Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta vaelteli Eloklaanin rajan tuntumassa ja silmäili nummimaisemaa. Hän oli tehnyt niin monen kuun ajan ja toivonut näkevänsä vilauksen oranssista turkista. Sulkavirta tiesi, että Ruskatassu oli jäänyt eloon Karhumyrskyn hyökkäyksen jälkeen. Jokin oranssissa kollissa oli tehnyt vaikutuksen, ja Sulkavirta tahtoi kuumeisesti tietää, mikä se jokin oli. Hän ei vain voinut unohtaa kollin oranssia turkkia tai kirkkaansinistä katsetta.
Kuolonklaanilaissoturi tiesi, ettei hän saisi olla tekemisissä eloklaanilaisen kanssa, mutta hän ei välittänyt. Klaanien säännöt eivät olleet olleet koskaan hänelle elintärkeitä. Hän noudatti niitä vain pitääkseen sen pienen vapauden, joka soturilla Kuolonklaanissa oli.
Naaras oli jälleen luovuttamassa ja palaamassa takaisin leiriin, kun näki oranssin hahmon kulkevan eteenpäin valkeassa hangessa. Sulkavirta jähmettyi paikoilleen ja katsoi kissan suuntaan. Hän tunnisti tulijan Ruskatassuksi. Sulkavirta oli kuvitellut tämän hetken monesti mielessään, mutta nyt hän ei osannut tehdä mitään. Oranssi kissa pysähtyi nähdessään rajan tuntumassa seisovan soturittaren.
Ruskatassu näytti hämmästyneeltä. Sulkavirta huomasi, että eloklaanilainen oli yksin. Ketään muita ei näkynyt. Sulkavirta otti askeleen eteenpäin kohti rajaa. Se sai Ruskatassunkin liikkumaan. Kolli pudottautui matalaksi ja hiipi kohti Eloklaanin ja Kuolonklaanin välistä rajaa. Kun kolli oli kuuloetäisyydellä, hän pysähtyi. Sulkavirta ei irrottanut katsettaan oranssin kollin kirkkaista silmistä.
”Hei, minä olen Sulkavirta. Muistatko sinä minua?” naaras kysyi varovaisesti ikään kuin peläten, että joku kuulisi. Ruskatassu näytti yhä enemmän hämmentyneeltä.
”Pitäisikö minun muistaa? Tunnetko sinä minut?” kolli kysyi päätään kallistaen. Sulkavirta oli sanoinkuvailemattoman pettynyt siitä, ettei hän ollut jäänyt Ruskatassun mieleen. Oli epäreilua että Ruskatassu kiusasi Sulkavirtaa hänen painajaisissaan muistamatta oikeasti edes naaraan olemassaoloa.
”Minä pelastin sinut silloin, kun Karhumyrsky hyökkäsi kimppuusi”, Sulkavirta henkäisi ja otti askeleen taas kohti rajaa. Soturittaren sydän laukkasi hänen rinnassaan. Hetkeksi eloklaanilaiskolli näytti katoavan jonnekin syvälle ajatuksiinsa.
”Anteeksi, mutta en muista siitä mitään”, kolli pahoitteli ja kohtasi hetkeksi kuolonklaanilaisen katseen, mutta käänsi sitten taas päänsä pois. Sulkavirta oli pettynyt, muttei naaras aikonut luovuttaa.
”Ei se mitään. Miten sinä olet voinut? En ole nähnyt sinua sen tapahtuman jälkeen”, Sulkavirta puhui kuin olisi tuntenut Ruskatassun paremminkin. Se näytti hämmentävän oranssia kissaa.
”Olin parantajan pesällä pitkään”, Ruskatassu ilmoitti. Se selitti sen, miksei Sulkavirta ollut nähnyt kollia rajalla.
”Oletko sinä nyt kunnossa?” soturi uteli toivoen, ettei Ruskatassu tuntenut oloaan epämukavaksi vihollisen ollessa niin lähellä ja kysellessä asioita, jotka ei hänelle kuuluneet. Ruskatassu näytti harkitsevan vastaustaan.
”Fyysisesti kyllä, mutta muuten en. Menetin kaikki muistoni. En muista elämästäni ennen loukkaantumista yhtään mitään”, kollin ääni särkyi kesken lauseen, ja tuon kasvoille piirtyi surkea ilme. Sulkavirta tunsi sääliä.
”Ai, sepä ikävää”, naaras ei osannut sanoa muuta, ”oletko yrittänyt muistella?” Kysymys taisi olla typerä. Ruskatassu luimisti korviaan.
”Tietenkin olen. On vaikea muistella mitään, mitä ei vain muista”, kolli vastasi turhautuneena saaden Sulkavirran katumaan sanojaan.
Sulkavirta säpsähti nähdessään tumman hahmon lähestyvän heitä nummilta päin. Ruskatassu kääntyi katsomaan Sulkavirran katseen suuntaan.
”Minun täytyy mennä”, kolli ilmoitti nopeasti ja kääntyessään lähti juoksemaan kohti tulijaa.
”Odota!” Sulkavirta yritti huutaa, muttei kolli kuullut häntä. Sulkavirta jäi vain tuijottamaan oranssin kissan perään. Hän katsoi, kuinka Ruskatassu keskusteli tulijalle ja lähti sitten kulkemaan poispäin. Tyhjä olo jäi kaivertamaan raidallisen soturin mieltä.
Hän oli tavannut Ruskatassun pitkän odotuksen päätteeksi, mutta se ei tuntunut helpottavan tyhjää oloa. Sulkavirta halusi tietää, mikä eloklaanilaisessa oikein veti häntä puoleensa.

// 511 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin lämpimästi hymyillen Aaltotassua, joka veljensä kanssa johdatti meidät ulos hämärästä oppilaiden pesästä. Pääaukio oli pullollaan kissoja. Aukiolla olevista kissoista olisi voinut kuvitella syntyvän enemmän ääntä, mutta oikeastaan oli aika hiljaista. Moni kissa istuskeli yksinään jossakin leirin laitamilla ja tyytyi vain seuraamaan muiden tekemisiä. Ajattelin heti, että noiden yksinäisten kissojen joukkoon me heittäytyisimme. Kenties heistä voisi saada liittolaisia.
”Täällä on pentutarha. Siellä nukkuvat pennut, klaaninvanhimmat ja kuningattaret. Kuningattaret ovat pentujen emoja”, punaruskea naaraskissa selosti seistessämme kolon edessä. Kuuntelin ja yritin esittää kiinnostunutta. Minua ei kiinnostanut, miksi mitäkin kutsuttiin klaanissa. Minä tahdoin vain tappaa Mesitähden ja lähteä täältä pois niin pian kuin saatoin.
”Pentutarhalla on tällä hetkellä kaksi kuningatarta ja kaksi pentua klaaninvanhimpien lisäksi. Tosin pennuista tulee pian oppilaita, kun he täyttävät kuusi kuuta”, Aaltotassu jatkoi. Naaras viittoi meidät seuraamaan. Kiersimme leirin reunoja pitkin lammelle, johon vesi putosi korkealta. Tiesimme jo, että lammen takana oli Punatähden pesä.
”Päällikön pesän olette varmaankin jo nähneet”, oppilas arvasi jatkaen matkaansa taas. Kiersimme lammen ja kuljimme taas leirin reunoja pitkin. Kallioseinämä muuttui piikkihernemuuriksi, ja pian olimme jo piikkihernetunnelilla. Vilkaisin Tyrskytassua lämpimästi hymyillen.
”Oppilaat nukkuvat tuon kuusen latvustossa. Soturit ovat saaneet loput kuusesta”, Aaltotassu jatkoi. Vilkaisin Tattitassua, joka kulki sisarensa perässä kuin tuo olisi ollut hänen emonsa. Kuolonklaanilaiset tosiaan erosivat kaikki toisistaan varsin isosti, vaikka jotkut näyttivätkin tismalleen samalta.
”Parantajan pesä on täällä. Parantaja auttaa klaanin sairaita ja haavoittuneita”, Aaltotassu jatkoi edelleen, kun saavuimme toisen kolon luokse. Työnsin uteliaana pääni sisään pesään, mutta vedin sen nopeasti pois. Kitkerä tuoksu oli sietämätön. Miksi kukaan tahtoi elää sellaisessa katkussa?
”Okei, jatketaan”, pyysin. Aaltotassu virnisti, ja jopa Tattitassun kasvoille oli piirtynyt huvittunut hymy. Se ärsytti minua. Nauroivatko kissat minulle?
”Se oli oikeastaan siinä. Usein vapaa-ajallaan kissat istuvat leirin pääaukiolla. Tuoresaaliit viedään tuonne. Öisin vähintään yksi soturi valvoo ja vartioi muiden unta”, punaruskea oppilas kertoi asioita, joilla ei tainnut olla mitään yhteyttä toisiinsa.
”Minusta tuntuu, että me viihdymme täällä oikein hyvin. Eikö niin, Tyrsky?” kysyin ja vilkaisin niin sanottua kumppaniani. Tyrskytassu väläytti meille hymyn.
”Olen varma siitä”, hän vastasi kohteliaasti.
Sitten se tapahtui. Yllemme laskeutui hiljaisuus. Kaikki tuijottelivat eri suuntiin, eikä kukaan tuntunut keksivän mitään puhuttavaa. Pääni teki hurjasti töitä, jotta olisin keksinyt edes jotakin. Mietin vain Mäihää, Leopardia ja Arpea. Heistä en voisi puhua täällä kenellekään, joten olisi keksittävä muuta puhuttavaa.
”Ovatko kaikki kuolonklaanilaiset sukua toisilleen?” kaduin jo heti sitä, mitä olin mennyt kysymään. Kuka kysyy tuollaista? Päätin yrittää pelastaa tilanteen:
”Tai siis olen huomannut, että moni kissa näyttää toisiltaan. Punaruskeita turkkeja vilisee siellä täällä. Onko se vain sattumaa?”

//Tyrsky tai Aalto?
// 410 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Järkäletassu tassutteli varovaisesti oppilaiden pesään ja pörhisteli turkkiaan, nyt hän ainakin näytti kävelevältä karvakasalta. Kolli silmäili pesän kissoja hivenen uteliaana ja nyökkäsi kaikille kohteliaasti. Hän olisi halunnut viritellä jotain keskustelua muiden oppilaiden kanssa, mutta heillä vaikutti olevan jo omat jutut meneillään. He puhuivat jotain leirikierroksesta ja Järkäletassu esitti keskittyvänsä turkkinsa sukimiseen. Hän ei halunnut tuntea itseään ulkopuoliseksi, joten olisi parempi puuhailla itsekin jotain muuta. Toisaalta, hän ei ollut varma mitä pitäisi ajatella muukalaisista. Olisivatko erakot ja kotikisut todella soturiainesta..? Kolli suki kaulaturkkiaan vimmatusti ja aivasti, kun hänen nenäänsä meni karva. Pitkäturkkinen kolli niiskaisi ja oli jatkamassa turkkinsa sukimista, kunnes havahtui tylyihin naukaisuihin. Järkäletassu nosti hitaasti päätään ja hymyili nolostuneena mestarilleen. Kuinka hän olikin ollut niin ajatuksissaan? Jykevä oppilas lähti askeltamaan kohti Tuimakatsetta ja vilkaisi vielä taaksensa. Millaisethan mestarit muilla oli?

Järkäletassu puhalteli ilmaa ulos suustaan ja katsoi siitä muodostuvaa huurrepilveä. ”Tuimakatse? Mihin me olemme menossa? Tai mitä harjoittelemme?” Järkäletassu kysyi ja jolkotteli, jotta saisi tummanharmaan mestarinsa kiinni. ”Taistelua. Harjoittelemme taistelua”, Tuimakatse naukaisi lyhyesti ja tupsukorvainen kolli nyökkäsi lyhyesti. Järkäletassu oli vasta tuore oppilas, hän oli ollut oppilaana vasta muutamia auringonkiertoja. Kolli oli kuitenkin innoissaan taisteluharjoituksista, joten hänen viiksensä värähtivät innosta. Hän halusi olla hyvä soturi, luottosoturi vielä jollekin. Silloin pitäisi osata taistella. Tuimakatse oli kuulemma hyvä taistelija, joten hän osaisi varmasti opettaa. Järkäletassu nosteli käpäliään, sillä lumi tuntui takertuvan pitkiin tassukarvoihin inhasti. Kollioppilas sukaisi käpäläänsä ja yritti vauhdissa saada lumipaakkuja irti karvoistaan. Hän kuitenkin meinasi kompuroida, kun ei katsonut eteensä ja liikkui kolmella jalalla. Hän tumpsahti päin tummanharmaata soturia ja siitä sitten rähmälleen lumihankeen. Järkäletassu säikähti, kun hänen nenäänsä meni lunta ja kolli oli nousemassa ylös, kunnes Tuimakatse tuuppasi hänet pystyyn. ”Koeta edes pysyä pystyssä”, harmaaturkki murahti ja jatkoi matkaansa. Järkäletassu jäi kuitenkin ravistelemaan turkkiaan ja pysähtyi katselemaan lumisia maisemia.

Voimakasrakenteinen oppilas lähti loikkimaan kohti matkaansa jatkanutta mestariaan. Hänen loikkansa olivat pienehköjä ja hitaita, mutta Järkäletassu saavutti mestariaan. Oli onni, ettei hänkään ollut mikään klaanin nopein katti. ”Odota!” Järkäletassu tuhahti äreähkönä. Olikin pitänyt tuiskahtaa siihen lumihankeen ja siihen päälle törmätä Tuimakatseeseen. Olipa hänkin oppilas. Järkäletassu huohotti hiljaa ja käveli vaihteeksi mestarinsa rinnalla. Hän mietti mihin he olivat matkalla, mutta kaipa se selviäisi pian. Järkäletassu pohti miten hän voisi osoittaa samaa leikkisyyttä ja innokkuutta, kuin muut oppilaat ja kissat. Samassa kolli sai idean. Hän kauhaisi suurehkolla käpälällään lunta ja heitti ne päin mestarinsa naamaa. Järkäletassu katsoi Tuimakatsetta ja odotti toisen reaktiota, oliko hän toiminut oikein? Eivätkö muut oppilaat leikkineet lumisotaa ja kaikenlaista hauskaa mestariensa kanssa? Järkäletassu ei ollut oikein varma, hän halusi vain tehdä Tuimakatseen ylpeäksi. Olihan hän kuitenkin Järkäletassun mestari, joten pitkäturkkinen kolli kunnioitti häntä suuresti.

// Tuima?
// 426 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltotassu ei tiennnyt, mitä mieltä oli näistä muukalaisista, jotka halusivat liittyä heidän klaaniinsa. He olivat epätavallisen mukavia, mikä ei ollut ominainen piirre kuolonklaanilaiselle. Lisäksi nämä kissat kiehnäsivät koko ajan toisissaan kiinni, aivan kuin he olisivat yrittäneet vakuutella kaikille ympärillään oleville, että olivat yhdessä. Se oli vähän ällöä.
Koska ei halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta, Aaltotassu päätti käyttäytyä näitä ulkopuolisia kohtaan kuin he olisivat myös Kuolonklaanista, vaikka se oli vaikeaa, sillä hän tiesi hyvin, että kaksikko oli tällä hetkellä klaanissa vain koeajalla. ”Se olisi hienoa”, hän maukui ja levitti kasvoilleen kohteliaan pidättäytyväisen hymyn. ”Odotan mielenkiinnolla pääseväni näkemään, mitä te osaatte.” Ja mitä ette, hän lisäsi mielessään.
Tattitassu kurkki sisarensa takaa. Muukalaiset selvästi kiinnostivat veljeä, mutta hän ei itse rohjennut tutustua heihin. Siitä Aaltotassu saikin idean:
”Oletteko jo käyneet leirikierroksella? Jos ette, minä ja Tattitassu voisimme näyttää teille paikkoja.”
Keijukainen vaihtoi katseita kumppaninsa kanssa. He nyökkäsivät. ”Olisi mukavaa, jos voisitte tehdä sen”, Tyrsky naukui hymyillen vienosti.
”Siten voisimme tuntea olomme kotoisammaksi”, Keijukainen lisäsi ja painautui tiiviimmin raidallista kollia vasten. Aaltotassu halusi kääntää päänsä pois, muttei tahtonut vaikuttaa tylyltä, joten piti kasvoillaan saman jähmettyneen hymyn ja viittoi sitten kissakolmikon peräänsä. Ehkä nuo kyyhkyläiset pysyisivät erossa toisistaan edes sen aikaa, kun he Tattitassun kanssa näyttäisivät heille leiriä.

//Keiju?
//201 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pidin kasvoillani saman lämpimän hymyn, joka siinä oli ollut jo hyvän tovin. Kuuntelin Tyrskytassua esittäen kiinnostunutta. Pesään tulleet oppilaat vilkuilivat meidän suuntaamme.
”Kuulostaa kivalta. Taitaa olla minun onneni, ettei Sinilintu panosta saalistamiseen. Se ei taida olla minun juttuni”, hihitin kuin mikäkin idiootti, mutta esitys näytti menevän läpi kahdelle kuolonklaanilaisoppilaalle. Tyrskytassukin hymyili. Inhosin hänen hymyään, inhosin kaikkea Tyrskytassussa. Samalla rakastin sitä, miten kollin hymy särkyi aika ajoin ja paljasti sen, miten paljon kolli näytti inhoavan kaikkea tätä. Leopardin seurassa minusta oli tullut erinomainen hymyilijä. Saatoin pitää typerän hymyn kasvoillani koko ajan pitkään, ilman että kukaan huomasi sen takana olevaa kärsimystä.
”Keitä te olette? Minä olen Keijukainen, ja tässä on kumppanini Tyrsky. Olemme koeajalla Kuolonklaanissa”, naukaisin rempseästi ja käänsin katseeni kahteen oppilaaseen. Vaaleampi kissa kääntyi nopeasti tummemman puoleen. Naaras ei näyttänyt pahastuvan siitä, miten toinen painosti häntä vastaamaan.
”Minä olen Aaltotassu, ja tässä on veljeni Tattitassu. Me olemme Kuolonklaanin oppilaita”, Aaltotassuksi esittäytynyt punaruskea naaras kertoi rauhallisesti. Olisin halunnut nauraa. Kuka hiirenaivo nimesi pentunsa Tattitassuksi? Taas yksi osoitus siitä, etteivät kuolonklaanilaiset käyneet täysillä.
”Hauska tavata. Oletteko te syntyneet Kuolonklaanissa?” virittelin keskustelua ja vilkaisin Tyrskytassua nopeasti. Kun esitin täysillä, epämukavuus unohtui täysin. Saatoin mukautua rooliini täydellisesti. Painauduin hennosti kollin kylkeä vasten. Nautin siitä, miten Tyrskytassu joutui pysyttelemään paikoillaan, kun kaksi kuolonklaanilaista tuijottivat meitä herkeämättä. Olisin halunnut tietää, mitä luopion päässä liikkui.
”Olemme”, Aaltotassu vastasi nyökäten. Tuon pistävän oranssit silmät tuntuivat porautuvan syvälle sieluuni. Se tuntui vähän pelottavalta ja sai kylmät väreet kulkemaan kehoni lävitse. Epäilin, että punaruskea naaras saattoi päästä pääni sisälle ja kuulla jokaisen ajatukseni.
”Sepä hienoa. Toivottavasti meistä tulee ystäviä. Tyrsky on ainoa kissa, johon olen koskaan kunnolla päässyt tutustumaan. Erakkona oleminen oli kamalaa. Joka päivä oli selviytymistaistelua, ja koskaan ei tiennyt, mitä seuraavaksi olisi edessä”, selittäessäni kasvoilleni piirtyi synkkä ilme, ja katseeni laskeutui etukäpäliini. Tunsin Tyrskytassun laskevan lohduttavasti häntänsä lavalleni. Höh, kolli ei sitten ollutkaan liian kaukana mukavuusalueeltaan, kun hän pystyi lähtemään leikkiin niinkin hyvin mukaan. Nostin katseeni Tyrskytassuun ja hymyilin tälle lämpimästi.
”Kenties voisimme joskus lähteä neljästään harjoituksiin”, keksin ja käänsin nopeasti pääni takaisin Aaltotassun suuntaan.

//Tyrsky tai Aalto?
// 336 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Lehtikato oli saapunut. Niin Tuhkajuova oli kertonut minulle jokin aika sitten. Lumi, jota olin aiemmin ihastellut, peitti nyt maan kokonaan ja kasaantui suuriksi kinoksiksi. Oli kylmä, välillä niin hyytävää, ettei emonikaan lämmin turkki riittänyt vaimentamaan vilunväristyksiäni. Riistaa oli vähän, mutta koska Tuhkajuovan oli tarjottava ravintoa minulle, hänelle riitti aina saalista. Soturit sen sijaan potivat nälkää, vaikka he saalistivat yöt ja päivät. Tuhkajuovan mukaan tärkeämpää oli, että pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat saivat ruokaa. Mietin sitä, miten minäkin soturina joutuisin saalistamaan muille kissoille enkä itselleni. Se ei kuulostanut mukavalta, ja päätinkin, etten menisi koskaan nälkäisenä nukkumaan, vaikka se vaatisi sen, että söisin salaa muiden ohi.
Tänään oli kylmä päivä. Vaikka leiri oli hyvässä suojassa ulkona ujeltavalta tuulelta ja lumipyryltä, tällaisella säällä useimmat pysyttelivät pesiensä suojassa. Niin minäkin olin viettänyt koko päivän pentutarhassa emoni kanssa, mutta aika kävi pitkäksi. Olimme pelanneet jo sammalpalloa, tietenkin Tuhkajuovan omilla, haastavilla säännöillä, sekä harjoitelleet joitain helppoja metsästysliikkeitä. Olin kuitenkin jo väsynyt siihen.
Kuulin pentutarhan sisäänkäynniltä askelia, ja jäkäläverhon siirtyessä syrjään näin mustan soturin. Olin nähnyt hänet aiemminkin leirissä, mutta kissa ei ollut koskaan tullut käymään pentutarhassa. Hän loi minuun viileän katseen ja sanomatta minulle sanaakaan istuutui Tuhkajuovan viereen. En tiennyt, mitä mieltä emoni tästä kissasta oli, mutta he taisivat tuntea toisensa jollakin tasolla.
”Hei Tuhkajuova”, musta kissa sanoi. ”Joskus minusta tuntuu, että vietät enemmän aikaa kuningattarena kuin soturina.”
Siristin silmiäni ja astelin kaksikon luo. En tuntenut vierasta soturia, mutta jotenkin tiesin, että en tulisi pitämään hänestä.
”Kuka sinä olet?” kysyin yrittäen kuulostaa itsevarmalta ja ylpeältä. Soturin siniset silmät siirtyivät hetkeksi minuun.
”Olen Pimentovarjo”, hän naukaisi lyhyesti ja kääntyi jälleen emoni puoleen. ”Miten voit? Pentusi näyttää voivan hyvin.”

//Tuhka?
//270 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ensimmäinen Kuolonklaanissa viettämäni yö oli sujunut yllättävän hyvin. Uni oli tullut helposti uusilla sammalilla, ja ympärillä nukkuvien oppilaiden tuhina oli saanut minut nopeasti rauhoittumaan levolle. Ja kun Kylmäliekki aamulla oli tullut herättämään minua, olin ponkaissut jalkeille vanhasta muistista. Vasta Kuolonklaaniin päästyäni olin muistanut, miten paljon olinkaan klaanielämää ikävöinyt sinä aikana, jonka olin erakkona viettänyt.
Seurasin savunharmaata soturia vaalenevaan aamuun. Hän oli juuri selittänyt minulle, mitä tämän päivän ohjelmassa olisi: ensiksi kävisimme läpi saalistuksen ja taistelun perusteet, jonka jälkeen saisin kokeilla saalistamista käytännössä. Tiesin sen olevan ajanhaaskausta, sillä olin oppinut melko hyväksi saalistajaksi jopa ilman Karpalonenän koulutusta.
”Oletko hyvä saalistaja?” Kylmäliekki kysyi kuin ajatukseni lukien.
Kohautin lapojani ikään kuin yrittäen vähätellä omia taitojani, vaikka Kuolonklaanissa siitä tuskin oli etua. He eivät pitäneet hiirulaisista tai nöyristelijöistä. ”Aika. Olen saalistanut koko ikäni pysyäkseni hengissä, joten se ei tuota ongelmaa”, vastasin. Kylmäliekki nyökkäsi pohtivana.
”Tiedätkö, mikä on vaanimisasento?”
Nyökkäsin reippaasti. Tietysti minä tiesin. Pudottauduin pyytämättä matalaksi ja siirsin käpäliäni oppimaani asentoon, jossa saaliin vaaniminen oli helppoa ja kivutonta. Vilkaisin Kylmäliekkiä, joka näytti hieman yllättyneeltä mutta kuitenkin tyytyväiseltä. Aloin ajatella, olisiko minun sittenkään pitänyt tehdä niin. Saattaisi vaikuttaa epäilyttävältä, jos osasin tällaiset perusasiat, joita harjoiteltiin yleensä vain klaaneissa.
”Emoni opetti”, kiirehdin maukumaan ennen kuin Kylmäliekki ehti kommentoida suoritustani mitenkään. ”Hän oli maailman paras saalistaja ja tiesi kaikki niksit ja kikat.”
”Vai niin…” Kylmäliekki nyökytteli hitaasti ylös ja alas päätään. Väläytin hänelle kömpelön hymyn, ja hän vastasi siihen vähintäänkin yhtä kiusallisesti. Hiljaisuus välillämme uhkasi venyä vaivaannuttavaksi.
Lopulta savunharmaa kolli rykäisi vähän kurkkuaan ja viittoi minua tulemaan perässä. Nytkähdin liikkeelle ajattelematta ja pidin katseeni visusti edessäni huiskivassa hännässä. Vastedes minun täytyisi olla varovaisempi sen kanssa, mitä puhuin tai tein. Ennen pitkää joku voisi alkaa epäillä sitä, miten hyvin osasin joitain tiettyjä asioita.

”Seuraavaksi harjoittelemme taistelemista”, Kylmäliekki ilmoitti pehmeästi saapuessamme pienelle aukiolle tiheän metsän siimeksessä. Katselin korkeuksiin kohoavia kuusia ja mäntyjä. Tällaisia puita kasvoi myös Eloklaanin reviirillä, mutta joukossa oli myös lehtipuita. Lehtipuut olivatkin Kuolonklaanin alueella paljon harvemmassa kuin entisessä kodissani.
Savunharmaa soturi alkoi selvittää minulle kaikkia mahdollisia perusasioita, jotka minun tuli tietää. Olin vähällä kyllästyä kuoliaaksi, mutta yritin parhaani mukaan näytellä innostunutta oppilasta. Mielestäni oli typerää opettaa taistelua sanojen avulla. Oikeassa taistelutilanteessa ei mitenkään ehtisi alkaa muistelemaan kauheita litanioita, joita oma mestari oli yrittänyt harjoitusten aikana iskostaa oppilaansa päänuppiin. Liikkeet tulivat suoraan selkäydinmuistista, eikä niitä tarvinnut sen kummemmin edes ajatella. Yksi sivallus tänne, toinen tuonne – helppoa kun sen osaa.
Tylsän oppitunnin päätteeksi pääsin kokeilemaan paria liikettä vielä käytännössä. Ne erosivat jonkin verran niistä liikkeistä, joita meille oli opetettu Eloklaanissa, mikä lisäsi mielenkiintoani asiaan. Mikäli oppisin myös Kuolonklaanin taisteluliikkeet, minua ei voisi pysäyttää enää kukaan.
”Sehän meni hienosti”, Kylmäliekki kehui minua. Menin hieman hämilleni hetkeksi. Siitä oli pitkä aika, kun joku oli viimeksi kehunut osaamistani. Mieleeni nousi tahtomattakin kuva Karpalonenästä harjoituskuopan reunalla. Kolli oli ollut aina niin kannustava ja pyrkinyt auttamaan minua tuomaan esille parhaat puoleni harjoituksissa, useimmiten myös onnistuen siinä.
”Seuraavaksi saat yrittää saalistaa jotain”, soturi jatkoi. Siirsin katseeni häneen terästäytyneenä.
Sain lähteä mihin suuntaan itse halusin. Niinpä suuntasin syvemmälle metsään, jossa lunta oli vähemmän ja liikkuminen kävi täten helpommin. Yritin poimia ilmasta vihjeitä saaliiden olinpaikoista, mutta toistaiseksi en ollut löytänyt vielä mitään. Siihen luultavasti oli syynä kylmentynyt ilma ja ruoan niukkuus. Riistaeläimet kaivautuivat syvemmille koloihinsa säästääkseen energiaa.
Yhtäkkiä korviini kantautui siipien havinaa. Painauduin alas ja lähdin hiipimään ääntä kohti. Haistoin nyt selvästi linnun. Kun kurkkasin puun takaa pienelle aukiolle, näin punarintaisen linnun hyppelehtimässä ohuella hangella. Tuo olisi seuraava saaliini!
Hiivin lähemmäksi vatsakarvat lumenpintaa viistäen. Lihakset värähtelivät turkkini alla malttamattomasti, ne halusivat jo vapauttaa pitelemänsä voiman. Kärsivällisyyttä, sitä Karpalonenä oli minulle yrittänyt opettaa lyhyen aikaa kestäneen koulutukseni aikana. Kävin saaliin kimppuun aina hieman liian aikaisin. Jos jaksaisin odottaa vähän pidempään, eläin ikään kuin tarjoutuisi minulle napattavaksi.
Odottaminen oli kannattanut: pahaa-aavistamaton lintu siirtyi pari hiirenmittaa lähemmäksi väijyntäpaikkaani. En epäröinyt, vaan syöksyin salamana sen kimppuun ja tapoin sen nopealla puraisulla niskaan. Siivekäs valahti hervottomaksi leuoissani. Kiitin mielessäni Tähtiklaania saaliista, ennen kuin lähdin etsimään Kylmäliekkiä, jotta saisimme tämän päivän pulkkaan ja pääsisimme palaamaan takaisin leiriin. Halusin ehdottomasti saada tietää, miten Keijukaisen ensimmäinen päivä soturikoulutuksessa oli sujunut.

Olin pesemässä turkkiani oppilaiden pesällä, kun Keijukainen oli yhtäkkiä tupsahtanut paikalle. Naaras tassutti luokseni nykien hännänpäätään vaikeasti tulkittavalla tavalla.
”No, mitä sinä opit tänään?” kysyin tältä puoleksi odottaen saavani vastaukseksi ärtyneen katseen tai vastaavaa. Keijukainen kuitenkin katsahti minuun pirteänä – mikä yllätti minut täysin – ja vastasi lämmin hymy kasvoillaan kysymykseeni:
”Voi, opin vaikka ja mitä! Nyt tiedän kaiken siitä, miten hiiret piilottavat pähkinöitä juurakkoon ja mitkä linnut viihtyvät vedessä ja mitkä muuttavat pois lehtikadon tullen.” Hän katseli minua pelottavan sydämellisesti. ”Mitä sinä opit, kultaseni?”
Kylmät väreet juoksivat selkärankaani pitkin. Tuo ei voinut olla tuntemani Keijukainen. Hänen täytyi tehdä tämä tahallaan! Olin olettanut hänen esittävän minulle kilttiä vain silloin, kun olimme muiden seurassa, mutta jos tätä jatkuisi jopa silloin, kun olimme kaksin, en ehkä kestäisi.
Olin aikeissa sanoa jotakin nasevaa takaisin, kun joku tuli pesään. Punaruskea naaras ja tämän perässä hipsivä vaaleampi kolli katsoivat meitä epäluuloisen oloisina. Väänsin naamalleni ystävällisen hymyn ja nyökkäsin kaksikolle tervehdykseksi. Punaruskea kissa nyökäytti vähän päätään takaisin, mutta puikkelehti sitten etsimään omaa vuodettaan. Kolli seurasi hänen jäljessään pälyillen yhä suuntaamme.
Purin hammasta ja käännyin takaisin Keijukaisen puoleen väkinäisesti hymyillen. ”Minäkin opin niin paljon uutta”, murahdin hampaideni välistä, edelleen typerä hymy naamallani. ”Harjoittelimme metsästystä ja taistelemista, ja minä nappasin linnun. Kylmäliekki oli minusta kovin ylpeä.” Voi pyhä Tähtiklaani, auta minua!

//Keiju?
//877 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Astuin mestareidemme perässä piikkihernetunneliin, jota kautta olimme saapuneet leiriin. Ilta alkoi jo hämärtyä, ja olisin vain halunnut mennä nukkumaan. Ikäväksemme nämä kaksi hyvin epäpätevältä näyttävää kissaa olivat halunneet viedä meidät tutustumaan Kuolonklaanin reviiriin.
Olin kiilannut Tyrskytassun edellä sisään tunneliin, ja kolli ärähti jotakin perässäni. Vilkaisin hänen suuntaansa leveästi hymyillen.
Leirin ulkopuolella mestarit lähtivät johdattamaan meitä leiristä katsottuna vasemmalle. Olimme tulleet juuri toisesta suunnasta. Puut ympärillämme tihenivät ja maasto muuttui kivikkoiseksi. Suuret kivenlohkareet lepäsivät maassa lumen alla. Mitä pidemmälle menimme, sitä enemmän inhosin tätä metsää.
”Kuolonklaanin perustaja nimesi tämän metsän aikoinaan Kuolonmetsäksi. Nykyään sitä nimeä ei kuitenkaan turhan usein kuule käytettävän”, savunharmaa kollikissa selitti. Vilkaisin Sinilintua, joka oli minun mestarini. Valkean naaraan katse oli kohdistettu puiden latvoihin, eikä naaras tuntunut olevan juttutuulella. Hiljaisuus laskeutui taas yllemme. Vilkaisin Tyrskytassua, joka kulki rennosti eteenpäin ja tarkkaili ympäristöään. Minä en pystynyt rentoutumaan. Ympärillä leijaili lukuisten kissojen ja metsän eläinten hajujälkiä. Mistä minä tiesin, jos joku niistä kuului vaikka ketulle tai mäyrälle? Olin kuullut, että petoeläimet voisivat tappaa kissan silmänräpäyksessä.

Viimein reviirikierros oli tullut päätökseen. Aurinko oli jo kadonnut puiden latvojen taakse ja kuu oli ottanut paikkansa taivaalla. Tähdet kimmelsivät sen rinnalla, mutta muuten oli pimeää. Ellei valkeaa lunta olisi ollut, metsä olisi takuulla ollut pilkkopimeä. Nyt jo oli vaikea nähdä eteensä. Kaipasin kaksijalkalaa ja kujien tähtiä.
Varsin vähäpuheiset mestarimme esittelivät meidät joillekin oppilaista ja neuvoivat, kuinka vuoteet tehtiin. Haimme sammalia parantajan pesäksi kutsutusta kolosta ja veimme ne oppilaiden pesään. Tyrskytassu löysi kahdelle kissalle sopivan paikan pesän taaimmaisesta nurkasta, jonne me sitten asetuimme.
Muutama oppilas nukkui sikeästi vuoteillaan, kun ahersimme omiemme parissa. Olisin halunnut kirota Kuolonklaanin, metsän, sammalet ja Tyrskytassun, mutta pelkäsin jonkun kuulevan, joten pysyin hiljaa.
Kun sammalet olivat valmiit, asetuimme nukkumaan. Vatsani huusi tyhjyyttään, eikä uni tullut. Vilkuilin Tyrskytassun ja muiden oppilaiden suuntaan. En tuntenut täältä ketään, enkä tiennyt klaanikissojen tavoista sen enempää. Mistä minä tiesin, jos joku päättäisi kesken unien tappaa minut?
Ajatukset kiusasivat minua pitkälle yöhön, kunnes uni viimein saapui. Se oli rauhaton ja katkonainen, mutta oli sitä huonomminkin nukuttu.

”Herätys”, heleä ääni tunkeutui uniini. Räpyttelin silmiäni ja nostin ärsyyntyneen katseeni valkeaan naaraaseen. Tuon syvänsiniset silmät tuijottivat minua tarkkaavaisesti, ja naaraan kasvoilla oli vieno hymy.
”On aika lähteä ensimmäisiin harjoituksiimme”, Sinilintu totesi tyynesti ja lähti sitten peruuttamaan kohti pesän uloskäyntiä. Vasta nyt havahduin siihen, miten tyhjä pesä oli. Tyrskytassu oli kadonnut omalta vuoteeltaan, eikä pesässä ollut lisäkseni muita. Auringonvalo siivilöityi sisäänkäynniltä kapeina kaistaleina pesään. En olisi millään tahtonut, mutta pakotin itseni ylös. Venyttelin ja sipaisin muutaman kerran kielelläni turkkiani. Sitten minä keräsin hetken ajan voimia voidakseni esittää taas jotakin, mitä en todellakaan ollut.
Sinilintu odotti minua pesän ulkopuolella. Hänen katseensa oli edelleen yhtä tarkkaileva kuin aiemminkin. Se oli jopa vähän ahdistava. Yritin epätoivoisesti etsiä Tyrskytassun raidallista turkkia kissajoukosta, mutta sitä ei näkynyt. Oli melko orpo olo yksin tuntemattomassa paikassa, ilman yhtäkään tuttua.
”Metsästyspartio saapui juuri. Käy valitsemassa itsellesi tuoresaalis ja syö. Lähdemme heti sen jälkeen”, Sinilintu ilmoitti ja viittoi minut kohti kasaa, jossa lojui joitakin saaliita. Tuoresaalis, pelkkä sana kuulosti yhtä typerältä kuin klaaninimet. Se ei tosin yllättänyt minua lainkaan. Klaanikissat olivat tyhmiä.
Väläytin mestarilleni pehmeän hymyn ja kipitin kevein askelin saaliiden luokse. Katsoin tabbykuvioisesta kissasta mallia, kun tämä nappasi hampaisiinsa yhden kasan saaliista. Valikoin mukaani hiiren, joka oli vielä lämmin. Sen huumaava tuoksu sai minut pauloihinsa. Vein saaliin lähelle oppilaiden pesää ja aloin syödä.
Samalla tarkkailin herkeämättä ympäristöäni. Katselin, miten Sinilinnun luokse asteli kaksi kissaa. Toinen heistä oli kookas, paksuturkkinen harmaa kolli, jonka turkkia koristivat paksut raidat. Toinen kissa oli naaras ja pienempi, väriltään harmaanruskea. Naaraankin turkilla risteili tummia raitoja. Molempien raidallisten kissojen kehoissa oli merkkejä taisteluista. Toisen korva oli revennyt ja toisen silmäkulmassa oli arpi.
Seuraavaksi katseeni siirtyi pesään, jota oli kutsuttu pentutarhaksi. Sen edustalla temmelsi tummanharmaa pentu. Pieni, tabbykuvioinen naaras istui ylväänä pennun lähettyvillä ja tarkkaili sen toimia tarkasti. Olisin voinut vannoa, ettei tuo naaras ollut edes ikäiseni, mutta tuon katse kertoi minun olevan väärässä. Katseesta paistoi elämän tuoma kovuus ja kokemus.
Leirissä liikkui myös muita kissoja, mutta kaikki vaikuttivat melko tavanomaisilta kissoilta. Ei mitään kovin erityistä.

Syötyäni Sinilintu tuli luokseni ja ilmoitti, että nyt oli lähdön aika. Nimi ei näyttänyt olevan kovinkaan osuva siivettömälle oliolle. Tosin olin itsekin elävä esimerkki siitä, miten harhaanjohtava nimi saattoi olla. Olikohan klaanikissojen nimillä mitään tarkoitusta? Täytyisi kysyä sitä Tyrskytassulta.
Aivan kuten ennakoin, siirryimme taas piikkihernetunnelin kautta leirin ulkopuolelle. Tänään Sinilintu ei ollut yhtä hiljainen kuin eilen. Heti ulos päästyämme hän avasi keskustelun:
”Osaatko sinä saalistaa?”
Kysymys tuli yllätyksenä, mutta ei sinällään yllättänyt minua. Tyrskytassu oli kertonut, että klaanissa jokainen saalisti oman ruokansa. Pudistin päätäni.
”Olen aina asunut kaksijalkalassa. Metsässä ollessamme Tyrsky huolehti saalistamisesta”, kerroin rehellisesti. Se ei ollut valehtelemista, jos jätti joitain asioita – kuten esimerkiksi muut ystävämme – kertomatta.
”Ei se mitään, kyllä sinä opit. Minäkään en-”, lause keskeytyi, kun Sinilintu pysähtyi varoittamatta. Olin vähällä törmätä häneen. Ellen olisi kaiken aikaa keskittynyt esittämään jotakin, olisin varmasti alkanut räyhäämään naaraalle. Pysyin kuitenkin rauhallisena ja astelin Sinilinnun vierelle. Seurasin katseellani naaraan katsetta korkealle taivaalle. En nähnyt muuta kuin muutaman pilvenhattaran ja jossakin korkeuksissa lentävän lintuparven. Saiko naaras jonkin kohtauksen? Ikuisuudelta tuntuvan ajan soturi tuijotti taivaalle.
”Onko kaikki hyvin?” päädyin lopulta kysymään, kun hiljaisuus oli venynyt kiusallisen pitkäksi. Naaras säpsähti ja käänsi nopeasti sinisen katseensa minuun.
”Anteeksi, ajatukseni herpaantui. Nuo taisivat olla viimeiset muuttolinnut”, valkoruskea kissa totesi ja jatkoi matkaansa aivan kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut.
Aloin entistä enemmän epäillä tämän yksilön älykkyyttä. Olivatko kaikki klaanikissat jotenkin outoja?

Harjoitukset sujuivat kohtuullisesti. Sinilintu oli suorastaan surkea opettaja. Hän ei tuntunut tietävän oikein mitään saalistamisesta. Sen sijaan olin saanut oppitunnin lintujen ja muiden metsän pienten eläinten käyttäytymisestä. Sinilintu oli kertonut tarkkailleensa niitä joskus.
”No, mitä sinä opit tänään?” Tyrskytassu kysyi, kun olin saapunut leiriin ja löytänyt rakkaan valekumppanini. Käänsin pirteän katseeni kohti kollia.
”Voi, opin vaikka ja mitä! Nyt tiedän kaiken siitä, miten hiiret piilottavat pähkinöitä juurakkoon ja mitkä linnut viihtyvät vedessä ja mitkä muuttavat pois lehtikadon tullen”, selitin lämpimästi hymyillen, ”mitä sinä opit, kultaseni?”

//Tyrsky?
// 969 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin joutunut painajaiseen, josta en voinut herätä. Keijukainen taisi nauttia tästä mahdollisuudesta päästä venyttämään hermoni äärirajoilleen. Hän tiesi, miten paljon inhosin tätä järjestelyä, jossa meidän pitäisi esittää kumppaneita Kuolonklaanille. Tämän täytyi olla typerintä, mitä olin koko tähän astisen elämäni aikana joutunut tekemään!
Seurasin Keijukaisen kanssa Henkäysvarjoa – hän oli kaiketi Kuolonklaanin varapäällikkö, tai niin minulle oli ainakin Eloklaanissa kerrottu – jonka Punatähti oli lähettänyt viemään meidät uusien mestariemme luokse. Nimet Kylmäliekki ja Sinilintu eivät sanoneet minulle mitään. Tuntui tyhmältä palata takaisin oppilaaksi sen jälkeen, mitä Eloklaanissa oli tapahtunut. Olin oppinut enemmän luopiona vaellellessani kuin klaanissa Karpalonenän opissa. Tietenkin kunnioitin edesmenneen mestarini työpanosta, mutta oppiminen oli tapahtunut kamalan hitaasti. Kun joutuu taistelemaan ja metsästämään säilyäkseen hengissä täysin yksin ja luonnon armoilla, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua ja oppia. Ehkä sellainen menetelmä sopisi myös oppilaskoulutukseen. Ha, jokaisen tulisi kokea karkotus, jotta voisi elää elämäänsä täysillä.
”Sinilintu. Kylmäliekki.” Henkäysvarjo ei kuulostanut järin innostuneelta kutsuessaan luokseen kaksi kissaa, jotka loivat minuun ja Keijukaiseen hieman hämmentyneitä katseita. ”Tässä ovat Keijukainen ja Tyrsky”, varapäällikkö esitteli kuivasti ja huiskaisi puhuessaan hännällään meidän suuntaamme. ”He ovat Kuolonklaanissa koeajalla, ja te saatte kunnian toimia heidän mestareinaan. Sinilintu saa Keijukaisen ja Kylmäliekki Tyrskyn. Opetatte heitä kuten ketä tahansa kuusikuista kissaa, joka on päässyt oppilaaksi. Onko asia selvä?”
Kylmäliekki ja Sinilintu nyökyttelivät vaitonaisina. Henkäysvarjo heitti meihin vielä paheksuvan katseen, ennen kuin marssi matkoihinsa. Jäimme kahdestaan uusien mestariemme kanssa.
”Onpa mukava tavata”, Keijukainen tervehti kaksikkoa ystävällisesti. Ellen olisi tiennyt, millainen ärsyttävä karvapallo hän oikeasti oli, se olisi saattanut upota jopa minuun.
Pieni valkoinen naaras, jonka häntä, korvat, etutassut ja kuono olivat väriltään harmaanruskeat, vastasi ’kumppanini’ kommenttiin hymyllä, jota oli vaikea tulkita. Se ei ollut mitenkään vihamielinen tai inhoava, pikemminkin oudolla tavalla ystävällinen. No, hänestä ei varmaankaan olisi uhkaa meille.
Käänsin katseeni savunharmaaseen kolliin, jonka oletin olevan Kylmäliekki. Hänenkin kasvoillaan kareili lämmin hymy. Pakotin itseni vastaamaan heidän hymyynsä. En saisi vaikuttaa tylyltä, tai muuten aikani Kuolonklaanissa saattaisi jäädä hyvinkin lyhyeksi.
”Voisimme ensin käydä kierroksella reviirin ympäri, minkä jälkeen autamme teitä löytämään itsellenne paikat oppilaiden pesästä”, Kylmäliekki naukaisi.
”Se olisi hienoa”, vastasin hakien ääneeni sävyä, joka muistuttaisi jollain tavalla kiitollista. Sanat tuntuivat hiekalta suussani, mutta se meni läpi. Mestarit kutsuivat meidät mukaansa ja lähtivät viemään meitä kohti piikkihernetunnelia, josta olimme juuri hetki sitten tulleet sisään leiriin.

//Keiju?
//371 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Varispentu: 5kp – 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Pimentovarjo: 34kp –

Tuhkajuova: 8kp –

Aaltotassu: 10kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Sähkötuho: 8kp –

Sulkavirta: 9kp –

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta käveli veljensä perässä hämärään piikkihernetunneliin. Naaras kuuli Sinilinnun kevyet askeleet perässään. Sisar oli vastahakoisesti suostunut lähtemään pentuetovereidensa kanssa kävelylle. Valkea soturitar oli kertonut reviirin tuntuvan tyhjältä, kun lukuisat eri lintulajit olivat muuttaneet lehtikadon myötä pois. Sulkavirran mielessä oli käynyt, että sisko oli vain keksinyt tekosyyn, koska ei tahtonut viettää aikaa sisarustensa kanssa. Olisihan naaras ihan hyvin voinut pahoittaa mielensä siitä, että Punatähti oli antanut oppilaat Sulkavirralle ja Sähkötuholle, muttei hänelle itselleen.
Ei, Sulkavirta ajatteli. Ei Sinilintu välittänyt sellaisesta. Todennäköisesti Sinilintu oli puhunut totta. Linnut olivat tärkeitä naaraalle, vaikkei Sulkavirta sitä ymmärtänytkään.
Ilma leirin ulkopuolella oli kylmempi kuin leirin muurien suojassa. Avaralla alueella tuuli pääsi käsiksi kolmeen soturiin, jotka suuntasivat Sähkötuhon johdolla kohti etelää.
”Mitä sinulle kuuluu?” Sulkavirta yritti viritellä keskustelua Sinilinnun kanssa hidastaen tahtiaan. Sähkötuho kulki ripein askelin etäämmäksi kaksikosta, mutta huomatessaan heidän jäävän jälkeen, myös Sähkötuho hidasti tahtiaan. Kolli jättäytyi pentuetovereidensa rinnalle.
”Kuten sanoin, olo on haikea. Reviiri tuntuu niin tyhjältä. Hehkulampikaan ei ole enää yhtä kaunis, kun joutsenet ja muut vedessä viihtyvät linnut ovat hävinneet. Kaikki kaunis tuntuu katoavan lehtikadon myötä”, valkea naaras huokaisi haikealla äänellä nostaen katseensa pilvettömälle taivaalle. Aurinko oli suunnannut kohti taivaanrantaa, ja ensimmäiset tähdet ilmestyisivät pian hämärtyvälle taivaalle. Sulkavirta kuunteli sisarensa sanoja, mutta ei päässyt sisään naaraan tunteisiin.
”Kuulostaa harmilliselta”, harmaanruskea naaras päätyi toteamaan ja vilkaisi Sähkötuhoa. Velikin saisi osallistua keskusteluun edes jotenkin. Kolli ymmärsi nopeasti Sulkavirran vihjeen.
”Lehtikato on ohi nopeasti”, veli vakuutteli. Sinilinnun kasvoilla kävi haikea hymy, joka katosi nopeasti. Kolmikon ylle laskeutui hetkeksi hiljaisuus, kun he kävelivät kohti eteläistä rajaa. Sulkavirta ei tiennyt, oliko joukolla jokin päämäärä, vai kävelivätkö he vain sinne minne käpälät veivät.
”Tahtoisitko joku kerta lähteä kanssamme kouluttamaan Aaltotassua ja Tattitassua?” Sulkavirta jatkoi sinnikkäästi keskustelun virittämistä. Kolmikko oli varttuessaan etääntynyt toisistaan. Oikeastaan Sinilintu tuntui lipuvan kauemmaksi Sulkavirrasta ja Sähkötuhosta. Raidalliset soturit olivat varsin läheisiä keskenään. Sulkavirrasta tuntui välillä pahalta katsoa, kun Sinilintu istui aina yksin leirin laitamilla ilman seuraa. Kuolonklaanilaiset olivat epäreiluja niitä kohtaan, jotka poikkesivat normaaleista sotureista.
”Ehkä, se kuulostaa ihan kivalta”, Sinilintu vastasi. Taas se saapui, sama piinaava hiljaisuus. Sulkavirta vilkaisi Sähkötuhoa toivoen, että veli yrittäisi edes vähän avata keskustelua. Sähkötuho tuntui kuitenkin olevan ajatustensa kanssa aivan muualla kuin tässä hetkessä.
Sulkavirta huokaisi epämääräisen kovaäänisesti.
”Ettekö te ihan oikeasti keksi mitään puhuttavaa?” Sulkavirta ärähti ja piiskasi raidallisella hännällään ilmaa.
”Anteeksi, olen vain poissa tolaltani lintujen lähdön takia”, Sinilintu lausahti pehmeällä äänellä katsoen pahoitellen siskoaan.
”Oletteko te tutustuneet lainkaan Varispentuun? Onko se meidän velvollisuutemme? Hänhän on kuitenkin veljemme”, Sinilintu lisäsi. Sulkavirta kiitti mielessään siskoa. Erittäin hyvä aihe keskustella! Nyt Sähkötuhokaan ei voisi jäädä sanattomaksi. Veljellä varmasti oli oma kantansa tähän asiaan.

//Sähkö?
// 425 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Katseeni oli vielä tiukasti kiinni Varispennun pienessä hahmossa, kun Sulkavirta kysyi pitäisikö meidän lähteä kävelylle Sinilinnun kanssa. Käänsin katseeni sisareni suunnalle ja huomasin, kuinka hän jo innokkaana katseli ympärilleen etsien sisartamme aukiolta.
“Tuo on hyvä idea, mutt-”, ennen kuin ehdin sanoa muuta sain osakseni Sulkatassun “ihanko tosi” katseen.
“Sinulla tuntuu olevan aina jotain lisättävää”, Sulkavirta naukaisi – ei kuitenkaan tosissaan loukkaantuneesti. Katsoin naarasta kulmieni alta ja olin hetken hiljaa. Sitten jatkoin:
“Ajattelin vain sanoa, että täytyy ilmoittaa uusille oppilaillemme, että heidän ensimmäinen seikkailunsa leirin ulkopuolella siirtyy huomiseen”, sanoin rauhallisesti samalla kun pieni kiusoitteleva hymy karehti kasvoillani. Painotin sanaa ensimmäinen aivan tarkoituksella, sillä me molemmat tiesimme ettei asia ollut aivan niin. Sulkavirta mulkaisi minua hyväntahtoisesti ja nousi ylös.
“Ja minun sitten pitää ehtiä illan partioon takaisin.”
“Selvä. Kyllä sinä ehdit”, Sulkavirta vakuutteli. Hän ei välttämättä henkilökohtaisesti ymmärtänyt tarvetta suoriutua tehtävistä kirkkaasti tai parhaan suorituksen tavoittelua, mutta hän kyllä tiesi miten tärkeää se oli minulle.
“Jos minä käyn sanomassa heille ja sinä käyt etsimässä Sinilinnun?” ehdotin. Sulkavirta suostui ja minä lähdin tassuttamaan kohti oppilaiden pesää, jonne sisaruskaksikko oli hetki sitten kadonnut. Olin todella tyytyväinen siihen, että Punatähti oli nähnyt sopivaksi antaa meille oppilaat. Kun Aaltotassu olisi koulutettu, olisi askeleen lähempänä varapäällikkyyttä ja päällikkyyttä. En antaisi kenenkään astua tielleni ja jos joku astuisikin harha askeleen suunnalleni, minä yksinkertaisesti raivaisin hänet tieltäni.
Ennen kuin saavutin pesän, Tattitassu ja Aaltotassu putkahtivat ulos oppilaiden pesästä keskenään jutellen. Kun Aaltotassu huomasi minut, hän tökkäsi suurikokoista veljeään kylkeen saadakseen tämän kääntymään. Kaksikon – tai enimmäkseen Aaltotassun – silmät loistivat täynnä odotusta. Tattitassu näytti enemmänkin huolestuneisuuden ja jännityksen sekamelskalta.
“Jos olette saaneet petinne valmiiksi, voitte lopun päivää pitää vapaata ja valmistautua huomiseen, sillä ensimmäinen päivä on aina rankka”, sanoin ja katsoin vuoroin kumpaakin oppilasta silmiin. Tattitassu kylläkin vältteli katsettani ujosti.
Aaltotassu näytti pettyneeltä, ettei pääsisi vielä tänään rajakierrokselle. Ennen kuin naaras ehti sanoa mitään, jatkoin:
“Ottakaa tämä harjoituksena kärsivällisyydestä. Se on kaiken a ja o, jos haluaa hyväksi soturiksi.” Sitten vain käännyin pois nyökäten hyvästit, enkä jäänyt odottelemaan vastalauseita.
Kääntyessäni ympäri huomasin Sulkavirran jo löytäneen Sinilinnun, sillä kaksikko istuskeli paikalla, jossa vähän aikaa sitten olimme vasta keskustelleet.
“Päivää Sinilintu”, sanoin saavuttaessani kaksikon. Naaraan kaunis valkea turkki tuntui hehkuvan päivän kalvakassa valossa.
“Eiköhän sitten lähdetä”, totesin ja jäin odottamaan, että kaksikko pääsisi jaloilleen ennen kuin lähdin kävelemään kohti uloskäyntiä.

//Sulka?
376 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltotassu pöyhi uusia sammalia mukavammaksi, jotta hän nukahtaisi helpommin seuraavana yönä. He olivat juuri saaneet Tattitassun kanssa raahattua vanhat makuualustansa pentutarhalta oppilaiden pesälle, mutta olivat heti sen jälkeen joutuneet käymään hakemassa vielä lisää uutta sammalta vuoteisiinsa, sillä ne olivat jo aika pahasti kuluneet ja kova maa tuntui nukkuessa kuhmuraisena sen läpi.
”Mitä luulet, pitääköhän Sulkavirta minusta?” Tattitassu mutisi hänen vieressään. Aaltotassu keskeytti tekemisensä ja kääntyi katsomaan veljeään yllättyneenä silmiään räpytellen.
”Mikä kysymys tuo nyt muka oli?”
Tattitassu nappasi kynsillään sammalien mukana tulleen oksan pois vuoteestaan, eikä katsonut sisareensa päin puhuessaan. ”No kun te kaksi olette niin läheiset. Hän olisi varmasti halunnut saada sinut oppilaakseen minun sijastani.”
Aaltotassu tunsi syyllisyyttä, vaikkei osannutkaan sanoa, miksi. Hän ja Sulkavirta olivat olleet ystäviä jo muutaman kuun ajan. Heidän yhteisen leirin ulkopuolelle tehdyn seikkailunsa jälkeen he olivat lähentyneet entisestään. Aaltotassu oli joka päivä käynyt tiedustelemassa naaraalta, millainen päivä tällä oli ollut, ja oli samalla itse kertonut pentutarhan kuumimmat jutut ja juorut soturille. Eikä hän kieltänyt sitä, etteikö olisi halunnut Sulkavirtaa mestarikseen, mutta ennen kaikkea hän halusi, ettei hänen veljensä tuntenut oloaan jotenkin huonoksi tai ei-halutuksi.
”Pötyä!” hän puhahti ja kääntyi jatkamaan vuoteensa asettelua. ”Sulkavirrasta tulee sinulle hyvä mestari. Hän on tosi hauska ja siisti! Te tulette varmasti hyvin juttuun, usko pois!”
Tattitassu ei sanonut enää mitään, joten hän oletti, että veli oli jokseenkin tyytyväinen saamaansa vastaukseen. Aaltotassu aikoi puhua jossain Sulkavirralle ja pyytää tätä olemaan erityisen mukava Tattitassulle, jotta kolli löytäisi rohkeutensa ja tulisi ulos kuorestaan. Jos niin ei kävisi, hänestä tulisi hylkiö Kuolonklaanissa ja kaikki voisivat komennella häntä mielensä mukaan.
”Mahtavaa, että tekin olette nyt oppilaita!” Aaltotassu kääntyi kohti kahta naarasta, jotka hän oli tiennyt koko ikänsä. Saukkotassu ja Sirpaletassu olivat tulleet seisomaan heidän taakseen. Kummankin turkki oli tuulen tuivertama ja he näyttivät väsyneiltä, mistä Aaltotassu päätteli, että kaksikko oli juuri tullut harjoituksista.
”Niin on”, Aaltotassu kehräsi. Tattitassu hänen vieressään piirteli kynnellään maahan, eikä suostunut edes katsomaan heidän vanhoja ystäviään. Myös Sirpaletassu näytti välttelevän katsekontaktia.
”Joko te olette päässeet käymään leirin ulkopuolella?” Saukkotassu kysyi silmät loistaen. Aaltotassun olisi tehnyt mieli sanoa hänelle, että oli käynyt leirin ulkopuolella jo ennen tätä, mutta hän tuli nopeasti toisiin aatoksiin ja pudisteli vain päätään kielteiseksi vastaukseksi.
”Emme, mutta menemme varmaan pian”, hän naukaisi ja yritti sitten päästä naaraiden ohi. ”Itse asiassa meidän taitaakin olla jo aika lähteä etsiskelemään mestareitamme, jotta voimme ilmoittaa heille olevamme valmiita.”
Jäämättä odottamaan kaksikolta mitään erikoisempaa vastausta, hän työntyi Tattitassu kömpelösti perässään tullen näiden ohi pesän suuaukolle. Hän pujahti edeltä ulos ja jäi hetkeksi seisomaan suuaukon eteen nauttiakseen raikkaasta ilmasta ympärillään. Sitten hän siirtyi ja antoi Tattitassun kömpiä pois pesästä.
”Seuraavaksi meidän kai täytyy etsiä Sulkavirta ja Sähkötuho. He kertovat meille, mitä meidän täytyy tehdä.”

//Sulka ja Sähkö saa tästä halutessaan jatkaa sitten xd
//441 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Käännyin katsomaan Varispentua. Olin valmistautunut siihen, että pentu alkaisi vanhetessaan kysellä Henkäysvarjosta ja siitä, miksei kolli käynyt katsomassa poikaansa.
”Hän on varapäällikkö, ja varapäälliköt ovat kiireisiä”, totesin rauhallisella äänellä luoden katseeni pilvien peittämälle taivaalle, ”tietenkin hän välittää sinusta, olet hänen poikansa.”
Ajatukseni harhautuivat Väärävarjoon ja valkoiseen pentuun, jonka kolli oli vienyt mukanaan. Varispentu ei tulisi koskaan näkemään oikeaa isäänsä tai veljeään ja niin oli parempi. Pennun oli parempi olla varapäällikön poika kuin klaanin hylänneen erakon. Se antaisi hänelle paremmat eväät elämään.
Ravistelin ajatukset pois päästäni. Olin luvannut olla miettimättä Väärävarjoa ja pentua, joka ei enää ollut minun. Käännyin Varispennun puoleen. Tummanharmaa pentu katseli yhä taivaalta leijailevia lumihiutaleita.
”Tule, haetaan tuoresaaliita ja mennään pentutarhalle. Olet varmasti väsynyt leikeistä”, sanoin rauhallisella äänellä ja viitoin Varispennun perääni. Kolli seurasi minua aina tuoresaaliskasalle saakka. Valikoin saaliiksi oravan, jonka tuuhea häntä oli rispaantunut ja harventunut. Varispentu seurasi minua tuoresaaliskasalta takaisin pentutarhalle. Astuin hämärään pesään pennun edellä ja kuljin sen perälle, missä vuoteemme sijaitsi.
Varispentu asettui ensin sammalvuoteen vierelle istumaan ja odotti, että olisi hänen vuoronsa syödä. Olin opettanut pennulle, että vanhemmat söivät aina nuoria ennen. Hän joutui katsomaan, kun söin oman osuuteni tuoresaaliista. Varispentu katseli tyynenä, kuinka söin kaikessa rauhassa oman osuuteni saaliista.
En koskaan lehtikadon aikaan syönyt vatsaani täyteen. Täytyi ajatella muitakin. Työnsin puoleksisyödyn oravan Varispennun luokse. Kolli katsoi minua ja nyökkäsi ikään kuin kiitoksen merkiksi. Sitten tummanharmaa pentu alkoi syödä osuuttaan saaliista.
Kun pentu söi, suunnittelin mielessäni kasvatustapaani. Varispentu alkoi olla jo sen verran iso, että hän voisi alkaa ansaitsemaan itse teoillaan saaliinsa. Päätin, että tästä eteenpäin kolli saisi syödäkseen vasta, kun oli tehnyt tehtäviä, joita hänelle järjestäisin. Pennun täytyisi pienestä pitäen oppia ansaitsemaan itse ruokansa. Mikään ei tullut nenään eteen ilmaiseksi, etenkään Kuolonklaanissa.
Kun Varispentu oli saanut syödyksi sen mitä jaksoi, hän nappasi oravan miltei täysin kalutun raadon ja vei sen klaaninvanhimmille, jotka mielellään söivät kaiken sen, mitä saaliista jäi jäljelle.
”Tämä oli viimeinen ateriasi, jonka sait ilmaiseksi. Tästä eteenpäin joudut tekemään erilaisia tehtäviä ansaitaksesi ruokaa”, kerroin pennulle, kun tuo oli palannut luokseni. Varispentu kallisti pienesti päätään, muttei ehtinyt sanoa mitään, kun jo jatkoin:
”Tehtävä voi olla esimerkiksi sammalpallossa uuden liikkeen oppiminen tai piilotetun asian löytäminen hajun perusteella. Ei mene kauaakaan, kun ansaitset oppilasnimesi, joten sinun on aika oppia ansaitsemaan itse ruokasi.”

//Varis?
// 370 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Tunsin jonkin viileän laskeutuvan pääni päälle ja loin katseeni taivaalle. Valkoiset lumihiutaleet leijailivat hiljalleen maahan. Niillä ei näyttänyt olevan mitään kiirettä, ne tanssahtelivat sinne tänne kuin niillä olisi ollut kaikki aika maailmassa. Ne olivat sen verran suuria, että matka maahan kesti tovin, ja tuuli riepotteli niitä niin, etten osannut ennustaa minne ne lopulta laskeutuisivat. Jotenkin niiden leppoisuus ärsytti minua ja tuntemukseni niitä kohtaan olivat yhä happamammat, kun yksi päätti lennähtää suoraan silmieni väliin. Hoipertelin yllätyksestä askeleen taakse ja pudistin päätäni karistaakseni kiusankappaleen. Katsoin taivaalle ja siristin silmiäni vihaisesti. Kuultuani naurahduksen takaani käännyin nopeasti ympäri.
”Oletko vihainen lumihiutaleille?” Turmaloikka kysyi virnistäen ja pudotti kiinni saamansa myyrän maahan. Tuhahdin, mutta en lähtenyt kiistelemään kollin kanssa enempää. Olin päättänyt lähteä saalistamaan, kun minulla ei kerran muuta tekemistä ollut. Olisi ollut oudompaa, jos Turmaloikka ei olisi tullut mukaan, joten tässä me nyt seisoimme, saalispino välissämme. Se oli suorastaan säälittävä, yksi hiiri ja nyt myös harmaan soturin tuoma myyrä. Emme kumpikaan olleet mitään saalistusmestareita, mutta koska sotureita sentään olimme, meidän olisi pitänyt pystyä parempaan. Lehtikato oli kuitenkin selvästi saapumassa ja saaliseläimet katoilivat yksi kerrallaan talviunille ja ties minne.
”Me olemme epäonnistuneita sotureita”, Turmaloikka sanoi huvittuneena saalistamme tarkastellessaan. Muuten tulos ei olisi ollut niin karsea, mutta olimme lähteneet liikkeelle paljon ennen aurinkohuippua ja nyt taivas oli jo hyvään tahtiin pimenemässä.
”Puhu vain omasta puolestasi”, naukaisin viileästi. Turmaloikka katsahti minuun pilke silmässään.
”Huomauttaisin, että sinun hiiresi on huomattavasti pienempi kuin tämä mehukas myyrä, jonka minä pyydystin. Kuka tässä onkaan huonompi saalistaja?”
Kohautin lapojani yrittäen olla välinpitämätön, mutta en voinut estää hymynpoikasta nousemasta huulilleni. Hymy kuitenkin katosi äkkiä, kun tunsin jonkin kylmän iskeytyvän poskeeni. Haukoin henkeä ja yritin räpytellä toisesta silmästäni lunta pois, samalla pyörähtäen raivoisasti Turmaloikkaan päin.
”En ollut minä.”
Ravistin kasvoiltani lumet pois ja siristin silmiäni kollin tekopyhälle ilmeelle. Kaapaisin äkkiä lunta tassuuni ja sinkosin sen soturin naamaa päin. Virnistin voitonriemuisesti, mutta iloni ei kestänyt pitkään voimakkaan tuulenpuuskan iskeytyessä turkkiini. Lumi ei enää leijaillut laiskaan tahtiinsa, vaan sinkoillen tuulen mukana kuin pistelevinä neuloina. Sää oli muuttunut melko yllättäen, ja minulla oli paha tunne, että se muuttuisi vain rajummaksi.
”Meidän pitäisi mennä takaisin”, sanoin Turmaloikalle, joka hänkin oli huomannut myräkän. Hän nosti hiiren ja myyrän suuhunsa ja astahti luokseni.
”Olet oikeassa. Meidän olisi pitänyt lähteä jo aiemmin, katso taivasta.”
Taivaankansi oli jo tummansininen ja ensimmäiset tähdet pilkistivät tummien pilvien välistä. Yö oli saapumassa nopeammin kuin kuvittelin.
”Mennään sitten.”
Olimme aika kaukana leiristä, Lehtikuusilaakson toisella puolen. Minulla oli paha tunne, joka voimistui entisestään samaan tahtiin myrskyn kanssa. Etenimme hitaasti, sillä jouduimme kulkemaan vastatuuleen. Hento lumi oli muuttunut rännäksi, joka kasteli turkkimme. Turmaloikka oli tarjoutunut kulkemaan edessäni suojatakseen suuremmalla kehollaan minua piiskaavalta tuulelta. Minusta tuntui pahalta, että hän joutui tekemään niin vuokseni, mutta etenin ilmankin hänen apuaan jo niin hitaasti, että näin oli parempi kummankin kannalta. Turmaloikka ei nimittäin suostunut jättämään minua myrskyn keskelle, vaikka hän olisi yksin ehtinyt leiriin paljon nopeammin. Olin sanonut sen hänelle moneen kertaan ja kollin jääräpäisyys ärsytti minua. Sitä paitsi nyt ei ollut niin kylmä, että olisimme olleet missään todellisessa vaarassa. Tämä oli enimmillään vain hyvin epämukavaa.
Pian näkyvyys voimakkaan tuulen ja rännän keskellä oli niin huono, että jouduimme luovuttamaan leiriin pääsemisen suhteen. Näin kauempana suuren, vanhan puun juurakon, jonne näytti mahtuvan hyvin kaksi kissaa. Lähestyin sitä varuillani, mutta mikään eläin ei hajun perusteella ollut asustanut siellä vähään aikaan.
”Mitä sanot?” kysyin kurkistaen juurten alle. Kolo näytti tosiaan olleen jonkun elukan pesä joskus painellun maan perusteella.
”Jos se pitää meidät suojassa myrskyltä, kelpaa se minulle.”
Nyökkäsin ja astuin ensimmäisenä suojapaikkaan. Turkkini oli kauttaaltaan märkä ja ravistelin sitä ärsyyntyneenä. Vilkaisin Turmaloikkaa ja jouduin pidättelemään naurunpurskahdusta, kun näin missä kunnossa hän oli, turkki sekaisin ja märkänä. Pimeydessä hän ei kuitenkaan nähnyt ilmettäni. Erotin hämärässä hänen hahmonsa asettuvan maahan makaamaan. Ruskeat silmät katsoivat suuntaani pimeässä.
”Onko sinulla kylmä? Voit tulla nukkumaan viereeni”, Turmaloikka ehdotti, ja kuulin hänen äänestään soturin virnistävän.
”Älä luulekaan”, tuhahdin asettuen hänestä mahdollisimman kauas. Minun tosiaan oli kylmä. Yritin nuolla turkkiani kuivemmaksi, mutta se ei juuri hillinnyt vilunväristyksiäni. Päätin siis yrittää nukkua ja siten unohtaa tilanteen, jossa olimme.
”Olen miettinyt, miksi olet tuollainen”, Turmaloikka sanoi hiljaa. ”Miksi et uskalla luottaa muihin kissoihin. Miksi suojelet itseäsi muilta noin.”
Kohotin päätäni yllättyneenä soturin sanoista. En halunnut käydä tätä keskustelua. En halunnut ajatella tätä asiaa edes itse, yksin omassa turvassani, saati kenenkään muun kanssa. Olin kuitenkin tajunnut, että salaa halusin Turmaloikan murtavan ne muurit, jotka olin ympärilleni rakentanut. Halusin niin kovasti avautua hänelle kaikesta, mutta en ollut varma uskaltaisinko. Ajatus tuntui pelottavammalta kuin kuoleminen. Totuus oli, etten halunnut olla yksin. Halusin epätoivoisesti jonkun, johon voisin luottaa koko olemuksellani. Jonkun, joka voisi hyväksyä minut. Mutta pelko siitä, että avattuani sydämeni Turmaloikalle hän hylkäisi minut, oli liian suuri.
”Pelkään, että jos luotan muihin, he pettävät luottamukseni ja satuttavat minua.”
Kuulin noiden sanojen pääsevän suustani ennen kuin ehdin pysäyttämään itseni. Sydämeni hakkasi rinnassani kuin olisin juossut jäniksen perässä. Pelkäsin Turmaloikan vastausta.
”Sen verran minä arvasin. Mutta miksi? Uskaltaisin väittää, että tunnen sinut parhaiten koko klaanissa. Olen tuntenut sinut oppilaasta saakka, etkä ole luottanut koskaan keneenkään. Kuka sinun luottamuksesi on siis voinut pettää?”
Vedin syvään henkeä. Tätä olin pelännyt; tämä keskustelu oli siirtymässä alueelle, johon en itsekään uskaltanut. Muistot, jotka olin niin huolellisesti haudannut ja jotka olin jo kuvitellut unohtaneeni tulvahtivat yllättäen mieleeni. Yritin häätää ne pois ajatuksistani, mutta mitä kovemmin yritin, sitä selkeämpinä ne näkyivät. Huomaamattani olin tarrannut kynteni kylmään maahan.
”Pimentovarjo.”
Hätkähdin ja katsahdin Turmaloikkaan, joka oli noussut istumaan.
”Luotatko minuun?” hän kysyi. Mietin hetken. Totta kai minä luotin häneen. Hän oli ensimmäinen kissa, johon tosissani olin luottanut. Minua kuitenkin pelotti myöntää se.
”Luotan”, vastasin hetken päästä. Kolli katsoi minua hetken silmiin ja nyökkäsi sitten.
”Jos haluat kertoa, mikä sai sinut pois tolaltasi, voit kertoa minulle. Minä lupaan, etten satuta sinua.”
Tajusin, ettei Turmaloikka ollut varmaan koskaan nähnyt minua tällaisena: tärisevänä, itkun partaalla ja pelosta ja järkytyksestä huohottavana. Katsoin soturin huolestuneita silmiä ja tajusin, että hän oli tosissaan. Otin suurimman riskin koko elämäni aikana ja kerroin hänelle.
”Emoni”, naukaisin hiljaa. Vedin henkeä ennen kuin jatkoin. ”Hän ei ollut kaiketi huonoin mahdollinen emo. Hän oli vain… todella välinpitämätön. Hän teki sen, mikä oli välttämätöntä, eli tarjosi minulle maitoaan. Siinä oli oikeastaan kaikki, mitä hän minulle teki. Koko sen ajan kun tunsin hänet, hän ei sanonut minulle sanaakaan. Hän ei katsonut suuntaani kertaakaan. Eikä hän tietenkään leikkinyt kanssani.”
Muistelin, miten olin katsellut muiden pentujen pelaavan emojensa kanssa sammalpalloa. Kun ulkona oli satanut ja pentujen turkit olivat märkinä vedestä, he olivat lempeästi nuolleet ne kuiviksi. Olin oppinut klaanin tavoista vain koska olin kuunnellut, mitä toisten pentujen emot olivat kertoneet heille.
”Hän ei edes nukkunut kanssani. Muut pentutarhan kuningattaret huomasivat, miten emoni kohtelivat minua ja tarjoutuivat huolehtimaan minusta. Hän ei kuitenkaan sallinut sitä. Isänikin oli kuollut, joten hän oli ainoa, joka pystyi minut kasvattamaan.”
Turmaloikka oli hiljaa. Se ei kuitenkaan tuntunut painostavalta. Hän antoi minun rauhassa kerätä ajatukseni.
”Ajattelin, että ehkä minussa on jotain vikaa. Halusin, että emoni pitäisi minusta. Ja tein aivan kaikkeni sen eteen. Harjoittelin jo pentuna ahkerasti, jotta minusta tulisi hyvä soturi. Hain hänelle riistaa syötäväksi. Hän ei koskaan syönyt sitä. Sitten emoni sairastui viheryskään, ja päätin käyttää viimeisen oljenkorteni. Olin kuullut kuningatarten sanovan sen pennuilleen. En tiennyt tarkalleen, mitä se tarkoitti. Mutta olin huomannut, että aina sen kuultuaan kissat näyttivät hyvin onnellisilta. Niinpä päätin sanoa sen hänelle.”
Minusta tuntui, etten vieläkään ymmärtänyt täysin tuon yhden lauseen merkitystä. Miten olisin voinutkaan?
”Mitä sanoit hänelle?” Turmaloikka kysyi oltuani pitkään hiljaa. Hän tuntui jo aavistavan vastaukseni.
”Sanoin hänelle, ’Minä rakastan sinua.’ Hän ei ollut ikinä huomioinut minua mitenkään, mutta nyt hän paiskasi minut tassullaan pentutarhan seinään. ’Ainakin pääsen sinusta nyt eroon’, hän sanoi. Emoni kuoli seuraavana päivänä.”
Saatuani nuo sanat ulos olin hiljaa. Minua kadutti välittömästi se, miten olin paljastanut synkimmän muistoni toiselle kissalle. En kuitenkaan voinut enää ottaa sanojani takaisin. Minun oli vain toivottava, ettei Turmaloikka nyt hylkäisi minua. Sen sijaan, että hän olisi juossut pakoon tai nauranut minulle, tunsin soturin laskevan kuononsa hellästi pääni päälle.
”Olen niin pahoillani, Pimentovarjo.”
Se oli viimeinen pisara. Purskahdin itkuun, mitä en kai ollut koskaan aiemmin tehnyt. Hautasin kasvoni sen enempää ajattelematta Turmaloikan harmaaseen turkkiin, etsien turvaa ja lohtua hänen tutusta hajustaan.
”Onneksi hän on kuollut. Jos ei olisi, tappaisin hänet itse.”
Tärisin hillittömästi itkustani ja Turmaloikka silitti hännällään selkääni. Emoni kuoleman jälkeen olin sulkeutunut kokonaan omiin oloihini. Minussa oli tosiaan oltava jotain vikaa. En halunnut luottaa muihin enkä avata sydäntäni kellekään, sillä silloin minut heitettäisiin menemään aivan kuten emoni oli tehnyt.
Tunsin Turmaloikan nostavan päätänsä ja katsoin häntä silmiin.
”Se kissa, jota rakastat, on maailman onnekkain”, harmaa soturi sanoi vakaalla ja rauhallisella äänellä. ”Sinun emosi ei vain tajunnut sitä.”
Katsoin ihmeissäni hänen ruskeisiin silmiinsä. Hän vaikutti seisovan täysin sanojensa takana. Minä olin kuitenkin se, joka tunsi olonsa maailman onnekkaimmaksi. Mikä tuuri, että olin löytänyt Turmaloikan kaltaisen kissan. Tajusin tuona hetkenä, että minä tarvitsin häntä. En voisi ikinä olla onnellinen ilman Turmaloikkaa.
”Minä rakastan sinua”, sanoin hiljaa, ja Turmaloikka hymyili leveämmin kuin koskaan.
”Minäkin rakastan sinua”, hän vastasi ja minäkin hymyilin. Myrsky kuulosti yllättäen laantuvan, tuuli ei enää pauhannut puun oksistossa ja räntäsade oli loppunut. En kuitenkaan halunnut vielä palata leiriin, en ennen kuin sain kysyttyä Turmaloikalta erästä polttavaa kysymystä, jota olin päässäni viime kuut pyöritellyt.
”Minä mietin… pitäisikö meidän olla kumppaneita?” kysyin hieman hermostuneena. Soturi virnisti tuttuun tapaansa.
”Ehdottomasti pitäisi.”

//1526 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Valkoiset lumihiutaleet leijailivat taivaalta hitaasti. Seurasin ihmeissäni katseellani niiden kulkua maahan, johon ne jäivät hetkeksi lepäämään ennen kuin katosivat kuin tuhka tuuleen. Yksi lähestyi kasvojani ja yritin väistää sitä irvistäen, mutta lumihiutale oli ketterämpi ja laskeutui nenälleni. Se tuntui kylmältä. Vilkaisin uteliaasti emoani, joka näytti suhtautuvan ilmiöön melko neutraalisti. Ilmeisesti lumi oli aika normaali tapahtuma.
”Lehtikato?” kysyin mietiskellen ja muistelin, mitä Tuhkajuova oli kertonut eri aikakausista, jotka lämpötila ja sääolosuhteet pitkälti määrittelivät. Lehtikatona olisi kylmää, ja silloin klaanin olisi vaikeinta selvitä. Kissoja kuoli usein sairauksiin ja oikein kylminä ja karuina lehtikatoina riistaa oli niin vähän, että jotkut kuolivat nälkäänkin. Lumi, joka nyt katosi lähes heti maahan osuessaan, tulisi peittämään seudut kokonaan, mikä minusta tuntui uskomattomalta. Hetken pohdin, olisiko Tuhkajuova huijannut minua, mutta se ei ollut oikein hänen tapaistaan.
Huomasin kauempana vaaleanharmaan hahmon rientämässä kohti päällikön pesää. Se oli Henkäysvarjo, minun isäni. Odotin, että hän olisi kiinnittänyt minuun jotain huomiota, mutta Kuolonklaanin varapäällikkö ei näyttänyt huomaavankaan minua. Tajusin sen verran, että syy miksei hän käynyt katsomassa minua pentutarhalla oli varmaan se, että varapäällikkönä hänellä oli paljon kiireitä. Oli tietenkin siistiä, että oma isä oli varapäällikkö. Mutta usein toivoin, että hän olisi vain tavallinen soturi, jos se tarkoittaisi, että hän edes tervehtisi minua.
”Miksei isä voi käydä katsomassa minua useammin? Eikö hän välitä minusta?” kysyin emoltani hiukan varovaisesti, sillä jotenkin vaistosin, ettei hän varmaan halunnut puhua asiasta.

//Tuhka?
//225 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lehtituuli: 12kp –

Harakkanauru: 14kp –

Tuhkajuova: 23kp! –

Kettupentu: 13kp –

Sähkötuho: 11kp –

Aaltotassu: 6kp –

Sulkavirta: 10kp –

Varispentu: 5kp – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu, pisteet oppilaaksi kasassa.

Kirjoittaja: Arkkitehti

Kettupennun katse kiersi melko tyhjää leiriä, Varispentu ja Tuhkajuova leikkivät jollain sammalpallolla, taivas oli täynnä tummanharmaita, raskaita pilviä ja pari soturia lähtivät pois leiristä, varmaankin isolle seikkailulle.
“Kohta sataa lunta, aivan varmasti”, kuului niiskaus pennun takaa, Luminenä! Harmaanvalkea kolli hyppäsi jaloilleen ja loikki vanhemman kissan luokse, alkaen kehräämään äänekkäästi. Klaaninvanhin naurahti hiljaa ja katseli hetken innoissaan olevaa Kettupentua, mutta käänsi huolestuneen katseensa pian takaisin taivaalle.
“Miksi olet surullinen lumesta?”, pentu kysyi hämmentyneenä ja istui lähelle Luminenää, hänestä huokui lämpöä. Vanhempi oli hetken hiljaa.

“Lehtikato on rankkaa aikaa meille vanhoille kissoille, nivelet särkevät ja usein on liian kylmä kävelyille. Parantajallakaan ei ole helppoa, monet yrtit ovat paksun lumen peitossa ja jos jotain löytyy, se on kuihtunut kuoliaaksi.”, tummanruskea kissa selitti värisevällä äänellä, ei Kettupentu tuollaista tarinaa ollut olettanut! Pentu odotti isoja lumikasoja, jossa voisi leikkiä muiden kanssa piilosta sekä lämpimään pesään nukahtamista pitkän päivän jälkeen. Ei hän ajatellut kylmyyttä tai kaiken kuolemista. Lehtikato ei ollutkaan niin kiva.
“Mutta sinulla ei ole mitään hätää pikkuinen, sinusta pidetään huolta”, Luminenä lohdutti, kun näki kuinka hiljaiseksi Kettupentu oli mennyt ja nuolaisi toisen otsaa hellästi.

“Saat niin paljon riistaa kuin tarvitset ja voit tulla viereeni nukkumaan jos on kylmä”, rauhallinen ääni kertoi ja nämä sanat saivat nuoremman kissan hymyilemään. Kettupentu mietti vievänsä klaaninvanhimmalle isoimman saaliinsa tai muita lahjoja ja yllätyksiä sitten kun hänestä tulee oppilas. Aaltopentu ja Tattipentu pääsivät jo oppilaiksi! Nuoren kissan ajatukset hyppivät aiheesta toiseen.

Taivaalta alkoi leijailemaan valkoisia hiutaleita alas, yksi niistä laskeutui pennun kuonolle ja tuo aivasti. Pian huolet katosivat hiljalleen pois Kettupennun mielestä, samalla tavalla kuin nämä aikaiset lumihiutaleet sulivat maahan, ja nuori kissa oli hyppimässä ja pomppimassa saadakseen näitä hassuja hiutaleita kiinni. Harmaa häntä innostuksesta heiluen, hän lähti tassuttelemaan ympäri leiriä, etsien parhainta paikkaa mistä voisi vaania lumihiutaleita.
Kettupentu jäi kaatuneen kuusipuun lähelle katselemaan taivasta ja muita klaanilaisia, täristen hieman kylmästä. Pentu oli hämmästynyt tästä kaikesta, vaikka ei sitä halunnutkaan näyttää.

//312 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pentutarhalla aika kului nopeasti, muttei se mitään herkkua ollut. Minusta tuntui, että Varispentu oli alkanut nauttimaan ärsyttämisestäni. Pentu toisteli samoja kysymyksiä päivästä toiseen. Kyllä minä pienen pennun ärsyttämisen kestin, tärkeintä vain oli se, ettei Varispentu ollut ihan toivoton tapaus.
Pennulla riitti intoa moniin asioihin. Tämän päivän valituksen aihe oli se, miten vanhemmat pennut olivat päässeet oppilaiksi ja Varispentu ei. Lopulta kyllästyin kuuntelemaan tummanharmaan pennun jatkuvaa valitusta, joten päätin keksiä tälle muuta tekemistä. Ehdotus sammalpallon pelaamisesta sai Varispennun innostumaan.
”Se aiemmin käyttämämme sammalpallo taitaa olla vielä pentutarhalla. Hae sinä se”, komensin Varispentua. Tummanharmaa kolli katsahti minuun aluksi kai aikomuksenaan valittaa taas, mutta tyytyi sitten kohtaloonsa. Mielestäni oli tärkeää, että jokaista kissaa käskytettiin vähän jo pentuina. Silloin soturikoulutus tuskin olisi niin kamalaa, kun komenteluun oli totuttu jo pentuna.
Istuskelin pentutarhan edustalla odottaen Varispennun paluuta pentutarhalta. Aurinko oli huipussaan, muttei se lämmittänyt samalla tavalla kuin viherlehden aikaan. Auringon lämpö oli lähinnä vain muisto menneisyydessä. Paksu pilvipeite mateli taivaalla Eloklaanin reviirin suunnasta kohti aurinkoa, joka katoaisi pian pilvien taakse.
Säpsähdin, kun tunsin jonkin iskeytyvän selkääni vasten. Käännyin Varispennun suuntaan katsoen pentua aluksi ankarasti, mutta sitten vähän lempeämmin.
”Hyvä heitto”, totesin ja iskin käpälälläni sammalpallolle vauhtia. Se singahti kohti Varispentua, joka ei kai ollut valmistautunut niin nopeaan aloitukseen. Pallo vierähti pennun ohitse jatkaen matkaansa maata pitkin kohti leirin kiviseinämää Varispentu perässään. Pentu sai pysäytettyä pallon ennen kuin se tömähti leirin seinämään. Varispentu kantoi sen lähemmäksi ja pudotti sitten maahan. Välimatkaa minulla ja pennulla oli muutamia ketunmittoja. Tummanharmaa Varispentu veti syvään henkeä ja valmistautui lyömään pallon vauhdilla liikkeelle. Isku osui täydellisesti juuri oikeaan kohtaan, ja sammalpallo lähti vauhdilla lentämään minua kohti.
En tietenkään pelannut tosissani, mutta päätin vaikeuttaa peliä vähän. Ennen kuin sammalpallo ehti pysähtyä, iskin sitä käpälälläni niin, että se nousi ilmaan ja lensi kaaressa kohti Varispentua. Pentu nosti katseensa ylös ja yritti juosta sinne, minne pallo putoaisi.
Ihme kyllä, Varispentu päätyi juuri oikeaan paikkaan ja onnistui lyömään palloa heti sen pudottua maahan.
”Näitkö tuon?!” pentu hihkaisi ylpeänä, mutten ehtinyt vastaamaan, sillä keskityin peliin ehkä vähän liian täysillä.

Olimme pelanneet sammalpalloa jo hyvän tovin, muttei Varispentu tuntunut kyllästyvän. En pitänyt ajatuksesta, että pelaaminen olisi pelkkää ajatuksetonta pallon heittelyä, joten opetin Varispennulle aina uusia tapoja käsitellä sammalpalloa. Tänään opetin, miten sammalpallon sai nousemaan ilmaan sitä lyödessä.
Aurinko oli kadonnut pilvien taakse ja leiri oli tyhjentynyt partioiden lähdettyä matkoihinsa.
Varispentu heitti pallon kaaressa minua kohti, mutta ajatukseni herpaantui nähdessäni, kuinka jokin lähestyi minua taivaalta. Aluksi kuvittelin sen olevan jokin hyönteinen, mutta tajusin nopeasti mistä oli kyse. Valkea lumihiutale leijaili hallitsemattoman näköisesti kohti maata. Sitä seurasi toinen, kolmas ja niin monta, etten olisi pystynyt kaikkia laskemaan.
”Mitä nyt?” Varispentu kysyi, kun pallo kiisi ohitseni. Pentu ei kaivannut vastausta, kun hänkin huomasi taivaalta tulevat lumihiutaleet. Silmät suurina kollipentu katseli valkeita hiutaleita.
”Se on lunta. Lehtikato on saapunut”, lausahdin vakavalla äänellä vilkaisematta Varispentua.

//Varis?
// 463 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Seurasin katseellani Aaltopentua, joka asteli Tattipennun kanssa Punatähden eteen. Kaikki klaanin kissat olivat kerääntyneet kolmikon ympärille kuuntelemaan, mukaan lukien minä ja emoni Tuhkajuova. Tunsin kateuden piston, kun klaanin päällikkö ilmoitti kaksikon uudet nimet ja mestarit. Aaltotassu ja Tattitassu saisivat aloittaa koulutuksensa, kun minä joutuisin vielä odottamaan pentutarhalla.
Pian seremonia oli ohi ja kävelin Tuhkajuovan perässä takaisin pentutarhaan. Täällä oli tylsää. Kuvittelin, miten uudet oppilaat lähtisivät piakkoin kiertämään reviiriä mestariensa kanssa, ja päästin turhautuneen tuhahduksen. Se ei jäänyt huomaamatta Tuhkajuovalta, joka loi minuun terävän silmäyksen.
”Miksi Aaltopentu ja Tattipentu pääsivät oppilaiksi ja miksi minä en?” tivasin mielestäni aivan oikeutetusti. He eivät olleet yhtään sen kyvykkäämpiä kuin minä, ja itse asiassa saatoin olla heidän edellään vaikka olinkin kaksikkoa nuorempi. Tuhkajuova näytti kyllästyneeltä, mutta vastasi silti.
”Tuo oli suunnilleen kymmenes kerta kun olet kysynyt samasta asiasta tänään”, emoni sanoi ja katsoin häntä kärsimättömästi. ”Pennut pääsevät oppilaiksi kuuden kuun iässä. Et ole vielä tarpeeksi vanha.”
Siinä ei ollut järkeä. Miksi iän piti olla ratkaiseva tekijä tässä asiassa? Koko klaanille olisi ollut enemmän hyödyksi se, että minusta koulutettaisiin soturi mahdollisimman pian.
”Entä sitten? Etkö voi puhua Punatähdelle ja pyytää häntä tekemään minusta oppilasta aiemmin?”
Jatkoin inttämistäni, mutta Tuhkajuova ei ottanut valitusta kuuleviin korviinsa. Sen sijaan hän taikoi jostain tassuihinsa pallon sammalta.
”Sen sijaan että valitat asioista, joita ei voi tällä hetkellä muuttaa, voisit tehdä jotain hyödyllistä. Miten olisi erä sammalpalloa?”
Unohdin valittamisen aiheeni heti emoni ehdotuksesta.
”Kiinni veti!”

//Tuhka?
//233 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta oli kuunnellut rauhassa, kuinka Punatähti oli nimittänyt Aaltopennun ja Tattipennun oppilaiksi, ja vielä aivan ajallaan. Sulkavirta ja Aaltopentu olivat selvinneet seikkailustaan ilman, että kukaan muu Tuimakatsetta lukuun ottamatta oli saanut tietää.
Sulkavirta oli hieman pettynyt kuullessaan, kuinka Punatähti nimitti Aaltotassun mestariksi Sähkötuhon. Ikään kuin lohdutukseksi, Sulkavirta oli saanut Tattitassun oppilaakseen. Naaras katseli punaruskeaa kollia epäröiden. Sulkavirralla ei ollut kokemusta oppilaan kouluttamisesta, eikä Tattitassun hiljainen ja ujo luonne tehnyt siitä varmastikaan yhtään helppoa.
”Eiköhän käydä sitten tervehtimässä uusia oppilaitamme”, Sulkavirta sanoi vierellään istuvalle Sähkötuholle. Kollin ilme pysyi yhtä vakavana kuin aina, mutta veli nyökkäsi. Kaksikko käveli leirin aukion halki kahden tuoreen oppilaan luokse.
Sulkavirta huomasi Aaltotassun vilkaisevan häntä, mutta pentu käänsi nopeasti oranssin katseensa Sähkötuhoon. Sulkavirta yritti saada katsekontaktia Tattitassun kanssa, muttei oppilas nostanut katsettaan maasta.
”Nyt kun te olette meidän mestarit, niin mehän voidaan pitää yhteisiä harjoituksia!” Aaltotassu hihkaisi ja katsoi nyt hetken ajan myös Sulkavirtaa. Totta! Hymy levisi Sulkavirran kasvoille, kun hän ymmärsi, ettei olisi lainkaan yksin Tattitassun koulutuksen kanssa. Kenties olisi helpompaa saada yhteys ujoon kissaan, kun Aaltotassu oli myös mukana.
”Olet oikeassa”, Sulkavirta virnisti. Tattitassukin oli nyt uskaltanut nostaa katseensa pois maasta. Punaruskea kolli tarkkaili varovasti kahta soturia kulmiensa alta, mutta edelleen vältteli Sulkavirran katsetta.
”Menemmekö nyt heti?” Aaltotassu kysyi ja näytti siltä, kuin olisi valmistautunut ryntäämään ulos leiristä. Sulkavirta ei ehtinyt sanoa mitään, kun Sähkötuho liittyi keskusteluun:
”Emme. Ennen kuin voimme pitää yhteisharjoituksia, teidän täytyy löytää paikkanne oppilaiden pesästä ja tehdä rajakierros oman mestarin kanssa.”
Sulkavirta katsoi veljeään. Aikoiko hän tosiaan laittaa Sulkavirran rajakierrokselle kaksin Tattitassun kanssa? Sähkötuho lähetti kaksi oppilasta oppilaiden pesään vuoteitaan tekemään. Veli kääntyi sisarensa puoleen. Sulkavirran kasvoilla oli epävarma ilme.
”Ota tämä seikkailuna, siskoseni. Mutta pidätkin huolen, ettet joudu ongelmiin”, Sähkötuho sanoi kohdaten sisarensa katseen. Sulkavirta hymyili hennosti. Vaikka veljen pitikin aina esittää niin kovin vakavaa ja kunniallista, sisimmissään Sähkötuholla oli kultainen sydän.
”Ajattelin ensitöikseni viedä Tattitassun tutkimaan kaksijalkalaa heti huomenna”, raidallinen naaras vitsaili. Sähkötuho pudisteli päätään pieni hymynkaltainen ilme kasvoillaan.
Sulkavirran katse lipui Sähkötuhosta pentutarhan edustalle, jossa Tuhkajuova istui yhdessä tummanharmaan pennun kanssa. Pentu oli Varispentu, joka itse asiassa sattui olemaan Sulkavirran ja Sähkötuhon veli. Sulkavirran mielestä oli kummallista, miten Tuhkajuovasta oli tuoreimman pentunsa synnyttyä tullut erinomainen emo. Kun Sulkavirta pentuetovereineen olivat olleet pieniä, naaras oli hädin tuskin viettänyt aikaa pentutarhalla.
Nyt naaras vietti kaiken aikansa pentutarhalla nuorimman pentunsa luona. Sulkavirta oli jopa yhtenä päivänä nähnyt, kuinka kuningatar oli heitellyt Varispennulle sammalpalloa. Siinä vaiheessa naaraan oli ollut pakko katsoa uudestaan, sillä hän oli luullut nähneensä harhoja. Sulkavirta oli päätellyt, että Tuhkajuova oli mennyt sekaisin.
”Lähdetäänkö kävelylle? Voisimme ottaa Sinilinnun mukaan”, Sulkavirta ehdotti veljelleen saatuaan katseensa irti emostaan ja pienestä veljestään. Harmaanruskea soturi alkoi heti etsiä katseellaan Sinilinnun valkeaa turkkia.

//Sähkö?
// 439 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Ruostekukan ja Kalmakuun pennut ovat nyt kuusikuisia ja täten valmiita aloittamaan soturikoulutuksensa.” Kuolonklaanin kissoja oli kerääntynyt aukion keskustaan Punatähden ympärille kuuntelemaan alkavaa nimitysseremoniaa. Aaltopentu seisoi päällikön edessä Tattipennun kanssa, ja hänestä tuntui, ettei hän uskaltanut hengittää tuntiessaan muiden tuijotuksen nahassaan. Kohta Punatähti jatkoi: ”Aaltopentu ja Tattipentu tunnetaan tästä lähin Aaltotassuna ja Tattitassuna. Aaltotassun koulutuksesta vastaa Sähkötuho, ja Tattitassun mestariksi tulee Sulkavirta.”
Pettymys ryöpsähti Aaltotassun ylitse kuin kallioon iskeytyvä aallokko. Miksi hänen veljensä oli saanut Sulkavirran mestarikseen, vaikka hän ja Sulkavirta olivat tutustuneet ensin? Sulkavirta oli jopa vienyt hänet leirin ulkopuolelle tutkimusretkelle! Ei ollut reilua, että naaraasta ei tullut hänen mestariaan.
Tattitassu jökötti jäykkänä hänen vieressään, kun kissat liikehtivät heidän ympärillään. Lopulta Kalmakuu tuli yhdessä Ruostekukan kanssa onnittelemaan. Jopa Ruostekukan tavanomaisesti välinpitämättömän kylmissä silmissä oli nyt pieni ylpeyden hehku.
”Teistä tulee vielä hienoja sotureita”, isä kehräsi silminnähden mielissään ja kurkotti koskettamaan heitä kumpaakin poskelle kuonollaan. Aaltotassu röyhisti rintaansa ylpeänä, kun Ruostekukka soi hänelle hyväksyvän hymyn. Hän aikoi tuoda perheelleen kunniaa!
”Olkaa sitten kissoiksi”, emo sanoi vielä tiukasti, ennen kuin lähti Kalmakuun kanssa ja jätti heidät uusien mestariensa hoteisiin.
Aaltotassu käännähti ympäri yhtä aikaa veljensä kanssa; Sulkavirta ja Sähkötuho astelivat heitä kohti. Aaltotassu vilkaisi Sulkavirtaan päin kaihoisasti, mutta suuntasi sitten katseensa uuteen mestariinsa. Kolli oli aivan sisarensa vastakohta, niin luonteensa kuin ruumiinrakenteensa puolesta: hän oli iso ja jykevä, ja hänen kasvoillaan olevaa ilmettä oli mahdoton tulkita.
”Nyt kun te olette meidän mestarit, niin mehän voidaan pitää yhteisiä harjoituksia!” Aaltotassu hihkaisi tajutessaan asian valoisan puolen ja katsahti sotureihin odottaen näiltä vähintään yhtä hilpeää reaktiota. Sähkötuho ja Sulkavirtakin olivat pentuetovereita, joten ei ollut mitään syytä, mikseivät nämä olisi olleet mielissään saadessaan viedä oppilaitaan yhdessä harjoittelemaan.

//Sähkö tai Sulka?
//271 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Vetäisin aamun viileää ilmaa runsaasti keuhkoihini siitä huolimatta, että se pisteli purevana kurkussani. Ennen kuin ehdin vetämään henkeä uudestaan, kun pieni musta kolli iski käpälällään minua. Loikkasin hänen suunnalleen, mutta kun heilautin käpäläni eteeni, se halkoi vain ilmaa. Paikansin pian Varjokarvan vikkelän hahmon, kun hän aloitti uutta iskuaan, mutta tällä kertaa osasin olla varautunut ja hänen yrittäessään saada hyökkäystään perille puolustauduin, jonka seurauksena pitkäjalkainen kolli lennähti vähän matkan päähän minusta.
“Olet kehittynyt”, Varjokarva totesi hengästyneenä. Olin herännyt aikaisin aamulla ja vapaan aamun johdosta olin ehdottanut myöskin vapaana olevalle Varjokarvalle taisteluharjoituksia. Klaanissa yleisesti julistettiin Varjokarvan erinomaisia taistelutaitoja, mutten tosiaan ollut tiennyt hänen olevan noin hyvä.
Nyökkäsin kiitollisena kehusta. Varjokarvan kehu tuntui hyvältä, vaikka inhosinkin sitä, kuinka tunsin oloni eheäksi vasta muiden hyväksynnän jälkeen. Tai no, en minä kaivannut muiden kuin vanhempieni hyväksyntää, mutta sen pohjalta olin oppinut inhoamaan sitä tunnetta mikä minulle kehuista jäi.
Sydän hakkasi rinnassani kuin saalistajaa pakoon juokseva kani ja hengitykseni oli nopeaa ja pinnallista hetki sitten tapahtuneen suorituksen takia. Varjokarva asteli takaisin luokseni samalla itsekin hengitystään tasaten.
“Klaanin puheet pitävät paikkansa sinun kohdallasi”, sanoin yksinkertaisesti samalla kohdentaen katseeni suoraan kollin mantelinmuotoisiin silmiin. Hän väläytti minulle hymyn ja nyökkäsi.
Aurinko oli kavunnut jo vähän korkeammalle taivaalla, mutta se ei ollut vielä tarpeeksi ylhäällä lämmittääkseen ilmaa. Pienen tuulenvireen pörröttäessä turkkiani tunsin pienen vilunväristyksen paksusta turkistani huolimatta. Taistellessa lämmin karvani oli muuttunut kosteaksi ja nyt hien laskiessa olotila alkoi olla hieman turhan viileä. Varjokarva oli tainnut huomata saman, sillä seuraavaksi hän ehdotti, että palaisimme leiriin.
Kävelimme melko reippaasti monien tassujen tallaamilla poluilla ja, vaikka astelimmekin rinnakkain, välissämme oleva etäisyys oli tarpeeksi pitkä miellyttääkseen minua.
“Miten Sulkavirralla menee? En ole jutellut hänen kanssaan vähään aikaan”, Varjokarva kysyi ja tuntui aidosti kiinnostuneelta entisen oppilaansa kuulumisista. Vaikka kuulumisten vaihto saikin minut erittäin vastahakoiseksi yleisellä tasolla, niin kunnioitin Varjokarvaa liikaa ilmaistakseni sitä hänelle millään tasolla.
“Hänellä menee erinomaisesti, hän on samanlainen vapaa sielu kuin aiemminkin”, vastasin kohteliaasti. Varjokarvan ei tarvinnut tietää kuinka lähellä Sulkavirta oli käynyt rangaistusta vähän aika sitten tämän käydessä yöllä ulkona Aaltopennun kanssa. Asia oltiin onneksi saatu sovittua kaikkia tyydyttävällä tavalla ja koko retki oli jäänyt meidän neljän salaisuudeksi.
“Kuulostaa oikealta”, kolli naurahti kohteliaasti. Jatkoimme jutustelua leiriin asti, vaikka oikeastaan mitään hyödyllistä tietoa emme vaihtaneetkaan. Kun lopulta päädyimme takaisin omiin oloihimme leirissä, aurinko alkoi lähennellä huippuaan. En ollut nähnyt Sulkavirtaa vielä tänään, joten oletin hänen olevan hoitamassa velvollisuuksiaan.
Katseeni kävi aukion läpi tasaista vauhtia, mutta pysähtyi sen osuessa kahteen suureen kiveen, joiden väliin muodosti sammalverhon peittämä kolo. En ollut vielä käynyt tapaamassa Tuhkajuovan synnyttämää pentua – sisarustani. Halusin todella käydä tapaamasta Varispennuksi nimettyä uutta veljeäni, mutta olin ajatellut odottaa sen aikaa, että Tuhkajuova oli saanut toivuttua synnytyksestä. Se oli vain kohteliasta. Myönsin jopa itselleni sen pienen innostuksen kipinän, jonka veljen saaminen minussa aiheutti. Olin ajatellut pyytää Sulkavirtaa kanssani tapaamaan uutta sukulaistamme, mutta en ollut vielä sitä ehtinyt tekemään. En tiennyt miten tärkeää tämä Sulkaviralle olisi, mutta ajattelin, että olisi kiva kokea ensitapaaminen yhdessä. Ja koska ajattelumallini oli tämä, en voinut mennä yksin pentutarhalle ja siksipä päätin jäädä istumaan paikalleni ja katsella jos sattuisin näkemään edes pienen vilauksen Varispennusta.

// Halutessaan kuka vaan saa jatkaa :’D
506 sanaa

Kirjoittaja: Arkkitehti

Kettupentu työnsi päänsä ulos pesästä, tuntien kirpeän ilman pistävän kuonoaan. Pesässä oli hänen lisäkseen kolme muuta pentua. Sirpaletassu ja Saukkotassu olivat päässeet sieltä jo pois ja saaneet mestarit! Kolli oli ollut hirmuisen kateellinen, ja on edelleen. Pian olisi hänen vuoronsa, aivan varmasti.

Leirissä on iltaisin kauhea melu, partioita lähetetään sinne tänne, jotkut vaihtelevat kieliä ja oppilaita hyppii ympäriinsä, ainakin pienen Kettupennun silmissä. Vaalea kolli työntyi sammalverhon ali pesän ulkopuolelle ja pörhisti ohutta turkkiaan. Ilma on kylmä, vaikka Lehtikato ei ole vielä tullut purevien pakkasten kanssa.
“Älä mene liian kauas, tai siitä tulee kaikille ongelmia!”, Mäntyviiksi varoitti terävästi, mutta pentu ei huomioinut sitä, ulkona oli kiinnostavampia asioita. Hän päätti seikkailla leirin ympäri, jotta tietäisi missä kaikki paikat ovat ja ylpeillä myöhemmin nuoremmalle Varispennulle siitä. Siitä tulisi hyvä tarina.
Muutamat soturit kääntyivät katsomaan Kettupentua, kun toinen käveli pää pystyssä, kompastellen aina välillä omiin tassuihinsa. Ruskeat silmät uteliaisuudesta isoina hän jäi tutkimaan isoa lampea, pitkä häntä suoraan pystyssä. Ilta-auringon viimeiset säteet heijastuivat siitä kirkkaina ja pennun piti siristellä silmiään, kun tuo tassutteli lähemmäs heikosti aaltoilevaa vettä. Tämä oli kolmas kerta kun Kettupentu näki tämän, mutta ensimmäinen kerta yksin. Klaanivanhimmat olivat kertoneet pelottavia tarinoita, miten pentuja ja oppilaita on hukkunut lampeen, mutta pieni kissa ei ollut varma olivatko he vain koittaneet uhkailla vai ovatko nämä selitykset totta. Pitää joskus kysyä vanhemmilta kissoilta sitä.

Pentu huomasi tärisevänsä kylmästä sekä väsymyksestä, pian pitäisi mennä takaisin pesään, mutta tuo vain ravisteli tylsät ajatukset pois mielestään. Ei vielä! Pitää käydä tarkistamassa piikkihernetunneli, ettei siellä olisi tunkeilijoita vakoilemassa Kuolonklaania. Pieni kissa jatkoi seikkailuaan taas kysyvien katseiden alla, kohti leirin sisäänkäyntiä. Jos siellä olisi joku vieras kissa, se ei pääsisi Kettupennulta pakoon! Virne nousi toisen suupielille.

“Minusta tulee parhain soturi ikinä”, nuori kissa mumisi itsekseen innostuneena, häntä heiluen puolelta toiselle.

//290 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hoipertelin sisään leiriin piikkihernetunnelista. Oloni oli voimaton, mutta olin päättänyt jaksaa kävellä pentutarhalle saakka. Matkaa ei ollut helpottanut pieni pentu, joka vikisi onnettoman kuuloisesti ja yritti kiemurrella irti otteestani. Henkäysvarjo murahti minulle jotakin siitä, miten hän pyytäisi parantajan tarkastamaan minun ja pennun voinnin.
Aamu oli jo valjennut, ja leirin pääaukiolle oli kerääntynyt kissoja aamun partioita varten. He katsoivat, kuinka kannoin pennun aukion halki pentutarhalle saakka. Joku taisi onnitellakin minua, mutta olin liian väsynyt keskittyäkseni.
Kun viimein pääsin hämärään pentutarhaan sisään, suuntasin suoraan omalle vuoteelleni. Laskin tummanharmaan pennun alas ja asetuin tuon eteen makaamaan. Pienessä hetkessä vasta elämänsä aloittanut pienokainen löysi vatsani luokse ja alkoi imeä tarmokkaasti maitoa.
”Yksikö vain?” kuulin jonkun kysyvän, mutta en jaksanut enää pysyä hereillä. Painoin pääni sammaliin ja vajosin uneen.

Heräsin siihen, kun joku tökki kuonollaan lapaani. Raotin silmiäni ja katsahdin tuimasti pikimustan naaraan puoleen. Hehkuaskel hymyili pehmeästi, eikä näyttänyt välittävän tuimasta katseestani.
”Tulimme tarkastamaan sinun ja pienokaisesi voinnit. Tiputassu, tarkasta sinä pentu”, parantajakissa lausahti ystävällisellä äänellä oppilaalleen, joka alkoi heti hommiin. Tummanharmaa pentu vingahti, kun parantajaoppilas tarttui tuon niskanahasta kiinni.
”Kuinka sinä voit?” Hehkuaskel kysyi ja katsoi minua silmiin. Naaraan hymy ei tarttunut, vaikka jotkut niin sanoivatkin.
”Hyvin”, vastasin lyhyesti. Olo oli edelleen melko voimaton, mutta se kuului asiaan, eikä parantajan sitä tarvinnut tietää.
”Sepä hyvä, ilmeisesti maitokin on jo noussut. Oletko saanut jo syötyä?” naaras kysyi. Pudistin päätäni, johon parantaja vastasi nyökkäämällä.
”Käyn hakemassa sinulle jotakin syötävää, jos se sopii”, musta naaras lausahti ja oli jo lähdössä. Normaalisti olisin halunnut itseä hakea oman ruokani, mutta en jaksanut alkaa väittämään vastaan, joten nyökkäsin vain. Paasatkoon, jos kerta tahtoi. Hehkuaskel katosi pesästä, jonka vasta nyt huomasin olevan tyhjä.
Vain Pihkatassu nukkui omalla vuoteellaan pesän toisella puolen. Kun Hehkuaskel oli kadonnut pääaukiolle, pieni pää kurkisti jäkäläverhon alta. Aaltopentu katsoi hetken aikaa minua ja vastasyntynyttä pentuani, mutta kun siristin silmiäni, pentu katosi nopeasti sinne mistä oli tullutkin. Olipa töykeä pentu, eikö Ruostekukka osannut pitää kuria jälkeläiselleen? Varmaankin ruosteenruskea naaras oli kyllästynyt moiseen, kun hänen aiemmat pentunsa olivat olleet vähän mitä olivat. Lauhalaukka ja Karhumyrsky olivat olleet toistensa vastakohdat, mutta eräs yhteinen asia kaksikolla oli; molemmat olivat pettäneet Kuolonklaanin. Karhumyrsky oli sekopäämurhaaja, ja Lauhalaukka sekaisin toisella tavalla. Lauhalaukka oli liian lempeä ja ystävällinen, eikä tuo ymmärtänyt muutenkaan sitä ajatusmaailmaa, joka Kuolonklaanissa oli.
”Pentu on terve kuin mikä”, Tiputassu totesi laskettuaan pennun sammalvuoteelleni. Nyökkäsin, vaikkei sokea kissa sitä nähnytkään.
Hehkuaskel palasi pesään hiiri suussaan.
”Toivottavasti tämä kelpaa”, parantaja sanoi, ”tarvitsetko vielä jotakin?” Pudistin päätäni. Halusin vain omaa rauhaa.
Parantajakissat poistuivat pesästä peräkanaa, ja minä jäin kaksin pentuni kanssa.
Väärävarjon lähtö tuntui pahalta. En näkisi kollia enää koskaan. Jäljelle oli jäänyt vain tämä pentu, jonka Pimeyden Metsä oli lähettänyt rangaistakseen minua siitä, miten pahasti olin mokannut.

Varispennuksi nimetty pentu oli jo puolen kuun ikäinen. Olin huolehtinut omasta mielestäni pienokaisesta paremmin kuin kukaan muu omista pennuistaan. Yhden pennun kanssa oli huomattavasti helpompaa kuin kolmen. Varispentu lähinnä oli vain nukkunut ja syönyt siihen saakka, kun tuon silmät olivat auenneet. Pentu liikkui vielä ryömien, mutta pian sen jalat alkaisivat kantaa, ja kissa pääsisi paremmin liikkumaan.
Olin yllättynyt siitä, miten ylpeä olin aina, kun Varispentu oppi jotakin uutta. Kun Varispentu oli avannut ensimmäistä kertaa silmänsä, lämmin tunne oli vallannut minut. Joka päivä katsellessani pennun siniharmaita silmiä toivoin, etteivät ne muuttuisi meripihkaisiksi. En tiennyt miten selittäisin klaanille, jos minun ja Henkäysvarjon pennulla oli meripihkaiset silmät. Henkäysvarjoa ei Varispentu paljoa kiinnostanut. Kolli oli muutaman kerran käynyt katsomassa meitä, mutta kuten kolli oli sanonut, hän ei halunnut olla vastuussa Varispennusta. Oikeastaan meidän oli vain parempi kaksin. En kaivannut toista kissaa kertomaan, miten minun pitäisi pentuni kasvattaa.

//Varis kenties?
// 588 sanaa