Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Aika oli mennyt oikein rattoisasti mitä nyt tässä muutaman päivän olin paiskinut töitä erittäin ahkerasti niin kuin kunniallisen klaanikissan kuuluikin. Lihaksiani kyllä särki kaiken sen hurjan uurastuksen seurauksena. Rakkaan mestarini – tähän väliin pitää kuitenkin muistuttaa, että ironia oli näissä sanoissa, kuten yleensä kaikessa muussakin, vahvasti läsnä – Jääviillon koetteleminen kuitenkin tuntui olevan minulle elämän eliksiiriä, joka piti minut hengissä raatamisesta väistämättä aiheutuvan tuskallisen kuoleman sijasta.
Kurottauduin pitkään venytykseen, joka sai kipeytyneet lihakseni suorastaan huokaisemaan helpotuksesta. Jääviilto oli ilmoittanut minulle, että loppupäivä olisi vapaata. Juuri kun olin nousemassa takaisin ylös ja lähtemässä etsimään seuraa, niin kukapa muukaan kuin armahin Keijukaiseni ilmestyi näkökenttääni muutaman ketunmitan päähän.
“Ah, tervehdys Hentotassu”, totesin aurinkoisesti ja vedin kasvoilleni perin yllättyneen ilmeen – tällä kertaa sattuma oli oikeastikin saattanut meidät yhteen ilman mitään peukalointia. Harmaa naaras pysähtyi ensin ja hetken siinä oltuaan käänsi kasvonsa niin ystävällisinä minun suuntaani, etten voinut kuin ilahtua. Olin niin ylpeä Keijukaisesta ja hänen kohentuneesta asenteestaan. Mikä päivänsäde hän olikaan nykyään!
“Eikö olekin ihana sää tänään?” tokaisin vilpittömään sävyyn ja katsoin leveä virne kasvoillani synkeältä näyttävää taivasta. Hyvä jos ei vettä sataisi – tai ehkä se vielä siivilöityisi kylmän takia lumeksi, mutta keli oli kaikkea muuta kuin hehkeä. Keijukainen oli pyöräyttää silmiään, mutta sitten veti taidokkaasti kasvoilleen suorastaan viherlehden aurinkoa henkäilevän hymyn.
“Oikein upea”, naaras totesi hampaidensa välistä. Keijukaisen katse oli niin pistävä, että oikein sieluun sattui. Ja vielä ilman mitään kunnollista syytä! Voi kuinka minua kohdeltiinkaan kaltoin. Väläytin hänelle takaisin lähes huomaamattoman nopean häijyn hymähdyksen, kunnes taas kasvoni valuivat leppoisalla tavalla heikkomielisen kuvan antavaan ilmeeseen.
Otin muutaman rempseän askeleen naaraan luokse ja kaikesta karistelusta huolimatta, jäin hänen seuraansa kuin hyvin tiukassa oleva punkki. Keijukainen ei pääsisi minusta eroon näin helpolla. Emme kuitenkaan ehtineet vaihtaa montaakaan sanaa, ennen kuin seuraamme pölähti tummanharmaa kolli, jossa oli havaittavissa sellaista tietynlaista ylimielistä ‘minä omistan tämän maailman’ olemusta – tällä kertaa kuitenkin eri tavalla kuin ihka omalla kaksijalkalan hallitsijattarellamme. Tai sellaisen kuvan hänestä sai hänen esittäessä meille runolliset ilmauksensa.
“Oikein hyvää, oikein hyvää! Aivan ihanaa, että joku on kiinnostunut”, sanoin ja hymähdin typerän oloisesti, jonka jälkeen kurtistin kulmiani liioitellusti: “pahoittelut, että joudun olemaan näin tökerö, mutta sinä olitkaan..?”
“Varistassu”, kolli vastasi olematta moksiskaan. Hän silmäili minua hetken harmailla silmillään, mutta sitten ne harhautuivat taakseni, kuin katsoen jotakuta ja ennen kuin ehdin kääntyä vilkaisemaan, luoksemme oli saapunut minulle aivan tuntematon kissa.
“Mitäs täällä on meneillään?” kyseli kilpikonnakuvioinen naaras intohimoisen uteliaana ja katsoi meitä jokaista vuorollaan.
“Kunhan vaihdamme kuulumisia”, totesin rennosti ja heilautin häntääni. Naaras räpytteli silmiään kiinnostuneena ja mittaili hetken minua:
“Oi! Sinähän taidatkin olla se uusi! Leopardihan se oli?” naaras höpötti. Nyökkäsin.
“Leopardihan hyvinkin. Oikein fantastista tavata sinut.. sinut?”, sanoin ja tein tyylikkään kumarruksen, jonka jälkeen viestin naarasta esittelemään itsensä.

//Huomen? Muut?
439 sanaa
KP-boosti

Kirjoittaja: Auroora

Lehtituuli oli pitänyt minulle aivan turhan rankat taisteluharjoitukset, enkä voinut kuin huohottaa pää alhaalla hänen takanaan leiriin juostessani. En tajunnut, miksi hänen niin piti koetella minua. Omasta mielestäni pärjäsin jo hyvin taistelemisessa, Lehtituulesta ei tuntunut edes olevan kunnollista vastusta. Saalistamisessa en edes viitsinyt kehua itseäni, sillä minunkin oli myönnettävä, että olin siinä melko kehno.
”Voit pitää loppupäivän vapaata”, Lehtituuli sanoi, mutta vilkaisi terävästi taakseen. ”Kunhan käyt auttamassa klaaninvanhimpia.”
Peittelin irvistystäni, joskin tahallisesti siinä epäonnistuen. Lehtituuli ei sanonut mitään, ja leiriin saavuttuamme mestarini katosi soturien pesään.
Jaa. Nyt olin yksin. Minun ei ollut vielä nälkä, joten tuoresaaliskasa sai odottaa sen houkuttelevasta riistan hajusta huolimatta. Tarvitsin tekemistä. En ollut vielä tutustunut kovin hyvin muihin oppilaisiin – se minun olisi korjattava. Kiersin leiriä katseellani ja kappas vain, Keijukainen – siis Hentotassu – sekä klaanin uusi jäsen Leopardi istuivat oppilaiden pesän edustalla. Kaksikko ei vaikuttanut kovin tuttavallisilta, joten minun olisi helppoa tunkea heidän seuraansa.
”Kappas vain, kaksi suosikkierakkoani”, sanoin virnistäen astellessani kaksikon luo. ”Mitä kirpuillenne kuuluu?”

//Mäihä, Keiju, Huomen?
//162 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mestarini oli loukkaantunut – ilmeisesti minun takiani. Tästä Hentotassu ei ilahtuisi. Hän varmastikin pitäisi pitkän saarnan siitä, miten sooloiluni pilaisi vielä kaiken ja niin edespäin. No, ei kuitenkaan mitään niin huonoa ettei hyvääkin: olin osoittanut Järkäletassulle, etten ollut mikään pehmokisu.
”Suunnitelmasi oli hyvä”, Järkäletassu murahti Tuimakatseen lähdettyä jo viemään meitä takaisin leirin suuntaani. Kasvoilleni levisi pirteä hymy – tällä kertaa osa siitä oli aitoa, sillä tottahan minä rakastin kuulla, kun minua kehuttiin. ”Hymysi, se ei minusta sovi sinulle”, oppilas totesi lisäksi hiljaisemmalla äänellä. Hän vilkaisi minua kulmiensa alta, selvästikin puntaroiden mielessään jotakin.
En jaksanut vaivata asialla omaa päätäni. Järkäletassu sai tehdä omat valintansa sen suhteen, millaisena kissana hän minua piti. Minä vain saatoin töniä häntä hienovaraisesti haluamaani suuntaan, mutta ei se häntä täysin pystynyt aivopesemään. Järkäletassu ei selvästikään ollut tyhmä, joten mitä enemmän esittäisin hänelle, sitä enemmän hän alkaisi epäillä minua ja Hentotassua.
Palautin naamani takaisin peruslukemille ja keskityin kävelyyn. Olimme ohittaneet Kylmäliekin jo jonkin aikaa sitten. Kipeällä tassullaan soturi ei päässyt liikkumaan kovin nopeasti, mutta ilmeisesti Tuimakatse ei aikonut stressata asiasta liikaa, koska oli saanut kollilta käskyn toimittaa meidät turvallisesti leiriin. Kuolonklaanissa olin oppinut, että täällä kaikki pitivät huolen omista asioistaan. Viime aikoina tuoresaalista oli ollut hirvittävän vähän, ja jokaisen kissan oli itse pitänyt pitää huoli siitä, että sai syödyksi. Muussa tapauksessa joutui menemään nukkumaan tyhjällä vatsalla. Itse asiassa siitäpä sainkin varsin loistavan ajatuksen.
Leirissä Tuimakatse lähetti meidät matkoihimme, mutta ennen sitä hän antoi meille luvan ottaa ruokaa tuoresaaliskasasta, mikäli sitä sattui olemaan yhä jäljellä. Tassutin Järkäletassun ohi tuoresaaliskasalle ja nappasin viimeisen hiiren. Käännyin tummaturkkisen kollin puoleen silmissäni hivenen voitonriemuinen loiste.
”Haluatko jakaa tämän kanssani?” mumisin suu täynnä karvaa. ”Tästä kyllä riittää meille molemmille. Sitä paitsi me toimimme tänään niin hyvin tiiminä, että pitäähän sitä jotenkin juhlistaa.”

//Järkäle?
//286 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Järkäletassu tuijotti toista tuimalla katseella, kun Tyrskytassu sihahti hänelle. Mokoma katti. Pitikin hänen saada tuon kaltainen parikseen.
”Teinkö sitten huonon valinnan?” kollioppilas sihahti takaisin ja hänen häntänsä piiskasi maata, maalaten lumeen kuviota. Pitkäturkkisen katse oli hyytävä hänen silmäillessään raidakasta kollia ja hänen katseensa hamuili oppilaan kaulaa terävänä. Vaikkei kolli sitä myöntänyt, hän piti Tyrskytassun päättäväisyydestä ja siitä, miten hän käskytyksellään tuntui ottavan mitä halusi. Oliko Järkäletassu todella erehtynyt kollin suhteen..? Ehkei hän olisi ihan niin pehmokisu. Tyrskytassu viittoi kollioppilasta tulemaan lähemmäs ja madalsi ääntään kertoessaan suunnitelmaansa, siitä kuinka he hyökkäisivät molemmat omien mestareidensa kimppuun.
”Ei”, Järkäletassu murahti lyhyesti raidallisen kysyessä oliko jäänyt epäselvyyksiä. Järkäletassu kohensi ryhtiään ja nosti katseensa Tyrskytassun silmistä. Hän katseli kaksikon mestareita, jotka odottelivat vierekkäin mitä oppilaat keksisivät. Järkäletassu asettui Kylmäliekkiä vastapäätä. Hän oli iloinen, että oli saanut Tuimakatseen mestarikseen. Kylmäliekki vaikutti liian lempeältä ja ystävälliseltä, osasiko tuo edes opettaa? Vai oliko tuo taktiikka, oliko tuo lempeä katse ja kannustava hymy hämäystä? Kolli asettui aloitusasentoonsa ja tuijotti Kylmäliekkiä neutraalilla, kylmällä ilmeellään. Kun vanhemmat kissat antoivat merkin, molemmat lähtivät syöksymään toistensa mestareita kohti. Kollin käpälät rummuttivat ja hänen askeleensa olivat raskaat. Kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, muttei kuitenkaan liian lähelle, Järkäletassu kaartoi Tuimakatseen kimppuun. Kolli keräsi käpäliinsä voimaa loikatessaan Tuimakatseen kimppuun ja tähtäsi kollin lapaan. Horjahtaminen sai Tuimakatseen murahtamaan ja Järkäletassun korvat kuulivat Kylmäliekin yllättyneen älähdyksen. Järkäletassulla oli onneksi yllätyksen suoma etu ja hän sai lähes kaadettua mestarinsa. Voimakkaampana ja kokeneempana kissana, Tuimakatse sai kuitenkin juuri ja juuri pidettyä otteensa. Järkäletassu loikkasi taaemmas ja katsoi Tuimakatsetta haastavasti. Heidän harjoituksensa kuitenkin keskeytti Kylmäliekin ääni. Molemmat käänsivät katseensa kollikissan suuntaan, joka katsoi Tyrskytassua hivenen järkyttyneenä. Tuimakatse heilautti häntäänsä pitkäkarvaiselle oppilaalleen sen merkiksi, että harjoitukset olivat ohi. Kylmäliekki kömpi ylös maasta ja piteli oikeaa etutassuaan ilmassa, kolli oli ilmeisesti horjahtanut käpälänsä päälle. Järkäletassun vaaleansiniset silmät tiirailivat kaksikon keskustelua. Tyrskytassu pyysi anteeksi ja selitti, ettei ollut vielä täysin tottunut leikkitaisteluihin.
”Ei.. Ei se mitään, sitä sattuu. Ole ensi kerralla varovaisempi”, Kylmäliekki naukui rauhallisella äänensävyllä ja vilkaisi metsikön suuntaan. ”
”Käyn Hehkuaskelen luona näyttämässä käpälääni, harjoitukset ovat ohitse. Tuimakatse, katsoisitko että Tyrskytassu pääsee turvallisesti leiriin?” kollisoturi vielä naukui hiljaisella, hieman järkkyneellä äänellä. Kylmäliekki lähti sitten nilkuttamaan varovaisesti takaisin leiriin ja Tuimakatse harppoi oppilaiden ohitse, päästäkseen heidän edelle.
”Suunnitelmasi oli hyvä”, kolli naukaisi Tyrskytassulle lyhyesti ja katsoi toista kulmiensa alta hieman varoittavasti, hän ei jaksanut katsoa raitaturkin pirteää hymyä juuri nyt. ”Hymysi, se ei minusta sovi sinulle”, paksun kaulaturkin omaava kollikissa totesi hiljaisella äänellä, niin ettei edempänä tassutteleva Tuimakatse kuullut häntä. Kolli ei todella tiennyt mitä ajatella Tyrskytassusta. Hänellä oli hyvin ristiriitaiset tuntemukset entisestä erakosta. Ainakin hänen suunnitelmansa oli ollut hyvä ja toimiva. Ainakin niin kauaksi aikaa, kun Kylmäliekki oli loukannut käpälänsä.

//Tyrsky?
//438 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Järkälemäisen kollin käytös oli… odottamatonta. Noin suuren ja jykevärakenteisen kissan ei olisi uskonut noudattavan käskyjä kiltisti, mutta näemmä tämä kolli oli eri maata.
”Ja pah! Minäkö muka tässä olen pehmokisu”, sihahdin takaisin hännälläni lunta pöllyttäen. ”Sinun laisellasi köriläällä olisi varmasti varaa valita, ketä tottelee, mutta kun kerran olet niin avuliaalla päällä, voitkin hoitaa oman mestarisi.”
Järkäletassu silmäili minua hyytävästi. Hänen katseessaan oli terä, joka tuntui hapuilevan kaulaani, mutta en välittänyt siitä. Jos saisimme tämän toimimaan, Järkäletassusta voisi kenties tulla meille hyvä liittolainen, kun sen aika koittaisi. En kuitenkaan aikonut sotkea vielä Hentotassua mukaan kuvioon, ennen kuin olin itse täysin vakuuttunut oppilaan luotettavuudesta. Kenties tästä saisi henkilökohtaisen henkivartijan, joka voisi suojella minua Hentotassun inhottavilta neulakynsiltä.
”Tehdäänpä siis näin”, sanoin madaltaen ääntäni ja käskin kollia tulemaan lähemmäksi, niin että viiksikarvamme melkein hipoivat toisiaan puhuessani. ”Minä muka lähden hyökkäämään taas Tuimakatsetta kohti, mutta käännähdänkin Kylmäliekin kimppuun. Sinä teet saman, mutta käännähdät Kylmäliekistä Tuimakatseeseen päin. Ei varmaankaan jäänyt epäselvyyksiä?”
Järkäletassu murahti. ”Ei.”
”Hyvä.” Nostin päätäni ja käänsin sen kohti Tuimakatsetta, joka seisoi Kylmäliekin vieressä hännänpää odottavasti nykien. ”Eiköhän sitten ryhdytä tuumasta toimeen.”
Asetuin Tuimakatsetta vastapäätä. Mestarien merkistä aloitimme hyökkäyksen. Syöksyin ensin tummanharmaata soturia kohti, mutta sitten teinkin yhtäkkiä käännöksen Kylmäliekin suuntaan, mikä sai molemmat kollit hetkeksi hämilleen. Kuulin Tuimakatseen tukahtuneen murahduksen Järkäletassun kaartaessa hänen kimppuunsa.
Loikkasin Kylmäliekin päälle varoittamatta, mikä sai savunharmaan kissan tasapainon horjumaan pahasti. Tarvittiin vain yksi napakka potku, ja soturi lennähti maahan. Hyppäsin hänen päälleen kynnet paljastettuina. Sisälläni kiehahti tunne, jonka voima häkellytti minua. Voisin sivaltaa hänen kurkkunsa auki. Antaa lämpimän veren pulpahtaa käpälilleni…
Vetäydyin pois mestarini päältä päätäni puistellen. Kylmäliekki kömpi takaisin tassuilleen ja katsoi minua silmät ymmyrkäisinä.
”Anteeksi, en tiedä mitä tuo oli”, mutisin. ”En ole vielä täysin tottunut taisteluihin, joissa ei tapeta vastustajaa.” Se oli vale. Mutta minkäs teit. Kaiken saattoi tätä nykyä laittaa menneisyyden traumojen piikkiin. Ja tuskin oli mitään traagisempaa kuin nuori kissa, joka oli selviytynyt täysin kahdestaan rakkaan kumppaninsa kanssa luonnon armoilla

//Kylmä tai Järkäle?
//317 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Pyöräytin silmiäni Tuhkajuovan jupinalle, mutta oli myönnettävä, että hän oli oikeassa. Olisi riittänyt, että edes yksi partion jäsen olisi osannut uida. Kukaan ei kuitenkaan ollut sitä opetellut, joten menetimme yhden klaanimme jäsenen sen takia.
”Olet oikeassa, kerrankin”, myönsin silmäillen Haahkasurman ruumista. Toivoin, että jos minulle koskaan kävisi noin, joku uimataitoinen olisi partiossa. En halunnut kokea samaa epätoivoisuutta ja kauhua, kun virta vei suoraan omaan kuolemaan eikä mitään ollut tehtävissä.
”En ehkä ole aiemmin ymmärtänyt uimisen tärkeyttä”, sanoin katsahtaen Tuhkajuovaan, ”mutta nyt kun jouduin hyödyttömänä, kykenemättä auttamaan ollenkaan katsomaan klaanitoverini kuolemista, tajuan miksi olet uinnista niin tosissasi.”
Tartuin Haahkasurman niskaan ja lähdimme Tuhkajuovan kanssa kuljettamaan menehtynyttä soturia leiriin. Ajatella, että hän oli lähtenyt vain tavalliselle rajapartiolle ja palannut jäisenä ruumiina. Silmäni laajenivat hetkeksi tajutessani, että kuolema oli minun vastuullani – minä olin johtanut partiota. Minun tulisi selittää mitä tapahtui ja miksi olin epäonnistunut soturina ja antanut hänen kuolla. Muistot Pähkinäkorvan kuolemasta tulvahtivat mieleeni ja sydämeni alkoi tykyttää nopeammin, kuin paniikkireaktiona. Tämä rooli ei tosiaan sopinut minulle. Ajatuksissani kompastuin omiin jalkoihini. Nousin nopeasti ylös ja toivoin, ettei kukaan huomannut pelokasta mielentilaani. Etenkin Jääviilto, joka ottaisi siitä varmasti kaiken ilon irti.

//Tuhka?
//188 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Järkäletassua hämmästytti, kun hän vertasi Tyrskytassua pehmokisuun eikä toinen lyönyt takaisin. Tyrskytassu vain hymyili, miksi? Jos joku vertaisi Järkäletassua pehmokisuun, niin hän kyllä kynsisi siltä kissalta korvat rikki.
”Osuiko vertaukseni oikeaan? Kun sinä vain hymyilet?” kolli töksäytti kysyvästi ja mittaili raidallista kissaa katseellaan. Kukaan ei tiennyt toisen menneisyydestä mitään konkreettista ja Tyrskytassun kumppanin nimi oli ollut kummallinen. Sellainen hentoinen ja pehmeä. Kummat kissat. Järkäletassu ei kuitenkaan jäänyt sitä kyselemään, vaan kuunteli Kylmäliekin rauhallista selitystä harjoituksista. Mustanharmaa kissa tykkäsi taisteluharjoituksista ja kuumeisesti odotti ensimmäistä näytönpaikkaansa. Silloin hän todistaisi kaikille, että hän olisi luotettava ja uskollinen soturi, jolla olisi Kuolonklaanille paljon annettavaa. Järkäletassu hengähti syvään ja valmistautui harjoituksiin. Hän katseli tulevia vastustajiaan, eniten häntä jännitti Tuimakatseen kohtaaminen. Järkäletassu arvosti mestariaan suunnattomasti ja pelkäsi tuottavansa pettymyksen taistelutaitojensa osalta. Hän vilkaisi pariaan ilmeettömästi. Jos kolli olisi pehmokisu taustaltaan, hänellä ei ollut käynyt mäihä. Tyrskytassuhan olisi takuulla vain tiellä!
”Minä otan Tuimakatseen, ota sinä Kylmäliekki”, kuului napakka käsky oppilaan suusta ja se sai kollin avaamaan suunsa. Järkäletassu kuitenkin sulki sen ennen kuin sai sanottua mitään. Luonteeltaan hän oli sen tapainen, että hän otti käskyjä vastaan ja noudatti niitä. Pitkäturkki kuitenkin epäröi hieman, sillä Tyrskytassu ei ollut vielä ansainnut hänen kunnioitustaan. Ja Järkäletassu olisi itse halunnut kohdata mestarinsa, mutta hän ei niskuroinut. Se ei kuulunut Järkäletassun tapoihin. Hän ei edes ehtinyt nyökätä toiselle, kun vanhemmat kollit julistivat harjoitukset alkaneeksi. Järkäletassu silmäili Kylmäliekkiä, savunharmaa kolli oli keskikokoinen, mutta solakka ja varmasti vikkelä. Oppilas lähti rynnistämään kohti Kylmäliekkiä ja ponnisti loikatakseen toisen kimppuun. Soturikolli kuitenkin väisti nopeasti ja kierähti oppilaan taakse. Kylmäliekki kiskaisi Järkäletassua hännästä ja se sai kollin menettämään tasapainonsa. Hän ei kuitenkaan tuiskahtanut maahan, vaan sai pidettyä pidon käpälillään. Hän ärähti hiljaa ja käännähti ympäri, jotta voisi iskeä takaisin. Kylmäliekki oli kuitenkin paennut kauemmas ja Järkäletassu ehti vilkaista miten Tyrskytassulla sujui. Mustanharmaa kissa ravisti päätään ja lähti juoksemaan kohti Kylmäliekkiä. Tyrskytassu kuitenkin osui hänen reitilleen ja Järkäletassu tallasi hänen häntänsä päälle. Sen lisäksi oppilas kaatui lumihankeen kuonolleen, lähes suoraan Tyrskytassun päälle. Kollioppilas tuijotti toista sen pienen hetken suoraan silmiin, kunnes Tyrskytassu puski hänet päältään ja kiepahti käpälilleen. Järkäletassu mulkoili sihahtelevaa oppilasta vihaisena.
”Itse kierähdit tielleni! Hallitsetko käpäliäsi lainkaan, senkin hiirenaivo”, oppilas ärähti ja he silmäilivät toisiaan vihaisesti. Heidän välillään oleva sähköinen jännite värähteli raivoisasti, kunnes Tyrskytassu ojensi käpälänsä auttaakseen nuoremman oppilaan ylös. Järkäletassu tarttui toisen tassuun ja nousi ylös, ravistellen lumia turkistaan. Tyrskytassu murahti hieman nyrpeästi, että hän oli pyörähtänyt oppilaan tielle ja kaatanut tuon, sekä vältteli katsekontaktia Järkäletassun kanssa.
”Sano mitä teen, niin teen sen”, mustanharmaa pitkäturkki murahti hiljaisella äänellä ja astui askeleen eteen. ”Ja kappas, sinähän osaat sihahtaa. Et ole niin pehmokisu mitä annat olettaa”, Järkäletassu naukaisi hyvin hiljaisella äänellä ja vilkaisi Tyrskytassua kysyvä, tuima ilme kasvoillaan. Tyrskytassu oli kummallinen, suorastaan erikoinen Järkäletassun mielestä. Muttei se välttämättä ollut huono asia, hänen pitäisi ottaa selvää miksi oppilas käyttäytyi noin. Hän vilkaisi vielä Tyrskytassua merkillisesti ja päätti, että tutustuisi kolliin paremmin. Hänhän saattaisi olla jopa mielenkiintoinen tapaus.

//Tyrsky?
//481 sanaa + KP-boosti

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pehmokisu! Mikä loukkaus! Ei kai tuo tosissaan verrannut minua pulleaposkiseen kotikissaan, joka kipitti kiltisti kaksijalkansa luokse sen kutsuessa? Kätkin kiukkuni säteilevällä hymyllä. Minä kyllä pehmokisut näyttäisin.
Tänään meillä oli siis luvassa tiimitaistelua. Hurraa. Minä ja tämä kivikasvoinen kolli, jonka korvat olivat varmaankin vielä täynnä pentukarvaa, vastaan kaksi täysikasvuista, kokenutta soturia. Mikä voisi siis mennä pieleen?
Kieltämättä kaipasin pientä adrenaliinisysäystä. Kiltin ja ystävällisen esittäminen oli yllättävän puuduttavaa touhua pitemmän päälle. Halusin iskeä kynteni johonkin. Paitsi että tämä oli leikkitaistelu, eikä meillä oletettavasti saanut olla kynnet esillä – ihan niin kuin Eloklaanissakaan ei saanut.
Kuuntelin puolella korvalla Kylmäliekkiä, joka ilmeisesti kertoi tarkempia ohjeita. Olin unohtunut mittailemaan tulevia vastustajiamme. Vaikka nämä kaksi olivat melko suurikokoisia kolleja, eivät he olleet silti lähellekään yhtä isoja kuin se koira, johon olimme Hentotassun ja muun poppoon ka ssa törmänneet matkalla Kuolonklaaniin. Rohkenisin jopa olettaa, että minulla oli enemmän taistelukokemusta kuin kellään tästä porukasta.
”Minä otan Tuimakatseen, ota sinä Kylmäliekki”, sanoin napakasti Järkäletassulle, joka ei vaikuttanut olevan järin mielissään määräilystäni. Hän ei kuitenkaan ehtinyt väittää vastaan, kun mestarit jo huusivat harjoitukset alkaneiksi.
Syöksyin Järkäletassun ohi tämän mestaria kohti, joka osasi odottaa hyökkäystäni. Hän teki nopean väistöliikkeen ja huitaisi minua kohti valtaisalla käpälällään. Ehdin kierähtää sivuun, ennen kuin isku osui. Satuin kuitenkin osumaan juuri Järkäletassun reitille, joka tallasi minua vahingossa hännälle ja kaatui myös lumeen rähmälleen. Puskin hänet pois päältäni ja kiepahdin vikkelästi takaisin tassuilleni mustanharmaan kollin alta.
”Olisit varovaisempi!” sihahdin tälle, täysin unohtaneena kiltin erakon roolini. Järkäletassu mulkaisi minua kiukkuisesti.
”Itse kierähdit tielleni!”
Silmäilimme toisiamme vihaisesti jännitteen rätistessä välillämme sähkön lailla. Lopulta annoin periksi ja ojensin tassuni tuolle auttaakseni hänet ylös. Jos aioin osoittaa olevani hyvä lisä Kuolonklaanille, minun olisi pystyttävä vakuuttamaan muut yhteistyökyvyistäni.
”Olet oikeassa. Minä se pyörähdin tiellesi ja kaadoin sinut”, murahdin hieman nyrpeästi ja välttelin katsomasta oppilasta silmiin. ”Keksitään tällä kertaa parempi suunnitelma. Yhdessä.”

//Järkäle?
//298 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Järkäletassu koki hienoisen ihmetyksen tapaisen tunteen, kun Tyrskytassun kasvoille levisi hymy, joka oli kollista erilainen, kuin muilla. Tyrskytassu puhui sitten pehmeällä äänensävyllä ja Järkäletassu siristeli sinertäviä silmiään, kun kolli selitti menneisyydestään.
”Minuun tuo ei tehoa, olisitte pärjäilleet paremmin”, mustanharmaa kohautti olkiaan ja katseli tassujaan hiljaisena. Hänestä oli kummallista, että oppilaalla oli tuollainen luonne.
”Et näytä siltä miltä kuulostat, kuulostat ihan pehmokisulta”, kollioppilas mutisi hiljaisella äänellä, viitaten toisen pehmeään puhetapaan ja sanavalintoihin. Hän oli ajatellut Tyrskytassua enemmän kaltaisekseen, mutta oli ollut näköjään väärässä. Kun heidän edellään kulkevat soturit vilkaisivat heitä, Järkäletassu luimisti korviaan. Hän ei halunnut antaa mestarilleen hölösuun vaikutelmaa, joten hiljentyi hetkeksi. Tyrskytassu kuitenkin lisäsi vielä, että Järkäletassukin vaikutti kelpo kissalta, klaanikissaksi. Pitkäturkkinen kohotti kulmaansa hämmentyneenä.
”Tiedätkö miksi vaikutan kelpo kissalta? Koska minä olen. Olen klaanikissa ja syntynyt uskolliseksi soturiksi”, Järkäletassu naukui hieman vakavasti, vaikka raidakkaan kollin äänensävy oli ollut kepeä. Oppilas silmäili maisemia ja hetkessä päätteli, että he hioisivat tänään taisteluliikkeitä. Hän pohti millaiset harjoitukset olisi luvassa ja höristi korviaan, kun Tuimakatse avasi suunsa. ”Harjoittelemme tänään tiimitaistelua. Te kaksi vastaan me”, tummaturkkinen kolli aloitti ja loi silmäyksen Kylmäliekille, joka saisi selostaa harjoitusten tarkemman kulun. Järkäletassu katsahti Tyrskytassuun, josta oli tullut hänen tiimikaverinsa. Olikohan kolli hyvä taistelija? Mustanharmaan kissan häntä liikahteli pienesti ja siniset silmät olivat tarkkaavaisina, valmiina harjoituksiin. Kuten itse Järkäletassu.

//Tyrsky?
//212 sanaa + KP-boosti

Kirjoittaja: Elandra

Olin ollut syömässä Varistassun kanssa, kun Turhamyrsky oli syöksynyt leirin pääaukiolle huutaen nimeäni. Laiha kolli oli kertonut, kuinka Haahkasurma oli pudonnut jokeen ja kaipasi apuani. En ollut epäröinyt hetkeäkään, vaan olin noussut ylös ja juoksin Turhamyrskyn perässä ulos leiristä.
Minulle sillä ei ollut väliä, kuka kuolonklaanilaisista oli pudonnut jokeen, mutta minun täytyi edes yrittää auttaa. Olin luvannut olla uskollinen Kuolonklaanille, enkä rikkoisi lupaustani koskaan.
Yritin pysyä pitkäjalkaisen kollin perässä, mutta upottavassa hangessa tarpominen lyhyillä jaloillani oli sula mahdottomuus. Onnekseni jossain kohtaa matkaa saavuimme muiden tekemälle polulle, joka johdatti suoraan joelle, jossa muut partion jäsenet odottivat. Pimentovarjo ja Jääviilto katselivat jokea, jossa ei näkynyt lainkaan liikettä.
Tummanpuhuva vesi virtasi uomissaan. Yritin etsiä kellanpunaista turkkia, mutta siitä ei näkynyt vilaustakaan.
”Hyvä kun tulit. Saatat kuitenkin olla jo myöhässä”, Pimentovarjon sanat eivät pysäyttäneet minua. Lähdin kulkemaan joen rantaa pitkin sen virtauksen suuntaan. Jääkerros ei peittänyt koko jokea, vaan paikoin se oli täysin sula. Kellanpunainen turkki erottui selkeästi tummasta vedestä. Se oli jäänyt astinkivien väliin jumiin. Kollin pää oli pinnan alla, enkä nähnyt merkkejä siitä, että tämä olisi vielä elossa.
Epäröimättä loikkasin hyytävän kylmään veteen. Kun vesi kasteli turkkini, olin vähällä lamaantua. Kokenutkaan uimari ei varmasti rakastanut jäistä vettä. Hammasta purren uin Haahkasurman luokse ja tartuin hampaillani kellanpunaisen soturin niskanahkaan. Kolli ei pyristellyt vastaan lainkaan, joten oletukseni kuolemasta vahvistui entisestään. Pääsin pitkästä aikaa uimaan ihan oikeasti henkeni edestä. Virtaavassa vedessä toisen kannatteleminen ei ollut mikään pikku juttu, etenkään kun tämä toinen kissa oli minua suurikokoisempi. Pääsin kuin pääsinkin rantaan, jossa Pimentovarjo otti Haahkasurman vastaan.
Kampesin itseni elottoman soturin perässä ylös ja ravistelin turkkiani. Hennon tuulen osuessa minuun, tuntui kuin olisin ollut yksi suuri jääkalikka. Kumarruin Haahkasurman ylle. Soturin jäänsiniset silmät olivat auki. Kauhistunut ilme oli jäänyt pysyäkseen, sillä silmien katse oli lasittunut kollin kuoltua.
”Typerä kissa. Olisi pysytellyt astinkivillä, niin ei olisi pudonnut ja kuollut”, Jääviillon sanat tunkeutuivat korviini, enkä jaksanut edes yllättyä punaruskean kollin heitosta. Käänsin katseeni Jääviillon suuntaan.
”Niin, tai ehkä vika onkin sinussa. Muistuttakaa, etten pelasta Jääviiltoa mikäli hän putoaa veteen”, lausahdin kyynisesti vilkaisten Pimentovarjoa. Olin sanonut seuraavat sanat niin monta kertaa, että niiden toistelu alkoi jo väsyttää, mutta tähän tilanteeseen ne oli sanottava vielä kerran:
”Tämä taas todistaa, miten tärkeää olisi opettaa uimista jokaiselle, tai edes puolille kuolonklaanilaisista. Taas yksi turha kuolema, jolta oltaisi voitu välttyä.” Pudistelin päätäni pettyneenä, kun katsoin elotonta soturia.

//Pimento?
// 383 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Loikkasin Jääviillon vierelle soturin viimein siirryttyä pois tieltä. Haahkasurma oli tipahtanut veden varaan. Erotin hänen kellanpunaisen turkkinsa joen jäisessä kylmyydessä, mutta pinnalle hän ei enää näyttänyt pääsevän.
”Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä?” kysyin hiukan vihaisesti minua komennelleelta Jääviillolta. ”En osaa uida. Enkä ole valmis kuolemaan hänen vuokseen.”
Haahkasurman pää nousi jälleen pinnan ylle. Hän räpiköi hillittömästi, yrittäen kaiketi uida, mutta mihinkään se ei johtanut.
”Eikö teistä kahdesta muka kumpikaan osaa uida?” kysyin terävästi Turhamyrskyltä ja Jääviillolta.
”Miksi minun pitäisi osata jotain niin turhaa?” Jääviilto kysyi, ja Turhamyrsky vastasi kieltävästi. Emme siis pystyneet oikeastaan tekemään mitään. Oloni tuntui tyhmältä, kun katselin vain rannalta Haahkasurman kärsimystä.
”Turhamyrsky, hae leiristä joku joka osaa uida. Vaikka Tuhkajuova, jos hän on leirissä.”
Tiesin, ettei Turhamyrsky varmaankaan ehtisi. Virta oli voimakas, ja se vei Haahkasurmaa jään alle. Kolli pystyi jonkin verran vastustamaan virtaa sitä vastaan pyristellessään, mutta tilanne oli toivoton ilman uintitaitoista kissaa. Lisäksi veden kylmyys tappaisi hänet nopeasti.
Miten klaanissa, jonka reviirillä virtasi joki, ei koulutettu oppilaita uimaan? Minun oli myönnettävä, että Tuhkajuova oli ehkä ollut järkevä opetellessaan tuon taidon. Jos Haahkasurma osaisi uida, hän saattaisi selvitä tilanteesta ehjin nahoin. Jos yksikään meistä osaisi uida, olisimme voineet yrittää pelastaa hänet.
Katsahdin ympärilleni. Kai jotain oli silti tehtävissä? Näin kauempana pitkän oksan ja riensin sen luo. Raahasin sen hampaillani joen rannalle ja heilautin veden ylle. Loin vihaisen silmäyksen Jääviiltoon, jotta kolli tajuaisi auttaa minua. En mitenkään jaksaisi yksin Haahkasurman painoa, jos hän saisikin oksasta kiinni.
Siitä ei kuitenkaan tarvinnut huolehtia. Haahkasurma nimittäin viimeinkin ajautui jään alle. Näin kellanpunaisen turkin vilahtavan vielä kerran pinnalle, minkä jälkeen soturi katosi kokonaan näköpiiristäni. Kuvittelin tilanteen, jossa Haahkasurma oli, ja värähdin hiukan. Melkein toivoin, että hän olisi jo kuollut kuin elossa jään vankina, voimattomana tehdä mitään muuta kuin odottaa loppuaan.
”Mennään”, sanoin lyhyesti ja lähdin juoksemaan jokea pitkin sen virtauksen suuntaan. Ainakin nyt Haahkasurman esimerkistä olisin erityisen varovainen astinkivillä.
Kuulin lähestyviä juoksuaskelia, ja näinkin Turhamyrskyn palaavan. Hän oli kuin olikin löytänyt Tuhkajuovan. Jos Haahkasurma olisi jotenkin selvinnyt tappavasta kylmyydestä, jääkerroksen loputtua hän saattaisi olla pelastettavissa.
”Hyvä kun tulit”, naukaisin harmaalle naaraalle. ”Saatat kuitenkin olla jo myöhässä.”
Näin kauempana edessämme seuraavat astinkivet. Niitä ennen oli pidempi kaistale jäätöntä jokea.
Sinne ehtiessämme jähmetyin kuitenkin paikoilleni. Vedessä kellui hyvin kuolleen oloinen Haahkasurma, joka ei enää liikahtanutkaan.

//Tuhka? Jää?
//367 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Normaalisti tällaisessa tilanteessa olisin pyytänyt ei-niin-kauniisti Järkäletassua suksimaan kuuseen, mutta koska minun oli yritettävä ylläpitää hyvää imagoa suunnitelmamme onnistumista ajatellen, en voinut muuta kuin leikkiä peiteroolini mukana ja esittää ystävällismielistä erakkoa, joka oli sattumalta törmännyt Kuolonklaaniin rakkaan kumppaninsa kanssa. Siispä levitin kasvoilleni hurmaavimman hymyni samalla kun yritin keksiä, mitä näpäkkää voisin sanoa vastaukseksi kuulostamatta liian loukkaavalta.
”En oletakaan sinun ymmärtävän tilannettani. Olethan syntynyt ja kasvanut tässä yhteisössä, jonka jäseniksi minä ja rakkaani yritämme niin kovasti tulla”, aloitin puhuen pehmeästi, pyrkien antamaan oppilaalle vaikutelman siitä, etten ollut halukas haastamaan riitaa asiasta mutta pidin kyllä puoliani tarvittaessa. ”Katsos kun minulla ja Keijukaisella – tai siis Hentotassulla – ei ollut tuolla ulkona ketään muita paitsi toisemme. Pidimme toisillemme seuraa samalla kun kamppailimme joka päivä eloonjäämisestä. Oli suoranainen onnenpotku, että satuimme löytämään tiemme tänne. Nyt meidän ei tarvitse jatkuvasti olla peloissamme siitä, että jompikumpi meistä löytyy aamulla kuolleena joko nälkään tai kylmään. Me siis kyllä suoritamme oman osuutemme ja huolehdimme siitä, ettei meidän kahden välinen suhde häiritse koulutustamme sotureiksi.”
Pidin kollin kasvoilla läikähtävästä hämmennyksestä, joka oli lähes yhtä nopea ja huomaamaton kuin kalaparven vaistomainen väistöliike varjon osuessa veteen. Olin ilmeisesti onnistunut kiinnittämään myös edellämme kulkevien soturien huomion itseeni, mikä sai minut sulkemaan suuni nöyränä ja keskittymään kävelemiseen. En tahtonut Hentotassun antavan minulle ympäri korvia leirissä vain koska olin herättänyt liikaa huomiota jutuillani.
”Sinäkin vaikutat ihan kelpo kissalta”, lisäsin vielä saarnani jälkeen kepeään jutustelusävyyn. ”Siis klaanikissaksi.”
Järkäletassu ehti ainoastaan kohottaa toista kulmaansa, kun olimme jo perillä paikassa, jossa tämänpäiväiset harjoitukset pidettäisiin. Lumessa oli paljon tassunjälkiä ja sitä oli tallattu paikoin hyvin tiiviiksi. Siitä päättelin, että tänään oli luvassa taisteluliikkeiden hiomista. Ei sillä, että olisin kehuskellut asialla, mutta olin jo kerran päihittänyt täysikasvuisen kissan. Järkäletassun maahan lyömiseen ei tarvittaisi siis paljoakaan. Olihan hän ehkä hieman isompi kuin minä, mutta koolla ei ollut mitään merkitystä, jos ei osannut käyttää päätään ensin.

//Järkäle?
//302 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

En ymmärtänyt, miksi Henkäysvarjo oli nimennyt Pimentovarjon partion johtoon. Olisin itse ollut siihen tehtävään paljon sopivampi. Pimentovarjo johdatti neljän kissan joukkoa kohti läntistä rajaa. Kiersimme Hehkulammen, ja jatkoimme sitten suoraan Eloklaanin rajalle.
Aivan tahallaan, vain ärsyttääkseni mustaa naarasta, kiristin tahtiani päästäkseni Pimentovarjon rinnalle. Tälläkään kertaa soturi ei provosoitunut yrityksestäni huolimatta, vaan lähti muina kissoina merkkaamaan rajaa. Vilkaisin kahta muuta kissaa mietteliäänä. Heidän ärsyttämisensä ei ollut vaikeaa, ja olinkin onnistunut siinä lukemattomia kertoja. Haahkasurma oli aina pahalla päällä, ja ärsyyntyi jo ensimmäisestä sanasta.
Päätin siis keskittää kaiken energiani Pimentovarjoon. Kylmäpäinen soturi inhoaisi jokaista hetkeä tässä partiossa.
Eloklaanin ja Kuolonklaanin vastainen raja tuli päätökseensä, ja Pimentovarjo lähti johdattamaan meitä kohti jokea ja astinkiviä.
”Sinun ei kannattaisi ylittää jokea, kun olet noin huonossa kunnossa. Miten oikein jaksat, kun et ole saanut syödäksesi?” kysyin Pimentovarjolta. Naaras vilkaisi minua, mutta tyytyi pysymään vaiti. Tuo tarkkaili ympäristöään ja sulki minut mitä ilmeisimmin pois mielestään. Raivostuttava tapaus, ajattelin.
Kun saavuimme astinkivien luokse, Pimentovarjo pysähtyi. Joki oli suurilta osin vielä jäässä, mutta astinkivien kohdalta se oli melkein kokonaan sula.
”Minä menen ensin”, sanoin kiilaten törmällä seisovan Pimentovarjon ohitse. Loikkasin ensimmäiselle astinkivelle ja vilkaisin taakseni hymyillen.
”Katso, kun oikea soturi näyttää mallia”, sanoin virnistäen ja keskityin taas loikkaamaan seuraavalle kivelle. Kun viimein olin päässyt vastarannalle, käännyin katsomaan taakseni. Pimentovarjo oli jo puolivälissä jokea, ja Haahkasurma tuli aivan tämän perässä. Turhamyrsky odotteli toisella puolen vielä, ja valmistautui ensimmäiseen loikkaansa.
Aivan tahallaan seisoin rannalla niin, ettei Pimentovarjo pääsisi rannalle. Kun soturi saavutti viimeisen kiven, tuo nosti harmaansinisten silmiensä katseen minuun.
”Siirry syrjään”, Pimentovarjo käski, mutta minä en kuunnellut.
”Miksi? Voisit ihan hyvin hypätä vaikka uimaan”, sanoin väläyttäen soturille hymyn. Käänsin hetkeksi katseeni taivaalle. Sitten kuulin, kuinka jokin putosi veteen. Iloitsin sen olevan Pimentovarjo, mutta ikäväkseni tumma soturi seisoi edelleen astinkivellä, ja tuon katse oli kääntynyt virtaavaan veteen, joka imaisi hetkessä kellanpunaisen kissan pinnan alle. Silmät suurina katsoin tilannetta. Haahkasurma pääsi hetkeksi pinnalle, mutta kylmän veden virta oli liian kova. Se lähti viemään soturia eteenpäin jään alle.
”Apua!” Haahkasurma huusi, mutta vesi nielaisi tämän taas kadoksiin.
”Tee jotakin, hiirenaivo!” komensin Pimentovarjoa ja väistyin viimein syrjään tehden naaraalle tilaa loikata rannalle.

//Pimento?
// 348 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Vilkaisin kyllästyneenä Jääviiltoa.
”Kiitos huolenpidosta, mutta koen olevani aivan kunnossa”, vastasin kylmästi. ”Toisaalta voisin harkita ehdotustasi. Klaaninvanhimmat ovat ainakin parempaa seuraa kuin sinä.”
Jääviilto ei ehtinyt vastata mitään, kun Henkäysvarjon hahmo astahti eteemme.
”Pimentovarjo, johda auringonhuipun partiota”, harmaa varapäällikkö sanoi ja pahaksi onnekseni hänen silmänsä osuivat Jääviiltoon. ”Ota mukaan Jääviilto ja sitten vaikka Haahkasurma ja Turhamyrsky. Kiertäkää Eloklaanin raja.”
”Oletko tosissasi?” mutisin hiljaa, mutta Henkäysvarjon terävän katsauksen seurauksena suoristin ryhtini kuuliaisena.
”Selvä”, vastasin ja vilkaisin taivaalle. Aurinko oli jo huipussaan, joten lähtisimme heti. Haahkasurmaa ja Turhamyrskyä ei tarvinnut etsiä kaukaa, toinen norkoili soturien pesän seutuvilla, toinen astui juuri ulos klaaninvanhimpien pesästä. Kävin nopeasti keräämässä partioni kasaan. Kun olimme kaikki kerääntyneet leirin uloskäynnille, otin suunnan piikkihernetunnelin läpi.
”Lähdetään sitten.”
Ehkä Jääviilto jättäisi minut rauhaan ja keskittyisi kiusaamaan kahta muuta. Turhamyrsky nuorempana soturina olisi varmasti melko helppo kohde.
Lähdimme kulkemaan Hehkulammen suuntaan, josta sitten jatkaisimme Eloklaanin rajalle. Olin muutama päivä sitten kohdannut partiossa joukon erakoita, jotka olivat päässeet melko syvälle Kuolonklaanin reviirille. Henkäysvarjo oli tappanut heistä yhden. Minusta hän oli kuitenkin tappanut väärän kissan. Siitä valkoisesta naaraasta, joka oli vaikuttanut joukon johtajalta, saattaisi olla tulevaisuudessa harmia. Etenkin nyt, kun Henkäysvarjo meni tappamaan tämän ystävän.

//Jää?
//192 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Järkäletassu suki mustaa takajalkaansa ja tarkkaili ympäristöään väsähtäneenä. Hän oli herännyt hetki sitten uniltaan ja kollin turkki näytti räjähtäneeltä, suorastaan sähköiskun saaneelta. Järkäletassu oli myös uninen ja rehellisesti olisi halunnut nukkua pidempään, mutta hän oli herännyt kesken unien. Soturioppilas aavisti, että Tuimakatse hakisi hänet pian harjoituksiin ja hän ei ehtisi nukkumaan pientä hetkeäkään. Mustanharmaakirjava haukotteli hiljaa, pesä oli aika tyhjillään, joten hän tohti näyttää väsyneemmältä. Järkäletassu suki etukäpäläänsä suorastaan hyvin laiskasti ja yritti kerätä jostain energiaa tulevia harjoituksia varten. Järkäletassu lähes nuokkui istuaalteen, mutta säpsähti kun hänen mahansa kurisi nälkää. Hiirenkorva teki onneksi tuloaan ja pian riistaa riittäisi taas kaikille. Oppilas päätti, että taistelisi riistastaan ensi kerralla paremmin, niin ei olisi yhtä kova nälkä. Pitkän kaulaturkin omaava kissa nousi ylös ja löntysteli oppilaiden pesästä hieman lauhempaan ilmaan. Nyt ei ainakaan ollut niin kylmä, ainakaan pitkäturkkisilla kissoilla. Järkäletassu ei ollut varma oliko lyhytturkkisilla kylmä, mutta hänellä ei ainakaan ollut. Kolli katseli maisemaa tarkkaavaisena, lumet olivat alkaneet sulamaan ja se oli positiivinen asia. Tuimakatse oli kertonut hänelle, että pian riistakin alkaisi palailla. Veisiköhän Tuimakatse häntä sitten enemmän harjoituksiin, kolli toivoi ettei. Saalistaminen ei ollut yhtä mukavaa, vaikka soturielämä ei kuulemma aina ollutkaan. Ja kaipa se asia oli niin. Järkäletassu oli haukottelemassa, kunnes soturi näpäytti häntä hännällään, jotta saisi oppilaansa huomion.
”Lähdemme harjoittelemaan, meillä on yhteisharjoitukset Kylmäliekin ja Tyrskytassun kanssa. Ja osaat näköjään olla oma-aloitteinenkin”, tummaturkkinen kolli naukaisi, viitaten Järkäletassun moniin myöhästymisiin ja pedistä repimisiin. Järkäletassu ei ollut varma oliko se kehu, mutta päätti nousta jatkossa itse ylös. Tuimakatse lähti tassuttelemaan vanhempien kissojen luokse ja nyökkäsi kaksikolle tervehdykseksi. Kylmäliekki viritteli pientä keskustelua Tuimakatseen kanssa, mutta Tuimakatse lähinnä nyökkäili toisen hiljaisille naukaisuille. Järkäletassu hidasti tarkoituksella tahtiaan, jotta ei ohittaisi sotureita. Hän vilkaisi Hentotassua, joka lirkutteli Tyrskytassulle. Kolli ei ymmärtänyt tuota kumppanijuttua oppilasaikana, pitäisi keskittyä harjoittelemaan. Mustanharmaa vilkaisi sotureihin, jotka lähtivät tassuttelemaan reippaassa tahdissa ja loi taas vilkaisun raidalliseen oppilaaseen. ”Eikö tuo kumppanuus häiritse oppilasaikojasi? Kannattaa keskittyä harjoittelemaan”, Järkäletassu naukaisi ja kohautti olkiaan. ”Kuolonklaani ei tarvitse kissoja, jotka keskittyvät lirkuttelemaan muille. Mutta jos sitä ei lasketa, vaikutat hyvältä oppilaalta. Erakoksi”, Järkäletassu jatkoi, möreähköllä äänellään. Kaipa tuosta kollista oli johonkin, se nähtäisiin pian.

//Tyrsky?
// 347 sanaa + KP-boosti

Kirjoittaja: Elandra

”Olet ihan surkea mestari!” Latvatassu marisi, kun tuo kaatui jo kolmatta kertaa hankeen.
”Tai sitten sinä et vain ole hyvä oppija”, lausahdin kylmästi, ”nouse ylös.”
Latvatassu katsoi minua tuimasti, mutta nousi ylös.
”Tämä liike on ihan huono. Opeta jotakin muuta”, vaaleanruskea naaras käskytti nostaen leukansa pystyyn, kuin olisi omistanut koko metsän. Vaikka nuori oppilas kävi joka päivä enemmän hermoilleni, päätin pysyä asiallisena. Tekisin Latvatassusta soturin vaikka väkisin.
”Opetan jotakin muuta, kun opit tämän. Yritä uudelleen”, käskin. Latvatassu pudisti päätään.
”En yritä”, hän sanoi, istui alas ja heilautti häntänsä ympärilleen. Oppilas sulki silmänsä ja nosti leukansa yhä vain ylemmäs. Myös minä istuin alas.
”Toinen vaihtoehto on, että siivoat seuraavat kolme päivää pesiä”, sanani saivat Latvatassun avaamaan silmänsä. Nuoren naaraan ilmeestä pystyi lukea, kuinka raivoissaan tämä oli. Ihmettelin, miten raidallinen oppilas onnistui säilyttämään malttinsa, sillä aina hän ei siihen kyennyt.
”Ihan sama, näytä se liike sitten uudelleen”, Latvatassu ärähti väläyttäen minulle pieniä hampaitaan. Nousin tyytyväisenä ylös ja näytin neljättä kertaa, miten liike tulee tehdä oikeaoppisesti.

Harjoitukset tuntuivat kestävän ikuisuuden, sillä Latvatassulla meni kauan oppia liike. Normaalisti raidallinen kissa oli etevä taistelussa, mutta tänään ei selkeästikään ollut hänen päivänsä.
”Jos keskittyisit enemmän, voisit kehittyä nopeammin”, sanoin perässäni kulkevalle oppilaalle.
”Opettaisit itse paremmin”, Latvatassu vastasi kärkkäästi. En vaivautunut provosoitumaan oppilaan turhista syytöksistä. Hän vieritti syyn aina minun tai muiden niskoille, eikä koskaan ymmärtänyt itsekin tekevänsä virheitä. Aluksi olin yrittänyt saada naaraan pois huonosta tavasta, mutta olin todennut, ettei toisen luonteen muuttamisesta tullut mitään. Latvatassu oli mitä oli, ja minun täytyi mestarina mukautua sen mukaan. Latvatassu sai marista niin paljon kuin halusi, mutta soturia hänestä ei tulisi ennen kuin hän olisi siihen valmis. Minä en aikonut luovuttaa oppilaan suhteen.
Päivä oli kirkas, ja aurinko suostui näyttäytymään ensimmäistä kertaa päiviin. Tunsin, kuinka sen säteet lämmittivät hennosti tabbykuvioista turkkiani. Odotin kovasti hiirenkorvaa, erityisesti jäiden sulamista. Kenties tänä hiirenkorvana yhä useampi kuolonklaanilainen voisi oivaltaa, miten tärkeä uintitaito oli. Opetin mielelläni kaikkia, jotka olivat innokkaita oppimaan.
Pujahdin hämärään piikkihernetunneliin Latvatassun edellä. Tunnelin toisessa päässä kohtasin Varjokarvan, joka teki minulle ja nuorelle oppilaalleni tilaa. Tervehdin kokenutta soturia nyökkäämällä, ja tuo teki samoin.
”Syö jotakin, mikäli saalista on jäljellä. Huomisaamuna lähdemme aikaisin saalistusharjoituksiin”, sanoin kääntyen Latvatassun puoleen. Oppilas näytti taas siltä, että hän olisi halunnut valittaa jotakin, mutta yllätyksekseni tuo vain nyökkäsi ja lähti pois luotani.
Kohautin lapojani, ja silmäilin hetken aikaa pääaukiolla olevia kissoja. Aurinko oli ohittanut huippunsa hyvän aikaa sitten, eli aukiolla kävi melkoinen vilinä, kun kissat sinkoilivat sinne tänne toistensa seurassa. Minä en kaivannut juuri nyt seuraa, joten etsin rauhaisan paikan läheltä piikkihernemuuria ja kävin makuulle käpälieni päälle. Tunnistin Varistassun tummanharmaasta turkistaan. Oppilas istui kaatuneen kuusen lähettyvillä muiden oppilaiden kanssa. Kolli oli selkeästi verkostoitunut, sillä hän näytti keskustelevan muille. Olin hieman pettynyt siitä, miten kokemattoman mestarin nuorimmainen pentuni oli saanut. Lehtituuli oli nimetty soturiksi vain joitakin kuita aiemmin. Hänen onnekseen Varistassu oli kasvatettu pentutarhalla hyvin, joka tekisi tästä helpon opetettavan. Kunhan Lehtituuli muistaisi vain opettaa kaiken oleellisen, kaikki oli hyvin.
Ajatukseni harhautuivat Varistassusta valkeaan oppilaaseen, jonka olin kohdannut kokoontumisessa. Pohjatassu oli ollut kuin isänsä kopio, ja erittäin hyvätapainen kissa. Ellei kolli olisi ollut väärän klaanin jäsen, olisin jopa voinut olla tästä ylpeä, mikäli hän siis olisi ollut minun poikani. Olin kieltänyt itseäni kutsumasta Pohjatassua pojakseni. Hän oli vain eloklaanilainen muiden joukossa, ja se siitä.
Ikävä vihlaisi rintaa aina, kun ajattelin Väärävarjoa. En päässyt yli enkä ympäri siitä, että kolli pyöri edelleen mielessäni. Hänen unohtamisensa oli vaikeaa, ja se tuntui pahalta. En halunnut ajatella häntä, koska pelkäsin Pimeyden Metsän rankaisevan minua taas, tällä kertaa vielä pahemmin kuin edelliskerralla. Minulla oli jo kumppani, Henkäysvarjo. Väärävarjo oli vain kissa, joka oli käynyt elämässäni, ja lähtenyt sitten.

// 595 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vastasin Keijukaisen – tai siis Hentotassun – hymyyn vähintäänkin yhtä aurinkoisesti. ”Punatähti ylitti itsensä keksiessään nämä nimet hienot, uniikit meille”, totesin heilauttaen häntääni ilmassa juhlavasti. ”Olemme hänelle paljon velkaa.”
Sama hymy kasvoillaan Hentotassu – vai olisiko minun sittenkin pitänyt käyttää Keijukaista? Äh, mitä suotta, tämä uusi nimi sopi hänelle kuin nenä päähän – nyökkäsi. ”Niin, olet oikeassa, kultaseni.” Vaikka kaikki muu naaraan olemuksessa viestitti ystävällisyydestä, tämän silmien takana välähti uhkaava varjo, joka miltei sai vereni hyytymään.
”Tyrskytassu”, Kylmäliekin ääni keskeytti herkän hetkemme. Käännyimme molemmat häntä kohti, vaikka soturin asia selvästi kosketti vain minua. ”Oletko valmis lähtemään harjoituksiin?”
Korjasin vähän ryhtiäni ja vedin kasvoilleni hurmaavan hymyn. ”Tietenkin. Nyt kun olen virallisesti Kuolonklaanin oppilas, mikään ei voi estää minua harjoittelemasta entistä kovemmin tullakseni jonakin päivänä yhtä hienoksi kissaksi kuin sinä ja kaikki muut tämän klaanin soturit.”
Kylmäliekin kasvoilta huokui tyytyväisyys, minkä tulkitsin voitoksi itselleni. Jos saisin kuolonklaanilaiset vakuutettua siitä, että minusta olisi heille jotain hyötyä, suunnitelmamme pääsisi etenemään.
”Nytkö me siis lähdemme?” kysyin samalla kun otin malttamattomana pari askelta uloskäynnin suuntaan. Kylmäliekki kuitenkin pudisti päätään, mikä sai minut kohottamaan toista kulmaani kysyvästi.
”Odotamme Tuimakatsetta ja Järkäletassua. Pidämme heidän kanssaan yhteisharjoitukset”, savunharmaa kolli kertoi ja viittasi hännällään kahta tummaturkkista kissaa kohden, jotka kävivät ilmeisesti parhaillaan jonkinlaista palautekeskustelua.
Tukahdutin huokauksen ja käännyin vielä Hentotassun puoleen, jonka naamalta hymy ei ollut pyyhkiytynyt mihinkään minun ja mestarini keskustelun aikana. ”No, me kai näemme sitten myöhemmin”, tokaisin hymyillen mukamas hieman haikeasti, vaikka todellisuudessa olin vain hyvilläni saadessani valekumppaniini vähän välimatkaa.
”Minä odotan sinua täällä”, Hentotassu lirkutti suloisesti ja räpytteli silmiään luonnottomalla tavalla, varmaankin yrittäen tehostaa sanomansa vaikutusta. Vastasin siihen sävyttömällä hymähdyksellä.
Viimein Tuimakatse oppilaineen oli valmiita lähtemään. Tuimakatse otti paikkansa Kylmäliekin vierestä joukon nenästä, ja minä ja tämän oppilas Järkäletassu jouduimme tuttuun tapaan pitämään perää, kuten arvojärjestyksessä oli sopivaa. Ensin mestarit ja sitten vasta oppilaat.

//Järkäle?
//294 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjon sanat saivat veren kohisemaan korvissani. Väläytin soturille valkeita, teräviä hampaitani nostamalla ylähuulta ylöspäin. Se ei säikäyttänyt kokenutta soturia, joka katsoi minua kuin roskaa!
”Ei minun tarvitse saalistaa, kun kaltaisesti hiirenaivot tekevät likaisen työn puolestani. Oikeat soturit eivät katsos saalista”, sanoin sähisten hampaideni välistä. Niskakarvani olivat nousseet pystyyn, ja olin aivan valmis syöksymään mustan kissan kimppuun. Pimentovarjon ilme ei värähtänytkään, ja se sai minut entistä vihaisemmaksi.
”Pitäisiköhän sinun käydä soturikoulutus uudestaan, kun olet noin pihalla?” soturi kysyi väläyttäen minulle kylmän hymyn. Soturin kehotus oli kaikkea muuta kuin ystävällinen, hän yritti varmasti ärsyttää minua tahallaan.
”Voi kuule, minä olen Kuolonklaanin paras soturi, eikä siitä voi kiistellä”, totesin virnistäen Pimentovarjolle oikein leveästi. Mustan naaraan ilme pysyi edelleen tismalleen samana kuin aiemminkin. Tämä kissa oli suorastaan surkeaa seuraa, aivan liian vakava.
”Pitäisiköhän sinun käydä parantajan pesällä? Näytät niin huonokuntoiselta, että ehkä siirryt pian klaaninvanhimpien pesään”, päätin yrittää vielä kerran, vaikka ajattelin sen olevan turhaa. Pimentovarjo nyt vain oli sellainen kivikasvo, joka oli jo tottunut minuun. Oli kuitenkin edistystä, että naaras oli nauttinut seurastani näinkin pitkään!

//Pimento?
// 172 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky tiiraili maisemia hyväntuulisena ja odotteli Sähkötuhon vastausta. Pienoisen keskustelun perusteella hän oli tullut siihen tulokseen, että kolli ei pitänyt liiasta tunkeilusta, vaan halusi itse päättää mitä kertoisi. Kolli lopulta naukui mietteitään perhe-elämästä ja naaras kuunteli toista mielenkiinnolla. Hänestä toisen sanat olivat mielenkiintoisia, sillä perheettömänä ei naaras osannut samaistua. Naaras näpäytti toista hännällään lapaan, kun Sähkötuho antoi hänelle vinkin, ettei kannattaisi olla sinisilmäinen. Ennemmin kuulemma skeptinen. Kolli vielä ehdotti, että he saalistaisivat ennen leiriin paluuta. Huomenkyyhky kohautti lapojaan pohtivaisena.
”Pidätkö sinä minua sitten sinisilmäisenä?” paksuturkkinen naaras kysyi hiljaisella äänellä ja katsoi kollia silmiin. Molempien katseet olivat vakavat, kunnes naaras hymyili hieman. Huomenkyyhkyn hymy oli ujohkon kiitollinen. ”Kiitos Sähkötuho, pidän vinkkisi mielessä. Se oli kohteliaasti kerrottu, Kuolonklaanin kissat.. Kyllähän sinä heidät tiedät”, Huomenkyyhky naukaisi, hän ei halunnut puhua muista pahaa tai pitää heitä läpikotaisin ilkeinä. ”Jopa Jääviillossa. Hänelläkin on pehmeä kohtansa”, Huomenkyyhky kikatti ja katsoi toista pää kallellaan. Pitäisi vain selvittää se; mikä olisi Jääviillon pehmeä kohta? Ainoa mitä hän tiesi toisesta, oli kollin ilkeys.
”Ja siitä perheestä, kiitos kun kerroit. Arvostan näkökulmaasi”, valkokirjokilpikonnakuvioinen naukaisi lyhyesti, sillä hänellä ei ollut aiheesta paljoa puhuttavaa. Ja Sähkötuhokin oli varmasti Sulkavirrasta huolissaan, tuskin perheestä puhuminen olisi silloin mieluista. Ei ainakaan Huomenkyyhkylle olisi, mutta mistähän hän voisi tietää.

”Ja siitä saalistamisesta, sehän kuulostaa hyvältä. Saalistaminen onkin erityisalaani ja tärkeää tähän aikaan lehtikadosta, saaliit eivät ole vielä palailleet. Ja ylimääräistä ruokaa ei ainakaan heru, jos siitä ei pidä itse huolta. Ei sillä, että minä tarvitsisin, mutta entäs oppilaat? Voi että, minun pitää viedä heille henkilökohtaisesti saalista. Kuinka muuten he jaksavat harjoitella? Ja Kettupentu, hänkin tarvitsee murkinaa kasvaakseen”, Huomenkyyhky hössötti huolestuneena ja suorastaan karkotti saaliit räpätyksellään. ”Jakaannutaan, tavataan tässä hetken kuluttua”, Sähkötuho päätti vähäsanaisesti ja naaras ei ehtinyt mitään sanoa, kun Sähkötuho lähtikin hiljaisesti omille teilleen. Huomenkyyhky katseli hetken kollin matkaamista, kunnes siirtyi tutkailemaan lumisia maisemia saaliiden toivossa. Naaras rämpi lumessa ja odotti jo hiirenkorvan alkua. Elettiin lehtikadon loppua, joten kyllä se sieltä pian saapuisi. Sitten koittaisi lämpimät säät ja muhkeat saaliit. Kissat saisivat lihaa luiden ympärille ja kaikilla olisi parempi mieli. Ärtynytkin ilmapiiri hälvenisi, kun kissat saisivat vatsansa täyteen herkullista riistaa. Ei tulisi myöskään riitoja Eloklaanin kanssa tai vedenvuodatusta. Tai ei tulisi ainakaan riistasta, eihän se kävisi järkeen. Ei sitten ollenkaan. Naaras vain halusi, että kaikilla olisi hyvä mieli. Se tuskin onnistuisi, mutta parhaansa hän yrittäisi. Naaras tiiraili hämärää taivasta ja kuunteli metsän ääniä toiveikkaana. Lintuja hän tuskin saisi kiinni tai pörröhäntäisiä punaturkkeja, mutta jos hän olisi ovela ja taktikoisi.. Huomenkyyhky hymähti itsekseen ja liikkui reippaammin, jotta hänen käpälänsä eivät kylmettyisi. Onneksi hänellä oli pitkä-ja paksuturkki. Vaikka lumi tarttui hänen turkkiinsa inhasti, lämpimyys korvasi sen.

Huomenkyyhky maisteli ilmaa ja sai hajujäljen, vihdoin! Hän ei halunnut näyttää aivan onnettomalta saalistajalta Sähkötuhon silmissä. Naaras laskeutui vaanimisasentoon ja piti tummankeltaiset silmänsä saaliseläimessä. Metsähiiri seisoi takakäpälillään ja maisteli ilmaa. Hiiri tonki maasta syötävää ja naaras lähti vaanimaan toista hiljaa. Hän piti häntänsä mahdollisimman paikoillaan, vaikka se oli pituuden vuoksi vaikeaa. Huomenkyyhky astui epähuomiossa risun päälle, joka räksähti inhottavan kuuluvasti rikki. Hiiri piippasi pelästyneenä ja vilisti läheisen puun juurakon tuomaan suojaan. Paksuturkkinen naaras säntäsi hiiren perään ja älähti harmistuneena, kun hiiri pakeni pesäänsä. Soturi kyyristyi katsoakseen juurakkoon, mutta lähestyvän pimeyden vuoksi ei nähnyt kunnolla. Hiirien tuoksu oli kuitenkin läsnä ja niitä oli taatusti enemmän, siitä Huomenkyyhky oli varma. Maa oli kuitenkin kohtalaisen routainen eikä hän voisi kaivaa pesää esiin. Naaras työnsi käpälänsä pesään ja tutki juurakon sopukoita varovaisesti. Hän tunnusteli maata ja naaraan tassu meni läpi pehmeämmästä kohdasta. Hän ehti tuntea hiirten turkit, mutta aikuiset hiiret säntäsivät piippaillen pakoon ja pesään jäi vain muutama poikanen. Huomenkyyhky kauhaisi tassullaan toiveikkaana ja pudotti pesän sisällön käpäliensä eteen. Hänen tassustaan putosi kasa pesän roskia ja pieni poikanen, joka vikisi hätääntyneenä. Huomenkyyhky luimisti korviaan hiljaisena ja katsoi lumessa mönkivää poikasta. Naaras nielaisi ja nosti karvattoman poikasen juurakon lähettyville. Hän työnsi sen tassullaan takaisin pesäänsä surullisena, kuinka hän voisi tappaa pienen poikasen? Hiirilläkin olivat perheet, toivottavasti he tulisivat takaisin. Naaras keräsi itsensä maasta ja huomasi pimeyden todella vallanneen metsän. Olikohan Sähkötuho jo palannut?

Soturi lähti laahustellen takaisin heidän tapaamispaikkaansa, josta löysikin raidallisen kollikissan. Huomenkyyhky hymyili toiselle varovaisesti, vaikka olikin jäänyt ilman riistaa. ”Hiiri, se pääsi pakoon”, naarassoturi kertoi nopeasti, sillä hän tuoksui hienoisesti saaliseläimeltä. Ei siitä poikasesta olisi edes saanut vatsaansa kunnolla täyteen, sillä ajatuksella Huomenkyyhky lohdutti klaanikissa-omatuntoaan. Sähkötuho nyökkäsi hänelle ja lähti sitten hiljaisena johdattamaan häntä takaisin leiriin. Naaras alkoi olla jo väsynyt, joten hän ei viitsinyt herätellä keskustelua sen enempää. ”Kenties Sulkavirta odottaa jo leirissä”, Huomenkyyhky naukaisi toiveikkaana ja pohti kadonneen naaraan kohtaloa. Mitäköhän oli tapahtunut? Hän ottaisi siitä selvää, kunhan Sulkavirta palaisi. Matka kului joutuisasti, sillä he eivät olleet lähteneet hirmuisen kauas leiristä. Huomenkyyhky huokaili hiljaa itsekseen ja yskäisi, jotta hiljaisuus ei kuulostaisi niin tappavalta. ”Mitäköhän täällä tapahtuu?” naarassoturi pysähtyi heidän päästessään leirin suuaukolle ja vilkaisi hämmentyneenä vanhempaa kissaa. Ilmassa löyhkäsi veri ja vasta nyt hän kiinnitti huomiota hälinään. Sähkötuho selvästi huomasi jotain ja katosi kissajoukkioon naaraan viereltä. Huomenkyyhky huolestui, oliko joku tai jokin hyökännyt heidän kimppuunsa? Naaras pujotteli kissojen lomasta kauemmas soturien pesälle ja istahti siihen katselemaan huolestuneena tapahtumia. Väsymys alkoi kuitenkin painaa huolestuneen kissan silmäluomia ja hänen suustaan karkasi haukotus. Paksuturkkinen naaras otti parempaa asentoa ja venytteli käpäliänsä. Hän voisi aivan mainiosti ottaa pienet torkut tässä, hänen paksuturkki pitäisi huolen siitä, ettei hän ainakaan elävältä jäätyisi.

// Sähkö?
//865 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Seuraani oli liittynyt kissa, jonka kanssa kenties kaikkein vähiten halusin olla missään tekemisissä. Jääviilto oli aina ollut piikki jokaisen kuolonklaanilaisen lihassa; tuntui, että soturin elämän tavoitteena oli saada muut vihaamaan häntä. Siinä hän oli jo hyvää tahtia onnistumassa minun kohdallani, vaikka olin aina ajatellut, ettei ollut fiksua täyttää ajatuksia muilla kissoilla. En halunnut tuntea muita kissoja kohtaan mitään, sillä niin oli helpompaa.
”Minua ei haittaa olla syömättä, jos joku muu tarvitsee riistaa minua enemmän”, sanoin viileästi. Karuimmat lehtikadon ajat olivat jo takana, mutta riistasta oli silti pulaa. Kuolonklaanille parasta oli se, että klaaninvanhimmat, kuningattaret, pennut ja oppilaat saivat syödäkseen. Minä olin pelkkä soturi ja sen verran sitkeä, että nälkä kuului rooliini.
”Sinä voisit harkita jättäväsi pari ateriaa välistä. Alat vielä näyttää pulskalta kuin kotikissa”, napautin hymtillen jäisesti. ”Ehkä voisitkin jo muuttaa kaksijalkalaan? Kuolonklaani ei tee mitään soturilla, joka ei siedä edes pientä nälkää. Milloin olet edes viimeksi saanut kiinni riistaa klaanille?”

//Jää?
//151 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Huomenkyyhky tuntui ottavan juuri niin paljon liekaa, kuin hänelle antoi. Mietin tarkkaan mitä vastaisin seuraavaksi, sillä en halunnut antaa naaraalle tosiaankaan sitä käsitystä, että kertoisin hänelle ihan mitä tahansa hän kysyisikään. Yritin miettiä perheeseen kuulumista objektiivisesta näkökulmasta, sillä minulla oli aina ollut perhe ja se tuntui välillä liiankin itsestäänselvyydeltä. Viimeaikaisten tapahtumien takia kuitenkin ymmärsin, etteivät läheiseni olleet vakio. He voisivat kadota yhtä nopeasti elämästäni kuin räpäyttäisin silmiäni.
“Kun sinulla on perhe, sinulla on aina verkosto takanasi kehen tukeutua”, sanani olivat tavallaan totta, mutta ei välttämättä omalla kohdallani. Sulkavirta oli ainoa, kenen puoleen käännyin ongelmia esiintyessä. En totta puhuen ollut läheinen vanhempieni kanssa ja Sinilinnunkin kanssa vietetty aika oli vähäistä. Kaikesta huolimatta koin perheen tärkeäksi itselleni.
“Se on vähän niinkuin molemminpuolista avunantoa, kun sinulla on ongelmia muut auttavat sinua ja toisin päin. Sisarukset taas ovat kuin ystäviä, joihin sinun ei ole tarvinnut tutustua vaan he ikään kuin vain ovat alusta asti sinun tukenasi. Ketään ei kuitenkaan pidä ottaa itsestäänselvyytenä, oli sitten kysymys perheestä tai ystävistä, sillä monesti käy niin, että tiukan paikan tulle jokainen ajattelee ainoastaan itseään. Kannattaa olla ennemminkin skeptinen kuin sinisilmäinen – ihan vain vinkiksi tulevaisuuteen. Pidä mielessä, että minäkin voisin vain valehdella päin kasvojasi”, selitin ja katsoin Huomenkyyhkyä silmiin vakavasti. Puheenvuoroni oli ehkä tällä kertaa pitkä, mutta kaikki siinä oli puhdasta asiaa. Huomenkyyhky vaikutti liian hyvältä kierojen kissojen klaaniin, ellei sitten vain höynäyttänyt muita täydellisesti roolillaan, ja halusin muistuttaa häntä hänen ympärillään olevien kissojen mahdollisesti kieroutuneista tarkoitusperistä. En minä oikeastaan välittänyt siitä, ottaisiko hän varoitukseni tosissaan vai ei, mutta se tuntui ehkä enemmänkin vastapalvelukselta siitä, että Huomenkyyhky oli ensimmäinen kissa joka oli näyttänyt oikeasti vilpittömältä luvatessaan pitää silmänsä auki sisareni varalta.
“Jos nyt saalistetaan ja sitten palataan leiriin?” ehdotin vielä, ennen kuin annoin kissalle puheenvuoroa.

//Huomen?
286 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta: 39kp! –

Tuhkajuova: 22kp! –

Tyrskytassu: 4kp –

Tuimakatse: 22kp! –

Hentotassu: 7kp –

Järkäletassu: 26kp! –

Jääviilto: 13kp –

Kirjoittaja: Elandra

Leirin pääaukio oli hiljainen, ja minulla oli ihan kamala nälkä. Aurinko oli noussut jokin aika sitten, eikä minulla ollut mitään tekemistä. Enemmistö kuolonklaanilaisista oli partioissa tai nukkumassa. Istuin aukion laidalla odottaen, että saalistuspartio toisi minulle syötävää. Nälkä kurni vatsassani, ja jokainen leirissä oleva kissa varmasti kuuli sen. Miksei partio voinut saalistaa yhtään nopeammin? Olin odotellut jo ikuisuuden! Sen siitä sai, kun klaanissa oli pelkkiä laiskamatoja. Olisi itse pitänyt mennä näyttämään, miten hommat hoituivat.
Viimeinkin partio saapui leiriin. Tuhkajuova johdatti perässään kulkevat partion jäsenet tyhjälle paikalle, jossa tuoresaaliskasa yleensä oli, ja laski ensimmäisenä saaliinsa kasaan. Sitten tabbykuvioinen soturi teki tilaa muille partion jäsenille, jotka seurasivat soturin esimerkkiä. Tungin partion jäsenten välistä tuoresaaliskasalle ja tutkiskelin hetken aikaa vaihtoehtojani. En halunnut hiirtä, se ei veisi kovaa nälkää pois. Varpunenkin oli liian pieni, ja jänistä minä en halunnut, koska se pitäisi jakaa jonkun kanssa. Sitten katseeni osui tuuheahäntäiseen oravaan, joka oli juuri täydellinen! Mutta juuri kun olin nappaamassa sitä hampaisiini, harmaa kissa syöksyi eteeni ja upotti hampaansa elottomaan saaliiseen. Hentotassuksi tunnistamani kissa siirtyi etäämmälle tuoresaaliskasasta, mutta minä seurasin häntä. En luopuisi saaliistani.
”Irti siitä, kakara!” ärähdin oppilaalle paljastaen valkeat hampaani. Punatähti oli antanut erakolle vastikään oppilasnimen. Harmaa naaras katsahti minuun päin leveästi hymyillen.
”Ai, olisitko sinä halunnut tämän?” oppilas kysyi viitaten hampaissaan olevaan oravaan.
”Minä näin sen ensin. Irrota hampaasi siitä, tai otan sen väkisin!” käskin. En hyväksynyt sitä, että erakot veivät minun saaliini. En alkuunkaan ymmärtänyt, miksi Punatähti halusi tuollaisia tottelemattomia kirppukasoja Kuolonklaaniin. Olisimme pärjänneet vallan mainiosti, jos kaikki klaanin ulkopuolella syntyneet kissat heivattaisi kauas täältä. Ei klaani ollut erakoiden paikka, vaan puhdasveristen kuolonklaanilaisten, kuten minun. Hentotassu pudotti oravan lumiselle maalle hymyillen ja työnsi sen käpälällään minulle.
”Ole hyvä. Minä voin ottaa jotakin muuta.”
Tartuin hampaillani oravaan, ennen kuin kukaan muu ehti varastaa sitä nenäni edestä. Vilkaisin vielä Hentotassua muristen, jonka jälkeen kannoin saaliin turvalliseen paikkaan.
Mulkoilin kaikkia, jotka vahingossakaan kulkivat liian läheltä minua. Halusin syödä rauhassa ilman, että kukaan keskeytti ateriointiani.

Kun orava oli kaluttu kokonaan, vatsani oli mukavan täynnä. Olin seurannut sivusilmälläni, miten osa kuolonklaanilaisista oli käynyt pyörähtämässä jo tyhjentyneellä tuoresaaliskasalla vain todetakseen, että he jäisivät tänä aamuna ilman ruokaa. Minusta oli mukavaa katsella nälkää näkeviä kissoja, kun itse olin saanut vatsani täyteen. Minä en suostunut jäämään saaliitta. Joinain päivinä olin laittanut Kylmäliekin saalistamaan minulle, kun tuoresaaliskasa oli tyhjillään. Hiirenaivoinen veljeni oli tietenkin suostunut, sillä eihän hän voinut väittää minulle vastaan. Pidin siitä, ettei Kylmäliekillä tuntunut olevan omaa tahtoa lainkaan. Hän teki aina kaiken, mitä minä käskin.
Joitakin kuolonklaanilaisia minä inhosin, sillä he eivät totelleet minua. Olin jo luovuttanut vanhimpien sotureiden suhteen, mutta klaanin nuorisoa oli mukava kiusata. Aina, kun joku lakkasi tottelemasta minua, tuli uusi nuori kissa, joka ei uskaltanut olla tottelematta.
Katsahdin oppilaiden pesästä ulos astuvaa Leopardia, joka oli pari päivää aiemmin hyväksytty koeajalle Kuolonklaaniin. Punatähti antoi erakoiden tulla oman mielensä mukaan Kuolonklaanin jäseniksi, enkä ymmärtänyt päällikön logiikkaa. Ei erakoista vain ollut klaanikissoiksi, se oli totuus. Ikäväkseni päällikkö oli luottanut klaanin uuden jäsenen minun vastuulleni. Joutuisin kouluttamaan Leopardista soturin. Olisin pärjännyt ihan hyvin sitäkin vastuuta, en halunnut viettää aikaani epäkuolonklaanilaisten kanssa.
Kun olin istuskellut tarpeeksi kauan yksikseni, päätin lähteä etsimään itselleni seuraa. En nauttinut yksinolosta, sillä se oli tylsää, eikä aika kulunut eteenpäin millään. Kissojen toimien seuraaminenkaan ei ollut mukavaa. Halusin itse tehdä jotakin ja olla muiden seurassa. Ensimmäisenä katseeni osui Pimentovarjoon, joka oli juuri saapunut leiriin, ja erkaantunut muusta partiosta. Soturi asteli kohti olematonta tuoresaaliskasaa vain huomatakseen, ettei saaliita ollut jäljellä. Tassuttelin soturin luokse tyytyväisesti virnuillen.
”Voi, taisitkin jäädä tänään ilman ateriaa. Onneksi joku sentään sai vatsansa täyteen”, naurahdin pahantahtoisesti.

//Pimento?
// 582 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta oli rämpinyt Ruskatassun ja Coronan kanssa hangessa muutaman päivän ajan. Corona oli kertonut mielenkiintoisia tarinoita pitkästä seikkailustaan, ja se oli vain kasvattanut Sulkavirran intoa lähteä seikkailemaan kaksijalkalan kujille. Kun kolmikko oli hiljaa, Sulkavirta suunnitteli jo seuraavaa seikkailuaan. Hän tahtoi nähdä kaksijalkalan, sen valtavat kivipesät, hirviöt, kaksijalat ja köynnöksien päässä kulkevat koirat.
Sulkavirrasta oli mukavaa jutella kissojen kanssa, jotka eivät tiuskineet koko aikaa tai olleet muuten vain ilkeitä. Etenkin Ruskatassun seura teki raidallisen naaraan hyvin iloiseksi. Hänen sydäntään oli lämmittänyt joka kerta, kun oli nähnyt oranssivalkean kollin hymyilevän. Hän oli saanut tutustua täysin uuteen Ruskatassuun. Matkan alkaessa kirjava kolli ei ollut hymyillyt paljoa, ja oli vaikuttanut muutenkin vakavamieliseltä ja poissaolevalta. Nyt Ruskatassun silmät olivat suorastaan sädehtineet, kun tuo oli puhunut ja kuunnellut muiden puheita.
”Ettehän kerro muille, että olin mukananne?” Sulkavirta pyysi, ennen kuin kolmikko joutui eroamaan klaanien rajojen tuntumassa. Ruskatassu vilkaisi kysyvästi Coronaa, joka nyökkäsi.
”Se olkoon meidän salaisuutemme”, kastanjanruskea kolli sanoi leveästi hymyillen.
”Kiitos. Ruskatassu, tapaammeko me vielä?” Sulkavirta kysyi ja katsoi eloklaanilaisoppilasta suoraan silmiin. Ruskatassu hymyili, muttei vaikuttanut yhtä iloiselta kuin aiemmin.
”Jos muut saavat tietää, joudumme isoihin ongelmiin”, oranssi kolli takelteli ja laski katseensa käpäliinsä. Sulkavirta oli pettynyt. Hän oli koko ajan tiennyt, ettei voisi olla Ruskatassun ystävä, mutta se tuntui niin väärältä. Miksi klaanien säännöt kielsivät klaanien välisen ystävyyden? Sulkavirta ei kyennyt ymmärtämään sitä.
”No, ehkä me törmäämme vielä joskus. Minun täytyy nyt mennä. Ja Corona, onnea veljesi tapaamiseen!” Sulkavirta huudahti samalla, kun lähti jo kävelemään kohti Kuolonklaanin rajaa.
”Hyvästi, Sulkavirta!” harmaanruskea naaras kuuli Coronan huutavan tämän perään. Sulkavirta kulki pienen metsän halki pyöritellen mielessä, mitä kertoisi klaanitovereilleen. Hän ei voisi kertoa olleensa seikkailulla eloklaanilaisen kanssa, vaan oli keksittävä valhe. Sulkavirta oli päättänyt, että Sähkötuholle hän ei valehtelisi. Veli ansaitsi tietää, missä hänen siskonsa oli ollut, vaikkei tämä olisikaan iloinen kuullessaan siitä. Kyllä Sähkötuho leppyisi, Sulkavirta ajatteli.
Kun raja häämötti jo edessäpäin, Sulkavirta jähmettyi aloilleen. Hän haistoi joukon erakkoja sekä rautaisen veren tuoksun. Naaras puri hampaansa yhteen ja epäröi hetken ajan. Olivatko erakot hyökänneet Kuolonklaanin kimppuun? Sulkavirta päätti hetken harkinnan jälkeen ylittää rajan ja seurata hajuja syvemmälle reviirille.
Hän näki monta kissaa, ainakin kymmenen, jotka keskustelivat varsin kireäsävyisesti avaralla alueella. Harmaanruskea naaras ei tunnistanut muita, kuin joukossa olevan kuolonklaanilaispartion, jonka johdossa oli Henkäysvarjo. Kollin turkki oli rähjääntynyt, mitä ilmeisimmin taistelun seurauksena. Valkea erakkokissa vuosi verta. Kissat olivat selkeästi taistelleet.
Sitten Sulkavirran kellertävän vihreä katse osui hangessa makaavaan kissaan. Punaruskea naaras makasi elottomana maassa lähellä muita kissoja. Sulkavirran karvat nousivat pystyyn. Mitä täällä oli oikein meneillään?
Kun erakot alkoivat tekemään lähtöään, Sulkavirta astui piilostaan esiin. Hän kohtasi valkean kissan harmaansinisen katseen. Se oli kylmä kuin mikä, ja sai kylmät väreet kulkemaan soturin selkää pitkin.

Kun erakkojoukko oli poistunut, Sulkavirta asteli isänsä eteen kohdaten tuon sinisen katseen. Henkäysvarjon katse oli kylmä ja moittiva, eikä Sulkavirta ihmetellyt sitä lainkaan. Naaras oli ollut seikkailuillaan neljäsosakuun ajan, eikä kukaan tiennyt missä tämä oli ollut.
”Missä sinä olet ollut?” varapäällikkö kysyi matalasti muristen. Sulkavirta katsoi yhä tiukasti isäänsä suoraan silmiin.
”Nuo erakot vangitsivat minut”, Sulkavirta ilmoitti ääni väristen, ”olin rajan tuntumassa saalistamassa, kun he hyökkäsivät kimppuuni ja veivät minut leiriinsä.”
Henkäysvarjo ei näyttänyt yllättyneeltä. Isä murahti jotakin siitä, miten kapiset erakot saisivat kadota koko maailmasta.
”Niistä ei seuraa mitään muuta kuin ongelmia”, raidallinen kolli ärähti päätään ravistellen, epäilemättä tyttärensä sanoja. Sulkavirta oli huojentunut.
”Mitä täällä tapahtui?” raidallinen naaras kysyi viitaten veriseen hankeen, jolla lojui siellä täällä karvatukkoja.
”Se, mitä erakot aiheuttavat aina. He varastivat riistaamme, ja minä tein siitä yhdestä varoittavan esimerkin. Tuskin ovat tulossa reviirillemme ihan pian uudestaan”, kolli naurahti, kuin olisi tehnyt hienonkin työn. Sulkavirtaa ei naurattanut. Hän todella toivoi, etteivät erakot saapuisi enää lähellekään Kuolonklaanin rajaa. Sulkavirta oli saattanut erakkojoukon yhä suurempiin ongelmiin, kun hän oli valehdellut kaappauksesta. Jos yksikään joukon erakoista eksyisi rajan tuntumaan, kuolonklaanilaiset repisivät heidät kappaleiksi silmänräpäyksessä.

Sulkavirta asteli isänsä jalanjäljissä Kuolonklaanin leiriin. Mitä lähemmäksi hän kulki piikkihernemuureja, sitä enemmän hän halusi kääntyä takaisin ja juosta niin kauas Kuolonklaanin reviiristä kuin saattoi. Hetken kestänyt vapaus sai naaraan janoamaan lisää. Miten hän voisi enää koskaan olla onnellinen Kuolonklaanin rajojen sisäpuolella, kun hän oli kerran saanut nauttia oikeasta vapaudesta?
Pelkkä Kuolonklaanin reviirin ilma tuntui paksummalta mitä rajan toisella puolella. Päästyään sisään leiriin piikkihernetunnelin kautta, Sulkavirta kohtasi kuolonklaanilaisten kysyvät katseet. Lähinnä he varmaan miettivät, mitä Henkäysvarjolle oli käynyt, ennemmin kuin sitä, missä Sulkavirta oli ollut.
Sulkavirta tunnisti Sähkötuhon kissajoukosta nopeasti. Vaikka veli pysyikin yhtä kivikasvoisena kuin aina, Sulkavirta saattoi erottaa mikroilmeitä veljen kasvoilla. Ne kertoivat, miten onnellinen Sähkötuho oli siitä, että raidallinen naaras oli palannut takaisin.
Ennen kuin Sulkavirta pääsi keskustelemaan veljensä kanssa, Punatähti kutsui hänet ja Henkäysvarjon luokseen. Naaras tallusti isänsä perässä kaatuneen kuusen takana sijaitsevan vesiputouksen taakse koloon, jossa Punatähden pesä sijaitsi. Hämärä, kostea kolo oli epämiellyttävän kolkko. Pesässä oli vain yksi sammalvuode, jonka päälle Punatähti asettui istumaan.
”Kertokaa, mitä täällä on meneillään”, Punatähti komensi. Sulkavirta antoi isänsä vastata. Henkäysvarjo kertoi erakkojoukosta, joka oli varastanut Kuolonklaanin riistaa. Isä kertoi, miten hän oli tehnyt riistavarkaasta esimerkin riistämällä tämän henkensä. Punatähden ilme oli koko ajan ilmeetön.
”Uskon, että teit oikean ratkaisun tappaessasi sen kissan. Erakot on pidettävä pois klaanimme reviiriltä. Nyt meidän täytyy vain toivoa, etteivät he yritä kostaa. Lisää partioiden määrää etelärajalla”, Punatähti sanoi vakavalla äänellä, ja Henkäysvarjo nyökkäsi.
”En usko, että heistä on enää harmia”, Henkäysvarjo sanoi ja jatkoi sitten kertomalla, miten erakot olivat vanginneet Sulkavirran. Punatähti tietenkin kysyi Sulkavirralta, mitä kaikkea oli tapahtunut.
Naaras valehteli päällikölle päin naamaa ja kertoi sen, miten erakot olivat kaapanneet hänet rajan tuntumassa. Hän kertoi menettäneensä tajuntansa ja heränneensä kissojen leirissä. Sulkavirta valehteli olleensa siellä vankina koko neljäsosakuun ajan, ja karaten sitten, kun vartijan silmä vältti. Sulkavirrasta ei tuntunut pahalta valehdella, vaan hänestä tuntui pahalta erakoiden puolesta. Hän tahri viattomien kissojen maineen, tehden heistä Kuolonklaanin ikuisia vihollisia.
Kun juttelut oli juteltu, Sulkavirta pääsi lähtemään pois pesästä. Henkäysvarjo jäi vielä juttelemaan päällikön kanssa, mutta Sulkavirta kiiruhti nopeasti Sähkötuhon luokse.
Veli katsoi naarasta huolestuneena.
”Missä sinä olet oikein ollut?” tuo kysyi piiskaten hännällään ilmaa. Sulkavirta viittoi raidallisen kollin peräänsä. Olisi liian vaarallista jutella, kun leirissä paikalla oli liian monta korvaparia.
Kaksikko poistui leirin ulkopuolelle, vaikka alkoikin jo hämärtää. Päästyään tarpeeksi kauas leiristä, Sulkavirta jättäytyi veljensä rinnalle.
”Et voi uskoa, mitä tapahtui! Lähdimme Ruskatassun-”, Sähkötuho keskeytti Sulkavirran jo alkuunsa.
”Ruskatassun? Sen Ruskatassunko, jonka Karhumyrsky yritti tappaa?” veljen ääni oli terävä. Sulkavirta nyökkäsi.
”Älä keskeytä minua. Hän menetti muistinsa siinä Karhumyrsky-kohtauksessa, eikä muistanut mitään kun ensimmäisen kerran tapasimme rajalla. Lähdin hänen kanssaan etsimään hänen muistiaan Ruskatassun vanhaan kotiin. Et voi uskoa, mutta kun saavuimme sinne, hän sai muistinsa takaisin! Ja minä tutustuin häneen ja hänen setäänsä, Coronaan. Voi, klaanien reviirin ulkopuolella oli niin paljon kaikkea! Kaikki ne uudet tuoksut, uudet maisemat ja ihan kaikki! Pääsisinpä takaisin sinne, en ole koskaan tuntenut oloani niin.. Niin vapautuneeksi!” Sulkavirta intoili ja katsoi veljeään silmät suurina. Hän tiesi, ettei Sähkötuho ollut lainkaan innostunut naaraan tarinasta.

//Sähkö?
// 1117 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Järkäletassu oli huokaisemassa väsymyksestä, mutta tyytyi vain puhaltelemaan ilmaa ulos. Hän ei mielellään näyttänyt väsymystään mestarilleen, vaikka se olikin ymmärrettävää. Olihan kolli nuori oppilas, joka ei ollut tottunut harjoittelumäärään ja toistaiseksi väsyi helposti. Kolli oli kuitenkin päättänyt olla kestävä, joten hän harjoittelisi myös vapaa-ajallaan. Sitten Tuimakatse kyllä yllättyisi! Vai yllättyisi, odottikohan Tuimakatse sitä? Järkäletassu vilkaisi mestariaan kulmiensa alta ja yritti ottaa selvää vanhemman kissan ajatuksista. Järkäletassu oli avaamassa suutaan, kunnes päätti sulkea sen. Kaipa Tuimakatse kertoisi myöhemmin tai sitten kolli kysyisi itse. Hän ei ollut aivan varma mitkä olivat soveliaita kysymyksiä, miksei voinut puhua kaikesta? Kolli jolkotteli hangessa mestarinsa takana ja katseli hiljaisena pimentyviä maisemia. Mitähän Tuimakatse keksisi huomiselle? Harjoittelisivatkohan he yöllä? Järkäletassu pohti myös muita oppilaita ja niiden harjoitteluja. Hänhän voisi oppia heiltäkin jotain, suurin osa pesän oppilaista oli häntä vanhempia ja täten luultavasti kokeneempia. Ja olisihan se hyvä tuntea pesätoverinsa, niin osaisi olla varuillaan ja hänen asemansa olisi varmemmin turvattu. Ja hän voisi löytää oman joukkionsa, paikkansa. Järkäletassu katsoi mestariaan hieman odottavaisena, hän ei nähnyt mitään syytä miksi Tuimakatse kieltäytyisi hänen kanssaan aterioinnista. Kollin olemus kuitenkin muuttui, mutta millaiseksi?

Järkäletassulla oli vaikeuksia lukea muita kissoja, häntä alkoi hermostuttamaan kun ei tiennyt tarkkaan Tuimakatseen tuntemuksia.
”Olemuksesi, se muuttui. Millaiseksi? Oletko iloinen kysymyksestäni vaiko vihainen? Surullinen? Mitä muita tunnetiloja on?” Järkäletassu pommitti mestariaan kysymyksillä ja yritti ravata toista kiinni, mutta hitaista askelistaan johtuen ei saavuttanut Tuimakatsetta. ”Opetan sinulle soturielämään tarvittavia taitoja, en tunnetiloja. Mutta jos vaadit tietää, minä vain hieman yllätyin sanoistasi”, kolli vastasi hänelle ja pian sen jälkeen tokaisi, että ehdotus kävi. Vaikkei kolli sanonut mitään, hän ei ymmärtänyt Tuimakatsetta. Rehellisesti sanottuna hän ei ymmärtänyt miksei ehdotus kävisi. Söiväthän kissat aina yhdessä? Kummallista. Ja yllättyneisyys, kuinkahan hyvä tunne se oli? Luokiteltiinko se positiivisiin tunteisiin? Järkäletassu niiskaisi ja kiristi vauhtiaan, jotta ei jäisi täysin jälkeen.

Mustaturkkinen oppilas huokaisi helpottuneena, kun hänen sinertävä katseensa havaitsi häämöttävän piikkihernetunnelin ja sujahti lähes Tuimakatseen hännässä kiinni sisään leiriin. Hän suuntasi kollisoturin mukana tuoresaaliskasalle. Kissojen harmitukseksi kasa ei ollut tähän aikaan vuodesta kasa, vaan ennemmin epämääräisiä saaliita siellä sun täällä. Tuimakatse naukaisi, että hän voisi valita kasasta jotain. ”Onko sinulla toiveita?” kollioppilas kysyi ja yritti hymyillä hieman, että hän näyttäisi ystävällisemmältä. Todellisuudessa hänen kasvoillaan oli lähinnä kummallinen ilme, joka ei juurikaan hymyä muistuttanut. Tai tuonut ensimmäisenä mieleen ystävällisyyden. Kolli aivasti, kun hänen nenänsä hipaisi linnun höyheniä ja hänen oli pakko kääntää päätään, jotta ei räkisi saaliiden päälle. Kun hänen aivastelukohtauksensa tuli päätökseen, Järkäletassu vilkaisi saaliita uudelleen ja valitsi sieltä myyrän. Kolli vilkaisi vielä jäljelle jääviä saaliita haikeana, olisipa siellä sammakoita. Hän oli kerran maistanut sellaista ja sen jälkeen karvalliset saaliit eivät olleet maistuneet yhtä hyvältä. Vaikka ei kolli ollut nirso, kaikki maistui hänelle. Oppilaan mielestä nirsoilu oli turhaa, sillä lehtikadon aikaan saalista ei muutenkaan ollut. Mustaturkki nappasi myyrän hampaisiinsa ja kääntyi Tuimakatseen suuntaan.

Järkäletassu havaitsi Tuimakatseen keskustelevan Raparperipistoksen kanssa ja jäi epäröimään liittyisikö heidän seuraansa. Hän ei tuntenut Raparperipistosta, olikohan hän Tuimakatseen ystävä? Vai kuuluikohan toinen kenties kollin perheeseen? Järkäletassu mittaili Raparperipistosta katseellaan ja yritti muistella oliko kuullut toisen perheestä mitään. Järkäletassu ei oikein ollut perillä muiden kissojen suhteista, mutta ei hän halunnutkaan olla kissatietäjä tai liian utelias. Järkäletassu tuhahti ajatellessaan kilpikonnakuvioista naarassoturia, joka oli ties kuinka monta kertaa udellut hänen perheestään. Hänestä ei kyllä sen kaltaista kissaa kasvaisi! Kolli osasi pitää nokkansa erossa muiden asioista ja keskittyä itsensä kehittämiseen. Järkäletassu ei ehtinyt kauaa odotella kauempana, kun Raparperipistos naukaisi jotain ja hänen askeleensa loittonivat kauemmas. Mustanharmaa kissa ei kysynyt Tuimakatseelta heidän keskustelustaan, vaan lähti seuraamaan mestariaan, joka halusi aterioida kauempana. Järkäletassu seurasi toista kuuliaisesti ja kun he pääsivät kollin valitsemaan paikkaan, hän laski myyrän toisen käpälien juureen ja nyökkäsi kohteliaasti. Hän halusi Tuimakatseen aloittavan, sillä kolli oli vanhempi ja korkeavaltaisemmassa asemassa. Siitä syystä Järkäletassu koki, että kollin olisi parempi aloittaa.
”Kiitos kun suostuit aterioimaan kanssani, se merkitsee minulle paljon”, Järkäletassu naukaisi ja ”hymyili” omaa hymyntapaista virnuaan. Tuimakatse nyökkäsi hänelle rauhallisesti ja haukkasi myyrästä palasen.
”Tiedätkö sinä milloin sammakot palaavat? Ja olisikohan muita sen kaltaisia riistoja?” Järkäletassu pohdiskeli hiljaisella, mutta pohtivalla äänellään. Hän oli toiveikkaalla päällä, kenties lehtikadonkin aikaan voisi nauttia hyvästä riistasta. Hänen ikäväkseen Tuimakatse kohautti olkiaan. ”Kaipa ne viimeistään viherlehden aikaan palaa, en ole seuraillut sammakoita ja niiden kasvua sen enempää. Tuosta toisesta en ole ihan täysin varma, kaipa siellä jotain on”, kolli naukaisi ja haukkasi luisevasta myyrästä vielä viimeisen palasen, kunnes työnsi sen oppilaalleen.

”Voit syödä sen loppuun. Minun täytyy mennä. Me jatkamme sitten huomenna, joten saat loppupäivän vapaaksi”, Tuimakatse sanoi katsellessaan leirin uloskäynnille. Järkäletassu vastasi toisen nyökkäykseen ja vilkaisi myös uloskäyntiä, jonka liepeillä oli kissajoukkio. Kolli arvasi välittömästi, että hänen mestarinsa oli menossa partioimaan. Hetken lähtöä tekeviä kissoja katseltuaan, hän keskittyi taas ateriaansa. Järkäletassu olisi halunnut närppiä myyrää vain nirsosti, sillä karvalliset eläimet eivät houkuttaneet todella. Hän kuitenkin tyytyi suorastaan hotkaisemaan tuoresaaliskasasta haetun eläimen syötävät osat ja röyhtäisi hiljaa ateriahetkensä päätteeksi. Kolli työnsi myyrän rippeet kauemmas ja vilkuili aukion tapahtumia.

Pitäisiköhän hänen jutella jollekin? Muihin tutustuminen voisi olla jopa hyödyllistä puuhaa. Hänen vaaleansiniset silmänsä huomasivat Kettupennun jekkuilevan ja häärivän Mäntyviiksen ympärillä, mutta Järkäletassu ei ollut pentujen suuri ystävä, joten kolli löntysteli laiskoin askelin oppilaiden pesälle. Kolli ajatteli ottavansa unet, mutta hänen ja Tattitassun katseet kohtasivat suurikokoisen Tattitassun kanssa. Järkäletassu ei tuntenut Tattitassua sen paremmin, mutta tiesi toisen olevan herkkä ja pelokas.
”Iltoja”, kolli maukui möreähköllä äänellään ja nyökkäsi toiselle ottaessaan parempaa asentoa sammalillaan. Vanhempi kollioppilas nyökkäsi hänelle ujosti ja ja katseli sitten muualle. Kaksikon välille iskeytyi hieman vaivaantunut tunnelma, joten Järkäletassu keskittyi sukimaan turkkiaan.

Hänen turkkinsa oli mennyt harjoitellessa sotkuiseksi, pitkään turkkiin oli tarttunut lunta ja roskia. Hiirenkorvaan aikaan roskaisuus vain lisääntyi ja hänen pitäisi sukia turkkia jatkuvaan otteeseen. Mustanharmaa kissa muljautti silmiään ajatukselle, hänen mielestään turkin sukiminen oli jopa hieman turhaa hommaa. Järkäletassu sukaisi käpäläänsä ja haki sitten parempaa asentoa. Kerta hänellä olisi loppupäivä aikaa, hän käyttäisi osan siitä lepäämiseen ja harjoittelisi sitten itsekseen. Kolli ajatteli pyytävänsä jonkun myöhemmin taisteluparikseen, ehkä hän hankkisi kolmannenkin, jotta he voisivat harjoitella tiimitaistelua. Sellainen kuulosti hyödylliseltä ja hyvältä taktiikalta, mitäköhän mieltä Tuimakatse oli siitä? Lopulta kolli löysi hyvän asennon ja laski päänsä sammalilleen. Kolli haukotteli unisena, päivän askareista tullut väsymys alkoi näkyä hänen olemuksestaan. Kolli sulki siniset silmänsä ja haukotteli vielä toisen kerran uupumuksensa merkiksi. Järkäletassu sai yleensä helposti unta eikä tämäkään kerta ollut poikkeus, joten pian pesästä alkoi kuulua hiljainen tuhina.

//1027 sanaa