Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Silmät hämmästyksestä levinneinä Aaltopentu tuijotti Sulkavirtaa, eikä voinut uskoa sitä, mitä tämä oli juuri hänelle kertonut. Tuo iso, yrmeä kolliko oli hänen isänsä veli? Sitä oli kieltämättä vaikea uskoa, kun ajatteli, miten rauhallinen ja rento hänen isänsä Kalmakuu oli verrattuna tähän kuumapäiseen körilääseen, mutta toisaalta heissä oli kyllä jotain samaa näköä. Kenties se oli punaruskea turkin väri ja samanlaiset leveät kasvot, mikä sai Aaltopennun ajattelemaan niin. Nyt kun hän kuikuili soturien pesän tuuheiden kuusen oksien ohi sisälle pesään ja näki vilauksen soturin kylmistä, jäänsinisistä silmistä varjoissa, ei hän voinut sanoa olevansa asiasta enää niin varma. Hän kuitenkin aavisteli, ettei Sulkavirta valehtelisi tällaisesta asiasta hänelle.
”Onko isälläni muitakin sisaruksia kuin Jääviilto?” Aaltopentu kysyi sisäistettyään ensin äsken kuulemansa tiedon. Siitä huolimatta hän oli hypätä ulos turkistaan, kun Sulkavirta nyökkäsi, ja Aaltopentu sai tietää, että hänen isällään oli kolme muutakin sisarusta.
”Sinun isäsi syntyi siskonsa Hehkuaskelen kanssa ensin, Jääviilto, Kylmäliekki ja Hiutaleviiksi ovat toisesta pentueesta”, naaras selitti häntäänsä huiskien. ”Hiutaleviiksi kuitenkin kuoli tässä jokin aika sitten.”
”Mihin? Oliko hän sairas?” Aaltopentu halusi saada tietää. Sulkavirta näytti hetken siltä, että hän etsi sopivia sanoja, ja se pisti hänet miettimään, liittyi Hiutaleviiksen kuolemaan jotakin sellaista, mitä hän ei saanut kuulla. Aina kun Aaltopentu oli käynyt liian uteliaaksi ja aloittanut kyselemisen, Ruostekukka oli käskenyt häntä pysymään vaiti ja sanonut, että jotkin asiat eivät kuuluneet kaikkien tiedettäviksi. Aaltopentua oli jäänyt kaihertamaan, mitä se oikein mahtoi tarkoittaa.
”Sanotaan, että hän oli väärässä paikassa väärään aikaan”, Sulkavirta maukui lopulta ja siristi vähän silmiään katsoessaan Aaltopentua. Aaltopentu räpytteli omia hämmennyksestä ymmyrkäisiä silmiään ja vastasi naaraan tuijotukseen.
Hän oli aikeissa esittää lisää kysymyksiä, kun jostain hänen takaansa kuului riemastunut kiljaisu ja useita pienten käpälien juoksuaskelia. Aaltopentu tiesi katsomattakin, että hän oli tullut löydetyksi.
Kääntyessään kohtaamaan Saukkopennun ja kaksi muuta pentua hän tunsi ärtymyksen pistelevän nahassaan, koska Saukkopentu oli löytänyt hänet näin näkyvältä paikalta, ja toisaalta taas siitä syystä, että hänellä oli ollut juttu kesken Sulkavirran kanssa ruskean naaraan tullessa keskeyttämään.
”Löysin sinut, Aaltopentu!” Saukkopentu hihkaisi kuin hänen ajatuksensa lukien. Aaltopentu luimisteli korviaan ja mulkoili pentukolmikkoa närkästyneenä. ”Kuka etsii seuraavaksi?” Ruskea naaras ei ollut millänsäkään Aaltopennun tuimasta katseesta.
Siinä samassa Aaltopennun mielen lävisti salaman lailla oivallus, joka saattaisi antaa hänelle lisää puheaikaa Sulkavirran kanssa. ”Hei, minä ja Sulkavirta voimme etsiä seuraavaksi”, hän ilmoitti karvojaan pörhistellen. Hän kuuli Sulkavirran tukahtuneen ähkäisyn viereltään, mutta ennen kuin soturinaaras ehti väittää vastaan, kaikki kolme pentua olivat kirmanneet matkoihinsa riemunkiljahdusten saattelemana.
Aaltopentu kääntyi kohti Sulkavirtaa, joka näytti siltä, ettei ollut vielä ehtinyt sisäistää, mitä juuri oli tapahtunut. ”Sillä välin kun odotamme, että muut ehtivät piiloon, voisitko kertoa minulle lisää Kuolonklaanista?” hän pyysi suuria, oransseja silmiään mahdollisimman viattoman näköisesti räpytellen.

//Sulka?
//432 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Kun Tuhkajuova komensi minut yhdellä kevyellä hännänheilautuksella mukaansa ja lähti johdattamaan minua pitkin Hehkulammen viettävää rantaa, seurasin tätä mukisematta. Suupielissäni kareili vino, uhmakas hymy, joka oli hiipinyt kasvoilleni vanhemmat soturin mainittua ensi kertaa joen, joka virtasi mutkitellen Kuolonklaanin reviirin läpi ja laski sitten hiljaa kohisten peilikirkkaaseen lampeen. Osasin jo uida, sukeltaa ja jopa kamppailla vedessä, mutta alati muuttuvassa virrassa selviäminen olisi taas yksi askel eteenpäin polulla kohti täydellistä uimataitoa. Ja vaikkeivät kuolonklaanilaiset juuri uimataitoa arvostaneet, tekisi se minusta joka tapauksessa hieman kyvykkäämmän ja paremman kuin yksikään noista uppiniskaisista jästipäistä, jotka karttoivat ja pelkäsivät vettä kuin ruttoa. Mielestäni oli huvittava ajatus, että nekin soturit, joiden suuri koko ja taistelutaidot valoivat klaanitoverienkin sydämiin pelkoa ja kunnioitusta, kavahtivat vettä.
“Tässä on hyvä paikka aloittaa. Saat astinkivistä kiinni, jos virtaus alkaa tuntua liian voimakkaalta. Ja muista varoa pyörteitä, ne vetävät sinut aina pohjaan asti ja tekevät pinnalle pääsemisestä erittäin haastavaa”, Tuhkajuova selitti ja istuutui joentörmälle parin ketunmitan päähän alajuoksusta. Minä nyökkäsin ja astelin harmaankirjavan soturittaren ohi laskeutuen varovasti tummaan virtaan. Samalla sydämenlyönnillä joki iski ahnaat, jääkylmät kyntensä turkkiini ja koetti tempoa minua kauemmas rannasta. Vaikka virtaus oli voimakkaampi kuin olin kuvitellut, panin käpäläni empimättä töihin ja taistelin päättäväisesti sitä vastaan – en suostuisi olemaan vain kuin kuiva lehti, jota joki voisi oman mielensä mukaan riepotella.
Aluksi yritin uida vastavirtaan, mikä osoittautui hyvin nopeasti erittäin raskaaksi virtauksen työntäessä minua juuri toiseen suuntaan ja aaltojen paiskautuessa tuon tuosta vasten kasvojani, jolloin pääni jäi pari kertaa kokonaan veden alle. Koska osasin pidättää hengitystäni ja tiesin miten veden alla piti toimia, selvisin ilman ylenmääräistä panikointia. Seuraavaksi käännyin vaivoin myötävirtaan ja annoin joen kuljettaa minua jonkin matkaa, ennen kuin kiepsahdin poikittain ja lähdin kauhomaan tietäni kohti rantaa. Kampesin itseni puuskuttaen takaisin kuivalle maalle ja lysähdin hiekalle istumaan. Vaikka olin viettänyt joessa vain hyvin lyhyen ajan, lihaksiani särki ja sydämeni hakkasi kovaäänisesti vasten rintaani.
“Sinä jännität liikaa”, Tuhkajuova huomautti käveltyään kuuloetäisyydelle. “Rentoudu ja anna veden tehdä suurin työ. Jos olet jäykkä kuin ajopuu, virta vie sinut helposti mennessään ja uppoat varmasti.”
“Tahdon yrittää uudestaan”, henkäisin ja katsahdin raidallista soturia koettaen saada hengitykseni tasaantumaan.
“Lepää ensin hetki, sitten voit kokeilla uudestaan”, naaras tokaisi. Arvelin, ettei Tuhkajuova halunnut ottaa sitä riskiä, että tämä joutuisi pelastamaan minut vedestä mikäli voimani loppuisivat yllättäen kesken. Nyökkäsin ja keskityin nuolemaan turkkiani, jotta saisin sen edes hieman kuivemmaksi ennen kuin pulahtaisin uudestaan veteen.

// Tuhka?
// 385 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirran hännänpää alkoi hiljalleen nykiä ärsyyntymisen merkiksi. Aaltopennun suusta tulvi kysymyksiä toistensa perään, eikä naaras ehtinyt vastata niihin ennen kuin tuo esitti jo lisää kysymyksiä. Soturi oli joutunut nostamaan käpäläänsä ilmaan hiljentääkseen pennun. Nyt pienokainen oli hiljentynyt ja kohdistanut pistävän oranssit silmänsä itseään huomattavasti suurempaan soturiin. Pentu odotti vastausta kysymyksiinsä. Sulkavirta ajatteli, että kenties olisi fiksuinta vain vastata. Pentu tiesi vähän, ja Sulkavirta mielellään kertoi muille Kuolonklaanista ja muusta.
”Minun isäni on Kuolonklaanin varapäällikkö, Henkäysvarjo”, Sulkavirta totesi painottaen sanaa ’varapäällikkö’, ”emoni on Tuhkajuova, ja minulla on kaksi sisarusta; Sähkötuho ja Sinilintu.” Soturi hiljeni hetkeksi ja antoi pennulle aikaa sisäistää sanomansa. Ennen kuin pienokainen ehti avata suutaan, Sulkavirta kuitenkin jatkoi kysymyksiin vastaamista.
”Minun mestarini oli Varjokarva. Pimeyden Metsä on paikka, jonne me menemme kuolemamme jälkeen. He vartioivat meitä koko ajan ja päättävät, mitä kellekin tapahtuu. Sen vuoksi sinun täytyy uskoa Pimeyden Metsään ja kunnioittaa sitä. Se on kuolonklaanilaisille erittäin tärkeä asia”, raidallinen soturi lausahti ja katsoi pentua suoraan silmiin ja yritti samalla viestittää sen, miten tärkeää Kuolonklaanissa oli uskoa Pimeyden Metsään. Punaruskea pentu tapitti Sulkavirtaa hetken ajan, jonka jälkeen tuo räpäytti silmiään ja nyökkäsi. Aaltopentu avasi jälleen kerran suunsa puhuakseen, mutta joku keskeytti hänet. Pesään astui kissa. Askeleista päätellen huomattavasti suurempi kuin Aaltopentua etsinyt Saukkopentu. Sulkavirta vilkaisi tulijaa. Jääviilto mulkaisi Sulkavirtaa välinpitämättömästi, mutta huomattuaan soturin takana istuvan pennun, kollin ilme muuttui.
”Ulos täältä, kirppukasa! Sinä et kuulu sotureiden pesään vielä moneen kuuhun”, suuri, punaruskea kolli sähisi pennulle paljastaen hampaansa. Uhkaavasti Jääviilto otti joitakin askeleita lähemmäksi ja kumartui pennun tasolle. Pieni Aaltopentu painautui sammalia vasten ja katsoi suorastaan kauhuissaan paikalle tullutta soturia. Sulkavirta nousi ylös.
”Etsi kokoisiasi kissoja, joita voit kiusata. Jätä pennut rauhaan”, harmaanruskea naaras sihahti ja tarttui Aaltopentua niskanahasta kiinni. Kun hän nosti keveästi pennun ilmaan, sen kynnet olivat tarrautuneet pesän sammaliin. Aaltopentu ymmärsi kuitenkin irrottaa otteensa, jotta soturi sai kannettua tuon ulos pesästä. Ennen pesästä poistumista, Sulkavirta mulkaisi Jääviiltoa vielä kerran. Kolli oli asettunut jo omalle vuoteelleen ja varmisti, että kaksikko poistui pesästä.
Pesän ulkopuolella Sulkavirta laski säikähdyksestä jännittyneen pennun maahan.
”Jotkut soturit ovat vähän tylyjä. Kenties Jääviilto on vain kateellinen”, soturi virnisti yrittäen lohduttaa pentua.
”Kateellinen mistä?” Aaltopentu kysyi ja kohotti varovasti katseensa Sulkavirtaan. Pentu vilkaisi pesän sisäänkäynnille vielä kerran.
”Et kai tiennyt, mutta hän on Kalmakuun veli. Kenties hän on kateellinen siitä, että te saatte enemmän huomiota muilta kuin hän itse. Jääviilto on aina ollut vähän ainutlaatuinen tapaus, hänestä ei kannata välittää”, Sulkavirta virnisti. Naaraalle tuli mieleen muutamakin asia Jääviillosta, joka sai monet epäilemään kollin tapaa ajatella. Kolli oli puhunut todella rumaan sävyyn omasta kuolleesta pentuetoveristaan. Ajatuskin siitä, että Sähkötuho puhuisi niin Sinilinnusta, sai Sulkavirran voimaan pahoin.

//Aalto?
// 430 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sydän rinnassa jyskyttäen Aaltopentu kuunteli lähestyviä käpälänaskelia. Hetkeksi tuli hiljaista; Saukkopentu oli työntänyt päänsä kuusen oksien välistä sisään ja katseli ympärilleen, arvatenkin etsien Aaltopentua. Kuitenkin melko pian naaras kääntyi kannoillaan ja tepsutti katsomaan muualta. Aaltopentu huokaisi helpotuksesta ja nosti sitten katseensa hänet pelastaneeseen kissaan, joka tarkasteli häntä nyt kiinnostuneen oloisena kellertävän vihreillä silmillään.
Ennen kuin Aaltopentu ehti avata suutaan kiittääkseen soturia, tämä alkoi puhua: ”Minä olen Sulkavirta, etkös sinä ole Aaltopentu? Olet syntynyt noh… Varsin mielenkiintoiseen perheeseen.” Aaltopentu räpytteli silmiään hieman hämmentyneenä, kun Sulkavirta virnisti. Hän ei ymmärtänyt, mitä naaras tällä tarkoitti. Hän kyllä tiesi, että Ruostekukka ja Kalmakuu olivat urheita ja Kuolonklaanille äärimmäisen kuuliaisia sotureita, joten mahtoiko soturitar viitata sanomallaan siihen? Niin sen täytyi olla – ehkä hänen vanhempansa olivat erityisiä, ja siksi myös Aaltopentu ja hänen veljensä Tattipentu olivat erityisiä. Hän tunsi rintansa pullistuvan äkillisestä ylpeyden tunteesta.
Hän katsahti Sulkavirtaan päätään kallistaen. ”Niin, minun perheeni on… ’mielenkiintoinen’. Ruostekukka ja Kalmakuu ovat mahtavia sotureita, ja jokaisen pitäisi ottaa mallia heistä”, hän naukaisi häntäänsä heilauttaen. Sulkavirta räpäytti silmiään vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan. ”Kiitos kuitenkin avusta”, Aaltopentu lisäsi, kun tajusi ehkä olleensa töykeä ylpeilemällä vanhemmillaan. ”Jos et pahastu, voisin olla täällä vielä ihan pikku hetken. Saukkopentu löytää minut varmaan muutenkin kohta, mutta ainakin löydyn vasta viimeisenä.”
Sulkavirta näytti puntaroivan asiaa. Hänellä ei ollut varmaankaan lupaa päästää pentuja soturien pesään, mutta Aaltopentu toivoi, että hän voisi tehdä tällä kertaa poikkeuksen. Sitä paitsi hän ei ollut jutellut muiden soturien kuin isänsä Kalmakuun kanssa, joten tässä hänellä oli oiva tilaisuus ottaa selvää, minkälaista oli elää Kuolonklaanin kissana.
”Onko sinulla sisaruksia Kuolonklaanissa? Tai perhettä?” hän alkoi pommittaa soturitarta kysymyksillään, jotta tämä ei tajuaisi häätää häntä ulos pesästä ennen kuin Saukkopentu oli löytänyt kaksi muuta pentua. ”Kuka oli mestarisi? Mikä on Pimeyden Metsä? Olen kuullut monien puhuvan siitä tai jupisevan jotakin siihen liittyvää itsekseen. Onko se tärkeä juttu?” Aaltopentu joutui keskeyttämään kysymysten tulvan vetääkseen henkeä välissä, mutta ennen kuin hän ehti taas jatkaa, Sulkavirta nosti tassunsa ilmaan estääkseen häntä. Aaltopentu katsoi naarassoturia siniset silmät apposen auki ja toivoi saavansa vastauksia.

//Sulka?
//333 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta istui nummella. Hän oli Eloklaanin reviirillä, vaikka säännöt kielsivät sen. Naaras tunsi hennon tuulenvireen leikittelevän turkillaan. Oli aivan hiljaista, edes linnut eivät visertäneet tai heinäsirkat surisseet korkeassa ruohikossa. Aivan kuin maailma olisi pysähtynyt.
Sulkavirran nenään leijaili etäisen tuttu tuoksu, joka kuului eloklaanilaiselle. Raidallinen soturitar näki nyt edessään oranssin kollin. Tuon kirkkaansiniset silmät saivat heti naaraan huomion. Sulkavirran kasvoille piirtyi hymy. Hän lähti kävelemään kohti etäämmällä istuvaa kollia.
”Ruskatassu”, Sulkavirta henkäisi ja kiristi tahtiaan. Naaras tunsi jonkun koskettavan häntä. Hän kiristi tahtiaan entisestään, mutta oli jo myöhäistä.
Sulkavirta räväytti silmänsä auki ja käänsi kellertävän vihreän katseensa kohti pentua, joka kampesi itsensä pystyyn pesän lattialta. Naaras sihahti turhautuneena ja tarkasteli väsyneenä pentua. Soturi olisi todella halunnut nähdä unen loppuun.
”Anteeksi! Mutta voisitko olla niin kiltti, etkä paljastaisi minua? Pyydän!” pentu kuiskasi nopeasti ja katsoi anoen vanhempaa naarasta. Pienokaisen korvat värähtelivät uloskäynnin suuntaan, ja Sulkavirta älysi nopeasti, mistä oli kyse. Aaltopentu oli leikkimässä muiden pentujen kanssa, kenties piilosta.
Sulkavirta tiesi punaruskean pennun olevan Ruostekukan ja Kalmakuun pentu. Uni unohtui naaraan mielestä nopeasti, ja tuo viittoi pennun itsensä taakse.
”Saat tämän kerran anteeksi. Seuraavasta kerrasta joudun ilmoittamaan Punatähdelle”, naaras pelotteli pentua, muttei ollut sanojensa kanssa tosissaan. Ei päällikköä kiinnostaisi pentujen leikit. Oli Ruostekukan ja Mäntyviiksen homma pitää pennut erossa hankaluuksista.
Aaltopentu nyökkäsi ja kipitti nopeasti soturin selän taakse piiloon. Sulkavirta huomasi, miten pesän sisäänkäynniltä pilkisti esiin pennun pää. Ruskea Saukkopentu antoi katseensa kiertää halki pesän. Kun tuo huomasi vastaheränneen soturin tuiman katseen, pentu vetäytyi nopeasti ulos pesästä. Soturitar kuuli, kuinka pentu jatkoi matkaansa.
”Minä olen Sulkavirta, etkös sinä ole Aaltopentu? Olet syntynyt noh.. Varsin mielenkiintoiseen perheeseen”, Sulkavirta virnisti. Naaras näki Aaltopennun kasvoilla kysyvän ilmeen. Pienokaisen vanhemmat eivät siis olleet ottaneet puheeksi pennun isompien sisaruksien tekemisiä.

//Aalto?
// 282 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltopentu tarkasteli kiinnostuneena höyhentä, joka oli irronnut Ruostekukan aiemmin syömästä linnusta. Se oli kuulunut metsäkanalle, jonka Kalmakuu sanomansa mukaan oli saanut kiinni aivan itse. Aaltopentu ihaili isänsä metsästystaitoja ja toivoi itsekin olevansa jonakin päivänä yhtä taitava.
Hänen huomionsa herpaantui höyhenestä, kun hän näki silmänurkassaan Saukkopennun ja Sirpalepennun pienten hahmojen liikkuvan itseään kohti. Hän käänsi päänsä pesätovereitaan kohti. Naaraat pysähtyivät aivan hänen naamansa eteen, niin että Aaltopentu tunsi heidän lämpimän hengityksensä kutittavan viiksiään.
”Mikä nyt on?” hän kysyi päätään kallistaen.
”Me ollaan menossa tutkimaan leiriä!” Saukkopentu ilmoitti silmät loistaen. Heti perään Sirpalepentu lisäsi vähän rauhallisemmin: ”Ja ajateltiin tulla kysymään, tulisitko sinäkin meidän kanssa. Ja Tattipentu tietysti.”
Aaltopentu vilkaisi lapansa yli sammaleille, joiden päällä Tattipentu köllötteli Ruostekukan kanssa. Kollipennun korvat olivat kääntyneet kiinnostuneesti heidän puoleensa; tämä oli kaiketi kuullut heidän keskustelunsa pentutarhan ulkopuolelle lähtemisestä.
”Kuka vanhemmista kissoista lähtee mukaan?” Aaltopentu kuulusteli hetken päästä. Hänen katseensa pyyhki Ruostekukasta Mäntyviikseen ja Mäntyviiksestä klaaninvanhimpiin, joista kukaan ei näyttänyt siltä, että olisi mielellään lähtenyt vahtimaan neljää rasavilliä pentua pesän ulkopuolelle.
Saukkopentu ja Sirpalepentu vaihtoivat merkitsevän näköisiä katseita. Aaltopentu aavisteli heidän hautovan jotain. ”Kakaiskaa ulos”, hän patisteli kun kumpikaan ei sanonut sanaakaan vähään aikaan.
”Me ajateltiin, että jos mentäisiin ihan vain neljästään”, Saukkopentu aloitti jatkuvasti Sirpalepentuun päin vilkuillen. ”Mehän ollaan Sirpalepennun kanssa teitä vanhempia, joten ei kai se kovin iso ongelma voi olla”, tämä kiirehti lisäämään huomatessaan Aaltopennun jännittyneen ilmeen.
Aaltopentu katsahti Sirpalepentuun, jonka katse oli valunut alas tämän käpäliin. Hän oletti, ettei idea ollut tullut suoraan sinikilpikonnakuvioiselta pennulta vaan Saukkopentu oli jälleen onnistunut houkuttelemaan toisen naaraan mukaan yhteen tempauksistaan, vaikka Aaltopennun täytyikin myöntää, että Saukkopennussa oli jotain kummaa karismaa, mikä vetosi jopa häneen.
”Minusta se ei ole hyvä idea.” Tattipentu oli hipsinyt hänen viereensä ja napitti häntä nyt suuret, siniset pennunsilmät pyöreinä. ”Emo nyhtää meiltä korvat päästä, jos saa kuulla.”
Aaltopentu tunsi sisällään kiehuvan kiukun. Taas veli rupesi nynnyilemään. Vaikka hän nykyään arvosti pentuetoveriaan aivan uudella tavalla, ei hän voinut sietää sitä, kun tuo alkoi sanella hänelle, mikä oli kannattavaa ja mikä ei. Tattipennun puuttuminen asiaan ratkaisi Aaltopennun ongelman, ja nyt hän tiesi tarkalleen, mitä halusi.
”Mukana ollaan”, hän maukui ja loi kahteen muuhun naaraspentuun viekkaan katseen. Saukkopentu pörhisteli karvojaan innoissaan, Sirpalepentu potki edelleen maata vaivaantuneena. ”Tuletko sinä mukaan?” hän kysyi Tattipennulta, vaikka näki tuon ilmeestä, ettei kolli ollut edelleenkään ideasta kovin vakuuttunut. Hänen yllätyksekseen veli kuitenkin nyökkäsi. Aaltopentu kohotti toista kulmaansa hiukan vaikuttuneena.
Saukkopennun johdolla pentupartio suuntasi ulos pentutarhasta. Kukaan klaaninvanhimmista ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota heidän tekemisiinsä, ja Mäntyviiksi ja Ruostekukka olivat molemmat nokosilla. Menisi jonkin aikaa ennen kuin pentutarhassa huomattaisiin heidän puuttumisensa.
Taivasta peitti ohut kerros maidonvaaleita pilviä, joiden takaa aurinko pilkahti näkyviin aina silloin tällöin. Tänään oli vähän tuulisempaa, ja Aaltopentu huomasi palelevansa. Tattipentu tärisi hänen vierellään.
”Leikitään piilosta!” Saukkopentu hihkaisi yllättäen. ”Minä etsin, menkää te muut piiloon!”
Heille ei jäänyt paljoakaan aikaa valmistautua, kun ruskea naaras alkoi jo laskea. Aaltopentu pinkaisi kohti leirin pohjalla makaavaa valtavaa kuusta. Hän kuuli Tattipennun ja Sirpalepennun tulevan aivan hänen kintereillään. »Eivätkö nuo tohelot osaa etsiä itselleen omaa piiloa!» hän ajatteli ärsyyntyneenä ja juoksi kovempaa, vaikka hänen askelluksensa olikin edelleen hieman horjuvaa ja kömpelöä.
Kun hän sukelsi tuuheiden, vehreiden oksien alle, käpälänaskelet hänen takanaan vaimenivat. Joko kaksikko oli löytänyt jostain itselleen paremman piilon, tai sitten he eivät olleet rohjenneet seurata häntä kuusen alle.
Aaltopennun nenään tulvahti voimakkaita tuoksuja, joiden hän tiesi kuuluvan klaanitovereilleen. Katsellessaan ympärilleen heikossa valossa, hän erotti nukkuvien kissojen hahmoja. Varovasti hän pujotteli makuusijojen lomasta eteenpäin.
Siinä samassa hän kuuli kuusen oksien toiselta puolelta lähestyviä juoksuaskelia ja Saukkopennun innostunutta miukunaa. Hänen sydämensä hypähti kurkkuun, kun hän ei ollut osannut varoa tarpeeksi askeliaan keskityttyään kuulostelemaan pesän ulkopuolelta kuuluvia ääniä ja kompastui jonkun häntään. Kissa päästi puoliunisen sihahduksen ja käänsi kellertävän vihreät silmänsä Aaltopentua kohti. Aaltopentu tuijotti takaisin silmät säikähdyksestä laajenneina.
”Anteeksi!” hän supatti nopeasti. ”Mutta voisitko olla niin kiltti, etkä paljastaisi minua? Pyydän!”
Hän katsoi anovasti sammalilla makaavaa naaraskissaa ja kuunteli koko ajan toisella korvallaan ulkopuolelta kantautuvia askelten ääniä ja naukumista karvat pörhössä.

//Sulka?
//648 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin tullut Hehkulammelle purkamaan ajatuksiani. Ajattelemalla ne eivät kuitenkaan tuntuneet selkeytyvän. Minun ja Väärävarjon kohtaamisesta leirin ulkopuolella oli kulunut jo puolisen kuuta.
En ollut jutellut soturille sen jälkeen, koska pelkäsin jonkun näkevän meidät. Pelkäsin jonkun näkevän minun lävitseni sen, mitä kollin läsnäolo sai minussa aikaan. Leirissä maleksi päivät pitkät liian monta sellaista kissaa, joka seurasi toisten touhuja liiankin kiinnostuneina. Valkean soturin vältteleminen oli ollut miltei mahdotonta. Joka paikassa olin törmännyt häneen ja sydämeni oli alkanut laukata. Samaan aikaan olisin vain halunnut painautua soturia vasten, mutta järki käski mennä pois. Minä ajattelin aina järjellä. Oli järkevintä pysyä kaukana Väärävarjosta ja elää Kuolonklaanille. Klaanin puolustaminen oli kaikkein tärkeintä.
Hehkulammen vesi oli kaunista. Päättyvän Viherlehden lämmin aurinko heijastui vedenpintaan saaden lammen veden kirkkaansiniseksi. Lämpimiä päiviä olisi tuskin enää kovinkaan montaa jäljellä ennen Lehtisateen saapumista.
Ajatukseni keskeytyivät, kun kuulin minua lähestyvät askeleet. Tulija ei yrittänytkään olla huomaamaton. Tunnistin hänet nopealla vilkaisulla Harakkanauruksi. Ennen kissan soturinimityksiä olin opettanut tuota uimaan. Harakkanauru oli yksi niistä harvoista kuolonklaanilaisista, jotka olivat kiinnostuneita uimisesta. Vesi tuntui olevan kirosana muille kissoille. He inhosivat sitä, eivätkä suostuneet edes yrittämään uimista.
Pienen keskustelun päätteeksi päädyin yllättämään itsenikin, kun tarjosin luisevalle kollille mahdollisuutta oppia uimaan vielä paremmin minun opettamanani.
Harakkanauru oli ilmoittanut olevansa valmis. Kasvoilleni hiipi tyytyväinen virne, kun käänsin katseeni soturista lampeen. Hän osasi jo kaikki perusjutut. Sukeltaminen tai pieni kamppailu vedessä ei ollut Harakkanaurulle enää tässä vaiheessa ongelma. Katseeni karkasi lammesta jokeen, joka laski vetensä Hehkulampeen. Nousin ylös ja viitoin nuoren soturin perääni. Harakkanauru seurasi minua kyselemättä.
Kun olimme puolivälissä Hehkulampea, vilkaisin perässäni kulkevaa soturia.
“Emme ole vielä uineet kertaakaan joella. Joessa uiminen on haastavampaa, sillä vesi virtaa. Tämän päivän tehtäväsi on oppia uimaan virtaavassa vedessä”, lausahdin rennolla äänellä.
Pitkästä aikaa oloni tuntui oikeasti rennolta. Sain tehdä sitä, mistä nautin, eli opettaa jollekulle aidosti kiinnostuneelle uimista. Harakkanauru oli moneen kertaan todistanut, että hän halusi oikeasti oppia kaiken.

//Harakka?
// 306 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Hymyilin tyytyväisesti kuullessani Minttuliekin vastauksen. Hän ei ollut vielä suoraan suostunut mihinkään, mutta tiesin jo, että olin voittanut tämän pelin. Hän olisi voinut vain kieltää asian ja kääntyä kylmästi kannoillaan. Niin minä olisin ehkä tehnyt. Toisaalta minä en koskaan tällaiseen tilanteeseen joutuisikaan.
”Ei mitään suurta”, vastasin tyynesti Eloklaanin varapäällikköä katsellen. ”Haluan sinun olevan minun silmäni ja korvani Eloklaanissa. Kerrot minulle, miten klaanillanne voi. Miten päällikölläsi menee. Haluan tietää kaikista klaaninne vaikeuksista, sisäisistä kiistoista – kerrot minulle vain kaiken, mitä itsekin haluaisit kuulla minun klaanistani.”
Minttuliekki näytti punnitsevan sanojani. Omasta mielestäni tehtävä ei ollut painava, mutta se laskettaisiin oman klaanin pettämiseksi.
”Ja aivan erityisesti haluan kuulla niistä klaaninne kissoista, jotka uskovat Pimeyden Metsään tai niistä, joiden usko Tähtiklaaniin on heikommalla pohjalla. Kerro minulle kaikista klaaninne hylkiöistä.”
Halusin myös vaatia Minttuliekkiä tekemään muita palveluksia. Levittämään juoruja ja valheita tai vaikka käpälöimään yrttivarastoa. Mutta se olisi varmasti liikaa pyydetty – ainakin tässä vaiheessa.
”Siinä on vaatimukseni. No, ei kuulosta pahalta, eihän? Tietenkin, voisit nähdä tämän mahdollisuutena antaa minulle väärää tietoa. Mutta minä huomaan kyllä, kun kissat valehtelevat. Ja tiedän, ettet sinä osaisi huijata minua.”

//Minttu?
//181 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Seuraavan päivän aamu valkeni sateisen harmaana. Aaltopentu kuuli sisälle pentutarhaan, miten sade rummutti tasaisesti maata pesän suuaukkoa verhoavan sammalen tuolla puolen. Pentutarhassa vallitsi väsynyt hiljaisuus, ja kissojen päät nuokkuivat puoliunessa. Aina silloin tällöin Saukkopennun ja Sirpalepennun makuusijalta kuului vaimeaa murinaa, kun pennut kahnasivat keskenään.
”Minä en tykkää sateesta”, Tattipennun hiljainen vaikerrus sai Aaltopennun keskittyneen tilan haihtumaan. Hän heilautti korviaan harmissaan ja kääntyi katsomaan veljeensä, joka oli jossain vaiheessa hivuttautunut hänen viereensä. Hän tuhahti ja siirsi siniset silmänsä takaisin sammalverhoon, joka heilui vähän tuulessa.
”Sinä et koskaan tykkää mistään”, hän mutisi puoliksi ääneen, mutta Tattipentu onnistui saamaan selvää sanoista.
”Tykkäänhän minä!” Kollipentu näytti loukkaantuneelta. Aaltopentu antoi periksi sammalverhon tuijottamisen suhteen ja keskitti huomionsa kokonaan pentuetoveriinsa, joka oli harvinaisen puheliaalla päällä.
”Kuten mistä?” hän tuhahti ja loi Tattipentuun tietoisesti painostavan katseen, koska oli kyllästynyt inttelemään tämän kanssa jatkuvasti kaikesta. Tattipentu ei ollut lainkaan sellainen kuin kuolonklaanilaisen olisi kuulunut olla, ja se ärsytti Aaltopentua!
Veli mietti tovin, ennen kuin maukui: ”No esimerkiksi sinusta. Ja Ruostekukasta. Ja Kalmakuusta.”
Aaltopentu ei tiennyt, mitä siitä ajatella. Kalmakuu oli viimeksi eilen korostanut hänelle perheen tärkeyttä, kun hän oli tahallaan härnännyt Tattipentua tämän pelkuruudesta. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Tattipentu silti välitti hänestä, vaikka hän välillä käyttäytyikin melko inhottavasti tätä kohtaan. »Ehkä minun pitäisi yrittää jatkossa olla hänelle vähän pehmeämpi.»
Yhtäkkiä häntä osui korvaan kuiva, karkea mytty. Hän ulahti yllättyneenä ja pomppasi pystyyn. Saukkopentu ja Sirpalepentu viilettivät heitä kohti turkit innostuneen pörheinä. ”Tulkaa pelaamaan meidän kanssa!” Saukkopentu sirkutti.
”Se on paljon hauskempaa, kun on monta!” Sirpalepentu täydensi. Aaltopentu vilkaisi veljeään epäluuloisena. Tattipentu ei ollut koskaan osallistunut hänen ja kahden muun naaraspennun leikkeihin – osittain ehkä siitä syystä, ettei kukaan ollut koskaan vaivautunut edes pyytämään häntä. Tällä kertaa kollipentu oli kuitenkin kutsuttu mukaan, ja hän vaikutti pelokkaan uteliaalta asiasta.
”Me tullaan”, Aaltopentu sanoi ja laskeutui alas makuusijan reunan yli. Tattipentu kompuroi perässä. Hän oli paljon pienempi ja kömpelömpi kuin Aaltopentu, mutta yritti silti parhaansa pysyäkseen hänen mukanaan, mistä hän voi sanoa olevansa jopa vähän vaikuttunut. »Ehkei hän sittenkään ole ihan menetetty tapaus.»
Aaltopentu teputti Tattipentu kintereillään Saukkopennun ja Sirpalepennun perässä tilavampaan kohtaan, jossa he mahtuisivat kaikki neljä nakkelemaan palloa yhdessä. Aaltopentu näki Tattipennun tärisevän innosta vierellään.
”Täältä tulee, Saukkopentu!” Sirpalepentu hihkaisi huitaistessaan sammalsilpusta kootun pallon liikkeelle. Saukkopentu hyppäsi pallon päälle liioitellun suurieleisesti ja löi sen sitten käpälällään kohti Tattipentua, joka säikähti sitä niin, että käpertyi pieneksi karvapalloksi ja hautasi kuononsa tassujensa väliin hiljaa uikuttaen. Saukkopentu nurisi närkästyneenä.
”Tämän takia sinua ei koskaan oteta leikkeihin mukaan! Kuvittelet aina olevasi jokin ihmeen pelkuri siili ja käperryt kasaan aivan niin kuin pelkurimainen Eloklaanin kissankuvatus!” Pieni, ruskea naaras oli Aaltopentua ja Tattipentua muutamaa kuuta vanhempi ja osasi jo paljon kaikenlaista, mistä syystä Aaltopentu kunnioitti häntä kovasti. Kuitenkin kun hän kuuli naaran puhuvan siihen äänensävyyn hänen veljelleen, jokin hänen sisällään nyrjähti.
”Ettäs kehtaatkin puhua veljelleni noin!” hän sihahti ja nosti huultaan vanhemmalle pennulle, joka häkeltyi niin eleestä, ettei heti osannut sanoa mitään takaisin. ”Tattipentu on aivan yhtä kuolonklaanilainen kuin sinäkin, vaikkei hän ehkä käyttäydykään samalla tavalla kuin sinä!”
Saukkopennun silmät olivat levinneet täysikuun kokoisiksi. Sirpalepentu hänen vierellään näytti aivan yhtä äimistyneeltä. ”Anteeksi, että kutsuin sinua eloklaanilaiseksi”, Saukkopentu sopersi lopulta ja käänsi naamansa kohti Tattipentua, joka räpytteli hämmästyneenä silmiään. Kollipentu nyökkäsi päätään osoituksena siitä, ettei kantanut kaunaa.
Pennut leikkivät välikohtauksen jälkeen vielä jonkin aikaa, kunnes Tattipentua alkoi väsyttää ja Aaltopentu päätti saatella hänet takaisin sammalille Ruostekukan luo. Hän käveli veljensä rinnalla pää pystyssä huolimatta siitä, että hänenkin tassujaan vähän särki sammalpallon perässä juoksentelusta.
Asettuessaan Tattipennun viereen nukkumaan, hän tunsi veljen koskettavan korvaansa kuonollaan. ”Kiitos kun pidit äsken minun puoliani”, hän maukui hiljaisella äänellä. Aaltopentu räpytteli silmiään tietämättä hetkeen, mitä vastata. Lopulta hän päätyi lipaisemaan tämän poskea hellästi ja painoi sitten leukansa etukäpäliensä päälle aikomuksenaan ruveta nukkumaan. Tattipentu kaivautui aivan hänen kylkeensä kiinni ja nukahti saman tien.
Uni ei kuitenkaan heti tavoittanut Aaltopentua, jolla oli sellainen tunne, että häntä tarkkailtiin. Silmänurkastaan hän näkikin Ruostekukan kiiluvat silmät, joiden katse pyyhki häntä ja nukkuvaa Tattipentua. Aaltopentu käänsi päätään ja kohtasi emonsa katseen. Kuningatar murahti vaivaantuneesti ja nuolaisi rintaansa pari kertaa peitelläkseen hämmennystään. Sitten hänkin laski päänsä alas sammalille ja peitti kuononsa ruostenruskealla hännällään.

//676 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Lakkaa pureksimasta häntääni, Tattipentu!” Ruostekukan äkäinen nauku tunki Aaltopennun unen läpi ja herätti hänet. Ruosteenruskea kuningatar kurkotti kaulaansa napatakseen vaalean punaruskean kollipennun pois häntänsä kimpusta. Tattipentu vingahti säikähtäneenä ja alkoi uikuttaa. Aaltopentu nytkäytti korviaan närkästyneenä ja yritti olla kuulematta kovaäänistä veljeään hautaamalla päänsä sammaliin. Ei auttanut.
Onneksi lopulta Ruostekukka siirsi Tattipennun etukäpäliensä väliin pestäväksi ja veljen valitus hiljeni tyytyväiseksi yninäksi. Aaltopentu nosti päätään helpottuneena. Jos hän olisi saanut valita, hän olisi syntynyt ilman pentuetoveriaan. Veljestä ei ollut muuta kuin riesaa. Ei tuollaisesta isosta itkupillistä voinut mitenkään tulla uljasta Kuolonklaanin soturia!
”Etkö sinä saa pidettyä jälkikasvujasi kurissa, Ruostekukka?” Varjoista heitä tarkkaili häijyn näköinen silmäpari. Aaltopentu tunnisti puhujan Kaaostuhoksi, entiseksi soturiksi, joka oli joutunut siirtymään klaaninvanhimpien pesälle korkean ikänsä takia.
”Hoida sinä omat asiasi, Kaaostuho.” Ruostekukan niskakarvat tököttivät pystyssä hänen mulkoillessaan vihamielisesti vanhan kollin suuntaan. Tämä ei ollut kaksikon ensimmäinen sanaharkka – Aaltopentu oli ehtinyt todistaa monen monta sanallista yhteenottoa kohta neljänneskuun pituisen elämänsä aikana.
Kaaostuho ei välittänyt Ruostekukan kommentista, vaan jatkoi pisteäliääseen sävyyn: ”Sinun kannattaisi jättää pentujen kasvattaminen osaavammille naaraille. Kahdesta aikaisemmastakin pentueestasi on ollut klaanille pelkkää murhetta. Jälkeläisesi ovat suorastaan olleet häpeä Kuolonklaanille.”
Ruostekukan silmiin syttyi kylmä liekki. Aaltopentu näki hänen koukistelevan kynsiään puntaroivan näköisesti: upottaako ne kollivanhuksen turkkiin vai ei. Tattipentu alkoi taas inistä. Ruostekukan hännänpää nyki kiukkuisesti, kun hän käänsi katseensa poispäin Kaaostuhosta ja rupesi pesemään poikansa korvia. Aaltopentu oli kerrankin iloinen siitä, ettei hänen veljensä osannut koskaan olla hiljaa.
Pentutarhan täytti hetkeksi kirkas valo, kun Mäntyviiksi siirsi sammalverhoa sivuun sen verran että hän ja kaksi pentua pääsivät livahtamaan peremmälle. Sirpalepentu ja Saukkopentu hypähtelivät Aaltopennun makuusijan luo ja pysähtyivät sen eteen käpälät pesän pohjalla liusuen. Aaltopentu kömpi ulos vuoteestaan ja loikkasi naaraiden luokse silmät malttamattomasti kiiluen. ”No, mitä te teitte tänään?” hän kysyi hännällään huiskien. Hän ei ollut vielä käynyt pentutarhan ulkopuolella, mutta Kalmakuu oli luvannut viedä hänet ja hänen veljensä kierrokselle leiriin, kunhan Tattipentu olisi avannut silmänsä. Aaltopentu oli avannut ovat silmänsä eilen mutta velipojan silmät pysyivät yhä tiukasti kiinni.
”Mäntyviiksi antoi meidän haukata myyrästään!” Saukkopentu kertoi innoissaan.
”Ja me nähtiin kun Haahkasurma opetti Turhatassulle taisteluliikkeitä aukiolla!” Sirpalepentu lisäsi silmät sädehtien.
Aaltopentu huokaisi haaveksivasti. ”Kunpa minäkin pääsisin pian näkemään ja kokemaan tuon kaiken”, hän sanoi ja vilkaisi lapansa yli pentuetoveriinsa, joka oli nyt rauhoittunut nukkumaan heidän emonsa viereen.
”Kyllä sinäkin vielä pääset, kultaseni”, Mäntyviiksi naukui Saukkopennun ja Sirpalepennun takaa lempeällä äänellä. Aaltopentu katsoi mustaa kuningatarta pää kenossa. ”Siihen ei taida mennä enää kauaakaan”, naaras lisäsi ja nyökkäsi päällään kohti Tattipentua.
Aaltopentu kurtisti kulmiaan ja katsahti uudemman kerran veljeensä. Kolli oli yhtäkkiä havahtunut hereille ja räpytteli nyt kiivaasti silmiään tottumattomana näkemäänsä valojen ja varjojen sekamelskaan. Aaltopentu ulvaisi innostuneena ja ryntäsi pentuetoverinsa luo kärsimättömänä.
”Tattipentu! Tattipentu, pystytkö sinä näkemään minut?” hän tivasi. Tattipentu siirsi hitaasti sinisten silmiensä katseen sisareensa, joka oli kumartunut hänen ylleen. Kollipentu nyökkäsi hiukan hämillään. ”Mahtavaa! Nyt me voidaan mennä Kalmakuun kanssa tutkimaan leiriä!”
”Kuka täällä puhui leirin tutkimisesta?” Aaltopentu luuli, ette olisi voinut olla enää enempää innoissaan, mutta kuullessaan isänsä äänen kajahtavan pentutarhan suulta, hän ei ollut pysyä turkissaan.
”Kalmakuu! Tattipennunkin silmät on nyt auki”, hän hehkutti. ”Ja sinä lupasit viedä meidät kierrokselle leiriin heti kun kummankin silmät on auki! Niin sinä lupasit!” Aaltopentu hoiperteli isänsä jalkoihin ja jäi roikkumaan kynsillään soturin toisesta jykevästä etukäpälästä. Kalmakuu irvisteli Aaltopennun pikkuruisten kynsien nipistellessä hänen nahkaansa.
”Niin minä tosiaan taisin mennä lupaamaan”, hän puhahti nostettuaan naaraan irti jalastaan ja laskettuaan maahan. ”Jos se vain sopii emollenne.”
Mutta ennen kuin Aaltopentu ehti edes kääntyä Ruostekukan puoleen, hänen emonsa maukui: ”Ole hyvä ja vie heidät mukanasi. Eihän tässä saa hetken rauhaa, kun toinen jo roikkuu hännässä kiinni.”
Aaltopentu huomasi isänsä pidättelevän mrrau-naurahdusta kun tämä kutsui hännän heilautuksella pentujaan luokseen. Tattipentukin ryömi pois makuusijaltaan turkki täynnä sammalsilppua ja kipitti sitten kiireen vilkkaa sisarensa vierelle. He seurasivat Kalmakuuta sammalverhon ohi auringonvalossa kylpevälle aukiolle, joka kuhisi kissoja enemmän kuin Aaltopentu osasi edes laskea. »Ovatko nämä kaikki todella minun klaanitovereitani?» hän ajatteli hämmästyksestä typertyneenä.
”Aaltopentu, katso tuota!” Hän yllättyi kuullessaan vierestään innostuksesta kimeän sirkutuksen, kun Tattipentu osoitti pienellä kuonollaan kohti tuoresaaliista koottua kasaa, jonka ympärillä parveili useampi kissa. »Tuoresaaliskasa.» Hänet valtasi uteliaisuus, joka ajoi hänen käpäliään vanhempia kissoja kohti. Kalmakuu kiirehti kuitenkin pysäyttämään hänet.
”Nuo kissat ovat juuri tulleet rajapartiosta ja ovat varmasti kamalan nälkäisiä ja kärttyisiä”, hän varoitti. ”Sitä paitsi teillä ei ole vielä mikään kiire tuoresaaliille. Saatte maistaa sitä sitten kun olette tarpeeksi vanhoja.”
Aaltopennun häntä valahti. ”Milloin me ollaan muka tarpeeksi vanhoja?” hän kysyi voimatta peitellä pettymystään. Hän olisi jo halunnut päästä maistamaan myyrää, ihan niin kuin Saukkopentu ja Sirpalepentukin.
”Kerron sitten”, Kalmakuu kehräsi ja kumartui koskettamaan tyttärensä korvaa kuonollaan lohdullisesti. Aaltopentu niiskaisi nenäänsä.
Toivuttuaan kirpaisevasta pettymyksen tunteesta hän tajusi vilkaista ympärilleen. Leiriä ympäröivät korkeat kiviseinät, joita vuorasi tuhti kerros sammalta. Aaltopentu alkoi vasta nyt hahmottaa, miten iso leiri oikeasti oli. Hän antoi uusien tuoksujen tulvahtaa nenäänsä ja kutkutella hänen valpastuvia aistejaan.
”Onko tuo puu?” hän kuuli Tattipennun kysyvän viereltään. Kalmakuu nyökkäsi ja lähti tassuttamaan kohti kaatunutta kuusta, joka lepäsi leirin pohjalla. Aaltopennun polkuanturoita kihelmöi jännityksestä. Puu oli aivan valtavan iso! Hän tiesi, että leirin ulkopuolella oli metsää, jossa kasvoi lisää puita. Hän yritti kuvitella, miltä pystyssä seisovat puut mahtoivat näyttää ja hämmästyi omaa kuvitelmaansa.
Aaltopentu seurasi isäänsä ja veljeään kuusen toiselle puolelle, josta kuului veden liplatusta. Hän näki veden laskeutuvan kiviseinän yli leirissä olevaan lampeen, joka pinta kimalteli auringossa. He juoksivat Tattipennun kanssa kilpaa lammelle. Aaltopentu kuuli Kalmakuun tömistelevän perässään.
”Älkää menkö liian lähelle tai saatatte tipahtaa sinne.” Isän äänessä oli käskevä sävy. Aaltopentu arveli kuulevansa siinä myös huolta.
”Ei mennä”, Tattipentu vakuutti. Hän seisoi vähän taaempana Aaltopennusta. Kollipentu ei uskaltanut tulla yhtään lähemmäksi vettä.
”Ei kai sinua vain pelota?” Aaltopentu härnäsi. ”Ei vesi sinua syö.”
”Kuulit kyllä, mitä Kalmakuu sanoi!” Tattipentu maukui silmät ammollaan. ”Sinne voi tipahtaa!”
”Mitä sitten?” Aaltopentua ärsytti, millainen nössö hänen veljensä oli. Vaikka isä sanoisikin jotakin, eihän hän aina voinut olla oikeassa. Ruostekukkakin oli uhkaillut heitä monilla asioilla, muttei ollut koskaan oikeasti toteuttanut niitä.
Hän kastoi etukäpälänsä vedessä ja roiski sitten siitä pisaroita Tattipennun päälle, joka kiljahti hädissään ja kompuroi kauemmaksi hänestä. Aaltopennun viikset väpättivät, kun hän katseli veljen kauhistunutta ilmettä. Jopa eloklaanilainen voittaisi tuon vinkujan taistelussa.
”Tuo ei ollut kivasti tehty.” Kalmakuun nauku sai Aaltopennun säpsähtämään yllätyksestä. Kolli oli ilmestynyt seisoskelemaan heidän viereensä sillä välin kun he olivat nahistelleet keskenään. ”Tattipentu on perhettäsi, eikä perhettä kohdella noin”, soturi naukaisi tuikeasti. Aaltopentu meni hämilleen. Eikö Kuolonklaanin kissojen kuulunutkaan olla ilkeitä ja pelättäviä sotureita, niin kuin Kaaostuho?
Hän heilautti korviaan ja tallusti veljensä luokse, joka katseli häntä epäluuloisesti. ”Anna anteeksi, Tattipentu. Ei ollut tarkoitus ärsyttää”, hän sanoi tarkoittaen sitä aidosti. Kalmakuun sanat olivat saaneet hänet miettimään.
”Ei se mitään”, Tattipentu vastasi hetken kuluttua ja väläytti sisarelleen ujon hymyn. ”Jatketaanko tutkimusretkeä?” hän kysyi heti perään. Aaltopentu nyökäytti päätään, ja he pinkaisivat Kalmakuun edeltä kartoittamaan lisää leirin tutkimattomia osia.

//Joku?
//1110 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pesässä oli mukavan hämärää, ja se sai minut väsymään. Tunnelma Eloklaanin leirissä oli ollut rento, vaikka kissat olivatkin kääntyneet uteliaina minun puoleeni katsomaan saapuessani sinne. Kukaan ei ollut katsonut minua murhaavasti, kuten Kuolonklaanissa oli tapana tehdä.
”Minä en pysty enää elää Kuolonklaanissa. Minua piinataan siellä”, lausahdin päällikön katsetta vältellen. Sivusilmälläni huomasin, miten Mesitähti yritti saada minut katsomaan tuota silmiin.
”Mitä sinä tarkoitat?” valkea kolli kysyi rauhallisella äänellä.
”Sinähän tiedät Karhumyrskyn. Tietenkin tiedät, olit siellä silloin, kun hän.. Äh, mutta ihan sama. Hän oli minun ystäväni, paras ystäväni itse asiassa. Hänen kuolemansa jälkeen, Henkäysvarjo oli varma, että minä olin mukana Karhumyrskyn suunnitelmissa. Hänen kuolemastaan saakka, Henkäysvarjo on joka päivä pitänyt minut niin kiireisenä, etten varmasti ole ehtinyt edes nukkuessani suunnitella mitään. Mutta hän ei ymmärrä, etten minä suunnittele mitään. Minulla oli vain ystävä, onko se niin väärin? En minä tahdo Kuolonklaanille mitään pahaa, mutta en minä voi sinne jäädä”, keskellä selitystäni kohtasin viimein Mesitähden katseen. Eloklaanin päällikkö katsoi minua ymmärtäväisesti. Se sai minut yllättymään.
”Kerroitko Henkäysvarjolle tai Punatähdelle, ettet liity mitenkään Karhumyrskyn asioihin?” Mesitähti kysyi rauhallisella äänellä, lainkaan epäilemättä sanojeni aitoutta.
”Yritin puhua Henkäysvarjolle, muttei se auttanut mitään. Punatähteä en halunnut vetää mukaan tähän. Henkäysvarjo on hänen varapäällikkönsä, hän olisi kuitenkin keksinyt jotakin”, vastasin rehellisesti. Mesitähti nyökytteli päätään.
”Minä luotan sinuun, Mahlahalla. Mielestäni jokainen ansaitsee mahdollisuuden todistaa olevansa hyvä. Jos vain tahdot, voit liittyä Eloklaaniin”, Mesitähden ääni oli pehmeä ja ystävällinen. Kollin kasvoilla oli hymy. Pitkästä aikaa minulla oli tervetullut olo. Sellainen olo, että kuuluin johonkin.
”Kiitos. Se merkitsee minulle todella paljon”, huokaisin helpottuneena laskien katseeni pesän kiviseen maahan. Mieleeni juolahti ajatus ja nostin taas katseeni päällikköön.
”Onko Lauhalaukka täällä jossain?” kysyin hiljaisella äänellä. Minä pelkäsin sitä, että oranssivalkea kolli olisi minulle yhä vihainen. Pelkäsin, että hän puhuisi Mesitähden ympäri ja ajaisi minut pois Eloklaanista. Sitten minä olisin oikeasti aivan yksin.
”On, tällä hetkellä hän taitaa olla opettamassa Hopeataivaalle ja Karpalotassulle uimista. Tunnetteko te toisenne?” Mesitähti kysyi, ja minä nyökkäsin.
”Olimme joskus parhaita ystäviä, ennen kuin Karhumyrsky pilasi senkin”, vastasin turhautuneesti.
Mesitähti ilmoitti Lauhalaukan saapuvan aurinkohuipun jälkeen. Astelin päällikön perässä ulos litteän kiven alta.
”Ilmoitan eloklaanilaisille ennen auringonlaskua, että olemme saaneet sinut klaanimme jäseneksi. Laitan jonkun esittelemään sinulle sitten leiriä. Voit odotella pääaukiolla sen aikaa, jos se sopii sinulle”, päällikkö sanoi ja katsoi minua kysyvästi.
”Se sopii hyvin”, vastasin. Minua väsytti, mutta en takuulla saisi unta vielä aikoihin. Halusin ensin tavata Lauhalaukan.

// 391 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo: 55kp! –

Tiputassu: 5kp –

Sähkötuho: 6kp –

Harakkanauru: 10kp –

Mahlahalla: 31kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Lähdin kulkemaan Harhatassuksi esittäytyneen valkean kollin perässä syvemmälle Eloklaanin reviirille. Rajan yli astuminen oli saanut kylmät väreet kulkemaan kehoni lävitse. Tästä alkaisi uusi elämä, jos Mesitähti vain suostuisi kuuntelemaan puheitani. Kenties hän olisi yhtä luottavainen kuin Harhatassu. Kuolonklaanissa oli sanottu eloklaanilaisten olevan sinisilmäisiä ja typeriä. Heidän huijaaminen olisi kuulemma helppoa.
Se tuntui pitävän paikkansa. Harhatassu oli kääntänyt minulle selkänsä, ja olisin halutessani voinut hyökätä itseäni huomattavasti nuoremman kollin selkään koska tahansa. En tahtonut kuitenkaan, että Harhatassu huomaisi virhettään ja alkaisi epäillä luotettavuuttani. Siispä kiristin tahtiani päästäkseni kollin rinnalle. Eloklaanilainen vilkaisi minua kehonsa eleiden mukaan hieman varuillaan, mutta huomatessaan kasvoillani olevan hennon hymyn, tuo tuntui taas luottavan minuun.
”Ei sinun tarvitse luottaa minuun. On hyvä olla vähän epäilevä vieraita kissoja kohtaan. Usko pois, se ei haittaa minua. Kuolonklaanissakaan kukaan ei luottanut minuun”, huokaisin turhautuneena vain tajutakseni, että puhuin aivan ohi suuni. Huomasin, että Harhatassun katse oli taas kääntynyt minuun. Kollin ilme oli aavistuksen verran surumielinen, mutten tiennyt johtuiko se säälistä, vai oliko se vain kissan yleisilme. Harhatassu vaikutti muuten melko ilmeettömältä, mutta kissa kallisti kysyvästi päätään. Katsoin parhaaksi selittää pikaisesti tilanteeni.
Ravasimme ripein askelin kohti metsän rajaa. En vilkaissut taakseni. Minulla ei ollut tarvetta nähdä, kuinka Kuolonklaanin raja katosi pois näköpiiristämme.
”Minulla oli Kuolonklaanissa eräs ystävä, kenties olet kuullut kuolonklaanilaisesta, joka hyökkäsi miltei kuu sitten eloklaanilaisen kimppuun”, pidin pienen tauon ja käänsin surkeana katseeni eteenpäin, ”Karhumyrsky oli sellainen kissa, josta kaikki tuntuivat pitävän. Hän oli uskollinen ja reilu minua kohtaan. Hän kuunteli juttujani ja luulin oikeasti, että hän oli ystäväni. En olisi ikinä uskonut, että hän olisi voinut koskaan tehdä mitään sellaista kenellekään.”
Ääneni hiljeni entisestään, mitä enemmän kerroin. En uskaltanut edes vilkaista Harhatassun suuntaan.
”Kun hän kuoli, Kuolonklaanin varapäällikkö oli varma, että minäkin olin petturi. Hän varmaankin levitti sitä sanomaa muillekin. En saanut nukkua lähes lainkaan. Henkäysvarjo kiusasi minua. Hän lisäsi minut partioon aina, kun olisin halunnut nukkua tai tehdä jotakin muuta. Sellaista ei vain kestä ikuisesti, vaikka kuinka haluaisi”, sanojeni jälkeen käänsin katseeni toiseen suuntaan. Oli niin uskomatonta, että tähän astisen elämäni suurin virhe oli se, että minulla oli ollut ystävä. Sen vuoksi oli nyt tässä, matkalla Eloklaanin leiriin selittämässä tarinaani vieraalle kissalle.

//Harha?
// 354 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Minttuliekki oli kuin olikin saapunut paikalle. Soturi oli varmasti yllättynyt siitä, että tapasi minut Pähkinäkorvan sijaan, ja ehkä myöskin hermostunut. Eloklaanin varapäällikkö vaikutti kuitenkin tyyneltä.
”Voisin kysyä sinulta samaa”, vastasin katsellen punertavaa naaraskissaa kiinnostuneena. ”Mutta tiedän jo, miksi olet täällä.”
Minulla oli käynyt uskomaton tuuri. En ollut tajunnut sitä Pähkinäkorvan kuoleman hetkellä, oltuani mahdollisesti hieman shokissa kokemuksen jälkeen. Olin saanut käpäliini kallisarvoisen tiedonjyväsen Pähkinäkorvan hölmön sinisilmäisyyden ansiosta. Vaikka olin aiemmin ajatellut vain kertovani soturin kuolemasta Minttuliekille jättäen asian sitten sikseen, en voisi sivuuttaa tätä tilaisuutta. Eloklaanin varapäällikkö tapaili kuolonklaanilaista. Se, miten minä voisin tästä tiedosta hyötyä riippui kuitenkin täysin siitä, miten tärkeänä Minttuliekki piti asemaansa.
”Mitä tarkoitat?” varapäällikkö kysyi, mutta pysyi edelleen kylmänrauhallisena. Ainakin päälle päin. En ollut kissa, joka pyrkii dramaattisuuteen. En kuitenkaan voinut olla pitämättä Minttuliekkiä jännityksessä pientä hetkeä.
”Sinä ja Pähkinäkorva”, sanoin astellen Minttuliekkiä vastapäätä, ”Teillä on jotain meneillään. Tiedän, että tapailette täällä. En tiedä suhteenne luonnetta, mutta sillä ei ole väliä. Te rikotte sääntöjämme joka tapauksessa.”
Minua ei oikeastaan juuri kiinnostanut se, että kuolonklaanilainen ja eloklaanilainen tapasivat salaa. Mitä väliä sillä oli? Jos tähän tapailuun ei liittynyt esimerkiksi tietojen jakoa klaanilaisten välillä, en välittänyt asiasta, se ei ollut minun ongelmani. Minttuliekin asema varapäällikkönä toi kuitenkin tilanteeseen uuden ulottuvuuden. Kenenkään satunnaisen nuoren soturin kohdalla en ehkä olisi vaivautunut.
”Voisin välittää asian eteenpäin. Jos haluaisin”, sanoin katsoen Minttuliekkiä terävästi silmiin. ”Mutta en välitä säännöistämme ja oikeudesta niin paljoa, että jättäisin välistä näin oivan tilaisuuden. Tietenkin se on sinun sanasi omaani vastaan, minulla kun ei ole todisteita. Mutta pelkkä syytöskin minulta, yhdeltä Kuolonklaanin luotetuimmista sotureista, voisi vaarantaa klaanien välisen suhteen, joka jo nyt on karvan varassa. Sekä tietenkin sinun asemasi varapäällikkönä.”
En aikonut vielä kertoa Pähkinäkorvan kuolemasta. Olinko aivan kamala kissa? Ehkä. Mutta minua ei tuominnut muu kuin Mintuliekki. En nimittäin uskonut, että Pimeyden metsää kiinnosti.
Mahdollisuteni onnistua olisivat olleet kehnommat, jos Pähkinäkorva olisi ollut elossa. Hänestä pidettiin Kuolonklaanissa varmasti minua enemmän, joten syytöksiäni ei välttämättä oltaisi kuunneltu. Nyt kun hän oli kuollut, tilanne helpottui. Kukaan kuolonklaanilaisista tuskin uskoisi minun valehtelevan, sillä ensinnäkin, minulla ei ollut mitään syytä valehdella – Pähkinäkorva kun ei voisi mitään rangaistusta enää saada. Toiseksi, minua ei nähty sentään niin sydämettömänä kissana, että olisin sepittänyt valheita juuri kuolleesta soturista.
”Jos suostut vaatimuksiini, pidän kuononi kiinni. Miten on?”

//372 sanaa
//Minttu?

Kirjoittaja: Elandra

Olin aivan varma, ettei tämä piina loppuisi koskaan. Jo puolen kuun ajan Henkäysvarjo oli pompotellut minua kuin mitäkin orjaa. Joka yö unet jäivät vähäisiksi, kun varapäällikkö keksimällä keksi minulle hommaa auringonnoususta aina auringonlaskuun saakka. Olin ihan loppu. Lihaksiani särki koko ajan, koska en saanut levähtää tarpeeksi. Raparperipistos olisi halunnut mennä Punatähden puheille, mutta minä en suostunut siihen. En halunnut Henkäysvarjon ottavan puheeksi epäilyään siitä, että olisin toteuttamassa Karhumyrskyn suunnitelmaa loppuun. Halusin pitää mahdollisimman matalaa profiilia ja vain toivoa, että Henkäysvarjo lopulta jättäisi minut rauhaan.
Aurinko oli korkeimmillaan, mutta tumma pilvipeite oli vallannut taivaan ja peittänyt taivaan. Ei näkynyt edes pilkahdusta auringosta. Sää oli kostea ja epämiellyttävän lämmin. Inhosin tällaisia päiviä. Pian takuulla sataisi. Ajatuskin turkin kastumisesta sai karvani nousemaan pystyyn. Inhosin vettä, enkä voinut ymmärtää miten joku nautti siitä, kun turkki kastui.
Partio suunnisti kohti eteläistä rajaa. Olimme taivaltaneet Eloklaanin rajalta saakka, ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. Minä laahustin partion hännillä väsyneenä. Harva kuolonklaanilainen halusi enää jutella minun kanssani. Tuntui kuin olisin ollut ulkopuolinen omassa klaanissani. Aivan kuin kaikki olisivat pitäneet minua vihollisenaan.

Partion jälkeen etsin mahdollisimman syrjäisen paikan leirin pääaukiolta. Halusin olla piilossa katseilta, oikeastaan lähinnä vain piilossa Henkäysvarjolta. Päässäni pyöri vain kysymys, kuinka pääsen eroon tästä piinasta?
En voinut kieltää, ettenkö olisi miettinyt klaanista lähtöä. Pääsisin eroon kuolonklaanilaisista, mutta en minä tahtonut elää loppuelämääni yksin erakkona. Nautin siitä turvallisuuden tunteesta, jota klaani toi. Emoni oli jättänyt klaanin minun ollessani vielä pieni pentu. Hän ei ollut kestänyt sitä, kuinka kaikki Kuolonklaanissa muistutti häntä isästäni, joka taas oli kuollut ennen syntymääni. Olikohan emo vielä elossa? Pystyisinköhän minäkin vain lähtemään ja jättämään kaiken tämän taakseni?
Ei, en pystyisi. Tarvitsin ympärilleni muita kissoja ja turvaa. Yksin pitäisi koko ajan olla varuillaan, enkä minä jaksaisi sellaista. Raparperipistos oli vaivihkaa erään keskustelun lomassa ottanut puheeksi Eloklaanin. Hän oli muistuttanut, että myös Lauhalaukka ja muutama muu kuolonklaanilainen oli vaihtanut klaania. Olisiko Eloklaanissa asiat paremmin? Voisivatko he suhtautua minuun kuten kehen tahansa, vai seuraisivatko epäilykset minua sinnekin?
“Hei, mitä sinä mietit?” pirteä ääni kysyi, kun Raparperipistos istui viereeni. En ollut kuullut soturin tulevan, joten säikähdin häntä. Naaras virnisti lempeästi.
“Yritän löytää ratkaisua, edelleen. Henkäysvarjo ei taida jättää minua rauhaan ihan hetkessä”, huokaisin hiljaa ja pudistelin toivottomana päätäni. Raparperipistoksen kasvoilla oli säälivä katse.
“Voisinpa minä auttaa sinua”, naaras lausahti. Kohautin pienesti lapojani. Minua ei voisi tässä tilanteessa auttaa kukaan muu kuin Henkäysvarjo.

Pääsin nukkumaan vasta kun aurinko oli laskenut ja taivas tummunut. Tähdet loistivat taivaalla kuun rinnalla. Uni ei tullut. Olisiko lähtö oikeasti ainoa ratkaisu? En kestäisi enää kauaa huonoilla yöunilla. Olisiko kaikki oikeasti paremmin, jos muuttaisin Eloklaaniin? Ottaisivatko he minua edes vastaan?
Silloin minä päätin sen. Olin puoliunessa, mutta päätin sen. Minä lähtisin Eloklaaniin. Olisi pakko edes yrittää. Lauhalaukka oli tehnyt samoin. Kuolonklaanilaiset olivat mustamaalanneet häntä, mutta he olivat hyväksyneet hänet siltikin. Kenties he hyväksyisivät myös minut, vaikka kuolonklaanilaiset sanoisivat mitä.
Viimein uni saapui. Minua jännitti, mutta sain nukutuksi edes vähän.

Aamulla ajatukseni olivat entistä selkeämmät. Päätös tuntui hyvältä. Se jännitti minua kovasti, mutta tiesin että se olisi hyvä päätös, jos minut vain hyväksyttäisi vieraaseen klaaniin. Mutta voisinko minä sopeutua? Eloklaanissa elämä oli takuulla täysin erilaista. Kissat olivat ystävällisiä ja reiluja, ja kuolonklaanilaisten mukaan eloklaanilaiset olivat heikkoja. Entä jos Kuolonklaani hyökkäisi Eloklaaniin? Uusi klaani olisi takuulla alakynnessä.
Nyt minulla ei ollut aikaa miettiä moisia. Täytyisi vain katsoa mitä tapahtuu. Nousin ylös ja sipaisin kielelläni muutaman kerran turkkiani. Astelin ulos pesästä. Sää oli melko masentava. Painavat pilvet olivat taas palanneet taivaalle, muttei satanut. Sää oli harmaa, mutta viileämpi kuin eilen.
Näin vilauksen Henkäysvarjosta. Kolli katosi kaatuneen kuusen taakse, ilmeisesti hän oli menossa tapaamaan Punatähteä. Erotin Raparperipistoksen mustaoranssin turkin piikkihernetunnelin edustalla. Ravasin nopeasti naaraan luokse vilkuillen kuusen taakse. En halunnut, että Henkäysvarjo määräisi minua enää yhteenkään partioon. Nälkä kurni vatsassani, mutta nyt oli kiire.
“Hei, mennään kävelylle”, sanoin nopeasti katse kaatuneen kuusen takana.
“Ai, huomenta. Mennään vain. Syötäisiinkö ensin?” Raparperipistos kysyi ystävällisellä äänellä. Kohtasin hetkeksi naaraan kirkkaanoranssin katseen. En voinut olla hymyilemättä katsoessani soturia. Pudistin kuitenkin päätäni.
“Ei ehdi, on mentävä”, sanoin ja lähdin jo kävelemään ripein askelin kohti piikkihernetunnelia. Hämmentynyt Raparperipistos kulki perässäni.
Kun pääsimme ulos leiristä, kylmä viima paiskautui vasten paksua turkkiani. En pysähtynyt, vaan jatkoin matkaa kohti Eloklaanin reviiriä. Pysähdyin Kivikukkulan kohdalla. Raparperipistos katsoi minua hämmentyneenä huomatessaan vakavan ilmeeni.
“Minun täytyy lähteä”, sanoin nopeasti. Naaraan kasvoille ilmestyi yllättynyt ilme. Se muuttui nopeasti ymmärtäväiseksi, ja sitten huolestuneeksi.
“Minne sinä aiot mennä?” mustaoranssi kissa kysyi ja katsoi minua suoraan silmiini.
“Eloklaaniin. Se tuntuu ainoalta hyvältä vaihtoehdolta juuri nyt”, sanoin hiljaisella äänellä peläten, että joku kuunteli meitä. En halunnut, että kukaan estäisi suunnitelmaani. Halusin pois Kuolonklaanista mahdollisimman pian.
“Aiotko sinä lähteä nyt heti? Etkö kerro Punatähdelle ensin?” naaras kysyi vaimealla äänellä.
“Siinä minä tarvitsen sinun apuasi. En uskalla pyytää Punatähdeltä lupaa lähtöön, koska Henkäysvarjo estäisi sen kuitenkin. Voisitko olla niin kiltti, ja kertoa Punatähdelle aurinkohuipun aikaan?” katsoin epätoivoisena Raparieripistosta. Naaras näytti yllättyneeltä pyynnöstäni. Hän aukaisi suunsa sanoakseen jotain, kai kieltäytyäkseen, mutta muutti sitten mielensä. Soturi nyökkäsi ja hymyili minulle pienesti.
“Totta kai, olemmehan me ystäviä. Ystävät auttavat toisiaan”, naaras totesi pehmeällä äänellä. Olisin vaikka voinut itkeä sen vuoksi, että minulla oli noin hyvä ystävä. Mitä ikinä olin tehnyt, että olin ansainnut Raparperipiston kaltaisen ystävän?
“Kiitos, Raparperipistos. Olet varmaankin ainoa asia, jota jään ikävöimään koko Kuolonklaanista. Jos et kestä enää tätä klaania, tule perässäni Eloklaaniin”, sanoin rauhallisella äänellä ja painauduin vasten soturia. Päästin pienen kehräyksen, jonka jälkeen irtaannuin kissasta.
“Nähdään taas, Raparperipistos. Kiitos kaikesta”, huokaisin hiljaa ja otin askeleita takaperin lähteäkseni. Raparperipistos hymyili haikeasti.
“Nähdään, Mahlahalla”, naaras lausahti. Hän jäi istumaan paikoilleen, kun minä käänsin selkäni hänelle. Kiihdytin vauhtini juoksuun. Vilkaisin vielä kerran Raparperipistosta. Jäisin ikävöimään häntä.

Saavutin Eloklaanin reviirin rajan, ja pysähdyin. Aurinko oli noussut ajat sitten. Se pilkisti pilvien raosta. Auringonsäteet heijastuivat maahan Eloklaanin reviirin puolelle. Jäin odottamaan, että joku eloklaanilaisista saapuisi paikalle. En halunnut ylittää rajaa ilman lupaa. Se antaisi heille varmasti uhkaavan kuvan minusta. En halunnut, että he pitäisivät minua uhkana.
Aikaa kului, ja istuminen alkoi jo kyllästyttämään. Olisin halunnut ylittää rajan. Juuri kun päätin ylittäväni sen, näin valkean kissan etäämmällä. Sen turkilla oli vaalean savunharmaita kohtia.
“Hei! Sinä siellä!” huudahdin saadakseni kissan huomion. Se säpsähti ja kääntyi minua kohti. Varovaisin askelin kollikissa lähestyi rajaa. Se vilkuili ympärilleen. Vaikutinko minä uhkaavalta? Kun kissa oli kuuloetäisyydellä, se pysähtyi.
“Olen Mahlahalla, tulen Kuolonklaanista. Minä tahtoisin liittyä Eloklaaniin”, esitin asiani mahdollisimman yksinkertaisesti.

//Harha?
// 1034 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Aamuauringon kullankeltainen kehrä kuikuili itsepäisesti ohuen, lyijynharmaan pilviverhon takaa ja loi vehmaaseen lehtoon kelmeää, lämmittävää valoa, joka vallan paahtoi karheaa mustan ja valkoisen kirjavaa turkkiani. Korkealla pääni yläpuolella linnut lauloivat kilpaa ja hypähtelivät valppaana oksalta toiselle rääkyen vuoroin varoitushuutoja osuessani liian lähelle niiden pesää ja vastikään kuoriutuneita kaljuja, ruipeloita poikasia. Silmäkulmastani näin sinertävän närhen lehahtavan lentoon, pähkinäpensaassa liversi peippo ja vanha kaarne kurnutti hiljaa kuihtuneen kuusen latvassa. Loppupäivästä olisi voinut kuvitella tulevan kaunis ja pakahduttavan helteinen, mutta olin jo aamulla herätessäni aistinut ilmassa leijailevan sateen raskaan ja virkistävän tuoksun. Olin varma, että illemmalla alkaisi ripsiä tai ehkä jopa ukkostaa.
Ennen kuin piiskaava sade ja korviahuumaava jytinä lipuisivat metsän ylle, olin päättänyt ehtiä käydä Hehkulammella ja harjoitella omin päin uimista sen vilpoisessa vedessä. Ensimmäistä kertaa olin liikkeellä yksin, koska arvelin Tuhkajuovan olevan liian kiireinen opettaakseen minua enkä halunnut vaivata soturitarta turhan takia – osasin kyllä jo kauhoa vettä ilman naaraan neuvoja ja valvovaa silmää. Sitä paitsi, olin lopultakin ansainnut soturinimeni ja koska liikkumisrajoitukset oli viimein purettu Karhumyrskyn jäätyä kiinni, leiristä poistuminen ilman seuraa oli taas täysin luvallista. Saatoin kulkea metsässä tyystin oman mieleni mukaan, vapaana kuin sinitaivaan lintu. Toisinaan minun täytyi tietenkin hoitaa jokin harvinaislaatuisen pitkästyttävä soturin velvollisuus, kuten partio tai yövartio, mutta se oli kohtalaisen pieni hinta siitä, että sain mennä minne tahdoin, milloin tahdoin. Mieleeni oli jopa juolahtanut ylittää Kuolonklaanin raja ja seikkailla kauemmaksi kuin kukaan toinen, mutta sen suunnitelman toteuttaisin jokin toinen kerta.

Hehkulammen raikas, miellyttävä tuoksu leijaili nenääni ja pian pieni järvi liplattavine laineineen siinsikin jo edessäni. Jolkotin reippain askelin lähemmäs lampea, jota koristivat pitkät rusehtavat kaislat ja muutama keltainen ulpukka sekä pari valkeaa lummetta, mutta hidastin huomatessani rantahietikolla istuvan pienen hahmon, joka silmäili keskittyneesti liplattavaa vettä. Siristin aavistuksen silmiäni ja tunnistin tabbykuvioisen kissan Tuhkajuovaksi. Vaikka naaras olisi tahtonut olla yksin, minä olin päättänyt tulla uimaan ja siispä myös uisin.
“Mitä sinä täällä teet?” kysyin mitäänsanomattomalla äänensävyllä, kun pääsin kuulomatkan päähän soturittaresta. Tuhkajuovan korvat hypähtivät psytyyn ja naaras käänsi kolean vaaleanvihreän katseensa puoleeni. En ollut varma nyökkäsikö toinen päätään tervehdykseksi vai ei.
“Tulen tänne usein”, pienikokoinen soturi totesi kalseasti. “Mietin.”
Olisin tahtonut kysyä, mitä naaras oikein mietti, mutta valitsin jättää asian sikseen.
“Entä miksi sinä olet täällä?” Tuhkajuova kysyi vuorostaan.
“Ajattelin uida. Pysynhän jo hyvin pinnalla”, vastasin ylpeyttä äänessäni ja röyhistin aavistuksen rintaani kävellessäni raidallisen naaraan ohi matalaan rantaveteen. Hehkulampi oli lämmennyt viherlehden myötä ja sen haalea vesi tuntui suorastaan ihanalta sekä vallan rentouttavalta.
“Sinulla on vielä paljon opittavaa”, soturitar huomautti rannalta. “Nyt kun Raparperipistos on soturi, minulla on rahtunen vapaa-aikaa. Voin valmentaa sinua, jos siis olet vielä valmis ja halukas oppimaan.”
Kohotin aavistuksen kulmiani ja puntaroin hetken harmaaraidallisen kissan suoria sanoja. Halusin kyllä oppia ja uskoin olevani myös riittävän omistautunut asialle, jotta Tuhkajuova näkisi varmasti kaiken potentiaalini ja suostuisi opettamaan minulle jok’ikisen temppunsa. Tekisin mitä vain, että naaras koulisi minusta paremman kuin yksikään toinen kuolonklaanilainen.
“Ehdottomasti! Olen valmis.”

// Tuhka?
// 471 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Neljänneskuu oli siedettävä aika. Varsinkin, kun olin ollut täällä jo muutaman päivän ajan, pian pääsisin hoitamaan soturintehtäviä sisareni tavoin.
Kilpikonnakuvioisen parantajaoppilaan kasvoilla oli vielä jokseenkin kiukkuisen näköinen ilme aiemmasta kommentistaan johtuen, kun hän kysyi:
“Mitä luulet, tiesikö kukaan Karhumyrskyn harrastuksesta? Oliko hänellä liittolaisia?”
Ajatus oli käynyt minunkin mielessäni, mutten pitänyt sitä kovin todennäköisenä. Kukaan klaanin kissoista ei ollut näyttänyt vähäisiäkään näkyviä merkkejä siitä, että olisi ollut soturin teloitusta vastaan yhteistyöllisistä syistä. Jos jonkun kasvoilla oli näkynyt epävarmuutta, niin se johtui luonnosta ei yhteisistä suunnitelmista. Tai turha minun oli mennä mitään vannomaan, mutta Karhumyrsky oli viimeisinä hetkinään niin omissa maailmoissaan, että olisi melko varmasti paljastanut liittolaisensa puolivahingossa.
“En usko, että hänellä oli liittolaisia. Minusta on melko epätodennäköistä, että kenelläkään olisi syytä lähteä moiseen touhuun mukaan, vaikka toisaalta en aluksi löytänyt Karhumyrskynkään motiivista järjen hiventä. Kai se vain on niin, että kun päässä napsahtaa, niin silloin ei motiivi ole ensimmäinen mielen päällä oleva asia. Kunhan toteuttaa halujaan mielivaltaisesti”, sanoin rauhallisesti lapojani kohauttaen.
Tiputassu nyökkäsi mietteliäästi samalla, kun taputteli osittain parantunutta haavaani johonkin yrttiliemeen kostutellu sammaltupolla.
“Mutta hyvä, että asialle laitettiin loppu. Ei kenenkään tarvitse huolehtia siitä, onko seuraavaksi vuorossa”, sanoin ja katsahdin kohteliaasti keskustelukumppanini suunnalle, vaikkei hän sitä huomaisikaan.
“Samaa mieltä”, kolli tokaisi ja alkoi samalla keräilemään yrttejään kasaan. Ilmeisesti hän oli saanut vammat hoidettua. En kuitenkaan halunnut, että joutuisin jatkamaan täällä lojumista ihan vielä, joten käännyin vielä sokean kollin puoleen.
“Tiputassu. Tarvitsisiko sinun täyttää teidän yrttivarastojanne tai jotain? Voisin lähteä mukaasi kantoavuksi”, ääneni oli hillityn kohtelias, muttei millään tapaa tuttavallinen esittäessäni oppilaalle ehdotukseni. Halusin vain päästä jollain syyllä käymään ulkona. Ja oli tässä klaanissa Tiputassua huonompaakin seuraa.

//Tipu? 😀
266 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

En oikein osannut sanoa Karhumyrskyn kohtalosta, tai hänen teoistaan. Massamurha, oli ainut oikea sana sille. Hän ansaitsi kyllä kuoleman, mutta sokeutumisen? Ehkä ei. Minä en ollut pystynyt jättämään kollia kipuihin vaan olin antanut hänelle yrttejä, senkin takia että se oli päällikön käsky. Minua vain sattui edes kuunnella teloitusta, hyvä etten kadonnut koko kokouksen ajaksi pesääni. Tämä ala oli pelkkää empatiaa kissoja kohti ihan sama mitä he tekivät. Toki he olivat limanuljaskia, mutta kukaan ei ansainnut kipua. Oli raskasta syyttää itseään jokaisesta kuolemasta ja saada selville kuka ne auheutti ja silti sääliä häntä. Mieli oli aivan liian monimutkainen aihe. Moni ei varmasti tajunnut miten paljon tämä ala otti. Sitten sähkötuho kysyi minulta kysymyksen.
”Kokonaisuudessaan neljänneskuun suunninpirtein luultavasti”, mutisin. Kolli ei aluksi tajunnut kumartua otteeni alla, mutta lopulta kun katsoin häntä haastavasti hän tajusi olevansa liian korkealla että ylettäisin häneen.
”Se on hyvä, ei enää kauaa”, Hän tokaisi.
”Jos aiot ketun papana liikkua noin halvatusti hoitojeni aikoina joudun harkitsemaan asiaa uudestaan”, Murisin kun toinen korjasi asentoaan.
”Mitä luulet, tiesikö kukaan Karhumyrskyn harrastuksesta? Oliko hänellä liittolaisia?”, päätin kysäistä. Asia oli pyörinyt päässäni hyvän tovin, sekä olihan siihen ihan mahdollisuuksiakin että niin oli. Emme kuitenkaan koskaan voineet olla sitä varmoja nyt kun kolli kuoli. Ellei toinen liittolainen aikonut ilmiantaa itseään.

//206 sanaa
//sähkis?

Kirjoittaja: Auroora

Aurinko paistoi korkealla taivaalla ja sen kultaiset säteet osuivat puiden lehtien läpi turkilleni. Oli lämmintä, juuri oikean verran; vaikka kohdalleni olisi osunut viileä tuulenvire, en olisi ollut kylmissäni, mutta toisaalta ei ollut niin kuuma, että olisin sulanut turkissani. Olin liikkeellä pitkästä aikaa yksin. En ensinnäkään käynyt useasti partioiden ulkopuolella kuljeskelemassa reviirillä. Silloin kun kävin, Turmaloikka oli yleensä mukanani.
Nyt halusin kuitenkin omaa rauhaa. Se ei ollut kohdallani normaalista poikkeavaa, yleensä vietin aikaani yksin mieluummin kuin muiden klaanilaisten kanssa. Se ei kuitenkaan ollut koskenut Turmaloikkaa, ennen kuin nyt. Usein minua pelotti se, mitä meistä saattaisi tulla, ja tämä oli yksi niistä hetkistä. Soturi tuntui olevan liikaa pääni sisällä.
Havahduin ajatuksistani kuullessani raksahduksen. Olin kyllä haistanut jäniksen, mutta niitä tuntui olevan tällä kapealla alalla paljon, joten eläimen paikantaminen oli haastavaa. Vilkaistessani vasemmalle puolelleni näin sen, parin ketunmitan päässä. Se oli jähmettynyt paikoilleen minua tuijottaen, kaiketi aavistaen, että jos minua vain nälätti, se olisi vainaa. Tuijotimme toisiamme odottaen, että toinen tekisi liikkeensä; tilanne oli outo. Yhtäkkiä jänis päätti, ettei päätöstä tapahtumien kulusta kannattaisi jättää minulle, ja se pinkaisi juoksuun. Syöksähdin salamannopeasti saaliini perään. Mitä jänis ei tiennyt oli se, että nopeus oli aina ollut valttini metsästyksessä. Muuten olin saalistajana sotureista hyvänäkin päivänä keskivertoa. Näiden pitkäkorvien jahtaaminen sattuikin olemaan ainoa asia mistä metsästyspartioissa pidin, siksi, koska tässä koin olevani hyvä. Muutenkin olin aina pitänyt nopeuden tunteesta juostessani: siitä, miten ympärilläni maasto muuttui epäselväksi vihreän ja ruskean myllerrykseksi ja tuuli osui naamaani kuin olisin sukeltanut viileään veteen. Siltä ainakin kuvittelin sukeltamisen tuntuvan – Tuhkajuova varmasti tietäisi paremmin.
Sain kuin sainkin jäniksen kiinni ja pian olin jo hautaamassa sitä piiloon myöhemmän varalle. Kaivoin pehmeää maata ja siirsin saaliini päälle ruskeita lehtiä viime lehtisateen jäljiltä. Samassa haistoin tutun katkun ja kuulin jonkin suhahtavan ohitseni jonkun matkan päässä. Katsahdin hämmästyneenä ukkospolkua, jolla näin parin hirviön juoksevan. En ollut huomannut kulkeneeni näin kauas. Hetken paikoillani seistyäni otin suunnan kohti mustaa polkua. En ollut koskaan pelännyt hirviöitä. Ne liikkuivat ennustettavasti, eivätkä ne koskaan välittäneet kissoista. Klaanit ja hirviöt elivät sovussa keskenään, toisistaan erillään. Hirviöt eivät välittäneet meistä, kunhan emme osuneet niiden tielle.
”Pimentovarjo!”
Käännähdin äänen suuntaan – Pähkinäkorva. En tainnut olla ainut, joka halusi nauttia aurinkoisesta säästä omassa rauhassaan. Huokaisin ärsyyntyneenä, mutta nyökkäsin kollille kuitenkin tervehdykseksi.
”Pähkinäkorva. Oletko sinäkin nauttimassa auringosta?” kysyin välinpitämättömästi, ihan vain jotain sanoakseni. En pitänyt turhasta jutustelusta, mutta sekin voitti kiusallisen hiljaisuuden.
”Muun muassa”, soturi vastasi. ”Minulla ei ole enää tänään partioita, joten päätin tehdä jotain hyödyllistä ja lähdin metsästämään.”
”Jaa.”
Siinä se oli – hiljaisuus. Painostava, sellainen, joka tuntui kestävän eliniän. Tosi asiassa ehdimme seistä äänettä vain hetken, kun Pähkinäkorva oli taas äänessä.
”Ukkospolulla on ruuhkaa”, hän sanoi nyökäten juoksevien hirviöiden suuntaan.
”Niin”, vastasin, vilkaisten niiden kiiltäviä turkkeja. ”Ehkä kaksijalat ovat juuri metsästämässä. Tai mitä kaksijalat nyt ikinä tekevätkään.”
Pähkinäkorva hymyili hiukan ja alkoi astella polkua kohti. Minä seurasin häntä. Ukkospolku oli vaarallinen, mutta ennen kaikkea kiinnostava. Toisinaan rajapartioissa minulla oli tapana jäädä katsomaan niitä, yrittäen lukea niiden käyttäytymistä. Niitä oli niin monia erilaisia. Suurin osa niistä oli suunnilleen samaa kokoluokkaa ja mallia, mutta toisinaan – jos olin onnekas – näin harvinaisempia hirviöitä. Näin pidempiä hirviöitä, jotka joskus kuljettivat kaatuneita puita selässään, hirviöitä, jotka päästivät kovaa ujellusta ja vilkkuivat. Kerran olin jopa nähnyt suuren hirviön, joka kantoi muita hirviöitä. Mutta vaikka hirviöitä oli niin monissa eri väreissä, eri koissa, eri tehtävissä, yksi asia yhdisti niitä – ne käyttäytyivät aina samalla tavalla. Hirviöiden liike oli vakio – se ei koskaan muuttunut.
Siispä astellessamme kohti ukkospolkua uskaltauduin melko lähelle juoksevia, metallisia otuksia. Kaksi niistä syöksähti ohitsemme, ja nautin niiden mukana kulkevasta tuulenpuuskasta. Niistä peräisin oleva ääni oli kova, mutta en enää säpsähtänyt samalla tavalla kuin oppilaana sen kuullessani.
Pähkinäkorva astahti vierelleni.
”Tätäkö sinä teet vapaa-ajallasi? Tulet katselemaan hirviöitä sen sijaan, että viettäisit aikaa klaanitoveriesi kanssa?”
Pyöräytin silmiäni.
”En sentään”, vastasin tyynesti, mutta hiukan puolustelevasti – mitä pahaa siinä oli, että viihdyin omissa oloissani? ”Mutta sinun on pakko myöntää, että ne ovat mielenkiintoisia. Kaksijalat ovat outoja.”
”Totta”, Pähkinäkorva vastasi.
Katsahdimme lähestyvän hirviön suuntaan. Se oli vielä kaukana, mutta näin jo nyt, että kyseessä oli pelkkä tavallinen hirviö. Sen sisältä kuului ääniä, kaksijalkojen puhetta. En ymmärtänyt, mitä ne sanoivat, mutta ne olivat äänekkäitä. Halusin nähdä, mikä kaksijalkoja niin kuohutti, joten odotin kiinnostuneena hirviön saapuvan kohdallemme. Niin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Tai tapahtui, mutta hirviö ei pysynyt polullaan.
Seurasimme, miten hirviö lähestyi ja miten sen ääni ja katku voimistuivat. Siinä hetkessä en ollut edes tajunnut, että hirviö voisi poiketa käytöksellään muista. Pähkinäkorva kuitenkin tajusi. Aikaa oli vain muutama silmänräpäys, kun hirviö yhtäkkiä muutti suuntaansa ja alkoi rynniä suuntaani. Pois ukkospolulta. Kaikki tuntui tapahtuvan niin nopeasti, mutta samalla hitaasti. Näin hirviön valot, miten ne alkoivat häikäistä voimakkaammin. Kuulin Pähkinäkorvan varoittavan huudon viereltäni, mutta olin jähmettynyt paikoilleni, kuin se aiemmin kohtaamani jänis. Hirviöiden ei kuulunut käyttäytyä näin – vakio ei muutu koskaan. Seuraavana hetkenä oletin hirviön törmäävän minuun, mutta tunsinkin jonkin osuvan kylkeeni, jonkin, joka lennätti minut kauemmas, pois hirviön tieltä. Kuului tömähdys, kaksijalat villiintyivät, mutta eivät jääneet katsomaan taakseen. Hirviö jatkoi matkaansa. Minulla kesti hetki tajuta, mitä juuri tapahtui. Pähkinäkorva oli tönäissyt minut pois hirviön alta. Hän ei ollut voinut ehtiä itse pakoon, eikä hän ollut voinut selvitä törmäyksestä. Pähkinäkorvan oli pakko olla kuollut. Pian katseeni osui ruskeaan möykkyyn, joka makasi pitkän välimatkan päässä tiestä. Riensin sitä kohti, etsien tiedostamattani jotain elonmerkkejä: pienintäkin liikettä, hiljaisintakin ääntä. Myöhemmin tuo toiveikkuus tuntuisi minusta tyhmältä. Tiesin, että hän oli kuollut. Varmistuin kuitenkin vasta, kun ehdin kollin ruumiin luo.
Pähkinäkorvan ruumis näytti ehjältä, mikä ei ollut itsestäänselvyys tuollaisen törmäyksen jälkeen. Sisäiset vammat olivat kuitenkin olleet merkittävät. Hämmästyinkin, kun kuulin kollin päästävän pihisevän henkäyksen. Hänen silmänsä olivat hetki sitten katsoneet lasittuneina ei-mihinkään, mutta nyt ne olivat keskittyneet minuun. Pähkinäkorvan katse näytti jotenkin määrätietoiselta, vaikka hän olikin siinä kunnossa missä oli.
”Kerro Minttuliekille”, kolli sanoi niin hiljaisella äänellä, että juuri ja juuri sain sanoista selvää, vaikka olihn kumartuneena hänen puoleensa. ”Kerro kuolemastani Minttuliekille… Eloklaanin rajalla. Kuuhuippuna…”
Hänen katseensa näytti pyytävältä. Melkein odotin hänen vaativan minua vannomaan, että toteuttaisin hänen viimeisen toiveensa. Pähkinäkorva tiesi, että todennäköisemmin jättäisin tuon palveluksen tekemättä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa enää mitään, sillä se valo, mikä hänen silmissään oli äsken palanut, oli poissa.
Seisoin hievahtamatta ajatuksissani, kunnes tajusin, että Pähkinäkorva oli nyt minun vastuullani. Minun olisi vietävä hänet leiriin ja selitettävä, mitä oli tapahtunut. Minun olisi kerrottava, että hän pelasti minut. Katsoin mitäänsanomattomin ilmein soturin elotonta ruumista ajatellen, että se olisi saattanut olla omani.
Hylkäsin pian ajatuksen siitä, että voisin kantaa hänet leiriin. Olin liian pieni ja toivoinkin hiukan, että Turmaloikka olisi käyttäytynyt tutulla luupäisellä tavallaan ja lähtenyt etsimään minua. Silloin olisin voinut ainakin jakaa tämän vastuun jonkun kanssa. Oli ehkä itsekästä ajatella niin kuin ajattelin ja harmitella sitä, miten tämä rooli oli langennut minulle. Tilanne oli kuitenkin vieras minulle. Aina, kun joku oli tuotu leiriin kuolleena, hänen saattajansa olivat näyttäneet murheenmurtamilta. Kuuluisiko minunkin olla jotenkin surullinen Pähkinäkorvan kuolemasta?
Otin kiinni kollin ruskeasta turkista niskan kohdalta ja lähdin raahaamaan häntä leiriin. Ehkä voisin jättää hänet tähän, jolloin joku partio voisi löytää hänet. Jatkoin kuitenkin matkaa. Pähkinäkorvan raajat tarttuivat vähän väliä aluskasvillisuuteen ja mättäisiin. Jokainen hännänmitta vaati minulta suuria ponnistuksia, sillä en ollut kovin voimakas. Niinpä matka taittui hitaasti. Turhautuminen sisälläni kasvoi kasvamistaan. Miksi minä?
Oikaistettuani kollin jalkaa jälleen tällä kertaa puun juuren yli, laskin varovaisesti hänen päänsä maahan ja pysähdyin huohottamaan. Jos vain joku ilmestyisi paikalle, kaikki helpottuisi suunnattomasti.
”Pimentovarjo?”
Käänsin katseeni sivulleni ja näin Turmaloikan. En ollut hengellistä sorttia, mutta minun oli kiitettävä Pimeyden metsää. Uskomatonta, etten huomannut häntä – olin kai enemmän poissa tolaltani kuin kuvittelin.
”Auta minua kantamaan hänet”, huokaisin väsyneenä ja yritin nostaa Pähkinäkorvan yläruumista selälleni, mutta Turmaloikka astui tilalleni.
”Anna minä. Näytät väsyneeltä”, hän sanoi, ja autettuani ruumiin hänen kannettavakseen lähdimme kulkemaan takaisin kohti leiriä. Olimme hiljaa, mikä sopi minulle oikein hyvin. Vierelläni kulkeva soturi kuitenkin päätti rikkoa lohdullisen hiljaisuuden.
”Mitä Pähkinäkorvalle tapahtui?” hän kysyi. Olin hetken hiljaa, mutta ennen kuin Turmaloikka ehti kysyä uudelleen, vastasin:
”Selitän sen vain kerran. Saat kuulla sitten kun muutkin.”
Tiesin, että vastaukseni ei miellyttänyt häntä, mutta en todella pystyisi kertomaan tapahtumista kuin vain sen yhden ainoan kerran. Syyt sille poikkesivat varmasti Turmaloikan veikkauksista. Hän varmaan uskoi, että olin järkyttynyt tapahtumasta tai surin Pähkinäkorvaa. Tosi asiassa minua hävetti ja pelotti. Hävetti se, että olin ollut kykenemätön toimimaan siinä tilanteessa ja se, että typerä uteliaisuuteni oli vaarantanut minut. Jos en olisi ollut niin lähellä polkua, ei hirviö ehkä olisi syöksynyt minua kohti. Pelkäsin myös sitä, miten muut reagoisivat. En välittänyt yleensä muiden klaanilaisten ajatuksista, mutta en minä halunnut heidän vihaavankaan minua.
Saavuimme viimein leiriin kuunkierron mittaiselta tuntuneen matkan jälkeen. Turmaloikka laski Pähkinäkorvan ruumiin maahan. Näin, miten ensimmäinen, sitten toinen kuolonklaanilainen huomasi tilanteen, kunnes lopulta koko klaanin huomio oli meissä. Kissat alkoivat kerääntyä ruumiin ympärille. Tunsin oloni syylliseksi, kun näin Lehtitassun rientävän muiden mukana mestarinsa luo.
Alun järkytyksen jälkeen useat siirtyivät kyselemään, mitä oli tapahtunut. He vilkuilivat vuoroin minua ja Turmaloikkaa, mutta huomattuaan, että Turmaloikkakin katsoi minua odottavasti, kaikkien huomio kiinnittyi minuun. Vedin syvään henkeä.
”Pähkinäkorva ja minä olimme ukkospolun läheisyydessä. Yksi hirviöistä tuli pois ukkospolulta ja osui häneen”, kerroin pitäen ilmeeni mahdollisimman tyynenä. Hetken harkitsin jättäväni seuraavan osan sanomatta, mutta minusta tuntui, että muiden oli kuultava se.
”Pähkinäkorva pelasti minut. Hivriö olisi muuten törmännyt minuun.”
Kuinkakohan moni toivoi minun ja Pähkinäkorvan osien vaihtuneen? Tuskin kovin moni, en ollut niin vihattava kissa. En kuitenkaan voinut olla ajattelematta, että jos näin olisi, ei klaanissa olisi vallinnut yhtä surullinen tunnelma.
Yhtäkkiä en halunnut olla enää tässä tilanteessa. Käännyin nopeasti ympäri ja astelin ulos leiristä. Pian Turmaloikka saapui luokseni, ja olisinkin ollut yllätyyneempi, jos hän ei olisi tullut.
”Oletko sinä kunnossa?” hän kysyi kuulostaen aidosti huolestuneelta. En vastannut vaan tuijotin johonkin kaukaiseen pensaikkoon. Mikä minua vaivasi? En edes pitänyt Pähkinäkorvasta.
”Minusta tuntuu, että minä tapoin hänet”, vastasin hetken kuluttua, hiljaisella äänellä, joka ei ollenkaan kuulostanut omaltani. ”En ole koskaan ollut vastuussa kenenkään kuolemasta. Olen aina ajatellut, ettei tappaminen ole minulle este, eikä se varmaan olekaan. Mutta Pähkinäkorva ei olisi kuollut, jos hän ei olisi pelastanut minua. Tai jos en olisi ollut niin tyhmä. Minun olisi pitänyt pysyä kauempana ukkospolusta.”
Turmaloikka oli hetken hiljaa ja katsoi jonnekin ohitseni.
”Minä olen iloinen siitä, että Pähkinäkorva pelasti sinut”, harmaa soturi sanoi siirtäen katseensa minuun, mutta käänsin omani pois hänestä. ”Hän teki oman valintansa. Mutta olet oikeassa, sinun olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi. Entä, jos hän ei olisi ollut paikalla? Sinun tyhmyytesi olisi tappanut sinut!”
”Minä tiedän kyllä”, tiuskaisin vihaisesti. ”Minun ei tarvitse kuulla tuota muilta.”
Olin unohtanut Pähkinäkorvan viimeisen toiveen sen jälkeen, kun hän oli sen esittänyt, mutta nyt muistin sen taas. Olin ajatellut sitä palveluksena, mutta oikeastaan se olisi vastapalvelus. Hän teki minulle jo suurimman mahdollisen palveluksen. Nyt viestin välittäminen tuntui houkuttelevamalta. Ei siksi, että jalouttani ja rehityttäni olisin antanut hänelle palveluksen takaisin, eihän kolli enää voisi tietää, noudatanko hänen pyyntöään vai en. Mutta ehkä se helpottaisi minun oloani.
Turmaloikka istuutui viereeni ja nojasin häneen sen enempää asiaa miettimättä. Melkein tunsin hänen hymyilevän. Tuntui uskomattomalta, että joku välitti minusta niin paljon, että oli enemmän helpottunut minun selviämisestäni kuin surullinen klaanitoverin menettämisestä. En jaksanut enää puhua asiasta, ja Turmaloikka tuntui tietävän sen. Ainakaan hän ei enää sanonut mitään Pähkinäkorvaan liittyen. Se helpotti, sillä riitelin jo itseni kanssa aivan tarpeeksi. Minun olisi päätettävä, mitä Pähkinäkorvan – tai pikemminkin Minttuliekin – suhteen tekisin.

Joku tuhahti unissaan. Kissojen rauhallista hengitystä lukuunottamatta en kuullut muita ääniä maatessani pehmeillä sammalillani soturien pesässä. Oli jo pimeää, mutta kuu ei ollut vielä huipussaan. Vilkuilin vähän väliä Turmaloikan suuntaan muutaman nukkuvan soturin päähän. Hän kuitenkin näytti jo olevan sikeässä unessa. Hyvä, pääsisin rauhassa lähtemään leiristä.
Olin päättänyt kertoa Minttuliekille Pähkinäkorvan kuolemasta.
Nousin seisomaan ja hipsin hiljaa ulos pesästä. Kuljin leirin poikki, vilkaisten taivaalle, joka oli hyvää tahtia pimenemässä. Hämypilvi vartioi leiriä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään kulkiessani hänen ohitseen leiristä ulos, vaan tyytyi vain vaihtamaan kanssani nopea nyökkäykset. Lähdin kulkemaan kohti Kuolonklaanin ja Eloklaanin rajaa.
Entä, jos Minttuliekki ei olisi siellä? Pähkinävarjo oli kuitenkin vaikuttanut siltä, että hän tiesi Eloklaanin varapäällikön olevan rajalla tuona aikana. Olin ollut yllättynyt kuullessani hänen pyyntönsä, mutta kaiketi enemmän lamaantunut tapahtuneesta, jotta olisin voinut miettiä yksityiskohtia liikaa. Pähkinävarjon ja Minttuliekin suhde ei kuitenkaan kuulunut minulle, millainen se sitten olikin. Ja suoraan sanottuna minua ei edes kiinnostanut. Olin täällä vain selvittämässä omaatuntoani. Tiesin, ettei Pähkinävarjo tai Minttuliekki tai kukaan muukaan olisi toivonut hänen kuolevan sellaisen kissan takia, joka ei olisi edes noudattanut hänen viimeistä tahtoaan.
Saavuin rajalle. Täällä kahden klaanin hajut erottuivat niin, ettei jäänyt epäilystäkään siitä, missä kunkin reviirit sijaitsivat. En nähnyt Minttuvarjoa. Hän ei ehkä ollut vielä saapunut paikalle. Katsahdin ylös ja näin kuun nousseen taivaan mustalle kannelle – nyt hänen siis pitäisi olla täällä. Toisaalta saatoin olla täysin väärässä kohtaa rajaa, mutta ei ollut minun vastuullani lähteä etsimään naarasta. Mitäs Pähkinäkorva ei antanut tarpeeksi tarkkoja ohjeita. Muistutin kuitenkin itselleni, että hän oli ollut kuolemaisillaan sinä hetkenä, joten ei sitä häneltä olisi voinut odottaakaan.
Istuuduin odottamaan. Melkein toivoin, ettei Minttuliekki saapuisi. Silloin olisin hyvittänyt tekoni, mutta minun ei tarvitsisi kohdata häntä.

//Minttu?
//2127 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Turhatassu: 12kp –

Tuhkajuova: 36kp! –

Tuimatassu: 24kp! –

Mahlahalla: 18kp –

Sulkavirta: 18kp –

Raparperipistos: 21kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin lämpimästi hymyillen Raparperipistosta. Nyökkäsin ja annoin naaraan poistua pesästä ensin. Olin suunnattoman kiitollinen siitä, ettei Raparperipistos vihannut tai epäillyt minua. Ainakaan hän ei vaikuttanut siltä. Leirin pääaukiolla oli kirkasta, ja päivä oli paahtavan kuuma. Aurinko paistoi taivaalla ja läheni huippuaan. Paksu turkkini oli lehtikadon aikaan hyvä lämmike, mutta viherlehtenä siitä oli lähinnä vain haittaa. Pääaukiolla parveili paljon kissoja. Suurin osa yritti löytää varjoisan paikan jostain leirin reunamilta, mutta osa nautti auringosta täysin rinnoin. Huomasin Henkäysvarjon ja Punatähden seisovan lähellä leirin uloskäyntiä. Raidallisen soturin katse kohdistui heti minuun. Kissa nousi ylös ja käveli luoksemme. Vilkaisin Raparperipistosta, joka näytti arvaavan myös, mihin kohtaaminen oli johtamassa.
”Aurinkohuipun saalistuspartio tarvitsee yhden jäsenen, sinä saat mennä sinne”, varapäällikkö murahti katsoen minua.
”Olimme juuri lähdössä kävelylle”, yritin, mutta Henkäysvarjo ei taipunut.
”Etkö muista, mistä me eilen keskustelimme?” harmaa soturi kysyi ja siristi silmiään. Katsoin Raparperipistosta pahoitellen, mutta naaras ei näyttänyt lannistuvan.
”Minäkin voin lähteä mukaan. Kuolonklaanilaiset tarvitsevat ruokaa, joten eikö ole parempi, että partiossa on yksi kissa enemmän?” naaras kysyi ja katsahti Henkäysvarjon suuntaan. Kolli katsoi epäröiden tuoretta soturia, mutta murahti sitten vastaukseksi:
”Ihan miten vain.”
Sitten Henkäysvarjo kääntyi ja palasi takaisin Punatähden luokse. Minä ja Raparperipistos jäimme paikoillemme. Aurinkohuipun hetki koittaisi pian, eli olisi järkevintä odotella sitä leirissä.
”Anteeksi”, huokaisin hiljaa ja käänsin katseeni käpäliini. Kauanko tämä tulisi oikein jatkumaan?

//Rapsu?
//216 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

En ollut aivan varma oliko Mahlahalla tullut minua ennen vai minun jälkeeni pesään nukkumaan, sillä ensimmäisen kerran näin kollin seuraavana aamuna. Olimme molemmat nähtävästi nukkuneet pitkään, sillä muita sotureita ei ollut pesällä montaa näkyvissä sitä hetken katsellessani samalla, kun Mahlahalla puhui minulle. Olin hiukan säikähtänyt kollin kosketusta sekä ääntä, sillä hetken ajan luulin olevani vielä oppilaiden pesällä.
”Miten sinä tänne olet tullut nukkumaan? Ansaitsitko sinä soturinimesi?” Mahlahalla kysyin ja nyökkäsin tähän tyytyväisenä. Ilmoitin hänelle myös olevani nykyään Raparperipistos.
”Se on hieno nimi. Anteeksi, etten päässyt nimityksiisi. Eilen oli aika rankka päivä”, Mahlahalla sanoi minulle. Silmäni tuikkivat onnesta, mutta kolli tuskin sitä hämärässä pesässä huomasi. Hymyilin hänelle. Sen minä toivoin soturin nähneen.
”Tahtoisitko lähteä kanssani vaikka kävelylle?” kolli kysyi jokseenkin varovaisena.
”Toki!” naukaisin Mahlahallalle vastaukseksi. Toivottavasti äänessäni ei kuulunut pieni oppilasmainen innostunut vingahdus. Kävely Mahlahallan kanssa kuullosti erittäin hyvältä. Nousin istumaan sammalvuoteellani ja venyttelin hiukan jäseniäni. Tyydyin vain ravistelemaan itseäni hiukan, jotta turkkini olisi hiukan paremmin. Voisin sukia sen kuntoon myöhemmin. Mahlahallalle voisi tulla yllättäen jokin tehtävä eilisistä kiireistään huolimatta enkä saisi mahdollisuutta lähteä hänen kanssaan kävelylle.
”Pitäisi meidän metsästää samalla myös jotakin, kerran olemme lähdössä ulos? Mieleni tekee purkaa energiaa johonkin. Olen vieläkin innoissani soturinimeni saamisesta”, virnistin pienesti. ”Valmiina lähtöön?”

// Mahla?
// 200 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin hiukan yllättyneenä Tuimatassua siitä, että nuori kolli oli ymmärtänyt minua ja antanut jopa neuvoja. Olin nähnyt Tuimatassun viihtyvän pääosin itsekseen, jonka vuoksi olin pitänyt kissaa sellaisena, joka ei noin vain jakelisi moisia ohjeita. Tuntui kuitenkin hyvältä, että Tuimatassu oli edes yrittänyt. Katsahdin kiitollisena kolliin. Kenties kaikki kuolonklaanilaiset eivät sittenkään vihanneet minua.
Pimentovarjo ja Ruusutuike olivat tulleet lähemmäksi. Nyt kaksikko kuulisi selkeästi puheemme. Tuimatassukin oli kääntänyt katseensa eteenpäin, eikä tuo edes vilkaissut minua. Ilmeisesti keskustelu oli nyt ohi.
Partio jatkui kaikessa rauhallisuudessa. Rajoilla ei ollut mitään normaalista poikkeavaa. Kun leiri häämötti jo edessämme, käännyin Tuimatassun puoleen.
”Kiitos, että kuuntelit”, kuiskasin hiljaa niin, etteivät muut soturit kuulisi sanojani. Sitten pujahdin piikkihernetunneliin kollin edellä. Pääaukiolla Tuimatassu ei sanonut minulle enää mitään. Kolli lähti vain omille teilleen. Salaa mielessäni toivoin, että voisin saada Tuimatassusta ystävän. Hän oli minua aika paljon nuorempi, mutta ihan mukavalta kissalta hän siltikin vaikutti.
Istahdin piikkihernetunnelin edustalle. Olin niin väsynyt, että olisin voinut nukahtaa istualleen. Silmäni painuivat väkisin kiinni, vaikka yritin pysyä hereillä. Sitten minä luovutin. Laahustin kaatuneiden kuusen alla sijaitsevaan pesään ja löysin nopeasti oman vuoteeni pesän laidalta, sisäänkäynnin läheltä. Kun suljin silmäni, nukahdin saman tien.

Seuraavana päivänä nukuin pitkään. Levottomat painajaiset kiusasivat minua läpi yön, ja heräsin vähän väliä raskaasti hengittäen ja luullen, että joku yritti tappaa minut. Pesä oli miltei tyhjillään, mutta yllätyksekseni erotin viereisellä vuoteella tutun kissan. Väsymys kaikkosi ja nousin istumaan. Puskin hellästi kuonollani Raparperitassua, joka oli mitä ilmeisemmin eilen ansainnut soturinimensä. Oranssimusta naaras säpsähti hereille ja katsoi minua hämillään. Sitten tuore soturi alkoi hymyillä.
”Miten sinä tänne olet tullut nukkumaan? Ansaitsitko sinä soturinimesi?” kysyin ja katsoin naarasta silmiin. Naaras nyökkäsi tyytyväisenä.
”Minun nimeni on nykyään Raparperipistos”, naaras ilmoitti ja kohotti leukaansa ylöspäin ylpeänä.
”Se on hieno nimi. Anteeksi, etten päässyt nimityksiisi. Eilen oli aika rankka päivä”, sanoin pahoitellen ja käänsin katseeni käpäliini. Vihasikohan Raparperipistoskin minua?
”Tahtoisitko lähteä kanssani vaikka kävelylle?” ehdotin varovasti peläten sitä, että naaras ei suostuisi. En kestäisi sitä, jos Raparperipistoskin vihasi minua.

//Rapsu?
// 322 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Mahlahallan sanat kuulostivat todelta, eikä kolli muutenkaan vaikuttanut sellaiselta kissalta, joka voisi valehdella tällaisista asioista päin naamaa. Toisaalta en kyllä tuntenut Mahlahallaa lainkaan, joten soturi saattoi hyvinkin olla täysin päinvastainen, mitä hänestä ajattelin. Jokin sai minut kuitenkin jollain tasolla uskomaan soturia, vaikka se tuntui samalla täysin järjettömältä, kun huomioi kuinka vähän olin ollut soturin kanssa tekemisissä. En myöskään tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella toisen sanoista, saati sitten mitä hänelle pitäisi vastata. En voinut vain jättää keskustelua tähän, kun Mahlahalla oli avannut minulle suunsa. Pysyin hetken vain hiljaa miettiessäni asiaa paremmin. Oli mielestäni ihan ymmärrettävää, jos osa kuolonklaanilaisista ei enää pystynyt luottamaan Mahlahallaan. Se ei kiinnostanut minua alkuunkaan luottiko joku johonkin vai ei, mutta kermanvärisen kollin tilanteessa asia oli paljon vakavampi. Jos joku ajatteli toisen tienneen Karhumyrskyn suunnitelmista, se saattaisi tuhoa Mahlahallan tulevaisuuden Kuolonklaanissa. Tuskin hän tulisi enää olemaan kauhean pidetty soturi, jos häntä huomioitaisiin ollenkaan. Ehkä ajan kanssa suhtautuminen soturiin paranisi, mutta tuskin näin isoja asioita unohdettaisiin hetkessä, jos milloinkaan. Mahlahalla oli todella valinnut seuransa väärin, ja nyt se kostautui hänelle. Tämä sai itseni entistä varmemmaksi siitä, että pienen etäisyyden pitäminen muihin saattoi todella olla hyödyllistä oman tulevaisuuden kannalta. Toisaalta oli myös hyvä tutustua muihin jollain tasolla, mutta pintapuolinenkin tutustuminen riitti, jotta pystyi välttymään juuri tällaisilta tilanteilta.
”Karhumyrsky oli minun ystäväni, tai niin minä ainakin luulin. Tällä hetkellä en kadu mitään muuta yhtä paljon kuin sitä, että luotin häneen. Kunpa voisin vain palata ajassa taaksepäin ja nähdä hänen valheidensa läpi. Ehkä siten Lauhalaukkakaan ei olisi koskaan lähtenyt Eloklaaniin”, Mahlahalla huokaisi, ja hänen sanansa todella saivat minut ajattelemaan. Mahlahalla ei voinut olla noin luonteva valehtelija, joten hänen täytyi puhua totta. Uskoin, että hän todella katui ystävyyttään murhaajan kanssa. Kukapa ei olisi katunut. Samalla ymmärsin, että Mahlahalla saattaisi saada paljon kuraa niskaansa, vaikka hän kuinka yrittäisi vakuutella muille, ettei ollut tietoinen Karhumyrskyn suunnitelmista. En todellakaan säälinyt Mahlahallaa tai hänen tilannettaan, mutta ei se nyt kovin reilulta tuntunut. Oli vain tosiasia, ettei todennäköisesti kukaan muu pystyisi tekemään asialle mitään kuin Mahlahalla itse.
“Kannattaa odottaa ja antaa ajan kulua”, aloitin sanoilla, jotka eivät voineet millään tavalla auttaa kermanväristä soturia, “se antaa muille muutakin ajateltavaa.” En osannut toimia tällaisissa tilanteissa. Toisaalta minua ei edes huvittanut alkaa ratkaisemaan toisten ongelmia, enkä uskonut kenenkään edes haluavan tai olettavan minun tekevän sitä. Mutta en halunnut antaa itsestäni huonoa kuvaa soturille, jonka takia minun oli pakko vastata jotain järkevää. Keskustelu oli kaikin puolin ollut hyödyllinen, sillä en enää uskonut Mahlahallan olleen Karhumyrskyn suunnitelmissa mukana. Tuskin soturista muutenkaan olisi vaaraa kenellekään, sillä en uskonut kenenkään päätyvän niin sekavaan tilaan mitä Karhumyrsky.

// Mahla?
// 422 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

Tänään se vihdoinkin tapahtuisi. Tänään olisi viimeinen päiväni soturioppilaana. Tai ainakin toivoin niin. Olin tosin toivonut niin jo pienen hetken ajan. Epäonni oli taas kohdannut minut kuu taakse päin. Edeltävät harjoitukseni Tuhkajuovan kanssa eivät olleet menneet aivan putkeen. Normaalisti osaisin hyppiä hyvin taidokkaasti ja pitkälle sekä korkealle, mutta edellisellä kerralla arvioni oli mennyt pieleen. Kivi, jonka päältä olin hyppäämässä, oli aivan liian liukas sateen jäljiltä. Siispä kauniin hypyn sijaan takajalkani olivat pettäneet alta ja vasen takajalkani luiskahtanut kahden kiven väliin pudotessani. Meni hetki, että saimme tassuni kivien välistä. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin nolostuneeksi kuin silloin.

Onnekseni kyseessä oli vain murtuma, mutta sen paranemiseen meni hyvä tovi. Hetken ajaksi olin menettää jo toivoni ja ajatella, että siirryn klaaninvanhinten pesään oppilasnimeni kanssa. Vältyin onneksi tältä kohtaloltani ja jalkani parantui. Kiitokset siitä klaanimme parantajalle ja hänen oppilaalleen. He olivatkin sitten ainoat, jotka olivat tunteneet minua kohtaan minkäänlaista sääliä. Muita ei kiinnostanut tai sitten he katsoivat minua inholla. Kuinka on mahdollista, että Tuhkajuovan oppilas tyri niin lähellä soturinimensä saamista?

Se oli nyt kuitenkin jo historiaa. Olimme palanneet harjoitusten pariin, vaikkakin minusta tuntui, että emme edenneet mihinkään. Ehkä mestarini vain testasi jalkani kuntoa. Kenties hän ajatteli sen pettävän alta kesken kaiken ja voisi luovuttaa minun suhteeni. Pudistin päätäni. Tuo ajatus oli kyllä omani. Ajattelin vain itse, että se pettäisi alta ja kaikki luovuttaisivat minun suhteen. Minun pitäisi vain alkaa luottaa jalkaani enemmän, vaikka sen toipumisessa oli hetki vierähtänytkin.

”Tähtää korkeammalle!” mestarini murahti, kun tassuni sivalsi taas liian matalalta. Yritimme käydä lävitse vanhoja tuttuja taisteluliikkeitä. Tämän liikkeen tarkoituksena olisi ensin sivaltaa etutassulla kohti vastustajaa ja tämän jälkeen perääntyä muutama askel. Liikkeen tarkoituksena oli houkutella vastustajaa sinua kohden, kunnes pyörähtäisitkin ympäri ja potkaisisit vastustajaasi takajalalla suoraan leukaan. Tällä hetkellä en tosin onnistunut edes siinä. Liikkeeni oli liian matala. En uskaltanut nojata jalalleni, vaikka minut oli päästetty parantajan pesältä jo neljännes kuu sitten.
Pudistelin päätäni vielä uudemman kerran, näytin Tuhkajuovan silmässä varmasti oudolta, kun tein tätä koko ajan. Yritin päästä irti pääni sisäisistä ajatuksista, jotta oikeasti etenisinkin johonkin, mutta se oli yllättävän hankalaa. Nostin katseeni tassuistani ja kohtasin mestarini silmät. Puhalsin ilmaa ulos ja ponnistin uuteen hyökkäykseen.

”Parempi”, Tuhkajuova vastasi lyhyesti uuden yritykseni jälkeen. ”Mutta ei vieläkään tarpeeksi. Uudestaan!”
Ja niin minä tein liikkeen vielä uudestaan, ja uudestaan, ainakin seitsemän kertaa. Lopulta Tuhkajuova päätti harjoituksemme tältä päivältä ja käski minun vielä hioa pyörähtämistäni, sillä viimeisellä kerralla painoni oli liikaa vasemmalla. Kommentti sain salaa hymyn huulilleni. En ollut edes huomannut asiaa. Tuhkajuovan käännettyä selkänsä minulle, hypähdin kerran paikoillani ja lähdin mestarini perässä kohti leiriä.

Kun parantajalta pääsystäni oli kulunut jo toinen neljänneskuu, Tuhkajuova käski minun näyttää parhaat taisteluliikkeeni Lehtitassua vastaan. Niitä ei ollut montaa, sillä se ei muutenkaan ollut lajini. Siispä näytin eilisen houkutusliikkeen sekä yhden lempiliikkeistäni. Siinä syöksytään kohti vastustajaa sivusuunnasta ja tältä potkaistaan etujalat alta pois sekä annetaan isku taakse kyljelle. Tarkoituksena on kaataa vastustaja ja saada tämän vatsa paljaaksi. Lopulta näytin Tuhkajuovalle kolme puolustavaa liikettä sillä en muita hyökkääviä liikkeitä juuri tässä hetkessä osannut ajatella eivätkä ne muutenkaan sujuneet niin hyvin. Aina välillä oli myös Lehtitassun vuoro näyttää jotakin liikkeitä.

Lopulta meidän tuli demostroida kokonainen taistelu, ilman kynsiä tietenkin. Tämä tietenkin testasi meidän molempien improvisaatiokykyä, sillä olimmehan me juuri nähneet toisemme vahvimmat liikkeet. Olimme tässä tosi tasaväkisiä ja taistelumme keskeytettiin lähinnä ajanpuutteen vuoksi. Toivoin, että se ei tulisi haittaamaan mahdollista arviointiani. Minua hieman harmitti, että en päihittänyt itseäni nuorempaa oppilasta, mutta ehkä tilanne olisi ollut toisin, jos olisimme päässet taistelemaan ilman liikkeiden näyttämistä ennakkoon.

Taisteluosion jälkeen minun oli määrä käydä metsästämässä jotakin samalla, kun Tuhkajuova tarkkailisi minua. Sain kiinni yhden myyrän sekä hiiren. Lopuksi näytin vielä kiipeilytaitoni ja toivoin päivän esittelyn olleen tarpeeksi hyvä. Olin lopeen puhki ja kiitin meneillään olevaa hiirenkorvaa hyvästä saalistusonnestani. Muutoin siitä ei olisi varmasti tullut mitään. Onneksi pystyin hengähtämään taistelun jäljiltä saaliin tuoksuja etsiessäni.

Kannoin myyrän ja hiiren tyytyväisenä leirin tuoresaaliskasaan ja Tuhkajuovan luvalla valitsin itselleni saaliin. Otin alempaa kasasta pulskean oloisen päästäisen, joka ei ollut yhtä tuore kuin juuri tuomani saaliit, mutta ajattelin antaa jonkun muun nauttia niistä. Söin päästäiseni hiukan kauempana hitaasti nautiskellen. Päivä oli sujunut yllättävän hyvin, mutta tunsin itseni todella väsyneeksi. Olisin suunnannutkin jo oppilaiden pesälle nukkumaan ellen olisi nähnyt Punatähden saapuvan paikalle puhumaan klaanille.

”Tällä erää ilmoituksia on vain yksi. Raparperitassu on vihdoinkin suorittanut koulutuksensa loppuun. Hänen soturinimensä on Raparperipistos. Ei muuta”, Punatähti sanoi ja katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Ponnahdin väsymyksestä huolimatta pystyyn ja heilautin häntääni tyytyväisenä. Raparperipistos! Aivan loistavaa! Tätä hetkeä kannatti odottaa, se tuntui niin upealta. Upeus haihtui muutamaa onnittelua seuraavaan haukotukseen. Siinä hetkessä tajusin, että minulla ei edes ollut sammalvuodetta soturien pesällä enkä pääsisi nukkumaan sittenkään vielä. Salaa sen pienen hetken ajan toivoin, että olisin voinut olla vielä yhden illan soturioppilas ja painua suoraa nukkumaan, mutta ehkä seuraavassa elämässä.

// 779 sanaa
// Saa jatkaa, jos haluaa