Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Untuva

Kiipeily oli yksi vahvimmista taidoistani taistelun lisäksi. Se onnistui aina kuin itsestään, mutta olin silti epävarma asettuessani Pimentovarjoa vastaan. Rinta pöyheänä en aikonut näyttää mestarilleni epävarmuuden rippeitäkään ja näin rohkaistun myös ottamaan haasteen vastaan. Musta naaras oli jo myöntänyt, että voisin olla jopa häntä parempi kiipeilijä. Se antoi lisävoimaa yrittämiseen. Mutta tosiasia oli, että Pimentovarjo oli kokenut soturi ja minä taas kaikkea muuta. En ollut enää aivan nuori, mutta ei minua voinut oppilaanakaan kovin kokeneeksi sanoa. Oppilaiden pesässä oli monia muita paljon kokeneempia oppilaita ja osa oli jo hyvin lähellä soturiksi pääsemistäkin. Joutuisin viettämään vielä useammankin tovin puheentäyteisessä oppilaiden pesässä, kunnes olisin itse valmis.
”Kun voitat minut, nämä harjoitukset loppuvat. Mutta en aio tehdä siitä helppoa”, Pimentovarjo sanoi takaani. Olin kiinnittänyt katseeni tarkasti puun suuntaan arvioiden oksien etäisyyksiä ja millainen pinta kiipeämiseen tässä puussa sattui olemaan. Mänty oli melko korkea ja männylle tyypillisesti sen oksat alkoivat vasta korkeammalta. Kiipeily oli helpompaa, jos pystyi hyödyntämään apunaan oksia, mutta männyt olivat hieman haastavampia puita siinä mielessä. Kaarna näytti hieman kostealta, joten se saattaisi irrota helposti. Kynnet pitäisi saada upotettua syvälle, jotta pystyisi kiipeämään pitkin runkoa. Se tulisi olemaan itselleni haastavaa, sillä yleensä käytin kynsieni sijaan hampaita. En omannut kovin teräviä kynsiä, ja vaikka kiipeily muuten sujuikin, tällainen tilanne oli omalle kohdalleni haastava. Sen takia olin epävarma minkälaiseen suoritukseen pystyisin, ja kuinka kauan veisi voittaa mestarini.
”Selvä. Kolme, kaksi, yksi. Kiipeä”, keskityin Pimentovarjon sanoihin ja kiipeä -käskyllä ponnistin loikaten männyn runkoon kiinni. Päivä oli jo edennyt sen verran pitkälle, että runko oli kuivempi, mitä olin odottanut sen olevan. Ensimmäisen loikan jälkeen sain kynteni hyvin kiinni, mutta kivutessani ylemmäs toisen takatassuni ote lipesi. Pudottauduin hieman alaspäin, mutta sain pidettyä itseni puussa. Jatkoin hieman paremmalla menestyksellä ylöspäin, vaikkakin eteneminen oli vaivalloista. Saavuttaessani ensimmäiset oksat vauhtini nopeutui ja olin paljon vikkelämpi, mitä alkupuoliskolla. Sen jälkeen kiipesin jo hyvin omaan tasooni nähden ja olin jo lähellä saavuttaa latvaa. Mutta latvaan päästyäni Pimentovarjo jo odotti siellä. Hän oli kiivennyt ohitseni puun toiselta puolelta siinä vaiheessa, kun olin itse vasta saavuttamassa ensimmäisiä oksia. Mestarini oli saanut etumatkan kiinni varmasti siinä vaiheessa, kun otteeni oli livennyt. Ja minun pitäisi vielä voittaa Pimentovarjo tämän päivän aikana. Olin pettynyt omaan suoritukseeni, sillä olin jopa saanut etumatkaa. Etumatkan kanssa tuntui niin typerältä hävitä. Musta naaras kuitenkin käski minut takaisin alas ja yrittämään uudelleen.
Odotin puun juurella Pimentovarjon merkkiä. Olin kiivennyt jo pariin otteeseen puun latvaan, tosin edellisellä kerralla olin ollut jo lähellä voittamista. Naaras antoi jokaisella kerralla minulle etumatkaa, ja sanoi tekevänsä niin tälläkin kerralla.
”Kiipeä!” Pimentovarjo antoi käskyn, ja ponnistin vasten männyn runkoa. Olin saanut edellisellä kerralla jo paremmin kiinni tekniikasta, joka toimisi myös omilla kynsilläni. Nyt kun ymmärsin tavan, olin paljon ketterämpi liikkeissäni ja kiipeilyn alkupuolisko sujui mallikkaasti. Oksien kohdalla vauhtini vain kiihtyi ja keskityin ainoastaan latvan saavuttamiseen. Tuntui kuin kiipeäminen olisi sujunut tällä kertaa kuin hujauksessa, sillä saavutin latvan ennen Pimentovarjoa. Pidin ilmeeni peruslukemilla, vaikka jonkinlainen ylpeys taisi puskea ihan lävitse.
”Oliko tässä kaikki tältä päivältä?” kysyin, sillä olin nyt voittanut Pimentovarjon ja naaras oli alussa sanonut silloin harjoitusten loppuvan.
”Katsotaan ensin pystytkö samaan ilman etumatkaa”, mestarini sanoi ja lähti kapuamaan alas männystä. Kasvoillani välähti pieni virne, mutta naarassoturi tuskin ehti sitä huomaamaan. Oli tietenkin reilua ottaa sama uudestaan ilman etumatkaa. Pidin siitä, ettei toinen antanut kaikkea ihan helpoimmalla tavalla. En tosin tiennyt, mitkä mahdollisuuteni olivat toista vastaan ilman etumatkaa. Jos puu olisi ollut erilainen, lopputulos olisi ollut varmasti minun edukseni. Toisaalta nyt minulla oli useampi kerta alla, joten mahdollisuus päihittää mestarini oli mahdollinen.
”Olenko tämän jälkeen vapaa?” kysyin päästyäni alas ja samalla valmistautuen uuteen kilpaan. Kysymykseni ei viitannut niinkään siihen, ettenkö olisi nauttinut harjoituksista vaan enemmänkin harjoitusten pituuteen. En tiennyt pitäisikö minun vielä voittaa Pimentovarjo harjoitusten päättämiseksi vai halusiko mestarini vain testata mihin pystyisin ilman etumatkoja.

// Pimento?
// 617 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Olin ollut koko päivän harjoituksissa mestarini Mahlahallan kanssa. Päivän ohjelmassa oli ollut metsästysharjoituksia. Olimme harjoitelleet paljon perusasioita, vaikka minusta olisimme voineet kyllä edetä hiukan nopeamminkin. Mahlahallan mukaan oli kuitenkin tärkeää luoda hyvä pohja saalistukselle, enne kuin pystyi harjoittelemaan hankalampia asioita.
Olin olettanut, että harjoitusten jälkeen saisin joko levätä lopun päivää tai pääsisin partioon. Kumpikin olisi kelvannut; olin väsynyt päivän koulutuksen jäljiltä, mutta se ei kuitenkaan olisi mikään este partioon menemiselle. En nimittäin ollut aiemmin edes ollut partiossa, ja halusin pian päästä kokemaan sen. En käsittänyt, miksi Mahlahalla pidätteli minua näin, kun tiesin, että olin taidoiltani muita kuita edellä.
Mahlahalla ei ollut valinnut kumpaakaan noista vaihtoehdoista. Olikin kolmas vaihtoehto, josta en ollutkaan ennestään tietoinen: parantajien auttaminen. Se ei ollut soturin työtä. Minusta ei tulisi parantajaa, joten miksi minun pitäisi tuhlata aikaani lemuavalla parantajan pesällä? Tehtävä olisi ajan haaskausta. Mahlahalla oli kuitenkin kaiketi huomannut ärsyyntyneen ilmeeni, sillä sitä oli seurannut puhe siitä, miten soturina oleminen ei ollut pelkästään saalistamista ja tappelemista. Tajusin sen, mutta ehkä parantajat vain voisivat pitää itse huolen siitä, että heidän työnsä tulisivat tehdyiksi.
Siinä minä siis nyt seisoin, parantajan pesän suuaukolla. Astuin hetken tilannettani sadateltua sisään kahden kiven välistä. Nyrpistin välittömästi nenääni; yrttien hajut olivat voimakkaita. Ensimmäisenä sisällä huomasin kilpikonakuvioisen kollin, joka ehkä oli klaanin parantajaoppilas. En ollut koskaan pitänyt sen tarkemmin kirjaa klaanilaisista, mutta kukapa muukaan hän voisi olla? Ainakin hän vaikutti liian nuorelta parantajaksi. Kissa suuntasi kysyvän katseensa minuun huomattuaan tuloni. Huomasin, että se ärsytti minua.
”Tulitko auttamaan?” kissa kysyi ja siristin silmiäni. Otin askeleen eteenpäin parantajaoppilasta kohti.
”Mitäs luulet? Mahlahalla lähetti minut tänne”, vastasin kohottaen kuonoani ylimielisesti. ”No, onko minulle tehtävää vai pääsenkö lähtemään?”

//Tipu?
//269 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin viimein saanut omaa aikaa, kun Hades ja Raparperitassu olivat lähteneet partioon. Henkäysvarjo oli pyynnöstäni jättänyt minut pois partiosta. Välimme olivat edelleen kireät, enkä tiennyt mitä halusin asialle tehdä. Henkäysvarjo ei hyväksynyt sitä, että opetin Hadesta. Minusta tuntui, kuin kumppanini olisi halunnut kertoa minulle, mitä minun täytyi tehdä.
Rauhan pilasi Harakkatassu, joka asteli luokseni rauhallisin askelin. Henkäysvarjon valkea oppilas kohtasi katseeni ja kertoi asiansa nopeasti. Kolli kysyi minulta kysymyksen. Hän kysyi, olinko unohtanut sen, että olin luvannut opettaa kissalle uimista. En suinkaan ollut unohtanut, vaan olin odottanut, että Harakkatassu tulisi itse luokseni ja ottaisi asian puheeksi. Näin nuoressa kollissa potentiaalia. Olin pitänyt hänelle parit harjoitukset, ja Harakkatassu oli pärjännyt mielestäni hyvin. Hänen koulutuksensa oli nyt loppusuoralla.
Minulla oli kyllä itselläni hurjasti tekemistä, mutta kunnianhimo sai vallan. Harakkatassu takuulla kunnioittaisi minua soturina, jos opettaisin tämän uimaan.
“Tietenkin muistan”, vastasin kylmällä äänellä, “olen vain odottanut, että otat asian uudelleen puheeksi. Voin opettaa sinua, jos sinä oikeasti tahdot oppia uimaan.” Katsoin Harakkatassua suoraan tuon hopeanharmaisiin silmiin. Kolli nyökkäsi epäröimättä.
“Tahdon minä”, hän vastasi. Kasvoilleni ilmestyi tyytyväinen hymyn kaltainen virne. Vakavoiduin, kun huomasin Punatähden astelevan ohitsemme kohti leirin keskustaa. Harakkatassu huomasi saman, ja hän kääntyi ympäri nähdäkseen päällikön. Keskustelumme päättyi siihen, sillä Punatähti aloitti kokouksen.
“Kuten tiedätte, Kuolonklaani on hankalassa tilanteessa. Jokaisen kuolonklaanilaisen henki on vaarassa, kun metsässä liikkuu tuntematon tappaja. En tahdo, että yksikään kuolonklaanilainen joutuu enää menettämään henkeään tuon kissan kynsissä. Siksi ainoa vaihtoehto on järjestää ulkonaliikkumiskielto. Kukaan ei saa poistua leiristä yksin, mukana on aina oltava vähintään toinen soturi. Leirin sisäänkäynnillä on tästä läthien koko ajan kissa, joka pitää huolen siitä, ettei leiristä poistuta luvatta. Jokaisesta poistumisesta on ilmoitettava leirin sisäänkäyntiä vartioivalle kissalle, joka raportoi poistumiset minulle. Partioita järjestetään useammin, ja oppilaiden harjoituksia voidaan pitää, kunhan mukana on vähintään kaksi soturia. Pysykää turvassa ja raportoikaa minulle kaikesta epäilyttävästä, joka teitä tulee vastaan”, kokous oli ohi nopeasti. Ihailin suuresti Punatähden tapaa toimia. Hän ei selitellyt mitään turhaa, vaan meni suoraan asiaan. Päällikkö ajatteli aina klaaninsa jäsenien parasta. Pystyisikö Henkäysvarjo koskaan moiseen? Pystyisikö hän johtamaan Kuolonklaania kuten Punatähti?
Tämän jälkeen käänsin katseeni kohti Harakkatassua. Sivusilmällä huomasin, kuinka Ruusutuikkeen johtama partio oli saapunut leiriin. Hades ja Raparperitassu olivat partion mukana. Heidän ilmeistään päätellen, kissat olivat kuulleet kokouksen.
“Asiat taisivat juuri mutkistua hieman”, tokaisin Harakkatassulle, joka näytti ymmärtävän tilanteen.
“Entä jos pyydämme vaikkapa Henkäysvarjon mukaan?” valkea oppilas ehdotti. En edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, vaan pudistin päätäni.
“Hänellä on takuulla kiireitä, eikä hän ehdi mukaamme. Täytyy pyytää jotakuta toista soturia, niin ehkä Punatähti antaa meidän mennä. Uintitaito on kuitenkin tärkeä taito, ja hän takuulla ymmärtää sen”, selitin tyynellä äänellä. Harakkatassu nyökkäsi merkiksi, että kolli hyväksyi ehdotukseni. Ei tällä toisaalta oikein muita vaihtoehtoja ollutkaan, jos hän tahtoi opetella uimaan.

Seuraavana päivänä olin jalkeilla jo ennen auringonnousua. Leirissä oli hiljaista, mutta näkökenttääni ilmestyi pian Punatähden punaruskea turkki. Päällikkö tervehti yövartiossa olevaa Kylmäliekkiä, joka kohteliaasti tervehti päällikköä takaisin.
Kaksikko keskusteli hetken aikaa, jonka jälkeen Punatähti lausui jotakin, joka sai Kylmäliekin nyökkäämään kiitollisen oloisena. Nuori soturi nousi ylös ja otti suunnakseen sotureiden pesän. Hän ohitti minut, ja näin nyt tilaisuuteni tulleen. Kävelin päällikön luokse, ja tuo kohtasi katseeni.
”Huomenta”, Punatähti sanoi ja nyökkäsi.
”Huomenta”, tervehdin takaisin ja istuuduin vähän matkan päähän päälliköstä.
”Mitä asiaa sinulla on?” päällikkö meni suoraan asiaan, eikä se haitannut minua ollenkaan. Päinvastoin, minä en pitänyt turhista jaaritteluista säästä sen sellaisesta. Oli kaikista helpointa mennä suoraan asiaan, saada vastaus ja lähteä pois.
”Harakkatassu on kiinnostunut uimisesta. Onko mahdollista hoitaa uintiharjoitukset niin, että otan mukaan yhden soturin, joka pysyttelee rannalla sen aikaa, kun opetan Harakkatassua?” esitin kysymykseni. Punatähti harkitsi hetken, jonka jälkeen hän nyökkäsi.
”En näe siinä mitään ongelmaa. Se sopii, kunhan Harakkatassun koulutus ei häiriinny uintiharjoitusten vuoksi”, päällikkö vastasi vakavalla äänellä.
”Kiitos”, lausuin nopeasti ja käänsin päällikölle selkäni. Palasin takaisin aiemmalle paikalleni sotureiden pesän liepeille. Tiesin, että Harakkatassulla olisi tänään vapaapäivä. En vaivautunut herättämään oppilasta, vaan jäin vielä hetkeksi istuskelemaan sotureiden pesän edustalle. Kuolonklaanilaiset heräilivät hissukseen tähän päivään. Kaikki tuntuivat tekevän aamutoimensa normaaliakin hitaammin. Kenties rajoitukset saivat kaikki väsyneiksi, vaikka en itse nähnyt sille mitään syytä.
Viimein huomasin Harakkatassun valkean ja hiilenmustan sekoitteisen turkin ilmestyvän ulos oppilaiden pesältä. Kolli venytteli makoisasti ja suoristi sitten ryhtinsä. Hän katseli ympärilleen, ja huomasi minun katsovan häntä. Kolli käänsi hetkeksi katseensa pois, ja vilkaisi sitten taas minun suuntaani. Viimein hän ymmärsi tulla luokseni.
”Lähdemme uintiharjoituksiin. Syö jotakin ensin, niin mennään sitten. Hoidan mukaamme sillä välin toisen soturin”, sanoin. Harakkatassu ei väittänyt vastaan, vaan nyökkäsi. Oppilas suuntasi kohti tuoresaaliskasaa. Minä söisin vasta harjoitusten päätteeksi, sillä en ollut nälkäinen.
Olin päättänyt pyytää mukaamme Hadesta. Vaikkei hän vielä virallisesti ollutkaan Kuolonklaanin täysiarvoinen soturi, hän saisi nyt luvan mennä soturista. Kolli osasi taistella ja puolustaa itseään, hän enää vain opetteli Kuolonklaanin tapoja ja sääntöjä. Hades ei vielä ollut tullut ulos pesästä, joten päätin käydä hakemassa hänet.
Astuin hämärään pesään ja väistelin nukkuvia sotureita. Puskin kuonollani Hadeksen valkeaa turkkia, ja kolli säpsähti hereille. Hän katsoi minua tuima, hämmentynyt ilme kasvoillaan.
”Ylös siitä, minulla on sinulle tehtävä”, komensin ja poistuin pesästä, ennen kuin kolli ehti esittää lisäkysymyksiä.

Hadeksella ei ollut vaihtoehtoja, vaan tuo joutui lähtemään kanssamme uintiharjoituksiin. Harakkatassu kulki perässäni, ja Hades oli ottanut paikkansa oppilaan takaa. Kuljimme ripein askelin kohti Hehkulampea. Kävin matkalla mielessäni läpi, mitä opettaisin Harakkatassulle näin ensimmäisissä harjoituksissa.
Tärkeintä oli edetä rauhalliseen tahtiin ilman hätiköintiä. Toimisin samalla tavalla kuten Lauhalaukankin kanssa aikoinaan. En ollut varma, oliko Harakkatassu tutustunut itsekseen veteen leirin lammessa, mutta se selviäisi pian. Jos hänellä ei ollut kokemusta vedessä olemisesta, harjoittelisimme sitä ensin.
Ohitimme Kivikukkulan, ja jatkoimme matkaan lammen eteläosaan. Olin tehnyt Hadekselle selväksi, ettei tuo osallistuisi opetukseen lainkaan. Hänen tehtävänsä oli tarkkailla ympäristöä ja ilmoittaa mahdollisista vaaroista.
”Ennen kuin voimme aloittaa, minun täytyy tietää, oletko aiemmin ollut vedessä. Käpälän kastelua ei lasketa”, sanoin ja kohtasin oppilaan katseen.

//Harakka? Sori tönkköys ja että jouvuit oottamaan tätä niin kauan xc
// 938 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Keskustelumme Sulkatassun kanssa oli katkennut, kun Punatähti oli kutsunut klaanin koolle kuulemaan päällikön ilmoitusluontoisen asian. Hän oli julistanut vallitsevaksi ulkonaliikkumiskiellon, joka toi mukanaan erinäisiä rajoitteita. Mielestäni se oli hyvä, sillä en halunnut kenenkään enää menettävän henkeään, sillä tulilinjalla voisi olla joku minulle mittaamaton arvokas kissa.
Sulkatassun ensimmäinen huolenaihe oli seikkailujen puutos lähitulevaisuudessa ja niinpä hän huokaisikin ylidramaattisesti:
“Minä uskon, että kuolen tylsyyteen jo viimeistään neljäsosakuun kuluttua.” Loin sisareeni jyrkän katseen.
”Ehkä saat motivaatiota viihtymiseen siitä, ettet menetä henkeäsi”, sanoin heilauttaen tuuheata häntääni terävästi. Sulkatassu vilkaisi minua sellaisella katseella, joka viesti turhautumista tylsyyteeni – tai sitä se hänelle oli. Itse pidin sitä enemmän järkenä päässä. Katseeni kuitenkin pehmeni hieman ja virnistin miltei huomaamattomasti:
”Mutta kyllä sinä varmaan jotain seikkailuita leirin sisälläkin keksit. Uskon kykyihisi.”
Samassa huomasin sivusilmälläni meitä lähestyvän hontelon kilpikonnakuvioisen naaraan, joka oli viime aikoina tullut minulle varsin tutuksi. *Lehtitassu.* Käänsin katseeni täysin tulijan suuntaan tavanomaisen vakavana ja ilmeettömänä, mutta oikeasti olin kyllä kiinnostunut siitä, mitä asiaa naaraalla oli. En pitänyt häntä rupattelijatyyppinä, joten hänellä täytyi olla oikeata asiaa. Tai sitten olin väärässä Lehtitassun suhteen, ja hän olisikin vain tavallinen kissa muiden joukossa. Ei millään tavalla erityinen.

//Lehti? Sulkaki voi jatkaa :3
186 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

”Oliko sinulla jotain suunniteltuna minulle?” Tuimatassu kysyi saavuttuaan luokseni. Katsoin oppilastani hetken hiljaa. Hän oli edistynyt hyvin; saalistus ei enää tuottanut samanlaisia hankaluuksia, ja taistelussa Tuimatassulla olivat perusasiat jo hyvin hallussa. Olisimme ehkä voineet harjoitella tänään jotain vaativampaa taistelutekniikkaa, mutta oppilaan kouluttaminen koostui muustakin, kuin saalistamisesta ja taistelusta. Oli tärkeää osata kiipeillä ketterästi, juosta nopeasti, hyödyntää ympäristöään… Mahlahallaa kouluttaessani en ollut ehkä huomioinut näitä asioita yhtä hyvin, mutta nyt kun olin kokeneempi, osasin antaa niillekin painoa.
”Kohotamme kuntoasi”, sanoin lyhyesti ja nousin ylös. Tuimatassun ilme näytti kysyvältä, mutta pian nuori kollikissa lähti seuraamaan minua ulos leiristä. Astelimme piikkihernetunnelin lävitse ja ulkona suuntasin metsikköä kohti, takanani kuulin oppilaani askeleet. Kiristin tahtini nopeasti juoksuun, eihän matkaa harjoittelupaikalle tarvinnut tuhlata. Tuimatassu ei muutenkaan ollut kovin nopea, ja vaikka nopeus ei aina ollut asia, mitä pystyisi tuosta vain parantamaan, oli hänen tultava ainakin niin nopeaksi kuin hänelle oli mahdollista. Itse olin nopea, niin juoksijana kuin kaikessa muussakin, joten jätin oppilaan hetkessä jälkeeni. En kuitenkaan kirinyt liian edelle, vain sen verran, että Tuimatassu joutuisi rikkomaan rajojaan ja hengästymään kunnolla. Kuten olin oppilaalle sanonut, kohottaisimme hänen kuntoaan. Hyvällä kunnolla kaikki muukin olisi helpompaa.
Saavuimme pian määränpäähämme. Seisahduin korkean männyn juurelle, Tuimatassu saapui pian takaani luokseni. Annoin oppilaan kerätä hetken voimiaan, ennen kuin aloitin päivän koulutustuokion.
”No niin”, naukaisin kiertäen puun kerran ympäri. ”Ehkä arvaatkin, mitä tänään on luvassa. Kiipeät tämän puun latvaan. Se, montako kertaa joudut sen tekemään, riippuu sinusta itsestäsi.”
Nostin katseeni korkealle puun latvustoon. Hiirenkorvan ansiosta lunta ei oksilla juurikaan näkynyt, mutta toisaalta ne saattaisivat olla vielä paikoin liukkaita.
”Sinun on nimittäin voitettava minut”, kerroin katsoessani jälleen oppilaan keltaisiin silmiin. ”Olet minua varmaankin parempi kiipeilyssä, voin myöntää sen. Mutta pystyn korvaamaan puutteellisen ketteryyteni kokemuksellani, kunnollani ja nopeudellani.”
Otin askeleen puuta kohti ja raapaisin testiksi sen kaarnaista pintaa. Kiipeileminen oli tärkeä taito soturilla. Siitä huolimatta en varsinaisesti pitänyt siitä; olin huomannut, etten yleensä pidä asioista, missä olen muita huonompi. Mutta osasin silti joten kuten kiipeillä, ja vaikka Tuimatassusta varmasti tulisi minua roimasti ketterämpi soturi, ei ero taidoissamme nyt ollut niin suuri. Olikin minun tehtäväni kasvattaa tuota eroa, mestareidenhan tulisi aina pyrkiä kouluttamaan oppilaastaan vielä itseäänkin parempi soturi.
”Kiipeä latvaan niin nopeasti kuin pystyt. Mutta älä kuitenkaan hätiköi liiaksi, vaan mieti rauhassa liikkeesi. Annan sinulle vähän etumatkaa.”
Astahdin kauemmas puusta, jolloin Tuimatassu otti paikkansa sen juurelta.
”Kun voitat minut, nämä harjoitukset loppuvat. Mutta en aio tehdä siitä helppoa”, sanoin viekkaasti hymyillen. ”Selvä. Kolme, kaksi, yksi. Kiipeä.”

//Tuima?
//400 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu olisi mielellään voinut viettää koko päivän valittaen Sähkötassulle siitä, miten epäreilua oli olla yhä oppilas, mutta veljen sanat saivat naaraan vakavaksi. Sähkötassu oli oikeassa. Kuolonklaanin metsissä vaani murhaaja, eikä kukaan tiennyt kuka tuo kissa oli. Sähkötassu oli löytänyt Pilvihallan ja Lintusielun kuolleina Lehtikuusilaaksosta. Mitähän veli mietti? Raidallinen Sulkatassu oli varma, ettei kolli pelännyt. Kenties tuo oli säikähtänyt ja varuillaan klaaninsa ja perheensä vuoksi, mutta eihän Sähkötassu voinut pelätä.
Sulkatassun ajatukset keskeytyivät, kun tämän huomasi Punatähden astelevan leirin keskelle. Päällikön ilme oli äärimmäisen vakava. Sulkatassu oli varma, ettei hän ollut nähnyt Punatähteä koskaan noin vakavana. Usein päällikkö oli vakava, mutta tuo kuitenkin hymyili klaanitovereilleen. Nyt kissan katseesta paistoi pelko, joka takuulla tarttui myös muihin klaanitovereihin. Punatähti veti syvään henkeä ja kutsui klaanin koolle.
”Mitähän hän aikoo tehdä?” Sulkatassu kysyi veljeltään mietteliäänä samalla, kun kaksikko pujotteli kissojen lävitse lähemmäksi pääaukion keskustaa. Sähkötassu kohautti lapojaan kääntämättä katsettaan pentuetoveriinsa.
“Kuten tiedätte, Kuolonklaani on hankalassa tilanteessa. Jokaisen kuolonklaanilaisen henki on vaarassa, kun metsässä liikkuu tuntematon tappaja”, päällikön ääni pysyi yllättävän tasaisena tuon puhuessa. Jollain tavalla Sulkatassu ihaili päällikön olemusta. Naaras saattoi vain kuvitella, kuinka suuri taakka punaruskealla kollilla oli harteillaan. Hän kantoi selässään koko Kuolonklaanin murheita.
“En tahdo, että yksikään kuolonklaanilainen joutuu enää menettämään henkeään tuon kissan kynsissä. Siksi ainoa vaihtoehto on järjestää ulkonaliikkumiskielto. Kukaan ei saa poistua leiristä yksin, mukana on aina oltava vähintään toinen soturi. Leirin sisäänkäynnillä on tästä läthien koko ajan kissa, joka pitää huolen siitä, ettei leiristä poistuta luvatta. Jokaisesta poistumisesta on ilmoitettava leirin sisäänkäyntiä vartioivalle kissalle, joka raportoi poistumiset minulle. Partioita järjestetään useammin, ja oppilaiden harjoituksia voidaan pitää, kunhan mukana on vähintään kaksi soturia”, päällikkö lausui ja antoi katseensa kiertää kuolonklaanilaisissa. Kylmät väreet kulkivat Sulkatassun kehon halki. Ulkonaliikkumiskieltoko? Oliko tilanne oikeasti niin vakava, että tarvittiin ulkonaliikkumiskielto?
“Pysykää turvassa ja raportoikaa minulle kaikesta epäilyttävästä, joka teitä tulee vastaan”, Punatähti päätti kokouksen.
Sulkatassu käänsi katseensa veljeensä.
“Nyt minä en ainakaan pääse seikkailemaan koskaan”, raidallinen naaras huokaisi hiljaa veljelleen. Hän arvasi, että Sähkötassu oli vain tyytyväinen siitä. Sulkatassua ärsytti ajatus siitä, että tuo joutuisi pysyttelemään leirissä niin paljon. Leiristä ei enää poistuttaisi, ellei olisi oikeasti tarve sille.
“Minä uskon, että kuolen tylsyyteen jo viimeistään neljäsosakuun kuluttua”, harmaanruskea oppilas huokaisi turhankin dramaattisesti.

//Sähkö?
// 359 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Päivä päivältä sää muuttui yhä lämpimämmäksi. Riistaa alkoi olemaan aina vain enemmän, joka helpotti varsinkin omalta osaltani saalistusta, kun vaihtoehtoja sattui olemaan yhä enemmän. Tietenkin saalistaminen oli edelleen minulle hankalaa, mutta olin kyllä huomannut kehittyväni siinä. Ainakin jos vertasi siihen, missä olin ollut suurten harjoitusten aikaan. Nykyään sain jopa jotain kiinni, mikä pönkitti itsetuntoani kummasti. Itselleni sää kävi aina vain tukalammaksi, sillä turkkini oli hyvin paksu ja kovin lämpimillä keleillä se oli hieman liikaa. Onneksi vielä ei ollut aivan niin tukalaa ja toivoin, ettei mitään kovia helleaaltoja sattuisi tulemaan tulevaisuudessakaan.
Oppilaiden pesässä kävi tavalliseen tapaan kuhina oppilaiden välillä, ja tavalliseen tapaan muiden käydessä kiivasta keskustelua jätin osallistumatta siihen. Kuuntelin kuitenkin korvat höröllä joka sanan, sillä en halunnut minkään hyödyllisen tiedon menevän ohi. Yleensä toiset keskustelivat ihan arkisista asioista, mitkä eivät saaneet kiinnostustani heräämään, mutta silloin tällöin aiheeksi nousi mielenkiintoisempia asioita. En kuitenkaan jaksanut istua pesässä sen pidempään, olihan aamu jo ehtinyt vierähtämään pitkälle. Pimentovarjolla voisi olla minulle tänään jotain, joten sitä ennen kannatti käydä syömässä. Siispä suuntasin askeleeni pesän hämäryydestä tuoresaaliskasalle, jonka aamupartio oli saanut kasvatettua isommaksi. En viitsinyt valita tuoretta saalista kasan päältä vaan tyydyin kaivamaan hieman vanhemman myyrän alempaa. Myyrä suussa hölköttelin kauemmas kasasta ja etsin itselleni rauhallisen paikan kauempana muista, jotka olivat sattuneet samaan aikaan ruokailemaan. Näin aamusta en olisi jaksanut kenenkään seuraa, ja onnekseni sainkin syödä myyrän ihan rauhassa. Tuskin kukaan ilman sen tärkeämpää asiaa olisi seuraani edes liittynyt, mutta hyvä niin, ainakin sai olla rauhassa. Myyrä oli ihan maukas, vaikka se taisikin olla eiliseltä. Kun vatsani oli täynnä, uskalsin lähteä etsimään katseellani mustaturkkista mestariani. Ehdin jo miettiä, että oliko naaras määrätty johonkin partioon ja tämä ei edes ollut ollenkaan leirissä. Kuitenkin hetken kuluttua naaras valkealla hännänpäällä asteli ulos sotureiden pesästä. Hänellä ei näyttänyt olevan ketään seuranaan, joten päätin nyt olevan oiva hetki häiritä. En tiennyt, oliko naaraalla itsellään jotain muita suunnitelmia, mutta päätin kuitenkin käydä kysäisemässä, josko Pimentovarjo ehtisi keksimään jotain pääni menoksi. Astelin rennosti Pimentovarjon luokse, kuitenkin jonkunlaista tahtia pitäen. Esiinnyin monesti muiden kissojen edessä ryhdikkäänä, sillä se teki minusta entistä isomman näköisen. Se oli muodostunut jo tavaksi, vaikka monien klaanikissojen rinnalla saatoin pitää huonon ryhdin ja olla silti toisia paljon isompi. Pian naarassoturin harmaansiniset silmät kiinnittyivät suuntaani, sillä hän oli selvästi huomannut minun lähestyvän. Tervehdykseksi nyökkäsin terävästi, kun olin saapunut mestarini luokse. Jätin välillemme melko paljon tilaa, sillä en ollut ikinä pitänyt liiasta fyysisyydestä. Mielestäni pieni hajurako oli oltava aina, jos sellaisen vain pystyi pitämään. Oli ärsyttävää, jos jotkut vain änkesivät kylkeen kiinni. Sellainen oli ehkä hyväksyttävää muiden seurassa, mutta itse en halunnut mitään kylkiäistä viereeni härnäämään.
”Oliko sinulla jotain suunniteltuna minulle?” menin suoraan asiaan kysymykselläni, mikä oli minulla tapana, jos jouduin itse tekemään aloitteen. En tiennyt, lähtisikö Pimentovarjo viemään minua heti harjoituksiin vai mitä hänellä oli mielessään. Minulle kuitenkin kelpasi kaikki, sillä oppilaiden pesään en enää halunnut mennä tappamaan aikaa. Olin edennyt koulutuksessani siihen pisteeseen, että saalistuksessa oli kerrattavana vielä hieman perusasioita, jotta ne voisivat joskus onnistua ja taisteluharjoituksissa olin pääsemässä jo vaativampiin liikkeisiin. Toivoin aina taisteluharjoituksia, sillä ne yleensä sujuivat kohtalaisen hyvin. Koin todella olevani hyvä taistelija, vaikka olinkin suurissa harjoituksissa hävinnyt ottelut. Se painoi mieltäni edelleen joskus, jos satuin sitä miettimään, jonka takia suuntasin keskittymiseni takaisin Pimentovarjoon. Pitihän minun epäonnistumisista huolimatta jatkaa elämääni, sillä eihän siitä tulisi mitään, jos vain istuisi päivät pitkät pesässä murehtimassa menneitä.

// Pimento?
// 546 sanaa (KP-boosti)

Kirjoittaja: Rita

”Lehtitassu!” kuulin tutun äänen luikahtaessani oppilaidenpesästä leiriaukiolle. Aamu oli vielä melko varhainen, joten aukiolla oli vain muutama kissa. Ilma oli kasteinen ja maassa oli lumenrippeitä. Aurinko oli vasta nousemassa. Ravistin turkkiani ja nuolaisin itseäni pari kertaa siistiäkseni turkkini, ennen kuin paikansin äänen lähteen melko keskeltä leiriä. Se oli mestarini, Pähkinäkorva. Astelin mestarini luo naamallani sama neutraali ilme, mikä siitä usein paistoi. Nyökkäsin tervehdykseksi.
”Huomenta. Miten nukuit?”, Pähkinäkorva tervehti. Hän vaikutti olevan jotenkin hyväntuulisempi kuin normaalisti, enkä voinut miettiä, mistä se johtui. Hän oli eilen vaikuttanut ihan normaalilta. Päähäni putkahti hullu teoria: Entä jos hän oli se tappaja, joka oli tappanut kaikki ne kissat? Entä jos hän suunnitteli parhaillaan jonkun uuden uhrin murhaamista? Oliko se edes todennäköistä? Päätin tarkkailla mestariani. Kuolonklaanissa mitään vaihtoehtoa ei saisi poissulkea.
”Nukuin tarpeeksi hyvin, kiitos kysymästä”, nyökkäsin jokseenkin kylmänoloisesti vastaukseksi mestarilleni.
”Mennäänkö?” Nyökkäsin taas. En aamuisin ollut kovin puheliaalla tuulella. Lähdimme kävelemään ulos leiristä. Tassuttelin mestarini perässä leirin suuaukkona toimivan piikkihernetunnelin läpi. Mestarini tahti oli jokseenkin ripeä, mutta pysyin hyvin perässä, sillä olin normaalistikin tottunut kulkemaan nopeahkoon tahtiin.
”Mitä teemme tänään?” kysyin tältä ohimennen.
”Tänään voisimme petrata taisteluasi, Lehtitassu”, Pähkinäkorva ilmoitti. ”Ei mitään vakavaa, siis. Haluan vain nähdä ja havainnoida, miten käyttäydyt taistelutilanteessa.”
”Selvä.” Aiemmat aamuiset epäilyni palasivat. Hän halusi nähdä, miten käyttäydyin taistelutilanteessa. Haluaisiko hän siis tappaa minut, ja siksi tietää taitotasoni ja heikkouteni, mikäli taistelisin vastaan? Voisiko hän oikeasti olla tappaja? Aloin kelata asioita päässäni. Sillä reissulla, jolla Sähkötassu oli löytänyt ruumiit, mestarini oli sanonut lupautuneensa partioon. Oliko partiota edes ollut? Oliko Pähkinäkorva lavastanut partion, jotta emme kyseenalaistaisi missä hän oli? Oliko hän oikeasti juoksennellut ympäriinsä metsässä tappamassa kissoja? Ravistin päätäni. Minun täytyi ajatella tarkasti. Oliko minulla mitään todisteita, jotka todistaisivat teoriaani vastaan? En halunnut uskoa, että Pähkinäkorva oli murhaaja. Ei hän arvioni pohjalta olisi sellainen, joka haluaisi tappaa, mutta toisaalta kissat osasivat esittää aivan jotain muuta, mitä he oikeasti olivat.
”Lehtitassu”, mestarini aloitti. Melkein säpsähdin, mutta estin eleen viime hetkessä.
”Niin?” vastasin Pähkinäkorvalle, pyrkien pitämään ilmeeni vakaana.
”Koulutuksesi on suhteellisen hyvällä mallilla. Muista kuitenkin panostaa harjoitteluun, niin sinusta tulee Kuolonklaanin odotusten mukainen, hyvä soturi”, tämä ohjeisti. Äänensävyssä oli taas samaa pientä hyväntuulisuutta, jonka olin aistinut aamulla.
”Kiitos”, nyökkäsin jälleen jatkamatta keskustelua enempää. Katselin hetken ympäristöäni. Olimme noin puolivälissä matkaa paikkaan, jossa oppilaat usein harjoittelivat. Minulla oli siis vielä aikaa palata mietteisiini Pähkinäkorvasta. Löysin äskeisestä teoriastani muutamia aukkokohtia. Ensinnäkin: miksi Pähkinäkorva haluaisi tappaa oman oppilaansa? Se olisi vain tyhmää. Kaikki olettaisivat minun olleen mestarini kanssa harjoittelemassa, ja oli jopa todistajia kertomassa, kuinka olin lähtenyt leiristä hänen perässään harjoituksiin. Lisäksi päivänä, jona Sammalvarjo oli löydetty, olimme harjoitelleet yhdessä, eikä hän ollut kadonnut koko päivänä niin pitkäksi aikaa, että hänellä olisi ollut aikaa käydä tappamassa kissa Eloklaanin rajalla asti. Ainakin Tiputassu oli kertonut minulle ruumiin löytyneen Eloklaanin rajan tuntumasta. Paitsi jos tappajia oli kaksi. Pidin asiaa kuitenkin epätodennäköisenä, vaikka niin kuin aiemmin totesin, mahdollisuuksia ei kannattanut ikinä sulkea pois ilman todisteita. Päädyin siis siihen lopputulokseen, ettei Pähkinäkorva ollut murhaaja.
Vaikka olin yrittänyt olla luomatta mitään sidettä mestariini, en silti haluaisi tuon olevan tappaja. Se oli ihan järkevää ajattelua. Monet eivät haluaisi vaihtaa mestaria kesken koulutusta. Paitsi tietenkin jos mestari oli surkea. Mutta Pähkinäkorva oli ollut ihan siedettävä mestari, ja opettanut minulle perusasiat taistelusta ja saalistuksesta.
Heräsin ajatuksistani siihen, että mestarini pysähtyi. Olimme saapuneet harjoituspaikalle.
”No niin. Aloittaaksemme näytä minulle vaikka perusisku ilmaa vasten”, Pähkinäkorva totesi tyynesti. Kävelin hänen eteensä. Työnsin kynteni esiin, ja huitaisin ilmaa. Olin ikäväkseni huomannut olevani surkea taistelija, joten isku olisi voinut mennä paremminkin. Se oli kuitenkin ihan kohtuullisen hyvä, vaikka en leveilisi suorituksellani. Se oli kuitenkin yksi yksinkertaisimmista liikkeistä. Pähkinäkorva mietti hetken, ja avasi suunsa.
”Uudestaan. Nouse nyt takajaloillesi iskiessäsi. Sinulla on pitkä häntä, joten uskoisin sinun pysyvän hyvin tasapainossa”, tämä komensi, ja nyökkäsin. Nousin takatassuilleni, ja huitaisin käpälilläni taas ilmaa. Suoritus oli omasta mielestäni ihan siedettävä, sillä kuten hän oli sanonut, pysyin hyvin tasapainossa ylhäällä, ja laskeutuessani alas tunsin, kuinka olisin voinut sinnitellä kahdella jalalla vielä kauemmin. Tuntuikohan kaksijaloista yhtä horjuvalta, kun he kävelivät? Mikseivät he vain ottaneet etukäpäliään avuksi? Pudistin päätäni. Kaksijalat olivat tyhmiä.
”Ihan kohtuullinen”, mestarini kommentoi, ”Voisit kuitenkin yrittää saada enemmän voimaa iskuihisi.”
”Selvä”, vastasin. Näytin Pähkinäkorvalle vielä pari erilaista iskua hänen käskystään.
”Nyt haluan nähdä, miten toimit, jos joku hyökkää kimppuusi”, mestarini ilmoitti, ja nyökkäsin kireästi. En halunnut epäonnistua.
Pähkinäkorva loikkasi minua kohti, ja väistin hänet nopeasti. Käännyin ja huitaisin häntä päin. Tassuuni jäi pari ruskeaa häntäkarvaa. Huidoin häntä kylkeen kynnet piilossa, ja peräännyin ennen kuin hän ehti iskeä takaisin. Syöksin häntä kohti ja takerruin hänen selkäänsä. Pähkinäkorva kuitenkin heitti minut päältään, ja laskeuduin kyljelleni. Hän loikkasi minua kohti ennen kuin olin ehtinyt suojautua, ja painoi minut käpälällään takaisin maahan selälleni. Yritin rimpuilla, mutten päässyt enää pois.
”Ihan okei, mutta parannettavaa on”, Pähkinäkorva totesi lyhyesti ja päästi minut. Nousin vikkelästi ylös, ja ravistelin turkkiani. Tasasin hengitystäni hänen puhuessaan.
”Pari kommenttia”, hän jatkoi. ”Älä jää epäröimään hetkeksikään, sillä se saattaa koitua kohtaloksesi. Nopeus ja ketteryys ovat vahvuutesi. Käytä niitä, ja loikkaa aina pois vastustajasi ulottuvilta, ennen kun hän saa sinut kiinni. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Kun sinut painetaan maahan, on kaksi taktiikkaa jotka opetan sinulle. Ollessaan päälläsi vihollinen paljastaa vatsansa. Käytä sitä hyväksesi, ja potki takajaloillasi vihollistasi vatsaan. Niin pääset rimpuilemaan ylös. Jos olet oikeassa tappelussa pulassa, valahda veltoksi. Vihollinen luulee tappaneensa sinut, ja hänen kääntyessään pois hyökkää hänen selkäänsä. Ymmärrätkö?”
”Ymmärrän.”
”Hyvä. Uudestaan.” Puhumatta enempää mestari asettui taisteluasemiin, ja antoi tällä kertaa minun hyökätä.

Harjoitusten jälkeen olin uupunut. Olimme matkalla harjoituspaikalta takaisin leiriin. Kävelin mestarini perässä, joka ei onneksi yrittänyt aloittaa keskustelua. Auringonhuippu oli juuri mennyt, joten olimme harjoitelleet yllättävän pitkään. Pähkinäkorva oli näyttänyt minulle monia puolustusliikkeitä, joita olin treenannut väsymykseen asti. Hänen mukaansa minun oli hyvä osata ainakin puolustautua, sillä niin selviäisin taistelusta hengissä. Olin myös harjoitellut muutamia uusia hyökkäystekniikoita. Totta puhuen olin silti melko huono taistelemaan. En ollut pessimistinen, vaan puhuin totuudenmukaisesti itsestäni. Olisi tärkeä tunnustaa oma taitotasoni rehellisesti niin kuin se oli, jotta voisin kehittää taitoja, joissa olin huono. En nauttinut taistelemisesta -mieluummin käytin sanojani ja eleitäni-, mutta arvioni mukaan taistelun osaaminen olisi tärkeää kuolonklaanilaisten arjessa.

Pitkältä tuntuneet ajan jälkeen saavuimme viimein leiriin.
”Saat loppupäivän vapaaksi. Voit hakea tuoresaalista”, Pähkinäkorva ilmoitti ja lähti. En jaksanut katsoa hänen peräänsä, vaan astelin tuoresaaliskasalle, sillä minulla oli kiljuva nälkä. Mietin, menisinkö jonkun seuraan, mutta päätin syödä yksin. Päädyin siihen tulokseen, että halusin vain ajatella itsekseni, ja seura vain ärsyttäisi minua.

//1045 sanaa
//Jatkan täst

Kirjoittaja: Ron

”Partio tulee, voitaisiinko nähdä täällä uudestaan kolmen auringonnousun päästä, kun kuu on noussut?”
Minttuliekin silmistä paistoi yllättäen uudenlainen katse, jota en ennen ollut hänellä nähnyt. Varma ja vakaa ilme, joka oli vasta hetki sitten hätkähtänyt lähestyvän kissapartion ääntä. Minä olin vielä hieman varpaillani tästä, mutta nähtyäni Minttuliekin nopean suhtautumismuutoksen tähän, minun täytyi vain pakottaa kehoni rauhoittumaan niin ikään. Soin Minttuliekille pikaisen nyökkäyksen, ennenkuin käännyin kannoillani ja painelin paikalta pois. Olin vielä kuulevinani Minttuliekin keskustelevan jonkun kanssa etäämmällä, mutta olin sinä hetkenä liian uponneena ajatuksiini, että olisin kiinnittänyt siihen huomiota. Minun ei tarvinnut kauaa niihin sekalaisiin ajatuksiini ja niitten järjestelemiseen keskittyä, ennenkuin minulle tuli melkeinpä pakottava hinku kääntyä takaisin ja jäädä juttelemaan Minttuliekille kaikesta, mitä meidän ja kaiken muunkin välillä oli käynyt ja miksi. Mutta aivoni tiesivät, ettei se olisi oikea tapa toimia. Hän ei ollut enää kuolonklaanilainen, ja mitä ikinä muut eloklaanilaiset minusta ajattelisivatkaan, jos minä vain tulisin heille esittäytymään. Puhumattakaan siitä, mitä ikinä se voisi Minttuliekille ja hänen maineelleen Eloklaanissa tehdä. He kyllä varmasti osaisivat tuoksustani päätellä minun olevan kuolonklaanilainen. Eikä minua itseänikään suoranaisesti haluttanut tavata toisen klaanin väkeä. Vaikka he Minttuliekkiä kohtelisivat hyvin, en minä siltikään heidän olemassaoloaan yhtenäisenä klaanina kyennyt ymmärtämään. Eivät he olleet samaa puuta keskenään, eivät todellakaan. Jotkut olivat kulkureita, jotkut Kuolonklaanista loikanneita, jotkut vain muita joitakin. Olisin niin halunnut olla Minttuliekin tähden onnellinen, mutta en vain kyennyt siihen, kun se mihin hän ryhtyi ei tuntunut tekevän juuri minkään kanssa järkeä. Miten Eloklaani edes toimi? Miksi sen tulisi toimia? Voisin kait kysyä asiasta Minttuliekiltä, kun hänet uudestaan tapaan.

Aika tuntui kuluvan melko ripeästi. Minun ja Minttuliekin tapaamisista oli alkanut tulla jo tapa, mistä olin iloinen. Juttelimme kaikenlaisesta satunnaisesta. Elämistämme eri klaaneissa, tapahtumista ja kokemuksistamme siellä, Minttuliekki tuntui selittävän minulle Eloklaanista suhteellisen mielellään. Vaikka sen avulla olikin minun helpompi ymmärtää, en siitä huolimatta saanut päästäni sitä ajatusta, että se silti saattoi olla melkoisen väärin. Tai vähintäänkin kyseenalaistettavaa. Ei Kuolonklaanikaan mikään putipuhdas ollut vereltään, mutta sentään sillä oli pitkälle juurtuneet perinteet ja historia. En edelleenkään jaksanut uskoa pelkän taivaankaaressa majailevien henkien muodostaman klaanin levittämän sanoman riittävän pitämään Eloklaani kasassa kaiken sen sattumien määrän takia. En minä tätä kuitenkaan ikinä ilmaissut tai kertonut Minttuliekille. Hän nimittäin vaikutti omaksuneen sen kaiken, ja luottavansa siihen, olevansa siitä intohimoinen. Siksi minä hiljaa karvapeitteeni alla itseäni ja ajatuksiani ojentelin. Sen verran, että voisin hyväksyä Minttuliekin.

Minulle juttuja paljon tarjoili se, että olin ehtinyt saada oman oppilaan, Lehtitassun. En ollut alkajaisiksi mikään luottoisin kykyyni opettaa Lehtitassua, mutta luottamukseni elpyi nopsakasti, Lehtitassu kun tuntui omaksuvan tiedon ja tekniikat ihan menevästi. Hän kuunteli minua ja totteli, vaikka hän välillä olikin jokseenkin omapäinen ja oikukas. Ei siis juuri mitään huomautettavaa tai pahaa sanottavaa, lupaava nuori soturinpiltti. Mutta siltikin minulta tuntui riittävän Lehtitassusta juttua loputtomiin. Eikä Minttuliekki vaikuttanut olevan minun jutuistani juuri moksiskaan. Hän ei vaikuttanut tylsistyneeltä minun puhuessani. Jotenkin vain oppilaan kouluttaminen oli tuntunut minusta niin mielenkiintoiselta, että havainnoin aivan kaikkea, mitä minä tein ja mitä Lehtitassu teki.

Olin aamulla herätessäni ollut epätavallisen hyvällä tuulella. Siksi olinkin Lehtitassua harjoituksiin hakiessani huomannut olevani tätä kohtaan hieman eloisampi ja sosiaalisempi. Tiesin kyllä mielessäni, miksi olin niin hyvässä vireessä. Tänään olisi taas minulla tapaaminen Minttuliekin kanssa Eloklaanin rajalla.
”Tänään voisimme petrata taisteluasi, Lehtitassu”, sanoin oppilaalleni kävellessämme. ”Ei mitään vakavaa, siis. Haluan vain nähdä ja havainnoida, miten käyttäydyt taistelutilanteessa.”
Päivä vierähtäisi suht nopeasti alta hyvällä harjoittelulla. Vaikka olinkin suuntaamassa Lehtitassun kanssa harjoittelemaan täynnä kiinnostuneisuutta, mieltäni silti kaihersi odotus nähdä jälleen Minttuliekin kanssa yöllä ja viettää aika kieliä vaihdellen.

//Lehti ja Minttu voi kumpikin jatkaa
568 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Kiiitokset tähtiklaanille hän oli sopeutunut tänne. En olisi antanut itselleni koskaan anteeksi jos hän ei olisi. Toisaalta miten paljon Iltakaiku tiesi siitä miten paljo syytin itseäni? Arvasiko hän sen? Olihan hän sentään isäni ja tunsi minut kuin omat tassunsa. Tai, no, se oli monimutkaista, mutta uskoin asian olevan niin. Hän oli tuntenut minut pitempään kuin kukaan lähellä oleva kissa.. Fetus jopa pidempään kuin hän. Päädyin kuitenkin vain nyökkäämään isäni sanoihin. Olin saanut tietää että Lauhalaukka, oikea isäni, oli aika kiirellinen kissa, hän pörräsi kaikkialla sillon tällöin. Kermaturkki oli puolestaan todennut pääsevänsä helpolla, tiesin niin paljon kaikesta, tai no, en melkein mitään Eloklaaniin liittyen, mutta en todellakaan aloittanut pohjalta kuten suurin osa pennuista.
”Minusta on kivaa, että sinä jaksat yrittää. Kun te olette täällä, minun ei tarvitse miettiä sitä, kuinka te pärjäätte”, Hymyilin isälleni lopulta. Toivoin niin paljon ettei se asia koskaan muuttuisi, sekä me voisimme olla yhdessä loppu elämämme. Sekä toivoin tosiaan että vaikka se veisi oman henkeni että nuo kaksi kissaa eläisivät Klaaninvanhimmiksi. He olivat kaksi kissaa jotka merkitsivät minulle enemmän kuin elämä itsessään. Millainen heidän kuoleman jälkeinen elämänsä olisi? Entä uskoivatko he loppujen lopuksi mihinkään? Kun olimme olleet vielä erakoita he eivät tietääkseni olleet uskoneet mihinkään, mutta nyt tosissani toovoin heidän uskovan. Tähtiklaani oli mahdollisuus jonka itse ottaisin aina. Hetken etenimme hiljaa nummilla. Ihailin maisemaa hetki hetkeltä enemmän, se todella tuntui jo kodilta. Laaja näkymä joka suuntaan.. Pystyisinkö enää kuvittelemaan itseäni elämään erakkona puiden keskellä? Oliko se enää oikeaa vapautta?
”Ethän ole käynyt Kuolonklaanin rajalla?”, Ensinnäkään, eikö hän oikeasti luottanut minuun vieläkään sen tippaakaan että ei toisi aihetta esille, toiseksi, olisin, olisin todella jos olisin löytänyt pakokeinon. Mutta leiri oli kuin loukku silloin kun sieltä halusi pois. Se nieli sisään, eikä sieltä oikeasti pääsisi pois huomaamatta. Eikä minulla oikeastaan ollut mitään halua karata, olin täällä enemmän vapaa kuin koskaan erakkona! Kyllä, minulla oli aina kissoja ympärilläni mutta se ei tarkoittanut että he olisivat vanhempiani.
”Vain Pehmoturkin kanssa, kun kiersimme rajat läpi”, TokaiIn isälleni. Tiesin nyt aika hyvin missä mikäkin paikka sijaitsi, sekä unirytmini oli kääntynyt parempaan päin. Harjoittelimme aina tietyn aikaan kunnes tuli syönti aika, ja sitten loppu ilta meni miten meni.
”Hyvä. Kuolonklaanilaiset eivät ole sinulle hyvää seuraa, etenkään nyt, kun olet eloklaanilainen”, Tuhahdin vain turhautuneena ajatukseen, kääntäen katseeni eteenpäin.
”Olen kuullut että klaanit pitävät kokouksen joka täysikuu, mitä luulet, miten jännittynyt ilmapiiri on silloin ja valitaanko minua mukaan?”, päätin kysäistä, niin, Eloklaanissa kuuli paljon juttuja. Minusta oli aivan kiinnostavaa kuunnella mitä kaikkea ympärilläni kuului, tämän olin kuullut kirpputassulta.
”Odotan mielenkiinnolla miten kuoloklaanilla menee eloklaanin kanssa, valitsemisesta en niinkään tiedä. Onkohan heillä mitään perusteita keitä he valitsevat”, Isäni tokaisi. Puhuimme hetken asioista, kunnes jouduimme keskittymään täysin partioon. Todella ei mitään uutta tai jännittävää tapahtunut koko matkalla, mutta silti oli parasta olla valppaana. Tottelin mestarini ohjauksia, enkä niinkään enää kiinnittänyt isääni huomiota. Lopulta lähdimme leiriin partiosta, eikä mitään oikeasti kiinnostavaa käynyt.

//464 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Aamuinen juttutuokio jyrkkäkatseisen Tuimatassun seurassa oli tullut päätökseen ja osoittautunut jälkeenpäin ajateltuna sangen turhanpäiväiseksi. Tummanharmaan turkin omaava kolli oli luonnoltaan niin vähäsanainen, että keskustelun aikana olin tarkoituksettomasti kiskonut irti enemmän tietoa Tuimatassun mestarista Pimentovarjosta kuin itse oppilaasta, mikä ei todellakaan ollut ollut juttutuokiolle asettamani tavoite. Toisaalta, ajatustenvaihto oli lainehtinut itsestään siihen suuntaan, että minäkin olin jaaritellut enemmän ja yksityiskohtaisemmin Henkäysvarjosta kuin itsestäni.
Nyt Tuimatassu oli poistunut seurastani vatsa täynnä mässäiltyään jäniksen ruholla ja jättänyt minut nuoleskelemaan huuliani vastikään syömäni herkullisen myyrän jäljiltä. Annoin hopeanharmaan katseeni kiertää verkkaisesti leirissä ja sen kissoissa, jotka niin aterioivat, valmistautuivat lähteäkseen varapäällikön määräämään partioon kuin vaihtoivat kaikessa rauhassa kieliä klaanitoveriensa kanssa. Olin tuntea rinnassani pienen kateuden pistoksen silmäillessäni arvostelevasti toistensa seurasta nauttivia kuolonklaanilaisia, mutta pyyhkäisin tuntemuksen maton alle ja kumarruin nuolemaan oikeaa etutassuani pestäkseni sen avulla kaksiväriset kasvoni. Siistittyäni pääni ja käpäläni suin vielä huolellisesti ja järjestelmällisesti rintakehäni, lonkat sekä hännän. Peseytyminen selvitti vallan mainiosti myös pitkin ja poikin risteilleet ajatukseni ja sai minut tuntemaan oloni paljon elävämmäksi kuin hetki sitten – keskustelu Tuimatassun kanssa oli ollut kiusallisuuttaan peräti sangen ahdistava. Nyt tämän tukalan tuntemuksen paino oli kuitenkin valahtanut pois harteiltani, minkä johdosta suoristin hyvillä mielin selkääni ja kietaisin häntäni ympärilleni.
Samassa huomioni kiinnittyi aukion reunalla maleksivaan Tuhkajuovaan, joka tutkaili leiriä terävällä katseellaan aavistuksen mietteliään oloisena. Hopeanharmaaraidallinen naaras oli yksin, vailla valkoturkkisen erakko Hadeksen saati kenenkään muunkaan seuraa. Mieleeni muistui pienikokoisen soturin viime viherlehtenä tekemä lupaus siitä, että tämä voisi mahdollisesti opettaa minua uimaan. Olin kuullut Hehkulammen olevan jo sula, ja ehkäpä soturittarella olisi sen verran vapaata aikaa, että voisimme lopultakin alkaa harjoitella. Halusin todella oppia uimaan, sillä uskoin sen olevan hyödyllinen ja ennen kaikkea sellainen taito, jota aivan kaikki eivät osanneet. Enää minun tarvitsisi vain kysyä Tuhkajuovalta muistiko tämä lupauksena ja toivoa, että naaras olisi edelleen suostuvainen koulimaan minusta uimataitoisen.
“Tuhkajuova”, kutsuin soturia hitusen jännittyneesti noustuani ensin ylös ja asteltuani tämän luokse. “Muistatko, kun pyysin sinua ennen lehtikatoa opettamaan minua uimaan? Hehkulampi on kuulemma sula, joten ajattelin, että ehkä voisimme mennä jonakin päivänä kokeilemaan. Haluaisin näet edelleen oppia.”

// Tuhka?
// 333 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Raotin silmiäni hitaasti, sillä olin oppinut aamun kirkkauden ilkeän kirvelyn silmissä. Aamun valo oli kirkasta ja koleaa, eikä siinä tuntenut päivisin huokuvaa hiirenkorvan tuntua. Näin oli tänäkin aamuna. Kun olin saanut karisteltua unihikat silmistäni, nousin ylös istumaan ja aloin sukimaan öisestä pyörimisestä sekaisin olevaa turkkiani. Kieleni vedot olivat rauhallisia ja määrätietoisia, vaikka samalla olinkin hautautunut ajatuksiini. Minua oli koko yön vaivannut ajatus siitä, että klaania piinaava murhaaja saattaisi nukkua pesän seinämän toisella puolella soturienpesässä. Aivan liian lähellä perhettäni. Minusta tuntui niin avuttomalta, kun en voinut tehdä asialle mitään. Murhaaja vain jatkaisi määrätietoista klaanin harventamista ja ainoa tapa saada hänet lopettamaan olisi saada hänet kiinni.
Jätin ajatuksen taka-alalle ja tarkkailin hetken oppilaidenpesässä nukkuvia kissoja. Ensimmäiseksi huomasin, että Lehtitassu oli jossain vaiheessa yötä saapunut pesään nukkumaan. Tämän viereisellä pedillä tuhisi Sulkatassun harmaanruskea hahmo. Oli vielä niin aikaista, ettei ihmekään ettei muut oppilaat olleet heränneet.
Lähdin hiljaa pujotellen pesästä ulos, pitäen huolta siitä, etten vahingossa herättäisi ketään. Aamu olisi omaa aikaani, enkä halunnut muita seurakseni.
Aukiolla oli muutama soturi, mutta heistäkin suurin osa olivat valvojaisten jäljiltä tai yövartiosta. Suuntasin yksikseni leirissä olevaan rauhalliseen paikkaan, jotta voisin harjoitella rauhassa. Halusin, että iskuni olisivat tarkkoja ja osuisivat aina maaliin ja sitä ei voinut ilman harjoittelua saavuttaa.

Päivä oli jo valjennut ja aurinko lämmitti turkkiani kevyesti. Se tuntui miellyttävältä varsinkin ahkeran harjoittelun jälkeen. Istuskelin tavanomaiseen tapaani leirin laidalla tarkkaillen kissojen tekemisiä. Olisi hyvä olla perillä siitä, mitä klaanissa oli meneillään. Opin myös samalla lukemaan kissojen ilmeitä.
Huomasin sivusilmälläni minua lähestyvän Sulkatassun, jonka ilme oli lopen kyllästynyt. Käännyin tyynesti tämän suuntaan samalla osoittaen kiinnostusta naaraan tunnetilan syytä kohtaan.
”Huomenta. Ilmeesi on sen näköinen, ettet tainnut herätä oikealla tassulla”, totesin rauhallisesti, mutta samalla silmissäni kiilui jonkinlainen ilkikurisuus. Sulkatassu tuhahti ja istahti viereeni.
”Ei se minusta johdu, vaan Varjokarvasta!” sisareni nurisi, ”Hän on aina pompottelemassa minua kuin mitäkin pentua. Olisinpa jo soturi niin ei tarvitsi kuunnella sen kirppukasan määräilyä.” Minun teki mieli muistuttaa, että olisimme jo sotureita ilman typerää seikkailuamme, mutta jonkin tasoiset hyvät tapani eivät sitä sallineet.
”Sinun täytyy kestää vielä muutama kuu”, sanoin katsoen Sulkatassun ärsyyntyneisiin silmiin, ”sinun pitäisi olla sentään kiitollinen siitä, että hän kouluttaa sinusta soturin.” Sulkatassun ilme pysyi silti tyytymättömänä ja tiesin, että hänellä olisi varmasti vielä vaikka mitä sanottavaa mestaristaan. Silti päätin sanoa tähän väliin jotain aiheesta poikkeavaa, sillä halusin, että Sulkatassa varmasti keksittyisi, kun puhuisin hänelle.
”Mutta ennen kuin jatkat luennointiasi, minulla on sinulle asiaa. Toivon sydämestäni, ettet ole suunnitellut uusia seikkailuja, sillä minä en ole sinua päästämässä tuonne metsään harhailemaan. Sinäkin tiedät, kuinka vaarallista siellä nyt on. Eikö?” naukaisin vakavasti, Sulkatassun seikkailut tästä vielä puuttuisivat. Tällä kertaa olin valmis pitämään sisareni poissa seikkailuista, vaikka väkisin. Se olisi vain yksi hetki väärässä paikassa väärään aikaan ja sitten olisi henki pois.

//Sulka?
448 sanaa (KP-BOOSTI)

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Arvostan huolenpitoasi, mutten kaipaa sitä”, Lehtitassu sanoi katsoen totisena suoraan silmiini. Räpäytin silmiäni hitaasti, jonka jälkeen totesin tyynesti:
”En minä niin olettanutkaan, mutta hyvä.” Naaraan hillitty käytös oli täysin oletettavaa, eikä tullut minulle sen suurempana yllätyksenä. Lehtitassun katse kääntyi hetkeksi muualle, jonka jälkeen hän kohtasi minut taas itsevarmana:
”Entä sinä, miten sinä voit?” Hänen äänessään ei esiintynyt sen voimakkaampia tunteita, kuin minunkaan ja se piti tilanteen sopivana kummankin makuun. Heilautin paksun, sukimisesta huolimatta hieman sotkuisen näköisen häntäni etutassujeni päälle siististi.
”Hyvin”, sanoin ensin kirjavaan oppilaaseen katsoen, ja sitten antaen katseeni harhailla hänen ohitseen. Äänessäni oli vivahde leikkimielistä piikittelyä, sillä olin suonut Lehtitassulle tarkoituksella aivan yhtä kattavan vastauksen, kuin hänen omansakin. Lehtitassu nyökkäsin hyväksyen vastaukseni. Käyttäytymiseni oli pidättyväistä, muttei luotaantyöntävää. Naaras ei ollut ollenkaan pahaa seuraa, mutten minä hänen luonaan alkaisi norkoilemaan. Minulla ei ollut aikaa eikä tarvetta sellaiseen, ja jos olisi, Lehtitassu saattaisi olla juuri sen kaltainen kissa kenet valitsisin uskotukseni. Ystävä saattaisi olla liian voimakas termi, luottohenkilö kuvasi ennemmin ajatustani. Se ei kuitenkaan ollut ollenkaan ajankohtaista ja muutenkin luottamukseni naarasta kohtaan oli yhtä olematonta, kuin lentävät kissat.
Olin saanut sanomiseni sanottua, enkä väkisin alkaisi jatkamaan keskustelua, joten päätin lopettaa tilanteen ja poistua muualle.
”Nyt jätän sinut rauhaan. Näkemiin”, sanoin ja esitin pienen asiallisen eleen hyvästeiksi. Päätin suunnata toisaalle ja istua valvojaisissa hetken aikaa, vain käyttäytyäkseni kunnioittavasti. Vainajat olivat ansainneet elämän siinä missä kuka tahansa. Kun toteaisin valvomisen riittäneen, suuntaisin nukkumaan, sillä kaikesta tämän päiväisestä huolimatta, huomenna olisi uusi päivä ja pitäisi olla valmis ottamaan se vastaan.

//Kuka vaan 😀
247 sanaa

Kirjoittaja: Rita

Veljeni näytti ahdistuneelta. Suoraan sanoen hädissään olevalta. Hän käänteli päätään eri suuntiin hätäisesti, ja hengitti raskaasti. Mikä hänellä oli? En tiennyt, mutta halusin tuon rauhoittuvan, jottei minun tarvitsisi katsoa Tiputassun kärsimystä pidempään. Niin, hän näytti kärsivältä. Sysäsin mielestäni kysymyksen ’miksi’, ja annoin siskovaistoni ottaa ohjat hetkeksi. Vain pieneksi hetkeksi, lupasin itselleni. Veljeni täytyi rauhoittua.
”Tiputassu”, sanoin jyrkästi, mutta toinen ei reagoinut mitenkään. Tökkäsin veljeäni käpälälläni, ja tämä säpsähti, singoten sokean katseensa minuun. Tiputassun asento näytti siltä, että hän oli puolustautumassa; turkki sojotti pörrössä, katse oli hätääntynyt, asento vetäytynyt.
”Rauhoitu”, puhuin selkeästi, ja äänensävyni oli luja. Silitin tuon selkää hännälläni rauhalliseen tahtiin, ja tunsin tuon kylkien kohoilun rauhoittuvan hengityksen tasaantumisen myötä. Onneksi Hehkuaskel oli liian kaukana kuullakseen meitä. En todellakaan tarvinnut todistajaa näkemään, kuinka olin heikko veljeni seurassa. Vai oliko hellä parempi sana? No, asialla ei olisi väliä tässä tilanteessa.
Tiputassulta kesti hetki rauhoittua tyystin, mutta pian hän tekikin sen.
”No?” istahdin tämän viereen. Odotin selitystä. Tämä näytti kokoavan ajatuksiaan hetken, mikä antoi myös minulle aikaa ajatella. Olisikohan minun pitänyt antaa tälle yrttejä, jotta tuo olisi rauhoittunut? En kylläkään tiennyt kasveista tai yrteistä pätkän vertaa, joten olisin vahingossa saattanut myrkyttää hänet, mikä ei olisi ollut ideaalia. Mistäköhän tuon hätääntynyt olotila oli johtunut? Mitä olin sanonut ennen toisen panikointia? Ai niin. Olin puhunut siitä, miten olimme melkein saaneet tappajan kiinni. Tiesiköhän Tiputassu asiasta jotain, ja siksi panikoi? Epäilin sitä.
En ehtinyt ajatella tarkemmin, kun veljeni jo hengitti syvään ja avasi suunsa.
”Minä kuulen… ääniä”, veljeni ilmoitti hiljaa. Ääniä? Aloin huolestua. En minä ollut äsken kuullut mitään ääniä. Ei kai veljeni ollut hullu? Ei. Ei hän ollut. Ei hän käyttäytynyt hullusti, enkä yksinkertaisesti halunnut uskoa veljeni tulleen hulluksi. Tiputassu ei ikinä ennen ollut kuulostanut noin epävarmalta. Tässä hetkessä tajusin veljeni olevan hyvin haavoittuvainen, ja tavallaan kunnioitin sitä, miten hän luotti minuun tarpeeksi tunnustaakseen minulle tämän. Paloin halusta tietää lisää näistä äänistä, mitä ikinä ne sitten olivatkaan.
”Ne ovat pääni sisällä…” Tiputassun ääni hiipui. Mielessäni ehti käydä huolestus veljestäni ja tämän epä-Tiputassumaisesta äänen hiipumisesta, mutta sitten tilalle tuli ihmetys, ja sen jälkeen ärsyyntyminen. Annoin itselleni aikaa prosessoida veljeni kertoma. Asia oli tullut minulle täytenä yllätyksenä. Voi Tipua… Miksei hän ollut vain voinut kertoa minulle!? Olisin voinut auttaa! Tai ainakin olla tukena. Miksi hän ajatteli joutuvansa kärsimään tästä yksin! Sitä varten meillä oli toisemme; autoimme toisiamme. Me vastaan maailma. Niinhän se oli aina ollut! Huokaisin syvään. Samalla minua kiinnosti hirveästi nuo äänet. Minäkin ajattelin pääni sisällä, mutta ajatukseni olivat aina olleet normaaleja. En kuullut niitä ympärilläni, ja sain ajatukseni loppumaan koska tahansa. Mistäköhän Tiputassun äänet johtuivat? Olin jo kieltänyt ajatuksen veljeni hulluudesta, mutta mikä muu selittäisi asian? Oliko Tiputassu tosiaan vain pähkähullu? Päädyin samaan vastaukseen kuin aiemmin: ei. Ei hän saattanut olla. Johtuivatko äänet kenties traumasta, joka seurasi vanhempiemme menetyksestä? En keksinyt parempaakaan selitystä. En tosin tiennyt asiasta paljoa. Luulisi parantajien tietävän enemmän. Olihan Tiputassu antanut minullekin joitain rauhoittavia yrttejä. Toimisivatko yrtit hänelle? Mietin sanojani hetken ja priorisoin kysymykseni, ennen kuin avasin suuni.
”Mikset sinä kertonut minulle?” en jaksanut peittää äänessäni olevaa suutahtaneisuuden ja huolen tunnetta Tiputassun edessä, mutta pidin ääneni kuitenkin niin hiljaisena, ettei Hehkuaskel vahingossakaan kuulisi meitä.
”Oletko yrittänyt päästä niistä eroon? Millaisissa tilanteissa en tulevat? Mitä ne sanovat?” äänestäni paistoi nyt selvästi läpi huoli, muttei se oikeastaan haitannut minua. Veljeni saisi tietää tunteistani avoimesti, ainakin tämän kerran. Minulla oli vielä paljon kysyttävää, mutta hillitsin sanaryöppyäni, että veljeni pääsisi vastaamaan. Katsahdin Tiputassuun.
”Voi hiirenaivoinen sisko, en kai minä kertoisi sinulle, koska luulisit minun olevan hullu”, veljeni äänessä kuului pieni surullinen hymähdys. Avasin suuni sanoakseni vastaan, mutta Tiputassu ehti jatkaa ensin.
”Ja luuletko tosiaan, etten yrittäisi päästä niistä eroon. Millaiseksi limakasaksi oikein luulet minua?” veljeni ääni ei onneksi ollut vihainen lukuun ottamatta Tiputassumaisia solvauksia. Oli minun vuoroni hymähtää surullisesti.
”Minä olisin halunnut tietää aikaisemmin!” väitin, ja olin hetken hiljaa ennen kuin jatkoin, ”Mutta ymmärrän näkökulmasi.” Olimme kummatkin hetken hiljaa.
”Silloin, kun olen stressaantunut, jännittynyt tai mietin liikaa”, Tiputassu naukui hetken päästä.
”Mitä?”
”Kysyit, milloin äänet tulevat. Ja ne puhuvat yleensä pahaa minusta tai muista. Ne tykkäävät erityisesti pilkkaamisestani”, veljeni jatkoi. Olin hetken hiljaa, sillä kerrankin en tiennyt mitä vastata. Hiljaisuus välillämme ei kuitenkaan ollut painostavaa. Istuimme siinä vierekkäin ajatuksissamme.
”Sinun pitäisi varmaan mennä. Pilvihallan ja Lintusielun valvojaiset alkavat pian”, Tiputassu totesi matalalla äänellä hetken kuluttua. Huokaisin.
”Yritän keksiä keinon, jolla saisimme äänet lakkautettua lopullisesti”, sanoin toiselle vielä, ennen kuin luikahdin ulos pentutarhasta.
Raitis ilma puhalsi heti kasvoilleni, ja tuntui yllättävän ihanalta, kun yrttien pistävä haju ei enää tunkeillut nenääni. Huomasin illan jo hämärtäneen, vaikka aukiolla näkyikin vielä kissoja. Valvojaisten takia. Värähdin, ja tassuttelin leirin laitamille. En ollut vielä varma, halusinko jäädä valvojaisiin. En oikeastaan tiennyt, oliko se soveliasta, sillä en ollut jaksanut paneutua asiaan ja kysellä pentuna tarpeeksi. Olin tietysti jäänyt vanhempiemme valvojaisiin, mutta tämä oli eri asia. Päätin siis, että nykyinen paikkani leirin reunamilla oli hyvä välimuoto, ja istahdin alas. Yhtäkkiä huomasin Sähkötassun lähestyvän minua. Mitä asiaa kollilla olisi?
”Hei”, hän tervehti kohteliaasti saavuttuaan luokseni, ja minä nyökkäsin. Odotin, että tuo kertoisi asiansa.
”Halusin tulla vielä kysymään oletko kunnossa? En tullut arvostelemaan, haluan vain tietää”, Sähkötassun äänensävy oli melko neutraali. Tuon asenteesta päättelin, ettei hän kysynyt kiusallaan, mutta en uskonut hänen kysyvän senkään takia, että välittäisi erityisesti. Päätin olla miettimättä oppilaan motiivia liikaa, ja vastata samalla tavalla kun hän oli kysymyksen minulle esittänyt; neutraalisti.
”Olen ihan kunnossa, kiitos kysymästä”, vastasin jokseenkin kylmästi, mutten kuitenkaan niin vihamielisesti, että pelottaisin toisen pois.
”Arvostan huolenpitoasi, mutten kaipaa sitä”, katsoin Sähkötassua suoraan silmiin, mutta tällä kertaa ääneni ei ollut sarkastinen. Puhuin ihan täyttä totta.

//907 sanaa
//Sähkö?

Kirjoittaja: Tipu

Minulla meni oikeasti aikaa parantua kuolemasta, mestarini huomasi sen taatusti. Hän ei tosin pehmostellut liikaa sillä. Kun viimein Lehtitassu palasi leiriin kerroin parilla sanalla mitä oli käynyt. En toki sanonut mitään turhaa, kuten kuinka olin vain räjähtänyt lattialle, mutta kerroin kuinka se oli ollut aikalailla kokemus. Ei mennyt aikaakaan kun toinen kissa löydettiin kuolleena, siitä tuli vain täsmälleen kaaosta. Vaihdoimme siitäkin ruumista pari sanaa. Jaoimme aina silloin tällöin pari sanaa, ruuan ääressä tai ilman. Nyt hän räsähti suoraan pesällemme itku kurkussa, haisten aivan verelle. Hän viittoi minua pesän perälle, pois päin Hehkuaskeleesta, joka varmasti oli järkyttynyt, lähtien katsomaan aukiota. Häneen oli tarttunut kuoleman haju, hän oli selvästi ollut jonkin kuolleen lähellä. Lehtitassu keräsi ajatuksiaan hetken, ennen kuin alkoi puhumaan.
”Minä ja sähkötassu löysimme Pilvihallan ja Lintusielun lehtikuusi laaksosta. Sähkötassu näki väläyksen tappajasta, mutta ei kiinnittänyt häneen huomiota”, Lehtitassu tokaisi. Katsoin naarasta pitkään. Hän siis haisi verelle syystä? Minulla meni hetki tajuta että kuoleman sijasta hän haisi silkalle pelolle. En muistanut haistaneeni häntä noin peloissaan saati mitään.
”Tietääkö sähkötassu kuka se tappaja on? Minulla on aivan pari sanaa hänen kanssaan jaettavana”, Murisin. En haluaisi tappajan olevan tuolla elossa silmän räpäystäkään enemmän, mutta halusin purkaa vihani johonkin. Viimeistään Lehtitassulle, koska näköjään potilaille kiroaminen oli kielletty. Mutta jos hän oli pakkokauhuinen tarkoittiko se että hän oli potilaani? Kyllä kai? En osannut sanoa.
”Ei, hän luuli tappajaa minuksi, ja tajusi liian myöhään että minä olin muualla saalistamassa, joten ei kiinnittänyt huomiota tappajaan”, Hän selitti. Murisin, kääntäen pääni toiseen suuntaan.
”Minun täytyy jakaa pari sanaa teidän turvallisuudestanne Punatähden kanssa kerran Sähkötassu näki tappajan. Odota tässä, haen sinulle yrttejä, kiitä esi isiä että niitä viimein löytyi. Saat luvan tulla illalla hakemaan lisää yrttejä. En ota yhtään valitusta vastaan että näit painajaisia”, Tokaisin, ennen kuin lähdin yrttipesälle. Olimme löytäneet timjamia ihmeellä ja nyt annoin siitä ensimmäiset korret, ehkä viimeisetkin siskolleni. Hän tarvitsi sitä enemmän, olihan hän nähnyt sen kaiken veren, minä en joutunut nyt kärsimään. Hän oli muutenkin tärkeämpi. Palasin yrtti suussani, laskien sen sisareni luokse. Tassutin hänen viereensä, alkaen sukia toisen turkkia.
”Älä yritä rasittaa itseäsi liikaa tämän jälkeen. Et voinut mitenkään napata sitä tappajaa tai tietää että hän oli siinä. Koko klaani on hänen perässään”, tokaisin rauhallisesti siskolleni, toinen ei hetkeen sanonut asiaan mitään, ennen kuin hän vain nyökkäsi.
”Tuntuu vain niin turhauttavalta, olisimme voineet ehkä saada sen kissan kiinni, saati mitä”, Siskoni tokaisi. Nyökyttelin vähän, todellakin miettien miten asiat olisivat menneet jos kaksikko olisi ollut aikaisemmassa. Olisivatko nuo oikeasti voineet pelastaa kuolleet kissat? Mitä olisi käynyt jos tappaja olisi seissyt naaraan edessä? Siskoni edessä? Kylmät väreet kulkivat ihollani kun tajusin että siskoni olisi voinut olla uhrina. Saati se että tappaja oli kaksikon perässä aivan varmasti kun sähkötassu oli nähnyt vilauksen hänestä. Pysähdyin vain kauhistelemaan ajatukselle että siskoni olisi oikeasti varmasti listalla.
”Ja sitten olisit kokonaan orpo, kaikkien kuolemat sinun syytäsi. Voi parka. Kaikkien veret tassuissasi. Olisit niin vain voinut pelastaa emosikin ja isäsikin! Olisit vain syöksynyt siihen eteen ja kuollut siinä”, Ääni aloitti. Katsoin maata, hokien mielessäni ettei se ollut siinä.
”Entä jos vain tekisit tappajalle palveluksen ja uhraisit itsesi Lehtitassun puolesta? Niin hänenkin kuolema ei ole syytäsi-”, ääni aloitti ”Parantaja joka ei ole aiheuttanut muuta kuin kuolemaa”, ”Et sinä voi edes parantaa ketään!”, ” Tapat vain kaikki lopulta!”, Äänet sanoivat päälleikkäin, kaikki eri äänillä puhuen. Kääntelin päätäni yrittäen etsiä suuntaa josta ääniä ei tulisi. En kuullut kun Lehtitassu jotain, mutta viimein hän herätti minut kosketuksellaan tähän maailmaan. Jossa turkkini oli pörröllä, itse matalana, varmaan pää suunnalta toiseen mennen. Voi hiiren papana, minulla olisi selitettävää.

//580 sanaa
//Lehti

Kirjoittaja: Untuva

Harakkatassu kertoi olevansa koulutuksessaan loppusuoralla, aivan kuten olin olettanutkin. Hänen kertoessaan päästessään varmaan pian soturiksi, toisen oppilaan olemuksesta saattoi nähdä hänen olevan ylpeä itsestään. Olihan hän Kuolonklaanin vanhin oppilas, ja varmasti jo lähes valmis soturiksi, joten en pannut merkille toisen käyttäytymistä sen suuremmissa merkeissä. Olisin mielihyvin halunnut Harakkatassun paikalle. Soturiksi pääseminen tulisi olemaan isoin asia koko tähänastisen elämäni aikana. Tuntui epämukavalta oppilaana olla lähes jokaisen soturin pompoteltavana, vaikka tiesin itsekin sitten vanhempana syyllistyvän samaan. Vaikka olinkin vanhempia kissoja kohtaan kuuliainen ja tein kaiken käsketyn, se ei tarkoittanut, että olisin nauttinut siitä. Mikäli olin oikein ymmärtänyt, soturina olisi paljon vapaampaa. Toki klaanin velvollisuudet olisi hoidettavana, mutta ainakaan ei joutuisi niin useasti käskytettäväksi. Harvemmin sotureita näki vaihtamassa klaaninvanhusten haisevia makuualusia. Siitäkin hommasta voisi päästä eroon soturina.
“Entä sinä? Mitä kaikkea Pimentovarjo on jo opettanut sinulle?” Harakkatassu kysyi herättäen minut ajatuksistani. Olisi pitänyt arvata, että toinen halusi vuorostaan tietää minun koulutuksestani, kun olin kerta kysynyt samaa häneltä. Pimentovarjo oli ehtinyt opettaa minulle vain perusteita, kun oli tullut suurten harjoitusten aika. Koulutukseni oli siis ollut vasta alkusuoralla osallistuessani muiden minua paljon kokeneempien kanssa harjoituksiin. Sen jälkeen olinkin kirinyt koulutukseni kanssa, mutta se ei ollut pelkästään mestarini ansiota. Olin harjoitellut myös itsenäisesti enemmän, sillä tiesin sen auttavan minua eteenpäin soturioppilaan polulla. Taisin olla tällä hetkellä lähellä puoliväliä koulutukseni suhteen, mutta en ollut aivan varma asiasta. Esimerkiksi taisteluharjoituksissa olin selvästi valmis haastavampiin liikkeisiin, mutta saalistus oli edelleen heikoin taitoni. Kiipeilyäkin olimme ehtineet harjoitella jonkun verran, ja olin siinä hommassa jo varsin etevä. Nyt piti vain vastata jotain vastaavaa Harakkatassulle. Olin saanut jäniksenkin jo hotkittua keskustelumme aikana, joten en olisi jaksanut tuhlata aikaani enää tämän hetken ylläpitämiseen.
”Koulutukseni on ihan hyvässä vaiheessa”, tyydyin hymähtämään jotain ja nousin tassuilleni seisomaan. Kolli oli saanut myös myyränsä loppuun, ja arvelin kummankin jatkavan eri suuntiin tästä eteenpäin. En voinut sanoa nauttineeni keskusteluhetkestämme, mutta kyllä sitä hieman sieti. Kunhan Harakkatassu ei änkeisi aina seuraani syödessäni. Enkä uskonut oppilaan tekevänkään niin, ei varsinkaan, koska kyseessä olin minä. Mutta tiesinpähän nyt taas parista kuolonklaanilaisista enemmän. Seisoessamme lähietäisyydellä toisistamme tuli hyvin selväksi, kuinka isokokoinen olin verrattuna moniin muihin oppilaisiin. Harakkatassu taisi ollakin ihan normikokoinen. Vaikka hän olikin minua vanhempi, olin silti suurikokoisempi. Ennen kuin toinen ehti sanoa sanaakaan, nyökkäsin hänelle ja käännyin. Mitäpä sitä sanoilla hyvästelemään. Olin ensin astelemassa istumaan vain sivummalle odottamaan josko mestarillani olisi jotain minulle, mutta halusin päästä pois Harakkatassun mahdollisen katseen alta, joten jatkoin matkaani suoraan oppilaiden pesään. Ehtisinpä ainakin levätä hetken rauhassa.

// 402 sanaa (KP-boosti)

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Tassutimme ripein askelin Jyrkänneloikan luokse, jonka katse hohkasi tavallista vihaisempana huomatessaan, ettei meillä ollut saalista mukanamme.
”En antanut äänimerkkiä vielä”, kolli murahti ja siristi silmiään tyytymättömänä. Päätin hoitavani puhumisen, sillä olin huomannut onnettomuuspaikalla Lehtitassun silmissä jotain, mitä hän ei halunnut esitellä. Pakokauhua. En minä tuominnut kissaa tunteista, sillä jokaisella niitä oli, mutta Lehtitassun kovan perusluonteen tietäen halusin antaa hänelle lisäaikaa tunteidensa käsittelyyn ja niiden hallitsemiseen. Hän olisi ollut kiitollinen jos olisi tiennyt. Olin hieman huolissani naaraasta, sillä tiesin hänen menneisyydestään. En kuitenkaan tiennyt miten muutenkaan olisin auttanut häntä, kuin olemalla hiljaa. Uskoin, että hän ei halunnut puhua. Enkä halunnut minäkään.
”Löysimme Lintusielun ja Pilvihallan ruumiit. Täällä, lehtikuusilaaksossa on nyt se, joka on syyllistynyt muihinkin kuolemiin. Näin hänet, mutta luulin häntä Lehtitassuksi”, selitin sen enempää kiertelemättä. Mestarini pupillit laajenivat, jonka jälkeen hän nousi ylös ja käski näyttää tietä. Hän myöskin komensi meitä pysymään tiiviisti yhdessä täällä riehuvan murhaajan takia.
Saapuessamme paikalle, kaikki oli tismalleen samalla lailla kuin sieltä lähteissämmekin. Jyrkänneloikka tassutti aukiolle ja katseli siellä vallitsevaa kaaosta vakavana.
”Minä voin kantaa Lintusielun”, tarjouduin, sillä ensinnäkin olin fyysisesti vahva ja toiseksi halusin hoitaa sen mieluummin itse, kuin sysätä sen Lehtitassun harteille. Jyrkänneloikka nyökkäsi ja sitten tassutti itse suurikokoisen Pilvihallan luokse. Kun olimme saaneet vainajat mukaamme, lähdimme kulkemaan kohti leiriä. Tunnelma oli synkkä ja kaikki olivat hiljaa. Jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.
Saavuimme leiriin ja vastassamme oli monen kissan enemmän ja vähemmän järkyttyneet katseet. Kävelin leiriaukion keskikohtaan ja laskin Lintusielun varovasti maahan Pilvihallan vierelle. Lintusielun puhtaanvalkoinen turkki oli peittynyt tahmeaan helakanpunaiseen vereen. Käännyin pois sanomatta mitään ja tassutin leirin varjoihin katselemaan muiden kissojen tekemisiä, sillä se oli minun tapani saada ajatukseni purettua. Näin mielessäni vieläkin sen sotkuisen aukion. Se kuva hieman vainosi mieltäni ja vaikka en tuntenutkaan syvää järkytystä, sisälläni tuntui kuristava ahdistus. Pelkäsin sitä, että koska tämä kissa kajoaisi minun perheeseeni.
Näin kuinka Lehtitassu suuntasi nopeasti parantajanpesälle – luultavasti veljeään etsimään. Minua jäi hieman vaivaamaan, oliko naaras oikeasti kunnossa, vaikkei se minulle kuulunutkaan. Jotenkin se, että olimme jakaneet yhdessä sen karmean hetken, sai minut tuntemaan jonkinlaista vastuuta siitä, että minun tulisi mennä varmistamaan hänen vointinsa. Ei se tarkoittanut, että pitäisin Lehtitassusta tai mitään sellaista, se olisi voinut olla kuka vain ja silti toimisin samoin.
En huomannut ajankulua ollenkaan ja kun vihdoin havahduin todellisuuteen kissojen elämän tarkkailusta, oli jo melkein pimeää. Panin merkille, kuinka aukion poikki kävelevä Punatähti huomasi minut ja lähti lähestymään minua. Kollin ollessa tarpeeksi lähellä, nyökkäsin tälle tervehdyksen, joka sisälsi kunnioitusta, vaikka minua olikin hieman jäänyt kaivelemaan Punatähden antama rangaistus. Tiesin rangaistuksen olevan oikeutettu, mutta kolme kuuta oli järkyttävän kauan.
”Hei Sähkötassu. Jyrkänneloikka kertoi sinun nähneen kissan, joka saattaisi olla tämän kaiken takana. Onko sinulla yhtikäs mitään näköhavaintoja?” päällikkö kysyi silmissään kaukainen epätoivo. Huokaisin pudistaen päätäni:
”En katsonut tarkasti. Luulin häntä Lehtitassuksi ja annoin asian olla.” Ääneni oli tavallista vaimeampi. Kai ruumiin näkemisellä -ja varsinkin ensimmäistä kertaa- oli jokaiseen jonkinlainen psykologinen vaikutus, vaikkei se heille itselle olisikaan selvää. Se oli eri asia, jos näki kuolleen kissan valvojaisissa, sillä kissat siistittiin niitä varten ja he näyttivät vain nukkuvan. Kun näki kissan tuoreeltaan tapettuna, se oli eri asia.
”Kiitos kuitenkin”, punaruskea kolli naukui nyökäten, jonka jälkeen poistui paikalta. Kissoja alkoi kerääntymään valvojaisiin. Huomasin myös Lehtitassun saapuneen takaisin aukiolle. Hän istui aivan leirin laidalla yksikseen katse johonkin kaukaiseen kohotettuna. Nousin ylös, sillä halusin mennä tekemään jotain minulle erittäin epätavallista, nimittäin kysymään kissan vointia. Se ei kuulunut ollenkaan tapoihini, sillä ylimääräinen jutustelu oli tarpeetonta. Tassutin tyyni ilme kasvoillani oppilaan luokse ja naaraan huomatessa minut, hänen katseensa painui hetkeksi minuun, jonka jälkeen hän vilkaisi muualle.
”Hei”, tervehdin hiljaa avaten keskustelun. Oppilas nyökkäsi tervehdyksen, samalla näyttäen siltä, kuin miettisi visiittini tarkoitusta. Kissan kasvot olivat aivan yhtä hyvin hallitut kuin yleensäkin, eikä niistä voinut enää lukea päivän tapahtumia.
”Halusin tulla vielä kysymään oletko kunnossa? En tullut arvostelemaan, haluan vain tietää” sanoin ja katsoin Lehtitassua vähän oudosti sivusilmällä. Oloni ei ollut kaikista luonnollisin, mutta halusin oikeasti tietää. Äänessäni saattoi olla aivan pienesti havaittava murunen myötätuntoa, mutta silti päällepäinen olemukseni oli tavanomaisen tyyni.

//Lehti?
653 sanaa (KP-BOOSTI)

Kirjoittaja: Rita

”Minä näin hänet. Sen, joka teki tämän, mutta en tarpeeksi tarkasti”, Sähkötassu virkkoi matalasti ja hyvin vakavana. Tästä oli leikki kaukana, se oli varmaa. Tarkastelin kollin ilmettä, mutta en erottanut juurikaan pakokauhua tämän ilmeessä. Hyvä niin. En ollut valmis toimimaan lohduttajana.
Kirosin mielessäni sitä, ettei Sähkötassu ollut nähnyt tappajaa tarkemmin. Toivoin, että tämän tehnyt saataisiin kiinni. Tarkemmin toivoin, että minä saisin hänet kiinni, sillä tappajan jahtaamisessa olisi jonkinlaista jännitystä ja vaaran tuntua. Tietysti siihen tarvittaisiin tarkka suunnitelma… Minulla välähti. Sähkötassuhan oli sanonut jotain siitä, että halusi minun todistavan aukottomat suunnitelmani. Voisin yrittää saada tappajan kiinni punomalla suunnitelman! Pitäisi puhua asiasta Sähkötassulle, kun olisi soveliaampi aika.
Ravistin päätäni. Nyt pitäisi keskittyä olennaiseen. Käänsin katseeni kahteen kuolleeseen kissaan. Jokin niissä kammotti minua. Veriset ruumiit… Selvä vaaran tuntu… Lasittuneet silmät… Etäiset muistot pentuajoiltani pyörivät mieleeni, vaikka yritin estää ne. Ei, Lehtitassu, ei! Miksi triggeröidyin asiasta näin? Älä! Lopeta! Ajatukseni alkoivat vaeltaa menneessä, vaikka kuinka yritin pysäyttää ne. Kuinka vanhempani olivat kuolleet sen petoeläimen kynsissä, kuinka veljeni oli uhrautunut puolestani, heidän veriset kehonsa… En näkisi heitä enää koskaan. Jouduin tekemään kaikkeni pitääkseni naamani peruslukemilla, ja tuijotin järkkymättä eteenpäin. Älä itke, älä itke, älä itke! Itkeminen on heikoille! Itkit viimeksi pikkuisena rääpäleenä. Onnistuin onneksi pitämään kyyneleet sisälläni, vaikka tarkkaan katsottuna silmissäni näkyi varmasti pakokauhu. Tuntui hirvittävältä, kun en pystynyt maskeeraamaan silmieni hätäisyyttä, vaikka kuinka yritin näyttää normaalilta. Yleensä pystyin siihen. Saatoin vain toivoa, ettei Sähkötassu huomaisi mitään. Miksi olin murtunut näin? En saisi olla heikko, varsinkaan Sähkötassun edessä!
”Lehtitassu?” säpsähdin kollin jokseenkin varovaisesta kysymyksestä. Käänsin katseeni, ja sain vastaani Sähkötassun sinivihreän katseen. Tämän ilme oli vakava, eikä liian tunteellinen, mistä pidin. Nielaisin.
”Mitä? Olen ihan kunnossa”, vastasin huultani purren, ja yritin kuulostaa mahdollisimman normaalita. Lopeta jo! Älä kuulosta niin epätoivoiselta!
”Öhh.. okei. Mennäänkö kertomaan Jyrkänneloikalle?” tämä virkkoi hetken kuluttua. Kiitollisena nyökkäsin, ja lähdimme mitään sanomatta juoksemaan samaan suuntaan rinta rinnan. Sähkötassu ei onneksi yrittänyt aloittaa keskustelua tai puhua äskeisestä, joten sain rauhoittua itsekseni. Tai, rauhoittua niin paljon kuin juostessa pystyi. Onneksi olin hyvä juoksija.
Hengitin pari kertaa syvään ja räpäytin silmiäni. Olin ihan kunnossa. Minun täytyi olla. Kuinka hyvin olin saanut piilotettua tunteeni kollilta? Toivoin vain, etten vaikuttanut liian epätoivoiselta tuon edessä. Päätin tehdä itselleni lupauksen: en enää murtuisi noin muiden edessä. Tiputassu olisi poikkeus. Mutta muiden edessä en itkisi. Miksi olin edes triggeröitynyt asiasta niin paljon? Tarkemmin ajatellessa en halunnut paneutua kysymykseen sen enempää, vaan keskityin kävelemiseen. Kohta huomasin jo Jyrkänneloikan puiden läpi. Tämä mahtoi ihmetellä, miksi tulimme kahdestaan ja ilman saaliita.

//408 sanaa
//Sähkö?

Kirjoittaja: Elandra

Edelliset päivät Kuolonklaanissa olivat olleet rauhallisia. Huurreliljan kuoleman jälkeen kukaan kissoista ei ollut kuollut, paitsi Hopeaputous, joka oli päättänyt hylätä synnyinklaaninsa ja muttaa Eloklaaniin. Ei hänkään oikeasti ollut kuollut, mutta ei hän minun näkökulmassani ansainnut enää elävän kissan arvoa. Olin aina pitänyt hopeanvalkoista soturia edes jokseenkin uskollisena ja hyvänä soturina, mutta ilmeisesti olin ollut harvinaisen väärässä. Hopeaputous oli pyytänyt luvan lähtöönsä itse Punatähdeltä. Olin hämmentynyt, kun päällikkö oli mennyt ja antanut luvan. Hän oli perustellut sen sillä, ettei klaanien välisissä säännöissä kielletty klaanin vaihtamista. En halunnut arvioida Punatähden tapaa johtaa klaania, mutta viimeistään tässä vaiheessa olisi ehkä ollut hyvä luoda sellainen sääntö.
Aurinko oli juuri laskemassa, ja kissat painuivat pesiinsä nukkumaan. Minua ei väsyttänyt. Olin nukkunut pitkään, sillä unet olivat viime päivinä jääneet varsin lyhyiksi. Hades tuntui seuraavan minua kuin mikäkin pieni pentu emoaan, jopa vapaa-ajallani. Toisaalta, se oli hyvä keino pysytellä erossa Henkäysvarjosta. En ollut saanut selville enempää hänen suunnitelmistaan, sillä kaikki aika oli mennyt Raparperitassun ja Hadeksen kanssa. Pitäisi jossain välissä lyöttäytyä Pimentovarjon seuraan ja pyytää tuo avukseni. En olisi halunnut myöntää, mutta yksinkertaisesti minulla oli liian vähän aikaa, jotta olisin yksin voinut selvittää tämän asian. Jos Henkäysvarjo todella oli sotkenut pentumme mukaan likaisiin suunnitelmiinsa, hän saisi kyllä tuntea sen nahoissaan.
”Hei, Tuhkajuova”, tuttu ääni sanoi, ja kohtasin hetkellisesti isäni katseen.
”Hei”, vastasin nyökäten ja käänsin taas vihreän katseeni eteenpäin.
”Oletko yövartiossa?” kolli kysyi tälle tavanomaisella, mitäänsanomattoman kylmällä äänellään.
”Ei, nukuin viime yönä niin hyvin, että ajattelin valvoa vielä hetken”, kerroin. Jyrkänneloikka nyökkäsi.
”Entä sinä, oletko yövartiossa?” kysyin ja käänsin katseeni jälleen kohti isääni. Jyrkänneloikka kohtasi sen. Hänen katseensa vaikutti normaalia synkemmältä. Oliko kaikki hyvin? Kolli pudisti päätään, ja minä nyökkäsin vastaukseksi. Käänsin katseeni pois, sillä isä ei pitänyt siitä, kun tätä tuijotti turhaan. Kenties ilmeen synkkyys ei ollut mitään vakavaa. Isä oli varmaan vain pettynyt Hopeaputouksen toimintaan tai huolissaan siitä murhaajasta. Niin se varmasti oli, järkeilin.
”Sinun pitäisi viettää vähemmän aikaa sen erakon kanssa, ja enemmän oman perheesi kanssa”, kolli murahti yllättäen. Erakolla hän viittasi Hadekseen.
”Niin pitäisi, mutta se on vaikeaa, kun Punatähti määräsi Hadeksen opetuksen minun harteilleni. Minä tahdon hoitaa tehtäväni hyvin, enkä vain jotenkin sinne päin. Jos se minusta on kiinni, Hadeksesta tulee vielä hyvä soturi klaanille”, selitin isälleni rauhallisesti niin, etten suututtaisi tätä. Toki minä ymmärsin kollin pointin. Klaanissa kissat takuulla huomaisivat pian minun ja Henkäysvarjon kireät välit. Se saisi minut näyttämään hiirenaivoiselta riitelijältä, jollainen en halunnut olla. Oli kuitenkin vaikeaa olla sovussa kissan kanssa, joka ei hyväksynyt sitä, että toteutin päällikön määräystä. Henkäysvarjo tuntui toisinaan jopa haastavan riitaa ihan väkisin.
”Uskon sen, mutta se ei saa pilata välejäsi Henkäysvarjoon”, kolli tuhahti ja nousi ylös. Hän venytteli ja käänsi vielä katseensa minuun.
”Sinun täytyy kunnioittaa myös Henkäysvarjoa ja hänen mielipiteitään. Jos hän tahtoo viettää kanssasi aikaa, sinun täytyy löytää sitä jostakin”, kolli murahti ja käveli sitten kohti leirin uloskäyntiä. Jäin katsomaan hänen peräänsä ja kirosin mielessäni. Ymmärsin kyllä, että isä halusi minun olevan kunnioitettu soturi, mutta miksi hänen aina piti puuttua asioihini väärään aikaan. Juuri nyt kaikki mitä halusin, oli välimatka Henkäysvarjoon. Päätin, että Henkäysvarjo saisi itse lähestyä minua.
Käännyin ympäri ja astelin sotureiden pesään. Pesässä oli melko lämmin, sillä se oli lähes täynnä. Soturit nukkuivat lähekkäin, ja oli miltei mahdoton tehtävä kävellä pesän sisäänkäynniltä sen keskustaan omalle vuoteelleni. Usein joku aina talloi jonkun häntää tai käpäliä.
Kuolonklaanissa oli sotureita enemmän kuin aikoihin, joka oli vain hyvä asia. Eipähän ainakaan Eloklaani pääsisi kasvamaan suuremmaksi, kunhan kuolonklaanilaiset nyt vain ymmärtäisivät sen, ettei Eloklaanissa ollut mitään parempaa kuin täällä. Asetuin omalle vuoteelleni makaamaan. Henkäysvarjo nukkui sikeästi sammalvuoteellaan, joka sijaitsi omani vieressä. Kolli tuntui nukkuvan sikeästi.

Seuraavana aamuna heräsin virkeänä ennen auringonnousua. Istuskelin hetken pääaukiolla ja nautin tästä rauhallisesta aamusta. Taivas oli pilvetön, ja auringonnousu oli värjännyt taivaanrannan hailakan punaiseksi. Kirkkaimmat tähdet sinnittelivät yhä taivaalla, mutta pian ne katoaisivat, kun auringon ensisäteet paljastuisivat puiden takaa. Huomasin Henkäysvarjon astelevan ulos pesästä. Varapäällikkö näytti väsyneeltä, kun tuo kohtasi vihreän katseeni. Soturi yritti hymyillä, mutta hymy näytti turhankin pakotetulta. Minä en edes vaivautunut yrittämään, vaan katsoin raidallista kollia vakavoituneena.
”Huomenta”, Henkäysvarjo naukui ja istui eteeni parin hiirenmitan päähän minusta. Nyökkäsin tervehdykseksi. Tunnelma välillämme oli kireä. Kiitin sitä, että pääaukiolla ei lisäksemme ollut muita kuin sisäänkäynnin luona istuva Kuuraturkki, joka oli ollut yövartiossa.
”Mitä aiot tehdä tänään?” kolli kysyi matalalla äänellä ja piti katseensa koko ajan silmissäni. Kohautin lapojani välinpitämättömästi.
”Pitäisi pitää Raparperitassulle harjoitukset jonkun ikätoverinsa kanssa. Hades on turhan hyvä taistelija, ja Raparperitassu tarvitsisi välillä tasaisemman vastustajan”, selitin kollille rauhallisesti. Henkäysvarjon ilme kirkastui.
”Voitte tulla meidän kanssamme”, hän ehdotti. Niin, tietenkin hän ehdotti. Harakkatassu toki oli jo miltei valmis soturiksi, mutta olisi hän takuulla tasaisempi vastus mitä Hades. Hämmästyin, kun valkea kolli juuri sillä silmänräpäyksellä astui ulos sotureiden pesästä. Juuri kun olin mielessäni lausunut hänen nimensä. Valkea soturi venytteli makoisasti ja haukotteli, jonka jälkeen kolli etsi katseellaan jotakin. Haalean meripihkaisten silmien katse pysähtyi minuun. Empimättä kolli asteli kohti minua ja kumppaniani. Hän ei tuntunut välittävän siitä, että Henkäysvarjo vihasi häntä. Eikä varapäällikkö edes yrittänyt piilottaa vihaansa.
”Huomenta. Tuhkajuova, millaisen päivän olet suunnitellut meille tänään?” valkea kolli kysyi ja asettui istumaan Henkäysvarjon vierelle. Raidallinen kolli näytti siltä, kuin hän olisi saattanut hetkenä minä hyvänsä repiä valkean erakon korvat irti. En ehtinyt vastata, kun Henkäysvarjo jo töksäytti:
”Tuhkajuova tuossa mietti, että sinä voisit palata tänään takaisin sinne mistä tulitkin.” Kollin sanat saivat minut ärsyyntymään. Eikö hän ihan oikeasti tuntenut minua, vai halusiko varapäällikkö vain ärsyttää? Vihasin sitä, kun joku laittoi sanoja suuhuni tuolla tavalla. Väläytin kumppanilleni vihaisen katseen, josta tuo kenties huomasi virheensä.
”Henkäysvarjo lupasi viedä Raparperitassun harjoituksiin Harakkatassun kanssa. Me voisimme kerrata Kuolonklaanin sääntöjä”, vastasin rauhallisella äänellä ja käänsin katseeni Hadekseen, jonka kasvoille levisi tyytyväinen hymy. Henkäysvarjo näytti siltä, kuin hän olisi hetkenä minä hyvänsä haljennut raivosta. Varapäällikkö pakotti itsensä kuitenkin pysymään rauhallisena.
”Ai niin, niinhän se taisikin olla. Muistan joskus asioita vähän huonosti, sitä se vastuu teettää”, kolli naurahti turhankin tekopirteästi. Olin yllättynyt siitä, että Henkäysvarjo ei alkanut väittämään vastaan. Hän hyväksyi kohtalonsa, sillä olihan kolli itse tehnyt virheen ärsyttäessään minua. Kumppanini katsahti minuun vielä kerran ärsyyntyneesti, jonka jälkeen hän kääntyi ja lähti pois luotamme. Katsoin, kuinka raidallinen kolli käveli leirin keskustaan. Hän ei enää edes vilkaissutkaan meidän suuntaamme.
Minua ärsytti Henkäysvarjon asenne. Viimeisten kuiden aikana hän oli muuttunut kuin eri kissaksi. Punoi juonia Eloklaania vastaan ja tuntui jo pitävän minuakin arvottomana. Hades taisi olla viimeinen niitti. Kolli ei sietänyt erakkoa lainkaan, ja tuntui myös inhoavan minuakin. En minä olisi halunnut olla riidoissa, mutta Henkäysvarjo itse ei voinut ymmärtää, että tämä ei ollut minun valintani. Punatähti oli antanut minulle tehtävän.
”Onko kaikki hyvin? Välinne tuntuvat olevan vähän kireät”, Hades sanoi varovaisella äänellä ja kohtasi katseeni.
”Sehän ei varsinaisesti kuulu sinulle”, vastasin ärähtäen. Hades säpsähti, katsoi minua pahoitellen ja nyökkäsi.
“Olet oikeassa, anteeksi että kysyin”, kolli vastasi rauhallisella äänellä ja käänsi katseensa maata kohti. Hades oli hämmentävä kissa. Toisinaan hän oli raivostuttava, mutta välillä jopa ihan mukavakin. Lähes aina kolli oli kohtelias. Hän kunnioitti klaanimme sääntöjä, eikä ollut vielä kertaakaan niitä rikkonut. Kunnianhimoakin tuolta löytyi. Hades oli päättänyt, että hänestä tulee Kuolonklaanin soturi, ja hän tuntui pitävän tavoitteesta kiinni kaksin käpälin.
“Kertaamme tänään klaanin sääntöjä. Tule, leiri on pian täynnä hälinää, joten kertaaminen sujuu paremmin ulkona”, sanoin ja lähdin kävelemään leirin halki kohti uloskäyntitunnelia. Ohitin Henkäysvarjon, mutta en vilkaissutkaan kumppaniini päin. Hades käveli perässäni rauhallisin askelin. Johdatin valkean kollin ulos leiristä, ja suuntasin kohti etelää. Päivästä tulisi kirkas, ja kenties Hehkulammen vesi näyttäisi taas sinisen värinsä. Ei ollut mitään kauniimpaa, kuin Hehkulampi viherlehtisin. Silloin sen vesi oli suorastaan hehkuvan sinistä. Hiirenkorvan aikaan väri ei ollut yhtä kaunis, mutta mitä lähemmäksi viherlehteä pääsimme, sitä paremmalta se näytti.
“Oletko sinä ihan kunnossa?” Hades kysyi yllättäen ja ravasi vierelleni. Mulkaisin erakkoa kerran, ja tuo ymmärsi jättäytyä hieman taaksepäin. Ruoho käpäliemme alla oli öisen sateen jäljiltä kosteaa, mutta aurinko kuivattaisi sen nopeasti. Eivätkä märät käpälät minua haitanneet, itse asiassa tuntui vain mukavalta juosta eteenpäin märällä ruohikolla.
“Et vastannut kysymykseeni”, Hades huomautti hetken kuluttua, kun yllemme oli laskeutunut jälleen se sama piinaava hiljaisuus, johon olin jo oikeastaan tottunut.
“Olen kunnossa. Miksi en olisi?” tuhahdin ja hidastin tahtiani, kun lähestyimme Hehkulampea. Ohitimme kivikukkulan, ja matka jatkui eteenpäin. Hehkulampi näytti mielestäni parhaimmalta etelästä katsottuna. Sieltä näki sekä lammen että kivikukkulan ja metsän.
“Mietin vain. Ovatko välinne Henkäysvarjon kanssa aina olleet tuollaiset, vai johtuuko se minusta?” kolli kysyi ja tuntui nyt varovan sanojaan. Mulkaisin tuota jälleen ja meinasin olla vastaamatta, mutta eihän se mikään salaisuus ollut:
“Ei se pelkästään sinusta johdu, mutta suurilta osin kyllä.” Hades ei tuntunut säikähtävän suoraa puhetta. Hän vain nyökkäsi.
“Miksi olet hänen kanssaan, jos hän käyttäytyy sinua kohtaan noin?” valkea kolli kysyi, kun pysähdyin Hehkulammen rantaan. Vilkaisin häntä hieman hämmentyneenä.
“Koska olen hänen kumppaninsa. Ei silloin voi vain olla olematta toisen kanssa”, sanoin. Hades naurahti.
“Ei se ihan noin ole. Tietäisit vain, miten monta kumppania minulla on vuodenaikojen saatossa ollut! Ei kumppanuuden tarvitse olla ikuista, Tuhkajuova”, kolli lausui ja kohtasi katseeni. Minä en ymmärtänyt.
“Miten niin ei tarvitse olla ikuista? Yritätkö vihjata, että minun pitäisi tappaa Henkäysvarjo?” kysyin erittäin hämmentyneenä. Ilmeisesti sanoin jotakin todella hauskaa, sillä Hades purskahti nauruun. Minua ei naurattanut.
“Ehei, vaan voit aina lopettaa sen kumppanuuden ja löytää uuden kumppanin, tai olla ihan vain yksin. Minä olen tullut siihen tulokseen, ettei minusta ole enää rakastumaan. Olen rakastunut liian monta kertaa, ja loppujen lopuksi aina särkenyt sydämeni. Minun on parempi yksin”, kolli kertoi. Kun hän kertoi omasta menneisyydestään, kissan ilme synkkeni hetkeksi. Sitten se taas kirkastui, kun kolli hymyili minulle.
Ajatus kumppanuuden lopettamisesta kuulosti hullulta. Ymmärtäisin sen, jos Henkäysvarjo rikkoisi klaanin sääntöjä ja hänet häädettäisi klaanista. Siinä tapauksessa en tahtoisi olla hänen kumppaninsa enää, mutta ei minulla ollut mitään syytä erota Henkäysvarjosta. Se vain saisi oman asemani klaanissa heikkenemään. Minun kumppanini oli tuleva päällikkö, joten totta kai oli järkevintä pitää kiinni Henkäysvarjosta.
“Olen aika varma, ettei se toimi noin. Henkäysvarjo on tuleva päällikkö, joten olisi silkkaa typeryyttä erota hänestä nyt”, vastasin vakavalla äänellä. Hadeksen ilme oli myös vakava.
“Lupaatko, ettet suutu, jos kysyn sinulta yhtä asiaa?” kolli kysyi ja kohtasi katseeni. En ollut varma, olinko koskaan nähnyt tuota valkeaa kissaa noin tosissaan. Kohautin lapojani epäröiden.
“En voi luvata mitään.” Hades nyökkäsi, ja päätti yrittää:
“Rakastatko sinä Henkäysvarjoa oikeasti, vai onko kyse vain maineestasi?”
En ymmärtänyt, miten tuo erakko pystyi aina vain enemmän yllättämään minua sanoillaan. Kysyikö hän tosissaan minulta moista?
“Tietenkin rakastan”, vastasin epäröimättä. En antanut itselleni edes vaihtoehtoa vastata, että en rakastaisi kumppaniani. Ei sellainen sopisi, sillä omaa kumppaniaan nyt vain täytyi rakastaa. Hades nyökkäsi.
“Kertaa Kuolonklaanin lait”, tuhahdin kollille ennen kuin tuo ehti kysyä yhtään enempää turhia kysymyksiä. Valkea erakko näytti pettyvän, kun vaihdoin puheenaiheen asiaan, jota meidän oikeasti oli käytävä läpi.

Aurinko oli jo noussut, ja olimme saaneet käytyä läpi Kuolonklaanin lait. Lisäksi olimme kerranneet Kuolonklaanin ja Eloklaanin väliset sopimukset. Hades oli oppinut lait melko hyvin, vaikka hän olikin ollut klaanissa vasta reilu neljäsosakuun. Minua ei haitannut lainkaan se, että pian yhteinen aikani Hadeksen kanssa olisi ohi, kun kolli pääsisi oikeaksi soturiksi. Kenties välini Henkäysvarjoonkin paranisivat, kun valkea kolli ei olisi kaikkea aikaa välissämme. Halusinko minä edes oikeasti väliemme paranevan? Karu fakta oli se, että pärjäsin paremmin silloin, kun Henkäysvarjo ei ollut lähettyvillä. Mutta kuten sanottu, Henkäysvarjo oli minun kumppanini, ja kumppania ei noin vain lähdetty vaihtamaan. Eikä klaanissa edes olisi yhtä arvostettua kissaa Punatähden lisäksi kuin Henkäysvarjo.
“Teemmekö vielä loppupäivästä jotakin?” Hades kysyi ja pysytteli visusti takajalkojeni kohdalla. Erakko oli kai viimein oppinut sen, että vierelläni kulkeminen ei ollut soveliasta, kun kolli oli koulutettavanani.
“Emme”, vastasin lyhyesti. Valkea kissa ei vastannut mitään. Oliko hän pettynyt, vai iloinen? Minä en tiennyt. Vilkaisin erakkoon päin. Kolli oli kääntänyt katseensa poispäin. Kuljimme hitaasti kohti leiriä.
Ajatukseni palasivat aiempiin keskusteluihimme rakkaudesta ja kumppanuudesta. Olin elänyt Henkäysvarjon kumppanina jo monien kuiden ajan, joten totta kai minä rakastin häntä. Isä oli sanonut, että Henkäysvarjosta tulisi minulle hyvä kumppani. Miksi hän olisi valehdellut?
Rakkaus kai vain oli sitä, että alkoi vuodenaikojen kuluessa inhoamaan toista, mutta ei siltikään halunnut päästää häntä menemään. Sitten se taas helpottaisi, ja olisimme taas sovussa. En muistanut emostani paljoakaan, mutta sen minä muistan, että hän ei koskaan puhunut rakkaudesta. Ei minulle kukaan ollut siitä koskaan puhunut, Henkäysvarjoa lukuun ottamatta. Hän oli kertonut rakastavansa minua, joten kai minäkin sitten rakastin häntä.
Ajatukseni tuntuivat menevän solmuun. Miksi joku halusi miettiä tällaisia asioita? Työnsin ne pois mielestäni ja jatkoin matkaa kohti leiriä.

// 2019 sanaa (KP-boosti)

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Jos hän pyytää, voit olla varma siitä, että minä teen niin aukottoman suunnitelman, ettemme jää kiinni”, Lehtitassu heitti äänessään viekas, mutta samaan aikaan vakavahko sävy. Siristin silmiäni. Naaraan lausumat sanat tuntuivat olevan jonkinlainen viittaus mönkään menneeseen suunnitelmaan, jonka takia olimme saaneet rangaistuksen. Katseeni oli totinen, eikä laisinkaan ystävällinen.
”Mutta ei, ei hän ole maininnut mitään. Miksi ajattelet, että hän kertoisi minulle asiasta sinun sijastasi?” kirjava oppilas kysyi vilkaisten minua kiinnostuneesti. Kissan silmissä sädehti tälle ominainen nokkeluus.
”Sitä sinun ei tarvitse tietää”, totesin yksiselitteisesti ja käännyin pois Lehtitassusta ja laskin pääni takaisin etukäpälieni päälle. En jäänyt vilkuilemaan naaraan reaktioita sen enempää, sillä ei minua suoraan sanottuna kiinnostanut. Olin saanut haluamani vastauksen ja olin siihen tyytyväinen. Nyt pitäisi vain varmistaa asia Sulkatassulta itseltään. Oli järkevää kysyä kahdelta kissalta samasta asiasta, sillä jos toisella olisi eri selitys, olisi tiedettävissä, että toinen varmasti valehtelee. En voinut enää olla varma siitä, kertoisiko Sulkatassu minulle suunnitelmistaan, sillä olin irtisanoutunut hänen tulevaisuuden seikkailuista – sen takia minun oli haettava tietoa tätä kautta. Tietenkin luotin Sulkatassuun -Lehtitassuun en niinkään- , mutta kuka nyt omista suunnitelmistaan ulkopuolisille kertoisi. Halusin vähän katsoa sisareni perään, sillä hänen seikkailijanluonteensa saattaisi saada hänet ongelmiin tulevaisuudessa vielä monet kerrat. Veljenä minun tehtäväni olisi auttaa häntä välttämään ne.
Vilkaisin vielä sivusilmälläni Lehtitassuun, joka asettautui nukkumaan omalla pedillään.
”Ja siitä suunnitelman aukottomuudesta”, kuiskasin vielä matalasti, ”en usko ennen kuin todistat.”

Kului muutama päivä keskustelustamme Lehtitassun kanssa. Oppilaana oli ollut viime päivät niin kiireistä, että olin tuskin nähnyt muita oppilaita ollenkaan ja tämän takia en myöskään ollut saanut selville, oliko minun Lehtitassulle heittämä lausahdus saanut mitään naarassa aikaan. Olisiko naaras tarpeeksi peloton laatimaan niin sanotun aukottoman suunnitelmansa ja toteuttamaan sen todistaen sen pätevyyden?
Kuolonklaanin ilmapiiristä oli tullut viime aikoina melko vaarallinen. Tuntui siltä, kuin kuolema seuraisi klaania, sillä lyhyellä aikavälillä jo kolme kissaa oli menettänyt henkensä. Kaksi heistä, Huurrelilja ja Sammalvarjo, olivat menettäneet henkensä hämärissä olosuhteissa ja kummankin kuolemaan liittyi mystinen yrteiltä tuoksuva kissa. Kolmas Pimeyden metsän riveihin astellut kissa oli Villisielu ja hän oli joutunut hirviön kynsiin.
Oli mahdollista, että muita anonyymisti tappava kissa oli Kuolonklaanilainen tai sitten erakko – kotikisuksi tai Eloklaanilaiseksi sitä en uskonut. Olin miltei varma sen olevan kissa, jolla oli jonkinlaisia yhteyksiä klaaniin. Ei kuka vain tiennyt parhaita yrttejä jälkiensä piilottamiseen tai laadukkaita taisteluliikkeitä. Jos yrttikissa iskisi vielä kolmannen kerran, se todistaisi jo kaavan, joka merkkaisi sitä, että kuka vain oli vaarassa. Muutaman kissan joku voisi tappaa henkilökohtaisista syistä, mutta kun siitä tuli kaava, se alkoi olemaan liukuhihnatyötä, eikä uhrilla ollut enää väliä.
Kuolonklaani oli menettänyt kissan myös toisenlaisissa oloissa, sillä Hopeaputous oli päättänyt jättää Kuolonklaanin ja liittyä Eloklaaniin. Kuulemma hänen tyttärensä oli kyseisessä klaanissa, jonka takia hän halusi muuttaa. Mielipiteeni tapahtuneeseen oli hieman ristiriitainen. Minä en kykenisi jättämään Kuolonklaania, sillä olin sille täysin uskollinen. Samaan aikaan kuitenkin minun perheeni oli minulle erittäin tärkeä ja tekisin heidän puolestaan mitä vain. Onnekseni tiesin, että perheeni ei olisi aivan heti muuttamassa Eloklaaniin – ja hyvä niin. Eloklaani ei olisi ollut minulle oikea ympäristö, sillä se minkälaisen kuvan omasin klaanista -jokainen kissa oli ystävällinen ja he viettivät täydellistä elämää yhdessä iloisesti lauleskellen- ei ollut houkutteleva. Ehkei Kuolonklaanilaisilla oleva kuva Eloklaanista pitänyt aivan paikkaansa, mutta silti tiesin, ettei se olisi minun paikkani.
Tällä hetkellä olin juuri tekemässä Jyrkänneloikan kanssa lähtöä harjoittelemaan, kun Pähkinäkorva otti meidät kiinni Lehtitassu perässään jolkottaen.
”Jyrkänneloikka!” kirkkaanruskea kolli naukaisi saadakseen mestarini huomion. Jyrkänneloikka kääntyi ja jopa hänen päänsä kääntäminen näytti ylväältä. Hänen silmissään näkyi tavanomaisen vihaisen ilmeen lisäksi ärtymystä siitä, että hänen tekemisensä oltiin keskeytetty. Mestarini vain katseellaan antoi näyttää, että Pähkinäkorva voisi nyt kertoa asiansa.
”Voisitteko ottaa Lehtitassun mukaanne, olin vahingossa lupautunut partioon ja harjoituksiin päällekkäin”, Pähkinäkorva pyysi. Jyrkänneloikka murahti jotain myöntävää ja sitten Pähkinäkorva lähtikin etsimään partiotaan. Katsahdin luoksemme jätettyyn hoikkaan Lehtitassuun nopeasti ja nyökkäsin tälle pienesti tervehdykseksi. Muuta ei ehtinyt tapahtuakaan vaan lähdimme suorinta teitä kulkemaan kohti lehtikuusilaaksoa, jonne Jyrkänneloikka oli suunnitellut meitä vievänsä. Mestari piti tahdin nopeana ja sillä ei antanut tilaa pienellekään jutustelulle, vaan jokaisen oli keskityttävä pysyäkseen mukana.
Kun vihdoin saavuimme lehtikuusilaaksoon, Jyrkänneloikka alkoi aikailematta ohjeistamaan tämän päivän tehtävää:
”Haluan, että te molemmat metsästätte niin paljon riistaa kuin ehditte. Aikaa on niin kauan, kunnes kutsun teidät takaisin, joten älkää lähtekö aivan laakson toiseen päähän vaan pysykää kuuloetäisyydellä. Voittaja on se, kellä on enemmän riistaa, mutta myös saaliiden koot vaikuttavat tulokseen.” Nyökkäsin terävästi ja mestarini hännän liikkeestä sekä minä ja Lehtitassu lähdimme oitis laaksoon.
Aloin heti etsiä erilaisia hajujälkiä ja yllättävän nopeasti yhden löysinkin. Lähdin seuraamaan tuoretta hiiren kulkureittiä tarkasti samalla ympäristöäni tarkkaillen. Vihdoin näin harmaanruskean hiiren nuuhkimassa kiven koloa. Se oli aavistuksen liian syvällä onkalossa, joten jäin vain paikoilleni odottamaan hiiren hiljaa. Aikaa kului ja minua alkoi mietityttää kannattaisiko minun käyttää aikaani yhteen pieneen hiireen, kun kysymyksessä oli kuitenkin kilpailu. Sillä hetkellä kuitenkin hiiri lähti liikkeelle ja sain loistavan tilaisuuden napata sen. Hautasin hiiren maahan ja jätin piiloni merkiksi pyöreän kiven. Sitten lähdin eteenpäin. Löysin oudon hajujäljen, joka koostui jostain kitkerästä. En osannut sano mitä se oli, mutta jotain minulle tuntematonta. Silloin näin vähän matkan päässä vilahtavan Lehtitassun ja kirosin itsekseni kuinka lähellä naaras oli. Saattaisimme pian olla jäljittämässä samaa saalista. Havainto oppilaasta kuitenkin unohtui pian ja jatkoin hajujäljen seuraamista ja pian saavuin aukiolle, joka oli kuin verilöylyn jäljiltä. Pupillini laajenivat automaattisesti, kun katseeni kosketti maassa makaavaa lasitetut silmät omaavaa Pilvihallaa. En ollut niin järkyttynyt ruumiin näkemisestä, kuin olisin voinut olla, mutta ei se silti mukavaa ollut.
”Lehtitassu, tule tänne”, sanoin tyynen rauhallisesti, sillä uskoin naaraan olevan vieläkin jossain lähellä. Kuulin jostain takaa hieman ärsyyntyneen sihahduksen – aivan eri suunnasta missä ensimmäinen havaintoni naaraasta oli. Miten hän oli sinne ehtinyt?
”Kuono kiinni Sähkötassu.” Naaras oli vaanimassa saalista käskystä päätellen. Toistin sanomani, mutta paljon terävämmin:
”Tule tänne. Nyt.” Kuulin, kuinka Lehtitassun saalis lähti siipiään räpytellen pakoon ja naaras lähti kovaäänisesti tassuttaen minun luokseni.
”Olin juuri saamas-”, naaraan lause katkesi, kun hän astui veriselle aukiolle. Katsoin Lehtitassua silmiin vakavasti, mutta jollain tavalla lohduttomasti. Yhdessä koetut tapahtumat saattoivat saada aikaan jonkinlaista yhteisöllisyyden tunnetta. Käänsin katseeni Pilvihallan kouristuneesta ruumiista muualle ja etsin maasta uudestaan sen kitkerän hajun. Tämä oli aivan varmasti se sama kissa. Kuka harjoitti tällaista teurastusta?
Aluskasvillisuudesta löytyi vielä jotain muutakin. Suustani pääsi kirous joka muistutti mutinaa:
”Pimeyden metsä soikoon.” Lehtitassu huomasi sen ja katsoi suuntaani. Laskin käpälälläni pitkiä korsia, jotta oppilaalle avautuisi näky Lintusielun kuolleeseen hahmoon.
”Olitko sinä missään vaiheessa tuolla?”viitoin hännälläni suuntaan, jossa olin nähnyt kissan, jota olin luullut Lehtitassuksi. Naaras pudisti päätään.
”Minä näin hänet. Sen joka teki tämän, mutta en tarpeeksi tarkasti”, naukaisin tavanomaisen matalasti ja katsoin Lehtitassua syvälle silmiin.

//Lehti?
1061 sanaa (KP-BOOSTI)

Kirjoittaja: Ravn

Panin merkille Tuimatassun liikauttavan korviaan sanojeni myötä ja ehdin hartaasti toivoa, ettei tummanharmaa kollioppilas esittäisi lisäkysymyksiä Henkäysvarjoon liittyen. Varapäällikön kuvaileminen raivostuttavaksi ja vanhanaikaiseksi saattoi nimittäin särähtää uskollisen kuolonklaanilaisen korvaan, mutta minulla oli sentään oikeus ja uskallusta sanoa mitä ajattelin. Sitä paitsi, minun kunnioitustani ei ansaittu yksinomaan asemalla vaan karismalla ja tekemällä minuun vaikutus. Ei sillä, etteikö Henkäysvarjo olisi ollut mielenkiintoinen – itse asiassa, mestarini oli yksi Kuolonklaanin mielenkiintoisimmista kissoista. Tämäkään ei vain ollut aivan niin vaikuttava, että olisin jopa arkipuheessani suudellut maata harmaaraidallisen varapäällikön tassujen alla.
“Pimentovarjo osaa vaatia minulta paljon enemmän, mitä itse vaatisin”, Tuimatassu vastasi, kertoi vielä hieman lisää mustan turkin omaavasta mestaristaan ja vastasi näin ollen rukouksiini unohtaa Henkäysvarjo. Keltasilmäisen oppilaan puhuessa kumarruin nakertamaan lihapalasen myyrästä, johon en ollut vielä ehtinyt koskeakaan. Näky Tuimatassusta mässäilemässä jäniksellään oli saanut mahani kurnimaan vaativasti ja tuntui hyvältä saada hieman vatsantäytettä. Syödessäni kuuntelin sujuvasti toisen kollin sanoja ja koetin niiden perusteella maalata jonkinlaisen kuvan Pimentovarjosta, joka oli minulle lähemmäs yhtä vieras kuin oppilaansa. Naaras oli arvatenkin muiden kuolonklaanilaisten tapaan kylmähkö ja lujatahtoinen, mutta muita soturittaren luonteenpiirteitä en uskaltanut lähteä arvailemaan.
“Missä vaiheessa koulutuksesi on?” Tuimatassu kysyi äkisti, vaikkakin aavistuksen ikävystyneen oloisena. Arvelin oppilaan juron asennoitumisen keskustelua kohtaan johtuvan siitä, ettei tämä tunnetusti ollut järin puhelias tapaus vaan pikemminkin perin vaitelias ja lyhytsanainen. Koska tummanharmaa kolli kuitenkin sitkeästi yritti pitää jutustelua yllä, en voinut muuta kuin arvostaa tämän asennetta ja myhäillä sisäisesti.
“Loppusuoralla. Olen varma, että pääsen pian soturiksi”, kerroin silminnähden ylpeänä itsestäni ja röyhistin aavistuksen rintaani. Kaiken kaikkiaan minun oli mielestäni oikeutettua ja kohtuullista olla tyytyväinen itseeni, sillä koulutukseni oli nimittäin aika-ajoin tökkinyt joko Henkäysvarjon kiireiden tai useimmiten minun taipumukseni tehdä asiat mestarini ohjeiden vastaisesti takia. Lyhyesti, tuppasin olemaan kohtalaisen usein eri mieltä varapäällikön kanssa, mutten voinut enää kieltää, etteikö osa tämän opetustavoista olisi ollut myös toimivia. Erimielisyyksistä huolimatta olin kuitenkin sanojeni mukaan varma siitä, että pääsisin piakkoin soturiksi.
“Entä sinä? Mitä kaikkea Pimentovarjo on jo opettanut sinulle?” utelin vuorostani koettaen pitää keskustelua yllä vähintään siihen asti, että saisin myyräni syötyä. Kysymykseni oli sinänsä aiheellinen, sillä vaikka tiesin Tuimatassun olevan minua jonkin verran nuorempi, en ollut lainkaan perillä siitä miten pitkällä keltasilmäisen oppilaan koulutus mahtoi olla.

// Tuima?
// 354 sanaa

Kirjoittaja: Rita

Istuin oppilaiden pesässä kerrankin rauhassa itsekseni mietiskelemässä asioita. Olin halunnut mennä veljeni luo, mutta tuo oli havaintoni mukaan näyttänyt kiireiseltä. Noh, tarkkailisin tätä etäältä, ja kävisin tämän luona sitten, kun tällä olisi aikaa. Ei sillä, että olisin välittänyt meneväni veljeni mielestä huonoon aikaan. Syy oli puhtaasti siinä, että tiesin saavani parempia vastauksia pohdiskelmiini ja Tiputassun koko huomion, jos tuo ei tekisi jotain muuta samalla. Päätin astella ulos oppilaiden pesästä leiriin katsoakseni, mitä toinen tekisi nyt. Astuessani ulos huomasin kuitenkin Sulkatassun istumassa jokseenkin turhautuneen näköisenä. Harkitsin vaihtoehtoa vain kylmänviileästi kävellä naaraan ohi, mutta lopulta uteliaisuus voitti.
”Mikä nyt on?” kysyin pitäen äänensävyni neutraalina, enkä mitenkään erikoisemmin tuttavallisempana. Sulkatassu katsahti minuun synkkänä. Jotain oli selvästi tapahtunut. Istahdin tämän viereen.
”Me jäimme kiinni siitä, että kävimme Sähkötassun kanssa Eloklaanin reviirillä vään tutkimassa sitä”, naaraan selitys totta puhuen yllätti minut. Vaikka olihan se pitänyt arvata sen aikaisemman keskustelumme perusteella. Tietysti tuo oli seikkaillut jo jossain. Minua ei juuri yllättänyt se seikka, että kaksikko oli jäänyt kiinni. Olin toki heitä nuorempi, mutta tiesin luvattomista seikkailuista sen verran, että niitä piti suunnitella tarkkaan, ja muistaa kaikki pienimmätkin yksityiskohdat kiinnijäämisen välttämiseksi. En tiennyt, kuinka hyvä suunnitelma sisaruksilla oli ollut, kun he olivat kerran jääneet kiinni. Seuraava olisi varmaan ainakin parempi, jos he päättäisivät vielä tulevaisuudessa lähteä jonnekin. Mitä nyt Sulkatassun heikosti tunsin, epäilin suuresti naaraan lähtevän vielä vaikka uudelle reissulle.
”Punatähti antoi meille rangaistuksen. Joudumme olemaan kolme ylimääräistä kuuta oppilaina. Voitko kuvitella? Ihan järjetöntä!”Sulkatassun jatkoi. Mietin hetken vastaustani.
”Omasta mielestäni rangaistus oli melko jyrkkä. Itse olisin antanut maksimissaan kuun lisäaikaa. Mutta toiselta kantilta kiinnijääminen on luvattomin seikkailujen ainoa haittapuoli, ja sen olisi pystynyt välttää tarkemmalla suunnittelulta. Lisäksi Punatähti kohteli teitä kuin kypsiä kissoja, joiden täytyi ottaa vastuu teoistaan, mikä tarkoittaa, ettei hän enää pidä teitä nuorina”, lausuin.
”Totta, mutta se silti raivostuttaa! Kai sinä ymmärrät?” naaras vastasi.
”Suurin piirtein.”

”Lehtitassu!” tunnistin Pähkinäkorvan kutsun, ja astelin hänen luokseen.
”Mitä nyt?” kysyin.
”Meidät on laitettu kuunhuipun partioon. Lähdemme kohta”, mestarini ilmoitti, ja nyökkäsin lyhyesti vastaukseksi, vaikka oikeasti olin melko innoissani. En tiennyt miksi, mutta jostain syystä myöhään ulkona oleminen kiehtoi minua jotenkin. Kaikki tuntui salaperäisemmältä. Tassuttelin leirin keskelle Pähkinäkorvan rinnalla, ja huomasin että samaan partioon olivat lähdössä myös Sulkatassu ja hänen mestarinsa Varjokarva. Heidän lisäkseen oli joku soturi, jota en tunnistanut.
”Lähdetäänkö?” Varjokarva nyökkäsi ryhtyen jo kävelemään kohti leirin suuaukkoa. Sulkatassu seurasi hänen jäljessään, mutten kiristänyt tahtiani päästäkseni hänen vierelleen. En halunnut vahingossa antaa naaraalle mielikuvaa, että olimme hyviäkin ystäviä. Tyydyin siis kävelemään Sulkatassun takana, mestarini edessä. Viimeisenä tuli tuntematon soturi.

Saavuin myöhään ja väsyneenä leiriin. Jo valmiiksi myöhäinen partio oli venähtänyt, kun olimme havainneet oudon hajujäljen ja joutuneet seuraamaan sitä hetken ennen kuin tajusimme, ettei se ollutkaan mitään. Haukottelin tassuttaessani leirin poikki. Yritimme olla mahdollisimman hiljaa, ettemme herättäisi ketään, sillä jos herättäisimme jonkun kärttyisen kissan, saisimme varmasti kuulla siitä ikuisuuksia, eikä kukaan meistä halunnut sitä.
”Tuletko?” kysyin Sulkatassulta ei liian tuttavallisella äänensävyllä. Toisen pudistaessa päätään nyökkäsin, ja luikahdin sisään oppilaiden pesään.
”Haluan kysyä Varjokarvalta yhden asian”, naaras ilmoitti vielä. Heilautin häntääni kuitatakseni asian, ja puikkelehdin nukkuvien oppilaiden välistä vuoteelleni, joka sattui olemaan takanurkassa Sähkötassun ja Sulkatassun vuoteiden vieressä. Asetuin nopeasti makuulle, sillä halusin saada niin paljon unta kuin mahdollista. En kuitenkaan saanut unta heti.
”Lehtitassu”, nostin refleksistä pääni ylös kuullessani tutun äänen. Katsoin Sähkötassua silmiin odottaessani, että vanhempi oppilas jatkaisi.
”Kerro minulle. Eihän Sulkatassu ole suunnitellut mitään uusia seikkailuja, mistä hän voisi taas joutua ongelmiin? Olen nähnyt teidät kaksin ja uskon, että sinä olet varmasti kuullut jotain, jos hänellä on suunnitelmia.” Ahaa. Vai halusi Sähkötassu kysyä tätä minun kauttani sen sijaan, että olisi tiedustellut asiaa suoraan siskoltaan. Hymähdin vähän. Aika fiksua. Monet olisivat saattaneet tulkita sen raukkamaisuudeksi, mutta Sähkötassu luultavasti ajatteli saavansa tarkemman vastauksen minulta. Toki koskaan ei voinut tietää kysyikö hän minulta vain, koska ei uskaltanut puhua Sulkatassulle asiasta. Veikkasin kuitenkin ensimmäistä vaihtoehtoa, vaikka yritinkin olla näkemättä Sähkötassua liian hyvässä valossa. Päätin vastata kollille melko rehellisesti.
”Jos hän pyytää, voit olla varma siitä, että minä teen niin aukottoman suunnitelman, ettemme jää kiinni”, naukaisin melko viekkaasti, mutta jatkoin pian totisemmin.
”Mutta ei, ei hän ole maininnut mitään. Miksi ajattelet, että hän kertoisi minulle asiasta sinun sijastasi?” kysyin suoraan kollilta. Uskoin, että Sähkötassu oli jo tottunut suoriin kysymyksiini.

//689 sanaa
//Sähkö? Sulkaki voi ilmaantuu paikalle

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin hieman pahoillani Raparperitassua. Olinkin kuullut huhuja siitä, että naaraan joukkue olisi hävinnyt harjoitukset. Naaras vaikutti kummalliselta. Hän oli kääntänyt katseensa käpäliinsä, ja kissan hännänpää nyki. Häpesikö oppilas häviötään, vai mistä tuo johtui? Katsoin parhaaksi vaihtaa suoraan puheenaihetta, kenties se helpottaisi Raparperitassunkin oloa.
”No, ainakin yrititte parhaanne. Oletko huomannut, että Hehkulampi on jo täysin sula?” kysyin ja yritin saada naaraan kohtaamaan katseeni, mutta tuo tuntui jostain syystä välttelevän sitä. Samassa älysin, kuinka hiirenaivoiselta kysymykseni oli kuulostanut. Tietenkin hän oli sen huomannut, eihän Raparperitassu mikään hiirenaivo ollut.
”Joo, Tuhkajuova mainitsi siitä itse asiassa juuri eilen viimeksi. Hän kertoi käyneensä jo uimassakin”, soturioppilas irvisti inhosta. En voinut olla hymyilemättä.
”Aikooko hän opettaa sinutkin uimaan?” kysyin, vaikka olinkin aika varma vastauksestani. Tuhkajuova ei opettaisi Raparperitassua, ellei oppilas ihan oikeasti sitä haluaisi. Lauhalaukankin oli pitänyt tehdä kamalan paljon töitä sen eteen, että soturi oli suostunut opettamaan tuon uimaan.
Raparperitassu pudisti päätään.
”Ei hän ole sanonut mitään, mutta en usko”, naaras vastasi.
”Niin, Tuhkajuova on vähän ainutlaatuinen kissa. Hän ei jaksa opettaa ketään sellaista, joka ei oikeasti tahdo oppia uimaan”, virnistin naaraalle, joka nosti vihdoinkin katseensa ja kohtasi omani. En voinut olla hymyilemättä. Raparperitassun seura sai minut aina iloiseksi. Olin kiitollinen, että olin saanut nuoresta kissasta ystävän. Jotkut saattoivat katsoa hieman paheksuen sitä, että soturi oli oppilaan ystävä, mutta ei se minun mielestäni ollut outoa. Olisin minä voinut olla ystävä myös vaikka Naarmunenän kanssa. Ystävyydessä tärkeintä oli se, että tulimme toimeen keskenämme.
”Mietin tässä vain, että haluaisitko lähteä kanssani kävelylle? Voisimme käydä katsomassa Hehkulampea, vaikka näin pilvisellä säällä se ei kummoinen näky olekaan”, ehdotin varovasti naaraalle. Ääneni säröili, sillä asian kysyminen jostain syystä hermostutti minua. Kenties pelkäsin, että oppilas kieltäytyisi. Samassa tajusin, että enhän edes ollut kysynys, oliko Raparperitassulla täksi illaksi jo jotain suunnitelmia. Siispä päätin korjata asian nopeasti:
”Siis jos sinulla ei ole mitään muuta. Eikä sinun oikeasti tarvitse edes lähteä, jos et halua. Mietin vain, kun tässä leirissä ollessa aika käy pitkäksi ja on vähän tylsää.”
Suljin silmäni ja kirosin mielessäni. Miksi en osannut enää edes puhua järkevästi? Nyt Raparperitassu varmasti luuli, etten halunnut lähteä hänen kanssaan! Jäin hieman kiusaantuneena odottamaan oppilaan vastausta toivoen, että en antanut hänelle typerää kuvaa itsestäni.

//Rapsu? 😀
// 358 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Lähes hotkin riistaa tyhjältä tuntuvaan vatsaani. Olin melko huono saalistaja, enkä saanut useinkaan tuotua riistaa tuoresaaliskasaan. Sen vuoksi oli jotenkin vaivaannuttavaa käydä hakemassa jotain kasasta syötäväksi, kun harvemmin sitä pääsi itse täyttämään. Varsinkin suurten harjoitusten saalistusosion jälkeen olin varma, että aika monelle oli tullut selväksi, minkälaiset saalistustaidot omasin. Oli itseasiassa paljon luontevampi kävellä tuoresaaliskasalle jonkun toisen kanssa, vaikka tuskin kukaan minuun olisi pelkästään huomiota kiinnittänyt. Ja ketään tuskin kiinnosti, että milloin söin ja paljonko söin.
“Henkäysvarjo on ankara. Ankara ja vaativa, mutta se on vain hyvä asia”, Harakkatassu vastasi kysymykseeni ja jatkoi aterioimista. Juuri Harakkatassun kuvailemaksi mestariksi olin varapäällikön kuvitellutkin, mutten tietenkään voinut olla täysin varma asiasta. Eihän sitä tiennyt, millaisia jotkut olivat kenenkin seurassa. Yleensä juuri ankarat ja vaativat mestarit olivat niitä parhaimpia mestareiksi, sillä silloin oli ainakin pakko oppia. Se varmasti myös motivoi enemmän, mitä mestarit jotka lässyttivät kehuja joka ikisestä asiasta.
“Toisaalta, hän on toisinaan myös tavattoman raivostuttava ja vanhanaikainen”, hopeanharmaat silmät omaava kolli huokaisi. Yleensä minusta harvemmin sai reaktion näkyville ulkopuolisillekin, mutta toisen oppilaan kommentin kuullessani höristin korviani. Tavattoman raivostuttava ja vanhanaikainen? Oliko Harakkatassu todella päästänyt nuo sanat suustaan kuvaillessaan mestariaan. Kenen tahansa muun kissan kohdalla sanat olisivat luultavasti menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta Harakkatassun mestari oli sentään varapäällikkö. Henkäysvarjo tuskin olisi kuunnellut hetkeäkään moista puhetta keneltäkään, saati sitten omalta oppilaaltaan. Itse arvostin varapäällikköä tai ainakin näytin sen ulkoisella olemuksella. Kyllä varapäälliköstäkin sai ajatella mitä halusi, mutta itse olisin pitänyt Harakkatassun sijassa mielipiteet vain oman pääni sisällä.
“Entä Pimentovarjo? Millainen mestari hän on?” soturioppilas sanoi jo seuraavat kysymyksensä ennen kuin ehdin itse esittää jatkokysymyksiä Henkäysvarjoon liittyen. Kun Harakkatassu oli itse halunnut aihetta vaihtaa, vaikkei niinkään kovin kauas mestariaiheesta, en kokenut tarpeelliseksi enää palata aiempaan keskusteltuun asiaan.
”Pimentovarjo osaa vaatia minulta paljon enemmän, mitä itse vaatisin. Varsinkin taisteluliikkeitä on helppo oppia sellaisen mestarin opastuksella, joka itsekin hallitsee liikkeet, joita oppilaalleen opettaa”, vastasin varsin kattavasti toisen oppilaan kysymykseen. Varsin kattavasti siinä mielessä, että yleensä en päästänyt suustani yhtä soittoa noin paljon asiaa. Mutta oli totta, että Pimentovarjo oli hyvä mestari, ja hän todella oli kattavan vastauksen arvoinen. Mitä siitäkin tulisi, jos oma mestari hallitsisi taisteluliikkeistäkin vain perusteet. Siinähän jäisi varsinaisen iso työ oppilaalle tehtäväksi, jos ei haluaisi hävitä jokaiselle vastaantulijalle.
”Missä vaiheessa koulutuksesi on?” kysyin epämääräisesti samalla nauttien jäniksestä, joka oli pala palalta huvennut edessäni. Tiesin kyllä, että Harakkatassu oli melko loppusuoralla, mutta ajattelin silti kysyä asiasta tuolta itseltään. En niinkään ollut tällaisten keskustelujen ystävä, mutta tällä hetkellä tuntui, että kaipa minunkin puolelta piti tulla jonkun laista panostusta. Olihan viime aikoina ollut muutenkin niin erilaista, että mitä minäkään tässä olin pysymään vanhoissa kaavoissa.

// Harakka?
// 428 sanaa (KP-boosti)

Kirjoittaja: Felicity

Istuskelin rauhassa leirin reunamilla syöden aiemmin päivälläpyyntämääni päästäistä. Se oli yllättävän hyvä ja murea siitä huolimatta, että hiirenkorva ei ollut vielä kovinkaan pitkällä. Ilmasta kuitenkin huomasi, että viherlehti teki vihdoinkin tuloaan. Hiirenkorva muistutti minua suurista harjoituksista, jotka olivat tovi sitten. Joukkue, jossa olin ollut jäsenenä, hävisi kilpailun. Emme olleet vahvin joukkue, vaikka muutamassa lajissa voitimme kaksi muuta joukkuetta. Ongelmana oli vain se, että muutamalla voitolla ja lopuilla häviöillä ei tulllut kovinkaan hyviä pisteitä. Toisaalta olin tyytyväinen joihinkin tuloksiimme, mutta yhteistyössä olisi ollut parantamisen varaa.
En ollut ehtinyt edes vastata Tuimatassun muihin kysymyksiin yöllä vartiovuorojen vaihtuessa, sillä suuri haukotus oli karannut suustani. Tuimatassu oli tulkinnut sen väsymykseksi, joten kolli oli mennyt hiukan kauemmas ja kehottanut omalla tavallaan menemään nukkumaan. Ehdin kyllä kertoa hiukan Tuhkajuovasta, mutta en ennättänyt kysyä sanaankaan Tuimatassun mestarista, mikä oli suuri sääli. Olisin oikeasti kaivannut itseni ikäistä seuraa. Jos ei ystäväksi niin sitten edes niin sanotuksi liittolaiseksi, niin kauhealta kuin se loppujen lopuksi vain kuullostikin.
Loppu kisasta oli mennyt käytännössä silmieni ohitse. Olin onnistunut saamaan eniten saaliita joukkueestani, en tosin osannut sanoa millä ihmeen kaupalla. Niin kävi kuitenkin ja olin näin ollen tyytyväinen omaan suoritukseeni. Kaikki mitä sen jälkeen tapahtui, ei merkinnyt minulle enää mitään. En ehtinyt saada uutta kontaktia Lintutassuun tai Tuimatassuun ja sitten olimmekin jo hävinneet.
Pian Mahlahalla saapui luokseni ja katsoin häntä hiljaa suu täynnä päästäistä. Kolli kysyi minulta suurista harjoituksista. Irvistin kollille.
”Ei aivan toivomallani tavalla, mutta opin myös paljon uutta niiden aikana ja ainakin pääsin tapaamaan muita klaanin oppilaita”, naukaisin Mahlahallalle. ”Sanoisin, että se oli kokemisen arvoinen tapahtuma.”
”Joukkueemme tosin hävisi, joten en oikein tiedä onko Tuhkajuova tyytyväinen omaan oppilaaseensa. Hänen joukkueensa kuitenkin voitti hänen aikanaan. Meiltä puuttui kuitenkin sen verran yhteistyötä, että se taisi olla kohtalomme. Oli meillä hyviäkin hetkiä, mutta minä ja Lintutassu emme olleet parhaiten toimeen tuleva duo.”
En ollut varma mitä kaikkea minun olisi kollille pitänyt kertoa, mutta tämän enempää en oikeastaan saanut suustani. Kokemuksesta ei ollut jäänyt paras mahdollinen maku suuhuni, joten minulla ei ollut paljoa sanottavaa siitä. Kiipeily oli ollut kiva tehtävä, mutta en halunnut puhua siitä ja voitostani, koska en tahtoisi Mahlahallan silmissä näyttää itsekkäältä ja mahtailevalta. Muiden oppilaiden edessä sen voisinkin tehdä, mutta en Mahlahallan. En voinut ottaa sitä riskiä, että se vaikuttaisi ystävyyteemme.
Meidän kahden ystävyyttä ajatellessa punastui. En osannut sanoa miksi, mutta se vain tapahtui ja toivoin, että Mahlahalla ei huomannut sitä.

// Mahla? Sori tönkkö ja lyhyt
// 389 sanaa