Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Aaltopentu tapitti kirkkaanoransseilla silmillään Sulkavirtaa, joka oli johdattanut pennun piikkihernemuurin varjoon. Naaras uskalsi myöntää vain itselleen sen, miten innoissaan hän oli. Seikkailu oli alkamaisillaan.
”Kerro jo, mitä nyt tapahtuu?” Aaltopentu kuiskasi kärsimättömänä. Punaruskea pentu marssi paikoillaan kärsimättömänä. Sulkavirta pysyi mahdollisimman tyynenä. Naaras vilkaisi piikkihernetunnelin liepeillä seisovaa Sähkötuhoa, joka oli päässyt yövartioon tänä yönä.
”Me lähdemme seikkailulle. Sinun täytyy koko ajan kulkea niin, että näen sinut”, Sulkavirta sanoi, ja Aaltopentu nyökkäsi, ”kun minä sanon, sinä lähdet kanssani takaisin leiriin, mukisematta.”
Nyt Aaltopentu joutui jo vähän miettimään, mutta pentu nyökkäsi lopulta.
”Viimeinen ehto on se, että jos me jäämme kiinni, minä en aio tulla rangaistuksi enää uudestaan. Se tarkoittaa sitä, että minä kerron löytäneeni sinut metsästä harhailemasta yksin, ja satuin vain löytämään sinut”, raidallinen soturi sanoi ja pidätti hetken ajan jännittyneenä hengitystään. Jos Aaltopentu ei suostuisi tähän ehtoon, seikkailua ei tulisi. Hetken harkinnan jälkeen naaraspentu kuitenkin nyökkäsi. Sulkavirta oli vähällä hihkaista innosta, mutta naaras malttoi mielensä. Oli tärkeää pysyä hiljaa, jottei kukaan kuulisi heitä.
Sitten soturi viittoi pennun peräänsä kohti piikkihernetunnelin edessä seisovaa soturia. Harmaaraidallinen Sähkötuho katsoi vakava ilme kasvoillaan Sulkavirran perässä kulkevaa pentua. Sulkavirta arveli, että Sähkötuho olisi halunnut moittia sisartaan, muttei kolli sanonut mitään.
”Muista mitä me sovimme”, soturi sanoi ja nosti sinivihreän katseensa pennusta Sulkavirtaan.
”Tietenkin. Me palaamme pian”, Sulkavirta kuiskasi ja hymyili leveästi. Paksuturkkinen soturi astui tunnelin suun edestä sivuun tehden tietä kahdelle muulle kissalle.
”Kiitos, Sähkötuho”, Sulkavirta hymyili ja paineli tunneliin Aaltopentu kannoillaan. Sulkavirta hidasti tarkoituksellisesti vauhtiaan ennen kuin he astuivat ulos tunnelista. Hän seisahtui tunnelin ulkopuolelle ja kääntyi punaruskean pennun puoleen.
Aaltopentu katseli silmät suurina eteensä aukeavaa maisemaa. Vasemmalla oli muutama lehtipuu, joiden taakse avautui kuusimetsä. Oikealla puita kasvoi vain harvakseltaan, ja siellä täällä lojui valtavia kivenlohkareita. Myös tuuli oli leirin ulkopuolella hieman voimakkaampi kuin leirin muurien suojassa. Sulkavirran mieleen muistui hänen ensimmäinen kertansa leirin ulkopuolella.
”Olemme onnekkaita, sillä taivas on tänä yönä pilvetön. Minun mielestäni kaikki on kauniimpaa kuun ja tähtien valossa”, Sulkavirta huokaisi ja viittoi hännän heilautuksella Aaltopennun perässään syvemmälle metsään.

//Aalto?
// 327 sanaa

Kirjoittaja: Arkkitehti

Kettupentu avasi silmänsä haukotellen, valkea pentu oli nähnyt kamalaa painajaista jossa isot, tummat kissavarjot jahtasivat häntä ja kun ne saivat tämän kiinni, kaikki alkoi alusta. Ihan kuin valtavat kuolonklaanilaiset olisivat häätämässä Kettupentua pois reviiriltä.
”Vikisit kauheasti unissasi!” kuului lempeä ääni Kettupennun takaa, Mäntyviiksen katse oli huolestunut mutta pian leveä hymy nousi toisen kasvoille ja pesä täyttyi kehräämisestä. Naaras alkoi sukimaan nuorta kissaa, sileä karva oli jäänyt pystyyn huvittavan näköisesti ja irtonaista sammaletta oli kaikkialla, mutta karhea kieli sai kaiken taas näyttämään puhtaalta. Sirpalepentu sekä Saukkopentu olivat jo hereillä ja hykersivät keskenään jostain.
”Enkä!” pentu vastusteli ja peruutti pois kuningattaren luota, ravistaen päätänsä. Häntä hävetti että oli muka vikissyt ääneen, mitä jos se jatkuisi vielä oppilaana? Ei kukaan haluaisi olla Kettupennun ystävä silloin.

Yhtäkkiä Saukkopennun tassut painoivat kollin maahan ja rinnassa pisti, hän ei saanut kunnolla henkeä ja alkoi tönimään toista pentua pois päältänsä. Pian Kettupentu sai hengitettyä ja tuo pörhisti valkean turkkinsa, loikkasi vuorostaan naaraan päälle ja läimäisi häntä päähän.
”Mene pois!” Saukkopentu nyyhkäisi ja koitti kiemurrella karkuun, mutta kolli painoi pienempää pentua viileään maahan, kunnes Mäntyviiksi nosti Kettupennun ylös niskakarvoista. Ruskea naaras näytti ärsyyntyneeltä ja palasi takaisin leikkimään Sirpalepennun kanssa, he eivät selvästi halunneet olla väsyneen pennun kanssa tekemisissä tänään.
Kettupentu katui mitä teki, mutta oli liian ylpeä pyytääkseen anteeksi. Oli hänen syytänsä että sai kollin kimppuunsa, mitä meni tekemään yllätyshyökkäyksen Kettupennulle.
Mäntyviiksi näytti hirveän pettyneeltä.

//227 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltopentu loikki takaisin pentutarhalle jokainen karva innostuksesta pystyssä sojottaen. Hän pyrki pitämään pokerinaaman sukeltaessaan kivien välistä peremmälle pesään, sillä ei halunnut herättää tarpeetonta huomiota pesän muissa asukeissa. He saisivat uskoa, että Aaltopentu oli juuri käynyt ulkona haukkaamassa nopeasti happea, eikä juonittelemassa täysikasvuisen kissan kanssa leiristä karkaamisesta.
Mutta kun hän ehti Tattipennun kohdalle, hänen pokkansa oli jo pettämäisillään. Veljen kohotetuista kulmista tiesi jo, että tämä epäili jotakin. Aaltopennun turkkia pisteli hermostuneesti; velipoika oli tällä hetkellä suuri riski heidän suunnitelmilleen. Jos kolli saisi selville Aaltopennun heikot kohdat ja menisi laulamaan ne Ruostekukalle, hän voisi yhtä hyvin unohtaa yöllisen seikkailun leirin ulkopuolella.
Aaltopennun pitäisi siis vain pysytellä tyynen rauhallisena ja olla aivan muina kissoina, jos mieli Sulkavirran mukaan. Ei se nyt niin kovin vaikeaa voinut olla?
”Hei, Tattipentu, kuinka hurisee?” Heti avattuaan suunsa Aaltopentu tiesi sössineensä. Kuka muka puhui tuolla tavoin? Täysin hiirenaivoinen ajatus, hän ajatteli itseään paheksuen ja yritti vielä korjata tilannetta vetämällä kasvoilleen rennon letkeän virnistyksen, joka kuitenkin sai Tattipennun rypistämään otsaansa entistä epäileväisemmän näköisenä.
”Ihan hyvin, luulisin”, veli kuitenkin vastasi lopulta, vaikkakaan ei kovin vakuuttuneena sisarensa huterasta esityksestä.
Aaltopentu tukahdutti helpotuksen huokaisun, kun Tattipentu kutsui hännän heilautuksella hänet mukaansa katsomaan pentutarhan uusinta tulokasta, Kettupentua. Hän lähti enemmän kuin mieluusti kollin mukaan, sillä ei halunnut tämän saavan lisää vihiä hänen ja Sulkavirran aikeista.

Aaltopentu avasi silmänsä kuullessaan outoa ääntä. Hän kohottautui vuoteessaan sen verran, että näki pentutarhan suuaukolle, josta erottui pimeyttä vasten vain aavistuksen verran vaaleampi siluetti. Siinä samassa pesään lensi pikkuinen kivi, joka päästi lattiaan osuessaan napsahduksen. Aaltopentu höristi korviaan uteliaasti ja kapusi sitten pois sammalista.
Hän tassutti kylmän lattian poikki pesän suulle, kurkisti varovasti sammalverhon ali sen toiselle puolelle ja näki käpälät edessään. Työntyessään kokonaan ulos hän tajusi katselevansa Sulkavirtaa, jonka hännänpää nyki hieman ärtyneesti. Aaltopentu ei tiennyt, kuinka pitkään naaras oli joutunut häntä täällä odottamaan.
”Odotitko jotakuta muuta, kun näytät niin yllättyneeltä?” Sulkavirta puuskahti. Aaltopentu loi häneen pahoittelevan katseen. Hän ei ollut aikonut odotuttaa soturia tahallaan; he olivat leikkineet Tattipennun ja muiden kanssa hippaa ennen nukkumaanmenoa, joten uni oli vienyt hänet heti mukanaan, kun hän oli kömpinyt pentuetoverinsa viereen.
Punaruskea pentu hiippaili Sulkavirran perässä syvemmälle aukion varjoihin, jossa he olisivat vähän paremmin suojassa. Hän kohotti katseensa Sulkavirtaan odottavasti. Naaras oli sanonut kertovansa hänelle lisää auringonlaskun jälkeen ensi yöstä, jona heidän oli määrä panna suunnitelma käytäntöön.

//Sulka?
//377 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aaltopentu: 46kp! –

Harakkanauru: 9kp –

Tuhkajuova: 14kp –

Sulkavirta: 50kp! –

Tiputassu: 4kp –

Tuimakatse: 9kp –

Sähkötuho: 37kp! –

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kun huomasin Henkäysvarjo harmaaraidallisen hahmon saapuvan aukiolle, iskin heti kiinni. Kasvoiltani eivät kuitenkaan näkyneet aikeeni auttaa sisartani toimimaan käskyjen vastaisesti, vaan ilmeeni oli aivan yhtä tyyni ja tylyhkö kuin yleensä.
“Tervehdys Sähkötuho”, kolli naukaisi ja tarkasteli minua sinisillä silmillään terävästi. Nyökkäsin ja kasvoillani kävi pieni, tunnepitoisuudeltaan mitätön hymy, jonka ainoana tarkoituksena oli olla kohtelias osa tervehdystä.
Arvostin Henkäysvarjoa, mutten voinut sanoa rakastavani häntä. Hän omasi kunnioitukseni ja pidin hänen mielipiteitään arvossa, mutten tuntenut tavallista klaanitoverusta suurempaa kiintymystä häneen.
“Olitko menossa ruokailemaan? Jos sopisi, voisin liittyä seuraasi. Ajattelin”, tässä kohtaa minun teki mieli irvistää, “että voisimme vaihtaa samalla vaikka kuulumisia.” Kuulumisia. Niitä typeriä pinnallisia sanoja, joilla leikittiin välittävänsä toisen elämästä, vaikka useimmiten keskustelukumppaneita ei voinut vähempääkään kiinnostaa se, kuinka toinen oli kompastunut kiveen partiossa ja nyrjäyttänyt tassunsa tai viimein ansainnut paikkansa ihastuksensa silmissä. Yleensä minä halusin keskustella muiden kanssa oikeista asioista ja jättää muodollisuudet sikseen.
“Selvä. Eiköhän sitten mennä”, Henkäysvarjo sanoi ja huomasin hänen kasvoiltaan hetken ilmenevän hämmästyksen, joka kuitenkin katosi lähes aivan yhtä pian kuin olin sen huomannutkin. Eikä ihmekään, että yhtäkkinen kiinnostukseni hänen seuraansa tuntui oudolta. Kyllä me puhuimme silloin tällöin, mutta emme me varsinaisesti juuri viettäneet aikaa.
Kun saavuimme tuoresaaliiden luokse, huomasin kuinka pino oli viime kuita hieman pienempi. Klaanille riitti edelleen riistaa ja vähän ylimääräistäkin, mutta vaihtuva vuodenaika alkoi hiljalleen heijastua saaliin määrässä. Tiesin, että Henkäysvarjo huomasi saman ja uskoin häntä mietityttävän luoksemme tasaisesti valuva kylmyys, joka veisi ruoan mennessään. En tietenkään varmaksi osannut sanoa mitä hänen päässään liikkui, sillä hyvä kun tunsin hänet.
Henkäysvarjo valitsi itselleen pienikokoisen linnun ja laski sen etutassujensa väliin. Kurotuin itsekin saaliskasan suunnalle ja katsoin sitä hetken. Nälkäni ei ollut suuri ja vaihtoehtoina oli joko pieni hiiri tai suhteellisen värikäs lintu.
Nappasin kasasta harmaanruskean hiiren, jonka turkki tuntui kostealta suussani. Valinta oli arkinen, mutta sen taustalla oli jotain tärkeää. Nimittäin lupaus. Olin antanut Sinilinnulle sanani siitä, etten söisi lintuja jos henkeni ei riippuisi siitä.
Asetuin yhtä lailla syömään pientä eläintä ja ennen kuin sain keskustelun aloitettua, Henkäysvarjo kysyi silmät puhtaasti uteliaisuudesta kiiluen:
“Oliko sinulla jotain asiaa? Minun on vaikea uskoa, että haluaisit vain puhtaasti viettää aikaa yhdessä.”
Osasin odottaa Henkäysvarjon reaktiota ja kohdistin katseeni rauhallisesti hänen sinisiin silmiinsä.
“No, minun alkuperäisenä ajatuksenani oli tulla vain kysymään muutamaa asiaa, mutta koska minun täytyy myös ehtiä syömään ennen partioita ajattelin, että tällä tavoin saisin hoidettua kaksi kärpästä yhdellä iskulla”, selitin. Henkäysvarjo näytti hyväksyvän vastaukseni ja jatkoi syömistä odottaen, että pääsisimme asiaan.
“Tosiaan, olisiko mahdollista esittää toiveita huomisen suhteen? Haluaisin pitää aamun vapaana ja voisin ottaa esimerkiksi jonkun iltapäiväpuoliskon partion ja sen lisäksi vartioida leiriä yöllä. Olisiko se mitenkään mahdollista?” kysyin, ennen kuin otin seuraavan haukun hiirestäni.
Lyhyen ajatellun jälkeen Henkäysvarjo totesi:
“Eiköhän sen pitäisi sopia.”
Henkäysvarjo näytti sadasosasekunnin ajan tyytyväiseltä innostani klaaniaskareisiin. Vaikka vaadinkin yövartiointia itselleni Sulkavirran takia, jokin isän hyväksyvässä ilmeessä sai minut tyytyväiseksi, vaikka en pitänytkään kyseistä tunnetta aina hyvänä asiana. Se vain kertoi, että jollain toisella kissalla oli valtaa minuun.
“Hienoa”, sanoin yksinkertaisesti ja viimeistelin ateriani. Nousin ylös istumaan ja varapäällikkö teki samoin. Lyhyiden hyvästin jälkeen polkumme erkanivat; Henkäysvarjo lähti leiriin saapuneen Tuhkajuovan suunnalle ja minä lähdin partion mukaan ulos kiertämään rajoja.

//En päässy ihan yhtä hyvin Sähkön päänsisälle tänää, joten tää tarina paikoin saattaa olla vähä epäsähkömainen :’D
511 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sähkötuhon ehdot kuulostivat kohtuullisilta, joten Sulkavirta nyökkäsi.
”Sopii”, naaras lausahti virnistäen. Sähkötuho ei hymyillyt. Veljen kasvoilla oli kivikova ilme, joka viesti sitä, ettei soturi pitänyt suunnitelmasta Sulkavirran tavoin.
”No, minä yönä aiot pyytää pääsyä yövartioon?” raidallinen naaras kysyi ja katseli yhä veljeään. Sähkötuho mietti hetken.
”En ainakaan tänään, mutta huomenna se voisi onnistuakin”, kolli sanoi matalalla äänellä. Sulkavirta nyökkäsi innostuneena.
”Olisimmepa mekin päässeet ulos leiristä pentuina”, Sulkavirta hihkaisi. Sähkötuho pudisti päätään.
”Kenties on parempi, ettemme päässeet”, harmaa kolli sanoi. Veljen katse kiersi leirin ympäri, ja Sulkavirta jäi hetkeksi yksin ajatustensa kanssa. Hän suunnitteli mielessään seikkailua, joka tapahtuisi pian. Naaras päätti, että hän kertoisi ajankohdan Aaltopennulle vasta huomenna. Naaras ei ollut varma, pitäisikö pennulle kertoa ehdosta, joka voisi saattaa Aaltopennun vaikeuksiin. Pentu varmasti suuttuisi verisesti, jos Sulkavirta mitään varoittamatta pettäisi pienokaisen luottamuksen, jos joku löytäisi heidät kahdestaan leirin ulkopuolelta.
”Onko Sinilintu mielestäsi normaalia enemmän allapäin?” Sähkötuhon kysymys sai Sulkavirran palaamaan takaisin tähän maailmaan. Naaras katsahti veljeensä, jonka sinivihreä katse oli kohdistettu jonnekin leirin toiselle laidalle. Sulkavirta huomasi, että veli katseli Sinilintua. Valkea naaras katseli pilviselle taivaalle ja istui yksin leirin laitamilla.
”Haloo, nyt on lehtisade. Tietenkin hän on allapäin, kun joutsenet ja muut linnut lähtevät pois”, Sulkavirta irvisti, ”välillä minusta tuntuu, ettei Sinilintu ole kissa, vaan lintu jolla ei ole siipiä.” Sähkötuho käänsi nyt katseensa Sulkavirtaan ja kohautti lapojaan.

Loppupäivä kului hitaasti. Sulkavirta kävi itsekseen kävelyllä leirin ulkopuolella. Mielessään naaras päätti, missä hän kävisi Aaltopennun kanssa. He kiertäisivät leirin pohjoisesta metsään, ja Sulkavirta esittelisi pennulle siitä pienen osan. Sitten he palaisivat leiriin, jossa Sähkötuho odottaisi heitä. Eikä kukaan saisi koskaan tietää seikkailusta.
Sulkavirta oli mennyt aikaisin nukkumaan, ja seuraavana aamuna hän päätti kertoa Aaltopennulle uutiset. Heti auringon noustua Sulkavirta poistui pesästä vesisateeseen. Yöllä oli satanut kaatamalla, mutta nyt enää vain tihkutti. Aamu oli synkkä ja paksu pilvipeite oli vallannut koko taivaan, eikä auringosta näkynyt merkkiäkään. Ukkonen jyrisi jossakin kaukaisuudessa.
Soturi väisteli vesilammikot kävellessään kallion seinämän luokse. Sulkavirta jäi istuskelemaan aukiolle siltä varalta, että Aaltopentu sattuisi astumaan ulos pentutarhalta. Naaraan aamupäivä oli vapaa. Aurinkohuipun aikaan hän oli luvannut mennä rajapartioon.
Tuskaisen odottelun päätteeksi, Sulkavirta erotti tutun pään pilkistävän esiin pentutarhalta. Punaruskea Aaltopentu katseli ympärilleen. Pentu havaitsi Sulkavirran, ja pinkaisi juoksuun kohti naarasta. Aaltopennun askeleet olivat yhä hieman huterat, mutta naaras pysyi pystyssä.
”Huomenta, Sulkavirta!” pentu hihkaisi ja istui alas naaraan eteen.
”Lähdemme ensi yönä seikkailulle”, Sulkavirta ilmoitti yrittäen vaikuttaa mahdollisimman välinpitämättömältä, jotta kukaan leirissä oleva ei kiinnittäisi huomiota naaraaseen. Aaltopentu näytti hieman hämmentyneeltä.
”Eikö se olekaan hyvä juttu?” pentu kysyi ja kallisti päätään kysyvästi.
”On, mutta me emme saa herättää huomiota. Mene nyt, tulen hakemaan sinut auringonlaskun jälkeen niin jutellaan lisää”, Sulkavirta tuhahti, kuin olisi hätistellyt häntä häiritsevää pentua matkoihinsa. Naaras oli tyytyväinen esitykseensä. Sivulliset eivät takuulla voisi arvata, että kaksikko suunnitteli jotakin.

//Aalto?
// 451 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Katselin Sulkavirtaa tyynesti ja pidättelin huokausta. Mihin ikinä joutuisikaan sisareni takia?
“Sulkavirta, ymmärrätkö minkälaisiin ongelmiin joudut jos sille pennulle käy jotain?” kysyin. Sulkavirran täytyisi miettiä tämä loppuun ennen kuin hän lähtisi tekemään jotain typerää.
“Me emme ole tekemässä mitään vaarallista. Vien hänet vain vähän katselemaan. Ei oppilaatkaan palaa partiosta henkihievereissään pelkästä leirin ulkopuolella olosta”, Sulkavirta puolusteli silmät päättäväisesti tuikkien.
Hän oli oikeassa. Ehkä jarruttelin liikaa, mutta en vain ollenkaan halunnut sisareni joutuvan ongelmiin. Luulin, että hän olisi oppinut jo saamastamme rangaistuksesta, mutta se oli pelkkää toiveajattelua. Hän tuntui vetävän tällaisia asioita puoleensa. Hän taisi tarkoituksella etsiä kaikenlaista jännittävää värittämään elämäänsä arjen harmauden keskellä. Minä pidin harmaasta, mutta tiesin, että Sulkavirta ei ollut sellaiseen tyytyväinen. Hän ei olisi onnellinen elämäänsä jos ei välillä sotkeutuisi johonkin ja minun piti hyväksyä se. Voisin aina silti yrittää jarrutella häntä tai vähintäänkin auttaa häntä pääsemään pälkähästä.
Siksi minä suostuin. Hänen onnellisuutensa tähden.
“Selvä”, aloitin ja soturin silmät kirkastuivat, “mutta muutamalla ehdolla.”
Sulkavirta näytti edelleenkin toiveikkaalta, vaikkakin hänen kasvoillaan oli aavistuksen epäluuloinen ilme vaatimusteni suhteen.
“Kun menette, kerrot minulle minne olette menossa ja koska teidän on määrä tulla takaisin”, selitin ja katsoin sisartani vakavasti, “sillä jos ette ole palanneet silloin kuin teidän oli tarkoitus, tulen hakemaan teitä. Silloin odotan teidän joutuneen ongelmiin. Lisäksi, jos törmäätte johonkuhun ylimääräiseen kriittisellä hetkellä, sanot, että se pentu karkasi leiristä ja sinä lähdit hänen peräänsä. En halua sinun joutuvan ongelmiin. Sen pennun rangaistusrekisteri on vielä puhdas, eikä kukaan oleta pentujen tekevän fiksuja päätöksiä, joten hän pääsee helpolla. Kun taas sinä et. Sinä tiedät, että sinä joutuisit moninkertaisiin ongelmiin häneen verrattuna.”
Kohensin ryhtiäni ja kietaisin häntäni etutassujeni editse ja annoin Sulkavirran punnita asiaa hetken. En vaatinut paljoa ja kaikissa vaatimuksissani olin ajatellut hänen omaa parastaan.
“Sopiiko?”

//Sulka?
285 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta oli ollut tänään ehtivä. Soturi oli käynyt aamulla saalistuspartiossa, vaikkakaan saalistusonni ei ollut ollut hyvä. Se saattoi toki johtua siitä, ettei harmaanruskea naaras malttanut keskittyä täysillä saalistamiseen. Oli hän yhden vaivaisen hiiren saanut, mutta siihen se oli sitten jäänytkin.
Astuttuaan leiristä ulos, Sulkavirta oli huomannut ilman olevan viileämpi kuin eilen. Kylmä puhuri oli takertunut soturin ohueen turkkiin, saaden tuon miltei tärisemään. Kylmään kuitenkin tottui melko nopeasti, kun lähti liikkeelle.
Lopulta soturi palasi partion matkassa leiriin. Naaras oli jo viemässä hiirtään tuoresaaliskasaan, mutta muutti mieltään viime tipassa. Oli taas aika syödä. Siispä Sulkavirta perääntyi parin askeleen verran ja kääntyi poispäin tuoresaaliskasasta. Soturi kantoi hiirensä melko syrjäiselle paikalle pääaukion laitamille. Täältä Sulkavirta näki kaiken, mutta harva soturi kiinnitti häneen sen koommin huomiota.
Naaras alkoi juuri syömään, mutta hänet keskeytettiin. Punaruskea pentu pomppi naaraan luokse ylpeä ilme kasvoillaan.
Tehtävä suoritettu! Ruostekukka antoi minun lopulta jäädä katsomaan tähtiä”, Aaltopentu totesi ja suoristi ryhtinsä ylpeänä. Pentu näytti lähinnä huvittavalta, vaikka tarkoitus oli kai näyttää mahdollisimman isolta ja arvostetulta. Sulkavirta tönäisi hellästi pennun kumoon. Aaltopentu oli niin yllättynyt liikkeestä, ettei hän voinut tehdä mitään. Punaruskea pentu tömähti leirin kovalle kivipinnalle. Tönäisy oli kuitenkin sen verran hento, ettei naaraalle näyttänyt sattuvan.
”Älä ylpistele siinä”, naaras naurahti, mutta vakavoitui pian sen jälkeen. Raidallinen soturi nosti katseensa taivaalle. Aurinko oli noussut jokin aika sitten. Rajapartiot olivat lähteneet, ja enemmistö mestareista ja oppilaista oli kadonnut pääaukiolta metsään tai muualle reviirille harjoituksiin.
”Mikä on seuraava tehtäväni?” Aaltopentu kysyi ja noustuaan ylös.
”Seuraava tehtäväsi on olla pentu. Sinä olet nyt tehnyt oman osuutesi. Voit toki mennä ensi yönäkin katselemaan tähtiä, ihan vain suunnitelman vuoksi. Minä hoidan loput”, Sulkavirta totesi pitäen katseensa tiukasti taivaalla nopeasti liikkuvissa pilvissä. Tummat pilvet lähestyivät leiriä nopeasti. Ei menisi kauaakaan, kun pilviverho saavuttaisi auringon ja peittäisi sen alleen. Sitten alkaisi taas sataa.
”No niin, menehän siitä”, Sulkavirta totesi ja vilkaisi taas Aaltopentua, joka näytti hieman pettyneeltä. Pentu kuitenkin nyökkäsi ja lähti omille teilleen.

Sulkavirta odotteli pääaukiolla niin kauan, että Sähkötuho saapui partion matkassa leiriin. Soturi odotti hetken, että partion jäsenet erkanivat toisistaan. Sitten raidallinen naaras käveli aukion halki veljensä luokse. Sähkötuho katsahti Sulkavirtaa ensin hieman tuimalla ilmeellä, mutta tunnistettuaan naaraan, ilme muuttui hieman pehmeämmäksi.
”Huomenta, Sähkötuho”, Sulkavirta lausahti kohteliaasti. Kolli kohotti kulmiaan kysyvästi. Niin, Sähkötuho taisi tuntea Sulkavirran aika hyvin. Hän oli aina tiennyt heti, jos Sulkavirta kaipasi jotakin. Soturitar vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistaen, ettei lähettyvillä ollut ylimääräisiä korvia. Sitten naaras katsahti taas veljeensä.
”Tee minulle palvelus, ja pyydä päästä lähipäivinä yövartioon”, Sulkavirta meni suoraan aiheeseen. Sähkötuho huokaisi ja pudisteli turhautuneena päätään.
”Sulkavirta, sinä et voi viedä sitä pentua ulos, jonka kanssa olet viettänyt huomattavan paljon aikaa viime päivinä”, harmaa soturi vastasi. Sulkavirta ärähti. Veli tosiaan tunsi hänet liian hyvin, mutta onneksi hän ei ollut ainoa. Sulkavirta oli aina osannut käsitellä Sähkötuhoa. Naaras virnisti.
”Se pentu janoaa seikkailua! Me vain käymme nopeasti katsomassa leirin ulkopuolella, ja palaamme takaisin ennen kuin ehdit sanoa nimeni”, naaras lupasi ja katsoi anoen veljeään, ”tämä on minulle todella iso asia, Sähkötuho! Jokaisen pennun täytyy kokea edes yksi seikkailu pentuaikoinaan!”

//Sähkö?
// 497 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Katselin parantajakollia sivusilmällä ja arvioin hetken tämän kysymystä. Olin oikeastaan aika tyytyväinen siihen, että hän päätti esittää ihan oikean kysymyksen jonkun pinnallisen rupattelun sijaan.
“Olen aina ajatellut, että soturius on paras tapa minulle palvella klaania. Soturina voin käyttää vahvuuksiani yhteisömme hyväksi”, selitin tyynesti.
En oikeastaan ikinä ollut edes harkinnut muita polkuja vaan se oli aina ollut minulle itsestäänselvyys ruveta soturiksi. En nähnyt itseäni parantajan pesän varjoissa lajittelemassa yrttejä.
Tahdittomampi kissa olisi varmaan esittänyt saman kysymyksen Tiputassulle hänen polkuvalinnastaan, mutta tiesin, että kollilla ei ollut ollut juuri vaihtoehtoja. Se ei kuitenkaan tarkoittanut etteikö hän voisi pitää asemastaan.
“Pidätkö sinä parantajaoppilaana olosta?” esitin ja vilkaisin Tiputassun arpisia silmiä ikään kuin hän voisi huomata katseeni, vaikkei voinutkaan. Kirjava kolli vaikutti siltä ettei hänen tarvinnut juuri miettiä vastaustaan.
“Kyllä. Kyllä minä pidän.”
Tuntui helpottavalta päästä kävelemään metsässä ja venyttelemään jäseniään jossain muualla kuin leirissä. Ja olin todella kaivannut metsän hiljaisuutta.
Viherlehti oli jo lopuillaan ja jotkut kasvit alkoivat näyttää lakastumisen merkkejä. En oikeastaan tiennyt minkälaisia kasveja Tiputassu etsi varastoonsa, joten annoin vain kollin johdattaa minua. Uskoin, että parantajilla oli tiedossa paikat, josta mitäkin yrttiä löytyisi.
Huomasin Tiputassun pysähtyvän ja pysähdyin itsekin. Hän alkoi nuuhkia polun varren kasvustoa.
“Otamme tätä”, parantajaoppilas sanoi rauhallisesti, vaikkakin hänen äänensävynsä oli yhtä piikikkään oloinen kuin aina.
Tiputassu katkoi vihreälehtisten kasvien varret siististi, jonka jälkeen otti suun täyteen näitä minulle tuntemattomia kasveja. Nappasin oman osuuteni hampaisiini ja yritin kantaa niitä hellästi, etten pilaisi niitä. Lehtien voimakas ja kitkerä tuoksu peitti alleen kaiken muun, enkä kyennyt haistamaan mitään sen lävitse.
Lähdimme tassuttamaan takaisin päin kantolastimme aiheuttaman hiljaisuuden vallitessa, mutta toisaalta ei meillä välttämättä olisi ollutkaan mitään sanottavaa toisillemme.
Olin miltei törmätä edellä kävelevään pieneen kolliin, kun hän teki äkkipysähdyksen ja laski yrtit suustaan polulle.
Hän mutisi jotain itsekseen ja kumartui tutkimaan jotain pitkän ja kostean ruohon seasta.
“Varoita ensikerralla ennen kuin pysähdyt”, sanoin aavistuksen tylysti.
“Kuono kiinni senkin taliaivo”, Tiputassu ärähti ja jatkoi touhuaan. Tarkkailin parantajaoppilasta miettien yhä, mitä kiinnostuksen herättävää hän oli löytänyt. Sitten hän nosti muutaman varren röpelöreunaiset lehdet ja jo kuihtuneen näköiset sinertävät kukat omaavaa kasvia.
“Kissanminttua”, Tiputassu mutisi kuin itsestäänselvänä syynä pysähdykselleen, “Sitä on vaikea löytää muualta kuin kaksijalkalasta ja varsinkin sitten kun kelit kylmenevät.”
Kaikki tiesivät – vaikka tietäisivät kuinka vähän yrteistä – , että miten arvokas kasvi kissanminttu oli ja myös sen, että sitä saattoi kulua paljon, kun kylmän saapuessa viheryskä alkaisi vaivata klaania.
Sitten nappasimme taas yrttipinomme ja jatkoimme matkaamme.

Aamu oli hieman kolea ja auringon säteet eivät olleet enää kovin lämpimiä. Sen suomaa lämpömäärää verotti myös taivaalla parveilivat synkät sadepilvet, jotka olivat pudotelleet vettä niskaamme koko yön. Onneksemme Kuolonklaanin pesät olivat vankkaa tekoa, eikä pisarat valuneet meidän päällemme.
Istuskelin aukiolla muutaman muun kissan kanssa ja odotin partion viimeistä jäsentä saapuvaksi.
Eilen illalla Hehkuaskel oli todennut haavani parantuneen tarpeeksi hyvin, jotta saatoin siirtyä hoitamaan soturintehtäviä. Tämä oli ensimmäinen partioni soturina ja minua vähän harmitti, että parantajanpesällä oleskelu oli saanut minut jälkeen muista. Nyt vointini oli kuitenkin jo parempi kuin hyvä ja saatoin keskittyä tehtäviini kokonaisvaltaisesti.
Jääviillon punaruskea hahmo saapui viimein luoksemme kasvoillaan tavanomainen ylimielinen ilme. Silti partiomme lähtö viivästyi entisestään, sillä kuulin leirissä kaikuvan päällikön kutsun klaaninkokoukseen.
Keskitin huomioni leirin keskustaan asettuneeseen punaruskeaan kolliin ja odotin kissojen kampeavan itsensä pesistään aukiolle kuuntelemaan päällikön ilmoitusta. Kun kissat alkoivat viimein olla kokonaisuudessaan kuulolla, Punatähti kutsui luokseen Tuimatassun tummanharmaan hahmon. Ei ollut vaikeaa arvata, mitä päällikön kutsu eteen tarkoitti.
“..tunnetaan tästä lähtien Tuimakatseena”, kolli viimein julisti. Tuimakatse oli saanut osuvan nimen, sillä hänen keltainen katseensa tosiaan oli huomattavan tuima. Emme olleet viettäneet sen erityisemmin aikaa sitten suunnitelmamme murhaajan kiinniottamiseksi, mutta silti tassuni kuljettivat minut hänen luokseen.
“Onnittelut”, sanoin tyynesti ja katsoin tuoretta soturia silmiin. Saatoin jopa väläyttää pienen sekä erittäin vaikeasti huomattavan hymyn. Tuimakatse nyökkäsi kiitoksensa ja sen jälkeen polkumme taas erkanivat.
Liityin takaisin partion seuraan ja aloimme valmistella lähtöä.

Partio alkoi olemaan loppusuoralla, kun taivas puhkesi sateeseen. Se laittoi tassuihimme vauhtia ja aloimme nelistämään eteenpäin päästäksemme niin pian sateen suojaan kuin vain kykenimme. Pidin partion perää edessäni Jääviilto, joka oli marmattanut koko alkupartion siitä, kuinka hänen olisi kuulunut johtaa partiota veljensä Kylmäliekin sijaan. Kolli oli jopa melkein alentunut Jääviillon tahtoon, mutta partiomme neljäs jäsen Kuuraturkki oli pisteliäästi muistuttanut varapäällikön valinneen partion johtajan ja siitä, että varapäällikön mielipidettä tuli noudattaa.
Nelistäessäni eteenpäin huomasin jotain, mikä sai minut pysähtymään siihen paikkaan. Mieleeni muistuivat Tiputassun sanat katsoessani kannon vierellä kohoavia kissanmintun varsia. Mieleeni olivat porautuneet niiden siniset kukat ja terävät lehdet, joka sai minut melko varmaksi siitä, että ne olivat oikeita kasveja. Niitä oli vain muutama, mutta Tiputassu oli painottanut niiden harvinaisuutta tulevana vuodenaikana.
Sen enempää miettimättä upotin hampaani kasveihin ja yritin matkia Tiputassun siistiä katkaisutyyliä. Ne katkesivat rumasti, mutta uskoin niiden silti kelpaavan. Parantajat saisivat ottaa tämän vähän kuin maksuna saamastani hoidosta. Tämän jälkeen olisimme tasoissa.
Otin ne määrätietoisesti suuhuni ja lähdin ottamaan kiinni partioita, joka ei vielä ollut ehtinyt liian kauas. Kun viimein saavutin heidät, sain osakseni Jääviillon ivallisen naurahduksen.
“Päätitkö sittenkin vaihtaa alaa mitättömäksi parantajakissaksi.”
En jaksanut nyt Jäävillon epäkypsää persoonaa, joten jätin kollin vain huomiotta. Minun arvoni soturina ei laskisi tippaakaan, vaikka veisin muutaman kasvin parantajille.
Viimein saapuessamme leiriin, turkkimme olivat jo litimärät. Minun pitäisi päästä kuivattelemaan pikimmiten. Kuitenkin ennen, kuin suuntasin mihinkään muualle, otin muutaman harppovan askeleen parantajanpesälle ja astuin sisään vettä valuen.
“Satuin näkemään nämä”, sanoin ilmeettömästi sen jälkeen, kun olin laskenut kärsineen kissanmintun pesän hieman hiekkaiselle lattialle, “toivottavasti niistä on jotain hyötyä tuollaisinakin.”
Sen jälkeen lähdin sanaakaan sanomatta kohti soturienpesää.

//Tipu halutessaan tai sit kuka vaan 😀
885 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Oppilastaipaleeni tuntui kestäneen ikuisuuden, vaikka kaipa se oli muillakin saman mittainen. Tietenkin liikkumisrajoitukset Karhumyrskyn takia olivat silloin vaikuttaneet negatiivisesti kehitykseeni. Nyt rajoitukset oli onneksi purettu, joten kaikki olivat saaneet jatkaa elämäänsä edes hieman normaalimpaan suuntaan. Minulla oli ollut edellisenä päivänä oppilasurani viimeinen loppuarviointi. En ainakaan uskonut, että Pimentovarjolla olisi minulle enää mitään. Koin olevani enemmänkin kuin valmis pääsemään soturiksi.
Olin jo hereillä, mutta en ollut vielä viitsinyt avata silmiäni. En mitenkään esittänyt tarkoituksella nukkuvaa, mutta silloin minut yleensä jätettiin rauhaan kaikelta muulta hälinältä. Tyydyin kuuntelemaan, kuinka toisetkin oppilaiden pesässä heräilivät, alkoivat sukimaan itseään tai nousivat ripeästi ylös suuntana harjoitukset tai mitä muuta heidän mestarinsa olisivatkaan oppilaidensa pään menoksi keksineet.
Tällä hetkellä pesässä oli todella tilavaa, sillä oppilaita oli sen verran vähän. En tiennyt heistä paremmin muita kuin Lehtitassun, ja tähänkin olisin voinut tutustua paremmin. Kahden muun oppilaan kanssa olin kai vaihtanut vain pari sanaa, tosin en yllättynyt itse siitä lainkaan. Ajatuksen kulkuni katkesi, kun pesän ulkopuolelta kajahti Punatähden ääni. Muiden mukana raahauduin leirin keskustaan kuuntelemaan, mitä päälliköllä oli ilmoitettavana. Kuolonklaanilaiset olivat kerääntyneet Punatähden ympärille istumaan. Suuri punaruskea kolli odotti hetken, jotta kissat saivat asettua paikoilleen, kunnes hän viimein aloitti.
“Tuimatassu”, päällikkö upotti minuun kirkkaanvihreän katseensa sanoen samalla tyynellä äänensävyllä nimeni. Astelin lähemmäs erottautuen muista kuolonklaanilaisista. Tunsin katseet turkissani polttavana. En ollut tottunut tällaiseen huomioon. “Tuimatassu on suorittanut koulutuksensa loppuun ja ansainnut soturinimensä. Hänet tunnetaan tästä lähtien Tuimakatseena.”
Ylpeänä röyhistin rintaani hetkeksi, kunnes Punatähti kertoi, ettei hänellä ollut enää muuta ilmoitusluontoista. Etsin väkijoukosta katseellani entistä mestariani Pimentovarjoa. Kohdatessani mustan naaraan katseen nyökkäsin hänelle. Entiselle mestarilleni saattoi riittää tuokin, eikä hän välttämättä etsisi minua enää myöhemmin kynsiinsä. Kyllä hän jo tiesi, etten välittänyt turhasta rupattelusta – varsinkaan jos sellaisen pystyi jollain keinolla välttämään. Nyt kun olin kovalla työllä ansainnut soturinimeni, muuttaisin oppilaiden pesästä sotureiden pesään. Kieltämättä oli hieman hämmentävää ajatella, etten tulisi enää nukkumaan ainuttakaan yötä siinä pesässä, jossa olin aamulla herännyt. Sotureiden pesä saattoi olla myös ahtaampi, sillä olihan sotureitakin rutkasti enemmän. Olin kuvitellut silti tuntevani jotain erilaista astuessani soturin tassuihin. Tuntui kuin jotain olisi puuttunut. Tämä ei riittänyt. Pelkkä soturin titteli antoi minulle ylpeyden aihetta suunnilleen parin silmänräpäyksen ajaksi. Ja siinä se oli. Hetki, jotka olin odottanut niin pitkään ja hartaasti. Mitä varten olin herännyt joka aamu ja harjoitellut ahkerasti. Samassa ymmärsin, että halusin saavuttaa jotain suurempaa. Suoritettuani pitkäaikaisen tavoitteen, olin saanut jo tilalle uuden. En aivan vielä tiennyt, mikä tuo uusi tavoite tarkalleen ottaen oli. Tiesin kuitenkin, että se oli olemassa, ja tällä hetkellä sen ymmärtäminen riitti.

// 407 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Pysähdyin, melkein jäädyin paikalleni kuullessani toisen kysyvän tuon kysymyksen. Mitä limanuljaskaa? Halusiko toinen oikeasti auttaa minua vai oliko tämäkin joku hänen sukunsa epämääräisistä ansoista? Kuten sulkavirran kettuilu aikaisemmin. Vai olinko unohtanut jotain? Olinko tehnyt jotain väärin josta näin hän yritti huomauttaa asiasta?
“Miten niin? Viittaatko sinä papanaläjä etten osaisi tehdä sitä yksin?”, Kysyin toiselta kalastellakseni hänen tarkoituksiaan.
“Ei, vaan olisi kiva päästä ulos venyttelemään ja yrttien keruu tekisi siitä enemmän tarkoituksellista”, Kolli tokaisi. Mietin asiaa hetken. Niin, mikäs siinä oppia tuntemaan kolli, samalla kun hoidan muutenkin jokapäiväisiä tarpeellisia asioita?
“Vien nämä yrtit ja sen jälkeen on lähtö”, Mutisin.

Vein tosiaan yrtin, sekä viitoin kollin mukaani korvallani, sekä hän seurasi äänestä päätellen. Tassutin huoletta leirin suuaukolle, onneksi niin pystyin nyt tekemäänkin, minulla ei tarvinnut olla mitään turhia sotureita mukana, jos ei Sähkötuhoa nyt lasketa.
“mikä saa sinut haluamaan olemaan soturi?”, kysyin yht äkkiä kun lähdimme juuri leirin suuaukosta ulos. Niin, tälle asialle voisi olla monta vastausta. Suojelunhalu, se vain on polku joka on edessä, sitä ei vain mieti. Mutta tämäkin kertoisi niin paljon kissasta, etenkin toisen motiiveista. Niistä halusin tietää paljonkin. Miksi kolli oli sellainen kuin oli? Oli päällimmäinen kysymykseni.

/189 sanaa
/sähkö?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sulkavirran innokkuus oli mukaansatempaavaa; soturista huokui sitä tiettyä karismaa, joka kietoi Aaltopennun tiukasti pauloihinsa. Pennun käpäliä kihelmöi levottomasti; hän ei vain luullut pystyvänsä tehtävään joka hänelle oli annettu – hän tiesi sen.
”Tietenkin!” hän naukaisi itsevarmasti ja röyhisti rintaansa. ”Voit luottaa minuun, Sulkavirta.”
Sulkavirta katseli häneen tyytyväinen pilke silmissään. ”Hyvä. Raportoit minulle sitten huomenna, miten siinä kävi”, tämä naukui ja nousi seisomaan. Hänen katseensa pyyhki aukion yli, aivan kuin naaras olisi etsinyt jotakin tai jotakuta. ”Minun on nyt mentävä”, hän sanoi sitten ja laski katseensa takaisin Aaltopentuun parin silmänräpäyksen ajaksi, ennen kuin lähti loikkimaan kohti paksuturkkista vaaleanharmaata kollia, joka tassutti juuri aukiolle.
Aaltopentu katseli soturittaren menoa mietteliäänä ja yritti samalla kuvitella, mitä seuraavana yönä tulisi tapahtumaan, kun hän panisi Sulkavirran suunnitelman ensimmäisen osion käytäntöön. Joko Ruostekukka antaisi hänen jäädä ihastelemaan tähtiä tai sitten kuningatar passittaisi hänet korvasta taluttaen takaisin nukkumaan. Kummin sitten kävisikään Aaltopentu luotti siihen, että Sulkavirta järjestäisi asiat siten, että heidän seikkailunsa voisi käydä toteen.

Hämärä hiipi leiriin; Mäntyviiksi ja Ruostekukka paimensivat kaikki pennut takaisin pentutarhalle ja nukkumaan, aivan kuten Aaltopentu oli aavistellutkin tapahtuvaksi. Hän makasi hiljaa omalla paikallaan Tattipennun vieressä. Kollipennun kevyestä kuorsauksesta päätellen veli oli jo unessa. Ruostekukakin suunnalta kuului vaisua tuhinaa, mutta koska Aaltopentu ei ollut varmistunut siitä, että kaikki muut pesässä olijat olivat nukahtaneet, hän päätti odottaa vielä vähän.
Jonkin ajan kuluttua Aaltopentu havahtui siihen, että huomasi torkahtaneensa. Hän pyyhkäisi suunpielestään valuvan kuolavanan ja kohotti varovasti päätään sammalilla. Ruostekukan hahmo erottui heikosti pesän seinämiä vasten; kuningattaren kyljet kohoilivat tasaisesti hengityksen tahtiin.
Kuulosteltuaan hetken pesän muita ääniä Aaltopentu tuli siihen tulemaan, että oli turvallista alkaa tehtävälle. Hän kömpi pois paikaltaan varoen herättämästä selällään nukkuvaa Tattipentua ja luisui vuoteen reunan yli pesän lattialle. Ruostekukka ei reagoinut siihen vielä mitenkään – Aaltopentu arveli naaraan olevan syvässä unessa.
Hän hiipi varovasti lattian poikki seinän vierustassa lojuvan sammalpallon luokse ja tarttui siihen kynsillään. Sitten hän meni takaisin vuoteille ja viskasi niin tarkasti kuin vain suinkin osasi pallon kohti Ruostekukkaa. Jännityksen kihelmöidessä hänen turkissaan hän odotti jonkinlaista merkkiä siitä, että se oli tepsinyt.
Melko pian ruosteenruskea kuningatar päästi tyytymättömän murahduksen, nosti jykevää päätään ja aivasti. Aaltopentu tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun oranssien silmien läpitunkeva katse osui häneen. Siinä samassa hän lähti viipottamaan suuaukolle, jonka edessä sammalverho heilui aavistuksen tuulessa.
Päästessään aukiolle hän kiepahti ympäri kohtaamaan emonsa, jonka käpälänaskeleiden hän oli kuullut kumisevan perässään. Aaltopennun silmissä Ruostekukka oli melko vaikuttava näky: naaraan turkki hopeutui kuun kelmeässä kajossa ja sai hänet näyttämään aivan joltain mystiseltä olennolta, joka popsi pentuja yöpalaksi. Aaltopennun olisi tehnyt mieli käpertyä huomaamattomaksi keräksi leirin pohjalle ja vain uikuttaa hiljaa emon polttavan katseen alla, mutta pakottautui pitämään päänsä kylmänä.
Hän istuutui alas ja katsahti ylös taivaalle, jossa kuu kellotti aavistuksen verran pilviverhon takana piilossa. Ensimmäiset tähdet olivat jo ilmestyneet täplittämään sysimustaa kantta.
”Mitä sinä oikein puuhaat?” Toisin kuin Aaltopentu oli odottanut, Ruostekukan ääni oli tyyni. Hän kuuli naaraan kävelevän vierelleen ja jäävän seisomaan siihen turkki melkein Aaltopennun turkkia koskettaen. Hänen suustaan tuprahti hengityksen mukana valkoista höyryä, joka hävisi yön pimeyteen.
”En saanut unta, joten tulin katselemaan tähtiä”, Aaltopentu sepitti juuri sillä lailla, miten Sulkavirta oli hänelle ohjeistanut.
Ruostekukka katseli tytärtään kiinteästi – hetken ajan Aaltopentu oli näkevinään tämän silmissä muutakin kuin loputonta turhautumista ja kiukkua. ”Saanko istua seuraasi?” kysymys kuului yllättäen.
Aaltopentu meni hämilleen, mutta onnistui sitten nyökyttämään päätään, ja Ruostekukka istahti sievästi hänen viereensä. Hänen sisällään tuntui lepattelevan kuin perhosia; hän ei ollut koskaan nähnyt emonsa käyttäytyvän tällä tavoin. Hänen tuntemansa Ruostekukka ei olisi joko välittänyt tai sitten hän olisi kynsinyt kurittomalta pennultaan korvat päästä.
He olivat istuneet jo jonkin aikaa hiljaisuudessa. Ruostekukkakin oli kohdistanut katseensa korkeuksiin, ja Aaltopentu uskalsi vilkaista häneen päin silmän nurkastaan. Tehtävä ei ollut onnistunut aivan sillä tavalla, kuin hän oli toivonut. Mutta toisaalta… oli ihan kiva viettää aikaa emon kanssa kahdestaan, ilman että tuo oli koko ajan äksyilemässä hänelle.
”Meidän pitäisi palata sisään”, Ruostekukka naukui lopulta ja kampesi itsensä ylös. Aaltopennun takamus oli jo aivan turta kylmällä maalla istumisesta, mutta hän ei voinut luovuttaa nyt – hänen oli suoritettava tehtävä kunnolla loppuun asti.
”Saisinko jäädä tähän vielä ihan pieneksi hetkeksi?” hän pyysi niin viattoman kuuloisesti kuin osasi. ”Tulen aivan heti kohta perässä!”
Kuningatar silmäili häntä parin silmänräpäyksen ajan vähän epäluuloisen näköisenä, mutta nyökkäsi sitten ja lähti tallustamaan takaisin sisälle pesään.
Aaltopentu tukahdutti riemun kiljaisun. Se oli onnistunut! Ruostekukka oli antanut hänen jäädä ulos yksin, koska uskoi tämän katsovan vain tähtiä! Onnistumisen tunne oli ylitsepursuava, mutta siitä huolimatta hänen mielensä perälle oli jäänyt kaihertamaan epäilys: miksi Ruostekukka oli käyttäytynyt niin omituisesti?

Seuraavana päivänä Aaltopentu loikki heti herättyään ulkosalle. Hän löysikin hyvin pian Sulkavirran syömästä pientä hiirtä aukion laidalta ja suuntasi oitis tuon luokse.
”Tehtävä suoritettu!” hän hihkaisi hiljaa ja katsoi soturia silmät ylpeästi hohtaen. ”Ruostekukka antoi minun lopulta jäädä katsomaan tähtiä”, hän jatkoi raporttiaan.

//Sulka?
//777 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta pudisteli rauhallisesti päätään.
”Kuten sanoin, meidän täytyy odottaa, että jompi kumpi sisaruksistani on yövartiossa. Olen varma, että voin puhua heidät ympäri ja auttaa meidät ulos leiristä”, raidallinen naaras tokaisi ylpeänä. Sulkavirta ei ainakaan itse pitänyt itseään minään maailman parhaana taivuttelijana, mutta sisaruksien kanssa asia oli toinen. Hän tiesi heidän heikkoudet, ja saattoi helposti saada heidät pyörtämään päätöksensä. Aaltopentu polki malttamattomana käpälillään leirin kivistä pohjaa.
”Et saa olla kärsimätön. Puolihuolimattomasti toteutetut seikkailut päättyvät aina huonosti. Ethän sinä tahdo jäädä kiinni, ethän?” Sulkavirta kysyi ja kumartui pennun tasolle. Naaras katsoi Aaltopentua suoraan silmiin. Pentu ravisti päätään.
”En”, naaras vastasi ja huokaisi syvään.
”Hyvä. Minulla on sinullekin eräs tehtävä”, raidallinen naaras totesi ja huomasi, miten Aaltopennun silmiin syttyi kipinä. Pentu katsoi kysyvä ilme kasvoillaan vanhempaa kissaa. Sulkavirrasta tuntui hyvältä, kun hän näki pennun innokkuuden. Naaras olisi tehnyt mitä vain, jos joku sotureista olisi vienyt hänet seikkailuihin naaraan ollessa pentuikäinen.
”Ensi yönä sinun täytyy hiippailla ulos pentutarhasta. Samalla sinun täytyy herättää muka vahingossa emosi, jotta saamme tietää, mitä hän tekee sinun poistuessa pesästä keskellä yötä. Jos hän tulee perääsi, kerro ihailevasi tähtitaivasta, koska et saanut unta. Jos Ruostekukka antaa sinun jäädä katselemaan tähtiä yksin, suunnitelmamme toimii todennäköisemmin, kun hän tietää, että poistuessasi yöllä pesästä, tahdot vain katsella tähtiä”, soturi selitti hitaasti ja kylmän viileästi. Naaraan oli pakko myöntää, että suunnitelma oli täydellinen. Tällä kertaa hän ei aikoisi jäädä kiinni.
”Luuletko, että pystyt siihen?” naaras kysyi ja katsoi Aaltopentua heittäen tuolle haasteen.

//Aalto?
// 238 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sulkavirran lähdettyä matkoihinsa Aaltopentu käännähti kohtaamaan Saukkopennun, jonka oli kuullut hiippailevan lähemmäksi heidän keskustelunsa aikana. Ruskean pennun takana tulivat Sirpalepentu ja Aaltopennun veli Tattipentu, jonka keltaiset silmät katselivat häntä uteliaasti. Aaltopentu viuhtaisi hännällään turhautuneena.
”Mistä sinä juttelit Sulkavirran kanssa?” Saukkopentu tiukkasi ja asteli aivan Aaltopennun naaman eteen, niin että heidän viiksensä melkein hipoivat toisiaan. Hän vastasi vanhemman pennun väkevään katseeseen ilmeenkään värähtämättä.
”Miksi minun pitäisi kertoa sinulle, mistä me puhuimme?” Aaltopentu tiuskaisi takaisin ja mulkoili ruskeaa naarasta varoittavasti. Hän huomasi Saukkopennun niskakarvojen nousevan pystyyn ärtymyksestä mutta pentu ei sanonut mitään, kääntyi vain kannoillaan ja kutsui muut pennut mukaansa hännänkiepautuksella.
Sirpalepentu kipitti kiltisti naaraan perään, mutta Aaltopennun veli tassutti hänen luokseen. Aaltopentu katsoi vaalean punaruskeaa kollipentua varuillaan, sillä oletti tämänkin olevan vailla jotakin. Sen sijaan Tattipentu istahtikin alas ja tähysi hänen ohitseen pentutarhan suuaukkoa verhoavalle sammalelle, jonka takana aukiota piiskasi kaatosade. Aaltopentu mietti, kuinka pahasti Sulkavirta oli mahtanut kastua palatessaan takaisin soturien pesälle.
”Jos haluat että kerron sinulle, mistä juttelimme Sulkavirran kanssa, voit saman tien lähteä”, hän sanoi jämäkästi veljelleen, joka ei kuitenkaan vaikuttanut olevan kiinnostunut asiasta. Tattipentu heilautti toista korvaansa ja katsahti sitten sisareensa päätään kallistaen.
”En vaadi sinua kertomaan minulle asioita, joista et halua itse puhua kanssani”, hän vastasi tyynesti, ja hän kuulosti paljon ikäistään vanhemmalta. Aaltopentua kummastutti veljen omituinen käytös, mutta samaan aikaan hän oli hyvillään siitä, ettei asian salaamisesta ollut syntynyt tappelua heidän välilleen. Kaikista vähiten hän halusi ruveta riitelemään veljensä kanssa.
Hän kävi istumaan Tattipennun vierelle niin lähelle häntä että heidän turkkinsa koskettivat kevyesti toisiaan. Veljen lämpö omassa turkissa tuntui hyvältä, ja Aaltopentu vannoi itselleen ääneti, että pitäisi Tattipennun turvassa kaikilta maailman vaaroilta, jotka ikinä keksivät tätä uhata. Jos joku taittaisi karvankaan hänen pentuetoveriltaan, se joku saisi katua syvästi sitä, että oli koskaan syntynytkään.

Seuraava aamu valkeni sateen jälkeen raikkaana. Aaltopentu loikki veljensä kanssa emonsa kintereillä tuoresaaliskasaa kohti. Ruosteenruskea kuningatar tutki vettyneitä kuolleita eläimiä nenäänsä nyrpistäen mutta nosti sitten leukoihinsa puoliksi kalutun jäniksen raadon ja lähti raahaamaan sitä hankalan näköisesti takaisin pentutarhalle.
Aaltopentu hyöri emonsa jaloissa. ”Saanko minä auttaa? Olen tosi vahva! Jaksan kantaa sen vaikka kokonaan!” hän kimitti tohkeissaan. Ruostekukan pistävien oranssien silmien tuikea katse sai hänet kuitenkin pysähtymään niille sijoilleen.
Miksi Ruostekukka kohteli heitä aina näin? Eikö hän ollutkaan halunnut Aaltopentua ja tämän veljeä? Hänen häntänsä lerpahti ja hän lähti tassuttamaan hitaammin emonsa perään. Aaltopentu olisi tehnyt mitä vain saadakseen kuningattaren rakastamaan itseään, mutta häneltä oli loppumassa ideat.
”Tule mennään syömään.” Tattipennun myötätuntoinen nauku havahdutti Aaltopennun ajatuksistaan, joita varjostivat synkät, raskaat murheenpilvet.
Yhdessä pennut pujahtivat takaisin pentutarhan maidontuoksuiseen hämärään, jossa Ruostekukka oli jo asettunut aterioimaan omalle paikalleen. Aaltopentu kömpi veljensä kanssa kuningattaren vatsan ääreen ja ryhtyi imemään maitoa kurisevan vatsansa täytteeksi. Vaikka hän halusikin kovasti kasvaa isoksi, ei hän ollut vielä kovin halukas vaihtamaan maitoa karvaiseen jäniksen raatoon.
Kun he olivat saaneet nälkänsä tyydytettyä, Aaltopentu pyysi veljeään leikkimään. Hän voisi yhtä hyvin käyttää tämän ajan hyödyksi, kunnes Sulkavirta tulisi kertomaan hänelle tarkempia yksityiskohtia heidän tulevaan yhteiseen seikkailuunsa liittyen.
”Mitä haluat leikkiä?” hän kysyi Tattipennulta liukuessaan alas vuoteenreunalta. Kollipentu kompuroi perässä ja tömähti maahan tökerön näköisesti. Hän nousi pystyyn ja ravisti pölyä turkistaan.
”Voitaisiin kopitella vaikka sammalpallolla”, tämä ehdotti ja osoitti korvillaan seinän vieressä hylättynä lojuvaa vanhaa sammalpalloa. Aaltopentu tepasteli sen luokse kevein askelin, tarttui siihen sitten kynsillään ja huitaisi sen salamannopeasti kohti veljeään.
Hänen yllätyksekseen Tattipentu olikin valmistautunut ja nappasi sen sulavasti kiinni nousemalla seisomaan takatassujensa varaan ja kurkottamalla siihen etukäpälillään. Aaltopentu katsoi veljeään vaikuttuneena. ”Hyvin napattu!”
Punertava pentu laskeutui takaisin neljälle käpälälle ja tuhisi tyytyväisen oloisena sammalpallo kynsissään. Kun Aaltopentu oli valmiina ottamaan kopin Tattipennun syötöstä, hänen huomionsa herpaantui hänen takaansa kuuluvien käpälänaskelten vuoksi. Hän katsahti lapansa yli ja näki Sulkavirran työntäneen päänsä sisään pentutarhan suuaukosta.
”Leikitään myöhemmin”, hän naukaisi nopeasti Tattipennulle, joka jäi katselemaan hänen peräänsä pettynyt ilme naamallaan ja sammalpallo yhä kynsissään. Aaltopentu tunsi vihlaisun rinnassaan muttei hidastellut pinkoessaan pentutarhan poikki aina ulos aukiolle.
Hän liukui pysähdyksiin Sulkavirran eteen ja katsahti tähän silmät odottavasti kiiluen. ”Keksitkö sinä sen suunnitelman?”
Sulkavirta hiljensi hänet laskemalla käpälän tämän päälle ja käski Aaltopentua sitten seuraamaan. Naaraspentu totteli kuuliaisesti ja kipitti pikkuruisilla jaloillaan minkä pääsi pysyäkseen soturin tahdissa.
Kun he olivat päässeet lammen rantaan, jossa vesiputouksen pauhu peitti heidän äänensä alleen, Sulkavirta kertoi Aaltopennulle keksimästään suunnitelmasta. Aaltopentu kuunteli harmaanruskeaa kissaa keskittyneen vakava ilme kasvoillaan, mutta se suli nopeasti, kun Sulkavirta oli saanut asiansa sanotuksi ja hänen naamansa vääntyi innostuneeseen virnistykseen.
”Teemmekö me sen tänä yönä?” hän puhui kuiskaamalla, vaikka kenenkään ei olisi pitänyt kuulla heidän puhettaan vesiputouksen jylyn vuoksi. Hän halusi tietää suunnitelman kaikki yksityiskohdat, jotta osasi varautua siihen kunnolla.

//Sulka?
//744 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirran kasvoille hiipi taas virnistys, kun hän huomasi pennun innostuvan kysymyksestä. Aaltopentu oli heti ymmärtänyt, mitä raidallinen soturi ajoi takaa.
”Se on sinusta kiinni. Uskallatko sinä?” Sulkavirta kysyi siristäen kellertävän vihreitä silmiään. Aaltopentu katsoi itsevarmana soturia ja nyökytteli pikkuruista päätään.
”Uskallan mitä vain!” pentu uhosi kuiskien. Sulkavirta paransi asentoaan ja rentoutui. Hän silmäili muita pesässä olevia kissoja. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota soturiin, joka oli tullut pesään pennun seurana. Sulkavirta kuuli pesän ulkopuolelta, kuinka sade ropisi vasten leirin kivistä lattiaa.
”No, menemmekö me heti?” Aaltopentu kysyi innoissaan. Soturi kääntyi taas pennun puoleen päätään pudistellen.
”Ei se ole niin yksinkertaista. Meidän täytyy tehdä suunnitelma”, naaras vastasi viileästi ja huiski hännällään ilmaa. Aaltopennun kasvoille nousi kysyvä ilme.
”Millainen suunnitelma?” naaraspentu kysyi. Sulkavirta huomasi, miten yksi pennuista katseli nyt pesän suuaukon liepeillä seisovaa kaksikkoa. Pieni ja ruskea Saukkopentu höristeli korviaan kuullakseen soturin ja pennun puheet.
”Meitä kuunnellaan. Jatketaan tästä keskustelua myöhemmin, kun paikalla ei ole ylimääräisiä korvia”, Sulkavirta kuiskasi Aaltopennulle, joka näytti pettyneeltä. Naaras kuitenkin nyökkäsi.
”Minun täytyy nyt mennä. Nähdään taas huomenna, minä etsin sinut käpäliini”, soturi sanoi vielä ennen kuin käänsi Aaltopennulle selkänsä. Punaruskea pentu ei enää ehtinyt sanoa mitään, kun raidallinen soturi jo pujahti ulos pesästä vesisateeseen.
Pisarat iskeytyivät kovalla vauhdilla Sulkavirran turkille. Turkki oli läpimärkä hetkessä. Sulkavirta kipitti ripein askelin kaatuneen kuusen luokse. Leirin pääaukio oli miltei tyhjillään. Vain yksi hahmo istui piikkihernetunnelin suojassa ja tarkkaili Sulkavirran touhuja. Soturi antoi kissan olla, ja pujahti sisään sotureiden pesään. Naaras ravisteli turkkiaan varovasti, ja siitä hyvästä hän sai monta vihaista katsetta muilta sotureilta. Naaras ei kuitenkaan välittänyt, vaan puikkelehti täydessä pesässä omalle vuoteelleen. Sähkötuhon sammalvuode oli tyhjillään. Sulkavirta oli vähän pettynyt, sillä hän olisi halunnut viettää kurjan sadepäivän veljensä kanssa.

Loppupäivä meni pesässä, sillä sade ei meinannut millään loppua. Kaikin puolin oli järkevintä pysyä lämpimässä. Sulkavirta ei halunnut turhaan vilustuttaa itseään sateessa.
Seuraavana aamuna sade oli lakannut. Leirin aukiolla oli vesilammikoita ja leirin kivipohja oli yhä märkä. Kun nousevan auringon säteet heijastuivat märälle pinnalle, Sulkavirran katsellessa sitä hän joutui siristellä silmiään. Ilma oli kostea, mutta taivas oli kirkas.
”Sulkavirta, partio on jo lähdössä. Kiirehdi”, naaras kuuli takaansa murahduksen. Soturi vilkaisi isäänsä, joka katsoi nuorta kissaa tympeä ilme kasvoillaan. Naaras kohautti välinpitämättömästi lapojaan ja kiiruhti leirin uloskäynnille väistellen lätäköitä.
Partion johdossa oleva Varjokarva nyökkäsi pienesti tervehdykseksi, jonka jälkeen soturi lähti johdattamaan partiota ulos leiristä.
Rajapartiossa Sulkavirta ei oikein malttanut keskittyä siihen mihin olisi pitänyt. Soturi mietti tulevaa seikkailuaan Aaltopennun kanssa. Hänen päässään pyöri kysymys, miten saada kenenkään huomaamatta pentu ulos leiristä. Täytyi miettiä läpi kaikki vaihtoehdot ja keksiä, mikä voisi toimia parhaiten. He eivät saisi jäädä kiinni. Sitten hänellä välähti. Sulkavirran teki mieli hihkaista, mutta se olisi herättänyt liikaa huomiota partiossa kulkiessa. Naaras ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan suunnitelmasta Aaltopennulle.

Partion jälkeen Sulkavirta oli kiiruhtamassa heti pentutarhalle, mutta Sinilintu pysäytti hänet.
”Olethan muistanut syödä?” soturi kysyi ja silmäili sisartaan, joka ei olisi millään malttanut jäädä juttelemaan pentuetoverinsa kanssa. Siinä hetkessä Sulkavirta tajusi, ettei hän ollut syönyt mitään eilisen aamun jälkeen. Naaras vilkaisi pentutarhalle vielä kerran, mutta päätti sitten, että Aaltopentu jaksaisi kyllä odottaa.
”En”, naaras vastasi valehtelematta. Sinilintu katsoi soturia päätään pudistellen.
”Tule, mennään syömään”, valkea soturi sanoi ja viittoi Sulkavirran peräänsä. Raidallinen soturi oli otettu siitä, miten Sinilintu huolehti hänestä. Naaras tiesi hyvin, miten helposti Sulkavirta unohti syödä. Sulkavirta tunsi itsensä jopa ylpeäksi, sillä Sinilintu ei tuntunut välittävän klaanitovereistaan, Sulkavirtaa ja Sähkötuhoa lukuun ottamatta. Vaikka kolmikosta jokainen oli oikeastaan toistensa vastakohta, he tulivat toimeen hyvin keskenään.
Sulkavirta nappasi tuoresaaliskasasta itselleen hiiren, vaikka sen vieressä olisi ollut maukkaan näköinen, pulska kottarainen. Sulkavirta oli kuitenkin luvannut olla syömättä siivekkäitä eläimiä, ellei muuta vaihtoehtoa olisi. Sinilintu oli katsonut säälien elotonta lintuparkaa.
”Joutsenet lähtevät pian”, Sinilintu ilmoitti syömisen lomassa. Sulkavirta vilkaisi hieman hämillään pentuetoveriaan.
”Miten niin lähtevät?” soturi kysyi saatuaan nielaistua palan hiirestään.
”Etkö ole huomannut? Monet linnut lentävät pois täältä lehtikatoa karkuun. Haluaisin tietää, minne ne menevät”, Sinilintu totesi ja piirteli harmistuneena käpälällään ympyrää leirin kivilattiaan. Sulkavirta ei ymmärtänyt naaraan kiinnostusta lintuihin, mutta tunsi hieman sääliä sisartaan kohtaan.
”Ne tulevat takaisin kyllä. Älä ole harmissasi”, Sulkavirta sanoi ja hymyili hennosti valkealle soturille, joka kohautti lapojaan.
”Minä en pidä lehtikadosta. Niin monet linnut, eläimet ja ötökät katoavat. Minulle tulee kovin tyhjä olo, kun ne ovat poissa”, naaras huokaisi hiljaa. Sulkavirta ei tiennyt mitä sanoa. Hän vain katsoi sisartaan säälivästi.

Ruokailun jälkeen Sulkavirta hyvästeli Sinilinnun. Hän nousi nopeasti ylös ja kiiruhti pentutarhalle. Naaras työnsi varovasti päänsä jäkäläverhon alta, ja erotti Aaltopennun leikkimässä Tattipennun kanssa. Punaruskea pentu huomasi pesään ilmestyneen pään ja sanoi jotakin veljelleen. Tattipentu näytti pettyneeltä, kun Aaltopentu kirmasi pentutarhan halki ulos pesästä.
”Keksitkö sinä sen suunnitelman?” pentu kysyi, mutta Sulkavirta painoi nopeasti käpälänsä pennun päälle hiljentääkseen tuon.
”Tule, mennään syrjempään juttelemaan”, soturi kuiskasi. Aaltopentu joutui kipittämään melkoista vauhtia eteenpäin pysyäkseen Sulkavirran tahdissa. Naaras löysi rauhaisan paikan läheltä leirin lampea. Vesiputouksen pauhu estäisi muita salakuuntelemasta heitä.
”Meidän täytyy löytää liittolainen. Oikeastaan tiedän jo ketä kysyä, mutta pitää odottaa oikeaa hetkeä. Me lähdemme seikkailulle yöllä. Täytyy vain odottaa, että Sähkötuho tai Sinilintu on yövartiossa, ja kumpi ikinä siinä onkaan, päästää meidät ulos leiristä ohitseen. Emme voi viipyä leirin ulkopuolella kauaa, mutta seikkailu se lyhytkin seikkailu on”, Sulkavirta virnisti innoissaan.

//Aalto?
// 844 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltopentu ihaili Sulkavirran urheutta – ei kuka tahansa tavallinen soturi ryhtyisi rikkomaan sääntöjä menemällä kielletylle alueelle. Hän yritti kuvitella, minkälaista Eloklaanin reviirillä oli, mutta sai muodostettua päässään vain epämääräisen kuvan hymysuisista, laiskanpulskeista kissoista loikoilemassa auringonläikissä. Sulkavirran mukaan eloklaanilaiset olivat heikkoja ja lempeitä, hyväuskoisia höyniä. Aaltopentu ei voinut ymmärtää, miten he olivat voineet asettua asumaan aivan Kuolonklaanin viereen; eikö Punatähti ollut muka tajunnut, että sellaisista pehmoista oli vain haittaa?
”Pidätkö sinä seikkailuista?” Sulkavirran naamalle muodostunut hymy tuntui kätkevän taakseen jotakin sellaista, mistä Aaltopentu halusi ottaa selvää. Pentu nyökytteli päätään tohkeissaan. Tietenkin hän piti seikkailuista! Leiriaukiota kauempana hän ei ollut vielä käynyt, mutta jonakin päivänä haaveili voivansa tutkia läpi Kuolonklaanin reviriin joka kolkan.
Aaltopentu huomasi Sulkavirran niskakarvojen nousseen pystyyn. Soturitar piti kasvonsa mitäänsanomattomina, mutta hän aavisteli, että naaraalla oli jotakin mielessään. Siispä hän pomppasi tassuilleen ja tuli niin lähelle tätä, että heidän viiksensä melkein koskettivat toisiaan. Aaltopentu tuijotti suoraan Sulkavirran kellertävän vihreisiin silmiin, salaa toivoen että ne ehkä paljastaisivat hänelle jotakin tämän hyvin piilotetuista ajatuksista.
”Miksi sinä kysyit?” hän puhui kuiskaamalla, koska ei halunnut hänen veljensä kuulevan. Hän halusi pitää tämän vain hänen ja Sulkavirran välisenä juttuna. ”Lähdemmekö seikkailulle?” hän kysyi ja veti terävästi henkeä. Odotuksen tunne oli piinaava.

//Sulka?
//196 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Sulkavirta, mikä on Eloklaani?” Aaltopennun esittämä kysymys ei yllättänyt Sulkavirtaa lainkaan. Pentu suorastaan janosi tietoa,
”Eloklaani on toinen klaani, vähän kuin Kuolonklaani, muttei kuitenkaan. Olen kuullut, että eloklaanilaiset ovat lempeitä ja heikkoja. He uskovat hyvyyteen ja muuhun sellaiseen, joka ei ole totta. Moni on aika varma, että loppujen lopuksi heidän hyväuskoisuus tulee olemaan Eloklaanin loppu”, harmaanruskea naaras naukaisi hiljaa ja viilsi kynsillään dramaattisesti ilmaa. Aaltopentu kuunteli silmät suurina.
”Eloklaani ei ole ollut täällä aina. He asettuivat tänne joitakin vuodenaikoja sitten. Kuolonklaanilaiset eivät saa olla missään tekemisissä heidän kanssaan, mutta minäpä olen käynyt Eloklaanin reviirillä”, soturi virnisti ylpeillen. Aaltopentu tapitti itseään huomattavasti suurempaa soturia oransseilla silmillään. Sulkavirta oli edelleenkin ylpeä matkastaan Eloklaanin reviirille, vaikka hänen ei kuulemma olisi pitänyt olla. Pienen seikkailun vuoksi hän ja Sähkötuho olivat joutuneet olemaan oppilaina pidempään. Se oli kuitenkin mennyttä, ja Sulkavirta oli nyt soturi. Hän tekisi saman tempun koska tahansa uudestaan, mutta tällä kertaa jäämättä kiinni.
”Pidätkö sinä seikkailuista?” Sulkavirta kysyi ja katsoi pentua viekkaasti hymyillen. Naaras oli keksinyt loistoidean. Hän halusi näyttää Aaltopennulle Kuolonklaanin reviiriä. Edellisestä seikkailusta oli liian kauan. Sulkavirta kaipasi jotakin vaihtelua elämäänsä. Vaikka hän itse sai kulkea leirin ulkopuolella vapaasti, olisi jännittävää salakuljettaa pentu ulos kenenkään huomaamatta. Naaras ei ollut edes huomannut, miten innoissaan hän oli suunnitelmasta. Nyt hän itse tapitti Aaltopentua innoissaan, aivan kuin olisi itse ollut tässä se pentu.
Niinpä Sulkavirta rentoutui ja vakavoitui. Jos suunnitelma toteutettaisiin, hän ei saisi herättää innokkuudellaan huomiota. Täytyisi olla rauhallinen ja viileä, ettei kukaan epäilisi mitään.

//Aalto?
// 243 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Seurasin Harakkanaurun toimia tarkasti. Alku oli näyttänyt hyvältä, mutta jotakin tapahtui ja soturin ote kepistä irtosi, ja keppi ajelehti virran mukana pois kohti Hehkulammen kirkkaansinistä vettä. Selkeästi tympääntynyt Harakkanauru kampesi itsensä pois vedestä rannalle. Kolli ravisteli turkkiaan ja mulkoili taakseen jäänyttä jokea ja sitä kohtaa, jossa tehtävä oli epäonnistunut.
En kieltänyt sitä, mutta olin hieman pettynyt kollin suoritukseen. Valkea kolli ei nyt edes vilkaissut minuun päin, vaikka minä otin askeleita lähemmäksi häntä. Olin huomannut, että katsoessani Harakkanaurua suorittamassa antamaani tehtävää, olin oikeasti toivonut kissan onnistuvan. Arvelin, että Harakkanauru oli enemmän pettynyt. Tai sitten ei, kuka sen tiesi. Vaikka olinkin opettanut Harakkanaurua, en oikeastaan tuntenut häntä sen koommin. Minä opetin hänelle uimista, siinä se. Sen olin kuitenkin huomannut, että valkea kolli halusi osata uida. Hän halusi onnistua.
”Palataan leiriin. Turha sinun on enää yrittää, kun keppikin meni jo menojaan”, totesin kylmällä äänellä ja katsahdin Harakkanaurua, joka ei edelleenkään katsonut edes minuun päin. Kollin käytös sai minut ärsyyntymään. Enää en tarjoutuisi oma-aloitteisesti soturia opettamaan. Jos hän oikeasti tahtoi oppia minulta, hän saisi seuraavan kerran tehdä aloitteen itse.
Lähdin kävelemään kohti astinkiviä rauhallisin askelin. En jäänyt odottelemaan Harakkanaurua, mutta kuulin valkean soturin askeleet perässäni.

Seuraavana aamuna heräsin tavalliseen tapaan sotureiden pesästä omalta vuoteeltani. Pesässä oli paljon kissoja, ja pesän lämpö sai minut kehräämään. Kuuntelin muiden sotureiden hengityksiä. Aurinko ei ollut vielä noussut. Sen saattoi kertoa siitä, että lähes jokainen pesän vuode oli täytetty. Olisin niin kovasti halunnut vain jäädä loikoilemaan pesän lämpöön, mutta velvollisuudet odottivat. Halusin olla virkeä ja skarppina aamun ensimmäisessä partiossa.
Niinpä nousin venytellen ylös ja puikkelehdin nukkuvien karvamyttyjen ohi pesän uloskäynnille. Astuessani ulos pesästä, tunsin kylmän puhurin iskeytyvän turkkiani vasten. Jos olisin ollut heikkomielinen, olisin varmaankin paennut kylmää ja palannut takaisin pesään. Mutta minä en ollut heikko. Kävelin ulos pesästä ja suuntasin kohti tuoresaaliskasaa. Kuten arvelin, se oli typötyhjä. Aamiainen jäisi nyt siis väliin.
Silmäilin hetken ajan tyhjää leiriä. Pidin siitä, kun sain herätä muita ennen. Sain pienen hetken omaa rauhaa, ennen kuin leiri täyttyisi kissoista ja äänistä. Nyt oli täysin hiljaista. Vain linnut visersivät leiriä ympäröivässä kuusimetsässä.
Katseeni kiinnittyi leiriin saapuvaan kissaan. Väärävarjo katsahti minun suuntaani, ja kollin kasvoille piirtyi pehmeä hymy. Väsymys paistoi entisen erakon haalean meripihkan värisistä silmistä. Väärävarjo oli ollut yövartiossa. Sydämeni alkoi takoa epämiellyttävän lujaa, kun katseemme kohtasivat. Käänsin pääni pois. Sivusilmälläni erotin, kuinka valkea hahmo lähestyi minua. Ripein askelin kolli kiiruhti leirin toiselta puolelta luokseni.
Tiesin, että minun täytyisi paeta tätä kohtaamista, mutta en halunnut. Tunne voitti järjen, ja minä jäin paikoilleni. Kohtasin jälleen Väärävarjon katseen.
“Sinä olet vältellyt minua”, kolli lausahti tasaisella äänellä istuessaan alas. En vastannut mitään. Katsoin vain Väärävarjoa suoraan silmiin.
“Pikiturkki haluaisi olla kumppanini”, soturin sanat saivat minut säpsähtämään. Tuntui kuin joku olisi iskenyt kyntensä selkääni. Väärävarjon katse oli haikea.
“Entä sitten?” ärähdin pitäen katseeni tiukasti kollin silmissä. Väärävarjo kohautti lapojaan.
“Meillä oli hetki, sinulla ja minulla. Se merkitsi minulle paljon. Minä tiedän, ettei se ollut sinullekaan merkityksetöntä. Jos tahdot, minä voin unohtaa Pikiturkin”, valkea kolli sanoi ja nielaisi. Huomasin, miten jännittynyt Väärävarjo oli. Se joko kertoi, että hän oli tosissaan sanojensa kanssa, tai sitten hän yritti vedättää minua. Siristin silmiäni ja mietin kollin sanoja. Hän ei ollut ihan väärässä. Puoli kuuta sitten tapahtunut kohtaaminen Hehkulammen lähellä oli merkinnyt minulle paljon, oikeastaan liikaakin.
Minun olisi helpompi päästää irti tästä tunteesta, jos Väärävarjolla olisi joku toinen. Mutta pystyisinkö siihen? Pystyisinkö katsoa sitä, miten onnelliseksi Pikiturkki hänet tekisi?
“Älä tee valintojasi minun vuokseni. Kysy ennemmin itseltäsi, mitä sinä tahdot”, lausahdin niin rennosti kuin vain saatoin, mutta äänestäni takuulla paistoi jännittyneisyys. Väärävarjo ei ehtinyt sanoa mitään, kun pentutarhalta alkoi kantautua ääniä. Pennut olivat heränneet. Valkea soturi käänsi katseensa kohti kallion seinämän kolossa sijaitsevaa pesää, ja minä katsoin tilaisuuteni tulleen. Livahdin pois paikalta ja suuntasin kohti piikkihernemuuria.
Tästä tulisi hyvä päivä. Työnsin Väärävarjon pois mielestäni ja keskityin tähän päivään. Aamulla olisi vuorossa rajapartio, ja auringonlaskun jälkeen pääsisin saalistuspartioon. Siinä välissä ottaisin pienet torkut. Ei kuulostanut hullummalta päivältä.

// 643 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Kunhan turkkini oli ensin hitusen kuivunut, pulahdin uudelleen joen tummiin, vaahtopäisiin pyörteisiin ja lähdin kauhomaan tietäni tarmokkaasti eteenpäin. Tällä kertaa se sujui jo paljon paremmin, virtaus ei enää riepotellut minua ja tunsin olevani vallassa omasta kehostani. Palattuani kuivalle maalle jäin Tuhkajuovan käskystä odottamaan, kun harmaankirjava naaras poikkesi metsänreunaan ja katosi hetkeksi aluskasvillisuuden sekaan. Vähän ajan kuluttua vanhempi soturi palasi raahaten mukanaan kuivuneen sammaleen peittämää oksankarahkaa. Kallistin kysyvästi päätäni ja tarkastelin silmät sirrillä maassa lojuvaa kepakkoa. Asian ydin valkeni minulle vasta, kun Tuhkajuova alkoi kertoa jokeen pudonneista kissoista. En ollut koskaan ajatellutkaan, että minun saattaisi täytyä pelastaa joku onneton hukkumasta – eihän se ollut minun vikani tai ongelmani, että kaikki kuolonklaanilaiset eivät olleet vaivautuneet opettelemaan uimisen tärkeää taitoa ja saattaisivat joutua maksamaan siitä vielä hengellään.
“Tahdotko yrittää vielä joessa uimista vai uskotko voivasi saada kepin kiinni ja tuoda sen rantaan?” Tuhkajuova kysyi.
Punnitsin hetken soturittaren asettamaa tehtävää, ja vaikka piskuinen epäilyksen siemen kalvoi alitajuntaani, nyökkäsin itsevarmasti. Vaikka Tuhkajuova oli varoittanut harjoituksen kuulostavan paljon helpommalta kuin se oikeasti oli, uskoin pärjääväni ihan hyvin.
“Ei tarvitse, saan kepin varmasti noudettua”, ilmoitin ja heilautin kärsimättömästi häntääni. Tabbykuvioinen naaras siristi aavistuksen silmiään ennen kuin nyökkäsi ja työnsi kepin alas jokeen. Sukelsin välittömästi sen perään ja annoin virran kuljettaa minua sitä kohti. Jouduin potkimaan takatassuillani hieman lisävauhtia, jotta saavuttaisin aalloissa poukkoilevan karahkan varmasti ennen kuin se ehtisi ohittaa alajuoksun astinkivet ja päätyisi Hehkulampeen. Pari voimakasta tassunvetoa myöhemmin sain kuin sainkin iskettyä hampaani kepin kosteaan ja hiljalleen lahoavaan pintaan. Otteeni oli tukeva, mutta karahka osoittautui painavammaksi kuin olin kuvitellut ja hetkeen en voinut tehdä mitään paitsi ajelehtia virran heiteltävänä koettaen itsepäisesti pitää hukkuvaa kissaa esittävän kepin leuoissani ja pinnalla.
Jonkin aikaa räpiköityäni sain käännettyä kepin niin, että se kellui rinnallani ja saatoin vetää sitä pitämällä kiinni sen toisesta päästä. Tunsin oloni jo siinä vaiheessa lopen uupuneeksi, mutta päätin itsepintaisesti yrittää saada kepin rantaan. Raskaasti puuskuttaen kauhoin kohti kuivaa maata karahka mukanani, mutta vain hännänmitan päässä rantapenkereestä otteeni alkoi vähitellen livetä. Lihaksiani särki ja tuntui siltä, että keppi uppoaisi minä hetkenä hyvänsä joen pohjaan ja minä sen mukana.
“Hiirenpapanat!” sähähdin ja päästin puolivahingossa irti kepistä, joka jatkoi iloisesti matkaansa virran mukana. En olisi enää mitenkään voinut saada sitä kiinni, joten päädyin nousemaan rannalle ilman sitä. Mulkoilin ärsyyntyneesti takanani kohisevaa jokea ja koetin ravistella märkää turkkiani hieman kuivemmaksi suostumatta katsomaan Tuhkajuovaan päin. Typerä keppi ja typerät uimataidottomat kissat! Jos joku kuolonklaanilainen olisi joskus hukkumassa, hukkukoot. Minä en pelastaisi yhtään ketään.

// Tuhka?
// 400 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Joo! Kerro, kerro!” Aaltopentu kinusi, ja Sulkavirta nykäisi viiksiään huvittuneesti.
”Hyvä on”, hän sanoi ja istuutui alas kietaisten samalla pitkän, raidallisen häntänsä nätisti ympärilleen. Aaltopentu pyllähti istuvilleen ja yritti samaa, mutta hänen häntänsä oli vielä liian lyhyt, että se olisi taipunut niin. Hänen korvansa painuivat harmistuksesta luimuun, mutta ne ponnahtivat melkein saman tien pystyyn, kun hän kuuli Sulkavirran rykäisevän sen merkiksi, että oli aikeissa aloittaa. Aaltopentu käänsi katseensa harmaaruskeaan naaraaseen ja nytkytti hännänpäätään malttamattomana puolelta toiselle.
”Kuolonklaanin leiri sijaitsee havupuiden suojassa”, Sulkavirta aloitti ja kiirehti sitten lisäämään, kun Aaltopennun otsa rypistyi hämmennyksestä: ”Kuusi, jonka alla soturien pesä sijaitsee, on muun muassa havupuu. Kuvittele monta niitä pystyssä ja vierekkäin – yhdessä ne muodostavat metsän. Kuitenkaan se ei ole ainoa puulaji, jota reviirillä tavataan: on myös lehtipuita, joiden lehdet eivät ole teräviä piikkejä – eli neulasia – kuten havupuilla.”
Aaltopentu joutui pyörälle päästään. Kuinka monta erilaista puuta Kuolonklaanin reviirillä oikein kasvoi? Ja oliko hänen välttämättä tiedettävä ne kaikki, jotta hänestä voisi tulla hyvä soturi? Sulkavirta tuntui lukevan hänen ajatuksensa: ”Älä murehdi, hahmotat nämä asiat varmasti paremmin sitten kun pääset itse tutkimaan reviiriä mestarisi kanssa. On Kuolonklaanin reviirillä paljon kaikkea muutakin kuin vain puita: metsässä on isoja kiviä, joita vuoraa paksu kerros sammalta. On myös jokia ja lampi, josta sinulle aiemmin mainitsinkin, sekä Ukkospolkua lähestyettäessä maasto muuttuu avarammaksi, eikä puita ole enää niin paljon.”
Aaltopentu kallisti päätään. ”Mikä on Ukkospolku?” hän naukaisi kummastuneena.
”Ukkospolkua pitkin kulkevat hirviöt. Ne ovat isoja, pahalta haisevia olentoja, joista kannattaa pysyä etäämpänä”, hän sanoi ilme vakavoituen. Aaltopennun naama kivettyi myös, ja hän nyökkäsi.
Siinä samassa hänen huomionsa kiinnitti sammalverhon liikahdus pesän suulla, kun peremmälle pyrki likomärkä kissa. Isolla, tummanharmaalla kollikissalla oli valkea rinta ja hännänpää, ja hänen keltaiset silmänsä pyyhkivät katseellaan pesän yli. Aaltopentu pani merkille kollin jalkojen juuressa olevan mustarastaan, jonka tämä oli arvatenkin tuonut klaaninvanhimmille ja kuningattarille.
Hän katseli, miten vettä valuva nuori kissa tallusti pesän poikki riista hampaissaan klaaninvanhimpia kohti ja pudotti sitten tuomisensa lähimpänä olevan kissan vuoteen eteen. Luminenän pää ponnahti ylös ja tämä kurkotti nuuhkaisemaan lintua.
”Hieno saalis. Sinäkö tämän nappasit, Tuimatassu?” vanha naaras naukui ystävällisellä äänellä. Tuimatassu viuhtaisi häntäänsä ja murahti myöntävästi.
”Se oli vähällä lentää suoraan Eloklaanin partion käpäliin, mutta minäpä ehdin ensin”, kolli maukui suunpieliään nuoleskellen.
Aaltopentu käännähti jälleen Sulkavirtaa kohti. Myös soturinaaras oli jäänyt seuraamaan, millä asialla oppilas oli pentutarhassa. ”Sulkavirta, mikä on Eloklaani?”

//Sulka?
//382 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mahlahalla: 9kp –

Aaltopentu: 78kp! – Voit nimittää itsesi ja Tattipennun nyt oppilaaksi!

Pimentovarjo: 4kp –

Tuhkajuova: 16kp –

Sulkavirta: 33kp! –

Harakkanauru: 9kp –

Kirjoittaja: Elandra

Aaltopentu katsoi Sulkavirtaa pyytäen tuota kertomaan lisää Kuolonklaanista. Pentu janosi tietoa, eikä sille tuntunut riittävän mikään. Sulkavirta hymähti ja väläytti pennulle ystävällisen hymyn.
”Etsitään ensin ystäväsi”, naaras sanoi ja antoi pennun kirmata edellään kohti parantajan pesää, jonka kaksikko ilmeisesti tutkisi ensimmäisenä. Aaltopennun askeleet olivat vielä huteria, ja punaruskea pentu oli vähällä kompuroida jalkoihinsa. Kuin ihmeen kaupalla Aaltopentu piti tasapainonsa ja jatkoi matkaa. Soturin mieleen muistui omat pentuaikansa, kun hän oli sisaruksiensa kanssa karannut pentutarhalta tutkimaan parantajan pesää. Hän muisti, miten suurelta leiri ja parantajan pesä olivat tuntuneet, verrattuna pieneen ja tunkkaiseen pentutarhaan. Nyt leiri tuntui pieneltä, eikä reviirikään enää tässä vaiheessa ollut kovinkaan suuren tuntoinen ihmeellisyys. Sulkavirta ei voinut kieltää, etteikö hän olisi halunnut lähteä tutkimaan maailmaa Kuolonklaanin reviirin ulkopuolelta. Eloklaanin reviiri ja kaksijalkala tuntuivat vetävän nuorta naarasta koko ajan puoleensa. Hän oli kuullut, miten kurja paikka kaksijalkala oli, mutta hän halusi nähdä sen omin silmin.
”Löysin sinut!” Aaltopentu hihkaisi, kun Sulkavirta saapui parantajan pesän sairasaukiolle. Vaalean punaruskea Tattipentu oli kumartunut sammalvuoteiden taakse piiloon. Nyt kollipentu nousi ylös ja katsoi pentuetoveriaan hennosti hymyillen.
”Mennään etsimään muut”, Aaltopentu tokaisi ja lähti johdattamaan kahta muuta kissaa ulos parantajan pesästä.

Leikki päättyi siihen, kun salama välähti ja sitä seurasi kova jyrinä. Tattipentu säikähti niin, että pentu kipitti häntä koipien välissä takaisin pentutarhalle. Myös Saukkopentu ja Sirpalepentu luovuttivat ja menivät Tattipennun perään.
Sulkavirta loi katseensa taivaalle. Aurinko oli kadonnut, ja taivas oli täyttynyt tummista, painavista ukkospilvistä. Viherlehti teki loppuaan, ja säät huononivat päivä päivältä. Sulkavirta ei millään tavalla pelännyt sadetta, mutta juuri nyt hän ei halunnut turkkinsa kastuvan. Ilma oli viilennyt, joten märkä turkki voisi helposti vilustuttaa kissan.
”Sinunkin kannattaisi palata pentutarhalle, ennen kuin alkaa sataa”, Sulkavirta naukaisi pennulle, joka tapitti oransseilla silmillään tummanpuhuvaa taivasta. Pennun pistävän oranssit silmät siirtyivät nopeasti soturittareen.
”Mutta sinä lupasit kertoa minulle lisää Kuolonklaanista”, punaruskea pentu huomautti vakava ilme kasvoillaan. Sulkavirta tunsi ison pisaran putoavan kuonolleen. Naaras huokaisi ja taipui. Häntä ei oltu määrätty tänään yhteenkään partioon, joten päivä pentujen kanssa olisi varmaankin mielenkiintoisinta, mitä hän itse keksisi.
”Tule sitten”, Sulkavirta sanoi ja viittoi pennun peräänsä. Matkalla pääaukion toiselta puolen pentutarhalle, sade ehti yltyä kaatosateeksi. Kaksikko pääsi juuri ja juuri pesään, ennen kuin he olisivat kastuneet kokonaan. Sulkavirta katseli ympärilleen hämärässä pesässä. Ruostekukka ja Mäntyviiksi loikoilivat toisella puolen pesää, ja toisella puolen makoilivat klaaninvanhimmat. Pennut olivat levittäytyneet ympäri pesää. Saukkopentu ja Sirpalepentu olivat klaaninvanhimpien lähettyvillä, ja Tattipentu oli mennyt emonsa luokse turvaan.
”Tahdotko, että esittelen sinulle pentutarhan?” Aaltopentu kysyi. Sulkavirta pudisteli päätään.
”Sille ei mahda olla tarvetta. Minäkin synnyin ja vietin ensimmäiset kuusi kuutani täällä”, harmaanruskea soturi virnisti. Aaltopentu kohautti lapojaan.
”Tahdotko, että kerron sinulle Kuolonklaanin reviiristä?” Sulkavirta kysyi ja katsahti taas Aaltopentuun.

//Aalto?
// 434 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltopentu innostui saman tien, kun Sulkavirta sanoi voivansa opettaa häntä uimaan, kunhan hän ensin vähän kasvaisi. Jos hän osaisi uida, Kuolonklaanin kissat arvostaisivat häntä varmasti eri tavalla. Hänestä saatettaisiin tehdä jopa päällikkö! Aaltopentu yritti kuvitella, millaista oli olla klaanipäällikkö ja komennella muita mielensä mukaan.
”En kerro muille!” hän lupasi ja madalsi sitten ääntään, koska pelkäsi pentukolmikon salakuuntelevan heitä jostain piilosta. ”Sitten kun minusta tulee päällikkö, niin sinä voit olla minun luottosoturi”, hän maukui rintaansa itsevarmasti pullistaen. Sulkavirta värisytti viiksiään ja kehräsi: ”Onpa jalomielistä sinulta.”
Aaltopentu käännähti ympäri kannoillaan ja jäi katselemaan ympärilleen aukiolla. Hänen veljellään ja kahdella muulla pennulla oli ollut nyt ihan tarpeeksi aikaa löytää itselleen piilo. Jos he jäisivät kiinni, se oli heidän oma vikansa. ”Tule, mennään etsimään heidät”, hän naukaisi ja lähti sipsuttamaan kohti leirin ainoaa osaa, joka ei ollut pelkkää kiviseinää vaan muodostui jonkinlaisista kasveista. ”Mitä nuo ovat?” hän kysyikin heti kun Sulkavirta tuli hänen rinnalleen ja osoitti korvillaan kohti keltakukkaisia puskia. Harmaanruskea mustaraidallinen naaras nytkäytti hännänpäätään.
”Ne ovat piikkiherneitä. Niiden läpi pääsee kulkemaan sisään ja ulos leiristä”, hän kertoi rauhallisesti. Aaltopentu tuijotti kasveja silmät laajenneina. Oliko noiden kaikkien rehujen takana jotain muutakin kuin vain leiriä?
Pentu vaihtoi asentoa tuntiessaan jännityksen kihelmöivän käpälissään epämukavasti. ”Kerro minulle lisää Kuolonklaanista!” hän vaati ja käänsi silmänsä taas kohti vanhempaa kissaa.

//Sulka?
//211 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin, kuinka Harakkanauru lähestyi taas vettä. Kolli ei arastellut, vaan kapusi joentörmältä veteen sulavasti. Vesipisaroita roiskui päälleni, ja kolli katosi veden alle. Nopeasti Harakkanauru sai päänsä pintaan ja alkoi rauhallisin vedoin kauhoa käpälillään vettä. Nyt soturi oli huomattavasti aiempaa rauhallisempi. Hän näytti keskittyvän täysillä. Virtaus ei ollut tässä kohtaa jokea voimakas, mutta se riitti hyvin ensimmäiselle kerralle. Valkean kollin kasvoilla oli keskittynyt, päättäväinen ilme. Katsoin tarkasti, kun tuo pysytteli pinnalla ja ui eteenpäin. Huomasin, miten Harakkanauru meinasi kadottaa rytminsä, jolloin virta vei häntä mukanaan oman mielensä mukaan. Kävelin joentörmää pitkin ja katsoin, kuinka kolli löysi taas rytmin. Ennen astinkiviä Harakkanauru lähti uimaan kohti rantaa.
Kolli pääsi luokseni ja ravisteli läpimärkää turkkiaan kuivaksi.
”Eihän se ollutkaan kovin vaikeaa”, tokaisin rauhallisella äänellä. Harakkanauru nyökkäsi tyytyväisen oloisena.
”Kokeilenko vielä? Voin suoriutua paremminkin”, kolli ilmoitti ja katsoi minua empimättä suoraan silmiin. Minä pudistin päätäni ja käänsin katseeni kohti taakseni jäävää metsää.
”Odota siinä”, käskin ja käänsin selkäni soturille. Kevein juoksuaskelin suunnistin kohti metsän rajaa. Etsin katseellani maassa lojuvia keppejä, joita voisi hyödyntää seuraavassa harjoituksessa. Puu kellui, jonka vuoksi se oli hyvä apuväline.
Muistelin haikeana, kuinka Jyrkänneloikka oli opettanut minua samalla tavalla. Olin ylpeä siitä, että sain jakaa hänen oppejaan eteenpäin. Tiesin, että tein tärkeää työtä, vaikka kuolonklaanilaiset eivät sitä arvostaneetkaan. Löydettyäni sopivan kokoisen kepin, upotin hampaani siihen ja kannoin sen takaisin Harakkanaurun luokse. Kolli katsoi tarkkaavaisesti. Pidin Harakkanaurussa juuri siitä, että hän ei jaaritellut turhia. Minä opetin häntä, ja hän oppi minulta. Yhteinen aikamme kului juuri siihen, mihin olin sen suunnitellut kuluvan. Kenties kolli ei ollut samanlainen luonnonlahjakkuus kuten tyttäreni Sulkavirta, mutta hänen kanssaan opetustuokiot sujuivat ongelmitta ja kolli kuunteli minua. Sulkavirta teki liikaa omiaan, jonka vuoksi hän oli kenties surkein opetettava, jota minulla oli koskaan ollut. Jopa Lauhalaukka oli ollut parempi.
”Olet varmasti kuullut tarinoita kissoista, jotka ovat pudonneet jokeen. Sinä olet se, joka pelastaa heidät sieltä. Ajatuksena se saattaa kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ole. Jo pelkkä joessa uiminen on tietynlainen koetus, mutta räpiköivän kissan raahaaminen rantaan on paljon enemmän. Jos huonosti käy, se vie kaikki voimasi hetkessä ja hukutte molemmat”, lausahdin ja katsoin Harakkanaurua suoraan silmiin, ”keppi ei tietenkään ole sama kuin oikea kissa, mutta tällä hetkellä se riittää sinulle.”
”Tahdotko yrittää vielä joessa uimista, vai uskotko voivasi saada kepin kiinni ja tuoda sen rantaan?” esitin kysymyksen. Jos Harakkanauru oli vielä epävarma taidoistaan, hänelle täytyi antaa mahdollisuus uida vielä ilman keppiä. Olisi typerää laittaa epävarma kissa tekemään jotakin, josta hän ei välttämättä selviytyisi.

//Harakka?
// 403 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta oli joutunut harkitsemaan tarkasti, mitä kertoisi pienelle pennulle. Pennun pää olisi taatusti mennyt sekaisin, jos soturitar olisi kertonut, että Aaltopennun velipuoli oli surmannut tuon isän sisaruksen. Naaras oli päättänyt jättää sen kertomatta. Aaltopentu saisi tietää siitä varmasti myöhemmin, jolloin hän osaisi käsitellä asiaa paremmin. Ei sitä tiennyt, mikä sekopää pennusta voisi tulla, jos hän saisi tietää kaiken niin pienenä.
Naaras oli aluksi turhautunut siitä, että joutui mukaan Aaltopennun ja muiden pentujen piilosleikkiin, kun punaruskea naaraspentu lupasi etsiä yhdessä soturin kanssa. Sitten hän tajusi, ettei ajatus ollutkaan niin kamala. Pentujen kanssa touhuaminen oli itse asiassa ihan rentouttavaa. Se toi mukavaa vaihtelua soturin elämään.
”Mitä sinä tahdot tietää?” raidallinen soturi kysyi ja katsahti Aaltopentuun. Pentu katsoi Sulkavirtaa veikeä ilme kasvoillaan.
”Kaiken mitä sinä tiedät”, naaras ilmoitti reippaalla äänensävyllä. Sulkavirta naurahti ja pudisteli pienesti päätään.
”Voi kuule, siihen menisi liian kauan”, Sulkavirta tokaisi ja heilautti häntäänsä rennosti puolelta toiselle. Aaltopennun kasvoille piirtyi mietteliäs ilme.
”No, kerro sitten mitä haluat”, pentu taipui. Sulkavirta vilkaisi taivaalle mietteliäänä. Kun hän keksi jotakin kerrottavaa, naaras laski taas katseensa alas punaruskeaan pentuun.
”Meidän reviirillämme on hyvin kaunis lampi, Hehkulampi. Sen vesi hehkuu etenkin viherlehtisin kirkkaansinisenä. Moni kuolonklaanilainen pitää vain lammen katselemisesta, mutta minä, emoni ja sisarukseni emme tyydy vain katseluun. Me osaamme uida”, naaras kuiskasi viimeisen lauseen, aivan kuin se olisi ollut suurikin salaisuus. Hän näki Aaltopennun kasvoilla haltioituneen ilmeen. Pennun aitous sai Sulkavirran hymyilemään.
”Jos tahdot, voin opettaa sinua vähän, kun olet kasvanut jonkin verran. Älä kerro muille pennuille, sillä opetamme vain harvoja ja valittuja”, naaras valehteli ja katsoi luottavaisesti pentua, joka tuntui uskovan kaiken. Ei se kamalan iso valhe ollut. Hän tiesi, ettei heidän sukunsa opettanut kovinkaan monia kuolonklaanilaisia uimaan. Se tosin ei johtunut siitä, etteivätkö he olisi halunneet, vaan lähinnä siitä, että kuolonklaanilaiset eivät suostuneet menemään veteen.

//Aalto?
// 293 sanaa