Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Tyrskytassu oli vähintäänkin yhtä tympääntynyt kuin minä siihen, että Mäihä oli ilmoittamatta pamahtanut klaanin pääaukiolle ja ilmoittanut haluavansa liittyä Kuolonklaaniin.
”Et ehdi, jos minä teen sen ensin”, totesin Tyrskytassulle naurahtaen, kuin olisin kertonut jotakin hauskaa.
”Olisi pitänyt olla ottamatta häntä mukaan koko suunnitelmaan”, totesin.
Kirosin mielessäni Mäihän niin pahasti, kuin vain pystyin. Olimme nimen omaan sopineet, että hän pysyttelee reviirin ulkopuolella Leopardin ja Arven kanssa, ja me Tyrskytassun kanssa hoidamme asiat Kuolonklaanissa. Pitäisin kyllä varmasti huolen siitä, ettei Mäihän elämästä Kuolonklaanissa tulisi vahingossakaan helppoa.

Tuntui, kuin Mäihä olisi ollut Punatähden pesässä ikuisuuden. Vihoviimein kaksikko palasi kuitenkin leirin pääaukiolle. Mäihä jättäytyi lähelle kaatunutta kuusta, kun Punatähti jatkoi matkaansa leirin pääaukion keskustaan.
”Katsopa vain, niin hän ilmoittaa ”Leopardin” liittyvän Kuolonklaaniin koeajalle”, kuiskasin Tyrskytassulle, kun Punatähti kutsui Kuolonklaanin koolle.
”Tässä kokouksessa käsittelemme muutamankin asian, mutta aloitetaan soturinimityksellä. Sirpaletassu, tule tänne eteen”, punaruskea päällikkö pyysi. Minulle tuntematon, sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa astui päällikön eteen ja kohtasi tuon katseen empimättä.
”Koulutuksesi on tullut päätökseen, ja ansaitset nyt soturinimesi. Tästä lähtien nimesi on Sirpalepisara”, Punatähti totesi lyhyesti, mutta ytimekkäästi. Tiesin, ettei vielä pitänyt huutaa soturin uutta nimeä, sillä Punatähdellä oli vielä asiaa. Klaani-Keijukainen oli aina innoissaan mukana hurraamassa uusien oppilaiden ja sotureiden nimiä.
”Tyrsky ja Keijukainen, astukaa eteen. On teidän vuoronne ansaita klaaninimenne”, päällikkö sanoi luoden katseensa minuun ja Tyrskytassuun. Leveästi hymyillen kuljin rinta rinnan Tyrskytassun kanssa Kuolonklaanin päällikön eteen.
”Tyrsky, sinun oppilasnimesi on Tyrskytassu. Kylmäliekki jatkaa koulutustasi. Keijukainen, sinun oppilasnimesi on Hentotassu. Sinilintu hoitaa koulutuksesi loppuun”, punaruskea kolli sanoi nopeasti ja siirtyi taas seuraavaan aiheeseen, joka oli Mäihä.
Punatähti ilmoitti, miten hän oli hyväksynyt ”Leopardin” koeajalle Kuolonklaaniin, aivan kuten olin arvellutkin. Kun kokous viimein päättyi, klaani alkoi hurrata Sirpalepisaran, Tyrskytassun ja minun uusia nimiä. Minä tietenkin hurrasin mukana kaikki, paitsi oman nimeni.
Inhosin klaaninimeäni. Kuka kumma halusi nimekseen jonkun Hentotassun? Aivan kamala nimi!
”Voi että miten rakastankaan uutta nimeäni!” hehkutin Tyrskytassulle hymyillen iloisesti, ”sinullakin on oikein mahtava nimi.”

//Tyrsky tai Mäihä?
// 311 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Katsahdin uloskäynnin suuntaan huomatakseni, että partion muut jäsenet olivat jo kaikki kokoontuneet odottamaan minua. Aterian jakaminen Järkäletassun kanssa oli ollut erikoinen kokemus, mutta oikeastaan se oli auttanut minua ymmärtämään oppilastani hieman enemmän. Yksi tärkeä asia koulutuksessa olikin tuntea koulutettava, sillä se auttoi suunnittelemaan paremmin harjoituksia ja täten oppilas kehittyisi nopeammin juuri häntä varten tarkasti suunnitelluilla harjoituksilla. Hain vielä koulutustapojani, mutta mestaruus alkoi pikkuhiljaa hahmottumaan selkeäksi. Uskoin olevani täysin yhtä pätevä mestari Järkäletassulle, mitä monet muutkin kokeneet mestarit. Koin tapani melko toimiviksi, mutta ne eivät tietenkään olleet samalla tasolla niiden kanssa, jotka olivat päässeet soveltamaan niitä useamman oppilaan kanssa. Järkäletassun koulutus oli kuitenkin vielä ihan alkuvaiheessa, mutta minulla oli vahva tunne siitä, että hänestä vielä kouliintuisi osaava soturi. Ainakin tekisin itse parhaani asian tapahtumiseksi.
“Minun täytyy mennä. Me jatkamme sitten huomenna, joten saat loppupäivän vapaaksi”, sanoin Järkäletassulle. Nyökkäsin hyvästiksi ja kiirehdin samassa sisäänkäynnin luokse. Raparperipistos oli varmasti kertonut muille, että odottavat minua. En oikein pitänyt myöhästelystä, oli sitten kuinka pienesti myöhässä tahansa, mutta olin luvannut aterioida Järkäletassun kanssa. Yleensä menin sillä mentaliteetilla, että jos jotain sovittiin, niin siitä pidettiin kynsin ja hampain kiinni. Uskoin sen auttavan pitkälle soturin polulla.
Nyökkäsin yleisesti tervehdyksen kaikille. Raparperipistoksen lisäksi partioon oli lähdössä Hämypilvi, joka toimi partion johtajana, sekä Rapakynsi oppilaansa Saukkotassun kanssa. Saukkotassu oli yksi klaanin vanhimmista oppilaista, joten oletettavasti tämän oppilasajat vetivät viimeisiään. Oppilaiden pesässä oli ihan kiitettävästi oppilaita tällä hetkellä, jos vertasi tilannetta siihen, kun itse olin saanut soturinimeni ja muuttanut sieltä pois. Toisaalta minua ei ollut kiinnostanut sosiaalistua vähäisenkään oppilastovereiden kanssa, joten pienempi määrä oli sopinut itselleni hyvin. Lehtituuli oli jo jokin aika sitten saanut soturinimensä, ja hänellä oli koulutettavanaan jo oppilaskin. Vaikka en perustanut keskustelusta tai turhanpäiväisestä löpinästä, minun jostain syystä teki mieli vaihtaa muutama sana naaraskissan kanssa. Olin ollut Lehtituulen ja hänen veljensä kanssa pentutarhalla samaan aikaan, joka luultavasti oli syynä sille, etten halunnut katkaista kaikkea ihan kokonaan. Tarvitsisin ympärilleni luotettavia kissoja. En voisi jatkaa klaanissa kuin minäkin erakkona erillisenä muista sotureista, sillä se olisi tulevaisuuden kannalta huono asia. Tarvitsisin toimivia suhteita, joista olisi vielä joskus tulevaisuudessa hyötyä. En voisi jatkaa samaa mallia tämän kauempaa, sillä yleensä klaanilaisista muodostui tietynlainen kuva. Olisi epäilyttävää alkaa luoda suhteita vasta siinä vaiheessa, kun olisi luotu sellainen kuva, ettei sellaista harrastaisi. Silloin se olisi myös hankalampaa.
“Mennään sitten!” Hämypilvi naukaisi kaikkien ollessa lähtövalmiina. Naaras kärjessä partio lähti liikkeelle piikkihernetunnelin läpi, ja leirin ulkopuolella jättäydyin Raparperipistoksen kanssa partion hännille. Rapakynsi ja hänen oppilaansa jolkottivat Hämypilven kannoilla vierekkäin.
Rajapartiot olivat mieleeni. Sai uppoutua rajaa saavuttaessa omiin ajatuksiinsa ja vain ravata menemään. Rajalla sitten keskityttiin ja hoidettiin homma, joka oli jo osaltaan mekaanista. Harvemmin rajan tuntumassa tapahtui mitään normaalissa rajapartiossa. Rajan tuntumassa sitä aina virittäytyi valmiuteen, oli vastassa mitä tahansa.
Olimme matkalla kohti Eloklaanin rajaa. Minulla ei ollut enää mitään Eloklaania vastaan, sillä kahden klaanin välillä ei ollut suurempia ongelmia. Eloklaanin kissat olivat kyllä harvinaisen pehmoja, ja oudon ystävällisiä kokoontumisissa, mutta rajanaapurina he eivät olleet täysin vastenmielisiä. Ymmärsin kyllä hyvin, minkä takia edelleen oli kuolonklaanilaisia, jotka vastustivat ajatusta Eloklaanista. Mielestäni asia ei ollut ongelma, kunhan Eloklaani vain käyttäytyi kunnolla kunnioittaen Kuolonklaania.
Minulla oli paljon uutta energiaa kiitos vasta syömäni aterian, joka painoi edelleen vatsassa tuoden täyden tunteen. Vaikka nälän tunne oli enemmänkin kuin tavallinen tähän vuodenaikaan, oli silti mahtava tunne tuntea olevansa täynnä. Varsinkin kuluttaessaan enemmän kuin osa kuolonklaanilaisista, tuntui hieman syylliseltä syödä enemmän kuin muut, vaikka se normaalia isorakenteisemmalle olikin. Sen takia huomasin useasti kärsivän mieluummin nälässä, kun hakemassa riistaa.
Raparperipistos oli hiljentänyt juoksemaan vierelleni. Valkea lumipeite tuntui kylmältä käpälien alla, mutta olin huomannut ilman lämmenneen. Pakkanen ei enää pureutunut samalla tavalla luihin ja ytimiin, mikä joku aika sitten oli tavallista. Paksun turkkini ansiosta oloni oli kerrassaan mainio tällaisessa lämpötilassa. Lumi ei ollut vielä aloittanut sulamistaan, mikä hieman vaikeutti kulkua hangessa, mutta muuten keli oli mitä mainioin. Oikeastaan ärsytti jo ajatella hiirenkorvaa tai varsinkin viherlehteä, jolloin turkkini muuttuisi jälleen paahtavaksi kiusankappaleeksi. Ainoa asia, mikä onnistui helpottamaan silloin oloa, oli varjo ja viileä tuuli.
“Minä ja Raparperipistos jatkamme tähän suuntaan”, Hämypilvi sanoi päästyämme Eloklaanin rajan tuntumaan ja viittoi hännällään suuntaa, minne hän kohta jatkaisi mustaoranssin naaraan kanssa. Hämypilvi kääntyi katsomaan Rapakynttä ja Saukkotassua. “Te merkkaatte rajan tuohon suuntaan Tuimakatseen kanssa. Tavataan tässä ennen kuin aurinko on ehtinyt laskea kokonaan.”
“Hienoa, pääsemme juoksemaan leiriin kilpaa säteiden kanssa”, Raparperipistos naukaisi vieressäni ja hymähdykseni kuultuaan jatkoi Hämypilven luokse. Käännyin kohti loppuja partion jäseniä. Rapakynsi oli yleensä melko hiljainen, joten en ihmetellyt lainkaan, kun hän alkoi toimimaan sanaakaan sanomatta. Asetelma kävi minulle varsin hyvin. En olisikaan jaksanut muuta kuin ärähdellä enää tässä vaiheessa päivää. Tämän oppilas taas oli hivenen rasittavampi tapaus. Hän oli matkan aikana jo kompuroinut useampaan otteeseen omiin tassuihinsa ja säätänyt ties mitä turhaa lörpötellen koko matkan. Olin keskittynyt itse vain sulkemaan saukolta etäisesti näyttävän oppilaan äänen ja syventynyt omiin ajatuksiini. Se oli toiminut ainakin osittain, sillä minulla ei ollut mitään muistikuvaa, mistä Saukkotassu oli edes puhunut. Oman oppilaani asioita saatoin juuri ja juuri jaksaa kuunnella, mutta samaa ei voinut velvoittaa toisten sotureiden oppilaiden kohdalla.
Rajaa merkatessa aurinko alkoi hiljalleen laskeutumaan taivaanrantaan ja se loi taivaalle uusia värejä sekä hämärsi näkökenttää. Palasimme paikalle, jonne Hämypilvi oli meidät halunnutkin tähän aikaan. Partiossa ei ollut tapahtunut mitään normaalia poikkeavaa, kun Hämypilvi ja Raparperipistoskin saapuivat takaisin. Lähdimme partion johtaja kärjessä kulkemaan ripeästi kohti leiriä. Ympäristö hämärtyi hämärtymistään aina yhä enemmän, mitä lähemmäksi leiriä pääsimme.
Päivä alkoi jo painamaan käpälissä, ja se todella oli tuntunut pitkältä. Partion alussa kehossani virrannut energia oli ehtinyt jo kadota kokonaan, enkä odottanut enää mitään muuta yhtä paljon kuin sammalvuodettani sotureiden pesän nurkassa. Sujahdettuani piikkihernetunnelin läpi leiriin suunnistin suoraa päätä askeleeni kohti houkuttelevaa sotureiden pesää valmiina päättämään tämän päivän hyvillä yöunilla. Minulla olisi aamulla aikaa suunnitella paremmin Järkäletassun päivän ohjelmaa, nyt kun tiesin hänestä tämän päivän perusteella hieman enemmän. Aamulla ajatus kulkisi varmasti myös paremmin ottaen huomioon, että en enää pystynyt ajattelemaan muuta kuin vuodetta ja lepoa. Hyvä, että olin aterioinut jo aikaisemmin, sillä siihenkään ei olisi enää jaksamiseni riittänyt. Tänään en aikonut tehdä enää yhtikäs mitään, olin pitkät yöuneni ansainnut. Sotureiden pesässä rysähdin vuoteelle. Venyttelin hieman raskaita jäseniäni, eikä kulunut aikaakaan kun silmäni painuivat automaattisesti kiinni ja nukahdin nopeasti syvään uneen.

// 1004 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Yhdessä asiassa olimme Keijukaisen kanssa samaa mieltä: Mäihän saapuminen klaaniin tiesi vain ongelmia. Oli vähän epäilyttävää, että näin lyhyen ajan sisällä Kuolinklaaniin oli onnistunut eksymään jo kolmas nuori erakko, joka halusi liittyä siihen. Jos Punatähti antaisi Mäihän jäädä, meidän olisi yritettävä pitää matalaa profiilia Keijukaisen kanssa ja välteltävä Mäihää.
Toki olisi ihan selitettävissä, mikäli kolme entistä erakkoa löytäisivät toisensa klaanissa, mutta jos käytöksemme alkaisi olla liian tuttavallista toistemme seurassa, se saattaisi saada muut epäilemään.
”Kaipa hän tietää, mitä tekee”, tuhahdin yrittäen pitää kasvoillani tekopirteää hymyä, mutta se oli miltein mahdotonta nyt, kun tiesin Mäihän oleskelevan lähistöllä. Oli jo tarpeeksi nöyryyttävää leikkiä rakastunutta Keijukaisen kanssa, mutta kun Mäihä astuisi mukaan kuvioihin, en tiennyt, miten kanttini kestäisi.
Keijukainen palautti kasvoilleen aurinkoisen hymyn, mutta hänen viuhtovasta hännänpäästään osasin tulkita, että naaras oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen tähän järjestelyyn. Toivoin vain, etteivät oikea Leopardi ja Arpi seuraisi kollin holtitonta esimerkkiä ja tupsahtaisi perässä leiriin. Keijukaisessakin yksinään oli ihan tarpeeksi kestämistä.
”Toivotaan, etteivät ne kaksi muuta ole aikeissa tulla tänne myös”, mörähdin edelleen hymyillen, katsomatta Keijukaiseen päin. ”Minä kyllä nirhin siltä kollilta korvat päästä, jos hän on suunnitellut omin päin jonkun tempauksen ja pilaa suunnitelman.”

//Keiju tai Mäihä?
//190 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

En saanut nauttia omasta rauhastani kovinkaan kauaa, kun joku huonokäytöksinen ikäloppu saapui luokseni. Tummanruskeaa naaraskissaa varjosti tummanruskea kolli, joka pysyi koko yksipuolisen keskustelun ajan vaiti. Hän vain mulkoili minua jäänsinisillä silmillään.
Pidin miltei koko puheen ajan katseeni tähtitaivaassa. Päivällä taivaan peittäneet pilvet olivat siirtyneet syrjään paljastaen tummanpuhuvan taivaan, tuikkivat tähdet ja suuren täysikuun.
Tämä vanha naaraskissa oli varsin tungetteleva, eikä selkeästikään ollut kartalla klaanien välisistä rajoista. Hän ehdotti minulle, että tutustuisin hänen poikaansa. Koko monologin ajan istuin aloillani selkä suorana yrittäen kuvitella, ettei vanhuksia olisi ollutkaan.
Kiitin Pimeyden Metsää siitä, että tummanruskea kollikissa saapui komentamaan vanhukset pois luotani. En minä pelastusta olisi kaivannut, mutta saisinpahan ainakin kuunnella rauhassa päälliköiden puheet, kun he alkaisivat puhumaan. Olin nähnyt ruskean tabbykuviolla kuvioidun kollin aiemminkin kokoontumisessa ja muutaman kerran partioissa. Kun hän seisoi juron näköisen, hiljaisen kollivanhuksen vieressä, heidän sukulaisuudestaan ei voinut erehtyä. Oliko poika tullut vahtimaan vanhempiaan kokoontumiseen?
Kun eloklaanilainen oli saanut puhuttua klaaninvanhimmat pois luotamme, hän käänsi katseensa taas minuun ja alkoi heti selitellä sitä, miten vanhukset olivat uusia eloklaanilaisia. Niinpä tietenkin, ajattelin. Eikö Eloklaanissa opetettu kokoontumiseen lähtijöille mitään?
Katseeni karkasi nopeasti tabbykuvioisesta kollista tuon vierellä istuvaan oppilaaseen. Vakavakasvoinen, valkea kolli silmäili minua tarkkaavaisesti. Sydämeni jätti lyönnin, kenties toisenkin välistä, kun tunnistin valkean kissan. Oppilas oli arviolta kuuden kuun ikäinen. Siitä ei voinut erehtyä. Siro ruumiinrakenne, vaalean meripihkan väriset silmät ja niiden ympärillä oleva tuhkanharmaa kuviointi. Tuntui siltä, kuin ilma olisi muuttunut hetkessä raskaammaksi tehden hengittämisestä haastavaa. Tein kaikkeni, jotta eloklaanilaiset eivät huomaisi sitä.
”Tässä on oppilaani Pohjatassu. Hän on vastikään päässyt oppilaaksi”, tabbykuvioinen kolli lausahti laskien häntänsä oppilaan lavoille. Soturin silmistä paistoi ylpeys, kun hän katsoi oppilasta. Pohjatassua. Minun poikani nimi oli Pohjatassu.
”Minä olen muuten Hiilihammas”, kolli lisäsi vielä. Pakotin katseeni irtaantumaan Pohjatassusta takaisin Hiilihampaaksi esittäytyneeseen soturiin.
”Minä olen Tuhkajuova”, vastasin matalalla äänellä.
Katseeni lipui taas pois Hiilihampaasta. Se käväisi Pohjatassussa, mutta pakotin sen eteenpäin kohti kissajoukkoa. Kissat parveilivat lähellä Puhujankiveä odottaen, että päälliköt aloittaisivat puheensa. Etsin kuumeisesti valkeaa turkkia. Tiesin, etten olisi saanut tehdä niin, mutten voinut itselleni mitään. Siitä oli kuusi pitkää kuuta, kun olin edellisen kerran nähnyt Väärävarjon. Aina, kun katseeni osui väärään kissaan, tiesin, että minun pitäisi lopettaa. En olisi saanut etsiä Väärävarjoa. Olin luvannut unohtaa hänet ja mahdottoman rakkautemme. En voinut sille mitään, etten voinut lopettaa.
Unohdin Hiilihampaan ja Pohjatassun olemassaolon, kun tunnistin valkean kollin Kivikukkulan reunalla. Väärävarjo oli yksin. Hän oli kääntänyt selkänsä muille ja katseli Hehkulammelle päin. Kun kuunvalo osui soturin valkeaan turkkiin, se suorastaan hehkui. En tiennyt mitä ajatella, pääni tuntui olevan sekaisin. En ollut kuvitellut, että tämä olisi ollut näin vaikeaa.
Tuntui, kuin sydämeni hiljalleen parantuvat haavat olisi taas revitty auki. Mieleeni palasivat kaikki ne hetket, kun olimme olleet yhdessä. Muistin valkean kollin turkin tuoksun ja hymyn. Nyt Väärävarjo ei hymyillyt. Hänen ilmeensä oli vakava, vähän jopa surumielinen hänen tuijottaessaan jäätynyttä Hehkulampea.
Koko ajan minä tein kaikkeni pitääkseni kasvoillani aivan tavallisen, kylmän ilmeeni. Arvasin, että yhteen kohtaan jähmettynyt katse herättäisi seuralaisteni huomion.
”Oletko sinä kunnossa?” nuoren kissan ääni tunkeutui sekaisiin ajatuksiini, ja käänsin nopeasti katseeni Pohjatassuun. Valkea kolli muistutti pelottavan paljon isäänsä.
”Olen. Yritin vain etsiä poikaani. Hän on suurin piirtein sinun ikäisesi, vastanimetty oppilas, Varistassu”, takeltelin tajuamatta, kuinka paljon puhuin.
”Ai. Miltä hän näyttää? Ehkä voimme auttaa”, Pohjatassu tarjoutui ja käänsi vaalean katseensa kissajoukkoon. Pudistin päätäni.
”Punatähti varmasti esittelee hänet pian”, totesin ja kohtasin hetkeksi Pohjatassun katseen. Hän ei ole minun poikani, toistelin ajatusta päässäni. Pohjatassu on eloklaanilainen, hän ei ole minun poikani. Minun poikani on Varistassu, ja Varistassun veli kuoli synnytyksessä. Pohjatassu ei ole minun poikani, vaan jonkun toisen.
Jo toistamiseen tämän kokoontumisen aikana kiitin mielessäni Pimeyden Metsää, kun Punatähti ja Mesitähti aloittivat kokoontumisen viimeinkin. Vaikka kuinka kovasti yritin keskittyä päälliköiden sanoihin, en voinut. Ajatukseni harhailivat Väärävarjossa ja Pohjatassussa, sekä yhteisessä menneisyydessämme.
Katseeni karkasi Puhujankivellä seisovista kissoista Väärävarjoon, joka oli kääntynyt katsomaan päälliköitä. Oli väärin toivoa, että valkea kolli kääntyisi katsomaan minua, mutten voinut sille mitään. Punatähden ja Mesitähden puheosuus tuntui kestävän ikuisuuden, eikä Väärävarjo edes vilkaissut minua.
Hurja pettymys valtasi mieleni. Oliko valkea soturi unohtanut minut, vai kamppailiko hän tunteidensa kanssa samalla tavalla kuin minä nyt? Hän oli luvannut muistaa minut ikuisesti, mutta olivatko ne vain puheita? Oliko Väärävarjo leikkinyt tunteillani? Ei, hänen oli täytynyt olla tosissaan. Olin nähnyt hänen kyyneleensä ja hänen epätoivonsa.
Ehkä hän vain vihasi minua niin paljon, ettei halunnut nähdä minua. Minäkin inhosin itseäni sen vuoksi, että olin koskaan rakastunut. Yritin kasata ajatuksiani, yritin pyyhkiä Väärävarjon ja hänen pentunsa pois mielestäni, muttei se onnistunut, kun tunsin Pohjatassun katseen niskassani.
”Tahdotko sinä nyt esitellä poikasi meille?” Hiilihammas kysyi, kun päälliköt olivat puhuneet. Käänsin katseeni kolliin puntaroiden vaihtoehtoja mielessäni. Vilkaisin Pohjatassua, jonka jälkeen käänsin katseeni jälleen kissajoukkoon yrittäen etsiä Varistassun tummanharmaata turkkia.
Olisi liian suuri riski tutustuttaa Varistassu ja Pohjatassu toisiinsa. En halunnut ottaa sitä riskiä, että salaisuuteni paljastuisi koskaan. Se olisi soturiuteni loppu, uskottavuuteni olisi tiessään, jos kukaan saisi tietää.
”Hänellä näyttää olevan juuri nyt seuraa”, sanoin huomatessani, että Varistassu oleskeli Aaltotassun kanssa Puhujankiven varjossa. Jos olisin ollut yksin, olisin nyt huokaissut helpotuksesta.
”No, ei voi mitään”, Hiilihammas hymähti.

Kokoontuminen päättyi, ja Punatähti antoi Mesitähden johdattaa edeltä eloklaanilaiset alas Kivikukkulalta. Pohjatassu ja Hiilihammas hyvästelivät minut lyhyesti, mutten vastannut. Olin taas etsinyt Väärävarjon valkean turkin, jota nyt seurasin. Kolli lipui hiljalleen kissajoukon mukana kohti Kivikukkulan reunamaa, jota pitkin meni polku alas maan pinnalle.
Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt, kun kolli asteli ohitseni. Hänen meripihkainen katseensa käväisi minussa. Katsekontakti kesti aivan pienen hetken ajan, mutta se riitti minulle. Valkean soturin katse välitti minulle sen tiedon, minkä tahdoin tietää. Surumielinen kaipaus suorastaan hohkasi soturin meripihkaisista silmistä. Väärävarjo ei ollutkaan unohtanut minua, hän ei vihannutkaan minua. Samaan aikaan oloni oli helpottunut, mutta myös pettynyt.
Olin äärettömän pettynyt itseeni, kun en osannut hillitä tunteitani. En ollut osannut unohtaa Väärävarjoa, vaikka olin luvannut tekeväni niin. Minä pelkäsin, että Pimeyden Metsä rankaisisi minua uudestaan, vieläkin pahemmalla tavalla kuin viimeksi.
Olin viimeinen kissa, joka poistui Kivikukkulalta kuolonklaanilaisten perässä. Koko matkan leiriin pidin katseeni taivaalla, välillä varmistaen, että pysyin kissajoukon perässä enkä astunut harhaan polulta.
Tähtitaivas oli kirkas, ja täysikuu mollotti taivaalla valaisten lumisen metsän. Pakkanen oli lauhtunut sitten kokoontumiseen lähdön, mutta silti minua palelsi, vaikkei edes tuullut.

// 1004 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta raotti silmiään väsyneenä. Naaras huomasi Ruskatassun olevan jo hereillä. Oranssi kolli istui vuoteellaan ja katsoi pesän uloskäynnin suuntaan. Vaikka raidallinen naaras olisi niin kovasti halunnut sulkea vielä hetkeksi silmänsä, hän pakotti itsensä heräämään. Naaras kampesi itsensä unisena pystyyn ja räpytteli väsyneitä silmiään. Hän oli nukkunut todella huonosti viime yön.
”Huomenta”, Ruskatassu naukui huomatessaan kuolonklaanilaisen olevan hereillä. Sulkavirta tyytyi vain nyökkäämään vastaukseksi. Hetken ajan raitaturkkinen soturi vain nökötti aloillaan ja tuijotti tyhjyyteen. Hän ravisteli päätään karkottaakseen väsymyksen.
”Ovatkohan muut jo hereillä?” Sulkavirta kysyi kera haukotuksen. Ruskatassu nyökkäsi.
”Kuulin heidän puhuvan äskettäin”, eloklaanilaiskolli vastasi.
Sulkavirta pesi turkkiaan, joka oli yön jäljiltä sotkuinen. Sitten kaksikko poistui yhdessä kivirykelmässä olevasta pesästä. Pesän edustalla oli kaksi kissaa, joista ruskea kolli lähti kulkemaan heitä vastaan.
”Huomenta, nukuitteko hyvin?” tuo kysyi rauhallisella äänellä. Sulkavirta antoi Ruskatassun vastata, sillä hänen tuttavansahan tämä kissa oli.
”Erittäin hyvin, paremmin kuin aikoihin”, Ruskatassu vastasi ja hymyili lämpimästi kastanjanruskealle kollille. Hento hymy nousi erakon kasvoille.
”Se on hyvä kuulla. Mitä oikein on tapahtunut, ja mitä te teette täällä?” Sulkavirralle edelleen nimetön kolli kysyi. Jälleen kerran Sulkavirta tyytyi olemaan hiljaa ja antoi Ruskatassulle vastausvuoron.
”Se on pitkä tarina, mutta kaikessa lyhykäisyydessään menetin muistini ja tulimme tänne, jotta voisin taas muistaa”, kolli kertoi. Kastanjanruskea kolli nyökkäsi.
”Auttoiko se?”
Ruskatassu ei voinut olla hymyilemättä, ja oppilas nyökytteli mielissään.
”Eilen kun saavuimme pesään, minun muistini palasi. Se oli ihmeellistä. Kuiden ajan olin tehnyt kaikkeni muistaakseni, ja sitten ihan yhtäkkiä minä muistin. Olisinpa tajunnut tulla tänne aiemmin”, kolli sanoi ja käänsi katseensa Sulkavirran puoleen. Kuolonklaanilainen hymyili lämpimästi kollille.
”Tuota noin, voisitkohan tähän väliin esitellä nämä ystäväsi?” Sulkavirta kysyi, kun kolmikon ylle oli laskeutunut hetken hiljaisuus. Hän ei pitänyt siitä, ettei tiennyt edes tämän kastanjanruskean kissan nimeä.
”Aivan, totta. Tässä on Corona, hän on kasvatti-isäni veli, eli minun setäni. Tuo harmaanruskea naaras on Dakota, ja mustavalkea kolli on Timi”, Ruskatassu sanoi ja näytti hetken mietteliäältä. Hän kääntyi Coronaksi nimetyn kollin puoleen.
”Missä sinä olet ollut? Ja missä Fetus on?” Ruskatassu kysyi. Kastanjanruskean erakon ilme synkkeni, ja tuo laski keltaisen katseensa alas päätään pudistellen.
”Kaksijalat kaappasivat meidät. Onnistuimme pakenemaan, mutta… Fetus on poissa”, Corona totesi vaimealla äänellä, kohtaamatta Ruskatassun katsetta. Sulkavirta ei tiennyt, kuka tämä Fetus oli, mutta hän tunsi sääliä erakkoa kohtaan. Ilmeisesti kissa oli ollut tälle tärkeä, Sulkavirta ajatteli.
”Olen niin kamalan pahoillani”, Ruskatassu sanoi.
”Miten Merkurius ja Taivaslaulu voivat?” Corona vaihtoi aihetta ja nosti jälleen katseensa Ruskatassuun. Sulkavirta tunsi olonsa varsin ulkopuoliseksi. Hän oli kuullut Taivaslaulusta, mutta tämä Merkurius oli hänelle täysin uusi tuttavuus.
”Hyvin. He saivat juuri pentueen, josta kaksi pentua selvisivät hengissä. Kun he yrittivät saada muistiani palautumaan, he puhuivat paljon sinusta. Erityisesti isä kaipaa sinua kovasti”, Ruskatassu sanoi.
Sulkavirta kohotti katseensa taivaalle, jota peitti paksu pilvipeite. Hän tiesi, että aurinko oli nousemaisillaan, vaikkeivat pilvet päästäneet sen säteitä lävitseen. Sulkavirran ajatukset pyörivät Kuolonklaanissa. Olivatkohan klaanilaiset huolissaan hänestä? Sähkötuho oli varmasti huolesta soikeana, kun ei tiennyt minne hänen sisarensa oli lähtenyt. Sulkavirta ikävöi veljeään ja siskoaan, mutta muita kuolonklaanilaisia naaras ei ikävöinyt. Hän olisi lähtenyt klaanista jo ajat sitten, ellei Sinilintua ja Sähkötuhoa olisi ollut. Edelliset päivät olivat olleet kenties hänen elämänsä parhaita. Hän oli nähnyt niin paljon uusia maisemia, ettei hän voinut edes itse ymmärtää sitä.
”Sulkavirta? Haloo, kuunteletko sinä?” Ruskatassun hellä tönäisy sai naaraan palaamaan takaisin tähän maailmaan. Hän säpsähti ja laski katseensa alas taivaalta oranssiin kolliin.
”Ai mitä?” hän kysyi.
”Sopiiko sinulle, jos me lähdemme takaisin ennen auringonlaskua? Syödään ensin vatsamme täyteen”, Ruskatassu sanoi. Sulkavirta nyökkäsi.
”Tietenkin, mennään ihan teidän toiveiden mukaan. Minulla ei ole kiirettä kotiin”, naaras totesi lapojaan kohauttaen. Häntä ei olisi haitannut, mikäli matka olisi kestänyt pidempäänkin. Sulkavirta kuitenkin tiesi, että tämä Corona tuskin jaksaisi odottaa enää yhtään päivää. Sulkavirta ymmärsi hyvin kollin ikävän veljeään kohtaan. Vaikka kuolonklaanilainen oli ollut erossa veljestään vasta muutaman päivän ajan, hän kaipasi Sähkötuhoa hurjasti.

//Coro?
// 622 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Järkäletassu: 28kp! –

Varistassu: 20kp! –

Sulkavirta: 17kp –

Tuimakatse: 35kp! – 500kp täynnä, joka tarkoittaa sitä, että kokenut soturi -pakkaus aktivoituu! Ilmoita liittyneiden viekkuun, mihin taitoihin laitat 2tp.

Keijukainen: 19kp –

Huomenkyyhky: 21kp! –

Sähkötuho: 15kp –

Aaltotassu: 9kp –

Harakkanauru: 14kp –

Tuhkajuova: 7kp –

Kirjoittaja: Elandra

Pimeyden Metsän lähettämä rangaistukseni oli viimein päättynyt, kun Varispentu oli ansainnut oppilasnimensä täytettyään kuusi kuuta. Oli ollut sanoinkuvailemattoman uskomaton tunne, kun olin päässyt partion perässä ulos leiristä. Juuri sitä minä olin ikävöinyt, soturin tehtäviä.
Henkäysvarjo oli edelleen etäinen, mutta se taisi olla vain hyvä asia. Minulle riitti se, että hän laittoi minua mukaan partioihin ja välillä niiden johtoonkin.
Pari päivää Varistassun nimityksen jälkeen Punatähti oli yllättänyt minut antamalla uuden oppilaan, Latvatassun kontolleni. Raidallinen vaaleanruskea naaras oli varmasti yhtä surkea oppilas, mitä aiempani olivat olleet. Tosin erona Lauhalaukkaan ja Raparperipistokseen, Latvatassu ei ollut liian kiltti. Ennemminkin päinvastoin. Kaikki mitä naaras suustaan päästi, oli jollain tavalla negatiivista ja hyvin raskasta kuunneltavaa.
Tänä aamuna Punatähti oli ilmoittanut jälleen kerran kokoontumiseen lähtijät. Tyytyväinen virne oli noussut kasvoilleni, kun kuulin oman nimeni mainittavan. Sitten ilmeeni synkkeni. Toivoin, etteivät Väärävarjo poikansa kanssa olleet kokoontumisessa mukana. En varmastikaan kestäisi nähdä heitä siellä.

Kun aurinko oli laskenut ja kuu oli kavunnut ylös taivaalle, Punatähti alkoi keräämään kokoontumiseen lähtijöitä kasaan. Kaikki lähtijät asettuivat leirin pääaukiolle yhteen rykelmään, kun päällikkö varmisti kaikkien olevan paikalla. Pennuistani vain Sähkötuho ja Varistassu olivat päässeet kokoontumiseen. Sulkavirta oli kadonnut joitakin päiviä sitten, eikä hänestä ollut jälkeäkään. Moni arveli tämän lähteneen omin päin seikkailulle. En ihmetellyt sitä ollenkaan.
”Lähdetään”, Punatähti ilmoitti kovalla äänellä, kun kaikki olivat paikalla. Punaruskea kolli astui ensimmäisenä piikkihernetunneliin. Olin ottanut oman paikkani melko läheltä Punatähteä, joten pääsin ensimmäisten joukossa ulos leiristä.
Punatähti oli jälleen valinnut kokoontumiseen sellaisia kissoja, jotka kuvasivat parhaiten kuolonklaanilaista kissaa. Lempeät ja ystävälliset kissat oli jätetty leiriin, ja minusta se oli ihan oikein. Heistä ei koskaan tiennyt, mitä he päättäisivät lörpötellä vihollisklaanille.
Päällikkö johdatti meitä eteenpäin hangessa. Päivällä oli satanut lunta, joka vaikeutti liikkumista. Punatähti joutui tarpomaan hangessa ensimmäisenä ja tekemään polun muille.
Kivikukkulalle päästyämme, Eloklaani oli juuri saapunut paikalle. Kuuhuipun hetki olisi pian, joten kapusimme kaikki kukkulan huipulle. Pakkanen kiristyi yötä myöten, eikä korkealla käyvä tuuli varsinaisesti lämmittänyt.

//joku kokoontumisesta saa heittäytyä halutessaan Tuhkan seuraan
// 311 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aaltotassu oli viimeinkin palannut tähän hetkeen, ja keksinyt jopa ihan hyvän suunnitelman. Kesken keskustelun katseeni nauliutui tummanruskeaan kissaan, joka oli astunut sisään piikkihernetunnelista. Tyrskytassu oli huomannut minun juttelevan muille, eikä näyttänyt olevan tulossa luoksemme.
”Minä myös”, vastasin lisäten sitten, ”en tiedä, pitäisiköhän minun kertoa Tyrskylle.”
Varistassu siristi silmiään ja käänsi katseensa omani mukana Tyrskytassuun, joka maleksi nyt tuoresaaliskasan liepeillä etsien syötävää.
”Entä jos hän tahtookin mukaan? Neljä kissaa on ihan liikaa”, Varistassu totesi päätään pudistellen. Voi, miten pettynyt olinkaan. Väänsin surkean ilmeen kasvoilleni ja nyökkäsin.
”Ehkä minun täytyy pitää tämä sitten omana salaisuutenani. Kerron hänelle sitten huomenna”, valehtelin. Ei, en todellakaan kertoisi Tyrskytassulle mitään, ellemme jäisi kiinni. En luottanut häneen lainkaan, ja ihan hyvin hän voisi mennä juoruamaan jollekin ja hoitaa meidät ongelmiin.
”Itse asiassa minun pitää ehkä nyt mennä hänen luokseen, ettei hän ala ihmetellä mitään. Tavataan pesän takana ennen partion lähtöä”, totesin pikaisesti ja nousin ylös. Hyvästelin Aaltotassun ja Varistassun hymyillen, jonka jälkeen lähdin tallustelemaan kohti rakasta kumppaniani. Väänsin ylipirteän hymyn kasvoilleni, kun Tyrskytassu huomasi minut.
”Voi miten ihanaa, että olet taas leirissä!” hihkaisin ja painoin pääni kissan turkkiin.
Asetuimme yhdessä istumaan syrjäiseen nurkkaan, kuten meillä oli tapana. Olimme hyvin lähekkäin, sillä niinhän kumppanit yleensä olivat.
Sitä seuraavia tapahtumia en olisi koskaan osannut odottaa. Tai no kun tarkemmin miettii, niin olisihan minun pitänyt. Mäihä ei ollut taaskaan totellut käskyjäni, ja hän oli ilmestynyt Kuolonklaanin leiriin. Hän oli valehdellut nimekseen Leopardi, ja keksinyt aivan järjettömän selityksen niin sanotusta nimestään. Eikä kolli tietenkään suostunut kertomaan, miksi hän oli tullut leiriin. Kierteli vain ja vastaili ihan typerästi.
”Sinä et sitten tunne meitä, emmekä me sinua!” tiuskaisin hiljaa, hymy edelleen kasvoillani. Sitten huomasin Punatähden lähestyvän.
”Hauska tutustua, Leopardi. Kenties meistä tulee vielä oikein hyviä ystäviä”, totesin kovaan ääneen leveästi hymyillen, niin että Punatähtikin vilkaisi minua. Sitten päällikkö kutsui Mäihän luokseen. Käännyin Tyrskytassun puoleen, kun kaksikko oli kadonnut kaatuneen kuusen taakse.
”Miksi tuon pitää aina pilata kaikki?” kysyin turhautuneena.

//Tyrskyläinen tai Mäihyli?
// 316 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Kuuntelin Aaltotassun suunnitelmaa ja hänen lopetettua siristin silmiäni epäilevästi.
”Olet oikeassa, se kuulostaa typerältä. Luuletko etteivät he huomaa meitä?” kysyin oppilaalta. Partion jäsenet saattaisivat helposti hoksata joukkiomme. Toisaalta se olisi todennäköisesti paras ja toimivin vaihtoehto.
”Se voisi toimia”, Keijukainen sanoi, muttei kuulostanut kovin varmalta. ”Meidän vain pitää olla varovaisia.”
Illalla suurin osa klaanin kissoista olisi ainakin jo nukkumassa, joten uteliaita silmäpareja olisi vähemmän. Ongelmaksi jäi tosiaan kissat itse partiossa.
”Jos ajoitamme lähtömme oikein, he eivät huomaa meitä”, Aaltotassu keksi. Tietysti; emme voineet kulkea suoraan heidän perässään. Toisaalta meidän tulisi edelleen näyttää siltä, että olimme osa partiota.
”Tai sitten vain valehtelemme. Keksimme jonkun tarinan sille varalle, että partio huomaa meidät”, ehdotin ja katsahdin kumpaankin oppilaaseen. Oikeastaan, mitä väliä sillä edes olisi jos jäisimme kiinni? Ehkä saisimme jonkin rangaistuksen, mutta miksi sitä pitäisi noudattaa? Tuskin minua tai Aaltotassua tämän pikkujutun takia ajettaisiin klaanista. Keijukainen oli sitten asia erikseen, mutta se oli hänen oma huolensa.
”Aaltotassu, minä luotan suunnitelmaasi. Olen mukana”, naukaisin ruskealle oppilaalle. Vilkaisin varuillani ympärilleni siltä varalta, että joku kuuli. Vaikka en älyttömästi pelännyt kiinni jäämistä, olisi silti helpompaa, jos niin ei kävisi.

//Aalto? Keiju?
//182 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Mielestäni oli hyvä antaa oppilaalle alusta asti esimakua vastuusta. Vaikka mestari oli vastuussa oppilaan koulutuksesta, paljon pystyi oppilas itse vaikuttamaan omalla panoksellaan. Lisäsin tämän oman panoksen harjoittamista myös antaessani päätösvallan oppilaalle, vaikka Järkäletassu melko tuore oppilas vielä olikin.
“Jatkamme jonain toisena päivänä. Ei ole hyvä haalia liikaa opittavaa yhdelle kerralle, eikö? Ja haluan onnistua mahdollisimman hyvin. Mutta jos sinun mielestäsi on hyvä jatkaa, jatkamme. En ole väsynyt!” Järkäletassu vastasi. Oli hyvä asia, että oppilaalla olisi riittänyt vielä energiaa harjoitella enemmän. Se olikin oletettavaa, sillä emme olleet harjoitelleet fyysisesti kuormittavasti. Enemmänkin kyse oli siitä, kuinka paljon tietoa pystyi painamaan päähänsä yhden harjoituskerran aikana. Ajan myötä voisimme myös pidentää harjoituksia, kun uuden oppimisen lisäksi harjoituksiin sisältyisi myös paljon kertaamista. Tietysti oli myös Järkäletassun itsenäisestä harjoittelusta kiinni, kuinka nopeaan tahtiin voisimme edetä uusiin asioihin. En kuitenkaan odottanut kollin itsenäiseltä työskentelyltä paljoa, sillä tärkeämpää oli olla vireessä minun järjestämien harjoitusten aikana.
Lähdin edeltä verkkaiseen tahtiin ravaamaan leiriä kohden. En pitänyt kauhean kovaa vauhtia päällä, jotta Järkäletassun oli helppo pysyä mukana. Kiristin tahtia vasta, kun näkyviin tuli jonkun partion tallomaa reittiä, jota pitkin oli huomattavasti helpompi loikkia leiriä kohti. Valmiiksi tehty reitti helpotti varmasti Järkäletassunkin askellusta.
“Tuimakatse?” kuulin kollin äänen takaani. Hiljensin vauhtiani, jotta pitkäturkkinen kolli pääsi lähes vierelleni. Siirsin katseeni oppilaaseen.
“Tahtoisitko tuota… Aterioida kanssani? Vaikutat hyvältä mestarilta ja soturilta, ja ajattelin jos saisin kunnian jakaa kanssasi”, kolli jatkoi ja katsoi vuorostaan minua vaaleansinisillä silmillään. Olin hieman yllättynyt toisen sanoista, sillä itse en olisi ikimaailmassa ehdottanut entiselle mestarilleni ateriointia kanssani. Hänen kanssaan olin kyllä tullut, ainakin omasta mielestäni, toimeen ihan hyvin, mutta emme koskaan viettäneet aikaa muuten kuin harjoitellen tai muita mestarini käskyjä noudattaen. Ehkä minun oli kuitenkin päästettävä irti siitä, minkälainen suhde minulla oli ollut mestarini kanssa, ja keskittyä siihen, minkälainen suhde Järkäletassun kanssa kehittyisi. Ei ajatus huonolta kuulostanut. Minulla oli vielä jonkin verran aikaakin ennen seuraavia velvollisuuksiani, kun olimme lopetelleet Järkäletassun kanssa hieman aikaisemmin.
“Käyhän se”, tokaisin pitkäturkkiselle nopean nyökkäyksen kera. Kiristin vauhtia, jotta pääsisimme rivakammin leiriin.
Piikkihernetunnelin häämöttäessä edessä sujahdin sen läpi ensimmäisenä oppilaani kannoillani vanavedessä. Ennen kuin täysin suostuisin aterioimaan, oli tarkistettava tuoresaaliskasan riistan määrä. Järkäletassu halusi ilmeisesti jakaa jotain, joten voisin antaa hänen syödä suurimman osan riistasta. Nälkä ei kourinut vatsassa samalla tavalla kuin joinain toisina päivinä sydänlehtikatona, mutta pieni suupalaa ei koskaan ollut pahitteeksi. Helposti nälän tunteeseen myös tottui, jolloin jaksoi pidemmälle, vaikka olisi todennäköisesti tarvinnutkin jostain lisäenergiaa. Olin lupautunut vielä mukaan rajapartioon, joten sen tähden olisi kai ihan suotavaa syödä. Vaikka minulla olikin nyt oppilas koulutettavana, partiot eivät olleet vähentyneet muiden velvollisuuksien saralla. Varmasti ajan kuluessa Järkäletassukin olisi valmis mukaan.
“Voit valita kasasta jotain”, sanoin viitaten tuoresaaliskasan suuntaan. Se näytti edelleen kurjalta ilmestykseltä, mutta ei se sentään täysin tyhjyyttä huutanut.
“Onko sinulla esittää toiveita?” Järkäletassu kysyi vielä.
“Valitse sinä vain”, hymähdin takaisin ja oppilas tassutti kasan luokse vaaleansinisillä silmillä sen antimia valikoiden. Järkäletassun valikoidessa saalista Raparperipistos tassutti luokseni. Tämän kirkkaanoranssit silmät olivat kiinnittyneet minuun, jonka tähden nyökkäsin naaraalle tervehdykseksi.
“Tuimakatse”, mustaoranssi naaras naukaisi hänkin nopeasti nyökäten ja seisahtui viereeni. Hänen katseensa siirtyi mustanharmaaseen oppilaaseeni, joka vasta oli päässyt tuoresaaliskasan luokse.
“Sinäkin sait sitten viimein oppilaan”, Raparperipistos sanoi tavalliseen rauhalliseen tapaansa puhuen. En ollut vaihtanut muutamia sanoja enempää Raparperipistoksen kanssa partioiden ulkopuolella sitten hiirenkorvan aikaisten suurten harjoitusten, joissa olin ollut naaraan kanssa samoihin aikoihin. Tänään olinkin juuri palannut ajatuksissani oppilasaikoihini useampaan otteeseen, joten oli toisaalta yllätys Raparperipistoksen lähestyessä minua. Muistelin kuitenkin, että soturi oli myös seuraavaksi lähtevässä rajapartiossa osallisena, joten ei se loppujen lopuksi ollut ihmekään nähdä naarasta tässä vaiheessa lähettyvillä.
“Miten koulutus on alkanut?” Raparperipistos saattoi huomata minun syventyneen mietteisiini, kun en vastannut hetkeen. Kysymys johtui kai siitä. En oikein välittänyt puhua turhista, mutta Järkäletassukin oli saanut minut tänään aterioimaan kanssaan, joten ihmeiden aika ei ilmeisesti ollut vielä ohi.
“Järkäletassu on ihan kelpo oppilas”, sanoin nopeasti, kun huomasin Järkäletassun jo tulevan meitä kohti. Tietenkin oppilasta kuului kehua toiselle soturille, mutta en tuollaisia asioita päästäisi itse oppilaan kuullen ilmoille. Hän ei näyttänyt täysin varmalta siitä, pitäisikö hänen liittyä seuraan vai ei, nyt kun Raparperipistos oli ilmestynyt vierelleni.
“Se on hyvä kuulla. Teillä näyttää olevan jotain kesken, joten siirryn odottamaan jo uloskäynnin luokse”, mustaoranssi naaras naukui.
“Tulen pian itsekin, mutta saatte odottaa hetken”, tokaisin loittonevien askelten perään.
“Minä olen vain ajoissa, Hämypilvellä taitaa vielä hänelläkin kestää”, Raparperipistos huikkasi vielä ennen kuin tassutti kuuloalueen ulkopuolelle. Toisaalta ei minulla olisi ollut enää naaraalle muutakaan sanottavana.
Katsahdin Järkäletassuun ja tuon hampaissa roikkuvaan otukseen.
“Siirrytään vähän syrjemmälle”, hymähdin. En aterioinut yksinkään lähellä muita vaan pidin yleensä rauhallisemmista paikoista. En yleensä kylläkään aterioinut kenenkään seurassa, joten tämä oli iso poikkeus. Ajattelin sen kuitenkin helpottavan asioita Järkäletassun kanssa, joten kaipa minun oli nieleskeltävä menetetty rauha ja kestettävä.

// Järkäle?
// 758 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Yhtäkkiä kaikki olivat hiljenneet ja kääntyneet katsomaan Aaltotassua odottavasti. Mielessään Aaltotassu oli käynyt itsensä kanssa mielenkiintoisempaa keskustelua kuin tämä, mutta ehdotus leirin ulkopuolelle livahtamisesta oli kieltämättä jonkin arvoinen. Kiinnijäämisen riski oli aina olemassa, mutta hän oli tehnyt sen jo kerran Sulkavirran kanssa, ja kaikki oli sujunut ongelmitta. Miksei siis tämäkin?
”Hyvä on”, hän naukui lopulta ja vilkaisi kumpaakin oppilasta vuorollaan. ”Mennään vain. Mutta meillä on oltava jonkinlainen suunnitelma. Onko kellään ideoita?”
Varistassu ja Keijukainen olivat hetken hiljaa, varmaankin syventyneinä pohtimaan suunnitelmaa. Aaltotassu odotti kärsivällisesti, että jompikumpi avaisi suunsa.
”Lähdemmekö nyt vai myöhemmin?” Varistassu kysyi, madaltaen ääntään puhuessaan, jotta lähistöllä olijat eivät kuulisi.
”Myöhemmin olisi parempi”, vastasi Keijukainen. ”Eikö olisi epäilyttävää, jos meidät kaikki kolme nähdään ensin yhdessä aukiolla ja sen jälkeen me vain katoamme?”
Aaltotassu muisteli suunnitelmaa, jonka he olivat laatineet yhdessä Sulkavirran kanssa. Hämärä tulisi nopeasti, joten pimeyden turvin he pääsisivät hiipimään helposti ulos. Yöaikaan ongelmaksi saattaisi koitua mahdollinen vartija, jonka tehtävänä oli valvoa, että kaikki sujui rauhallisesti leirissä yön laskeuduttua. Ellei sitten…
”Minulla on idea.” Aaltotassu koukisteli kynsiään miettien kuumeisesti, miten selittäisi juuri saamansa ajatuksen sillä tavalla, että kaikki varmasti ymmärtäisivät.
”Mikä se on?” Varistassu tiukkasi. Keijukainenkin höristeli korviaan malttamattomana.
Aaltotassu vilkuili ympärilleen varuillaan. ”Kun illan viimeinen partio lähtee matkaan, me livahdamme jotenkin sen mukana ulos leiristä”, hän maukui hiljaisella äänellä. ”Tiedän, että se kuulostaa typerältä, mutta sillä tavoin saattaisimme onnistua välttämään yövartijan.”

//Varis ja Keiju?
//225 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky käänsi uteliaan katseensa Sähkötuhon suuntaan, kun kolli kertoi hänen kantaansa klaanien yhdistymiseen. Naaraan oli myönnettävä, Sähkötuholla oli paljon hyviä pointteja ja olihan kolli kokeneempi soturi, hän oli varmasti perehtynyt näihin paremmin.
”Tietyt äkäpussit tuskin, mutta osa voisi tullakin toimeen. Sinulla on kieltämättä hyviä pointteja ja myös kokemusta, se näkyy pointeissasi. Ja toki olisi enemmän suita ruokittavana, mutta se meillä olisi myös isompi reviiri. Kenties isompi joukko olisi tarpeeksi iso laajentamaan reviiriä yli nykyisten, mitä olet mieltä? Sillä ajatuksella tietenkin, että klaanit tulisivat toimeen yhtenä klaanina. Mutta olisihan se ainakin alkuun omituista, klaani täynnä vieraita kissoja. Kummankohan nimen klaani ottaisi?” Huomenkyyhky mietti pohdiskelevalla äänellä ja väräytti korvaansa, kun Sähkötuho heitti ilmoille omia ajatuksia klaaneihin liittyen. Vaikka Huomenkyyhky ei tuntenut avoimena kissana eloklaanilaisia kohtaan vihaa, ei hän välttämättä haluaisi sen nimeä kantaa. Huomenkyyhky oli Kuolonklaanille ikuisesti kiitollinen. Naaras piti Sähkötuhon ajatustyöstä, hän halusi ehdottomasti ottaa toisesta enemmän selkoa.
”Se on kyllä totta, olet oikeassa. Jos muita kissoja ei olisi täällä päin, kissat voisivat laiskistua enemmän ja tottua siihen, ettei tarvitse kilpailla mistään. Siitä tulisi oletusarvo ja kissalauman yllättäessä, emme olisi välttämättä valmiina. Tai näin minä ajattelisin, kuulen mielelläni kokeneemman soturin mielipidettä”, Huomenkyyhky naurahti ja väläytti sitten lämpöä säteilevän hymyn. Kollikin vilkaisi hänen suuntaansa, vaikka harmaaturkin katse harhailikin enimmäkseen lumisessa metsikössä. Mitäköhän mieltä kollikissa oli klaanin ulkopuolisista ja niiden ottamisesta klaaniin? Naaras ilahtui soturin kiitoksista ja hänen kasvonsa kirkastuivat välittömästi.
”Totta kai, ilmoitan sinulle, jos näen Sulkavirtaa”, Huomenkyyhky lupasi lempeästi ja kallisti päätään pohtivana. Millaistahan se oli, kun oli kissoja keistä huolehtia? Naaras huolehti kyllä mielellään koko klaanista, mutta läheisiä hänellä ei ollut. Ei se naarasta sen koommin haitannut, hän oli nuori ja koko elämä edessä! Siinähän ehtisi tutustua vaikka klaanin jokaiseen kissaan; nykyisiin ja tuleviin.
”Millaista se on, kun on perhe ja sisaruksia?” Huomenkyyhky päätti kysyä ja sisimmässään toivoi, että kysymys ei olisi Sähkötuholle liian henkilökohtainen. ”Toivottavasti se ei ollut liian henkilökohtainen ja kurja, et taida olla yhtä avoin kuin minä. Ei siinä siis mitään pahaa ole. Olen utelias, mutta en halua kuitenkaan loukata ketään”, valkokirjokilpikonnakuvioinen naurahti ja toivoi, että heidän ylleen ei laskisi vaivaantunut tunnelma. Eiväthän he tunteneet, Huomenkyyhky tuskin tiesi Sähkötuhosta mitään. Naaras ei edes muistanut Sähkötuhon isän nimeä.

//Sähkö?
//360 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Lehtikato oli vuodenaika, joka herätti minussa perin ristiriitaisia tunteita. Metsästä tuli uskomattoman kaunis, kun se verhoutui paksuun lumivaippaan, ja kun pakkanen oli kova, kirkas hanki sädehti luomavasti, ikään kuin sen pinnalla olisi levännyt miljoonia taivaalta pudonneita tähtiä. Minä pidin siitä, nietosten kimalluksesta, se tuotti minulle valtavasti sanoinkuvaamatonta iloa, jota edes lehtikadon taukoamaton, läpitunkematon pimeys ei pystynyt pilaamaan. Toisaalta, pakkasen suoma kauneus oli laiha lohtu, kun sää lämpeni ja lumi muuttui vastenmielisen kosteaksi sohjoksi, joka kasteli luita ja ytimiä myöten ja teki kulkemisesta naurettavan vaikeaa. Suojasään aikaan lehtikadossa ei ollut mitään hyvää, silloin mieleen muistui vain vuodenajan masentava harmaus ja karuus, joka ajoi riistankin tiehensä ja pani klaanin näkemään nälkää. Parantajan yrttivarastot kävivät vähiin ja minusta tuntui, että lehtikadon aikaan kissoista oli veto poissa, he eivät olleet läheskään niin energisiä kuin viherlehden porottavan auringon alla.

Tänään sää oli minun mieleeni, ja vaikkei olisikaan ollut, olin luvannut pitää Sirpaletassulle aamutuimaan metsästysharjoitukset. Nuori naaras oli leiristä lähtiessämme puhkunut intoa ja tarmoa, eikä meidän ollut tarvinnut taivaltaa edes kovin kauas, kun oppilas oli pannut merkille melko tuoreen oravan jättämän jäljen. Korkealla puissa vipeltävien pörröhäntien saalistaminen oli vaikeaa, mutta voi olla, että päivämme olisi kulunut täysin hukkaan, ellen olisi antanut Sirpaletassun lähteä seuraamaan ensimmäistä löytämäänsä hajujälkeä. Tähän aikaan päivästä saaliseläimiä oli liikkeellä vähän ja oli suoranainen ihme, että siniharmaa naaras oli löytänyt niin uuden jäljen niin nopeasti.
Orava oli suunnannut kohti lehtikuusilaaksoa ja olimme seuranneet sitä jo hyvän matkaa, Sirpaletassu edellä katse päättäväisesti eteenpäin kohdistettuna ja minä parin ketunmitan päässä oppilaani jäljessä. Välillä Sirpaletassu pysähtyi nuuhkimaan ja makustelemaan ilmaa ennen kuin jatkoi taas matkaa hännänpää innokkaasti heilahdellen. Aina kun tuntui siltä, että nyt oravan täytyisi tulla näkyviin seuraavan pensaan takaa, se olikin jo ehtinyt viipottaa kauas edellemme ja jahti jatkui.
Juuri kun neulasistaan luopuneet laakson lehtikuuset alkoivat siintää edessämme ja olin aikeissa käskeä Sirpaletassua luovuttamaan oravan suhteen ja etsimään jonkin toisen eläimen, oppilas jännittyi niille sijoilleen ja painautui matalaksi hyytävään lumeen. Myös minä pysähdyin kuin seinään ja jäin seisomaan kauemmaksi koettaen nähdä, missä Sirpaletassu oli oravan oikein huomannut. Sain silmäillä vitivalkoista maisemaa hetken, ennen kuin katseeni osui harmaaruskeaan turkkiin, joka kiipesi pitkin poikin hangessa retkottavaa puunrunkoa. Hiljaa ja taitavasti Sirpaletassu alkoi ottaa askelia lähemmäksi eläintä, jota hän oli niin periksiantamattomasti jäljittänyt. Otus ei ollut huomaavinaan koko ajan lähestyvää oppilasta, niin keskittyneesti se kaiveli lahoa runkoa ilmeisesti yrittäen löytää itselleen jotain nakerrettavaa henkiriepunsa pitimiksi.
Kun Sirpaletassu oli päässyt riittävän lähelle, naaras ponkaisi hurjan loikan ja samassa korviani vihlaisi oravan säälittävä kuolinhuuto. Sirpaletassun keltaiset silmät kiiluivat tyytyväisyydestä oppilaan nostaessa veltoksi venähtäneen saaliin näytille. Nyökkäsin hyväksyvästi tarpoessani hangen poikki oppilaan luokse ja tunsin jopa rinnassani pienen ylpeyden piston, vaikka olin edelleen sitä mieltä, ettei Sirpaletassusta tulisi kummoista soturia Kuolonklaanille. Tabbykuvioinen naaras oli aivan liian hyväluontoinen ja herkkä, enkä uskonut, että tämä oppisi koskaan kunnolla taistelemaan. Ei ainakaan minun hoteissani, niin ikävältä ja nöyryyttävältä kuin se tuntuikin myöntää. No, ainakin Sirpaletassusta tulisi kelvollinen saalistaja, klaani tarvitsi ruokaa yhtä paljon kuin se tarvitsi sotureita.
“Luuletko, että löytäisin vielä jotain muuta? Saanko yrittää?” Sirpaletassu sopersi orava leuoissaan ja näytti koettavan hymyillä varovaisen toiveikkaasti. Siinä missä minä olin ylpeä Sirpaletassusta, naaras oli ylpeä itsestään ja suorituksestaan ja osoitti ihailtavaa innokkuutta jatkaa ja toivon mukaan onnistua taas. Oppilas oli kuitenkin jäljittänyt oravaa niin kauan ja selvinnyt sen verran mallikkaasti, että järkevintä olisi palata jo leiriin, ettei Sirpaletassu totaalisesti uuvuttaisi itseään emmekä jäätyisi pystyyn kevyeen, mutta purevaan pakkasviimaan.
“Jos haistat paluumatkalla jotain, voit yrittää napata sen”, ehdotin, ja vaikka hyväntuulinen pilke Sirpaletassun silmissä hiipuikin, naaras nyökkäsi lyhyesti ja lähti tarpomaan jäljessäni kohti leiriä.
Matkalla Sirpaletassu löysi kyllä useita jälkiä, mutta yksikään niistä ei ollut niin tuore, että sitä olisi kannattanut lähteä seuraamaan. Sitä paitsi, tuuli oli alkanut hieman yltyä ja vilunväristykset tanssahtelivat inhottavasti pitkin selkäpiitäni. Henkäisin tyytyväisenä, kun työnnyin viimein piikkihernetunnelin läpi leirin aukiolle Sirpaletassu kannoillani ja kehotin oppilasta viemään oravan tuoresaaliskasaan ja menemään lepäämään oppilaiden pesän lämpöön. Ehkä huomenna voisin viedä naaraan harjoittelemaan jotakin muuta.

// 642 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kerrankin! Jokin järkevän kuuloinen ehdotus klaanikissalta. Varistassu ei ehkä ollutkaan niin menetetty tapaus, mitä olin aluksi ajatellut. Väänsin kasvoilleni yllättyneen ilmeen, joka osittain oli jopa aito. Sitten pudistin päätäni.
”Sinilintu, Lehtituuli tai Sähkötuho eivät varmasti pitäisi siitä”, henkäisin hiljaa ja vilkuilin ympärilleni varmistaakseni, ettei kukaan kuullut puheitamme. Sitten käänsin katseeni Aaltotassuun, jonka ilme oli edelleen yhtä tylsä kuin koko keskustelun ajan. Punaruskea naaras vain tuijotti ilmeettömänä eteenpäin, aivan kuin tuon päässä ei olisi ollut minkäänlaista elämää.
Minä laskin kaiken nyt Aaltotassun varaan. Rukoilin, että naaras saisi edes jonkin pienen ajatuksen syntymään päässään, jotta tämä voisi olla Varistassun idean kannalla.
Varistassun keksimä idea saattoi kertoa, ettei kolli välttämättä ollut mitään maailman uskollisinta sorttia, tai sitten tuo ei vain välittänyt tippaakaan Kuolonklaanin säännöistä. Kenties tuo tummanharmaa kolli voisi olla kätyrini, kun hyökkäisimme Mesitähden ja tuon sukulaisten kimppuun.
”Niin, paitsi jos he eivät saa koskaan tietää”, Varistassu lisäsi. Kolli oli vähällä menettää ne pienetkin pisteet, mitä olin mielessäni tälle jakanut. Mikä älynväläys, jos me karkaisimme, ei kenenkään ollut tarkoituskaan saada tietää. Hymyilin kiusaantuneena ja piirtelin etukäpälälläni maahan ympyrää odottaen, että Aaltotassu saisi avattua suunsa.

//Aalto tai Varis?
// 181 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Minusta tuntui, että valheeni kuulsivat läpi ainakin Keijukaiselle. Hän vaikutti kissalta, jolle ei ollut helppo valehdella, vaikka en mikään huonoin valehtelija ollutkaan. En halunnut jäädä kiinni – se olisi aika noloa – joten päätin pitää kieleni paremmin kurissa Keijukaisen seurassa.
”Minusta tuntuu, ettei hän pidä oikein kenestäkään, joten ette ole mitenkään ainutlaatuisia”, sanoin hetken mietittyäni. Minusta hän ei ainakaan pitänyt. ”Mutta ehkä hän suhtautuu erakoihin epäluuloisesti. Hän on varapäällikkö, joten hänen tehtävänsä on pitää klaani turvassa. Ja hän on aivan oikeassa, ei teihin pitäisikään luottaa. On parempi, jos kaikkeen suhtautuu vähän varauksella, vaikka en uskokaan, että kumpikaan teistä voisi koskaan olla todellinen uhka yhdellekään klaanikissalle.”
Vilkaisin Aaltotassua. Ärsyttiköhän häntä tämä keskustelu? En kauheasti välittänyt, mutta en halunnut hänen heti vihaavan minua.
”En voi uskoa, että Lehtituuli aikoo näyttää minulle reviiriä vasta huomenna. Tehän tunnette jo reviirin? Sinäkin varmaan”, sanoin nyökäten Keijukaisen suuntaan. Yllättäen sain erinomaisen ajatuksen. En vain tiennyt, pitäisivätkö kaksi muuta siitä.
”Tehän voitte näyttää minulle reviiriä niin pääsen heti huomenna harjoittelemaan Lehtituulen kanssa! Mennäänkö?”

//Keiju? Aalto?
//166 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin tarkasti Varistassun kertomusta perheenjäsenistään ihan vain siltä varalta, jos hän lipsauttaisi jotakin, joka voisi olla hyödyksi suunnitelmissani. Puheessa häiritsi erityisesti tapa, miten Varistassu korosti itseään ylitse vanhempien sisaruksiensa. En voinut kiistää Sinilinnun kummallisuutta, mutta mielestäni nämä kaksi muuta kissaa vaikuttivat ihan suhteellisen normaaleilta. Ehkäpä Varistassu oli keksinyt päästään sen, mitä hän äsken sanoi. Sähkötuho vaikutti varsin arvostetulta soturilta, joten miksi heidän emonsa ei olisi ylpeä hänestä?
”Ai, minun mielestäni Sinilintu on ainutlaatuinen, mutta kuitenkin ihan kelpo soturi”, naukaisin kirkkaalla äänellä jatkaen sitten aivan toisella aiheella ”tiedätkö sinä, minne Sulkavirta on kadonnut?”
Tummanharmaa oppilas kohautti lapojaan.
”Varmaan jonnekin seikkailulleen. Tuhkajuova kertoi, että Sulkavirta on vähän sellainen, joka ei jaksa pysyä paikallaan”, Varistassu totesi. Keijukaisesta oli outoa, ettei Varistassu tuntenut sisaruksiaan sen paremmin.
”Sinun isäsihän on varapäällikkö? Hän ei tunnu oikein pitävän minusta ja Tyrskystä”, totesin luimistaen korviani. Henkäysvarjo oli mulkoillut minua ja Tyrskytassua siitä saakka, kun olimme saapuneet Kuolonklaaniin. En tiennyt, johtuiko se siitä, ettei kolli vain pitänyt erakoista, vai oliko meissä jotakin muuta vialla.

//Varis tai Aalto?
// 165 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Huomenkyyhkyn ajatus oli kiinnostava, ehkä vähän erikoinen, mutta kiinnostava. En ollut ennen kohdannut kissaa, joka olisi ehdottanut moista.
“Olet tavallaan oikeassa”, aloitin rauhallisesti ja hain hetken aikaa oikeita sanoja lausua seuraavaksi, “olisimme toki lukumäärämme takia vahvempia ja yhteistyö auttaisi meitä päihittämään suuremmankin vaaran, mutta silloin olisi myös lisää suita ruokittavana ja enemmän kissoja joista pitää huolta. Ja muutenkin, uskotko tosiaan, että Eloklaanilaiset ja Kuolonklaanilaiset voisivat tulla toimeen keskenään? Yhdestä suuresta klaanista ei olisi mitään hyötyä, jos se ei olisi yhtenäinen, vaan lopulta se hajoaisi pienempiin osiin tai aiheuttaisi klaanin sisäisen sodan, kun kissat eivät ole asioista yhtä mieltä.” Halusin ymmärtää naaraan näkemystä ja ajatuksenjuoksua. Kyseenalaistukseni ei ollut tarkoitettu henkilökohtaisena hyökkäyksenä, vaan olin puhtaasti kiinnostunut. Huomenkyyhkyn ei tarvinnut kauaa miettiä, vaan pian hän totesi varmalla äänensävyllä:
“Tietyt äkäpussit tuskin, mutta osa voisi tullakin.” Nyökyttelin mietteliäänä, en ehkä siksi, että olin samaa mieltä, mutta Huomenkyyhkyn teoria oli sen verran erilainen, että se laittoi ajatustyöni käyntiin.
“Selvä. En ehkä kannata niin läheistä klaanienvälistä yhdessäoloa kuin sinä, mutta minäkin uskon Eloklaanilaisten olevan – ainakin jokseenkin – meidän kaltaisiamme ja hyvä asia Kuolonklaanille. Aina kun on kilpailija niin kissat tuntuvat suoriutuvan paremmin”, selitin ja katsahdin naaraan keltaisiin silmiin.
“Ja vielä siitä aikaisemmasta. Olisin kiitollinen, jos tosiaankin pitäisit silmäsi auki Sulkavirran varalta”, sanoin hieman jäykästi. Sen vuolaampia kiitoksia hän ei saisi ja hänen tulisi ymmärtää, että kiitokseni oli aivan yhtä arvokas vähäsanaisena kuin monisanaisenakin.

//Huomen? Toivottavasti en jättäny kauheen vaikeeseen kohtaan jatkamisen näkökulmasta :’D
226 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Olin vastaamassa Aaltotassulle kun tajusin, etten oikeastaan tiennyt mitä sanoa. Sinilintu ja Sähkötuho olivat molemmat sisaruksiani, mutta en tuntenut heitä käytännössä ollenkaan. He olivat ehkä joitain kertoja käyneet pentutarhalla katsomassa lähinnä emoani. Se ei kuitenkaan tehnyt heistä minulle yhtään sen tutumpia. Joskus tunsin oloni ulkopuoliseksi perheessäni. Isääni ei kiinnostanut miten minulla meni, sisarusteni kanssa en ollut ollenkaan läheinen. Olin joskus heille kateellinen siitä, miten he olivat kaikki syntyneet samassa pentueessa. Minä olin yksin.
”No, he ovat mitä ovat. Eivät he mitään klaanin parhaimmistoa ole. Emommekin on sanonut, että minä olen meistä neljästä lupaavin ja todennäköisesti tulevaisuudessa menestynein. Hänen mielestään oli ihme, että se kolmikko edes pääsi sotureiksi ajoissa”, selitin ja huomasin, että valehtelu oli yllättävän helppoa. ”Mutta sotureiksi he ovat päässeet, joten kaipa he osaavat teidät kouluttaa. Sähkötuho on ihan hyvä typpi, Sinilintu taas vähän… outo.”
Sitä minä en keksinyt itse. Olin kerran tavannut hänet, ja siskoni oli lievästi sanottuna kummallinen. Hän ei ollut mikään paha kissa ja luonteeltaan hän oli muistaakseni ystävällinen. Silti kiertäisin hänet tulevaisuudessa kaukaa.

//Keiju? Aalto?
//168 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varistassun ja Keijukaisen välinen sananvaihto oli muuttunut poliittiseksi keskusteluksi erakoista Kuolonklaanissa, ja siihen tuntui olevan haudattuna inhottava piikki, joka vain odotti, että joku tökkäisi tassunsa siihen vahingossa ja aloittaisi metakan. Onneksi Keijukainen oli tyyppiä, joka ei ruvennut haastamaan riitaa helposti, eikä tilanne päässyt kärjistymään. Varistassukin tajusi vaihtaa puheenaihetta johonkin vähemmän provosoivaan.
”Ketkä teidän mestarit ovat? Minulla on Lehtituuli. En ole varma, osaako hän kouluttaa minua kovin hyvin, hänhän on aika nuori.”
”Minun mestarini on Sähkötuho”, vastasin kollille, ja sillä hetkellä kaksikko näytti vasta muistavan minun olevan paikalla. Tai siis, olihan nuoremman oppilaan kysymys osoitettu meille molemmille, mutta hän kai oli olettanut Keijukaisen vastaavan. Äh, mistä minäkin muka tiesin, mitä kenenkin päässä liikkui milläkin hetkellä. Saatoin vain arvailla.
”Hänhän on sinun veljesi.” Tarkastelin Varistassua pää vähän kallistettuna. ”Teissä on kyllä kieltämättä jotain samaa.”
”Sinilintu on minun mestarini”, Keijukainen naukui ennen kuin Varistassu ehti sanoa mitään.
”Eikö olekin hauska sattuma, että meidän molempien mestarit ovat sinun sisaruksiasi”, hymähdin. ”Sinä osaat varmaan parhaiten kertoa, millaisia mestareita he ovat.”

//Varis ja Keiju?
//165 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky hymyili Sähkötuholle pirteästi ja suorastaan hehkui aurinkoisena. Oli hieno päivä, linnut lauloivat ja lumihanki kiilsi, ei ollut syytä murjotukseen. Tai varjostihan Kuolonklaania huoli Sulkavirran katoamisesta Ja Huomenkyyhkykin oli huolissaan naaraasta. Sulkavirta oli kuitenkin Huomenkyyhkyn klaanitoveri ja hän antaisi kaiken avun naaraskissan etsintään. Huomenkyyhky kallisti päätään, Sähkötuhohan oli kadonneen kissan veli. Naaras katseli vanhempaa kollia varovaisesti ja päätti, että kysyisi Sulkavirrasta hivenen myöhemmin. Eihän sitä nyt heti alkuun kehtaisi kaikkea udella. Naaraan ilokseen Sähkötuho vastasi myöntävästi hänen ehdotukseensa ja Huomenkyyhkyn tummankeltaisiin silmiin syttyi iloinen pilke.
”Mahtavaa! Eiköhän sitten mennä, ettei vallan palelluta!” Huomenkyyhky tokaisi iloiseen sävyyn ja kosketti hännällään Sähkötuhon lapaa. Kolli ei ainakaan ilahtunut hänen eleestään, vaan siirtyi hieman kauemmas puheliaasta räkättirastaasta. Huomenkyyhky kallisti päätään tarkkaavainen ja utelias ilme kasvoillaan.

Huomenkyyhky loikki lumessa leikkisänä ja tirskui aina välillä.
”…Ja sitten minä sanoin Ruusutuikkeelle, että miten voikaan olla mahdollista, että me kaksi; lempeää naarasta elää yrmyjen kissojen keskellä. Ajatella!”, Huomenkyyhky selitti Sähkötuholle tarinaa hänen ja savunharmaan naarassoturin keskustelusta, jonka hän oli käynyt muutamia auringonlaskuja sitten. Valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras vilkaisi Sähkötuhoa, joka ei sen enempää hänen juttujaan kommentoinut, kunhan nyökkäili.
”Ja herttinen sentään, ihmetteletkö koskaan miten lumi on vielä näin korkeaa?” Huomenkyyhky taivasteli ja seisahti odottamaan kollin vastausta. Harmaaraidallinen kissa äännähti hiljaisella äänellä ja tarkkaili maisemia.
”Turkissasi on lunta, tiedän hyvän keinon kuinka sen saa pois! Tahdotko kuulla?” Huomenkyyhky naukaisi lempeähkösti, mutta ei lähestynyt Sähkötuhoa, sillä kolli todella vaikutti siltä, että kuka tahansa ei saisi tulla iholle ja lähestyä. ”Oletko saanut Sulkavirrasta uusia vihjeitä? Minä niin toivon, että löytäisimme hänet pian! Olisihan se kamala menettää hyvä soturi ja sinä tietenkin menettäisit siskosi. Jos voin jotenkin olla avuksi, niin sano. Autan kaikin keinoin”, Huomenkyyhky hössötti hiljaisella äänellä ja Sähkötuho vilkaisi häntä hivenen jurosti. ”En halua puhua siitä enkä halua, että kyselet siitä. Mitä mieltä olet Eloklaanista?” Sähkötuho naukaisi välinpitämättömällä äänensävyllä ja vaihtoi keskustelunaihetta sulavasti. Huomenkyyhky ilahtui toki siitä, että kolli viritteli keskustelua ja hänen kasvoilleen ilmestyi pohtivainen ilme. Kollin kysymys oli hyvä, mitä mieltä hän oli heistä? Rauhanomaisena ja lempeänä kissana ei Huonekyyhky heitä vihannut, kissoja siinä missä hekin olivat. ”Samanlaisia kuin mekin. En ymmärrä, miksi meillä on oltava kaksi klaania? Voisimme olla vahvempia yhdessä klaanissa, vai mitä mieltä olet?” Huomenkyyhky naukui tavallista hiljaisemmalla äänellä.

// Sähkö?
// 362 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Sulkavirta ei ollut koskaan palannut käynniltään leirin ulkopuolella. Partiot eivät olleet löytäneet mitään jälkiä, sillä lunta oli satanut piakkoin Sulkavirran lähdön jälkeen. Olin kolunnut jokaisen reviirimme nurkan, eikä mitään löytynyt. Ei yhtään mitään. Tämä ketunmielinen tunne sai minut tuntemaan oloni kuristetuksi. Taivas soikoon, ei Sulkavirralle ollut voinut käydä mitään. Ei voinut. Se kuka hänet minulta riistäisi saisi katua sitä lopun ikäänsä. Minä en lopettaisi etsintöjä ennen kuin löytäisimme hänet. Minä inhosin niitä sääliviä katseita, joita osa kissoista minulle antoi, tai sitä kun kissat vain omaa tunnetilaansa helpottaakseen toivottivat minulle onnea etsintöihin. Ihan kuin mikään niistä auttaisi löytämään hänet. Kenestäkään ei ollut mitään hyötyä. Mikä pahinta, Tuhkajuova ei edes tuntunut olevan huolissaan. Tässä sitä näki ketkä olivat oikeasti uskollisia. Kehenkään ei pitänyt luottaa, vaan kaikki piti aina tehdä itse. Maailmassa ei selviä, jos elää jonkun toisen varassa.
Puristelin tassujeni alla olevaa lunta, sillä en yksinkertaisesti vain kyennyt olemaan paikallaan. Tuntui, että olin menettänyt kaiken kärsivällisyyteni Sulkavirran katoamisen jälkeen. Lunta tuprutti taivaalta taas kilokaupalla ja ainoa asia, mikä mielessäni pyöri oli se kuinka sisareni saattaisi värjötellä jossain tuolla paksun hangen keskellä ja juuri nyt paleltua kuoliaaksi, koska en onnistunut löytämään häntä. Pimeys ympäröi minut ja ainoat äänet joita kuulin, oli hiljainen lumen narske kun kissat kulkivat ja pieni puheensorina. Kuu loisti taivaalta miltei täytenä ja valaisi aukiota heikosti. Katsoin vielä hetken kuuhun ja lausuin hiljaa rukouksen. Heti sen sanottua pidin itseäni typeränä ja häpesin epätoivoani, mutta jos oli mitä tahansa mikä saisi Sulkavirran pääsemään ehjänä perille, niin sen olin valmis tekemään. Teki se minusta kuinka typerän tahansa.

Aamulla pesästä astuessani, en ehtinyt oikeastaan tekemään mitään kun luokseni laukkasi erittäin pirteän oloinen Huomenkyyhky. Hän alkoi heti touhottaa jotain, ensiksi säästä ja sitten omaksi yllätyksekseni pyysi minua kävelylle kanssaan. Epäilykseni herätti moinen spontaanius, sillä voi olla etten ollut oikeastaan vaihtanut montaakaan sanaa naaraan kanssa aikaisemmin. Me emme edes tunteneet toisiamme, joten naaraan tapa jutella minulle tuttavallisesti sai melkein niskakarvani pystyyn. Ja jos se ei saanut, niin ainakin lopulta hänen häntänsä hipoessa jalkojani otin askeleen huomaamattomasti taaksepäin. Inhosin keskustelukumppaneita, jotka tulivat liian lähelle. Huomenkyyhkyn tapauksessa kuitenkin uskoin hänen olevan vilpitön. Suostuin naaraan ehdotukseen yhdestä syystä; saisin mahdollisuuden katsella ympärilleni Sulkavirran varalta.
“Selvä”, vastasin yksinkertaisesti. Myöntävä vastaus sai Huomenkyyhkyn silmät syttymään aivan uudella tavalla.
“Eiköhän sitten mennä, ettei vallan palelluta!” naaras tokaisi iloinen ilme kasvoillaan ja lähti askeltamaan kohti uloskäyntiä. Olin joskus etäältä katsellut Huomenkyyhkyn touhuilua ja olin lähes varma, että naaraan täytyi olla jonkinasteinen ikiliikkuja. Hän ei koskaan näyttänyt väsyvän vaan aina painoi tarmokkaasti eteenpäin.
Minun osaltani taipaleemme alku kului hiljaisuudessa, mutta Huomenkyyhky päinvastoin vähän väliä höpisi jotain. Osoitin kyllä kuuntelevani kohteliaasti välillä äännähtäen tai nyökkäillen, vaikka minua ei välttämättä oikeasti kiinnostaneetkaan päivittelyt lumen korkeudesta sun muusta.
Lumi alkoi ikävästi paakkuuntua pitkään turkkiini, mutta ei vielä niin pahasti, että se olisi vaikeuttanut kulkuani liiaksi. Pian naaras kääntyi puoleeni ja ilmeestä päätellen aikoi sanoa jotain.

// Huomen? 😀
469 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Vaikka olinkin käyttäytynyt vähän piikikkäästi, Keijukainen käyttäytyi edelleen ystävällisesti. En tiennyt, oliko se naaraan todellinen luonne vai esittikö hän vain. Totuudella hänen persoonastaan ei kuitenkaan juuri ollut väliä, sillä en erityisemmin pitänyt Keijukaisesta. Ei hän ollut varsinaisesti tehnyt mitään, mikä olisi saanut minut ajattelemaan niin. Minulla oli vain tunne, että emme tulisi toimeen keskenämme.
”Minä en totisesti aiokaan koskaan nähdä nälkää”, sanoin pyöräyttäen silmiäni. ”Älytöntä, että minun pitäisi jakaa saaliini muiden kanssa. Jos minä saan jotain kiinni, minä myös syön sen.”
En varmasti säästäisi riistaani jollekin puolikuolleelle klaaninvanhimmalle. Hekin saisivat tehdä osansa klaanissa, eivätkä vain maata pesän nurkassa koko päivää.
Olisin voinut sanoa vielä jotain tylyä Keijukaiselle, mutta minun ei tehnyt mieli. Ja tosiaan, en halunnut heti ensimmäisenä päivänäni oppilaana ajaa muita pois. Päätin siis vaihtaa puheenaihetta.
”Ketkä teidän mestarit ovat? Minulla on Lehtituuli. En ole varma, osaako hän kouluttaa minua kovin hyvin, hänhän on aika nuori”, tuumin ja pettymyksen tunne valtasi jälleen minut kun ajattelin, että mestarinani olisi voinut olla jopa itse Punatähti – tai mikä parempaa, Henkäysvarjo.

//Keiju? Aalto?
//169 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky venytteli käpäliään raukeana ja haukotteli äänekkäästi noustessaan. Naaras räpytteli kellertäviä silmiään, sillä hän olisi vielä mielellään jatkanut uniaan. Mutta päivän hommat kutsuivat naaraskissaa. Huomenkyyhky katseli hetken pesästä poistuvia kissoja ja iski silmänsä Sähkötuhoon. Hän ei tiennyt kollista paljoa mitään, tunsi toisen jurona ja rauhallisena kissana.
”Sähkötuho! Odota minua”, Huomenkyyhky huikkasi toisen perään ja hymyili hennosti. Hän lähti kipittämään lyhyillä koivillaan kollisoturin perään ja lopulta pääsi toisen rinnalle. Sähkötuho käänsi päätään naaraan suuntaan ja kohotti toista kulmaansa hivenen kysyvänä, neutraali ilme kasvoillaan. Naarassoturi mietti hetken, hän ei ollut tainnut puhua vanhemmalle kissalle paljoa. Sosiaalisena kissana hän piti muiden seurasta eikä pitänyt yksinolosta. Heti kun he astuivat ulkoilmaan, Huomenkyyhky pörhisti hennosti turkkiaan, mitenhän ne lyhytturkkiset kissat täällä pärjäilivät?
”Onneksi hiirenkorva kolkuttelee jo, vai mitä? Minun käy lyhytturkkisia kissoja sääliksi, hehän paleltuvat lehtikatoon. Onneksi lämpimiäkin säitä on nähty”, naaras jutusteli tapansa mukaisesti leppoisasti ja hymyili Sähkötuholle hieman lempeästi.
”Tahtoisitko lähteä kävelylle? Minun tekee mieli venytellä käpäliäni ja yksin on tylsää lähteä. Mehän voisimme vaikka saalistaa, jos pelkkä kävely tuntuu laiskottelulta?” Huomenkyyhky naurahti pirteästi ja heilautti häntäänsä niin, että se osui kollin takajalkoihin. Huomenkyyhkystä Sähkötuho tuntui hieman välinpitämättömältä, eikä lainkaan niin avoimelta verrattuna naaraaseen, joka jakeli asiansa jokaiselle vastaantulevalle kissalle. Siitä huolimatta kunnianhimoisena tunnetussa soturissa oli jotain, mistä Huomenkyyhky piti. Ja hän halusi tutustua Sähkötuhoon paremmin.

Kirjoittaja: Elandra

Katselin Varistassua lämpimästi hymyillen, vaikka todellisuudessa olisin halunnut repiä tuolta pikkuvanhalta pennulta korvat päässä. Vasta oppilaaksi nimitetty pikkuinen puhui kuin mikäkin johtaja ja vähätteli minua minkä kerkesi. Kaiken lisäksi hän oli pilkannut minun nimeäni. Eikö tuo kissa tajunnut, miten typerältä hänen oma nimensä kuulosti? Todennäköisesti ei, sillä klaanikissojen aivot olivat selkeästi pelkkää mössöä.
”Kiitos vain, mutta olen aivan varma. Tiedän kyllä millaista klaanielämä on, ja olen valmis elämään sen mukaan. Klaanielämä on melkoista luksusta verrattuna erakon elämään”, totesin häntääni huolettomasti heilauttaen. Varistassu siristi silmiään, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt puhettani. Ellei minulla olisi ollut esitys päällä, olisin toistanut sanomani äärimmäisen hitaasti niin, että vähä-älyiset klaanikissatkin ymmärtäisivät.
”Tarkoitan siis, että vaikka ruuan hankinnassa ei olisikaan onnea jonain päivänä, jollain toisella voi olla. Joka päivä saa syödäkseen, eikä tarvitse nähdä nälkää”, selitin ystävällisesti. En voinut kuvitella, että esitin juuri sellaista kissaa, jota minä vihasin. Olin vähän kuin Leopardi, rakas laikukas ystäväni. Niin iloinen ja positiivinen, mukava jokaiselle vastaantulijalle. Toisinaan jouduin sinnittelemään hurjasti, etten työntäisi roolia syrjään ja olisi oma itseni.

//Varis tai Aalto?
// 169 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Järkäletassu istui välittömästi alas, kun Tuimakatse pyysi. ”Käskysi on lakini”, hän naukaisi vakavahkona, joka oli tilanteeseen nähden turhan vakavaa. Kolli piti katseensa mestarissaan ja oppilaan kasvoilla oli vakavahko, jopa hivenen tuima ilme. Kolli oli kysymässä oliko Tuimakatseella muita pyyntöjä, mutta soturi vain huiskaisi hännällään ja murahti hiljaisuuden merkiksi. Sitten heidän ylleen laski hiljaisuus, kumpikaan kolleista ei avannut suutaan. Järkäletassu arvasi, että kolli mietti jotain, mutta ei osannut arvailla mitä hänen mestarinsa mietti. Siispä Järkäletassukin lipui ajatuksiensa joukkoon, lähinnä taisteluharjoituksia pohtimaan. Ajatus saalistamisesta tuntui kollin mieleltä hieman turhalta, hän koki sen olevan lahjattomien taistelijoiden hommaa. Hän halusi keskittyä taisteluun ja asemansa nostamiseen, hän oli kuullut luottosotureista ja halusi olla itse sellainen. Ehkä hän voisi satunnaisesti saalistaa, mutta kolli oli päättänyt keskittyä muihin asioihin, jotka olivat hänen mielestään tärkeämpiä. Järkäletassu järkeili, että hänen tuntemuksensa johtuivat hänen kipinästään taisteluun. Kyllä se meni niin, että jos joku tunsi vetoa saalistamista kohtaan, hän saalistaisi. Sama toimi jokaiseen suuntaan. Mustanharmaa kolli nosti katseensa ja kuunteli mestariaan. Hän selitti asioista, mitkä olivat tärkeitä koulutuksessa ja mitkä pitäisi jättää pois. ”Asia on selvä ja ymmärretty, Tuimakatse! Jatkossa puhun vähemmän ja suoritan enemmän. Sinun ei tarvitse sanoa tästä toiste. Jos kuitenkin saan vielä kysyä, niin enhän tuottanut pettymys-”, raskasrakenteinen kolli naukaisi kysyvänä ja nyökkäsi vakavana vielä sanojensa päätteeksi.

Järkäletassu sai Tuimakatseelta vain hännän heilautuksen ja hienoisen murahduksen, joka sai oppilaan hiljenemään. Kolli siirteli lumipaakkua käpälällään, olivatko kaikki mestarit näin hiljaisia? Ehkä hänenkin pitäisi olla, Järkäletassu halusi olla hänen veroisensa soturi. Ei kolli tavoittelut parhaan soturin titteliä, vaan kolli halusi ennemmin olla arvostettu ja luotettu, jonka käpäliin luotettiin vastuuta ja tehtäviä. Päälliköksi hän ei sopisi, oppilas oli ennemmin seuraajatyyppiä.

Järkäletassu kuunteli korva kovana, kun Tuimakatse selitti mitä hän voisi tehdä vapaa-ajallaan ja kertoi seuraavasta harjoittelun kohteesta, joka oli puolustaminen. Järkäletassu painoi toisen sanat mieleen, hän päätti harjoitella vapaa-ajallaan paljon ja keksiä nokkelia harjoituksia itselleen. Hänhän voisi vaikka pyytää jonkun mukaan, jos joku haluaisi. Kun tuimakatseinen kolli käski häntä ottamaan samanlaisen hyökkäysasennon, kun hänellä itsellään oli ollut alussa, oppilas alkoi miettimään asentoa. Hän oli kyllä painanut sen mieleensä, mutta se tuntui karkaavan hetkeksi. Järkäletassu nousi ylös ja asettui asentoon, jonka hän ajatteli vastaavan hyökkäysasentoa. Kolli seisoi nyt tavallista leveämmin. “Onko tämä oikein? Mistä tiedän, että asento on oikea?” Järkäletassu kyseli välittömästi ja valmistautui puolustamaan itseään, kun Tuimakatse asteli hänen luokseen. Kolli huitaisi Järkäletassun toista etutassua ja sen johdosta oppilas horjahti eteenpäin. Mustanharmaa kissa oli kuitenkin varautunut siihen, että hänen mestarinsa iskisi, joten kolli sai nopeasti tasapainonsa takaisin eikä tuiskahtanut maahan.

Järkäletassu nyökkäsi Tuimakatseen sanoille, kun hän kertoi miten asento pitäisi jäsentää ja mikä puolustamisessa oli tärkeää. Oppilas poimi sanojen joukosta omasta mielestään tärkeimmät sanat ja opit, jotta hän muistaisi ne tulevaisuudessa. Puolustaminenkin oli totta kai tärkeää, olisi typerää vain syöksyä päätä pahkaa taisteluun ja vaarantaa oma henki typeryyden takia. Järkäletassu ei arvostanut uhkarohkeita – etenkään tyhmänrohkeita kissoja. Rohkeus oli hyvästä ja tarvittava työkalu, mutta hengellä leikkiminen oli hiirenaivoista.

Järkäletassu nyökkäsi toisen hymähdykselle ja hymyili itsekin hassua hymyään. Kolli olisi halunnut kysellä koulutuksestaan lisää, mutta ajatteli kuitenkin jättää osan kysymyksistä toisaalle. Juurihan tästä oltiin puhuttu. Kun Tuimakatse esitti kysymyksen harjoitusten jatkumisesta, kolli meni hieman lukkoon. Oliko tähän oikeaa tai väärää vastausta..? Harjoitteluhan olisi aina hyvästä, eli sitten pitäisi jatkaa? Mutta taas tässä oli hänelle jo ajateltavaa ja harjoiteltavaa, kolli ei halunnut haalia itselleen liikaa. Ja olihan heillä mennyt ilmeisen hyvin, Tuimakatse ei ollut ainakaan sanonut, ettei hän osaisi. Ja hänhän osaisi. ”Jatkamme jonain toisena päivänä. Ei ole hyvä haalia liikaa opittavaa yhdelle kerralle, eikö? Ja haluan onnistua mahdollisimman hyvin”, oppilas naukaisi ja katsoi mestariaan varmana. ”Mutta jos sinun mielestäsi on hyvä jatkaa, jatkamme. En ole väsynyt!” hän kiirehti sanomaan, mutta Tuimakatse vain heilautti häntäänsä seuraamisen merkiksi. Palaisivatkohan he leiriin?

Järkäletassu kiirehti toisen perään, mutta ei kuitenkaan ohittanut mestariaan. Hän kulki alemman asemansa merkiksi toisen takana ja tarkkaili lumista ympäristöään. Hän oli syntynyt lehtisateen aikana eikä näin ollen ollut kohdannut viherlehden lämpöä. Järkäletassu odotti sitä uteliaisuudella, sillä kaikki puhuivat siitä. Hän ei perustanut kylmästä ilmasta ja jos lämmin ilma vastaisi pesän lämpöä, hän pitäisi siitä. ”Tuimakatse? Tahtoisitko tuota.. Aterioida kanssani? Vaikutat hyvältä mestarilta ja soturilta, ja ajattelin jos saisin kunnian jakaa kanssasi”, kollioppilas ehdotti ja katsoi vanhempaa kisaa toiveikkaana. Olikohan pyyntö ollut jotenkin typerä tai asiaton?

// Tuima?
// 692 sanaa