Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Keskustelu Pimentovarjon kanssa oli selvästi kääntynyt Väärävarjoon. Tumma soturi oli kiinnittänyt huomiota siihen, miten paljon entinen erakko oli viihtynyt seurassani.
Katsahdin ikäiseeni kissaan ja peitin parhaani mukaan sisälläni syttyvän hämmennyksen. Mitä Pimentovarjo ajoi takaa? Yrittikö hän vihjata jotakin?
”En minä olekaan. Koulutin Väärävarjoa, ja hän pitää minua nyt kai ystävänään. Jos joku kohtuullisen siedettävä kissa, kuten esimerkiksi sinä tai Väärävarjo, liittyy seuraani, en minä ole sitä ajamassa pois”, selitin ja pidin koko ajan katseeni Pimentovarjon harmaansinisissä silmissä. Naaras kohautti lapojaan, ja minä käänsin katseeni lähettyvillämme jutteleviin Sulkatassuun, Sähkötassuun ja eloklaanilaiskolliin. Sulkatassu hymyili melko leveästi koko keskustelun ajan, mutta Sähkötassun kasvoilla oli tasaisen tympeä ilme. En kuullut mistä kolmikko puhui, mutta jossain vaiheessa Sähkötassu heilautti häntänsä Sulkatassun suun eteen. Oliko harmaanruskea naaras puhumassa ohi suunsa? Kiitin hiljaa Pimeyden Metsää siitä, että jos niin oli käymässä, Sähkötassu ilmeisesti ehti ajoissa estämään sen.
Sitten käänsin katseeni takaisin Pimentovarjoon. Soturi oli ollut tovin irti soturin tehtävistä, kun hän oli loukannut jalkansa. Vasta lähipäivinä naaras oli palannut takaisin normaalin soturin arkeen. Naaraan toipumisaikana olin kiinnittänyt huomiota siihen, että tuo oli viihtynyt yllättävän paljon Turmaloikan seurassa. Olin aiemmin saanut sellaisen käsityksen, ettei musta naaras voinut sietää Turmaloikan seuraa. Mitä ilmeisimmin asia oli muuttunut. Kerta Pimentovarjo oli kysellyt minun suhteestani Väärävarjoon, olisi minulla oikeus kysyä häneltä Turmaloikasta.
”Nyt kun entisistä erakoista puhutaan, miten Turmaloikalla menee? Tunnut viihtyvän hänen seurassaan aika paljon nykyään”, lausuin ilmeettömänä ja vilkaisin Pimentovarjoa, ikään kuin olisin sanonut asiani vain ohimennen. Ei minua sinällään Pimentovarjon seuraelämä kiinnostanut, mutta jostain syystä keskustelu oli johtanut tähän, eikä se minua haitannutkaan.

//Pimento?
// 254 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Vilkaisin Tuhkajuovan osoittamaan suuntaan Mesitähteä kohti. Kurtistin mietteliäänä kulmiani. En ollut ajatellut sitä aiemmin, mutta Mesitähdessä ja Väärävarjossa tosiaan oli samaa näköä. Molemmilla oli valkoinen turkki, ja tarkemmin katsottuna muitakin hienovaraisia yhteisiä piirteitä.
”Oletko varma, että tiedät?” sanoin välinpitämättömästi Eloklaanin päällikköä tarkkaillen. Eihän meillä ollut varmuutta kummankaan taustoista, eivätkä he välttämättä itsekään tienneet suvuistaan. Kollit saattaisivat olla keskenään jotain kaukaista sukua, mutta en pitänyt sitä todennäköisenä. Eivät kaikki valkoiset kissat olleet sukua keskenään.
Melkein unohdin jo huomioida sen, että Tuhkajuova oli ylipäätään tuonut Väärävarjon ulkonäön esille. Hän oli kaiketi taas katsellut valkeaa soturia. En halunnut kuitenkaan hypätä ilmeiseen johtopäätökseen, sillä Tuhkajuovan kaltaisella juonikkaan oloisella kissalla oli varmasti muitakin syitä tarkkailla klaanilaisia. Sitä paitsi Väärävarjo oli entinen erakko. Vaikka Turmaloikka oli esimerkki siitä, miten hyvin erakot pystyivät sopeutumaan klaanielämään, ei sama pätenyt kaikkiin erakoihin. Lisäksi Väärävarjo oli ollut aikuinen klaaniin liittyessään. Kenties hän luikkisi pakoon heti, kun elämä klaanissa ottaisi huonomman käänteen.
”Väärävarjosta puheenollen”, sanoin hiukan vihjailevasti, ”teitä näkee aika usein yhdessä. Aika outoa, et ole koskaan vaikuttanut kovin seuralliselta kissalta.”
Tuhkajuova sai ottaa tuon miten halusi. Yllätyin siitä, miten kiinnostunut oikeastaan olin noista kahdesta. Toisaalta oli hyvä, jos Tuhkajuova suostuisi kertomaan minulle Väärävarjosta, jos hänestä olisikin jotain kertomisen arvoista.

//Tuhka?
//199 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Sulkatassu oli alkanut turhankin tuttavallisesti juttelemaan Hiilihampaalle, joka sattui olemaan yksi Mesitähden mainitsemista tuoreista sotureista. Tummanruskea kolli näytti alkuun todella jännittyneeltä, mutta rentoutui keskustelun edetessä ja ehkä Sulkatassun reippaalla asenteella oli myös jotain vaikutusta asiaan.
Olin päättänyt jättää Sulkatassun väitöksen hänen uintitaitojensa paremmuudesta sivusuun, sillä tässä hetkessä se ei ollut merkityksellistä. En kuitenkaan pitänyt taitojeni aliarvioimisesta. Mutta jos joltain sallin sen, niin Sulkatassulta. Hän oli myös ainut, joka sai leikillään kiusata minua. Muut laittaisin lopettamaan ennen kuin aloittaisivatkaan.
Hiilihammas oli kertonut hieman elämästä Eloklaanissa, muttei vastannut kovin paljoa sisareni kysymyksen ohi, joka osoitti, että hän osasi paljastaa asioita vain sen verran, kuin oli järkevää. Hiilihampaan seuraava lausahdus kuitenkin kumosi olettamukseni, kun hän paljasti varomattomasti pelkäävänsä vettä. Itse en henkilökohtaisesti olisi kailottanut heikkouksiani muille -enkä varsinkaan vieraan klaanin jäsenelle. Vaikka keskustelu olikin nyt melko neutraalia, jonka tarkoituksena oli vain vaihtaa kuulumisia klaanien kesken, taistelun keskellä jokainen olisi oikeutettu hyödyntämään kokoontumisessa kuulemiaan asioita toista vastaan, jos se vauhditti voittoa. Koskaan ei saanut olla liian varomaton tuntemattomien seurassa, vaikka jokin tuntuisi pieneltä asialta silloin, se voisi olla ratkaiseva tekijä tulevaisuudessa.
Kolli taisi kuitenkin huomata virheensä, sillä hänen kasvoillaan kävi aavistuksen katuva sävy. Hän kuitenkin siirtyi ketterästi seuraavaan aiheeseen ja vuorostaan kysyi meiltä:
”Entä millaista elämä Kuolonklaanissa sitten on? Osaavatko kaikki teillä päin uida?”
Oli jotenkin outoa, että kaksi samassa metsässä asuvaa klaania tiesivät loppujen lopuksi niin vähän toisistaan.
”Kuolonklaani on loistava paikka elää. Koulutuksessa ei ole puutoksia eikä riistastakaan ole pulaa”, sanoin aukaisten suuni ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana, ”Osa kuolonklaanilaisista osaa uida, mutteivät kaikki.” Hiilihampaan jäänsininen katse oli kääntynyt minuun ja samoin sisarenikin vilkuili minua silloin tällöin. Olin päättänyt ottaa vastausvuoron itselleni, sillä Sulkatassun ensimmäisissä puheenvuoroissa oli joitakin varoitusmerkkejä siitä, että tämä saattaisi tahattomasti sanoa jotain liikaa. Ei ollut kyse siitä, etten luottaisi Sulkatassuun ja tämän itsehillintään, mutta tiesin, että hän oli jo ylikierroksilla pelkästä innokkuudesta ja se saattaisi aiheuttaa tavallista enemmän varomattomuutta.
Siirsin katseeni pois Hiilihampaan silmistä merkiksi puheenvuoroni päättymisestä.
Vilkaisin Hehkulammen suuntaan. Sen pinta kimalteli täyskuun valossa mitä kauneimmalla tavalla. Se näytti niin lumoavan kauniilta. Välillä mietin, että oliko veden heijastavalla pinnalla jokin tarkoitus. Se oli mielikuvituksellisin asia, mihin koskaan syyllistyin.
Joskus olin keksinyt, että sen täytyi olla jonkinlainen keino houkutella saaliit lähemmäksi. Tarvitsihan vedessä asuvat pedotkin jotain syötävää. Ehkei sellaisia olentoja ollut täällä, mutta olin pentuna kuullut klaaninvanhimpien kertovan vanhoja tarinoita, joista jotkut sisälsivät mainintoja valtavista vesialueista. Suuret vesialueet, suuremmat eläinlajit. Tiesin kuitenkin, että tarinoilla oli tapana olla keksittyjä ja liioiteltuja, joten en ottanut kuulemiani satuja liian tosissaan.
Tuollainen kuvitteleminen oli mielestäni loppujen lopuksi turhaa, mutta välillä antauduin ajatusten vietäväksi, vaikken suuria lahjoja mielikuvituksen saralla omannutkaan. Haaveilu oli merkityksetöntä, jos se ei liittynyt tosimaailmaan ja sen tavoitteisiin.
Lopulta päädyin taas tutkimaan eloklaanilaiskollin eleitä ja ilmeitä. Olin kiinnostunut kissojen käytöksestä erilaisissa tilanteissa. Siksi pidin kissojen tarkkailusta ja osin siitä varmaan johtuikin melko hyvät kasvoiltalukutaitoni.
Hiilihammas ja Sulkatassu olivat jatkaneet keskustelua, mutta kissojen liikehdinnästä päätellen jokainen alkoi olla tietoinen pian tapahtuvasta lähdöstä, vaikkeivät klaaninpäälliköt olleet siitä vielä ilmoittaneetkaan. Siispä sisarenikin alkoi jo hiljalleen hyvästellä keskustelukumppaniamme. Sen tehtyään minäkin vielä kohteliaasti sanoin omat hyvästini:
”Näkemiin.”
Tämän jälkeen tiemme erkanivat ja lähdimme Punatähden luokse, joka oli juuri ilmoittanut kokoontumisen päättyvän. Sulkatassu tassutti rinnallani aivan tohkeissaan ja selitti minulle kaikkea kokemaansa uutta. Tätä jatkui koko matkan leiriin asti, eikä hän näyttänyt mitään väsymisen merkkejä. Hän sai minut hymyilemään.

”Sulkatassu”, kuiskasin varovasti sammalpetiin käpertyneelle Sulkatassulle, joka tuhisi unissaan.
”Sulkatassu”, toistin vähän kovempaa, mutta silti pitäen ääneni pehmeänä, jotten säikäyttäisi naarasta. Tämän seurauksena naaras kierähti pedillään, muttei viitsinyt avata silmiään.
”Nouse nyt, niin pääset esittelemään loistavia uintitaitojasi”, sanoin puoliksi kiusoitellen. Sulkatassu havahtui avaamaan uteliaat silmänsä.
Aurinko oli jo noussut taivaalle, mutta Sulkatassu nukkui vielä kokoontumisen uuvuttamana. Tuhkajuova oli tullut puhumaan minulle hieman aiemmin ja kertonut suunnittelemistaan uintiharjoituksista Hehkulammella. Se oli syy siihen, miksi tällä hetkellä varovasti herättelin sisartani.
”Huomenta”, sanoin ja astuin hieman taaemmas antaen Sulkatassulle tilaa nousta. Tämä näytti vieläkin hieman uniselta, mutta sitäkin enemmän mietteliäältä.
”Kerrankin, kun saisi nukkua pitkään, niin päätetään järjestää uintiharjoitukset”, naaras tuhahti, vaikka uskoinkin hänen oikeasti olevan mielissään päivän ohjelmasta, kunhan hän vain pääsisi heräämisen aiheuttamasta ärtymyksestä.
”Valmistauduhan lähtöön, Tuhkajuova ja Pimentovarjo alkavat odottaa meitä pian”, sanoin ja vilkaisin Sulkatassun kellertävän vihreisiin silmiin, jonka jälkeen käännyin poistumaan pesästä.

//Sulka, Tuhka tai Pimento?
688 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu oli ollut vähällä ratketa riemusta, kun hän oli kuullut nimensä kokoontumiseen lähtijöiden joukossa. Naaras ei malttanut odottaa, että hän pääsisi tapaamaan eloklaanilaisia. Punatähti oli ankarasti kieltänyt vihollisklaanin jäsenien kanssa ystävystymisen, ja Tuhkajuova oli ottanut asiakseen muistuttaa asiasta heitä vielä matkalla kokoontumiseen. Sulkatassua ärsytti, ettei hänen emonsa luottanut häneen pätkän vertaa. Tuhkajuova välitti vain siitä, millainen maine hänellä tai hänen pennuillaan oli. Harmaanruskea raidallinen naaras tiesi, että Sähkötassu tahtoisi ehdottomasti noudattaa päällikön käskyjä, joten Sulkatassukin tyytyi siihen.
Kokoontumispaikka sijaitsi Hehkulammen kupeessa olevalla Kivikukkulalla. Eloklaani oli myöhässä, ja kuolonklaanilaiset eivät pitäneet siitä. Sulkatassua se ei haitannut, sillä hän oli ehtinyt hyvin katsella ympärilleen ennen toisen klaanin saapumista. Siitä eteenpäin hän keskittyi vain eloklaanilaisten tarkkailuun.
Ensimmäinen asia, jonka oppilas huomasi eloklaanilaisista, oli heidän ystävälliset piirteensä. Kenenkään kasvoilla ei ollut tuimaa ilmettä, joka vähintäänkin joka toisen kuolonklaanilaisen naamalta nyt löytyi.
Kun päälliköt olivat kertoneet klaanien kuulumiset, he antoivat luvan keskustella hetken toisen klaanin jäsenten kanssa. Sulkatassu näki tilaisuutensa tulleen, joten hän käännähti veljensä puoleen.
”Mennään Sähkötassu!” naaras naukui vaatien. Veli ei epäröinyt, vaan seurasi sisartaan Kivikukkulan laen halki. Raidallinen naaras ei huomannut, että Sähkötassu ei aivan pysynyt hänen perässään. Viimein kun Sulkatassu pysähtyi, hän kuuli Sähkötassun lähestyvät askeleet takaansa.
Sulkatassu oli naulinnut katseensa yksinäisen oloiseen eloklaanilaiseen. Kollilla oli tummanruskea turkki, jota koristi entistä tummempi tabbykuvio. Kissa käänsi jäänsinisen katseensa kohti kuolonklaanilaisoppilaita. Sulkatassu arveli, että kissa oli suurin piirtein heidän ikäisensä, kenties jo soturi.
”Hei. Minä olen Hiilihammas, hauska tutustua. Keitä te olette?” kolli kysyi hymyillen. Sulkatassu huomasi, että kollin hymy tuskin oli aito. Pelottiko sitä raasua? Sulkatassu loihti kasvoilleen aitoakin aidomman hymyn, ja nyökkäsi kohteliaasti eloklaanilaiselle.
”Minä olen Sulkatassu, ja tässä on veljeni Sähkötassu. Mekin olisimme kyllä jo sotureita, mutta kävimme-”, Sähkötassu heilautti häntänsä sisarensa kuonon eteen ja hiljensi tämän. Sulkatassu katsoi tuimasti veljeään, jonka ankara ilme kertoi, ettei asiasta olisi hyvä mainita. Sulkatassu myöntyi ja pyöräytti silmiään.
”Niin, veljeni ei osaa pitää tuota häntäänsä oikein kurissa. Olisimme sotureita, mutta vietimme viheryskän kourissa parantajan pesällä pitkään oppilasaikamme alussa, joten nimityksemme viivästyi”, Sulkatassu valehteli etevästi ja vilkaisi Sähkötassua, joka näytti tyytyväisemmältä.
”Kuulostaa ikävältä”, Hiilihampaaksi esittäytynyt nuori kolli lausahti. Kolmikon ylle laskeutui hiljaisuus, ja Sulkatassu mietti kuumeisesti puheenaiheita.
”Millaista Eloklaanissa on? Osaako jokainen kissa uida jo? Osaatko sinä uida? Minä osaan, ja emoni sanoi että olen luonnostaan lahjakkaampi uimari mitä veljeni on”, Sulkatassu virnisti ja vilkaisi Sähkötassua. Ei naaras ollut mitenkään erityisen kilpailuhaluinen, mutta hän tahtoi näyttää eloklaanilaiskollille, ettei ollut mikään ihan turha kissa. Todellisuudessa Sulkatassu osasi vain uimisen perusteet, eikä hän ollut päässyt vielä kertaakaan Hehkulammelle uimaan. Sitä tämän Hiilihampaan ei kuitenkaan tarvitsisi tietää.

//Sähkö tai Hiili?
// 420 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsahdin Pimentovarjoa tuon puhuessa. Olisin tahtonut vastata jotakin, mutta musta soturi jatkoi vain puhumistaan. Vaikka en pitänytkään Pimentovarjon tavasta ajatella tätä asiaa, en voinut sanoa ajatuksen olevan ihan surkea. Jos tavoitteenamme olisi kukistaa Eloklaani, suunnitelma olisi jo puoliksi laadittu. Punatähti halusi kuitenkin elää sovussa toisen klaanin kanssa, ja hän nimen omaan oli kieltänyt kaikenlaisen juonien punomisen ja kapinoimisen.
”Punatähti uskoo, ettei Eloklaanista ole meille vaaraa, ja minä luotan häneen. Kuolonklaanissakin on heikkomielisiä kissoja, ja jos klaani lähenee Eloklaanin kanssa, he varmasti seuraavat Hopeaputouksen jalanjälkiä ja vaihtavat klaania. Se ei ole sääntöjen mukaan laitonta, eli kukaan ei voisi heitä estää”, huomautin ja katselin samalla Pimentovarjon takana näkyvää Hehkulampea. Lampi tuntui vetävän minua jälleen puoleensa. Tämä viherlehden yö oli raikas. Tuulenvire käväisi vähän väliä turkillani. Taivas oli kirkas, eikä yhtäkään pilveä näkynyt.
Enempää emme ehtineet puhua, kun Punatähti lähti johdattamaan kissoja Kivikukkulalle. Kukkulan laelle pääsi helpoiten loikkimalla lähekkäin olevien kivien päältä. Hajujen perusteella Eloklaani ei ollut vielä paikalla.
Itse kokoontumispaikka oli melko tilava. Tänne mahtuisi helposti parikymmentä kissaa. Alue oli melko tasainen, eikä kukkulalla kasvanut yhtäkään puuta tai pensasta. Kivinen alusta ei ollut suotuisa kasveille. Keskellä kukkulaa sijaitsi suuri kivi.
Eloklaania ei näkynyt, joten Punatähti kehotti kaikkia odottamaan. Minä seurasin katseellani Sulkatassua ja Sähkötassua. Kaksikko katosi näkyvistäni vain hetken kuluttua.
Siispä käänsin katseeni taivaalle. Tähdet tuikkivat kirkkaina, ja tukivat täysikuun valoa. Yö oli yllättävän valoisa. Otin oman paikkani Kivikukkulan reunamilta, mahdollisimman läheltä Hehkulampea. Käänsin selkäni kukkulan keskustalle ja katselin lampea.
Auringonlaskun myötä sininen väri oli muuttunut haaleammaksi. Täysikuu heijastui vedenpintaan.
”Tervehdys”, Väärävarjon matala ääni kuului takaani, mutten vaivautunut kääntämään edes päätäni soturin suuntaan. Valkea kissa istuutui vierelleni.
”Hehkulampi on kaunis jopa yöllä, aivan kuten sinäkin. Kuunvalo saa turkkisi suorastaan säteilemään”, kolli lateli kohteliaisuuksia, ja yritin olla huomioimatta niitä parhaani mukaan. Mutta jos totta puhuttiin, tunsin sydämeni lyövän lujempaa aina kun kolli jutteli minulle tai oli edes lähelläni. Inhosin sitä tunnetta, enkä tiennyt mistä se edes tuli. Kuolonklaanilaiset vaikenivat. Käänsin pääni Eloklaanin reviirin suuntaan. Eloklaanilaiset kulkivat Mesitähden johdolla Hehkulammen rantaa myöten kohti Kivikukkulaa.
Kului pieni tovi, kunnes eloklaanilaiset olivat kukkulalla yhdessä kuolonklaanilaisten kanssa. Ilmapiiri oli varsin kireä, ja Mesitähti pahoitteli kovalla äänellä myöhästymistään. Punatähti ei reagoinut siihen mitenkään, vaan viittoi toisen klaanin päällikön kanssaan kohti kukkulan keskustassa olevaa kiveä. Henkäysvarjo ja Eloklaanin varapäällikkö ja Punatähden tytär, Minttuliekki ottivat paikkansa suuren kiven toiselta puolelta. Ilmeisesti tässä luotiin jonkinlaisia tapoja ja perinteitä.
Mesitähti otti itselleen kunnian puhua ensin. Kolli jauhoi jotakin siitä, miten Eloklaanilla meni tällä hetkellä. Hänen puheenvuoronsa oli kuolettavan tylsää kuunneltavaa. Ei minua kiinnostanut, ketkä Eloklaanissa olivat ansainneet soturi- tai oppilasnimensä lähiaikoina.
Sen sijaan yksi kiinnostava asia hänen puheessaan tuli ilmi. Eloklaanissa kissoja opetettiin uimaan. Aivan, uimataitoinen Lauhalaukka oli siirtynyt Eloklaaniin ja takuulla opetti uuden klaaninsa jäsenille kaiken mitä minä hänelle olin opettanut. Punatähti saisi ottaa mallia tässä asiassa Mesitähdestä. Uintitaito oli loppujen lopuksi elintärkeä taito, etenkin kun Kuolonklaanissakin kissat joutuivat lähes päivittäin ylittämään jokea.
Sitten Mesitähti astui taaksepäin ja antoi Punatähdelle puheenvuoron. Punaruskea päällikkö piti asiansa lyhyenä. Hän ei turhaan maininnut vastanimettyjä sotureita tai oppilaita, eikä maininnut sanallakaan reviirillä liikkuvasta murhaajasta. Päällikkö oli kuin kaikki olisi ennallaan. Sen enempää päälliköt eivät klaanien edessä puhuneet, vaan he ilmoittivat kokouksen jatkuvan vielä hetken. Kissat saisivat keskustella keskenään, ja sen jälkeen klaanit lähtisivät taas omille teilleen omiin leireihinsä.
Väärävarjo vilkaisi minua, ja sanaakaan sanomatta lähti kävelemään kohti kissajoukkoa. Hetken ajan näköpiirissäni oli kaksi valkeaa kissaa, ja huomasin heissä todella suuren yhtäläisyyden. Nyt ymmärsin, miksi Väärävarjo oli näyttänyt niin tutulta minun löytäessäni hänet klaanin reviiriltä.
Ellei Mesitähden turkilla olisi ollut vaaleanruskeita kohtia, olisin voinut varmasti luulla häntä Väärävarjoksi. Jätin asian sikseen, ja päätin etsiä Pimentovarjon käpäliini. Eloklaanilaisille minä en puhuisi ellei olisi pakko, mutta Pimentovarjon kanssa vaihtaisin mielelläni muutaman sanan lisää.
Naaras istui vähän matkan päässä Sulkatassusta, Sähkötassusta ja tummanruskeasta eloklaanilaiskollista. Istuuduin lupaa kysymättä Pimentovarjon vierelle. En kuullut mitä jälkeläiseni keskustelivat tummanruskean tabbykuvioisen kissan kanssa, mutta pidin katseeni heissä tiukasti. Huomasin Sähkötassun huomaavan sen. Toivoin, että tarkkaileva katseeni saisi kaksikon miettimään edes vähän sitä, mitä he vihollisklaanin jäsenelle puhuisivat.
”Oletko aiemmin tavannut kahta kissaa, jotka sattumalta näyttävät aivan toisiltaan? Jos en tietäisi, voisin vaikka vannoa, että Väärävarjo ja Mesitähti ovat sukua”, totesin hiljaisella äänellä ja viitoin hännälläni Mesitähden suuntaan.

//Pimento? Jos et ehi tänää enää jatkaa tästä ni Pimento voi ottaa ton asian puheeks vaikka sit kokoontumisen jälkeen cx
// 683 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Muutama päivä sitten olin siirtynyt taas takaisin soturin tehtäviin. Turmaloikka oli pitänyt sanansa ja viettänyt koko toipumisaikani kanssani. Muuten leirissä jumittaminen olisi ollutkin tylsää, mutta kollin jutut piristivät päiviäni ainakin jonkin verran. Nyt olin saapumassa takaisin metsästyspartiosta, jonka johdossa kyseinen soturi oli. Olimme kulkeneet Lehtilaaksoon asti viherlehden alun auringon hyväillessä turkkejamme. Olin päättänyt kulkea Turmaloikan takana, mikä oli tuntunut hiukan yllättäneen häntä, yleensähän pyrin partiossa pysymään hänestä mahdollisimman kaukana. Huomasin, että vähän väliä kolli vilkaisi taakseen jalkaani kohti, ehkä varmistaakseen, että olin kunnossa. En tiennyt, huomasiko hän minun huomaavan vai välittikö hän edes. Saavuttuamme metsästyspaikalle en yllättynyt ollenkaan siitä, että soturi valitsi minut parikseen. Meistä kumpikaan ei ollut klaanin parhaita metsästäjiä, mutta yhdessä saimme kasaan ihan kelpo saaliin.
Kaiken tuon ajatteleminen sai minut hyvälle tuulelle. Turmaloikalla tuntui muutenkin olevan minuun sellainen vaikutus.
Leiriin saavuttuamme huomasimme, että aukiolle oli kerääntynyt kaiketi kaikki klaanin kissat. Jotain näytti tapahtuvan, ja pian Punatähti ilmestyikin puhumaan leirin keskustaan. Ilmeisesti seuraavana päivänä luvassa olisi kokoontuminen Eloklaanin kanssa.
”Eloklaanilaisten kanssa on luvallista puhua, mutta muistakaa, että ette saa ystävystyä. Kokoontumisessa myöskään kukaan ei mainitse sanaakaan reviirillä liikkuvasta murhaajasta.”
Väkijoukko näytti nyökyttelevän myötämielisesti. Punatähti alkoi luetella kokoontumiseen lähtijöitä. Kuulin Tuhkajuovan nimen mainittavan, samoin Karhumyrskyn ja Väärävarjon. En oikeastaan yllättynyt kuulevani omankin nimeni. Punatähti varmaankin halusi mukaansa kissoja, jotka antaisivat vahvan kuvan Kuolonklaanista. Ja minä olin totisesti tehnyt töitä sen eteen, että olisin mallikuolonklaanilainen. Turmaloikan nimeä ei kuitenkaan lausuttu.
Pian Punatähti oli valmis ilmoituksensa kanssa ja klaanilaiset alkoivat hajaantua takaisin omiin puuhiinsa. Tunsin Turmaloikan katseen turkillani ja käännyin katsomaan kollia kysyvästi.
”Oletko varma, että jaksat kulkea sinne tuolla jalalla?” hän kysyi nyökäten toista etujalkaani päin.
”Miten niin ”tuolla jalalla”? Se on aivan kunnossa”, tuhahdin ja kuin todistukseksi raapaisin maata tassuni alla. ”Sinun ei tarvitse huolehtia minusta. Se alkaa käydä hermoilleni.”
”Ei kuitenkaan ala”, Turmaloikka vastasi virnistäen. ”Tykkäät siitä kumminkin salaa.”
Hän oli oikeassa, mutta en myöntäisi sitä.

Seuraavan päivän iltana oli vuorossa kokoontumiseen lähteminen. Lähtijät olivat kokoontuneet uloskäynnille, minäkin astelin muiden luokse odottelemaan. Pian Punatähti ilmaantui joukon kärkeen ja muistutti vielä siitä, että meidän tulisi olla hiljaa murhaajan suhteen ja ystävystymättä eloklaanilaisten kanssa. Vanhemmat soturit varmasti ymmärsivät tämän, mutta nuoremmat eivät ehkä tajuaisi tilanteen vakavuutta. Lähtiessämme etsin katseellani Tuimatassua, joka myös oli lähtenyt mukaan, ja hänet paikannettuani harpoin nuoren kollin luo.
”Sinähän kuulit mitä Punatähti sanoi? Muista käyttäytyä sen mukaan. En epäile sitä, ettetkö sinä ymmärtäisi tilanteen vakavuutta, mutta katso myös oppilastovereidesi perään.”
Tuimatassu nyökytteli ja minä nyökkäsin terävästi takaisin. Jättäydyin sitten kulkueen häntäpäähän. Tuhkajuova kulki hiukan edelläni. Naarasta katsoessani huomasin hänen katseensa kiinnittyneen jonnekin, ja seuratessani hänen katsettaan huomasin Väärävarjon. En halunnut lukea hänen käyttäytymistään liikaa, mutta olin nähnyt kaksikon viettävän yhdessä aikaa useampaan otteeseen. Harva kuolonklaanilainen tunsi Tuhkajuovan yhtä hyvin kuin minä, eikä hän ollut koskaan tuntunut pitävän kenenkään seurasta. En kuitenkaan ollut niin kiinnostunut naaraan asioista, että olisin tunkenut nokkani hänen suhteisiinsa.
”En käsitä, miksi Punatähti tahtoo tavata Eloklaania. Eikö olisi parempi, jos molemmat klaanit saisivat elää omassa rauhassa?”
Tuhkajuova oli jäänyt kulkemaan vierelleni. Naaraan kysymyksen kuultuani katsahdin hänen puoleensa mietiskellen.
”Ehkä. Mutta haluaisitko, että Eloklaani saisi vain rauhassa kasvaa ilman, että saisimme heistä mitään tietoa? He eivät ole mitään meidän ystäviämme”, vastasin katse suunnattuna eteen, missä Punatähti johti kuolonklaanilaisten joukkiota. ”Heitä on pidettävä silmällä.”
Eloklaani oli uhka Kuolonklaanille. Meidän oli varmistettava, ettei klaani kasvaisi liian suureksi. Silloin he alkaisivat viedä meidän reviiriämme ja riistaamme, enkä odottanut mitenkään innolla mahdollisia kahakoita tai jopa sotaa. Tai ehkä juuri sitä Eloklaani suunnitteli tälläkin hetkellä. Siksi meidän oli tavattava heitä. Meidän piti tietää heistä niin paljon kuin mahdollista, jotta he eivät pääsisi yllättämään meitä.
”Mutta sitä en tajua, miksi emme voisi ystävystyä heidän kanssaan. Tai tarkemmin, teeskennellä ystävystyvämme. Voisimme helposti käyttää hyväksemme jotain hyväuskoista eloklaanilaista ja onkia häneltä arvokasta tietoa. Ja minusta olisi muutenkin parempi, jos he kuvittelisivat, ettemme ole vihollisia. Sitten voisimme hyödyntää heidän väärää turvallisuuden tunnettaan.”
Vilkaisin jälleen vierelläni kulkevaa naarasta.
”Sinä ja minä pystyisimme siihen.”

//Tuhka? sorii mulla ei kulkenu ajatus nii tässä saattaa olla jotai kohtii missä ei oo mitää järkee xdd
//639 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harakkatassu oli saapunut luokseni ja keskeyttänyt päänsisäiset pohdintani. Vilkaisin hieman turhautuneena oppilasta, jonka asia ei tullut minulle yllätyksenä. Soturioppilas halusi uintiharjoituksiin. Eihän siitä ollut kuin muutama päivä, kun olimme viimeksi käyneet Hehkulammella. Valkomusta kolli kertoi, että hän oli jo totuttautunut veteen leirissä. Suoraan sanottuna en olisi uskonut, että kolli olisi totuttautunut veteen näin nopeasti. Hän oli ollut suorastaan kauhusta kankea, kun olimme aiemmin käyneet vedessä.
Kolli oli tullut juttusilleni juuri oikeana päivänä, sillä tänään Raparperitassullakin oli vapaapäivä. Toisaalta, tänä yönä olisi täysikuu. Punatähti oli eilen ilmoittanut klaanille, että tapaisimme Eloklaanin Kivikukkulalla joka täysikuun aikaan tästä eteenpäin. Oli asiasta ollut aiemminkin puhetta, mutta nyt se oli varmistunut. Minä olin päässyt mukaan kokoontumiseen.
”On onnenpäiväsi. Käyn pyytämässä jotakuta soturia mukaamme, me lähdemme heti”, sanoin ja lähdin kesken lauseen kävelemään kohti sotureiden pesää. Harakkatassu jäi taakseni, mutta en kuullut hänen askeleitaan. Kolli jäi siis odottamaan minua, eikä tullut mukaan.
Työnsin pääni sotureiden pesään ja katselin sammalvuoteilla makaavia sotureita. Suuri osa kissoista oli tällä hetkellä partioissa, harjoituksissa tai leirin pääaukiolla, mutta muutama karvamytty nukkui pesän vuoteilla. Katsahdin tummanharmaata kollia, joka nosti päänsä ylös vuoteesta kuullessaan minut. Kohtasin isäni kirkkaanvihreän katseen.
”Mitä? Onko jotakin asiaa?” kunnioitettu soturi murahti matalalla äänellään.
”Tahdotko lähteä vartioimaan uintiharjoituksia?” kysyin mitäänsanomattoman kylmällä äänensävyllä.
”Kenen harjoituksia?” kookas soturi murahti ja nousi istumaan. Jyrkänneloikka ei vaivautunut puhumaan hiljempaa, ja huomasin pesän toisella puolen nukkuvan Haahkasurman korvien liikkuvan. Selvästi hän oli hereillä.
”Harakkatassun. Tämä on toinen harjoituskerta”, selitin. Kollin ei pitänyt miettiä kauaa, kun hän nousi ylös ja puikkelehti petien välistä kohti uloskäyntiä. Väistyin hänen tieltään ulos pesästä. Jyrkänneloikka astui vierelleni. Hän oli minua huomattavasti suurikokoisempi, kenties yksi klaanin kookkaimmista kissoista. Toisaalta, Kuolonklaanissa monia oli siunattu suurella koolla. Joskus aiemmin kadehdin kookkaita sotureita ja halusin olla heidänlaisensa, mutta myöhemmin olin ymmärtänyt pienen koon hyödyt. Pystyin liikkumaan hiljempaa ja pysymään piilossa katseilta. En välttämättä ollut se kissa, johon vihollinen ensin kiinnittäisi huomiota, mutta se ei haitannut lainkaan. Osasin kyllä todistaa, etten minä mikään turha soturi ollut.
Harakkatassu istui edelleen samassa paikassa, minne olin hänet hetki sitten jättänyt. Kolli kohtasi Jyrkänneloikan katseen. Johdatin kaksi muuta kissaa kohti leirin uloskäyntiä. Vartiossa seisova Pikkukaaos kohtasi katseeni. Tummanruskea naaras pysyi piikkihernetunnelin uloskäynnillä hievahtamattakaan.
”Minne olette menossa?” naaras kysyi, sillä se oli hänen tehtävänsä.
”Uintiharjoituksiin. Minulla on Punatähden lupa opettaa Harakkatassua”, vastasin kylmällä äänellä. Soturi mietti hetken, jonka jälkeen hän astui sivuun. Johdatin isäni ja Harakkatassun piikkihernetunneliin.
Leirin ulkopuolella viileä viima paiskautui vasten kasvojani. Päivä oli muuten todella lämmin, joten tuuli ei haitannut muuta kuin meitä, jotka aikoisivat pian kastella turkkinsa. Märkä turkki ja kova viima eivät olleet hyvä yhdistelmä. En antanut sen häiritä, vaan lähdin suunnistamaan tottuneena kohti Hehkulampea. Kävelyaskeleeni muuttuivat nopeasti juoksuksi. Kaksi muuta kissaa tulivat perässäni, eikä kukaan sanonut mitään.

Hehkulammen vesi suorastaan hehkui kirkkaansinisenä auringonvalon osuessa veden pintaan. Tämä oli näky, jota olisin voinut katsella ikuisuuden ajan. Olin varma, että esi-isät olivat valinneet tämän reviirin Hehkulammen vuoksi. Vaikka kuolonklaanilaiset olivat aina olleet kylmiä ja kovia, kaikki takuulla pitivät siitä, miltä Hehkulampi näytti viherlehtisin.
”Mene veteen ja todista, että olet tottunut siihen”, sanoin Harakkatassulle, joka oli pysähtynyt vierelleni. Jyrkänneloikka oli jäänyt kauemmaksi rannasta, ja hän katseli meitä parhaillaan.
Valkomusta kolli nyökkäsi ja astui rantaveteen. Huomasin kollin värähtävän hieman. Hehkulammen vesi ei ollut yhtä lämmintä kuin leirissä olevan pienen lammen vesi. Siristin silmiäni ja olin miltei varma, että kolli ei saisi vauhtia käpäliinsä, mutta sitten hän asteli ongelmitta veteen. Harakkatassu seisoi nyt vedessä kaulaansa myöten. Hän kääntyi minun puoleeni kuin odottaen jotakin.
”Nyt kun vedessä oleminen ei ole sinulle enää ongelma, voimme harjoitella uimisen perusteita”, sanoin samalla, kun astelin Harakkatassun lähettyville, mutta jäin hieman lähemmäksi rantaa. Kolli oli minua hieman suurempi, mutta ei kuitenkaan normaalia soturia kookkaampi. Jos olisin mennyt Harakkatassun vierelle, jalkani eivät olisi enää yltäneet pohjaan.
”Kuten aiemmin kerroin, uidessa on tärkeintä olla varma omasta osaamisestaan ja tiedostaa se, mitä teet. Uimaan ei voi oppia yhdessä yössä, vaan se vaatii aikaa ja harjoittelua. Tämän harjoituskerran tavoite on, että pysyt edes hetken pinnalla”, kerroin Harakkatassulle, joka kuunteli tarkkaavaisesti. Kolli ilmaisi ymmärryksensä nyökkäyksellä.
”Uiminen ei ole pelkkää jalkojen liikuttelua miten sattuu. Sinun täytyy pitää rytmi yllä, jos tahdot pysyä pinnalla. Kauho etukäpälilläsi vuorotellen vettä, ja potki vauhtia takajaloillasi. Kas näin”, aloin kauhoa vettä käpälilläni ja tein takajaloilla rauhallisia potkuja. Pidin pääni veden pinnan yläpuolella niin, että en vetänyt vettä henkeeni. Uin Harakkatassun ympäri, ja palasin sitten entiselle paikalleni.
”Yritä sinä nyt. Ui rantaa kohti”, käskin. Harakkatassu kohotti kulmiaan, mutta ei väittänyt vastaan. Kolli keskittyi ja alkoi kauhoa vettä etukäpälillään. Kolli kauhoi vettä liian rauhallisin liikkein, ja hän katosi hetkeksi pinnan alle. Harakkatassu nousi kuitenkin ylös ja yskäisi.
”Jos sinusta tuntuu, että vajoat pinnan alle, älä vedä vettä keuhkoihisi. Se saa sinut vain yskimään”, murahdin.
”Yritänkö uudelleen?” kolli kysyi ja tuntui sivuuttavan aiemman lausahdukseni.
”Yrität. Älä tee liian rauhallista liikettä. Liikkeiden tulee olla hallittuja, mutta ei liian voimattomia. Jotta pystyt pitämään itsesi pinnalla, vettä saa kauhoa ihan kiitettävällä voimalla”, tokaisin. Harakkatassu nyökkäsi ja keskittyi taas.
Toinen yritys meni pieleen, kun Harakkatassu ei saanut vieläkään kauhonut vettä tarpeeksi tehokkaasti. Kolmannella kerralla vettä roiskui joka suuntaan, kun käpälien liikkeet olivat turhan voimakkaat.
”Se ei haittaa, että et osaa tätä heti. Vain kokeilemalla löydät oikean tavan ja liikkeiden oikean nopeuden ja voiman. Yritä vielä”, käskin. Harakkatassu ei luovuttanut, vaan kolli jatkoi yrittämistä. Neljäs kerta sai oppilaan liikkumaan ainakin hiirenmitan verran eteenpäin. Hän pysyi pinnalla ja liikutteli jalkojeen juuri oikeaan tahtiin. En yllättynyt, kun oppilas sekosi liikkeissä ja oli vähällä kadota taas pinnan alle. Harakkatassu sai jalkansa vedenpohjaan ennen kuin niin kävi.
”Kuten huomaat, oikea liike tulee kyllä, mutta sen ylläpitäminen vaatii keskittymistä. Onnistuit pysymään pinnalla hetken aikaa, mutta se ei riitä. Yritä uudelleen”, komensin. Harakkatassu murahti, mutta yritti uudelleen.
Tällä yrityksellä kolli löysi oikean tekniikan varsin nopeasti, ja onnistui pitämään sen vähän aiempaa pidempään. Seuraavat yritykset olivat aiempia parempia. Harakkatassu tuntui tajuavan, miten uiminen käytännössä toimii. Hän pysytteli pinnalla, mutta liikkui vain vähän eteenpäin.
”No niin, eiköhän nämä harjoitukset olleet tässä. Voit harjoitella itseksesi leirin lammessa, mutta muista pitää etäisyyttä vesiputoukseen. Jos menet liian lähelle sitä, löydät itsesi helposti pinnan alta, etkä pääse pois. Mennään rantaan ja kuivataan turkkimme ja palataan sitten leiriin”, sanoin ja johdatin oppilasta kohti rantaa. Harakkatassu ei ollut luonnostaan mikään erityisen lahjakas uimari, mutta hänen sinnikkyydellään oppilas oppisi varmasti kaiken oleellisen.
Harakkatassu seurasi minua rantaan, jossa Jyrkänneloikka tarkkaili edelleen ympäristöä. Kolli ei edes vilkaissut meihin päin, vaikka hän selkeästi huomasi meidän saapuvan rantaan. Tiesin sen siitä, että isäni käänteli korviaan.
”Koska sinulla on taas aikaa opettaa minua?” Harakatassu kysyi alkaessaan nuolla turkkiaan pitkin vedoin. Jouduin harkitsemaan asiaa hetken ajan. Raparperitassun koulutus oli loppusuoralla, joten tällä hetkellä lähinnä kertasimme hänen kanssaan aiemmin opittuja asioita ja kehitimme hänen taitojaan.
”Neljäsosakuun kuluttua”, ilmoitin kääntämättä katsettani valkomustaan kolliin, ”keskitymme sillä kerralla kehittämään uintitekniikkaasi, ja jos se sujuu hyvin, opetan sinut sukeltamaan.”
Kun olimme saaneet turkkimme suurin piirtein kuiviksi, palasimme takaisin leiriin. Aurinko oli ohittanut huippunsa jokin aika sitten. Ehtisin vielä levätä ennen kokoontumisen alkua.

Leirissä isä tahtoi jakaa kanssani tuoresaaliin. Hän haki kasasta oravan, ja pudotti sen eteeni. Työnsin pörröhäntäisen, elottoman eläimen kuitenkin takaisin isälleni. Hän oli kokeneempi soturi, joten annoin hänelle luvan ottaa ensimmäisen suupalan. Kolli aloitti syömisen.
Luonnollisesti suurikokoinen Jyrkänneloikka söi enemmän kuin minä. Kun olimme saaneet syötyä, hän katsahti minuun.
”Toivottavasti jälkeläisesi osaavat käyttäytyä kokoontumisessa. En ymmärrä, miksi Punatähti halusi heidät mukaan”, kolli katsoi minua vakava ilme kasvoillaan. Olin tässä asiassa isäni kanssa samaa mieltä. Sulkatassu ja Sähkötassu eivät olleet ne oppilaat, jotka olisin itse ensimmäisenä valinnut mukaan kokoontumiseen. Arvelin, että Henkäysvarjolla oli käpälänsä tässä pelissä mukana. Hän oli liian lempeä kasvattaja, enkä voinut sietää sitä. Kolli ei ollut loppujen lopuksi ollut edes vihainen kaksikolle siitä, että he olivat käyneet luvatta Eloklaanin reviirillä. Olin luopunut siitä ajatuksesta, että kaksikon tempaus liittyisi Henkäysvarjon suunnitelmiin. Ei varapäällikkö kuitenkaan niin hiirenaivoinen olisi, että hän vetäisi oppilaat sellaiseen mukaan. Ja olin varma, ettei Sähkötassu edes suostuisi moiseen.
”Minä pidän siitä huolen, että he käyttäytyvät”, ilmoitin tasaisella äänellä, johon Jyrkänneloikka vastasi nyökäten.
”Kuolonklaani ei kaipaa hankaluuksia Eloklaanin kanssa etenkään tällaisina aikoina”, tummanharmaa soturi murahti. Olin hänen kanssaan jälleen täysin samaa mieltä. Puhuisin kaksikolle ennen kokoontumisen alkua, ja käskisin heidän käyttäytyä.

Ennen kokoontumista ehdin vielä käydä pikaisilla päiväunilla. Sitten oli kuitenkin aika lähteä kohti Kivikukkulaa. Punatähti kutsui kokoontumiseen lähtijät koolle. Me keräännyimme piikkihernetunnelin sisäänkäynnille. Päällikkö odotti, että kaikki olivat paikalla.
”Muistutan jokaista vielä siitä, ettei Eloklaanin tarvitse tietää mitään, ei niin mitään reviirillämme liikkuvasta murhaajasta. Emme tahdo näyttää heikkouttamme toiselle klaanille, ja siksi jokaisen täytyy olla kuin kaikki olisi normaalisti. Voitte puhua eloklaanilaisille, mutta mitään suurempaa toveruutta minä en hyväksy. Eloklaanilaiset ovat loppujen lopuksi meidän vihollisiamme, eivät ystäviä. Kunnioittakaa klaanien välisiä sääntöjä kokoontumisessakin”, päällikkö sanoi kovaan ääneen, jotta jokainen kuulisi hänet.
Olin ottanut oman paikkani melko perältä joukkoa. Sulkatassu ja Sähkötassu olivat aivan edelläni. Kun joukko lähti liikkeelle, meni hetki ennen kuin kaikki pääsivät ulos leiristä. Leirin ulkopuolella kiristin hieman tahtiani päästäkseni pentujeni vierelle. He katsoivat minua hieman yllättyneinä. Sähkötassun ilme pysyi vakavana, mutta Sulkatassu kurtisti kulmiaan.
”En tiedä miten hyvin ymmärsitte Punatähden sanat, mutta katsokaakin että käyttäydytte kokoontumisessa”, lausuin kylmästi kaksikolle, jonka jälkeen jättäydyin mitään sanomatta takaisin joukon perälle.
Katseeni siirtyi kuin automaattisesti Väärävarjoon, jonka valkoinen turkki vilahteli vähän väliä muiden kissojen takaa. Kolli oli päässyt mukaan kokoontumiseen, joka oli omasta mielestäni melko yllättävää. Muut mukaan lähteneet soturit olivat kokeneita ja osoittaneet uskollisuutensa klaanille tavalla tai toisella. Väärävarjo oli entinen erakko, joka ei ollut ollut kauaa klaanissa. Kenties Punatähti oli halunnut antaa tälle mahdollisuuden.
Pimentovarjo kulki vierelläni, ja huomasin naaraan vilkaisevan minua. Siirsin katseeni tummaan soturiin. En mielelläni aloittanut puolituttujen kanssa keskusteluita, mutta jostain syystä nyt se tuntui hyvältä vaihtoehdolta.
”En käsitä, miksi Punatähti tahtoo tavata Eloklaania. Eikö olisi parempi, jos molemmat klaanit saisivat elää omassa rauhassa?” tuhahdin niin hiljaa, ettei lausahdustani kuulisi muut kuin Pimentovarjo. Naaras katsahti minuun. Soturi oli ollut oppilasikäisestä saakka sellainen kissa, jota minä en täysin karttanut. Hän oli kohtuullisen hyvää seuraa toisinaan, ja ennemmin keskustelin hänen kanssaan kuin monen muun kuolonklaanilaisen.

//Pimento?
// 1623 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Jolkotin hiljaa Jokimielen hoikan hahmon perässä. Jyrkänneloikka oli määrännyt minut partioon tarkistamaan etelärajaa. Partio oli jo kylläkin paluumatkalla leiriin, mutta Jokimieli kuljetti meitä aivan erikoisista reiteistä, joissa kesti tuntuvan hieman pitempään, kuin jos olisi kulkenut tavanomaista reittiä. En jaksanut kuitenkaan miettiä sitä, sillä ei sillä loppujen lopuksi niin suurta merkitystä ollut.
Olimme eilen sitoutuneet mukaan Lehtitassun suunnitelmaan ja olin oikeastaan aika kiinnostunut siitä miten se tulisi toimimaan. Sovimme jatkavamme suunnitelman läpikäymistä kokoontumisen jälkeisenä päivänä, jolloin hän myös ottaisi Tiputassun mukaansa.
Olin alunperin lähtenyt mukaan suunnitelmaan kahdesta syystä. Ensimmäisenä, halusin tosiaan nähdä, kuinka kyvykäs Lehtitassu oli luomaan toimivia suunnitelmia, niin kuin oli joskus uhonnut olevansa. Toiseksi halusin napata sen murhaajan, jos suunnitelma osoittautuisikin toimivaksi. Olihan se hieman epätodennäköistä ajatuksena, että lauma oppilaita nappaisi lukuisia kissoja tappaneen murhaajan, mutta toisaalta mikään ei ollut mahdotonta. Eikä aina kissan ikä kertonut minkä tasoisesti tämä osasi ajatella. Oppilaat ainakin näkivät asiat varmasti eri näkökulmasta, kuin soturit. Niin se aina meni. Kasvaessa yksinkertainen ajattelu katoaisi ja kissa alkaisi automaattisesti etsiä monimutkaisempia vastauksia ratkottaviin ongelmiin ja sen seurauksena sivuuttaisi huomaamattaan yksinkertaisen ratkaisun. Oppilaan mieli taas omasi vielä osan siitä pentujen yksikertaisesta ajattelusta, joka loisi uuden kuvakulman ongelmanratkaisulle. Se voisi olla hyödyllistä, tai sitten ei.
Ajatukseni katkesivat kuin seinään, kun kuonooni tulvahti väkevä veren haju. Valpastuin nopeasti. Vasta Jokimieli oli huomannut sen, sillä muu partio oli hieman perässä.
Katselin ympäristöä ja huomasin veritipat, jotka risteilivät kohti leiriä. Joku oli loukkaantunut. Pupillini laajentuivat vaistomaisesti samalla, kun mieleeni ilmestyi sana: murhaaja.
Vihdoin muutkin partion kissat olivat äkänneet veren ja tummanharmaa Pikiturkki sanoi:
”Mennään nopeasti leiriin katsomaan mitä on käynyt.” Nyökkäsin ja samoin teki partion johtajana toimiva Jokimieli, jonka silmät kiiluivat kiinnostuneesti. Naaras tunnettiin ennen kaikkea itsekkäänä, joten en uskonut kiinnostuksen johtuvan huolesta vain aivan muusta.
Lähdimme rientämään leiriin ja aukiolle pölähdettyämme näimme hujan hajan olevia kissoja, muttemme maassa olevien verivärjäytymien lisäksi merkkiäkään onnettomuudesta. En vieläkään tiennyt kehen oli osunut ja mikä. Kissat leirissä olivat todistaneet tilanteen ja siksi heiltä olisi paras mennä kysymään.
Silmäilin aukiota, eikä kauaakaan tarvinnut katsella, kun huomasin minulle kaikkein mieluisimman vaihtoehdon. En puhuisi kenenkään kanssa yhtä mieluusti, kuin Sulkatassun. En haluaisi myöntää, että minulla olisi näin suuri heikkous kuin Sulkatassu, mutta niin vain oli. Hän oli minulle kaikki kaikessa. Sen lisäksi, että hän oli sisareni, hän oli paras ystäväni.
Tassutin pitkin askelin leiriaukion läpi harmaanruskeaturkkisen sisareni luokse ja jo kysyvä ilmeeni kertoi naaraalle, mitä minä mietin, mutta silti kysyin häneltä:
”Mitä on tapahtunut?” Sulkatassu käänsi katseensa minuun. Hänen ilmeensä näytti siltä, kuin hän olisi pian räjähtänyt kertomisen halusta, jos en olisi kysynyt.
Sulkatassu alkoi miltei sanatarkasti selittää tapahtumien kulkua ja sain melkein yhtä hyvän kuvan koko kohtauksesta, kuin olisin ollut itse henkilökohtaisesti paikalla. Naaras vielä lisäsi kertomuksensa loppuun, että tapahtumasta saaduista tiedoista voisi olla hyötyä suunnitelmassa.
Ilmeeni pysyi tyynenä koko tarinan ajan, vaikka ajatuksissani puinkin tapahtunutta kovalla tahdilla. Murhaaja oli käynyt Karhumyrskyn ja Hiutaleturkin kimppuun, mutta vain toinen oli selvinnyt. Minua vaivasi ajatus siitä, että Sulkatassu voisi joutua väärään paikkaan väärään aikaan ja se, jos jokin sai minuun hieman lisää halua laittaa suunnitelma etenemään. Pitäisin Sulkatassun erossa tuosta tappajasta hinnalla millä hyvänsä.
”Olet oikeassa. Tämä voi auttaa meitä jonkin verran”, vastasin viimein. Sulkatassu nyökytteli tyytyväisenä, että olin ottanut kopin hänen ajatuksestaan.
”Meidän täytyy olla varovaisia, kun puhumme suunnitelmastamme. Se ei saa kantautua missään nimessä itse murhaajan korviin tai muuten me olemme ne, jotka ovat seuraavaksi vuorossa”, sanoin ääntäni madaltaen. Sulkatassu nyökkäsi hätkähtämättä. Sitten jatkoimme keskusteluamme.

Seurasin Punatähden ilmoitusta tarkkaavaisena hieman reunemmalta, kuin muut kissat. Sulkatassu seisoi vierelläni valmiina pyrähtämään kohti uloskäynnille hiljalleen kokoontuvaa kissajoukkoa, kunhan vain kuulisi nimensä Punatähden lausumana.
”Sitten, mukaan lähtevät Varjokarva, Jyrkänneloikka ja Pimentovarjo oppilaineen”, päällikkö sanoi, jonka seurauksena sisareni katse kääntyi innostuneena minuun.
”Me pääsemme tapaamaan Eloklaanilaisia!” Sulkatassu hihkaisi ja hänen silmänsä täyttyivät sillä tutulla uusia kokemuksia janoavalla katseella. Hymyilin pienesti naaraalle ja tämän innostukselle.
”Eiköhän sitten mennä tuonnepäin”, tokaisin rauhallisella äänellä, eikä Sulkatassua tarvinnut kahdesti pyytää.
Punatähti vielä luetteli loput mukaan lähtijät ja sen jälkeen tassutti tyynesti kokoontumiseen lähtijöiden joukkoon ja sanoi:
”Eloklaanilaisten kanssa on luvallista puhua, mutta muistakaa, että ette saa ystävystyä. Kokoontumisessa myöskään kukaan ei mainitse sanaakaan reviirillä liikkuvasta murhaajasta.” Lähtijäjoukosta kuului myöntyväistä muminaa ja Punatähti katsoi kissoja tyytyväisenä, jonka jälkeen lähti johdattamaan joukkiota ulos leiristä.
Tassutin Jyrkänneloikan rinnalla Sulkatassun ja Varjokarvan perässä. Takanani kuulin Hehkuaskelen lämpimän äänen, kun hän yritti auttaa Tiputassua selviämään matkasta. Kuulosti kuitenkin siltä, että nuori kolli ei halunnut ottaa apua mestariltaan vastaan.
Tiesin kyllä, kuinka tulinen tapaus Tiputassu oli, vaikka olinkin tavannut hänet kunnolla vain muutaman kerran. Siitäkin oli jo aikaa, mutta ei hän ollut muuttunut tippaakaan. Ehkei hänen kova luonteensa halunnut apua, sillä hän ei halunnut muiden ajattelevan häntä muita huonommaksi vain puuttuvan näkökyvyn takia. Ja eihän se oikeastaan ollut tottakaan, että hän välttämättä olisi muita huonompi, sillä olin kuullut joskus Sumusilmän puhuvan pentutarhalla, kuinka hänen muut aistinsa olivat terävöityneet sokeutumisen seurauksena.
Saavuimme hieman ennen kuunhuippua itse kokoontumispaikalle, jona toimi reviirillämme oleva kivikukkula. Se oli aivan hehkulammen lähettyvillä. Olin aina pitänyt hehkulammesta, sillä se oli niin kaunis. Oli vähän typerää myöntää, että kiinnitin sellaisiin asioihin huomiota. En voinut olla ainoa.
Olin odottanut näkeväni Eloklaanilaisia paikalla, mutta ilmeisesti olimme saapuneet ensin.
Punatähti sanoi, että voisimme mennä vapaasti alueelle odottelemaan. Otimme Sulkatassun kanssa paikan kukkulanrinteeltä, johon kuun kelmeä valo ei juuri osunut. Sisareni tähyili hieman Eloklaanin reviirin suuntaan.
Kun saapumisestamme oli jo vierähtänyt hetki, kuulin Henkäysvarjon tokaisevan jotain närkästyneenä Eloklaanin myöhästymisestä. Minäkin kyllä arvostin aikataulujen noudattamista ja pyrinkin siihen aina, mutta en silti ruvennut valittamaan myöhästymisestä. Paikalla oli muutenkin jo hieman närkästynyt tunnelma.
Vihdoin alkoi kuulua kissajoukosta viestivää puheensorinaa naapuriklaanimme reviirin suunnalta. Omakin kiinnostukseni heräsi ja käänsin pääni saapuvien kissojen suuntaan. Heidän johdossaan oli valkoinen Mesitähti ja hieman tämän kannoilla varapäällikkö – ja entinen Kuolonklaanilainen- Minttuliekki ja klaanin parantaja Liljatuuli. Punatähti nousi ylös ja valmistautui tervehtimään toista päällikköä.
Päälliköt vaihtoivat muutaman sanan ja nyökkäsivät toisilleen, jonka jälkeen Mesitähti antoi klaanitovereilleen luvan etsiä itselleen paikan kokousta varten. Eloklaanilaiset alkoivat valua Kuolonklaanilaisten joukkoon -osa rohkeammin ja toiset taas hieman varovaisemmin. Kuitenkin pian kaksi joukkoa oli muodostanut yhden, vaikka ilmassa leijuikin vielä hieman tilanteen vieraus. Kuolonklaanin suunnalta oli keksimääräistä enemmän mulkoilua Eloklaanin suuntaan, kuin toisin päin, mutta se oli aivan oletettavaa.
Sulkatassun pää kääntyili ja kääntyili, kun hän yritti nähdä jokaisen kissan. Hänen silmissään oli keskittynyt ilme, kun hän yritti painaa erilaisia tuntomerkkejä kissoista muistiin.
Ennen kuin ehdin sanoa tälle mitään, huomioni kiinnittyi kukkulan keskellä olevan kiven päälle kipuaviin päälliköihin.
Katsellessani Mesitähteä, minusta tuntui kuin hänessä olisi ollut jotain oudon tuttua. En vain osannut sanoa mitä se oli. Jätin asian kuitenkin taka-alalle, kun kolli avasi kokouksen: ”Ennen kuin aloitamme varsinaiset kuulumisten vaihdot, tahdon kiittää Punatähteä ja koko Kuolonklaania siitä, että suostuitte tulemaan kokoontumiseen. Tämä on koko Eloklaanille suuri kunnia, ja toivon, että tästä voisi tulla tapa.”
Tämän jälkeen päällikkö alkoi kertomaan hieman enemmän klaaninsa hyvästä voinnista ja nimitetyistä oppilaista ja sotureista. Silmäilin hieman kissoja kollin puhuessa ja yritin saada kuvaa ketkä voisivat olla kyseiset kissat.
Mesitähti kaiken sanottuaan otti muutaman askeleen taakse ja teki tilaa Punatähdelle, joka seuraavaksi kertoisi klaanimme voinnista. Tiesin jo valmiiksi, ettei hän kertoisi meitä piinaavasta murhaajasta, mutta ei Eloklaanin siitä tarvinnutkaan tietää. Osaisimme hoitaa asian aivan itse.
”Hyvä kuulla, että Eloklaanilla menee hyvin. Viherlehti on ollut suotuisa myös Kuolonklaanissa. Riistaa riittää kaikille ja klaanilla menee muutenkin hyvin”, sanoi Punatähti samalla, kun katseli paikalle kerääntyneitä kissoja, ”Myös minä Kuolonklaanin päällikkönä olen sitä mieltä, että kokoontumisia on hyvä järjestää joka täysikuun aikaan.”
Mesitähden puhe, joka oli osoitettu Punatähdelle, oli minusta hieman liikaa. Tai siis, tarkoitan, että kollin kaunopuheet olivat hieman liiallisia. Mesitähti oikein painotti, kuinka Eloklaanille oli suuri kunnia olla mukana, siis olihan se tietenkin hienoa osoittaa kiitollisuutensa ja niin edelleen, mutta minusta tämä kuulosti enemmän vain toisen osapuolen miellyttämisyritykseltä. Se oli sinänsä ymmärrettävää, sen kannalta, että klaanit pysyisivät sovussa, mutta vertasin vain asioita siihen, miten minä toimisin jos päällikön paikalle koskaan astuisin. Mielestäni sanoilla ei ollut mitään merkitystä ennen, kuin ne todistettaisiin tosiksi teoilla.
En tietenkään tiennyt Mesitähden ajatusta sanojensa taustalla ja voisi olla todellakin mahdollista, että hän vain puhtaasti oli tätä mieltä, eikä sanoillansa yrittänyt millään tavalla vaikuttaa. Ja se oli todennäköisempääkin, sillä se mitä kuolonklaanilaisena tiesin Eloklaanilaisista puhuisi sen puolesta.
Ehkä tämä vain kuului kokoontumisiin. Ei kukaan oikein tiennyt miten toimia, sillä olihan tämä kaikkien aikojen ensimmäinen kokoontuminen Eloklaanin ja Kuolonklaanin välillä.
Sitten päälliköt hiljenivät ja klaanilaiset jäivät odottamaan jonkinlaista merkkiä virallisen kokoontumisosuuden päättymisestä ja naapuriklaanin jäsenten tutustumiseen siirtymisestä. Itse en ajatellut oitis ryntääväni jonkun eloklaanilaisen luokse, sillä en perustanut turhasta höpöttämisestä. Käyttäytyisin kyllä silti hyvin, jos joku naapuriklaanin jäsenistä lähestyisi minua, vaikken sitä henkilökohtaisesti toivonutkaan.
Kuulin sivukorvalla, kuinka Mesitähti ilmoitti klaaneille, että nyt olisi vapaamman kuulumistenvaihdon vuoro. Ja sen seurauksena Sulkatassu nousi ylös.
”Mennään Sähkötassu!” tämä vaati. Nousin ylös sanomatta mitään ja lähdin Sulkatassun perään. Olin salaa hieman tyytyväinen siitä, että sisko oli pyytänyt minut mukaansa tapaamaan jotain uutta kissaa, sillä tiesin, että Sulkatassu osaisi hoitaa puhumisen ja minä saisin vain tarkkailla tilannetta. Kyllä minä jotain voisin sanoa, jos minulla oli jotain sanottavaa, mutta enemmän halusin pysyä taka-alalla.
Sulkatassu pujotteli ketterästi juttelevien kissojen keskellä ja minulla oli aavistuksen ongelmia pysyä perässä. En ollut kaikista nopein tapaus, mutta pysyin kyllä näköetäisyydellä. Sitten Sulkatassu pysähtyi ja sain tämän kiinni. Huomasin, että hän oli katseellaan löytänyt vielä ilman seuraa olevan kissan. Eloklaanilainen oli tummanruskea tabbykuvioinen kolli ja hänen jäänsiniset silmänsä olivat viiruina, mutta hänen katseensa ei ollut kuitenkaan luonut kissasta vaikeasti lähestyttävää kuvaa.
Lähdimme Sulkatassun kanssa rinnakkain kollia kohti. Tämän katse nousi, kun hän huomasi meidän saapuvan. Nyökkäsin tälle tervehdyksen ja jäin odottamaan jommankumman toisen osallisen reagoimista tilanteeseen.

//Sulka? Hiili?
Toivottavasti en hitannu Sulkaa liikaa/väärällä tavalla 😀 Ja sori, tää on vähä mitä on, jotenki en päässy ihan Sähkön pään sisään xd
1552 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Ensimmäisiä uimaharjoituksia seuranneena päivänä istuin liikkumatta leirin lammen rannalla ja tuijotin keskittyneesti matalaan veteen, väreilevän peilikuvani tuijottaessa takaisin. Tuhkajuova oli kehottanut minua totuttelemaan veteen ennen seuraavia harjoituksia, ja niin aioin myös tehdä, jotta ensi kerralla voisin solahtaa Hehkulampeen yhtä sulavasti ja pelotta kuin hopeankirjava soturitar. En varsinaisesti kammoksunut vettä, mutta se tuntui luonnollisesti vastenmielisen märältä ja kylmältä. Ennakkoluuloni selättivät kuitenkin ajatus siitä, etteivät läheskään kaikki kuolonklaanilaiset osanneet uida ja siitä seuraava mahdollisuus olla erityinen, muiden yläpuolella.
Ajatukseni keskeytyivät piikkihernetunnelilta kantautuvan vertahyytävän avunhuudon seurauksena. Harmahtava katseeni ampaisi äänen suuntaan, porautuen kastanjanruskean turkin omaavaan kissaan, joka ontui vartiossa olleen Kuuraturkin jäljessä peremmälle leiriin. Soturi, Karhumyrsky, oli yltäpäältä veressä ja alkoi lopulta kiihtyneesti aukomaan suutaan, epäilemättä selostaen mitä hänelle oli oikein tapahtunut. Minun ei tarvinnut kuulla kookkaan kollin sanoja päätelläkseni tämän verentahrimasta turkista ja muiden järkyttyneistä huohatuksista, että kylmäverinen murhaaja oli iskenyt jälleen ja että joku oli kuollut. Koska suru ja murheet eivät auttaneet tappajan kiinnisaamisessa ja Hehkuaskel pitäisi huolta Karhumyrskystä, dramaattinen välikohtaus oli osaltani nopeasti ohi ja katseeni keskittyi jälleen leirin lampeen, johon solisi kirkasta vettä pienestä putouksesta. Harkittuani hetken nousin viimein seisomaan, vedin syvään henkeä ja pulahdin vaivihkaa viileään veteen.

Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä menettelin tismalleen samalla tavalla: mietiskelin ja solahdin joksikin aikaa veteen, pari kolme kertaa päivässä. Ja joka kerta noustuani takaisin kuivalle maalle muistin ravistella ja nuolla turkkini kuivaksi pontevin ja tarkoin vedoin, juuri kuten Tuhkajuova oli minulle opettanut. Kolmannen päivän aamuna uskaltauduin kokeilemaan jotain uutta ja jätin mietiskelyn suosiolla välistä, syöksyen suin päin matalaan lampeen. Sen vesi oli edelleen märkää ja viileää, muttei enää yhtä vastenmielisellä tavalla. Itse asiassa virran soljuva olemus oli alkanut muuttua hiljalleen painostavasta kumman rentouttavaksi ja peräti virkistäväksi – lisäksi vedellä oli tapana tuikkia kirkkaassa päivänpaisteessa, ja minulla niin ikään oli tapana pitää kaikesta kiiltävästä.
Lopulta kolmen päivän sinnikkään totuttelun jälkeen uskoin olevani valmis palaamaan Hehkulammelle varsinaisiin uimaharjoituksiin, joten auringonkehrän alkaessa painumaan hiljalleen mailleen halusin vielä tavata Tuhkajuovan ja kertoa tälle tehneeni juuri kuten hopeankirjava naaras oli pyytänyt. Katseeni tutkaili leiriä, kunnes huomasin pienikokoisen soturin raidallisen turkin maleksivan kohti sotureiden pesää. Kutsuin hätäisesti soturittaren nimeä ja ravasin hännänpää nykien tämän luokse. Tuhkajuova käänsi vaaleanvihreät silmänsä hitaasti minun puoleeni ja tämän kasvoilta näki, että naaras mitä luultavimmin arvasi, mitä asiani mahtoi koskea.
“Tuhkajuova, uskoisin olevani valmis kokeilemaan jälleen uimista Hehkulammella”, kerroin ja suoristin aavistuksen selkääni. Toivoin, että naaras olisi edes kerran pannut merkille, kuinka ahkerasti olinkaan harjoitellut leirin lammen vedessä. “Olen koettanut totutella veteen nyt kolmen päivän ajan, juuri kuten käskit, eikä se tunnu enää yhtään epämukavalta.”

// Tuhka?
// 412 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Tiputassu: 9kp –

Lehtitassu: 19kp –

Sähkötassu: 12kp –

Harakkatassu: 16kp –

Pimentovarjo: 53kp! –

Tuhotassu: 6kp – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Sulkatassu: 26kp! –

Tuhkajuova: 66kp! –

Tuimatassu: 10kp –

Mahlahalla: 22kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Avun huuto sai minut säpsähtämään hereille nokosiltani. Hetken jo luulin, että huuto oli tullut unestani, mutta sitten pääaukiolta alkoi kuulua voimakasta puheensorinaa. Se ei ollut mitään iloisen kuuloista puhetta, vaan kauhu ja paniikki kantautui tänne pesään saakka. Käännyin toiselle kyljelleni ja nousin ylös. Päätin käydä tarkastamassa tilanteen ihan vain varmuuden vuoksi.
Kun astuin ulos pesästä, saatoin aistia kireän ilmapiirin. Huomasin Kylmäliekin kyyhöttävän sotureiden pesän liepeillä.
”Hei, mitä on tapahtunut?” kysyin ja astelin soturin luokse. Kun pääsin lähemmäksi, huomasin kollin kasvoille piirtyneen mitäänsanomattoman ilmeen. Kylmäliekki ei reagoinut mitenkään kysymykseeni, hän tuijotti vain tyhjyyteen.
”Mikä on?” kysyin varovasti ja astuin askeleen lähemmäksi savunharmaata kollia. Laskin häntäni kissan lavalle, sillä tuo ei vieläkään reagoinut kysymykseeni.
”Kylmäliekki?” lausuin vielä soturin nimen. Se sai aikaan reaktion. Kylmäliekki nosti katseensa minuun. Hän näytti olevan pois tolaltaan. Tunsin kurkkuuni nousevan palan. Jotakin oli selvästi tapahtunut, eikä se ollut mitään mukavaa. Osasin jo arvata, mihin asia liittyi. Joku oli kuollut. Ihan varmasti joku oli kuollut. Murhaaja oli iskenyt taas.
”Hiutaleviiksi on kuollut”, soturin äänestä paistoi puhdas suru, kun hän puhkesi lohduttomaan itkuun. En osannut sanoa mitään, tuijotin vain itkevää soturia, joka lyyhistyi kivistä maata vasten. Etsin katseellani Hiutaleviiksen ruumista, muttei sitä näkynyt. Oliko ruumis leirin ulkopuolella vai kenties parantajan pesässä?
”Olen hurjan pahoillani”, kuiskasin lohduttomasti, vaikka tiesin ettei se auttaisi.
”Lopeta tuo pillittäminen, Kylmäliekki. Se oli vain yksi kissa, ei Hiutaleviiksestä koskaan olisi mitään tullut. Kuolonklaanin on parempi ilman häntä, ei tämä klaani nössöjä tarvitse”, Jääviillon kitkerä ääni sai niskavillani nousemaan pystyyn. Miten joku saattoi puhua noin omasta pentuetoveristaan? Kylmäliekki nosti päänsä ylös. Savunharmaan soturin kasvoilla oli raivoisa ilme. En ollut koskaan nähnyt soturia noin vihaisena. Kaikki kävi silmänräpäyksessä.
Kylmäliekki syöksyi kohti veljeään kynnet ojossa sähisten.
”Sinä et puhu hänestä noin!” Kylmäliekki ulvoi ja upotti kyntensä Jääviillon punaruskeaan turkkiin. Hyökkäys sai kookkaan soturin kaatumaan maahan. Raivoissaan pienikokoisempi Kylmäliekki jakeli iskuja veljensä turkille. Yksi iskuista osui Jääviillon kasvoihin, ja verta roiskahti leirin kiviselle maalle. Hetkessä Jääviilto onnistui kiemurtelemaan pois veljensä alta, ja suurempi soturi painoi Kylmäliekin alleen. Jääviilto painoi kyntensä kollin kaulalle. Nyt punaruskean kissan kasvoille oli piirtynyt murhanhimoinen katse.
”Jääviilto! Lopeta!” ääni kuului leirin sisäänkäynnin liepeiltä. Kylmäliekki makasi maassa ja haukkoi happea, kun Jääviilto painoi käpälällään kissan kaulaa. En osannut tehdä mitään, olin jähmettynyt aloilleni. Punaruskea välähdys edessäni sai kehoni taas toimimaan. Joku riuhtaisi Jääviillon pois veljensä päältä, ja minä syöksyin Kylmäliekin avuksi.
Soturi makasi edelleen maassa ja hengitti raskaasti. Kyynel vierähti kissan poskelle, kun tuo itki lohduttomasti.
”Kävikö sinun kuinkaan?” kysyin ja autoin kollin ylös. Kylmäliekki pudisteli päätään. Käännyin kohti Jääviiltoa, joka oli painettu maata vasten. Punatähti piti toista etukäpäläänsä kollin kyljellä, ja toinen painoi soturin kasvoja kivistä pintaa vasten. Nyt vasta huomasin, miten moni silmäpari tuijotti tänne suuntaan.
”Kuolonklaanilaiset eivät tapa toisiaan. Minä en hyväksy tällaista käytöstä yhdeltäkään soturiltani”, päällikkö murisi hampaidensa välistä allaan makaavalle kollille.
”Kylmäliekki sen aloitti”, Jääviilto sihisi, mutta ei yrittänyt päästä pois päällikön otteesta. Punatähti vilkaisi Kylmäliekkiä, joka kyyhötti parin ketunmitan päässä heistä. Kukaan ei voinut olla huomaamatta, miten surkealta savunharmaa soturi näytti.
”Niin, koska sinä puhuit todella epäkunnioittavasti kuolleesta pentuetoveristanne”, liityin keskusteluun ja kohtasin maassa makaavan soturin jäänsinisen katseen. Jääviilto näytti edelleen hyvin vihaiselta, mutta Punatähden kasvoilleen sen sijaan ilmestyi hämmästynyt ilme.
”Onko Hiutaleviiksi kuollut?” päällikkö kysyi ja irrotti otteensa Jääviillosta. Punaruskea soturi nousi nopeasti ylös ja väläytti päällikölle murhaavan katseen. Kolli ei kuitenkaan nähnyt sitä, koska hän oli kääntänyt katseensa minun suuntaani. Minä nyökkäsin.
”Se murhaaja iski taas. Karhumyrsky selvisi hengissä, ja Hiutaleviiksi lienee tällä hetkellä elottomana itärajalla. Karhumyrsky on parantajan pesällä paikattavana”, Jääviilto murahti vastaukseksi. Sanat saivat reaktion aikaan myös Punatähden perässä paikalle saapuneessa Ruusutuikkeessa. Savunharmaa soturi alkoi itkeä. Tiesin, että Ruusutuike oli Jääviillon, Kylmäliekin ja Hiutaleviiksen emo. Minun kävi sääliksi surevia sotureita, mutta olin nyt enemmän huolissani Karhumyrskystä.
”Miten hän voi?” kysyin nopeasti ja kohtasin Jääviillon katseen. Kolli kohautti lapojaan välinpitämättömästi.
”Varmaan tajuissaan, ainakin oli tänne saapuessaan”, punaruskea soturi tuhahti. En sanonut mitään, vaan lähdin ravaamaan ripein askelin kissajoukon lävitse kohti parantajan pesää. Minua ei tässä tilanteessa kai enää kaivattu.
Hidastin tahtiani saavuttuani pesän sisäänkäynnille. Yrttien kitkerät tuoksut leijailivat nenääni, ja olisin mielelläni pysytellyt pesän ulkopuolella. Tahdoin kuitenkin nähdä ystäväni. Niinpä astuin sairasaukiolle. Hehkuaskel ja Tiputassu tekivät jotakin yhden sammalvuoteen äärellä. Sammalvuoteella makasi Karhumyrsky.
”Kuka tulee?” kuulin Tiputassun kysyvän. Hehkuaskel käänsi päänsä minun suuntaani.
”Mahlahalla”, parantajanaaras ilmoitti ja käänsi päänsä takaisin potilaaseen. Tiputassu ei vastannut mitään.
”Mahlahalla, oletko sinä vielä täällä?” Karhumyrskyn käheä ääni kysyi.
”Olen, odotan tässä kunnes sinut on paikattu”, lupasin. Minulla ei ollut pakottavaa tarvetta nähdä ystäväni haavoja ja sitä, kuinka parantajakissa ja tuon oppilas tunkisivat niihin joitakin yrttihauteita ja muita. Malttaisin kyllä odottaa. Etenkin nyt, kun tiesin ystäväni olevan ainakin hengissä ja tajuissaan.

Meni jonkin aikaa, kunnes Hehkuaskel kääntyi minun puoleeni.
”Olemme nyt valmiita”, parantaja ilmoitti rauhaisella äänellä ja kohtasi minun katseeni. Nyökkäsin kiitollisena ja lähdin kävelemään sairasaukion toiselta laidalta kohti ystävääni. Karhumyrsky kohotti hennosti päätään. Irvistin, kun huomasin että hänen vasemman silmän päällään oli joitakin yrttejä.
”Mitä tapahtui?” kysyin ja tarkastelin ystäväni ruhjeita. Turkilla oli siellä täällä pieniä haavoja, mutta kolli näytti selvinneen säikähdyksellä.
”Onko silmäsi kunnossa?” lisäsin vielä toisen kysymyksen, kun kolli ei heti ehtinyt vastata ensimmäiseenkään.
”Murhaaja hyökkäsi kimppuumme itärajalla. Haistoimme sen, ja päätimme lähteä etsimään sitä eri suunnista. Murhaaja hyökkäsi selkääni, ja Hiutaleviiksi yritti auttaa minua. Hän käski minun hakea apua, ja matkalla kuulin hänen huutavan todella kovaa. Hän ei voinut millään selvitä siitä”, kolli huokaisi hiljaa ja painoi päänsä sammaliin.
”Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit? Oletko ihan hiirenaivo?! Ette olisi missään nimessä saaneet hajaantua!” huudahdin. Karhumyrsky ei vastannut hetkeen. Hän pysyi jonkin aikaa vaiti.
”Kyllä minä sen tiedän, mutta en ajatellut niin pitkälle. Se kaikki kävi niin nopeasti”, kolli huokaisi hiljaa. Kuulin askeleita takaani, ja käännähdin tulijan suuntaan. Punatähti seisoi pesän sisäänkäynnillä.
”Miten täällä voidaan?” päällikkö kysyi rauhallisella äänellä ja katsoi Karhumyrskyä, joka makasi yhdellä sairasvuoteella. Kolli kohautti lapojaan.
”Hengissä ollaan, Pimeyden Metsälle siitä kiitokset”, soturi vastasi. Punatähti nyökkäsi ja saapui potilaan luokse.
”Minä taidan liueta nyt paikalta. Tulen tapaamaan sinua myöhemmin, Karhumyrsky”, nau’uin ja kosketin parhaan ystäväni kuonoa. Kolli nyökkäsi, ja minä lähdin paikalta. Ajatukseni olivat sekavat.
Miten kukaan enää uskalsi liikkua reviirillä, kun murhaaja oli edelleen vapaalla jalalla?

// 1001 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lehtitassu poistui Sulkatassun ja Sähkötassun seurasta, ja jätti sisarukset keskenään pääaukiolle. Harmaanruskea Sulkatassu kohautti lapojaan ja käänsi katseensa veljensä suuntaan. Sähkötassu oli jäänyt katselemaan kilpikonnakuvioisen naarasoppilaan perään. Kun Lehtitassu viimein katosi parantajan pesään, veli käänsi katseensa Sulkatassuun.
”Mitä sinä ajattelet tästä suunnitelmasta?” paksuturkkinen kollikissa kysyi hiljaisella äänellä. Sulkatassun katse harhaili veljensä ohitse leiriin saapuvaan partioon. Sulkatassu kumartui hieman matalammaksi, kun hän näki Varjokarvan astelevan leiriin partion johdossa. Ei se estäisi mestaria näkemästä Sulkatassua, eikä naaras oikeastaan itsekään tiennyt miksi hän niin teki. Oppilas ei halunnut saada mitään uusia käskytyksiä mestariltaan.
”Tämä on ihan kivaa. Vähän niin kuin seikkailu, vaikkakaan en pääse tutkimaan mitään uusia paikkoja. Saa kuitenkin tehdä salassa kaikkea jännittävää”, raidallinen naaras virnisti, muttei vieläkään kohdannut veljensä katsetta. Sivusilmällään hän kuitenkin huomasi, että Sähkötassun ilme pysyi kivenkovana ja vakavana.
”Älä näytä tuolta. Eikö tämä kuitenkin ole parempi kuin se, että seikkailisin yksin Eloklaanin reviirillä”, Sulkatassu huokaisi kääntäessään katseensa pentuetoveriinsa. Sähkötassu kohautti lapojaan.
”Totta. Tästä me emme ainakaan jää kiinni”, veli vastasi rauhallisella äänellä, muttei vakava ilme kadonnut tuon kasvoilta. Sulkatassu ei vieläkään jaksanut ymmärtää, kuinka veli saattoi pelätä niin paljon kiinnijäämistä. Miksi hän lähti moiseen suunnitelmaan mukaan, jos kolli pelkäsi kuollakseen kiinnijäämistä? Mutta toisaalta, Sulkatassusta tuntui hyvältä, kun veli oli mukana suunnitelmassa. Ehkä se oli vähän kiusallista myöntää, mutta Sähkötassu oli Sulkatassun paras ystävä. Toki hän tunsi muitakin kissoja, mutta Sähkötassun kanssa naaras vietti eniten aikaa. Naaras oli iloinen, että hän oli näinkin läheinen veljensä kanssa. Välillä Sulkatassusta tuntui, kuin Sähkötassu olisi ollut hänen ainoa sisarensa. Sinilintu oli päässyt soturiksi, eikä siskoa hirveästi ollut näkynyt kaksikon seurassa. Valkea naaras oli lähinnä viihtynyt yksikseen.
Sulkatassu huomasi, kuinka hiljaisuus alkoi väsyttää häntä. Varjokarva oli kääntänyt katseensa oppilaaseensa, ja Sulkatassu halusi nopeasti päästä karkuun tilannetta.
”Taidan mennä nukkumaan”, oppilas ilmoitti nopeasti veljelleen. Sähkötassu näytti hieman yllättyneeltä, mutta nyökkäsi kuitenkin. Raidallinen naaraskissa kipitti ripein askelin oppilaiden pesään.

Sulkatassu raotti hitaasti silmiään. Naaras näki auringonvalon siivilöityvän kaatuneen kuusen sisään rakennetun pesän seinässä olevasta pienestä reiästä pesään. Sulkatassu sulki taas silmänsä. Unet olivat jääneet lyhyiksi, sillä hän oli valvonut koko yön vartiossa Varjokarvan kanssa. Toki tätä nykyä vartiossa oli myös Kalmakuu, jonka tehtävä oli ollut leirin sisäänkäynnin tarkkailu. Uni ei tullut enää, joten Sulkatassu päätti nousta ylös. Pesä oli miltei tyhjillään. Vain Sulkatassua nuorempi Tuimatassu lepäsi omalla vuoteellaan. Isokokoisen oppilaan häntä heilahteli välillä irti sammalvuoteesta, ja siitä Sulkatassu päätteli kollin olevan hereillä. Kun Sulkatassu nousi ylös, Tuimatassu heilautti korviaan. Kolli ei kuitenkaan vaivautunut avaamaan silmiään, mutta Sulkatassu sai varmuuden siitä, että hereillä kolli ainakin oli. Harmaanruskea oppilas pujotteli tyhjien petien välistä pesän uloskäynnille.
Pääaukiolla oli lämmintä. Viherlehti oli tullut, ja aurinko loisti taivaalla kirkkaasti kuten aina. Aurinkohuipun hetkeen olisi vielä aikaa. Sulkatassu haukotteli ja venytteli lihaksiaan. Päivä oli vasta aluillaan, mutta silti se tuntui paahtavan kuumalta. Sulkatassu haaveili Hehkulammen viileästä vedestä ja uimisesta, mutta tiesi ajatuksen olevan mahdoton. Emo oli muutamia kertoja opettanut Sulkatassulle ja Sähkötassulle uimista, mutta nykyään uintiharjoitusten järjestäminen oli aiempaa haastavampaa. Liikkumisrajoitukset hankaloittivat elämää kummasti. Harjoituksiinkaan ei voinut enää noin vain lähteä, vaan mukaan täytyi aina saada mestarin lisäksi toinen soturi.
”Apua!” karjaisu leirin sisäänkäynniltä sai hetkessä väsymyksen katoamaan. Sulkatassu nosti päänsä pystyyn ja kääntyi vaistomaisesti kohti sisäänkäyntiä. Myös muut pääaukiolla olevat kissat kiinnittivät huutoon huomiota. Ei mennyt kauaakaan, kun sotureita ja oppilaita kertyi sisäänkäynnin ympärille. Utelias Sulkatassu hiipi muiden perässä kohti piikkihernetunnelin suuta nähdäkseen, mitä oli meneillään.
Vartiossa istunut Kuuraturkki oli kadonnut tunneliin, ja hetken päästä valkokuvioinen musta kolli asteli takaisin pääaukiolle perässään kastanjanruskea kissa. Sulkatassu tunnisti rähjääntyneestä turkista huolimatta soturin Karhumyrskyksi. Kollin turkilla oli haavoja, ja tuore veri oli värjännyt kastanjanruskean turkin punertavaksi. Sulkatassu huomasi, että soturin vasen silmä oli ummessa. Sen yli kulki useampi pitkä kynnenjälki, ja puolet kasvoista olikin veren peitossa. Veren näkeminen ei säikäyttänyt oppilasta, vaan sai Sulkatassun ennemminkin uteliaaksi.
”Mitä tapahtui? Missä Hiutaleviiksi on?” Kuuraturkki kysyi. Sulkatassu huomasi ensimmäistä kertaa koskaan, ettei mustan soturin ääni ollut laiskahko, vaan valpas ja terävä. Karhumyrsky huohotti raskaasti ja käänsi katseensa kohti maata. Kissat tunkivat Sulkatassun eteen, joten naaras joutui vaihtamaan paikkaa. Hän löysi hyvän paikan melko läheltä Karhumyrskyä. Kun hän pääsi lähemmäksi, Sulkatassu haistoi jotakin kitkerää, muttei se varmasti ollut verta.
”Hiutaleviiksi on kuollut. Meidän kimppuumme hyökättiin, se oli se murhaaja”, kastanjanruskea soturi naukui ja kohtasi oikean silmänsä katseella Kuuraturkin katseen. Kissat vaikuttivat kauhistuneilta, mutta Sulkatassu ei säpsähtänytkään. Hän yritti etsiä katseellaan Lehtitassua tai Sähkötassua, mutta turhaan. Molemmat olivat ilmeisesti leirin ulkopuolella.
”Älkää tuijottako siinä, vaan hakekaa Hehkuaskel!” Sulkatassu kuuli Turmaloikan karjaisevan. Joku kissoista lähti juoksemaan kohti parantajan pesää. Karhumyrsky lyyhistyi maata vasten.
”Me hajaannuimme hetkeksi, kun haistoimme ne yrtit. Se oli Hiutaleviiksen ajatus. Sitten se pirulainen hyökkäsi selkääni. Hiutaleviiksi yritti auttaa, hän kävi sen kissan kimppuun ja käski minun juosta hakemaan apua. Minä juoksin, ja kuulin perästäni kovan ulvaisun. Hän on ihan varmasti kuollut, ja se on minun vikani”, Karhumyrskyn ääni katosi olemattomiin, kun hän kertoi tarinaansa. Sulkatassu kuunteli tarkkaavaisesti joka sanan ja painoi ne mieleensä.
”Missä se tapahtui? Miltä se kissa näytti?” Jääviilto sihisi hampaidensa välistä ja katsoi vaativasti toista soturia. Karhumyrsky veti syvään henkeä.
”Etelärajalla, ukkospolun lähellä. Siellä kantojen luona. En minä muuta nähnyt kuin valkoista ja ruskeaa, se kaikki kävi niin nopeasti”, kolli huokaisi pettyneen oloisena. Sulkatassu olisi halunnut heti kertoa kaiken Lehtitassulle ja Sähkötassulle. Suunnitelma voisi viimeinkin lähteä vauhdilla eteenpäin!
Hehkuaskel saapui viimein paikalle.
”Tehkää tilaa”, musta parantajanaaras sanoi ja kulki Tiputassun edellä Karhumyrskyn luokse, ”auttakaa hänet parantajan pesään. Vammat eivät näytä tappavilta. Saat arvioida ne sitten pesässä, Tiputassu.”
Sulkatassu katsoi, kuinka kastanjanruskea soturi kulki toisen soturin avustamana kohti parantajan pesää. Kissat hälvenivät sisäänkäynnin luota ja jäivät pohtimaan Karhumyrskyn sanoja itsekseen. Kuuraturkki jäi leirin sisäänkäynnille vartioon.
”Missä Punatähti ja Henkäysvarjo ovat?” Sulkatassu kuuli Turmaloikan murahtavan.
”Molemmat ovat partioissa, he palaavat varmasti pian”, Kuuraturkki vastasi kollille. Nyt mustan soturin ääni oli taas yhtä laiska kuin aina ennenkin. Sulkatassu päätti jäädä odottamaan Sähkötassun ja Lehtitassun paluuta sisäänkäynnille. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan tapahtuneesta kaksikolle.

//Sähkö tai Lehti? Kirjotan Mahlalla varmaan tähän jatkoo
// 960 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Odottelin jo valmiina lähellä leirin uloskäyntiä muuta partiota. Pimentovarjo ei tulisi mukaan vaan partiota johtaisi Jääviilto ja hänen lisäkseen mukana olisi myös Jokimieli ja Haukkasiipi. Oppilaita tungettiin yhä enemmän mukaan partioitiin, sillä ulkonaliikkumiskiellon takia harjoitteleminen oli astetta haastavampaa, kun piti aina löytää harjoituksiin mukaan lähteviä sotureita. Eikä jokainen voinut vain tuosta noin vain lähteä, oli heillä omiakin velvollisuuksiaan hoidettavana. Rajapartiot olivat ihan mielekkäitä, ja onneksi olin juuri osallistumassa yhteen. Ei ainakaan tarvinnut nolota itseään saalistuksessa kolmen muun soturin edessä.
”Tuimatassu”, punaruskea kolli naukaisi, kun saapui luokseni. Hymähdin nyökkäyksen kera jonkunlaisen vastauksen Jääviillolle. Olin vielä pienempikokoisempi kuin soturi, mutta olinhan vasta oppilasikäinen. Meillä ei ikäerosta huolimatta ollut siltikään paljoa kokoeroa, vaikka Jääviilto yksiin isompiin kuolonklaanilaisiin kuuluikin. Jääviilto oli kuulopuheiden mukaan klaanin taitavimpia taistelijoita ja olisi varmasti ollut hyödyksi kuunnella kollin oppeja. Olin tietenkin enemmänkin kuin tyytyväinen mestariini Pimentovarjoon, mutta välillä minusta olisi ollut hyödyllistä kuunnella myös muita. Ja sillä ei ollut mitään tekemistä oman mestarini taitojen kanssa.
Seuraavaksi joukkoomme liittyi Haukkasiipi, josta en tiennyt paljon mitään. Sen tiesin, että hän oli klaanin tuoreimpia sotureita, mutta siinäpä kaikki sitten olikin. Mielestäni oli hyödyllistä tietää mahdollisimman paljon kuolonklaanilaisista, sillä se saattoi auttaa tulevaisuudessa. Sen takia olinkin pyrkinyt tutustumaan useampaan kissaan, vaikka ei se kovin mielekästä ollutkaan. Turhanpäiväinen seurusteleminen oli pitkästyttävää ja siinä tuhlasi vain aikaa. En ymmärtänyt niitä, joilta ryöpsähteli suustaan ties mitä, missä ja kuinka paljon. Haukkasiipi ei ainakaan ulkoisesti vaikuttanut sellaiselta. Hän nyökkäsi kerran tervehdykseksi, eikä alkanut tervehtimään jokaista erikseen. Haukkasiipi teki jonkunlaisen vaikutuksen, joten nyökkäsin kollille takaisin. Hän oli minua isompi, enkä tiennyt pääsisinkö toisen kanssa samoihin mittoihin, vaikka olinkin suurikokoisempi mitä monet soturitkaan olivat. Haukkasiipi omasi ruskean turkin sekä myrkynvihreät silmät. Hän ei istuutunut alas odottamaan viimeisintä jäsentä vaan seisoi tassuillaan. Minäkin nousin ylös, kun huomasin Jokimielen hölkkäävän kohti. Tummanruskea naaras väläytti veikeän hymyntapaisen ja siristi hieman silmiään.
”Mennään”, Jääviilto saneli ja lähti kohti uloskäyntiä. Vartijalle hän ilmoitti partiostamme ja mille rajalle olimme menossa. Leirin ulkopuolella kolli lähti johdattamaan meitä kohti Eloklaanin reviirin rajaa. En ollut käynyt rajalla pitkään aikaan. Muutenkin liikkumisen ollessa rajoitettua, leirin ulkopuolella todella tuli liikuttua vähemmän. Henkilökohtaisista harjoituksistani ei tullut enää mitään, sillä en saanut harjoitella leirin ulkopuolella yksin ja leirissä taas oli turhan ahdasta. Tietenkin Pimentovarjon harjoitukset riittivät minulle, mutta halusin kehittyä nopeammin ja enemmän, ja henkilökohtaiset harjoitukset olivat olleet avain siihen.
Jättäydyin partion hännille oppilaana, sillä vähiten halusin jonkun soturin vihat niskaani. Niinpä tyydyin vain siihen, että pysyin muiden vauhdissa, sillä he eivät paljoa odotelleet. En ollut mikään nopein juoksija, joten minulta vaati jonkun verran pysyä toisten perässä. Halusin kuitenkin osoittaa olevani kunnossa, joten kirin Haukkasiiven kiinni. Jätin väliimme tarpeeksi tilaa, jotten häiritsisi soturin rauhaa. Katsahdin toisen suuntaan hymähtäen.
”Mitä mieltä olet Eloklaanista?” töksäytin suustani ulos kysymyksen, joka kuului nykyään melko monen kuolonklaanilaisen suusta. Yleensä uuteen kissaan tutustuessa tämä oli juuri se kysymys, jota kysyttiin, vaikka Eloklaani olikin asettunut tänne jäädäkseen.

// Haukka? c:
// 468 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Väärävarjon nimityksistä oli kulunut jo joitakin päiviä, ja olin onnistunut kiitettävästi välttelemään hänen seuraansa. En saanut ajatuksistani selkoa. Joen rannalla ollut hetki oli pyörinyt päässäni kaiken aikaa. Edes saalistaminen ei ollut saanut ajatuksiani siitä hetkestä pois. Kun ajattelin sitä, sydämeni alkoi takomaan rinnassani hurjasti ja koko maailma tuntui pysähtyvän. Kollin sanat pyörivät päässäni. Miksi hän oli vienyt minut joelle asti vain kertoakseen sen, että oli kiitollinen saadessaan olla kuolonklaanilainen? Miksi hän ylipäätään oli kiittänyt minua siitä? Toki minä olin opettanut hänelle Kuolonklaanin lait ja tavat, mutta niin olisi tehnyt kuka tahansa muukin soturi.
Kuljin parhaillani Raparperitassun edellä kohti leiriä. Olimme käyneet harjoittelemassa kiipeilyä Lehtikuusilaaksossa. Mukaamme oli tullut myös Kalmakuu, joka oli koko harjoitusten ajan vain tarkkaillut ympäristöämme. Olin jo aikalailla tottunut siihen, että harjoituksissa oli aina mukana toinen soturi. Jotkut mestarit hyödynsivät soturia ja ottivat tuon mukaan harjoituksiin, mutta minä en tehnyt niin. Mukana olevat soturit saivat luvan pysyä hiljaa ja pitää huolen siitä, ettei kukaan pääsisi yllättämään minua ja oppilastani.
”Jatkamme huomenna auringon noustessa samalla aiheella, mutta otamme kiipeilyyn mukaan saalistamisen. Opetan sinulle, kuinka voit hyödyntää kiipeilytaitojasi saalistaessasi”, nau’uin ja vilkaisin takanani kulkevaan mustaoranssiin oppilaaseen.
”Selvä”, oppilas vastasi ääneen, kuten olin hänelle opettanut. Naaraan koulutus oli jo melko pitkällä. Hän hallitsi yleisimmät taisteluliikkeet, mutta halusin syventää hänen osaamistaan vielä enemmän. Raparperitassu ei ollut kovinkaan etevä taistelija, mutta oli kuitenkin hyvä, jos hän osaisi taistella ongelmitta eri petoeläimiä ja erilaisia kissoja vastaan. Oppilas oli keskiverto saalistaja, mutta kiipeily oli ehdottomasti hänen lajinsa. Sen hän oli jo todistanut aiemmin oppilaiden hiirenkorvaisissa harjoituksissa.
Päivä oli pilvinen, ja pian kai sataisi. Tummat, painavan oloiset pilvet peittivät koko taivaan. Aurinkoa ei näkynyt, mutta tiesin sen olevan nyt huipussaan.
Astuin oppilaan ja soturin edellä piikkihernetunneliin. Pääaukion puolella meitä vastassa oli Turmaloikka, joka kohtasi katseeni epäröimättä. Kolli väistyi tieltämme ja päästi meidät sisään. Vielä ainakaan ei ollut tullut ilmi, että kukaan olisi päästänyt ketään yksinään leirin ulkopuolelle. Vartiossa oleva kissa kertoi aina vuoronvaihdossa toiselle, että ketkä olivat leirin ulkopuolella parhaillaan ja mihin aikaan he olivat lähteneet. Näin pysyttiin perillä siitä, keitä leiriin odotettiin, ja milloin poissaolosta tulisi huolestua. Murhaajasta ei ollut kuulunut mitään sitten viimeisten kuolemien. En kuitenkaan uskonut, että kissa olisi jättänyt meitä rauhaan.
”Syö jotakin, ja harjoittele ennen nukkumaanmenoa taisteluliikkeitä, jotka tuottavat sinulle ongelmia. Saat tehdä sen yksin tai jonkun toisen kanssa”, sanoin Raparperitassulle ennen kuin liukenin pois oppilaan seurasta.
Löysin mukavan paikan leirin reunamilta, melko läheltä leirin uloskäyntiä. Yleensä nautin yksinolosta, mutta nyt en osannut tehdä niin. Joen tapahtumat palasivat mieleeni heti, kun istuin alas. Miksi en saanut Väärävarjoa ja hänen haaleita meripihkasilmiään pois mielestäni? Kirosin mielessäni typerät ajatukseni. Jos tämä meno jatkuisi, en voisi pian enää keskittyä edes soturin tehtäviin täysillä. Niin en halunnut käyvän. Jos tekisin yhdenkin virheen, asemani kunniallisena soturina saattaisi olla vaarassa. Miten kukaan voisi ikinä ottaa tosissaan soturia, joka on huolimaton ja tekee virheitä?
Katseeni siirtyi tyhjyydestä leirin sisäänkäynnille. Henkäysvarjo johdatti partion leiriin. Turmaloikka katsoi tarkasti jokaisen sisääntulijan perään. Ilmeisesti entinen erakko painoi mieleensä, ketkä olivat palanneet takaisin leiriin. Henkäysvarjo ei ollut edes vilkaissut Turmaloikan suuntaan. Tiesin, että kumppanini ei voinut sietää tuota tummanharmaata kollia. Henkäysvarjo ei hyväksynyt kissoja, jotka eivät olleet syntyjään kuolonklaanilaisia. Se oli tullut selväksi jo liian monta kertaa.
Yllätyksekseni Henkäysvarjo suuntasi minua kohti. Hänen kasvoillaan oli kylmä, mutta rauhallinen ilme. Emme olleet jutelleet vähään aikaan.
”Isäsi kävi juttusillani eilen”, Henkäysvarjo aloitti istuessaan vierelleni. Vilkaisin häntä, mutten sanonut mitään. Käänsin katseeni kohti pääaukiota, ja seurasin katseellani Punatähteä, joka jutteli parhaillaan kumppaninsa Rapakynnen kanssa.
”Hän kysyi, mikä välejämme painaa. Kerroin, että molemmilla on ollut viimeaikoina kiireitä. Jyrkänneloikka tahtoo, että emme pilaa kumppanuuttamme kiireiden vuoksi”, raidallinen varapäällikkö sanoi matalalla äänellä. Huomasin sivusilmälläni, että hän katsoi minua, mutten vaivautunut irrottamaan katsettani päälliköstä ja tuon kumppanista. Kohautin lapojani.
”En minä ole mitään pilaamassa. Minun puolestani voimme jatkaa kumppaneina aivan kuten aiemminkin. Sinun täytyy vain muistaa, että sinä et voi määrätä minua. Minä teen niin kuin Punatähti käskee, etkä sinä saa pahoittaa siitä mieltäsi”, vastasin tuhahtaen. Henkäysvarjo pysyi pienen hetken vaiti.
”Ymmärrän. Lupaan ymmärtää sinua paremmin vastaisuudessa, jos sinä lupaat, ettet työnnä minua pois luotasi”, Henkäysvarjo sanoi. Käänsin viimein katseeni varapäällikköön. Hän katsoi minua ilmeellä, josta paistoi epätoivo. Kissan äänensävy kertoi, että hän oli tosissaan.
”Ihan miten vain”, vastasin lapojani kohauttaen. Henkäysvarjo huokaisi huojentuneesti. Hän astui lähemmäs minua ja puski kuonollaan turkkiani.
”Ikävöin sinua niin kovasti, ettet uskokaan”, kolli kuiskasi korvaani. Hänen läsnäolonsa sai minut enemmänkin ahdistuneeksi kuin iloiseksi. En vastannut mitään, koska en tiennyt mitä sanoa. En ollut ikävöinyt Henkäysvarjon seuraa. Käänsin katseeni takaisin kohti Punatähteä ja tuon kumppania. Rapakynsi oli kuitenkin kadonnut jonnekin, ja päällikkö lähestyi nyt meitä. Punaruskean kollin vihreä katse oli kiinnittynyt Henkäysvarjoon. Kun harmaa kolli huomasi päällikön, hän siirtyi kauemmaksi minusta ja loihti kasvoillaan vakavan ilmeen.
”Pahoittelen keskeytystä, mutta Henkäysvarjo, minulla on sinulle asiaa. Tuletko käymään pesässäni kun ehdit?” päällikkö kysyi ja vilkaisi minua pahoitellen, jonka jälkeen hän piti katseensa kumppanissani. Henkäysvarjo ei ehtinyt vastata, kun minä ehdin ensin:
”Ei se mitään, minä olin juuri lähdössä.” Kumppanini näytti hieman yllättyneeltä, mutta nyökkäsi sitten. Nousin ylös ja poistuin kaksikon seurasta kohti leirin toista laitaa. Vilkaisin vielä taakseni kaksikon suuntaan. Punatähti johdatti Henkäysvarjoa kohti vesiputouksen takana sijaitsevaa peräänsä. Olin suoraan sanottuna huojentunut. Punatähti oli tullut paikalle juuri oikeaan aikaan. Kun istuin alas leirin toiselle laidalle, ajatukseni liukenivat Henkäysvarjosta Väärävarjoon. Ja juuri sillä hetkellä valkea soturi astui saalistuspartion mukana leiriin. Jokin päässäni esti minua siirtämästä katsettani pois soturista. Katsoin, kuinka tuo käveli ylväänä partion johdossa kohti tuoresaaliskasaa. Kolli keskusteli samalla Pikiturkin kanssa. Huomasin, että tummanharmaa naaras nauroi jollekin, mitä Väärävarjo sanoi. Se sai hännänpääni nykimään. Väärävarjo käänsi päänsä minun suuntaani. Hän huomasi heti, että katsoin häntä ja Pikiturkkia. Kollin kasvoille piirtyi leveä virne, joka oli selkeästi osoitettu minulle. En kääntänyt päätäni pois, sillä se olisi ollut entistä epäilyttävämpää. Niinpä vain pyöräytin silmiäni. Valkea kolli nappasi tuoresaaliskasasta vastasaalistetun jäniksen. Hän sanoi jotakin Pikiturkille ja viittoi sitten minun suuntaani. Tummanharmaan soturin kasvoille piirtyi hieman turhautunut ilme, ja soturi vastasi jotakin, mutten kuullut mitä. Sitten Väärävarjo lähti kulkemaan minua kohti.
En tiennyt miksi, mutta tunsin lihaksieni jännittyvän soturin lähestyessä.
”Hei, toin sinulle saalista. Onko nälkä?” kolli kysyi. Lupaa odottamatta hän istui vierelleni ja työnsi jäniksen minua kohti. Kun tuoresaaliin lämmin, houkutteleva tuoksu leijaili nenääni, tajusin kuinka nälkäinen olin. Siispä nyökkäsin kankeasti ja kumarruin haukkaamaan jäniksestä palan.
”Vältteletkö sinä minua?” Väärävarjo kysyi. En yllättynyt lainkaan siitä, miten suoraan soturi otti asian puheeksi. En vilkaissutkaan kissan suuntaan, vaan pudistin päätäni.
”On ollut kiireitä”, vastasin lyhyesti. Kolli ei vastannut mitään, vaan haukkasi vuorostaan palan jäniksestä. Söimme kaikessa hiljaisuudessa. Vatsani täyttyi Väärävarjoa nopeammin, joten annoin hänen syödä loput saaliista. Kun kolli olli syönyt suurin piirtein kaiken syötävän tuoresaaliista, hän käänsi katseensa minun suuntaani.
”Olen ajatellut sinua”, kolli kertoi rauhallisella äänellä. Välillemme syntyi katsekontakti. Kollin haalean meripihkaiset silmät katsoivat minuun. Kissan ilme oli vakava, joka kertoi hänen olevan tosissaan.
”Ai, miksi?” kysyin, kun en muutakaan keksinyt. Sydämeni takoi hurjaa vauhtia rinnassani. Tuntui siltä, kuin se tulisi ulos rinnastani hetkellä minä hyvänsä.
”Sanoinko jotakin väärin viimeksi? Lähdit niin nopeasti, enkä ole nähnyt sinua sen koommin. Luulin jo, että välttelet minua”, Väärävarjo vastasi vakavalla, melko vaimealla äänellä. Pudistin päätäni.
”Ei ole kyse mistään sellaisesta. Kiitit vain ihan väärää kissaa, koska en minä mitään ole tehnyt. Tottelin vain päällikköni käskyä”, vastasin ja sain viimein katseeni irti kollin silmistä.
”No sepä hyvä. Luulin jo, että karkotin parhaan ystäväni pois luotani”, kolli virnisti. Parhaan ystävän? Pitikö Väärävarjo minua parhaana ystävänään? En ollut edes ajatellut asiaa niin. Ei minulla ollut ystäviä. Väärävarjo oli klaanitoverini ihan kuten kuka tahansa muukin kuolonklaanilainen. Mutta miksi hän piti minua ystävänään? En minä ollut koskaan tehnyt mitään, jonka vuoksi kissa voisi ajatella niin. Olin käskyttänyt häntä parhaani mukaan ja kertonut vain kaiken mitä Kuolonklaanin tavoista ja säännöistä tiesin.
”Tässä minä olen”, tokaisin. Väärävarjo hymyili.
”Ja se on hyvä”, kolli vastasi. Huomasin, kuinka kylläinen olo sai minut väsyneeksi. Avasin suuni haukotellakseni. Väärävarjo naurahti.
”Olen ilmeisesti noin väsyttävää seuraa”, soturi vitsaili, mutta minua ei hymyilyttänyt.
”Niin. Taidan mennä nukkumaan”, sanoin ja nousin ylös. Väärävarjo hyvästeli minut lyhyin sanoin, mutten vastannut mitään. Astelin kohti sotureiden pesää ja jäin miettimään äskeistä juttuhetkeämme. Miksi ihmeessä soturi piti minua parhaana ystävänään? Olisi pitänyt kysyä sitä häneltä, mutta en ollut tajunnut. Kenties voisin tehdä sen huomenna.
Astuin sotureiden pesään ja jalkani johdattivat minut automaattisesti omalle vuoteelleni. Pesä oli miltei tyhjä. Vain muutama soturi nukkui vuoteillaan sikeää unta. Asetuin mukavaan asentoon kerälle omalle sammalvuoteelleni. Ennen kuin suljin silmäni, kuulin jonkun pääaukiolla olevan kissan sanovan jotakin sateesta. Ilmeisesti ulkona alkoi sataa. Arvaukseni oli siis osunut oikeaan, kun olin arvellut, että tästä päivästä tulisi sadepäivä.
Suljin silmäni, mutta uni ei tullut heti. Ajatukset pyörivät sekavina päässäni. Lopulta mielenikin kai kyllästyi typeriin ajatuksiini, ja vajosin rauhattomaan uneen.

// 1419 sanaa

Kirjoittaja: Rita

”Olen mukana, jos Sähkötassun ehdot sopivat myös sinulle”, Sulkatassu naukui katsoen minuun. Mietin asiaa hetken. Sähkötassu oli laatinut ehdot niin, että heidän olisi helppo päästä tästä eroon. Se oli ihan fiksu siirto heidän osaltaan. Ehdot olivat auttamatta heille edulliset, mutta eivät heikentäneet suunnitelman onnistumista. He saattaisivat toisaalta perääntyä tosipaikan tullen, mutta arvioiden Sulkatassun luonteen, hän ei laskelmieni mukaan ainakaan lähtisi. Paitsi ehkä Sähkötassun pakottamana. Vilkaisin kollia. Hän saattaisi hyvinkin lähteä, jos homma kävisi kovin monimutkikkaaksi. Toisaalta miksi hän olisi sanonut kyllä, jos päättäisi heti lähteä? Päätin ottaa pienen riskin, ja hyväksyin ehdot pienellä nyökkäyksellä.
”Pitäisiköhän meidän selvittää, mistä se murhaaja on saanut yrtit, joita hän kerää hajujälkensä peittämiseksi? Kenties voisimme luoda ansan niiden läheisyyteen”, Sulkatassu ehdotti. Hmm, ihan hyvä lähtökohta. En tietänyt, kuinka paljon se loppupeleissä auttaisi, jos yrtti olikin vain joku tavallinen, mitä löytyisi mistä vain. Toisaalta jos yrtti oli sellainen, jota kasvaisi vain reviirin tietyllä alueella, olisi hyödyllistä tietää, jotta voisimme käydä tutkimassa paikan. Joko luvallisesti tai luvatta. Ongelmakohtia tosin oli siinä, etten tiennyt yrteistä juuri mitään. Ehkä saisimme Tiputassulta apua. Pitäisi kysyä häneltä jossain vaiheessa.
”Ehkä Tiputassu voisi auttaa siinä?” Sulkatassu jatkoi. Hymähdin vähän. Hänkin näytti pohtineen asiaa. Vilkaisin, aikoiko Sähkötassu sanoa jotain, ja avasin sitten suuni.
”Varteenotettava idea”, totesin ja heilautin häntääni, ”Käyn kysymässä häneltä saman tien, koska ennen sitä ei ole paljoa, mitä voimme tehdä.” Tein lausahduksessani selväksi, että kävisin kysymässä yksin. Siitä ilmeni myös se, etten halunnut odottaa suunnitelman kanssa. Nyökkäsin pienesti merkiksi lähdöstäni, ja nousin ylös. Lähdin astelemaan kohti parantajan pesää määrätietoisesti. Astuin sisään, ja heti nenääni tulvahti yrttien kitkerä haju. Katselin ympärilleni, mutta huomasin pettymyksekseni, ettei Tiputassu ollut paikalla.
”Mitä etsit?” yrttejä lajitteleva Hehkuaskel huikkasi olkansa yli.
”Odotan veljeäni”, vastasin jokseenkin kylmästi ja jäin istumaan parantajan pesälle.

//Tipu?
//286 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin lievästi sanottuna pettynyt siitä, ettei Harakkatassu ollut aiemmin omatoimisesti tehnyt tuttavuutta veden kanssa. Jos hän kerta niin kovasti tahtoi oppia uimaan, miksei hän ollut käynyt leirin lammessa? Sen vesi ei ollut reunoilta syvää, vaan jopa pennutkin saattoivat harjoitella uimista siinä. Päätin kuitenkin pysyä hiljaa asiasta, sillä en nähnyt tärkeänä ottaa asiaa puheeksi. Tärkeintä kai oli, että kuolonklaanilaisoppilas oli kiinnostunut uimisesta ihan oikeasti.
Harakkatassu pysytteli rantavedessä ja otti hiljalleen askeleita kohti syvempää vettä. Vesi hipoi oppilaan vatsakarvoja. Tärinä alkoi voimistua, kun vesi kasteli valkean kollin vatsan. Kokemuksesta tiesin, että tämä vaihe oli pahin. Jalkojen kastuminen ei ollut mitään verrattuna siihen, että kylmä vesi kasteli muun kehon. Kuljin Harakkatassun rinnalla edeten oppilaan tahtiin. Aiemmin kolli oli ottanut tasaisin väliajoin askeleita, mutta nyt hänen vauhtinsa alkoi hidastua.
”Älä pysähdy tässä vaiheessa, vaan jatka matkaa. Kun olet vedessä selkääsi myöten, kylmyys alkaa helpottamaan hiljalleen”, naukaisin kollille ehkä hieman turhankin tiukalla äänensävyllä. Harakkatassu veti syvään henkeä ja otti taas askeleen eteenpäin. Minun katseeni harhautui valkeasta oppilaasta Hehkulammen rannalle. Hades seisoi joidenkin ketunmittojen päässä rantavedestä ja katseli ympärilleen. Luotin siihen, että entinen erakko ilmoittaisi meille, jos näkisi jotakin poikkeavaa. Siispä uskalsin keskittyä taas Harakkatassun opettamiseen.
Kun oppilas oli viimein leukaansa myöten vedessä, ei mennyt kauaakaan kun tuo ei tärissyt enää lainkaan.
”Huomaatko, vesi ei tunnu enää niin kylmältä”, sanoin ja kohtasin kollin katseen. Harakkatassu nyökkäsi.
”Kun uit, on tärkeää että tiedät mitä teet ja keskityt siihen. Yksikin virhe tai epävarmuus saa kissan helposti paniikkiin, jolloin unohdat kaiken mitä olen opettanut ja vesi nielaisee sinut ja sinä hukut. Veden kanssa ei ole leikkimistä. Siksi sinun on tärkeää muistaa, että sinä et osaa uida ennen kuin minä sanon niin. Ja ennen kuin sinä osaat uida, sinä et mene yksin uimaan. Minä en suostu olemaan vastuussa yhdenkään uintitaidottoman kissan hengestä”, puhuessani pidin katseeni koko ajan Harakkatassussa. Tarkkailin kollin reaktioita, jotka eivät olleet kovinkaan kummoisia. Oppilas nyökkäsi.
”Pinnalla pysymiseen tarvitset jokaista jalkaasi. Takajalat tekevät potkuja, ja etukäpälät kauhovat vettä. Kas näin”, sanoin irrottaen jalkani pohjasta ja uin Harakkatassun ympäri. Kolli seurasi liikkeitäni tarkkaavaisesti.
”No niin. Eiköhän tämä ollut nyt tässä tällä kertaa. Tehtäväsi ensi kertaa varten on totuttautua veteen, jotta sinulla ei mene ikuisuutta päästäksesi tänne saakka. Se vie vain minun aikaani, jos joka kerta matelet rantavedessä puoli ikuisuutta. Totuttele veteen leirin lammessa, älä tule tänne yksin”, sanoin ja lähdin kulkemaan oppilaan vierellä takaisin kohti rantaa.
”Milloin sinulla on aikaa pitää toiset harjoitukset?” Harakkatassu esitti kysymyksen, kun nousimme ylös vedestä. Kohautin lapojani.
”Se riippuu siitä, miten aikataulumme kohtaavat. Ravistele turkkiasi ja nuole sitä. Jos lähdet märällä turkilla kohti leiriä, vilustut ennen kuin pääset edes perille”, tokaisin ja näytin kollille esimerkkiä. Aloin nuolla pitkin vedoin lyhyttä turkkiani. Vilkaisin Hadesta, joka katseli meitä hieman etäämmältä.
Kun olimme valmiita, lähdimme takaisin kohti leiriä.

Kului joitakin päiviä, ja tilanne Kuolonklaanissa pysyi samana. Ulkonaliikkumiskielto rajoitti jokaisen elämää. Pääaukiolla maleksi kissoja päivät pitkät tekemättä mitään. Yksi klaaninvanhimmista oli kuollut sinä aikana, kun olin ollut opettamassa Harakkatassulle uimisen perusteita. Naarmunenä oli ollut Kuolonklaanin vanhin kissa, ja nyt Sumusilmä oli saanut sen taakan kantaakseen. Kaaostuho oli siirtynyt klaaninvanhimpiin pian Naarmunenän kuoleman jälkeen. Vaaleanharmaa soturi oli aina ollut epäluotettava ja arvaamaton. Tämän vuoksi Kaaostuho ei ollut saanut oppilasta moniin vuodenaikoihin. Huhu kertoi, että kolli oli aikoinaan saanut oppilaan, muttei ollut ollut kykenevä sitä kouluttamaan. Suoraan sanottuna en ihmetellyt sitä lainkaan. Kolli oli hyvin epävakaa persoona, ja hänestä oli aina ollut vain lähinnä haittaa. Oli Kuolonklaanin kannalta hyvä, että tuollainen kissa siirtyi klaaninvanhimpien pesään ja pois sotureiden joukosta.
”Miten menee?” tunnistin Hadeksen äänen heti. Vilkaisin valkeaa kollia, joka istuutui vierelleni. Tuon kasvoilla oli leveä virne, kuten lähes aina.
”Jos sinulla ei ole mitään asiaa, ei kannata edes yrittää jutustella. En harrasta sellaista”, tokaisin rauhallisesti ja käänsin katseeni pois erakosta. Hades hymähti huvittuneesti.
”Voimme me olla ihan vain hiljaakin, jos sinä niin tahdot”, kolli hymähti. Se oli mielestäni kaikista paras vaihtoehto. Tarkkailin katseellani leirissä olevia kissoja. Moni nautti hiirenkorvan lopun auringon lämmöstä ja loikoili vain leirin kivisellä maalla. Tunsin auringon lämmittävän myös omaa turkkiani, vaikkakin lämpö oli tässä vaiheessa päivää jo hellittänyt. Aurinko oli jo laskemassa, ja pian alkaisi hämärtää. Pilvetön taivas oli vaihtanut värinsä vaaleansinisestä tummempaan. Lisäksi taivaanrantaan oli ilmestynyt punertavaa väriä.
”Katso, Punatähti liikkuu kohti leirin keskustaa”, Hades virnisti ja tönäisi minua hellästi. Ellei Punatähti olisi juuri sillä hetkellä kutsunut klaania koolle, olisi Hades saanut kuulla kunniansa tönäisyn vuoksi. Laskeva aurinko sai punaruskean päällikön turkin näyttämään hienolta. Se muistutti vähän tulta.
Ennen kuin päällikkö ehti sanoa mitään, minä tiesin mitä kokous koski. Olin pari päivää sitten ilmoittanut Punatähdelle, että Hades oli jo valmis ansaitsemaan soturinimensä. Valkea erakko oli todistanut, että hän oli valmis olemaan virallisesti Kuolonklaanin soturi nimeä myöten.
”Ilman sen kummempia jaaritteluita, aion antaa yhdelle kissalle ansaitsemansa soturinimen. Hades, astu eteen, ole hyvä”, päällikkö sanoi ja etsi katseellaan vierelläni istuvan valkean kollin. Hades vilkaisi minua virnistäen ja lähti sitten harppomaan kohti pääaukion keskustaa ja Punatähteä. Kun kaksikolla oli välimatkaa arviolta ketunmitan verran, Hades pysähtyi. Hän kohtasi Punatähden vihreän katseen empimättä.
”Olet todistanut olevasi soturinimen arvoinen. Uusi nimesi on Väärävarjo”, päällikkö lausui voimakkaalla äänellä. Tämän jälkeen valkea kolli nyökkäsi ikään kuin kiittäen, ja otti askeleen taaksepäin.
”Väärävarjo! Väärävarjo!” Punatähti ja muutama muu kuolonklaanilainen lausui tuoreen soturin nimen. Minä pysyin vaiti. Katseeni oli nauliintunut Henkäysvarjoon, joka oli juuri saapunut partionsa kanssa leiriin. Kumppanini sinisistä silmistä paistoi katkeruus ja viha, kun kolli katsoi vastanimitettyä soturia. Kun Punatähti päätti kokouksen, Väärävarjo asteli takaisin luokseni.
”No, mitä mieltä olet uudesta nimestäni?” kolli kysyi hymyillen. Kohautin lapojani ilmeettömänä.
”En ole siitä mitään mieltä, miksi pitäisi olla? Nimesi on nimesi, eikä se minun mielipiteestäni muutu miksikään”, vastasin tuhahtaen. Väärävarjo naurahti huvittuneesti.
”Olet aina niin tosikko”, kolli hymähti ja hymyili entistä leveämmin. Minua ei hymyilyttänyt. En minä ollut tosikko, vaan järkevä. En kuitenkaan jaksanut alkaa vääntää asiasta kollin kanssa. Olisi järkevämpää vain pysyä hiljaa ja antaa olla. Valkea soturi vilkaisi leirin sisäänkäynnin lähellä seisovaa Henkäysvarjoa. Kolli oli naulinnut katseensa Väärävarjoon. Se ei kuitenkaan haitannut kollia lainkaan, vaan hän käänsi nopeasti katseensa takaisin minuun.
”Tahdon näyttää sinulle jotakin”, kolli ilmoitti ja kohtasi vihreän katseeni. Katsoin hetken ajan Väärävarjoa suoraan tuon meripihkasilmiin, mutta sitten käänsin katseeni poispäin.
”Mitä?” kysyin vakavalla äänellä.
”Se on leirin ulkopuolella. Sanotaan, että me menemme saalistamaan ja lähdetään käymään ulkona”, Väärävarjo ehdotti. Ajatus ei houkutellut minua lainkaan, joten pudistin päätäni.
”Minä en ala valehtelemaan klaanitovereilleni”, sanoin.
”Hyvä on, ei valehdella ja saalistetaan oikeasti. Tule”, kolli sanoi ja lähti kulkemaan kohti leirin uloskäyntiä. En olisi halunnut seurata, mutta jostain syystä jalkani lähtivät kuljettamaan minua soturin perään. Ohitimme Henkäysvarjon, mutta en edes vilkaissut kumppaniini päin. Tunsin kuitenkin hänen katseensa selässäni. Leirin uloskäynnin vartijana oli Sinilintu. Pienikokoinen naaras kohtasi meidät ja asettui piikkihernetunnelin eteen.
”Minne olette menossa?” naaras kysyi, koska se oli tällä hetkellä hänen työtään. Sisäänkäynnin vartijoina toimivat pääasiassa ne soturit, joilla ei ollut oppilasta. Lisäksi vartioinnissa olevalta kissalta vaadittiin luotettavuutta.
”Saalistamaan. Tuoresaaliskasa oli melko tyhjä, ja ajatelimme käydä hakemassa saalista täyttääksemme sitä”, Väärävarjo valehteli sulavasti ja kohtasi tyttäreni katseen. Hännänpääni nytkähti, kun tajusin mitä ajattelin. Olin ehkä synnyttänyt Sinilinnun, mutta ei hän minun tyttäreni ollut. Valkealla naaraalla viirasi päässä, enkä halunnut olla sellaisen kissan emo. Hän ei tuntunut koskaan ottavan tosissaan velvollisuuksiaan, vaan aina vain keskittyi kaikkeen epäolennaiseen. Miten kukaan saattoi olla kiinnostunut linnuista, kivistä ja ötököistä? Tuollainen kissa ei vain voinut olla minun tyttäreni.
Sinilintu astui sivuun ja päästi meidät ohitseen. Seurasin Väärävarjoa vilkaisemattakaan enää sisäänkäynnillä seisovaa soturia.

Matka taittui hiljaisuuden vallitessa. Väärävarjo johdatti minua kohti metsää. En vaivautunut kysymään, mihin valkea kolli oli minua johdattamassa. Tyydyin vain kulkemaan tuon perässä eteenpäin. Tarkkailin ympäristöäni ihan vain varmuuden vuoksi. Murhaaja liikkui edelleenkin Kuolonklaanin metsissä, tai niin me ainakin oletimme. Vähään aikaan ei uusia kuolemia ollut tullut, mutta ei saanut olettaa, että murhaaja olisi luovuttanut. Täytyi pysyä valppaana koko ajan.
Viimein Väärävarjo pysähtyi. Hän oli tuonut minut joelle. Katsoin, kuinka vesi virtasi eteenpäin joessa. Veteen heijastui taivaan vaaleanpunainen väri.
”Toitko sinä todella minut katsomaan vettä?” kysyin ja katsoin Väärävarjoa turhautuneena. Kolli pudisti päätään ja astui lähemmäs minua.
”Ei, vaan katso veteen”, valkea soturi kehotti ja astui lähemmäksi joentörmää. Hän kurottautui katsomaan vettä. Minä tein samoin, mutten ymmärtänyt mitä kolli tarkoitti. Näin vain oman heijastukseni. En nähnyt edes kaloja.
”Ei siellä näy mitään”, aloin hiljalleen turhautua.
”Näkyypäs. Katso vaikka, sinä olet siellä”, Väärävarjo sanoi rauhallisella äänellä. En edelleenkään ymmärtänyt, mitä soturi ajoi takaa.
”En ymmärrä”, sanoin ja käänsin katseeni kohti entistä erakkoa. Hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy. Se ei ollut ilkikurinen virne kuten yleensä, vaan ihan aito, lämmin hymy.
”Tahdoin vain esitellä sinulle kissan, jonka ansiosta minusta tuli kuolonklaanilainen. Kissan, josta minä ihan oikeasti pidän. Kiitos, Tuhkajuova. Minusta tuntuu pitkästä aikaa siltä, että kuulun jonnekin. Se on pelkästään sinun ansiotasi”, Väärävarjo sanoi ja katsoi minua suoraan silmiini. Tunsin, kuinka sydämeni alkoi takomaan rinnassani lujempaa. Outo olo valtasi kehoni, enkä saanut siirrettyä katsettani pois soturin meripihkaisista silmistä. Katsekontakti pysyi hetken, kunnes Väärävarjo rikkoi sen kääntämällä katseensa takaisin veteen. Säpsähdin ja ravistelin päätäni. Mikä ihme minua vaivasi?
”Kiitä Punatähteä”, vastasin kylmästi ja vetäydyin pois veden ääreltä. Väärävarjo katsoi minua yllättyneenä. Hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun minä olin jo lähdössä takaisin metsään.
”Tulimme saalistamaan, joten minä myös aion saalistaa”, sanoin ja lähdin kulkemaan kohti metsää odottamatta valkean kollin vastausta. Ajatukset pyörivät päässäni sekavina. Mikä tuo äskeinen hetki oli ollut, ja miksi olin mennyt siitä niin sekaisin? Pakotin ajatukset pois päästäni. Täytyi keskittyä saalistamiseen.

// 1525 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu kuuneli kerrankin hiljaa kahden muun oppilaan jutustelua. Lehtitassu oli juuri kertonut suunnitelmastaan, jonka tavoitteena oli saada tuntematon murhaaja kiinni. Harmaanruskea naaras oli ensin kuunnellut Lehtitassun selostuksen siitä, kuinka suunnitelma toteutettiin, ja sitten veljensä lisäykset. Sähkötassu oli ilmoittanut, millä ehdoilla hän lähtisi mukaan suunnitelmaan. Ehdot kuulostivat Sulkatassun mielestä reiluilta. Sulkatassu ei itse olisi edes keksinyt ehdottaa moisia ehtoja, jonka vuoksi hän oli kiitollinen Sähkötassun osallisuudesta asiaan.
Sitten veli ja Lehtitassu käänsivät katseensa kohti raidallista oppilastoveriaan. He katsoivat tuota ikään kuin odottaen jotakin vastausta liittyen aiheeseen. Naaras kohautti välinpitämättömästi lapojaan.
”Olen mukana, jos Sähkötassun ehdot sopivat myös sinulle”, naaras vastasi kohdaten kilpikonnakuvioisen oppilaan katseen. Sulkatassu halusi osallistua suunnitelmaan vain siksi, että hän suorastaan janosi seikkailuita. Leirissä istuskelu pitkästyttäisi hänet muutamassa päivässä kuoliaaksi, joten tämä suunnitelma tuli oikeastaan kuin tilauksesta. Naaraalla olisi ainakin tekemistä ja mietittävää tylsiä hetkiä varten.
”Pitäisiköhän meidän selvittää, mistä se murhaaja on saanut yrtit, joita hän käyttää hajunsa peittämiseksi? Kenties voisimme luoda ansamme niiden läheisyyteen?” Sulkatassulla välähti, kerrankin. Oppilas oli ensin täysin varma siitä, että kaksi muutakin oppilasta innostuisivat ideasta, mutta heidän ilmeensä saivat Sulkatassun epäröimään. Lehtitassun ilme oli mitäänsanomaton, eikä Sähkötassukaan näyttänyt innostuneelta. Sulkatassun hännänpää alkoi nykiä, kun kumpikaan oppilastovereista ei vastannut hetkeen. Miten kauan heillä oikein meni miettiä asiaa?
”Ehkä Tiputassu voisi auttaa siinä?” raidallinen oppilas ehdotti varovasti, ennen kuin Lehtitassu tai Sähkötassu ehtivät vastata.

//Lehti tai Sähkö?
// 219 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Tiputassun ei tarvinnut tehdä paljoa, että sai minut ärsyyntyneeksi. Kollin pelkkä olemus kävi jotenkin hermoilleni. Tuntui, että hän piti itseään minua parempana. Vaikutin siis kaiketi melko kireältä hakiessani mukaan lähteviä kissoja leiristä. Olin sanonut, että mukaan tulisivat Mahlahalla ja joku muu. Tunsin oloni vähän tyhmäksi, kun en juuri muita sotureita mestarini lisäksi tuntenut. Toisaalta minun ei varmaan tarvinnutkaan, miksi minun muka pitäisi tietää jokaisen nimi?
Bongasin Mahlahallan soturien pesän lähettyviltä, ja selitin tilanteen. Kaikeksi onneksi minun ei tarvinnutkaan lähteä etsimään toista mukaan lähtevää soturia kaukaa, sillä mestarini huikkasi jollekin valkealle naaraalle, jota hän kutsui Hiutaleviikseksi. Sitten jouduinkin astumaan takaisin tuohon pahaiseen koloon, missä Tiputassu mestareineen vietti päivänsä. Jos minulla olisi valta päättää, en kävisi parantajan pesässä enää ikinä. Siellä haisi pahalta ja se oli täynnä tympeitä kissoja.
”No niin, hain soturit”, murahdin pesän suulla. Tiputassu näytti käyvän vielä läpi yrttivarastoa. Kolli kaiketi luotti hajuaistiinsa, sillä ilmeisesti hän oli sokea. Niin Mahlahalla oli minulle ainakin äsken kertonut.
Pian astelimme Tiputassun kanssa soturikaksikon luo.
“Lähdetään, jään mieluusti viimeisten joukkoon”, parantajaoppilas sanoi. Mahlahalla nyökkäsi ja otti paikan joukkion edestä. Päätin jäädä mestarini vanaveteen, sillä en kaivannut Tiputassun enkä tuon haaveilevalta näyttävän naaraskissan seuraa.
”Mihin suuntaan lähdemme?” Mahlahalla kysyi leirin suuaukolla. Tiputassu oli hetken hiljaa, ennen kuin vastasi.
”Lähdetään Hehkulampea kohti”, hän sanoi, ja niin me lähdimme. Olin käynyt Hehkulammella vain kerran aiemmin, silloin, kun Mahlahalla oli näyttänyt minulle reviiriä. Olin siis lievästi kiinnostunut näkemään sen uudelleen. Katsahdin edessäni kulkevaan mestariini. Hän tuskin opettaisi minua nyt koulutuksen ulkopuolella, mutta ehkä voisin silti tarkkailla häntä ja oppia sillä tavalla.

//Tipu? Mahla?
// 254 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

”Olenko tämän jälkeen vapaa?” Tuimatassu kysyi valmistautuessaan uuteen kilpaan. Oppilaani oli jo päihittänyt minut, mutta tuolloin olin antanut hänelle helpotukseksi etumatkaa. Halusin nähdä, voisiko hän voittaa minut reilusti. Jos en antaisi hänelle etumatkaa, olisi kilvassa aivan erilainen painekin.
”Olet”, vastasin suunnaten katseeni ylös puun latvaan. ”Haluan vain nähdä, mihin pystyt.”
Varmistin, että oppilas oli valmiina. Minua ei varsinaisesti haitannut, jos häviäisin, sillä olin edelleenkin sitä mieltä, että mestarina se oli vain hyvä. Inhosin kuitenkin häviämistä, joten en antaisi Tuimatassulle voittoa helpolla.
”Kolme, kaksi, yksi. Nyt!”
Hypähdimme molemmat rungon eri puolille. Kuten odotettua, Tuimatassu otti ensin johdon. Männyn alaosissa ei ollut oksistoa, joten tässä osassa voitti parempi kiipeilijä. En nimittäin päässyt hyödyntämään nopeita liikkeitäni. Kiipesin kuitenkin eteenpäin nopeaan tahtiin, Tuimatassu parin ketunmitan päässä yläpuolellani.
Oksiston alkaessa meidän molempien vauhti kiihtyi. Oksat sallivat minun liikkua nopeammin, ja sainkin Tuimatassua kiinni. Lopulta rungon kaventuessa latvaa lähestyessä olimme tasoissa. Koetin vielä kiristää tahtiani, samoin Tuimatassu, mutta välimatkamme pysyi samana – eli sitä ei ollut. Pian saavuimme latvaan, yhtä aikaa.
”Hyvää työtä”, sanoin hengähtäen. Tätä en varmasti tekisi sitten pitkään aikaan uudelleen. ”Olen varma, että ensi kerralla voitat. Jos siis ensi kertaa tulee.”
Kun olimme päässeet alas puusta, Tuimatassu saapui luokseni kuulemaan palautetta.
”Tiedät, että olet minua parempi kiipeilijä, sillä rungolla kiivetessämme olit selvästi edellä. Syy, miksi kirin niin paljon latvustossa on se, että minä olen nopea, ja sinä hidas.”
Jos Tuimatassu saisi korjattua sen, hänestä voisi tulla yksi klaanin parhaimmista kiipeilijöistä. Kaikki ei kuitenkaan aina ollut korjattavissa.
”Sille ei välttämättä voi mitään, mutta keskitytään silti rakentamaan sinulle lihasmassaa. Voit kuitenkin olla tyytyväinen tämän päivän suorituksestasi.”
Tuimatassu nyökkäsi.
”Mitä teemme huomenna?”
Mietin hetken oppilaan kysymystä. Taistelu sujui häneltä jo hyvin, mutta saalistuksessa oli vielä paljon kehittymisenvaraa.
”Saalistusharjoitukset. Ehkä menemme myös metsästyspartioon.”
Tuimatassu nyökkäsi jälleen. Onneksi oppilaalla ei ollut tapana valittaa. Tiesin, että oppilaat, jotka olivat parempia taistelussa pitivät yleensä enemmän taisteluharjoituksista. Niin minäkin olin pitänyt.
”Eiköhän tämä ollut tässä tältä päivää, kiipeäminen latvaan asti noin monta kertaa noin nopeasti on raskasta kehollesi. Saat loppupäivän vapaata.”

Saavuimme leiriin. Käsittääkseni minun ei ollut enää tänään määrä lähteä partioon, seuraava olisi vasta aikaisin aamulla. Voisin siis syödä ja sen jälkeen ehkä vain levätä, olihan ilta jo saapumassa.
Astelin kohti tuoresaaliskasaa, mutta pysähdyin muutaman askeleen jälkeen. Jokin tuntui oudolta, normaalista poikkeavalta. Katselin leiriä; mitään outoa ei tapahtunut. Oliko tuoresaaliskasan paikka siirtynyt? Ei, se oli edelleen siinä missä aina. Kiersin leiriä katseellani, kunnes yhtäkkiä tajusin. Turmaloikka ei ollut seurassani. Outoa siitä teki sen, että hän kulki lähes aina vanavedessäni. Siellä missä minä olin, siellä oli hänkin. Minulla oli omat epäilyni siitä, miksi kolli roikkui perässäni. Ensinnäkään hänellä ei kaiketi ollut juuri ystäviä tai muita kissoja, joiden kanssa viettää aikaa. Minut hän sentään jotenkin tunsi, oppilaasta saakka. Ja olisin ollut tyhmä, jos en olisi harkinnut, että hän voisi olla rakastunut minuun. En vain pitänyt sitä kovin mahdollisena. En ollut sellainen kissa, johon Turmaloikka ihastuisi.
Olin niin tottunut siihen, että tuo soturi oli aina seurassani, että nyt tunsin oloni kummalliseksi. Tiesin, ettei Turmaloikka ollut partiossa, sillä syystä tai toisesta tunnuin aina muistavan, mihin partioihin hänet sijoitettiin. Miksi hän ei siis ollut tullut luokseni? Olin sentään ollut leirissä jo niin kauan, että hän olisi varmasti huomannut minut.
En kaivannut hänen seuraansa. Aina, kun vietimme yhdessä aikaa – jos sitä siksi nyt pystyi kutsumaan – Turmaloikka hoiti puhumisesta suuren osan. Hän jaaritteli päivänsä kulusta, siitä, mitä partiossa oli tapahtunut ja toisinaan siitä, miten nuoret soturit kävivät hänen hermoilleen. Minä istuin ja kuuntelin. Joskus harmaa soturi sanoi jotain hassua, tarkoituksella tai vahingossa, ja naurahdin sisimmässäni – kasvoni pidin kuitenkin peruslukemilla, sillä niinä harvoina kertoina, kun kolli oli saanut minut kiinni hymyilemästä, ei hänen kiusoittelulleen ollut näkynyt loppua. Minulla oli harvoin hänelle mitään sanottavaa, mutta silloin kun oli, Turmaloikka kuunteli tarkasti. Hän tuntui ahmivan jokaisen pienenkin tiedonjyväsen, jonka hänelle soin. En ollut koskaan tuntenut oloani niin kuulluksi.
Jokin oli pahasti pielessä. En tuntenut olevani kokonainen.
Sitten katseeni osui häneen viimein. Turmaloikka istui leirin seinämän vieressä. Hän ei kuitenkaan ollut yksin, sillä Jokimieli oli hänen seurassaan. Tummanruskea naaras näytti muka kovin nauttivan kollin seurasta, nytkin hän esitti naureskelevansa Turmaloikan kehnoille vitseille. Tiesin, mikä Jokimieli oli luonteeltaan, enkä ollut koskaan pitänyt hänen vietteleväisestä luonnostaan. Vielä vähemmän pidin hänestä kun huomasin, että Turmaloikkakin näytti hymyilevän ja naurahtelevan keskustelun lomassa. Hän ei koskaan käyttäytynyt noin minun kanssani.
Sydämeni jyskyttäessä korvissani huomasin yhtäkkiä ruskeiden silmien lukittautuneen omiin harmaansinisiini. Turmaloikka oli huomannut minut, mutta hän näytti jotenkin yllättyneeltä. Johtuiko se siitä, että kolli oli jälleen saanut minut kiinni tuijottamasta häntä, vai siitä, että hermostunut oloni näkyi päällepäin?
Käänsin katseeni nopeasti pois Turmaloikan silmistä ja lähdin nopein askelin uloskäynnin suuntaan. En halunnut nähdä häntä Jokimielen kanssa. Hän ei kuulunut Turmaloikan seuraan. Hän istui minun paikallani. En voinut estää noita ajatuksia nousemasta mieleeni, vaikka kuinka yritin. Kiristin tahtini nopeaan juoksuun; vauhti varmasti karistaisi nuo mietteet. Juoksin ja juoksin, yritin unohtaa näkemäni ja nauttia tuulen tunnusta turkillani. Milloin olin koskaan ollut näin poissa tolaltani? En koskaan. Enkä edes halunnut ajatella syytä reaktiolleni, sillä pelkäsin, mihin tulokseen päätyisin.
Metsän maisema vilahteli silmieni editse ja viima suhisi korvissani. En nähnyt eteeni. Pian tunsinkin jalkani osuvan johonkin kovaan, kenties puunjuureen. Oma vauhtini heitti minut eteenpäin alamäkeen, kiepahdin ilmassa ympäri ja tömähdin maahan. Kierähdin vielä pari kertaa, kunnes lyhyt lentomatkani viimein pysähtyi kostealle nurmelle.
Vedin pari kertaa syvään henkeä ja nostin vihlovaa päätäni. Katsoin kirkkaansiniselle taivaalle ylläni. En jaksanut nousta. En pelkästään siksi, että jalkaani särki ja kylkiäni jomotti maasta ottamieni osumien johdosta. Tunsin oloni uupuneeksi tunnemyrskyni jäljiltä. Olisi kaiketi viisasta edes yrittää käydä tunteitani läpi, selvittää siten päätäni. Mutta oli helpompaa vain maata tässä ja tuijottaa taivasta.
”Hei!”
Kompuroin äkkiä ylös äänen kuullessani, kirosin kun tunsin etujalkani vihlaisevan. Se tuskin oli kuitenkaan enempää kuin venähtänyt.
Pian Turmaloikka ilmestyi pensaikon takaa. Hän oli viimeinen kissa, jonka halusin nähdä, mutta samalla myös ainoa. Soturi seisahtui huomattuaan minut edessään ja loi nopean silmäyksen ympäristöön.
”Kaaduitko?”
”En”, vastasin siristäen silmiäni. ”Muuten vain makoilen maassa.”
Minulta ei jäänyt huomaamatta Turmaloikan kyllästynyt silmien pyöräytys kollin astellessa suuntaani. Lähempänä hän näytti hoksaavan ontuvan etujalkani, vaikka yritinkin peitellä tuntemaani kipua parhaan kykyni mukaan.
”Ehkä sinun kannattaisi käydä näyttämässä tuota Hehkuaskeleelle”, harmaa soturi sanoi nyökäten jalkaani päin.
”Ehkä sinun kannattaisi mennä takaisin Jokimielen luo”, vastasin ajattelematta sanojani. Tajuttuani, mitä olin suustani päästänyt, aloin kehitellä mielessäni jo tekosyytä sanomisilleni, mutta olin täysin lukossa. Tunsin Turmaloikan katseen turkillani. Kun viimein päätin nostaa nolostuneen katseeni hänen silmiinsä, yllätyin siitä, ettei kolli näyttänyt ollenkaan yllättyneeltä. Oliko hän todella noin vähäjärkinen? Kuka tahansa tajusi tuollaisten sanojen merkityksen.
”Siitäkö tässä oli kyse?” Turmaloikka kysyi viimein. Hän otti jälleen askeleen minua kohti ja astuin taaksepäin.
”Et viitsisi taas paeta niin kuin äsken”, kolli murahti ärsyyntyneen oloisena. ”Sinä olet todella nopea, en jaksa juosta sinua uudelleen kiinni.”
Seisoin hetken paikoillani tilannetta arvioiden, kunnes istuuduin maahan. Turmaloikka kai odotti minun sanovan jotain, mutta pysyin hiljaa.
”Sinä otat minut itsestäänselvyytenä”, soturi sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kallistin päätäni: mitä hän tuolla oikein tarkoitti?
”Olet niin tottunut siihen, että olen aina kanssasi, että sinusta tuntuu oudolta, kun vietän aikaa muiden kanssa.”
”En minä välitä vaikka olisitkin”, vastasin nopeasti, ”oli se sitten Jokimieli tai kuka tahansa.”
Harmaa soturi kuului naurahtavan lyhyesti.
”Pidät minua aina tyhmänä. Näytit niin järkyttyneeltä, kun huomasit meidät”, Turmaloikka sanoi. ”Miksi?”
Välttelin kuolonklaanilaisen katsetta miettiessäni vastaustani. Tähän mennessä olin sentään saanut koottua itseni, mutta minusta tuntui silti, että Turmaloikka näki suoraan lävitseni. Tilanne hermostutti minua.
”Näytit nauttivan hänen seurastaan”, sanoin kierrellen. ”Sinä nauroit hänen kanssaan.”
Soturi tuhahti ja kohtasin hänen katseensa.
”Entä sitten?” Turmaloikka sanoi. En vastannut. Mitä minun olisi edes pitänyt vastata? En voinut sanoa, että minua häiritsi se, että Turmaloikka oli tuntunut nauttivan Jokimielen seurasta enemmän kuin minun. Meidän keskustelumme olivat aina yksipuolisia, mutta en ollut koskaan ajatellut sen häirinneen häntä. Ehkä soturi oli kyllästynyt tylsään seuraani.
”Olet vain mustasukkainen”, edessäni seisova kolli sanoi. ”Sinä halusit olla se, joka istui vierelläni.”
Katsoin soturin ruskeita silmiä ja yritin päätellä, yrittikö hän vain käydä hermoilleni. Turmaloikka ei kuitenkaan koskaan ollut ollut hyvä peittämään tunteitaan. Ei samalla tavalla kuin vaikka Tuhkajuova, jonka päänmenoista ei kukaan ottanut selvää. Huomasin siis, ettei hänen silmissään näkynyt pahaa tahtoa, vaan pikemminkin toivoa. Olinko oikeassa siitä, että hän todella oli ihastunut minuun?
Osittain halusin vastata ’en’, sillä se olisi helpompaa. En kuitenkaan pitänyt ajatuksesta, että Turmaloikka nyt hylkäisi minut jos torjuisin hänet. Oikeastaan en edes tiennyt, mitä olisin hänelle rehellisesti vastannut. Turmaloikan katse kuitenkin tuntui vaativan vastausta, enkä voinut – halunnut – olla vastaamatta jotain.
”Ehkä”, sanoin hitaasti, mietiskellen.
Turmaloikka ei tuntunut odottavan sitä vastausta. Hetken ajan hän vain katsoi minua ja oli hiljaa. Tilanne alkoi tuntua kiusalliselta ja halusin siitä mitä pikimmin pois.
”Minä olisin halunnut sen olevan sinä”, Turmaloikka sanoi viimein. ”Jos voisin valita kenet tahansa vierelleni, se olisit sinä.”
Nyt oli minun vuoroni yllättyä kollin sanoista. Hän käytännössä tunnusti tunteensa minulle, tosin kierrellen. Minun ei kuitenkaan tarvinnut vastata mitään – onneksi – sillä Turmaloikka jatkoi.
”Mutta jos sinä et ole vaihtoehto, niin valitsen sitten jonkun muun.”
Kurtistin hämmentyneenä kulmiani.
”Mutta sinä juuri tunnustit tunteesi minulle”, sanoin jälleen harkitsematta, mutta en enää jaksanut välittää. ”Miksi valitsisit jonkun muun?”
”Minä en tunnustanut mitään”, soturi tuhahti. Hänen katseensa tuntui kuitenkin muuttuvan lämpimämmäksi, mikä ei tuntunut Turmaloikalle tavanomaiselta.
”Sinä et sitten ymmärrä muita kissoja. Me molemmat tiedämme, että meidän välillä on jotain. Ainakin tämän keskustelun jälkeen. Mutta sinä olet liian ylpeä keskustelemaan siitä. Luuletko, että aion vain odotella sinua koko elämäni?”
Turmaloikka oli oikeassa, en halunnut keskustella meidän väleistämme yhtään syvemmin. Se ei tuntunut minulle luonnolliselta. Nytkin tunsin oloni haavoittuvaisemmaksi kuin koskaan ennen, ja vihasin sitä. En halunnut avautua kenellekään, sillä siitä ei voisi seurata mitään hyvää. Mutta en myöskään halunnut menettää Turmaloikkaa.
Kolli katsoi minua tutkiskellen, kuin yrittäisi lukea ajatukseni. Hän alkoi vaikuttaa kärsimättömältä keskustelun suhteen, kun vastaustani ei kuulunut.
”Sitten jos joskus olet valmis siihen keskusteluun, tule kertomaan. Mutta pidä mielessäsi, ettet ole klaanin ainoa naaras. Jos tämä meidän juttumme ei etene mihinkään, voin hyvin tyytyä vaikka sitten Jokimieleen.”
”Mikä ’meidän juttumme’?” kysyin pyöräyttäen silmiäni.
”Tuota juuri tarkoitan”, Turmaloikka naukaisi ärsyyntyneenä. ”Sinun pitää tehdä vähän itsetutkiskelua. Kuulemma se on hyväksi.”
Hymähdin hiljaa. Näytin kai ulospäin tyyneltä itseltäni, mutta mielessäni vilisivät vain Turmaloikan sanat. Hän valitsisi jonkun muun, jos minä en olisi tarpeeksi nopea. Mutta en minä itsekään tiennyt, mitä halusin suhteestamme kehittyvän, tai halusinko sitten mitään. Tiesin vain, että en pitänyt ajatuksesta, että hän ottaisi Jokimielen kaltaisen mielistelijän vierelleen. Vaikka yritinkin kiivaasti keksiä ratkaisua tähän ongelmaan, en voinut kuitenkaan samalla olla ajattelematta sitä, että hän valitsisi minut. Toivoin melkein, ettei Turmaloikka koskaan olisi myöntänyt sitä, sillä nyt nuo sanat tuntuivat täyttävän koko mieleni. Kai minun oli myönnettävä itselleni, että tosiaan omasin jotain tunteita häntä kohtaan – olin nimittäin niin pettynyt siihen, ettei hän kertonut rakastavansa minua.
”Eikö sinun pitänyt käydä parantajalla?” Turmaloikka kysyi herättäen minut ajatuksistani. Olisin jo varmaan unohtanut loukkaantuneen jalkani, jos se ei olisi muistuttanut minua vihlovalla kivulla.
”Ai niin. Ei tämä ole niin vakavaa”, sanoin, ja todistukseksi nousin seisomaan. Kipu jalassa tuntui kuitenkin kolminkertaistuvan kun laskin sille painoa, joten jouduin nostamaan sen välittömästi ilmaan.
”Eipä”, Turmaloikka sanoi ja astahti vierelleni. Katsoin häntä hämmentyneenä.
”Mitä? Nojaa minuun, viedään sinut leiriin”, harmaa soturi vastasi. Puntaroin vaihtoehtojani mutta kun huomasin, ettei niitä ollut, uskaltauduin laskemaan painoani Turmaloikan puoleen. Hymyilin kylmästi kun huomasin, että nyt hänkin näytti viimein kiusaantuneelta. Hänen turkkinsa tuntui lämpimältä. En kai ollut oleskellut näin lähekkäin toisen kissan kanssa sitten pentuaikojeni.
Lähdimme kohti leiriä. Tapanani oli aina havainnoida tarkasti muiden kissojen kehonkieltä, eikä Turmaloikka ollut poikkeus. Huomasin siis, kuinka hän tuntui liikkuvan varovaisemmin kuin yleensä. Kuljin eteenpäin hiukan ontuen, soturiin nojaten. Matka taittui melko hitaasti, mutta pian näimme leirin sisäänkäynnin edessämme. Astuin kauemmas Turmaloikasta.
”Pärjään nyt kyllä itsekin”, sanoin viileästi ja otin ontuvan askeleen kohti suuaukkoa.
”Siltä näyttää”, soturi vastasi sarkastisesti. ”Mutta tulen mukaasi Hehkuaskeleen luo.”
”Ihan miten vain.”
Astuin sisään leiriin piikkihernetunnelin kautta Turmaloikka vanavedessäni. Jokimieli näkyi viittovan kollia luokseen, mutta kun vilkaisin taakseni, ei soturi näyttänyt huomaavansakaan naarasta. Sen sijaan hän katsoi tarkasti kipeää etujalkaani, yrittäen kaiketi ennakoida mahdollisen kompastumiseni.
Parantajan pesässä tuoksuivat voimakkaan hajuiset yrtit. En koskaan tottuisi niiden pistävään hajuun, mutta onnekseni minun ei tarvinnut. En tajunnut, miten Hehkuaskel oppilaineen pystyi työskentelemään täällä.
Pian mustaturkkinen parantaja astuikin esiin yrttivarastosta. Hän viittoi minut istumaan sairasaukiolle, Turmaloikka otti paikan vähän matkan päästä vierestäni. Kolli alkoi jo hiukan käydä hermoilleni. Oikeastaan se tuntui hyvältä – harmaan soturin takia ärsyyntyminen oli minulle jotain tuttua, mikä osin rauhoitti mieltäni.
”Näytät satuttaneen jalkasi”, Hehkuaskel sanoi nyökäten vasenta etujalkaani kohti. ”Saanko kysyä miten?”
”Kompastuin juureen juostessani”, vastasin hiukan nolostuneena. Huomasin Hehkuaskeleen vilkaisevan epäilevästi Turmaloikkaan kohti. Klaanissa tiedettiin, ettemme me kaksi olleet koskaan tulleet kovin hyvin toimeen, joten parantajanaaras saattoi ajatella, että olimme ehkä tapelleet. Miksi muuten Turmaloikka olisi saattanut minut leiriin ja tullut vielä mukaan parantajan luo?
”Aivan”, Hehkuaskel vastasi tutkiessaan jalkaani. Hetken päästä hän kohotti katseensa.
”Se ei ole murtunut, varmaan vain venähtänyt. En voi antaa yrttejä muuhun kuin kipuun, mutta uskon, että jalkasi paranee äkkiä. Lepää seuraavat pari päivää äläkä käy partioissa.”
Nyökkäsin parantajalle.
”Kiitos, mutta tuskin tarvitsen mitään.”
Tuimatassun koulutus olisi noiden parin päivän ajaksi kaiketi siirrettävä jonkun muun vastuulle. Nousin paikaltani ja sanoin nopeat kiitokset Hehkuaskeleelle. Turmaloikkakin nousi ja asteli perässäni ulos parantajan pesästä.
”Mitäs nyt? Sinulla on parin päivän loma, mitä aiot tehdä?” kolli kysyi astellessamme kohti soturien pesää, jonka lähelle istuuduimme.
”En tiedä. Mitä muuta edes voin tehdä kuin makoilla leirissä?” naukaisin tympääntyneenä. Huominen auringonnousun partio ei kauheasti houkutellut, onneksi en ainakaan joutunut osallistumaan siihen. Muita hyviä puolia tilanteessani ei juuri ollut. En ollut koskaan ollut sellainen kissa, joka tarvitsi koko ajan tekemistä. En kuitenkaan pitänyt siitä, että joutuisin vain makaamaan hyödyttömänä sotureiden pesän nurkassa.
”Voin pitää sinulle seuraa”, Turmaloikka sanoi, ”jos haluat.”
Katsahdin kollin puoleen. Oikeastaan olin toivonutkin, että hän pysyisi seuranani.
”Ole hyvä vain”, vastasin viileästi peitellen sitä, että soturin ehdotus oli saanut minut paremmalle tuulelle. Turmaloikka nousi seisomaan.
”Käyn pyytämässä Henkäysvarjolta, että siirtää minut auringonnousun partioihin”, soturi vastasi kysyvään katseeseeni ja virnisti. ”Sitten voit nauttia seurastani koko toipumisesi ajan.”
Harmaa soturi katosi etsimään varapäällikköä ja jätti minut katsomaan äimistyneenä hänen jälkeensä. Mitä tuo typerä kolli olikaan sanonut siitä, etten ollut klaanin ainoa naaras? Ja nyt hän halusi vaihtaa partioita vain voidakseen olla seuranani. Turmaloikka oli sanonut, että otan hänet itsestäänselvyytenä, joten ehkä minun piti olla kiitollisempi hänen seurastaan. Hän kun ei saanut minun seurastani mitään irti. Minusta oli alkanut tuntua, että voisin ehkä luottaa häneen. En ollut koskaan avautunut kellekään muulle kissalle. Se oli pelottavaa, enkä halunnut tehdä sitä. Mutta luulisin, että Turmaloikan kanssa se olisi turvallista.

//2373 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Esi-isille kiitos, Tuhkajuova muisti viime viherlehtenä tekemänsä lupauksen, eikä minun tarvinnut selitellä esittämääni pyyntöä. Kuitenkin se, että naaras oli omien sanojensa mukaan varronnut minun ottavan asian uudelleen puheeksi, särähti korvaani – en osannut sanoa vaatiko pienikokoinen soturitar oma-aloitteisuutta vai omasiko tämä sittenkin vain tärkeilevän luonteen. Koska olin kuitenkin tehnyt Tuhkajuovan odotusten mukaisesti ja ottanut asian puheeksi, tyydyin vakuuttamaan hopeanharmaalle naaraalle, että halusin edelleen palavasti oppia uimaan. Samassa ohitsemme askelsi Punatähti, joka pysähtyi leirin keskustaan, kutsui kuolonklaanilaiset osallistumaan klaanikokoukseen ja ilmoitti tyynellä, mutta järkähtämättömällä äänensävyllä ulkonaliikkumiskiellosta ja kahden soturin säännöstä. Syynä kieltoon oli punaruskean päällikön mukaan valloillaan metsästävä ja vielä tunnistamaton murhaaja, joka kohdisti hirmutekonsa yksinäisiin ja siten haavoittuvaisiin kuolonklaanilaisiin.
“Asiat taisivat juuri mutkistua hieman”, Tuhkajuova tuumasi, kun Punatähti oli päättänyt kokouksen. Minä nyökkäsin ja ehdotin, josko pyytäisimme Henkäysvarjon mukaan uimaharjoituksiin – olihan harmaankirjava kolli sentään minun mestarini ja Tuhkajuovan kumppani. Vaaleanvihreät silmät omaava naaras hylkäsi kuitenkin välittömästi ehdotukseni pudistamalla napakasti päätään ja vetoamalla Henkäysvarjon kiireisiin, haluten pyytää mukaamme jonkun toisen soturin. Mitäpä minä tiesin, mutta kaksikolla taisi olla ryppyjä rakkaudessa.

Luotin siihen, että Tuhkajuova saisi hankittua meille luvan poistua leiristä, ja seuraavana aamuna tapasin tabbykuvioisen naaraan soturien pesän edustalla. Tämä kehotti minua syömään jotakin ennen lähtöä Hehkulammelle, joten suuntasin mukisematta tuoresaaliskasalle ja poimin kasasta harmaanruskean päästäisen. Aterioidessani panin merkille Tuhkajuovan kadonneen aukiolta oletettavasti soturien pesään patistamaan yhden onnettoman unikeon mukaamme lammelle. Odotin suurella mielenkiinnolla, ken mahtaisi ilmaantua pesästä pienikokoisen soturittaren jäljessä ja olin vähällä tukehtua tuppoon karvoja, kun panin merkille erakko Hadeksen vitivalkean turkin. Tuhkajuovan valinta oli vähintäänkin mielenkiintoinen, vaikka vieras kolli ei tulisikaan tekemään retkellämme muuta kuin tarkkailemaan vaiti ympäristöä. Tai niin ainakin oletin, kun nielaistuani viimeisen palan tuoresaaliista suuntasin kaksikon luokse.

”Ennen kuin voimme aloittaa, minun täytyy tietää, oletko aiemmin ollut vedessä. Käpälän kastelua ei lasketa”, Tuhkajuova tiukkasi, juuri ennen kuin saavuimme Hehkulammen rannalle. Olin kyllä liottanut tassujani ja koettanut seisomista leirin lammessa, mutta koska sen vesi oli matalaa, en uskonut kokeiluillani olevan juuri mitään merkitystä – siispä pudistin päätäni.
“Siinä tapauksessa sinun tulee ensin totutella veteen, ennen kuin voimme aloittaa varsinaiset uimaharjoitukset”, hopeanharmaa naaras totesi ja seisahtui aivan lainehtivan lammen rantaviivalle. Valkoturkkinen Hades jättäytyi hieman kauemmas ja istahti nurmikolle aavistuksen mietteliään näköisenä, silmäillen levollisesti Hehkulammen yli horisonttiin. En voinut mitään sille, että jokin tuossa salaperäisessä erakkosyntyisessä sai hälytyskelloni soimaan. Enkä tiennyt, johtuiko kiusaava tunne kollin syntyperästä vai jostakin muusta. Tiesin vain sen, että Hades oli yhtä tympäisevä kuin hän oli mielenkiintoinen. Samassa Tuhkajuova rykäisi, ja käsitin tuijottaneeni erakkoa sydämenlyönnin liian pitkään. Käänsin hopeanharmaan katseeni hätäisesti aavistuksen happaman näköisen soturittaren puoleen ja kiiruhdin tämän luokse.
“Nyt, Hehkulammen vesi on vielä melko viileää”, tabbykuvioinen naaras aloitti ja laski tassunsa varovasti veteen. “Se tulee tuntumaan aluksi inhottavalta, painostavalta, mutta sinun täytyy luonnollisesti ensin tuntea olosi kotoisaksi vedessä, ennen kuin voit oppia käyttämään sitä hyödyksesi.” Niine sanoineen Tuhkajuova soljahti lampeen niin, että vain tämän pää ja raidallinen selkä olivat näkyvissä. Naaraan asennosta ja tottuneesta ilmeestä päättelin, ettei soturi vielä varsinaisesti uinut vaan seisoi tassut tukevasti Hehkulammen savisessa pohjassa. Vedin syvään henkeä ja laskeuduin tassu kerrallaan hyytävän kylmään lampeen, jonka pinta peilasi harmahtavaa taivaankantta. Otin varovasti pari askelta syvemmälle lähemmäs Tuhkajuovaa ja tunsin, kuinka vesi yllättäen tunkeutui iholleni, kasteli turkkini sileäksi ja pureutui luihin. Vedin terävästi henkeä – en niinkään kosteuden tai painavan tunteen takia, vaan yksinomaan kylmyyden vuoksi – ja peräännyin lähemmäs rantaa. Uimaan opettelu tuntui yllättäen naurettavalta idealta ja ehdin jo toivoa, etten olisi koskaan saanut sitä pieneen päähäni.
“Olen vedessä kanssasi”, hopeankirjava Tuhkajuova naukui. “Eikä sinun tarvitse näin rannassa huolehtia uppoamista.” Soturittaren äänensävy oli tiukka, mutta samaan aikaan ihmeellisen rauhoittava. Naaraan sanoista päätellen tämä oli ehkä luullut minun säikähtäneen lammen syvyyttä, vaikka isompi este oli veden vavisuttava kylmyys.
“Eiköhän tämä tästä”, kuiskasin ääni väristen, sillä enempää ääntä en saanut itsestäni lähtemään. Kerättyäni itseni vedin toistamiseen syvään henkeä ja suljin hitaasti silmäni, koettaen ankarasti keskittyä kylmään ja kosteaan ympärilläni. Hiljalleen oloni alkoi helpottua ja vaikka minua värisytti edelleen, olin valmis tekemään uhrauksia oppiakseni jotain uutta ja tärkeää.

// Tuhka?
// 642 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Tiputassu pystyy hankkimaan meille yrttejä peittämään hajumme, mutta minun pitää ensin kertoa hänelle suunnitelmasta, jos päätätte olla mukana”, Lehtitassu selitti silmäillen meitä arvioivasti. Silmäni siristyivät mietteliäinä. Tämä taisi olla Lehtitassun yritys todistaa kykenevänsä aukottomaan suunnitelmaan, ja olin kyllä kiinnostunut näkemään miten se toteutuisi, mutta silti osallisuuteni riippuisi erilaisista ehdoista.
”Eli, suunnitelmasi on tarkkailla kissojen liikkeitä leirin ja reviirimme välillä. Entä jos tappaja ei olekaan kuolonklaanilainen? Silloin suunnitelma ei toimi,” heitin kohdaten Lehtitassun salaperäisin olemuksen vakain silmin, ”ja muutenkin, olettaen, että haluat virittää ansan leirin ulkopuolelle, miten ajattelit sen toteuttaa, kun et ole pääsemässä sinne ilman valvovaa silmää?” Halusin tietää suunnitelman kokovaltaisuudessaan, enne kuin lupautuisin mihinkään. Minusta oli outoa, kuinka helposti Lehtitassu oli kertonut suunnitelmastaan meille. Hän vain vuosi suunnitelmansa ulos sen kummemmitta puristuksitta. Eihän naaras tuntenut minuakaan niin hyvin, että olisi voinut tietää minun olevan syytön. Olinhan minä löytänyt kaksi ruumista yksikseni.
”Olen miettinyt tätäkin. Jos tappaja ei ole kuolonklaanilainen, ainakin tiedämme sen, vaikkakin epäilen sitä, että tappaja ei olisi kuolonklaanista. Mikä motiivi klaanin ulkopuolisella tappajalla olisi?” Lehtitassu perusteli katse kiinteästi minuun kohdistettuna. Ilmeeni muuttui tyytyväiseksi ja nyökkäsin hyväksyvästi naaraalle. Mielestäni soturioppilaan mietteet kävivät järkeen ja laaja ja järjellinen vastaus osoitti hänen miettineen asiaa. Olin joskus itsekin miettinyt kyseistä ajatusta, enkä keksinyt mitään syytä miksi joku Kuolonklaaniin liittymätön erakko haluaisi järjestelmällisesti tuhota Kuolonklaanin. Toisaalta, emme tienneet oliko Kuolonklaani joskus tehnyt vääryyttä jollekin erakolle, joka nyt olisi palannut kostonhaluisena.
Sitten oli Eloklaani. Kukaan ei odottaisi tällaista kieroutta itse ystävällisyyden klaanilta, joten heille suunnitelma olisi kerrassaan loistava. Siltikään en uskonut sen olevan mahdollista, sillä ystävällinen kissajoukko ei harjoittaisi kissojen massamurhaamista. Se ei kävisi järkeen ollenkaan. Uskoin logiikkaan.
Sitten Lehtitassu jatkoi:
”Ja mitä toiseen pointtiisi tulee, meidän täytyy joko poistua leiristä salaa, tai yrittää harhauttaa mestareitamme ulkona ollessamme. Jos ette halua ensimmäistä vaihtoehtoa, ehdotan, että pyydämme päästä harjoituksiin yhdessä. Voin tehdä suunnitelman harhauttamiseen, kun sen aika tulee. Haluatteko mieluummin kadota leiristä salasta vai harhautammeko?”
”Ehdottomasti suosimme säännöissä sallittuja menetelmiä, ainakin ensisijaisesti. Ja ennen, kuin kukaan lupautuu mihinkään haluan esittää ehtoni ”, tokaisin rauhallisen eleettömästi ennen kuin Sulkatassu ehtisi ilmoittaa mielipiteensä. Sisareni olisi miltei varmasti mukana Lehtitassun suunnitelmassa, jos siihen liittyisi seikkailu. Pysyttiin sitten säännöissä tai ei.
”Suostuakseni vaadin näiden ehtojen täyttyvän: Pysymme sääntöjen suojassa niin kauan, kuin se on mahdollista ja siirrymme määräysten toiselle puolelle vain ja ainoastaan kun se on viimeinen ja kaikista parhain vaihtoehto. Toiseksi, minulla ja Sulkatassulla tulee olla oikeus kieltäytyä suunnitelmassa esiintyvistä tehtävistä, jos niin tahdomme tai parhaaksi koemme. Ja viimeisenä, jos alamme rikkomaan sääntöjä, niin jokaisen osallisen on luvattava, ettei kiinni jäätyään paljasta ketään muista osallisista”, latelin joustamattomasti. Lehtitassulla ei olisi varaa kieltäytyä, sillä hän oli kertonut suunnitelmansa jo meille, enkä myöskään uskonut, että hän kääntyisi muiden oppilaiden puoleen, sillä en ollut nähnyt häntä paljoakaan muiden, kuin hänen veljensä kanssa. Ja no, meidän kanssamme.
Tietenkin ehdot olivat minun ja Sulkatassun etua ajavia, mutta ei se silti tarkoittanut, että kun pienikin ongelma kohtaisi meitä irtisanoisimme itsemme suunnitelmasta. Halusin vain varmistaa takaportin jos kävisi niin, että se olisi ainoa ratkaisu. Jos lupautuisimme mukaan, luonnollisesti olisimme siinä yhtä täysillä mukana kuin muutkin, mutta en halunnut, että Sulkatassua tai minua yritettäisiin heittää hirviön alle. En tuntenut Lehtitassua niin hyvin, ettenkö voisi epäillä, etteikö hän olisi valmis pelastamaan oman nahkansa, vaikka muut kärsisivät.
Vilkaisin Sulkatassuun katseellani viestien, että haluaisin kuulla hänen näkemyksensä asiasta ja ylipäätään koko suunnitelmasta ennen Lehtitassun ajatusten kuulemista.

//Sulka?
547 sanaa

Kirjoittaja: Rita

Istuin yksin leirin reunamilla. Se ei ollut minulle epätyypillistä, olin viime aikoina istuskellut paljon yksin. Omassa seurassani oli se hyvä puoli, ettei minun tarvinnut puhua mitään ääneen. Ja sain ajatella rauhassa. Olin löytänyt leiristä jokseenkin varjoisan nurkan. Varjossa oli jokseenkin kylmä lämpenevistä säistä huolimatta, mutta nurkkaus oli mukavan huomaamaton. En siis kiinnittänyt kissojen huomiota. Ja jos joku sattui minua tuijottamaan, vastasin katseeseen samalla mitalla. Olin huomannut, että kun kissoja tuijotti tietyn aikaa, heistä tuntui epämukavilta. Ei kukaan sitä minulle sanonut, mutta kissoja oli tietynlaisissa tilanteissa helppo lukea. Ainakin useimpia. Hymähdin. Totta puhuen nautin sellaisten kissojen seurasta, joista ei osannut lukea, mitä he ajattelivat.
Katseeni kiersi leirin läpi. Olin oppinut tunnistamaan muutamia kissoja ulkonäöltä, vaikken nimeltä monia tuntenutkaan. En kokenut tarvetta olla turhaan sosiaalinen kissojen kanssa, joiden kanssa minua ei kiinnostanut olla tekemisissä. Toisaalta minua kiehtoi ajatus, että tietäisin kaikki klaanin jäsenten asiat. Ja nimet olisivat tietysti ensimmäinen askel. Mielestäni tietoisuus toi voimaa. Se toi turvallisuudentunnetta; tuntematon vaikutti aina luonnollisesti pelottavalta. Keskityin hakemaan katseellani Pähkinäkorvaa. Liikkumisrajoitusten takia emme olleet käyneet ulkona niin paljon, ja epäilin että hänellä olisi minulle enää tehtäviä tänään. Mestarini oli maininnut, että voisin yrittää sopeutua klaaniin paremmin. Kolli kai huomannut, etten juuri viettänyt aikaa kuin veljeni kanssa. Useimmiten olin itsekseni. Ja sitten oli Sähkötassu. Huokaisin. Tuosta ei meinannut oikein saada selvää. Osa minusta halusi olla hänen kanssaan vielä enemmän, mutta toisaalta olisi järkevää ottaa etäisyyttä, jottei toinen alkaisi luulla liikoja. Mieluummin olisin liian kylmä kun saisin toisen uskomaan, että halusin ystävystyä tai jotain vastaavaa. Huokaisin taas. Minulla oli kyllä kipeästi asiaa hänelle. Tai no, hänelle ja siskolleen Sulkatassulle, joka oli toinen, jonka kanssa olin oleskellut hiirenkorvan harjoitusten aikana.
Olin miettinyt kuolonklaanilaisia tappanutta mysteerikissaa, ja olin päässyt siihen tulokseen, että halusin saada hänet kiinni. En ollut maininnut asiasta vielä Tiputassulle, sillä suunnitelmani vaati kissoja, ja jos he eivät lähtisi mukaan, olisi ihan turhaa tukkia veljeni aivoja, hänellä kun niitä rajattu määrä oli. Uskoin, että Sulkatassu saattaisi innostuakin ajatuksesta, mutta Sähkötassusta en ollut ihan varma. Hänen aiempien puheittensa perusteella hän ei ollut sitä tyyppiä, jota ei haitannut tehdä luvattomuuksia joista saattoi joutua ongelmiin. No, asian saisi selville vain yhdellä tavalla. Olin kehitellyt suunnitelmani melko valmiiksi, joten nyt pitäisi vain kertoa siitä sisaruksille. Ja sitten veljelleni, jos he suostuivat. laskelmieni mukaan saattaisimme tarvita lisää kissoja, mutten tiennyt ketä muuta kysyä. En luottanut edes Sulkatassuun tai Sähkötassuun, mutta heidät tunsin klaanista parhaiten. Paikansin Sähkötassun leiristä, ja huomasin myös Sulkatassun olevan hänen kanssaan. Hyvä. Nyt saisin molempien reaktiot samalla kertaa.
Lähdin astelemaan kissoja kohti, pitäen pääni ylhäällä niin kuin aina. Sähkötassu aisti tuloni ja kääntyi minua päin. Sulkatassu tervehti pienellä nyökkäyksellä. Istahdin heidän viereensä sen kummemmitta tervehdyksittä.
”Minulla on idea”, sanoin asian suoraan varmistettuani ensin, ettei kukaan ollut kuuloetäisyydellä. Katseeni kävi kummassakin kissassa, ennen kuin jatkoin. Pidin kasvoillani neutraalin ilmeen.
”Haluan saada tappajan kiinni. Olen miettinyt suunnitelmaa, ja uskon sen toimivan. Poistumiskiellon takia tappaja ei saa lähteä yksin, joten hänen täytyy ottaa mukaansa ainakin yksi tavallinen kissa. Jos hän aikoo murhata lisää kissoja, hänen täytyy siis joko tappaa toinen, tai hankkiutua hänestä eroon hetkeksi. Tämän vuoksi sanokaa heti, jos olette leirin ulkopuolella ja joku katoaa porukastanne edes hetkeksi. Epäilen kuitenkin, että tappaja operoi partioiden aikana kiinnijäämisriskin takia. Ennemminkin uskon, että hän haluaa livahtaa leiristä. Nopeutamme siis tarkkailuprosessia”, tarkkailin kissojen reaktioita.
”Miten nopeutamme sitä?” Sulkatassu kysyi paljastamatta ajatuksiaan suunnitelmasta. Fiksua. Hän halusi kuulla koko suunnitelman ensin.
”Viritämme ansan. Olen miettinyt sitä jonkin verran. Saatamme tarvita projektiin lisäkissoja. Tiputassu pystyy hankkimaan meille yrttejä peittämään hajumme, mutta minun pitää ensin kertoa hänelle suunnitelmasta, jos päätätte olla mukana”, lopetin puheen, ja käänsin vihreän katseeni kissakaksikkoon.

//Sulka? Sähkö?
//589 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Kaikki oli hiljalleen palannut hiljaisempaan suuntaan, tai, no siis, siskoni tiesi nyt äänistä, mutta ei mitään traagista. Hän oli aina silloin tällöin kysellyt kaikkea, enkä minä siitä oikein mitään välittänyt. Hän ei ollut vielä keksinyt mitään älyvapaata. kissoja ei ollut kuollut niin paljoa, mutta en minä sitä enempääkään jaksanut mennä pesästä ulos tutustumaan, olin lähinnä pysynyt pesässä ja välillä käynyt opettelemassa yrttejä, koska leiristä poistuminen oli aika lailla kiellettyä. Eli minulla ei ollut edes oikeutta käydä ottamassa happea. Toisaalta se olisi fiksua, ettei ruumita tulisi, mutta kuinka kauan tälläistä voisi kestää? Kuulin askeleita takaani, se oli minulle täysin vieras kissa.
”Tulitko auttamaan?”, siristin silmiäni, sillä en kuullut hänen linkkaavan, eikä hän haissut pelokkaalta, saati miltään muulta. Käänsin häneen “Katseeni”, vaikka se ei paljoa auttanut,
”Mitäs luulet? Mahlahalla lähetti minut tänne”, Hän tokaisi. ”No, onko minulle tehtävää vai pääsenkö lähtemään?” Hän kyseli. Niin, itselläni ei ollut noin paljon voimaa sanoissani kuin hänellä, mutta hän toisaalta se pystyi olemaan hyödyksi joissain tilanteissa.
“Toki, riippuu mistä haluat aloittaa, klaaninvanhempien pesiin ei ole vielä vaihdettu sammalia, mutta se ei ole minun huoleni. Sekä minun on pitänyt käydä jo kaksi päivää katsomassa yrttikierroksella reviirillä, Sekä toki voit viedä vanhuksille yrttejä, tai poistaa heiltä punkkeja? Mikä kiinnostaa ketunläjä?”, Naurahdin pilkkaavasti. Olisin voinut suoraan lähettää hänet pois paikalta, sillä minä pärjäsin ihan hyvinkin yksinkin. Kolli tuhahti tylsistyneen kuuloisena. Moni kuolonklaanilainen oli kylmä, sekä terävä kielinen, mutta kukaan ei ollut täsmälleen samanlainen toisiinsa verrattuina.
“Aloitetaan yrttikierroksesta, haen Mahlahallan ja jonkun muun mukaan”, Kolli tuhahti minulle. Minusta se tuntui vähän liialle tuhlata kaksi soturia vain siihen että minä sain haettua yrttejä. Miksi minä? Siksi koska mestarini oli muistetullut minulle syvälle muistiin missä yrtin löytöpaikat olivat, sekä miten pystyin tunnistamaan yrtit vieläkin herkemmin hajusta ja tunnosta. Varsinkin sen että milloin yrtti oli poiminta valmis, siinä minulla oli puuttuvien silmien takia ongelmia. Tietty muistin yrttien kuvailut ulkoa, sekä olin joskus vain jäänyt miettimään miten näteiltä ne näyttivät. Se olisi yksi asia mitä olisin halunnut nähdä ennen kuin sokeuduin. Muistelin mitä yrttejä meillä oli jo, sekä mitä meidän täytyisi varsinkin etsiä. Osa niistä olisi laimea hajuisia, joten näkevä pari tuli tarpeeseen. Kun tupsahdin aukiolle huomasin tutun kissan tulevan minua päin, Mahlahalla, sekä joku vieras, sekä Tuhotassu. Niin, se oli sen oppilaan nimi! Hän ei ollut minulle mitenkään läheinen, oikeastaan hyvä että tiesin hänet.
“Lähdetään, jään mielusti viimeisten joukkoon”, mutisin, että en aivan murisisi. Niin lähdimme leiristä.

//394 sanaa
//Tuho?

Kirjoittaja: Elandra

Harakkatassu: 24kp! –

Raparperitassu: 9kp –

Tuimatassu: 49kp! –

Mahlahalla: 8kp –

Lehtitassu: 67kp! –

Sähkötassu: 65kp! –

Tuhkajuova: 73kp! –

Tiputassu: 13kp –

Pähkinäkorva: 13kp –

Sulkatassu: 8kp –

Pimentovarjo: 9kp –

Tuhotassu: 6kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Haukkasiipi: 7kp –

Kirjoittaja: Tipu

Katsoin kuinka rauhallisesti kuolonklaani eli. Tai, no rauhallisesti, klaanissa oli vapaalla jalalla vaarallinen tappaja. Olin oikeastaan ennemminkin kiinnostunut, kiinnostunut tappajan motiiveista, en ollut lainkaan hänelle.. Vihainen. Miksi olisin? Hänellä voisi olla kiinnostavia tarinoita kuinka verta vain vuosi ja putosi kissojen turkeilta, tai heidä viimeisiä aneluitaan ennen kuin heidän elämänsä hiipui heidän silmistään kauniisti. Se kaikki oli jotenkin niin kaunista, kuolema, sekä kuinka pienessä hetkessä se kaikki pystyi olemaan ohi, tai no, se kaikki kituminen pystyi pidentämään minuutit tunneiksi. Millaista olisi kitua koko elämänsä? Olla halvaantunut? Hah! Turhamaista, olisi vain parempi jos sellaiset kissat lopetettaisiin parantajan luona hetkessä, heillä ei ollut mitään tarkoitusta, he eivät hyötyneet klaanille mitään, heistä ei ollut mitään ideaa. Huomasin Keltapilkkeen lähestyvän minua hiiri suussaan, luultavasti saalis oli hänelle itselleen, sillä hän ei ollut minulle mitään velkaa. Tai, no, saattaisi olla jos laskemalla kaikki opetus hetkeni hänelle. Naaras laski hiiren tassuilleen nätisti kun alkoi hiljalleen ruokailla. Tiesin että minun ei pitäisi häiritä häntä, vaikka painoin joka kerta pinemmätkin kohdat hänestä muistiin, mutta hän olisi niin ärhäkkä jos sanoisin sanaakaan. Joka oli sinänsä hauskaa, sillä hän jaksoi tehdä sen joka kerta. Kai kasvoilleni oli levinnyt jonkinlainen virne, koska toinen nosti äkäisen katseensa minuun, muristen jo hieman.
“Mitä sinä siinä tuijotat ketun läjä!”, Hän kirosi minulle. Nuolaisin hymyni katsoen muualle muka keskittyneenä muualle.
“Sitä vain että koko naamasi on tuota vauhtia hiiren veressä, sitä on jo poskellasi”, niin, hänen oranssilla poskellaan oli veren punainen läikkä, naaras tuhahti sukaisten tuon pois poskeltaan. En tajunnut miten naaras pystyi edes olemaan niin kömpelö. Katsoin aukeaa pitkään, miettien oppilas aikojani, nykyiset oppilaat näyttivätt kiinnostavilta, ei miltään liian pehmo uskoisilta, mutta ei myöskään miltään miltään kaameilta vaikeilta kohteilta. Osalla heillä oli ihan ollut kunnolliset vanhemmatkin, kuten Sähkötassulla, joka näytti käyttäytyvän aivan hyvin. Ehkä tällä klaanilla olisi vielä toivoa. Mutta en tosin voinut sanoa että hänkään oli mikään kunnollinen tapaus, vastahan hän oli käynyt sorkkimassa Eloklaanin asioita. Silloin mieleni oli tehnyt ottaa asiat omiin käpäliini ja opettaa kolli oikeille tavoille, koska hän ei selvästi itse osannut käyttäytyä.

//332 Sanaa