Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Turhatassun suoritus oli ollut melko moitteeton. Hän tiedosti itse sen, mitä täytyi parantaa. Sulkavirran työ tässä kohtaa oli melko helppo. Naaras kiitti hiljaa esi-isiään siitä, että Turhatassu ei ollut mikään vasta-alkaja vaanimisen kanssa. Naaras ei todellakaan olisi vielä valmis opettamaan kissalle alusta alkaen jokaista vaanimisen periaatetta.
”Rentoudu. Kun saalistat, tärkeää on pysyä rentona. Silloin askeleet ovat sulavampia, kunhan et vain rentoudu liikaa. Huomasin sinun pidättävän hengitystäsi. Älä tee niin. Kun vaanit, valmistaudut juoksemaan. Pyörryt ennen kuin pääset vauhtiin edes, jos pidätät hengitystäsi”, raidallinen naaras sanoi ja katsoi Turhatassua. Kolli kuunteli tarkkaavaisena ja nyökkäili.
”Mutta minun mielestäni suorituksesi ei ollut niin paha kuin se olisi voinut olla. Sinulla on vielä aikaa oppia. Eivätkä kaikki edes voi olla parhaita kaikessa”, naaras virnisti. Turhatassukin naurahti pienesti. Kolli mutisi jotakin, muttei Sulkavirta saanut sanoista selvää.
”Yritä vielä uudelleen”, Sulkavirta kehotti, mutta naaraan ajatukset karkasivat aivan toisaalle. Tuuli toi mukanaan Lehtikuusilaakson itäosasta mielenkiintoisen tuoksun. Sulkavirta tiesi, että ominaistuoksu kuului kaksijaloille. Etäältä alkoi kuulua kaksijalkojen puhetta. Se oli lähinnä kiljahduksia ja huutoa. Kaksijalat eivät selkeästi tienneet, tai sitten vain välittäneet olevansa Kuolonklaanin reviirillä.
”Mitä nuo ovat?” Turhatassu kysyi ja katsahti nuoreen soturiin. Sulkavirta ei irrottanut katsettaan pimeydestä. Kaksijalkoja ei näkynyt, mutta äänet lähestyivät.
”Kaksijalkoja”, raidallinen naaras kuiskasi. Soturi viittoi oppilaan peräänsä, ja kaksikko piiloutui läheisen pähkinäpensaan oksien alle. Pensaan lehdet suojasivat kaksikkoa niin, etteivät kaksijalat näkisi heitä. Sulkavirta tiesi kahdella jalalla kulkevista, karvattomista olennoista sen verran, mitä oli kuolonklaanilaisilta saanut kalasteltua.
Kaksijalkojen hajuaisti oli surkea, ja ne olivat kuulemma vaarallisia. Jotkut kaksijalat pitivät kissoja vankeina pesissään. Tosin jotkut kissat, kotikisut halusivat asua kaksijalkojen kanssa. Ne ruokkivat pahalla ruualla ja antoivat kaulaan jonkinlaisen helyn. Sulkavirta halusi nähdä sen omin silmin. Hän halusi tietää, olivatko kaksijalat oikeasti niin pahoja mitä puhuttiin?
”Mitä sinä aiot?” Turhatassu kysyi ja keskeytti naaraan ajatukset. Kaksijalat olivat ilmestyneet nyt näköpiiriin. Niillä oli mukanaan jonkinlainen valo, jota yksi kaksijaloista kantoi. Sulkavirta oli aiemmin nähnyt kaksijalkoja Hehkulammella. Nämä olivat pienempiä mitä aikuiset kaksijalat, mutta suurempia kuin ne pienimmät, mitä naaras oli nähnyt.
”Tahdon vain katsoa. Pysytään tässä ihan hiljaa”, Sulkavirta sanoi, muttei kääntänyt kellertävän vihreää katsettaan pois kaksijaloista. Kaksijalat puhuivat jotakin, muttei Sulkavirta ymmärtänyt niiden kieltä. Ne loikkivat toistensa ympärillä ja repivät lehtikuusista oksia.

//Turha?
// 359 sanaa

Kirjoittaja: Onz

Auringon laskettua nousin seisomaan makuupaikaltani ja tassuttelin Sulkavirran luo, joka odottikin minua piikkihernetunnelin tuntumassa. Pieni ylimielinen hymynkaari nousi suunpielilleni. Tästä tulisi hauskaa. Sulkavirralla oli kuitenkin vakava ilme. Siksi hyminiki haihtui pian. Minkä ihmeen vakavan roolin hän oli itselleen ottanut? Mitään sanomatta Sulkavirta hännän heilautuksella viittoi leirin uloskäyntiä. Nyökkäsin pienesti ja seurasin häntä. Seurasin tarkasti Sulkavirran eleitä. Hän jostain kumman syystä pälyili taivasta. Himmeä kuun valo valaisi metsää aavistuksen verran luoden aavemaisen tunnelman. Lopulta Sulkavirta avasi suunsa ja sanoi mietteliäänä, että pääsisinkö kokoontumiseen. Hymähdin pienesti. Jaa, että Eloklaania katsomaan? He eivät edes ansaitse hengittää läsnäollessani. Ällöttävä klaani. Minusta heidät pitäisi hävittää, he olivat kuin kulkutauti. Tätä en tietenkään halunnut ääneen Sulkavirralle sanoa. Hän ei vaikuttanut vihaavan Eloklaania niinpä minun mielipiteeni saattaisi järkyttää häntä ja tulehduttaa välimme.
”Oisihan se, kiinnostavaa…”, sanoin epävarmasti. Kokoontuminen vaikutti minulle turhalta konseptilta. Miksi kokoontua kerran kuussa ja vaihtaa kuulimiset arkkivihollis klaanin kanssa? Typerää se oli.

Lopulta saavuimme oletettavasti Lehtikuusilaaksoon. Sulkavirta pysähtyi ja käänsi katseensa minuun.
”Näytähän minulle vaanimisasentosi”, Sulkavirta pyysi. Hänen ilmeensä oli jälleen vakava. Nyökkäsin ja kyyristyin maahan. Pidin häntäni kuitenkin tarpeeksi korkealla jotta se ei laahaisi maata ja samoin vatsani. Oli tärkeää ettei saalis kuulisi sinua. Olin aina pentuna terrorisoinut muita pentuja vaanimalla heidän taakseen ja säikytellyt heitä omakse huviksini. Otin pari askelta eteenpäin koittaen pitää tasapainon. Horjahdin kuitenkin hieman viimeisellä askeleellani. Purin huultani ja murahdin pienesti.
”Minä epäonnistuin, anteeksi”, sanoin turhautuneena ja yritin liikettä uudelleen Sulkavirran observoiden jokaista liikettäni. Tämä oli stressaavaa. Asetuin uudelleen vaanimisasentoon ja pidätin, jopa hengitystäni jotta se ei häritsis tasapainoani. Kevein askelin onnistuin liikkumaan muutaman ketunmitan vaanimisasennossa. Olin tyytyväinen tähän tulokseen. Käänsin nyt katseeni Sulkavirtaa kohden.
”Mitä parannettavaa minulla on? Minusta tuntuu että olen liian jäykkänä vai…?” Koitin kysyä Sulkavirralta miten voisin olla parempi. Minun olisi oltava paras. Muuten en voisi antaa anteeksi itselleni. Halusin itseltäni vain hyväksyntää sekä muilta klaanilaisiltani. Muulla ei ollut väliä.

//305 sanaa
//Sulka?

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta oli jäänyt odottamaan Turhatassua aloilleen. Kolli palasi nopeasti Haahkasurman luota takaisin raidallisen Sulkavirran luokse. Naaras kiinnitti huomiota siihen, miten synkäksi oppilaan ilme oli muuttunut. Se kirkastui kuitenkin nopeasti tuon päästyä Sulkavirran lähelle.
”Hän antoi luvan”, oppilas totesi pirteästi ja hymyili nuorelle soturille. Sulkavirta nyökkäsi, mutta ei hymyillyt.
”Lähdetään auringon laskettua”, harmaanruskea naaras totesi kohdaten oppilaan taivaansinisen katseen. Turhatassu nyökkäsi. Sulkavirta ilmoitti oppilaalle odottavansa tätä auringonlaskun jälkeen piikkihernetunnelilla. Ennen lähtöä naaras halusi kertoa harjoitustuokiosta veljelleen Sähkötuholle. Sulkavirta jätti Turhatassun yksin ja soturi suuntasi kohti parantajan pesää. Hän asteli varovasti sisään hämärään koloon. Sairasaukio oli hiljainen, ja yrttien katku täytti aukion. Sulkavirtaa puistatti. Hän oli viettänyt pari päivää parantajan pesällä, muttei yrttien hajuun tottunut koskaan. Naaraan ilme kirkastui, kun hän näki Sähkötuhon makaavan vuoteellaan. Veli nosti päätään nähdessään sisarensa lähestyvän.
”Et ikinä arvaa mitä minä teen tänä yönä!” Sulkavirta hihkaisi ja loikki aukion halki veljensä luokse. Sähkötuhon ilme pysyi vakavana, ja veli näytti vähän siltä, ettei hän ehkä haluaisi edes tietää.
”Toivottavasti et ainakaan riko yhtäkään sääntöä”, harmaaraidallinen kolli sanoi rauhallisella, mutta kylmällä äänellä. Sulkavirta pyöräytti silmiään.
”En tietenkään”, naaras vastasi kuin ei ymmärtäisi, miksi veli oli moisesta huolissaan, ”pääsen pitämään Turhatassulle, sille uudelle oppilaalle, saalistusharjoitukset!” Sähkötuho näytti hieman yllättyneeltä. Sulkavirta selitti veljelle nopeasti sen, miten tilanne oli edennyt tähän pisteeseen.
Keskustelu Sähkötuhon kanssa jäi lyhyeksi, kun Hehkuaskel oppilaineen tuli paikalle tarkastamaan toipilaan vointia. Sulkavirta katsoi parhaaksi liueta paikalta ennen kuin kukaan valittaisi siitä, että naaras oli vain tiellä tarkastuksen aikana.
Soturi livahti ulos pesästä pääaukiolle. Ilma tuntui huomattavasti raittiimmalta ilman yrttien hajua. Auringonlaskuun olisi vielä hetki aikaa, joten Sulkavirta etsi itselleen rauhallisen paikan ja jäi siihen siistimään turkkiaan.

Kun auringonlasku tuli, raidallinen Sulkavirta siirtyi piikkihernetunnelin läheisyyteen. Hän seisoi tunnelin vasemmalla puolella niin, ettei ollut leiriin saapuvien tai leiristä lähtevien kissojen tiellä. Viimein Turhatassu asteli oppilaiden pesän luota hymyillen soturin luokse. Sulkavirta piti kasvoillaan vakavan ilmeen. Tänä yönä hän olisi johtaja ja saisi päättää mitä tehtäisi. Naaras otti tilanteen vakavasti. Tämä ei ollut leikkiä.
Hännän heilautuksella naaras viittoi Turhatassun peräänsä. Hontelo oppilas seurasi naarasta ulos leiristä. Leirin ulkopuolella sää oli melko lämmin. Pieni tuuli tarttui Sulkavirran turkkiin. Taivas oli kirkas, ja ensimmäiset tähdet olivat ilmestyneet taivaalle. Sulkavirta katsahti kuuta. Naaras ei malttanut odottaa sen olevan täysi. Silloin Kuolonklaani kokoontuisi Kivikukkulalle taas tapaamaan Eloklaania. Naaras toivoi pääsevänsä mukaan seuraavaankin kokoontumiseen. Salaa hän toivoi näkevänsä Ruskatassun siellä, tai edes kuulevansa oppilaasta jotain.
”Pääsetköhän sinäkin mukaan seuraavaan täysikuun kokoontumiseen?” Sulkavirta mietti ääneen ja vilkaisi Turhatassua. Naaras ei ollut ihan varma, oliko Haahkasurma edes kertonut nuorukaiselle siitä, mikä kokoontuminen oli ja mitä siellä tapahtui. Takana oli vasta yksi kokoontuminen, eivätkä kuolonklaanilaiset tuntuneet olevan kovin innoissaan eloklaanilaisten tapaamisesta.

//Turha?
// 432 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Olisitko osannut epäillä Karhumyrskyä?” vierelläni kulkeva oppilas kysyi yllättäen kesken partioinnin. Katsahdin tummaturkkista Tuimatassua ja käänsin katseeni takaisin eteenpäin. En juurikaan halunnut enää keskustella aiheesta nimeltä Karhumyrsky, joten vielä vähemmän halusin keskustella siitä minulle tuntemattoman oppilaan kanssa. Olin jo valmis sivuuttamaan kysymyksen täysin, mutta sitten tajusin miten epäilyttävää se olisi ollut. Käänsin vihreän katseeni isokokoiseen oppilaaseen.
”En. Karhumyrsky oli taitava valehtelija. En ymmärrä, miksi kuolonklaanilaiset, tai lähinnä Henkäysvarjo, syyttävät minua tästä ja epäilevät luotettavuuttani”, vastasin pienesti ärähtäen. Äänestäni paistoi katkeruus ja viha. Olin katkera Karhumyrskylle siitä, että kolli oli huijannut minut noin vain ystäväkseen. Hän oli kääntänyt minut parasta ystävääni vastaan.
En osannut lukea Tuimatassun katsetta. Kolli vilkaisi minua keltaisilla silmillään, ja käänsi katseensa sitten eteenpäin.
Katsahdin edessämme kulkevia sotureita. Ruusutuike ja Pimentovarjo merkkailivat rajaa vuorotellen. Minun olisi pitänyt keskittyä ympäristön tarkkailemiseen, mutta ajatukseni olivat aivan muualla. Minulla ei ollut enää ketään kenelle puhua. En voinut avautua murheistani kenellekään. Kaikki tuntuivat vihaavan minua sen vuoksi, että olin pitänyt Karhumyrskyä ystävänäni.
Tuimatassun ilme oli vakava, mutta rauhallinen. Kolli katsoi eteenpäin mietteliään oloisena. En ollut varma, halusiko hän jättää keskustelun tähän vai ei, mutta minä näin tilaisuuteni tulleen. Minun täytyi puhua jollekin. En juuri nyt jaksanut välittää, että se joku olisi minulle tuntematon soturioppilas. Halusin vain puhua.
”Karhumyrsky oli minun ystäväni, tai niin minä ainakin luulin. Tällä hetkellä en kadu mitään muuta yhtä paljon kuin sitä, että luotin häneen. Kunpa voisin vain palata ajassa taaksepäin ja nähdä hänen valheidensa läpi. Ehkä siten Lauhalaukkakaan ei olisi koskaan lähtenyt Eloklaaniin”, huokaisin hiljaa ja laskin pääni alaspäin. Olin kyllä surkein ystävä ikinä.

//Tuima?
// 257

Kirjoittaja: Untuva

Kuolonklaani oli kokenut melkoisen myräkän yhden saastaisen kissan toimesta. Punatähden ilmoituksen jälkeen jokaiselle oli selvinnyt, kuka oli syypää monen kuolonklaanilaisen murhaan. Karhumyrsky oli vaikuttanut kelpo soturilta, joten aluksi tieto oli tuntunut epätodelliselta. Kolli oli ollut hyvin vähäpuheinen ja kaikin puolin sellainen, jonka seurassa partiointi onnistui ilman turhaa lörpötystä. Mielipiteeni oli kollin tekojen jälkeen muuttunut täysin. Tuota kissaa ei voinut enää edes soturiksi kutsua. Kuinka mielipuolinen saasta täytyi olla, että viilsi omia klaanilaisiaan selkään? Mielessäni surisi kysymyksiä kuin ampiaisia hiirenkorvan lämpiminä päivinä. En tiennyt oliko normaalia, kuinka paljon mietin koko tapausta ja sitä, mikä asia saattoi olla niin järkyttävä ajaakseen täysin kunnollisen soturin niin pahaan pisteeseen. Yritin olla ajattelematta asiaa ollenkaan, mutta en kyennyt siihen täysin. En ainakaan vielä. Uskoin, että moni muukin kuolonklaanilainen ajatteli asiaa tälläkin hetkellä. Ja moni tulisi varmasti palaamaan tähän päivään ajatuksissaan monet kerrat. Muutamia kuolonklaanilaisia tapahtuma oli selvästi järkyttänyt kovasti. Heitä varsinkin, jotka olivat menettäneet läheisensä, turhaan. Kenties yksi hyvä puoli siinä, ettei omannut verisukulaisia oli se, ettei voinut menettää ketään tärkeää. Ehkäpä elämä olikin näin helpompaa kuin niillä, jotka jatkuvasti joutuivat huolehtimaan läheisistään ja katsomaan heidän peräänsä.
Nyt kun tappaja oli tiedossa, Kuolonklaani sai jatkaa klaanin arkea normaalisti. Säännöt siitä, kuinka monta kissaa sai poistua ja kenen seurassa olivat alkaneet jo ottamaan päähän. Uskoin jokaisen olevan tyytyväinen siihen, että elämä saattoi jatkua tavalliseen tapaansa. Nyt saattaisin myös saada nopeammin koulutukseni valmiiksi ja päästä soturiksi. Olin jo jonkun aikaa vedellyt loppusuoralla, mutta klaanilaisia koskevat säännöt olivat laittaneet mestarini suunnittelemaan aikatauluja tarkemmin, sillä harjoituksiin oli täytynyt ottaa aina yksi soturi lisäksi. Ja koska monet tarvitsivat lisäsoturin mukaan, partiot olivat hivenen isompia ja parantajat tarvitsivat yrttejään, ei lisäsotureita ollut aina saatavilla oman mielen mukaan. Toivon mukaan nyt tilanteen raukeamisen jälkeen pääsisin pian soturiksi. Olin odottanut jo pitkään, itseasiassa ihan pennusta asti, pääsemistä soturin tehtäviin. Uskoin sen tuovan vapautta, vaikka ei minulla ollut ongelmaa olla Pimentovarjon määräiltävissä näin oppilasikäisenä. Se ei ollut ongelma, sillä tiesin soturiksi päästyäni pääseväni eroon muiden määräyksistä. Uskoin kuitenkin, että nuorena soturina olisi hyödyllistä kuunnella kokeneempia. Sillä saattoi kasvattaa luottamusta ja mitä kaikkea muuta hyödyllistä muiden silmissä.
Karhumyrsky oli teloitettu Punatähden toimesta. En ollut aikaisemmin päässyt seuraamaan teloitusta, mikä oli tietenkin osaltaan hyvä asia. Olin seurannut sitä melko sivusta, sillä tapahtuma itsestään oli minulle uusi. Mielestäni rangaistus oli oikea, sillä kolli oli aiheuttanut tuskaa niin monelle ja aivan turhaan. Oikeastaan tapahtuma oli tuntunut varsin rauhalliselta, ottaen huomioon sen, mikä tapahtuma oli kyseessä. Rauhallinen se oli varmasti niille, jotka huojentuivat nähdessään Kuolonklaania vainonneen ongelman menettäneen henkensä. En voinut sanoa nauttineeni, mutta sen verran päästään sekaisin oleva kissa ansaitsi kaiken ja olisi ansainnut vielä paljon pahempaakin. Joka tapauksessa nyt kenenkään ei tarvinnut olla yhtä säikkynä kuin minkäkin rusakon. Uskoin kaiken tämän huojentavan useampien kuolonklaanilaisten mieltä, vaikka tuskin kovin moni kuitenkaan mystistä tappajaa oli varsinaisesti pelännyt.

Odotin Pimentovarjon vieressä, että viimeinenkin partion jäsen saapuisi paikalle. Kermanvärisen kollin lähestyessä mestarini nousi ylös ja seurasin itse perässä. Ruusutuike lähti johdattamaan meitä ulos leiristä. Tunnelma leirin ulkopuolella oli erilainen kuin aikaisemmin. Moni varmasti oli jo tottunut olemaan varuillaan liikkuessaan reviirillä. En ollut aikaisemmin edes huomannut asiaa, kunnes vasta nyt osasin kiinnittää siihen huomiota. Pohdin edelleen mielessäni Karhumyrskyn tapausta, enkä uskonut olevani ainoa. Katseeni harhaili kohti Mahlahallan niskaa. Eikös samainen kolli ollut tullut hyvin toimeen Karhumyrskyn kanssa? En yleensä kiinnittänyt tällaisiin asioihin huomiota, enkä olisi varmasti kiinnittänyt edelleenkään, mutta leirissä puhuttiin paljon. Kukaan ei ollut arvannut Karhumyrskyä syylliseksi, mutta jos vietti enemmän aikaa kissan kanssa kuin vain partioissa, niin eikö silloin pitäisi jo aavistaa jotain. En ollut itse kauhean läheinen kenenkään kuolonklaanilaisen kanssa, joten en edes osannut yrittää samaistua toisen asemaan. Vilkaisin lähellä kulkevaa Pimentovarjoa, jonka jälkeen suunnistin katseeni takaisin Mahlahallaan. Mitähän mestarini mahtoi ajatella kollista?
Saavuttuamme rajan tuntumaan partio hajaantui hieman, joten pysyttelin kermanvärisen kollin lähellä lähtiessämme merkkaamaan rajaa. Ruusutuikkeen ja varsinkin mestarini ollessa kuuloetäisyyden ulkopuolella astelin Mahlahallan luokse. Odottelin hetken samalla merkatessa rajaa.
“Olisitko osannut epäillä Karhumyrskyä?” olivat ainoat sanat, jotka sain ulos suustani. En tapani mukaan kierrellyt asioita, vaan pyrin puhumaan suoraan. Minua ei huvittanut kysellä toisten vointeja tai muuta turhaa. Helpompaa kummallekin osapuolelle, jos vain meni suoraan asiaan.

// Mahla?
// 670 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin tyytyväinen suoritukseeni. En ollut kahtena päivänä vaivautunut ajattelemaan mitään muuta kuin soturin tehtäviäni. Olin partioinut ja kouluttanut Raparperitassua. Eilen illalla Henkäysvarjo oli tullut keskustelemaan kanssani. Kolli oli halunnut keskustella pennuistamme, jotka olivat nyt kaikki sotureita. Hän oli ollut varsin ylpeä puhuessaan Sulkavirran ja Sähkötuhon saavutuksesta, eli Karhumyrskyn kukistamisesta. Olin kuunnellut hiljaa ja ollut osallistumatta keskusteluun. Olin vain halunnut mahdollisimman nopeasti kollin pois luotani. Lopulta Henkäysvarjo oli kai kyllästynyt dialogiinsa ja oli sitten siirtynyt juttelemaan Punatähden kanssa.
Nyt minä kuljin partion hännillä ja katselin Kuolonklaanin kuusimetsää, joka oli viherlehden ansiosta herännyt taas henkiin. Riista tuoksui kaikkialla, ja metsän vähäinen aluskasvillisuus sai metsän näyttämään vähemmän karulta. Kaikki tuntui olevan varsin normaalisti. Tunnelma leirissäkin oli muuttunut vähemmän kireäksi, vaikken tiennyt oliko se lainkaan hyvä asia. Kissat tuntuivat turvautuvan liikaa siihen, että me olimme nyt turvassa. Tosiasia oli, ettemme koskaan olisi turvassa. Aina täytyi olla varuillaan ja valmistautua siihen, että joku kävisi kimppuusi jokaisen nurkan takaa. Olin päättänyt, että minä olisin valmis koska tahansa. Olin valmis puolustamaan klaaniani henkeni uhalla, vaikkei muut välttämättä olleet. Olin koko elämäni velkaa Kuolonklaanille.
Näiden parin päivän aikana mieleni oli virkistynyt kummasti. Nyt saatoin jopa nauttia auringon lämmöstä, kun kävelin reviirin rajaa pitkin muiden perässä. Aurinko oli korkealla, ja se lämmittäisi reviiriä vielä pitkälle iltaan saakka. Muutama yksinäinen pilvi seilasi avoimella taivaalla kohti itää. Kuulin linnun laulua. Ne visersivät laulujaan kuusimetsässä. Jos minulla ei olisi ollut partiointi kesken, olisin jopa voinut nauttia linnun laulusta, mutta nyt minä vain sivuutin sen ja päätin keskittyä muihin ääniin. Jokainen rasahdus voisi olla meitä vaanivan hyökkääjän ainoa virhe, joka paljastaisi sen.

Leirin päästyäni päätin avata mieleni ajatuksille. Etsin syrjäisän paikan vesiputouksen takaa ja hengitin syvään. Jyrkänneloikan kuolemaa minä en suostunut ajattelemaan, siihen en olisi vielä valmis. Mutta olin valmis ajattelemaan Sähkötuhoa ja Sulkavirtaa. Oli vaikea pitää isän kuolema poissa mielestä kaksikkoa ajatellessa, mutta päätin olla vihaamatta pentujani. Isä painotti aina, miten tärkeitä jälkeläiset olivat. Sinilintu oli täysi pettymys, joten kahdella muulla pennulla saattoi ollakin toivoa vielä jäljellä. Kaikkein tärkeintä olisi, että sukumme jatkuisi. Eihän Kuolonklaani olisi mitään ilman minun sukulaisiani. Sukumme oli aina ollut pieni, mutta siitä huolimatta se oli selvinnyt tänne saakka. Minun täytyisi vain kannustaa Sulkavirtaa ja Sähkötuhoa valitsemaan kunnialliset kumppanit, joiden kanssa he voisivat elää loppuikänsä Kuolonklaanissa.
Päätin myös, että halusin keskustella taas Väärävarjon kanssa. Vaikka kolli saikin minut toisinaan raivon partaalle, jokin hänessä veti puoleensa. Kolli tuntui löytävän aina ne sanat, joilla minut sai puhumaan. Lisäksi Väärävarjon puheet olivat saaneet minut ajattelemaan asioita. Edelleenkin olin sitä mieltä, että kolli oli täysin väärässä siitä, etten osaisi itse päättää omia asioitani. Pärjäsin oikein hyvin itsekseni, mutta klaanissa se vain oli välttämätöntä, että totteli päällikköä.
Nyt pystyin kuitenkin myöntämään sen itselleni, etten minä rakastanut Henkäysvarjoa. Mutta miksi minun olisi pitänyt rakastaakaan häntä? Ei kumppanuudessa ollut kyse rakkaudesta, vaan klaanin tulevaisuuden turvaamisesta. Olin tehnyt oman osani synnytettyäni neljä pentua, joista kolmesta oli tullut Kuolonklaanin sotureita.
Miettimistuokion päätteeksi nousin ylös ja kävelin tuoresaaliskasalle. Vatsani kurni kovasti, ja olin kyllä ansainnut tuoresaaliin. Siirryin syömään piikkihernemuurin varjoon, piiloon auringon kuumilta säteiltä. Toivoin näkeväni Väärävarjon, jotta voisin keskustella soturin kanssa. Ikäväkseni huomasin kuitenkin, että soturin saapuessa leiriin tuolla oli jo seuraa. Väärävarjo keskusteli iloisesti hymyillen Pikiturkin kanssa. Kaksikko oli ollut ulkona kahdestaan. Minua kuvotti Pikiturkin tapa olla Väärävarjon kanssa. Naaras pysytteli soturin lähellä ja hymyili leveästi. Hän nauroi kollin jutuille ja käyttäytyi kuin omistaisi Väärävarjon. Jos en olisi omistanut lainkaan itsekuria, olisin takuulla syöksynyt kaksikon väliin ja käskenyt naarasta lopettamaan pelleilyn. Mutta minä en tehnyt mitään. Katsoin vain etäältä. Väärävarjokin hymyili naaraalle aina silloin tällöin, mutta keskustelu vaikutti olevan lähinnä sitä, että Pikiturkki selitti asioita, ja Väärävarjo nyökytteli päätään.
Kehoni jännittyi, kun huomasin kollin kääntävän haalean meripihkaisen katseensa minua kohti. En voinut enää esittää, ettenkö olisi katsellut kaksikkoa. Siispä pysyttelin viileänä ja kohtasin soturin katseen. Hetken aikaa katsoimme toisiimme leirin eri laidoilta, kunnes irrotin katseeni Väärävarjosta. Siirsin sen toiseen kissajoukkoon. Yritin esittää, että vain katselisin klaanilaisia ja tarkkailisin heidän toimiaan. Niin minä normaalistikin tein.
Tässä toisessa kissajoukossa oli nuorempia sotureita. Pähkinäkorva, Liekkimyrsky ja Sinilintu. En oikein nähnyt, mitä yhteistä kolmikolla oli. Miten Sinilintu oli päätynyt moiseen porukkaan?
En ehtinyt tarkkailla kissoja sen enempää, kun sivusilmälläni huomasin minua lähestyvän kissan. Väärävarjo oli irtaantunut Pikiturkin seurasta, ja kolli lähestyi nyt minua. Kohtasin jälleen soturin meripihkasilmien katseen ja nyökkäsin viileästi, ikään kuin tervehdyksenä.
“Oliko sinulla jotakin asiaa, kun noin tarkasti katselit?” Väärävarjo kysyi tasaisella äänellä. Siristin pienesti silmiäni ja katsoin soturia.
“Ei”, vastasin kärkkäästi ja käänsin katseeni pääaukiolla maleksiviin kissoihin. Väärävarjo istuutui vierelleni.
“Tahdotko lähteä kävelylle?” kolli kysyi kysymyksen, jota olin salaa toivonut. Kohautin lapojani välinpitämättömästi.
“Ei kai tässä parempaakaan tekemistä ole”, vastasin viileästi ja nousin ylös. Väärävarjo antoi minun mennä ensin piikkihernetunneliin. Soturi kulki perässäni. Leirin ulkopuolella otin suunnaksi Hehkulammen. Kenties voisin pulahtaa samalla vedessä.
Pysyimme hiljaa puolet matkasta. Vasta Kivikukkulan kohdalla Väärävarjo päätyi avaamaan keskustelun.
“Et vaikuta enää yhtä kireältä mitä aiemmin. Miten sinä voit?” kolli kysyi pehmeällä äänellä ja loi katseensa minuun, mutten suostunut kohtaamaan sitä. Pidin katseeni tiukasti edessäpäin.
“Hyvin, tietenkin”, vastasin lyhyesti sen enempää vastausta miettimättä. Ei minulla ollut mitään hätää, kaikki oli ihan hyvin. Väärävarjo pysyi hetken ajan hiljaa. Aivan kuin soturi olisi miettinyt, uskoako vai ei.
“Tahdotko puhua siitä?” kolli kysyi epäröiden. Tiesin, että hän tarkoitti “sillä” isäni kuolemaa. Asia palasi taas mieleeni ja sai ilmeeni synkkenemään. Ainoa ajatus, jota en ollut suostunut ajattelemaan kahteen päivään. Se pilasi tämän hetken. Ajatus siitä, etten enää ikinä näkisi Jyrkänneloikkaa ennen kuolemaani sai minut voimaan pahoin. Vauhtini hidastui huomaamattani, ja siirsin katseeni käpäliini. Tunsin Väärävarjon hännän laskeutuvan lavalleni.
“Sinä saat nyt surra, kukaan ei näe”, kolli lupasi rauhallisella äänellä ja me pysähdyimme, “se helpottaa ja tekee sinut vahvemmaksi. Kun käsittelet asian, olosi helpottuu.”
Yritin työntää ajatukset pois mielestäni, mutta tämä koko tilanne teki sen mahdottomaksi. En voinut keskittyä mihinkään Väärävarjon ollessa näin lähellä. Tuntui, kuin oma tahtoni olisi kadonnut. En voinut päättää mitä ajattelin. Väärävarjo johti tätä keskustelua. Nostin katseeni kolliin ja yritin pidätellä kyyneleitä.
“En minä tahdo surra. Todellinen soturi ei sure”, sanoin terävällä äänellä ja hengitin syvään. Väärävarjo pudisti päätään.
“Jokaisen täytyy surra. Suru puhdistaa. Katso, minäkin olen surrut kaikki surut pois. Voisitko uskoa? Kaikki surevat joskus. Ei sitä tarvitse tehdä muiden edessä, vaan sen voi tehdä piilossa katseilta. Tärkeintä on, ettet työnnä surua pois. Se tulee eteesi aina vain uudelleen ja uudelleen, entistä pahempana, mitä kauemmin työnnät sitä pois”, kollin sanat kuulostivat valheilta. Isä ei ollut koskaan surrut emon kuolemaa. Hän ei ollut koskaan itkenyt, ei edes valvoessaan emon ruumiin yllä koko yötä. Isä oli ollut vahva, mutta miksen minä ollut?
“Sinä valehtelet. Oletko nähnyt yhdenkään aidon kuolonklaanilaisen itkevän sen jälkeen, kun he ovat haudanneet läheisensä?” kysyin, mutten antanut soturille aikaa vastata, “niin, en minäkään. He työntävät surun pois kissan ruumiin mukana. Niin se pitäisi tehdä, niin isä minulle opetti emon kuoltua. Mutta miksi minusta tuntuu nyt tältä?” Epätoivoinen kysymys epätoivoiselta kissalta.
Väärävarjo katsoi minua säälien. Se inhotti minua. En halunnut sääliä. Halusin vain oloni paranevan.
“Minä olen varma, että myös sinun isäsi itki. Kenties hän lähti kävelylle yksin, ja itki surunsa pois. Sinä saat surra, Tuhkajuova. Kenenkään ei tarvitse tietää, jos tahdot sen menevän niin”, kollin ääni oli lempeä. Hän astui lähemmäksi minua.
Mieleeni muistui Sumupentu. Pienokaiseni, joka oli ollut liian heikko elämään. Pentu oli kuollut pian syntymänsä jälkeen, mutta siitä huolimatta sen kuolema oli tuntunut pahalta. Olin itkenyt silloin katseilta piilossa. Silloin pääsin surusta nopeasti yli. Minusta oli tuntunut siltä, kuin pennun kuoleman jälkeen tullut kaatosade olisi huuhtonut sen pois. Isän kuoleman jälkeen oli satanut, muttei sade ollut vienyt tätä tunnetta pois.
“Miksi sinä tahdot minun surevan?” kysyin valkealta soturilta ja kohtasin tuon katseen. Olin aivan varma, että Väärävarjo tahtoi tehdä minusta heikon. Hän iskisi varmasti heti, kun en olisi valppaana. Kolli mietti sanojaan hetken. Hänen katseensa liukui kirkkaalle taivaalle. Hetken kuluttua hän laski sen takaisin minuun.
“Koska minä tiedän, mitä surun hautominen saa aikaan. Sinusta tulee katkera, entistä haavoittuvaisempi. Lopulta suru puskee läpi, ja silloin sen käsitteleminen on vain vaikeampaa. Minä välitän sinusta, Tuhkajuova. Minä tahdon auttaa sinua”, Väärävarjon ääni oli enää vain kuiskaus. Hän katsoi minua suoraan silmiini. Jokin sisälläni sanoi, että minä pystyin luottamaan kolliin. Laskin katseeni käpäliini ja huokaisin hiljaa.
“Minusta tuntuu kuin olisin hukassa. Miten ihmeessä voin elää ilman isääni? Kuka minua nyt neuvoo ja ohjeistaa? Entä jos teen jotakin väärin? En tahdo tuottaa isälle pettymystä”, kuiskasin hiljaa. En uskaltanut puhua ääneen. Pelkäsin, että joku kuulisi minut. Väärävarjo laski häntänsä lohduttavasti lavalleni.
“Sinun täytyy kuunnella itseäsi. Kukaan muu ei saa sanoa sinulle miten elää”, valkea kolli lausui pehmeällä äänellä ja painoi kuononsa vasten turkkiani. Lämmin tunne valtasi minut. En voinut sille mitään, aloin kehrätä. Kuulin, kuinka Väärävarjon kurkusta pääsi kehräys. Painauduin vasten soturin kehoa kehräten hiljaa.
En ollut koskaan tuntenut mitään tällaista. Sydämeni hakkasi rinnassani lujempaa kuin koskaan, mutta samalla oloni oli parempi kuin ikinä. Olisin voinut olla tässä ikuisesti.
Mutta sitten minä palasin todellisuuteen ja säpsähtäen irtaannuin kollista. Katsoin Väärävarjoa säikähtäneenä. Ei, tämä oli väärin. Mitä minä olin tekemässä?
“Minun täytyy mennä”, sopersin ja peräännyin kauemmaksi Väärävarjosta. Sitten minä käännyin ja juoksin pois.
Juoksin niin lujaa ja niin kauan, kunnes en enää vain jaksanut. Minun oli pakko pysähtyä. Olin saavuttanut Hehkulammen. Lyyhistyin lammen rantaan ja katsoin vettä. Mikä minua oikein vaivasi? Kun hengitykseni oli tasaantunut, nousin ylös. Vilkaisin taakseni. Väärävarjo ei ollut seurannut minua onneksi. Kolli oli saanut minut aivan sekaisin.
Astelin rantaveteen ja katsoin siitä heijastuvaa kuvajaistani. Jokin Väärävarjossa veti minua puoleensa, mutta en tiennyt mikä. Ensimmäistä kertaa koskaan minulla oli ollut sellainen tunne, että halusin oikeasti olla jonkun toisen lähellä. Mutta tiesin sen olevan väärin. En koskaan voisi olla Väärävarjon kanssa. Se pilaisi minun maineeni lopullisesti, jos koskaan jättäisin Henkäysvarjon.
Ajatukseni eivät koskaan olleet olleet näin solmussa. Minun täytyisi unohtaa Väärävarjo. Soturius oli minulle tärkeintä, eikä yksi kissa voisi tuhota kaikkea sitä mitä olin maineeni eteen tehnyt.

//1605 sanaa

Kirjoittaja: Onz

Odotin kärsimättömänä Sulkavirran vastausta. Lopulta hän vastasi myöntävästi. Hymähdin tyytyväisenä ja nyökkäsin. Sulkavirtan kuitenki lisäsi:
”Kyllä se minulle sopii, mutta sinun täytyy kysyä asiasta Haahkasurmalta. Minä en tiedä, mitä kaikkea hän on sinulle jo opettanut”, nuori soturi sanoi. Vilkaisin lapani yli Haahkasurma, joka kökötti piikkihernetunnelin tuntumassa. Ei häntä kiinnostaisi ja jos kiinnostaisi voisin vain valehdella Sulkavirralle, että hän olisi sanonut kyllä. Kyllä hätä keinot keksisi. Uusi kysymys kuitenkin ilmestyi mieleeni. Mitä Sulkavirta aikoisi opettaa minulle?
”No, mitä sinä sitten tahtoisit opettaa minulle?” Kysyin uteliaana. Tapittaen Sulkavirtaa odottavasti. Tähän naaras vastasi pimeässä saalistamista. Nyökkäsin pienesti. Tämä kelpasi minulle. Sanoisin vaanimisen olevan vahvin taitoni. Sulkavirta seuraavaksi pyysi minua kysymään sopisiko tämä Haahkasurmalle ja että lähtisimme auringonlaskun jälkeen jo tänään.
”Tämä sopii, odotahan tässä kysyn asiasta heti”, huikkasin lapani yli ja loikin vauhdikkaasti Haahkasurman luo. Yskähdin pienesti kiinnittäen Haahkasurman huomion. Hän käänsi korvansa suuntani, mutta ei katsonut suuntani. Kuinka epäkohtealiasta.
”Asiasi?” Hän mutisi. Vereni kiehui hänen pentumaisesta ja epäkunnioittavasta tavasta puhutella minua. Purin huultani ja huokaisin.
”Olisiko mitenkään mahdollista, että minä ja Sulkavirta harjoittelisimme pimeässä metsästystä tänä yönä, sinun ei ole pakko tulla”, sanoin kertoen Haahkasurmalle minun ja Sulkavirran suunnitelman.
”Tee mitä teet”, Haahkasurma ärähti ja vilkaisi minua ärtyneesti. Annoin Haahkasurmalle kylmän katseen takaisin ja siristin silmiäni.
”Kiitos, mestari”, sanoin sarkastiseen sävyyn. Olin menettämässä hermojani. Pudistin kuitenkin synkät ajatukset päästäni ja suuntasin Sulkavirran luo takaisin tuoresaaliskasalle.
”Hän antoi luvan”, Sanoin pirteästi muuttaen äsken synkän ilmeeni takaisin iloiseen ja pirteään oppilaasen miksi Sulkavirta minua luuli.

//241 sanaa
//Sulka?

Kirjoittaja: Elandra

Haukkasiipi: 8kp –

Sähkötuho: 16kp –

Turhatassu: 23kp! – 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Harakkatassu: 11kp –

Tuhkajuova: 45kp! –

Sulkavirta: 40kp! –

Mahlahalla: 12kp –

Kirjoittaja: Elandra

Ajatukseni olivat sekaisin. En voinut käsittää sitä, mitä Kuolonklaanissa oli tapahtunut parin edellisen päivän aikana.
Karhumyrsky oli kuollut. Hänet oli teloitettu vain hetki sitten. Karhumyrsky oli ollut klaania piinannut murhaaja. En vain voinut käsittää sitä. Olin käynyt hänen kanssaan lyhyen keskustelun parantajan pesällä ennen kuin teloitus oli pidetty. Punatähti oli silloin määrännyt minut vartioimaan sokeutunutta soturia.
Olin vaatinut selitystä, ja sen Karhumyrsky oli minulle antanut. Hän oli sanojensa mukaan halunnut kitkeä turhan hyvyyden pois Kuolonklaanista. Karvani olivat nousseet pystyyn, kun kolli oli kertonut, että hän oli ollut aikeissa surmata myös minut, mutta jostain syystä hän oli tullut toisiin ajatuksiin. En saanut lainkaan kiinni siitä, mitä Karhumyrskyn päässä oikein liikkui. Hän vain oli ollut päästään sekaisin.
Karhumyrsky oli myös tunnustanut, ettei Lauhalaukka ollutkaan valehdellut. Hän oli puhunut koko ajan totta, enkä minä ollut uskonut häntä. En ollut uskonut parasta ystävääni, vaikka hän oli vakuuttanut puhuvansa totta. Oloni oli surkea. Karhumyrsky oli ollut niin vakuuttava. Hän oli huijannut kaikkia. Mutta miksi minä en ollut uskonut parasta ystävääni? Olin surkein ystävä mitä saattoi olla. Minua oksetti, kun katsoin maassa lojuvaa ruumista.
Olin lupautunut hautaamaan Karhumyrskyn reviirimme ulkopuolelle. Punatähden mukaan hän ei ansainnut tulla haudatuksi meidän reviirillemme. Olin päällikön kanssa täysin samaa mieltä. Minä olin vihainen. Olin vihainen itselleni siitä, että olin koskaan saattanut luottaa Karhumyrskyn kaltaiseen kissaan.
Karhumyrskyn turkki oli rähjäinen ja täynnä haavoja. Kaulassa oli yksi, syvä haava. Siitä tullut veri oli yhä tuoretta. Se oli sotkenut myös minun kermanvärisen, vaalean turkkini.
Aurinko oli jo laskenut, ja oli pimeää. Painavan oloiset pilvet olivat peittäneet taivaan. Kaivoin metsän pehmeään maahan kuoppaa. Kuopasta tulisi Karhumyrskyn viimeinen leposija.

Palasin leiriin vasta auringonnousun aikaan. Olin vaellellut Karhumyrskyn hautaamisen jälkeen Kuolonklaanin reviirillä pitkän tovin. Olin yrittänyt selvittää ajatuksiani, muttei se ollut ollut niin yksinkertaista. Miten minä ikinä voisin enää luottaa kehenkään? En voinut tietää, kuka oli minun oikea ystäväni ja kuka leikitteli minulla samalla tavalla kuin Karhumyrsky. Kuolonklaanissa kissat olivat häikäilemättömiä. He ajoivat vain omaa etuaan, tässä sen taas näki. Karhumyrsky oli huijannut minua. Olin antanut hänelle sääliä ja tukenut häntä. Voi, miten hiirenaivoinen minä olinkaan. Miten en ollut nähnyt hänen esityksensä läpi?
Olin juuri suuntaamassa sotureiden pesään, kun minut pysäytettiin.
“Mahlahalla, auringonnousun rajapartio tarvitsee vielä yhden jäsenen. He ovat lähdössä jo, joten sinulla on kiire”, Henkäysvarjo murahti minulle. Käännyin raidallista varapäällikköä päin. Hän oli minua hieman pienikokoisempi, mutta kollin paksuhko turkki toi tuolle hieman lisää kokoa. Henkäysvarjo katsoi minua halveksuen. Epäilikö hän minun tehneen jotakin?
“Olin juuri menossa nukkumaan, en ole nukkunut koko yönä”, vastasin tuhahtaen. Väsymys sai minut ärsyyntyneeksi.
“Se ei ole minun ongelmani. Minä olen varapäällikkö ja määrään sinut osallistumaan partioon. Aiotko sinäkin ryhtyä klaanipetturiksi ja rikkoa klaanin sääntöjä? Soturin tehtävä on osallistua partioon, jos varapäällikkö käskee”, Henkäysvarjo sanoi ja kohotti hieman leukaansa ilmaistakseen, että hän oli minua ylempiarvoinen. Olisin voinut väittää vastaan, mutta en nähnyt siinä mitään järkeä.
Kuljin Henkäysvarjon ohitse ja laahustin kohti leirin uloskäyntiä, jossa partio odotti minua. Sen johdossa näytti olevan Ruusutuike. Savunharmaa naaras vilkaisi minua, jonka jälkeen hän lähti johdattamaan partiota ulos leiristä.
Mukana olivat lisäkseni myös Pimentovarjo ja tuon oppilas Tuimatassu. Kun pääsimme leirin ulkopuolelle, Ruusutuike johdatti partiota kohti pohjoista. Henkäysvarjon käytös oli saanut minut ajattelemaan.
Kuolonklaanilaiset varmasti epäilivät minua. Minä olin ollut Karhumyrskyn ystävä. He varmasti luulivat, että olin samanlainen kuin hän. Minua pelotti. Entä jos Punatähti aikoisi teloittaa myös minut? Miten ikinä voisin todistaa, etten ollut tietoinen Karhumyrskyn suunnitelmista?

//Tuima?
// 553 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Auringonlasku oli ohi nopeasti. Olin seurannut tapahtumia vain parin ketunmitan päästä. Punatähti oli aluksi kutsunut klaanin koolle katsomaan teloitusta. Juuri ennen sen aloittamista Mesitähti ja tuon varapäällikkö, Kuolonklaanin pettänyt Minttuliekki, olivat saapuneet Kuolonklaanin leiriin.
Mesitähti oli vaatinut selitystä eilisille tapahtumille, ja Punatähti oli selittänyt. Eloklaanin päällikkö olisi halunnut estää teloituksen, muttei Punatähti ollut suostunut moiseen. Se oli oikein. Karhumyrsky ansaitsi kaikkea muuta kuin toisen mahdollisuuden. Hän ei olisi ansainnut päästä Pimeyden Metsäänkään, mutta siellä elävät kissat voisivat tehdä kollin ikuisesta elämästä sellaista, mitä soturi ei koskaan voisi kuvitellakaan. Jyrkänneloikka ja kuusi muuta kollin uhria tuskin ilahtuisivat tavatessaan soturin.
Kun asiat oli hoidettu Eloklaanin päällikön kanssa, Punatähti oli ryhtynyt toimeen. Karhumyrsky pysyi liikkumattomana, kun Punatähti upotti hampaansa kollin kurkkuun. Kuulin kuolonklaanilaisten hurraavan, mutta minä pysyin vaiti. Kastanjanruskea soturi alkoi vääntelehtiä ja haukkoa happea, mutta turhaan. Punatähden ote oli vahva.
Punatähti kidutti soturia vielä hetken, jonka jälkeen hän antoi tuolle kuoliniskun. Elämä hiipui petturin ruumiista nopeasti. Karhumyrskyn ruumis lyyhistyi maahan elottomana. Kuolonklaanilaiset tuntuivat olevan riemuissaan, mutta jostain syystä minä en ollut.
Isäni kuolema oli nyt kostettu, mutta ei se tuonut isääni takaisin. Vaikka olin tyytyväinen siitä, että Karhumyrsky oli kuollut, en minä voinut hymyillä. Olin vihainen edelleenkin. Vihainen Punatähdelle ja pennuilleni. Heidän olisi pitänyt pystyä pelastamaan Jyrkänneloikka.

Heti Karhumyrskyn kuoleman jälkeen Punatähti oli määrännyt Mahlahallan hautaamaan Karhumyrskyn ruumiin. Kermanvärisellä soturilla ei ollut ollut mitään sitä vastaan. Tuo oli tarttunut entisen ystävänsä niskanahasta kiinni ja lähtenyt raahaamaan sitä yön pimeydessä kohti reviirin rajaa. Karhumyrskyä ei haudattaisi Kuolonklaanin reviirille, vaan sen ulkopuolelle. Siitä asiasta olin täysin samaa mieltä, ettei petturi ansainnut tulla haudatuksi Kuolonklaanin maille.
”Oletko sinä kunnossa?” Henkäysvarjo kysyi ja asteli vierelleni. Seisoin yhä samassa kohdassa leirin pääaukiolla kuin aiemminkin, mutta muut olivat jo poistuneet pesiinsä ja muihin hommiin. Katsahdin raidallista soturia, mutta käänsin katseeni sitten taivaalle. Tähdet tuikkivat kirkkaina.
”Olen”, vastasin lyhyesti. Toivoin Henkäysvarjon lähtevän, mutta kolli ei tehnyt elettäkään poistuakseen. Hän istui vierelläni hetken hiljaa.
”Lähdetäänkö kävelylle?” kolli kysyi rauhallisella äänellä ja hivuttautui lähemmäs minua. Kolli yritti puskea lapaani kuonollaan, mutta kuin automaattisesti vetäydyin kauemmaksi. Henkäysvarjo näytti pettyneeltä, kenties jopa vihaiselta.
”Mehän olemme sopineet jo kaikki asiamme. Miksi sinä olet tuollainen?” kolli sihahti ärsyyntyneesti ja piiskasi hännällään ilmaa. Olisin halunnut vastata takaisin, ettemme olleet sopineet mitään, mutta en jaksanut alkaa riitelemään.
”Isäni kuoli eilen, ellet sattunut unohtamaan”, vastasin terävästi ja kohtasin soturin sinisten silmien katseen. Henkäysvarjo laski päänsä alas.
”Anteeksi. Kyllä minä ymmärrän. Jos tahdot kuitenkin käydä kävelyllä, tule vain herättämään minut”, kolli huokaisi ja nousi ylös. Suljin silmäni ja hengitin syvään muutaman kerran.
Kuuntelin, kuinka Henkäysvarjo käveli sotureiden pesään. Pian hänen askeleensa lakkasivat kuulumasta. Ilmeisesti hän oli saavuttanut pesän ja astunut sisään sinne.
Minua ahdisti. Mitä minä nyt tekisin? En voinut enää pyytää Jyrkänneloikalta neuvoja, eikä hän voisi enää antaa niitä minulle. Yritin työntää surun pois mielestäni, mutta tunne oli liian voimakas. Mieleeni palautuivat kaikki ne hetket, jotka olin tummanharmaan soturin seurassa viettänyt. Hän oli kasvattanut minut pennusta soturiksi. Hänen ansiostaan minusta oli edes tullut jotakin.
“Minä tiedän miltä sinusta tuntuu”, Väärävarjon ääni kantautui muutaman ketunmitan päästä. Vilkaisin valkeaa soturia, joka istui etäämmällä. Soturi ei tehnyt elettäkään tullakseen lähemmäksi. Tahtoiko hän todella käydä tämän keskustelun niin, että kaikki kuulivat meidät?
“No, miltä minusta sitten tuntuu?” kysyin kollilta ja otin muutaman askeleen lähemmäksi tuota. Väärävarjon katse irtaantui minusta ja siirtyi taivaalle. Pilvet olivat peittäneet tähtitaivaan.
“Menetit itsellesi tärkeän kissan, tietenkin olet surullinen”, valkea soturi tokaisi rauhallisella äänellä. Siristin silmiäni. Väärävarjo vilkaisi minua meripihkaisilla silmillään, mutta käänsi katseensa nopeasti takaisin taivaalle.
“Ei sitä tarvitse peitellä. Sinä saat surra, olihan Jyrkänneloikka isäsi”, Väärävarjo puhui pehmeällä äänellä. Mitä hän oikein yritti? Yrittikö hän saada minut murtumaan Kuolonklaanin edessä? Häntäni heilui puolelta toiselle, minua ärsytti.
“En minä sure. Kaikki kuolevat joskus, eikä siinä ole mitään sen ihmeellisempää”, tuhahdin päätäni pudistellen. Väärävarjo katsoi minun suuntaani taas. Nyt kolli pysäytti katseensa minuun, eikä siirtänyt sitä heti pois.
“Niinhän kaikki täällä tuntuvat ajattelevan, mutta kai sinä huomaat, ettei se ole totta. Ei surua voi vain työntää pois. Jos teet sen, et pian tunne enää mitään”, kolli totesi ja katsoi minua suoraan silmiini.
“Minä en aio puhua kanssasi tästä asiasta. Sinä et tiedä minusta mitään”, ärähdin ja nousin ylös lähteäkseni.
“Ai enkö?” Väärävarjon kysymys sai minut pysähtymään. Vilkaisin soturin suuntaan. Tiesin olevani väärässä. Väärävarjo tiesi minusta ihan liikaa. Jostain syystä hän sai minut aina puhumaan, välillä jopa ohi suuni. Osa minusta olisi halunnut jäädä keskustelemaan kollin kanssa, mutta päätin pysyä lujana.
“Et”, vastasin kylmästi ja jatkoin matkaani kohti sotureiden pesää. Väärävarjo ei seurannut minua.
Hän jäi aloilleen tyhjenevälle pääaukiolle, kun minä astuin sisään sotureiden pesään. Löysin oman vuoteeni nopeasti Henkäysvarjon pedin viereltä. Harmaaraidallinen soturi näytti nukkuvalta. Mutta kun hän kuuli askeleeni, kollin korva värähti. Tiesin hänen olevan hereillä. Asetuin omalle sammalvuoteelleni makaamaan niin, että näin pesän sisäänkäynnin. Odotin näkeväni Väärävarjon astuvan pesään, muttei kollia näkynyt. Jonkin ajan kuluttua minä nukahdin.

Heräsin tuttuun tapaani ennen auringonnousua. Pujottelin nukkuvien sotureiden väleistä leirin pääaukiolle. Taivas oli edelleen paksun pilviverhon peittämä. Päätin olla ajattelematta mitään, mikä voisi häiritä soturin tehtäviäni. Tästä eteenpäin panostaisin vain ja ainoastaan siihen, että pitäisin omani ja sukuni maineen puhtaana ja arvostettuna. Se oli sentään minun velvollisuuteni nyt, kun olin sukuni vanhin elävä kissa. Työnsin ajatukset pois mielestäni ja keskityin turkkini siistimiseen ja valmistauduin pian alkavaan saalistuspartioon.
Aamu oli aiempia viileämpi. Nousevan auringon säteet eivät päässeet paksun pilviverhon välistä lämmittämään Kuolonklaanin reviiriä. Arvelin, että tänään taas sataisi. Viherlehti oli jo melko pitkällä, mutta lehtisateeseen olisi vielä aikaa. Jäljellä olisi monen monta lämmintä päivää ennen kuin metsä alkaisi valmistautumaan kylmään lehtikatoon. Päätin, että kävisin tänään Hehkulammella uimassa. Liikkumisrajoitukset oli poistettu, eikä minua voisi estää mikään. Ei edes surkea sää. En ollut uinut yksin koko viherlehtenä, joten olin ansainnut pienen uintihetken omassa rauhassa.

// 932 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Turhatassun ehdotus sai Sulkavirran innostumaan. Naaraan sisällä syttyi liekki, joka kuitenkin sammui nopeasti. Miten hän voisi opettaa oppilaalle mitään, sillä eihän hänkään ollut ollut soturina hädin tuskin päivää pidempään. Sulkavirta nielaisi palan syömästään myyrästä ja mietti hetken. Naaras antoi katseensa taas kiertää leirin pääaukion halki. Raidallinen soturi etsi katseellaan Haahkasurmaa. Sulkavirta erotti kookkaan kellanpunaisen kollin nopeasti muiden kuolonklaanilaisten joukosta. Kuten kollin tapoihin kuului, tuo istui yksin piikkihernemuurin varjossa ja tuijotti kylmällä katseellaan eteenpäin. Aivan kuin kolli olisi tuijottanut suoraan tyhjyyteen.
Sulkavirta kääntyi taas Turhatassun puoleen. Oppilas katsoi odottavasti nuorta soturia.
”Kyllä se minulle sopii, mutta sinun täytyy kysyä asiasta Haahkasurmalta. Minä en tiedä, mitä kaikkea hän on sinulle jo opettanut”, soturi vastasi rauhallisella äänellä ja katsoi tummanharmaata kissaa silmiin. Normaalisti naarasta ei olisi kiinnostanut se, mitä Haahkasurma sanoisi, mutta hän oli juuri saanut kärsittyä edellisen rangaistuksensa. Kenties olisi parempi pelata varman päälle, jotta Punatähti ei saisi syytä rangaista tuoretta soturia uudelleen. Sulkavirta ei osannut kertoa, mitä Turhatassu mietti. Kollin kasvoilla oli melko mitään sanova ilme. Nopeasti kollin taivaansininen katse irtaantui Sulkavirrasta ja kulkeutui leirin seinämiä pitkin piikkihernemuurille saakka. Turhatassu tunnisti mestarinsa ja vilkaisi Sulkavirtaa.
”No, mitä sinä sitten tahtoisit opettaa minulle?” Turhatassu kysyi. Kysymys yllätti Sulkavirran. Hetken soturi mietti, kunnes hänellä välähti. Öisiä harjoituskertoja ei tosiaankaan ollut soturikoulutuksessa paljoa.
”Voisimme harjoitella pimeässä saalistamista. Näkökykysi on hieman heikompi aina hämärässä, ja se voi vaikeuttaa saalistamista”, Sulkavirta sanoi epäröiden. Turhatassu oli antanut aiemmin esimerkiksi juurikin saalistamisen. Sulkavirta ei itsekään ollut mikään haka saalistamisessa, mutta kyllä hän siinä jotenkin pärjäsi. Taisteluharjoitukset eivät myöskään houkutelleet. Hän oli juuri ollut haastavassa taistelussa, ja se riittäisi hetkeksi.
”Käy kysymässä Haahkasurmalta asiasta. Jos se hänelle sopii, niin minun puolestani voimme lähteä auringonlaskun jälkeen jo tänään”, Sulkavirta lausahti ja kohtasi katseellaan Turhatassun siniset silmät.
Sulkavirta ei niinkään ollut innostunut toisen kissan opettamisesta. Naaras piti enemmänkin siitä ajatuksesta, että hän saisi olla tällä kertaa niin sanottu johtaja, eikä häntä määräiltäisi. Ei hän halunnut Turhatassuakaan pompotella, mutta oli kerrankin ihan mukavaa olla korkea-arvoisempi kuin toinen.

//Turha?
// 325 sanaa

Kirjoittaja: Onz

Kuuntelin tarkkaavaisesti Sulkavirran vastausta ja nyökkäillen pienesti hänen puhuessaan. Hän vaikutti mukavalta. Ikävä kyllä mukavuudella ei tässä maailmassa selviä. Ja yksin seikkalua Kuolonklaanin reviirillä? Olisinpa jo soturi. Voisin ihan itse tutkia paikat läpi ilman mitään vahtia. Seuraavaksi hän kysyi mielipidettäni Haahkasurmasta. Uppoduin ajatuksiini. Hän oli vaikeasti lähestyttävä, ehkä jopa kylmäkin. Pidin siitä. Hän ei tulisi tielleni niin helposti. Ankara kyllä, mutta niinhän mestarin pitääkin olla. Ei oppilaat muuten mitään oppisi. Huomasin Sulkavirran huomion kiinnityneen leiriin saapuneihin kissoihin, jotka kantoivat suissaan tuoresaalista. Olin samalla juuri vastaamassa myös Sulkavirran kysymykseen kunnes hän juuri ehti keskeyttää minut sanomalla;
”Haetaanko tuoresaalista?” Hän onneksi pahoitteli nopeasti, kun oli vahingossa puhunut päälleni. Naurahdin pienesti ja pudistelin päätäni. Joidenkin keskittyminen herpaantui niin helposti.
”Sopii, ja sanotaan vain että oppilaan ja mestarin ei tule olla parhaita kavereita, jos haluan olla hyvä soturi on mestarin oltava ankara. Emotionaalinen side vain tekisi hallaa koulutkselle”, vastasin Sulkavirralle määrätietoisesti. Astelimme tuoresaaliskasalle ja vetäisin tassullani kasasta itselleni hiiren. Kohteliaasti ojensin Sulkavirralle kasasta hyvin mehevän näköistä myyrää. Otin itselleni huonomman saalin osoittakseni Sulkavirralle, että hän ansaitsisi paremman saaliin ja että kunnioittaisin häntä.
”Olkaa hyvät”, sanoin kohteliaasti ja asetuin kyyryyn valmiina upottamaan hampaani hiireen. Upottaessani terävät hampaani hiireni aloin pohtimaan. Sulkavirtahan oli soturi miten voisin hyötyä siitä. Teoriassa voisin pyytää apua häneltä koulutkseeni, jos monta kissaa huomaisi minun olevan lahjakas oppilas voisin saavuttaa soturuuden nopeasti. Söin suuni tyhjäksi ja päätin ehdottaa Sulkavirralle jotain.
”Minulla olisi ehdotus, miltä sinulle kuulostaisi yöllinen harjoittelu? Katsos, kun mielestäni oppilaita ei kouluteta läheskään tarpeeksi öisin, jotta he tottuisivat taistelemaan öisin mikä toisi edun taisteelun, sekä yöllinen saalistus sitäkään ei opeteta tarpeeksi, miksi kaiken pitää tapahtua päivisin?” Kysyin ja koitin kuulostaa vakuuttavalta.
”Sekä nyt kun ulos saa mennä niin miksi emme hyödyntäisi tätä tilaisuutta?” Kysyin virnistäen pienesti.

//286 sanaa¨
//Sulka?

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta katsoi rauhallisena edessään istuvaa oppilasta. Turhatassun olemus oli antanut kollista täysin toisenlaisen kuvan Sulkavirralle. Naaras oli ajatellut kissan olevan enemmän kuolonklaanilaismainen. Sen sijaan Turhatassu vaikutti pirteältä ja positiiviselta kissalta. Tuo vastasi kohteliaasti ja osasi jopa pahoitella tekojaan. Sulkavirta ei ollut varma, oliko eleet liioiteltuja, vai oliko Turhatassu todella sellainen. Naaras ei päättänyt takertua siihen, vaan halusi vain tutustua klaanitoveriinsa. Kenties hän saisi Turhatassusta itselleen ystävän.
”No, miltä tuntuu olla soturi?” tummanharmaa hontelo kolli kysyi ja katsahti Sulkavirtaan. Turhatassun ääni oli lempeä, ja tuo kuopi etukäpälällään maata. Se sai kollin vaikuttamaan jollain tapaa levottomalta. Jännittikö hän tuoreen soturin seurassa, vai mistä moinen käytös johtui?
”Ihan kivalta, ainakin toistaiseksi. Pidän siitä, ettei Varjokarva kulje enää perässäni ja komentele minua kaiken aikaa. Saan päättää omista asioistani ja olla enemmän vapaa. Et tiedäkään miltä tuntui kulkea ensimmäistä kertaa ihan oikeasti yksin Kuolonklaanin reviirillä”, raidallinen naaras virnisti huvittuneesti.
”Millainen mestari Haahkasurma on? Onko hän ankara?” Sulkavirta kysyi. Naaras halusi tutustua Turhatassuun ja kollin ajatusmaailmaan. Mistä sitä ikinä tietäisi, vaikka Turhatassukin janoaisi seikkailuihin.
Sulkavirta hymyili pienesti. Koska Turhatassu tuntui pohtivan kysymystä hetken ajan, naaraan katse kääntyi kuin automaattisesti pesän sisäänkäynnille. Partio saapui juuri leiriin. Kissat kantoivat hampaissaan tuoresaaliita ja kulkivat kohti tuoresaaliskasaa. Samalla Sulkavirta tajusi, ettei hän ollut syönyt mitään koko päivänä. Naaras ei tuntenut nälkää, mutta hän tiesi miten tärkeää syöminen oli.
”Haetaanko tuoresaalista?” Sulkavirta kysyi. Naaras irvisti huomatessaan, että Turhatassu oli ollut juuri sillä hetkellä vastaamassa naaraan kysymykseen.
”Anteeksi, sano vain mitä olit sanomassa”, naaras virnisti pahoitellen.

//Turha?
// 244 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Istuskelin parantajanpesän varjoissa ja olin hautautunut omiin ajatuksiini. En silti ollut menettänyt otetta ympäristöni havainnoinnista, vaan huomasin kyllä kun parantajakissat liikahtelivat pesässä yrttiensä äärellä.
Sade pauhasi pesän ulkopuolella, jonka takia istuin sisällä, enkä ulkona omissa oloissani. Sulkavirran vammat olivat parantuneet jo tarpeeksi, että hän oli saanut palata -tai no tässä tapauksessa aloittaa- hoitamaan soturintehtäviä. Karhumyrskyn kylkeeni viiltämä haava ei vieläkään sietänyt kovin kovakouraista venyttelyä, joten Hehkuaskel oli nähnyt parhaaksi pitää minut luonaan vielä jonkin aikaa. En pitänyt siitä. En valittanut, se ei ollut tapaistani, mutta en pitänyt tästä sitten yhtään. Hukkasin varsin hyvää aikaa hoitaa uusia tehtäviäni laiskotellessani täällä.
Punatähti oli teloittanut Karhumyrskyn muutama päivä sitten. Sen toteutustapa koko klaanille esitettynä näytöksenä oli ollut hieman erikoinen, mutta paha sai ainakin palkkansa. Ehkä se oli myös hyvä tapa pitää Kuolonklaani lakien noudattamisen polulla, sillä kukaan ei halunnut menettää henkeään. Kun johti klaania täynnä kissoja, joista moni olisi varmaan valmis tappamaan, kuria oli pidettävä yllä aavistuksen rankemmin ottein. En sanonut, että kannatin kissojen tappamista, ei, mutta Karhumyrsky oli kaikkea muuta kuin viaton. Viimeistään klaanin hurratessa kuolemalle minua oli alkanut kylmätä. Kuolemalle ei pitänyt hurrata, sitä piti pelätä ja kunnioittaa.
Aistin valpastuivat, kun huomasin mustan kissan kipittävän rauhallisin elein pesään. Tunnistin lempeäkatseisen Mäntyviiksen hahmon hänen pysähtyessään vähän matkan päähän Hehkuaskeleesta. Naaraan viiksissä loisti muutama vesipisara.
”Kaaostuho valitti kipeytyneistä lonkista. Ajattelin, että sinä ehkä osaisit helpottaa hänen oloaan”, kuningattaren ääni oli lämmin ja lempeä -erittäin poikkeava kuolonklaanilaiselle. Hehkuaskel kiiruhti nyökkäyksen kera nuuhkimaan varastojaan, eikä hetkeäkään kun hän palasi takaisin hampaissaan eräänlainen yrtti. En minä tiennyt mikä yrtti se oli, mutta ei minun tarvinnutkaan.
”Minä tulen heti”, Hehkuaskel mumisi kantamustensa takaa ja pian kaksikko kiiruhti rinnakkain sateeseen. Nyt pesässä oli enää ainoastaan minä sekä parantajaksi kouluttautuva Tiputassu. En voinut sanoa tuntevani häntä, vaikka olinkin ollut tekemisissä hänen kanssaan jonkin verran.
”Katsotaan nyt se sinun haavasi”, tämä sanoi, jonka jälkeen nappasi muutamia lehtiä sun muuta. Sitten hän tassutteli luokseni sokeat silmät lävitseni tuijottaen. Hänen alkaessaan valmistamaan jonkinlaista yrttiseosta päätin kysyä kollilta kysymyksen, jonka vastaus oli tällä hetkellä erittäin korkealla niiden asioiden listauksessa, jotka minua kiinnostivat:
”Osaatko sanoa, kuinka pitkään joudun vielä olemaan täällä?” Kysymykseni oli esitetty etäisen kohteliaalla äänellä, josta varmaankin ymmärtäisi, että en kysellyt sitä vain laittaakseni keskustelun pyörimään. Ei sellaista turhaa jutustelua kukaan jaksaisi.

//Tipu?
370 sanaa

Kirjoittaja: Onz

Tylsistyneenä norkoilin oppilaidenpesän edustalla, odotellen väsymystä. Oloni oli kuitenkin yhä virkeä ja aurinko oli laskemaisillaan. Ajatukseni pyöri viimeisten tapahtumien ympärillä. Kuka olisi uskonut, Karhumyrsky? Tappaja. Naurettava ajatus ja kukaan ei aiemmin ollut keksinyt syyllistä. Olisin itse varmasti löytänyt syyllisen heti. Ajattelin tohkeissani ja kehräsin ylpeästi ajatukselle siitä kuinka kaikki kehuisivat minua ja kuinka löysin syyllisen aivan itse. Kuitenkin joku hiirenaivo päätti herättää minut minun haaveistani puhumalla minulle. Katsahdin tätä paikalle saapunutta naarasta kylmästi. Hänen nimensä taisi olla Sulkatassu, tai nykyisin Sulkavirta. Olin kuullut hänen nimensä pari kertaa ohi mennen. Seuraavaksi tämä harmaanruskea kissa kysyi mielipidettäni oppilaana olosta. Katsahdin maata ja upotin kynteni siihen ikään kuin peitelläkseni turhautumistani.
”Kiitos kysymystä, ihan hauskaahan se on!” Vedin kasvoilleni tekohymyn ja naurahdin kiusaantuneesti.
”Ja anteeksi äskeinen epäkohteliaisuuteni se Karhumyrsky juttu vaan, on niin kauhea”, vedin kasvoilleni järkyttyneen ilmeen ja ääneni vapisi. Pääni sisällä tunsin pelkkää halveksuntaa. Miten he eivät tehneet mitään aikaisemmin? Olisin itse tehnyt kaiken paljon paremmin.
”Sekä mainittakoot, onneksi olkoon soturuudesta Sulkavirta, te olette sankari”, Pidättelin halua vääntää kuvottunut katse naamalleni. Sankari? Niinpä niin, olenpas minä imartelevalla tuulella. Nousin kepeästi istumaan ja silmäilin Sulkavirtaa. Hän näytti hennolta, mutta toisaalta hyvä minun oli puhua. Olin hyvin kevytrakenteinen itsekkin. Toisaalta pitkät jalkani toivat minulle korkeutta.
”No miltä tuntuu olla soturi?” Kysyin lempeästi kaivaen tassullani levottomasti maata. Ehkä voisin hyötyä Sulkavirrasta hän vaikutti helpolta yksilöltä manipuloida. Saa nähdä. Ensin minun olisi saada hänet luottamaan minuun.

//227 sanaa
//Sulka? 😀

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu katsoi Sähkötassua hiljaa. Kaksikko oli saapunut pääaukiolle, jossa vastaan oli tullut Jyrkänneloikan eloton ruumis. Se lojui siinä yksin, aivan hylättynä. Sulkatassu tunsi sisimmässään piston. Kukaan ei ollut edes pessyt tummanharmaan soturin rähjääntynyttä turkkia. Oppilas koki syyllisyyttä siitä, että soturi oli nyt kuollut. Jos hän olisi tehnyt jotakin toisin, tilanne voisi nyt olla täysin eri. Tunsikohan Sähkötassu samoin? Sulkatassu olisi halunnut kysyä asiaa, muttei hän uskaltanut. Veli oli sentään menettänyt mestarinsa. Kukakohan hoitaisi Sähkötassun koulutuksen loppuun?
”En tiedä. Hän peitti jälkensä varsin ovelasti”, Sulkatassu vastasi hetken viiveellä Sähkötassun esittämään kysymykseen. Naaras ei kääntänyt katsettaan pois Jyrkänneloikan ruumiista. Naaras etsi katseellaan Tuhkajuovan hopeanharmaata turkkia, muttei sitä näkynyt. Niinkö vähän emo todellisuudessa omasta isästään välitti, ettei hän ollut edes vaivautunut pesemään tuon turkkia?
Sulkatassu päätti hoitaa asian. Hän lähti kävelemään pitkin harppauksin kohti elottoman soturin ruumista.
”Mitä sinä aiot?” hän kuuli Sähkötassun kysyvän takaansa. Sulkatassu vilkaisi veljensä suuntaan ja viittoi tuon hännän heilautuksella peräänsä.
Päästyään pääaukion keskustassa makaavan Jyrkänneloikan vierelle, Sulkatassu pysähtyi. Hetken ajan hän vain katsoi elotonta kissaa. Kuolema oli tullut Sulkatassulle kuluneiden vuodenaikojen saatossa melko tutuksi. Juuri samassa kohtaa oli maannut liian monta ruumista pienen ajan sisällä.
”Ajattelin, että voisimme hyvästellä Jyrkänneloikan. Ei kai kukaan tahdo päätyä Pimeyden Metsään tällaisessa kunnossa”, Sulkatassu lausui vakavana ja alkoi nuolla kielellään pitkin vedoin Jyrkänneloikan turkkia. Sähkötassu epäröi, mutta ryhtyi auttamaan sisartaan.
Jyrkänneloikka varmasti arvostaisi kaksikon tekoa. Ehkä myös Sähkötassun olo helpottuisi, kun hän saisi samalla jättää viimeiset jäähyväiset mestarinsa luona.

Harmaanruskea naaraskissa kipitti veljensä perässä takaisin parantajan pesään.
”Voitko uskoa?! Me olemme viimeinkin sotureita! Ja jopa etuajassa!” vastanimetty soturi hihkaisi ja loikki innoissaan ympyrää veljensä ympärillä. Sähkötuhon ilme oli yhtä kylmä ja tylsä kuin aina ennenkin. Sulkavirta oli kuitenkin varma, että hetken ajan veljen kasvoilla oli ollut tyytyväinen hymynkaltainen ilme.
”Oikeastaan puolitoista kuuta myöhässä, mutta miten vain”, Sähkötuho tarkensi, ja Sulkavirta pyöräytti silmiään. Hän tiesi, että veli oli ymmärtänyt pointin. Rangaistusta oli jäljellä vielä toiset puolitoista kuuta. Oli kai sittenkin ollut ihan hyvä asia, että kaksikko oli päässyt juuri siihen partioon mukaan. Ei Sulkavirtaa niinkään kiinnostanut soturius ja muiden kunnioitus häntä kohtaan vaan se, että hän pääsi viimeinkin eroon Varjokarvasta. Enää kukaan ei voisi komennella ja käskyttää naarasta omien halujensa mukaan.
”Voi että! Mieti, mitkä seikkailut meillä on edessämme! Nyt kun liikkumisrajoitukset on poissa, voimme tehdä mitä haluamme! Lähdetäänkö heti katselemaan reviiriä? Se tuntuu varmasti aivan erilaiselta kahdestaan, ilman että joku huohottaa koko ajan niskassa!” Sulkavirta hihkaisi ja katsoi innostuneena veljeään. Naaraan katse käväisi pesän nurkassa kyyhöttävässä Karhumyrskyssä, mutta palasi nopeasti taas Sähkötuhoon. Veli pudisteli päätään.
”Sinä ehdit kyllä käydä reviirin läpi vaikka sata kertaa ilman muita. Lepää nyt, edes tämän päivän ajan”, Sähkötuho pyysi ja katsoi Sulkavirtaa silmiin. Sulkavirta oli varma, että veli oli huolissaan hänestä. Jos kuka tahansa muu olisi kehottanut naarasta lepäämään, hän ei varmastikaan olisi niin tehnyt. Mutta koska pyytäjä oli Sähkötuho, Sulkavirta myöntyi.
”Hyvä on. Tämä päivä. Huomenna on uusi päivä”, harmaanruskea naaras virnisti hyväntahtoisesti Sähkötuholle. Veli ei vaikuttanut kovinkaan innostuneelta sisarensa asenteesta, mutta se ei Sulkavirtaa pysäyttäisi.
Naaras asettui sammalvuoteelle makaamaan. Hän vilkaisi vielä kerran veljeään, joka oli ottanut jo hyvän asennon omalta vuoteeltaan. Sulkavirta ummisti silmänsä. Hän oli edelleen väsynyt eilisestä taistelusta, jonka vuoksi uni tuli hetkessä.

Seuraava aamu oli melko ankea. Leirissä oli kireä tunnelma, ja taivaskin oli paksun pilviverhon peitossa. Auringonvalo ei päässyt tummien pilvien välistä edes vilahtamaan näkyvissä. Sulkavirta istui leirin pääaukiolla. Tänään varmasti sataisi ja kunnolla.
Hehkuaskel oli päästänyt tuoreen soturin pois parantajan pesältä hetki sitten. Naaras oli ollut hieman pettynyt, sillä Sähkötuhon oli täytynyt jäädä pesään vielä ainakin joksikin aikaa. Sulkavirta oli varma, ettei veli ollut tyytyväinen parantajan päätökseen. Ei kukaan täysipäinen soturi halunnut viettää parantajan pesällä aikaa. Etenkään nyt, kun liikkumisrajoitukset oli purettu.
Ja nyt, kun Karhumyrsky oli kuollut, klaani sai olla rauhassa. Sulkavirta oli eilisiltana seurannut tapahtumia Sähkötuhon kanssa etäämmältä. Sulkavirralla ei ollut ollut mitään hinkua päästä seuraamaan teloitusta vierestä. Hän oli nähnyt jo aivan tarpeeksi kuolemaa.
Sulkavirta nousi ylös. Hän käveli tuoresaaliskasan ohitse ja vilkaisi sitä. Naaras hidasti tahtiaan, mutta päätti jatkaa matkaansa. Hän ehtisi kyllä syödä myöhemminkin. Sulkavirta asteli rennoin askelin pääaukion halki kohti uloskäyntiä. Naaras vilkaisi oppilaita, jotka istuivat kaatuneen kuusen liepeillä jokainen omissa oloissaan. Sulkavirran katse käväisi Turhatassussa. Laiha tummanharmaa kolli oli nimetty oppilaaksi vastikään, eikä Sulkavirta tuntenut tuota sen koommin. Hän oli nähnyt joitakin kertoja Turhatassun leikkivän pentutarhalla, mutta se siitä.
Vaikkei Sulkavirta ollutkaan enää oppilas, hän päätti ainakin yrittää tutustua oppilaaseen. Ei siinä mitään menettäisi, ainakaan nyt, kun Sulkavirralla oli vain ja ainoastaan aikaa.
Soturi jatkoi matkaansa piikkihernetunneliin. Sen luona ei enää ollut soturia jatkuvassa vartiossa, vaan kuka tahansa sai vapaasti kulkea sisään ja ulos leiristä.
Leirin ulkopuolella Sulkavirta veti keuhkonsa täyteen lämmintä, melko kosteaa ilmaa. Vaikka sää ei ollutkaan aurinkoinen ja pirteä, Sulkavirta tunsi olevansa täynnä voimaa. Naaras näki ilmassa lentävän perhosen. Sen siipiä koristi mustan ja oranssin sekoitteinen, kaunis kuvio. Naaras varmisti nopeasti, ettei lähettyvillä ollut ketään. Sitten hän otti nopean vaanimisasennon, keinutteli itseään puolelta toiselle ja hyökkäsi kohti perhosta. Sulkavirta onnistui nappaamaan sen käpäliensä väliin. Kynsi rikkoi perhosen kauniin siiven. Hetken ajan Sulkavirta katseli maassa räpiköivää perhosta, mutta sitten soturi riisti sen hengen.
”Näin käy, kun astut minun tielleni!” Sulkavirta hymähti tyytyväisenä ja nosti ylpeänä leukansa pystyyn. Naaras naurahti huvittuneesti itselleen. Hänestä tuntui voittamattomalta.

Matka jatkui kaikessa rauhassa kohti Hehkulampea. Välillä Sulkavirta kiihdytti vauhtinsa niin kovaan juoksuun kuin hän vain käpälistään pääsi. Naaras nautti vapauden tunteesta ja siitä, kun lämmin tuuli takertui hänen lyhyeen turkkiinsa.
Sulkavirta huomasi pian seisovansa Eloklaanin rajalla. Hänen käpälänsä olivat vain tuoneet hänet tänne. Naaras näki monien ketunmittojen päässä edessään häämöttävän verisen kohdan. Se oli pari päivää sitten ollut täynnä kuolemaa. Mitenköhän se eloklaanilaiskissa oikein voi? Sulkavirta oli kuullut Mesitähden kertoneen, että Ruskatassuksi kutsuttu kolli oli elossa. Sulkavirta oli jo astumassa rajan yli, mutta juuri sillä silmänräpäyksellä hän tunsi kuonolleen putoavan suuren vesipisaran. Se pysäytti soturin. Naaras perui aikeensa ja peruutti kauemmaksi rajasta.
Enemmän kuin mitään tällä hetkellä, Sulkavirta olisi halunnut vain ylittää rajan ja kävellä sisään Eloklaanin leiriin. Hän olisi halunnut mennä ja selvittää, mitä eloklaanilaiskollille oli käynyt. Hän halusi tietää, kuka tämä kissa oli. Miksi sen kuolema oli ollut niin tärkeä asia Karhumyrskylle? Ei kai kyse voinut olla vain siitä, että pentu oli tämän Lauhalaukan? Jotakin erityistä siinä kissassa oli, Sulkavirta oli varma siitä.
Vesisade yltyi nopeasti kaatosateeksi, ja Sulkavirta katsoi parhaakseen palata takaisin leiriin.

Vesisade jatkui pitkälle aurinkohuipun yli. Vasta auringonlaskun aikaan taivas alkoi kirkastua. Aurinko pilkisti pilven takaa luoden sille kauniin kultareunuksen. Sulkavirta istui leirin pääaukiolla ja katseli taivasta. Pian alkaisi jo hämärtää, ja olisi taas aika mennä nukkumaan.
Sulkavirta antoi katseensa kiertää pääaukion halki. Katse pysähtyi tummanharmaaseen kolliin, Turhatassuun. Sulkavirta ei aikaillut, vaan nousi ylös ja käveli reippain askelin oppilaan luokse. Turhatassulla oli pitkät jalat, jotka saivat kissan näyttämään entistä hontelommalta. Kolli istuskeli yksinään oppilaiden pesän edustalla, ja nosti nopeasti taivaansinisen katseensa kohti Sulkavirtaa. Sulkavirta arveli, että kollin hampaat olivat varmaankin kasvaneet vähän kummallisesti, sillä etuhampaat törröttivät ulkona kissan suusta. Turhatassu luimisti korviaan ja katsoi Sulkavirtaa. Naaras sai tilanteesta vähän sellaisen käsityksen, ettei hän ehkä ollut kovinkaan toivottu vieras. Siitä huolimatta Sulkavirta päätti yrittää.
”Hei, minä olen Sulkavirta. Mitä mieltä olet oppilaana olemisesta?” raidallinen naaras päätti aloittaa keskustelun helpolla kysymyksellä. Ei mitään liian tungettelevaa, mutta kuitenkin sellaista, josta keskustelu voisi lähteä eteenpäin tai tarpeen tullen sen voisi päättää siihen. Se riippuisi täysin siitä, miten Turhatassu kysymykseen vastaisi.
Sulkavirta oli mielellään hyvissä väleissä klaanitovereidensa kanssa, mutta ei hän itseään väkisillä muiden seuraan tunkenut. Jos hänen seuraansa ei kaivattu, se oli ihan okei.

//Turha?
// 1220 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko oli laskenut, ja olin jo siirtynyt sotureiden pesään nukkumaan. Päivä oli mennyt kahdessa partiossa, ja nyt lihaksiani särki. Olin noussut ennen auringonnousua, enkä ollut aurinkohuipun aikaan saanut nukuttua, kiitos tukahduttavan kuumuuden.
Viimeisin keskusteluni Väärävarjon kanssa oli saanut minut toden teolla miettimään asioita. Kolli oli kysynyt minulta yhden kysymyksen, johon en ollut tiennyt vastausta. Hän oli kysynyt, että rakastanko todella Henkäysvarjoa. En tainnut edes tietää, miltä rakkaus tuntui.
Olin juuri saamassa unen päästä kiinni, kun korviini kantautuivat pääaukion äänet. Puheensorinaa ja joitakin huudahduksia. En olisi muuten vaivautunut katsomaan, mutta kun pesässä makaavat soturit siirtyivät vaivihkaa ulos pesästä, myös minun mielenkiintoni heräsi. Mitä oikein oli meneillään?
Vaivattomasti kampesin itseni pystyyn ja huokaisin. Venyttelin. Kai sitä myöhemminkin ehtisi nukkua, tuskin tässä kauaa menisi.
Työnsin pääni ulos pimeästä pesästä miltei yhtä pimeälle aukiolle. Kuolonklaanilaiset olivat kerääntyneet pääaukiin ympärille, ja vain kuunvalo valaisi muuten niin pimeää leiriä. Vesiputous pauhasi sotureiden pesän takana, mutta siihen ääneen kuolonklaanilaiset olivat jo tottuneet, joten se ei häirinnyt. Suuri osa kuolonklaanilaisista vaikutti jollain tapaa kauhistuneilta ja säikähtäneiltä. Käännyin kohti Punatähteä, joka raahasi jotakin kohti pääaukion keskusta. Ei, ei jotakin, vaan jotakuta.
Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun katsoin päällikön raahaamaa kissaa. Toivoin nähneeni väärin. Mutta kun päällikkö pääsi lähemmäksi, tiesin mitä oli tapahtunut. Punaruskea päällikkö laski rähjääntyneen, verisen kissan ruumiin leirin kovalle, auringon lämmittämälle kivipohjalle.
Seuraavat hetket tuntuivat kestävän ikuisuuden ajan. Rintaani puristi ja henkeäni ahdisti. Yritin haukkoa happea, mutta tuntui kuin se olisi jäänyt jumiin jonnekin pääsemättä keuhkoihini saakka. Halusin juosta pois. Vihreät silmäni olivat kohdistuneet maassa makaavan Jyrkänneloikan elottomaan ruumiiseen. Tummanharmaan soturin vihreät silmät olivat auki, ja niiden katse oli lasittunut. Kuulin jonkun sanovan jotakin, mutta sanat sekoittuivat toisiinsa ja muuttuivat epämääräiseksi meteliksi. En ollut varma, mutta joku saattoi laskea häntänsä lavalleni. Katseeni pysyi tiukasti isäni ruumiissa.
“Mitä on tapahtunut?” kysyin säröilevällä äänellä ja nostin katseeni Jyrkänneloikasta Punatähteen, joka seisoi yhä soturin ruumiin yllä. Kyyneleet sumensivat näköni, ja pian päällikkö oli vain punaruskea, utuinen läntti pimeässä leirissä.
“Tiedotan asiasta myöhemmin”, päällikkö lupasi. Vastaus ei riittänyt minulle. Minulla oli oikeus tietää, mitä minun isälleni oli tapahtunut. Mutta koska en tietenkään voinut väittää Punatähdelle vastaan, minä myönnyin.
Tuntui kuin koko maailmani olisi romahtanut. Minun isäni oli kuollut.

En muistanut illan seuraavista tapahtumista mitään. Seuraavan kerran heräsin leirin pääaukiolta Jyrkänneloikan ruumiin vierestä. Makasin pienessä kerässä suurikokoisen soturin vatsan suojassa. Olin kuin pieni pentu, joka haki turvaa isästään, kuolleesta isästään. Painoin kuononi soturin veriseen turkkiin. Yritin löytää rautaisen veren hajun takaa isäni ominaistuoksun. Halusin haistaa sen vielä kerran.
Yö oli kulunut, ja taivas kirkastui hiljalleen. Aurinko nousisi hetkenä minä hyvänsä. Kissoja parveili pääaukiolla, osa heistä makoili Jyrkänneloikan ruumiin lähellä. Kissat kunnioittivat kuollutta soturia, ja toivottivat hänelle näin hyvää matkaa Pimeyden Metsään.
“Otan osaa”, tutun kissan ääni kuului selkäni takaa, ja käännyin hänen suuntaansa. Väärävarjo seisoi edessäni ja katsoi minua aidosti pahoillaan. Tässä vaiheessa ymmärsin, miten säälittävältä minun täytyi muiden silmissä näyttää.
Olin itkenyt tässä koko yön, surrut peittelemättä isäni kuolemaa. Kaikki olivat nähneet minut näin heikkona. Minun olisi pitänyt olla vahvempi. Vilkaisin Jyrkänneloikkaa, ja suru viilsi sisimmässäni. Olisin halunnut taas itkeä, mutta pakotin ilmeeni pysymään tasaisen vakavana. Nostin jälleen katseeni valkoiseen, elävään soturiin.
“Kiitos”, vastasin rauhallisella äänellä ja pakotin ääneni pysymään tasaisena. Väärävarjo katsoi minua hetken ajan silmiini. Aivan kuin soturi olisi etsinyt katseestani jotakin. Sitten hän kai kyllästyi ja nousi ylös. Väärävarjo käänsi minulle selkänsä. Ellei leirissä olisi ollut muita kissoja, olisin voinutkin romahtaa. Mutta tiesin, että minun täytyi pysyä kovana. Jokainen soturi itki joskus, mutta suruun ei saanut jäädä vellomaan.
Yön jälkeen tuli aina aamu, jolloin auringonsäteet veisivät surun mukanaan. Se oli kuin aalto, joka huuhtoi rantahiekkaan painuneet tassunjäljet pois.
Käännyin vielä kerran Jyrkänneloikan ruumiin puoleen. Painoin kuononi hänen turkkiaan vasten. Kalman haju oli jo tarttunut soturin turkkiin. Veren ja kuoleman hajun seasta oli miltei mahdotonta haistaa kollin ominaistuoksua, mutta tein kuin teinkin sen. Vedin viimeisen kerran keuhkoni täyteen Jyrkänneloikan tuoksua. Sitten nostin pääni ylös ja nousin seisomaan. Katsahdin soturia vielä kerran. Mielessäni hyvästelin hänet ja toivotin hyvää matkaa Pimeyden Metsään.
Sitten minä käännyin. Kävelin kohti sotureiden pesää, enkä enää vilkaissut taakseni. Aamu oli tullut, ja minä olin jättänyt surun taakseni.

Palasin pääaukiolle aurinkohuipun aikaan. Nyt leirin pääaukiolla parveili vain eläviä kissoja. Jyrkänneloikka oli viety haudattavaksi leirin ulkopuolelle. Sisälläni riehui suunnaton tunnemyrsky. Minua heikotti, ja mitä ilmeisimmin se johtui nälästä. En ollut syönyt mitään sitten eilisen auringonlaskun. Pakotin itseni pysymään mahdollisimman normaalin ja rauhallisen näköisenä. Punatähti asteli juuri ulos parantajan pesästä. Kolli näytti olevan itse ihan kunnossa, joten hän tuskin oli käynyt paikattavana. Kenties kissa oli käynyt puhumassa parantajan tai haavoittuneiden kanssa.
Päällikkö asteli pääaukion keskustaan. Punaruskea kolli kutsui klaanin koolle kovalla huudahduksella. Minä jäin istumaan sotureiden pesän liepeille. Kissat kerääntyivät Punatähden ympärille, ja näköyhteyteni päällikköön katkesi. Olin pienempi kuin suuri osa klaanitovereistani, joten oli sanomattakin selvää, etten nähnyt heidän ylitseen. Se ei haitannut. Tärkeintä oli, että kuulisin Punatähden asian. Normaalisti olisin halunnut nähdä hänen ilmeensä ja eleensä, mutta sillä ei nyt ollut väliä.
“Kuten tiedätte, Kuolonklaani on kokenut monia vastoinkäymisiä edellisten kuiden aikana. Olemme selvinneet kaikista koetuksista yhdessä. Eilen menetimme yhden omistamme. Karhumyrsky tappoi Jyrkänneloikan, ja vei yhden hengistäni”, Punatähti piti pienen tauon, ja antoi klaanille aikaa reagoida sanoihinsa.
Olin suoraan sanottuna yllättynyt. Karhumyrskykö? Tunsin vihan paisuvan sisälläni, ja kehoni alkoi täristä holtittomasti. Karhumyrsky oli tappanut minun isäni.
“Karhumyrskyn teot eivät rajoitu vain kahteen kuolemaan. Hän on murhaaja, joka on piinannut kuolonklaanilaisia jo aivan liian kauan. Karhumyrsky on kaiken pahan alku ja loppu, jonka vuoksi hän ansaitsee vain kuoleman. Ilman Sulkatassua ja Sähkötassua tuskin olisin enää tässä. He onnistuivat kukistamaan Karhumyrskyn, ja sillä tavoin he todistivat olevansa aitoja sotureita. Tulisitteko tänne eteen, Sulkatassu ja Sähkötassu?” päällikkö pyysi rauhallisemmalla äänellä.
Askeleista päätellen pentuni saapuivat päällikön luokse. En nähnyt kuin vilauksen Sähkötassun harmaasta turkista.
“Kiitoksena henkeni pelastamisesta, perun teidän rangaistuksenne. Tästä lähtien teidät tunnetaan Sulkavirtana ja Sähkötuhona. Koko Kuolonklaani arvostaa tekoanne”, päällikkö lausui ylpeällä äänellä. Päällikkö oli väärässä. Minä en arvostanut heidän tekoaan. He olivat antaneet Karhumyrskyn tappaa Jyrkänneloikan, enkä antaisi sitä heille anteeksi. Aito soturi olisi puolustanut verisukulaistaan, eikä antanut tuon kuolla.
Klaani hurrasi muutaman kerran tuoreiden sotureiden nimiä, mutta minä pysyin vaiti. He eivät ansainneet minun kunnioitustani.
“Liikkumisrajoitukset voidaan purkaa, kun murhaaja on saatu kiinni. Toivon, että jokainen teistä tulisi tänään auringonaslkun jälkeen seuraamaan Karhumyrskyn teloitusta pääaukiolle. Aion varmistaa, ettei se petturi tee enää koskaan mitään pahaa minun klaanilleni”, Punatähti julisti kovaan ääneen, ja sai kannatusta puheilleen. Kissat yhtyivät päällikön huudahdukseen. Karhumyrsky ansaitsi tämän. Hän ansaitsi kuoleman. Minä seuraisin tapahtumaa eturivissä mielelläni. Minä ansaitsin nähdä, kuinka elämä hiipuisi soturin kehosta. Jyrkänneloikka saisi jahdata häntä ikuisesti Pimeyden Metsässä.

// 1068 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Viime kuut olivat olleet Kuolonklaanille pitkälti yhtä alamäkeä. Ainakin viisi kissaa oli kohdannut lohduttoman loppunsa kylmäverisen murhaajan kynsissä, ja hiljattain päällikön johtama partio oli kantanut leiriin Jyrkänneloikan elottoman ruumiin. Ei tarvinnut olla nero hoksatakseen, että seurueen mukana saapuneella, etäisesti käyttäytyneellä ja verta vuotaneella Karhumyrskyllä täytyi olla jotain tekemistä kuolemien kanssa. Punatähden aavistuksen kireä olemus sekä Sulkatassun ja Sähkötassun kastanjanruskealle soturille luomat myrkylliset katseet kertoivat enemmän kuin yksikään sana.
Karhumyrskyn syyllisyys oli tullut minulle hienoisena yllätyksenä, mutta toisaalta, en ollut juuri paneutunut murhia koskeviin yksityiskohtiin saati vaivautunut selvittämään niiden tekijää, koska en ollut missään vaiheessa uskonut murhien koskettavan minun elämääni – tappajalla ei tiettävästi olisi ollut motiivia surmata minua, enkä välittänyt yhdestäkään kuolonklaanilaisesta niin syvästi, että kuolema olisi jollakin tapaa vaikuttanut minuun. Ainoa asia, jonka Karhumyrsky oli teoillaan elämääni tuonut, oli leiristä poistumista koskeva kahden soturin sääntö. En voinut enää harjoitella taistelemista taikka saalistamista kahden Henkäysvarjon kanssa, tai mennä Hehkulammelle uimaan vain Tuhkajuova seuranani, mutta arvelin asiaan tulevan lähitulevaisuudessa muutos, nyt kun Karhumyrsky oli kerran jäänyt kiinni.
Uimisesta puheen ollen, olin mielestäni kehittynyt huimasti. Vesi ei enää kylmännyt vastenmielisesti jäseniäni, vaan olin peräti oppinut nauttimaan sen suomasta kevyestä ja virtaviivaisesta tunteesta. Oli kulunut joitakin päiviä siitä, kun Tuhkajuova oli viimeksi vienyt minut harjoittelemaan, joten olin aavistuksen katkera siitä, etten ollut päässyt hetkeen lammelle. Viime päivien tapahtumien perusteella soturitar oli kuitenkin ansainnut hetken rauhaa ja lepoa, sillä olihan tämän suuresti kunnioittama isä vasta raahattu kuolleena leiriin. Naaras oli vallan romahtanut Jyrkänneloikan elottoman ruumiin vierelle, särkynyt miljooniksi palasiksi kaikkien kuolonklaanilaisten silmien edessä. Sen vähän perusteella mitä Tuhkajuovaa tunsin uskoin, että äkillisen heikkouden merkin täytyi hävettää muuten niin kovapintaista naarasta. Aina kun vain ajattelinkin asiaa, sisukseni täytti hetkellisesti jäytävä ja oksettava tunne, jota muut kaiketi olisivat kutsuneet sääliksi. Tunsin jotain etäisesti myötätunnon kaltaista Tuhkajuovaa ja muita kuolleiden läheisiä kohtaan. Tai sitten vain pelkäsin sitä, kuinka helppoa sittenkin oli satuttaa kaikista kovimpiakin sotureita. Pelkäsin, että joku keksisi keinon satuttaa minua.

Punatähden selontekoa tilanteesta ja murhaajan tuomiota odotellessa olin varma siitä, ettei klaanissa tapahtuisi hetkeen mitään muuta. Olettamukseni osoittautui kuitenkin vääräksi, kun päällikkö ilmaantui yllättäen pesästään, asteli tuima katse silmissään leiriaukion keskelle ja kutsui kovaan ääneen klaanikokouksen koolle. Aivan kaikki kissat eivät luonnollisesti kerääntyneet Punatähden ympärille, mutta minä nousin paikaltani oppilaiden pesän edustalta ja otin muutaman askeleen lähemmäs punaturkkista päällikköä kuullakseni varmasti tämän sanat – ehkä kollilla oli jotain tärkeää ja valaisevaa sanottavaa tappajasta.
“Harakkatassu, astuhan eteen”, Punatähti kehotti tyynesti avattuaan suunsa ja käänsi kirkkaanvihreät silmänsä hitaasti puoleeni. “On tullut sinun aikasi ansaita soturinimesi.”
Säpsähdin tahtomattani päällikön sanoja, mutta pakotin tassuni liikkumaan ja kävelin leuka pystyssä lähemmäs kookasta kollia pysähtyen tämän eteen. Totta kai oli minun vuoroni saada soturinimi, olinhan oppilaista vanhin ja Henkäysvarjo oli opettanut minut hyvin!
“Harakkatassu, tästä päivästä eteenpäin tunnetakoon sinut Harakkanauruna”, Punatähti lausui, katsoi minua hetken syvälle silmiin ja nyökkäsi sitten päättäen klaanikokouksen yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Rinnassani lepatti himmeä innostuksen liekki, kun pari kolme kissaa toisti uutta nimeäni ja paikalle saapunut Henkäysvarjo nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Olin luonnollisesti äärimmäisen ylpeä siitä, että minusta oli lopultakin tullut Kuolonklaanin soturi, mutta nimityksen aavistuksen erikoinen ajankohta kalvoi mieltäni. Sen jälkeen mitä Karhumyrsky oli tehnyt, ehkä klaani oli vain kipeästi uusien soturien tarpeessa.

// 517 sanaa

Kirjoittaja: Onz

Levottomana odotin hännänpää vääntyillen Haahasurman lopettavan ruokansa syömistä. Minulla oli parempaa tekemistä kun katsoa tämän raihnaisen keski-ikäisen kissan ruokatuokiota. Turhautuneena kuovin maata tassullani koittaen viihdyttää itseäni. Lopulta Haahkasurma nousi seisomaan ja katsoi minua viileästi.
”Lähdetäänpäs, Turhatassu”, Hänen äänensävynsä oli ärtynyt ja hän rupesi jolkottamaan kohti leirin uloskäyntiä.
”Odotahan nyt, mitä me edes aiomme tehdä?” Kysyin esittäen kiinnostunutta. Oikeasti minua ei kiinnostanut pätkääkään olla tämän Haahkasurman komenneltavana.
”Käydään paikkoja läpi”, Hän vastasi lyhyesti ja katsoi minua lapansa yli kylmästi. Purin huultani ja vedin pienen tekohymyn kasvoilleni. Paikat läpi? Kuinka typerää. Luuleeko Haahkasurma minun olevan niin hidasjärkinen etten olisi salaa kuunnellut sotureiden kaikki raportit rajapartioinneista ja painanut mieleeni kaikki paikat? Lopulta saavuimme oletettavasti Hehkulammen rantaan. Pieniä jäälauttoja kellui siellä sun täällä, mutta muuten lampi näytti sulaneen.
”Hehkulampiko?” Kysyin mukamas haltioissani. Haahkasurma nyökkäsi pienesti ja murahti jotain. Upotin kynteni lammen mutaisaan rantaan ja olin kivahtaa Haahkasurmalle, mutta hillitsin impulssini ja vilkuilin ympärilleni. Minua kuvotti kissat, jotka eivät kohdelleet minua kunnioituksella.
”Hehkulammesta sen verran, että siitä lähtee kaksi jokea, ja sitten on tunneli joka johtaa Kuuluolaan missä päälliköt käyvät”, Haahkasurma selitti ja ei edes kertonut tärkeimpiä tietoja.
”Ja yksi joki menee leiriimmekö? Toinen metsään?” Kysyin varmistaakseni. Haahkasurma nostatti kulmiaan hieman.
”Tiedät aika paljon, hyvä säästää minulta aikaa”, Haahkasurma murahti ja suuntasi takaisin metsään. Seurasin häntä ja vilkuilin ympärilleni varuillani. Pieniä hiirenkorvia oli ilmestynyt jo puiden oksille ja ruohokin oli alkanut vihertämään. En pitänyt talvesta. Turkkini ei oltu luotu kestämään kylmää. Napakka tuuli heilutteli puiden latvoja väkivaltaisesti ja saaden minut värähtämään. Inhottava sää, aurinkokaan ei ihan paista. Harmaa masentava taivas ei todellakaan kohentanut tilannetta myöskään. Yllättäen Haahasurma pysähtyi ja viittoi hännällään eteenpäin. Hölkkäsin hänen viereensä ja katsoin hänen viittomaansa suuntaan.
Edessäni avautui laakso, oletettavasti Lehtikuusilaakso.
”No kerroppas, mikä tämä paikka on?” Haahkasurma kysyi puoliksi ilkkuen.
”Lehtikuusilaakso?” Kysyin hieman epävarmasti. Haahkasurma nyökkäsi pienesti ja siristi silmiään.
”Oikein. Käydään vielä yhdessä paikassa”, Kellanpunainen mestarini sanoi ja lähti johdattamaan meitä etelään päin. Ajatukseni pyöri nyt muiden asioiden ympärillä. Kuinka hyödyntää ympäristöäni tulevaisuudessa. Kiviä oli runsaasti eikä ollut lähes ollenkaan aluskasvillisuutta. Kiinnostavaa, mutta lisää haastetta. Taistellessa minun kannattaisi siis keskittyä vihollisena yllättämiseen tässä maastossa. Väijytys olisi minun etuni. Ajatuksissani oli vetänyt pienen hymynkaaren kasvoilleni.
”Hei, minä puhun sinulle!” Haahkasurma murahti ja heilutti agresiivisesti häntäänsä silmieni edessä. Heräsin aatteistani ja kuulin kummaa huminaa kaukaisuudessa.
”Missä olemme?” Tiukkasin.
”Lähestymme ukkospolkua”, Haahkasurma vastasi pyöräyttäen silmiään. Nyökkäsin ja kiinnitin huomiota miten puita ei lähes ollut vaan pelkkiä kantoja. Kummallista. Humina alkoi kovenemaan horisontissa ja pian edessäni avautui joku musta polku.
”Varoitus, älä mene ukkospolulle tai hirviö juoksee sinun ylisi ja sinä kuolet”, Haahkasurma selitti ja piti ainakin 20 hännän mitan ukkospolkuun.
”Ei ollut heti mielessä kyllä hypätä hirviön alle, älä huoli”, mumisin ja lumoutuneena katsoin hirviöiden juoksevan ohi. Haahkasurma huokaisi ja rupesi nyt tallustamaan leiriä kohden. Loikin hänen peräänsä ja vilkaisin vielä lapani yli kerran ukkospolkua. Hiviöt voisivat olla kätevä työkalu tulevaisuudessa.
”Hei ja ala syömään kunnolla, näytät luurangolta”, Haahkasurma huomautti yllättäen ja tökkäsi kynnellään kylkiluutani. Kavahdin taaemmas hänen kosketustaan ja olin alkaa huutamaan vihasta, mutta vedin syvää henkeä.
”Totta kai, mestari”, Vedin teko virneen kasvoilleni ja nyökkäsin. Haahkasurma pudisti päätään ja huokaisi.
”Olet yksi kummajainen… No kun saavumme leiriin mene vaikka hakemaan riistakasasta jotain itsellesi”, Haahkasurma mutisi. Nyökkäsin ja huomasin leirin tulevan näkyviin. Loikin edellä leiriin ja kaappasin itselleni mustarastaan riistakasasta ja rupesin ahmimaan sitä.

//543 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, se oli ironista. Tänään oli määrä teloittaa Karhumyrsky. Loikoilimme parantajanpesän lähettyvillä Sulkatassun kanssa ja nautimme lämpimästä paisteesta. Hehkuaskel oli antanut meidän mennä käymään ulkona, kunhan ottaisimme rauhallisesti, etteivät hiljalleen umpeutuvat haavat repeäisi uudestaan.
Miltäköhän Karhumyrskystä itsestään mahtoi tuntua tietäen, että tulevat hetket olisivat hänen viimeisiään? Hän ei varmasti katunut mitään, siltä hän oli kuulostanut Punatähdelle puhuessaan. Hän oli enemminkin katkera, ettei ollut saanut tehtäväänsä täysin suoritettua.
Käännyin katsomaan Sulkatassua, joka siristeli silmiään auringolle. Sulkatassu oli saanut muutamia vammoja, mutta ei mitään hengenvaarallista. Se oli helpottavaa. Ei nuokaan vammat silti varmaan mukavia olleet. Omianikin kirveli edelleen, vaikka Tiputassu ja Hehkuaskel olivat parhaansa mukaan hoitaneet niitä. Pahimmalta tuntuivat silmäkulmastani kulkeva pitkämäinen viilto ja kyljessäni oleva melko syvä haava. Muut olivat vain pintanaarmuja.
Sulkatassun katse kääntyi kummastuneena minuun: ”Miksi tuijotat minua?” Kasvoilleni piirtyi pieni, huvittunut virnistys ja käänsin katseeni muualle. Se hämmensi sisartani vielä enemmän.
”Olen vain helpottunut, ettei sinulle käynyt pahemmin”, sanoin rauhallisesti ja vilkaisin naarasta. Tämä hymähti minulle, kuin sanoakseen samaa minulle, jonka jälkeen hän korjasi asentoaan ja nousi istumaan.
”Mitäköhän muut ajattelevat siitä, että saimme kuin saimmekin murhaajan kiinni”, Sulkatassu pohti. Tiesin varsin hyvin, että siskoni tarkoitti muilla Tiputassua, Lehtitassua sekä Tuimatassua. Kohautin lapojani ja katsahdin oppilaiden pesän suunnalle, mutten nähnyt ketään.
Kun katseeni oli palaamassa takaisin päin, se törmäsi aukiolla makaavaan Jyrkänneloikkaan. Vaikka olinkin tähän asti vältellyt asian ajattelemista, niin nyt se viimeistään valtasi mieleni. Tuntuihan se nyt kauhealta. Jyrkänneloikka oli toiminut mestarinani kauan ja häntä parempaa mestaria en olisi voinut koskaan toivoa.
Vaikka en itkenytkään silmittömästi tai muuta sellaista, mistä ulkopuoliset näkisivät minun olevan surullinen, niin silti sisälläni tuntui tyhjältä.
Sulkatassu huomasi mitä katsoin. Käänsin pääni pois ja käännyin Sulkatassun puoleen vaihtaakseni aihetta ennen, kuin se koskaan edes nousi pinnalle. Vaikka tiesin kyllä, että Sulkatassu ymmärsi sen paremmin kuin kukaan, etten välttämättä halunnut vuodattaa tunteitani tuntikausien keskustelulla. Minulle riitti, että Sulkatassu oli luonani. Se oli jo lohdullista.
”Olisimmekohan koskaan osanneet epäillä Karhumyrskyä? Muistatko kun hän saapui leiriin haavoittuneena? Se toden totta vähensi hänen epäilyttävyyttään”, mutisin. Vaikka minua vihastutti koko kissa, niin en voinut muuta kuin ihailla sitä, kuinka fiksusti hän oli korttinsa pelannut.

//Sulka?
349 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Miksi olin kinnostunut hänen pennuistaan, tietty sen takia että oliko kuonoklaanissa aivan turhakkeen veruisia oppilaita kun en tuntenut heitä, mutta enhän minä sitä voinut sanoa ääneen, tämä naaras oli arvovaltainen eikä hänen odotuksiaan saanut pettää.
“Yleensä emo haluaa antaa pennuistaan parhaan mahdollisimman vaikutuksen, halusin verrata sinun näkemää näkemystä ja omaani toisiinsa, sekä yllätykseksi ne eivät ole kaukana toisistaan”, sanoin. Se ei ollut kaukana totuudestakaan, halusin tietää millainen kissana myös Tuhkajuova oli, eikä hän vaikuttanut pahaltakaan nyt kun tässä katsoi. Naaras katsoi minua hetken arvioiden vastausta, ennen kuin nyökkäsi. Hän ei ollut selvästikkään kovinmoinen keskustelun ylläpitäjä, enkä ollut minäkään.

Leiri elämä oli mennyt, sekä partioita oli tullut, sitten oli tämä yksi ilta, jolloin jotain oli tapahtunut, Päällikkö, ruumiita, sekä oppilaita palasi leiriin, sekä Karhumyrsky. Karhumyrsky näytti olevan siinä kunnossa että yksikin tuulen puuska pystyi kaatamaan kollin, hänen silmänsä olivat muurautuneet verellä kiinni. Minua oikeastaan kiinnosti ennemmin miksi kolli oli tuossa kunnossa, kuin miksi ruumiita oli tullut, mutta kai nuo kaksi asiaa olivat kietoutuneet toisiinsa kiinni. Keltapilke tassutteli luokseni, mietteliäs katse kasvoillaan.
“Miten minulla on paha tunne tästä että tämäkin ketunniljaska liittyy jotenkin siihen tappajaan?”, naaras kysyi minulta. Naurahdin keveästi.
“Niin, luultavasti se liittyykin, en usko että tämä on minkään raja kahakan jälkiä, tosin olisi sekin kiinnostavaa, sotia eloklaania tai erakoita vastaan kuten klaaninvanhimmat ovat kertoneet”, tokaisin naaraalle. Mutta hän tiesi etten ollut vielä lopettanut pitkää monologiani, se jatkusi vielä.
“Mutta ajattele, jos se on tappajasta, joku heistä oli tappaja. koska tappajamme ensi kertaa jätti muutakin jälkeensä kuin ruumita. En halua uskoa että he vain löysivät tuon ruumiin ja Karhumyrskyn ja jotenkin vain saivat vammat muuten vain, katso nyt Punatähteäkin! Hän on aivan kuin tappelun runneltu, jotain tässä on selvästi käynyt”, tokaisin. Naaras näytti tyytyväiseltä vastaukseeni, asettuen nyt kunnolla viereeni istumaan. Jotain tuossa oranssissa turkissa oli mikä sai aina silmäni palaamaan häneen. Silmäni kuitenkin harhailivat muualle, sekä huomasin Tuhkajuovan, joka oli surun murtama. Ensiksi en tajunnut miksi, mutta sitten tajusin että ruumis oli hänen isänsä, mutta sekään ei selittänyt asiaa, miksi joku surisi edesmennyttä, ei kuolemalla ollut väliä, se oli vain kinnostava seikka. Mutta jätin sen sivuun, omapa oli naaraan ongelma.

//349 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Tiputassu: 14kp –

Tuimatassu: 9kp –

Sähkötassu: 34kp! –

Pimentovarjo: 20kp! –

Tuhkajuova: 39kp! –

Lehtitassu: 19kp –

Sulkatassu: 75kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu sivuutti Sähkötassun kysymyksen täysin. Naaras ei juuri nyt piitannut omasta voinnistaan, vaan häntä kiinnosti eloklaanilaiskollin, Punatähden ja Jyrkänneloikan tilanteet. Se oli selvää, että Punatähti oli menettänyt ainakin yhden hengistään. Jyrkänneloikka makasi edelleen verisellä nummella liikkumattomana. Kokeneen soturin vihreät silmät olivat lasittuneet. Kyljet eivät kohoilleet, eikä muitakaan elonmerkkejä ollut. Elämä oli haihtunut kuolonklaanilaisen ruumiista. Punatähti makasi myöskin yhä elottomana nummella joidenkin ketunmittojen päässä Jyrkänneloikasta. Lähellä punaruskeaa päällikköä makasi eloklaanilaiskolli. Karhumyrskyn vointi ei kiinnostanut Sulkatassua. Tärkeintä oli, että kastanjanruskea soturi oli taistelukyvytön menetettyään näkökykynsä ainakin toistaiseksi.
Harmaanruskea oppilas kiiruhti tarkastamaan ensimmäisenä eloklaanilaiskollin tilanteen. Sähkötassu jäi Karhumyrskyn luokse odottaen edelleen sisarensa vastausta.
”Hän on elossa”, Sulkatassu huokaisi helpotuksesta lähinnä itselleen, sillä etäällä oleva veli tuskin kuulisi hänen sanojaan. Oranssin kollin kylki kohoili hitaasti, mutta selkeästi. Verenvuoto oli lakannut.
”Mitä Tähtiklaanin nimeen täällä on tapahtunut?!” kauhistunut parkaisu sai Sulkatassun säpsähtämään. Taistelusta väsynyt naaraskissa nosti katseensa lähestyvään kermanväriseen soturiin. Eloklaanilaisnaaras katsoi kauhistuneena eteensä aukeavaa murhenäytelmää. Haavoittuneita kissoja lojui maassa peräti neljä kappaletta. Ainoastaan Sulkatassu, Sähkötassu ja paikalle saapunut eloklaanilainen olivat jaloillaan.
”Sinun täytyy viedä hänet parantajanne luokse”, Sulkatassu sanoi vakavalla äänellä ja kohtasi vieraan kissan kirkkaansinisen katseen, ”jos teet sen nyt, hän saattaa ehkä selvitä.”
Naaras ei jäänyt odottamaan tai kyselemään sen enempää, vaan hän tarttui oranssin kollin niskanahasta kiinni ja lähti viemään sitä poispäin.
Sulkatassu kääntyi jälleen veljensä puoleen.
”Kuinkakohan monta henkeä Punatähdellä on jäljellä?” raidallinen oppilas nielaisi. Punatähti makasi edelleen elottomana verilammikon keskellä. Sulkatassu ei tiennyt, kauanko päälliköllä meni yleensä herätä hengenmenetyksen jälkeen. Entä jos Punatähti menetti jo viimeisen henkensä? Sähkötassu kohautti tietämättömänä lapojaan.
”Mitä me nyt sitten teemme? Emme voi jäädä ikuisuudeksi tähän odottaman, josko hän heräisi”, Sulkatassu sanoi jännittyneenä ja katseli ympärilleen. He olivat vihollisklaanin reviirillä. Se eloklaanilaisnaaras ilmoittaisi asiasta varmasti Mesitähdelle, joka lähettäisi partion paikalle. Yleensä eloklaanilaiset olivat kai melko ystävällisiä, mutta tällaisessa tilanteessa tuskin ymmärrystä heruisi.
”Katso”, Sähkötassu sanoi ja viittoi katseellaan Punatähden suuntaan. Päällikkö räpäytti silmiään, joihin oli hetkessä palannut elämän liekki. Päällikkö veti syvään henkeä ja makasi hetken paikoillaan. Sitten päällikkö kampesi itsensä vaivattomasti pystyyn. Hän antoi vihreän katseensa kiertää verisen nummen halki. Päällikön katse pysähtyi Jyrkänneloikkaan. Päällikkö laski päänsä alas murheellisena. Sulkatassu pelkäsi päällikön reaktiota siihen, että oppilaat olivat rikkoneet Jyrkänneloikan käskyä ja liittyneet taisteluun. Heidän vuokseen Punatähti oli heittäytynyt Karhumyrskyn eteen ja menettänyt henkensä.
Kun päällikkö nosti taas katseensa maasta, hän katsahti ensin Sulkatassuun, ja sitten Sähkötassun vierellä lojuvaan Karhumyrskyyn. Sulkatassu kuuli, että Karhumyrsky mutisi edelleen jotakin, muttei naaras saanut soturin sanoista selvää. Kollin puhe kuulosti kajahtaneelta. Sanat sekoittuivat toisiinsa ja kolli naurahteli vähän väliä itsekseen, aivan kuin mielipuoli. Hän ei yrittänyt nousta. Veri oli peittänyt Karhumyrskyn kasvot, eikä kolli nähnyt mitään. Kenties hänen näkönsä oli mennyt pysyvästi, Sulkatassu ei ollut siitä varma.
Vasta nyt Sulkatassu huomasi veljensä kasvoilla olevan haavan. Harmaaraidallisen oppilaan kasvojen toinen puoli oli veren peitossa.
”Missä se eloklaanilaisoppilas on?” Punatähti rikkoi hiljaisuuden ja katsoi kohtaa, jossa oranssi kolli oli vielä hetki sitten maannut.
”Joku eloklaanilainen vei hänet parantajan luokse”, Sulkatassu ilmoitti nopeasti. Punatähti nyökkäsi.
”Teitte hyvää työtä. Nyt meidän on palattava leiriin, selvitämme tämän sotkun myöhemmin”, päällikkö huokaisi ja lähti kulkemaan kohti Karhumyrskyä. Sulkatassu seurasi päällikköä, joka pysähtyi kastanjanruskean soturin eteen.
”Nouse ylös, petturi”, päällikkö komensi ja sai Karhumyrskyn vaikenemaan. Vaati toisen käskyn, ennen kuin Karhumyrsky nousi jaloilleen. Kastanjanruskea turkki oli verinen ja täynnä ruhjeita. Kollin jalat vapisivat, kun tuo nousi ylös. Soturi huojui edes takas, mutta piti tasapainonsa.
”Huolehtikaa, ettei tuo petturi pääse karkuun. Minä kannan Jyrkänneloikan”, Punatähti komensi ja lähti kulkemaan kohti Jyrkänneloikan elotonta ruumista. Sulkatassu nielaisi. Hän oli ollut niin täynnä taisteluntahtoa ja raivoa, ettei hän ollut ehtinyt ymmärtämään mitä oli tapahtunut. Jyrkänneloikka oli kuollut. Häntä ei enää ollut, vaan hänen sielunsa oli Pimeyden Metsässä. Sulkatassu vilkaisi Sähkötassua. Kolli oli menettänyt mestarinsa.

Matka leiriin sujui kaikessa hiljaisuudessa harvinaisen hitaasti. Sulkatassusta tuntui pahalta lähteä Eloklaanin reviiriltä. Hän olisi halunnut tietää, selvisikö eloklaanilaisoppilas. Naaras todella toivoi niin.
Karhumyrsky hoiperteli Sähkötassun ja Sulkatassun välissä koko matkan. Kolli kompastui välillä jalkoihinsa, mutta kaksikko passitti kissan heti ylös. Punatähti johti joukkoa kohti leiriä. Punaruskea kolli kantoi hampaissaan elottoman klaanitoverinsa ruumista. Jyrkänneloikan tummanharmaa keho oli kookkaampi kuin päällikön, joten Punatähdellä näytti välillä olevan pieniä vaikeuksia tuon raahaamisessa.
Viimein kissat saapuivat leiriin. Sisäänkäynnillä heitä oli vastassa Kalmakuu. Suuri, punaruskea kolli ei yrittänyt peitellä järkyttyneisyyttään, kun hän näki päällikön raahaavan elotonta Jyrkänneloikkaa leiriin. Kolli väisti sivuun ja teki tilaa Sähkötassulle, Karhumyrskylle ja Sulkatassulle. Punatähti vei Jyrkänneloikan ruumiin leirin pääaukiolle.
Aurinko oli jo laskenut, ja pimeys oli laskeutunut Kuolonklaanin metsän ylle. Ainoat valonlähteet olivat taivaalla ammottava puolikuu ja tuikkivat tähdet. Leirissä vallitsi täysi hiljaisuus, kun kissat hiipivät varjoista katsomaan taistelusta palaavia kissoja.
Tuskainen parkaisu sai kylmät väreet kulkemaan Sulkatassun kehon halki. Tuhkajuova nelisti sotureiden pesältä Jyrkänneloikan elottoman ruumiin ylle. Raidallinen Sulkatassu ei ollut koskaan nähnyt emoaan niin surkeana. Tuhkajuova katsoi tummanharmaata karvamyttyä silmät ammollaan. Hopeanharmaan naaraan turkki kimmelsi kuunvalossa kauniisti ja tuhkanharmaa tabbykuvio erottui vaaleasta pohjasta selvästi. Sulkatassu ei tiennyt mitä tehdä. Olisiko hänen pitänyt lohduttaa emoaan? Tuskinpa, ei Tuhkajuova sellaista arvostaisi.
“Mitä on tapahtunut?” soturi kysyi ja nosti surunomaisen katseensa Jyrkänneloikan ruumiista Punatähteen. Päällikön ilme oli vakava, kun hän kohtasi soturin vihreät silmät.
“Tiedotan asiasta myöhemmin”, punaruskea kolli ilmoitti tylysti. Sulkatassu huomasi, ettei vastaus riittänyt Tuhkajuovalle. Naaras oli sanomassa jotain, mutta tyytyi laskemaan päänsä alas ja myöntymään. Hän kuuli emon mutisevan jotakin, mutta ei saanut sanoista selvää. Sitten Punatähti nousi seisomaan. Päällikkö käänsi selkänsä Jyrkänneloikalle ja tuon tyttärelle, ja kohtasi katseellaan Karhumyrskyn. Kastanjanruskea soturi oli yhä hiljaa. Hänen kehonsa tärisi. Sulkatassu arveli, että kolli olisi kaatunut maahan pienestäkin tönäisystä.
Leirin pääaukio oli nopeasti täyttynyt kissoista, mutta kukaan ei sanonut mitään. Vain Tuhkajuovan onneton, hiljainen itku kantautui leirin muurien sisäpuolelle. Sulkatassu säpsähti, kun hän tunsi kosketuksen lavallaan.
“Tule, viedään sinut paikattavaksi”, Tiputassu sanoi tuhahtaen. Sulkatassu käänsi väsyneen katseensa kohti parantajaoppilasta. Vaistomaisesti hän lähti seuraamaan sokeaa kissaa. Kävellessään Sulkatassu tunsi, kuinka hänen lihaksiaan särki. Hän tunsi kirvelyä siellä täällä kehossaan. Naaras tunsi myös kipua vasemmassa korvassaan. Korva tuntui tulikuumalta, ja kipu oli vihlovaa. Naaras hoiperteli parantajan pesään. Pesässä oli pimeää, ja naaras tuskin näki eteensä. Hän kuitenkin seurasi Tiputassua, joka johdatti naaraan eräälle sammalvuoteista. Sulkatassu haistoi Sähkötassun. Veli oli siis tuotu jo pesään. Hän ei kuitenkaan hämärässä erottanut veljeään.
“Makaa siinä, me hoidamme haavasi”, Sulkatassu kuuli Hehkuaskeleen sanovan pehmeällä äänellään. Harmaanruskea soturioppilas totteli. Hän asettui makaamaan sammalvuoteelle oikealle kylelleen. Ei ollut mitään toivoa, että Sulkatassu olisi pysynyt hereillä. Hän oli niin kovin väsynyt, että muutaman silmänräpäyksen jälkeen hän vajosi rauhattomaan uneen.

Kun Sulkatassu seuraavan kerran heräsi, pesässä oli valoisampaa. Auringonvalo pilkisti sisäänkäynniltä ja valaisi miltei koko pesän. Yrttien kitkerä tuoksu sai Sulkatassun irvistämään. Hän huomasi, että parantajat olivat paikanneet oppilaan haavoja. Naaras kampesi itsensä pystyyn. Hän oli vähällä horjahtaa takaisin vuoteeseen, mutta pakotti itsensä pysymään pystyssä. Sulkatassun lihaksia särki yhä vain enemmän. Eilinen taistelu oli ollut niin kokemattomalle taistelijalle raskas. Sulkatassu kiersi katseellaan sairasaukion halki. Sähkötassu nukkui viereisellä sammalvuoteella, ja yllätyksekseen Sulkatassu näki myös Karhumyrskyn makaavan aukion hämärimmässä nurkassa. Kastanjanruskean soturin edessä istui Pikkukaaos. Tummanruskea naaras katsoi liikkumatonta soturia herkeämättä.
Pesän sisäänkäynniltä kuului askeleita, ja Sulkatassu näki Punatähden astuvan pesään. Päällikkö oli siistinyt turkkiaan, mutta edelleen siellä täällä oli karvattomia kohtia ja joitakin pieniä ruhjeita. Päällikön ilme oli vakava, kun hän asteli Karhumyrskyn eteen. Välissä kolli vilkaisi petinsä vierellä istuvaa Sulkatassua ja nukkuvaa Sähkötassua. Sulkatassu huomasi, kuinka veli väräytti korviaan. Hän oli hereillä.
“Voit mennä, Pikkukaaos”, Punatähti sanoi vakavalla äänellä ja kohtasi soturin katseen. Pikkukaaos totteli, ja poistui pesästä vähin äänin.
“Mikä sinun ongelmasi on?” päällikkö kysyi ja tökkäsi käpälällään Karhumyrskyä saadakseen soturin huomion. Karhumyrsky nosti päätään pienesti. Kollin silmät olivat muurautuneet umpeen, ja niiden päälle oli laitettu joitakin yrttejä. Miksi parantajat olivat auttaneet murhaajaa, joka oli pettänyt klaaninsa?
“Me emme tarvitse kissoja, jotka ovat liian heikkoja taistelemaan armotta loppuun saakka”, Karhumyrskyn ääni värisi, mutta kolli ei vaikuttanut pelkäävän Punatähteä.
“Sellainenko Jyrkänneloikka sinun mielestäsi oli? Ymmärrätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään?” Punatähti sihisi hampaidensa välistä. Vaikka kolli oli selkeästi vihainen, hänen ilmeensä pysyi tyynenä. Sulkatassu ihaili päällikköä. Punatähti otti asian onneksi tosissaan.
“Jos olisitte antaneet minun tehdä työni loppuun, kuolonklaanilaisten ei olisi tarvinnut enää kuolla”, Karhumyrsky ärähti ja paransi asentoaan. Sulkatassu asettui makaamaan vuoteelleen ja kuunteli kiinnostuneena keskustelua. Punatähti oli hetken vaiti.
“Se olit siis sinä?” päällikkö kysyi, eikä Sulkatassu ymmärtänyt mistä hän puhui.
“Minä kitkin Kuolonklaanista pois heikoimmat ja ne, joita me emme tarvitse. Minun ansiostani Kuolonklaani voi olla taas vahva ja nousta Eloklaania vastaan”, Karhumyrsky sanoi kovalla äänellä. Äänestä paistoi ylpeys. Kylmät väreet kulkivat Sulkatassun selkäpiitä myöten. Naaras nielaisi. Karhumyrsky oli murhaaja.
Punatähti pudisteli päätään pettyneenä.
“Sinä et ole saanut aikaan mitään hyvää. Olet tappanut kuusi kissaa aivan turhaan, etkö sinä edes häpeä?” päällikkö kysyi ja korotti ääntään.
“Seitsemän, toivottavasti kahdeksankin”, Karhumyrsky totesi virnistäen. Soturin olemus sai Sulkatassun pelkäämään. Hän oli aina kuvitellut Karhumyrskyn olevan uskollinen ja reilu soturi, mutta hetkessä kissa oli muuttunut täysin toisenlaiseksi. Murhanhimoinen, kylmäverinen tappaja, joka ei katunut tekojaan.
“Minä tapoin Mustikkakuonon”, Karhumyrsky sihisi hampaidensa välistä ja hymyili tyytyväisenä. Punatähti siristi silmiään.
“Oman poikasi. Miksi?” punaruskea kolli kysyi.
“Ei, vaan Lauhalaukan pojan. Villisielu huijasi minua. Se kirottu kirppukasa huijasi minua, jotta huolehtisin hänen ja Lauhalaukan pojasta”, kastanjanruskea kolli sihisi raivoissaan. Punatähti astui askeleen taaksepäin ja paljasti kyntensä.
“Se eloklaanilaiskissa. Se oli heidän toinen poikansa. Tismalleen samaa ikäluokkaa, aivan Lauhalaukan näköinen. Suurin toiveeni on enää vain se, että hän on nyt kuollut. Saisipa Lauhalaukkakin kokea sen, miltä tuntuu, kun menettää kaiken”, kolli lausui nyt rauhallisemmalla äänellä.
“Nauti viimeisestä päivästäsi, Karhumyrsky. Auringon laskiessa sinua ei enää ole”, Punatähti sanoi kylmällä äänellä ja käänsi selkänsä sokealle soturille. Päällikkö vilkaisi pesällään makaavia oppilaita, ja kohtasi hetkeksi Sulkatassun katseen. Punatähti nyökkäsi, eikä Sulkatassu ymmärtänyt miksi. Kenties hän halusi tervehtiä, tai sitten päällikkö antoi oppilaalle merkin, jota hän ei ymmärtänyt.
Sulkatassu siirsi katseensa Karhumyrskyyn. Kolli ei tuntunut olevan moksiskaan Punatähden sanoista. Ennemminkin soturin kasvoilla oli tyytyväinen virne. Miten sekaisin kissan täytyi olla, että hän muuttui tuollaiseksi?

// Sähkö tai joku?
// 1599 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Koko tilanne oli eskaloitunut hetkessä. Tuntui kuin jokainen sekunti olisi vain johtanut toiseen, entistä hirveämpään sekuntiin. Sydämeni pumppasi jokaisella lyönnillään lisää adrenaliinia suoniini ja sitä seuraava energia ja voima olivat valmiita purkautumaan jylisten ulos.
Karhumyrskyn valitessa kohteeksensa minut ja Sulkatassun, paljastin hampaani, kynteni ja olin valmiina repimään kollin kappaleiksi ennen kuin hän katkaisi viiksikarvaakaan sisarestani. Sitten tilanne sai taas aivan uuden suunnan. Eteemme kiitänyt kissa. Jäätävä tuskanhuuto. Ja pian näin Punatähden elottoman ruumiin lojumassa edessämme. Vedin järkyttyneenä henkeä ja silmäni rävähtivät ammolleen. Minun oli pakko kerätä itseni.
Seuraavat tapahtumat tuntuivat sumuisilta mielessäni, mutta muistan sen suuren raivon, jolla lähdin hyökkäämään kohti kauempana pyöriviä sotureita, Sulkatassu vähän matkan päässä perässäni.
Kun saavutin viimein kissat, loikkasin kastanjanvärisen kollin niskaan ja upotin kynteni syvälle tämän nahkaan. Revin ja pöllytin Karhumyrskyn turkkia, mutta kolli vain jatkoi taisteluaan niistä piittaamatta -tai ainakin hän osasi kätkeä irvistelynsä hyvin.
Taistelun väsyttämät soturit latasivat toisiinsa aina vain iskuja toisensa jälkeen. Sitten Karhumyrskyn kynnet viilsivät kriittisesti Jyrkänneloikan kurkkua. Se sai mestarini iskut hyytymään ja hitaasti maahan lyyhistyessään hänen suustaan kuului korvia riipivää kurlausta. Karhumyrskyn pistävän oransseissa silmissä välähti voitonriemu hänen ladatessaan edelleen iskuja jo tuomittuun kissaan. Sitten kuului viimeinen kuolemanhuuto ja elämän hiipuessa tummanharmaasta kollista, ilmaan nousi pysähtynyt hiljaisuus. Vatsaani kouraisi ilkeästi, mutta ennen kaikkea uusi, puhdas raivo nousi pintaan. Hän oli tappanut Jyrkänneloikan. Mestarini. Isoisäni. Minun verisukulaiseni.
Sen tunteen vallassa aloin taistelemaan Karhumyrskyä vastaan entistä hurjemmin. Kasvoillani synkkä ja vihantäyteinen ilme. En taistellut sokeasti. Mieleni oli tyyni ja jokainen iskuni oli määrätietoinen ja niin harkittu, kuin tällaisessa tilanteessa oli mahdollista.
Näin Sulkatassun taistelevan rinnallani siitä huolimatta, vaikka hän oli kokenut varmasti myös omanlaisensa tunneskaalan nähdessään Jyrkänneloikan kuolevan. Karhumyrsky oli meitä kumpaakin paljon kokeneempi, mutta meitä oli kaksi. Vaikka olimmekin viralliselta arvoltamme vain kaksi oppilasta, tosiasiassa olimme jo vanhempia kuin kaksi klaanimme tuoreinta soturia.
Taistelu oli raivokasta ja aggressiivista, kun Jyrkänneloikan ja Punatähden tappanut soturi yritti tasaisen voimakkaasti päästä yhtä lailla eroon meistäkin. Ilmassa kajahti tasaisin väliajoin jonkinlainen tuskan ulvahdus kenestäkin vuorollaan, mutta silti piinaavaa kuolemantanssi jatkui.
Väistäessäni Karhumyrskyn iskua, tieni vei umpikujaan ja sain voimakkaan iskun tummanruskeasta käpälästä kasvoilleni. Ennen kuin ehdin puolustautua, kolli läiskäisi vielä toisen ja kolmannenkin iskun raivoisalla voimalla ja se sai maailman hetkeksi sumentumaan ympäriltäni. Yritin valmistautua torjumaan seuraavan iskun, mutta sitä ei koskaan tullutkaan. Yritin katsoa, mitä oli tapahtunut, mutta näkökenttäni oli tavallista kapeampi kun kirkkaan punainen veri virtasi suoraan oikeaan silmääni. Ravistin päätäni ja aivan hetken näin selkeästi Sulkatassun loikkaamassa kohti Karhumyrskyn kurkkua, ennen kuin silmäni sai ylleen taas uuden verikerroksen. Viiltävä kipu korvensi kasvojani polttavasti hyökätessäni uudestaan. Nyt iskujemme voima alkoi jo hiljalleen hiipua ja tarkkaavaisuuteeni ei ollut terävimmillään, koska käytössäni oli väliaikaisesti vain yksi silmä. Tämän puutoksen takia sain vielä pahan iskun kylkeeni, josta norui paksu vana verta sen mukaan, mihin ikinä liikuinkaan. Koko aukio oli värittynyt helakan punaisella verellä, joka näytti samalta kaikkialla, riippumatta siitä kenestä se oli vuotanut.
Yritin iskeä Karhumyrskyn tassuihin ja horjuttaa tämän tasapainoa, mutta kolli oli liian varautunut niihin eikä mikään mennyt tarpeeksi vahvana perille kaataakseen kissan. Tämän keskittymiskyvyn ollessa minussa, Sulkatassu syöksyi näppärästi kiskaisemaan kollia hännästä ja kollin vihaisesta hulluudesta kiiltävien silmien katse kääntyi refleksinomaisesti sisareni suuntaan, syöksyin tassut edessäni sojottaen kollin takajalkoihin vailla puolustautumiskeinoa. Iskin niihin niin lujasti kuin vain pystyin ja viimein Karhumyrskyn tasapaino heilahti tarpeeksi, että minun iskiessäni hänen kylkeensä tämä horjahti maahan. Sulkatassu oli vikkelästi kiepahtanut hänen etupuolelleen ja viskoi nyt iskuja hurjasti tämän kasvoihin. Painoin etutassuni Karhumyrskyn päälle hengästyksestä puuskuttaen ja pidin tätä maassa. Kolli pyristeli parhaansa mukaan, mutta pian tajusi hävinneensä.
Sulkatassu astui kauemmaksi paljastan kissan iskuja saaneet kasvot. Tämän pistävän oranssit silmänsä olivat kadonneet veripeitteen alle ja se teki näin minusta ja Sulkatassusta tilannetta hallitsevan osapuolen. Koko kaaoksen aloittanut Karhumyrsky jupisi itsekseen jotain, mikä ei kantautunut aivan korviini asti, eikä se varmasti ollut tarkoitettukaan niin.
Luimistuneet korvani nousivat valppaasti pystyyn kääntyessäni Sulkatassun puoleen:
”Oletko kunnossa?” Ääneni ei ollut aivan yhtä rauhallinen kuin olisin tahtonut ja sen tavallista korkeampi sävy ilmensi sisälläni vellovaa jännittyneisyyttä, joka ei ollut vielä ehtinyt purkautua. Tilanteen todellisuus alkoi myöskin vasta valjeta minulle. Jyrkänneloikka oli tosiaan kuollut. En silti vielä kyennyt tuntemaan mitään. Oloni tuntui samalta kuin puutuminen, mutta henkisesti. Ajatuksiini kuitenkin eksyi ajatus siitä nuoresta kollista, jonka kimppuun Karhumyrsky oli alun alkaen hyökännyt. Olikohan hän kunnossa?

//Sulka? 😀
693 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leirin pääaukio oli hiljainen. Aurinko paistoi korkealla taivaalla suoraan leirin aukiolle. Osa kissoista oli siirtynyt pois auringosta pesiinsä. Toiset taas nauttivat lämmöstä ja loikoilivat hiljaisuudessa aukion rauhassa.
Sulkatassu seisoi aukion laidalla ja piti katseensa tiukasti leirin sisäänkäynnissä. Hän oli katsellut sisäänkäyntiä aina auringonnoususta saakka. Oppilas piiskasi turhautuneena hännällään ilmaa. Vain partiot ja harjoituksissa käyneet oppilaat ja mestarit olivat palanneet leiriin. Yksikään kissoista ei ollut suunnannut parantajan pesälle tai kulkenut ontuen. Jo kolmas turha päivä, Sulkatassu ajatteli.
Kolme päivää hän oli odottanut, että joku kuolonklaanilaisista saisi kipun käpäläänsä, mutta niin ei vain käynyt. Tiputassu ja Lehtitassu olivat asettaneet ansan vesimintun luokse.
“Ei sinun tarvitse vahtia sisäänkäyntiä koko aikaa. Tiputassu ilmoittaa kyllä, jos joku on saanut tikun käpäläänsä”, Sähkötassun ääni sai raidallisen naaraan säpsähtämään. Sulkatassu vilkaisi veljeään ja pudisti päätään. Naaraan katse siirtyi takaisin sisäänkäynnille.
“Niin, paitsi jos murhaaja tajuaa sen olevan ansa. Silloin hän ei mene parantajan pesälle. Minä haluan nähdä, jos joku on loukannut käpälänsä”, Sulkatassu tuhahti. Raidallinen naaras kuuli, kun Sähkötassu istui alas hänen vierelleen. Veljen olemus oli rauhallinen ja rento, toisin kuin Sulkatassun. Naaras ei jaksanut vain odottaa, että jotain tapahtuisi. Hän kaipasi tekemistä ja jännitystä. Sähkötassu oli sanomassa jotakin, mutta juuri sillä hetkellä leiriin astui kissa, joka varoi astumasta oikealle etukäpälälleen.
Jääviilto kulki partion hännillä, kollin kasvoilla oli närkästynyt ilme. Sisäänkäynnillä vartiossa oleva Turmaloikka sanoi jotakin punaruskealle soturille. Jääviilto oli vähällä hyökätä kissan kimppuun. Kolli kuitenkin astui kipeälle käpälälleen, ja luopui ajatuksesta.
“Katso! Hän menee parantajan pesälle”, Sulkatassu hihkaisi ja käänsi katseensa innoissaan Sähkötassuun. Veljen ilmeessä ei tapahtunut muutosta, mutta Sulkatassun kasvoille piirtyi innostunut virne. Kun Jääviilto katosi parantajan pesään, Sulkatassu viittoi Sähkötassun peräänsä. Naaras kulki matalana leirin pääaukion halki parantajan pesälle.
“Haloo! Onko täällä ketään?” Sulkatassu kuuli Jääviillon huudahtavan pesässä. Harmaanruskea oppilas oli jo astumassa sisään pesään, mutta Sähkötassu pysäytti tämän.
“Et sinä voi sinne mennä”, Sähkötassu huomautti. Sulkatassu olisi halunnut väittää vastaan, mutta naaras myöntyi. Hän jäi odottamaan pesän ulkopuolelle. Hän kuuli, kuinka Jääviilto valitti kaikesta kovaan ääneen. Hän valitti, että parantajat olivat liian kovakourasia, ja aikoi valittaa asiasta Punatähdelle. Lopulta Jääviilto astui ulos pesästä.
Kolli mutisi jotakin itsekseen ja mulkaisi pesän ulkopuolella istuvia oppilaita. Jääviillon oikeassa käpälässä oli hämähäkin seittiä. Soturi nosti ylähuultaan niin, että valkeat hampaat näkyivät. Sulkatassu ei antanut sen häiritä, vaan oppilas pujahti Jääviillon ohitse sisään parantajan pesään. Tiputassu seisoi yksin sairasaukiolla. Sokea parantajaoppilas väräytti korviaan kuullessaan pesään astuvan Sulkatassun.
“Kuka siellä?” kilpikonnakuvioinen kolli tuhahti.
“Minä ja Sähkötassu. Mikä Jääviillolla oli?” Sulkatassu kysyi nopeasti.
“Piikki käpälässä”, Tiputassu vastasi. Raidallisen Sulkatassun kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy. Hän katsahti vierelleen tulleeseen Sähkötassuun.
“Kerrotaan Punatähdelle!” hän kuiskasi innoissaan, mutta Sähkötassu pudisteli päätään.
“Meidän täytyy kertoa tästä Tuimatassulle ja Lehtitassulle. Tiputassu, välitätkö Lehtitassulle viestin, että tapaamme auringonlaskun jälkeen vesiputouksen luona. Minä ilmoitan Tuimatassulle”, Sähkötassu sanoi ja katsahti sokeaa kollia, joka nyökkäsi.
Sulkatassu turhautui jälleen. Miksi asiat piti hoitaa näin hitaasti? Ei hän jaksanut odotella vain, vaan hän halusi, että jotain tapahtuisi heti.

Sulkatassu odotti auringonlaskua malttamattomana. Sähkötassu oli ilmoittanut tapaamisesta Tuimatassulle, ja kolli oli luvannut tulla paikalle.
“Sen on oltava Jääviilto! Voitko uskoa, että me selvitimme murhaajan?” Sulkatassu kuiskasi veljelleen. Kaksikko istui piikkihernemuurin varjossa etäämmällä muista kissoista. Nyt pääaukio oli miltei täynnä. Kissat olivat uskaltautuneet ulos pesistään, sillä keskipäivän kuumuus oli alkanut viimein helpottaa auringon laskiessa.
“Älä vielä innostu. Kissat saavat tikkuja, eikä se ole merkki mistään varmasta”, Sähkötassu huomautti vakavana. Sulkatassu kohautti lapojaan. Hän oli varma, että murhaaja oli Jääviilto. Sulkatassu vilkaisi veljeään. Sähkötassu näytti miettivän jotakin. Kolli vaikutti olevan ajatuksissaan, eikä Sulkatassu vaivautunut häiritsemään häntä.
Naaraan katse liukui veljestään isäänsä, joka oli astellut leirin pääaukion keskelle. Varapäällikkö antoi katseensa kiertää leirin pääaukion halki. Sitten kolli alkoi jakaa partioita loppupäivälle ja huomisaamulle.
“Punatähti johtaa auringonlaskun partiota. Hänen mukaansa lähtevät Jyrkänneloikka, Karhumyrsky, Sähkötassu ja Sulkatassu. Partio tarkastaa Eloklaanin vastaisen rajan sekä pohjoisrajan”, harmaaraidallinen kolli ilmoitti. Kuullessaan nimensä mainittavan, Sulkatassun teki mieli huutaa. Miksi juuri nyt? Miksi? Naaras vilkaisi veljeään, jonka kasvoilla käväisi hetken ajan pettynyt ilme.
“Täytynee ilmoittaa muille, että tapaamista on siirrettävä”, veli ilmoitti ja kohautti lapojaan.
“Pyydetään isää siirtämään meidät pois partiosta”, Sulkatassu yritti, mutta Sähkötassu pudisti päätään.
“Tiedät, ettei hän suostuisi siihen”, Sähkötassu sanoi ja nousi ylös suunnaten kohti parantajan pesää. Sulkatassu kirosi mielessään. Kaikki tuntui menevän pieleen. Hänen hermonsa olivat jo valmiiksi kireällä. Liikkumisrajoitukset tuntuivat pitävän Sulkatassua miltei vankina leirissä. Varjokarva ei pitänyt harjoituksiakaan enää yhtä tiuhaan tahtiin kuin ennen. Sulkatassun päivät kuluivat siis partioissa ja pesiä siivotessa. Sulkatassu oli kyllästynyt jatkuvaan komenteluun. Hän halusi päättää itse omista asioistaan.

Partio lähti liikkeelle auringonlaskun aikaan. Sulkatassu päätti käyttää ajan hyödyksi ja kävi mielessään läpi kaikki ne kissat, jotka Jääviilto oli tappanut.
Ensimmäinen uhri oli ollut Sammalvarjo. Sitä seurasivat Huurrelilja, Pilvihalla, Lintusielu ja Hiutaleviiksi.
“Hei”, Sulkatassu kuiskasi edellään kulkevalle Sähkötassulle, joka vilkaisi kysyvästi sisartaan.
“Eivätkö Jääviilto ja Hiutaleviiksi olleet sisaruksia?” raidallinen naaras kysyi mietteliäänä. Sähkötassu mietti hetken, ja nyökkäsi.
“Miksi hän halusi tappaa oman sisarensa?” Sulkatassu mutisi itsekseen ja käänsi katseensa käpäliinsä. Naaras oli ollut leirissä, kun Karhumyrsky oli tullut leiriin ja ilmoittanut Hiutaleviiksen kuolemasta.
“Voi ei”, Sulkatassu henkäisi, kun hän huomasi asian, joka oli jäänyt häneltä aiemmin huomaamatta. Sähkötassu vilkaisi taas siskoaan. Veli tuntui olevan jo turhautunut siihen, että Sulkatassu ei keskittynyt partiointiin lainkaan.
“Se ei ollut Jääviilto. Hän ei voinut olla kahdessa paikassa samaan aikaan, kun Hiutaleviiksi kuoli”, raidallinen naaras sanoi. Sähkötassun ilme ei värähtänytkään. Aivan kuin kolli ei olisi välittänyt lainkaan.
“Mietitään sitä sitten partion jälkeen”, kolli tokaisi ja käänsi katseensa taas eteenpäin. Mutta Sulkatassu ei voinut miettiä mitään muuta. He olivat jälleen umpikujassa. Jääviilto ei voinut olla murhaaja, sillä hän oli ollut leirissä Hiutaleviiksen kuoleman aikoihin.

Partio kulki Eloklaanin rajan viertä pitkin. Sulkatassu katseli vieraan klaanin reviirille. Hänen katseensa kulki niin kauas nummille kuin vain saattoi. Ne tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Avoin maasto oli varmasti hyvin suojaton. Siellä täällä kasvoi joitakin pensaita, joista voisi olla hyötyä piiloutuessa. Naaraan näkökenttään ilmestyi pian kissa, joka omasi silmiin pistävän oranssin turkin. Sulkatassu oli nähnyt kissan aiemmin kokoontumisessa, muttei hän tiennyt kollin nimeä. Naaras oli niin keskittynyt seuraamaan kollin liikkeitä, että hän ei huomannut edessään kulkevan Karhumyrskyn pysähtyvän. Naaras törmäsi suoraan soturin takamukseen.
“Mitä ihmettä sinä oikein teet?” naaras sihahti, kun huomasi muun partion jatkavan matkaan. Partiota johtava Punatähti huomasi kastanjanruskean soturin pysähtyneen, ja pysäytti muun partion. Karhumyrsky ei tuntunut kuulevan raidallisen oppilaan sanoja. Soturin katse oli kiinnittynyt rajan toisella puolen saalistavaan eloklaanilaiseen. Pian soturin kookas keho alkoi täristä. Se ei voinut johtua kylmyydestä, sillä laskeva aurinko lämmitti yhä Sulkatassunkin turkki, eikä edes hento tuulenvire vaeltanut aukealla nummella.
“Karhumyrsky, jatketaan matkaa”, Punatähti sanoi rauhallisella äänellä, muttei Karhumyrsky edes väräyttänyt korvaansa. Aivan kuin soturi olisi poistunut tästä maailmasta. Oliko hän saamassa jotakin kohtausta?
Sulkatassu huomasi, miten Karhumyrsky upotti pitkät kyntensä pehmeään nurmeen. Kolli jännitti lihaksiaan, ja kissan kasvoille piirtyi murhanhimoinen irvistys.
“Karhumyrsky-”, Punatähti ei ehtinyt sanoa muuta, kun soturi rynnisti jo eteenpäin. Sulkatassu kuuli, kuinka Karhumyrsky sanoi jotakin raivoissaan, muttei hän saanut sanoista selvää.
Karhumyrsky ylitti rajan epäröimättä hetkeäkään. Kaikki kävi niin äkkiä. Hetkessä oranssi kolli huomasi häntä lähestyvän kuolonklaanilaisen, mutta oli liian myöhäistä. Karhumyrsky upotti hampaansa oppilaan kaulaan.
“Lopeta!” Punatähti karjaisi ja ryntäsi soturinsa perään. Hän jakeli käskyjä kastanjanruskealle soturille, muttei Karhumyrsky tehnyt elettäkään totellakseen. Jyrkänneloikka lähti päällikön perään, mutta Sulkatassu pysyi liikkumattomana.
“Odottakaa tässä!” tummanharmaa soturi huusi ennen kuin ylitti päällikön perässä Eloklaanin rajan. Sulkatassu vilkaisi veljeään, joka katsoi tapahtumia sisarensa viereltä.
Punatähti loikkasi Karhumyrskyn selkään ja upotti hampaansa soturin niskaan. Se sai kollin parkaisemaan, ja Karhumyrsky irrotti otteensa eloklaanilaisoppilaasta. Sulkatassu näki verta, joka pulppusi eloklaanilaisen kurkusta. Jyrkänneloikka vilkaisi päällikköä, joka yritti saada Karhumyrskyn rauhoittumaan. Punatähti kieri soturin kanssa maassa. Kaksikko yritti saada otetta toisistaan, mutta turhaan. Sillä välin Jyrkänneloikka tarttui hampaillaan oranssin kollin niskanahkaan. Nurmelle jäi verivana, kun soturi siirsi kissan kauemmaksi taistelevista kuolonklaanilaisista. Sulkatassu ei tiennyt, oliko eloklaanilaisoppilas vielä elossa. Hän vilkaisi taas Sähkötassua. Kollin kasvoille oli ilmestynyt täysin uusi ilme. Sellaista Sulkatassu ei ollut ksokaan nähnyt, vaikka hän oli tuntenut kollin aina. Sähkötassu oli jännittänyt jokaisen lihaksensa, Sulkatassu huomasi sen. Kolli oli painautunut matalammaksi, aivan kuin hän olisi hetkenä minä hyvänsä syöksymässä rajan yli taisteluun.
Sulkatassun sydän takoi hänen rinnassaan lujaa. Hänen katseensa oli siirtynyt takaisin Punatähteen, joka kamppaili Karhumyrskyn kanssa. Päällikkö näytti jäävän alakynteen. Sulkatassu ei ollut koskaan nähnyt kenenkään taistelevan yhtä raivokkaasti kuin Karhumyrsky nyt. Kastanjanruskea soturi jakeli punaruskealle päällikölle iskuja tuosta vain, eikä Punatähti voinut muuta kuin väistellä niitä parhaansa mukaan.
Sulkatassu tärisi jännityksestä. Karhumyrsky loikkasi päällikön kimppuun. Punatähti ei voinut tehdä mitään, kun kastanjanruskea kolli iski kynsillään päällikköä kasvoille. Se sai Punatähden parkaisemaan.
Sulkatassu räpäytti silmiään, jolloin Karhumyrsky oli jo irroittautunut päälliköstä. Kolli rynnisti kohti Jyrkänneloikkaa ja eloklaanilaisoppilasta. Kokenut kuolonklaanilaissoturi valmistautui ottamaan vastaan hyökkääjän iskun. Kaksikko kamppaili tasaisesti hetken ajan eloklaanilaisoppilaan lähettyvillä, kunnes Jyrkänneloikka alkoi johdatella Karhumyrskyä pois kissan luota. Sulkatassu näki, että oppilas liikautti etukäpäliään.
“Tule!” Sulkatassu sanoi veljelleen. Hän ei jäänyt odottamaan veljeään, vaan ryntäsi rajan yli samasta kohdasta, josta kolme muuta kuolonklaanilaista olivat sen hetki sitten ylittäneet. Sulkatassun korvissa humisi, hän kuuli sydämensä sykkeen juostessaan nummella kohti oranssia oppilasta. Hän katsoi kamppailevia sotureita ja pelkäsi, että Karhumyrsky kävisi pian hänen kimppuunsa. Sulkatassu saavutti oranssin oppilaan. Kissan siniset silmät olivat auki, ja hän aukoi suutaan yrittäen sanoa jotain. Kissan kaulassa oli syvä haava. Verta ei tullut enää samaa tahtia kuin aiemmin, vaan verenvuoto oli helpottanut.
“Minä olen Sulkatassu, sinä selviät tästä kyllä. Yritä pysyä liikkumatta”, oppilas lupasi kissalle ja katsoi tuota onnettomana. Naaras toivoi, että hän olisi osannut auttaa kollia edes jotenkin. Naaras kuuli Sähkötassun tulevan hänen vierelleen. Sulkatassu arveli, että Sähkötassu oli jäänyt hetkeksi rajan toiselle puolen epäröimään sen ylittämistä, sillä Jyrkänneloikka oli käskenyt oppilaiden pysyä siellä missä he olivat aiemmin olleet.
Joidenkin ketunmittojen päässä Sulkatassu näki Punatähden nousevan ylös. Päällikön kasvojen halki kulki neljä pitkää haavaa, jotka vuosivat verta.
Karhumyrsky ja Jyrkänneloikka taistelivat edelleen raivokkaasti etäämmällä. Sulkatassu säpsähti, kun Karhumyrsky lähti yllättäen juoksemaan heitä kohti. Naaras jähmettyi paikoilleen, eikä hän osannut tehdä mitään.
Kaikki eteni taas niin nopeasti. Naaras näki edessään punaruskean välähdyksen, kun joku heittäytyi oppilaiden ja Karhumyrskyn väliin. Vertahyytävä parkaisu kajahti ilmoille ja eteni kauas nummilla.
Sulkatassusta tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt tai vähintäänkin hidastunut. Punaruskea kolli valahti elottomana maahan Karhumyrskyn alle. Sulkatassu katsoi silmät ammollaan, kauhusta jäykkänä elotonta päällikköä. Punatähden katse lasittui hetkessä, kun Karhumyrsky irrotti otteensa tuosta.
“Ei!” Jyrkänneloikka ulvaisi ja ryntäsi kohti Karhumyrskyä. Soturi käännähti ympäri ja otti vastaan soturin iskun. Sulkatassu ei pystynyt irrottamaan katsettaan Punatähdestä. Päällikön eloton ruumis makasi puolentoista ketunmitan päässä oppilaista. Naaras oli täysin toimintakyvytön. Hän lyyhistyi maahan ja oli vähällä pyörtyä. Kuin ihmeen kaupalla naaras onnistui pysymään tajuissaan.
“Sulkatassu, nouse ylös! Meidän on taisteltava. Karhumyrsky tappaa muuten Jyrkänneloikan!” raidallinen veli ulvaisi ja tarttui kiinni sisarensa niskanahasta. Sähkötassu riuhtaisi Sulkatassun pystyyn vaivattomasti. Naaras oli vähällä horjahtaa takaisin maahan, mutta hän onnistui pitämään tasapainonsa ihmeen kaupalla.
Empimättä Sähkötassu syöksyi kohti taistelevia sotureita.

//Sähkö?
// 1747 sanaa