvältä. Pelkäsin, että hän alkaisi kaivata elämäänsä isää ja yrittäisi lähentyä Henkäysvarjon kanssa. En tiennyt, paljastaisiko varapäällikkö salaisuuteni Varistassulle. Olin varma, että se tuhoaisi välimme pitkäksi aikaa. Yritin kuvitella itseni hänen tilanteeseensa. Jos Jyrkänneloikka olisi eläessään kertonut, ettei ollutkaan isäni, koko minäkuvani olisi tuhoutunut. Niin ei saisi käydä Varistassulle.
”Palataan takaisin leiriin ennen pimeää”, vaihdoin aihetta, jotta Varistassu ei pääsisi kyselemään Henkäysvarjosta enempää. Kolli veti kielellään vielä muutaman pitkän vedon tummaa turkkiaan pitkin, kunnes oli valmis lähtemään.

//Varis?
// 157 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Tuhkajuovan oppitunnin loppupuolella räpiköimiseni alkoi jo vähän muistuttaa uimista. Huomasin, että pysyin pinnalla pidempiä aikoja ja välillä pääsin liikkumaankin melko nopeasti. Siltikin jokainen yritykseni päättyi siihen, että sekosin liikkeissäni ja aloin upota, jolloin minun oli pakko laskeutua seisomaan takaisin pohjaan. Ainakaan en enää ollut veden varassa täysin avuton, vaikken mikään vesipeto ollutkaan. Ja tuskin koskaan tulisinkaan olemaan; en uskonut, että minulla riittäisi motivaatiota tulla hyväksi uimariksi. Missään ei voisi olla mestari ilman kiinnostusta ja intohimoa asiaa kohtaan. *Tuo kuulosti viisaalta*, ajattelin röyhistäen rintaani. Harmi, etten ollut sanonut oivallustani ääneen, Tuhkajuova olisi varmaan ihaillut minua.
Tuhkajuova oli hetki sitten antanut minulle luvan lopettaa uintituokioni ja kuivasin nyt turkkiani nurmella lähellä rantaa. En ollut edes tajunnut ajatella tätä puolta – inhosin uintia seuraavaa kylmyyttä ja märkyyttä.
”No, mitä mieltä olit uintiharjoituksista?” emoni kysyi sukiessaan omaa harmaata turkkiaan. Mitäköhän Tuhkajuova halusi minun sanovan? Halusiko hän minun vastaavan, että ehkä uiminen sittenkin oli ihan tähdellistä tekemistä?
”Suoraan sanottuna ne olivat aika syvältä”, vastasin rehellisesti. ”Uiminen on hankalaa enkä pidä vedestä. Jäljelle ei jää paljoa, mistä pitää. Paitsi olet ihan hyvä opettaja.”
Minun oli pakko sanoa jotain hyvää harjoituksista, sillä vaikka rehellisesti sanottuna olisin mieluummin siivonnut klaaninvanhimpien makuualusia, en halunnut pahoittaa emoni mieltä. Välitin paljon siitä, miten Tuhkajuova näki minut. Halusin hänen olevan minusta ylpeä, mikä ei tietenkään onnistuisi, jos hän ei pitäisi minusta. Halusin ainakin toisen vanhempani olevan iloinen siitä, että olin hänen poikansa.
”Osaako Henkäysvarjo uida?” kysyin, kun ajatukseni harhailivat isääni. Ehkä jos oppisin uimaan, hän huomaisi kyvykkyyteni. ”Olisiko hän tyytyväinen siihen, että opettelen uimaan?”

//Tuhka?
//252 sanaa