Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kohotin kulmiani naaraan sanat kuullessani. Miten niin kuuli suunnitelmasta? Eivätkö he osanneet toimia yhtään varovaisemmin? Olisin vain halunnut pudistella päätäni turhautuneena, mutta en halunnut ilmaista pettymystäni heihin muiden edessä. Omasin minä nyt sen verran käytöstapoja. Jos antaisin heille palautetta, tekisin sen vain meidän kesken. Toivottavasti kaksikko tosiaan oppi virheestään. Tuimatassu ei sentään ollut pahin mahdollinen uusi jäsen mukaan suunnitelmaan. En voinut sanoa pitäväni hänestä, mutta en hänen seuraansa inhonnutkaan. Hän oli aikalailla samalla viivalla muiden osallisten kanssa -paitsi tietenkin Sulkatassun, jonka seurasta minä todella pidin ja jota minä arvostin sydänjuuriani myöten hänen tempauksistaan huolimatta.
”Minkälaisen ansan?” Sulkatassu kysyi valpastuen. Sisareni oli esittänyt juuri sen kysymyksen, mihin minäkin kaipasin vastausta, joten käännyin yhtä lailla kohtaamaan kysyvänä Lehtitassun katseen. Tuntui luonnollisimmalta kääntyä naaraan puoleen, sillä olihan hän alunperin itse kehitellyt ajatuksen suunnitelmasta, vaikka hänen pentuetoverinsa oli kuitenkin jo saattanutkin kuulla naaraan ideat murhaajan nappaamiseksi, sillä kaksikko tuntui läheiseltä. Se oli yksi arvostettava puoli Lehtitassussa; hän selkeästi välitti veljestään, vaikkei näyttänytkään kiintymystään julkisesti. Sen vain kykeni aistimaan.
”Sain Tiputassulta selville, että murhaaja käyttää vesiminttua tuoksunsa peittämiseen. Haluan virittää ansan reviirimme vesiminttu apajille. Sellaisen, jossa käymisestä jää merkki kissaan”, kilpikonnakuvioinen naaras selitti silmät intohimoisina suunnitelmastaan kiiluen, ”Voisimme esimerkiksi asettaa piikkejä siten, että kissa joka siellä käy, saa tikun tassuunsa. Ja kun kissalla on tikku tassussa, hän menee automaattisesti tapaamaan parantajaa ja meidän onneksemme itse parantajaoppilas on puolellamme.” Lehtitassu kääntyi tyytyväisesti virnistäen veljensä puoleen.
Vaikka se tuntui hieman vaikealta myöntää, naaraan suunnitelma oli nerokas. Siinä oli aukkonsa, mutta se oli silti hyvä -ihan oikeasti. Nyökkäsin hyväksyvästi Lehtitassulle:
”Kuulostaa hyvältä minun korvaani. Vaikka kissat saavatkin usein tikkuja tassuihinsa, on tämä silti loistava keino kartoittaa vaihtoehtojamme. Jos joku kissa alkaa ravaamaan parantajan pesällä useastikin tikkujen vuoksi, antaa se meille syyn epäillä häntä ja tarkkailla hänen liikkeitään entistä tarkemmin.” Muutkin tuntuivat olevan samaa mieltä.
Lehtitassu nyökkäsi: ”Kun pääsemme ulos leiristä, voimme mahdollisuuksien mukaan käydä tarkastamassa ansaamme ja asettelemassa uusi piikkejä alueelle, jos alkaa näyttää siltä, että siellä käynti ei enää saa kissalle piikkiä tassuun. Ensin täytyy vain sopia, miten saamme ansan viritettyä alun perin paikalleen ilman suuremman huomion herättämistä ja ketkä sen hoitavat.” Minulla oli ehdotus, joten yskäisin melko hiljaisesti, jotta saisin huomion itselleni.
”Entä jos Tiputassu antaa Tuimatassulle piilotettavaksi varastossa olevat vesimintut, jonka jälkeen Hehkuaskeleelle sanotaan vesimintun olevan loppu. Silloin teidän on lähdettävä keräämään kyseistä yrttiä leirin ulkopuolelle, mutta koska liikkumisrajoitukset ovat yhä voimassa, joudutte pyytämään kaksi soturia mukaanne. Siinä on rako myös Lehtitassulle tulla mukaanne. Pyydätte Pähkinäkorvaa toiseksi soturiksi ja Lehtitassun tulee pyytää mestariaan ottamaan hänet yrttienhakureissulle mukaan jonkin tekosyyn varjolla. Minä ja Sulkatassu taas keksimme keinon saada Sinilintu suostumaan toiseksi, sillä jos käykin niin, että hän saa tietää mitä on tekeillä, uskon, että saamme Sulkatassun kanssa hänet pysymään hiljaa. Hän myös on usein luonnossa kulkiessaan niin ajatuksissaan, että teidän touhunne voi mennä häneltä sivusuun”, ehdotin tarkkaillen oppilaiden reaktioita. Sinilintu oli ennenkin auttanut meitä, joten toivoin, että hänet saisi mukaan tälläkin kertaa. Tuntui hieman huonolta jollain tasolla hyväksikäyttää sisaremme soturiutta, mutta se oli ainoa mahdollisuutemme. Hehkuaskel ja Tiputassu eivät voisi ottaa ketä tahansa mukaansa, sillä jotkut klaanimme kissat olivat aivan liian tarkkaavaisia ja, ennen kaikkea, valmiita ilmiantamaan touhumme.

//Sulka? Lehti? Tipu? Tuima? 😀 Tää saattaa olla vähän kankee, mut ei se mitään :’D (Ja toivottavasti en hitannu erityisesti Lehtee liikaa/väärällä tavalla)
512 sanaa

Kirjoittaja: Rita

”Tuimatassu?” nostin pääni silmänräpäyksessä ylös kuullessani räsähdyksen. Kylmä, vihreä katseeni kohtasi vanhemman oppilaan tuimat silmät. Tuimatassu näytti vähän häkeltyneeltä. Kuinka paljon toinen oli kuullut? Oliko hän salakuunnellut meitä? Mikä hänen asiansa oli? Vilkaisin Tiputassua nopeasti. Mitä me nyt tekisimme? Voisiko oppilaaseen luottaa, vai paljastaisiko hän suunnitelmamme? Yritin arvioida Tuimatassun olemusta katseellani. Oliko hän edes kuullut puheitamme?
”Sain tikun tassuuni”, kolli naukui vähän vaivaantuneesti ja näytti tassuaan, jossa tosiaan näkyi verta. Huokaisin. Hyvä. Tuimatassu ei ollut ainakaan tahallaan tullut salakuuntelemaan. Hän oli silti saattanut kuulla keskustelumme. Hipaisin hännälläni Tiputassua merkiksi pysyä hiljaa. Hoitelisin tämän. En tietäisi, tottelisiko veljeni ja pysyisi hiljaa kunnes saisin kuulusteltua häntä. Aina sai toivoa.
Viitoin häntä tulemaan peremmälle nyökkäämällä päätäni suuntaamme, ennen kuin veljeni ehti reagoida. Tuimatassu asteli -tai oikeammin ontui- luoksemme, ja istahti. Tiputassu osoitti sokean katseensa uuteen potilaaseensa.
”Näytä tassu”, hän määräsi, ja Tuimatassu ojensi sen eteen. Vaikkei veljeni tassua voinut nähdäkään, hän haisteli ja varovasti tunnusteli sitä.
”Odota siinä”, hän tokaisi, ja katosi yrttivarastolle hakemaan yrttejä. Katsoin hetken veljeni perään, ja käännyin sitten tuijottamaan Tuimatassua.
”Paljonko kuulit?” ääneni oli tasainen, ja katseeni jokseenkin uhkaava. Kolli vastasi katseeseen, ja epäröi silmänräpäyksen ajan.
”En tiedä, kuinka paljon puhuitte”, Tuimatassu totesi. Arvioin häntä katseellani kallistaen päätäni aavistuksen verran. Huokaisin. Miten voisi selvittää, kuinka paljon tuo olisi oikeasti kuullut? Kuulin askelia, ja huomasin Tiputassun palanneen muutama yrtti suussaan. Nyökkäsin hänelle. En ollut varma, kuinka paljon veljeni oli keskusteluamme kuunnellut, mutta ainakin hänen seuraava kysymyksensä osoitti, että jotain hän oli kuullut.
”Mistä me puhuimme, kun tulit?” Tiputassu kysyi, ja istahti Tuimatassun käpälän viereen. Näin hänen tutkiskelevan sitä. Oma katseeni pysyi edelleen värähtämättä kollissa. Olin valmis arvioimaan tämän vastausta ja sitä, valehtelisiko hän. Tässä vaiheessa ei enää kannattaisi kieltää kaikkea, sillä me kaikki tiesimme etten uskoisi häntä. Tuimatassu mietti hetken.
”Tappajasta ja suunnitelmasta”, vanhempi oppilas myönsi. Vedin terävästi henkeä. Pahin mahdollinen tapaus. Hän oli siis kuullut melkein kaiken. Yritin estää hätäisyyttä näkymästä parhaani mukaan, ja onnistuinkin siinä melko hyvin. Vilkaisin Tiputassua, jonka sokeasta katseesta ei saanut paljoa selvää. Hän näytti valmistautuvan vetämään tikun pois Tuimatassun tassusta. Puhuminen jäisi siis minulle.
”Mitä aiot tiedolla tehdä?” kysyin tyynesti, mutta katseeni oli vieläkin kireä.
”En varmaan mitään. Ei se kuulu minulle”, hän kohautti olkiaan, ja värähti sitten, kun Tiputassu vetäisi tikun irti varoittamatta. Kallistin päätäni epäilevästi. Miksei hän käräyttäisi meitä? Siitä hän saisi arvostusta klaanilta. Toisaalta hän varmaan myös tajuaisi, että kieltäisimme kaiken. Neljä vastaan yksi. Ei kovin vakuuttavaa.
”Mistä tiedämme, ettet kerro kellekään?” Tiputassu kysyi, ja levitti jonkinlaista tahnaa oppilaan tassulle. Jos tilanne ei olisi ollut niin vakava, minua olisi saattanut huvittaakin kuulustelumme. Palautin ajatukseni kuitenkin taas vakavalle linjalle. Tuimatassu saattaisi oikeasti olla uhka. Oli monta asiaa, mitä tällä tiedolla voisi tehdä.
”Emme voikaan tietää, siinä se ongelma piilee”, vastasin veljeni kysymykseen, ja vilkaisin häntä. Käänsin sitten katseeni Tuimatassuun, ”Tule suunnitelmaan mukaan.” Päätökseni oli harkittu, tosin vain muutamassa sekunnissa kehitelty. Välillä täytyi ottaa pieniä riskejä.
”Mitä?!” Tiputassu huudahti epäuskoisesti. Tuimatassu näytti vähintään yhtä hämmentyneeltä.
”Sisko hyvä, älä ole kana-aivoinen. Miksi ottaisimme Tuimatassun mukaan?” veljeni jatkoi. Katsahdin kumpaakin parantajan pesässä istuvaa kissaa, jotka kummatkin katsoivat minua epäuskoisesti.
”Se on varmin vaihtoehto”, vastasin oltuani hetken hiljaa.
”Hetkinen. Kuka sanoo, että ylipäänsä haluaisin mukaan?” Tuimatassu avasi suunsa.
”No, haluatko sinä?” Tiputassu kysyi suoraan. Tuimatassu oli hetken hiljaa.
”Suunnitelmanne vaikutti ihan kelvolliselta, ja jotain täytyy tappajan suhteen tehdä. Mutta miksi tunkisimme nokkamme asiaan?” kolli kysyi.
”Soturit eivät ole tähän mennessä tehneet asialle mitään hyödyllistä”, huomautin, ”Ja niin kuin itsekin sanoit, asialle pitää tehdä jotain. Ja minulla on suunnitelma. Lisäksi jos et tule mukaan, meidän täytyy jollain muulla tavalla varmistaa, ettet kerro kellekään.” Toivoin mielessäni, että Tiputassu luottaisi minuun. Tuimatassun mukaan pyytäminen saattoi olla riskialtis veto, mutta mitä parempaakaan olisimme voineet tehdä? En luottanut Tuimatassuun tarpeeksi, vaikka aina olisi vaihtoehto, että hän ei kertoisi kellekään.
”Hyvä on sitten. Olen mukana”, Tuimatassu huokaisi. Katsahdin tätä ehkä jopa vähän yllättyneenä. Nyökkäsin kuitenkin.
”Selvä. Lupasin tavata Sähkötassun ja Sulkatassun leirissä”, naukaisin. Ai niin. Sähkötassu ja Sulkatassu. He eivät taatusti olisi iloisia siitä, että operaatioon tulisi lisäjäsen. Toisaalta Tuimatassu ei ollut kaikista kauhein kissa tähän. ja ehkä he ymmärtäisivät, kun selitin tapahtuneen. Täytyisi vain toivoa, että heillä olisi ymmärrystä. Tiputassu oli saanut Tuimatassun tassun hoidettua, ja nyt hän istui, luultavasti miettien tilannetta.
”Mennään”, nousin ylös, ja kaksi muuta oppilasta tekivät samoin. Vilkaisin veljeäni. Tiputassu oli aina ollut villi kortti, joten en tarkasti pystynyt arvaamaan hänen ajatuksiaan tällä hetkellä. Ehkä hän haluaisi myöhemmin kyseenalaistaa päätökseni, ehkä hän jättäisi asian tähän. Lähdimme kulkemaan leirin halki kohti paikkaa, jossa Sähkötassu ja Sulkatassu istuivat kahdestaan.
”Oliko tämä mielestäsi varmasti hyvä päätös?” Tiputassu tassutteli vieressäni, kylkemme hipoen. Kyllä hän oli oppinut suunnistamaan leirissä ilmankin, mutta se oli pinttynyt tapa. Nielaisin, ja huokaisin syvään.
”En ole varma. Toivotaan parasta.” Veljeni nyökkäsi.
Katsoin Sähkötassuun, jonka katse laajeni aavistuksen, kun hän huomasi takanamme hölkkäävän Tuimatassun. Saapuessamme kaksikon luokse, Sähkötassu nyökkäsi tervehdykseksi. Nyökkäsin takaisin, ja istahdin kietoen häntäni siististi tassujeni ympärille. Muut istuivat myös. Sähkötassu viittoi minulle katseellaan kyseenalaistavasti Tuimatassun läsnäolosta.
”Lehtitassu, oletan, että sinulla on jotain sanottavaa”, hän lausui katsoen minua silmiin. Nyökkäsin.
”Hän kuuli suunnitelmasta. En halua riskeerata sitä, että tieto leviäisi hänen kauttaan kellekään”, totesin rauhallisesti. Sähkötassu ja Sulkatassu näyttivät miettivän asiaa hetken, ennen kuin Sulkatassu avasi suunsa.
”Selvä”, hän naukui. Sähkötassukin nyökkäsi pienesti.
”Mikä on seuraava siirtomme?” Tuimatassu halusi tietää.
”Me viritämme ansan”, vastasin, ja jäin odottamaan muiden reaktioita.

//873 sanaa
//Tipu? Sulka? Sähkö? Tuima?

Kirjoittaja: Elandra

Johdatin partiota eteenpäin Ukkospolun viertä pitkin. Annoin muiden merkata rajoja, kun itse tarkkailin ympäristöä jokaisella aistillani. Kääntelin korviani kuullakseni ympäristön äänet mahdollisimman hyvin. Toisinaan ohitsemme juoksi kovaäänisiä, pahalta lemuavia hirviöitä, jolloin painauduimme maata vasten ja pysyttelimme piilossa. Hirviöt tulivat harvoin ulos ukkospolulta, mutta oli kuitenkin parasta olla näkymättömissä. Raparperitassu pärjäsi hyvin partiossa, joten hän pystyi kulkea mukana kuin soturi, eikä tarvinnut enää minun ohjaustani.
Missään ei ollut mitään poikkeavaa. Kukaan ulkopuolinen ei ollut käynyt Kuolonklaanin reviirin tällä puolen. Ukkospolun jälkeen haistoin voimakkaan kaksijalan tuoksun. Hajujen perusteella niitä oli kaksi tai kolme, ja ne olivat kai kulkeneet kohti Hehkulampea. Koska kaksijalat eivät olleet näköpiirissämme, päätimme jatkaa matkaa. Ei ollut erikoista, että kaksijalat kävivät toisinaan Hehkulammella uimassa. Olin joskus tarkkaillut niiden puuhia etäältä. Kaksijalat pysyivät pinnalla, mutta ne pärskivät vedessä usein hullun lailla. Ne eivät selkeästikään tienneet, että niitä tarkkailtiin, ja että ne olivat meidän reviirillämme. Kaksijalat eivät välittäneet mistään. Ne tekivät mitä tahtoivat. Olisivat voineet edes kunnioittaa meidän rajojamme, mutta meistä ei olisi mitään vastusta montaa kaksijalkaa vastaan.
Matka jatkui kohti Eloklaanin rajaa. Päivä oli paahtavan kuuma. Olisin mielelläni käynyt pulahtamassa lammessa, mutta minulla oli nyt muitakin tehtäviä. Täytyi johtaa partiota ja keskittyä ympäristöön. Huipussaan oleva aurinko paistoi suoraan turkkiini. Se tuntui omalla tavallaan mukavalta, mutta olin jo varsin kyllästynyt tähän kuumuuteen. Sadepäivät toivat sentään vaihtelua näihin päiviin.
”Eloklaanin rajapartio!” partioon kuuluva Liekkimyrsky sihahti niin hiljaa, ettei meitä vastaan tuleva partio kuullut sitä. Partion johdossa kulki valkea kilpikonnalaikukas naaraskissa. Se katsahti meidän suuntaamme, mutta keskittyi sitten pitämään keltaisen katseensa edessäpäin. Yksi partion jäsen kiinnitti minun huomioni. Kissan turkki oli oranssi, ja sitä koristivat erilaiset tummemmat kuviot ja valkeat laikut. Kolli kulki reippaasti eteenpäin. Ellen olisi tiennyt paremmin, olisin voinut vaikka vannoa, että kissa oli Lauhalaukan poika. Olin tarkkaillut kyseisen petturin eleitä niin paljon, että muistaisin ne loppuikäni. Laitoin asian sattuman piikkiin, ja ohitimme mitään sanomatta Eloklaanin puolella kulkevan partion.

Kun palasimme leiriin, aurinko oli ohittanut huippunsa ja suuntasi nyt hitaasti kohti taivaanrantaa. Auringonlaskuun olisi vielä runsaasti aikaa. Kävin hakemassa itselleni hiiren, jota menin syömään piikkihernemuurin varjoon. Tarkkailin leirissä olevia kissoja herkeämättä. Se oli ihan mukavaa ajanvietettä, josta voisi myöhemmin olla kenties jotakin hyötyä. Kun tarkkaili kissan tekemisiä, saattoi vahingossa saada selville esimerkiksi sen heikkouksia. Jos kissa päättäisi kääntyä klaaniaan vastaan, voisin käyttää hyödyksi näitä heikkouksia.
Väärävarjon valkoinen turkki erottui selkeästi muiden kuolonklaanilaisten joukosta. Soturi astui juuri partion perässä sisään leiriin. Kollin vaalean meripihkainen katse käväisi minussa, mutta hän käänsi sen nopeasti pois. Edellinen keskustelumme oli pyörinyt mielessä etenkin iltaisin. Minua raivostutti se, kuinka soturi vihjaili, etten osaisi tehdä omia päätöksiäni. En ollut elämässäni tehnyt muuta kuin elänyt omien päätöksieni mukaan. Minä olin päättänyt olla soturi, ja elin joka päivä sen mukaan. Olin päättänyt tulla kunnioitetuksi ja olla paras soturi mitä maa päällään kantoi. Toisinaan täytyi tehdä epämiellyttäviä valintoja, mutta sellaista se vain oli.
Olin päättänyt, että kertoisin tämän myös Väärävarjolle. Hänellä ei ollut mitään oikeutta tulla kertomaan minulle sellaisia asioita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Olisin mennyt kollin puheille nyt heti, mutta Henkäysvarjon ilmestyminen paikalle keskeytti aikeeni. Kolli katsahti minuun ja nyökkäsi tervehdykseksi.
”Mitä asiaa?” kysyin aavistuksen verran liian hyökkäävällä äänensävyllä. Henkäysvarjo siristi vain silmiään ja meni suoraan asiaan:
”Olisin pyytänyt sinua kanssani syömään, mutta ilmeisesti olet syönyt jo.” Kolli katsahti maassa lojuviin ruuan tähteisiin, jotka hiirestä oli jäänyt jäljelle.
”Ihan hyvä huomio”, tuhahdin ja annoin katseeni kulkea Henkäysvarjon ohitse Väärävarjoon. Soturi keskusteli parhaillaan Jokimielen kanssa. En tuntenut soturia kovinkaan hyvin, mutta hänen olemuksensa ei miellyttänyt minua. Naaras vaikutti itserakkaalta ja itsekkäältä kissalta. Väärävarjo hymyili keskustellessaan tummanruskean soturittaren kanssa.
”Voisimme pitää huomenna Raparperitassulle ja Harakkatassulle yhteisharjoitukset”, varapäällikkö tokaisi ja sai taas huomioni.
”Ei käy, olen jo suunnitellut kiipeilyharjoitukset huomiselle, eikä Harakkatassusta tai sinusta ole niissä hyötyä”, ilmoitin viileästi ja heilautin häntääni puolelta toiselle. Henkäysvarjo tuhahti.
”Ei väkisin”, kolli mutisi ja käänsi minulle töykeästi selkänsä. En ymmärtänyt, miksi Henkäysvarjon piti olla niin herkkänahkainen. Yhdet harjoitukset ne vain olivat, ja niitä tulisi vielä lisää. En minä hänen vuokseen alkanut suunnitelmiani laittamaan täysin uusiksi.

Seurasin kissoja etäämmältä auringonlaskuun saakka. Väärävarjo jutteli pitkään Jokimielen kanssa. Jossain vaiheessa myös Pikiturkki liittyi kaksikon keskusteluun. Viimein naarassoturit poistuivat sotureiden pesään, ja Väärävarjo jäi yksinään hieman hylätyn oloisena pääaukiolle. Käytin tilaisuuden hyödykseni ja etsin nopeasti katseellani Henkäysvarjoa, muttei kollia näkynyt. Jokin aika sitten varapäällikkö oli kadonnut taas päällikön pesään Punatähden kanssa.
Astelin pääaukion halki valkean soturin luokse. Väärävarjo kohtasi katseeni, ja nousi ylös lähteäkseen.
”Odota”, sanoin tiukka ilme kasvoillani ja vaadin kollia pysymään paikoillaan. Väärävarjo istui alas ja katsoi minua odottavasti. Kolli ei tuntunut olevan kiinnostunut siitä, mitä asiaa minulle hänelle oli. Jonkin verran häntä varmasti kiinnosti, sillä soturi oli ylipäätään jäänyt kuuntelemaan asiaani. Hän osasi vain peittää sen todella hyvin.
”Halusin kertoa sinulle, että olit väärässä siitä mitä sanoit”, vastasin vakavalla äänellä ja katsahdin ylöspäin itseäni suurempaa soturia kohti. Väärävarjo kohotti kulmiaan välinpitämättömän oloisena ja pyöräytti meripihkasilmiään.
”Minulla on kyllä oma tahto, mutta ei kaltaisesi voi sitä ymmärtää. Minun tahtoni on olla paras soturi, ja joskus on tehtävä valintoja, jotka eivät miellytä. Toisin kuin sinulla, minulla on tavoitteita. En seilaa ympäri metsiä vailla määränpäätä, vaan asetan itselleni tavoitteet ja pysyn niissä”, totesin kärkkäästi yhä katsoen soturia silmiin. Valkea soturi naurahti, kuin asia olisi ollut jollain tapaa hauska.
”Tarkoitat varmaan, että isäsi tai Punatähti tekee valinnat puolestasi, ja sinä noudatat sokeasti niitä. Olen kuullut kyllä juttuja sinusta, Tuhkajuova. Jyrkänneloikka painosti sinua pariutumaan kissan kanssa, jota et edes rakastanut. Millä tavalla se parantaa asemaasi soturina?” soturi kysyi rauhallisella äänellä. Hänen katseensa ei ollut vihainen tai ärtynyt, vaan ennemminkin huolestunut. Sisälläni roihahti jälleen kerran, mutta päätin pysyä rauhallisena. Jos tahdoin selvittää asian Väärävarjolle, minun täytyi olla kylmänviileä.
”Asemani on huomattavasti parempi, kun kumppanini on varapäällikkö. Kuolonklaanilaiset arvostavat minua”, vastasin rauhallisella äänellä ja piiskasin hännälläni ilmaa. Väärävarjo pudisteli päätään. Aivan kuin olisin ollut oppilas, joka oli vastannut mestarinsa kysymykseen väärin.
”Väärin. Kuolonklaanilaiset arvostavat Henkäysvarjoa. He eivät vain uskalla olla sinusta mitään muuta mieltä, kun he haluavat näyttää hyvältä Henkäysvarjon silmissä”, kolli sanoi. Hän valehteli, aivan varmasti. Minä olin ansainnut kissojen kunnioituksen. Olin tehnyt soturiuden eteen töitä enemmän kuin kukaan ja ollut aina uskollinen ja lojaali.
”Sinä olet väärässä. Miten voisit edes tietää miten asiat ovat, kun olet ollut täällä vasta niin vähän aikaa?” kysyin, mutten antanut soturille aikaa vastata, ”vastaa minulle rehellisesti: Kun saavuit klaaniin, aloitko sinä kunnioittamaan minua?”
Väärävarjo siristi silmiään ja mietti hetken. Kolli paransi ryhtiään ja nyökkäsi.
”Sinä teit minuun vaikutuksen”, soturi myöntyi. Mieleni teki hymyillä tyytyväisesti, mutta pakotin ilmeeni pysymään tasaisena. Nyökkäsin vastaukseksi. Väärävarjo oli juuri myöntänyt olleensa väärässä, ja se sai minut tuntemaan oloni erityisen hyväksi. Tunne oli vähän kuin olisin voittanut kilpailun.
”Mutta ei sillä ollut mitään merkitystä, onko sinulla kumppani vai ei. Moni voisi kunnioittaa sinua huomattavasti enemmän, jos osoittaisit olevasi hyvä soturi ilman kumppaniakin”, Väärävarjo totesi lapojaan kohauttaen.
”Onko sinun ongelmasi nyt se, että minulla on kumppani?” tuhahdin empimättä. Valkea kolli katsahti minuun ja käänsi sitten katseensa pois hetkeksi. Väärävarjo katsoi selkäni taakse jäävää auringonlaskua, joka oli värjännyt taivaan vaaleanpunaiseksi. Sitten kolli katsoi taas minua. Väärävarjon katse oli lämmin. Aivan kuin soturi olisi riisunut kovan kuorensa ja laittanut esille jokaisen heikkoutensa. Jos olisin nyt hyökännyt soturin kimppuun, hän olisi ollut mennyttä silmänräpäyksessä.
”Voisitko vastata yhteen kysymykseeni valehtelematta?” kolli kysyi ja katsoi minua pyytävä ilme kasvoillaan. Siristin silmiäni mietteliäänä. Yrittikö Väärävarjo harhauttaa minua jotenkin?
”Hyvä on. Yksi kysymys”, lupauduin ja heilautin raidallisen häntäni etukäpälieni päälle. Väärävarjo mietti hetken. Soturi nielaisi, aivan kuin hän ei olisi uskaltanut kysyä kysymystään. Kissan katse harhaili taas aivan muualla, mutta sitten se kohdistui minun vaaleanvihreisiin silmiini. Tilanne oli rauhallinen. Tuntui kuin kaikki muu ympärillämme oleva maailma olisi kadonnut tiehensä. Aivan kuin olisin hukkunut tähän hetkeen, kadonnut toiseen maailmaan Väärävarjon kanssa.
”Rakastatko sinä Henkäysvarjoa oikeasti?” soturi kysyi ja rikkoi yllemme laskeutuneen taianomaisen tunnelman. Nousin ylös ja astuin askeleen taaksepäin. Olin jo kylmästi kääntämässä kollille selkääni vastaamatta hänen kysymykseensä.
”Sinä lupasit, Tuhkajuova”, Väärävarjon ääni oli hiljainen, miltei kuiskaus. Yritin kuumeisesti etsiä oikeaa, totuudenmukaista vastausta. Olin luvannut vastata valehtelematta. Ei siinä muuten olisi ollut mitään ongelmaa, mutta ajatukseni olivat solmussa. En minä tiennyt vastausta kysymykseeni edes itse.
Henkäysvarjo oli minun kumppanini, ja kuulemma kumppania täytyi rakastaa. Jotkut kuningattaret olivat sanoneet rakkauden tuntuvan siltä, kuin perhoset lentelisivät vatsassani. Heidän mukaansa sydän alkoi lyömään nopeampaa, kun näki rakastettunsa. Se sai samaan aikaan olon epämukavaksi, mutta samalla niin hyväksi. En minä ollut tuntenut sitä koskaan. Henkäysvarjo vain oli Henkäysvarjo. Hän oli sanonut rakastavansa minua, mutta en minä ollut koskaan sanonut hänelle niin. Hetken mietintätauon jälkeen en päässyt mihinkään tulokseen. Ajatukseni olivat sekavat.
Kohtasin Väärävarjon katseen.
”En minä tiedä vastausta”, lausuin epätoivoisena ja käänsin soturille selkäni. Väärävarjo ei tehnyt mitään pysäyttääkseen minua, vaan kolli jäi istumaan aloilleen, kun minä suuntasin kohti sotureiden pesää. Matkalla vilkaisin ympärilleni. Pimeyden Metsälle kiitos, ettei leiri ollut täynnä uteliaita silmäpareja, jotka olisivat seuranneet keskusteluamme. Suurin osa sotureista oli partiossa tai nukkumassa. Vain muutama kissa oleskeli enää pääaukion varjoissa.
Löysin nopeasti oman vuoteeni pesän keskustasta ja asetuin siihen makaamaan. Työnsin äskeisen keskustelun pois mielestäni ja suunnittelin päässäni huomisia kiipeilyharjoituksia Raparperitassun kanssa.

Seuraava aamupäivä meni nopeasti Raparperitassun kanssa kiipeilyharjoituksissa. Olimme saaneet harjoituksiin mukaan Haukkasiiven. Raidallinen, melko nuori soturi oli pysynyt koko harjoitusten ajan vaiti minun toiveestani. Hän oli mukana tarkkailemassa, ei minkään muun syyn takia. Leirissä annoin Raparperitassulle luvan syödä ja viettää loppupäivänsä miten tuo itse halusi. Naaras ei väittänyt vastaan, vaan poistui luotamme.
Haukkasiipi sen sijaan jäi seisomaan minun vierelleni. Seisoimme piikkihernemuurin varjossa lähellä leirin sisäänkäyntiä. Kolli katsahti minuun myrkynvihreillä silmillään ohimennen. Olin juuri lähdössä, kun Haukkasiipi yllättäen aloittikin keskustelun:
”Etkös sinä olekin Sulkatassun ja Sähkötassun emo?”
Kysymys yllätti minut, sillä kukaan ei koskaan aiemmin ollut aloittanut kanssani keskustelua kysymällä moista. En ollut varma, tunsiko Haukkasiipi jälkeläisiäni, mutta ilmeisesti hän oli perehtynyt suhteeseemme jollain tavalla. Ei se mikään salaisuus ollut, mutta en minä pennuistani muille huudellut.
”Olen minä”, tokaisin ja kohautin välinpitämättömästi lapojani. Olisin voinut lisätä, että myös Sinilintu oli tyttäreni, mutta se olisi ollut typerää. Oli vain parempi, ettei sitä kajahtanutta naarasta yhdistettäisi minuun millään tavalla.
”Miten he ovat menestyneet elämässään?” yllätyin, kun raidallinen kolli alkoi ihan toden teolla kyselemään pennuistani. Pidin ilmeeni peruslukemilla, eikä Haukkasiipikään vaikuttanut ulkoa päin kovinkaan kiinnostuneelta asiasta. Kolli katsoi minua kohteliaasti silmiin, mutta hänen ilmeensä oli kylmä kuin jää.
”Kohtalaisesti. Sähkötassusta voinee tulla vielä hyvä soturi, mutta Sulkatassusta tuskin keskivertoa parempaa tulee koskaan”, vastasin suoraan. Jotkut emot kehuivat pentujaan maasta taivaaseen, vaikka he olisivat olleet aivan surkeita, mutten minä halunnut olla sellainen. Asiat oli hyvä sanoa suoraan. Tällöin Haukkasiipikin saisi realistisemman kuvan siitä, millaisia pentuni oikeasti olivat. Soturi oli avaamassa suutaan, mutta keskeytin hänet ennen kuin kissa ehti kysyä yhtään enempää kysymyksiä pennuistani:
”Miksi sinua oikeastaan edes kiinnostaa Sulkatassu ja Sähkötassu?”

//Haukka? Toivottaavsti en hitannu liikaa :d
// 1733 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Oli kulunut muutama päivä Kuolonklaanin ja Eloklaanin kokoontumisesta. Turmaloikka oli siitä asti tuntunut käyttäytyvän oudosti. Hän ei ollut seurassani, ja välillä tuntui jopa välttelevän minua. Se oli kummallista. Sinä iltana, kun olimme tulleet kokoontumisesta takaisin, olin jättänyt kollin huomiotta. Oli kuitenkin hankala uskoa, että hän siitä olisi ottanut niin nokkiinsa. Kai hän ymmärsi, ettei minua oikeasti haitannut olla hänen seurassaan? Minä ainakin olisin ymmärtänyt. Toisaalta Turmaloikka ei ollut fiksuimmasta päästä, minä taas olin.
Katseeni oli kuin itsestään suntautunut soturin suuntaan, niin kuin sillä nykyään oli tapana. Aluksi olin selitellyt itselleni, että tapanani oli vain tarkkailla muita klaanin kissoja, eikä Turmaloikka ollut poikkeus. Hän kuitenkin oli tarkkailuni kohteena monin verroin enemmän kuin muut, joten olin hylännyt tuon ajatuksen, yrityksenä olla kerrankin itselleni rehellinen. Olin ajatellut meitä paljon viime aikoina, mutta en koskaan uskaltanut kunnolla uppoutua omiin tunteisiini. En tiennyt, mitä Turmaloikasta oikeastaan ajattelin. Enkä halunnut astua sille tielle, jonka päästä löytäisin vastauksen tuohon polttavaan kysymykseen.
Turmaloikka oli syventynyt keskusteluun Kalmakuun kanssa, mutta kohotti pian päätään ja katsoi suuntaani. Ehkä hän oli jotenkin tuntenut minun katseeni turkillaan. En väistänyt katsettani, vaan hetken aikaa katsottuamme toisiamme nousin seisomaan ja astelin ulos leiristä. Olin huomannut, että Turmaloikan kanssa kommunikoinnista oli tullut helppoa, ja niin hän seurasikin minua leiristä ulos, vaikka en ollut sanallakaan pyytänyt häntä seuraamaan.
En kulkenut kauas, vain sen verran, että sain rauhassa puhua hänelle. En halunnut muiden kuulevan keskusteluamme. En siksi, että se olisi ollut jotenkin salaista, vaan siksi, etten muiden kuunnellessa pystynyt puhumaan kuin pinnallisista asioista. Aina, kun vähänkään yritin avautua tunteistani tai ajatuksistani, tunsin oloni niin suojattomaksi ja paljaaksi, että vetäydyin vain omaan kuoreeni. Turmaloikalle uskalsin kuitenkin suoda itsestäni sen puolen, minkä muilta piilotin. Tai ainakin pienen osan siitä.
Halusin yrittää olla kärsivällinen, mutta harmaa soturi sai minut muuttamaan mieleni heti suunsa avattuaan.
”Ai, nytkö minä kelpaan arvon Pimentovarjon ylevään seuraan?” Turmaloikka sanoi ilkkuva sävy äänessään. Tunsin kiehahtavani sillä sekunnilla, mutta pyrin pysymään niin tyynenä, kuin mahdollista.
”Mikä ihme sinua oikein riivaa?” kysyin terävästi ja huomasin kuulostavani vihaisemmalta, kuin olin aikonut. En ollut ehkä tiedostanut, miten paljon minua satutti se, että kolli oli tuosta vain hylännyt minut. Turmaloikka tuhahti, hänen häntänsä heilahti puolelta toiselle.
”Minuako? Mitä minä nyt olen tehnyt?” soturi kysyi. Olin hetken hämmennyksestäni hiljaa.
”Miten niin ”mitä olen tehnyt”? Nytkään et ollut kanssani leirissä”, puuskahdin ärsyyntyneenä.
”Tämä keskustelu tuntuu oudon tutulta”, Turmaloikka sanoi silmiään pyöräyttäen. ”Jos sinä et halua olla seurassani, niin älä sitten ole. Teit sen minulle selväksi silloin yhtenä iltana.”
Hän siis tosiaan oli jäänyt siihen kiinni. En voinut uskoa tuota idioottia.
”Senkö takia sinä olet vältellyt minua? Oikeasti?” kysyin epäuskoisena. ”Eihän se ollut mitään. Sinä ylireagoit.”
”Miten niin?” Turmaloikka sanoi ja tuntui alkavan tosissaan hermostua. ”Älä yritä väittää, ettet tarkoituksella vältellyt minua.”
Kolli oli hetken hiljaa ja näytti keräävän ajatuksiaan. Kun hän katsahti jälleen minuun, hänen silmistään tuntui paistavan aito loukkaantuminen.
”Minusta tuntuu, että jotenkin häpeät minua. Ja minä tiedän kyllä miksi – olen entinen erakko.”
Olin aluksi yllättynyt siitä, että Turmaloikka oli ollut tavallaan oikeassa – en halunnut Tuhkajuovan tai muidenkaan kunnioittamani kissojen näkevän minua hänen seurassaan. Mutta mitä kolli oli sen jälkeen sanonut yllätti minua vielä enemmän.
”Luuletko oikeasti, että syy, miksi en halua muiden kuvittelevan meidän välillä olevan jotain on se, että olet entinen erakko? Milloin minä olen ikinä antanut olettaa, että olisin sitä mieltä?!”
Turmaloikka oli hetken häkeltynyt korotetusta äänestäni, mutta toipui pian ja vastasi aivan yhtä vihaisesti.
”Sinä siis oikeasti häpeät minua!” hän sanoi tulistuen. ”Ja mikä muu syy siihen sitten on? Varmasti ajattelet vain, etten ole sinulle tarpeeksi kuolonklaanilainen tai jotain!”
Opin Turmaloikasta koko ajan jotain uutta. En ollut tiennytkään, miten epävarma hän oli erakkotaustastaan. Nyt ei kuitenkaan ollut aika keskustella siitä kollin viskoessa perättömiä syytöksiä naamaani.
”Sinä olet aivan yhtä kuolonklaanilainen kuin minä, senkin ääliö”, sihahdin vihoissani. ”Kyse on sinun luonteestasi. Se on niin karsea, ettet edes huomaa sen olevan syynä, vaan syytät mieluummin syntyperääsi!”
”Ei minun luonteeni ole karsea. Muuten et sietäisi minua”, Turmaloikka vastasi. Tuhahdin tarkoituksellisen ylidramaattisesti.
”Minä olenkin ainoa kissa koko klaanissa joka sinua sietää. Muita kohtaan käyttäydyt vieläkin kuin joku ylimielinen oppilas. Luuletko, että haluan pilata minun hyvän maineeni tappamalla aikaa sellaisen kissan kanssa?”
”Paraskin puhuja”, harmaa soturi vastasi murahtaen. ”Mietitkö itse koskaan, miten ärsyttävää sinun seurassasi on? Minä olen aina se, joka puhuu. Minä en tiedä sinusta käytännössä muuta kuin nimesi.”
Siristin silmiäni. Turmaloikka oli tosissaan käymässä hermoilleni. Joskus ajattelin, millaista olisi, jos päätyisimmekin kumppaneiksi. Tällaistako? Oliko tuo kollin ääliö tarpeeksi kypsä siihen? Ei ainakaan siltä vaikuttanut.
”Tässä ei nyt ole kyse minusta!” suutahdin ja viskasin häntääni.
”Mistä tässä sitten on kyse? Pitääkö minun muuttua, että sinä et häpeä minua?”
”Kyllä! Kyllä pitää!” sanoin korostaen ponnekkaalla nyökytyksellä. Tuijotimme hetken toisiamme leiskuvin silmin. Odotin Turmaloikan vastausta, ja aloin hermostua, kun soturi oli vain hiljaa. Yhtäkkiä hän kuitenkin näytti rauhoittuvan.
”Selvä. Jos minun pitää muuttua sinun vuoksesi, sinun pitää muuttua minun vuokseni”, Turmaloikka vastasi kuulostaen epätavallisen vakavalta. ”Minä lupaan yrittää käyttäytyä kypsemmin, jos sinä lupaat yrittää avautua minulle enemmän.”
”Mitä tuo edes tarkoittaa?” puuskahdin turhautuneena, vaikka tiesin kyllä. Turmaloikka nakkasi lapojaan.
”Siinäpä on sinulle miettimistä. Ellet sitten halua enää viettää aikaa kanssani”, kolli sanoi ja käännähti kohti leirin sisäänkäyntiä. Hän kuitenkin kääntyi ja näytti hiukan epävarmalta.
”Haluathan sinä? Olla minun kanssani?”
Pyöräytin silmiäni. Hölmö kolli.
”Kohta en varmaan haluakaan”, naukaisin viileästi ja astelin Turmaloikan ohi takaisin leiriin. En tiennyt, olisiko minusta siihen – Turmaloikalle avautumiseen. Oletin, että hän halusi minun jotenkin jakavan hänelle enemmän tunteistani ja ajatuksistani. Voisin ehkä yrittää, mutta en tiennyt, olisiko se tosissaan tuon soturin arvoista.

//905 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Mistä me tarkalleen ottaen aiomme puhua tänään Lehtitassun ja Tiputassun kanssa?” Sulkatassu kysyi ääntään automaattisesti hiljentäen.
”Uskon, että meidän on tarkoitus puhua siitä, mitä Lehtitassu sai selville Tiputassulle puhuessaan. Se voi kylläkin olla arvoton johtolanka, jos murhaajan käyttämä yrtti on yleinen. Voi myös olettaa, että puhumme suunnitelman seuraavasta vaiheesta. Siitä, että mikä se ylipäätään on ja kuka tekee mitäkin”, arvelin. Sulkatassu nyökkäsi hyväksyen ajatukseni, jonka jälkeen hän hetkeksi uppoutui ajatuksiinsa luultavasti kuvittelemaan lukuisia eri suunnitelman toteutusvaihtoehtoja ja niiden tuomia seikkailumahdollisuuksia.
”Sulkatassu”, kutsuin naarasta ajatuksistaan ja hän kääntyi katsomaan minuun uteliain silmin.
”Lupaathan sitten olla varovainen, jos päädymmekin tekemään jotain typeriä temppuja suunnitelman varjolla?” pyysin, en vaatinut, vaan pyysin ja äänessäni kuulsi lämmin sävy. Tiesin, ettei Sulkatassu pitänyt käskyttämisestä ja en uskonut, että tiukkapipoinen käskytys jäisi hänen mieleensä, vaan kulkisi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sisareni katsahti minuun, kuin etsien merkkejä siitä, olisiko tämä taas samanlainen turhanpäiväinen muistuttelu, mitä hän tavanomaisesti suunnaltani kuuli. Tällä kertaa en osannut peittää äänestäni tarpeeksi hyvin tunteita, joita minä niin harvoin esittelin, vaan välitys paistoi Sulkatassulle asti. Naaras hymähti puoliksi huvittuneena huolehtimiselleni ja vilkaisi minua:
”Lupaan minä.” Hymyilin naaraalle hieman myös takaisin ja sanoin vielä:
”Kiitos.” Sen jälkeen yskäisin ja vedin kasvoilleni hillityn ilmeen, kun huomasin Lehtitassun ja Tiputassun askeltavan kohti meitä keskustellen keskenään. Huomioni kuitenkin kiinnittyi heidän ohitseen kaksikon perässä tassuttavaan suureen tummaturkkiseen kissaan, jonka pistävä katse tarkkaili minua ja Sulkatassua sisarusten yli mahdottomana lukea. Kulmani kohosivat yllättyneinä Tuimatassun läsnäolosta. Oliko Lehtitassu jättänyt kertomatta, että hän oli värvännyt mukaan vielä Tuimatassunkin? Huokaisin. Ei ollut lainkaan hyvä idea ottaa kaikkia klaanin oppilaita mukaan, ellei halunnut jonkun oikeasti alkavan epäillä jotain. Luulin, että Lehtitassun kaltainen kissa ymmärtäisi sen.
Kun kolmikko oli saapunut luoksemme ja asettuneet istumaan, nyökkäsin heille yhteisen tervehdyksen. Sen jälkeen vilkaisin muutaman hetken ajan Tuimatassua ja sen jälkeen katsahdin taas Lehtitassuun, silmät vaatien selitystä oppilaan läsnäololle. Minulle ei ollut mitään Tuimatassua vastaan, mutta halusin tällä hetkellä tietää enemmän kuin mitään muuta syyn sille, miksi kolli istui juuri tässä tällä nimenomaisella hetkellä, kun hänestä ei ollut ollut aiemmin puhettakaan.
”Lehtitassu, oletan, että sinulla on jotain sanottavaa”, sanoin tyynesti, vaikka tiesinkin, että naaras oli tajunnut jo vihjeeni aikaisemminkin.

//Lehti? Muutkin voi jatkaa 😀
352 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Sain linkutettua leiriin asti, vaikka tikku painoikin ikävästi tassussa. Haukkasiiven mielestä minun piti käydä parantajalla ja hän oli lähtenyt saattamaan minua leiriin liikkeillä olevan tappajan takia. En kuitenkaan uskonut, että soturi lähti mukaani oman turvallisuuteni takia, vaan enemmänkin, ettei hän joutuisi pulaan jätettyään oppilaan ilman seuraa. Se sai minut poraamaan katseeni ruskeaturkkisen kollin niskaan, sillä hän matkasi reippaaseen tahtiin edellä ja minä yritin parhaani mukaan pysytellä perässä. Haukkasiivellä oli varmasti jo kiire takaisin, sillä hän oli sanonut Jääviillolle vielä palaavansa partioon tämän jälkeen. Olin tuhlannut hänen aikaansa tarpeeksi, tiedostin sen itsekin. Mutta en itsekään voinut sanoa nauttivani tilanteesta.
”Pärjäät tästä varmasti parantajan pesälle asti”, Haukkasiipi naukaisi leirin suuaukon kohdalla. Nyökkäsin nopeasti ja samalla soturi kääntyi ja lähti juosten takaisin. Linkkasin syvemmälle leiriin ja otin suunnakseni suoraan parantajan pesän. Turha sitä kai oli enää teeskennellä, ettei mitään olisi tapahtunut, kun puolet kuolonklaanilaisista oli jo varmasti pannut merkille linkkaukseni. Tuskin kuitenkaan, mutta halusin päästä mahdollisimman nopeasti kuntoon ja jos parantajalla käyminen oli ainut vaihtoehto sen saavuttamiseksi, se oli hoidettava pois alta. En halunnut tällaisen pienen asian vaikuttavan koulutukseeni, varsinkaan kun olin jo niin pitkällä. Parantajan pesä sijaitsi kahden kiven välissä ja juuri kun olin aikeissa sujahtaa sisälle kuulin keskustelua. Kuulin sanan tappaja ja se sai minut pysähtymään suuaukolle. En nähnyt ketkä puhuivat, eivätkä hekään todennäköisesti nähneet minua. Saati olisivat kuulleet askeliani, sillä toisen äänestä kuului jonkinlaista kiihtynyttä äänensävyä. Tunnistin äänet. Toinen kuului parantajaoppilaalle Tiputassulle ja toinen hänen sisarelleen Lehtitassulle. En halunnut keskeyttää toisia, mutta minun todella täytyi näyttää tassuani, joten päätin siitä syystä jäädä odottamaan. En kuitenkaan olisi ikinä arvannut kuulevani sitä, mitä satuin kuulemaan. Kaksikko puhui suunnitelmasta ja tappajasta, enkä uskonut sen kuuluvan kaikkien korville. Päätin kääntyä siitä syystä takaisin, mutta unohdin kipeän tassuni. Tassuni ajautuivat solmuun ja kompuroin nenälleni aiheuttaen sen verran ääntä, että keskustelu parantajan pesän sisäpuolella hiljeni. Murahdin ja kömmin ylös, mutta olin onnistunut kompuroimaan puoliksi sisälle. Kohtasin Lehtitassun vihreän katseen sekä Tiputassun pää oli kääntynyt myös suuntaani.
”Tuimatassu?” Lehtitassu oli ensimmäinen meistä, joka sanoi jotain. Nielaisin, mutta muuten en antanut näyttää naaraskissalle sitä, kuinka outo ja hämmentävä tilanne oli. En tiennyt osasivatko sisarukset päätellä, että olin kuullut jotain vai uskoisivatko he, jos sanoisin vasta sattuneen paikalle. Päätin yrittää jälkimmäistä vaihtoehtoa, vaikka tiesin, etteivät toiset voineet niin typeriä olla, että uskoisivat. Minulla ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa.
”Sain tikun tassuuni”, tyydyin hymähtämään ja linkkasin lähemmäs toisia. Tikku oli painunut niin syvälle, että se tihkutti verta maahan. Nostin tassuani kuin todisteeksi siitä, etten ollut salakuunnellut tahallani. Sitä paitsi tuskin oli minun syyni, että Lehtitassu ja Tiputassu olivat olleet sen verran äänekkäitä kuullakseni heidät ihan pesän ulkopuolelta.

// Lehti? Tipu?
// 427 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Partiomme yrttien haku reissulla oli mennyt ihan hyvin, kukaan ei ollut vielä kuollut. Mutta kun palasin siskoni oli pesässäni, mikä ei voinut tarkoittaa hyvää. Hehkujalka oli kadonnut.
“Hei vain, mitäs sinä täällä teet?”, kysyin siskoltani, haistoin hänen hajunsa hyvin. Odotin että toinen vastaisi ennen kuin lähtisin viemään yrttejä. En haistanut ainakaan ilmassa veren metallista hajua, joten sisareni voisi jopa yllättää minut asiallaan. Mutta tuskinpa.
“Vie yrttisi ensin, meidän täytyy puhua”, hän sanoi, eli naaraalla tosissaan oli asiaa. Nyökkäilin lähtien yrttieni kanssa muualle, palaten pian sisareni luokse, hän oli yllättävän hiljainen.
“Olemme suunnitelleet Sähkötassun ja Sulkatassun kanssa suunnitelmaa miten saisimme tappajan kiinni ilman joutumatta ongelmiin, sekä tarvitsemme sinun apuasi”, hän sanoi. Pysähdyin paikalleni huokaisemaan ääneen. Mitä ketun jätöstä ihan oikeasti? Hän oikeasti luuli tämän olevan hyvä idea, missä vaiheessa. Mutta oikeasti? Miksi hän luuli sen olevan hyvä? Jos he saisivat tappajan kiinni toki, mutta jos eivät, heillä oli aina suurempi riski tulla tapetuksi jos he kerjäsivät sitä.
“Limanuljaska! Kerjäätkö lepopaikkaa emon vierellä vai? Tappaja listii sinut heti jos kuulee teidän olevan edes jäljillä!”, murisin siskolleni. Jos hännästäni olisi ollut paljoa jäljellä, se olisi kyllä heilunut nyt vihaisena. Kyllä, vihaisena, ei huolissaan, tai ärtyneenä, vaan vihaisena. Hän oikeasti ansaitsisi nokkaansa!
“ja mistä alkaen olet alkanut luottamaan niihin hiirenpapanoihin?”, sihisin. Sekin vielä. Minua oikeastaan kirpaisi koko asia että siskoni oikeasti omasi muita ystäviä kuin minä, vaikka se oli täsmälleen vin tervettä omata liittolaisia. Mutta tiesin etten ikinä itse saisi liittolaisia.
“Ihan kuin ansaitsisitkaan niitä koskaan”, Ääni vierelläni sanoi. Karvani vousivat vihaisena äänen vaikutuksesta pystyyn.
“Ja kohta siskosi kuolee heidän kanssaan vain sinun taitojesi puutteesta, koska se tappaja hoitaa hänet pois päiviltään niitten muiden ruumiiden kanssa”, Ääni sihisi korvaani. Halusin painua maan alle, pelko valtasi ruumiini, olin aivan varma että menettäisin siskoni aivan pian oman kykyni puutteesta.
“Tiputassu rauhoitu, sen takia emme pidä paljoa ääntä suunnitelmasta, en pyydä sinua kuin tunnistamaan kasvin jota tappaja käyttää? Oletko haistanut sitä missään? Sitä paitsi he eivät ole niin pahoja”, Siskoni kuulosti huvittuneelta puhuessaan minulle, mutta minä en ollut huvittunut. Otin pitkän henkäyksen ja käänsin pääni toiseen suuntaan ajatellen mitä vastaisin. Toki olin haistanut yrtin kuolleiden turkeissa, oli kuin heidät olisi uitettu raudan, kuoleman, sekä yrtin suloiseen sekoitukseen.
”Toki, Vesiminttu, ei ole niin kuin en olisi itse ajatellut tätä”, Huokaisin, miettien oliko tämä elämäni yksiä isoja, vai pieniä virheitä, koska virheitä ne ainakin olivat. Sen tiesin. Ei minun pitäisi antaa siskoni mennä vaarallisen tappajan perään. Kuulin kuinka siskoni nousi ylös istumaan, varmaan lähteäkseen.
”Lehtitassu?”, Kysyin vielä nopeasti. Toinen hymähti vastaukseksi. Pystyin vain kuvittelemaan hänen hennon kehonsa kääntymään takaisin minua. Millainen hän oli nykyään? Isompi toki, mutta oliko hän muuttunut? Niin, tarkoitin sitä, jotkut kissat olivat aivan eri näköisiä pentuina kuin isoina. Pelkäsin, niin, pelkäsin siskoni olevan yksi niistä, että minulla olisi loppu iäkseni väärä kuva sisarestani.
”Ole varovainen, ihan oikeasti limanuljaska, tarkoitan sitä. Jos se vaatii isoilta tahoilta rukoilua hengeltäsi- arvaa mitä, jos kuolet kerron kaikille tuleville pennuille että että kuolit kun klaanin vanhus istui päällesi pentuna”, En tiennyt mistä tuokin tuli, olin itsekkin melkein naurahtaa asialle. Siskoni tuhahti huvittuneena ja muka vihaisena päätöksestäni. En tiennyt mikä hänen ilmeensä oli, mutta hän oli selvästi helpottuneempi sanoistani.
”Se sama sana kiertää jos sinä jotenkin vedät henkesi täällä”, Hän tuhahti muka vihaisena, vetäen loppuun vielä dramaattisen ”Mh” tuhahduksen naarasmaisesti. Itse hymyillen vähän. Mikä nenäveren hakija. Sitten kuulin jotain, rasahduksen, pesän suulta, joku oli kaatunut, sekä kironnut. Käänsin katseeni oviaukosta siskooni, nyökäten pesän suulle. En tosin tiennyt jos hän elehti jotain tai edes näki jotain, mutta sitten kuulin siskoni hentoja askelia. Joku oli kuullut meidät, eikä se jokin kuulostanut keveältä. Hiiren papanat! Hehkuaskeleella oli kevyet askeleet! Jos joku sotureista oli kuullut meidät peli olisi pelattu, olisimme kuollet. Tosin kuka vain voisi olla mahdollinen ratkaisu, tappaja. Sitten sisareni kysyi hämillään
”Tuimatassu?”

//619 sanaa
//Dyn dyn tyy, Tuima? Lehti?

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo: 12kp –

Haukkasiipi: 13kp –

Tuhkajuova: 65kp! –

Tuimatassu: 8kp –

Sähkötassu: 21kp! –

Sulkatassu: 30kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Sateen ropina tunkeutui lämpimään uneeni ja sai minut heräämään. Raotin hitaasti silmiäni ja katsahdin pesän kattoon. Kaatuneen kuusen oksien välit oli tilkitty erilaisilla oksilla ja lehdillä, joten se oli vedenpitävä. Kuulin, kuinka jotkut soturit vääntelehtivät vuoteillaan. Ilmeisesti sade piti heitä hereillä. Sade taisi olla varsin voimakas, sillä sen ääni hukutti alleen vesiputouksen pauhun. Vaikka sateen ääni tuntui ärsyttävän muita sotureita, minä nautin siitä. Olisin voinut vielä nukkua, mutta väsymys oli kadonnut tiehensä. Loikoilin tovin sammalvuoteellani ja kuuntelin, kuinka sade hellitti hiukan. Päätin nousta ylös. Henkäysvarjon vuode oli tyhjä. Pesässä oli myös muutama muu tyhjä peti. Katsahdin Väärävarjon valkeaan turkkiin. Kolli oli hereillä, ja hän istui ryhdikkäästi omalla vuoteellaan. Soturin vaalean meripihkaisissa silmissä oli terävä katse, kun hän katsoi minuun. Valkea kolli ei hymyillyt kuten normaalisti, vaan käänsi katseensa nopeasti pois.
Puikkelehdin nukkuvien sotureiden välistä ulos pesästä. Pääaukiolla oli varsin hiljaista, ja leirin maa oli märkää. Siellä täällä oli pieniä vesilammikoita. Istahdin yhden lammikon eteen ja katselin, kuinka sadepisarat putoilivat veteen. Se näytti kauniilta. Turkkini kastui yllättävän nopeasti, kun sade voimistui taas. Pääaukio oli miltei tyhjillään. Vartiossa oleva Kalmakuu oli siirtynyt piikkihernetunnelin suojaan, mutta erotin kollin punaruskean turkin täältä saakka.
Etsin katseellani Henkäysvarjon vaaleanharmaata raidallista turkkia, mutta kolli ei ollut aukiolla. Arvelin, että hän oli Punatähden pesässä tai muualla päällikön kanssa.
Ensimmäiset kissat alkoivat heräillä. He astuivat tympääntyneinä ulos pesistään ja hakivat leirin seinämien läheltä sateensuojaa. Jotkut soturit kävivät herättämässä oppilaansa harjoituksiin. Raparperitassulla oli tänään vapaapäivä, sillä olimme olleet eilen harjoituksissa miltei koko päivän.

Aamupäivä eteni hitaasti. Sade lakkasi jossain kohdin, mutta alkoi pian uudestaan. Minä istuskelin lähellä kallion seinämää ja katselin kissojen touhuja. Henkäysvarjo oli jossain vaiheessa saapunut pääaukiolle Punatähden kanssa. Kaksikko keskusteli vakavan oloisina jostakin, kenties reviirillämme liikkuvasta murhaajasta. Väärävarjo oli astellut ulos sotureiden pesästä, ja kolli oli vilkaissut minua, ja kääntänyt heti katseensa pois. Valkean soturin elekieli kertoi, että hän oli loukkaantunut. Se ärsytti minua. Olin vain sanonut hänelle asian niin kuin se oli, ja hän meni ja loukkaantui.
Henkäysvarjo oli järjestänyt partiot, ja minä olin päässyt mukaan aurinkohuipun saalistuspartioon. Partion johtajana toimi Rapakynsi, ja mukaamme lähtisivät Ruostekukka, Pikkukaaos, Väärävarjo ja Keltapilke. Saalistuspartiot olivat varsin erilaisia tänä päivänä. Kuljimme lähes koko ajan pareittain, jottei kukaan joutuisi murhaajan kynsiin. Olin jo päättänyt, että Väärävarjo olisi tänään minun parinani. Halusin kertoa hänelle, ettei hänellä ollut mitään syytä olla minulle vihainen.
Viimein tuli aurinkohuipun hetki, ja minä kävelin ensimmäisenä piikkihernetunnelin liepeille odottamaan partiota. Taivas oli edelleen täynnä tummia pilviä, vaikka sade olikin lakannut. Kun partio oli kasassa, Rapakynsi johdatti meidät ulos leiristä.
Leirin ulkopuolella suuntasimme kohti etelää, jossa puita kasvoi harvakseltaan, ja aluskasvillisuus oli olematonta. Alue oli melko nummimaista. Reviirin eteläosassa kasvoi pitkää ruohikkoa. Väärävarjo jatkoi minun välttelyä. Kolli jättäytyi tarkoituksella partion perälle, kun huomasi minun kulkevan aivan Rapakynnen kannoilla. Turhautuneena myös minä jättäydyin jälkeen, jolloin Väärävarjo vain mulkaisi minua. Päätin pysyä vaiti niin kauan, kun aloimme järjestellä pareja.
”Minä ja Ruostekukka huolehdimme toisistamme tämän partion ajan. Jakakaa itse loput parit”, Rapakynsi sanoi tuhahtaen. Ruostekukka ei väittänyt vastaan. Huomasin Pikkukaaoksen astelevan kohti Väärävarjoa.
”Mennäänkö?” tummanruskea tabbykuvioinen naaras kysyi, mutta minä astuin kaksikon väliin.
”Sinä menet Keltapilkkeen kanssa”, tuhahdin ja katsoin vakavana Pikkukaaosta. Naaras kohautti välinpitämättömästi lapojaan ja kääntyi sitten toisen soturin puoleen. Kun kaksikko poistui paikalta, minä käännyin Väärävarjon puoleen. Kolli kohtasi katseeni, mutta lähti sitten kävelemään poispäin.
”Älä jaksa olla tuollainen”, ärähdin ja ravasin kissan perään. Väärävarjo kohautti lapojaan ja pudisteli turhautuneena päätään.
”Mikä sinua riivaa?” kysyin ja katsoin itseäni kookkaampaa soturia, joka ei vaivautunut edes vilkaisemaan minuun päin. Suuntasimme kohti itäistä rajaa. Väärävarjo ei vastannut kysymykseeni, vaan jatkoi välinpitämättömästi matkaa eteenpäin.
”Kyllähän minä arvasin, että sinä vain esität ystävääni”, sanoin ja kiristin tahtiani päästäkseni soturin ohitse. Märkä ruoho hipoi vatsakarvojani ja sai turkkini kastumaan. Kuulin Väärävarjon pysähtyvän. En vaivautunut pysähtymään, vaan jatkoin matkaani.
”En minä mitään esittänyt!” kolli huudahti perääni, ja sai minut pysähtymään. Sydämeni hakkasi rinnassani kiivaasti saaden oloni epämukavaksi. Välimatkaa soturiin oli joitakin ketunmittoja. Käännyin häntä kohti turhautuneena. Väärävarjo käveli lähemmäksi, mutta jäi kahden ketunmitan päähän. Kollin kasvoilla oli surumielinen ilme. Se ei vedonnut minuun enää.
”Minä pidin sinusta ihan oikeasti. Luulin, että olisit ollut jotenkin erilainen, mutta minä erehdyin. Olet ihan samanlainen kuin muutkin täällä”, Väärävarjo sanoi. Nyt kolli vaikutti lähinnä vain vihaiselta. En ollut koskaan nähnyt Väärävarjoa vihaisena.
”Kai minä olen, kun olen kuolonklaanilainen!” sihahdin vastaukseksi ja olin taas kääntämässä Väärävarjolle selkääni, mutta kolli pysäytti minut.
”Ei se saisi määrittää sitä, millainen sinä olet kissana”, kolli sanoi kovalla äänellä. Sade alkoi taas. Se kasteli nopeasti turkkimme, muttei se häirinnyt minua lainkaan.
”Mitä ihmettä sinä tarkoitat? Minä olen soturi, muulla ei ole väliä”, ärähdin. Väärävarjo joutui astumaan lähemmäksi, sillä sade heikensi puheen kuuluvuutta.
”Kyllä minäkin olen soturi, mutta osaan siltikin käyttää omaa päätäni! Sinä sen sijaan teet kaiken miten joku toinen sanoo, onko sinulla omaa tahtoa lainkaan?” valkea kolli kysyi ja katsoi minua terävällä katseellaan. Hänen kysymyksensä hämmensi minua, sillä en ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Tietenkin minulla oli oma tahto, mutta ei klaanissa voinut elää miten itse tahtoi. Oli noudatettava sääntöjä ja lakeja, sekä päällikön sanaa.
”Tietenkin minulla on!” tuhahdin vastaukseksi. Väärävarjo ravisteli turkkiaan, joka oli nyt läpimärkä. Kolli pudisteli päätään.
”Eikä ole. Sinä et tiedä omasta tahdosta mitään. Elät kuten isäsi tahtoo, etkö sinä ymmärrä? Hän on jopa päättänyt, ketä sinä saat rakastaa. Minä yritin vain auttaa sinua, mutta ilmeisesti olet liian hiirenaivoinen ymmärtääksesi, ettei kukaan voi sanoa sinulle millainen sinun täytyy olla”, Väärävarjo ärähti ja käänsi minulle selkänsä. Minua suututti kollin käytös. Kuinka hän saattoi puhua noin minun isästäni? Jyrkänneloikka oli soturi, jota hän edes hädin tuskin tunsi, ja niin hän vain kuvitteli tuntevansa hänet. Väärävarjo kuvitteli tuntevansa myös minut, vaikkei hän oikeasti tiennyt elämästäni mitään. Se johtui kai siitä, ettei Väärävarjo ollut oikea soturi. Aivan kuten Henkäysvarjo oli sanonut. Erakot eivät koskaan tulisi ymmärtämään, millaista klaanielämä oli.
Käänsin selkäni Väärävarjolle. Olisi keskityttävä saalistamiseen, vaikka tuskin tällaisella sateella mitään saalista edes saisi. Kaikki eläimet etsivät varmasti parhaillaan turvapaikkaa puiden juurikoista ja pensaiden alta. Lähdin kulkemaan kauemmaksi Väärävarjosta, enkä kuullut hänen askeleitaan takanani. En vaivautunut vilkaisemaan soturia. Turhaan minä edes vaivauduin keskustelemaan hänen kanssaan. Ei kolli minua kuitenkaan ymmärtäisi.

En tavannut Väärävarjoa ennen kuin partion oli aika kohdata paikassa, jossa olimme erkaantuneet. Olin onnistunut unohtamaan kollin sanat saalistusreissun ajaksi, ja saanut kiinni hiiren ja rastaan. Rastas ei ollut päässyt lentoon, sillä vesi oli kastellut sen siivet ja tehnyt höyhenistä liian painavia. Se oli ollut helppo saalis. Sade oli taas hellittänyt, ja aurinko pilkisti pilven takaa luoden sille kultareunuksen.
Partion jäsenet katsahtivat minun suuntaani hieman yllättyneinä, kun saavuin paikalle yksin. Väärävarjo tuli hetken kuluttua toisesta suunnasta. Kolli kantoi suussaan vesimyyrää. Kukaan ei vaivautunut sanomaan mitään, vaan Rapakynsi lähti johdattamaan meitä kohti leiriä.
Minä vilkaisin Väärävarjoa, mutten sanonut mitään. Kollin sanat soivat päässäni jatkuvalla toistolla. Aluksi ne tekivät minut vihaiseksi, mutta sitten aloin miettiä sanojen merkitystä. Miksi kolli ajatteli, että toimin tismalleen kuten isäni tahtoi?

// 1118 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu asteli lammen veteen epäröimättä. Vesi oli huomattavasti lämpimämpää kuin Hehkulammen vesi, eikä se viilentänyt turkkia ihan yhtä mukavasti. Sulkatassu vilkaisi Sähkötassua, joka nyökkäsi. Harmaanruskea naaras veti syvään henkeä ja painoi päänsä veden alle. Oppilas kuunteli vesiputouksen pauhua, mutta työnsi sen pois ajatuksistaan. Soturioppilas keskittyi vain hengityksensä pidättämiseen. Hetken päästä hänestä tuntui, että oli pakko hengittää. Silloin naaras nosti päänsä vedestä ja veti keuhkonsa täyteen raitista ilmaa. Hän katsahti taas sisaruksiinsa. Sähkötassun kasvoilla oli sama mitäänsanomaton ilme kuin aina. Sulkatassu oli ylpeä suorituksestaan, sillä hän oli pidättänyt hengitystään pidempään kuin Sähkötassu. Sitten naaras astui ylpeästi pois vedestä ja kääntyi Sinilinnun puoleen.
”Sinun vuorosi”, raidallinen oppilas sanoi ja kehotti siskoaan astumaan veteen. Valkea naaras epäröi hetken, jonka jälkeen hän astui veteen. Naaras vilkaisi sitten sisaruksiaan.
”Me autamme sinua, jos näyttää siltä että jokin menee vikaan”, Sulkatassu lupasi ja hymyili lämpimästi pentuetoverilleen. Sähkötassu nyökytteli merkiksi, että kolli oli samaa mieltä. Niinpä Sinilintu painoi päänsä veden alle. Naaras piti sen hetken siellä, jonka jälkeen hän nosti päänsä ylös nopeasti. Vesipisarat roiskahtelivat ympäriinsä, kun soturi ravisteli päätään.
”Tahdotko yrittää uudelleen?” Sulkatassu kysyi. Tämä oli ollut Sinilinnun ensimmäinen yritys.
”Sähkötassun vuoro”, Sinilintu vastasi tyynesti ja kampesi itsensä ylös vedestä.
”Hyvä on”, Sähkötassu sanoi lapojaan kohauttaen ja astui takaisin veteen. Sulkatassu katseli, kun veli upotti jälleen päänsä pinnan alle. Sähkötassu pysyi pinnan alla pidempään kuin viime kerralla. Kun raidallinen oppilas nosti päänsä pois vedestä, Sulkatassu hihkaisi riemastuneena.
”Teit uuden ennätyksen!” naaras virnisti. Sulkatassu nautti ajasta, jonka hän sai viettää sisarustensa kanssa. Naaras oli jo astelemassa veteen, kun hän tunsi vesipisaran kuonollaan. Tihkusade yltyi hetkessä kaatosateeksi, mutta se ei Sulkatassua haitannut. Sulkatassu huomasi, kuinka leirin pääaukiolla olleet kissat pakenivat sadetta omiin pesiinsä.
”Onneksi me emme pelkää kastumista. Minun vuoroni”, oppilas tokaisi ja astui epäröimättä veteen ennen kuin Sähkötassu ehti pois hänen tieltään. Veli onnistui väistämään Sulkatassua, ja katsahti tuohon tuimasti. Sähkötassu ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan nousi ylös lammesta Sinilinnun vierelle.
Sulkatassu veti syvään henkeä ja upotti taas päänsä lampeen. Nyt ääni oli erilainen kuin aiemmin. Vesiputouksen pauhun lisäksi hän kuuli, kuinka sadepisarat iskeytyivät kovalla vauhdilla veteen. Sulkatassu nautti veden äänestä. Hän pysytteli pinnan alla niin kauan kuin pystyi, ja nosti sitten taas päänsä ylös.
”Sinun vuorosi”, naaras sanoi kovalla äänellä Sinilinnulle ja nousi ylös vedestä. Sulkatassu ei katsonut tärkeäksi ravistella turkkiaan, sillä se tuskin olisi hyödyttänyt mitään, kun satoi kaatamalla. Sisko epäröi. Hän vilkaisi sisaruksiaan, mutta astui sitten lampeen.
Pentuetoverit kävivät jokainen vielä yhden kerran lammessa sukeltamassa, jonka jälkeen sadekuuro oli jo mennyt ohi. Kolmikko päätti, että harjoitukset riittivät tältä päivältä. Jokainen oli saanut kiinni ideasta, ja onnistunut pidättämään henkeään pidempään kuin ensimmäisellä kerralla.
”Meidän täytyy viettää useammin aikaa yhdessä”, Sulkatassu tuhahti, kun kolmikko pesi turkkejaan lammen rannalla.
”Ehkä voimme opettaa Sinilinnulle kaiken, mitä emo opettaa meille uintiharjoituksissa”, Sähkötassu ehdotti ilmeettömänä. Sulkatassu nyökkäsi ja katsahti Sinilintuun. Soturi nyökkäsi myös.
”Haittaakohan se Tuhkajuovaa?” valkoturkkinen naaras kysyi varovasti. Sulkatassu kohautti välinpitämättömästi lapojaan, mutta hän huomasi Sähkötassun ilmeen värähtävän. Veli halusi aina miellyttää emoa kaikin tavoin. Ihan kuin Sähkötassu olisi pelännyt Tuhkajuovaa. Kyllä Sulkatassukin oli mielellään hyvissä väleissä emonsa kanssa, mutta ei hän pelännyt sitä, miten emo reagoisi siihen, että sisarukset opettaisivat Sinilinnulle uimista.
”Ei hänen tarvitse tietää”, raidallinen Sulkatassu kohautti lapojaan, ”ehkä me voisimme joskus salaa viedä Sinilinnun Hehkulammelle uimaan!”
Sähkötassu katsahti ankarasti Sulkatassun suuntaan.
”Ei käy”, veli ilmoitti vakavalla äänellä, ”me emme voi poistua luvatta leiristä.” Sulkatassu pyöräytti turhautuneena silmiään.
”Ilonpilaaja”, hän tuhahti. Sinilintu pysyi vaiti. Sisko oli nostanut katseensa kohti taivaalle. Leirin yli lensi parhaillaan pieni lintuparvi, joka kulki auramaisessa muodostelmassa. Hetken ajan Sinilintu istuskeli vielä kahden oppilaan kanssa, kunnes soturi nousi ylös.
”Olen kovin väsynyt. Nähdään taas”, naaras ilmoitti ja heilautti häntäänsä hyvästiksi. Sulkatassu ja Sähkötassu vastasivat Sinilinnun hyvästeihin, ja sitten oppilaat jäivät kahdestaan. Aurinko oli laskemassa, ja pian olisi aika tavata Lehtitassu ja Tiputassu. Sulkatassu ei ollut jutellut Tiputassun kanssa kuin kerran. Hän oli kohdannut koppavan parantajaoppilaan parantajan pesällä jokin aika sitten. Sokea parantajaoppilas ei ollut antanut itsestään kovin hyvää kuvaa, mutta Sulkatassu oli päättänyt unohtaa sen ja antaa kollille ikään kuin uuden mahdollisuuden. Sulkatassua kiinnosti Tiputassun erilaisuus. Sen lisäksi, että kolli oli sokea, hän oli myös parantajaoppilas. Sulkatassu ei tiennyt paljoakaan parantajan elämästä, ja kenties Tiputassu voisi joskus kertoa siitä.
”Mistä me tarkalleen ottaen aiomme puhua tänään Lehtitassun ja Tiputassun kanssa?” Sulkatassu kysyi veljeltään hiljaisella äänellä, jotta kukaan ulkopuolinen ei kuulisi kaksikon keskustelua. Sulkatassu ei ollut oikein perillä siitä, miksi tapaaminen oli ylipäätään järjestetty. Oppilas oli mukana koko suunnitelmassa vain siksi, että se saattaisi olla mukava seikkailu ja vaihtelua hänen tylsään elämäänsä.

//Sähkö?
// 739 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Sisaremme Sinilintu oli ilmestynyt seuraamme aivan yllättäen. En ollut lähiaikoina viettänyt aikaa juurikaan Sinilinnun kanssa, joka oli ristiriitaista siihen nähden, kuinka paljon perhe minulle merkitsi. Siksi ajattelin suostua sisaren vaatimukseen, että jättäisimme linnut rauhaan. En nähnyt sitä samaa linnuissa, kuin Sinilintu, vaan minulle ne olivat vain tuoresaalista siinä missä muutkin. Välitin kuitenkin sisarestani sen verran, että halusin kunnioittaa tämän pyyntöä ja avasin suuni suostumukseni ilmoittamiseen, niin kuin Sulkatassukin oli hetki sitten tehnyt:
”Lupaan välttää lintujen syömistä viimeiseen asti, mutta jos joskus on kysymys elämästä ja kuolemasta, niin silloin en epäröi pitää itseäni hengissä oli se sitten linnuilla tai jollain muulla.” Sinilinnun silmistä en osannut lukea mitään, mutta uskoin hänen miettivän. Lopulta hän kuitenkin hyväksyi lupaukseni, vaikkakin hän olisi mieluummin hyväksynyt lupauksen kokonaan lintujen rauhaan jättämisestä. Hän kuitenkin tiesi antamieni lupausten pitävyyden, eikä uskonut, että joutuisin hengenhätään aivan heti.
Minun oli vaikea ymmärtää Sinilinnun näkökulmaa, mutta kunnioitin sitä silti.
”Selvä, eiköhän sitten mennä”, Sulkatassu totesi ja nousi ylös johdattamaan joukkoamme kohti leirin lampea. Sitä lähestyessämme toisten puheen kuuleminen muuttui aavistuksen verran vaikeammaksi vesiputouksen pauhun takia. Ei kyse ollut mistään valtavasta vesiputouksesta, mutta kuitenkin sellaisesta, että veden valuessa alas syntyi kuuluvuutta haittaava ääni.
Pysähdyimme lammen reunalle ja annoin katseeni liukua hetken lainehtivassa vedessä. Turkkini oli enää aavistuksen kostea Hehkulammessa uimisesta.
Vilkaisin siskoihini. Sinilintu tarkkaili veden liplatusta keskimääräistä tarkemmin, kuin olisi nähnyt sen liikkeessä Pimeyden metsän salat. Naaraan valkea turkki näytti hieman oranssihtavalta, kun aurinko alkoi hiljaa pudottautua alaspäin. Hänen turkkinsa valkea väri oli niin poikkeava minun ja Sulkatassun turkkien väreistä, mutta se oli kaunis. Olin aina pitänyt valkoista turkkia kauniina.
Minua rehellisesti sanottuna suututti se, miten emomme kohteli Sinilintua. Perhettä ei voinut hylätä sillä lailla ja eihän Sinilintu ollut edes tietääkseni tehnyt mitään. Hyvä minun oli sanoa, kun itsekään en juuri vaihtanut tämän kanssa sanoja vapaa-ajalla. Meissä oli kuitenkin se ero, että minä sentään kelpuutin sisareni seuraani. Sinilintu ei ollut silmissäni epämiellyttävä pettymys. Kaikesta vihaisuudestani huolimatta, en vain voinut lakata arvostamasta Tuhkajuovaa kuin jotain ylempääkin päällikköä. Hän oli emoni ja vanhempiaan kuului arvostaa. Kaiken lisäksi hän oli loistava esimerkki Kuolonklaanin soturista -sellaisesta, joka minä halusin olla.
Kuulin, kuinka Sulkatassu selitti Sinilinnulle jotain sukeltamisesta ja hengityksen pidätyksestä, mitä olisi hyvä tietää ennen, kuin laittaisi päänsä veteen.
”Okei, taisin saada ajatuksesta kiinni”, Sinilintu totesi rauhallisella äänellä ja vilkaisi kumpaakin kuin kysyen, kuka haluaisi aloittaa. Siinä kohdassa minä päätin osallistua keskusteluun:
”Minä voin aloittaa.” Kaksikko nyökkäsi hyväksyen ehdotukseni. Tassutin veteen ja kumarruin siten, että vesi olisi tarpeeksi lähellä, jotta saisin kasvoni laitettua veden alle.
Sulkatassu oli asettunut vasemmalle ja Sinilintu oikealle puolelleni valmiina nostamaan pääni vedestä, jos jokin menisi vikaan. Touhumme varmaan näytti jokseenkin älyttömältä tietämättömien kissojen silmissä, mutta en jaksanut välittää, sillä mitä heidän mielipiteensä minuun vaikuttaisivat.
Vedin henkeä ja työnsin pääni rohkeasti veteen. Korvanikin painuivat veden alle ja niiden täyttyessä vedestä humina valtasi pääni. Kaikki oli kerrassaan taivaallisen rauhallista veden alla. Sen syvä hiljaisuus oli varmaan yksi kauneimmista asioista, mitä oli lyhyen elämäni aikana kuullut. Tuntui, kuin olisin voinut levätä paremmin kuin koskaan. Sitten nostin pääni ylös ja palasin taas äänekkääseen todellisuuteen. Haukkasin kovaäänisesti happea ja olin sokaistua maailman kirkkaudesta.
”Nyt minun vuoroni!” Sulkatassu hihkaisi ja asettui lammen vierelle. Kävellessäni hänen toiselle puolelleen ravistelin paksuista poskikarvoistani vettä päätäni ravistellen. Maahan laskeutuvista pisaroista kuului hiljainen tömähdys.
Sitten soin kaiken huomioni tarkkaavaisesti arvokkaaseen sisareeni, jonka olisin valmis nostamaan veden syövereistä, jos tilanne sitä vaatisi.

//Sulka?
549 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu oli varsin tyytyväinen siihen, miten hän oli pärjännyt harjoituksissa. Vaikka naaras oli aluksi ollut vähällä hukkua, hän oli sen jälkeen suoriutunut jokaisesta emon määräämästä tehtävästä moitteettomasti. Vaikkei oppilas ollut läheskään yhtä kilpailuhenkinen mitä hänen veljensä, hänestä tuntui ihan hyvältä olla jossakin Sähkötassua parempi. Ei velikään mikään maailman surkein uimari ollut, mutta kenties tuon pitkä ja paksu turkki ja erilainen ruumiinrakenne teki veljestä huonomman uimarin.
Kissat olivat saapuneet leiriin, ja Sulkatassu oli suunnannut veljensä perässä heti tuoresaaliskasalle. Harmaanruskea naaras ei ollut nälkäinen, mutta oli päättänyt kuitenkin syödä. Sulkatassu oli huomannut, että hän pärjäsi helposti päivän tai kaksikin syömättä, mutta jossain vaiheessa syömättömyys teki naaraasta väsyneen ja kärttyisän. Lisäksi Varjokarva oli kertonut, että soturin oli tärkeää syödä ainakin pari kertaa päivässä, kun siihen oli mahdollisuus. Tällöin keho pysyi paremmassa kunnossa ja pääkin toimi paremmin.
”Uskotko, että Lehtitassun suunnitelma on tarpeeksi hyvä saamaan murhaajan kiinni?” Sähkötassu kysyi ääntään madaltaen samalla, kun kaksikko söi Sulkatassun valitsemaa rastasta. Sulkatassu kohautti lapojaan.
”En minä tiedä. Isä ja Punatähti ovat monen kuun ajan yrittäneet saada murhaajaa kiinni, mutta tuloksetta. Meillä on todella hyvä tuuri, jos saamme hänet kiinni”, raidallinen naaras sanoi nielaistuaan palan rastaasta. Sähkötassu nyökytteli päätään mietteliään oloisena.
Sulkatassu toivoi, että suunnitelma onnistuisi. Hän oli kyllästynyt maleksimaan pääaukiolla päivät pitkät. Harjoituksissakin Sulkatassun täytyi olla kaiken aikaa Varjokarvan tai jonkun toisen soturin näkökentässä. Naaras halusi kuumeisesti päästä ulos leiristä ihan yksin. Hän halusi tutkia jokaisen kivenkolon Kuolonklaanin reviiriltä ja löytää kaikkea jännittävää. Suunnitelma toi mukavaa jännitystä oppilaan elämään, muttei se vetänyt vertoja kunnon seikkailulle. Raidallinen soturioppilas olisi mielellään lähtenyt Kuolonklaanin reviiriltä päiväksi tai pariksi seikkailemaan. Reviirin lähellä sijaitseva kaksijalkala kiehtoi naarasta erityisesti. Hän oli kuullut, että kaksijalkalassa kaikki oli erilaista kuin metsässä. Siellä oli kaksijalkoja, hirviöitä, koiria ja kotikisuja. Sulkatassu ei koskaan ollut kohdannut kotikisuja, ja hän olisi halunnut tietää, miksi jotkut kissat viettivät ennemmin aikaa sisällä kuin vapaana metsässä.
”Harjoitellaanko hengityksen pidättämistä nyt?” Sähkötassu rikkoi kaksikon ylle laskeutuneen hiljaisuuden, ja Sulkatassu käänsi kellertävän vihreän katseen veljeensä. Naaras ei vastannut, sillä hänen katseensa lipui Sähkötassusta veljen taakse. Sinilintu lähestyi sisaruksiaan kevein askelin. Sulkatassu väläytti Sinilinnulle hennon hymynkaltaisen virnistyksen, kun naaras saapui kaksikon luokse.
”Hei Sinilintu. Miten menee?” Sulkatassu kysyi, ja myös Sähkötassu kääntyi kohti valkeaa naarasta. Naaras kohautti lapojaan.
”Ihan kohtalaisesti. Miten uintiharjoituksissa meni?” sisko kysyi hiljaisella äänellään. Sulkatassu irvisti. Naaras oli siis kuullut harjoituksista, joihin häntä ei oltu otettu mukaan.
”Hyvin. Me opettelimme sukeltamista. Ajattelimme itse asiassa nyt jatkaa harjoituksia leirin lammessa. Tahdotko tulla mukaan?” Sulkatassu kysyi ja vilkaisi kysyvästi Sähkötassua. Ikään kuin vaistomaisesti veljen katse kiersi leirin pääaukion läpi, ennen kuin tuo katsahti Sinilintuun. Sulkatassu päätteli, että veli oli varmistanut, ettei emo ollut paikalla. Tuhkajuova tuskin innostuisi siitä, että sisarukset opettivat Sinilinnulle uimista. Jostain syystä emo oli aina tuntunut vihaavan Sinilintua. Sulkatassu ymmärsi siskon olevan hieman erityinen, mutta se ei Sulkatassua enää haitannut.
”Joo, miksipä ei”, sisko sanoi ensin hymyillen, mutta sitten hän laski katseensa maassa lojuvaan, lähes läpikotaisin kaluttuun rastaaseen. Sinilinnun ilme synkkeni, ja hän katsahti suorastaan pettyneenä sisaruksiaan.
”Taidan sittenkin jättää väliin”, sisko sanoi ja astui askeleen kauemmaksi, aivan kuin Sulkatassu ja Sähkötassu olisivat olleet aikeissa murhata sisarensa. Sulkatassu ymmärsi heti, mistä kiikasti.
”Anteeksi, tuoresaaliskasassa ei ollut muuta, ja Sähkötassu oli kuolla nälkään”, Sulkatassu naukaisi ja työnsi rastaan jäännökset kauemmaksi, ”ole kiltti ja tule kanssamme.”
Sinilinnulla meni hetki, ennen kuin soturi pääsi yli järkytyksestä. Hän käänsi katseensa pois ja veti syvään henkeä.
”Hyvä on, mutta yhdellä ehdolla”, soturi tokaisi ja nosti katseensa takaisin sisaruksiinsa, jotka katsoivat soturia kysyvästi.
”Älkää syökö lintuja. Ne ovat liian upeita tullakseen syödyksi. Oletteko koskaan katsoneet, miten kauniisti ne lentävät taivaalla? Niiden viserrys on parasta mitä kuvitella saattaa. Linnut ovat vähän kuin minun perhettäni, niin kuin tekin. Olkaa kilttejä, älkääkä syökö niitä”, valkea naaras naukui suorastaan epätoivoisesti. Sulkatassu nyökkäsi.
”Me lupaamme. Eikö niin, Sähkötassu”, naaras sanoi ja katsahti veljeensä. Sulkatassulle ei ollut ongelma olla syömättä lintuja, sillä hän ei saanut ruuasta sellaista nautintoa, mitä jotkut kissat kuulemma saivat. Hän pärjäsi ihan hyvin ilman lintujakin.

//Sähkö?
// 646 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Keskityin täysillä partioon, mutta välillä katseeni harhautui etäämmällä keskusteleviin Pimentovarjoon ja Väärävarjoon. Tarkkailin parhaani mukaan Raparperitassun toimia. Oppilas merkkasi rajaa tottuneesti. Hän ei enää tarvinnut partiossa minun ohjeistustani, vaan seurasin vain lähinnä naaraan toimia. Mustaoranssi oppilas olisi takuulla pian valmis ansaitsemaan soturinimensä.
Partio jatkoi matkaa ja otin taas paikkani sen johdosta. Eloklaanin rajalla oli rauhallista. Tuuli puhalsi vieraan klaanin reviirin suunnasta heidän hajujaan nenääni. Eloklaanin partio oli aiemmin tänään käynyt merkkaamassa rajansa.
Kukaan ei puhunut mitään vähään aikaan. Kaikki pitivät huolta siitä, että rajat tuli merkattua. Ympäristössä ei ollut merkkejä tuntemattomista kissoista tai petoeläimistä. Kaikki tuntui olevan aivan normaalisti.
Ollessamme puolivälissä eteläistä rajaa, tunsin vesipisaran iskeytyvän kuonolleni. Sitä seurasi toinen, kolmas ja neljäskin. Ei mennyt kauaakaan, kun tihkusade oli yltynyt sadekuuroksi. Kohotin katseeni kohti taivasta ja nautin mukavasti viilentävästä sateesta. Vilkaisin taakseni vain huomatakseni, etteivät muut partion jäsenet olleet siitä yhtä innoissaan. Väärävarjon kasvoilla oli tympääntynyt ilme. Soturin turkki oli kastunut hetkessä, ja kolli oli läpimärkä.
”Voisimmeko palata jo leiriin? Sade sotkee hajumme muutenkin, eli mitä järkeä on merkata rajoja”, kolli mutisi turhautuneena. Loin soturiin tiukan katseen.
”Tehtävämme oli tarkastaa raja, ja niin me myös teemme. Ei vesi sinua tapa”, tuhahdin ja käänsin katseeni taas eteenpäin. En ymmärtänyt, miten Väärävarjo saattoi edes ehdottaa moista. Ei partioinnin ainoa tarkoitus ollut rajojen merkkaaminen, vaan myös niiden tarkastaminen. Kolli ei sanonut enää mitään, vaan matka jatkui hiljaisuudessa.
Ei mennyt kauaakaan, kun sadekuuro laantui. Taivaalla olleet pilvet olivat alkaneet rakoilla, ja laskevan auringon säteet heijastuivat pilvien raoista kauniisti partion jäsenten turkeille. Jossain kaukaisuudessa puiden latvojen takana näkyi sateenkaari. Sen värit erottuivat selkeästi harmaalta taivaalta.

Viimein partio saapui takaisin leiriin. Turkkini oli yhä hieman kostea, mutta laskevan auringon viimeiset säteet olivat kuivattaneet sitä hieman. Väärävarjo mutisi jotakin epämääräistä ja paineli suoraan sotureiden pesälle. Pimentovarjo ei sanonut minulle mitään, vaan soturi lähti omille teilleen. Annoin Raparperitassulle luvan syödä, jonka jälkeen löysin sopivan paikan itselleni kaatuneen kuusen takaa. Nuolin turkkiani pitkin vedoin kuivattaakseni sitä. Leirissä oli jo hämärää, ja kissat siirtyivät hiljalleen pesiinsä nukkumaan. Huomasin Punatähden ja Henkäysvarjon astelevan ulos sotureiden pesästä. Kumppanini tuli päällikön edellä, mutta jäi odottamaan tuota pesän ulkopuolelle. He keskustelivat jostakin, mutta en saanut puheesta selvää.
Raidallinen kolli huomasi minut. Henkäysvarjo sanoi jotakin päällikölle, joka nyökkäsi ikään kuin hyväksyvästi. Punatähti käveli kumppanini ohitse, ja Henkäysvarjo suuntasi minun luokseni.
”No, miten partiossa meni?” kolli kysyi tuttavallisesti ja istuutui vierelleni, aivan turhan lähelle minua. Olisin halunnut ottaa askeleen tai kaksikin etäämmäksi kollista, mutta kenties se ei olisi ollut viisasta. Henkäysvarjo olisi vain suuttunut, ja välimme olisivat kylmenneet entisestään.
”Hyvin. Rajoilla ei näkynyt merkkejä vihollisista tai muustakaan epäilyttävästä”, totesin virallisesti ja käänsin katseeni harmaasta kollista vesiputoukseen.
”Pitäisiköhän meidän käydä joku päivä kävelyllä leirin ulkopuolella? Voisimme muistella vanhoja aikoja”, Henkäysvarjo ehdotti varovasti. Katsahdin häneen epäileväisenä.
”Leirin ulkopuolella ei saa liikkua turhaan”, vastasin kylmästi ja tyrmäsin idean heti alkuun. Henkäysvarjo näytti siltä, kuin hän olisi halunnut väittää vastaan, mutta kolli myöntyi.
”Entä jos laitan meidät samaan partioon?” varapäällikkö ehdotti. Niinpä tietenkin. Hän teki kaikkensa saadakseen viettää aikaa kanssani. En olisi halunnut myöntyä, mutta ei minulla tainnut olla vaihtoehtoja. Isä oli käynyt jo kerran Henkäysvarjon juttusilla, enkä halunnut hänen tekevän niin uudelleen. Loppujen lopuksi minä kuitenkin olin Henkäysvarjon kumppani, ja minun täytyi myös käyttäytyä niin. Ei olisi maineeni kannalta hyvä ajatus olla huonoissa väleissä kumppaninsa kanssa.
”Ihan miten vain. Minun täytyy nyt mennä nukkumaan. Hyvää yötä, Henkäysvarjo”, totesin ja kohtasin nopeasti kollin sinisen katseen. Viime aikoina olin alkanut pohtimaan melko paljon omia tuntemuksiani. Tällä hetkellä en tuntenut juurikaan mitään. Sydämeni ei pamppaillut kiivaasti, eikä mitään muutakaan epänormaalia tullut ilmi.
”Hyvää yötä Tuhkajuova”, Henkäysvarjo huokaisi, kun nousin ylös ja kiersin kuusen toiselle puolelle. Astuin sotureiden pesään. Silloin tajusin, miten väsynyt minä olin. Olin herännyt auringonnousun jälkeen, ja viime yönä unet olivat jääneet vähäisiksi.
Pujottelin muiden kissojen ohitse omalle sammalvuoteelleni, joka sijaitsi lähellä pesän keskustaa. Asetuin maate mukavaan asentoon, ja vajosin hetkessä syvään uneen.

Seuraavat päivät olivat tavallisia. Ne menivät partioidessa ja Raparperitassun harjoituksissa. Mitään normaalista poikkeavaa ei ollut tapahtunut, paitsi kuin tänä aamuna. Yksi kuolonklaanilaissotureista oli kuollut leirin pääaukiolla. Mustikkakuono oli syönyt hiirtä, ja aivan yhtäkkiä soturi oli alkanut kouristella. Hänen suustaan oli tullut vaahtoa, ja Hehkuaskel oli haettu paikalle. Tietenkin mustaa parantajaa oli kuin varjona seurannut sokea parantajaoppilas. Ei ollut mennyt kauaakaan, kun siniharmaa soturi oli lopettanut kouristelun ja kuollut siihen paikkaan.
Olin katsellut tapahtumia etäältä ja kuullut Hehkuaskeleen sanovan, että hiiren sisällä oli ollut kuolonmarjoja. Olin kuullut marjoista. Yksikin marja saattoi tappaa vahvimmankin soturin. Sen vuoksi en syönytkään marjoja, niistä ei koskaan tiennyt, oliko ne syötäviä vaiko ei.
Lopulta Mustikkakuonon ruumis oli aseteltu leirin keskustaan ja tilanne oli ollut ohi. Kissat supisivat kauhuissaan siitä, että uskalsiko tuoresaalista enää syödä. Oli toki outoa, että tuoresaaliissa oli ollut tappavia marjoja. Joku oli ne sinne takuulla laittanut, ellei hiiri sitten ollut itse syönyt niitä. Hehkuaskel oli arvellut niin käyneen.
”Karmea tapaus”, Väärävarjo oli ilmestynyt vierelleni jälleen kuin tyhjästä. Katsahdin soturiin ja kohautin lapojani.
”Näitä sattuu”, totesin tyynesti. Väärävarjo ei tuntunut yllättyvän vastauksesta, sillä soturi pyöräytti vain silmiään.
”Eikö sinua pelota yhtään?” valkea kolli kysyi.
”Mikä niin?” vastasin kysymykseen kysymyksellä.
”Se, että tapaus ei jää ainoaksi”, kolli totesi varovasti ja piti katseensa tiukasti minussa. Minä sen sijaan katsoin soturin ohitse.
”Ei minua pelota. Jos joku kuolee, se on Pimeyden Metsän tahto. Kaikki kuolevat joskus”, tuhahdin.
”Niin kai sitten. Tämä klaani on ollut viime aikoina aika pitkälti pelkkää kuolemaa”, Väärävarjon ääni muuttui hiljaiseksi ja normaalia matalammaksi.
”Punatähti yrittää hoitaa asiaa koko ajan”, murahdin ja katsahdin nyt ensimmäistä kertaa kunnolla soturiin. Katsemme kohtasi. Väärävarjon hailakan meripihkaisissa silmistä paistoi pelko. En ollut koskaan nähnyt soturia peloissaan, mutta siitä ei voinut erehtyä. Väärävarjo katsoi minua pitkään. Mitä hän oikein pelkäsi?
”Olen nähnyt elämäni aikana paljon kuolemaa, mutta tämä on minulle täysin uutta. Eikö sinua yhtään pelota isäsi, kumppanisi tai edes pentujesi puolesta?” kolli kysyi vaimealla äänellä. Tunsin ikävän tunteen valtaavan minun hetkeksi, kun kolli oli maininnut isäni. Tunne katosi kuitenkin hetkessä, kun ravistelin päätäni. Isä oli vahva soturi, eikä mikään murhaaja voisi häntä kaataa. Pelkääminen oli turhaa. Täytyi vain luottaa Punatähteen ja katsoa, miten asiat selviävät.
”Ei. Minä luotan siihen, että Punatähti hoitaa tämän tilanteen”, vastasin viileästi ja katsoin Väärävarjoa taas silmiin.
”Mitä sinä sitten pelkäät?” Väärävarjo esitti minulle uuden kysymyksen. Siristin silmiäni. Mitä kolli ajoi takaa?
”En minä pelkää mitään”, totesin rehellisesti. En nähnyt syytä olla peloissaan. Kaikki mitä tapahtui, tapahtui Pimeyden Metsän tahdosta. En minä voinut määritellä, miten pitkä omani tai muiden elämät olisivat. Kaikki oli Pimeyden Metsän käpälissä.
”Mitä sinä pelkäät?” esitin vastakysymyksen soturille silkasta uteliaisuudesta. Harvemmin minua muiden asiat kiinnostivat, mutta Väärävarjo oli poikkeustapaus. Hän oli koko ajan vaikuttanut niin rohkealta ja pelottomalta, että ajatus hänestä pelkäämässä sai minut hämmentymään.
”Pelkään, että Kuolonklaani tuhoutuu ja menetän taas kaiken mistä välitän”, kolli huokaisi ja siirsi katseensa käpäliinsä. Kissan ääni oli täynnä surua ja tuskaa. Se sai minut hämilleni.
”Miten niin taas?” se oli ainoa asia, mitä keksin tässä kohtaa sanoa. Väärävarjo kohotti katseensa hitaasti minuun. Oli ahdistavaa nähdä soturi niin murheellisen näköisenä. Mieleni halusi lähteä pois tilanteesta, mutta jalkani eivät totelleet. En minä oikeasti halunnut kuunnella valkean soturin avautumista menneisyyden murheistaan. Miksi minua sellaiset olisivat kiinnostaneet? Jostain syystä en kuitenkaan voinut lähteä. Minun täytyi kuulla, mitä kollille oli tapahtunut.
”Kuten kerroin, olen vaeltanut koko elämäni. Minulla oli joskus perhe, mutta menetin heidät. Minulla oli kumppani, Orkidea. Muiden mielestä hän oli täysin kajahtanut, mutta minä näin hänessä lempeimmän ja kauneimman kissan, mitä maa päällään kantoi. Hän odotti pentujamme kuolessaan. Kotimetsämme syttyi palamaan, ja minä pelkäsin. Pelkäsin tulta niin paljon, etten vain voinut jäädä auttamaan häntä. Kun palasin tulipalon jälkeen, häntä ei ollut enää missään”, kollin ääni pirstaloitui hänen puhuessaan. Kyynel vierähti valkean soturin poskelle.
Olin keskittynyt kuuntelemaan soturin tarinaa, ja tunsin sisälläni muljahtavan. Miksi minusta tuntui näin pahalta katsoa itkevää Väärävarjoa? Kolli nosti katseensa minuun onnettomana. Hän näytti yllättyneeltä ja katsoi minua hetken tarkemmin. Ravistelin päätäni tajutessani, miten typerältä varmasti näytin. Katsahdin kolliin kylmästi.
”Jos olisit rakastanut häntä oikeasti, olisit pelastanut hänet. Sinä olet pelkuri”, murahdin ja nousin ylös. Väärävarjon kasvoille piirtyi pettynyt ilme, ja hän laski katseensa taas alas. Käänsin kollille selkäni ja kävelin pois hänen luotaan.
Tiesin loukanneeni Väärävarjoa, ja se tuntui pahalta. En halunnut sen tuntuvan tältä, halusin tämän tunteen pois. Olinkohan minä tulossa hulluksi, vai mikä ihme minua vaivasi?

// 1349 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Katsoin Sulkatassuun, jonka märältä turkilta valuvat vesipisarat kimaltelivat auringossa. Naaras oli kovin uhkarohkeasti syöksynyt uimaan omin päin, mutta onneksi Tuhkajuova oli mennyt pelastamaan hänet hänen huomattua tarvittavan uimataidon ja tiedon puuttuvan.
Sulkatassu näytti ennen kaikkea huvittuneelta, eikä hänen kasvoillaan näkynyt juuri yhtään säikähtyneisyyttä. Sisar ei selkeästi ajatellut, vaan hyppäsi vain suoraan toimintaan. Sulkatassun varomaton käytös varmasti aiheuttaisi minulle vielä tulevaisuudessakin sydämentykytyksiä -siitä olin varma.
”Uinnin perusta on kelluminen. Jotta kellutte, teidän täytyy rentoutua”, juovikas soturi selitti. Hänen katseensa kävi meissä vuorotellen pitäen huolen siitä, että tosiaan seurasimme.
Emon kerrattua kaiken olennaisen uinnin kannalta, hän pyysi meitä näyttämään uimataitoamme. Sulkatassu olikin jo alussa vähän esitellyt taitojaan, jonka takia emo käski hänet ensimmäiseksi.
Sulkatassun uiminen sujui oikeastaan aika hyvin, kunhan hän vain piti emon antamat ohjeet mielessään. Hänestä tulisi vielä todella hyvä uimari kovalla harjoittelulla.
Sitten oli minun vuoroni. Astelin määrätietoisin askelin syvemmälle veteen. Kun olin mielestäni tarpeeksi syvällä, irrotin tassuni pohjasta ja annoin veden kelluttaa minua. Sitten aloin kauhomaan vettä suurilla käpälilläni ja etenemään virrassa hieman hoippuen. Silloin tällöin uintirytmini hukkui ja vesi oli saada yliotteen minusta, mutta sitten sain sen palautettua.
Tarpeeksi uituani, jotta emo olisi saanut jonkinlaisen kuvan taidoistani, palasin rantaan. En ollut mitenkään erityisen tyytyväinen suoritukseeni ja näin siinä loputtomasti paranneltavaa. Sulkatassu oli ollut ehdottomasti näiden harjoitusten tähti. Tai no, en tiedä osasiko emo katsoa asiaa samalla tavalla sen jälkeen, kun Sulkatassu oli päätä pahkaa mennyt veteen uimaan aivan harjoitusten alussa, mutta olihan hänen nyt pakko olla tyytyväinen edes toisen pentunsa suoritukseen.
Tuhkajuova antoi palautetta suorituksistamme eli pääosin kertoi missä oli parantamisen varaa. Olin saanut aivan niin paljon huomioitavaa, kuin olin odottanutkin. Se oikeastaan vaikutti minuun henkisellä tasolla jonkin verran. Minä halusin olla ylpeyden aihe vanhempieni silmissä, eikä siitä päässyt mihinkään. Pidin sitä kuitenkin hyvänä piirteenä, sillä se laittoi minut työskentelemään kovemmin ja saavuttamaan tuloksia.

Olimme palanneet hetki sitten leiriin. Tuhkajuova oli vielä opettanut meille sukellustekniikkaa, mutta jatkaisimme sitä tarkemmin seuraavalla kerralla. Hän oli antanut meille tehtäväksi harjoitella hengityksen pidättämistä leirin lammessa seuraavaa kertaa varten.
Suuntasimme heti Sulkatassun kanssa tuoresaaliskasalle. Annoin hänen valita riistan minkä jakaisimme ja sitten siirryimme hieman syrjemmälle syömään.
Tänään alkuillasta meidän oli tarkoitus puhua Lehtitassulle ja Tiputassulle naaraan suunnitelmasta tarkemmin, mutta sitä ennen olisi hyvää aikaa harjoitella hengityksen pidättämistä Sulkatassun kanssa.
Sulkatassu haukkasi palan rastaasta nälkäisenä. Naaraalle oli tapana unohtaa syöminen, joten minua miellytti nähdä hänet syömässä.
”Uskotko, että Lehtitassun suunnitelma on tarpeeksi hyvä saamaan murhaajan kiinni?”, sanoin madaltaen ääntäni. Olin tietenkin ennen kysymystäni vilkaissut ympärillemme, ettei olisi turhia korvapareja kuuntelemassa keskusteluamme.

//Sulka?
408 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Kuten olin olettanutkin, Tuhkajuova oli kaiketi nähnyt esitykseni läpi. En kyllä odottanutkaan naaraalta muuta. Häntä ei ainakaan ollut näyttänyt häirinneen se, miten olin puhunut Väärävarjosta, joten ehkä tunteet eivät olleetkaan pelissä. Toisaalta Tuhkajuovasta ei nyt kukaan ottanut selvää. Hän oli aina osanut peittää hyvin tunteensa viileän ulkokuorensa taakse.
Nyt olimme merkkailemassa rajoja, Pimentovarjo seisoi oppilaiden ja Haahkasurman kanssa kauempana. Harvinaisessa tilanteessa minä ja Väärävarjo olimme sattuneet kahden kauemmaksi muusta joukkiosta. Vilkaisin sivusilmällä valkeaa kollia. En ollut edelleenkään hylännyt mielessäni sitä ajatusta, että soturissa oli jotain epäilyttävää, mikä sitten olisi syynä sille, että Tuhkajuova vietti aikaansa hänen seurassaan. Voisin ihan hyvin kysellä kolliltakin heidän suhteensa luonteesta. Minun olisi parempi tietää, jos Väärävarjon lähettyvillä oli syytä olla varuillaan.
Tai ehkä tuo oli vain tekosyy päästä urkkimaan kaksikon välejä. Ehkä en vain halunnut myöntää itselleni, että olin niin kiinnostunut tyhjänpäiväisistä juoruista.
”Väärävarjo”, sanoin kuin ohimennen, ”sinä ja Tuhkajuova vaikutatte aika läheisiltä.”
Valkoinen soturi nosti katseensa minuun.
”Niin? Eivätkö ystävät yleensä ole aika läheisiä?”
Hymähdin ja katsahdin Tuhkajuovan suuntaan. Ehkä hän oli puhunut totta sanoessaan, että Väärävarjo näki hänet vain ystävänä.
”Ai. Olette siis ystäviä”, naukaisin. ”Vain ystäviä. Ette mitään enempää.”
Väärävarjo taisi saada vihjailevasta äänensävystäni kiinni.
”Oletpa puheliaalla päällä”, soturi vastasi ohittaen kysymyksen. Toisaalta se ei välttämättä tarkoittaisi mitään; ehkä hän vain ei jaksanut puhua asiasta. ”Tämä on varmaan pisin keskustelumme ikinä.”
”Helposti”, vastasin viileästi hymyillen. Tuhkajuova lähestyi oppilaiden kanssa, Haahkasurma jolkotti heidän takanaan. Jatkaisimme kaiketi matkaa.

//Tuhka?
//234 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Partion tahti oli nopea, enkä todellakaan ehtinyt kiinnittämään huomiota muuhun kuin Jääviillon tahdissa pysymiseen. Nopeus ei ollut selvästi vahvuuksiani. Yksi askel epähuomiossa tikun päälle sai minut pysähtymään heti ja nostamaan tassua katsoakseni, mitä juuri oli käynyt. Tassussa tuntui jomotus, mutta ei siihen sattunut. Ei tämä tuntunut kivulta. Kyllä sitä yhden partion tikun kanssakin voisi suorittaa loppuun-
”Ketunjätökset, Jääviilto, oppilas sai tassuunsa tikun, saatan hänet leiriin tappajan varalta ja kirin teidät sitten kiinni”, Haukkasiipi tokaisi. Lähdimme siis kahden suuntaamaan takaisin leiriin. Olin astunut ilmeisesti jonkun terävän tikun päälle ja se jomotti polkuanturassani ikävästi. Olisin jatkanut hiljaa partion mukana tikunkin kanssa, mutta Haukkasiivelle en halunnut väittää vastaan. Vaikka tuntuikin välillä typerältä mennä vanhempien kissojen sanojen mukaan, se oli silti järkevää oppilasikäisenä. Tällöin minulla oli parempi mahdollisuus saada mielipiteeni kuulluksi soturina. Ylimieliset oppilaat, jotka olettivat olevansa parhaita kaikessa jäivät varmasti soturina jalkoihin, jos he eivät oppilaina esiintyisi kunnioitettavina sotureille. Jokaisella sanalla ja teolla oli oppilaana oli merkitystä, sillä se saattoi helposti heijastua tulevaisuuteen.
Jouduin linkkaamaan tassuani, sillä tikku tuntui melko isolta. Olin tyytyväinen siihen, ettei Haukkasiipi tarjonnut apua. Ja vaikka olisi tarjonnutkin, olisin kieltäytynyt siitä. Oli jo tarpeeksi turhauttavaa palata takaisin leiriin, kun emme olleet edes päässeet Eloklaanin rajalle asti saati hoitaneet mitään. Olin muutenkin melko hidas ja varsinkin linkkaamalla matka takaisin leiriin tuntui puolet pidemmältä. Haukkasiipi ehtisi varmasti partion mukaan vasta, kun se olisi jo hoitanut rajan merkkauksen kokonaan.
”Onko tätä nyt pakko näyttää parantajalle?” murahdin itselleni, sillä tuntui typerältä saada tikku huolimattomuuden takia. Pidin itseni tyynenä, vaikka tapahtunut nolotti. Päästettyäni sanoja suustani, joka ei normaalisti ollut ollenkaan tapaistani, vilkaisin nopeasti Haukkasiiven suuntaan. Sanat tuntuivat typerimmiltä, mitä edes oloni oli. Toivoin ruskeaturkkisen vain jättävän muminani huomiotta ja jatkavansa matkaa, mutta se taisi olla liikaa pyydetty. Onnistuin aina saamaan itseni tällaisiin tilanteisiin. Muistin edelleenkin elävästi päivän saalistuspartiossa, jossa olin törmännyt erääseen vanhempaan soturiin epähuomiossa. Muistin myös varsin hyvin, kuinka olin möhlinyt totaalisesti suurissa harjoituksissa saalistusosuudessa ja sen lisäksi vielä epäonnistunut lajissa, jonka olin luullut hallitsevani parhaiten. Luulin, että tuollaiset tilanteet olisi jo omalta kohdaltani taputeltu, enkä joutuisi enää käymään sellaisia uudelleen läpi. Ja jälleen kerran olin toivonut taas liikoja. Ja tietenkin tikun piti upota tassuuni juuri Jääviillon seurassa. Mitähän hänkin mahtoi ajatella tämän jälkeen? Ajatukseni keskeytyivät, kun Haukkasiipi avasi suunsa vastatakseen minulle jotakin.

// Haukka?
// 370 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo oli hakenut tuoresaaliskasasta jäniksen, jonka olimme saaneet jo miltei kokonaan syödyksi. Naaras oli minun yllätyksekseni alkanut kehumaan Väärävarjoa ja valkean soturin ulkonäköä. Lisäksi naaras oli kysynyt siitä, oliko entisellä erakolla kumppania. Katsoin tummaa soturia silmiäni siristellen. Mitä Pimentovarjo oikein yritti? Hänen eleidensä perusteella olisi voinut luulla, että naaras oli tosissaan, mutta minä tiesin, ettei Pimentovarjon tapoihin kuulunut tällaiset puheet. Yrittikö naaras ärsyttää minua, vai testasiko hän minua jotenkin? Käänsin katseeni pois soturista ja kohautin välinpitämättömästi lapojani.
”Kai joskus on ollut, mutta ei kai enää. Kysy häneltä itseltään”, tokaisin. Sisimmässäni tuntui pahalta, jos Pimentovarjo aidosti olisi sittenkin kiinnostunut Väärävarjosta. Mutta kun järjellä asiaa ajatteli, niin kenties se olisi ihan hyväkin asia. Jos Väärävarjo jättäisi minut rauhaan, voisin unohtaa hänet ja hänen seurassaan hullun lailla lyövän sydämeni. En odottanut soturin reaktiota, vaan nousin ylös.
”Partio lähtee aivan pian”, sanoin ja katsahdin kylmästi Pimentovarjoon. En sanonut enempää, vaan jätin kissan istumaan yksikseen miltei kokonaan kalutun jäniksen luokse, ja kävelin piikkihernetunnelin liepeille odottamaan muita partion jäseniä. Pimentovarjo lähti nopeasti lähtöni jälkeen perääni. Myös Tuimatassu ja Raparperitassu löysivät tiensä luoksemme. Hetken kuluttua myös Väärävarjo sekä Haahkasurma olivat paikalla.
”Lähdetään”, tokaisin ja lähdin johdattamaan kissajoukkoa piikkihernetunneliin. Ennen kuin pääsimme poistumaan leiristä, vartiossa istuva Rapakynsi kiersi katseellaan jokaisen kissan läpi, ja astui sitten sivuun. Nyökkäsin ikään kuin kiitokseksi ja tassutin hämärään piikkihernetunneliin.
Leirin ulkopuolella kukaan ei sanonut mitään. Kuljin kaikessa rauhassa partion johdossa kohti pohjoista. Ylittäisimme joen ja aloittaisimme rajojen kiertämisen sitten itäiseltä pohjoisrajalta.
Metsässä leijaili vastakukkineiden kuusenkerkkien, sekä erilaisten kasvien tuoksut. Metsä oli herännyt henkiin viherlehden myötä. Pujottelin puiden ja suurien kivien lomassa kohti jokea. Sen solina kantautui korviini jo kaukaa. Ääni oli yhtä rauhoittava kuin vesiputouksen pauhu. Nautin veden äänistä, jopa siitä, kun vesipisarat iskeytyivät sateella sotureiden pesän kattoon. Se sai minut tuntemaan itseni eläväiseksi, kun tiesin veden olevan lähelläni.
Ylitimme joen yhä hiljaisuudessa. Astinkivet olivat kuivia, sillä joki virtasi maltillisen rauhallisesti, eikä tänään tai eilen ollut satanut. Asia varmasti muuttuisi pian, sillä metsän yllä oli edelleen paksu pilvipeitto. Sade alkaisi varmasti minä hetkenä tahansa.
Odotin joen toisella puolen, kun muut tulivat yksitellen astinkiviä pitkin vastarannalle. Väärävarjo tuli aivan perässäni. Valkea soturi hyppeli sulvasti kiveltä toiselle. Päästyään maalle taas, kolli istuutui vierelleni odottamaan muita. En vaivautunut katsomaan soturia, vaikka huomasin sivusilmälläni hänen katsovan minua. Täytyi keskittyä partiointiin, enkä antaisi ajatusteni harhautua hetkeksikään. Pimentovarjo odotteli vastarannalla niin kauan, että Tuimatassu ja Raparperitassu pääsivät astinkiville. Sitten tumma soturi loikki kaksikon perässä luoksemme.
Matka jatkui kohti pohjoista. Kiristin tahtia hieman, kunnes rajan tuntumassa hidastin sen taas kävelyksi.
”Kuten Henkäysvarjo sanoi, me tarkastamme Eloklaanin välisen rajan ja eteläisen rajan”, tokaisin ikään kuin ohimennen, kun partion jäsenet alkoivat jo merkata rajoja.

//Pimento?
// 432 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Partioi, se olisi tämän päivän tehtävä. Asia kerrallaan. Mukana olisi tänään Jokimieli, Jääviilto sekä Tuimatassu. Kukaan heistä ei ollut minulle kovinkaan tuttu. Tarkoituksena oli toki tutustua kissoihin, heidän ajatusmaailmoihinsa sekä olla ihan normaalissa partiossa. Oli kiinnostavaa löytäisimmekö mitään, esim kuollut ruumis. Olisi kiinnostavaa nähdä minkälaisessa maastossa tai olosuhteissa tappajamme tappoi. Ei, ei minua itse kiinnostanut olla uhri, vaan opiskella tappajasta. Katsoa sivusta kun hän vain riisti toisen hengen. Ajatuskin sai minut tuhahtamaan. Pystyin mielessäni näkemään tilanteen hyvin. Mutta toisaalta, kuka klaanistamme olisi tappaja? Kuka pystyi klaanissamme siihen? Miltä hänestä tuntui? Varmasti upealta mutta siis. Miksi? Mitä hän näki tappamissaan kissoissa? Tassutin Tuimatassun ja Jäävillon luokse. En tosin yllättyisi jos tappaja olisi Jääviilto, hänellä olisi taitoja moiseen, hän osasi tapella ja hyvin. Tuimatassu oli iso ikäisekseen, ja kun sanoin iso meinasin ettei hänellä ja jäävillolla ollut paljoakaan koko eroa ja Jääviilto oli sentään iso. En jaksanut tervehtiä jokaista kissaa erikseen, vaan nyökkäsin heille, sillä olin sen verran ajatuksissani. Kirosin jo sitä faktaa ettei Jokimieli ollut vielä paikalla. Kun naaraan viimein päätti osallistua seuraamme olin enemmän kuin kiitollinen. En minäkään jaksaisi tässä koko päivää istuskella. Jonkun kyllä olisi pitänyt näyttää Jokimielelle paikkansa partioissa, sekä ettei hänellä ollut lupaa päättää milloin lähdimme. Mutta niin hän teki. En niinkään kuunnellut Jääviiltoa, tai hänen käskyään lähteä, mutta tassuttelin kollin perässä kylläkin. Mietin mitä Keltapilke teki, hän oli ainakin sanonut minulle aiemmin menevänsä saalistamaan jonkun turhien kissojen kanssa. Mietin mitä naaras saisi saaliikseen, toivottovasti jäniksen, niitten liha oli hyvää. Kuulin että menimme Eloklaanin rajan luokse, joten mietin myöskin heitä. Tulisimmeko törmäämään eloklaanilaisiin? Laittaisivatko he vastaan? Kai he sen verran oman paikkansa tietäisivät etteivät alkaisi sellaisiin? Ei, ei minua haitannut lainkaan tapella, vaan ennemminkin kiinnosti Elonklaanin luonteesta. He vaikuttivat niin erilaisilta uskontonsa kanssa. Sekä muutenkin valtakunta kissoista jotka olivat optimistejä, mietin miten heidän kitkerän hymynsä saisi kitkettyä pois, kuinka paljon kipua se vaatisi saada heidät anelemaan armoa. Katsoin kuinka puut vilisivät silmissäni maailman kanssa, huomaten pian Tuimatassun olevan läheisyydessäni.
”Mitä mieltä olet Eloklaanista?”, Tuimatassu yht äkkiä päätti kysyä minulta. Kurtistin kulmiani miettien mitä hän haluaisi kuulla, oliko hän mallia jolle oli aivan turhaa kertoa oikeaa vastausta? Luultavasti, mutta varmasti hän odottaisi minulta jonkinlaista vastauta vanhempana kissana kuin hän.
“He ovat hyvä vastus, mutta Punatähti on aivan liian hellä heidän kanssaa, en tajua vielä heidän pointtiaan mistään. Turhia riistan kuluttajia”, tokaisin kollille. Pystyin näkemään mielessäni Eloklaanin alun tuhannella eri tavalla. Jos Punatähti halusi hän olisi pystynyt järjestämään heistä massamurhan jos olisi halunnut. Miksi jakaa rajaansa kenenkään kanssa, he veisivät vain riistaa, tilaa, sekä saattaisivat viedä meiltä reviiriä tulevaisuudessa. Mutta ei, hänen tyttärensä oli muutenkin hänelle liian tärkeä, se oli päällikkömme heikko kohta, josta minä henkilökohtaisesti olisin halunnut ottaa kiinni ja tuhota hänet sillä.
“Mutta päällikkön teot olivat varmasti oikeutettuja joillain tasolla. Mitä itse mietit tappaja tilanteesta?”, Kysyin vuorostaan kollilta. Kuljimme juuri vatukkapuskan vierestä.
“Toivon että tappaja saadaan pian kiinni”, hän ehti sanoa ennen kuin tuhahti, sihahti hiljaa kivusta, hän katsahti tassuaan, kiroten ääneen nopeasti.
“Hiirenpapana, sain tikun”, Hän tokaisi. Katsoin oppilaan polkuanturaa todeten toisen olevan oikeassa, mutta huomasin myös että jokimieli tai Jääviilto eivät huomanneet kollin ongelmia, vaan jättivät meidät taakseen.
“Ketunjätökset, Jääviilto, Oppilas sai tassuunsa tikun, saatan hänet leiriin tappajan varalta ja kirin teidät sitten kiinni”, Tokaisin. Kolli käännähti katsomaan minua, nyökäten lopulta, hän oli niin hyvä tappelussa joten en edes miettinyt että jos tappaja saisi hänet tapettua. Alkaisin vasta olemaan huolissani tappajan vaaraallisuudesta jos tappaja tappaisi Jääviillon. En voinut muuta kuin saattaa kollin, muuten voisin saada nuutia päälliköltä että päästin oppilaan yksin metsään kulkemaan. Nytkin pohdin olisinko hyvä lähteä vai yksin mutta en aloittanut valittamaan.

//589 sanaa
//Tuima?

Kirjoittaja: Auroora

”Ai, olemmeko jotain ystäviä nyt, vai?” tokaisin, mutta kävin hakemassa tuoresaaliskasasta meille jäniksen. Olin aina tarkkaillut muita kissoja. En ollut kovinkaan sosiaalinen, mutta koin tärkeäksi tietää, mitä muut kissat ympärilläni ajattelivat ja aikoivat. Siispä minulta ei ollut jäänyt huomaamatta Tuhkajuovan outo käytös. Hän oli tuntunut etsivän katseellaan jotain, tarkemmin jotain kissaa. Ja minulla oli hyvin vahva veikkaus siitä, kuka tuo kissa oli. Tuhkajuova oli sanonut, että syy siihen, miksi hän vietti aikaansa Väärävarjon kanssa oli se, että kolli piti häntä ystävänään. Ei siksi, että naaras itse olisi halunnut olla tuon seurassa. Miksi hän sitten oli etsinyt Väärävarjoa?
Huomasin, että hän tuntui käyttäytyvän Väärävarjon suhteen samalla tavoin kuin minä Turmaloikan suhteen. Siksi en halunnut ajatella, että kaksikon välillä olisi mitään lähelläkään kumppanuutta, sillä sitten se merkitsisi samaa minulle ja Turmaloikalle. Kyseinen soturi oli käyttäytynyt epätavallisen tylysti minua kohtaan eilisen illan jälkeen. Turmaloikka oli kohtuuton ja ylidramaattinen. Minun olisi kai puhuttava hänen kanssaan myöhemmin, jos sopiva sauma löytyisi.
Pudotin jäniksen maahan ja kumarruimme syömään sitä. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa jokin aikaa sitten, joten ei menisi kauan ennen kuin partion tulisi lähteä. Väärävarjo oli myös ilmoittautunut partioon. Olikohan kolli todella tykästynyt Tuhkajuovaan? Vilkaisin naarasta sivusilmällä. Siedin Tuhkajuovan seuraa siksi, että koin olevamme samankaltaisia kissoja. En oikein tiennyt, miksi kukaan muu pitäisi soturista, sillä en uskonut, että kukaan muu pitäisi minustakaan. Väärävarjolla oli outo maku. Samoin Turmaloikalla.
”En sano tällaista usein, mutta… Väärävarjo on aika komea”, naukaisin kokeillen ja katsahdin syrjäsilmällä harmaan naaraan puoleen. ”Ja hän vaikuttaa paljon kypsemmältä kuin vaikka Turmaloikka. Tiedätkö, onko hänellä kumppania? En halua turhaan tuhlata häneen aikaa, jos on.”
Vaikka olinkin ehkä hyvä valehtelemaan ja näyttelemään, kaikista mahdollisista kissoista Tuhkajuova varmaankin näki parhaiten lävitseni. Halusin kuitenkin selvittää, mitä noiden kahden välillä oli, tai oliko heidän välillä mitään ollenkaan. Ja jos Tuhkajuova omaisikin tunteita Väärävarjoa kohtaan, voisin minäkin kenties kohdella Turmaloikkaa jälleen normaalisti.

//Tuhka?
//304 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harakkatassu: 9kp –

Sähkötassu: 49kp! –

Tuhkajuova: 72kp! –

Pimentovarjo: 27kp! –

Sulkatassu: 22kp! –

Raparperitassu: 4kp –

Mahlahalla: 18kp –

Kirjoittaja: Elandra

Leirin pääaukio oli täynnä kissoja, kun palasimme leiriin uintiharjoituksista. Sulkatassu oli tapansa mukaan koetellut hermojani sooloilemalla turhuuksia harjoituksissa, mutta ensimmäisen varoituksen jälkeen naaras oli onneksi osannut käyttäytyä. Vaikka naaraan luonne oli mitä oli, en voinut kieltää, etteikö hän olisi luonnostaan etevä uimari. Kovalla harjoittelulla Sulkatassu voisi oppia vaikka mitä, ja kenties olla joskus yhtä hyvä kuin minä.
Sulkatassu ja Sähkötassu lähtivät omille teilleen heti leiriin saavuttuamme, mutta Pimentovarjo käveli kanssani sotureiden pesälle. Turmaloikka astui juuri sillä hetkellä ulos pesästä, ja kolli mulkaisi vierelläni istuvaa tummaa soturia. Pimentovarjo ei huomioinut ohitsemme kulkevaa kollia millään lailla, vaan piti katseensa visusti edessäpäin. Ilmeisesti kaksikon välit eivät olleet enää yhtä hyvässä kunnossa kuin joitakin päiviä aiemmin, muttei se ollut minun asiani. Kunhan sotureiden välit eivät vaikuttaneet heidän soturin tehtäviinsä, ei ongelmaa ollut.
Annoin katseeni kiertää pääaukion halki. Katseeni pysähtyi hetkeksi Jyrkänneloikkaan, joka keskusteli parhaillaan Rapakynnen kanssa. Isäni ei näyttänyt millään tapaa iloiselta keskustellessaan, vaan hänen kasvoillaan oli sama kylmä ilme kuin aina. Katseeni käväisi piikkihernemuurin varjossa istuvassa Henkäysvarjossa, mutta siirtyi heti muualle. Säpsähdin tajutessani, että etsin jotakin. Etsin edes pientä vilausta vitivalkoisesta turkista ja haalean meripihkan värisistä silmistä. Klaanissa oli tasan kaksi täysin valkoista kissaa, joten Väärävarjon erotti muiden joukosta helposti. Hiutaleviiksi oli ruumiinrakenteeltaan huomattavasti sirompi ja ruipelompi mitä entinen erakko oli, joten en sekoittaisi naarasta kolliin. Ei Väärävarjokaan mikään tanakka ollut, sillä kolli oli normaalia hieman sirompi ja kevytrakenteisempi. Tuon valkean, ohuen turkin alta erottuivat kuitenkin selkeästi lihakset, jotka saivat kollin näyttämään vähän vähemmän sirommalta. Väärävarjolla oli pitkät jalat, jonka ansiosta hän olikin nopea juoksija.
Ravistelin päätäni ja työnsin ajatukset kollista pois mielestäni. En olisi halunnut ajatella Väärävarjoa, mutta kolli tuntui olevan minulle pakkomielle. Aina kun olin turhan panttina, soturi ilmestyi ajatuksiini. Sitten en enää vain voinut lakata ajattelemasta häntä.
Minusta tuntui aivan siltä, kuin joku olisi tuijottanut minua. Pian sivusilmälläni huomasin, ettei tunne ollut turha. Pimentovarjo oli kääntänyt harmaansinisen, epäileväisen katseensa minuun. Mulkaisin soturia, muttei tuo kääntänyt päätään pois.
”Etkö tiennyt, ettei ole kohteliasta tuijottaa?” tuhahdin kääntäen katseeni eteenpäin. Sivusilmälläni näin, kuinka Pimentovarjokin siirsi katseensa pois minusta. Naaras ei sanonut mitään, mutta tiesin hänen huomanneen oudon käytökseni. Kirosin mielessäni. Toivoin, ettei Väärävarjo olisi koskaan edes saapunut Kuolonklaaniin. Tasaisen mukava elämäni oli muuttunut monimutkaiseksi hetkessä. Heti Väärävarjon saapumisen jälkeen välini Henkäysvarjoon olivat muuttuneet radikaalisti, ja tunsin olevani solmussa.
Katsahdin Henkäysvarjoon, joka asteli pääaukion keskelle ylpein askelin. Varapäällikkö alkoi järjestää partioita. Kollin katse kiersi leirissä, ja pysähtyi minuun.
”Tuhkajuova, sinä johdat auringonlaskun rajapartiota, joka kiertää pohjoisesta Eloklaanin rajaa myöten eteläisen rajan itäpäätyyn. Mukaasi lähtevät Pimentovarjo, Haahkasurma, Raparperitassu ja Tuimatassu”, kolli ilmoitti tasaisella äänellään. Juuri sillä hetkellä kuulin jonkun astuvan ulos sotureiden pesästä. Tunsin sydämeni sykkeen kiihtyvän, kun valkea kollikissa astui ulos pesästä. Tuo vilkaisi minua ja Pimentovarjoa, jonka jälkeen kolli käveli suoraan Henkäysvarjon luokse.
”Pääsenkö minä heidän mukaansa? Olen ollut koko päivän nukkumassa, joten lähtisin mielelläni rajapartion matkaan”, kolli tokaisi ja katsoi itseään aavistuksen verran suurempaa Henkäysvarjoa suoraan silmiin. Henkäysvarjo siristi sinisiä silmiään, ja hänen katseensaa lipui Väärävarjon ohitse minuun. Olin aivan varma, ettei varapäällikkö suostuisi moiseen, ja oikeastaan toivoinkin niin. Toisaalta uskoin, että kollin läsnäolo ei vaikeuttaisi partion johtamista. Kun olin partiossa, keskityin siihen täysillä enkä ajatellut mitään muuta. Kun suoritin soturin tehtäviä, onnistuin aina unohtamaan kaiken muun.
”Hyvä on, mene heidän mukaansa”, Henkäysvarjo murahti ja katsoi Väärävarjoa halveksuen. Valkea soturi nyökkäsi kiitokseksi varapäällikölle, ja suuntasi sitten kohti minua ja Pimentovarjoa.
”No, joko lähdetään?” kolli kysyi virnistäen ja istui meitä vastapäätä. Nostin katseeni taivaalle.
Kun olimme lähteneet uintiharjoituksiin, taivas oli ollut kirkas ja miltei pilvetön. Nyt paksu pilviverho oli saapunut reviirin ylle Eloklaanin reviiriltä, ja se lähestyi kovaa vauhtia huippunsa ohittanutta aurinkoa. Pilvet olivat melko tummia, joten illalla varmaan alkaisi sataa.
”Ei aurinko ole vielä laskemassa”, tuhahdin ja pyöräytin silmiäni.
”Sinulla näyttää olevan sen verran virtaa, että voit käydä ilmoittamassa lähdöstä Haahkasurmalle ja oppilaille”, tokaisin tasaisella äänellä ja kohtasin Väärävarjon meripihkaisen katseen. Sydämeni tuntui lyövän muutaman ylimääräisen lyönnin, kun kollin kasvoille piirtyi huvittunut virne. Oli melko haastavaa pitää ilmeeni tasaisena ja rauhallisena, mutta onnistuin siinä omasta mielestäni ihan hyvin.
”Selvä”, kolli hymähti ja lähti kulkemaan kohti oppilaiden pesää. Käännyin sitten rennosti Pimentovarjon suuntaan.
”Jaatko kanssani saaliin ennen lähtöä?” kysyin rauhallisesti soturilta, joka oli kääntänyt siniharmaan katseensa minuun.

//Pimento?
// 684 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassua oli ärsyttänyt, kun Sähkötassu oli tullut häntä herättämään kesken hyvien unien. Naaras oli palannut kokoontumisessa olleiden kissojen kanssa leiriin myöhään yöllä, ja raidallista oppilasta väsytti edelleen hurjasti. Sähkötassu oli saanut siskonsa ylös kertomalla uintiharjoituksista. Väsymys oli hälventynyt hiukan, ja Sulkatassu oli noussut ylös.
Vaikka Sulkatassu olikin innoissaan uintiharjoituksista, häntä ärsytti niiden ajankohta. Aivan kuin Tuhkajuova haluaisi tahallaan ärsyttää tytärtään pitämällä uintiharjoitukset tähän aikaan.
Harmaanruskea naaras laahusti veljensä perässä ulos pesästä. Pääaukiolla oli melkoinen vilinä, sillä aurinko oli jo noussut. Aurinko lämmitti mukavasti oppilaan turkkia. Sulkatassu nautti viherlehdestä, ja siitä että pääsisi viimeinkin Hehkulammelle uimaan. Edelliset uintiharjoitukset oli pidetty leirin lammessa ennen lehtikatoa. Silloin Sulkatassu, Sähkötassu ja Sinilintu olivat olleet vasta pentuja. Tuhkajuovalla oli ollut hiirenkorvan ja viherlehden alun ajan käpälät täynnä töitä, eikä naaras ollut kai vain ehtinyt pitää harjoituksia pennuilleen.
”Tuleeko Sinilintu myös mukaan?” Sulkatassu kysyi kuin ohimennen veljeltään, kun kaksikko suuntasi kohti leirin uloskäyntiä. Sähkötassu pudisti päätään.
”Vain sinä ja minä.” Sulkatassu ei sinänsä ollut yllättynyt asiasta. Ei hänellä itselläänkään olleet mitkään maailman parhaat välit emonsa kanssa, mutta Sinilinnulle Tuhkajuova hädin tuskin edes suostui puhumaan. Tabbykuvioinen soturi tuntui halveksivan Sinilintua, joka poikkesi varsin paljon muista sotureista. Olihan Sinilintu vähän outo, mutta siitä huolimatta Sulkatassu välitti sisarestaan.
”Harmi. Olisi ollut mukava viettää hänen kanssaan aikaa”, Sulkatassu tokaisi. Sähkötassu ei vastannut. Kaksikko istuutui alas piikkihernetunnelin läheisyyteen. Raidallinen Sulkatassu päätti käyttää odottelun peseytymiseen. Pitkin kielenvedoin hän siisti lyhyttä turkkiaan niin kauan kuin vain ehti.
Hetken kuluttua oppilaita lähestyi kaksi naarassoturia. Tuhkajuova kulki mustan Pimentovarjon edellä. Sulkatassu ei tuntenut tummaa soturia, mutta tiesi tuon olevan suurin piirtein Tuhkajuovan ikäinen. Emo heilautti hännällään merkin seurata kohti piikkihernetunnelia. Sulkatassu nousi nopeasti ylös ja kirmasi sotureiden perään veljensä edellä. Sähkötassu tuli naaraan perässä rauhallisemmin askelin.
”Olemme menossa Hehkulammelle uintiharjoituksiin, minulla on Punatähden lupa”, Sulkatassu kuuli Tuhkajuovan ilmoittavan vartiossa seisovalle Haukkasiivelle. Kolli siirtyi sivuun ja päästi nelikon piikkihernetunneliin.

Matka Hehkulammelle tuntui kestävän ikuisuuden, sillä Sulkatassu oli niin innoissaan, ettei malttanut odottaa. Soturit hänen edellään tuntuivat suorastaan matelevan eteenpäin. Hän olisi halunnut juosta heidän ohitseen, mutta tiesi ettei siitä seuraisi muuta kuin paluu leiriin. Siispä naaras oli tyytynyt matelemaan sotureiden perässä turhautuneena.
Viimein harmaanruskea naaras saapui muiden kanssa Hehkulammen sinisen veden ääreen.
”Vartioi sinä tässä”, Tuhkajuova tokaisi Pimentovarjolle, eikä mustalla soturilla tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Sulkatassu loikki rantahietikolle ja katseli vettä lumoutuneena. Viime yönä vesi oli kimallellut kauniisti kuun valossa, mutta Sulkatassu nautti enemmän siitä, miltä Hehkulampi näytti auringossa. Sen vesi oli suorastaan hehkuvan sinistä, ja tuntui vetävän naarasta puoleensa. Hän astui veteen epäröimättä. Se oli viileää, mutta se tuntui vain mukavalta auringon paahteessa.
”Kertaamme tänään uimisen perusteita”, Tuhkajuova ilmoitti ja asteli jälkeläistensä edellä veteen. Oppilaat eivät epäröineet, vaan seurasivat emoaan pidemmälle. Kun vesi kosketti Sulkatassun vatsakarvoja, hän pysähtyi kuuntelemaan emonsa sanoja.
”Kyllä minä muistan ne jo! Pitää löytää oikea rytmi ja niin edespäin. Katso vaikka”, Sulkatassu tokaisi ja otti muutaman askeleen syvemmälle. Hän irrotti käpälänsä veden pohjasta ja alkoi ensin kauhoa etukäpälillään vettä, ja potki sitä samassa tahdissa takajaloillaan. Naaras innostui, kun hän pysyi hetken ajan pinnalla ja pääsi puolentoista hiirenmittaa eteenpäin. Sitten oppilas kadotti rytminsä, ja vajosi pinnan alle. Ikäväkseen hän oli uinut kauemmaksi rannasta, eikä enää yltänyt pohjaan. Naaras oli vähällä mennä paniikkiin, mutta onnekseen Tuhkajuova sukelsi pentunsa perään ja veti tuon lähemmäski rantaa niin, että Sulkatassu ylsi pohjaan.
”Oho”, naaras virnisti huvittuneesti, kun hän nousi ylös ja katsahti emoonsa. Tabbykuvioisen soturin kasvoilla oli turhautunut ilme, ja tuo pudisteli päätään pettyneenä.
”Kun uit, ui aina vastarantaan. Hukutat vain itsesi uidessasi kauemmaksi, kun et vielä osaa uida. Äläkä ala sooloilemaan, tai tämä jää viimeiseksi uintikerraksesi”, Tuhkajuova murahti tyytymättömänä ja jatkoi opetusta.

//Sähkö?
// 588 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin äärettömän kiitollinen siitä, että Karhumyrsky oli selvinnyt murhaajan kynsistä hengissä. Kolli oli viettänyt parantajan pesällä neljäsosakuun. Hänen toinen silmänsä oli parantunut, mutta sen ylitse kulki nyt kolme pitkää, parantumassa olevaa haavaa. Olin käynyt katsomassa ystävääni parantajan pesällä päivittäin. Karhumyrsky tuntui olevan hieman poissa tolaltaan tapahtuneen johdosta, ja halusin piristää häntä.
Istuskelimme leirin pääaukiolla. Kastanjanruskea soturi oli ummistanut silmänsä ja nostanut leukansa kohti aurinkoa. Se lämmitti minunkin turkkiani vähän turhankin paljon. Kuumuus tuntui tukahduttavalta.
”Minä olen ihan aidosti onnellinen siitä, että olet kunnossa”, lausahdin ja rikoin yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Karhumyrsky vilkaisi minua ja kohautti lapojaan.
”Niin. Minua vain ärsyttää suunnattomasti, etten saanut sitä murhaajaa kiinni”, kolli huokaisi ja pudisteli päätään. Katsoin soturia ja yritin löytää sopivia sanoja.
”Ei kukaan syytä sinua siitä. Jos olisit jäänyt taistelemaan, et välttämättä olisi enää hengissä”, huomautin, ja soturi kohautti taas lapojaan.
”Onneksi pääsin näin nopeasti pois parantajan pesältä. En olisi kestänyt enää päivääkään sitä kamalaa yrttien katkua”, kolli irvisti inhosta ja sai minut naurahtamaan.
”Voi sinua raukkaa, ethän sinä meinannut kuin kuolla ja sitten vielä jouduit haistelemaan yrttejä monta päivää”, naurahdin, mutta Karhumyrskyä ei naurattanut.
Jälleen yllemme laskeutui hiljaisuus. Katseeni lipui Karhumyrskystä leirin sisäänkäynnille. Partio saapui juuri leiriin, ja vartiossa oleva Ruusutuike kävi läpi jokaisen leiriin palaavan kissan. Partion mukana oli Mustikkakuono, Karhumyrskyn poika.
”Mustikkakuonosta on kasvanut hieno soturi”, lausahdin. Karhumyrsy nyökkäsi.
”Olen samaa mieltä”, kolli murahti ja etsi katseellaan poikansa siniharmaan turkin. Mustikkakuonon emo Villisielu oli kuollut joitakin kuita sitten. Karhumyrsky oli ollut melko hajalla kumppaninsa kuoleman johdosta, mutta hän oli viime aikoina vaikuttanut voivan paremmin. Nyt kollia oli kuitenkin kohdannut taas yksi vastoinkäyminen. Karhumyrsky oli kenties vahvin kissa jonka tunsin. Hän kesti vastoinkäymiset aina vaikka mikä oli.

Kului taas päiviä, kun en ehtinyt kiireiltäni juttelemaan Karhumyrskyn kanssa. Kolli tuntui viihtyvän omissa oloissaan, eikä koskaan ollut pääaukiolla kanssani samaan aikaan. Edellisyönä osa Kuolonklaanin kissoista oli päässyt mukaan Eloklaanin ja Kuolonklaanin väliseen kokoontumiseen. Olisin itsekin halunnut mukaan, mutta Punatähti ei ollut ottanut minua syystä tai toisesta. Mukana oli pääasiassa sellaisia sotureita, joihin päällikkö luotti, sekä ihme kyllä vasta klaaniin hyväksytty Väärävarjo. Minun mielestäni päällikkö olisi ihan hyvin voinut jättää valkean kollin pois kokoontumisesta, ja korvata hänet minulla.
Aurinko oli jo noussut, mutta osa kokoontumisessa olleista kissoista nukkui yhä. Olin ollut aamupartiossa, ja loppupäiväni olisi vapaa. Odottelin Karhumyrskyä, sillä tahdoin kuulla ystävältäni kaiken mahdollisen kokoontumisesta. Olikohan Lauhalaukka ollut siellä myös?
Kun mietin entistä parasta ystävääni, mieleni valtasi haikeus. Lauhalaukka oli ollut kadoksissa, ja ilmeisesti hän oli seonnut sen jälkeen. Kolli oli hakemalla hakenut Karhumyrskystä syyllistä siihen, että Lauhalaukka oli joutunut kaksijalkojen kaappaamaksi. Olisin mielelläni pysynyt oranssivalkean soturin ystävänä, mutta hän ei hyväksynyt sitä, etteivät kuolonklaanilaiset uskoneet hänen tarinaansa. Siispä kolli oli siirtynyt Eloklaanin riveihin, enkä ollut nähnyt häntä sen jälkeen. Ajattelikohan hän minua koskaan?
Sotureiden pesästä kuului liikettä. Käännähdin sisäänkäynnin puoleen, ja näin kastanjanruskean Karhumyrskyn astelevan pääaukiolle. Kolli piti katseensa visusti maassa, eikä siksi huomannut minua. Astelin varovaisin askelin ystäväni vierelle.
”Huomenta unikeko. Nukuit pitkään tänään”, virnistin kollille, joka vilkaisi minua. Karhumyrskyn ilme oli mietteliäs, ja hän tuntui sivuuttavan sanani täysin.
”No, mikä on? Millaista kokoontumisessa oli?” kysyin soturilta, joka tuntui olevan aivan omissa maailmoissaan. Karhumyrskyn katse oli noussut maasta. Seurasin katseellani soturin katsetta, ja huomasin hänen katsovan Mustikkakuonoa.
”Karhumyrsky?” lausuin kollin nimen, ja hän säpsähti. Kastanjanruskea kissa katsahti minuun ärtyneenä.
”No mitä?” hän kysyi murahtaen turhankin vihaisella äänellä. En säikähtänyt sitä, vaan kurtistin kulmiani.
”Mikä ihme sinua risoo? Miten siellä kokoontumisessa meni?” kysyin pyöräyttäen silmiäni. Karhumyrsky tuntui rauhoittuvan, ja hän kohautti lapojaan. Kolli oli hetken ajan katsonut minua, mutta nyt hän seurasi taas katseellaan Mustikkakuonoa. Aivan kuin kolli olisi tarkkaillut poikaansa. No, kenties se oli vain välittämistä.
”Ei minua mikään riso”, kolli tuhahti kääntämättä katsettaan minuun, ”ihan hyvin meni. Eloklaanilaiset ovat nössöjä.” Tuo kuulosti jo ihan tavalliselta Karhumyrskyltä. Hymähdin.
”Mitä suunnitelmia sinulla on tälle päivälle?” kysyin ystävältäni. Karhumyrsky kohautti lapojaan.
”Onko Henkäysvarjo jakanut jo tämän päivän partiot?” kastanjanruskea kolli kysyi.
”Auringonlaskun partiot on vielä jakamatta. Voisimme mennä yhdessä sinne”, ehdotin ja katsoin kolli kysyvästi. Karhumyrsky kohautti lapojaan.
”Olisi kiva viettää aikaa Mustikkakuonon kanssa. Et kai pahastu, jos kysyn häntä samaan partioon kanssani?” kolli kysyi ja vilkaisi minua. Suoraan sanottuna olin hieman pettynyt, mutta pudistin päätäni. Tietenkin minun täytyi ymmärtää se, että soturi halusi viettää välillä aikaa poikansa kanssa.
”Kyllä minä keksin jotakin muuta”, vakuutin. Karhumyrsky nyökkäsi ja löysi katseellaan Henkäysvarjon, joka istuskeli leirin toisella puolella ja jakoi jänistä Varjokarvan kanssa. Karhumyrsky poistui luotani hyvästelemättä ja suuntasi kohti varapäällikköä.
Jäin tylsistyneenä jälleen kerran yksin. Etsin katseellani Raparperitassun mustaoranssia turkkia. Olisi kiva jutella naaraan kanssa pitkästä aikaa ja vaihtaa vaikka vain kuulumisia.
Tuntui kuin Raparperitassun nimitykset olisivat olleet vain hetki sitten, mutta todellisuudessa naaras olisi pian valmis ansaitsemaan soturinimensä. Aika oli kulunut hurjan nopeasti. Ilmeeni kirkastui, kun huomasin soturioppilaan astelevan ulos oppilaiden pesästä. Raparperitassu haukotteli ja venytteli lihaksiaan. Naaras pysähtyi ja katseli hetken ympärilleen, kunnes huomasi minun katsovan hymyillen hänen suuntaansa. Naaraan kasvoille levisi lämmin hymy, kun hän lähti tulemaan minua kohti.
”Hei! Mitä kuuluu?” kysyin ystävällisesti naaraan päästessä tarpeeksi lähelle.

//Rapsu?’
// 815 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

Minua ei ollut valittu mukaan klaanien kokontumiseen. Minua samaan aikaan turhautti, mutta samaan aikaan totesin sen ehkä olevan parempi vaihtoehto. Mestarini saattaisi tulkita sen väärin, jos edes katsoisin yhtäkään Elonklaanin kissaa. Ehkä minun olisi parempi pysytellä klaanin parissa. Etsinhän minä lopulta kuitenkin edelleen omaa paikkaani. Olin edelleen oppilas, olin ollut jo pidemmän aikaa. Koulutukseni oli hiukan venähtänyt kipeytyneen jalkani takia, mutta pian pääsisin pitämään viimeiset harjotukseni Tuhkaraidan kanssa. Sitten saisin soturinimeni ja voisin ehkä vihdoin sanoa kuuluvani osaksi tätä klaania.

Käänsin kylkeäni oppilaiden pesällä, sillä kuulin kokouksesta saapuvien kissojen saapuvan leiriin. Murahdin pienesti, sillä sama tunne leimahti taas sisälläni. Kateus muita kohtaan, jotka olivat päässeet kokoukseen. Yritin kuitenkin tukahduttaa sen tunteen ja hokea, että pääsisin kyllä joskus mukaan tai että tekisin vain virheen, jos lähtisin kokoontumiseen. Jokainen liike olisi virhe. Pudistelin päätäni, sillä minulla ei ollut aikaa ajatella moisia. Suljin vastahakoisesti silmäni ja yritin uudelleen saama unesta kiinni. En ollut tosin nähnyt niitä vielä aikaisemmin tänäyönä, mutta ehkä ne vielä palaisivat. Ehkä pääsisin uudelleen sen järven rannalle, josta toissayönä uneksin… Suljin silmäni ja yritin samalla piilottaa sisälläni kasvavan innokkuuden. Arviointini oli aivan lähellä, kenties se olisi jo huomenna. Pääsisin pian soturiksi! Näiden ajatusten voimin sysäsin mielipahan kokoontumisesta pois ja nukahdin uudelleen.

// 201 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Käänsin katseeni yllättyneenä naaraaseen. En ollut odottanut hänen tuovan asiaa esille, vaikka tiesinkin, että hän oli varmaankin nähnyt Turmaloikan seurassani. Siristin silmiäni.
”En minä mitenkään viihdy hänen seurassaan. Älä kuvittelekaan”, vastasin viileästi. Minä, Tuhkajuova ja Turmaloikka olimme olleet oppilaita yhdessä, ja olimme tunteneet toisemme melkein koko elämämme. Emme ehkä olleet kovinkaan läheisissä väleissä, kaksi muuta kaiketi vähiten, mutta me tiesimme, mikä kukin oli kissojaan.
”Se typerä kolli vain tunkee koko ajan seuraani. On helpompaa vain kärsiä hiljaa kuin yrittää aina häätää hänet pois.”
En todellakaan tahtonut, että Tuhkajuova kuvittelisi minun ja Turmaloikan välillä olevan jotain. Minä kunnioitin Tuhkajuovaa enemmän kuin keskiverto kuolonklaanilaista, ja luulin, että hänkin kunnioitti minua. Tiesin, ettei Tuhkajuova pitänyt Turmaloikasta, sillä oppilasaikoinamme kolli oli tarttunut jokaiseen tilanteeseen kiusata meitä. Ja vaikka hän ei ehkä käynyt enää minun hermoilleni, hän käyttäytyi kaiketi yhtä ärsyttävästi muita kohtaan. Jos hän luulisi minun – hyi sentään – ihastuneen Turmaloikkaan, sotureista kaikista hiirenaivoisimpaan, miten hän oikein näkisi minut? Muutenkin tunsin oloni jotenkin haavoittuvaiseksi aina, kun toin tunteitani jotenkin esille.
Onneksi minun ei enää tarvinnut jatkaa keskustelua naarassoturin kanssa, sillä Mesitähti ilmoitti klaaninsa olevan lähdössä. Tietysti he lähtisivät ensin, meidän oli varmistettava, etteivät eloklaanilaiset jäisi pyörimään reviirillemme. Pian Eloklaanin jäsenet alkoivat valua pois paikalta, ja kun näytti siltä, että he olivat tarpeeksi kaukana, aloimme mekin tehdä lähtöä. Punatähti otti paikkansa jonon edestä. Päätin, että oli parempi pitää hieman etäisyyttä Tuhkajuovaan, joten naaraan jättäytyessä joukon hännille minä päätin seurata edessä kulkevien kokeneempien sotureiden joukkoa.
Saavuimme piakkoin leiriin. En ollut kokoontumisessa edes huomannut, kuinka väsynyt olin. Olinhan käynyt tänään rajapartiossakin ja omatoimisella metsästysretkellä, joten en ollut paljoa ehtinyt levätä. Onneksi kokoontumiseen lähtijöiden ei kuitenkaan tarvinnut herätä aamun partioihin. Leirin aukiolla yllätyin hiukan nähdessäni niin paljon kissoja valveilla – pääosin sotureita, klaanin nuoremmat ja vanhemmat jäsenet olivat varmastikin nukkumassa – mutta oli kaiketi ymmärrettävää, että kissat olivat kiinnostuneita siitä, mitä kokoontumisessa oli tapahtunut. Näin myös Turmaloikan. Hänkin taisi huomata minut, sillä harmaa soturi lähti kulkemaan minua kohti. Minä kuitenkin astelin hänen ohitseen kuin en olisi kollia huomannutkaan. Oli myönnettävä, että se tuntui hiukan pahalta. Luulin nimittäin, että Turmaloikka oli odottanut unetta nimenomaan minun paluutani. Se kuitenkin liippasi hiukan liian läheltä kumppaneina olemista.
Suuntasin suoraan makuusijalleni ja käperryttyäni sammalilleni suljin silmäni. Soturien pesään astui jälkeeni toinen kissa, jonka hajusta tunnistin Turmaloikaksi. Hän kuului seisovan hetken paikoillaan ja astelevan sitten omalle pedilleen. Kuulin hiljaista jupinaa ”typerästä naaraasta”, mutta tukahdutin haluni nostaa päätäni ja sättiä kollia. En voinut uskoa, että hän otti huomiotta jättämisen niin tosissaan. Lisää sotureita alkoi hiljalleen virrata pesään. Minä nukahdin ärtyneenä.

//Tuhka?
//416 sanaa