Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ravn

Rapakynsi oli tullut aikaisin aamulla luokseni ja ehdottanut, että järjestäisimme Saukkotassulle ja Sirpaletassulle yhteiset taisteluharjoitukset lehtikuusilaaksossa. Koska olin muutenkin ollut aikeissa viedä oppilaani tänään metsään, suostuin oikopäätä vanhemman soturin ehdotukseen.
Aluskasvillisuutta peitti vielä harsomainen sumu ja ruohonkorsilla kimmelsi valkoista kuuraa, kun neljän hengen joukkiomme taivalsi pitkin kapeaa, neulasten verhoamaa metsäpolkua. Rapakynsi ja Saukkotassu kulkivat rinnatusten edellä, Sirpaletassu kipitti heidän jäljessään ja minä pidin jonon perää. Katselin mietteliäs ilme kasvoillani kilpikonnakuvioisen turkin omaavaa Sirpaletassua, joka antoi uneliaan katseensa harhailla havumetsän siimekseen. Minun oli yhä hieman vaikea uskoa, että Punatähti oli tehnyt minusta tuon hiljaisen nuoren kissan mestarin, että Sirpaletassu oli minun oppilaani. Vaikka olin pitänyt naaraalle jo muutamat harjoitukset, en ollut juurikaan tutustunut tähän. Oppilas vaikutti aivan liian aralta ja ystävälliseltä tullakseen hyväksi soturiksi, eivätkä odotukseni tämän suhteen olleet järin korkealla. Aioin kuitenkin tehdä parhaani opettaessani Sirpaletassua, jotta naaras saisi valjastettua edes sen vähäisen potentiaalin, joka tuon sisällä piili.
Saukkotassu taas vaikutti vielä Sirpaletassuakin toivottovammalta tapaukselta. Ruskean turkin ja hassun pyöreät kasvot omaava naaras oli mahdoton säheltäjä, joka teki ensin ja ajatteli vasta sitten, kun kaikki oli jo mennyt auttamattomasti pieleen. Niin kokenut soturi kuin Rapakynsi olikin, arvelin tämän joutuvan tekemään paljon töitä sen eteen, että Saukkotassu oppisi edes kuuntelemaan mestariaan ja noudattamaan tämän antamia ohjeita. Sirpaletassulta minä en moista käytöstä tulisi suvaitsemaan vaan naaraan täytyisi oppia tottelemaan mukisematta jokaista antamaani käskyä.

Kun saavuimme lehtikuusilaakson laidalle, oppilaiden aamuinen väsymys oli tiessään ja kaksikko pinkaisi hyväntuulisesti nauraen alas pengertä neulasistaan hiljalleen luopuvien puiden katveeseen.
“Oletteko te Sirpaletassun kanssa harjoitelleet jo paljonkin taistelua?” Rapakynsi tiedusteli, kun laskeuduimme oppilaiden jäljessä laaksoon.
“Emme paljon”, vastasin. “Sirpaletassu on halunnut keskittyä mieluummin saalistamiseen.”
“Saukkotassu on innokas puolustamaan klaania, mutta emme mekään ole harjoitelleen kuin vain paria yksinkertaista liikettä”, kilpikonnakuvioinen soturitar kertoi ja tuijotti mietteliään näköisenä eteensä. “Molemmat oppilaat ovat siis vielä lähtökuopissa.”
“Tänään voisi olla parasta keskittyä vain kaksinkamppailun alkeisiin”, ehdotin koettaen kuulostaa niin asiantuntevalta kuin vain suinkin mahdollista. Koska en ollut järin hyvä taistelija, Rapakynsi saisi ottaa ohjat näissä yhteisharjoituksissa. Kokeneempi soturi nyökkäsi ja kutsui Sirpaletassun ja Saukkotassun luoksemme. Epäilin jälkimmäisen kompastuneen vähintään kerran juostessaan, sillä tämän sileään turkkiin oli jo ehtinyt tarttua muutama märkä ruskalehti.
“Teille molemmille on opetettu joitain yksinkertaisia taisteluliikkeitä”, Rapakynsi aloitti, kunhan molemmat oppilaat olivat ensin rauhoittuneet kuuntelemaan mitä naaraalla oli sanottavana. “Tänään saatte kokeilla niitä käytännössä. Ja jos kaikki menee hyvin, saatamme opettaa teille vielä jonkin uuden liikkeen.”
“Kuulostaa kivalta!” Saukkotassu hihkaisi. Oppilaan häntä heilahteli kärsimättömästi puolelta toiselle. Sirpaletassu hymyili varovasti ruskean turkin omaavan naaraan vierellä.
“Osaatte molemmat kampittaa. Sen taidon avulla vihollinen on helppo painaa maahan, jolloin hänestä tulee haavoittuva”, sanoin vuorostani. “Saukkotassu saa ensin koettaa liikettä Sirpaletassuun, jonka tehtävänä on joko väistää tai torjua hyökkäys.”
Rapakynsi nyökkäsi ja heilautti häntäänsä kehotuksena oppilaille ottaa hieman etäisyyttä toisiinsa. Kun molemmat olivat paikoillaan, Rapakynsi käski heidän aloittaa. Mieleeni muistui vasta nyt, että mustan ja ruskean kirjava soturitar oli Punatähden kumppani.
Saukkotassu syöksähti päättäväinen ilme kasvoillaan kohti Sirpaletassua, joka oli asettanut jalkansa leveästi haralleen ja painanut päänsä alas valmiina vastaanottamaan toisen oppilaan rynnäkköön. Olin opettanut tämän liikkeen hyvin sinikilpikonnakuvioiselle naaraalle, joten uskoin tämän onnistuvan torjumaan Saukkotassun hyökkäyksen kuin kokenutkin soturi. Kun Rapakynnen oppilas oli vain hännänmitan päässä, Sirpaletassu kierähti sulavasti pois tämän edestä ja kiersi oppilastoverinsa taakse kuin varjo. Saukkotassu ärähti turhautuneesti ja kääntyi sen enempää kyselemättä uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa Sirpaletassu ei ehtinyt reagoida vaan paiskautui maahan Saukkotassun iskeydyttyä voimalla oppilaan kylkeen. Sirpaletassu älähti ja kaksikko päätyi kierimään kosteassa maassa yhtenä karvojen ja kynsien sekamelskana. Samassa Rapakynsi astui eteen ja komensi kahinan poikki.
“Yrittäkää uudelleen. Tällä kertaa Sirpaletassu hyökkää ja Saukkotassu puolustautuu”, kilpikonnakuvioinen soturitar kehotti, kun oppilaat könysivät takaisin jaloilleen. Kaksikko harjoitteli vielä muutaman kerran kampittamista ennen kuin minä ja Rapakynsi näytimme heille esimerkkiä eräästä toisesta liikkeestä, jota oppilaiden tuli seuraavaksi yrittää jäljitellä. Saukkotassu ja Sirpaletassu paneutuivat uuden oppimiseen kumpikin kunnioitettavan määrätietoisesti, kunnes lopulta ensiksi mainittu alkoi valittaa nälkäänsä. Sirpaletassu ilmoitti myös olevansa nälkäinen ja väsynyt ja Rapakynsi teki päätöksen palata takaisin leiriin. En voinut kieltää, etteikö minunkin vatsani olisi jo hieman kurninut.

// 651 sanaa

Kirjoittaja: Rita

Kurotuin poimimaan vastapyydetyn saaliini -pulskan oravan- ja näin silmäkulmastani mestarini Punatähden. Hän oli vaivautunut viemään minut metsästämään. Olin totta puhuen närkästynyt siitä, ettei minua oltu vielä nimitetty soturiksi, mutta oletin Punatähden haluavan nähdä, osasinko oikeasti soturin tehtävät. Vanhan mestarini oli pitänyt mennä kuolemaan. En ollut oikein koskaan kiintynyt Pähkinäkorvaan, mutta en sentään ollut toivonut toisen kuolevan. Mutta nyt olin saanut mestarikseni itse päällikön. Jos saisin toisen vain huomaamaan taitoni. Sisälläni kihelmöi. Jos onnistuisin tekemään vaikutuksen Punatähteen, minut nimitettäisiin soturiksi ja päälliköllä olisi hyvä kuva minusta. Se oli kaikin puolin hyödyllistä. Varoin siis tarkoin tekemästä pienintäkään aloittelijan virhettä; en valittanut, en sählännyt, olin aina varautunut. Ei sillä, etten normaalisti olisi tuossa tilassa, mutta liikkeeni olivat erityisen tarkat aina ollessani hänen seurassaan. Nytkin käännyin päällikköä kohden suussani puolueettomasti sanotusti miltei täydellisesti saalistettu orava. Sain vastaukseksi pienen nyökkäyksen. Sen saattoi tulkita monella tavalla, mutta todennäköisimmin hyväksymisen merkiksi. Käännyin sanaa sanomatta haistelemaan ilmaa uusien saaliiden varalta, mutta Punatähti keskeytti minut asettamalla häntänsä lavalleni pysäyttävästi. Pieni ele sai minut miltei säpsähtämään, mutta onneksi vain miltei.
“Tuo on tarpeeksi. Kohta tulee muutenkin pimeää”, päällikön ääni oli miltei poikkeuksetta itsevarma, mitä kunnioitin. Nyökkäsin pienesti ja kaivoin esiin toisen, aiemmin saamani hiiren. Ne suussani lähdimme tallustelemaan pientä hölkkää leiriä kohti. Punatähti ei puhunut, joten en minäkään avannut suutani. En halunnut puhua liikaa. Se voitaisiin tulkita yli-innokkuudeksi, joka viittasi lapsellisuuteen. Halusin antaa itsestäni arvokkaan kuvan kaikille, etenkin päällikölle joka saattaisi olla avain nousemiseen klaanin hierarkiassa. Halusin palavasti soturiksi. Tuimakatsekin oli nimitetty aikaa sitten. Ei sillä, että olisin erityisemmin kollista piitannut, mutta oppilaiden pesä tuntui tyhjältä. Nyt siellä oli vain kasa hieman nuorempia oppilaita. Oli heidänkin kanssaan pari sanaa vaihdettu. Heidän aloitteeltaan, tietenkin. Veljeänikään olin tuskin nähnyt. Toinen oli ollut niin kiireinen parantajankoulutuksensa parissa. Tuntui vain epäreilulta, että vain aavistusta vanhempi kolli oli jo soturi. Tiesin realistisesti hänen olevan parempi joissain asioissa, kuten taistelussa, mutta olin mielestäni jo valmis soturiksi. Kuin ajatukseni lukien, Punatähti avasi yht’äkillisesti suunsa.
“Mielestäni koulutuksesi on loppuun suoritettu. Olet valmis soturiksi.” Nuo kaksi lausetta jäivät soimaan päähäni. Hillitsin reaktioni rajusti, ja vain nyökäytin päätäni osoittaen aavistuksen kiitollisuutta.
“Selvä.”
Loppumatkan olimme hiljaa. Kummallakaan ei ollut sanottavaa, ja hyvä niin. Mitään puhumatta tarkastelin tapaa, jona oksat kaartuivat taivasta vasten. Joistakin puista kaikki lehdet olivat pudonneet, jättäen maahan ruskean lehtimaton. Peitin kylmästä johtuneen värähdykseni. Tänä vuodenaikana tajusin, miten hyödyllinen paksu turkki olisi. Onneksi leiri ei ollut kaukana. Mietin kaikkia kissoja, jotka olivat kulkeneet tästä. Kuolonklaani oli asunut täällä jo sukupolvia. Teoreettisesti saattaisin siis astella kuolleiden jalanjäljissä. Ajatus oli toisaalta kiehtova, toisaalta karmiva. Terästin katsettani eteenpäin palaten tosimaailmaan. Leirin sisäänkäynti häämötti edessäpäin. Punatähti kiristi tahtia, ja seurasin mukisematta perässä. Tuntui hyvältä päästä ojentelemaan lihaksia kunnon vauhdissa ennen kuin palaisin leiriin. Leiriin, jossa minusta tulisi pian soturi. Hillitsin pienen hymyni, ja juoksin leirin sisäänkäynnille. Pujahdin päällikön perässä sisälle, ja kävin tipauttamassa saaliini tuoresaaliskasaan. Punatähti asteli suoraan leirin keskustaan ja kuuluvalla äänellä ilmoitti klaanin koolle. Vatsassani kihelmöi, mutten antanut sen näkyä viiksikarvan värähdyksenäkään.
“Lehtitassu on suorittanut soturinkoulutuksensa, ja hänen uusi nimensä on Lehtituuli”, päällikkö ilmoitti kovaa ja selkeästi. Ilmeessäni oli pieni hymynkare. Kuitenkin vain pieni. Nyökkäsin kiitokseksi, ja pienen tauon jälkeen Punatähti naukaisi:
“Ei muuta.” Kissat hajaantuivat, ja käännyin välittömästi etsimään veljeäni. Hänet paikansinkin leirin reunamilta Hehkuaskeleen viereltä. Tassuttelin ryhdikkäänä Tiputassun luo.
“Hei”, nau’uin veljelleni. Tiesin Tiputassun kykenevän arvaamaan tämänhetkiset ajatukseni melko osuvasti, joten en alkanut puhumaan sen enempää, vaan annoin hänelle vuoron sanoa jotakin.

//Tipu?
//553 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aaltopentu: 9kp –

Sähkötuho: 14kp –

Tuimakatse: 15kp –

Sulkavirta: 11kp –

Tuhkajuova: 39kp! –

Pimentovarjo: 4kp –

Varispentu: 5kp –

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta halusi mahdollisimman nopeasti leiriin. Hän olisi halunnut kantaa pennun, muttei tuo suostunut moiseen. Aaltopentu piti päänsä ja lähti tassuttelemaan pientä polkua myöten kohti leiriä. Kissat olivat kulkeneet tästä kohdasta vuodenaikojen saatossa niin monia kertoja, että maahan oli painautunut polku. Sulkavirta seurasi, miten punaruskea pentu kipitti aluskasvillisuuden seassa huterin askelin. Naaras oli aivan varma, että pienokainen kaatuisi nenälleen hetkenä minä hyvänsä.
Soturi vilkaisi vierelleen jäänyttä Tuimakatsetta, joka tarkkaili pennun liikkeitä. Odottamatta soturin liikkellelähtöä, Sulkavirta lähti ottamaan askeleita Aaltopennun perään. Leiri ei ollut kaukana, mutta Aaltopennun tahdissa matka kestäisi takuulla puoli ikuisuutta.

Sulkavirta ei loppumatkassa enää jaksanut kulkea pennun perässä, vaan hän tarttui lupaa kysymättä tuon niskanahasta kiinni. Aaltopentu säikähti ja yritti rimpuilla pois soturittaren leuoista, mutta Sulkavirta ei irrottanut otettaan. Hän ravasi Tuimakatseen edellä piikkihernetunnelin luokse. Vasta leirin pääaukiolle päästyään, Sulkavirta laski rauhoittuneen pennun leirin kivipinnalle.
Ensimmäisenä Sulkavirta kohtasi Sähkötuhon pettyneen katseen. Naaras vilkaisi valkenevaa taivasta. He totta tosiaan olivat todella myöhässä.
”Hyvä, että löysitte Aaltopennun”, Sähkötuho lausahti vilkaisematta Sulkavirran perässä saapunutta Tuimakatsetta. Raidallinen soturi piti tiukasti katseensa sisaressaan. Sulkavirta sen sijaan käänsi kellertävän vihreän katseensa tummaan soturiin. Hän päätteli, että Sähkötuho oli tosiaankin pyytänyt kollia hakemaan leiristä karannut pentu takaisin leiriin.
”Olemmeko kaikki samaa mieltä siitä, ettei tästä pitäisi kertoa Punatähdelle? Minä häiritsin Sähkötuhoa, jonka vuoksi tuo kakara pääsi karkaamaan. Ei ole järkeä huolestuttaa ketään kertomalla tästä”, Sulkavirta sanoi ja katsahti taas Sähkötuhoon. Hän toivoi, ettei veljellä ollut muita suunnitelmia, tai ettei tuo ollut sanonut Tuimakatseelle jotakin, joka poikkesi hänen tarinastaan. Sulkavirta tahtoi vain hyvittää veljelleen sen, että hän oli rikkonut lupauksensa ja tullut myöhässä takaisin.

//Sähkö, Tuima tai Aalto?
// 257 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Säpsähdin hereille. Se tuntui oudolta, sillä niin ei ollut koskaan aiemmin tapahtunut. Tuntui, että olin ensimmäistä kertaa tietoinen siitä, että olin olemassa. Silmäluomieni takaa kuulsi valoa, ja hetken päästä aloin aistia muitakin asioita. Tunsin makaavani jonkin suuren ja pehmeän vieressä. Se oli lämmin ja jotenkin vaistosin, että pystyin luottamaan siihen. Se tuoksui tutulta ja turvalliselta.
Haistoin valtavasti tuoksuja. Maidon, jota olin unissani, epätietoisena maailman menosta juonut. Maan multaisen hajun. Sekä ennen kaikkea joukon jotain olentoja, joiden oletin olevan samanlaisia, kuin tämä suuri möykky. Tuoksut olivat ainakin samankaltaiset.
Kokeilin kohottaa hiukan päätäni, joka tuntui alkuun oudon raskaalta. Silmiäni en uskaltanut aivan heti avata; valo tuntui aivan liian kirkkaalta.
Kurotin raajallani eteenpäin. Tunsin sen alla taas jotain pehmeää ja lämmintä. Oletin, että se kuului tuolle samalle suurelle möykylle. Kuulin ääniä ympäriltäni, toiset olivat matalia, toiset korkeita. Epätietoisuus alkoi ärsyttää minua. Muut aistini toivat minulle toki jo paljon tietoa ympäröivästä maailmasta, mutta halusin silti nähdä, missä olin. Ja mikä minä ylipäätään olin.
Siispä raotin hitaasti silmiäni. Suljin ne melkein välittömästi, valo tosiaan oli kirkas. En kuitenkaan halunnut luovuttaa niin helposti, vaan kokeilin räpsytellä silmiäni uudelleen auki. Kesti hetken, että totuin tähän uuteen ulottuvuuteen. Sitten katseeni kiinnittyi siihen isoon ja pehmeään, johon olin nojannut. Kohtasin ihmeissäni sen vihreiden silmien katseen.

//Tuhka?
//206 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltopentu ei enää pysynyt kärryillä siitä, missä mentiin. Yhtäkkiä Tuimakatse oli tullut heitä vastaan metsässä ja Sulkavirta oli pudottanut Aaltopennun maahan siksi aikaa, että tämä keskusteli kollin kanssa.
Pentu kömpi käpälilleen ja katsahti tummanharmaaseen Tuimakatseeseen silmiään hämmentyneenä räpytellen. Sulkavirta vieressäni seisoi jäykkänä, vaikka hän koko muulla olemuksellaan viesti, ettei ollut syytä huoleen. Siispä Aaltopentu ei edes ajatellut olevansa ongelmissa, kun hän oli naaraan kanssa.
”Joko me mennään takaisin?” hän kysyi kyllästyessään odottamaan. Tuimakatse laski keltaisen katseensa häneen ja tutki häntä hetken rauhallisesti, kunnes nyökäytti hitaasti päätään.
”Mennään.” Sitten tämä kääntyi vielä Sulkavirran puoleen. ”Jaksatko kantaa häntä vielä?” hän kysyi.
Ennen kuin Sulkavirta ehti vastata mitään, Aaltopentu sanoi jämäkästi: ”Minä haluan itse kävellä.” Unisuus oli karissut hänestä pois samalla tavalla kuin tuuli varisteli puusta lehtiä. Tuimakatseeseen törmääminen oli saanut hänet taas virkeäksi ja palaamaan tähän hetkeen.
Osoittaakseen olevansa sanojensa takana Aaltopentu lähti huterin askelin tassuttamaan siihen suuntaan, mihin he olivat olleet alkujaankin menossa. Hän odotti pian kuulevansa Sulkavirran ja Tuimakatseen käpälänaskelet perässään.

//Sulka ja Tuima?
//161 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin kerännyt rohkeuteni ja pyytänyt Väärävarjon kanssani kävelylle. Se olisi viimeinen kävelymme yhdessä. Kolli käveli vierelläni kohti Hehkulampea. En tiennyt mitä sanoa. Oli ilmiselvää, että valkea soturi tiesi tiineydestäni. Siitä taisivat tietää kaikki, mutta ei kukaan sitä tietenkään suoraan kysynyt.
”En tiedä, miten tämän sanoisin”, aloitin vaitonaisena pitäen katseeni tiukasti maassa. Vielä aamulla maa oli ollut kuuran peitossa, mutta nouseva aurinko oli sulattanut sen nopeasti.
”Ei sinun tarvitse sanoa mitään, kyllä minä huomaan sen. Sinä olet tiine”, soturi lausahti. Nostin katseeni entisen erakon suuntaan. Väärävarjon kasvoilla oli pehmeä, kenties jopa ylpeä hymy. Soturin vaalean meripihkaisten silmien katse oli niin rakastava, että minun teki pahaa katsoa häntä. Käänsin synkän katseeni pois kollista.
”Mikä on? Onko kaikki hyvin? Ymmärrän kyllä, että tämä on sinulle haastava paikka, mutta kyllä me pärjäämme, yhdessä”, Väärävarjo lupasi lempeällä äänellä. Minua alkoi huimata, joten oli pakko pysähtyä. Ilma tuntui muuttuneen paksummaksi, sitä oli vaikea hengittää. Käännyin taas soturin puoleen. Nyt Väärävarjo näytti huolestuneelta, pelokkaalta. Pudistelin päätäni ja yritin työntää itkun pois, mutta pääni oli niin kovin sekaisin, ettei siitä tullut mitään.
”Ei”, se oli ainoa asia, joka tuli ulos suustani. Vain se yksi sana tuntui särkevän Väärävarjon. Kollin kasvoille muodostui pettynyt, suunnattoman surumielinen ilme. Olin varma, että soturi purskahtaisi hetkenä minä hyvänsä lohduttomaan itkuun. Väärävarjo avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sitten hän sulki sen uudelleen.
”Olen niin pahoillani”, kuiskasin ääni väristen ja katsoin soturia katseeni sumentavien kyyneleiden lävitse, ”minä rakastan sinua, mutta tämä ei ole oikein. Nämä pennut ovat Pimeyden Metsän rangaistus siitä, että koskaan rakastuin sinuun.”
En ollut koskaan nähnyt ketään niin surullisena. Väärävarjon olemus oli muuttunut täysin. Vahva ja itsenäinen soturi oli nyt kuin pieni pentu, joka oli kokenut elämänsä ensimmäisen pettymyksen. Kolli ravisteli päätään.
”Älä sano noin! Ei kukaan voi rangaista toista rakastumisesta. Pennut ovat lahja, ne ovat merkki siitä, että me kuulumme yhteen”, kolli yritti, mutta en halunnut kuunnella.
”Älä. Minä olen tehnyt jo päätökseni. Sinun täytyy lähteä Kuolonklaanista. Kun pennut syntyvät, vie osa mukanasi ja unohda minut. Niin minäkin aion tehdä, aion unohtaa sinut. Ennen kaikkea olen soturi, eikä rakkaus sinua kohtaan voita koskaan sitä rakkautta, joka minulla on Kuolonklaania ja soturiutta kohtaan.”
Minuun sattui. Kipu vihloi rintaani, tuntui kuin happi olisi loppunut maailmasta. Yritin pysyä kovana, mutta en mahtanut pahalle ololle mitään. Katsoin kuinka valkea soturi musertui edessäni. Väärävarjo yritti sanoa jotain, mutta mitään ei kuulunut.
”En minä aio unohtaa sinua koskaan”, Väärävarjo sai soperrettua itkun seasta.
Käännyin poispäin kollista. En voinut katsoa sitä, miten onnettomaksi olin tehnyt kissan, jota rakastin enemmän kuin mitään. Lähdin laahustamaan takaisin kohti leiriä. Itku ei vain tuntunut loppuvan. Hetken minusta tuntui, että elämältäni olisi hävinnyt pohja. Sen yhden silmänräpäyksen ajan halusin vain kääntyä ja perua puheeni. Kuitenkin sisimmässäni tiesin, ettei se olisi oikein. Rakkaus oli yhdentekevää, kun vastapainona oli soturius ja muiden arvostus.

Se oli ollut viimeinen kerta, kun puhuin Väärävarjolle. Siirryin seuraavana päivänä pentutarhalle. Samana päivänä juttelin Henkäysvarjon kanssa. Päätimme, että synnyttäisin pennut leirin ulkopuolella. Kenenkään ei tarvinnut tietää sitä, että kaikki pennut eivät saapuisi leiriin. Väärävarjo veisi omansa mukanaan sinne minne hän ikinä Kuolonklaanista lähtisikään. Henkäysvarjo oli välittänyt viestin valkealle soturille. Minä en voinut enää kohdata häntä. Pelkäsin, että kohdatessani Väärävarjon muuttaisin mielipidettäni. Kun oikeasti rakasti jotakuta niin palavasti, se sai pään sekaisin.
Minun olisi pitänyt olla vahvempi, en olisi saanut rakastua. Tämä oli minun rangaistukseni, josta syntyvät pennut muistuttaisivat minua koko loppuikäni. En tekisi samaa virhettä uudelleen. Tästä lähtien elämäni oli pyhitetty vain ja ainoastaan Kuolonklaanille. En rakastuisi enää ikinä, eikä kukaan saisi tietää hairahduksestani, ei koskaan.

Joidenkin päivien kuluttua tunsin samanlaisia pieniä kipuja, joita olin tuntenut edellisen synnytyksen käynnistyttyä. Henkäysvarjo vei minut ulos leiristä. Ennen sitä hän oli kertonut Väärävarjolle, että synnytys oli alkanut. Kolli saapuisi sovittuun paikkaan myöhemmin. Välillä jouduin nojaamaan harmaan soturin kylkeä vasten, kun kivut yltyivät. Saavutimme Henkäysvarjon aiemmin löytämän paikan, jonne kolli ohjasi minut makaamaan.
Aurinko oli laskenut, ja yö oli saapunut metsän ylle. Taivas oli kirkas ja ilma hyytävän kylmä. Olisin sata kertaa ennemmin ollut lämpimässä pentutarhassa, kuin kylmässä kiven kolossa kahdestaan Henkäysvarjon kanssa. Jos kuolisin tähän synnytykseen, en olisi katkera kenellekään. Se olisi silloin Pimeyden Metsän tahto ja minun rangaistukseni.
Kivut jatkuivat ja jatkuivat, aivan kuten viimeksikin. Koko ajan Henkäysvarjo istui vierelläni, muttei kolli sanonut mitään. Hän katsoi minua kylmä ilme kasvoillaan syyttävästi. Olin häpeissäni. En ollut koskaan ollut näin häpeissäni, mutta hyväksyin tilanteen täysin. Tämä tilanne oli ainoastaan itseaiheutettu, eikä Henkäysvarjoa voinut syyttää hänen tunteistaan ja syyttävästä katseestaan.
Synnytys eteni aivan samalla tavalla kuin viimeksikin. Sanoinkuvailemattoman tuskallinen kipu kulki lävitseni, kun jouduin ponnistamaan. Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin ohi nopeasti. Kaksi pentua, ei enempää. Henkäysvarjo ei vaivautunut auttamaan minua pentujen nuolemisessa. Hän vain katsoi vieressä. Toivoikohan kolli minun kuolevan? Toivoikohan hän pentujen kuolevan?
Odottelimme vielä tovin, muttei pentuja tullut enempää. Oloni helpottui, vaikkakin minua väsytti hurjasti. Kaksi pientä pentua kyyhöttivät vatsani vierellä ja imivät tarmokkaasti maitoa. Ne vikisivät hiljaa ja painelivat pienen pienillä käpälillään yhä turvonnutta vatsaani. Toinen pennuista oli vitivalkoinen, mutta toisen turkki oli tummanharmaa. Sen tiesin, etten voisi pitää valkeaa pentua. Henkäysvarjo nousi ylös ja poistui hetkeksi luotamme.
Pian varapäällikkö palasi takaisin Väärävarjo seurassaan. Hetken ajan valkea soturi katsoi kahta pientä pentua ja minua. Minä en voinut kohdata kollin katsetta.
”Valkoinen pentu on sinun”, Henkäysvarjo murahti ja kumartui pennun luokse. Raidallinen kolli tarttui pentua niskanahasta kiinni. Se sai pienokaisen säikähtämään ja vinkaisemaan onnettomasti. Kumppanini laski pennun Väärävarjon jalkojen juureen. Hetken ajan kolli tuntui epäröivän.
”Nämä ovat kai sitten hyvästit”, Väärävarjo totesi. Kenties kolli odotti meidän sanovan jotakin, mutta oli aivan hiljaista. Vain pentujen vikinä ja yön jäljiltä heräilevien lintujen laulu rikkoivat hiljaisuuden. Väärävarjo tarttui pentua niskanahasta kiinni ja lähti. Vasta silloin nostin katseeni harmaasta pennusta kollin perään. Katsoin, kuinka kissa loittoni entisestään, lopulta katosi näkyvistä.
Ellei Henkäysvarjo olisi seissyt vierelläni enkä olisi ollut niin väsynyt, olisin takuulla juossut kollin perään. Olisin perunut kaikki puheeni ja pyytänyt häntä jäämään. Mutta niin ei käynyt. Makasin aloillani ja tuijotin tyhjyyteen onnettomana.
”Nouse ylös, me palaamme nyt leiriin”, Henkäysvarjo murahti. Minä tein työtä käskettyä. Henkäysvarjo ei suostunut kantamaan pentua, joten jouduin tehdä sen itse. Välillä olin vähällä menettää tasapainoni, mutta onnekseni pysyin pystyssä.
Siinä hetkessä päätin, että huolehtisin tästä pennusta parhaani mukaan. Kasvattaisin hänestä soturin, josta Kuolonklaani saisi olla ylpeä. Kärsisin rangaistukseni mukisematta.

// Varis kentiess?
// 1017 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

”En tiedä. Mitä sinä kuvittelet minun haluavan kuulla?” kysyin hymyillen hiukan, kun huomasin Minttuliekin ärsyyntyneisyyden. ”Katsos, minä en osta sinulta tietoja – eli en pyydä sinulta mitään. Sinä taas ostat minulta sanani siitä, etten kerro sinun ja Pähkinäkorvan tapaamisista. Kerro siis, mitä sinulla on minulle tarjottavana, ja minä päätän, haluanko pitää suuni kiinni.”
Minttuliekki katsoi minua mietiskelevän näköisenä. Minulla ei ollut kiire mihinkään; harkitkoon rauhassa sanojaan. En tosiaan tiennyt, olisiko Minttuliekistä minulle loppujen lopuksi ollenkaan hyötyä. Vaikka hän antaisi minulle jotain tietoja, joista voisi Kuolonklaanille olla apua, en minä yksin saisi niistä mitään irti. Kuitenkin tunne siitä, että Eloklaanin varapäällikkö oli tällä tavalla minun tassuni alla, osittain korvasi koko sotkun hyödyttömyyden.
”Oletko saanut selville, onko klaanissanne Pimeyden Metsään uskojia?” kysyin Minttuliekiltä oltuani hetken hiljaa. ”Entä miten Eloklaani voi nyt, kun ilmat kylmenevät? Onko teillä pulaa riistasta tai yrteistä?”
Olin ajatellut, että voisin pyytää Minttuliekkiä tärvelemään hänen klaaninsa yrttivarastot. En kuitenkaan uskonut, että hän menisi aivan niin pitkälle. Ja luulin, että silloin minäkin menisin liian pitkälle. Minun oli kai hyväksyttävä, etten voisi saada Minttuliekistä irti muuta kuin tietoja.

//Minttu?
//177 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Joitakin päiviä aiemmin olin jättänyt Väärävarjon yksikseen joen rannalle, kun hän oli kertonut epäilyksensä siitä, että hän saattoi olla Mesitähden ja Liljatuulen isä. Se ei olisi mahdottomuus, vaikka toivoinkin koko sydämeni pohjasta, että kolli olisi väärässä. Yhteiselämällämme oli ollut aivan pieni mahdollisuus, mutta se katoaisi heti, jos isyys varmistuisi. En voisi olla kissan kanssa, joka on Eloklaanin päällikön ja parantajan isä, eikä edes syntyjään kuolonklaanilainen.
Olin ahdistunut ja yritin purkaa sen saalistukseen. En halunnut jutella kenenkään kanssa, kun ajatukseni olivat näin sekaisin. Samaan aikaan halusin vain olla Väärävarjon kanssa ja olla kaukana hänestä. Yrittikö Pimeyden Metsä viestiä minulle, että olin tekemässä valtavan virheen?
Kaikki merkit viittasivat siihen, että Väärävarjo ei ollut oikea vaihtoehto minulle. Elämäni oli ollut tasaista ja rauhallista ennen hänen saapumistaan. Olin pystynyt keskittyä täysillä soturiuteen. Nyt keskittymiseni tuntui olevan heikko. Ajatukseni pyörivät vain Väärävarjon ympärillä.
Kuljin hiiren hajujäljen perässä. Tuoreet hiirenpapanat kertoivat, että otus oli kipitellyt tästä hetki sitten. Väistelin sujuvasti maassa lojuvia risuja. En halunnut varoittaa saalista saapumisestani. Ikäväkseni hajujälki johti suuren kiven alla sijaitsevaan koloon. Olisin toki voinut jäädä väijymään paikalle, jos hiiri sattuisi tulemaan ulos, mutta ajattelin sen olevan turhaa ajanhukkaa. Olisi järkevämpää etsiä uusi saalis, jota ei pitäisi kaivaa kiven alta esiin.

Päivät kuluivat vauhdilla, sää viileni päivä päivältä ja riista väheni entisestään. Puut olivat pudottaneet lehtensä, ja yöpakkaset olivat saapuneet. Eilen olin tajunnut jotakin, joka oli saanut minut poissa tolaltani. Vaikka riistaa oli vähän ja pyrin syömään vain sen verran että pärjäsin, olin huomannut pyöristyneeni huomattavasti. Liikkeeni olivat kömpelömpiä kuin normaalisti ja olin koko ajan nälkäinen. Enkä ollut ainoa, joka sen oli huomannut.
Henkäysvarjo oli silmäillyt minua pitkään ja näyttänyt kovin pettyneeltä ja vihaiselta. Hän oli huomannut samat merkit siitä, että olin tiine. Minä odotin pentuja.
Tilanteen teki pahemmaksi se, ettei Henkäysvarjo ollut pentujen isä. Pennut olivat Väärävarjon. En tiennyt mitä tehdä, kaikki tämä tuntui uskomattomalta. En minä kaivannut pentuja, halusin elää soturin elämää. Mitä minulle kävisi, kun klaani saisi tietää?
Istuin leirin laitamilla ja tuijotin käpäliäni. Aurinko oli jo laskenut, joten aukio oli tyhjillään. Yritin keksiä keinon, miten tilanne hoidettaisi niin, että kunniani säilyisi. Pahin mahdollinen vaihtoehto olisi se, että kuolonklaanilaiset alkaisivat halveksua minua ja menettäisin kaikkien arvostuksen. Olin tehnyt kovasti töitä sen eteen, että olisin mahdollisimman hyvä ja arvostettu soturi.
“Miten aiot ratkaista tuon ongelmasi?” kysymys sai minut säpsähtämään. Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut huomannut Henkäysvarjon saapuneen. Nostin vihreän katseeni raidalliseen soturiin.
“Minkä ongelman?” kysyin yrittäen esittää, etten tiennyt mistä kolli puhui. Varapäällikkö katsoi vatsaani, eikä hänen tarvinnut sanoa enempää.
“Kyllähän minä tiesin, ettet sinä minua rakasta. Olisit kuitenkin voinut olla edes sen verran uskollinen minulle, ettet olisi tehnyt näin. Etkö sinä arvosta minua ollenkaan?” kolli kuiskasi hiljaisella äänellä. Tuon katseesta paistoi pettymys, suru ja viha. Henkäysvarjon tunteilla ei ollut minulle mitään merkitystä. Kissana hän oli minulle yhdentekevä, mutta hänen asemansa ei ollut. Muiden silmissä näytti hyvältä, kun olin varapäällikön kumppani. Vaikka rakastinkin Väärävarjoa, minun täytyi ajatella asemaani.
Ratkaisu ongelmaani oli loppupeleissä aika yksinkertainen; minun täytyi unohtaa Väärävarjo.
“Arvostan, tietenkin. Se oli vain typerä hairahdus, jota ei olisi saanut tapahtua. Sinun täytyy auttaa minua. Minä tahdon olla sinun kanssasi, en muiden”, valehdellessani tunsin piston rinnassani. Todellisuudessa en olisi halunnut olla Henkäysvarjon kumppanina enää päivääkään, mutta kohtaloni oli kai päätetty jo ajat sitten. Soturius oli minulle kaikista tärkeintä. Henkäysvarjo katsoi minua harkiten. En tiennyt, mitä raidallinen kissa nyt ajatteli.
“Ei se tule koskaan onnistumaan, jos Väärävarjo on täällä”, kolli lausahti kylmällä äänellä ja vilkuili ympärilleen. Tämä keskustelu oli sellainen, jota kukaan muu ei saanut kuulla.
“Minä käsken hänen lähteä”, keksin nopeasti, vaikka ajatus siitä tuntuikin sanoinkuvailemattoman pahalta. Tämä oli minun rangaistukseni, ja se täytyisi hyväksyä.
Tunteet eivät saaneet enää hallita elämääni.
“Sitten kun hän on poissa, voimme jatkaa kuin tätä ei olisi koskaan tapahtunut. Klaanin ei tarvitse tietää, se saisi minut näyttämään vain hölmöltä. Klaani luulkoon pentujen olevan minun, mutta tiedä se, etten minä aio kasvattaa erakon pentuja. Saat hoitaa ne aivan yksinäsi”, Henkäysvarjo sihahti inhoten. Kuulosti reilulta. En ollutkaan olettanut, että pääsisin pälkähästä niin helpolla.
“Kiitos”, kuiskasin hiljaa siirtäen katseeni taas käpäliini. Henkäysvarjo nousi ylös ja käveli pois sanomatta mitään.
Toivoin, ettei isäni näkisi minua nyt. Hän oli takuulla suunnattoman pettynyt toimintaani. Lupasin itselleni, että tekisin kaikkeni, jotta Pimeyden Metsä antaisi virheeni anteeksi. Tästä lähtien olisin kaikkein kuuliain soturi, enkä tekisi enää yhtäkään virhettä.

// 705 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Aaltopentu oli selvinnyt reissustaan ehjin nahoin. Onneksi niin. Ehkäpä tulevat moitteet myös rankaisisivat pentua tarpeeksi. Ei ollut kuitenkaan minun asiani miettiä moitteita Aaltopennulle, ja olihan hän vielä pentu. Ei vielä tarpeeksi järkevä ajattelemaan omaa saatikka muiden parasta. Pennut saivat vielä tehdä typeryyksiä. Niiden kautta taisi myös oppia parhaiten. Sitä vanhemmilta typeryyksiä ei enää sallittukaan, ja hyvä niin. Mutta kyllä pennuilla olisi pitänyt jo Aaltopennun ikäisenä liikkua jotain korvien välissä. Ehkäpä punaruskea naaras ei ollut ajatellut tekonsa seurauksia. Ken tietää, mitä pennun päässä liikkui tälläkään hetkellä. Kai tuo sentään ymmärsi tehneensä väärin?
”Mitä sinä teet tähän aikaan metsässä?” Sulkavirta esitti kysymyksen vuorostaan minulle. Toki se saattoi näyttää erikoiselta, kun kaksikko törmäsi minuun tähän aikaan leirin ulkopuolella. Minulla ei ollut mitään esteitä liikkumiselle tähän aikaan, mutta saattoi se silti herättää kysymyksiä.
“Lähdin tarkistamaan, että olette kunnossa”, tokaisin asian sellaisena kuin se oli. Sulkavirta ei voinut kuitenkaan tietää, miten olin saanut selville Aaltopennun karkaamisesta. Olinhan itsekin vielä vähän aikaa sitten ollut nukkumassa. Sulkavirtakin saattoi olla Sähkötuhon kanssa samalla kannalla siinä, ettei koko klaania tarvinnut hälyttää yhden pennun perään. Ja nythän kyseinen pentu oli muutenkin jo löytynyt.
“Sähkötuho lähetti minut”, sanoin vielä tarkennuksena. Meidän pitäisi varmasti palata piakkoin leiriin, jotta Sähkötuho tietäisi myös pennun löytyneen. Sulkavirrallakin saattaisi olla vielä päivällä partioita hoidettavana, joten hän saattaisi jo haluta lepäämään.
Käännyin sammalilla tapittavan Aaltopennun puoleen. Punaruskea naaras oli pysynyt hiljaa, joka sekin saattoi johtua siitä, etteivät pennun silmät tahtoneet pysyä auki. Jaksaisikohan Sulkavirta kantaa hänet vielä leiriin asti?

// Aalto? Sulka?
// 242 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta oli tarrannut Aaltopentua niskanahasta kiinni ja kantoi tuota parhaillaan kohti leiriä. Soturi kulki ripein askelin, muttei juossut. Juuri nyt ei vain ollut varaa kaatua. Hän oli kuullut punaruskean pennun kysymyksen, mutta sivuutti sen tyystin. Nyt ei ollut aikaa vastailla turhiin kysymyksiin. Soturi puikkelehti kuunvalossa suurien kivien ja kuusipuiden lomassa kohti leiriä. Maa oli paikoin pehmeän sammalen peitossa, joka teki matkasta haastavampaa. Naaras säpsähti kuullessaan jonkun lähestyvän. Suuri, tumma hahmo asteli esiin kuusien takaa ja katsoi Sulkavirtaa suoraan silmiin.
”Löysit hänet! Onko Aaltopentu kunnossa?” Tuimakatse kysyi rauhallisella äänellä. Harmaanruskea soturinaaras pudotti varoittamatta pennun sammalten sekaan. Aaltopentu tömähti pehmeälle maalle ja kampesi itsensä hämillään pystyyn.
”On, hän oli vaeltelemassa tuolla päin yksikseen”, Sulkavirta lausui mahdollisimman uskottavasti ja viittoi hännällään sinne, mistä kaksikko oli juuri tullut.
Raidallinen naaras kirosi mielessään. Miksei hän ollut huomannut ajan kuluneen niin nopeasti? Tummanharmaa kollikissa silmäili hetken ajan kaksikkoa. Tuimakatseen ilme oli tuima, kuten kissan nimikin jo kertoi, muttei se ollut asia, josta olisi pitänyt huolestua. Tuimakatse katseli niin aina oikeastaan kaikkea.
”Mitä sinä teet tähän aikaan metsässä?” Sulkavirta jatkoi kysymyksellä, ettei soturi alkaisi kyselemään enempää. Sulkavirta vilkaisi jalkojensa juuressa istuvaa Aaltopentua, joka tapitti kirkkaanoransseilla silmillään vuorotellen saapunutta soturia ja Sulkavirtaa. Soturitar pelkäsi, että Aaltopentu joutuisi vaikeuksiin. Hän yrittäisi saada Tuimakatseen pitämään suunsa kiinni.

//Tuima tai Aalto?
// 207 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Olin havahtunut hereille kuullessani nimeni. Katsoessani ympärille erotin Sähkötuhon jykevän kehon sotureiden pesän suuaukolla. Seuraavaksi soturi avasi suunsa, mutta unenpöpperöisenä suurin osa sanoista meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kolli kuitenkin odotti merkkiä, joten nyökkäsin hänelle, jolloin toinen työntyi ulos pesästä. Mitä ikinä Sähkötuholla olikaan asianaan, ei sen tähden kannattanut uhrata muiden yöunia. Nousin itsekin ylös ja lähdin toisen soturin perään. Sotureiden pesästä päästyäni uskalsin ravistella itseni paremmin hereille. Vaikka omasinkin paksun turkin, tähän aikaan ilma tuntui tavallista viileämmältä. Minulla oli suuri halu palata takaisin vuoteelleni keräämään voimia päivän partioon, mutta samalla minua suunnattomasti kiinnosti tietää Sähkötuhon aikeista, joista tämä todennäköisesti oli pian kertomassa.
Kolli kertoi Aaltopennun karanneen, ja että pentua oli jo yksi soturi etsimässä. Tuo soturi oli Sähkötuhon sisarus. Reviiri oli kuitenkin laaja, joten en ihmetellyt miksei pentu löytynyt ihan niin helposti. Aaltopentu taisi jo olla sen ikäinen, että pääsisi vikkelästi kauemmaskin leiristä. Toisaalta pentu ei jaksaisi kovin pitkää matkaa, joten etsinnän voisi kohdistaa lähemmäksi leiriä.
“Mutta pyydän, et saa puhua tästä kenellekään. Se vain aiheuttaisi turhaa päänvaivaa. Ota tämä henkilökohtaisena palveluksena minulle, jonka seurauksena olen sinulle palveluksen velkaa”, Sähkötuhon kasvoilla oli vakava ilme hänen puhuessaan. Olin valmis auttamaan muutenkin, sillä pennut olivat tärkeitä Kuolonklaanille. Jokainen kuolonklaanilainen oli tärkeä. Pennut toimivat useasti typerästi, eikä sitä tiennyt minkälaisiin vaikeuksiin ne saisivat itsensä yksin leirin ulkopuolella.
“Ymmärrän. Lähden heti Sulkavirran avuksi”, sanoin vielä nyökäten ymmärryksen merkiksi. Käänsin vaaleanharmaaraidalliselle kollille selän ja kuulin toisen vielä sanovan jotain perääni. Koska aikaa ei ollut hukattavaksi, minun oli lähdettävä heti. Jos Sulkavirta ei ollut löytänyt vielä Aaltopentua, oli pentu varmasti jo lopen uupunut karkureissustaan. Hänet pitäisi löytää ennen kuin pentu asettautuisi jonnekin nukkumaan. Vielä ei onneksi ollut pakkasöitä, joten pentu kyllä varmaan selviäisi, mutta tätä olisi silloin vaikeampi löytää. Vilkaisin vielä taakseni Sähkötuhoon ennen kuin sujahdin piikkihernetunnelin läpi leirin ulkopuolelle. Seisahduin hetkeksi. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin suuntaan pentu tai edes Sulkavirta olisi mennyt. Maa oli tässä kohdin niin hyvin tallottu, ettei siitä voinut erottaa yksittäisiä jälkiä. Katselin ympärilleni. Jos olisin pentu, mihin haluaisin ensimmäisenä?
Erotin kauempana liikettä. Siristelin silmiäni erottaakseni lähenevän hahmon. Sulkavirta! Harmaanruskea naaras liikkui nopeasti kohti. Olin lähdössä soturia vastaan, kunnes huomasin tämän kantavan Aaltopentua. Olikohan pennulle sattunut jotain, kun Sulkavirta oli noin vikkelästi kuljettamassa sitä leiriin?
“Löysit hänet! Onko Aaltopentu kunnossa?” ääneni oli tasainen ja tyyni, sillä kaksikon saavuttua lähemmäksi, en erottanut punaruskeassa naaraassa näkyviä vammoja. Mitenköhän Aaltopentu oli oikein päässyt karkuun? Luulisi, että Sähkötuhon vartioinnista ei noin vain olisi päässyt pentu karkuun. Se tuntui jopa mahdottomalta. Ei ollut kuitenkaan minun asiani esitellä kysymyksiä tai jäädä pohtimaan asiaa sen pidempään, kun olin jo luvannut pysyväni hiljaa. Pääasia oli, että pentu oli kunnossa. Oli erittäin tärkeää, että Kuolonklaani pystyi vahvistumaan Eloklaanin rinnalla.

// Sulka? Aalto?
// 442 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Istuin vartiopaikallani tuijotellen yön samettiseen pimeyteen, joka yö toisensa jälkeen muuttui synkemmäksi saapuvan lehtisateen seurauksena. Maa oli painunut tiiviiksi etutassujeni alla ja kastepisarat roikkuivat turkillani herkkinä helminä.
Sulkavirrasta ja Aaltopennusta ei ollut vielä kuulunut mitään. Vielä ei ollut kiire. En uskonut sisareni palaavan yhtään ennempää kuin olisi pakko.
Lentoon lehahtaneen linnun siipien kahahdus leikkasi hiljaisuutta, jonka jälkeen ympärilleni laskeutui taas niin syvä hiljaisuus, että tunsin menettäneeni kuuloaistini.
Vähän ajan päästä sivusilmäni havaitsi liikettä ja katseeni ampaisi leirin aukiolle. Havaitsin kuitenkin vain yöhön sulautuvan Kuuraturkin hahmon, joka pysähtyi kesken laiskanpuoleisten askeltensa venyttelemään pikaisesti vain jatkaakseen pian taas vaellustaan hieman vetreämmin.
En arvostanut Kuuraturkin työmoraalia ja juuri hänen laiska olemuksensa teki hänestä epämiellyttävän. Kolli kulki aina siitä mistä este oli matalin tai huonoimmassa tapauksessa jätti koko esteen ylittämättä. Sellaisiin tyhjäntoimittajiin ei koskaan kannattanut tukeutua.
Käänsin katseeni taivaalle arvioidakseni ajankulua. Aika alkaisi olla pian kypsä ja ellei Sulkavirta palaisi, minun täytyisi ryhtyä jonkinlaisiin toimiin. Uskoin kuitenkin hänen ymmärtäneen vaatimukseni ajan suhteen melko kirkkaasti, enkä arvellut hänen myöhästyvän.
Erikoisen myöhään liikkuva kärpänen päätti alkaa pyörimään ympärilläni kovaäänisesti suristen, kuin jotain upeampaakin saalista tarkkaillen ja jouduin heilauttamaan häntääni muutaman kerran hätistääkseni sen pois. Se kuitenkin heitti ajatukseni Sinilinnun suunnalle. Pian olisi liian kylmä tarkkailla ötököiden möngerystä tai naaraan suosikkilintujen lentoa. Minua vähän säälitti se surumielisyys, joka tämän toimesta valtaisi sisareni. Hän oli jo kauan puhunut, kuinka monet linnut pian lentäisivät pois, ötökät vaipuisivat maan alle ja kasvit kuolisivat julman pakkasen kynsiin, eikä mikään niistä palaisi ennen kuin olisimme kahlanneet lehtikadon läpi. Myönnettäköön, Sinilintu oli hieman outo kissaksi, mutta harmittomalla tavalla. Ja pidin siitä ilosta, joka hänen kasvoillaan loisti hänen kertoillessaan kaikista löydöistään. Siinä mielessä he olivat Sulkavirran kanssa samankaltaisia. Molemmat heistä tuntuivat intohimoisella tavalla rakastavan tutkimista; Sulkavirta uusien paikkojen, Sinilintu luonnon antimien.
Hiljainen huoli alkoi kalvaa sisälmyksiäni, kun kaksikon palaamisaika valui ohitse. Jokainen minuutti joka kului ilman heidän askeltensa lähestymistä aluskasvillisuuden seasta, sai mieleni vielä enemmän hälyttämään.
*Ehkä he vain kävelevät hitaasti ja Sulkavirta arvioi matkan keston väärin.*
Aika kului tappavan hitaasti, enkä enää jossain kohtaa ollut varma oliko kulunut minuutti vaiko kymmenen. Odotus sai ajantajuni sekaisin.
Lopulta aikaa oli kulunut tarpeeksi. Nousin ylös tassuilleni ja lähdin kävelemään kireästi kohti soturienpesää. En voisi itse jättää vartiopaikkaani tai leiri olisi alttiina vaaroille. Pysähdyin pesän suulle ja kuuntelin hetken ennen kuin astuin suuaukosta sisälle.
Katseeni kulki terävästi läpi moniväristen turkkien peittämän lattian ja lopulta porautua suureen tummanharmaaseen kerään, jonka peti oli aivan pesän laidalla – joko omasta tahdosta tai asemasta tuoreimpana soturina johtuen.
“Tuimakatse.” Ääneni oli terävä ilmaa halkova kuiskaus.
Kun kolli ei reagoinut, toistin hänen nimensä uudestaan. Se sai hänet nostamaan raskasta päätään ja avaamaan silmänsä hitaasti. Niiden katse oli tuima, unisuudesta johtuvasta sumeudesta huolimatta.
Hänen kasvonsa olivat kuin elävä kysymysmerkki, kun tapahtuma-aika ja epätavallinen tarpeeni herättää hänet iskeytyivät kollin tajuntaan.
“Minulla on sinulle asiaa. Tulisitko pesän ulkopuolelle”, sanoin ja kun näin Tuimakatseen nyökkäävän, työnnyin ulos.
Kolli oli ollut ensimmäinen valintani tähän tehtävään muutamasta eri syystä. Meillä oli yhteistä historiaa ja joku löysällä tassulla muita pareiksi määrittelevä saattaisi kutsua meitä kavereiksi. Toiseksi hän oli soturi ja hänellä oli lupa liikkua yksin leirin ulkopuolella mihin kellonaikaan tahansa ilman muiden hyväksyntää. Ja lopulta, koin hänet kissaksi, joka saattaisi olla luottamuksen arvoinen. Sellainen, joka ei puhuisi tästä eteenpäin jos pyytäisin.
Kun Tuimkatse asteli ulos pesästä paksua turkkiaan ravistellen, menin aikaa tuhlaamatta asiaan:
“Tarvitsen sinulta palvelusta.”
Tuimakatse kohotti kulmiaan.
“Aaltopentu on karannut ja Sulkavirta lähti hänen peräänsä, mutta heistä ei ole kuulunut hetkeen mitään. Voisitko lähteä katsomaan, ettei mitään ole käynyt?” sanoin valehdellen. En halunnut saattaa Sulkavirtaa pulaan jos Tuimakatse päättäisikin puhua tästä jollekin.
“Mutta pyydän, et saa puhua tästä kenellekään. Se vain aiheuttaisi turhaa päänvaivaa”, selitin ja katsoin kollia vakavana, “ota tämä henkilökohtaisena palveluksena minulle, jonka seurauksena olen sinulle palveluksen velkaa.”

//Tuima?
611 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sulkavirran kuin puskista puhjennut hätäisyys sai Aaltopennun menemään hetkeksi hämilleen. Mistä nyt oikein oli kyse? Mistä he olivat muka myöhässä? Aamunkoittoonhan oli vielä hyvin aikaa, ja he ehtisivät kaikessa rauhassa hiipiä takaisin leiriin ennen kuin kukaan muu huomaisi, kun Sulkavirran veli oli vartiossa.
Sulkavirta tuuppasi häntä uudemman kerran, ja Aaltopentu liikkui kömpelösti eteenpäin. ”Meidän täytyy mennä. Käpälää toisen eteen!” raidallinen naaras patisteli kärsimättömänä.
Lopulta Aaltopentu lähti töpöttämään kiltisti soturittaren rinnalla takaisin leiriin päin, koska tällä oli selvästi kiire palata. Syytä hän ei sille tiennyt, mutta oikeastaan se ei haitannut häntä sen kummemmin: hän ei ollut koskaan kävellyt näin pitkälle, ja hänen lyhyitä jalkojaan väsytti niin, että niiden nostelu tuntui siltä kuin olisi yrittänyt liikuttaa neljää isoa kiveä.
Jossain vaiheessa matkaa jalkojen liikuttaminen muuttui entistä vaivalloisemmaksi, ja hänen askelluksestaan tuli holtitonta hoipertelua. Silloin Aaltopentu tunsi Sulkavirran nostavan itsensä keikkumaan maanpinnan yläpuolelle löysästä niskanahasta ja ryhtyvän kantamaan tätä leiriin ripein askelin.
Aaltopentu katseli heidän alapuolellaan viistävää maata, joka liikkui niin nopeasti, että häntä melkein huimasi. Sulkavirta oli niin vikkelä! Hän olisi varmasti ehtinyt juosta reviirin päästä päähän yhden yön aikana.
”Sulkavirta”, Aaltopentu miukaisi ja haukotteli heti perään leveästi. Hänen silmäluomensa olivat alkaneet tuntua liian raskailta auki pidettäviksi. ”Miksi meillä on niin kiire leiriin? Eihän auringonnousu ole vielä lähelläkään.”
Jos hän olisi ollut yhtään virkeämpi, hän olisi saattanut luulla, ettei Sulkavirta ollut kertonut hänelle kaikkia heidän seikkailuunsa liittyneitä ehtoja. Mutta miksi Sulkavirta muka valehtelisi hänelle?

//Sulka?
//232 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aaltopentu: 21kp! –

Kettupentu: 4kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu!

Sulkavirta: 17kp –

Tuhkajuova: 53kp! –

Sähkötuho: 11kp –

Pimentovarjo: 7kp –

Tuimakatse: 9kp –

Kirjoittaja: Elandra

Soturitar kehräsi katsellessaan Aaltopentua. Vaikka pentu olikin meinannut hetki sitten loukata itsensä, Sulkavirta ei ollut vihainen. Mitään ei ollut sattunut, joten ei ole syytä olla vihainen pienelle pennulle. Aaltopentu vain nautti elämästään ja tästä seikkailusta, aivan kuten soturikin.
Naaras oli ylpeä itsestään, kun pentu kertoi olevansa niin kuin hän. Naaraalla oli sellainen olo, että hän oli hyödyllinen ja hyvä soturi. Sähkötuho ja muut soturit hankkivat muiden arvostuksen omilla taidoillaan taistelukentällä tai saalistaessa, mutta tämä oli Sulkavirran tapa. Ei raidallinen naaras oikeastaan kunnioitusta kaivannut, mutta tiettyjen kissojen kohdalla se tuntui ihan hyvältä.
Naaras auttoi Aaltopennun alas kiveltä.
”Noin”, hän totesi puoliääneen, kun pentu pääsi taas maankamaralle. Soturitar vilkaisi taivaalle ja irvisti. Hän ei ollut huomannut ajan kulua!
”Tule Aaltopentu, meidän täytyy mennä nyt! Olemme jo myöhässä!” harmaanruskea soturi sanoi ja työnsi Aaltopentua eteenpäin. Pentu tapitti hetken ajan soturia. Mene jo! Sulkavirta ajatteli ja marssi hermostuksissaan paikallaan maassa. Sähkötuho herättäisi pian jonkun, joka lähtisi heidän peräänsä. Sitten Aaltopentu olisi ongelmissa, eikä Sulkavirta halunnut sitä.

//Aalto?
// 162 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mitä pidemmäksi yö ehti, sitä synkemmiksi heitä kohti venyvät ja kurottavat varjot muuttuivat. Aaltopentu tunsi vilunväristysten hiipivän selkärankaansa pitkin turkkinsa alla; vaikka kuutamo loi heidän polulleen valoa, ei hän voinut olla ajattelematta pimeyttä, joka kiertyi heidän ympärilleen paksuna ja tukahduttavana kuin leiriin vesiputouksesta pulppuavan lammen vesi.
Sulkavirtaa pimeys ei tuntunut kuitenkaan haittaavan; hän käveli eteenpäin tyynenä, askelet keveinä kuin höyhen. Aaltopentu yritti jäljitellä hänen liikkeitään, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi, sillä Sulkavirralla oli paljon pidemmät jalat kuin hänellä.
Siellä täällä ympäri metsää oli isoja kiviä, joista yhden päällä Sulkavirta oli aiemmin pyörähtänyt, ehkä vain leveilläkseen. Aaltopentu kuitenkin oli ollut vaikuttunut soturin notkeudesta ja turkin alla värähtelevien lihasten voimasta; jonakin päivänä hän halusi olla yhtä vahva.
Hän yritti etsiä katseellaan vähän pienempää kiveä, jonka päälle olisi voinut yrittää kiipeämistä. Hän halusi näyttää Sulkavirralle, että hänkin osasi. Kun hän viimein löysi sopivan kokoisen, hän kiri raidallisen soturinaaraan ohitse ja loikki viimeiset askelet aina kiven juurelle saakka.
”Ole varovainen”, Sulkavirta maukui hänen takaansa, selvästi arvaten, mitä pentu aikoi yrittää. Aaltopentu ei vilkaissutkaan häneen päin, huiskaisi vain hännällään vähättelevästi ja keskittyi etsimään sopivinta kulmaa hypätä.
Kun hän viimein oli varma siitä, että pystyisi ehkä saamaan itsensä tuonne kiven päälle, hän koukisti lonkkansa, kuten oli nähnyt Sulkavirrankin tekevän ponnistaessaan, ja vapautti sitten niihin keräämänsä voiman.
Alkuun hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi lentänyt. Se oli mahtava tunne. Hänen ponnistuksestaan saama vauhtinsa tuntui riittävän kiidättämään hänet aina Kuolonklaanin reviirin toiselle puolelle asti.
”Varo!” Ilmeisesti se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi: Sulkavirran äänen kuullessaan hän tajusi, ettei loikka ollutkaan ollut tarpeeksi hyvä. Hän mätkähti vasten kylmää, sammaleista kiveä ja tunsi alkavansa liukua alaspäin ja yritti estää itseään putoamasta upottamalla kyntensä siihen.
Juuri kun hänen heikko esityksensä oli saamassa ruman lopun, hän tunsi Sulkavirran työntävän päänsä holtittomasti heiluvien takajalkojensa alle ja auttamaan työntämään hänet ylös. Viime viiksenmitat hänen onnistui itse kavuta rosoista pintaa pitkin, kunnes hän seisoi hengästyneenä ja turkki jännittyneen pörrössä kiven huipulla.
Tuuli hönki kylmää ilmaa vasten hänen naamaansa ja kutitti hänen viiksiään. Hän katsahti alapuolellaan seisovaan Sulkavirtaan, joka katseli pentua suu hymyyn venyneenä. Aaltopentu röyhisti rintaansa ja vastasi soturittaren hymyyn.
”Katso, miten korkealla olen!” hän hihkaisi innostuksissaan ja heilutteli pörröistä häntäänsä. ”Olen melkein niin kuin sinä!” hän lisäsi silmät loistaen ja kuvitteli itselleen pidemmät jalat ja samanlaisen loven korvaan kuin Sulkavirralla.

//Sulka?
//375 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kokoontumisen jälkeinen aamu tuli nopeammin kuin toivoin. Aluksi oli haastavaa saada edes silmiäni auki. En olisi millään halunnut nousta ylös lämpimästä pesästä kylmään aamuun. Tiesin, että päivä oli kuitenkin aloitettava. Mateleminen vaikeuttaisi ylösnousemista entisestään. Siispä suin hetken turkkiani, jonka jälkeen puikkelehdin nukkuvien karvamyttyjen ohitse leirin uloskäynnille.
Jo ennen kuin astuin ulos, tunsin kuinka viileä puhuri kävi sisään pesään. Kiitin onneani, että en joutunut nukkumaan pesän sisäänkäynnin lähettyvillä. Astuin ulos pääaukiolle ja pysähdyin tuntiessani kylmyyden. Kohotin katseeni taivaalle. Yön viimeiset tähdet sinnittelivät vielä vaaleansinisellä taivaalla. Täysikuu mollotti matalalla, ja pian se katoaisi näkyvistä kokonaan.
Aurinko oli jo noussut, ja pääaukion hiljaisuudesta päätellen auringonnousun partion olivat jo lähteneet liikkeelle. Vain muutamat kissat oleskelivat aukiolla. Punatähti ja Rapakynsi istuivat lähekkäin piikkihernemuurin varjossa. Punaruskea päällikkö katsoi kovin rakastuneena kumppaniaan. En ollut aiemmin huomioinut tällaista, mutta nyt tuntui kuin sitä ei voisi olla näkemättä. Olin aina ajatellut, että tunteiden näyttäminen teki kissoista heikkoja. Nyt vasta huomasin, ettei se ehkä ollutkaan niin. Punatähti ei ollut heikko, mutta hän ei nähtävästi pelännyt näyttää, mitä tunsi Rapakynttä kohtaan.
Kun saalistuspartio saapui jonkin ajan kuluttua leiriin, enemmistö kuolonklaanilaisista oli viimein uskaltanut ulos pesistä. Tuoresaaliskasalla meinasi jopa olla tungosta.
”Ette te vielä nälkään kuole. Voitte ihan hyvin jakaa tuon jäniksen ja ottaa mukaan yhden hiiren. Varautukaa lehtikatoon, älkääkä syökö liikaa”, tiuskaisin Sähkötuholle, Sulkavirralle ja Sinilinnulle, jotka olivat kaikki parhaillaan tuoresaaliskasan äärellä. Jokainen oli valikoimassa itselleen omaa saalista. Sähkötuho vilkaisi minua.
”Taidammekin tehdä niin”, kolli vastasi rauhallisesti ja pudotti jo kasasta nappaamansa oravan takaisin. Raidallinen soturi nappasi hampaisiinsa jäniksen. Sulkavirta huolehti mukaansa pienen hiiren. Kyllä kolmikko saisi siitä syödäkseen. Tyytyväisenä astelin jälkikasvuni jälkeen kasan eteen, ja nappasin hampaisiini Sähkötuhon jättämän oravan. Se oli vielä lämmin.

Päivät kuluivat salaillessa minun ja Väärävarjon tapaamisia. Ilmat viilenivät, mutta siitä huolimatta aina tapaamisten jälkeen kävin pulahtamassa leiriin virtaavassa, pienessä joessa. Sillä hämäsin muut uskomaan, että leiristä poistuessani kävin vain uimassa.
Väärävarjo ei ottanut enää kokoontumisen tapahtumia puheeksi. Hän käyttäytyi normaalisti, joten en nähnyt syytä tehdä itse aloitetta sen suhteen. Mitä tahansa kolli olikaan oivaltanut, ei hän selkeästi tahtonut jakaa asiaa kanssani, eikä se minua suoranaisesti haitannut.
”Oletko miettinyt sitä ehdotustani, että lähtisimme Kuolonklaanista?” Väärävarjo kysyi kävellessämme sekametsässä joen viertä pitkin. Katsahdin soturiin yllättyneenä.
”En ole”, vastasin rehellisesti. Valkea kolli mietti hetken.
”Onko se ihan mahdoton ajatus? Emme me voi tätä ikuisuutta salailla”, meripihkasilmäinen kolli sanoi ja katsoi minua. Vauhtimme hidastui ja lopulta pysähtyi kokonaan.
”Kuolonklaani on minun kotini. En minä voi täältä lähteä. Olen koko elämäni velkaa tälle klaanille”, vastasin rauhallisella äänellä. Väärävarjo näytti mietteliäältä. Kolli avasi jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta sulki sen pian. Hänen katseensa karkasi minusta joen toiselle puolen kuusimetsään. Soturi näytti hyvin mietteliäältä. En osannut sanoa, mitä tuon päässä pyöri.
”Koitetaan vain kestää. En minäkään tästä tilanteesta suoranaisesti nauti”, sanoin ja yritin saada kollia taas katsomaan minuun päin, mutta yritys oli turha. En tiennyt, oliko Väärävarjo edes kuullut sanojani.
”Minusta tuntuu, että Mesitähti ja Liljatuuli ovat minun pentujani”, kollin sanat saivat minutkin hämmentymään. Kavahdin askeleen taaksepäin.
”Mitä?” kysyin varmistaakseni, että olin kuullut oikein. Väärävarjon kasvoille oli piirtynyt epämukava ilme, jota en ennen ollut nähnyt. Kolli ei vieläkään katsonut minua.
”Minun entinen kumppanini kertoi tarinoita Tähtiklaanista. Hän uskoi siihen täysillä, ja halusi opettaa pentummekin uskomaan. Minä en välittänyt hänen tarinoistaan, vaikka oli niissä kyllä mielikuvitusta. Eihän se voi olla sattumaa, että vieressämme asuva klaani uskoo samaan kuin aiempi kumppanini? Entä jos Orkidea ei kuollutkaan siinä tulipalossa?” Väärävarjo kysyi ja käänsi viimein katseensa minuun. En tiennyt mitä sanoa. Lähdin vain perääntymään pois. Saattoiko olla, että Väärävarjo oikeasti olisi Kuolonklaanin rajanaapuriklaanin päällikön ja parantajan isä? Jos niin olisi ja muut saisivat tietää, hänet varmasti ajettaisi pois. En voisi koskaan olla hänen kanssaan Kuolonklaanissa.

//599 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta hymyili katsoessaan punaruskean pennun iloa ja innokkuutta. Naaras huomasi nyt, ettei seikkailu ollutkaan hänen osaltaan niin ihmeellinen, mitä hän aluksi oli ajatellut. Metsässä kulkeminen oli Sulkavirralle jokapäiväistä. Naaras oli kuitenkin hyvillään huomatessaan, miten haltioissaan Aaltopentu oli. Tämä oli pennulle takuulla valtavan iso asia.
”Tiesitkö, että kauan sitten tätä metsää kutsuttiin Kuolometsäksi?” harmaanruskea naaras kysyi ja katsahti vierellään kipittävää pentua. Aaltopentu katsoi hämmästyneenä soturia.
”En tiennyt”, naaras ilmoitti valehtelematta ja kohotti katseensa puiden latvoihin, jotka kurottelivat kohti tähtitaivasta.
”Kun Kuolonklaani asettui tänne asumaan, Viiltotähti nimesi klaanin Kuolonmetsäksi. Silloin myös Pimeyden Metsä sai alkunsa, kun Viiltotähdestä tuli ensimmäinen päällikkö”, Sulkavirta kertoi tarinaa, jonka hän oli kuullut useaan otteeseen pentutarhalla asuessaan.
”Olethan sinä sentään Viiltotähdestä kuullut, etkö olekin?” raidallinen naaras varmisti, ja Aaltopentu mietti hetken. Pienen hetken ajan pentu nyökkäsi.
”Luminenä taisi joskus puhua siitä”, pentu totesi. Sulkavirta katseli ympärilleen ja hetken mielijohteesta loikkasi suuren kiven päälle. Soturitar asettui makaamaan kivelle ja katseli pentua, joka kurotteli käpälillään kohti soturia. Sulkavirta virnisti.
”Mitä sinä teet, Sulkavirta?” Aaltopentu kysyi.
”Lepään vain hieman”, naaras virnisti ja nousi vaivihkaa ylös. Soturi loikkasi alas kiveltä ja laskeutui sulavasti aivan Aaltopennun viereen. Pentu ihasteli soturin suoritusta.
”Tiesitkö, että Eloklaanin reviirillä metsä on erilaista kuin täällä? Joen toisella puolen on kuusien lisäksi myös lehtipuita ja mäntyjä”, Sulkavirta kertoi, ”minä olen käynyt Eloklaanin reviirillä. Jos tahdot, voin joskus viedä sinutkin sinne, kun olet vain vähän vanhempi.”
Naaras ei oikeasti ollut varma, pystyisikö hän edes pitämään lupaustaan. Ainakin Sähkötuho olisi suunnitelmaa kovasti vastaan, sillä seikkailu Eloklaanin reviirille aikoinaan pidensi kaksikon soturinimityksiä peräti yhdellä ja puolella kuulla. Tosin tällä kertaa Sulkavirta olisi soturi, eikä kukaan voisi enää viedä hänen soturinimeään pois.

//Aalto?
// 269 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Olin valinnut paikkani Kuuraturkin ja tämän oppilaan Tuhotassun viereltä. En kokenut tarvetta sekoittautua Eloklaanin kissojen sekaan, enkä huomannut kovin monen kuolonklaanilaisen vapaaehtoisesti menevän eloklaanilaisten puheille. Enemmänkin tapahtui toisinpäin. Mielestäni kokoontuminen oli mielenkiintoinen tapahtuma. Siinä toinen klaani kertoi avoimesti tapahtuneista asioista, kuka oli uusin pentu ja kuka viimeisin menehtynyt. Jopa oma nimeni mainittiin Punatähden toimesta, kun Mesitähti oli vaatinut tätä luettelemaan uusien pentujen ja sotureiden nimet. Tuntui oudolta, kun osa väkijoukosta kiinnitti huomionsa hetkeksi minuun, vaikka eihän Eloklaanin puolelta minua edes tunnettu. Ehkä juuri ja juuri nimeltä.
Päälliköt antoivat kissoille lopuksi vielä aikaa vaihtaa kuulumisia toisten kanssa. Nousin ylös. Olin valmis lähtemään takaisin leiriin. Sitä ennen annoin katseeni kiertää Eloklaanin kissoissa. Ei ollut pahitteeksi tarkkailla, millaista sakkia toisessa klaanissa majaili. Erotin joukosta Hopeaputouksen, joka oli entinen kuolonklaanilainen. Klaanissa oltiin kyllä puhuttu, miksi kolli oli päättänyt vaihtaa klaania. En voinut edes kuvitella selkäni kääntämistä Kuolonklaanille. Tuntui typerältä ajatukselta vaihtaa klaania heikompaan klaaniin. Toki Eloklaani oli pärjännyt, mutta en halunnut uskoa, että Mesitähti kertoi koko totuutta. Tuskin noinkin tuoreella klaanilla oli kaikki kunnossa. Kyllä siihen vaadittiin enemmän, että päästäisiin tasapainoisempaan arkeen, eikä pienet takaiskut enää horjuttaisi klaania.
Hyväksyin kyllä, että Eloklaani toimi nykyään rajanaapurinamme, mutta se ei tarkoittanut, että olisin pitänyt siitä. Heidän kissansa olivat… jotenkin erilaisia, jos heitä lähti oikein kunnolla vertaamaan kuolonklaanilaisiin. Saattoi johtua myös siitä, etten ollut antanut kenellekään mahdollisuutta näyttää sitä, millaisia he todella olivat. En myöskään halunnut sitä. Olin toisaalta jo ehtinyt tottua siihen, että rajapartiossa länsiraja oli myös Eloklaanilaisten merkkaama. Jostain syystä ajatus kahdesta klaaniyhteisöstä ei tuntunut edes pahalta – varsinkaan, kun Eloklaanista ei ollut koitunut suuria ikävyyksiä meille.
Punatähti ilmoitti kokoontumisen päättyneeksi, ja eloklaanilaiset virtasivat toistensa luokse lähelle päällikköään, joka lähti johdattamaan klaaniaan pois Kuolonklaanin reviiriltä. Suuni aukesi makeaan haukotukseen, sillä tiesin pääseväni pian nukkumaan. Minua ei onnekseni oltu määrätty aikaisimpiin partioihin, vaan sain rauhassa levätä kokoontumisen jäljiltä. En minä olisi pistänyt vastaan, vaikka olisin aamupartioon joutunut, mutta onni oli näköjään puolellani. Toisaalta ei olisi ollut Henkäysvarjolta viisasta laittaa huonosti nukkuneita kissoja ensimmäisiin partioihin.
Lähdin kohti leiriä Kuuraturkin kannoilla, mutta vähitellen erkanin tästä ja hänen oppilaastaan. Emme olleet vaihtaneet kokoontumisen aikanakaan muutamaa sanaa enempää. Musta kolli oli tunnettu pisteliäänä tapauksena Kuolonklaanin riveissä, mutta en ollut partioinnin ja muun sanan heiton lisäksi laittanut energiaani toiseen soturiin tutustumiseen. Tiesin kyllä, että se energia menisi järkevään asiaan, sillä minun tulisi pitää paremmat välit kanssasotureihini. Se varmasti auttaisi minua eteenpäin muiden silmissä, varsinkin näin klaanin tuoreimpana soturina. Kyllä kaikki tiesivät, että olin uusin. Muutamat myös kohtelivat sen mukaisesti. Minulla oli vielä töitä tehtävänä, että saisin uuden soturin stigman pois painamasta.

// 419 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltopentu ei osannut pukea kokemaansa tunnetta sanoiksi: se oli jotain ilon, innostuksen, hämmennyksen ja pelon väliltä. Tämä oli hänen ensimmäinen kertansa koskaan leirin ulkopuolella – asian hehkua tosin himmensi se painava tosiasia, että hän teki sen salaa. Hän tiedosti riskin kiinnijäämisen mahdollisuudesta, sekä sen, että hän itse joutuisi ottamaan kaiken vastuun tästä, jos joku näkisi heidät, vaikka idea olikin alunperin tullut Sulkavirralta.
Neulaspeite tuntui pehmeältä ja kimmoisalta pennun käpälien alla tämän tepastellessa eteenpäin paksujen puunrunkojen lomassa. Sulkavirta kulki tyylikkään ilmavin askelin vähän matkan päässä hänen edellään ja katseli samalla ympärilleen, ilmeisesti seuraavaa reittiä etsiskellen. Oikeastaan Aaltopennulle oli ihan sama, missä he kävisivät tämän yön aikana: hän oli jo innoissaan pelkästään puiden näkemisestä.
Kuutamo heitti pitkiä, tummia varjoja heidän polulleen. Aina välillä Sulkavirran solakka hahmo hopeoutui hetkellisesti puiden välistä kurkottelevien valojuovien osuessa häneen, kunnes pimeys taas nielaisi hänet. Aaltopentu kiri askeliaan, jotta voisi kävellä hänen vierellään. Hänestä tuntui nyt vanhemmalta ja aikuismaisemmalta, kun hän sai kävellä yhtä matkaa soturin kanssa leirin muurien toisella puolella, silmänkantamattomiin jatkuvassa metsässä.
”No, mitä pidät?” Sulkavirta kysyi jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden rikkoen. Hän katsahti vierellään tassuttavaan pentuun suu pienessä virneessä – soturitar taisi huomata, miten innoissaan Aaltopentu oli tästä pikku retkestä.
”Täällä on niin hienoa!” punaruskea pentu hihkaisi vastaukseksi ja otti muutaman hataran juoksuaskelen, mutta hidasti sitten, jottei olisi kaatunut naamalleen ja nolannut itseään Sulkavirran edessä. ”Mitä nyt tehdään?” hän kysyi sitten ja vilkaisi soturiin malttamattomana. Hän halusi ottaa kaiken ilon irti tästä seikkailusta!

//Sulka?
//237 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sellaiset asiat, joista normaalisti nautin, tuntuivat turhauttavilta ja tylsiltä. Kun partioin tai saalistin, ajatukseni harhailivat Väärävarjossa. Tein kaikkeni keskittyäkseni sataprosenttisesti tehtäviini, mutta se tuntui haastavalta. Inhosin itseäni sen vuoksi, miten tunteet veivät minua mukanaan huomaamattani. Ajattelin vain, koska näkisin Väärävarjon taas. Muistelin aiempia kohtaamisiamme ja yritin löytää ratkaisua ongelmaamme. Olisiko tulevaisuus pelkkää salailemista? Miten kauan tämä kaikki pysyisi muilta salassa?
”Kokoontumiseen lähtevät sotureista Tuhkajuova, Kuuraturkki, Haahkasurma, Väärävarjo, Sähkötuho ja Tuimakatse. Oppilaista kokoontumiseen pääsevät oppilaani Lehtitassu, Kuuraturkin oppilas Tuhotassu ja Haahkasurman oppilas, Turhatassu. Myös Ruostekukka ja Pihkatassu osallistuvat kokoontumiseen”, Punatähti oli kertonut aiemmin tänään, kun klaani oli kutsuttu koolle. Kokoontumiseen pääseminen oli hyvä asia. Vaikka Kuolonklaanilla meni hyvin, ei pitänyt unohtaa sitä, että rajanaapurinamme oli toinen klaani, jonka periaatteet ja ajatusmaailma olivat täysin erilaiset kuin Kuolonklaanissa.
Kokoontuminen oli ihan hyvä keino tiedustella, mitä vieraassa klaanissa oli meneillään. Punatähti oli vannottanut, ettei Kuolonklaani alkaisi haastamaan riitaa Eloklaanin kanssa, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Niin kauan kuin Eloklaani osasi käyttäytyä, ei minulla ollut syytä vihoitella heille.

Yö saapui, ja Punatähti johdatti kuolonklaanilaisia kohti Kivikukkulaa. Taivas oli kirkas, vain muutama pilvenhattara mateli eteenpäin taivaalla. Täysikuu mollotti taivaalla. Sen hopeinen valo sai kissojen turkit miltei hohtamaan. En voinut olla huomioimatta sitä, miten Punatähti oli valinnut kokoontumiseen vain kissoja, jotka olivat selkeästi uskollisia Kuolonklaanille ja toimivat klaanin edun parhaaksi. Lempeät ja ystävälliset kissat oli jätetty kylmästi leiriin. Se oli lähinnä hyvä asia, sillä hyväntuuliset kissat antoivat Kuolonklaanista toiselle klaanille aivan vääränlaisen kuvan.
Kiipesimme päällikön perässä Kivikukkulan päälle. Hajujen perusteella Eloklaani oli jo paikalla. Kuu ei ollut vielä huipussaan, joten eloklaanilaisilla ei olisi varaa moittia meitä siitä, että olimme paikalla vasta heidän jälkeensä. Punatähti tervehti kohteliaasti Mesitähteä, joka istuskeli Puhujankiven liepeillä, mutta nousi ylös meidät nähdessään. Eloklaanin päällikön olemus, ulkonäkö ja eleet kiinnittivät taas huomioni. Jos kolli olisi ollut vitivalkoinen, tuota olisi voinut luulla Väärävarjoksi. Kaksikon samannäköisyys oli hämmentävä sattuma.
”Etsikää mukavat paikat itsellenne. Kokoontuminen alkaa pian”, Punatähti huikkasi klaaninsa jäsenille, jotka lähtivät käskystä etsimään paikkaa, josta kuulisi ja näkisi Puhujankivelle hyvin. Minä jäin aloilleni seurailemaan muiden kissojen touhuja. En halunnut tutustua eloklaanilaisiin, vaan tarkkailla heidän liikkeitään. Pidin vähän myös silmälläni Sähkötuhoa. En halunnut, että ainoa edes vähän järkevä pentuni ystävystyisi vahingossakaan vihollisklaanin jäsenen kanssa.
Henkäysvarjo pyyhälsi ohitseni ripein askelin. Kolli vilkaisi minua terävällä katseellaan, mutta käänsi sitten päänsä eteenpäin. Harmaaraidallinen kolli piti leukansa että häntänsä pystyssä kävellessään Puhujankiven luona maleksiviin kissoihin. Kolli tervehti kylmästi Minttuliekkiä, joka oli entinen kuolonklaanilainen ja Punatähden ainoa jälkeläinen.
”Etkö aio tutustua eloklaanilaisiin?” Väärävarjo kysyi astellessaan luokseni. Valkea kolli istui alas. Vilkaisin häntä, mutta en antanut katseeni jäädä soturin valkeaan turkkiin tai meripihkaisiin silmiin. Pudistin päätäni.
”Parempi katsella etäältä”, totesin lapojani kohauttaen.
Enempää emme ehtineetkään puhua, kun Punatähti ja Mesitähti loikkasivat Puhujankivelle. Eloklaanin päällikkö puhui ensin. Hän jaaritteli pitkät pätkät kaikkea melko turhaa ja tylsää uusista pennuista, sotureista ja oppilaista. Kun kolli mainitsi Eloklaanin leirissä majailevasta erakosta, katseeni siirtyi välittömästi Henkäysvarjoon. Kolli suorastaan inhosi erakoita, ja tuon korvansa luimistuivat nopeasti Mesitähden sanat kuullessaan. Siinä oli Henkäysvarjolle taas yksi syy enemmän vihata Eloklaania; klaani majoitti väliaikaisesti erakoita leirissään, jotka tarvitsivat apua.
Punatähti puhui lyhyesti ja ytimekkäästi. Myös hän otti fiksuin sanoin kantaa Eloklaanin päällikön sanoihin erakosta. Ennen puheosuuden päättymistä Mesitähti tahtoi kuulla uusien sotureiden ja pentujen nimet. Punatähti empi hetken, mutta myöntyi sitten. Kuolonklaanilaisten nimet eivät olleet mitään salaista tietoa.
Enempää kerrottavaa päälliköillä ei ollut. He ilmoittivat, että kokoontuminen päättyisi pian. Kissat saisivat taas aikaa keskustella keskenään ja vaihtaa klaanien välisiä kuulumisia.
Minä en aikonut jaaritella eloklaanilaisten kanssa mitään, vaan käännyin Väärävarjon puoleen.
”Oletko huomannut, miten paljon sinä ja Mesitähti muistutatte toisianne?” kysyin harkittuani hetken, miten ottaisin asian puheeksi. Väärävarjo katsahti minua kummastuneena.
”Miten niin? Eivät kaikki lyhytkarvaiset, valkoiset kissat ole samannäköisiä”, kolli naurahti hieman huvittuneesti.
”Ei se ole pelkkä turkin väri. Te olette molemmat kolleiksi melko siroja ja hoikkia, pitkäjalkaisia ja muutenkin ilmeenne ja eleenne muistuttavat kovasti toisiaan”, selitin ilmeettömänä, vaikka oikeasti pelkkä keskusteleminen Väärävarjon kanssa sai perhoset lentelemään vatsassani. Väärävarjo naurahti taas hieman kiusaantuneena.
”Kuvittelet vain”, kolli lausahti ja käänsi katseensa Mesitähteen. Huvittunut virhe pyyhkiytyi valkean soturin kasvoilta, ja tuo muuttui vakavaksi.
”Mitä sinä oikeastaan tiedät tuosta Mesitähdestä? Mistä hän oikein on tullut tänne?” Väärävarjo katsahti minua vakavissaan. Kollin vakavuus hämmensi minua. Miksi häntä yhtäkkiä kiinnosti vieras kissa niin paljon?
”Sen mitä olen kuullut muilta. Hän ja sisarensa Liljatuuli vaelsivat jostakin kaukaa tänne kuulemma Tähtiklaanin johdattamana. Tähtiklaani on kai jonkinlainen korvike Pimeyden Metsälle sellaisille, jotka pelkäävät ikuista pimeyttä. He vain hakivat Minttuliekin ja perustivat Eloklaanin”, kerroin kaiken sen, mitä itse tiesin. Henkäysvarjo oli kertonut minulle kaiken tämän.
”Tähtiklaani”, Väärävarjo henkäisi ja katsoi minua suoraan silmiin. Kollin katse ei ollut sellainen rakastuneen kissan katse, jolla Väärävarjo minua usein katsoi. Se oli pohtiva, hieman jopa järkyttynyt. Sitten soturi käänsi katseensa pois, eikä sanonut enää mitään. Hän vain vajosi omiin ajatuksiinsa, enkä aikonut häiritä häntä. Väärävarjo ei selkeästikään halunnut keskustella, ja se sopi minulle. En tiennyt, oliko hän joskus kuullut Tähtiklaanista. Oli tai ei, se ei minua kiinnostanut.

Viimeinkin tuli aika, kun kokoontuminen päättyi. Täysikuu oli jo laskemaan päin. Aurinko nousisi jonkun ajan kuluttua. Taivaalle oli kerääntynyt rykelmä harmahtavia pilviä. Pian saattaisi sataa.
Punatähti johdatti Kuolonklaanin ensin alas Kivikukkulalta. Väärävarjo oli jättäytynyt joukon perälle, ja minä kuljin aivan Henkäysvarjon ja Punatähden perässä. Loikin kivenmurikoita pitkin alas maan tasalle.
Punaruskea päällikkö odotti, että kaikki kuolonklaanilaiset olivat päässeet alas. Sitten kolli lähti johdattamaan meitä kohti leiriä. Vilkaisin taakseni. Myös eloklaanilaiset kapusivat alas kukkulalta.
Olin suunnattoman väsynyt, kun saavuimme leiriin. Suuntasin suoraan muiden tavoin sotureiden pesään nukkumaan. Onnekseni saisin nukkua ohi auringonnousun huomenna. Henkäysvarjo oli laittanut minut vasta aurinkohuipun rajapartioon.

//904 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Kuun valo kajasti soturien pesän katon raoista valaisten kissojen turkit hopeaisiksi. Oli puolikuu, mikä merkitsi minun ja Minttuliekin tapaamista. Huokaisin syvään. Viime päivinä olin tuntenut pientä katumusta koko jutusta. En varsinaisesti siksi, että minusta tuntuisi pahalta olla kertomatta Pähkinäkorvan kuolemasta Minttuliekille – vaikka pitkin hampain myönsinkin, että tunsin ripauksen syyllisyyttä tiedon pimittämisestä. Ei, kyse oli siitä, että pelkäsin jääväni kiinni. Nyt minä nimittäin tein sen rikkeen, millä Minttuliekkiä kiristin. Entä, jos olisinkin arvioinut soturin väärin? Jos naaras vasikoisi päällikölleen, hän todennäköisesti saisi helpommin anteeksi kuin minä.
Kuitenkin, tiedot mitä Minttuliekiltä voisin saada saattaisivat olla arvokkaita. Tätä kautta minulla oli nimittäin mahdollisuus saada liittolaisia. Olin huomannut, ettei minulla ollut ketään, minkä myöntäminen tuntui surulliselta ja nololta. Olin aina janonnut valtaa ja kunniaa, mutta mitään oikeaa voimaa minulla ei voisi olla niin kauan kuin olin itseni ainoa luotettu.
Siispä minä tapaisin Minttuliekin, oli mikä oli. Kiinnitin katseeni vähän matkan päässä nukkuvaan harmaaseen soturiin; Turmaloikka oli toisinaan riesa. Hän oli kaiketi huomannut, että mieleni päällä oli jotain – kolli oli nimittäin alkanut utelemaan liikaa minun tekemisistäni. Nyt hän kuitenkin näytti nukkuvan sikeästi, ja jos Turmaloikkaa yhtään tunsin, ei hän ollut kummoinen näyttelijä.
Nousin hiljaa jaloilleni ja hiivin ulos pesästä. Vartiossa oleva Liekkimyrsky väistämättä näkisi minut. Joskus halusin kirota sen, joka oli päättänyt rakentaa leirin, josta pääsi vain yhtä kautta ulos. Saatoin kuitenkin olla toistaiseksi huoletta, sillä tuskin olin vielä mitään epäilyksiä herättänyt.
Liekkimyrskyn katse oli lievästi utelias kävellessäni häntä kohti, mutta ennen kuin nuorempi naarassoturi oli ehtinyt kysellä menemisistäni, olin jo rientänyt ulos nopean nyökkäyksen kanssa. Kuu ei ollut vielä aivan huipussaan; taivas oli vielä osittain vaaleampi. Lähdin kulkemaan kohti Eloklaain rajaa.

Minttuliekki ei ollut vielä saapunut, joten istuuduin odottamaan. Olin varuillani; tämän epäilyttävämmältä tuskin voisin eloklaanilaisten silmissä näyttää. Jos joku sattumoisin olisi iltakävelyllä ja hoksaisi minut näin lähellä rajaa heidän puolellensa pälyilemässä, herättäisin varmasti epäilyksiä.

//Minttu?
//303 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Istuin pienellä sateista kostealla nurmikaistaleella ja katselin aukealla touhuavia kissoja. Eloklaani oli ollut paikalla ennen meitä.
Ympärilläni kuului tasaista huminaa muistuttavaa ääntä, jonka sai aikaan suuri määrä toisilleen puhuvia kissoja. Heidän turkkinsa hohtivat öistä kuunvalosta johtuvaa loistoaan ja se värjäsi minunkin harmaan turkkini hopeansävyiseksi.
Sulkavirtaa ei oltu valittu kokoontumiseen mukaan ja tämä oli ensimmäinen kokoontumiseni ilman häntä. En sano, että en pärjäisi ilman sisartani, mutta oloni oli aavistuksen tyhjä ilman hänen innostunutta persoonaansa. Hymähdin.
Silmäni kiinnittyivät kukkulan juurella hääräileviin klaanien johtohenkilöihin. Mesitähden kirkkaana loistava valkea turkki ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Katselin kollin rauhallisia, mutta varmoja liikkeitä hänen puhuessaan Punatähdelle. Vähän matkan päässä Eloklaanin päällikön rinnalla istui punaturkkinen Minttuliekki, joka tuntui tiirailevan Punatähteä asiallisella kylmyydellä, joka tuntui hieman oudolta heidän sukulaissuhteensa tietäessä. Toisaalta, kukapa minä olin arvioimaan heidän välejään.
Päälliköt lähtivät kiipeämään kukkulalle, jonka päältä he puhuisivat vain hetken kuluttua ja se sai kissa joukon hiljenemään automaattisesti ja aukean valtasi juhlallinen äänettömyys – tai no muutamia oppilaiden yli-innokkaita kuiskauksia lukuun ottamatta.
Kun päälliköt olivat hakeneet paikkansa, Mesitähti astui eteen ja alkoi kertomaan Eloklaanin kuulumisia kasvoillaan asiallinen ilme, joka kuitenkin oli aavistuksen verran lämpimämpi kuin muutaman askeleen päässä olevan Punatähden oma.
”Mukavaa, että tapaamme täällä taas. Eloklaanilla menee hyvin, vaikka lehtikato häämöttääkin edessäpäin. Olemme saaneet uusia pentuja, oppilaita ja sotureita. Liljatuuli sai ensimmäisen parantajaoppilaansa, Leimutassun”, päällikkö sanoi ja kohdensi katseensa jonnekkin kissajoukon syövereihin. Kun seurasin hänen katsettaan, kohtasin mustavalkoisen kollin, jonka pienikokoinen vartalo istui ryhdikkäästi silmät ylpeinä loistaen.
Sitten Mesitähti jatkoi vielä kertoen muista oppilaiden ja soturien nimityksistä ja uusista pennuista, joista yksi oli valitettavasti menettänyt henkensä jo hyvin nuorena.
Sen jälkeen oli Punatähden vuoro puhua. Hän kertoi ylipäätään, että uusia sotureita oli nimitetty ja pentuja syntynyt. Mesitähti puuttui kuitenkin asiaan ja sain kissajoukossa aikaan pienen supinan, joka oli kissoista ja heidän klaaneistaan riippuen paikoin hyväksyvää tai paheksuvaa ja silmiään pyörittelevää. Tämä korosti klaanien välistä vastakkainasettelua.
”Olisi hienoa, jos voisit esitellä klaanisi uudet pennut ja soturit.”
Punatähti myöntyi. Mielestäni se oli erinomainen päätös, sillä tämä ei ollut riidan arvoinen asia. Punatähti oli mielestäni järkevä päällikkö – ainakin niiden valintojen mukaan, mitä hän oli elinaikanani tehnyt. Arvostus kuitenkin piti ansaita aina uudestaan ja yksikin virhelaskelma saattaisi romuttaa sen. Johtajan asema oli aina haastava, mutta myös palkitseva.
Lopulta päälliköt antoivat kissoille luvan mennä juttelemaan toisilleen ja vaihtamaan kuulumisia.
Nousin ylös ja lähdin astelemaan joukon välissä pujotellen. En varsinaisesti ollut menossa kenenkään tietyn luokse, vaan katselin kissoja ja arvioin voisinko mennä puhumaan heidän kanssaan.
Tielleni sattui kaunis valkea naaras, jonka silmät olivat erikoiset ja huomiota herättävät. Hänen katseensa paljasti hänen jostain syystä tuntevansa olonsa eksyneeksi.
“Öh anteeksi”, naaras pahoitteli tientukkona olemistaan, “oletko nähnyt hopeanvalkeaa kollia vaaleanharmailla raidoilla etutassuissa? Hukkasin hänet ja en meinaa nähdä näiden kissojen ylitse.”
Naaras oli tosiaan pieni ja ymmärsin hänen ongelmansa. Vilkaisin ympärilleni.
“Hän on aivan aukion laidalla”, sanoin yksinkertaisesti ja nyökkäsin oikealle suunnalle.
Naaraan kasvoille nousi kiitollinen pieni hymähdys: “Kiitos kovasti.” Sitten hän lähti etsimään kuvailemaansa kissaa.
Jatkoin matkaani rauhallisesti ja pian huomasin puhujankiven varjossa istuvan tutun kilpikonnakuvioisen kaksikon. Päätin mennä heidän luokseen, sillä he tuntuivat mielessäni suhteellisen miellyttävältä seuralta. He eivät ainakaan haluaisi kuulla koko elämäntarinaani Kuolonklaanissa, niin kuin joku utelias eloklaanilainen saattaisi tyydyttääkseen kiinnostustaan kuolonklaanista.

//Lehti tai Tipu? 😀
516 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leirin pääaukiolla oli tungosta, kun Punatähti oli kutsunut klaanin koolle kuulemaan nimityksiä. Saukkopentu ja Sirpalepentu olivat ansainneet oppilasnimensä ja saaneet mestareikseen Rapakynnen ja Harakkanaurun.
Samalla päällikkö ilmoitti lähestyvästä täysikuun kokoontumisesta. Tapaisimme Eloklaanin jäseniä taas Kivikukkulalla huomisyönä.
”Ilmoitan kokoontumiseen lähtijät huomisaamuna”, Punatähti sanoi rauhallisella äänellä ja päätti kokouksen siihen. Kissat lähtivät omille teilleen kokoontumisen jälkeen. Osa lähti partioon, toiset harjoituksiin, pesään lepäämään ja osa jäi vain maleksimaan leirin pääaukiolle.
Olin kääntymässä ympäri suunnatakseni sotureiden pesään, mutta kun käännyin, Väärävarjo seisoi takanani. Säpsähdin säikähtäen ja astuin askeleen taaksepäin.
”Mitä sinä hiiviskelet?” sihahdin valkealle soturille, jonka kasvoilla oli pahoitteleva ilme.
”Ei ollut tarkoitus. Olin juuri tulossa puhumaan sinulle”, entinen erakko lausahti matalalla äänellään. Katsoin hetken ajan kollia silmiin. Minä tunsin, kuinka sydämeni alkoi taas laukata. Hetken ajan tuijotimme vain toisiamme silmiin, kunnes ravistelin päätäni rikkoen katsekontaktin.
”Mentäisiinkö kävelylle?” ehdotin varovasti ja vilkaisin ympärilleni. Kukaan ei katsellut meitä, ja se sai minut huokaisemaan helpotuksesta. Väärävarjo nyökkäsi, joten lähdin johdattamaan soturia perässäni ulos leiristä.
Sää oli kolea, ja kylmä viima sai minut tärisemään. Kiristin vauhtini kevyeen juoksuun, jotta lihakseni pysyisivät lämpiminä. Väärävarjo kiri minut kiinni ja ravasi vierelläni kohti Lehtikuusilaaksoa. Viima ei pääsisi laakson pohjalle samalla tavalla kuin tasaisella maalla. Voisimme keskustella siellä kaikessa rauhassa. Välillä vilkaisin Väärävarjoa, mutta käänsin vaivihkaa katseeni poispäin kollin vilkaistessa minua.
Sydäntäni raasti suunnattomasti. Joitain päiviä aiemmin kolli oli ilmoittanut, että Pikiturkki tahtoisi olla tuon kumppani. Hän oli kertonut, että voisin saada hänet unohtamaan tumman soturittaren. Ei se kuitenkaan ollut minun asiani päättää, mitä toinen kissa teki elämällään ja olin kertonut sen Väärävarjollekin. Arvelin, että Väärävarjo tahtoi keskustella kanssani siitä aiheesta taas.
Yöunet olivat muutaman yön ajan jääneet miltei olemattomiksi, joten minulla oli ollut aikaa miettiä. Olin miettinyt ihan liikaa.
Mietteeni pohjautuivat uneen, jonka olin nähnyt eräänä yönä. Unessa olin joen rannalla Väärävarjon ja kolmen pennun kanssa. Pennut olivat olleet meidän pentujamme. Unessa minä olin ollut Väärävarjon kanssa, en Henkäysvarjon. Ajatus moisesta oli saanut mieleni sekaisin.
Laskeuduin Väärävarjon rinnalla loivaa mäkeä alas Lehtikuusilaakson pohjalle. Kuljimme hetken aikaa hiljaisuudessa, kunnes Väärävarjo pysähtyi. Kolli vilkaisi ympärilleen, ja kohdisti sitten vaalean meripihkaisten silmiensä katseen minuun.
”Minä päätin, mitä minä tahdon”, soturi vastasi irrottamatta katsettaan minusta. Olin uppoutunut soturin silmiin, enkä saanut edes suutani avatuksi kysyäkseni, mitä kolli tarkoitti. Eikä onneksi tarvinnutkaan, sillä Väärävarjo jatkoi pian:
”En tahdo olla Pikiturkin kumppani, sillä hän ei tee minua onnelliseksi.”
Minua ärsytti kollin tapa kertoa asioita. Hän piti turhan pitkiä taukoja. Olisi vain sanonut kaiken suoraan ilman mutkitteluita.
”Tuhkajuova, minä tahtoisin olla sinun kanssasi”, kolli totesi lopulta huokaisten. Hänen sanansa saivat minut kavahtamaan askeleen taaksepäin. Sydämeni takoi holtittomasti rinnassani tehden oloni epämukavaksi. Hännänpääni nyki ja tuntui, kuin korvani olisivat olleet tulessa. Olin umpikujassa vailla ratkaisua ongelmaani.
”Mikset voisi vain jättää minua rauhaan?” henkäisin säröilevällä äänellä ja katsoin onnettomana Väärävarjoa. Kolli näytti hämmentyneeltä, soturista huokunut itsevarmuus tuntui kadonneen hetkessä.
”Mikset sinä voi myöntää, että tahdot olla kanssani?” kolli ärähti turhautuneen oloisena.
”Ei minun tahtomisellani ole mitään väliä! Vaikka haluaisinkin olla kanssasi, ei se tule koskaan olemaan mahdollista. Jos jätän Henkäysvarjon, hän ei ikinä jätä minua rauhaan”, tiuskaisin päätäni ravistellen.
”Jos olisit klaanisyntyinen, kaikki olisi voinut mennä toisin”, kuiskasin hiljaa tietämättä, kuuliko Väärävarjo sitä. Laskin katseeni maahan pystymättä katsoa valkeaa soturia silmiin.
”Lähdetään pois, perustetaan perhe jossakin kaukana täältä. Voimme perustaa oman lauman, tai vaikkapa klaanin. Ei Kuolonklaani ole korvaamaton”, Väärävarjo henkäisi. Pelkkä ajatuskin sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Olin vannonut palvelevani Kuolonklaania koko ikäni. Ilman Kuolonklaania ei olisi minuakaan. Klaanin jäsenet olivat kasvattaneet minusta soturin, joka halusin olla. Mutta toisaalta. Silloin kukaan ei voisi kertoa, kenen kanssa minun täytyisi olla.
”Sinä tiedät, että Kuolonklaani on minun kaikkeni”, huokaisin ja pudistelin taas päätäni. Nyt vasta uskalsin nostaa katseeni Väärävarjoon. Kollin kasvoille oli ilmestynyt surumielinen katse.
”Eikö se voisi muuttua? Anna minun näyttää sinulle, miten onnellinen voisit olla kanssani”, kolli pyysi. Olisi ollut järkevintä lähteä tästä tilanteesta, mutta en pystynyt. Jalkani eivät suostuneet viemään minua kohti leiriä.
”En usko, että voisin olla onnellinen ilman Kuolonklaania”, lausuin huomaten, kuinka pettynyt ilme valtasi Väärävarjon kasvot.
”Olisiko tilanne toinen, jos Henkäysvarjoa ei olisi?” valkea kolli kysyi hiljaisella äänellä. Katsoin kollia tietämättä mitä sanoa. Ehdottiko hän juuri, että tappaisimme Henkäysvarjon?
”Olisi, mutta hänen tappamisensa ei ole ratkaisu”, sanoin, ”tämä on umpikuja.”
Vaikka kuinka aina painotin järjellä ajattelemista tunteiden sijaan, nyt tilanne oli katastrofaalinen. En voinut enää vältellä tuntemasta. En tahtonut valehdella itselleni, yrittää naamioida tunteitani joksikin muuksi mitä ne eivät olleet. Jo kuiden ajan Väärävarjo oli saanut sydämeni takomaan ja vatsanpohjani kihelmöimään.
Kun katseemme taas kohtasi, Väärävarjo otti hitaasti askeleen minua kohti. En enää tahtonut kamppailla vastaan, vaan painauduin vasten soturin rintakehää. Kehräsin hiljaa unohtaen sen, ettei tämä kestäisi. Me emme voisi olla yhdessä, ellen tekisi valtavia luopumisia tai menettäisi asemaani klaanissa. Mutta sen pienen hetken, olimme vain me kaksi ilman mitään ongelmia.

Vietimme sen päivän aina kuuhuippuun saakka yhdessä leirin ulkopuolella. Se oli ensimmäinen kerta, kun koskaan puhuin tunteistani toiselle kissalle sillä tavalla, oikeasti. Pienen hetken ajan olin jopa toivonut, että olisimme lähteneet karkumatkalle. Mutta sitten totuus iski vasten kasvojani kuin vesipisarat sadepäivinä; en selviäisi ilman klaania. Ikävöisin takaisin liikaa, ja se olisi sen rakkaustarinan loppu.
Nyt vasta ymmärsin, miksi suhde Henkäysvarjoon oli kaiken aikaa tuntunut niin vastenmieliseltä ja inhottavalta. Minä en ollut koskaan rakastanut harmaaraidallista kollia. Mutta nyt minä olin rakastunut. Jos isä näkisi minut nyt, hän vetelisi minua korville. Tuntui kuin mieleni olisi ollut kirkas, viimeinkin. Tunsin olevani elossa.
Mutta kun saavuin leiriin, kaikki tuntui taas yhtä harmaalta kuin lähtiessänikin. En voinut edes katsoa Väärävarjoa, sillä pelkäsin jonkun huomaavan. Olimme tulleet eri aikaan leiriin, Väärävarjo ensin ja minä hänen jälkeensä.

// 909 sanaa