Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Yöllinen keskustelumme oli jäänyt lyhyeksi, kun vartiovuoro oli päättynyt. Palasin takaisin pesään nukkumaan, mutta uni ei tullut heti. Mielessäni kuvittelin, miten pääsisin jo huomenna tappamaan Mesitähden. Halusin palavasti nähdä Mesitähden kauhunsekaisen ilmeen, kun tämä tajuaisi, mikä häneen iski.
Olin varma, että hänelle pitäisi selventää, miksi teimme niin, ja toivoin siihen jäävän aikaa. Halusin hänen tietävän kuka minä olin ja miksi minä tappaisin hänet.
Uni tuli jossain kohtaa, mutta aivan liian myöhää, kun pian meidät jo herätettiin.
”Saalistusosio alkaa pian!” joku mestareista kertoi työntäessään päänsä pesäämme. Olisin halunnut iskeä kasvojeni eteen ilmestynyttä naamaa kynsilläni, mutta maltoin mieleni.
Saalistusreissu sujui erittäin hyvin. Sain kiinni yhden saaliin, ja kaksi muuta saalista löysin joistain piiloista. Ne olivat ihan syötävän näköisiä ja hajuisia, joten nappasin ne matkaani. Hyvillä mielin esittelin saalismäärääni muille. Olin miltei koko saalistusajan etsinyt Mesitähteä, mutta onnistumatta siinä.
Syy siihen löytyi nopeasti saalistusosion jälkeen.
”Mesitähti on joutunut jättämään harjoitukset kesken, sillä hänen kumppaninsa synnyttää parhaillaan. Luvassa on enää kaksi osiota, joten pärjäämme hyvin ilman yhtä mestaria”, oranssinkirjava eloklaanilaiskissa kertoi rauhallisella, mutta voimakkaalla äänellä. Vaistomaisesti katseeni harhaili Tyrskytassuun, joka näytti purevan hammastaan. Miksei mikään mennyt niin kuin suunniteltiin?
Mielessäni mietin jo uutta suunnitelmaa, miten voisin kostaa Mesitähdelle. Hänen kuolemansa tulisi olemaan viimeinen niitti kaikelle tälle. Ensin halusin nähdä hänen kärsivän, koska minäkin olin elänyt kärsimyksessä koko ikäni. Oli oikeastaan ihan hyvä, että emme tappaneet Mesitähteä nyt. Me tappaisimme hänen pentunsa. Hänen pienet, vastasyntyneet pentunsa saisivat kokea kohtalonsa meidän käpälissämme. Ajatus pentujen tappamisesta tuntui ylitsepääsemättömän epämukavalta. Ei, emme voisi rangaista pieniä, tiedottomia pentuja siitä, millaisia heidän vanhempansa olivat. Silloin minulla välähti.
Olisin halunnut kertoa suunnitelmastani Tyrskytassulle ja Mäihälle, mutta ruokailuhetken aikaan heidän ympärillään parveili muita oppilaita liikaa. Olisi liian häiritsevää, jos kolme erakkotaustaista kuolonklaanilaista häviäisi jonnekin juttelemaan keskenään etenkin kun muut eivät tienneet, että tunsimme Mäihän.
Taisteluosion aika tuli, ja pettymyksekseni jouduin taistella jotakuta Järkäletassua vastaan. Hymyilin ystävällisesti mustanharmaalle kollille, joka asettui minua vastaan. Tunsin Sähkötuhon pistävän katseen selässäni. Hän tarkkailisi taistelua herkeämättä. Sulkavirran katse sen sijaan oli suunnattu jonnekin aivan toisaalle, muihin taisteleviin oppilaisiin.
”Voitte aloittaa”, Sähkötuho antoi luvan, ja Sulkavirrankin katse harhautui takaisin meihin. Joukkueellamme meni hyvin, mutta lähinnä Tattitassun ansiosta. Olin päättänyt, että en kuluttaisi voimiani tähän taisteluun. Olisi merkityksetöntä, vaikka voittaisinkin. En saisi siitä mitään, paitsi tietenkin kunniaa klaanikissojen oppilaiden keskuudessa, mutta sitä minä en halunnut.
”Onnea taisteluun”, lausahdin Järkäletassulle niin ystävällisesti kuin suinkin vain pystyin valmistautuessani ottamaan vastaan tämän hyökkäyksen. Päätin, että esittäisin hetken ajan, mutta sulavasti häviäisin sitten taistelun. Mitä nopeammin se olisi ohi, sitä nopeammin koko harjoitukset tulisivat päätökseensä ja pääsisin taas normaalisti juttelemaan rakkaille ystävilleni suunnitelmastani.

//Järkäle tai joku muu?
// 420 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Aivan, jokaiselle klaanipäällikölle annetaan yhdeksän henkeä.” Mäihä oli tehnyt hyvän huomion. Mutta vaikka Mesitähdellä olisikin useampi elämä, ei hän silti ollut kuolematon. Meidän täytyisi vain tehdä niin pahaa jälkeä, etteivät edes esi-isät pystyneet hoitamaan valkoista kollia kuntoon. ”Jos iskemme kaulaan ja aiheutamme tarpeeksi pahoja vammoja, hän menettää henkensä nopeasti. Ja ei, jokaista ei ole varattu Hentotassulle.” Loin harmaaseen naaraaseen pistävän katseen, mutta tämä ei ollut millänsäkään. Hänen hännänpäänsä korkeintaan nykäisi ärsyyntymisen merkiksi.
Mäihä katsoi minua edelleen sama pöljä virne kasvoillaan. Olisin mielelläni pyyhkinyt se pois kynsilläni, mutta kun ympärillä oli nukkuvia sotureita ja oppilaita, se ei tainnut olla kovin hyvä idea. Siispä tyydyin vain pitämään suuni kiinni ja miettimään, miten suunnitelmamme voisi toteutua käytännössä.
”Huomenna seuraavan lajin aikaan, tarkkailkaa, missä hän liikkuu ja kenen seurassa. Heti kun huomaatte hyvän sauman, viestikää toisillenne ja kutsukaa loput paikalle, jotta voimme yhdessä hoidella hänet”, mau’uin ääntäni madaltaen, sillä suunnitelmani naapuriklaanin päällikön murhaamisesta eivät saaneet kuulua väärille korville. Hentotassu näytti epäröivältä ja närkästyneeltä – molemmilta samaan aikaan.
”Ja miten ajattelit, että meidän kolmen poissaoloa ei muka yhtäkkiä huomattaisi?”
Liikautin korviani turhautuneena. ”En ole ajatellut vielä niin pitkälle. Koetapa itse keksiä parempi suunnitelma lennosta!”
Hentotassu oli aikeissa tiuskaista jotakin takaisin, kun lähistöltä kuului askelia. Kaikki kolme hiljenivät ja kääntyivät katsomaan tummaa kollikissaa, joka lipui esiin varjoista. Hän ei näyttänyt siltä, että olisi juuri kuullut huippusalaisesta suunnitelmastamme, mutta koskaan ei voinut olla liian varma.
”Vahtivuoronne päättyy”, Tuimakatse murahti pysähdyttyään puolikuun valaisemaan kapeaan kohtaan puiden välissä. Hän näytti paljon isommalta ja vaarallisemmalta tästä kuvakulmasta, ja se sai niskakarvani nousevaan hieman pystyyn.
”Oi, emme huomanneetkaan ajankulua”, Hentotassu palasi takaisin rooliinsa. Hän otti kasvoilleen herttaisen hymyn ja kohtasi soturikollin tuikean tuijotuksen reippaasti. ”Kiitos kun tulit sanomaan! Täällä ei tapahtunut mitään erikoista koko tänä aikana”, naaras raportoi.
Tuimakatse nyökytteli huomaamattomasti päätään, enkä osannut sanoa, kiinnostiko tätä edes oikeasti, mitä täällä oli tapahtunut vahtivuoromme aikana. Pääasia oli, että se oli nyt ohitse.
Lähdimme tassuttamaan kukin omille pesillemme. Hyvästelin kaksikon – erityisen hyvin Hentotassun, joka oli olevinaan elämäni rakkaus – ja suuntasin ahtaaseen kivenkoloomme. Matkalla näin vilauksen Järkäletassun tummasta turkista ja tupsupäisistä korvista, ja sydämeni tuntui siltä kuin se olisi tahtonut lähteä lentoon.

//Mäihä ja Keiju?
//348 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Hiirenkorva oli saapunut Kuolonklaanin reviirille. Se tiesi sitä, että ilma lämpenisi ja tuoresaaliskasa muuttuisi hiljalleen täydemmäksi, eikä enää näyttäisi yhden soturin hiukopalalta. En niinkään pitänyt hiirenkorvan ajasta muuten, sillä se tiesi lumien sulamista. Lumien sulaminen tiesi taas joka puolella majailevia lätäköitä, joissa onnistui aina kastelemaan tassunsa. Kuitenkin parhain asia, mitä hiirenkorva toi tullessaan, oli se, että Kuolonklaani oli selvinnyt jälleen yhdestä ankarasta lehtikadosta, ja edessä oli tällä hetkellä helpompia aikoja. Ainakin seuraavaan lehtikatoon asti. Lehtikato kiristi klaanin aina äärimmilleen, eikä kaikkien selviytyminen ollut aina taattua.
Hiirenkorva tarkoitti sään muuttumisen lisäksi myös suuria harjoituksia. Omat suuret harjoitukseni taisivat olla vielä selvästi muistissa. Olin oppilasaikani pyöritellyt epäonnistumisiani harjoitusten aikana aivan jatkuvasti, ja kaipa ne olivat käyneet useamman kerran soturinakin mielessä. Suuret harjoitukset todella olivat oppilasajan yksi ikimuistoisemmista hetkistä, joita jokainen kantoi varmasti jollain tavalla mukanaan koko elämänsä. Ne olivat opettaneet itselleni paljon, ja toivoin nyt Järkäletassun ottavan niistä opikseen. Oli mahtavaa päästä mukaan harjoitusten tunnelmaan, vaikkakin tällä kertaa mestarin näkökulmasta. Erilaisissa tehtävissä pääsisin myös analysoimaan sitä, millä tasolla Järkäletassu oikein tällä hetkellä oli. Oppilaani koulutuksen edistyminen oli mielestäni hyvässä vaiheessa, mutta nyt oli mahdollisuus nähdä, missä muut hänen ikätoverinsa olivat. Ei tietenkään pitänyt verrata oppilaita liiakseen keskenään, mutta oman mestarin uran takia halusin silmäillä muidenkin oppilaita.
Järkäletassu kuului joukkueeseen, jossa oli mukana Latvatassu ja Leopardi. Latvatassu oli nuori oppilas hänkin, ja Leopardi oli yksi klaanin uusimmista kasvoista. Toisena mestarina lisäkseni oli Tuhkajuova. Olisin valehdellut itselleni, jos sanoisin, ettei hänen läsnäolonsa hieman kuumottaisi. Hän oli ollut mukana mestarina, kun olin ollut vielä itsekin oppilas. Kokenut soturi naaras tosiaan oli, ja uskoin hänen muistavan minut vielä oppilasajoiltani. Tai en uskonut, ja enemmänkin toivoin, ettei hän olisi muistanut. Rauhallinen olemukseni ei päässyt rikkoutumaan hänenkään seurassaan, joten en uskonut ajatuksieni taistelun välittyvän toiselle. Tuskin kukaan Kuolonklaanista osasi lukea minua kunnolla, joten en kantanut erityisempää huolta Tuhkajuovastakaan. Ehkäpä soturia ei kuitenkaan kiinnostanut, mitä kukin oli oppilaankloppina puuhaillut.
Ensimmäisenä tehtävänä oppilailla oli ollut pesänrakennus. Ei minua olisi haitannut, jos pesä ei olisi ihan täydellinen, mutta huono sijoitus saattoi hieman haitata. Todella toivoin Järkäletassun joukkueen voittoa. En itseni takia, mutta Järkäletassun takia. Se varmasti nostaisi kollin itsevarmuutta, ja voisi viedä koulutusta positiivisesti eteenpäin. Onneksi pesänrakennus kuitenkin sujui kohtuullisen hyvin, ja joukkue sijoittui toiseksi. Ei ihan täydellinen suoritus, mutta riittävän hyvä minulle. Tuhkajuovan mielipiteestä en niinkään ollut varma, mutta ainakin joukkue sai hyvän alun harjoituksiin.
Erottavana tekijänä omiin oppilasaikoihini oli se, että tällä kertaa Eloklaani oli ensimmäistä kertaa mukana. En oikein tiennyt, minkä takia Eloklaani täytyi tunkea mukaan Kuolonklaanin perinteeseen. Se tuntui jostain syystä väärältä, mutta eipä minun auttanut muuta kuin hyväksyä asia, kun se selvästi oli päällikkömme tahto. Arvostin ja pidin oikeina päällikkömme päätöksiä, ja niin tekisin tässäkin tapauksessa. Eloklaanin mukana olemisen hyvä asia oli sentään se, että näki millaisella tasolla oppilaiden koulutus rajan toisella puolella oli. Itse asiassa hyvinkin mielenkiintoista päästä seuraamaan, miten Eloklaanin oppilaat pärjäisivät, vaikka Kuolonklaani ei heitä vastaan kilpailutkaan.
Yövartio lähestyi. Joukkueemme oli selvinnyt päivän lajeista… no, ainakin se oli selvinnyt jokaisesta lajista. Mitään kannustuspuheita en alkaisi oppilaille pitämään. Sellaiset iljettävät lepertelyt eivät mestaruuteen sentään kuuluneet. Jokainen toivon mukaan yritti parhaansa, tosin en ollut ihan varma siitä. Totuus oli, että joitain oppilaita ei kiinnostanut onnistua suurissa harjoituksissa, ja he osallistuivat vain, koska heidän kuului osallistua. Jos heillä olisi ollut valinnan varaa, varmasti muutamat olisivat jättäneet kokonaan osallistumatta. Oli erikoista, etteivät kaikki osanneet ottaa soturiksi valmistautumista vakavasti. Vielä erikoisempaa oli, kun oppilaat saattoivat keskittyä enemmän pelleilyyn ja hauskanpitoon, mitä koulutukseensa. Sellainen oli pelkästään tulevaisuuden hukkaan heittämistä.
Käperryin joukkueemme rakentamaan pesään, sillä vahtivuoroni alkaisi oppilaiden kanssa vasta myöhemmin. Halusin lepuuttaa silmiäni edes jonkun aikaa ennen sitä. Hetkessä kuitenkin vaivuin uneen.

// 593 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Katselin korkealle kohoavaa koivua silmiäni siristellen. Jostain kumman syystä minut oli passitettu kiipeilemään muita oppilaita vastaan. En tiedä johtuiko se näistä kauniista hoikista koivistani vai mistä oli kyse, mutta joukkueeni oli ollut sitä mieltä, että minut kannatti valita. Olin ihan imarreltu kyllä, mutta minua ei kiinnostanut pätkääkään nämä tällaiset klaanikissojen riennot. Katselin kuinka paikalle alkoi saapua muitakin onnettaren “suosimia” kissoja, mutta en jaksanut panna merkille mitään heidän olemuksistaan. Lopulta joku mestareista kutsui Leopardia – eli tässä tapauksessa minua – nimeltä ja sanoi, että oli minun vuoroni. Hymyilin kyseiselle kissalle leveästi, jonka jälkeen asetuin raidallisen puun juurelle. Tassuni upposivat viheliäisellä tavalla tallottuun maahan, jonka lumikerros oli monen askeleen jälkeen sekoittunut maan kanssa pehmeäksi velliksi. Voi hyvänen aika, että inhosin tätä saastaista metsää.
Jännitin lihaksiani ja valmistauduin näytökseen, josta katsojat – ja varsinkin ikioma joukkueeni – saisivat pian nauttia. Kun kuulin lähtömerkin, lähdin luistelemaan koivun runkoa pitkin ylös.

Kiipeily oli sujunut juuri niin kuin sen pitikin. Aivan uskomattomalla ja ennen näkemättömällä tavalla surkeasti. Jokainen luiskahdukseni puun pinnalla oli tarkkaan harkittu ja lopputulos oli ollut tarkkaan järjestelty kaaos. Kun olin kohdannut pettyneen joukkueeni, olin vain tokaissut teennäinen murheellisuuden sävy äänessäni: “Voi hyvänen aika mitkä suorituspaineet!”
Tällä hetkellä oli kuitenkin yö. Keijukainen ja Tyrskytassu olivat vaatineet minut sellaisella kasvoista aistittavalla levottomuudella keskustelemaan, että uteliaisuuteni ei voinut kuin herätä. Ihan alkajaisiksi harmaa naaras ilmoitti Tyrskytassun taas aiheuttaneen ongelmia. Tyrskytassu taisi olla Keijukaisen virallinen syntipukki, ihan sama mitä kävi – tai sitten kaikki yksinkertaisesti oli tuon raidallisen kissan syytä. Keijukainen ja Tyrskytassu puhuivat vuorotellen – heitin minäkin muutaman kommentin sinne tänne – ja kuulostivat siltä kuin olisi joku suurikin hätä kyseessä. En vain jaksanut ymmärtää heidän jatkuvaa murehtimistaan. Kaikkihan oli oikein loistavasti.
”Tapamme Mesitähden heti, kun siihen tulee tilaisuus”, Tyrskytassu ilmoitti hetken päästä ja sai keskustelun taukoamaan muutamaksi hetkeksi. Suuni loksahti auki ja silmissäni paloi vaikuttunut kiilto. Käänsin silmäni suoraan Tyrskytassuun ja nauroin hetken aikaa.
“Oho! Meidän murhaajamme taitaakin paljastaa viimein kyntensä”, sanoin silmät kiiluen, “minä voin käydä noutamassa hänet tänne vaikka heti, jos heti haluatte häntä tervehtiä!”
Keijukaisen ilme oli jo pelkästään erittäin vahva ‘ei’. Katsoin naarasta suoraan silmiin ja kohautin lapojani leppoisasti: “Ei sitten.”
“Yksi juttu kuitenkin mietityttää minua. Sinähän silloin joskus sanoit jotain niistä yhdeksästä elämästä. Eikös se tarkoita, että meidän pitää nirhata hänet aivan yhtä monta kertaa?” kysyin ja käännyin taas armaan klaanieksperttimme puoleen, “eihän niitä jokaista henkeä ole varattu Keijukaiselle?”

//Tyrksy ja Keiju?
382 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tyrskytassu on pilannut kaiken, Mesitähti näki hänet.” Hentotassun sanat satuttivat enemmän kuin halusin myöntää. Myös isäni oli nähnyt minut Mesitähden viereltä, mutta sitä en aikonut paljastaa kaksikolle. Pidin vain naamani peruslukemilla ja kohtasin järkähtämättä harmaan naaraan tyytymättömyyttään kiiltävän katseen.
Mäihän kasvoille oli levinnyt hieman vahingoniloinen virne. ”Se siitä sitten, niinkö?”
”Ei tietenkään”, sanoin tiukasti. ”Keksimme uuden suunnitelman ja kostamme Mesitähdelle.”
”Saanko kysyä, onko sinulla jo uusi suunnitelma mielessäsi?” Hentotassun äänestä paistoi iva. Hän piti minua täytenä tunarina. Aloin jo kaivata sitä aina niin positiivista ja hymyilevää valekumppaniani. ”Nimittäin nyt kun Mesitähti tietää sinusta, mikä estää häntä menemästä Punatähden juttusille?”
Purin hammasta samalla kun yritin kuumeisesti saada ajatukseni juoksemaan sujuvammin pääni sisällä. ”Hän ei vielä tiedä teistä kahdesta. Luulee vain, että minä olen loikannut ja vaihtanut Kuolonklaaniin. Mutta me voimme vielä yllättää hänet.”
”Ja minkälainen yllätys se mahtaisi olla?” Mäihä tiedusteli rennosti. Hänen silmissään oli nälkäinen palo, ja se ärsytti minua. Tuo kolli ei muuta tehnytkään kuin aiheuttanut kaaosta ympärilleen.
”Tapamme Mesitähden heti, kun siihen tulee tilaisuus.” Ehdotukseni tiputettua jäin odottamaan jonkinlaista reaktiota, joka kertoisi siitä, miten olin onnistunut pelastamaan tilanteen ja ratkaisemaan pikku ongelman, jonka olin vahingossa aiheuttanut.

//Keiju ja Mäihä? 🙂
//188 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltotassun joukkue ei ollut menestynyt kilpailuissa tähän mennessä kovinkaan hyvin. Ensimmäisessä kilpailussa he olivat sijoittuneet kolmansiksi ja täten ansainneet yhden pisteen, mutta sen jälkeen tappiot olivat olleet tasaisia. Jos he aikoivat voittaa, heidän olisi saatava hyvin pisteitä seuraavista osuuksista.
Puolikuusta näkyi vilauksia puiden latvojen takaa. Mestarit ja muut oppilaat nukkuivat tänä yönä pesänrakennuskilpailun aikana rakennetuissa pesissä, kun Aaltotassu, Tattitassu sekä Latvatassu vartioivat ensimmäisessä vuorossa heidän untaan. Heitä valvomassa oli Aaltotassun mestari, Sähkötuho. Aaltotassu ei osannut sanoa, mitä raidallisen soturin pään sisällä liikkui, mutta hän aavisteli, ettei tämä ollut tyytyväinen heidän joukkueensa surkeaan menestykseen.
”Teidän joukkueellanne näkyy sujuvan hyvin”, Aaltotassu sanoi veljelleen, joka kierteli hänen kanssaan lähistöllä olevien pesien ympäristössä. Vaalean punaruskean kollin korvat olivat tarkkaavaisesti pystyssä ja keltaiset silmät seurasivat pimeässä näkyviä liikahduksia, jotka saattoivat olla vain tuulessa huojuvien puiden varjoja tai sitten jotain muuta.
”Niin”, veli hymähti ja kääntyi katsomaan sisareensa.
”Sinä kiipesit eilen todella taitavasti”, Aaltotassu jatkoi kehumista, ja hän huomasi, että Tattitassua alkoi jo hieman vaivaannuttaa saamansa huomio.
”Tein vain sitä, missä olen hyvä.” Aaltotassu piti Tattitassun vaatimattomuudesta, mutta samaan aikaan se ärsytti häntä. Jos halusi kohota ylöspäin arvoasteikossa, ei voinut leikkiä koko aikaa nöyrää kaikkien edessä. Hän toivoi, että myös hänen pentuetoverinsa tajuaisi sen.
Kylmä tuuli puhalsi puiden välistä suoraan heitä kohti. Aaltotassun karvat pörhistyivät ja hänen hampaitaan kalisutti, mutta hän ei voinut kieltää, etteikö olisi nauttinut tunteesta. Sitä nimittäin tunsi olonsa kovin eläväksi, kun sai käyskennellä öisessä metsässä tekemässä jotakin merkityksellistä.
”Tällaista se sitten on, kun me olemme sotureita, Tattitassu”, Aaltotassu huokasi haaveilevasti ja lähti tassuttamaan takaisin siihen suuntaan, josta he olivat kierroksensa aloittaneet. Hän näki vilauksen Latvatassusta toisella puolella pesänrakennusaluetta. Naaras osasi olla hyvin röyhkeä ja tämä piti selvästikin itseään muita parempana, mutta onneksi hänen ei tarvinnut vartioida kaksistaan tuon kanssa, vaan Tattitassu oli myös mukana.
”Kuinkahan pitkään meitä pidetään vielä oppilaina?” Tattitassu pohti.
Aaltotassu kohautti lapojaan. ”Saa nähdä. Yleensä soturiksi saattaa päästä aikaisemmin, jos osoittaa jotenkin klaanille olevansa soturinimen arvoinen.”
Tattitassun ilme oli mietteliäs. Loppuaikana hän ei juuri puhunut mitään, ja Aaltotassu alkoi ajatella, oliko hän sanonut jotakin väärää. He palasivat takaisin Sähkötuhon luo, ja vähän myöhemmin myös Latvatassu koikkelehti heidän luokseen.
Heidän vuoronsa oli päättynyt, ja seuraavat oppilaat ottaisivat paikan. Aaltotassu tassutti heidän rakentamalleen pesälle, mutta ennen sitä toivotti veljelleen hyvää yötä. Pesä oli kuitenkin pienempi kuin hän oli muistellut, joten hän joutui nukkumaan puoliksi ulkona, jotta Kylmäliekki, Sähkötuho ja Saukkotassu mahtuivat sisään. Ennen nukahtamistaan hän kirosi mielessään Saukkotassun, joka oli saanut typerän idean rakentaa pesä näin ahtaaseen tilaan.

//407 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sammalpallon etsiminen ei tosiaankaan ollut suosikkipuuhiani. Temmelsimme metsässä kuin mitkäkin hiirenaivot ja yritimme etsiä jotakin, joka oli mahdotonta löytää. Olin yllättynyt Varistassun esittämästä pyynnöstä, joka oli kohdistettu Tattitassulle. Pakko myöntää, että se kuulosti erittäin hyvältä. Vaalean punaruskea kolli tapitti yllättyneenä Varistassua.
”A-ai koko tehtäväkö?” kolli kysyi ja käänsi yllättyneen katseensa minuun. Myös Varistassu oli vilkaissut minua, aivan kuin kolli olisi odottanut minulta jotakin vastausta. Hentotassu ei varmastikaan olisi hyväksynyt tuollaista ehdotusta, mutta Keijukaiselle se sopi mitä parhaimmin. Inhosin jokaista hetkeä harjoituksissa.
”Löytyi!” joku huusi, ja käännyimme hetkeksi kaikki huutajan puoleen. Joku eloklaanilaisjoukkueista oli löytänyt ensimmäisen sammalpallon.
”Sehän kuulostaa hyvältä idealta. Sitten kun voitamme, kaikki muistavat suuren ja mahtavan Tattitassun. Sitten sinun ei enää koskaan tarvitse pelätä, ettei joku pitäisi sinusta”, hihkaisin lämpimästi hymyillen. Myös Tattitassun kasvoille levisi hento hymy. Sitä seurasi hieman itsevarmempi katse, kun oppilas nyökkäsi.
”Hyvä on, jos te kerran sanotte”, kolli lausahti ja kääntyi eteenpäin painaen kuononsa lähelle maata. Varistassu vilkaisi minua tyytyvästi virnistäen. Väläytin tälle pehmeän hymyn takaisin, mutta heti kun kolli käänsi katseensa työtä tekevään Tattitassuun, hymy katosi kasvoiltani.
Tattitassu ei ollut tässäkään lajissa mikään surkimus. Vaikka emme tulleet ensimmäisiksi tai edes toisiksi, Tattitassu löysi kuin löysikin kolmannen piilotetun sammalpallon.
”Hienoa työtä! Minä tiesin, että sinä pystyt siihen!” kehuin Tattitassua niin kovalla äänellä, että kaikki varmasti kuulivat. Välillä katseeni karkasi valkeaan Mesitähteen, joka katseli meitä etäämmältä. Inho valtasi taas mieleni, mutta pakotin itseni hymyilemään. En voinut uskoa, että vihaamani kissa oli niin lähellä, mutten voinut tehdä mitään.

Päivä vaihtui iltaan, ja Eloklaanin oppilaat lähtivät omalle reviirilleen ja me kuolonklaanilaiset omallemme. Mestarit johdattivat meidät pesien lähettyville.
”Seuraavaksi vuorossa on yövartio, josta ette ansaitse pisteitä, mutta jokainen osallistuu. Vuorotellen vartioitte muiden unta niin, että yö jaetaan kolmeen osaan. Jokaisessa pätkässä mukana on yksi mestari”, Tuhkajuova sai tällä kertaa kunnian selittää, mitä seuraavassa osiossa oli luvassa. Sitten tabbykuvioinen soturi kertoi, milloin kukakin oppilas vartioi, ja kuka mestareista näiden mukana olisi.
Olin tyytyväinen, kun minä, Tyrskytassu ja Mäihä saisimme vartioida yhtä aikaa. Tässä olisi tilaisuutemme keskustella siitä, miten etenisimme suunnitelman kanssa. Kaikki taisi olla pilalla nyt, kun Mesitähti oli nähnyt Tyrskytassun. Olisin halunnut läimäyttää tummanruskeaa kissaa kasvoille. Hänen olisi pitänyt jättäytyä pois harjoituksista jollakin verukkeella. Minulle olisi sopinut hyvin, jos kolli olisi vaikka murtanut jalkansa tai kolauttanut päänsä.
Ne oppilaat, joiden vahtivuoro ei ollut ensimmäisenä, menivät rakentamiinsa pesiin nukkumaan. Me olimme rakentaneet oman pesämme puun juurakon alle. Se oli vähän turhan pieni monelle kissalle, joten tunnelma pesässä oli tiivis. En saanut heti unta, mutta sen sijaan vieressäni nukkuva Varistassu tuntui nukahtavan silmänräpäyksessä. Kuuntelin pesässä olevien tuhinaa, joka lopulta sai minutkin nukahtamaan.

”Hentotassu, sinun vuorosi”, Tattitassu kuiskasi tökkiessään kylkeäni. Nostin väsyneen, turhan tuiman katseeni punaruskeaan kissaan.
”Joo joo”, tuhahdin unisena ja kampesin itseni pystyyn. Varistassun häntä oli päälläni, joten pyyhkäisin sen pois. Oli se kumma, ettei kissa voinut nukkua siististi yhdessä kohdassa, vaan piti viedä muidenkin tila.
”Hyvää yötä”, sanoin vielä Tattitassulle ystävällisesti hymyillen, ennen kuin astuin ulos pesästä.
Suuntasin ensimmäisenä Tyrskytassun joukkueen pesälle. Kolli oli juuri astunut ulos pesästä. Hän näytti kovin väsyneeltä, mutta virkistyi nopeasti minut nähdessään.
”Haetaan Mäihä ja hankkiudutaan Tuimakatseesta eroon. Meidän täytyy keskustella”, kuiskasin hiljaa ja viitoin Tyrskytassun perässäni toisen joukkueen pesälle. Mäihä istuskeli Tuimakatseen kanssa pesän edustalla.
”Sovitaanko niin, että me kierrämme pesiä, ja sinä vartioit tässä?” ehdotin Tuimakatseelle ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään. Tumma kolli kohotti yllättyneenä kulmiaan, mutta nyökkäsi.
”Miten vain.”
Mäihä ja Tyrskytassu kulkivat kanssani kauemmaksi kuolonklaanilaissoturista.
”Tyrskytassu on pilannut kaiken”, totesin nopeasti, koska Mäihä ei kai tiennyt, mitä oli tapahtunut, ”Mesitähti näki hänet.”

//Tyrsky tai Mäihä?
// 574 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Kohautin lapojani välinpitämättömästi. Miksi haluaisin voittaa? Ei siinä loppujen lopuksi ollut mitään hohdokasta. En edes tiennyt, ketkä olivat viime vuonna voittaneet, joten ei minunkaan voittoani tultaisi muistamaan.
”Pitäisikö kiinnostaa? Ei voittamisesta seuraa kuitenkaan mitään hienoa”, vastasin Hentotassulle. Naaras vaikutti siltä, että oli hyvinkin investoitunut kilpailuun, mutta jotenkin epäilin häntä. Hentotassu ei ollut koskaan vaikuttanut erityisen aidolta kissalta.
”En jaksa kisata niiden rinnalla, jotka tosissaan yrittävät voittaa. Se olisi liikaa työtä”, sanoin vilkuillen muita joukkueita. Olimme ehkä johdossa nyt, mutta se johtui enemmänkin tuurista ja Tattitassusta.
”Mutta en halua kuitenkaan hävitä.”
Joukkueet olivat nyt kasassa ja seuraava osio valmiina alkamaan. Vuorossa oli sammalpallon etsintä. En voinut uskoa, että minut oli raahattu tänne tätä varten – tehtävä oli kuin pennuille suunniteltu. Olisin mieluummin ollut vaikka taisteluharjoituksissa, tästä ei olisi minulle mitään hyötyä.
Saimme merkin lähteä ja kiirehdimme matkaan. Minä olin meistä kaiketi nopein, mutta pysyttelin joukon hännillä juosten nopeudella, jolla juuri ja juuri pysyin muiden mukana. Ajatus reviirin ympäri päättömänä juoksemisesta ei houkutellut. Mieluummin säästelin voimiani.
Tattitassu kulki edelläni. Hän oli menestynyt hyvin kiipeilykilpailussa, ja näyttänyt oikein tyytyväiseltä Hentotassun kehuessa häntä. Sillä hetkellä jokin kateuden kaltainen oli saanut minut toivomaan, ettei kolli olisi voittanut ollenkaan.
”Hei Tattitassu”, huikkasin edelläni kulkevalle oppilaalle. ”Minua ei kauheasti huvittaisi tehdä tätä tehtävää, joten tee sinä se minun puolestani. Ethän halua hävitä?”
Tattitassu katsoi minua kysyvästi. Myös Hentotassu oli hiljentänyt tahtiaan ja katsoi taakseen. Vilkaisin naarasta ja kohotin kulmiani virnistäen. Ehkä hän tosiaan oli niin kiltti, että alkaisi läksyttää minua yrityksestäni siirtää vastuuta viattoman Tattitassun niskaan.

//Hento?
//249 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

En ollut voinut uskoa korviani, kun Punatähti oli ilmoittanut neljäsosakuu aiemmin tulevista suurista harjoituksista, joihin osallistuisi Kuolonklaanin oppilaiden lisäksi myös Eloklaanin oppilaat. Katseeni oli kääntynyt Tyrskytassuun saman tien. Rakas kumppanini oli vääntänyt kasvoilleen hymyn, jolla hän yritti peittää tunteensa. Huomasin, ettei kolli ollut tyytyväinen.
Kun Punatähti oli päättänyt kokouksen, olin mennyt Tyrskytassun luokse ja ilmoittanut, että suunnitelmamme taisi olla tässä. Kolli oli onnistunut välttelemään eloklaanilaisia tähän saakka, mutta harjoitusten tullessa se ei onnistuisi. Tummanruskea kolli oli vakuutellut, että kaikki menisi ihan hyvin.
Siispä osallistuimme harjoituksiin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hymyilin leveästi, kun Punatähti johdatti meidät sekametsään, jossa harjoitukset alkaisivat. Rajalla leijaili voimakas eloklaanilaisten tuoksu, joka kantautui sen toiselta puolen tuulen mukana. Tyrskytassu oli piiloutunut kuolonklaanilaisoppilaiden taakse kuin mikäkin pieni pentu. Karvani olivat nousseet pystyyn, kun eloklaanilaisten johdossa seissyt valkea kolli esittäytyi Mesitähdeksi.
Se oli ensimmäinen kerta, kun olin koskaan nähnyt hänet. Eloklaanilaispäällikkö vaikutti niin viattomalta ja jalomieliseltä että minua ihan oksetti. Noin vain hän oli jatkanut elämäänsä tuhottuaan ensin minun sekä monen muun elämän. Jos Mesitähteä ei olisi ollut, minulla olisi nyt johdettavana kujakissayhteisö, johon kuuluisi paljon enemmän kuin Leopardi, Tyrskytassu ja Mäihä. Olisin halunnut repiä kollin riekaleiksi, mutta pakotin itseni pysymään paikoillani. Olin painanut kynteni maahan ja levittänyt kasvoilleni lämpimän hymyn.
Punatähti oli jakanut meidät joukkueisiin. Huokaisin helpotuksesta, kun Mäihä ja Tyrskytassu asetettiin toisiin joukkueisiin. Minä olin saanut joukkuetovereikseni sanattoman Tattitassun ja omahyväisen Varistassun. Minulle olin aivan se ja sama, keitä joukkuetoverini olivat. Inhosin jokaista hetkeä, kun jouduin katsella Mesitähden rumaa naamaa. Mitä enemmän häntä katsoin, sitä enemmän halusin hänet tappaa.

Olin hurrannut innokkaasti, kun minun joukkueeni oli voittanut ensimmäisen osion. Minä vähät välitin koko turhanpäiväisestä kilpailusta, mutta yritin vain leikkiä mukana, vaikka todellisuudessa sisälläni myrskysi. Ennen toisen osion päättymistä, olin nähnyt, miten Tyrskytassu oli jähmettynyt paikoilleen. Hänen katseensa oli kääntynyt eteenpäin, ja kun seurasin sitä, näin Mesitähden ja hyvin tummanruskean, tabbykuvioisen kissan, joiden ilmeet olivat vähintäänkin yhtä kauhistuneet kuin Tyrskytassun. Niinpä tietenkin, he olivat tunnistaneet Tyrskytassun. Suunnitelmamme taisi olla tässä. Kuin huomaamattomasti raidallinen kolli perääntyi pois väkijoukosta. Seurasin tiiviisti katseellani, miten Tyrskytassu poistui tapahtumapaikalta. Kurtistin kulmiani, miksei hän pyytänyt minua mukaansa?
Siispä myös minä lähdin hitaasti perääntymään muiden oppilaiden keskeltä.
”Minne sinä menet?” Varistassu kysyi huomatessaan, miten katosin tämän viereltä.
”Täytyy käydä tarpeilla”, valehtelin hymyillen. Harmaa kolli mitä ilmeisimmin osti valheeni, sillä tuo käänsi katseensa takaisin kohti suurta puuta ja eloklaanilaisoppilasta, joka parhaillaan kiipesi sitä pitkin ylöspäin.
Olisin lähtenyt Tyrskytassun perään, mutta en ehtinyt, kun Mesitähti julisti kilpailun olevan päättynyt. Enää vaihtoehtona ei ollut lähtö Tyrskytassun perään, sillä Mäihä kipitti saman tien luokseni huomatessaan, että olin lähdössä.
”Taitaa olla niin, että meidän täytyy kehitellä uusi suunnitelma”, kuiskasin Mäihän saapuessa luokseni, ”sinä muuten kiipesit ihan surkeasti.”
Mäihän kasvoilla oli vain raivostuttava virne, joka kertoi tarpeeksi. Oliko hän tahallaan suoriutunut tehtävästä huonosti? En epäillyt yhtään, sillä se olisi aivan Mäihän tapaista.
Kun tulokset julkaistiin, Tyrskytassu oli saapunut takaisin luoksemme. Tattitassu oli voittanut.
”Hyvä Tattitassu!” hurrasin innoissani juostessani joukkuetoverini luokse. Oppilaan ujon hymyn takaa paistoi ylpeys. Hän oli vienyt joukkueemme voittoon.

Kolmas tehtävä oli sammalpallon etsintä. Joutuisimme hajuaistiamme apua käyttäen etsiä metsään piilotettuja sammalpalloja, joita oli pyöritelty yrteissä.
Mestarit ohjasivat jokaisen joukkueen joukkuetovereidensa luokse. Minä, Tattitassu ja Varistassu seisoimme rivissä katsellen, kuinka muut oppilaat hakivat joukkuetovereitaan.
”Meidän joukkueellamme on ollut hyvä tuuri. Jos tämä jatkuu näin, saatamme voittaa koko harjoitukset”, totesin hymyillen innoissani. Varistassu katsoi minua mitäänsanomaton ilme kasvoillaan.
”Ai, eikö sinua kiinnosta voitto?” kysyin yllättyneenä.

//Varis?
// 556 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Edellispäivän pesänrakennuskilpailussa meidän joukkueemme oli sijoittunut kolmanneksi. Minusta se ei ollut mitenkään huono, kun otettiin huomioon, miten takkuilevaa yhteistyömme oli ollut koko tehtävän ajan. Ainakin meillä oli nyt yksi piste. Tosin minua kyllä riepoi se, että joukkue, jossa Hentotassu myös oli, oli voittanut kilpailun.
Tänään vuorossa oli kiipeilyosio, ja Saukkotassu edustaisi joukkuettamme. Ruskea naaras oli kamala säheltäjä, mutta ehkäpä kiipeily oli hänen salainen lahjansa ja hän voisi pokata voiton tällä kertaa meidän joukkueemme pussiin.
Tehtävä oli simppeli: oppilaan oli kiivettävä koivuun ja haettava korkeimmalta oksalta yrteiltä tuoksuva sammalpallo. Edes Saukkotassu ei voisi mokata tätä. Hänen täytyi vain kavuta runkoa pitkin ylös ja napata se sammaleen riekale hampaisiinsa.
Kuolonklaanin oppilaat ja heidän mestarinsa olivat jo saapuneet kisapaikalle. Tajusin hermostua vasta kun kissat ympärilläni alkoivat liikehtiä levottomasti ja Eloklaanin tuttu tuoksu täytti ilman. Näin heidän joukossaan isäni sekä Mesitähden. Kylmä hiki nousi pintaan ja sydämeni alkoi lyödä hätäisemmin. Piilouduin muiden oppilaiden taakse ja yritin pitää matalaa profiilia osion loppumiseen asti.
Saukkotassu oli ensimmäisenä vuorossa. Alku oli lupaava: naaras liikkui sulavasti runkoa pitkin ylöspäin, ja hetken aikaa ehdin jo toivoa, että hän suoriutuisi loppuun asti kommelluksitta. Kuitenkin puolessa välissä matkaa Saukkotassun käpälä lipesi ja hän luisui alaspäin kynsillään otetta haroen. Seurasin jännittyneenä naaraan kamppailua puussa. Hän pääsi onneksi jatkamaan matkaa, mutta sama virhe toistui vielä pari kertaa lähempänä latvaa. Naaras sai sammalpallon hampaisiinsa ja palasi takaisin hieman kömpelösti alas laskeutuen.
”Hän oli liian hätäinen”, Aaltotassu mutisi vieressäni pettyneen kuuloisena. Kyllä minuakin harmitti, vaikka nämä harjoitukset eivät varsinaisesti kiinnostaneet minua. Olin täällä vain siksi, koska minulla ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.
Seuraavaksi kiipesivät vuorollaan Mäihä – eli siis ”Leopardi” -, Aaltotassun veli Tattitassu sekä Eloklaanista Pilketassu. Kukin suoriutui osiosta niin tai näin. Erityisesti minua miellytti nähdä Mäihän epäonnistuvan niin monta kertaa oman suorituksensa aikana.
Mutta kun viidennes kilpailija lähestyi puuta, tapahtui pahin mahdollinen. Mesitähti seisoi noin kuuden seitsemän ketunmitan päässä vastapäätä minua, aivan isäni vieressä. Päällikön vihreiden silmien katse oli nauliutunut minuun, ja Hiilihammas näytti siltä, että hän oli pyörtymäisillään. He olivat muiden eloklaanilaisten joukossa, puunrungon toisella puolen. Mutta he olivat nähneet minut, siitä ei ollut epäilystäkään.
*Tämä on paha*, ajattelin mielessäni, yrittäen hillitä yltyvää paniikkia. *He tietävät minun olevan täällä, Kuolonklaanissa.*
Vaivihkaa peräännyin kauemmaksi eturivistä, piiloon kaikkien muiden taakse. Hentotassu istui oman joukkueensa kanssa syrjempänä; he katselivat parhaillaan kiipeävää eloklaanilaista keskittyneinä. Valekumppanini katse käväisi minussa, ja hän tuntui tajuavan, että jokin oli hullusti.
Vedin terävästi henkeä ja lähdin tassuttamaan poispäin tapahtumapaikalta. Minun oli saatava ajatella rauhassa. Nyt kun Mesitähti tiesi minusta, suunnitelmiamme oli muutettava.

//Kuka vaan saa jatkaa 🙂
//408 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Järkäletassun lämmin hengitys kävi poskelleni tämän tuodessa kuononsa lähelle korvaani puhuessaan. Kollin läheisyys sai karvani pörhistymään ja sydämeni pamppailemaan kiivaammin. Oliko hänen pakko tunkea aivan iholle? Kuolonklaanilaiset osasivat olla joko tosi etäisiä tai sitten he puskivat päälle asti – kamalan ristiriitaista sakkia.
”Juonittele? En minä mitään juonittele”, hymähdin niin viattomasti kuin vain osasin ja kumarruin sitten haukkaamaan hiirestä mehevän suupalan. Järkäletassu ei ollut tyytyväinen vastaukseeni.
”Ei kukaan hymyile noin”, hän murahti ja katsoi minua sinisillä silmillään, joiden katseessa oli epäluuloa.
Kasvoilleni levisi huvittunut virne. ”Voisin ottaa tuon kohteliaisuutena”, sanoin nielaistuani tukon hiiren karvaa ja lihaa alas kurkustani. ”Oma emonikin on sanonut minulle, että minulla on kaunis hymy.”
Järkäletassu näytti joutuvan hetkeksi hämilleen, ja sekös minua hymyilytti. ”Tiedät, etten tarkoittanut sitä”, hän puuskahti, alkaen jo kuulostaa turhautuneelta. ”Sinä et ole se, kuka väität olevasi.”
Sydämeni jätti lyönnin välistä. Olinko tuntenut oloni liian mukavaksi roolissani, että olin unohtanut pitää tarpeeksi vakuuttavaa näytöstä yllä? Järkäletassu selvästi aavisteli jotakin, ja ennen pitkään hän paljastaisi vielä meidät kaikki. Hän oli uhka tehtävämme onnistumiselle, ja sille oli tehtävä jotain.
”Mitä sinä oikein höpiset?” naurahdin aavistuksen kireähkösti ja työnsin hiiren sitten kollin jalkojen juureen. ”Syö nyt oma osuutesi, tai et muuten jaksa suurissa harjoituksissa tehdä mitään.”
Järkäletassu katsoi minua kulmiensa alta epäileväisesti, muttei ruvennut hankaamaan vastaan. Kalusimme jyrsijän loppuun kaikessa rauhassa. Emme juuri puhuneet, mutta minusta niin oli ihan hyvä. En ainakaan lipsauttelisi salaisia asioita vahingossa kollin kuullen.
Järkäletassu pesi vielä paksua kaulaturkkiaan, kun nousin ylös ja venyttelin. Tajusin jääneeni tuijottamaan häntä huomaamattani, ja käänsin katseeni nolostuneena poispäin.
”Minä tästä menenkin nyt nukkumaan. Huomenna selviää, mistä sinut on todella tehty, pehmokisu”, härnäsin oppilasta ja virnistin ilkikurisesti. Järkäletassu katsoi minua silmiään räpytellen. Hiiskatti. ”No, nähdään aamulla. Öitä!”
Jäämättä odottamaan vastausta kipitin aukion reunoja pitkin kaatuneen kuusipuun luo ja sujahdin sen alle sijoitettuun pesään. Hentotassun peti oli tyhjillään – naaras oli kai arvatenkin yhä harjoittelemassa Sinilinnun kanssa.
Hautauduin omiin sammaliini tiukaksi keräksi ja laskin häntäni kuononi päälle. Mielessäni näin yhä Järkäletassun särmikkäät kasvot, joiden vaaleansinisten silmien katse oli syöpynyt muistiini. Yritin sivuuttaa ajatuksen ja keskittyä ajattelemaan jotakin muuta, kuten esimerkiksi huomisia hiirenkorvan ajan suuria harjoituksia, joka oli Kuolonklaanissa varmaankin vuoden isoin tapahtuma. Nämä kissat osasivat tehdä hauskanpidostakin totista kilpailua.
Sydän oudon ripeästi sykähdellen vaivuin vähitellen uneen, mielessäni kuva Mesitähden ja Korppisiiven kauhistuneista ilmeistä, jahka nämä pääsisivät maistamaan suloista kostoani.

Seuraava aamu tuli turhauttavan nopeasti. Yöuneni eivät olleet olleet mitenkään kehuttavat, ja mielialani oli sen mukainen.
Istuin aukiolla pesemässä turkkiani, kun Järkäletassu ilmestyi pihalle. Kollin vaaleansininen katse pyyhkäisi koko leirin poikki, kunnes se osui minuun. Lyhyen empimisen jälkeen oppilas suuntasi luokseni.
”Huomenta”, naukaisin, yrittäen kuulostaa edes vähän pirteältä, mutta se yritys oli täyttä tyhjän kanssa. Sokeakin olisi nähnyt, miten rätti olin. ”Paras joukkue voittakoon tänään, vai mitä?”

//Järkäle?
//445 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Uusi päivä valkeni vähitellen, ja Aaltotassu oli valmiina ottamaan sen vastaan. Tänään alkaisivat hiirenkorvan ajan perinteiset suuret harjoitukset, joissa Kuolonklaanin oppilaat kilpailivat toisiaan vastaan joukkueissa. Tänä vuonna oli kuitenkin tehty poikkeus, sillä myös Eloklaanista osallistui muutama joukkue. Aaltotassu ei ollut ajatuksesta niinkään innoissaan, mutta hän odotti kyllä pääsevänsä näyttämään niille nössöille, miten paljon parempia kuolonklaanilaiset olivat heihin verrattuna.
Ensimmäisen päivän ohjelmassa oli pesänrakennus. Aaltotassun joukkueeseen kuuluivat hänen lisäkseen Tyrskytassu ja Saukkotassu, ja heidän työskentelyään oli valittu valvomaan Sähkötuho ja Kylmäliekki. Aaltotassu ei osannut vielä sanoa, mitä mieltä oli omasta tiimistään, sillä ei tuntenut kumpaakaan oppilasta kovin hyvin. Tyrskytassu oli vastikään tullut Kuolonklaaniin ja Saukkotassun kanssa hän ei ollut muuten vain jutellut viime aikoina, vaikka he olivatkin olleet melko läheisiä vielä pentutarhalla asuessaan.
Mestarit johdattivat kaikki Kuolonklaanin joukkueet sekametsään, johon heidän oli määrä rakentaa pesät. Ilmeisesti eloklaanilaiset työskentelivät omalla puolellaan reviiriä, sillä heitä ei näkynyt missään. Tyrskytassu hänen vieressään liikutteli korviaan kuin säikky jänis ja yritti paikantaa katseellaan jotakin. Aaltotassu pyöritteli silmiään.
”Oletko aina noin varpaillasi?” hän tuhahti raidalliselle kollille, joka siirsi säpsähtäen vaaleanvihreiden silmiensä katseen naaraaseen. Aaltotassu kohotti toista kulmaansa kyseenalaistavasti: Miten tuollainen nynny oli edes päästetty Kuolonklaaniin?
”Eikö sinua muka yhtään hermostuta ajatus siitä, että pidämme harjoitukset rajanaapuriklaanimme kanssa?” Tyrskytassun paksu, takkuinen häntä pöllytti lunta. Aaltotassua kuvotti kollin epäsiisteys ja hän yritti pysytellä tuosta sopivan välimatkan päässä, ikään kuin se olisi voinut tarttua. ”Tarkoitan, hehän voivat vaikka yrittää hyökätä kimppuumme.”
Aaltotassun suusta pääsi naurunhörähdys. ”Hyökätä? Eloklaanilaisetko? Ei todellakaan! He ovat aivan liian heikkoja ja typeriä sellaiseen.”
Tyrskytassu mutisi jotain, muttei ruvennut väittelemään hänen kanssaan asiasta. Ehkä Aaltotassu oli onnistunut tekemään pointtinsa selväksi hänelle.
”Milloin me saadaan aloittaa?” Saukkotassu nurisi kyllästyneenä hänen oikealla puolellaan. Ruskea naaras kuopi lunta tassuillaan turhautuneena. ”Jos emme kohta ala tositoimiin, rakennan pesäni tähän.”
”Pesämme”, Aaltotassu korjasi, luoden oppilaaseen varoittavan katseen. Jos hän rupeaisi sooloilemaan, koko tehtävä vesittyisi ennen kuin ehtisi edes alkaa. ”Meidän on tarkoitus toimia tiiminä, Saukkotassu.”
Saukkotassu muljautti silmiään. ”Joo joo, tiedetään.”
Lopulta Sähkötuho ja Kylmäliekki antoivat heille yhdessä muiden mestareiden kanssa luvan aloittaa. Saukkotassu syöksyi heti ensimmäisenä kahden suuren kiven luo ja rupesi kaivamaan. Aaltotassu ja Tyrskytassu seurasivat hänen perässään hitaammin.
”Pimeyden metsän tähden, mitä sinä oikein puuhaat?” Aaltotassu katsoi epäuskoisesti toveriaan, joka oli ehtinyt puhdistamaan kivenkolon lähes kokonaan lumesta.
”Tehdään tähän pesä”, Saukkotassu intoili, pysähtymättä edes vilkaisemaan heitä. ”Tämä on täydellinen paikka! Kukaan muu ei varmasti ole keksinyt yhtä fiksua ideaa!”
Aaltotassu nieli ärtymyksensä. ”Hyvä on, tehdään se tähän.”
”Oletteko tosissanne?” Tyrskytassu katsoi heitä kuin olisi katsonut kahta päättömänä juoksentelevaa metsäkanaa. ”Tuonne mahdumme hädin tuskin me kolme! Se on aivan liian pieni!”
”Onko sinulla jokin parempi paikka mielessäsi?” Aaltotassu loi kollioppilaaseen terävän silmäyksen. Tyrskytassu luimisti korviaan ja pudisti sitten päätään.
Pienen jupinan ja kinastelun päätteeksi he pääsivät alkuun rakentamisessa. Heidän yhteistyönsä sujui varsin kehnosti: koko ajan joku oli tallaamassa toista varpaille tai huitaisemassa kuonoon kuusenoksalla. Aaltotassusta tuntui, ettei pesä valmistuisi ikinä, mutta lopulta he saivat kuin saivatkin sen kyhätyksi. Päällepäin jo näki, ettei se vastannut vaadittuja mittasuhteita, mutta ehkä muut hyvät ominaisuudet kompensoisivat sitä puutetta.
”Se on valmis”, Saukkotassu tuumasi tyytyväisenä työnsä jälkeen ja astui pari askelta taaksepäin ihaillakseen koko komeutta. Tyrskytassukaan ei näyttänyt erityisen pettyneeltä lopputulokseen, ja jopa Aaltotassun oli myönnettävä sen olevan ihan kelpo pesä.
Hän huomasi silmänurkastaan Sähkötuhon ja Kylmäliekin lähestyvän heitä. Aaltotassu kääntyi kohtaamaan mestarit rintaansa ylpeästi röyhistäen.
”Olemme valmiit.”

//Sähkö tai Kylmä?
//543 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Järkäletassu katsoi neutraalilla ilmeellä Kylmäliekin käpälää, johon oli näköjään sattunut – rusahduksesta ja sen asennosta päätellen. Kollin sinertävät silmät katsoivat seuraavaksi Tyrskytassuun eivätkä havainneet kollissa mitään näkyvää muutosta. Kuten itkua ja siitä punertuvia silmiä. Siitä hän päätteli, että tilanne oli neutraali ja kollioppilaan reaktio osoitti, ettei hän ollut täysin pehmokisu. Vaikka erakkosukuinen olikin, ties vaikka oikein kotikisuja olisi suvussa! Järkäletassu siristeli silmiään, jotain kotikisumaista toisessa oli.. Kenties ne olivat nuo vaaleanvihreät silmät, joihin Järkäletassu tuntui koko ajan jäävän kiinni. Kaipa ne johtuivat siitä, että ne olivat niin typerät ja pehmokisumaiset! Huomaamattaan hänen kasvoilleen oli noussut vihainen katse, se johtui täysin varmasti tuon typeristä silmistä. Hankkiutuisi silmistään eroon. Järkäletassu tuhahti ja lähti seuraamaan muita, yrittäen kulkea hieman Tyrskytassun edellä, jotta viestisi olevansa arvojärjestyksessä ylempänä. Selvästi ylempänä. Kun Järkäletassu puhui toiselle, Tyrskytassu ei edes vaivautunut vastaamaan. Ainoastaan hymyili pirteästi. Se sai kollin vihaiseksi ja nolostunut puna nousi hänen kasvoilleen, typerä kolli piti häntä vain pilkkanaan eikä edes vastannut. Oliko tuo ollut henkilökohtainen hyökkäys? Taatusti. Hetki sitten he olivat ohittaneet Kylmäliekin, kollin tassu oli selvästi kipeä, kun sillä lailla nilkutti menemään. Onneksi heidän ei tarvinnut kulkea loukkaantuneen soturin mukaan, sillä muuten he eivät ikinä pääsisi leiriin, joka onneksi alkoi häämöttää heidän edessään. Nyt Järkäletassu pääsisi Tyrskytassusta eroon ja nappaisi vielä makoisaa tuoresaalista itselleen. Kun he saapuivat leiriin, Tuimakatse päästi heidät vapaalle ja antoi luvan syöntiin. Järkäletassu nyökkäsi toiselle kunnioittavasti ja huomasi sitten Tyrskytassun menneen hänen ohitseen tuoresaaliskasalle. Kolli lähti kiireesti toisen perään, mutta hänen epäonnekseen Tyrskytassu nappasi viimeisen hiiren. Järkäletassu tuijotti toista edelleen hieman vihaisesti, kun hän ehdotti hiiren jakamista ja naukui, että he olivat toimineet hyvin tiiminä. Järkäletassu muisteli Tyrskytassun aiempaa hymyä ja yritti matkia sitä, vaikka todellisuudessa hän näytti naurettavalta. ”Jakaa sen kanssasi? Sehän.. sopii. Ja olet oikeassa, olimme hyvä tiimi”, Järkäletassu naukui varovaisesti ja lähti toisen perässä kauemmas tyhjästä tuoresaaliskasasta. Hän vilkaisi oppilaiden pesän lähettyvillä olevaa nuorisojoukkoa ja Huomenkyyhkyä. Hän sitten kääntyi ja työnsi kuononsa lähes suoraan raidallisen kollin posken ja korvan lähelle, hipoen toisen turkkia. ”Mitä sinä juonittelet? Se sinun hymysi vai mikä se oli?” Järkäletassu tiukkasi ja katsoi toista vaativasti.
//Tyrsky?
// 341 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky nojaili autiolla ystävänsä Ruusutuikkeen pehmeää turkkia vasten ja kikatti hiljaa vanhemman naaraan jutuille. ”Sähkötuho oli yllättävän mukavaa seuraa, vaikka hieman hiljainen olikin! Ja olisit vain nähnyt kuinka juro hän osasi olla! Mutta kaipa hän loppua kohden jopa pehmeni minulle”, Huomenkyyhky nauroi hyväntuulisesti ja läpsäytti harmaaturkkista kissaa iloisesti. Ruusutuike hymyili naaraan puheliaisuudelle ja kuunteli toisen kertomusta uteliaana. ”Aivan, melkein unohdin! Voi minua höpsöä. Olen tutustunut poikaasi Kylmäliekkiin. Hän on hiljainen, mutta mukava! Kävimme kerran yhdessä partiossa, jossa tutustuin häneen! Ja sitten saalistimme metsässä, saimme oravan hänen nopeutensa ansiosta ja kaipa minun kiipeilytaidoillanikin oli osuutta asiaan, vaikka hänen ansiotaan se oli!” Huomenkyyhky kertoi hieman innostuen, hänen häntänsä vispasi innostuksesta. Naaras halusi niin kovin tutustua kolliin paremmin! Toisella vain sattui olemaan oppilas, Tyrskytassu ja hänen aikansa meni varmasti siihen. Milloinkohan hän saisi oman oppilaan? Kenties Kettupennusta? ”Oli mukava rupatella kanssasi Huomenkyyhky, minun pitäisi kuitenkin lähteä tekemään osuuteni soturintehtävistä ja käydä saalistamassa. Riista kun on vielä hieman niukassa”, Ruusutuike pahoitteli lempeään sävyyn ja pukkasi valkokirjokilpikonnan naaraan pystyyn. Huomenkyyhky keräsi ryhtiään ja ravisteli turkkiaan nyökkien. ”Minunkin pitäisi käydä ehkä verryttelemässä- hei! Mitä tuolla tapahtuu?” Huomenkyyhky henkäisi ja osoitti pehmeällä käpälällään oppilasjoukkiota. Ruusutuikekin vilkaisi naaraan osoittamaan suuntaan, mutta kuullessaan jonkun huutavan nimeään, kääntyi pahoittelevasti. ”Ota siitä ihmeessä selvää!” vanhempi naarassoturi huikkasi toiselle leikkisästi. Huomenkyyhky hymyili virkeästi ja lähti loikkimaan kohti kissoja, jotka keskustelivat jostain. Huomenkyyhkyn kasvoilla oli utelias, hyväntahtoinen ja ennen kaikkea aito hymy. Aito kissa, sellainen hän oli.
”Hei rakkahinet kissaystäväiset, mitäs täällä on meneillään?” naaras kyseli suorastaan intohimoisen uteliaana ja katsoi jokaista oppilasta vuorollaan. Huomenkyyhkyn uusin klaanitoveri, Leopardi totesi rennosti että he vaihtoivat kuulumisiaan. Naaraan silmiin syttyi erityisen utelias pilke, hän ei ollutkaan jutellut toiselle ennen. ”Oi! Sinähän taidatkin olla se uusi! Leopardihan se oli?” Huomenkyyhky höpötti toiselle ja väläytti hyväntuulisen hymyn, kun Leopardi suorastaan hymyili. ”Olen Huomenkyyhky ja heh, ei tässä niin fiiniä kissaa tarvitse olla”, Huomenkyyhky hekotti iloisesti, viitaten oppilaan tyylikkään kumarrukseen. ”Vaikka oikein tyylikkään kumarruksen teit!” naaras kuitenkin kehaisi pää kallellaan. Hänen katseensa viipyili sitten Hentotassussa ja Varistassussa. ”Hentotassu, Varistassu! Mitäpä teille sitten kuuluu? Onko Leopardi ollut kiltisti ja opetellut hyvin tavoille?” Huomenkyyhky kysyi suureen ääneen ja vinkkasi sitten silmäänsä. Hän ei ollut kysynyt sopiko oppilaille, että hän liittyisi heidän seuraansa ja istahti sitten hyvin uteliaana heidän viereensä, häntä siististi käpäliensä päällä. Naarassoturin kellertävät silmät uivat iloisuudessa ja uteliaisuudessa, kun hän valmistautui kuuntelemaan oppilaiden juttuja oppilaselämästä.

// Hento, Varis tai Leopardi?
//386 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Viha kuohahti sisälläni. Tiesin, että Tuhkajuova oli ollut oikeassa uintitaidon suhteen, johan olin sen hänelle myöntänytkin. Hänen ei tarvinnut toistella sitä minulle ja pitää luentoa aiheesta. Tuhkajuova vain nautti siitä että sai kerrankin olla oikeassa ja minä väärässä. Hän oli varmasti tyytyväinen.
”Minä en tunne huonoa omatuntoa, sillä Haahkasurman kuolema ei millään ollut minun vikani”, vastasin kylmästi, mutta hiukan puolustelevasti. ”Minä yritin auttaa häntä, mutta ei ole minun syytäni, ettei joku osaa uida. Ehkä hän olisi voinut olla varovaisempi astinkivillä, niin näin ei olisi tapahtunut.”
*Eikä minun tarvitsisi olla tässä tilanteessa.* Mietin, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi keskittynyt Jääviillon ärsyttävään käyttäytymiseen. Jos olisin katsonut taakseni oikealla hetkellä ja ehtinyt pelastaa Haahkasurman ennen kuin hän putosi. Jos olisin ehtinyt reagoida ajoissa enkä vain seisonut jäätyneenä paikoillani. Puuskahdin turhautuneena. En halunnut näiden ajatusten valtaavan mieltäni. En halunnut kokea syyllisyyttä. Vielä vähemmän halusin, että joku syyllisti minua.
”Minä tiedän miten tärkeää uiminen on, onko selvä? Sinun ei tarvitse muistuttaa minua siitä että olin väärässä, sillä en itse muuta ajattelekaan!” sanoin ehkä vihaisemmin mitä olin tarkoittanut. ”Olet varmasti vain iloinen, että Haahkasurma hukkui. Pääsit todistamaan olevasi oikeassa.”
Käännähdin ympäri valmiina marssimaan soturien pesään murjottamaan. Katsoin kuitenkin vielä taakseni harmaan naaraan suuntaan.
”Ja pidä uimakerhosi. Opettelen vaikka itse uimaan ennen kuin pyydän sinun apuasi.”

//Tuhka?
//210 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kun olimme saapuneet leiriin, ensimmäinen ajatus mielessäni oli ‘Mitä ihmettä täällä tapahtuu?’. Aivan varoittamatta kuonooni leijui tuoreen veren haju ja sitten huomasin leirissä parveilevat kissat ja heidän epätavallisen käytöksensä. En edes huomannut Huomenkyyhkyn katoamista muiden kissojen joukkoon, sillä silmäni olivat kiinnittyneet yhteen tiettyyn kellertävän vihreään silmäpariin. *Sulkavirta? Sulkavirta!* Tuntui kuin kaikki muu olisi sumentunut ympäriltäni; kissojen äänet olivat vaimenneet ja kaikki Sulkavirran ympäriltä oli pelkkää harmaata massaa. En välittänyt muusta. Sulkavirta oli turvassa.
Heti kun naaras saapui luokseni, kysyin häneltä missä hän oli ollut. Se veitsenterävä sävy, jolla kysymykseni esitin, kätki alleen sen suunnattoman huolen, joka oli vaivannut minua päivä päivältä yhä enemmän. Sulkavirta oli vastannut jotain leirin ulkopuolelle menemisestä ja hetken päästä olimme poistuneet Kuolonklaanin leirin muurien ulkopuolelle. Kun Sulkavirran suu pulppusi kuin vuoripuro, minun oli vaikea käsittää kaikkea sitä tietoa, jota naaras minulle juuri nyt selitti. Ensimmäinen reaktioni oli kuitenkin huokaista syvään, nostaa kuononi kohti taivasta ja sulkea silmäni.
“Et tiedäkään miten huolissani olen ollut”, sanoin hiljaa ja katsoin Sulkavirtaa pitkään aivan kuin olisin menettämässä hänet taas.
“Mutta ei minulla ollut mitään hätää!” sisareni intti silmät edelleen kiiluen sellaista paloa, etten ollut moista ennen nähnyt hänen silmissään siitä huolimatta, että olin todistanut hänen intoiluaan ennenkin. Hän näytti oikeasti siltä, että oli rakastanut joka sekuntia ja pelkästään tapahtumien muisteleminen sai hänet tietynlaiseen hurmostilaan. En haluaisi olla hänen ja hänen intohimonsa tiellä.
“Voi Sulkavirta, kun minä en pyydä sinulta muuta kuin, että kertoisit minulle suunnitelmistasi. Kolusin Kuolonklaanin reviirin lukemattomia kertoja läpi aina peläten, että löytäisin sinut jostain ojanpohjalta kuolleena”, selitin ääni edelleen hiljaisena. Kaikki se, mitä sanoin Sulkavirralle oli vain ja ainoastaan hänen korvilleen tarkoitettu.
“En halua riistää sinulta sitä onnea minkä saat seikkailuistasi, mutta älä jätä kertomatta minulle, pyydän. En vain voi menettää sinua.”
Katsoin Sulkavirtaa vakavasti, mutta tiesin, että sisareni osasi lukea minua paremmin kuin kukaan. Hän tiesi, mitä päässäni liikkui kaiken sen muun alla ja hän oli ainoa, joka siihen pystyi.

//Sulka?
314 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Havahduin hereille. Räpytellessäni silmiäni, jotka olisivat painuneet mieluummin kokonaan kiinni ja jatkaneet unia, nousin seisomaan tassuilleni. Sotureiden pesä oli kolean viileä, kun suurin osa sotureista olivat jo jättäneet sammalvuoteensa tyhjiksi ja lähteneet hoitamaan askareitaan. Veikkasin, että aamupartiot olivat lähteneet jo tovi sitten, kun pesä oli niin tyhjillään. Sotureiden pesä oli ihan lämmin nukkua paksun turkin kanssa, kun ympärillä oli lämpöä hohkaavia kissoja. Itse olin ryhmittynyt enemmän sivummalle muista ja yrittänyt pitää väliä muihin, mutta se ei nyt ollut oikein mahdollista. Sotureiden pesä oli hyvin täysi tällä hetkellä.
Raahauduin ulos sotureiden pesästä painavine ja kankeine jäsenineni. Olin ollut edellisenä päivänä viimeisessä leiriin palaavassa partiossa, jonka takia olin antanut itselleni luvan nukkua hieman normaalia pidempään. En ollut myöskään suunnitellut Järkäletassulle koulutussessiota heti aamuksi, joten kaikki kävi yksiin. Yleensä kyllä tykkäsin raahata Järkäletassun heti ensimmäisenä aamusta ylös oppilaiden pesästä. Kollioppilas ei sentään ollut valittanut asiasta. Minusta oli vain järkevää yleensä hoitaa harjoitukset aamulla niin ne eivät venyessään venyneet iltahämäriin asti. Oli kai sitä järkevä antaa Järkäletassullekin aikaa levätä, että hän olisi taas levänneenä paremmassa iskussa harjoituksissa ja pystyisi keskittymäänkin paremmin tekemiseensä.
Mestaruus tuntui itselleni hyvin luontaiselta tai sitten Järkäletassu oli vain tavallista oivallisempi oppilas, joka ei tuon tuosta hankkiutunut hankaluuksiin ja oikeasti oli kuulias käskyjäni kohtaan. Lähdin viemään koulutusta yhä rankemmalle tasolle, mitä pidemmälle oppilaani kehittyi. Se tuntui oikealta taktiikalta tai ainakin se tuntui sopivan Järkäletassulle. Ainakin kolli edistyi hyvin koulutuksessaan ja se oli tärkeintä. Huomasin koulutuksessa paljon samoja piirteitä, mitä Pimentovarjolla oli minua varten ollut, mutta yritin jatkuvasti kehitellä parempia tapoja, jotka olisivat hyödyllisempiä Järkäletassulle.
Laahustin kohti tuoresaaliskasaa, mutta se näytti vielä hyvin pieneltä. Aamun saalistuspartio ei ollut vielä palannut, joten ei ihmekään, että kasa huusi tyhjyyttä. Siitä huolimatta, että partiot täydentäisivät luultavammin kasaa edes jollain tasolla pitkin päivää, en viitsinyt napata itselleni vielä mitään. Olisi kai niitä nälkäisempiäkin mahoja ruokittavana. Niinpä vatsa edelleen kurnien käännyin pois tuoresaaliskasan luota ja verkkaisesti liikuin leirin laitamille istuskelemaan. Jos aamupartiolla olisi hyvä saalis mukanaan, antaisin itselleni luvan syödä.
Minulla ei ollut vielä hetkeen mitään velvollisuuksia suoritettavana, joten tyydyin istumaan yhdellä vakipaikallani ja tarkkailemaan leirin kulkua. Huomasin pari oppilasta oppilaiden pesän suulla. Nuorempi kolli, Latvatassu näytti aukovan päätään huomattavasti vanhemmalle oppilaalle, Tattitassulle.
“Se on sinun vikasi, koska herätit minut!” Latvatassu sanoi ja yritti tehdä itsestään kookkaamman näköistä röyhistämällä rintaansa. Toinen oppilaista oli kuitenkin vanhempana suurikokoisempi, vaikkakin tämän ryhti oli huomattavasti enemmän kasassa.
“Mutta… minä vain kompastuin, kun häntäsi oli tiellä”, kuulin Tattitassun sopertavan, johon Latvatassu iski vain kovemmilla sanoilla takaisin. Hymähtäen pudistin päätäni ja siirsin katseeni sekä huomioni toisaalle. Mihin aika olikaan omalta osaltani mennyt. Juurihan minä olin ollut vasta oppilas. Muistin kyllä, kuinka tuskallisen paljon halusin nopeasti soturiksi oppilasaikoinani. Nykyään tuntui kuitenkin enemmän siltä, että ne ajat olisivat menneet kuitenkin ohi yllättävän nopeasti.

// 448 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sähkötuho: 6kp –

Pimentovarjo: 19kp –

Huomenkyyhky: 19kp –

Jääviilto: 12kp –

Tyrskytassu: 34kp! –

Tuhkajuova: 32kp! –

Järkäletassu: 36kp! –

Varistassu: 4kp –

Mäihä: 11kp –

Kylmäliekki: 14kp –

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki nilkutti irvistäen kohti Kuolonklaanin leiriä. Kollin keltaiset silmät hapuilivat hänen etutassuunsa, joka oli hieman vinksallaan. Kolli ei vieläkään ollut täysin varma mitä hetki sitten oli tapahtunut, tietenkin hän ymmärsi Tyrskytassua mutta… Kylmäliekki valehtelisi, jos väittäisi ettei olisi pelästynyt. Ei hän omaa oppilastaan pelännyt, mikä syy kollilla olisi hänet tappaa? Parhaansa mukaan Kylmäliekki halusi ymmärtää toisen kokemia kauheuksia, soturi olikin ajatellut, että puhuisi Tyrskytassulle. Hän ajatteli puhua toiselle oikein pitkään, kuulostella kollin tuntemuksia ja kokemuksia. Niin hän voisi olla parempi mestari toiselle ja sitä hän halusi. Kylmäliekki ei halunnut myöskään antaa Jääviillolle yhtäkään uutta aihetta ilkeilyyn ja totta kai hän halusi, että Tyrskytassusta tulisi hyvä soturi. Kylmäliekki kuuli lähestyviä askelia ja arvasi välittömästi, että sieltä ne muut saapuivat. Kollisoturi kulki keltavihreä katse maassa, hän ei halunnut kohdata muiden katseita. Kuinka heikko hänkin oli ollut, lähteä nyt parantajalle pienestä vammasta? Hetken hän harkitsi, että juoksisi muiden perään ja kertoisi, että he jatkaisivat harjoituksia. Mutta ei, Kylmäliekki pysyi hiljaa ja jatkoi nilkutustaan. Matka kului hitaasti, suorastaan tappavan hitaasti. Sen aikana hänen ajatuksissaan kävi niin Tyrskytassu, kuin myös Jääviilto. Savunharmaa kolli suorastaan pelkäsi toista, vaikka toinenhan oli vain hänen veljensä. Yksi kissa muiden joukossa, eikö?

Pian kolli saapuikin kuin saapuikin takaisin leiriin. Kylmäliekki huokaisi helpotuksesta ja luimisti korviaan, kun astui piikkihernetunneliin. Kollin suusta tuli pieni höyrypilvi, kun hän hengitteli syvään ja ulos. Toivottavasti Hehkuaskel ei pahastuisi hänen näyttäytymisestään, harmaaturkki ei halunnut olla vaivaksi muille. Kylmäleikin suusta tuli pieni vinkaisu, kun hän yritti astua käpälällään. Miksi hänen oli pitänyt mennä horjahtamaan sen päälle? Kollia ärsytti oma pieni virheliikkeensä, taistelussa hän ei olisi saanut armoa vaan kuonoon. Kylmäliekki linkutti suoraan parantajanpesälle ja yrttien tuoksu tulvahti välittömästi hänen nenäänsä. Kylmäliekki oli siitä poikkeuksellinen soturi, että hän piti yrttien tuomasta tuoksusta. Vaikka hänellä olikin heikko hajuaisti, yrttien ja kukkien tuoksussa oli jotain mukavaa. Kotoista? Sitä se varmaan oli. Jääviilto ei saisi koskaan nähdä häntä kukkien ympäröimänä, siitä pilkasta ei tulisi edes Pimeyden Metsässä loppua. Ja tuskin asiat siellä helpottaisivat, hän katselisi siellä kissoja ikuisesti. Ei Kylmäliekki halunnut uskoa siihen, mutta ei hän uskotonkaan halunnut olla. Huomaamattaan hän oli jäänyt seisoskelemaan parantajanpesän edustalle, puoliksi sisällä ja puoliksi ulkona. Pian hänen katseensa kohtasi kysyvän Hehkuaskelen, pikimusta naaraskissa viittoi häntä tulemaan peremmälle. Kolli asteli varovaisesti naaraan perässä peremmälle, onneksi Hehkuaskelella oli hyvä maine ja hän tunnettiin helposti lähestyttävänä kissana. Kylmäliekin tarvitsi vain näyttää kipeää, vinksahtanutta käpäläänsä ja Hehkuaskel tiesi mitä tehdä. Nähdessään kollin huolestuneen katseen, naaras naurahti lempeähkösti.
”Ei se murtunut ole, jos sitä mietit. Epäilen, että se on mennyt sijoiltaan, ehkä revähtänyt. Palaan pian”, Hehkuaskel rauhoitteli potilasta ja Kylmäliekki nyökkäsi muutaman kerran tyynemmin. Sitä Kylmäliekki oli pelännyt, siinä olisi mennyt Tyrskytassun koulutus. Parantajanaaras palasi hetken päästä kera yrttien ja muiden tykötarpeiden. Ei Kylmäliekki käytettäviä yrttejä tunnistanut, kunhan antoi Hehkuaskelen hoitaa hänen käpälänsä. Kolli irvisti, kun naaras niksautti hänen käpälänsä paikoilleen, mutta Hehkuaskelen rauhoittava olemus tuntui hänestä hyvältä. ”Jos et saa nukutuksi kivun takia, niin tule käymään luonani uudelleen. Annan sinulle unikonsiemeniä, voit ottaa jo yhden”, Hehkuaskel ohjeisti ja työnsi pientä, mustaa siementä soturia kohti.

Kylmäliekki nyökkäsi kohteliaasti ja lipaisi siemenen nopeasti kitusiinsa. Kolli nousi sitten ylös, edelleen varoen etutassuansa. ”Kiitos avusta Hehkuaskel”, savunharmaa kolli kiitti hiljaisella, rauhallisella äänellä, mutta hymyili parantajakissalle. Hän sitten kääntyi ympäri ja katsoi naarasta silmiin. ”Ilo olla avuksi, muistathan levätä hetken ennen hyppelyiden ja taisteluharjoitusten jatkamista”, naaras muistutti pilke silmäkulmassaan ja kääntyi sitten taas yrttiensä pariin. Vaikkei Kylmäliekki mitään sanonut, hän lisäsi mielessään, että muisti kyllä. Kyllä hänen koipensa päivässä – parissa tokenisi entiselleen. Ei se nyt onneksi murtunut ollut, se tästä vielä olisikin puuttunut. Ja tuskin mikään murtuisi tuollaisesta kolauksesta? Niin, eipä Kylmäliekki parantaja ollut ja varmaksi sitä voinut sanoa. Epäili vain. Tyrskytassu voisi vaikka harjoitella Tuimakatseen ja Järkäletassun kanssa, ja kaipa joku muukin hänet huolisi mukaansa. Vaikka kollin pitäisi katsoa ettei hän viettäisi myös harjoituksissa aikaa Hentotassun kanssa. Soturi hymähti itsekseen, rakastavaiset.

//628 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

En tiennyt olisinko iloinen ja turhautunut siitä, mitä Pimentovarjo oli minulle sanonut ennen paluuta leiriin. Hyvä puoli tässä oli se, että naaras oli viimein ymmärtänyt asian, josta olin jauhanut koko klaanille niin kauan kuin vain muistin. Pimentovarjo oli viimeinkin ymmärtänyt uintitaidon tärkeyden, mutta liian myöhään. En voinut käsittää, miksi se täytyi ymmärtää vasta sitten, kun oli nähnyt jonkun kuolevan silmiensä edessä ilman, että itse pystyi tekemään mitään.
Koko matkan ajan katselin Pimentovarjoa, joka kanssani kantoi Haahkasurman elotonta, kylmää ruumista kohti leiriä. En voinut olla huomaamatta sitä, miten soturin olemus oli koko matkan ajan tälle hyvin epätyypillinen. Ymmärsin häntä, sillä naaras oli käytännössä vastuussa Haahkasurman kuolemasta. Tuskin Punatähti häntä siitä rankaisisi, mutta Pimentovarjo joutuisi kantamaan kissan kuolemaa harteillaan loppuikänsä. Jos hän olisi osannut uida, Haahkasurma voisi vielä elää.
”En kyllä enää koskaan lähde sinun kanssasi partioon. Seuraavaksi päätät varmaankin hukuttaa minut”, Jääviilto piikitteli ohittaessaan meidät ja työntyi piikkihernetunneliin. Pimentovarjo ei reagoinut mitenkään punaruskean kissan sanoihin, vaan astui edelläni hämärään tunneliin.
Leirin pääaukiolla oli paljon kissoja, jotka tuntuivat osaavan odottaa meitä. Turhamyrsky oli hakenut minut leiriin varsin kovaäänisesti. Tunnelma oli synkkä, kun kuolonklaanilaiset näkivät kuolleen klaanitoverinsa. Punatähti istui leirin pääaukiolla ja kohtasi luokseen saapuvan Jääviillon katseen.
”Pimentovarjo ei osannut pitää huolta partionsa jäsenistä”, soturi henkäisi ja käänsi jäisen katseensa Pimentovarjon kautta Haahkasurmaan, ”tai sitten Haahkasurma ei kestänyt hänen seuraansa ja päätti itse hukuttautua.”
Punatähti vilkaisi Jääviiltoa, mutta päällikkö ei sanonut mitään. Lähes jokainen kuolonklaanilainen tiesi, että Jääviillon tarkoitus oli vain ärsyttää muita. Hänen puheistaan ei saanut provosoitua.
”Mitä tapahtui?” punaruskea kolli kysyi ja kohtasi Pimentovarjon katseen. Naaras istui selkä suorassa päällikköä vastapäätä ja kohtasi tuon katseen epäröimättä.
”Se oli onnettomuus. Haahkasurma kai liukastui ja putosi veteen. Partiossa ei ollut uintitaitoisia kissoja, joten emme voineet tehdä mitään”, tumma soturi sanoi. Punatähti nyökkäsi.
”Onnettomuudet ovat aina ikäviä, mutta niille ei voi mitään. Valvokaamme tänä yönä kunnioittaaksemme Haahkasurman elämää”, päällikkö lausahti kovalla äänellä. Arvostukseni päällikköä kohtaan oli liian suuri voidakseni takertua hänen sanoihinsa, jotka pyörivät päässäni. Minä olisin voinut sille jotain, kuka tahansa olisi voinut, jos olisi vain osannut uida. Haahkasurma olisi itse voinut pelasta itsensä, jos hän olisi osannut uida.
Punatähti nousi ylös. Asia oli käsitelty, ja kuten olin arvellut, Pimentovarjo oli selvinnyt rangaistuksetta. Jääviilto käveli ohitsemme ja pyyhkäisi hännällään Pimentovarjoa.
”Seuraavalla kerralla sinä saatat olla tuossa”, punaruskea kolli virnisti kohdistaen katseensa Haahkasurmaan. Kun punaruskea kolli oli poistunut seurastamme, käännyin Pimentovarjon puoleen.
”Vaikka oletkin minulle jokin toverin kaltainen, en ala valehtelemaan. Toivon, että podet huonoa omatuntoa tästä loppuikäsi. On käsittämätöntä, että uintitaidon tärkeyttä vähätellään siihen saakka, kun jotain oikeasti tapahtuu. Sinäkin olisit voinut kuunnella minua aiemmin”, sanoin kylmällä äänellä.
”Mutta mikäli oikeasti ymmärrät uintitaidon tärkeyden, me voimme tehdä sopimuksen. Sinun ei tarvitse opetella uimaan, mutta jatkossa puhut siitä tuleville oppilaillesi. Jos he innostuvat uimisesta, minä voin opettaa heitä. Kuolonklaani tarvitsee enemmän uintitaitoisia sotureita”, jatkoin ennen kuin Pimentovarjo ehti sanoa mitään.

//Pimento?
// 466 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Aika oli mennyt oikein rattoisasti mitä nyt tässä muutaman päivän olin paiskinut töitä erittäin ahkerasti niin kuin kunniallisen klaanikissan kuuluikin. Lihaksiani kyllä särki kaiken sen hurjan uurastuksen seurauksena. Rakkaan mestarini – tähän väliin pitää kuitenkin muistuttaa, että ironia oli näissä sanoissa, kuten yleensä kaikessa muussakin, vahvasti läsnä – Jääviillon koetteleminen kuitenkin tuntui olevan minulle elämän eliksiiriä, joka piti minut hengissä raatamisesta väistämättä aiheutuvan tuskallisen kuoleman sijasta.
Kurottauduin pitkään venytykseen, joka sai kipeytyneet lihakseni suorastaan huokaisemaan helpotuksesta. Jääviilto oli ilmoittanut minulle, että loppupäivä olisi vapaata. Juuri kun olin nousemassa takaisin ylös ja lähtemässä etsimään seuraa, niin kukapa muukaan kuin armahin Keijukaiseni ilmestyi näkökenttääni muutaman ketunmitan päähän.
“Ah, tervehdys Hentotassu”, totesin aurinkoisesti ja vedin kasvoilleni perin yllättyneen ilmeen – tällä kertaa sattuma oli oikeastikin saattanut meidät yhteen ilman mitään peukalointia. Harmaa naaras pysähtyi ensin ja hetken siinä oltuaan käänsi kasvonsa niin ystävällisinä minun suuntaani, etten voinut kuin ilahtua. Olin niin ylpeä Keijukaisesta ja hänen kohentuneesta asenteestaan. Mikä päivänsäde hän olikaan nykyään!
“Eikö olekin ihana sää tänään?” tokaisin vilpittömään sävyyn ja katsoin leveä virne kasvoillani synkeältä näyttävää taivasta. Hyvä jos ei vettä sataisi – tai ehkä se vielä siivilöityisi kylmän takia lumeksi, mutta keli oli kaikkea muuta kuin hehkeä. Keijukainen oli pyöräyttää silmiään, mutta sitten veti taidokkaasti kasvoilleen suorastaan viherlehden aurinkoa henkäilevän hymyn.
“Oikein upea”, naaras totesi hampaidensa välistä. Keijukaisen katse oli niin pistävä, että oikein sieluun sattui. Ja vielä ilman mitään kunnollista syytä! Voi kuinka minua kohdeltiinkaan kaltoin. Väläytin hänelle takaisin lähes huomaamattoman nopean häijyn hymähdyksen, kunnes taas kasvoni valuivat leppoisalla tavalla heikkomielisen kuvan antavaan ilmeeseen.
Otin muutaman rempseän askeleen naaraan luokse ja kaikesta karistelusta huolimatta, jäin hänen seuraansa kuin hyvin tiukassa oleva punkki. Keijukainen ei pääsisi minusta eroon näin helpolla. Emme kuitenkaan ehtineet vaihtaa montaakaan sanaa, ennen kuin seuraamme pölähti tummanharmaa kolli, jossa oli havaittavissa sellaista tietynlaista ylimielistä ‘minä omistan tämän maailman’ olemusta – tällä kertaa kuitenkin eri tavalla kuin ihka omalla kaksijalkalan hallitsijattarellamme. Tai sellaisen kuvan hänestä sai hänen esittäessä meille runolliset ilmauksensa.
“Oikein hyvää, oikein hyvää! Aivan ihanaa, että joku on kiinnostunut”, sanoin ja hymähdin typerän oloisesti, jonka jälkeen kurtistin kulmiani liioitellusti: “pahoittelut, että joudun olemaan näin tökerö, mutta sinä olitkaan..?”
“Varistassu”, kolli vastasi olematta moksiskaan. Hän silmäili minua hetken harmailla silmillään, mutta sitten ne harhautuivat taakseni, kuin katsoen jotakuta ja ennen kuin ehdin kääntyä vilkaisemaan, luoksemme oli saapunut minulle aivan tuntematon kissa.
“Mitäs täällä on meneillään?” kyseli kilpikonnakuvioinen naaras intohimoisen uteliaana ja katsoi meitä jokaista vuorollaan.
“Kunhan vaihdamme kuulumisia”, totesin rennosti ja heilautin häntääni. Naaras räpytteli silmiään kiinnostuneena ja mittaili hetken minua:
“Oi! Sinähän taidatkin olla se uusi! Leopardihan se oli?” naaras höpötti. Nyökkäsin.
“Leopardihan hyvinkin. Oikein fantastista tavata sinut.. sinut?”, sanoin ja tein tyylikkään kumarruksen, jonka jälkeen viestin naarasta esittelemään itsensä.

//Huomen? Muut?
439 sanaa
KP-boosti

Kirjoittaja: Auroora

Lehtituuli oli pitänyt minulle aivan turhan rankat taisteluharjoitukset, enkä voinut kuin huohottaa pää alhaalla hänen takanaan leiriin juostessani. En tajunnut, miksi hänen niin piti koetella minua. Omasta mielestäni pärjäsin jo hyvin taistelemisessa, Lehtituulesta ei tuntunut edes olevan kunnollista vastusta. Saalistamisessa en edes viitsinyt kehua itseäni, sillä minunkin oli myönnettävä, että olin siinä melko kehno.
”Voit pitää loppupäivän vapaata”, Lehtituuli sanoi, mutta vilkaisi terävästi taakseen. ”Kunhan käyt auttamassa klaaninvanhimpia.”
Peittelin irvistystäni, joskin tahallisesti siinä epäonnistuen. Lehtituuli ei sanonut mitään, ja leiriin saavuttuamme mestarini katosi soturien pesään.
Jaa. Nyt olin yksin. Minun ei ollut vielä nälkä, joten tuoresaaliskasa sai odottaa sen houkuttelevasta riistan hajusta huolimatta. Tarvitsin tekemistä. En ollut vielä tutustunut kovin hyvin muihin oppilaisiin – se minun olisi korjattava. Kiersin leiriä katseellani ja kappas vain, Keijukainen – siis Hentotassu – sekä klaanin uusi jäsen Leopardi istuivat oppilaiden pesän edustalla. Kaksikko ei vaikuttanut kovin tuttavallisilta, joten minun olisi helppoa tunkea heidän seuraansa.
”Kappas vain, kaksi suosikkierakkoani”, sanoin virnistäen astellessani kaksikon luo. ”Mitä kirpuillenne kuuluu?”

//Mäihä, Keiju, Huomen?
//162 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mestarini oli loukkaantunut – ilmeisesti minun takiani. Tästä Hentotassu ei ilahtuisi. Hän varmastikin pitäisi pitkän saarnan siitä, miten sooloiluni pilaisi vielä kaiken ja niin edespäin. No, ei kuitenkaan mitään niin huonoa ettei hyvääkin: olin osoittanut Järkäletassulle, etten ollut mikään pehmokisu.
”Suunnitelmasi oli hyvä”, Järkäletassu murahti Tuimakatseen lähdettyä jo viemään meitä takaisin leirin suuntaani. Kasvoilleni levisi pirteä hymy – tällä kertaa osa siitä oli aitoa, sillä tottahan minä rakastin kuulla, kun minua kehuttiin. ”Hymysi, se ei minusta sovi sinulle”, oppilas totesi lisäksi hiljaisemmalla äänellä. Hän vilkaisi minua kulmiensa alta, selvästikin puntaroiden mielessään jotakin.
En jaksanut vaivata asialla omaa päätäni. Järkäletassu sai tehdä omat valintansa sen suhteen, millaisena kissana hän minua piti. Minä vain saatoin töniä häntä hienovaraisesti haluamaani suuntaan, mutta ei se häntä täysin pystynyt aivopesemään. Järkäletassu ei selvästikään ollut tyhmä, joten mitä enemmän esittäisin hänelle, sitä enemmän hän alkaisi epäillä minua ja Hentotassua.
Palautin naamani takaisin peruslukemille ja keskityin kävelyyn. Olimme ohittaneet Kylmäliekin jo jonkin aikaa sitten. Kipeällä tassullaan soturi ei päässyt liikkumaan kovin nopeasti, mutta ilmeisesti Tuimakatse ei aikonut stressata asiasta liikaa, koska oli saanut kollilta käskyn toimittaa meidät turvallisesti leiriin. Kuolonklaanissa olin oppinut, että täällä kaikki pitivät huolen omista asioistaan. Viime aikoina tuoresaalista oli ollut hirvittävän vähän, ja jokaisen kissan oli itse pitänyt pitää huoli siitä, että sai syödyksi. Muussa tapauksessa joutui menemään nukkumaan tyhjällä vatsalla. Itse asiassa siitäpä sainkin varsin loistavan ajatuksen.
Leirissä Tuimakatse lähetti meidät matkoihimme, mutta ennen sitä hän antoi meille luvan ottaa ruokaa tuoresaaliskasasta, mikäli sitä sattui olemaan yhä jäljellä. Tassutin Järkäletassun ohi tuoresaaliskasalle ja nappasin viimeisen hiiren. Käännyin tummaturkkisen kollin puoleen silmissäni hivenen voitonriemuinen loiste.
”Haluatko jakaa tämän kanssani?” mumisin suu täynnä karvaa. ”Tästä kyllä riittää meille molemmille. Sitä paitsi me toimimme tänään niin hyvin tiiminä, että pitäähän sitä jotenkin juhlistaa.”

//Järkäle?
//286 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Järkäletassu tuijotti toista tuimalla katseella, kun Tyrskytassu sihahti hänelle. Mokoma katti. Pitikin hänen saada tuon kaltainen parikseen.
”Teinkö sitten huonon valinnan?” kollioppilas sihahti takaisin ja hänen häntänsä piiskasi maata, maalaten lumeen kuviota. Pitkäturkkisen katse oli hyytävä hänen silmäillessään raidakasta kollia ja hänen katseensa hamuili oppilaan kaulaa terävänä. Vaikkei kolli sitä myöntänyt, hän piti Tyrskytassun päättäväisyydestä ja siitä, miten hän käskytyksellään tuntui ottavan mitä halusi. Oliko Järkäletassu todella erehtynyt kollin suhteen..? Ehkei hän olisi ihan niin pehmokisu. Tyrskytassu viittoi kollioppilasta tulemaan lähemmäs ja madalsi ääntään kertoessaan suunnitelmaansa, siitä kuinka he hyökkäisivät molemmat omien mestareidensa kimppuun.
”Ei”, Järkäletassu murahti lyhyesti raidallisen kysyessä oliko jäänyt epäselvyyksiä. Järkäletassu kohensi ryhtiään ja nosti katseensa Tyrskytassun silmistä. Hän katseli kaksikon mestareita, jotka odottelivat vierekkäin mitä oppilaat keksisivät. Järkäletassu asettui Kylmäliekkiä vastapäätä. Hän oli iloinen, että oli saanut Tuimakatseen mestarikseen. Kylmäliekki vaikutti liian lempeältä ja ystävälliseltä, osasiko tuo edes opettaa? Vai oliko tuo taktiikka, oliko tuo lempeä katse ja kannustava hymy hämäystä? Kolli asettui aloitusasentoonsa ja tuijotti Kylmäliekkiä neutraalilla, kylmällä ilmeellään. Kun vanhemmat kissat antoivat merkin, molemmat lähtivät syöksymään toistensa mestareita kohti. Kollin käpälät rummuttivat ja hänen askeleensa olivat raskaat. Kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, muttei kuitenkaan liian lähelle, Järkäletassu kaartoi Tuimakatseen kimppuun. Kolli keräsi käpäliinsä voimaa loikatessaan Tuimakatseen kimppuun ja tähtäsi kollin lapaan. Horjahtaminen sai Tuimakatseen murahtamaan ja Järkäletassun korvat kuulivat Kylmäliekin yllättyneen älähdyksen. Järkäletassulla oli onneksi yllätyksen suoma etu ja hän sai lähes kaadettua mestarinsa. Voimakkaampana ja kokeneempana kissana, Tuimakatse sai kuitenkin juuri ja juuri pidettyä otteensa. Järkäletassu loikkasi taaemmas ja katsoi Tuimakatsetta haastavasti. Heidän harjoituksensa kuitenkin keskeytti Kylmäliekin ääni. Molemmat käänsivät katseensa kollikissan suuntaan, joka katsoi Tyrskytassua hivenen järkyttyneenä. Tuimakatse heilautti häntäänsä pitkäkarvaiselle oppilaalleen sen merkiksi, että harjoitukset olivat ohi. Kylmäliekki kömpi ylös maasta ja piteli oikeaa etutassuaan ilmassa, kolli oli ilmeisesti horjahtanut käpälänsä päälle. Järkäletassun vaaleansiniset silmät tiirailivat kaksikon keskustelua. Tyrskytassu pyysi anteeksi ja selitti, ettei ollut vielä täysin tottunut leikkitaisteluihin.
”Ei.. Ei se mitään, sitä sattuu. Ole ensi kerralla varovaisempi”, Kylmäliekki naukui rauhallisella äänensävyllä ja vilkaisi metsikön suuntaan. ”
”Käyn Hehkuaskelen luona näyttämässä käpälääni, harjoitukset ovat ohitse. Tuimakatse, katsoisitko että Tyrskytassu pääsee turvallisesti leiriin?” kollisoturi vielä naukui hiljaisella, hieman järkkyneellä äänellä. Kylmäliekki lähti sitten nilkuttamaan varovaisesti takaisin leiriin ja Tuimakatse harppoi oppilaiden ohitse, päästäkseen heidän edelle.
”Suunnitelmasi oli hyvä”, kolli naukaisi Tyrskytassulle lyhyesti ja katsoi toista kulmiensa alta hieman varoittavasti, hän ei jaksanut katsoa raitaturkin pirteää hymyä juuri nyt. ”Hymysi, se ei minusta sovi sinulle”, paksun kaulaturkin omaava kollikissa totesi hiljaisella äänellä, niin ettei edempänä tassutteleva Tuimakatse kuullut häntä. Kolli ei todella tiennyt mitä ajatella Tyrskytassusta. Hänellä oli hyvin ristiriitaiset tuntemukset entisestä erakosta. Ainakin hänen suunnitelmansa oli ollut hyvä ja toimiva. Ainakin niin kauaksi aikaa, kun Kylmäliekki oli loukannut käpälänsä.

//Tyrsky?
//438 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Järkälemäisen kollin käytös oli… odottamatonta. Noin suuren ja jykevärakenteisen kissan ei olisi uskonut noudattavan käskyjä kiltisti, mutta näemmä tämä kolli oli eri maata.
”Ja pah! Minäkö muka tässä olen pehmokisu”, sihahdin takaisin hännälläni lunta pöllyttäen. ”Sinun laisellasi köriläällä olisi varmasti varaa valita, ketä tottelee, mutta kun kerran olet niin avuliaalla päällä, voitkin hoitaa oman mestarisi.”
Järkäletassu silmäili minua hyytävästi. Hänen katseessaan oli terä, joka tuntui hapuilevan kaulaani, mutta en välittänyt siitä. Jos saisimme tämän toimimaan, Järkäletassusta voisi kenties tulla meille hyvä liittolainen, kun sen aika koittaisi. En kuitenkaan aikonut sotkea vielä Hentotassua mukaan kuvioon, ennen kuin olin itse täysin vakuuttunut oppilaan luotettavuudesta. Kenties tästä saisi henkilökohtaisen henkivartijan, joka voisi suojella minua Hentotassun inhottavilta neulakynsiltä.
”Tehdäänpä siis näin”, sanoin madaltaen ääntäni ja käskin kollia tulemaan lähemmäksi, niin että viiksikarvamme melkein hipoivat toisiaan puhuessani. ”Minä muka lähden hyökkäämään taas Tuimakatsetta kohti, mutta käännähdänkin Kylmäliekin kimppuun. Sinä teet saman, mutta käännähdät Kylmäliekistä Tuimakatseeseen päin. Ei varmaankaan jäänyt epäselvyyksiä?”
Järkäletassu murahti. ”Ei.”
”Hyvä.” Nostin päätäni ja käänsin sen kohti Tuimakatsetta, joka seisoi Kylmäliekin vieressä hännänpää odottavasti nykien. ”Eiköhän sitten ryhdytä tuumasta toimeen.”
Asetuin Tuimakatsetta vastapäätä. Mestarien merkistä aloitimme hyökkäyksen. Syöksyin ensin tummanharmaata soturia kohti, mutta sitten teinkin yhtäkkiä käännöksen Kylmäliekin suuntaan, mikä sai molemmat kollit hetkeksi hämilleen. Kuulin Tuimakatseen tukahtuneen murahduksen Järkäletassun kaartaessa hänen kimppuunsa.
Loikkasin Kylmäliekin päälle varoittamatta, mikä sai savunharmaan kissan tasapainon horjumaan pahasti. Tarvittiin vain yksi napakka potku, ja soturi lennähti maahan. Hyppäsin hänen päälleen kynnet paljastettuina. Sisälläni kiehahti tunne, jonka voima häkellytti minua. Voisin sivaltaa hänen kurkkunsa auki. Antaa lämpimän veren pulpahtaa käpälilleni…
Vetäydyin pois mestarini päältä päätäni puistellen. Kylmäliekki kömpi takaisin tassuilleen ja katsoi minua silmät ymmyrkäisinä.
”Anteeksi, en tiedä mitä tuo oli”, mutisin. ”En ole vielä täysin tottunut taisteluihin, joissa ei tapeta vastustajaa.” Se oli vale. Mutta minkäs teit. Kaiken saattoi tätä nykyä laittaa menneisyyden traumojen piikkiin. Ja tuskin oli mitään traagisempaa kuin nuori kissa, joka oli selviytynyt täysin kahdestaan rakkaan kumppaninsa kanssa luonnon armoilla

//Kylmä tai Järkäle?
//317 sanaa