Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Untuva

Järkäletassu kampesi itsensä tassuilleen. Hänen kasvoillaan aikaisemmin loistanut luottavainen ilme oli vaihtunut pettyneempään naamaan.
“Miten minulla meni? Tuotinko pettymyksen? Olinko hyvä?” Järkäletassun suusta pulppusi kysymyksiä kysymysten jälkeen. Oppilaani näytti siltä, että hän pian steppaisi itselleen kuopan, jos ei pääsisi rauhoittumaan kunnolla.
“Istu alas”, tokaisin jättäen vastaamatta yhteenkään kollin kysymykseen. Järkäletassu istui pyynnöstä alas, mutta hän oli jälleen avaamassa suutaan. Huiskaisin hännälläni tuon kuonon edestä ja murahdin merkiksi olla hiljaa. Järkäletassun istuessa vihdoinkin rauhassa ja hiljaa kiersin tämän ympäri kerran, kunnes asetuin istumaan kollikissaa vastapäätä pienen välimatkan päähän.
Osasin vain arvailla, mitä Järkäletassun mielessä liikkui tällä hetkellä. Toki se oli helpompaa oppilaan kanssa, josta näki selvemmin, mitä hän ajatteli milläkin hetkellä, ja joka myös ilmaisi asioita ääneen. Konsepti oli itselleni varsin kummallinen ja ihmettelinkin Pimentovarjon taitoja kanssani, kun en lähes koskaan ollut antanut entiselle mestarilleni vihjeitä siitä, millainen tilanne oli menossa milläkin hetkellä. Mestarini oli vain osannut lukea taitojani ja opettaa minua niiden avulla, eikä minun ollut kertaakaan tarvinnut kysellä siitä, tuotinko joskus pettymyksen vai en. Tiesin sen itsekin, milloin olin pettänyt itseni ja muut.
Oli erittäin tervettä oppilaalle epäonnistua. Se oli enemmänkin normaalia, ettei onnistunut ensimmäisissä harjoituksissa. Toiset saattoivat olla joillain osa-alueilla luonnollisesti lahjakkaita, mutta lahjakkaaksi pääsi harjoittelemallakin. Jos olisin olettanut olevani luonnonlahjakkuus saalistuksessa ja olettanut sen vain onnistuvan joskus, en olisi varmasti päässyt eteenpäin oppilasajan vaikeuksistani asian suhteen. Harjoittelun tuloksena kykenin nykyään metsästämään Kuolonklaanille ja hoitamaan oman osani ainakin joten kuten metsästyspartion joukossa.
Järkäletassu oli toiminut fiksusti ajatellessaan hämätä minua lumen avulla. Oppilasta oli kuitenkin ollut melko helppo lukea, joten hämäys ei ollut onnistunut. Sen takia kollin pitäisikin ymmärtää piilottaa ajatuksensa, jotteivat ne voisi näkyä ulospäin vastustajalle. En kuitenkaan olettanutkaan Järkäletassun onnistuvan heti ensimmäisissä harjoituksissa niin täydellisesti. Olisi typerää olettaa tuoreelta oppilaalta sellaisia. Mestaruudessa oli itsellenikin vielä opittavaa, olihan Järkäletassu ensimmäinen oppilaani.
“Tekemisessäsi on ideaa. On kuitenkin typerää olettaa onnistuvansa heti. Äläkä ajattele liikaa sitä, mitä minä sinusta ajattelen. Selvästi se häiritsee keskittymistäsi. Tärkeää on keskittyä itse koulutukseen, ja että kuuntelet minua. Kun harjoittelemme, silloin sinä puhut vähemmän ja kuuntelet enemmän. Onko selvä?” sanoin painottaen viimeisintä kysymystä enemmän.
“Selvä! En siis tuottanut pettymystä?” Järkäletassu ehti aloittaa, mutta huitaistessani hännälläni ilmaa kolli hiljeni. Nyökkäsin tyytyväisenä siihen, että Järkäletassu ainakin yritti. Hän saisi jatkaa omaan malliinsa muiden oppilaiden kanssa, mutta harjoituksiin moinen käytös ei soveltunut. Ajan kanssa Järkäletassu varmasti ymmärtäisi, vaikka tällä hetkellä hiljaisuus saattoi olla hänen mielestään epäreilua toimintaa minun taholtani. Varmasti oppilaalla oli jotain järkevääkin sanottavanaan, mutta en aikonut opettaa oppilastani voittamaan sanaharkkaa vaan puolustamaan ja taistelemaan Kuolonklaanin joukoissa.
“Hyökkäysstrategioita voit suunnitella omalla ajallasi seuraaviin harjoituksiin, jossa jatkamme sitä. Se jääkööt nyt hautumaan mieleesi. Seuraavaksi otamme toisen tärkeistä perusteista, puolustamisen. Käydään molempia läpi ensimmäisellä kerralla, niin pääsemme kunnolla harjoittelemaan seuraavissa harjoituksissa”, selitin Järkäletassulle, joka vaikutti myöntyvistä sanoistaan päätellen siltä, että oppilas aikoisi harjoitella myös omalla ajallaan. Sekin oli tärkeää oman koulutuksen tähden. Olin itse viettänyt paljon aikaa itsenäisesti harjoitellen oppilaana, joka oli tuottanut tulosta.
“Ota samanlainen asento, mikä minulla oli alussa silloin kun yritit hyökätä”, sanoin. Järkäletassu näytti miettivän hetken, kunnes kolli nousi ylös ja asettui hieman normaalia leveämpään asentoon. Tämä näytti seisovan melko tukevasti tasapainossa kaikilla neljällä käpälällään.
“Onko tämä oikein? Mistä tiedän, että asento on oikea?” pitkäturkkinen kolli kyseli. Nousin ylös ja astelin oppilaan luokse. Huitaisin käpälälläni toista etutassua ja samassa Järkäletassu horjahti eteenpäin. Hän sai kuitenkin nopeasti tasapainonsa takaisin, eikä kuono ehtinyt edes koskettamaan maata.
“Asennon tulisi olla tukevampi ja muista käyttää häntääsi tarpeeksi asennon tasapainottamiseen. Puolustamisessa on kuitenkin tärkeää tarkkailla vastustajaa, ja olet onnistunut siinä hyvin ottaen huomioon, kuinka hyvin pystyit kopioimaan omaa asentoani”, kerroin nyökkäyksen kera, jonka oletin kertovan kollille olevani tyytyväinen hänen suoritukseensa. Järkäletassun vaaleansiniset silmät kirkastuivat hieman, ja kollin olemus muuttui aiempaa luottavaisemmaksi, mitä se oli jossain vaiheessa jo ollutkin. Terve itseluottamus oli hyvästä. Soturioppilaan ajatus näytti olevan muualla, joten käytin tilaisuuden hyväksi ja tuuppasin voimakkaasti tätä kyljestä. Järkäletassu kompuroi sivummalle, mutta asettui heti valmiusasentoon valmiina puolustautumaan, jos yrittäisin jotain uudestaan.
“On tärkeää olla aina valmis, oli tilanne mikä tahansa”, hymähdin. Alussa sattui aina mahdottoman paljon virheitä, eikä niiltä voinut välttyä mitenkään. Järkäletassu ei välttämättä vielä ymmärtänyt, että oli oikein epäonnistua ja se auttoi vain kehittymään paremmaksi versioksi. Sen tajuamiseen oli mennyt itseltäkin kauan. Huomasin kuitenkin paljon hyvää oppilaani tekemisessä, ja pääasiahan oli yrittäminen. Hänestä saisi koulittua vielä hyvän taistelija, sillä potentiaalia kollilta löytyisi. Näin alkuvaiheessa halusin kuitenkin olla armollinen Järkäletassua kohtaan, ankarampi koulutus saisi alkaa myöhemmin.
“Nyt saat päättää: harjoittelemmeko vielä vai jatkammeko toisena päivänä?” esitin Järkäletassulle kysymyksen. Uusia asioita oli vaikea oppia liikaa kerralla, ja niistä moni saattoi mennä tällöin ohi. Harjoittelun jättäminen toiseen kertaan taas antaisi Järkäletassulle aikaa muistaa oppimansa ja käyttää muistijälkiä paremmin seuraavalla kerralla. Jo opittujen asioiden kertaus taas painaisi asiat paremmin mieleen, mutta se myös saattaisi väsyttää kehon huomiselle. Sen takia päätin antaa päätösvallan oppilaalle, joka toivon mukaan lisäisi tämän päätöksentekokykyä sekä antaisi esimakua vastuusta, jota olisi vastassa oppilasaikojen jälkeen ihan riittämiin soturina.

// Järkäle?
// 797 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Matka jatkui niin pitkään, että Sulkavirta ja Ruskatassu saapuivat metsän rajaan ja katsoivat parhaaksi pysähtyä. Raja oli selkeästi merkattu useamman kissan toimesta, eli he olivat joidenkin reviirin liepeillä.
”Uskallammeko kulkea tuon reviirin halki, vai kierrämmekö sen?” Ruskatassu pohti puoliääneen.
”Entä jos se on sinun kotisi? Sinähän kerroit, että vanhempiesi ystävät jäivät asumaan vanhaan kotiinne”, Sulkavirta ehdotti innostuen. He saattoivat olla aivan Ruskatassun vanhan kodin rajalla! Ruskatassu näytti mietteliäältä.
”Kannattaako riskiä ottaa?” oranssi kolli pohti ja tuijotti metsään. Alastomat lehtipuut huojuivat tuulessa, ja metsä näytti kaikin puolin elottomalta. Siellä ei näkynyt kissoja tai metsän eläimiä, mutta hajumerkkien mukaan joku oli käynyt rajalla tänään tai eilen. Sulkavirta ei jäänyt odottamaan, että Ruskatassu keksisi ratkaisun kysymykseensä, vaan astui päättäväisenä rajan yli.
”Syteen tai saveen”, naaras mutisi ja kuuli Ruskatassun askeleet perässään. Soturi tarkkaili valppaana ympäristöään vihollisten varalta. Kissojen hajujälkiä risteili siellä täällä metsässä. Ainakin kolme kissaa, Sulkavirta ajatteli. Hän vilkaisi mietteliäänä Ruskatassua. Voisivatko he pärjätä kahdestaan kolmelle kissalle?
”Katso!” Ruskatassu hihkaisi, kun puut alkoivat harventua kaksikon ympärillä. Sulkavirta tuijotti edessäpäin häämöttävää kivikasaa. Sen ympärillä oli ainakin kaksi kissaa, jotka näyttivät keskustelevan keskenään.
”Me teimme sen! Onko tämä sinun kotisi?” Sulkavirta kysyi innoissaan. Ruskatassu katsoi tarkasti joen varrella nököttävää kivikasaa ja sen vierellä olevia kissoja. Kolli pudisteli päätään.
”En tiedä. Kaikki kuvaukset sopivat tähän paikkaan, mutta en minä muista edelleenkään”, oranssi kissa sanoi piiskaten hännällään ilmaa. Sulkavirta ymmärsi, että Ruskatassua ärsytti. Häntä itseäänkin olisi ärsyttänyt olla sellaisessa tilanteessa.
”Mennään kysymään noilta kissoilta, että tuntevatko he sinua”, Sulkavirta ehdotti ja vastausta odottamatta lähti lampsimaan kohti kivikasaa. Kaksi eri ruskean sävyistä kissaa käänsivät katseensa Sulkavirtaan. Kumpikaan ei vaikuttanut erityisen uhkaavilta. He katsoivat hämmentyneinä lähestyvää kuolonklaanilaista. Pettymyksekseen Sulkavirta huomasi, ettei Ruskatassu ollut seurannut häntä. Kolli oli jäänyt lehdettömien pensaiden ja lumikinosten suojaan niin, etteivät erakot nähneet oranssia kollia.
”Hei, minä olen Sulkavirta”, raidallinen naaras esittäytyi varovasti pitäen silmällä koko ajan kahta tälle tuntematonta kissaa. Kissat näyttivät siltä, kuin olisivat juuri keksineet ratkaisun lehtikadon riistan vähyyteen.
”Klaanikissako?” harmaanruskea naaras varmisti, ja käänsi sitten innoissaan katseensa kastanjanruskeaan kolliin. Sulkavirta oli aluksi hämmentynyt, mutta ymmärsi nopeasti, mistä oli kyse.
”Kyllä! Olen Kuolonklaanista. Oletteko te Ruskatassun ystäviä?” Sulkavirta varmisti innoissaan ja kääntyi sitten katsomaan sinne päin, missä Ruskatassu piilotteli. Oranssit korvanpäät näkyivät kinoksen takaa.
”Olemme, tiedätkö missä Ruskatassu, Merkurius ja Taivaslaulu ovat?” kastanjanruskea kolli kysyi ja astui niin lähelle Sulkavirtaa, että kaksikon kuonot miltei koskettivat. Sulkavirta koki olonsa varsin ahdistuneeksi, ja otti askeleen taaksepäin.
”En minä niistä kahdesta muusta tiedä, mutta Ruskatassu on tuolla noin”, Sulkavirta totesi kääntyen eloklaanilaisen puoleen, ”Ruskatassu! Tule esiin! Me olemme oikeassa paikassa!”
Huuto sai Ruskatassun astumaan esiin kinoksen takaa. Varovaisin askelin oranssi eloklaanilainen lähestyi kolmikkoa. Sulkavirran kasvoilla oli leveä hymy, seikkailu oli tuottanut tulosta!
”Oletpa sinä kasvanut!” kollikissa totesi silmäillessään esiin astunutta Ruskatassua, joka ei näyttänyt tunnistavan puhujaa.
”Anteeksi, mutta en tiedä kuka sinä olet”, näytti siltä, kuin Ruskatassun sanat olisivat olleet kynnet, jotka iskeytyivät ruskean kissan rintaan.
”Missä sinun vanhempasi ovat? Missä Merkurius ja Taivaslaulu ovat?” kissa vaati saada tietää. Sulkavirtaa hämmensi se, miten raivokkaasti tämä kolli tahtoi tietää kahden kissan sijainnin. Kenties he olivat olleet hyviäkin ystäviä.
”He ovat Eloklaanissa”, Ruskatassu selitti rauhallisella äänellä.
”Tuota noin, ennen kuin jatkamme, voisimmeko vähän hengähtää. Matkamme oli pitkä ja Ruskatassu näyttää olevan aika hämillään”, Sulkavirta sanoi ja katsoi erakkoja vakavoituneena. Ruskatassu tosiaankin näytti siltä, kuin olisi vajonnut aivan toiseen maailmaan.
”Niin tietenkin. Voin viedä teidät lepäämään, jatketaan tästä sitten vaikka aamulla”, harmaanruskea naaras ehdotti ja katsoi kysyvästi ruskeaa kollia, joka vaikutti hyvin malttamattomalta. Sulkavirta nyökkäsi ja seurasi Ruskatassun edellä harmaanruskeaa kissaa. Hän vei kaksikon erääseen kivenkoloon, jonka perällä oli kolme sammalvuodetta. Sammaleet näyttivät vanhoilta ja kuivahtaneilta.
Ruskatassu jäi seisomaan hämärän pesän keskelle, tuijottaen ilmeettömänä eteensä.
”Voitte viettää yön täällä. Toivottavasti nämä vanhat vuoteet kelpaavat, parempaa ei juuri nyt ole”, suurikokoinen naaraskissa sanoi.
”Ne kelpaavat oikein hyvin. Kiitos”, Sulkavirta sanoi, koska ei kehdannut alkaa valittamaan. Kissa poistui pesästä, ja Sulkavirta kääntyi Ruskatassun puoleen.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi yrittäen saada kontaktin kolliin, mutta Ruskatassu tuijotti yhä tyhjyyteen. Sulkavirta tönäisi hellästi oranssia kollia, joka säpsähti ja veti syvään henkeä. Kolli kohdisti sinisen katseensa Sulkavirtaan.
”Olen ollut täällä aiemmin”, Ruskatassu henkäisi, ”tämä oli meidän pesämme.”
Riemu täytti Sulkavirran mielen, kun hän kuuli Ruskatassun muistavan edes jotakin. Leveä hymy nousi molempien kissojen kasvoille.
”Hyvä Ruskatassu! Mitä kaikkea sinä muistat?” Sulkavirta uteli innoissaan.
”Minä muistan tämän pesän, ja emon ja isän. Voitko kuvitella, minä muistan heidät! Muistan Coronan, Dakotan, Timin, Fetuksen ja Kaarlon! Osa muistoista tuntuu etäisiltä, mutta en voi uskoa, että minä oikeasti muistan!” Ruskatassu intoili ja näytti siltä, kuin olisi purskahtamassa itkuun. Sulkavirta oli varmasti vähintäänkin yhtä innoissaan kuin eloklaanilaiskolli.
”Hieno juttu, todella hieno juttu. Nyt meidän täytyy nukkua, jotta jaksamme huomenna lähteä takaisin kotiin”, Sulkavirta sanoi rauhallisesti, vaikka todellisuudessa hän ei olisi malttanut mennä nukkumaan. Ruskatassu hengitti syvään ja nyökkäsi.
”Olet oikeassa. Täytyy yrittää nukkua.”

//Corona?
// 786 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Tunsin hiukan ylpeyttä siitä, että Keijukainen huomasi. Naaras vaikutti ihan mukavalta, vaikka olikin entinen erakko. Aika näyttäisi, miten hän klaaniin sopeutuisi. Erakoilla oli aivan erilaiset tavat kuin meillä klaanikissoilla, joten hänen olisi pian opittava ne.
”Jaa”, sanoin yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä. ”No, onneksi saat uuden nimen. Keijukainen on outo nimi.”
En tiennyt, miksi olin yhtäkkiä näin hyökkäävällä tuulella. Halusin vain päästä tuon kissan ihon alle. Keijukainen vaikutti kuitenkin kissalta, joka ei helposti suuttuisi.
”Oletko varma, että koeaikasi pitäisi jo loppua? Erakolle on varmasti vaikeaa sopeutua näihin oloihin”, sanoin naurahtaen. ”Yläpuolellasi on kissoja, joita on toteltava. Et voi ajatella vain itseäsi, on kissoja joista on huolehdittava. Voit syödä muutakin kuin jätteitä.”
Tutkin kiinnostuneena katseellani Keijukaista. Tiesiköhän kukaan, mistä hän ja Tyrsky olivat tulleet tai millaisissa oloissa he olivat eläneet? Ehkä he olivatkin salaa kotikissoja.
En kuitenkaan nähnyt huonona asiana sitä, että klaaniin saapui ulkopuolisia. He voisivat mukanaan tuoda tärkeitä tapoja ja oppeja.

//Aalto? Keiju?
//150 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Järkäletassu tarpoi mestarinsa Tuimakatseen rinnalla ja tarkkaili maastoa valmiina kaikkeen. Oppilas ei halunnut tyriä, päinvastoin. Kolli halusi tehdä vaikutuksen mestariinsa, jota nuori oppilas ihaili ja kunnioitti jo nyt. Järkäletassu toivoi, että Tuimakatse kouluttaisi hänet hyväksi soturiksi ja, että hän voisi olla toisen ylpeydenaihe. Järkäletassu katsoi toista kauhuissaan, lähes järkyttyneenä, kun Tuimakatse torui häntä. Kollin ääni oli tyyni, ei lainkaan vihainen tai toruva. Mutta Järkäletassu ymmärsi kyllä, ettei hän ollut käytökseensä tyytyväinen. Kolli nosteli käpäliään varovaisena ja tapitti toista tyynenä. ”Anna anteeksi Tuimakatse, lupaan olla jatkossa… Hillitympi? Parempi?” Järkäletassu naukui tyynellä äänellä, tuo ei ollut selvästikään se tapa miten kuuluisi toimia. Oppilas ei vieläkään tiennyt miten tämä homma oikein sujui, mutta lumisota oli selvästi enemmän vapaa-ajan juttuja. ”Tuimakatse? Onko lumisota oppilasajan juttuja? En ole oikein varma, haluan vain toimia oikein”, kolli mumisi hiljaa, mutta sai mestariltaan vain tuiman katseen. Järkäletassu kohautti olkiaan, olikohan toinen edes kuullut häntä? Kolli alkoi pohtimaan oliko Tuimakatseella koskaan kasvoillaan iloinen ilme ja hän alkoi itsekseen hihittämään ajatukselle, että kollin kasvoilla olisi nyt iloinen ja nauravainen ilme. ”Hymyiletkö koskaan?” Järkäletassu töksäytti, sillä hän ei ollut varma siitä. Eihän kolli ollut tuntenut mestariaan järin kauaa, ehkä hänellä oli vain soturihommissaan tuima ilme. Tuimakatse kohotti kulmaansa, sama ilme kasvoillaan ja alkoi ohjeistamaan nuorta oppilasta harjoituksien suhteen. ”Ja kysymykseesi vastaus, me harjoittelemme nyt. Älä kysele turhia tai tyhmiä”, kolli naukaisi lyhyesti ja ytimekkäästi oppilaalleen.

Järkäletassu painoi lyhyet ja ytimekkäät ohjeet mielensä sopukoihin. Vapaa tyyli, kynsiä ei saa käyttää ja hänen tehtävä olisi hyökätä. Järkäletassu mittaili mestariaan katseellaan, myös Tuimakatse oli suurikokoinen. Kasvaisikohan hän joskus kollin ohitse? Järkäletassu ei ollut siitä varma, sen näkisi kuiden päästä. Kolli alkoi pohtimaan taktiikkaansa hyökkäämisen suhteen. Järkäletassu päätti kiertää Tuimakatseen sivulle ja kaataa toisen maahan. Kolli syöksähti Tuimakatsetta kohti ja kiersi sivulle. Mustaturkki keräsi takajalkoihinsa voimaa ja valmistautui hyökkäämään toisen kylkeen. Järkäletassun suunnitelmana oli kaataa toinen maahan, muuta hän ei ollut vielä ajatellut. Hitautensa vuoksi hän tömähti lumikinokseen, onneksi tassut edellä. Järkäletassun tassut eivät hipaisseetkaan mestarinsa turkkia, vaan ainoastaan pöllytti lunta. Järkäletassu aivasti lumipölystä ja katsoi Tuimakatsetta hölmistyneenä. Järkäletassu kallisti päätään, kun Tuimakatse hymähti hänelle. Kaipa yritys oli ollut ihan hyvä? Kolli ravisteli enimmät lumet mustasta turkistaan ja katsahti toiseen päättäväisenä. Tällä kertaa hän onnistuisi vielä paremmin, olisi pakko onnistua. Järkäletassu pelkäsi kovin tuottavansa pettymyksen Tuimakatseelle.

Järkäletassu asettui hyökkäysasentoon ja valmistautui yrittämään uudestaan. Hänen pitäisi yrittää selvittää Tuimakatseen heikkoudet ja vahvuudet, jotta hän voisi hyödyntää niitä harjoituksissa. Ja etenkin hänen pitäisi selvittää omat taitonsa. Järkäletassu värähti seisoessaan kylmässä hangessa, hänen olisi yllätettävä Tuimakatse. Oppilas ei ollut nopea tai ketterä, voima voimaa vastaan ei kuulostanut nuorukaisen korviin hyvältä. Etenkin kun hän oli se heikompi osapuoli, ainakin niin hän oletti. Järkäletassu keksi, hän voisi viskoa lunta Tuimakatseen silmiin. Se tuntui kurjalta silmissä, joten hän voisi saada etulyöntiaseman. Kolli lähti nelistämään hitaassa juoksussa kollia kohti ja kohotti käpäläänsä hidastaessaan. Hän kauhaisi lunta ja viskaisi sen suoraan päin Tuimakatsetta. Kolli tuntui kuitenkin ennakoineen sen Järkäletassun hitaista eleistä, joten Tuimakatse laski päätään sopivasti ja lumet osuivat hänen päälakeensa. Järkäletassu yritti siitä huolimatta kaataa kollisoturin ja tällä kertaa hän onnistui horjauttamaan vastustajansa tasapainoa. Tuimakatse horjahti taaksepäin, mutta Järkäletassun heiluva häntä oli sopivasti soturin ulottuvilla. Niinpä Tuimakatse kiskaisi oppilaan hännästä, joka sai mustaturkkisen kissan menettämään tasapainonsa lopullisesti ja tuiskahtamaan maahan. Järkäletassu tuhahti turhautuneena, hän oli ollut liian luottavainen ja itsevarma yllätysiskuaan kohtaan. Oppilas kömpi käpälilleen ja katsahti mestariinsa pettyneenä. ”Miten minulla meni? Tuotinko pettymyksen? Olinko hyvä?” kolli hätäili ja jäi hivenen epätoivoisena odottamaan mestarinsa vastausta.

//Tuima?
//563 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aaltotassu: 8kp –

Keijukainen: 12kp –

Sulkavirta: 22kp! –

Pimentovarjo: 4kp –

Tuhkajuova: 3kp –

Varistassu: 13kp –

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta ja Ruskatassu olivat yöpyneet pensaaseen rakentamassaan pesässä. Harmaanruskea soturi oli herännyt aikaisin aamulla siihen, kun kylmyys pureutui tämän ohuen turkkinsa läpi pakottaen kissan ylös. Kylmä oli helpottanut saalistaessa, ja saalisonni olikin ollut Sulkavirran puolella tänään.
Aurinko ei ollut vielä noussut, ja soturin ympärillä oleva metsä oli hiljainen. Lehdettömät puut ympäröivät Sulkavirtaa joka puolella. Kantaessaan saalistaan kohti pesää, Sulkavirta pysähtyi hetkeksi ja laski yhä lämpimän jäniksen hankeen. Soturitar nosti kellertävän vihreän katseensa ylös kohti tähtitaivasta ja ihaili sitä hetken ajan. Olo oli aivan toisenlainen kuin Kuolonklaanin reviirillä. Kukaan ei voinut määrätä Sulkavirtaa, ja se oli ihanaa. Hän tunsi olonsa niin vapautuneeksi kuin vain voi, ja koki olevansa maailman onnekkain kissa.
Sitten Sulkavirta jatkoi matkaansa rauhallisin askelin.
Ruskatassu oli jo herännyt, ja oranssi kolli istuskeli parhaillaan pesän ulkopuolella. Nouseva aurinko pilkisti puiden latvojen takaa, edessä olisi kylmä päivä.
”Toin ruokaa”, Sulkavirta ilmoitti, vaikka Ruskatassu oli varmasti asian jo huomannut. Naaras työnsi jäniksen kohti eloklaanilaisoppilasta, joka suostui aloittamaan ruokailun.
Kaksikko jakoi jäniksen, jonka jälkeen matka jatkui.
”Mikäli olemme oikeassa suunnassa, saavumme perille tänään”, Ruskatassu kertoi pitäen katseensa edessäpäin, kun kaksikko kulki joen viertä pitkin. Lehtikadon pakkanen oli jäädyttänyt joen, mutta siellä täällä oli sulia kohtia, jotka paljastivat jään alla virtaavan pikimustan veden. Vaikka Sulkavirta piti uimisesta, niin juuri nyt joki ei näyttänyt houkuttelevalta. Jääkylmä vesi tekisi taitavimmastakin uimarista hetkessä selvää, ja pienikin virta veisi helposti mukanaan.
”Osaatko sinä uida?” Sulkavirta viritteli keskustelua, kun hiljaisuus oli jatkunut tukahduttavan kauan. Ruskatassu nyökkäsi:
”Eloklaanissa lähes kaikki osaavat.”
Sulkavirta oli kuullut asiasta, mutta ei ollut uskonut sitä todeksi.
”Luulin, että ne olivat vain puheita”, Sulkavirta ei peitellyt yllättyneisyyttään. Ruskatassu pudisti päätään.
”Entä sinä? Osaatko sinä uida?” oranssi kolli kysyi kääntäen nyt ensimmäistä kertaa sinisen katseensa Sulkavirtaan päin. Naaras nyökkäsi ylpeänä.
”Emoni opetti minua ja veljeäni. Olen aika hyvä, vaikka itse sanonkin”, raidallinen naaras virnisti, ja Ruskatassunkin kasvoilla käväisi huvittunut hymy.
”Epäilemättä.”
Sulkavirtaa lämmitti nähdä Ruskatassun hymyilevän.
”Kaipaatko koskaan elämää klaanien ulkopuolella?” Sulkavirta kysyi ja tajusi heti, miten typerä hänen kysymyksensä oli ollut, ”tai siis, tahtoisitko joskus elää erakkona?”
Ruskatassu ei onneksi tuntunut pahastuvan Sulkavirran tökeröstä kysymyksestä.
”Enpä tiedä, en ole miettinyt sitä”, kolli vastasi lapojaan kohauttaen.
”Välillä minusta tuntuu, että olen kuin mikäkin vanki Kuolonklaanissa. Tahtoisin nähdä maailmaa ja kokea uusia asioita, enkä elää päivästä toiseen sitä samaa tylsää elämää ilman mitään muutoksia”, Sulkavirta sanoi. Hän vilkaisi Ruskatassua, joka näytti siltä, ettei tiennyt mitä sanoa.
”Ai, kuulostaa harmilliselta. Miksi et lähde klaanista?” kolli kysyi.
”Perheeni vuoksi. En tahdo jättää sisaruksiani, koska olemme aina olleet yhdessä. Se ei olisi oikein heitä kohtaan”, Sulkavirta sanoi lapojaan kohauttaen, ”eikä yksinelokaan houkuttele. Seikkailut täytyy kokea jonkun kanssa, ei yksin.”
Ruskatassu siristi sinisiä silmiään.
”Kuulostaa ihan järkevältä”, eloklaanilainen tokaisi virnistäen.
”Muistatko mitään näistä paikoista? Tuovatko ne joitakin muistoja mieleesi?” Sulkavirta kysyi ja katseli ympärilleen. Metsä oli kadonnut ja muuttunut avaraan nummimaisemaan. Ruskatassu pudisteli päätään:
”Ei niin mitään.”

// 466 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aaltotassun puheista tuli hyvin selväksi, etteivät kuolonklaanilaiset tosiaankaan arvostaneet Eloklaania pätkän vertaa. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin. Mitä huonommat välit klaaneilla oli, sitä helpompi minun olisi värvätä liittolaisia Mesitähteä vastaan.
Naurahdin väkinäisesti Aaltotassun heitolle siitä, miten olisimme kuolleet Eloklaanissa tylsyyteen.
”Minulla onkin hyvin onnekas olo täällä. Olen oppinut Kuolonklaanissa hurjasti kaikkea”, kerroin kirkkaalla äänellä edelleen leveästi hymyillen. Aaltotassua ei hymyilyttänyt. Loppujen lopuksi punaruskea kissa oli ilmeiltään varsin tylsä. Silloin tällöin oppilas miltei hymyili, mutta se olikin sitten siinä.
Keskustelu keskeytyi, kun Punatähti asteli leirin keskustaan ja kutsui Kuolonklaanin koolle. Samalla erotin Tyrskytassun tummanruskean turkin leirin sisäänkäynnin luona. Kolli ei tehnyt elettäkään tullakseen luoksemme, ja se oli pieni pettymys.
Punatähti nimitti Varispennuksi kutsutun kissan oppilaaksi. Kokous oli koruton ja tylsä, Punatähti puhui lyhyesti kuten aina, eikä jaaritellut turhia. Päällikkö päätti kokouksen yhtä nopeasti kuin oli sen aloittanutkin, ja kissat palasivat takaisin hommiinsa.
”Kuinka kauan kissat ovat oppilaina Kuolonklaanissa?” esitin Aaltotassulle kysymyksen. Pennuista tuli oppilaita kuuden kuun iässä, mutta kukaan ei ollut kertonut, miten kauan soturikoulutus kesti.
”Niin kauan, että oppilas osaa kaiken tarvittavan. Se riippuu kissasta”, punaruskea naaras sanoi lapojaan kohauttaen. Tuon katse harhaili jossakin takanani. Kenties Tattitassu oli saapunut leiriin, ja naaras kaipaili veljensä seuraa.
Keskustelu ei ehtinyt jatkumaan, kun Varistassu saapui luoksemme. Tummanharmaa kolli lyöttäytyi tylysti seuraamme, aivan kuin olisi ollut jokin maailman valtias. Hän kyseli Aaltotassun kuulumisia, mutta ei antanut naaraalle aikaa vastata, kun tämä esitti jo uuden kysymyksen minulle.
Se sama hymy, joka kasvoillani oli ollut sen aikaa mitä olimme Kuolonklaanissa olleet, oli siinä edelleen.
”Minä olen Keijukainen. Kyllä, olemme kumppanini Tyrskyn kanssa koeajalla Kuolonklaanissa. Koeaika tosin on pian ohi, ja ansaitsen sitten klaaninimeni”, kerroin kohteliaasti tummalle kissalle.
”On helppo arvata, mistä sinun nimesi tulee. Sinä olet kyllä ihan ilmiselvä Varistassu”, lisäsin viitaten kissan tummanharmaaseen turkkiin.

//Varis tai Aalto?
//290 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Kuuntelin tyytyväisenä, miten emoni kehui minua. Minusta ei tulisi vain hyvää soturia, vaan Kuolonklaanin paras! Kaikki ihailisivat minua. Sitten Henkäysvarjokin huomaisi minut. En tiennyt, mitä Tuhkajuova tarkoitti ”helpolla oppilaalla”, mutta minusta tulisi sellainenkin aivan varmasti!
Pimentovarjoksi esittäytynyt musta kissa tuhahti.
”Älä mene asioiden edelle. Hänhän on vasta pentu”, soturi naukaisi viileästi ja silmäili minua jäisillä silmillään. ”Et voi tietää millainen hänestä kasvaa soturikoulutuksen aikana.”
Tuhkajuova oli vastaamassa jotakin, kun ulkoa kuului Punatähden ääni. Hän kutsui klaanin kissoja koolle leirin aukiolle. Tuhkajuova nousi seisomaan vierelläni.
”Taitaa olla aika”, hän sanoi ja asteli ulos pesästä. Seurasin häntä, kun emoni kulki muiden kissojen ohi lähelle Punatähteä. Hän viittoi minua hännällään asettumaan viereensä. Yhtäkkiä palaset loksahtelivat paikoilleen – kyseessä oli pakko olla minun nimitykseni oppilaaksi. En halunnut innostua liikaa, jos kyseessä olisikin jokin muu asia, mutta luulin kuitenkin olevani oikeassa.
Pian klaanin kaikki kissat olivat saapuneet aukiolle. Punatähti antoi katseensa kiertää kuolonklaanilaisten yli ennen kuin aloitti.
”Olemme kokoontuneet nimittämään uuden oppilaan”, punaruskea päällikkö aloitti. Okei, olin siis oikeassa. Ellei kyseessä olisi sitten Kettupentu, mutta en uskonut siihen. Miksi muuten olisin istunut näin edessä?
”Varispentu on saavuttanut kuuden kuun iän ja voi aloittaa soturikoulutuksensa. Hänen nimensä olkoon Varistassu”, Punatähti sanoi ja katsoi suoraan minuun. Tunsin koko klaanin katseet turkissani, mutta tilanne ei jännittänyt minua – päinvastoin, pidin siitä valtavasti. Kaikki ajattelivat jo, miten hyvä soturi minusta tulisi. Seuraavaa asiaa kuitenkin jännitin, nimittäin sitä, kuka mestarikseni tulisin. Toivoin, että se olisi Henkäysvarjo, mutta se ei kaiketi olisi mahdollista, olihan hän minun isäni. Ehkä mestarini olisi Varjokarva, hän oli yksi klaanin parhaista taistelijoista. Tai Hämypilvi, hän oli kokenut ja kunnioitettu soturi.
”Mestarinasi toimii Lehtituuli”, Punatähti ilmoitti, ja yritin peitellä tyytymätöntä ilmettäni. Lehtituuli? Hänhän oli yksi nuorimmista sotureista. Osaisiko Lehtituuli muka kouluttaa jo oppilaan? Puhumattakaan siitä, että minä olin kyseessä, tuleva Kuolonklaanin paras soturi. En tiennyt, osaisiko Lehtituuli kouluttaa minusta potentiaaliani vastaavan soturin.
Nimitysmenot olivat nopeasti ohi ja klaanin kissat palasivat takaisin askareisiinsa. Lehtituuli asteli luokseni.
”Minä olen Lehtituuli, mestarisi. Mukava tavata, Varistassu”, hän sanoi ja tyydyin nyökkäämään.
”Kierrämme reviirin läpi huomenna. Nyt suosittelisin, että menet kasaamaan itsellesi makuusijan soturien ja oppilaiden pesään.”
Sen sanottuaan Lehtituuli nyökkäsi ja asteli pois. Tuhahdin ärsyyntyneenä kun mestarini oli kuuloetäisyyden ulkopuolella. Pitikö minun heti alkaa tekemään jotain turhia askareita? Toisaalta en halunnut nukkua routaisella maalla, eikä kukaan varmaan hommaa minun puolestani hoitaisi. Siispä tartuin toimeen yrittäen unohtaa pettymyksen siitä, ettemme kiertäneet reviiriä jo tänään.

Makuusijan tekemisessä oli tuntunut kestävän hävettävän kauan, mutta viimein olin valmis. En tiennyt, mitä tekisin sitten. Olisin ehkä voinut kysyä Lehtituulelta, muuttaisiko hän mieltään ohjelman suhteen. En kuitenkaan nähnyt häntä missään, joten mestarini oli kaiketi lähtenyt partioon tai jotain. Minun olisi ehkä mentävä jonkun seuraan. En pitänyt yksin olemisesta, mutta nyt tajusin, etten oikeastaan tuntenut muita kissoja emoni ja Kettupennun ulkopuolelta. Enkä todellakaan menisi Tuhkajuovan luo heti ensimmäiseksi. En ollut enää pentu.
Katselin ympärilleni leirissä, kun huomasin kahden oppilaan keskustelevan kauempana. Toinen oli Aaltotassu, joka oli nimitetty oppilaaksi pian syntymäni jälkeen. Hän ei siis ollut ainakaan täysin vieras naama, sillä olimme olleet pentutarhalla yhtä aikaa. Toinen kissa oli kuitenkin tuntemattomampi. Olin nähnyt tuon harmaan naaraan pari kertaa aiemmin. Hänestä oli vasta tullut oppilas, mutta hän ei ollut koskaan ollut pentutarhalla. Hän oli siis klaanin ulkopuolelta. Yhtäkkiä muistin Tuhkajuovan puhuneen erakoista, jotka olivat tulleet klaaniin koeajalle. Hänen oli pakko olla yksi heistä.
Sen enempää ajattelematta astelin kaksikon luo.
”Hei Aaltotassu, miten menee?” tervehdin välittämättä siitä, että olin ehkä keskeyttänyt keskustelun. Käännyin harmaan naarasoppilaan puoleen. ”Entä kuka sinä olet? Olet kai yksi niistä erakoista, eikö niin?”

//Aalto? Keiju?
//576 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin Pimentovarjoa sama kylmä ilme kasvoillani, joka siinä oli ollut siitä saakka, kun soturi oli astunut sisään pentutarhaan. Vihjailiko hän jotakin ottaessaan Henkäysvarjon esille? Toki olin arvannut, että tarkkasilmäisimmät kuolonklaanilaiset kiinnittäisivät huomiota Henkäysvarjon välinpitämättömyyteen, joten onneksi olin varautunut vastaamaan siihen. Pentutarhalla oli aivan liikaa aikaa miettiä kaikkea.
”On hän täällä käynyt, mutta kuten sanoit, varapäällikön elämä on kiireistä. Olemme sopineet, että minä kannan vastuun Varispennun kasvatuksesta, enkä pidä Henkäysvarjon tavasta kasvattaa pentuja. Hän antaa liikaa periksi, ja se kostautui aiemmassa pentueessamme, joista Sinilintu on toivoton tapaus, Sulkavirta liian välinpitämätön ja Sähkötuhokin välittää liikaa sisaruksistaan. Minä pidän huolen siitä, että Varispennusta tulee soturi, josta Kuolonklaani saa olla ylpeä aina”, totesin vilkaisten sivusilmälläni pentua, joka kuunteli tarkkaavaisesti puheitamme. Kuolonklaani saisi vielä kiittää minua siitä työstä, jonka olen Varispennun kanssa tehnyt.
”Se soturi on onnekas, joka saa Varispennun oppilaakseen. Hän tulee olemaan maailman helpoin oppilas, vaikka itse sanonkin”, äänestäni paistoi ylpeys siitä, miten upeasti olin suoriutunut kuningattarena olemisesta.

//Pimento?
//155 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Siristin silmiäni Tuhkajuovan napautukselle.
”Sinä taas näytät lihoneen”, tokaisin takaisin. Tuhkajuovan pentu istui emonsa vieressä. Jos Tuhkajuova olisi emona yhtään sellainen, mitä hänen käytöksestään voisi päätellä, oli pennun muovaaminen klaanin parhaaksi soturiksi jo hyvää tahtia käynnissä. Ehkä naaras oli Varispennulle enemmän mestari kuin emo. Ainakin koulutus näytti toimineen, Varispentu istui kuuliaisesti harmaan naaraan vierellä eikä hyppinyt edes takaisin, vaikka vieras kissa oli saapunut pentutarhaan.
Minusta ei ikinä tulisi kuningatarta. Vaikka minulla nyt olikin kumppani, en koskaan suostuisi pentuihin. En uskonut, että minusta voisi tulla heille hyvä emo. Minulla olisi samat tavoitteet kuin Tuhkajuovalla, mutta toteutus varmasti kylmempi ja rajumpi. En halunnut olla kuin emoni ja pilata pentuni.
Tuhkajuovan aiempi pentue oli ollut kolmen vahvuinen. Ehkä yksi pentu keräsi nyt kaiken huomion, mikä oli aiemmin jakaantunut useammalle. Toinenkin asia oli tässä pentueessa erilaista. Olin nimittäin pannut merkille, ettei Henkäysvarjo paljoa käynyt pentutarhalla. Tietenkin hänellä oli kiire varapäällikkönä. Henkäysvarjo oli kuitenkin kissa, jota hänen jälkikasvunsa kiinnosti.
”Henkäysvarjo ei taida käydä täällä kovin usein”, naukaisin kuin ohimennen. ”Varapäällikkönä on toki kiireistä. Ajattelisin kuitenkin, että isän tehtävänä olisi käydä edes silloin tällöin katsomassa pentuaan.”

//Tuhka?
//180 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltotassu kallisti pikkuisen päätään miettiessään, mitä kertoisi Keijukaiselle Eloklaanista, sillä hänen omatkin tietonsa siitä olivat huolestuttavan vajavaiset, vaikka klaanit asuivatkin aivan vieretysten. No ei nyt aivan, mutta melkein. Kuolonklaanilaisilla ei nyt vain ollut tapana puhua rajanaapuriklaanista paitsi silloin kun nämä olivat tehneet jotakin sellaista, mikä ärsytti heitä
”Eloklaani on toinen klaani, joka sijaitsee Kuolonklaanin naapurissa.” Aaltotassu piti lyhyen tauon kasatakseen ajatuksensa. ”Sen kissat ovat aivan meidän kaltaistemme uljaiden soturien vastakohtia. He ovat heikkoja ja yhtä tyhmiä kuin päättömät linnut. On ihme, että se on yhä pystyssä, vaikka se koostuu suurimmalta osin erakoista ja kotikisuista.”
Aaltotassua ei oikeastaan edes pelottanut, että hän saattaisi sanomisillaan loukata jotenkin Keijukaista, vaikka hän ei siihen mitenkään tahallisesti pyrkinytkään. Hän ei muutenkaan osannut sanoa, mitä mieltä oli ylipäätään klaanien ulkopuolisista. Kaipa he olivat kissoja siinä missä kuolonklaanilaisetkin. Ainakaan Keijukainen ei vaikuttanut niin pahalta.
”Teitä lykästi, kun satuitte eksymään juuri Kuolonklaanin reviirille”, hän jatkoi ja kohdisti läpitunkevan oranssin katseensa jälleen Keijukaiseen, jonka kasvoille hymyntapainen oli näyttänyt jähmettyneen lopuniäkseen. Aaltotassu piti kasvonsa peruslukemilla. Hän ei jaksanut ilvehtiä juuri nyt, ja häntä ihmetyttikin, miten Keijukainen jaksoi olla aina niin positiivinen ja hymyilevä. ”Jos olisitte joutuneet Eloklaaniin, olisitte varmaankin kuolleet siellä jo nälkään – tai muuten vain ikävystyneet hengiltä.”

//Keiju?
//198 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Ruskatassun kohtaamisesta oli kulunut neljäsosakuu.
Sulkavirta hiipi ulos sotureiden pesästä varoen, ettei herättänyt nukkuvia sotureita. Naaras käveli kylmän aukion poikki piikkihernetunnelin liepeille, jossa hänen veljensä istui vartiossa. Sähkötuhon sinivihreä katse siirtyi nopeasti harmaanruskeaan soturittareen.
”Hei”, Sähkötuho tervehti itselleen tyypillisellä, matalalla murahduksella.
”Onko mitään erityistä tapahtunut?” Sulkavirta yritti kysellä ohimennen kuulumisia, jottei hän vaikuttaisi niin oudolta. Sähkötuho taisi nähdä esityksen läpi heti. Kolli kohotti kulmiaan.
”Mitä sinä aiot?” hän kysyi suoraan. Sulkavirta irvisti.
”Lähden käymään leirin ulkopuolella. Olen kunnossa, eikä minusta tarvitse huolehtia. Palaan kyllä”, raidallinen naaras sanoi. Sähkötuho katsoi ilmeettömänä sisartaan. Sulkavirta tiesi, että veli osasi lukea naarasta, ja tiesi ettei kyse ollut pelkästä yöllisestä kävelystä.
”Minne olet lähdössä? Kenen kanssa?” Sähkötuho kysyi, mutta Sulkavirta pudisti päätään.
”Palaan kyllä. Kerron sitten sinulle ihan kaiken. Anna minun nyt vain mennä, ole kiltti”, Sulkavirta sanoi ja katsoi anoen veljeään. Sähkötuho näytti harkitsevan asiaa hetken.
”Kai sinä tiedät, että hankit itsellesi vain ongelmia?” veli kysyi tiukasti, mutta äänensävy välitti huolen. Sulkavirrasta tuntui pahalta, että Sähkötuho joutui olemaan huolissaan hänestä.
”Kyllä minä selviän. Palaan ihan pian. Nyt minun täytyy kuitenkin mennä. Nähdään, Sähkötuho!” Sulkavirta hihkaisi ja käänsi veljelleen selkänsä ennen kuin astui piikkihernetunneliin. Hän ei antanut Sähkötuholle mahdollisuutta sanoa enempää.
Matka eteläiselle rajalle sujui nopeasti. Sulkavirran olo oli kevyt, aivan kuin hän olisi liitänyt valkean hangen yllä.

Rajan kupeessa Sulkavirta erotti tutun hahmon. Ruskatassun oranssi turkki pomppasi esiin hangesta, eikä sitä voinut olla huomaamatta. Kolli tervehti kuolonklaanilaista nyökkäämällä.
”No, oletko valmis?” Sulkavirta kysyi innoissaan. Ruskatassu nyökkäsi, ja kaksikko astui rajojen yli. Sulkavirta kääntyi ja katsoi taakseen. Lumisade oli alkanut. Se olisi hänen onnensa, sillä nyt klaani ei voisi lähteä seuraamaan heidän jälkiään. Sulkavirta katsoi hymyillen Ruskatassua.
”Näytä tietä”, kuolonklaanilainen sanoi, ja Ruskatassu lähti kulkemaan kohti edessäpäin häämöttävää metsää. Sulkavirran sydän pamppaili, kun hän käveli kauemmas ja kauemmas Kuolonklaanin rajasta. Hän tunsi olonsa vapaaksi ollessaan ensi kertaa klaanien rajojen ulkopuolella. Hän ei halunnut luopua siitä tunteesta koskaan.
”Mitä sinä tiedät vanhasta kodistasi?” Sulkavirta kysyi rikkoen kaksikon ylle laskeutuneen hiljaisuuden.
”Se on joen varrella oleva kivikasa. Ympärillä on paljon metsää, mutta muuta en tiedä. Jossain täälläpäin sen pitäisi olla, kuulemma parin päivän matkan takana”, Ruskatassu kertoi. Oppilaan äänestä paistoi jännittyneisyys. Pelkäsiköhän Ruskatassu Sulkavirtaa?
”Minusta on mukavaa, kun pääsin lähtemään kanssasi”, Sulkavirta totesi rauhallisella äänellä, muttei vilkaissut puhuessaan Ruskatassua. Naaras katseli ympärilleen ja painoi mieleensä reitin, jota pitkin he kulkivat. Kaksikon täytyisi löytää takaisin kotiin, kun he löytäisivät Ruskatassun vanhan kodin.
”No, olit ainoa joka edes tuntui harkitsevan sitä”, Ruskatassu myönsi.
”Tunsitko sinä minun veljeni?” oranssi kolli vaihtoi nopeasti puheenaihetta. Yllättynyt Sulkavirta käänsi katseensa kolliin.
”Tunsin. Hän oli minun ikäiseni, joten kasvoimme yhdessä. Hän viihtyi aika paljon omissa oloissaan, mutta kyllä me vietimme pentuina paljon aikaa yhdessä”, Sulkavirta muisteli pentuaikojaan. Monessa tilanteessa Mustikkakuono oli tuntunut heidän joukossaan ylimääräiseltä.
”Entä emoni? Tunsitko sinä hänet?” Ruskatassu esitti uuden kysymyksen, johon Sulkavirta oli tosin jo varautunut.
”En kovinkaan hyvin. Hän ei kamalasti jutellut tai viettänyt aikaa kanssamme”, soturi kertoi. Häntä inhotti ajatus Villisielusta. Minkälainen kissa voisi noin vain hylätä toisen pennuistaan tuntemattomille? Ajatus puistatti Sulkavirtaa.
Matka jatkui kaikessa hiljaisuudessa. Kummatkin vain katselivat ympärilleen mahdollisten vaarojen varalta. Sulkavirta olisi halunnut jutella, muttei hän keksinyt mitään. Siitä huolimatta hänellä oli hyvä olla. Sulkavirta oli päässyt kauan janoamalleen seikkailulle, ja vieläpä Ruskatassun kanssa! Hän toivoi, ettei matka päättyisi koskaan.

// 536 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin tarkkaavaisesti Aaltotassun kertomusta. Se Punatähden pesässä ollut raidallinen, varsin tyly kissa oli siis Sinilinnun isä. En olisi uskonut, ellei Aaltotassu olisi juuri kertonut sitä. Pentutarhan musta kissa oli varmasti tämä Tuhkajuova. Olin huvittunut siitä, että klaanissa oli niin paljon toisilleen sukua olevia kissoja. Kaikkien juuret varmasti johtivat yhteen samaan kissaan, eli kaikki kuolonklaanilaiset taisivat olla sukua toisilleen. Miten mahtavaa.
”Onko sinun isäsi sukua heille?” esitin kysymyksen. Aaltotassu varmasti epäili jotakin, mutta epäilkööt. En voinut olla ainoa kissa, jota kiinnosti klaanin sukulaissuhteet. Se ei viitannut mihinkään, paitsi siihen, miten utelias olin. Punaruskea naaras pudisti päätään.
”Ei ole, mutta on minullakin aika paljon sukulaisia Kuolonklaanissa”, oppilas paljasti. Olisin halunnut kysyä enemmän, mutta katsoin parhaaksi jättää asian siihen. Eiköhän kysymyksiä sukulaissuhteista ollut jo tältä päivältä tarpeeksi.
”Onko Sinilintu aina ollut… Outo? Montako oppilasta hän on kouluttanut soturiksi?” en antanut yllemme laskeutua hiljaisuutta. Tämä esittämäni Keijukainen oli raivostuttava, en olisi itsekään tullut toimeen itseni kanssa, mikäli olisin törmännyt minuun. Halusin kuitenkin vetää tämän ihanan roolini kunnolla loppuun. Se tulisi vaatimaan pinnistelyitä, sillä inhosin jokaista hetkeä yhä vain enemmän.
”Minun tietääkseni hän on aina ollut sellainen. Sinä olet hänen ensimmäinen oppilaansa, kai”, Aaltotassu kertoi mietteliään oloisena. Yllätys. Olin saanut mestarikseni täyden tumpelon, joka ei ollut koskaan kouluttanut yhtäkään oppilasta. Punatähti teki sen varmasti tahallaan. Pidin kasvoillani sen typerän hymyn, jonka olin loihtinut jo klaaniin saapuessani.
”Jostainhan se pitää aloittaa”, naurahdin esittäen hyväntuulista.
”Hei muuten, mikä se Eloklaani on? Kuulin jonkun puhuvan siitä, muttei Sinilintu ole kertonut minulle toisesta klaanista”, kysyin muka ohimennen. Tahdoin tietää, mitä ihana Aaltotassu tiesi naapuriklaanistaan ja Mesitähdestä.

//Aalto? Toivottavasti nää ei oo puhunu jo Eloklaanista XD
// 257 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Keijukainen miltei anelia Aaltotassua kertomaan hänelle lisää Sähkötuhon ja tämän sisarusten muista sukulaisista Kuolonklaanissa. Se kieltämättä oli outoa, eikä Aaltotassu olisi uskonut kenenkään haluavan kuulla niin kiihkeästi mutkikkaista sukulaissuhteista ainakaan vapaaehtoisesti. Toisaalta, ei hän keksinyt tähän hätään parempaakaan tekemistä, joten miksipä ei – jos Keijukainen kerran oikeasti halusi tietää, niin Aaltotassu auttaisi mieluusti sivistämään tätä.
”On heillä”, hän aloitti ja huiskaisi nopeasti hännällään lunta pois tassuiltaan. ”He kuuluvat hyvin arvostettuun sukuun, ovathan he Tuhkajuovan ja Henkäysvarjon jälkeläisiä.”
Nimien kuuleminen ei aiheuttanut Keijukaisessa kummoistakaan reaktiota. Miksi olisikaan? Hänhän oli ulkopuolinen – ei tuo mitenkään voinut olla perillä siitä, ketkä Kuolonklaanissa olivat isoja nimiä ja ketkä vähäpätöisiä parempiensa hännystelijöitä. Aaltotassu ei missään nimessä halunnut kuulua jälkimmäiseen, kunhan hän ansaitsisi soturinimensä.
”Henkäysvarjo on klaanin varapäällikkö. Punatähden jälkeen hän nousee klaanin johtoon”, Aaltotassu yritti avata asiaa Keijukaiselle siten, että tämä saisi edes jonkinlaisen kuvan siitä, miten korkeassa asemassa hänen mestarinsa isä oli. ”Tuhkajuova taas on erittäin korkealle arvostettu soturi, tai niin ainakin olen kuullut omalta isältäni. Hän on parhaillaan pentutarhalla, koska sai vastikaan toisen pentueen Henkäysvarjon kanssa. He saivat pojan, Varispennun.”
Aaltotassu tutkaili Keijukaista odottaen jonkinlaista reaktiota esitelmään, jonka oli juuri pitänyt tälle. Hän oli itsekin yllättynyt siitä, miten paljon hän tiesi tietyistä klaanitovereistaan ja heidän perheenjäsenistään.

//Keiju?
//201 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Tuimakatse: 23kp! –

Sulkavirta: 27kp! –

Tyrsky: 6kp –

Keijukainen: 16kp –

Sähkötuho: 11kp –

Aaltotassu: 5kp –

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirran turkkia kihelmöi, kun hän hiipi ulos piikkihernetunnelista ja toivoi, ettei yövartiossa nuokkuva Jääviilto nähnyt häntä. Sulkavirta pidätti hengitystään aina siihen saakka, että oli päässyt ulos tunnelista. Sitten hän lähti nelistämään hangessa kohti Eloklaanin rajaa. Soturi tunsi, kuinka hyinen pakkastuuli antoi hänelle vauhtia. Naaras juoksi niin nopeaa kuin vain jaloistaan pääsi. Hän halusi nähdä Ruskatassun mahdollisimman pian.
Kun Sulkavirta oli ohittanut jäässä olevan Hehkulammen, hän hidasti tahtiaan. Soturi ei tahtoisi saapua paikalle hengästyneenä. Raja häämötti jo edessäpäin, ja Sulkavirta huomasi onnekseen Ruskatassun oranssin turkin. Oppilas istui rajan vieressä katse kohti kirkasta tähtitaivasta.
Kolli huomasi Sulkavirran, ja laski katseensa tähän.
”Hei, kiva että pääsit”, raidallinen soturi sanoi toisen klaanin jäsenelle ja istuutui alas. Ruskatassu nyökkäsi vakavana.
”Oletko miettinyt tarjoustani?” kuolonklaanilainen kysyi istuutuessaan alas. Hän heilautti häntänsä etukäpäliensä päälle.
”Kasvattivanhempani saivat pentuja”, Ruskatassu sanoi, eikä Sulkavirta ymmärtänyt, miksi kolli teki niin. Naaras siristi silmiään ja kallisti päätään.
”Ja?” hän kehotti eloklaanilaista jatkamaan. Ruskatassu veti syvään henkeä.
”He eivät ole pyytäneet minua katsomaan pentuja, koska olen niin etäinen. Näen heidän katseestaan, että he eivät pidä minua enää poikanaan. Se tuntuu pahalta, vaikken tunnekaan heitä. Aiemmin he katsoivat minua toisella tavalla, mutta se on muuttunut. He ovat onnettomia, jonka vuoksi tahdon muistaa heidät ja sen, miten heitä rakastin, jos rakastin”, Ruskatassu sanoi vältellen kuolonklaanilaisen katsetta. Kissan sininen katse seilasi Kuolonklaanin mailla, muttei vahingossakaan osunut Sulkavirtaan.
”Kuten sanoin, minä voin lähteä kanssasi vanhaan kotiisi. Ehkä tutut tuoksut ja ympäristö herättää muistosi”, Sulkavirta sanoi yrittäen saada katsekontaktin Ruskatassun kanssa. Kolli tuntui vajoavan omiin ajatuksiinsa hetkeksi. Sulkavirta katsoi häntä hiljaa, antaen kollille aikaa miettiä. Sitten Ruskatassu nosti ensimmäistä kertaa sinisen katseensa ja kohtasi Sulkavirran kellertävän vihreät silmät.
”Hyvä on”, sanat saivat Sulkavirran innostumaan, mutta naaras hillitsi itsensä. Soturin kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy, mutta Ruskatassu ei hymyillyt.
”Milloin lähdemme?” naaras kysyi.
”Ennemminkin miten. Emme saa jäädä kiinni, enkä tahdo muiden huolestuvan minusta liikaa”, Ruskatassu totesi. Sitä Sulkavirta ei ollut tullutkaan ajatelleeksi. Ei hän ikimaailmassa saisi Punatähdeltä lupaa lähteä retkelle yhdessä eloklaanilaisen kanssa, liekö päällikkö päästäisi häntä edes yksin. Kenties hän voisi kertoa Sähkötuholle, ettei kenenkään pidä olla hänestä huolissaan, ja lähteä salaa. Sitten hän voisi palata kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Minä tiedän, mitä teen”, Sulkavirta vakuutteli, vaikkei hän todellakaan tiennyt. Hän improvisoisi jotakin, jotta pääsisi seikkailulleen. Punatähti ja muut voisivat suuttua, mutta loppujen lopuksi Sulkavirta oli ihan pätevä soturi, ja klaani varmasti ottaisi hänet takaisin seikkailun päätteeksi.
”Okei. Tavataanko etelärajalla neljäsosakuun kuluttua? Lähdetään silloin”, Ruskatassu ehdotti, ja se sopi Sulkavirralle.
”Nähdään silloin. Hyvää yötä, Ruskatassu”, Sulkavirta sanoi hymyillen ja katsoi, kuinka eloklaanilaisoppilas nousi ylös ja kääntyi. Ruskatassu lähti juoksemaan nummella kohti metsää. Sulkavirtakin kääntyi. Hänen ajatuksensa olivat sekavat, mutta lähinnä innostuneet. Hän pääsisi tutustumaan Ruskatassuun ja lisäksi pääsisi vielä seikkailulle. Hänen täytyisi vihjata Sähkötuholle jotakin, ettei häntä etsittäisi turhaan matkan aikana. Veli ei takuulla olisi iloinen kuullessaan Sulkavirran suunnitelmista, mutta kyllä hän ymmärtäisi, ihan varmasti.

// 468 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mikäli olin pysynyt kartalla Aaltotassun selityksissä, hänen veljensä oli saanut sen mestarin, jonka Aaltotassu olisi tahtonut. Sulkavirta ja Sähkötuho olivat sisaruksia, joista Sähkötuho oli ankarampi. Sain myös selville sen, että en ollut ainoa, joka oli pitänyt minun niin sanottua mestariani hieman outona. Sinilintu taisi ihan julkisesti olla outo, ja kaikki tiesivät sen.
”Onhan hän hieman erilainen kuin muut”, aloitin ja pidin sitten pienen tauon, ”mutta Sinilintu ei ole liian ankara, joten ainakaan minulla ei ole liikaa paineita. Välillä minusta tuntuu, että hän opettaa minulle lintulajeja saalistamisen sijasta.” Aaltotassun kasvoilla käväisi pieni hymyntapainen, mutta punaruskea naaras vakavoitui heti.
”Huvittavaa, miten sisarukset voivatkin olla niin erilaisia. Sähkötuho ja Sinilintu ovat aivan eri maailmoista”, Aaltotassu lausahti rennosti ja kohautti lapojaan. Lausahdus sai minut ihan oikeasti yllättymään. Kurtistin kulmiani, olinkohan kuullut oikein? Totta kai olin, ei minun kuulossani ollut mitään vikaa.
”Olettehan tekin Tattitassun kanssa ihan erilaisia”, puolustelin.
Punaruskea naaras kohautti lapojaan, ”no joo, olet oikeassa.”
”Onko heillä kolmella enemmänkin sukulaisia Kuolonklaanissa? Kerro minulle, tahdon tietää mahdollisimman paljon uudesta kodistani ja klaanitovereistani”, pyysin, oikeastaan miltei anelin. Erittäin hyvä mahdollisuus päästä tutustumaan kuolonklaanilaisiin ja heidän suhdekiemuroihinsa.

//Aalto?
//181 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltotassu oli lyöttäytynyt Keijukaisen seuraan palattuaan harjoituksista Sähkötuhon kanssa. Tänään kolli oli opettanut hänelle joitakin perus taisteluliikkeitä. Hän oli joutunut hiomaan niitä niin pitkään, että mestari oli ollut tyytyväinen. Ei siis ollut ihme, että hänen joka paikkaansa kolotti.
”Millainen sinun mestarisi on?” Keijukaisen kysymys pudotti Aaltotassun takaisin nykyhetkeen. Hän tökkäsi tassullaan edessään lojuvaa kuollutta hiirtä ja yritti itsekin miettiä, millaisen mielikuvan Sähkötuho oli antanut hänelle mestarina.
”Sähkötuho pyrkii täydellisyyteen”, Aaltotassu aloitti hieman epävarmasti, peläten, että kolli saattaisi olla jossain lähistöllä kuuntelemassa, ”mutta on myös hyvin kärsivällinen. Hän käskee minun tehdä samaa liikettä niin kauan, että onnistun siinä riittävän hyvin. On selvää, että hän haluaa minun panostavan koulutukseeni täysillä.” Hänen katseensa käväisi juuri partioon lähtevissä Tattitassussa ja Sulkavirrassa. Veli vaikutti jo paljon rennommalta naaraan seurassa, eikä jännittänyt niin paljon.
”Totta puhuen olisin halunnut mestarikseni mieluummin Sulkavirran. Hän ei ole yhtä muodollinen kuin veljensä”, hän tuhahti. Samalla hänelle valkeni, että myös Keijukaisen mestari oli sukua Sulkavirralle ja Sähkötuholle. ”Sinun mestarisihan on Sinilintu.”
Keijukainen räpäytti silmiään, edelleen vienosti hymyillen. ”Niin on.”
”Onko hän hyvä mestari? Tai siis no kun… hän on hieman… outo”, Aaltotassu yritti parhaansa, ettei kommentti olisi kuulostanut loukkaavalta. Mutta minkä hän sille mahtoi, että Sinilintu oli sellainen kuin oli. Hän viihtyi hyvin yksinään ja tähyili taivaalle päin kuin joku kajahtanut. Oli mahdotonta kuvitella, että sellainen kissa osaisi toimia opettajana.

//Keiju?
//219 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Istuin tavalliseen tapaani hieman sivummalla leirissä. Aivan näkösällä, mutta sillä tavalla paikallaan ja niin hiljaa, ettei kukaan oikeastaan kiinnittänyt minuun huomiota. Kun oli hiljaa, usein kävi niin, että kaikki unohtivat olemassaolosi ja sinusta tuli kuin osa taustaa. Pidin siitä, koska se mahdollisti minulle muiden tarkkailun. Sillä tavoin oppi muista jotain, mutta he eivät saaneet vastineeksi minusta mitään. Kun seurasi kissojen päivittäisi tapoja, toistuvia eleitä ja tietynlaisia tunnereaktioita muita kohdatessaan, oppi samalla lukemaan heitä melko vakuuttavalla tavalla. Moni kissa toimi samalla tavalla ja kun osasi lukea yhtä, osasi lukea toista sukulaissielua ainakin pintapuolisesti. Joskus sattui kuitenkin löytymään kivikasvoisempia tapauksia, keiden maskin alta ei saanut irti mitään.
Klaanimme oli saanut lisäyksen vähän aikaa sitten, kun kaksi erakko olivat saapuneet luoksemme liittyäkseen joukkoomme. He herättivät minun kiinnostukseni uutuudellaan, ellei myös hieman omalaatuisella käytöksellään. He tuntuivat suoraan sanottuna sopivan naapuriklaaniimme luonteensa puolesta yhtä hyvin kuin tähdet taivaalle. En vain pystynyt ymmärtämään, kuinka joku saattoi aidosti olla noin..rakastunut? Tuollainen makeus voisi olla jopa Eloklaanille liikaa – tai ehkä minun itseni kokema vastenmielisyyden tunne jotenkin korosti näkemääni. Minun oli vaikea ajatella ketään jatkuvasti roikkumassa hännässäni kuin pieni pentu yhdessäoloa kaivaten. Pelkästään jo liian läheiset olot kenenkään kanssa soturienpesässä nukkuessani aiheuttivat minulle epämukavan olon ja suhteeni muihin sotureihin oli kaiken lisäksi ainoastaan toverillinen – jos edes sitä. Kyllä ajatus kumppanuudesta oli joskus käynyt mielessäni, mutta kuvitelmani oli kaukana Keijukaisen ja Tyrskyn tulisesta romanssista. Olin ajatellut enemmänkin kumpaakin osapuolta hyödyttävää kumppanuussuhdetta, ellen sitten joskus oikeasti rakastuisi. Ajatus kuulosti kaukaiselta, mutta en ollut niin typerä, kuin pieni pentu joka vannoo, ettei koskaan ihastu kehenkään, koska se on niin ällöttävää. Mieleni voisi siis hyvinkin muuttua, vaikkei se nyt suoranaisesti ollutkaan tehtävälistallani.
Katseeni terävöityi kun huomasin uutta liikettä aukiolla. Kilpikonnakuvioinen Lehtituuli käveli parantajan pesän suunnalta kohti tuoresaaliskasaa. Hänen oli täytynyt käydä tapaamassa veljeään Tiputassua, joka oli tunnettu klaanin keskuudessaan pettämättömästä karvaudestaan. Katselin hetken aikaa, kuinka hoikka, pitkäraajainen naaras pysähtyi valikoimaan kasasta jotain, joka lopulta näytti olevan kärsineennäköinen mustarastas, ja palaamaan takaisin samaa reittiä mitä oli saapunutkin. Mieleeni nousi Sinilintu ja hänen syyllistävä katseensa, jonka saisin osakseni jos itse toimisin samalla tavalla valitessani syötävää.
Korviini kantautui kylmä läksytys, joka oli laadultaan terävä kuin vastateroitetut kynnet. Käänsin päätäni vähän nähdäkseni jo äänestäkin tunnistettavan Jääviiltoon, joka räyhäsi veljelleen Kylmäliekille kuin päällikkö alimmalle alaiselleen.
“Minä käskin sinun tuoda minulle ORAVAN. Onko tämä sinun mielestäsi orava, typerys?” kolli halveksui ja nosti pientä hiiren rääpälettä kynsissään hännästä sen verran ilmaan, että se ylsi samalle tasolla Kylmäliekin matalaksi painuneen hahmon kanssa.
“M-mutta siellä ei ollut oravia.”
“Sitten menet saalistamaan minulle yhden kala-aivo!”
Suljin korvani keskustelulta ja huokaisin turhautuneena. Jos Kuolonklaanin tulevaisuus koostuisi Jääviillon kaltaisista uusavuttomista ikipennuista, niin vaihtaisin mielelläni Eloklaaniin. Jääviilto oli jo aikoja sitten menettänyt kaiken kunniansa – mitä ei tosin ollut paljon menetettävänä – minun silmissäni.. Minun oli vaikea uskoa, että hän oli minua aika paljonkin vanhempi. Selkeästi joku oli unohtanut näyttää hänelle paikkansa. Toivon, että joku tekisi sen, mutta se ei ollut minun paikkani. En jaksaisi tuhlata aikaani tuollaisen siemenen kokoiset aivot omaavan toopeen, vaan menisin tekemään jotain hyödyllistä. Jotain, mistä klaani hyötyisi. Toisin kuin eräät.

//Jos joku haluu nii saa jatkaa 😀
498 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin mietteliäänä Tyrskytassua, joka oli esittänyt vaikeita kysymyksiä. Kolli vaikutti jokseenkin kireältä, kun astelimme oppilaiden pesään ja suuntasimme kohti vierekkäin olevia vuoteitamme.
”Sinä keksit kysymyksen, joten voit keksiä myös vastauksen. Olen liian väsynyt miettimään moisia. Joudun huomenna heräämään aikaisin partioon, joten annatkin minun sitten nukkua”, sanoin ruskealle kissalle, joka ei vaikuttanut lainkaan vakuuttuneelta vastauksestani. Väläytin Tyrskytassulle vielä erittäin epäaidon hymyn ennen kuin painoin pääni sammaliin tarkoituksena saada unen päästä kiinni.
Katselin pesän uloskäynnin suuntaan, kun uni ei tullut heti. Oppilaat alkoivat pikkuhiljaa valumaan pääaukiolta kaatuneen kuusen alle nukkumaan. Jossain vaiheessa myös Aaltotassu ja Tattitassu astuivat sisään pesään.
Silmäni alkoivat mennä kiinni, vaikka olisin vielä halunnut tarkkailla muita kissoja. Täytyi luovuttaa, kun väsymys vei voiton.

Aamulla olin väsynyt, ärtyinen ja hyvin nälkäinen. Sinilintu tuli herättämään minua ja käski kiirehtiä. Nousin ylös ilman kiireitä ja vilkaisin sikeästi nukkuvaa Tyrskytassua. Olisin tahtonut läimäyttää kollia takaraivoon ihan muuten vain, jotta en olisi ollut ainoa, joka joutuisi heräämään näin aikaisin tähän typerään aamuun.
Läimäisy jäi vain ajatukseksi, ja poistuin lämpimästä pesästä pakkaseen. Tärisin hetken paikoillani, kun astuin kylmyyteen. Silmäilin miltei tyhjää pääaukiota, jolla norkoili muutama väsyneen näköinen kissa. He olivat ilmeisesti lähdössä aamupartioon kanssamme. Sinilintu istui lähellä leirin uloskäyntiä ja katseli taivaalle. Se innoitti myös minut nostamaan harmahtavan katseeni ylös kirkkaalle taivaalle, jolla tähdet tuikkivat.
Katseeni liukui taivaalta alas tuoresaaliskasalle. Huomatessani sen olevan tyhjä, minua ärsytti vain enemmän. Jotakin epämääräistä jupistessani kävelin Sinilinnun luokse.
”Sinä olet näköjään noussut väärällä jalalla”, valkea naaras huvittui minut nähdessään. En jaksanut hymyillä heti aamusta, joten nyökyttelin vain päätäni. Kuolonklaanissa minulla oli rooli, jonka taakse olin piiloutunut. Eivät nämä klaanikissat ansainneet nähdä todellista luonnettani. Se olisi varmasti ollut heille liikaa, koska olinhan aika täydellinen.
Hetken odottelun jälkeen partio oli koolla, ja musta kolli lähti johdattamaan meitä ulos leiristä. En tuntenut puolienkaan kuolonklaanilaisten nimiä.
”Sinulla on partion jälkeen vapaata, mutta auringonlaskun aikaan vien sinut taisteluharjoituksiin”, Sinilintu ilmoitti ohimennen, kun suuntasimme kohti pohjoista. En jaksanut vastata, vaan tyydyin vain nyökkäämään. Mestarini selitti minulle partioiden tarkoituksesta ja siitä, miten rajat merkattaisiin. Jonkun täytyisi koko ajan tarkkailla ympäristöä, jotta havaitsisimme kaiken mahdollisen, joka voisi olla uhka Kuolonklaanille.

Jalkojani särki, kun saavuimme takaisin leiriin. Olisin halunnut heittäytyä hankeen ja kerätä sääliä kuolonklaanilaisilta. Ajatus olisi voinut olla hyvä, mikäli nämä kissat eivät olisi olleet sitä mitä he olivat. Kuolonklaanilaiset olisivat viimeisiä, jotka antaisivat minulle sääliä.
Oli onneni, ettei Tyrskytassua näkynyt pääaukiolla. Saisin syödä myöhäisen aamiaiseni kaikessa rauhassa yksin. Nappasin tuoresaaliskasasta hiiren, jonka kiikutin leirin kiviseinämän vierelle. Aloin syödä sitä hyvällä ruokahalulla ja katselin samalla kuolonklaanilaisia. Katselin pientä mustaoranssia naarasta, joka istui yksin sotureiden pesän edustalla ja katseli taivaalle. Aivan kuin kissa olisi ollut toisessa maailmassa. Minun täytyisi pikkuhiljaa päättää, keiden seuraan yrittäisin heittäytyä. Minun täytyi verkostoitua ja saada ystäviä, jotta en olisi yksin, kun kävisimme Mesitähden kimppuun.
Tuttu punaruskea turkki vilahti sisäänkäynnillä, kun Aaltotassu asteli leiriin. Hänen mukanaan oli raidallinen soturi, jonka kasvoja koristi arpi, aivan kuten minullakin. Soturi sanoi jotakin Aaltotassulle, joka vastasi nyökäten. Sitten kaksi kissaa lähtivät kulkemaan eri suuntiin. Aaltotassu teki mutkan tuoresaaliskasalle, jonka jälkeen hän huomasi minut. Oppilas ei kai löytänyt muutakaan seuraa, ja tuli istumaan parin ketunmitan päähän minusta.
”Millainen sinun mestarisi on?” yritin viritellä keskustelua naaraan kanssa tietämättä, kaipasiko Aaltotassu juuri nyt seuraani. Väänsin kasvoilleni hennon hymyn. Olin jo lopen kyllästynyt hymyilemään.

//Aalto?
// 532 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Keijukaisen esittämä kysymys sai kuolonklaanilaiset hieman hämilleen. Minua se lähinnä huvitti. Yritin pitää naamani peruslukemillani, sillä en mielinyt saada kynsistä kuonolle. Huomasi kyllä, ettei Keijukainen ollut mikään klaanikissa. Miten typerä kysymys.
”Osa on”, Aaltotassu vastasi hitaasti ja vilkaisi veljeään vaivihkaa. ”Mutta eivät kaikki. Punaruskea turkki taitaa olla muuten vain melko yleinen väri kuolonklaanilaisten joukossa.” Oppilas vaikutti hiukan kiusaantuneelta; ehkä se johtui siitä, että hänellä itsellään oli myös punertava turkki.
Keijukainen hymyili edelleen, mutta hymy oli muuttunut kireäksi. Päätin pelastaa tilanteen:
”Kiitos kun esittelitte meille leiriä. Se oli todella ystävällistä. Toivottavasti tapaamme joskus harjoitusten merkeissä, tai miksei vaikka vain ihan vapaa-ajalla. Me kumppanini kanssa olemme jo kuitenkin niin väsyneitä, että taidamme kömpiä petiin.”
Aaltotassu nyökäytti päätään, eikä hänen oransseista silmistään voinut mitenkään lukea, mitä ajatuksia hänen mielessään liikkui. Toivoin vain, että esityksemme oli vakuuttanut heidät. Ainakin Keijukaisen tietämättömyys pelastaisi meidät muilta epäilyksiltä, sillä kukaan klaanikissa ei voisi esittää niin mehiläisaivoisia kysymyksiä.
”Öitä, ja kiitos vielä kerran”, Keijukainen naukui kohteliaasti seuralaisillemme, ja lähdimme sitten kulkemaan tiiviisti kylki kyljessä oppilaiden pesää kohti. Tunsin turkkini alla inhottavaa pistelyä. Oli luonnotonta olla näin lähellä Keijukaista.
”Milloin aiomme tavata ’ystävämme’?” kysyin niin hiljaa kuin vain pystyin. Ohitsemme kulki kissa, joka loi meihin epäluuloisen katseen, mutta kun väläytin hänelle sädehtivän hymyn vastaukseksi, tämä murahti ja käänsi päänsä poispäin. Herttinen, ei kai minun hymyni sentään niin kamala ollut.
”Ja toinen kysymys on, miten aiomme päästä tapaamaan heitä? Oppilaita ei päästetä ulos leiristä ilman soturia”, sihisin hampaitteni takaa. ”Etenkään sellaisia oppilaita, jotka eivät virallisesti kuulu vielä klaaniin.”

//Keiju?
//248 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta näykki ajatuksissaan hiiren rippeitä. Hänen mielessään pyöri vain Ruskatassu, eikä naaras voinut käsittää, miksei hän päässyt ajatuksista eroon. Jokin oranssissa kissassa oli sellaista, joka veti Sulkavirtaa puoleensa. Naaras tiesi, että mikäli kaikki olisi mennyt oikein, Ruskatassukin olisi kuolonklaanilainen. Oli kuitenkin tullut mutkia, ja jostain syystä Ruskatassu oli nyt Eloklaanissa. Hänen oli saatava tietää, miksei voinut unohtaa Ruskatassua.
Sulkavirta nousi ylös ja jätti hiirensä rippeet aloilleen ja nousi ylös. Soturi kiiruhti uloskäynnille ja pujahti piikkihernetunneliin. Hänen oli käytävä Eloklaanin rajalla. Hänen täytyi nähdä Ruskatassu uudelleen. Tapaamisen jälkeen Sulkavirta oli pyörinyt päivittäin turhan paljon Eloklaanin rajalla vain nähdäkseen Ruskatassun, mutta kollia ei ollut näkynyt.
Sulkavirta juoksi leiristä aina Eloklaanin rajalle saakka. Saavutettuaan rajan, aurinko oli jo laskenut. Pakkanen kiristyi yötä myöten, ja kylmyys pureutui Sulkavirran ohuen turkin läpi. Se sai soturin tärisemään.
Sulkavirta istui alas kylmyydestä huolimatta ja silmäili Eloklaanin nummia. Soturi ei voinut uskoa silmiään, kun hän ihan oikeasti erotti oranssin turkin lähestyvän rajaa. Silmät suurina Sulkavirta katsoi, miten Ruskatassu asteli rajan tuntumaan varovaisin askelin.
”Sinä tulit”, Sulkavirta henkäisi ja otti pienen askeleen lähemmäksi rajaa. Ruskatassu nyökkäsi ilmeettömänä.
”Kerro minulle, mitä tarkalleen ottaen tapahtui silloin, kun kimppuuni hyökättiin”, oranssi kolli meni suoraan asiaan. Pyyntö yllätti Sulkavirran, mutta hän alkoi heti käymään päässään tapahtumia läpi. Ne tuntuivat kaukaisilta muistoilta, vaikkei tapahtumasta ollut kuin pari vuodenaikaa. Tapahtumat olivat olleet yhtä murhenäytelmää, jota Sulkavirta ei takuulla unohtaisi koskaan. Hän ei voisi pyyhkiä mielestään näkyä verisestä nummesta, jolla makasi elottomia kissoja ja kaiken pahan alku ja juuri, Karhumyrsky.
”Me olimme partioimassa, kun Karhumyrsky huomasi sinut. Hän teki äkkijarrutuksen, eikä suostunut enää liikkumaan Punatähden käskyistä huolimatta. Sitten hän hyökkäsi sinun kimppuusi, ja Punatähti ja Jyrkänneloikka juoksivat perään estääkseen hänet. He eivät ehtineet tehdä mitään, kun Karhumyrsky oli jo kimpussasi. Siitä alkoi taistelu, johon mekin veljeni kanssa liityimme myöhemmin. Minä yritin pitää sinua hereillä. Kun taistelu oli ohi, joku eloklaanilaisista tuli ja vei sinut leiriinne”, Sulkavirta selitti asiat mahdollisimman yksinkertaisesti ja Ruskatassu kuunteli tarkasti.
”Miksi se kissa tahtoi tappaa minut?” Ruskatassu kysyi ja kohtasi Sulkavirran kellertävän vihreän katseen. Sulkavirta oli kuullut Karhumyrskyn ja Punatähden keskustelun parantajan pesässä taistelun jälkeen.
”Kerro nyt, tiedät kuitenkin”, Ruskatassu ärähti turhautuneena, kun Sulkavirta vaikeni. Naaras yritti löytää oikeita sanoja, mutta niiden etsiminen tuntui mahdottomalta.
”Hän tahtoi kostaa isällesi, Lauhalaukalle”, naaras sopersi. Ruskatassu näytti hämmentyneeltä.
”Miksi? Mitä Lauhalaukka on tehnyt?” oranssi kolli kysyi. Sulkavirta ei tiennyt, miten paljon Ruskatassu tiesi itsestään ja menneisyydestään. Hän pelkäsi, että särkisi eloklaanilaisen kertomalla liikaa.
”En ole ihan varma.. Karhumyrskyn mukaan Lauhalaukka rakastui Karhumyrskyn kumppaniin, ja he saivat pentuja; sinut ja Mustikkakuonon”, Sulkavirta aloitti ja huomasi Ruskatassun kasvoilla puhtaan hämmennyksen.
”Onko minulla veli tai sisko?” kolli kysyi. Sulkavirta joutui särkemään kollin toiveen sisaruksesta, ja naaras pudisti päätään.
”Karhumyrsky tappoi hänetkin. Hän tahtoi kostaa Lauhalaukalle tappamalla sinut ja Mustikkakuonon”, naaraan ääni oli vaimea. Ruskatassu laski päänsä alas.
”Miten sinä päädyit Eloklaaniin?” oli Sulkavirran vuoro esittää kysymys.
”Muiden kertomusten mukaan emoni antoi minut pois. Sain kasvattivanhemmat, jotka kasvattivat minut omana pentunaan jossain ei-kenenkään-mailla. Sitten Lauhalaukka löysi meidät ja toi Eloklaaniin. Se on kaikki mitä tiedän”, Ruskatassu ei epäröinyt kertoa tarinaansa.
”Miten et voi muistaa menneisyyttäsi?” Sulkavirta kysyi puhtaasti uteliaisuuttaan. Ruskatassun kulmat kurtistuivat.
”En vain muista, en minä tiedä miten se toimii”, kolli totesi. Sulkavirta mietti hetken.
”Minä voin auttaa sinua muistamaan”, naaras ehdotti, vaikkakaan ei tiennyt, miten sen tekisi. Ruskatassu ei näyttänyt vakuuttuneelta.
”Miten sinä aiot sen tehdä? Usko pois, eloklaanilaiset ovat jo kokeilleet kaikkea. Kasvattivanhempani kertoivat minulle pentuajoistani ja vanhasta kodistamme, muttei se tuonut takaisin yhtäkään muistoa. Miten joku tuntematon voisi saada minut muistamaan?” oranssi kissa kysyi. Sulkavirta keksi heti.
”Oletko käynyt vanhassa kodissasi? Minä voin lähteä kanssasi sinne!” Sulkavirta ehdotti innoissaan, mutta Ruskatassu näytti epäröivän. Klaanien säännöt kielsivät ystävyyden klaanien välillä, mutta säännöt eivät koskaan olleet pidätelleet Sulkavirtaa. Ei häntä voitaisi rangaista sellaisesta, josta kukaan ei tiennyt.
”Enpä tiedä”, Ruskatassu sanoi.
”Miksi ei? Voisit saada muistisi takaisin, eikö se olisi sen arvoista?” harmaanruskea naaras kysyi. Kylmyys alkoi jo tuntua sen verran pahalta, että naaras joutui nousemaan ylös ja astelemaan paikoillaan. Hänen äänensä värisi soturin puhuessa.
”Sinun täytyy varmaan palata takaisin leiriin, näytät olevan kylmissäsi”, Ruskatassu totesi sivuuttaen täysin Sulkavirran kysymyksen.
”Palaan heti, jos lupaat tavata minut täällä uudelleen”, Sulkavirta ei aikonut luovuttaa. Hän oli viimein tavannut Ruskatassun ja päässyt keskustelemaan tämän kanssaan, eikä asiaa voinut vain jättää siihen. Ruskatassu harkitsi hetken, kunnes myöntyi.
”Hyvä on. Tavataan tässä samassa paikassa uudenkuun aikaan keskiyöllä”, Ruskatassu sanoi ja nousi ylös.
”Tavataan silloin”, Sulkavirta hymyili ja katsoi, kuinka Ruskatassu käänsi selkänsä kuolonklaanilaiselle. Kolli kiristi tahtiaan ja lähti ravaamaan kohti metsää. Sulkavirtakin suuntasi kohti leiriä. Hänen sydämensä pamppaili innostuksesta. Naaras olisi halunnut kertoa kaikille tapaamisesta, mutta ymmärsi pitää suunsa kiinni. Hän ei halunnut ongelmia itselleen tai Ruskatassulle. Edes Sähkötuho ei saisi kuulla tapaamisesta.

//771 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Sujahdin läpi piikkihernetunnelin leiriin kantaen elotonta hiirtä hampaissani. Olin onnekseni onnistunut saamaan sen kiinni. Se oli ollut jo valmiiksi vahingoittunut ja täten helpompi napata. Sitä en kyllä maininnut metsästyspartion muille jäsenille, joilla oli ollut huonompi tuuri saalistuksen suhteen. Lehtikato ja sen mukanaan tuoma kylmä viima ja jäiset huurteet, joilla oli tapana porautua läpi turkin aina syvälle sisimpäämme asti, oli säikäyttänyt suurimman osan riistasta piiloihinsa koloihin maan alle. Monet aikaisemmin reviirillä pyrähdelleistä linnuista taas olivat häipyneet Kuolonklaanin alueelta jonnekin muualle, mihin ikinä ne matkasivatkaan lehtikadon ajaksi. Niitä alkoi olemaan yleensä vasta hiirenkorvan aikaan enemmän, joten kaipa ne jostain aina palasivat takaisin. Sitten oppilasaikojeni olin kehittynyt saalistuksessa eteenpäin ja pystyin sanomaan olevani paljon aikaista parempi, vaikka mielsinkin itseni melko kehnoksi sillä osa-alueella. Vaikka olinkin nauttinut olostani soturina pitkän tovin, kuuluin silti edelleen yksiin klaanin nuorimmista sotureista. Siispä pönkitti edelleen itsetuntoa tuoda klaanille riistaa tällaisina aikoina, kun sitä ei todellakaan ollut paljoa tarjolla, ja kun tiesin, miten huono tilanne yleensä tähän aikaan oli.
Kiikutin hiiren tuoresaaliskasan täytteeksi yhdessä partion johdossa olleen Jokimielen kanssa, joka hänkin oli saanut napattua riistaa kynsiinsä. Nyökkäsin tummanruskealle naaraalle pikaisesti hyvästiksi, ja suuntasin seuraavaksi oppilaiden pesää kohti. Tuoresaaliskasa huusi tyhjyyttä, ja tiesin monen muun tarvitsevan riistaa enemmän kuin minä, jonka vuoksi en normaaliin tapaani jäänyt aterioimaan partion jälkeen. Vatsani kyllä kurni, mutta liikkeessä nälkä unohtuisi. Myöhäisemmät partiot saattaisivat olla onnekkaampia saalistuksen suhteen, joten voisin huolehtia vatsan täytteestä myöhemminkin.
Punatähti oli suonut minulle ensimmäisen oppilaani koulutettavaksi, Järkäletassun. Hän oli Kuolonklaanin tuorein oppilas. Oppilaiden määrä oli kasvanut viime aikoina. Varsinkin, kun klaaniin oli tullut koeajalle kaksi erakkoa. Moni suhtautui klaanin ulkopuolisiin varauksella, mutta itse en kokenut asiaa ihan niin suurelta kannalta. Ensinnäkin heitä oli vain kaksi. Mihin tekoihin kaksi kissaa pystyisi Kuolonklaania vastaan? En jaksanut uskoa, että erakoista olisi minkäänlaista haittaa Kuolonklaanille. En siltikään voinut sanoa suhtautuvani täysin avoimesti heihin. Sellaista luottamusta ansaitsi harvoin kukaan, vielä harvemmin heidän kaltaisensa. Oli kai minulla sen tähden jonkinlaiset epäilykset heidän suhteensa.
Kerrottuani Järkäletassulle harjoittelevamme tänään taistelua, lähdin edeltä suuntaamaan ulos leiristä. Aikaisempi partio oli saanut jäseneni vetreiksi, joten jaksoin vielä liikkua normaalilla nopeudella, vaikka en mikään nopein kissa ollutkaan. Soturioppilaalla oli hivenen vaikeuksia pysyä perässäni, ja huomasin nopeuden kuuluvan hänen heikompiin puoliinsa. Sitä olisi toki helppo kehittää. Olin itsekin ollut hitaamman puoleinen liikkuessani entisen mestarini Pimentovarjon perässä, mutta naaras oli aina laittanut minut koville ja kehittänyt kuntoani, ja samalla myös nopeuttani. Oli mielenkiintoista päästä soveltamaan entisen mestarini oppeja uusilla variaatioilla Järkäletassulle. Halusin onnistua hänen koulutuksessaan, ja olinkin tyytyväinen päästessäni opettamaan hänelle tänään taistelun alkeita. Taistelutaidot kuuluivat ehdottomasti omiin vahvuuksiini, joten minulla olisi varmasti paljon annettavaa perässäni kulkevalle mustanharmaalle kollille.
Järkäletassu oli törmännyt minuun ja muksahtanut lumeen. Ei oppilaalle varmaan ollut helppoa pysyä perässäni tällaisessa maastossa, nyt kun lumipeite oli vaikeuttamassa asiaa. Hän kuitenkin sai minut huohottaen kiinni ja päätyi jatkamaan matkaa vierelläni. Olin ollut aikaisemmin oppilaalle jo tiukempi, joten en viitsinyt ärähtää tätä takaisin taakseni, vaan annoin hänen jatkaa matkaa rinnallani. Joku muu mestari olisi saattanut ottaa tällaisen käytöksen jo itseensä, mutta pyrin olemaan edes jollain tasolla ymmärtäväinen oppilasta kohtaan. Järkäletassun ollessa ensimmäinen oppilaani, minulla ei ollut vielä tiettyä kaavaa mestariudesta, jota voisi noudattaa.
Olin aikalailla valmis pysähtymään, sillä paikka oli hyvä harjoitteluun, kun kasvoihini lensi kasa lunta. Se ehti osua silmiini, eikä kylmä tuntunut mukavalta nenänikään päällä. Ravistelin päätäni karistaakseni pöllämystyneenä lumihiutaleet pois turkistani. Kesti hetki tajuta, että lumi oli lähtöisin Järkäletassun käpälästä. Mitä tämä oppilaan rääpäle oikein meinasi tuollaisella käytöksellä? Siristin silmiäni kohdistaen tuiman katseeni suoraan kollioppilaan sinisiin silmiin.
“Tee tuo vielä uudestaan niin joudut raahautumaan Hehkuaskeleen vastaanotolle”, sanoin istahtaen alas. Ääneni oli tyyni, kuten olemuksenikin kiepauttaessani häntäni etutassujeni päälle. Järkäletassu sai kiittää onneaan, että juuri minä olin hänen mestarinsa. Jos kolli olisi tehnyt vastaavan Jääviillolle, tuskin oppilas olisi enää maankamarallakaan nelintassuin. Tuskin kovinkaan moni mestari olisi katsellut tuollaista tekemistä kauaa. Olin itse kuitenkin töpeksinyt useastikin oppilasaikani, jonka vuoksi osasin suhtautua käytökseen paremmin. Mieleni sopukoista kaivautui esiin muisto joka hiirenkorvan aikaisista suurista harjoituksista, joissa olin todella epäonnistunut ja tuottanut pettymyksen niin mestarilleni ja joukkuetovereilleni kuin itsellenikin. Sen jälkeen oppilasaikani oli ollut yhtä näytönpaikkaa, joka oli osaltaan myös verottanut kykyäni keskittyä tekemiseeni kunnolla. Sellaisen yli pääseminen oli vaatinut jonkin aikaa, mutta nykyään tunsin arvoni paremmin. Järkäletassulle en halunnut samanlaista olotilaa harjoitteluihin, sillä se saattoi syödä omia kykyjä. Niinpä ajattelin sivuuttaa kollin typerän ja ajattelemattoman käytöksen, ja keskittyä taisteluharjoitusten aloittamiseen.
“Harjoittelemme ilman kynsiä”, ilmoitin noustessani samalla ylös, kun Järkäletassu vastasi ymmärryksen merkiksi. “Aloitetaanpa sitten.”
Pimentovarjo oli joskus aikoinaan opettanut minulle taistelun perusteita samaisessa paikassa. Toisaalta ensimmäisen oppituntini olin saanut Sähkötuholta, joten taisteluharjoitukset harvoin olivat tuntuneet alkuvaiheessa kovin haastavilta mestarini seurassa.
“Menen hieman kauemmas ja sinun tehtävänäsi on hyökätä. Tyyli on vapaa”, selitin nopeasti ja astelin kauemmas oppilaastani. Järkäletassu muistutti ruumiinrakenteeltaan paljon itseäni, sillä hän oli myös melko suurikokoinen. Vasta oppilasikänsä alkuvaiheilla ollessaan kolli ei ollut vielä täysissä mitoissaan, mutta oli hän ehdottomasti oppilaiden pesän suurimpia. En tiennyt tulisiko Järkäletassu ohittamaan koskaan minua lihasmassassa, sillä kuuluin klaanin suurimpien kissojen joukkoon. Sai nähdä. Uskoin tämän takia kollin juuri käyttävänkin voimaa hyökkäyksessään, sillä nopeus ei ollut toisen vahvimpia puolia. Voima voimaa vastaan minun oli hyvin helppo varautua. Ketterät vastustajat olivat taas itselleni kaikista ovelampia vastuksia kuin pelkästään raaka voima.
Järkäletassu näytti pohtivan hetken hyökkäystaktiikkaansa, kunnes tämä lähti syöksymään kohti. Kolli oli riittävän fiksu siihen, ettei hän edes yrittänyt hyökätä edestäpäin, jonka olisin melko varmasti pystynyt estämään. Oppilas tajusi ehkä itsekin, ettei hänen taitotasonsa riittäisi vielä moiseen tai sitten päättelyketju oli irrallinen. Järkäletassu kiersi sivulleni ja yritti hyökätä kylkeäni vasten ehkäpä aikeenaan kaataa minut maahan. Nopeutensa ja ketteryytensä vuoksi kolli ei onnistunut, ja pääsin sujahtamaan pois tämän edestä. Oppilas tömähti tassut edellä lumikinokseen, jolloin itse hyökkäsin tämän selkään. Nousin nopeasti ja otin muutaman askeleen taaksepäin Järkäletassusta.
“Hyvä yritys, jos yrityksesi oli alkaa taas leikkimään lumisotaa. Uudestaan!” hymähdin mustanharmaalle kollille. En antaisi vielä hänelle ohjeita, vaan halusin antaa toiselle aikaa ymmärtää itse ja toimia. En uskonut, että Järkäletassu saisi tällä kerralla vielä minua yllätetyksi, mutta hän saattaisi oivaltaa itselleen toimivia tapoja. Saada parempaa kuvaa heikkouksista ja vahvuuksistaan. Minun yllättämiseksi kolli vaatisi kuitenkin vielä paljon harjoittelua. Huomasin kuitenkin heti hänen ensimmäisestä yrityksestään, että Järkäletassu oli omassa elementissään. Hän käytti jo taitavasti aivojaan toimiessaan, eikä hänen ensimmäinen yrityksensä ollut mitenkään huono ensimmäiseksi. Selvästi soturioppilaalta löytyi luonnollisesti jonkinlaista tekniikkaa ja ajatusta taisteluun liittyen.
Asetuin tukevaan asentoon ja kohdistin katseeni Järkäletassuun, joka valmistautui yrittämään uudestaan.

// Järkäle?
// 1031 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Tyrsky(tassu): 27kp! –

Keijukainen: 38kp! –

Varispentu: 6kp –

Aaltotassu: 4kp –

Järkäletassu: 9kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Sulkavirta: 11kp –

Tuhkajuova: 4kp –

Kirjoittaja: Elandra

Olimme viettäneet aivan tavallista päivää pentutarhalla, kun Pimentovarjo oli yllättäen astellut pesään. Heti suunsa avatessaan Pimentovarjo oli alkanut ilkkumaan, muttei se tullut yllätyksenä. Naaras esitteli itsensä Varispennulle ja päätyi sitten esittämään kysymyksen myös minulle. Kohtasin soturin siniharmaan katseen.
”Erinomaisesti. Viettäisit itsekin mielelläsi pentutarhalla aikaa, mikäli kasvattaisit Kuolonklaanin parasta soturia”, totesin kylmästi viitaten soturittaren ensimmäiseen lausahdukseen tuon tullessa pesään. Pimentovarjo kohautti lapojaan ja katsoi sitten Varispentua, joka oli istuutunut vierelleni. Toisin kuin muut pennut olisivat saattaneet tehdä, Varispentu ei sinkoillut paikasta toiseen tai esittänyt typeriä kysymyksiä tuntemattomille. Minun pentuni oli kuuliainen ja rauhallinen, hänet oli kasvatettu hyvin. Eikä pennun kasvattaminen loppupeleissä edes ollut vaikeaa. Kun siihen panosti, se ei vaatinut paljoakaan.
”Tulitko sinäkin tutustumaan tulevaan pesääsi? Aiotko siirtyä kuningattareksi vai klaaninvanhimmaksi? Et nähtävästi ainakaan kuningattareksi, sinä olet laihtunut”, piikittelin virnistäen. Jos toinen yritti päästä ihon alle, täytyi antaa takaisin samalla mitalla. Pimentovarjon kohdalla en tosin yrittänyt ärsyttää, vaan tapamme puhutella toisia oli aina ollut vähän kyseenalaista. Kaikesta huolimatta kunnioitin tummaa soturia. Minulla ei ollut ystäviä, mutta Pimentovarjon kanssa olimme aina tulleet toimeen. Jos minä olisin saanut päättää, hänestä olisi tullut Varispennun mestari.

//Pimento?
// 181 sanaa