Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ravn

“Tule sitten.”
Vaikka Tuimatassu myöntyi pyyntööni, jokin kollin olemuksessa kieli siitä, ettei tämä välttämättä olisi tahtonut seuraa vaan aterioinut mieluummin yksin kaikessa hiljaisuudessa. Koska kollioppilas ei kuitenkaan ollut kehdannut tai viitsinyt hylätä ehdotustani, seurasin tätä tuoresaaliskasalle, jossa Tuimatassu poimi leukoihinsa jäntevän, harmaaturkkisen pitkäkorvan. Siinä missä tummanharmaa kolli vaikutti valintansa perusteella olevan nääntymäisillään, minä en ollut kovinkaan nälkäinen. Siispä poimin kasasta hätäisesti piskuisen myyrän, kiiruhtaen Tuimatassun jäljessä sivummalle aterioimaan ja toivon mukaan vaihtamaan muutaman sanasen tuon ankarat silmät omaavan oppilaan kanssa. En nimittäin tiennyt kookkaasta kollista muuta kuin sen, että tämä oli minua nuorempi ja ilmeisen jäyhä tapaus, joka ei liioin osallistunut oppilaiden pesässä aika-ajoin kiivaana käyvään keskusteluun. Tosin, en minäkään ollut vapaaehtoisesti järin puhelias. Avasin suuni useimmiten vain silloin, kun tiesin sen tulevan edistämään omia tavoitteitani tai oikaisemaan jonkun toisen sanomisia, mutta muuten tyydyin mieluummin teräväsilmäisen tarkkailijan rooliin.
“Millainen mestari Henkäysvarjo on?” Tuimatassu kysyi, kun olin ehtinyt kuuloetäisyydelle, ja hamusi seuraavaa lihapalasta valikoimastaan jäniksestä. Astelin rauhallisesti hännänmitan lähemmäs kollia, laskin kantamani myyrän maahan ja kumarruin sen ylle. Jouduin miettimään hetken, mitä vastaisin tummanharmaalle kissalle.
“Henkäysvarjo on ankara. Ankara ja vaativa, mutta se on vain hyvä asia”, totesin lopulta. Varapäällikkö oli yksinkertaisesti erinomainen mestari, muttei välttämättä paras mahdollinen vaihtoehto juuri minulle. Harmaaraidallisen soturin opetusmetodit olivat sangen perinteiset ja keskittyivät toisinaan minun mielestäni liiaksi voimankäyttöön oveluuden, kuolettavuuden ja silkan taidon sijasta. Vihasin moisia taisteluharjoituksia, sillä minä en tarkalleen ottaen ollut järin lahjakas raakaa fyysistä voimaa edellyttävissä tehtävissä vaan olisin keskittynyt mieluummin harjoittelemaan nopeita ja oikein tehtynä hetkessä tappavia iskuja. Mutta Henkäysvarjon mielestä jokaisen soturin oli hyvä osata keikauttaa kookaskin vihollinen kumoon, oli itse sitten miten pieni tai hontelo tahansa. Varapäällikkö oli luennoinut asiasta sellaisella äänensävyllä, että uskoin tämän olettaneen suuren kissan kaatamisen luonnistuvan itse kultakin kuin vettä vaan – ei, ei luonnistunut. Tuimatassulla ei varmaankaan tämän koosta päätellen ollut vaikeuksia käyttää voimaa, mutta minulle se oli naurettavan haastavaa hintelän ruumiinrakenteeni vuoksi – en kuitenkaan halunnut antaa kokoni olla esteenä sille, etteikö minustakin voisi tulla hyvä soturi kuten kenestä tahansa kuolonklaanilaisesta. Minun täytyisi vain löytää ja puskea esille omat vahvuuteni erottuakseni joukosta.
“Toisaalta, hän on toisinaan myös tavattoman raivostuttava ja vanhanaikainen”, huokaisin ja vaikenin hetkeksi, sillä en ollut aivan varma mikäli olin tarkoittanut sanani Tuimatassun korville tai oliko oppilaan ylipäätään hyvä kuulla ne. Aavistuksen vaivautuneena tarpeettomasta lipsautuksestani koetin kääntää keskustelun vuorostaan Tuimatassuun: “Entä Pimentovarjo? Millainen mestari hän on?”

// Tuima?
// 383 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Tuimatassu: 52kp! –

Tiputassu: 23kp! –

Sähkötassu: 65kp! –

Sulkatassu: 11kp –

Tuhkajuova: 109kp! –

Harakkatassu: 10kp –

Mahlahalla: 11kp –

Kirjoittaja: Elandra

Sammalvarjon kuolemasta oli kulunut noin neljäsosakuu, ja tuntematon murhaaja oli löytänyt jo uuden uhrin. Viime yönä Tuhkajuova ja klaaniin vastikään saapunut erakko Hades, olivat löytäneet Huurreliljan kuolleena läheltä ukkospolkua. Ajatuskin ukkospolusta sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Tuntui, kuin ukkospolku olisi ollut kirottu. Sen ympärillä oli aivan liikaa kuolemaa. Ensin Minttuvarjo, ja nyt Villisielu ja Huurrelilja. Ajatuskin kuolemasta ahdisti minua. Miksi niin moni kissa kuoli? Miksi ihmeessä se salaperäinen, yrteiltä haiseva murhaaja tahtoi tappaa kuolonklaanilaisia? Olikohan Eloklaanissakin samanlainen ongelma?
”Mitä mietit?” Karhumyrskyn tuttu ääni sai minut palaamaan ajatuksistani tähän maailmaan. Käänsin katseeni kohti ystävääni, joka vaikutti olevan taas oma itsensä. Villisielun kuolema oli järkyttänyt kastanjanruskeaa soturia. Hän oli viettänyt monta päivää omissa oloissaan puhumatta kenellekään. Olin ollut huolissani soturista, mutta nyt kaikki vaikutti olevan taas paremmin.
”Mietin vain sitä, että miksi ihmeessä joku tahtoo tappaa kuolonklaanilaisia”, huokaisin hiljaa ja katsoin soturia toivoen, että hän olisi tiennyt vastauksen. Tiesin kuitenkin, että ei Karhumyrsky tuollaiseen osaisi vastata. Mistä hän olisi voinut tietää, mitä murhaajan päässä liikkui.
”En tiedä, mutta tervejärkinen se kissa tuskin on. Pelkkä ajatuskin saa minut voimaan pahoin. Entä jos se kissa päättää hyökätä sinun tai Mustikkakuonon kimppuun? Minä en kestäisi sitä”, Karhumyrsky huokaisi hiljaa. Laskin lohduttavasti häntäni itseäni suuremman kollin lavalle.
”Sinun täytyy tehdä Mustikkakuonolle selväksi, ettei hän saa poistua leiristä yksin. Se murhaaja on hyökännyt vain yksinään olevien kissojen kimppuun”, huomautin kollille, joka piti katseensa maassa.
”Niin kai sitten. Mutta kaikki minulle tärkeät kissat kuolevat tai lähtevät. Ethän sinä hylkää minua koskaan?” kolli kuiskasi hiljaa ja kohotti viimein katseensa minuun.
”En. Minä olen sinun ystäväsi, ja ystävät pitävät toistensa puolia”, virnistin. Myös Karhumyrskyn kasvoille levisi kiitollinen hymy. Olin niin tyytyväinen, että minulla oli Karhumyrskyn kaltainen ystävä.
”Oletko sinä tavannut sitä uutta parantajaoppilasta, Tiputassua?” kysyin kollilta yrittäen vaihtaa aiheen hieman positiivisempaan suuntaan. Kolli katsoi minua ja nyökkäsi.
”Se sokeako?” soturi varmisti virnistäen. Minä nyökkäsin.
”Olen. Miksi niin? Minusta vähän tuntuu, ettei hänen uransa parantajana ole kovin pitkä. Oletko kuullut miten hän puhuu muille?” Karhumyrsky kysyi ja vakavoitui. Olin toki kuullut, kun Tiputassu oli jutellut sisarelleen Lehtitassulle ja muille kissoille hieman kärkkäästi, mutta ei hän minun seurassani ollut sellainen. Toki Tiputassu oli itsekseen kironnut asioita, mutta minulle hän oli ollut ihan yllättävän mukava.
”Minä olen eri mieltä. Toki hänellä on paljon parannettavaa, mutta kyllä hän varmasti pärjää parantajana ihan hyvin”, totesin rauhallisella äänellä, ikään kuin puolustaen pienikokoisen oppilaan asemaa. Karhumyrsky kohautti lapojaan ja vilkaisi taivaalle. Se oli pilvien peittämä, eikä auringosta näkynyt merkkiäkään. Siellä se kuitenkin jossain pilvien takana oli.
”Täytyy mennä partioon”, ystäväni murahti ja nousi ylös.
”Nähdään myöhemmin”, tokaisin ja jäin katsomaan, kuinka kastanjanruskea soturi käveli piikkihernetunnelin liepeille odottamaan muuta partiota. Mietin hetken, että miten kuluttaisin loppupäivän. Olin ollut aamulla rajapartiossa, ja loppupäivä olisi vapaa. Yöllä pääsisin kuuhuipun partioon, sillä Punatähti halusi, että tarkkailimme reviiriämme ahkerammin murhaajan varalta. Huomasin Raparperitassun mustaoranssin turkin ilmestyvän pääaukiolle oppilaiden pesästä. Naaras venytteli ja sipaisi kielellään turkkiaan. Kävelin naaraan luokse hymyillen.
”Hei, emme olekaan ehtineet vaihtaa kuulumisia hetkeen”, virnistin naaraalle ystävällisesti, ”miten suuret harjoitukset menivät?”

//Rapsu?
// 491 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Yö oli kirkas, ja taivaan lukuisat tähdet tuikkivat taivaalla kirkkaina. Miltei täyden kuun valo sai turkkini näyttämään hopeiselta. Olin päättänyt lähteä yksin leiristä, sillä viime päivien ajan oma aika oli ollut olematonta. Kaiken aikaa minua ympäröivät joko Raparperitassu ja Hades tai Henkäysvarjo. Kolli tuntui olevan ärsyyntynyt edelleenkin siitä, että opetin Hadekselle klaanijuttuja.
Hiirenkorva eteni nopeammin, mitä olin odottanut. Siksipä jalkani johdattivat minua kohti Hehkulampea. Sen vesi veti minua puoleensa. Halusin tuntea turkkini kastuvan astuessani veteen.
Ja siinä se oli, Hehkulampi häämötti edessäni yön pimeydessä. Sen vesi näytti pikimustalta, ja lukemattomat tähdet heijastuivat sen pinnasta. Rannikolta lumi oli ehtinyt sulaa, mutta hiekka oli edelleen kylmää. Hitain askelin kävelin vedenrajan luokse. Kylmä vesi hipoi käpäliäni, ja astuin syvemmälle lampeen. Vedin syvään henkeä. Vesi oli kylmempää mitä olin ajatellut, mutta en antaisi sen häiritä. Minä olin tullut uimaan, joten minä myös uisin. Kylmä vesi sai kehoni tärisemään, joten päätin pysyä liikkeessä. Jos pysähtyisin, pian kylmyys valtaisi koko kehoni ja tekisi liikkeistäni kohmeisia. Vettä oli nyt kaulaani saakka. Irrotin jalkani veden pohjasta ja lähdin uimaan eteenpäin. Potkin takajaloillani vauhtia. Uiminen tuntui mukavalta. Sen aikana unohdin oman nimeni ja sen missä olin. Tai no en oikeasti, mutta olisin halunnut unohtaa.
“Noinko sinä vietät vapaa-aikaasi?” kysymys säikäytti minut. Kehnompi uimari olisi takuulla kadonnut pinnan alle säikähtäneenä, mutta minä jatkoin uimista. Käännyin ympäri ja näin Hadeksen valkean turkin. Uin kohti rantaa saadakseni jalkani maahan. Silloin oli helpompi puhua.
“Seurasitko minua?” kysyin ja siristin silmiäni kohdatessani kollin haalean meripihkan värisen katseen. Kolli virnisti ja kohautti lapojaan.
“Kaikki muut nukkuvat, ja on hieman piinaavaa maata sotureiden pesässä tietäessään, että varapäällikkökumppanisi tuijottaa minua herkeämättä”, kolli vastasi hymähtäen. Totta. Se oli varmastikin piinaavaa, sillä sellainen Henkäysvarjo osasi toisinaan olla.
“Mutta oli miten oli, sinä uit hyvin. Voitko opettaa minuakin?” kolli kysyi ja kosketti käpälällään vettä, mutta perääntyi heti tuntiessaan veden kylmyyden. En voinut olla virnistämättä.
“Ei tuollaiselle pelkurille voi uimista opettaa. Se on jalo taito, ja vain taitavimmat oppivat sen”, vastasin piikitellen. Se ei Hadesta hätkähdyttänyt, sillä erakko vain hymyili.
“Loukkaat herkkiä tunteitani”, valkea soturi sanoi ja väänsi kasvoilleen tekaistun, surullisen ilmeen. En vastannut mitään, vaan nostin katseeni taivaalle. Kuu liikkui nopeasti, sillä se oli jo ylittänyt huippunsa. Jos tahtoisin nousta aikasin, olisi palattava pian leiriin.
Siispä nousin ylös vedestä ja aloin kuivaamaan turkkiani. Tunsin Hadeksen katseen itsessäni, mutta en jaksanut välittää siitä.
Hades pysyi vaiti koko sen pitkän ajan, kun kuivasin turkkiani. Lopulta nousin ylös ja lähdin kävelemään takaisin kohti leiriä. En aluksi kuullut askeleita perästäni, mutta ei mennyt kauaakaan, kun Hades ravasi vierelleni. Vilkaisin erakkoa, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Matka leiriin tuntui piinaavan hiljaiselta. Olin juuri avaamassa suutani, kun kiljaisu sai minut pysähtymään.
“Apua!” kissan ääni tuli etelästä, aivan varmasti. Hades kuuli saman, ja kollin pää alkoi kääntyilemään ympäriinsä. Hän etsi sitä, mistä ääni oli peräisin. En jäänyt seisomaan paikalleni, vaan lähdin juoksemaan kohti reviirin eteläistä osaa. Saatoin kuulla Hadeksen kaikkea muuta kuin hiljaiset askeleet perässäni. Eikö tuo kolli osannut juosta yhtään hiljempaa? Askeleet kuuluivat takuulla leiriin saakka.
Tumma hahmo katosi ukkospolun toiselle puolen, kun saavuimme paikalle. Maassa makasi verinen kissa. Kauniin, tummanruskean soturin vihreät silmät olivat auki. Katse oli lasittunut ja osoitti tyhjyyteen. Huomasin Hadeksen astuvan taaksepäin. Pelkäsikö kolli? Huurreliljan kaula oli auki, ja tuoretta verta valui edelleenkin hitaaseen tahtiin nurmelle. Sydän oli pysähtynyt, sillä veri ei tullut enää sen sykkeen tahdissa.
Verta oli paljon, naaraan turkilla ei ollut muita merkkejä taistelusta. Ilmeisesti soturi ei ollut edes ehtinyt valmistautua vihollisen hyökkäyksen. Katseeni nousi ukkospolulle. Kuka ikinä tämän olikaan tehnyt, oli puikkelehtinut karkuun ukkospolun toiselle puolen. Ilmassa leijaili veran hajun lisäksi voimakas yrttien tuoksu. Siitä saatoin päätellä, että vihollinen oli sama kuin aiemminkin. Miksi joku surmasi kuolonklaanilaisia tällä tavoin?
Käännyin rauhallisena Hadeksen puoleen. Erakon ilme oli vakava, kun kolli katsoi elotonta soturia, joka makasi jaloissani.
“Olet suurempi, joten sinä saat viedä Huurreliljan leiriin. Minä käyn etsimässä sitä kissaa”, sanoin ja kohtasin jälleen Hadeksen katseen. Kolli pudisti päätään.
“En minä sinua tänne jätä. Katso nyt, mitä se teki tälle soturille”, vitivalkoinen kolli vastasi tiukasti.
“Huurrelilja oli surkea taistelija, ja hän ei haavojen perusteella osannut odottaa hyökkäystä. Minä en suostu siihen, että joku tappaa klaanitovereitani oman mielensä mukaan”, sihahdin terävästi kollille. Hades oli sanomassa jotakin, mutta tuhahti ja pudisteli päätään.
“Ihan sama, mutta minä tulen mukaasi”, erakko sanoi. En missään tapauksessa olisi halunnut Hadesta mukaani. Hän oli toki ihan kelpo taistelija, mutta tähän tehtävään oltaisi tarvittu hiljaista kissaa. Lisäksi, yhden kissan kimppuun hyökkääjä varmasti voisi hyökätä, mutta meidät nähdessään se varmasti vain lähtisi pakoon. Siispä tein nopeasti muutoksen suunnitelmiini.
“Palataan molemmat leiriin ja kerrotaan tästä Punatähdelle. Hän saa hoitaa tämän asian.” Hadeksella ei ollut mitään sitä vastaan. Vastahakoisesti valkea soturi tarttui verisen, elottoman soturin niskanahasta kiinni ja lähti raahaamaan tuota kohti leiriä.
En tuntenut mitään, kun katsoin Huurreliljan elotonta ruumista. Aina joku kuoli, eikä sille vain voinut mitään. Vaikka olinkin koko ikäni tuntenut Huurreliljan, ei hänen elämällään ollut minulle mitään merkitystä. Huurrelilja oli ollut melko kehno soturi omasta mielestäni. Oli hän osannut puhua, mutta toteutus jäi aina turhankin heikoksi. Sotureita oli tulossa lisää, joten ei Kuolonklaani yhteen kuolleeseen kissaan kaatuisi.
Enemmänkin olin huolissani murhaajasta, joka liikkui reviirillämme. Hänen loukkuunsa oli jo jäänyt kaksi kissaa, ja lisää olisi takuulla tulossa.

Juoksin Hadeksen edellä leirin pääaukiolle. Askeleeni veivät minut automaattisesti vesiputouksen takana sijaitsevalle Punatähden pesälle.
“Punatähti!” huudahdin päällikön nimen ääneen astumatta sisälle pesään. Kuulin päällikön heräävän, hän mutisi jotakin puoliääneen. Kului hetki, kunnes päällikkö astui ulos pesästä. Hän räpytteli unisena silmiään ja katsoi minua hämmentyneenä.
“Mitä nyt?” päällikkö murahti ärsyyntyneen oloisena. Olin todella pahoillani, että olin joutunut herättämään Punatähden tällä tavoin. Päällikkö varmasti ymmärtäisi, kun kuulisi asiani.
“Joku tappoi Huurreliljan ukkospolulla. Se oli se sama kissa, joka tappoi Sammalvarjon. Näin hänen juoksevan ukkospolun toiselle puolelle”, selitin päällikölle, jonka katse kirkastui hetkessä. Uni katosi päällikön silmistä, kun tuo kuuli sanani.
“Lähdittekö kissan perään?” päällikkö kysyi vakavalla äänellä. Kirosin mielessäni. Olisi pitänyt lähteä kissan perään!
“Emme”, vastasin nopeasti ja käänsin katseeni käpäliini pahoitellen.
“Hyvä. Se olisi ollut liian riskialtista, vaikkakin juuri sinun tyylistäsi. Lähetän partion pikimmiten eteläiselle rajalle etsimään sitä kissaa”, päällikkö sanoi ja käveli ohitseni. Olin yllättynyt. En sittenkään ollut tehnyt mitään väärää. Tai no, tietenkään en ollut. Kissa oli mennyt rajan toiselle puolelle ja kadonnut näkyvistä, joten seuraaminen olisi ollut tuntemattomilla mailla vain turhan iso riski. Kävelin punaruskean kollin perässä leirin pääaukiolle, jolle oli kertynyt huomattavan paljon kissoja. Väsyneen oloiset soturit katselivat elotonta ruumista, joka lepäsi leirin pääaukiolla. Myös Hehkuaskel oli saapunut paikalle sokean parantajaoppilaansa kanssa. Kuka ihme oli pitänyt järkevänä ajatuksena valita sokea kissa parantajaoppilaaksi? Minä en haluaisi mennä paikattavaksi sokean kissan luokse. Oli väärin toivoa kenenkään kuolemaa, mutta murhaaja olisi saanut valita seuraavaksi uhrikseen tuon parantajaoppilaan. Klaani joutuisi tuollaisen parantajan käpälissä vain vaaraan.
Myös Henkäysvarjo oli saapunut pääaukiolle. Kolli kohtasi Punatähden katseen, ja minä hivuttauduin hiljaa ja huomaamattomasti lähemmäksi kuullakseni kaksikon keskustelun.
“Sama kissa hyökkäsi taas. Järjestä partio etelärajalle. Haluan, että se kissa tuodaan minulle aamuun mennessä. Minun klaanilaisiani ei tapeta noin vain”, punaruskean soturin äänestä paistoi puhdas viha. Sitä en ihmetellyt. Punatähti oli aina välittänyt klaaninsa jäsenistä todella paljon. Jokainen kuolema vaikutti päällikköön. Vaikka kuinka yritin asettua Punatähden asemaan ja tuntea jonkinlaista sisäistä tuskaa kuolonklaanilaisten kuolemista, se oli mahdotonta. En vain tuntenut lainkaan surua tai ollut edes pahoillani. Ainoa harmi minulle kissojen kuolemista oli se, että Kuolonklaani heikkenisi. Nyt ei edes ollut sitä vaaraa, kun klaanissa oli paljon oppilaita, pentuja ja nyt myös Hades. Henkäysvarjo teki töitä käskettyä ja alkoi kasaamaan partiota. Huomasin Hadeksen astelevan vierelleni. Erakko oli pessyt turkiltaan veritahrat, jotka hän oli saanut kantaessaan Huurreliljan veristä ruumista.
“Oletko kunnossa?” valkea kolli kysyi ja katsoi minua. Käänsin hämmentyneen katseeni kohti erakkoa.
“Miten niin kunnossa? Ei minulla ole mitään syytä, miksi en olisi kunnossa”, ärähdin. Hades näytti heti katuvan sanojaan.
“No, me löysimme juuri kuolleen kuolonklaanilaisen. Ei tuollaisen jälkeen voi olla täysin kunnossa”, Hades sanoi ja katsoi minua, mutten suostunut kohtaamaan kissan katsetta.
“Se oli vain yksi kissa, ei Kuolonklaani sellaiseen kaadu. Enkä minä edes tuntenut Huurreliljaa kovin hyvin. Kaikki kuolevat joskus, eikä se ole niin iso asia”, totesin murahtaen.
“Olet tainnut kasvattaa itsellesi melkoisen kuoren, jonka lävitse ei turhan helposti pääse. Ei kukaan voi olla tuntematta mitään nähdessään kuolleen kissan”, Hades sanoi rauhallisella äänellä ja katsoi edelleen minua. Kohtasin nyt kollin katseen.
“Minä voin”, sanoin. Hades kohautti lapojaan.
“Olet varmaankin sitten aika erityinen tapaus. Sellainen kiehtoo minua”, erakko virnisti. En osannut oikein tulkita kissan sanoja. Mitä hän oikein ajoi takaa?
Niinpä jätin ne huomiotta ja nousin ylös.
“Täytyy mennä nukkumaan, minulla on aikainen herätys”, vastasin ja käänsin erakolle selkäni. Ilman sen kummempia hyvästejä astelin sotureiden pesään omalle vuoteelleni. Aurinko nousisi pian, ja yöunet jäisivät nyt lyhyiksi. Kestäisin sen, ja voisinhan aina ottaa päivällä pienet nokoset.

//1417 sanaa (KP-boosti)

Kirjoittaja: Untuva

Heräsin aamuun hieman kankeana kuin mikäkin klaaninvanhin. Notkistin aavistuksen verran selkääni sekä venytin tassujani, joissa tuntui edelleen eilinen harjoittelutuokioni. Olin saanut Pimentovarjolta luvan harjoitella leirin ulkopuolella muutamia liikkeitä. En ollut harhaillut kauhean kauaksi, mutta sen verran kuitenkin, että olin löytänyt hyvän kokoisen puun vastustajakseni. Suurten harjoitusten jälkeen olin alkanut harjoittelemaan mestarini ohjaamien tuokioiden lisäksi myös itsenäisesti, sillä halusin kehittyä nopeammin ja paremmaksi. Saalistuksen harjoitteluun minulla ei riittänyt motivaatiota, mutta taisteluliikkeitä kertailin mielelläni. Oli itseasiassa helpompi suorittaa, kun ei ollut ketään tuijottamassa niskaan ja vahtimassa jokaista liikettä. Tietenkin arvostin mustaturkkisen mestarini opetusta, ja naaras vaikutti kovin taitavalta taistelijalta. Oli onni, että olin saanut mestarikseni kissan, joka oli saanut oppinsa itse päälliköltä. Harjoittelin myös sen takia, etten tuottaisi enempää pettymyksiä Pimentovarjolle. Suuret harjoitukset olivat sujuneet surkeasti omalta osaltani, mutten oikeastaan jaksanut enää käyttää aikaa niiden murehtimiseen. Osasin sentään ajatella, etteivät muut varmasti olleet kiinnittäneet suorituksiini niin kovasti huomiota, että muistaisivat vielä vuodenaikojen kuluttua moista.
Kömmin vielä hivenen väsyneenä pesästä ulos ja yllätyksekseni eräs soturioppilas liittyi seuraani. Yleensä minun luokseni harvemmin hakeuduttiin vain keskustelumielessä, joten mielessäni käväisi kysymyksiä siitä, mitä Harakkatassu olisi todella vailla. Oli myös outoa ajatella, että joku voisi viihtyä seurassani. Tuskin sellaisia kissoja olikaan. Yleensä kun en panostanut rupattelutuokioihin lainkaan, jos niihin edes jaksoin osallistua.
”Oletko menossa tuoresaaliskasalle? Haittaisiko, jos tulen samaa matkaa?” Harakkatassu esitti kysymyksensä. En minä niinkään olisi seuraa halunnut. Tuoresaaliin sai alas varsin hyvin yksinkin. Mutta koska kolli oli vaivautunut luokseni moista kysymään, niin pakko kai se oli suostua.
”Tule sitten”, tyydyin murahtamaan jotain nopeasti vastaukseksi. Suuntasin askeleeni suoraan tuoresaaliskasalle. Vilkaisin kollioppilaan suuntaan ja päädyin nappaamaan jäniksen. Olin syönyt edellisenä päivänä vain vaivaisen hiiren, joten vatsani huusi jo täytettä. En jäänyt odottamaan, mitä Harakkatassu valitsisi kasasta, vaan astelin sivummalle asettuen mukavasti syömään. Hetken päästä toinen tuli luokseni myyrä hampaissaan. Kiinnitin Harakkatassuun vasta nyt kunnolla huomiota. Hän omasi valkean turkin, mutta siinä oli hiilenmustia kohtia. Samassa muistin, että hän oli kuulunut suurten harjoitusten voittajajoukkueeseen. Harakkatassu taisi olla myös vanhin oppilas, joten hän kai pääsisi jonkun ajan kuluttua jo soturiksi. Hän oli varmaan jo loppusuoralla koulutuksessaan. En ollut tainnut aikaisemmin olla toisen kanssa mitenkään tekemisissä. Tietenkin nukuimme samassa pesässä, mutta jos sitä ei laskettu. En myöskään ollut aikaisemmin kiinnittänyt toiseen oikein huomiota, että edes kunnolla tietäisin, millainen kolli oli.
”Millainen mestari Henkäysvarjo on?” sanelin kysymykseni nielaistuani ensin lihapalaisen kurkusta alas. Tiesin suurin piirtein millainen klaanin varapäällikkö oli, mutta en tiennyt millainen hän oli mestarina. Kaipa se oli ihan hyvä tietää enemmän kuolonklaanilaisista, varsinkin kun Harakkatassu nyt tarjosi siihen tilaisuutta. Suurissa harjoituksissa olin ollut yövartiossa Henkäysvarjon kanssa, mutta muuten varapäällikköä ei ollut tullut lähempää seurattua. Mutta luulisi varapäällikön nyt olevan kelpo mestari. Harakkatassun tassuissa olisin ainakin ollut tyytyväinen mestariini.

// Harakka?
// 439 sanaa (KP-boosti käytössä)

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olin jo hetken ehtinyt tarkkailemaan kissojen touhuja leiriaukiolla, kun kuulin Punatähden äänen ilmoittavan klaaninkokouksesta. Kissat alkoivat kerääntyä paikalle, mutta itse päätin pysyä hieman taaempana ja kauempana muusta kissajoukosta. Höristin kuitenkin korviani, sillä halusin tietää, mitä päälliköllä oli sanottavanaan.
Kun kaikki kissat olivat kuulolla, Punatähti aloitti puheensa mistäs muustakaan, kuin klaaniin saapuneesta erakosta, joka olisi koeajalla. Kuuntelin hänen sanansa kyseisestä aiheesta vain puoliksi, sillä uskoin tietäväni aivan tarpeeksi.
”Kokouksen varsinainen aihe on soturinimitykset–.” Siristin silmiäni ja tarkkailin, kuinka eteen kutsuttu Mustikkatassu kipitti hänelle tavanomaisen ujosti päällikön luokse. Tuntui suorastaan siltä, kuin Punatähti olisi tarkoituksellisesti päättänyt nimittää muut oppilaat nyt sotureiksi, jotta saamamme rangaistus kivistäisi sieluamme kovemmin antaen katumukselle lisää syytä.
Mustikkatassu sai nimekseen Mustikkakuonon. Hänen silmänsä loistivat ylpeinä, kun hän käveli päällikön luota takaisin muiden kissojen joukkoon. Mustikkakuono olisi varmasti ihan keskinkertainen soturi, ei siinä mitään, mutta hänen ujo luonteensa saattaisi olla esteenä erinäisille asioille. Hänen pitäisi saada vähän itsevarmuutta, muuten ties kuka hyppisi kollin varpaille.
Seuraavaksi eteen kutsuttiin Lintutassu. En juuri tiennyt naaraasta mitään, vaikka olimmekin olleet pesätovereita jo monia kuita. Pidin häntä kuitenkin aika kauniina. En tietenkään mitään tunteita naarasta kohtaan omannut, mutta aina sai ihailla.
Suurin syyni sille, etten jututtanut ketä vaan, oli se, että välttelin turhanpäiväistä sanojen vaihtoa ilman sen tärkeämpää asiaa. Halusin kuitenkin olla perillä klaanini kissoista jollain tasolla, sillä jokaisesta oli hyvä tietää jotain.
Lintutassu sai nimekseen Lintusielun ja uskoin, että nimitykset olisivat naaraan jälkeen siinä, mutta huomasinkin, kuinka Punatähti alkoi hakea katseellaan vielä jotakuta. Sitten hän kutsui kissan, jonka nimitys riipaisi minua kaikista eniten.
Eteen kutsuttu valkoinen, pienikokoinen kissa, jonka innostumattomuus tavallisia klaaniasioita kohtaan oli havaittavissa tässäkin tilanteessa, asteli Punatähden luokse. Etsin katseellani Sulkatassun, joka istui Lehtitassun lähettyvillä kuuntelemassa kokousta. Kaksikkoa oli nähnyt jonkin verran yhdessä sitten suurten harjoitusten ja minua vähän huolestutti yrittäisikö Sulkatassu huiputtaa tuon kaikin puolin järkevän oloisen naaraan mukaan typeriin seikkailuihinsa. Vaikka toivoinkin, että Sulkatassu olisi ottanut opikseen, tiesin, ettei hän ollut.
Raidallinen naaras tuntui vaistoavan katseeni, ja sen seurauksena vilkaisi taakseen kohdaten katseeni. Sen tehtyään, hän kuitenkin käänsi katseensa takaisin Sinitassuun ja hänen nimittäjäisiinsä. *Olisimme saaneet soturinimemme tänään..* Ravistin päätäni. Ei ollut minun tapaistani jäädä pohdiskelemaan asioita, joille ei voinut enää tehdä mitään, mutta soturius oli minulle tärkeää. Silti tunsin kaiken tämän takana ylpeyttä sisarestani.
”Sinitassu, sinun uusi nimesi on Sinilintu”, Punatähti julisti ja sitten klaani alkoi hurrata kolmikon nimeä. Hurrasin mukana vain, koska tämä oli Sinilinnun tärkeä päivä ja olin iloinen hänen puolestaan. Muiden nimiä hurrasin vain tavan vuoksi.
Kokous alkoi hiljalleen olla ohi ja tuoreet soturit alkoivat siirtää petejään oppilaidenpesästä soturienpesään. Seurasin operaatiota sivusilmällä, ja koska huomioin myös muuta maailmaa, huomasin Jyrkänneloikan saapumisen. Käännyin mestarini suuntaan täysin ja katsoin tätä silmiin rauhallisesti. Jyrkänneloikka oli yhtä lailla muun perheeni kanssa pettynyt toimintaani. Hän kohteli minua entistä ankarammin ja yhtä paljon ankarammin yritin näyttää tälle kykyni.
”Lähdemme pian metsästyspartion mukana. Siinä sivussa se toimii myös harjoituksina. Ole valmiina, kun lähdemme”, kolli murahti kasvoillaan samalla tämän tavallinen vihaisenylpeä ilme. Nyökkäsin kuuliaisesti. Sen jälkeen Jyrkänneloikka poistui paikalta.
Hetken odottelin samalla turkkiani siistien. Sen jälkeen totesin, että partion täytyisi varmasti pian alkaa kokoontumaan. Näin, kuinka Mustikkakuono tassutti ulos sotureidenpesästä minua kohti, katse tavanomaisen ujosti harhaillen. Tuore soturi oli mitä ilmeisemmin tulossa partion mukaan. Nyökkäsin nopean tervehdyksen ja suuntasimme yhdessä vähän lähemmäs uloskäyntiä. Hetken päästä paikalle saapuivat vielä Jyrkänneloikka ja Kalmakuu. Koska partio oli nyt koossa, lähdimme matkaan.

Tassutimme auringon kuivattamalla aukiolla. Ruoho alkoi jo hieman vihertää ja ilmassa leijui hiirenkorvan huumaava tuoksu. Aurinko lämmitti turkkiani ihastuttavan lämpimästi ja muutenkin oli erittäin otollinen saalistuskeli. Partiota johtava Jyrkänneloikka hiljensi yhtäkkiä vauhtia ja kääntyi muun partion puoleen.
”Kalmakuu ja Mustikkakuono, menkää saalistamaan jotain ja palatkaa hetken päästä takaisin”, Jyrkänneloikka määräsi ja kissat tekivät, kuten sanottiin. Hetken päästä kaksikko oli jo kadonnut versoavan aluskasvillisuuden joukkoon.
”Tarkoituksena on käsitellä tänään yhteismetsästystä. Ensin kerron sinulle teoriassa erilaisia tekniikoita, jonka jälkeen pääset kokeilemaan ryhmän kanssa”, tummanharmaa kolli murahti vilkaisten minua tiukka ilme kasvoillaan.
”Ensimmäinen ja yleisin tekniikka on, se että kissat piirittävät saaliin ja yksi heistä lähtee ajamaan saalista toisen kynsiin. Sivuilla olevien kissojen tarkoitus, on pitää saalis oikeassa suunnassa, eikä antaa sen paeta”, mestarini selitti kärsivällisesti. Jyrkänneloikka luetteli vielä muitakin tekniikoita ja nyökkäilin hänen selityksilleen sen merkiksi, että pysyin kärryillä. Mustikkakuono ja Kalmakuu olivat jo saapuneet kahden oravan kanssa ja he kätkivät saaliitaan, kun Jyrkänneloikka vielä viimeisteli opetustaan.
”No niin. Nyt sinä pääset kokeilemaan ja samalla näyttämään, että kuuntelit”, kolli murahti matalasti, ”Käytämme saartotekniikkaa. Sähkötassu, sinä olet se, joka ajaa saaliin Mustikkakuonon kynsiin. Minä ja Kalmakuu pidämme huolen sivuista. Onko selvä?”
”Kyllä on”, naukaisin tyynesti ja katsahdin jokaiseen kissaan tarkistaakseni, olivatko he jo valmiita. Kun muiden kissojen valmius varmistui, lähdimme jäljittämään saalista. Pian Kalmakuu sai vainun jäniksestä, joka oli kulkenut kohdasta hetki sitten. Hetken kiertelyn jälkeen, huomasimme jäniksen pitkien ja kuivahkojen heinänkorsien keskeltä. Jyrkänneloikan merkistä asetuimme paikoillemme. Odotin paikallani lihakset jännittyneinä. Tuijotin herkeämättä oikealla puolella olevaa Jyrkänneloikkaa, joka oli sanonut antavansa merkin, kun minun tulisi säikäyttää jänis. Yhtäkkiä mestarini heilutti korvaansa miltei huomaamattomasti, mutta tiesin sen olevan merkki minulle. Niinpä pinkaisin tahallisen äänekkäästi kohti jänistä ja se lähti pinkomaan säikähtäneenä kohti Kalmakuuta. Kun saalis huomasi kasvillisuudesta loikkaavan punaruskean kollin, hän lähti Mustikkakuonoa kohti, joka loppujen lopuksi nappasi jäniksen.
”Hienoa työskentelyä!” Kalmakuu tokaisi, mutta Jyrkänneloikka vain tyytyi hiljaisuuteen. Tiesin, ettei mestarini kehunut pienistä, eikä äskeinen suoritus ollut tavallista loistokkaampi, joten kehuja en odottanutkaan. Se vain teki minut tyytyväiseksi, ettei suorituksessa ollut haukkumista.

Aurinko oli laskenut kovaa vauhtia ja pimeys alkoi nuolla leirin nurkkia. Olimme jäniksen jälkeen vielä jääneet saalistamaan partion kanssa ja olin napannut variksen. Saalistusreissu oli ollut ihan keskinkertaisen hyvä, ja klaani oli saanut vatsantäytettä. Hiirenkorva toisi mukanaan runsaasti riistaa ja klaani olisi pian yltäkylläinen.
Suuni aukesi leveään haukotukseen, jolla kehoni viesti hiipivästä väsymyksestä. Päätin ottaa suunnakseni oppilaiden pesän.
Istahdin pedilleni ja aloin sukia turkkiani epäpuhtauksien varalta. Hetken yksin oltuani, pesään alkoi saapua oppilaita. Enää Sulkatassu ja Lehtitassu puuttuivat. Pesän toisesta päästä alkoi jo kuulua tuhinaa ja hetki hetkeltä siihen yhtyi lisää kissoja. Asetuin tiukalle kerälle ja laskin pääni maahan, mutten sulkenut vielä silmiäni. Pian olin vakuuttunut, että jokainen pesän kissa oli jo unessa. Säpsähdin ajatuksistani, kun pesään luikki tutunnäköinen hontelo naaras silmät pimeässä kiiluen. Hän asettui minun ja Sulkatassun viereiselle pesälle. Nostin pääni ylös ja katselin Lehtitassun kilpikonnakuvioista hahmoa. Hän tuoksui metsälle ja oli ollut mitä ilmeisimmin kuunhuipun partiossa. Sulkatassu oli oletettavasti ollut myös mukana ja tulisi mitä ilmeisemmin pian myös pesään. Päätin kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväksi ja kysellä Lehtitassulta hieman Sulkatassun mahdollisista uusista suunnitelmista. Uskoin, että Lehtitassu voisi olla Sulkatassun silmissä yksi vahva vaihtoehto uudeksi seikkailukumppaniksi. Hänhän oli puhunut etisvänsä jonkun toisen, jos en itse lähtisi mukaan. Tiesin kyllä, ettei Lehtitassu välttämättä kertoisi mitään jos jotain olisi, mutta aina saatoin kysyä.
”Lehtitassu”, kuiskasin ja pitkäjalkainen naaras nosti katseensa minuun, ”Kerro minulle. Eihän Sulkatassu ole suunnitellut mitään uusia seikkailuja, mistä hän voisi joutua taas ongelmiin? Olen nähnyt teidät kaksin ja uskon, että sinä varmasti olet kuullut jotain, jos hänellä on suunnitelmia.” En osannut sanoa, mitä Lehtitassu ajatteli. Hän osasi salata tunteensa ja ajatuksensa taitavasti ja pimeys vaikeutti asiaa myöskin, vaikka hämäränäön omasinkin.

//Lehti? Kirjottakaa vaan ihan rauhassa Sulalla ja Lehellä keskenänne, laitoin vaan tän tänne, et jatka sit ku Lehti on vapaana :’3
1145 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Hiirenkorvan suuret harjoitukset olivat ohi, ja minun joukkueeni oli voittanut. Vaikka olinkin aavistuksen pettynyt sijoitukseemme etenkin saaliinryöstössä, jossa olimme tulleet viimeisiksi, sekä omaan suoritukseeni kilpajuoksussa, en olisi voinut olla tyytyväisempi – me olimme joka tapauksessa voittaneet, ja se oli tärkeintä. Edes uutinen mustaturkkisen Sammalvarjon hämäräperäisestä poismenosta ei riittänyt karistamaan huulillani kareillutta omahyväistä hymyä, joka oli koristanut kasvojani koko harjoitusten jälkeisen paluumatkan aina leirin sisäänkäyntinä toimivan piikkihernetunnelin suulle asti – ja totta puhuen vielä kauan sen jälkeenkin. Matkan aikana olin koettanut vaihtaa vielä sanasen pari silloisten joukkuetovereideni Mustikkatassun ja Sähkötassun kanssa, mutta kaiken kaikkiaan välini muihin oppilaisiin olivat jääneet sangen löyhiksi.
Paljon olikin tapahtunut suurten harjoitusten aikana ja niiden jälkeen. Myös Karhumyrskyn kumppani ja Mustikkatassun emo Villisielu oli kuollut, ja Kuolonklaanin reviirille oli ilmaantunut valkoturkkinen erakko, Hades nimeltään, jonka Punatähti oli hyväksynyt klaaniin koeajalle. Olin kuvitellut voivani tarpeen vaatiessa hyväksyä erakot, mutta ainakin tässä kollissa oli jotain mätää. Toki olin nähnyt kulkurin vain vilaukselta, enkä ollut sanonut tälle kertaakaan sanaakaan, mutta kaikesta huolimatta jokin tuossa valkoturkkisessa kollissa kismitti minua – ehkä en vain ollut niin avarakatseinen kuin olin ajatellut olevani.

Vaikka hiirenkorvan suuria harjoituksia koskeva keskustelu olikin hiljalleen laantunut oppilaiden keskuudessa, minä palasin aina silloin tällöin pohdiskelemaan omaa suoriutumistani ja sitä, mitä olisin voinut tehdä paremmin. Miettimällä ja kertaamalla menneitä tapahtumia onnistuin kuitenkin vain kiusaamaan itseäni sen sijaan, että olisin oppinut jotakin. Pyrin purkamaan sisälleni pakkautuvaa turhautumisen tunnetta vetämällä keuhkot täyteen raikasta ilmaa, jossa tuoksahti sulava lumi ja märkä maa, ja hengittämällä sitten hitaasti ulos. Hiirenkorva oli tuloillaan, ja taivasalla oli sangen viihtyisää lintujen sirkuttaessa puiden latvustoissa ja auringon pilkottaessa tasaisen harmaan pilviverhon takaa. Odotin innolla viherlehteä ja lämpimiä päiviä, mutta vuodenajan vaihtumiseen sisältyi kuitenkin yksi huono puoli: se, että lumet sulaisivat. Pidin lumesta sinänsä, koska se oli puhdasta ja kimmelsi niin tavattoman kauniisti purevina pakkaspäivinä. Lisäksi se tarjosi itseni kaltaisille, pohjaväriltään valkoisille kissoille erinomaisen suojan uhkia vastaan ja häivytti tarvittaessa hajujäljen tai ainakin helpotti sen piilottamista. Puolestaan lehtisateelle ja ennen kaikkea hiirenkorvalle tyypillisestä loskasta en pitänyt, koska se oli märkää, liukasta ja toisinaan vastenmielisen mutaista. Kuka ihme oli ylipäätään kehdannut keksiä moisen jäisen surmanloukun?
Kysymykseni jäi vaille vastausta, kun kookkaan, tummanharmaan hahmon ilmaantuminen oppilaiden pesästä keskeytti ajatuksenjuoksuni. Tunnistin keltasilmäisen oppilaan Tuimatassuksi, jonka kanssa olin vaihtanut hädintuskin sanaakaan. Tosin, sinä aamuna olin syventynyt mietiskelyyn ja siinä sivussa turkkini puhdistamiseen oppilaiden pesän edustalla istuskellessani, vailla kaipuutta keskustella klaanitoverin kanssa. Mieleeni kuitenkin juolahti sama idea kuin Sähkötassun suhteen suurten harjoitusten aikana, ettei lähempi tutustuminen muihin oppilaisiin olisi varmaankaan haitaksi, olipa se sitten miten kiusallista tahansa.
“Huomenta”, tervehdin tummanharmaata kollia, joka kallisti jyrkän, aavistuksen kummastuneen katseensa minun puoleeni ja nyökkäsi hitaasti vastaukseksi. “Oletko menossa tuoressaaliskasalle? Haittaisiko, jos tulen samaa matkaa?”

// Tuima?
// 433 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Tässä on kaikki”, Tiputassu sanoi samalla tuoden sammalet luoksemme. Parantajaoppilas oli käyttäytynyt koko keskustelun ajan varsin tyynesti, eikä hänen kärttyisyydestään ollut tietoakaan. Ehkä joku Kuolonklaanilainen oli sanonut hieman kovemmin asiasta nuorelle oppilaalle ja se oli havahduttanut hänet tosielämään. No, eipä sitä tiennyt, eikä minua pahemmin kiinnostanutkaan.
Tuimatassu pujahti jo ulos pesästä kantaen puolet sammaleista mukanaan ja jättäen minut vielä viemään keskustelun loppuun. Katsahdin Tiputassuun ja sanoin:
”Kiitoksia. Pidämme huolen, että varastonne täyttyy uudestaan ”, tokaisin kohteliaalla äänellä, muttei se kuitenkaan ystävällinen ollut. Vain kohtelias ja muuten tunteiltaan mitäänsanomaton. Nappasin sammalet hampaisiini ja käännyin ympäri ja poistuin pesästä Tuimatassun perään. Saavutinkin tummanharmaan oppilaan vielä ennen, kuin hän oli saavuttanut pentutarhan.
Yhdessä saimme homman melko nopeasti hoidettua ja nyt oli enää jäljellä vanhojen alusten vieminen.
”Viedäänkö vielä nuo?” Tuimatassu kysyi luoden keltaisen katseensa minuun. Nyökkäsin kollille ja suuntasin nappaamaan osan hävitettävistä alusista ja lähdimme viemään niitä pois.

Olimme saaneet askareemme tehtyä ja olin ajautunut niiden valmistumisen jälkeen oppilaidenpesän eteen. Nyt, kun mielelleni ei ollut mitään ajateltavaa, viime iltaiset tapahtumat pyrkivät mieleeni:
Olimme juuri työntymässä oppilaiden pesään yöpuulle, kun olimme kuulleet itse klaaninpäällikön äänen, joka oli pyytänyt meitä hieman tiukalla sävyllä pysähtymään ja jäämään heidän luokseen hetkeksi. Karvani olivat nousta pystyyn, kun kääntyessäni näin mestareistamme ja vanhemmistamme koostuvan kaartin, mutta sain kuitenkin ulkoisen olemuksen pysymään aisoissa. Mielessäni yritin vakuutella itselleni, että emme olleet jääneet kiinni, vaan heillä oli jotain muuta sanottavaa.
”Eloklaanin päällikkö kävi täällä päivä ennen harjoituksia”, Punatähti aloitti samalla vilkaisten minua ja sisartani vuorollaan. Vetäisin henkeä hieman syvemmin, melkein kuin huokaisten, mutta huomaamattomammin. Sulkatassun kellertävän vihreät silmät katsahtivat minuun, mutta en niitä kauaa ehtinyt nähdä, kun kohdistin katseeni Punatähteen. Katsoin häneen pelkäämättä, mutta en kuitenkaan uhmaavasti. Ymmärsin kyllä, että rangaistus oli aiheellinen.
Kuulin, kuinka Sulkatassu yritti valehdella meitä ulos tilanteesta, mutta isän huokauksesta päätellen he tiesivät hänen yrittävän huijata. Lopulta Sulkatassu tunnusti kuitenkin, sillä Jyrkänneloikka oli esittänyt lisää hänen väitteitään vastaan olevia todisteita.
”Hyvä, että tunnustit lopulta. Ette kuitenkaan pääse tästä näin helpolla. Pysytte molemmat ainakin kolme kuuta pidempään oppilaina, jotta ymmärtäisitte tekojenne seuraukset”, Punatähti julisti vihreissä silmissään määrätietoisuus kimaltaen. Kolme kuuta… Kolme kuuta lisää oppilaina sen typerän reissun takia?! Kynteni puristivat maata lujasti. Tämä oli saada minut katumaan koko seikkailua, mutta tiesin, että olin tehnyt täysin oikean ratkaisun, kun en ollut päästänyt Sulkatassua sinne yksin.
”Olen pahoillani”, murahdin kuivasti luoden tyhjän katseen kissojen tassuihin, sen jälkeen käännyin ympäri ja poistuin paikalta Sulkatassun kanssa. Minua kiusasi niin kovasti saamamme rangaistus. Kaikki tekemäni työ valui hukkaan! En silti ollut alkanut nöyristellen anomaan vapautusta saamastani rangaistuksestani, sillä se olisi aivan liian alentavaa. Minun olisi maksettava tämä hinta, sillä itse olin mennyt tekemään jotain minkä tiesin olevan väärin. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että olin pitänyt kiinni arvoistani. Perhe oli kaikkein tärkein.
Havahduin tuosta hieman sieluani kipristelevästä muistosta ja kohdensin katseeni taivaalle. Yritin päästä sellaiseen mentaliteettiin, ettei tämä kolmen kuun lisäaika ollut maailmanloppu, mutta siihen ajattelumaailmaan tuntui olevan todella hankala päästä. *Saat ainakin enemmän koulutusta kuin muut.* Ei se ajatuskaan tuntunut oikein miltään. Mietin myös sitä, kuinka pettyneitä vanhempani minuun olivat.
Katselin, kuinka Tuhkajuova jutteli klaanin uudelle tulokkaalle Hadekselle. En omannut vielä mielipidettä tuosta valkeasta kollista, mutta halusin silti tarkkailla tätä ja tämän tekemisiä.

//Jatkan ite myöhemmin.
518 sanaa (KP-BOOSTI)

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko oli vasta nousemassa, mutta olimme Raparperitassun ja Hadeksen kanssa jo kaukana leiristä. Hehkulampi häämötti edessämme, ja pysähdyimme hetkeksi ihailemaan sen kirkasta vettä. Jäät olivat sulaneet, mutta lammen ympärillä oli vielä paljon lunta. Ei menisi kauaakaan, kun lammessa voisi taas uida. Tarkoituksenani oli opettaa jälkikasvulleni uimista.
Olin antanut oppilaalleni tehtäväksi johdattaa meidät reviirin ympäri. Samalla Hades oppisi tuntemaan reviiriä, ja Raparperitassu saisi kokemusta muiden opettamisesta.
”Eikö ole vähän turhaa, kun noin suuri vesialue vie paljon tilaa reviiristänne? Jos olisitte jättäneet lammen pois, olisitte voineet ottaa enemmän itsellenne reviiriä idästä päin”, Hadeksen ääni oli rauhallinen, eikä kollin kasvoilla ollut edes tälle tavanomaista virnettä. Vilkaisin valkeaa kollia.
”Hehkulampi ei ole turha. Siinä voi uida ja kalastaa”, tuhahdin. Huomasin, kuinka kylmät väreet kulkivat Hadeksen lävitse ja saivat kollin kehon värähtämään.
”Uida? Et ole tosissasi”, kolli virnisti, mutta minä pysyin vakavana.
”Niin. Se on taito, joka jokaisen pitäisi osata”, vastasin rauhallisella äänellä. Hades pyöräytti silmiään.
”Raparperitassu, jatketaan matkaa”, sanoin oppilaalleni, joka vilkaisi minua ja nyökkäsi. Annoin mustaoranssin naaraan kävellä tämän kerran edelläni. Muuten se ei olisi tullut kuuloonkaan, mutta tänään minä olin ikään kuin oppilas, ja Raparperitassu ohjasi minuakin.
”Osaatko sinä oikeasti unta?” valkea kolli kysyi ja jättäytyi vierelleni. En meinannut aluksi vastata, mutta kolli vaikutti aidosti kiinnostuneelta, joten nyökkäsin.
”En ole koskaan kuullut kissasta, joka osaisi uida”, Hades totesi rauhallisella äänellä.
”Taru kertoo, että Kuolonklaanissa on aina ollut suku, joka on osannut uida. Se suku on minun”, vastasin rauhallisella äänellä. Hades kuunteli tarkkaavaisesti.
”Voitko näyttää minulle, miten se toimii?” kollin kysymykset alkoivat turhauttaa minua. Hän oli kuin pieni pentu, joka tutustui maailmaan. Missä ketunkolossa tuo kolli oli oikein kasvanut, kun hän ei uintitaitoista kissaakaan ollut tavannut?
”Keskity nyt tähän kierrokseen”, tuhahdin tiukasti vastaamatta kollin kysymykseen. Hades kohautti lapojaan ja kiristi taas tahtiaan lähemmäksi Raparperitassua. Minä tarkkailin, kuinka oppilas selitti erakolle Eloklaanin rajan olevan vierellämme. Hades astui lähemmäksi rajaa ja nuuhkaisi hajuja, jotka tuuli toi Eloklaanin reviiriltä. Kolli ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaa.

Leirissä annoin Raparperitassulle luvan syödä.
”Menemme huomenna auringon noustessa taisteluharjoituksiin. Hades tulee mukaamme, hän saa näyttää omat taitonsa”, totesin oppilaalleni, ennen kuin tuo poistui hakemaan saalista. Mustaoranssi naaraskissa nyökkäsi. Nyökkäsin takaisin, ja naaras tiesi sen olevan lupa poistua.
”Mitä me nyt sitten teemme? Päivää on vielä paljon jäljellä”, Hades oli ilmestynyt jostakin vierelleni, vaikka hän juuri hetki sitten oli siitä kadonnut jonnekin. Käänsin katseeni valkean kollin puoleen.
”Tutustu vaikka muihin”, vastasin kylmästi ja käänsin katseeni pois.
”Okei. Oletko aina ollut tuollainen kovanaama?” Hadeksen kysymys yllätti minut. Käänsin vihreät silmäni kohti erakkoa ja katsoin tuota tuima ilme kasvoillani.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus ilkeillä. Tarkoitin vain, että pidät aika kovasti kiinni jokaikisestä saäännöstä, vähän ehkä liiankin kovasti. Pitäisikö sinun rentoutua välillä?” vitivalkea kolli kysyi.
”Minähän olen rentooutunut. Jos lähdet liikkeelle tuollaisella asenteella, ei sinusta soturia ole tulossa. Jos tahdot olla Kuolonklaanin soturi, sinun tulee noudattaa jokaista sääntöä, ei vain melkein jokaista”, murahdin ja kohtasin jälleen kollin katseen. Hades hymyili.
”Niinpä tietenkin, sitten minä teen niin”, hänen sanansa olivat aina vähintäänkin yhtä yllättäviä. Katseeni kääntyi leirin pääaukion keskustaan, kun huomasin Punatähden astelevan sinne. Päällikkö istuutui alas ja kutsui voimakkaalla äänellä klaanin koolle. Henkäysvarjon pää pujahti esiin sotureiden pesästä, ja kolli tuli nopeasti aukiolle. Hänen katseensa kohdistui minuun ja kolli hymyili, mutta sitten kolli huomasi vieressäni istuvan Hadeksen. Hymy katosi silmänräpäyksessä, ja ärsyyntynyt ilme otti paikkansa varapäällikön kasvoilta. Huomasin, että hän olisi halunnut tulla luoksemme, mutta väliimme tuli liikaa kissoja, ja Punatähti oli juuri aloittamassa kokousta. Henkäysvarjo ehtisi valittaa erakon kanssa veljeilystä myöhemminkin.
”Ennen kokouksen varsinaista aihetta tahdon ilmoittaa, että Kuolonklaaniin on saapunut koeajalle uusi jäsen. Hades totuttelee puolen kuun ajan soturin elämään, ja jos hän pärjää hyvin, hänet nimetään Kuolonklaanin täydeksi soturiksi myöhemmin. Tuhkajuova on ottanut päävastuun Hadeksen opettamisen suhteen, mutta toivon mukaan muut ovat myös valmiita auttamaan”, punaruskea kolli lausui rauhallisella, mutta voimakkaalla äänellä. Klaani kuunteli. Kun Punatähti oli hetken vaiti, kuulin joidenkin supittavan jotakin lähettyvillä. En ollut yllättynyt siitä, että joillakin oli jotakin erakkoa vastaan. Minä en itse niinkään välittänyt. Hadeksesta voisi tulla ihan hyväkin soturi, eikä silloin juurilla olisi mitään väliä. Kuolonklaanissa oli monta soturia, jotka eivät olleet syntyjään kuolonklaanilaisia. En minäkään kotikisuja klaaniin haluaisi, mutta erakot usein olivat ihan kelpoja sotureiksi, jos he vain tottuivat klaanin sääntöihin ja tapoihin.
”Kokouksen varsinainen aihe on soturinimitykset. Mustikkatassu, astuisitko vähän lähemmäs että näen sinut”, päällikkö sanoi ja etsi katseellaan siniharmaata kollia. Mustikkatassu oli Karhumyrskyn ja edesmenneen Villisielun ainoa poika. Hän oli saman ikäinen omien pentujeni kanssa, mutta en tiennyt kollista oikeastaan mitään. Sen olin huomannut, että kolli oli varsin hiljainen. Sellainen, josta tuskin koskaan tulisi mitään muuta kuin takarivin soturi. Oppilas astui kissojen eteen varovaisin askelin.
”Mustikkatassu, sinun soturinimesi on Mustikkakuono”, päällikkö ilmoitti normaaliakin lyhyemmin, ja nyökkäsi uudelle soturille. Tämän jälkeen päällikkö etsi katseella jotakuta. En nähnyt, keneen katse lopulta pysähtyi.
”Lintutassu, nyt on sinun vuorosi”, päällikkö sanoi rauhallisella äänellä, ja pian puhtaanvalkea naaras asteli klaanin eteen, kun Mustikkakuono palasi takaisin aiemmalle paikalleen.
”Lintutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Lintusieluna”, päällikkö sanoi ja kohtasi tuoreen soturin katseen. Yllätyksekseni nimitykset eivät suinkaan olleet siinä. Punatähti ei alkanut huutamaan sotureiden nimiä, vaan hän kutsui vielä kolmannen kissan luokseen. Sinitassun katse ei vaikuttanut kovinkaan innostuneelta. Oppilaan ilme näytti synkältä, kun hän kohtasi päällikön vihreän katseen. Miksi hän ei voinut edes esittää onnellista?
”Sinitassu, sinun uusi nimesi on Sinilintu”, päällikkö kertoi. Nyt huomasin, että tyttäreni kasvoille levisi hento hymy. Punatähti oli ilmeisesti huomannut, kuinka kiintynyt tuo kissa oli lintuihin.
”Mustikkakuono! Lintusielu! Sinilintu!” klaani hurrasi kolmen tuoreen soturin nimiä, mutta minä pysyin vaiti. Tunsin Hadeksen katseen turkillani. Kun klaani vaikeni ja päällikkö lopetti kokouksen, käänsin katseeni kohti erakkoa.
”Miksi he hurrasivat heidän nimiään? Miksi sinä olit hiljaa?” kolli esitti kysymyksiä jälleen kerran omaan makuuni aivan liikaa. Päätin kuitenkin vastata niihin, sillä kollin oli hyvä tietää klaanin tavoista, jos hän soturiksi aikoi.
”Se on tapana, mutta usein vain ne hurraavat, jotka tuntevat nimitettävät kissat”, vastasin rauhallisella äänellä.
”Olisit voinut edes Sinilinnun vuoksi hurrata hänen nimeään”, Henkäysvarjon murahdus kuului takaani. Käänsin katseeni raidalliseen kolliin, jonka kasvoilla oli tuima ilme. Hänen katseensa ohitti minut ja osui suoraan Hadekseen. Jos katse olisi tappanut, Hades olisi takuulla jo kuollut.
”Tässä on Henkäysvarjo, minun kumppanini ja Kuolonklaanin varapäällikkö”, selitin Hadekselle huomioimatta kumppanini äskeistä lausahdusta.
”Hetkinen, odotas nyt. Miksi sinun olisi pitänyt huutaa Sinilinnun nimeä?” Hades ravisteli päätään kuin yrittäen ymmärtää tätä kaikkea. En olisi halunnut vastata. Minua hävetti edes myöntää, että Sinilintu oli minun lihaa ja verta.
”Koska hän on meidän tyttäremme”, Henkäysvarjo ilmoitti puolestani. Hades näytti nyt ymmärtävän asian, mutta hän ei sanonut mitään. Yllemme laskeutui melko piinaava hiljaisuus. Henkäysvarjo tuijotti herkeämättä valkeaa kollia, joka ei tuntunut välittävän raidallisen kollin katseesta.
”Aivan. Odotas nyt, tuleeko sinusta Punatähden jälkeen päällikkö?” erakko kysyi ja käänsi katseensa Henkäysvarjoon.
”Tulee, ja kun minusta tulee päällikkö, Kuolonklaani ei hyväksy joukkoonsa kaltaisiasi. Ei sinusta koskaan voi tulla soturia, sillä soturius kulkee veressä, eikä erakoilla ole soturin verta”, raidallinen soturi murahti. Hades nyökkäsi.
”Se voi olla sinun mielipiteesi. Voin todistaa, että olet väärässä”, Hades vastasi. Henkäysvarjo murahti.
”Sehän nähdään. Miks ihmeessä suostuit opettamaan häntä?” kumppanini kysyi nyt puolestaan minulta.
”Koska Punatähti käski, ja koska hän uskoo Hadekseen. Niin teen myös minä”, totesin kylmällä äänellä, kohtasin kumppanini katseen ja nousin ylös. Olin kyllästynyt Henkäysvarjon iän ikuiseen jankkaamiseen erakoista ja siitä, miten ne eivät kuuluneet Kuolonklaaniin. Kävelin suoraan sotureiden pesään. Voisin ottaa vaikka pienet nokoset.

// 1193 sanaa (KP-boosti)

Kirjoittaja: Elandra

Harjoitusten jälkeen tunnelma klaanissa oli melko kireä. Se ei johtunut harjoituksista, vaan niiden aikana tapahtuneesta kuolemasta. Tuntematon, yrteillä hajunsa peittänyt kissa oli käynyt Eloklaanin rajalla Sammalvarjon kimppuun, ja naaras oli saanut surmansa. Kissan kuolema tuskin klaania oli hätkähdyttänyt, vaan ennemminkin se, että emme tienneet kuka Sammalvarjon oli tappanut. Tappaja saattoi hyvinkin olla kuolonklaanilainen.
Punatähti oli antanut Sulkatassulle ja Sähkötassulle rangistukset. Kolme kuuta pidempään oppilaana saattoi tehdä oppilaille selväksi, ettei sääntöjen rikkominen ollut soveliasta. Tai no, en ollut Sulkatassusta niinkään varma, mutta Sähkötassu takuulla ymmärtäisi viimeistään nyt sääntöjen noudattamisen tärkeyden.
”Tuhkajuova, sinä johdat aurinkohuipun saalistuspartiota. Otat mukaasi Hiutaleviiksen, Kuuraturkin, Pähkinäkorvan ja Lehtitassun”, Henkäysvarjo lausui leirin keskustalta kohdistaen katseensa minuun. Minä nyökkäsin ja loin katseeni automaattisesti taivaalle. Aurinko olisi pian huipussaan, mutta ennen sitä ehtisin vielä syödä jotakin. Nousin ylös ja kävelin pääaukion halki tuoresaaliskasalle. Hiirenkorva näkyi myös saalismäärässä. Jokainen kissa sai syötyä vatsansa täyteen ainakin kerran päivässä. Nappasin kasasta riutuneen näköisen hiiren, ja kannoin sen piikkihernemuurin lähelle.
Yritin etsiä katseellani Pimentovarjon tummaa turkkia, mutta turhaan. Naarasta ei näkynyt pääaukiolla. Aiemmin ennen harjoituksia keskustelumme oli jäänyt kovastikin kesken. Minua häiritsi suunnattomasti ajatus siitä, että Henkäysvarjo olisi ottanut pentumme mukaan likaisiin suunnitelmiinsa. En halunnut, että kukaan voisi liittää minun jälkikasvuani suunnitelmaan, joka oli päällikön lain vastainen.
Pian tuli aika lähteä partioon, joten nousin ylös ja kävelin piikkihernetunnelin liepeille. Väistin leiriin käveleviä kissoja. Pimentovarjo oli partion mukana. Kohtasin naaraan katseen, mutta en sanonut tuolle mitään. Soturi käveli ohitseni ja jatkoi matkaansa vilkaisematta taakseen. Partio saapui nopeasti luokseni, joten viitoin sen ulos leiristä.
Leirin ulkopuolella tunsin, kuinka puhuri iskeytyi vasten kylkeäni. En antanut sen häiritä, vaan jatkoin matkaa eteenpäin. Kohotin katseeni kirkkaalle taivaalle. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla, eikä pilviä ollut lainkaan. Ilma oli melko lämmin, jos ei huomioitu kylmää tuulta. Saatoin tuntea jo auringon lämmön turkillani, ja se tuntui hyvältä. Lumet sulivat kovaa vauhtia, vaikka maa olisi paljas varmasti vasta kuun kuluttua. Hiirenkorva eteni vauhdikkaasti, ja sen näki sekä kissoista että saalismäärästä. Kissat tuntuivat olevan jotenkin pirteämpiä synkän lehtikadon jälkeen, ja metsä alkoi heräillä, joten saalistakin löytyi enemmän. Johdatin partion kohti itäistä rajaa. Kun leiri oli kadonnut takaamme näkyvistä, pysähdyin ja käännyin muun partion suuntaan.
”Hajaannutaan tässä”, sanoin ja käännyin taas ympäri. Lähdin kulkemaan itään päin. Haistelin ilmaa samalla, jos jokin eläin olisi sattunut reitilleni aiemmin. Lumi narskui käpälieni alla.
Jonkin matkan kuluttua nenääni leijaili melko tuore jäniksen haju. Päätin lähteä seuraamaan sitä, vaikka tiesin, etten välttämättä saisi sitä kiinni. Jänikset olivat nopeita, toisin kuin minä lyhyine jalkoineni. Päätin kuitenkin yrittää, vaikka todennäköisesti joutuisinkin pettymään.
Jäniksen jäljet näkyivät välillä selkeinä kovassa hangessa. Se oli ilmeisesti juossut kovaa vauhtia eteenpäin. Muutama jäniksenpapanakin tuli vastaan, mutta ohitin ne niistä välittämättä. Tein äkkijarrutuksen, kun sieraimiini tulvahti haju, jota en olisi halunnut haistaa. Se kuului vieraalle kissalle. Jätin jäniksen jäljittämisen sikseen ja haistelin tuntemattoman kissan hajujälkeä. Se kulki kohti ukkospolkua. Eikö kissa ollut haistanut Kuolonklaanin jonkin matkan päässä sijaitsevia rajamerkkejä? Hajujälki oli suhteellisen tuore, joten päätin lähteä seuraamaan sitä. Olin soturi, ja minun täytyisi häätää klaanini reviirillä seikkailevat ulkopuoliset. Silloin tällöin kissan jalanjäljet olivat painautuneet valkeaan lumeen. Ne olivat suuremmat kuin omani, mutta eivät sentään mitkään valtavat. Päättelin siis kissan olevan aika normaalin kokoinen, ei ainakaan mikään pentu.
Olin kiristänyt tahtiani, ja nyt jouduin taas hidastamaan sitä. Lähestyin kovaa vauhtia ukkospolkua, mutta sen vuoksi en hidastanut. Hidastin siksi, koska erotin valkean hahmon kävelevän eteenpäin. Kissan pää kääntyili ympäriinsä, ihan kuin tuo olisi etsinyt jotakin. Kuten olin arvellut, tunkeilija ei ollut kovinkaan suurikokoinen. Olisin toki voinut kääntyä takaisin ja hakea leiristä apuvoimia, mutta kissa saattaisi olla jo poissa siihen mennessä. Jos en nyt käskisi häntä poistumaan, hän takuulla tulisi takaisin.
”Tämä on Kuolonklaanin reviiriä!” huudahdin kissalle, joka säpsähti ja käännähti nopeasti ympäri. Kolli katsoi minua yllättyneenä haalean meripihkan värisillä silmillään. Kissan turkki oli täysin valkoinen, ja hänen turkkinsa oli lyhyttä. Kolli näytti jokseenkin tutulta, mutten osannut yhdistää kasvoja kehenkään. Kissa käveli muutaman askeleen minua kohti. Hänen kasvoillaan oli leveä virne.
”Tervehdys, minä olen Hades. Kuka sinä olet?” kolli kysyi kuin ei olisi välittänyt siitä, mitä juuri äsken sanoin. Pidin ilmeeni vakavana ja kohtasin kollin katseen.
”Olen Tuhkajuova, Kuolonklaanin soturi. Sinä olet meidän reviirillämme, ja siksi sinun täytyykin poistua heti”, vastasin äänellä, jonka olisi nyt viimeistään pitänyt tehdä kollille selväksi, ettei tuo ollut tervetullut.
”Mielenkiintoinen nimi. Tuleeko se tuosta kuvioinnistasi?” valkea kolli kysyi ja antoi katseensa kulkea turkkiani koristavaa tabbykuviota pitkin.
”Jos et lähde, joudun pakottamaan sinut pois”, vastasin piittaamatta kollin kysymyksestä. Hadekseksi esittäytynyt kolli ei hätkähtänytkään.
”Älä nyt, en minä mitään ilkeyksiä tee. Olen vain yksinäinen vaeltaja”, kolli ilmoitti rauhallisella äänellä ja istui alas. Oliko kissa oikeasti niin hiirenaivoinen, ettei hän ymmärtänyt sitä, että tämä oli meidän reviirimme, ei mikään vaeltajien ohikulkureitti?
”Ihan sama millä asialla olet, mutta varoitan sinua viimeisen kerran: lähde tai sattuu”, murahdin. Hades virnisti ja kohautti lapojaan kuin luovuttamisen merkiksi.
”Hyvä on. Olen menossa kohti pohjoista. Saatatko minut?” kolli kysyi leveästi virnistäen. Minua ei hymyilyttänyt.
”Voit poistua itäisen rajan kautta ja kulkea reviirimme ulkopuolella kohti pohjoista”, vastasin tyynesti ja viitoin kollin perääni. Kuulin askeleista, kuinka Hades lähti seuraamaan minua. Pysyttelin valppaana, sillä en tuntenut kollia. Tuo voisi hyökätä kimppuuni koska tahansa.
”Millainen tämä teidän laumanne on? Hajuista päätellen ei mikään ihan pieni ja turha kissajoukko”, kolli sanoi ja harppoi vierelleni. En yleensä vastannut moisiin kysymyksiin, mutta päätin nyt antaa mennä.
”Tämä ei ole lauma, vaan klaani”, vastasin viileästi vilkaisematta kollia.
”No, voinko liittyä klaaniinne?” kollin kysymys sai minut hätkähtämään. Vilkaisin kissaa, joka varmasti huomasi katseestani, että kysymys yllätti minut.
”Sinähän olet yksiäinen vaeltaja. Ei sellaiset sovellu klaaniin”, sanoin ja käänsin taas katseeni eteenpäin.
”Jokainen voi muuttua. Olen kuulunut aika moneenkin kissajoukkoon, mutta ne kaikki ovat tuhoutuneet kissojen typeryyden vuoksi. Yksin eläminen on loppupeleissä aika surkeaa, ja pidän kaikesta uudesta”, valkoinen kissa vastasi hymähtäen. Hades vaikutti täysin rentoutuneelta. Häntä ei tuntunut häiritsevän minun läsnäoloni tai se, että kissa oli Kuolonklaanin reviirillä.
”Enpä tiedä”, vastasin ja kohautin lapojani. Hades pyöräytti silmiään ja astui askeleen minua lähemmäksi.
”Olisi niin kiva tutustua sinuun ja kaikkiin ystäviisi”, kolli sanoi ja kohtasi katseeni.
”Päätös ei ole minun. Sinun täytyy jutella päällikkömme kanssa”, vastasin rauhallisella äänellä.
”Hyvä on. Mistä minä löydän hänet?” Hades kysyi ja pysähtyi. Otin muutaman askeleen eteenpäin, ennen kuin huomasin, ettei kolli aikonut jatkaa matkaa. Käännyin hänen suuntaansa. Oliko hän oikeasti tosissaan? Meinasin käskeä jälleen kerran kollia poistumaan, mutta päädyin siihen tulokseen, että se olisi turhaa. Olisiko liian suuri riski viedä tuntematon kissa leiriimme? Olisi, ehdottomasti. En voinut luottaa tuntemattoman kissan sanaan.
”Sinä et löydä häntä, mutta minä voin tuoda Punatähden sinun luoksesi”, totesin vakavana. Hadeksen kasvoille levisi tyytyväinen hymy.
”Hienoa. Milloin?” vitivalkea kolli kysyi ja istui alas. Vilkaisin taivasta. Olin kuluttanut ihan liikaa aikaa tähän. Pian täytyisi palata takaisin partion luokse, enkä ollut saanut kiinni ainuttakaan saalista. Kirosin mielessäni. Miksi juuri minun oli pitänyt törmätä tähän raivostuttavaan erakkoon?
”En tiedä, Punatähti on kiireinen kissa. Lupaan tuoda hänet luoksesi, jos sinä odotat rajamme ulkopuolella”, sanoin ja katsoin kollia silmiin. Hades nyökkäsi.
”Selvä, minä odotan siellä. Jos teitä ei näy, etsin itse päällikkönne”, kolli sanoi ja lähti kävelemään itse kohti rajaa. Minä en seurannut häntä. Näin, kuinka kissa ohitti kiven, joka toimi Kuolonklaanin rajamerkkinä. Hades kääntyi ympäri ja jäi istumaan rajan toiselle puolelle. Hän katsoi minua odottavasti. Nyt vuorostani minä käännyin ympäri ja suuntasin kohti paikkaa, jossa minun pitäisi tavata partion muut jäsenet.

Oli todella kiusallista palata takaisin ilman mitään saalista. Kuuraturkki katsoi minua hieman yllättyneenä, mutta ei sanonut mitään. En halunnut antaa kissoille itsestäni kuvaa, että kyse olisi ollut siitä, etten vain saanut saalista kiinni.
”Törmäsin erakkoon, ja jouduin häätämään hänet. En ehtinyt saalistaa”, totesin ja viitoin partion perääni. Kukaan ei vastannut mitään, vaan kissat seurasivat minua.
Matkalla leiriin mietin, miten ottaisin asian puheeksi Punatähden kanssa. En ollut varma, miten tosissaan erakko oikeasti halusi liittyä Kuolonklaaniin. Hän vaikutti jokseenkin ailahtelevaiselta ja sellaiselta kissalta, johon ei voisi luottaa.
Viimein leirissä etsin Punatähden käpäliini. Päällikkö oli kumppaninsa kanssa vesiputouksen takana päällikön pesän sisäänkäynnin lähellä.
”Punatähti, anteeksi kun häiritsen. Minulla on tärkeää asiaa”, vastasin ja painauduin hieman maata kohden ikään kuin kunnioituksen merkiksi. Punatähti sanoi Rapakynnelle jotakin, ja soturi nousi ja käveli ohitseni. Nousin istumaan ja kohtasin punaruskean päällikön vihreän katseen.
”Törmäsin saalistuspartiossa erakkoon, joka vaelteli reviirillämme. Käskin hänen poistua, ja lopulta hän poistuikin. Mutta vain sillä ehdolla, että sinä tapaat hänet. Hän tahtoo sanojensa mukaan liittyä Kuolonklaaniin”, selitin päällikölle rauhallisesti, jotta hän ehtisi ymmärtää kaiken mitä sanoin. Olisin toki voinut lisätä, etten luottanut kissaan, mutta en nähnyt sen olevan tarpeellista. Punatähti saisi itse tehdä arvionsa erakosta, eikä se tehtävä kuulunut millään tavalla minulle.
Punatähti mietti hetken, jonka jälkeen hän nyökkäsi.
”Missä tämä erakko nyt on? Olen vapaa loppupäivän, joten voisin lähteä heti tarkastamaan asian”, hän vastasi matalalla äänellään.
”Minä voin viedä sinut sinne”, lupasin. Punatähti nyökkäsi taas. Hän viittoi minut peräänsä, ja lähdimme kulkemaan kohti piikkihernetunnelia. Ennen tunneliin astumista Punatähti viittoi Henkäysvarjon luokseen. Kumppanini katsoi ensin päällikköä kysyvästi, ja sitten minua hieman yllättyneesti.
”Käymme ulkona, olet sen ajan vastuussa leiristä. Meillä ei mene kauaa”, punaruskea kolli sanoi, eikä jäänyt odottamaan Henkäysvarjon vastausta. Pujahdin piikkihernetunneliin päällikön perässä.

Emme puhuneet matkan aikana juurikaan mitään. Kuljin Punatähden perässä. Ei ollut soveliasta kulkea päällikön vierellä tai edessä, ellei kyse ollut partiosta, jossa päällikkö oli mukana vain osallistujana, ei johtajana. Olin kerran ollut partiossa, jossa Punatähti oli ollut osallisena. Oli ollut outoa, kun päällikkö oli jättäytynyt minun taakseni. Se oli tuntunut jotenkin niin väärältä, sillä ei niin korkea-arvoinen ja kunnioitettu kissa vain voinut kulkea minun takanani.
Itäraja lähestyi nopeasti, ja kuljin kohti paikkaa, jonne olin Hadeksen jättänyt. Yllätyksekseni kolli istui edelleen suuren kiven lähellä, tismalleen samassa paikassa mihin olin tämän jättänyt. Erakon kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy, kun hän näki meidät. Punatähti pysähtyi rajalle ja kohtasi erakon katseen. Minä jäin hieman päällikön taakse niin, että näin Hadeksen.
”Sinä siis olet se päällikkö, josta Tuhkajuova puhui?” Hades kysyi ja silmäili punaruskeaa kollia. Punatähti nyökkäsi.
”Ja sinä olet?” kuolonklaanilaiskolli kysyi.
”Olen Hades, hauska tutustua. Olisin halukas liittymään tähän teidän klaaniinne. Sen nimikin kuulostaa varsin mielenkiintoiselta, aika synkältä. Mistä moinen nimi? Sinäkö sen olet keksinyt?” Hades puhui aivan liikaa, ja esitti liikaa kysymyksiä. Häntäni heilahti puolelta toiselle, mutta Punatähti pysyi rauhallisena.
”Hyviä kysymyksiä. Kuolonklaanin nimi on vanha, ja se juontaa juurensa siihen aikaan, kun klaanimme oli armoton, ja tappoi jokaisen tunkeilijan ja vihollisensa. Emme me nykyäänkään tappamista ja kuolemaa pelkää, mutta käytämme enemmän järkeä kuin aiemmin. Minä en sitä ole keksinyt, koska päällikköjä on minua aiemmin ollut lukuisia”, Punatähti vastasi tyynesti. En ymmärtänyt, miksi kolli selitti tuntemattomalle kissalle klaanimme historiasta.
”Mielenkiintoista. Mutta miten on, liitätkö minut osaksi tätä kuolemaa pelkäämätöntä klaaniasi?” Hades kysyi virnistäen. Punatähti pysyi hetken vaiti.
”Se ei suinkaan ole niin yksinkertaista. Kuka tahansa ei voi olla kuolonklaanilainen. Jos sinä tahdot klaaniimme, joudut opettelemaan meidän lakimme ja elämään sääntöjemme mukaisesti. Et voi toimia miten itse tahdot, kun olet osa klaania”, punaruskea kolli selitti. Hades ei tuntunut välittävän.
”Osaan minä noudattaa sääntöjä, se ei ole ongelma. Päästä minut klaaniisi, niin et tule katumaan sitä”, valkea kolli sanoi ja vilkaisi vaihteeksi minua. Hades vaikutti sitkeältä kissalta. Hän oli näköjään päättänyt, että hän halusi liittyä Kuolonklaaniin. En ollut lainkaan varma, olisiko erakosta sellaiseen.
”Hyvä on, hyväksyn sinut Kuolonklaaniin puolen kuun ajaksi koeajalle. Jos pärjäät hyvin, saat klaaninimen ja tulet viralliseksi Kuolonklaanin soturiksi”, päällikkö sanoi. Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan. Tai ei tietenkään ollut, sillä Punatähti oli päällikköni ja hän osasi tehdä oikeat ratkaisut. Minulla ei ollut mitään valittamista siihen, mitä Punatähti päätti. Yllätyksekseni punaruskea kolli käänsi vihreät silmänsä minua kohti.
”Tuhkajuova, sinä voit varmaankin opettaa Hadekselle klaanin säännöt ja lait. Tiedän, että sinulla on Raparperitassun koulutus kesken, mutta minä luotan sinuun. Voit ottaa Hadeksen mukaan harjoituksiin, niin hän voi tutustua paremmin klaanin elämään”, Punatähti sanoi. Ajatus ei kiehtonut minua, mutta nyökkäsin. Tuntui hyvältä, kun Punatähti luotti minuun. Se sai minut tuntemaan oloni tärkeäksi ja arvostetuksi. Seuraavasta puolesta kuusta tulisi kiireinen. Täytyisi kouluttaa Raparperitassua ja tutustuttaa Hades klaanielämään. Mutta koska Punatähti uskoi minuun, niin tein myös minä.

// 1945 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Suuret harjoitukset olivat viimein ohi. Ne olivat loppuneet jo eilen, mutta niistä puhuttiin edelleen. Sähkötassun kanssa makuualusia vaihtaessa tulin kiitolliseksi siitä, ettei toinen oppilas yrittänyt virittää välillemme mitään keskustelua. Olin niin kyllästynyt puhumaan harjoituksista. Oppilaiden pesässä se oli yleisin puheenaihe tällä hetkellä, eikä minua kiinnostanut miettiä sitä, kuinka pahasti olin epäonnistunut ja pettänyt joukkueeni. En ollut puhunut Raparperitassulle saati Lintutassulle harjoitusten jälkeen, sillä minua suoraan sanottuna hävetti. Tiesin, että olin melko kehno saalistaja, mutta minun olisi silti pitänyt saada edes jotain kiinni. Tiesin myös olevani yksi nuorimmista oppilaista, eivätkä taistelutaitoni olleet lähelläkään Sähkötassun tai Sulkatassun tasoa, mutta minun olisi silti pitänyt pystyä parempaan suoritukseen. Olin tyrinyt ihan kunnolla. Eniten harmitti Pimentovarjon puolesta, sillä mestarinani hän oli koko ajan joutunut seuraamaan surkeaa toimintaani. Pyrin kuitenkin pitämään kaiken sisälläni, sillä en aikonut näyttää kenellekään, miltä minusta todella tuntui. En osallistunut käytyihin keskusteluihin ellei pakotettu, ja silloinkin vain murahdin jotain epämääräistä vastaukseksi. Oli heikkoa jäädä murehtimaan mennyttä asiaa, minun piti päästä sen yli ja jatkaa elämää. Ja jatkaa harjoittelua yhä kovemmin, jotta kehittyisin paremmaksi ja pystyisin vielä näyttämään muille joku päivä. Tuntui siis ihan hyvältä olla vain hiljaa Sähkötassun kanssa. Vaikka kollin joukkue olikin voittanut, hän ei onneksi hieronut sitä vasen kasvoja. Sellainen olisikin melko ala-arvoista toimintaa, ja kertoisi aika paljon kissasta. Vihdoinkin sain tyhjentää ajatukseni niistä harjoituksista ja keskittyä aivan muihin asioihin.
”Tervehdys Tiputassu”, Sähkötassu sanoi saavuttuamme parantajan pesälle tarkoituksenamme hakea sammalta uusiin makuualusiin. Itse pysyin hiljaa, enkä tervehtinyt parantajaoppilasta ollenkaan. En oikein enää edes tiennyt, mitä toisesta olisi pitänyt ajatella. Viimeksi kun olimme kunnolla keskustelleet, kollin suusta oli tullut ulos ties mitä ihmeellisimpiä haukkumanimiä, ja toisen käytös oli muutenkin hyvin hämmentävää.
“Sattuisiko teillä olemaan varastossanne enää yhtään sammalta jäljellä? Vai pitääkö meidän lähteä hakemaan?” Sähkötassu kysyi hoitaen keskustelupuolen. Odotin jo hieman varautuneena, mitä Tiputassu tällä kertaa suustaan ulos päästäisi. Ja tietenkin myös toivoin sammalta löytyvän varastosta, ettei sitä tarvitsisi mennä erikseen etsimään.
”Pitäisi olla, käyn vielä tarkastamassa riittääkö siitä teille”, kilpikonnakuvioinen parantajaoppilas naukaisi tyynesti, kääntyi ympäri ja katosi hakemaan meille sammalta. Kesti hetki tajuta, mitä toinen oli vastannut. Tuntui kuin sanat eivät olisi kuuluneet lainkaan sille Tiputassulle, jonka kanssa olin pentuikäisenä puhunut. Vilkaisin Sähkötassun suuntaan, kuitenkin sanomatta mitään. En missään nimessä halunnut karkottaa Tiputassusta tätä rauhallisuutta, sillä siinä oli vaaransa joutua kutsutuksi ketunläjäksi. En minä parantajaoppilaan rääväsuuta pelännyt, mutta ärsyttävää se kieltämättä oli. Ehkäpä näin parantajaoppilaana kolli tajusi, että kannatti suhtautua asioihin hieman rauhallisemmin. Jotenkin tällaisena Tiputassu myös antoi paremman kuvan itsestään.
”Tässä on kaikki”, Tiputassu sanoi tuotuaan kasan sammalta eteemme. Sammal riittäisi varsin hyvin uusiin makuusijoihin. Otin sammalta jonkun verran hampaisiini ja lähdin pesästä edeltä, jättäen taas Sähkötassun hoitamaan keskustelun lopun Tiputassun kanssa. Suuntasin jo pentutarhaan ja vilkaistessani vähän ajan päästä taakseni, näin vaaleanharmaaraidallisen kollin seuraavan minua. Sujahdin pesään ensimmäisenä ja aloin heti muotoilemaan uusia vuoteita. Työskentelimme jälleen hiljaisuuden vallitessa, joka sopi mainiosti minulle.
”Viedäänkö vielä nuo?” hymähdin toiselle oppilaalle, kun poistuimme pentutarhasta ja huomasin vanhat sammalet odottamassa ulkopuolella. Uusi sammal oli loppunut, mutta se oli onneksi riittänyt tarpeeseen. Uusien vuoteiden muotoilussa oli kulunut jonkun aikaa, mutta kahden kissan voimin se oli hoitunut melko nopeasti.

// Sähkö?
// 505 sanaa (kp-boosti)

Kirjoittaja: Elandra

Harjoitukset olivat ohi, ja Sulkatassu oli tyytyväinen lopputulokseen. Hänen ja Sähkötassun joukkueilla oli ollut viimeisen lajin jälkeen tasatilanne, joten mestarit päättivät ratkaista asian ylimääräisellä kilpailulla. Kolmas joukkue oli käynyt piilottamassa Lehtikuusilaaksoon yrttitukon, ja kahden muun joukkueen tuli löytää se. Sulkatassu ei totta puhuen ollut edes yrittänyt tosissaan. Hän oli halunnut veljensä voittavan, koska Sähkötassu ansaitsi sen. Niin veli olikin löytänyt yrttitukon, ja toinen joukkue oli voittanut. Sulkatassu oli iloinen veljensä puolesta, vaikka olikin itse hävinnyt. Naaras ei ollut edes ottanut koko kilpailua missään vaiheessa kovinkaan tosissaan.
Sulkatassu oli tyytyväinen siitä, että harjoitukset oli järjestetty. Ne näyttivät, miten kukakin oppilas edistyi koulutuksessaan. Samalla oli myös mahdollisuus tutustua oppilastovereihinsa. Sulkatassu oli tutustunut joukkuetoveriinsa Lehtitassuun. Lehtitassu oli ihan mukavan oloinen kissa. Parasta koko asiassa oli, että naaraskin tykkäsi seikkailuista! Sulkatassu ei malttanut odottaa, että hän pääsisi Lehtitassun kanssa seikkailulle.
Kun joukkueet palasivat leiriin, Sulkatassu oli siirtymässä Sähkötassun kanssa oppilaiden pesälle, kun matala ääni pysäytti heidät:
”Sähkötassu ja Sulkatassu, odottakaapa vähän.” Sisarukset kääntyivät hämmästyneinä katsomaan Punatähteä. Varjokarva, Henkäysvarjo, Tuhkajuova ja Jyrkänneloikka olivat saapuneet päällikön luokse. Sulkatassu huomasi veljensä nielaisevan.
”No?” Sulkatassu töksäytti epäröimättä. Hän tunsi lihastensa jännittyvän. Mitä asiaa itse päälliköllä heille mahtoi olla?
”Eloklaanin päällikkö kävi täällä päivä ennen harjoituksia”, punaruskea kolli sanoi ja katsoi vuorollaan oppilaita. Sulkatassu vilkaisi Sähkötassua, joka tuntui älyävän, mistä päällikkö puhui.
”Onko totta, että te olette käyneet Eloklaanin reviirillä?” Punatähti jatkoi. Päällikön kasvoilla oli vakava ilme. Nyt Sulkatassua alkoi jännittää entistä enemmän. Naaras ei ollut jännittynyt kiinnijäämisestä vaan siitä, että nämä viisi kissaa tuijottivat heitä silmä kovana. Sulkatassu vilkaisi taas veljeään, jonka katse liukui hitaasti kohti maata. Sulkatassu piti päänsä pystyssä ja kohtasi päällikön katseen.
”Joo, ylitimme vahingossa rajan saalistaessamme”, harmaanruskea naaras yritti valehdella. Naaras kuuli isänsä huokaisevan turhautuneena.
”Miksi olitte sitten peittäneet hajujälkenne?” Jyrkänneloikka liittyi keskusteluun. Ai niin. Sulkatassu ymmärsi, ettei valehteleminen enää auttanut. Niinpä naaras kohautti lapojaan luovutuksen merkiksi.
”Hyvä on, me kävimme siellä. Minä halusin nähdä, millaista Eloklaanin reviiri on. Emme tehneet muuta kuin katsoimme vain”, raidallinen oppilas vakuutteli.
”Hyvä, että tunnustit lopulta. Ette kuitenkaan pääse tästä näin helpolla. Pysytte molemmat ainakin kolme kuuta pidempään oppilaina, jotta ymmärtäisitte tekojenne seuraukset”, päällikkö sanoi. Sulkatassu ei ollut uskoa korviaan. Kolme ylimääräistä kuuta oppilaana?! Sehän oli ikuisuus! Sulkatassu olisi halunnut väittää vastaan, muttei hän uskaltanut. Rangaistus voisi vain muuttua pahemmaksi.

Sulkatassu istui oppilaiden pesän edustalla. Hänen häntänsä piiskasi ilmaa. Naaras kirosi mielessään emon, isän, mestarin ja Punatähden. Naaras ei voinut uskoa, että Punatähti todella oli tehnyt tämän hänelle ja Sähkötassulle. Kolme ylimääräistä kuuta oppilaana oli ihan liikaa. Naaras joutuisi kuuntelemaan Varjokarvan valituksia ja sepityksiä menneistä ajoista kolme kuuta pidempään. Sulkatassu huokaisi.
”No, mikä nyt on?” Lehtitassun ääni sai Sulkatassun säpsähtämään. Naaras käänsi katseensa oppilastoveriinsa. Sulkatassun katse ei ollut kirkas kuten yleensä, vaan enemmänkin harmaa kuin ukkospilvi.
”Me jäimme kiinni siitä, että kävimme Sähkötassun kanssa Eloklaanin reviirillä vähän tutkimassa sitä”, naaras selitti ja piiskasi hännällään ilmaa.
”Punatähti antoi meille rangaistuksen. Joudumme olemaan kolme ylimääräistä kuuta oppilaana. Voitko kuvitella? Ihan järjetöntä!” naaras parahti.

//Lehti?
// 483 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Mestarit olivat käyneet arvioimassa joukkueiden pesät illalla, ja joukkuemme oli saanut mielestäni ihan kelpo palautetta – vaikkakin parannettavaa olisi kuitenkin ollut. En kuitenkaan tuntenut ärtymystä asiasta, sillä joukkueeni oli joka tapauksessa voittanut lajin.
Tällä hetkellä istuin emoni Tuhkajuovan tabbykuvioisen hahmon kanssa vartioimassa joukkueen pesää. Oli pimeä ja hiljainen yö, muutamia satunnaisia kuorsauksesta viestiviä ääniä lukuun ottamatta. Tuhkajuova kääntyi hetken päästä minun puoleeni vakavakasvoisena – kuten tavallisestikin – ja kysyi:
“Miten koulutuksesi etenee?” Emoni seurassa tunsin jonkinlaista uniikkia nöyryyden ja kunnioituksen sekaista tunnetta, jota oli yksinoikeutettu vain ja ainoastaan vanhemmilleen sekä mestarilleni, joka sattui myöskin olemaan isoisäni. Olin oppinut kuuliaiseksi vanhemmilleni ja vain harvoin, uhmasin ilman hyvää syytä vanhempieni käskyjä. Tapoihini ei kuulunut kapinointi. Ajattelin jollain tasolla, että minun olisi maksettava kissoille kasvatuksestani. Uskoin, että jos vanhempani kokisivat suurta ylpeyttä poikaansa kohtaan, tilit olisivat tasan. Ahkeruuteni ja tunnollisuuteni koulutuksen suhteen eivät ollut ainoastaan vanhempien ansiota, vaan olin saanut ripauksen sitä jo syntymässä.
“Uskoisin, että hyvin. Olen melko tyytyväinen omiin suorituksiini, mutta lähes aina voi parantaa”, vastasin vilkaisten emoni kasvojen jyrkkää vakavuutta heijastavaa ilmettä. Koulutus oli melko tavallinen puheenaihe kissojen välillä, kun haluttiin kysellä kuulumisia. Tavallisesti minua olisi saattanut tuskastuttaa moinen tavaton höpinä, mutta kun kyseessä oli emo, tiesin, ettei hän kysyisi muuten vaan, vaan hän halusi oikeasti tietää.
Tuhkajuova vain nyökkäsi ja lyhyen silmäyksen jälkeen katsahti muualle miettien saamaansa tietoa. Keskustelu saattaisi jatkua vielä hetken päästä, mutta se selviäisi vasta hetken koittaessa, sillä minun oli vaikea lukea emonsa kivisiä kasvoja.

Suuret harjoitukset olivat loppuneet eilen. Voittajan ratkeamiseksi oli jouduttu järjestämään vielä ylimääräinen laji, sillä minun ja Sulkatassun joukkueet olivat olleet tasoissa viimeisenkin lajin jälkeen. Loppujen lopuksi selvisi, että minun, Harakkatassun ja Mustikkatassun joukkue oli vienyt voiton. En olisi voinut olla iloisempi, vaikka samalla mietin, että mitä yhden kilpailun voittaminen hänelle antaisi.
Odotin hiljaisena Tuimatassun saapumista pentutarhan lähettyville, sillä olin tapani mukaan ajoissa. Minut oli määrätty Tuimatassun kanssa vaihtamaan pentutarhan makuualuset. En ollut jutellut hänelle harjoitusten jälkeen, vaikken juurikaan niiden aikanakaan. Olimme tuon tummanharmaaturkkisen oppilaan kanssa jonkin sortin tuttuja, mutta emme kovin läheisiä. Muutaman kerran olin hänelle jutellut tai tehnyt jotain hänen kanssaan, mutta siitäkin oli jo aikaa. Tavallaan en kokenut mitään tarvetta kysyä kollilta niitä turhia kysymyksiä, joilla jään saisi rikottua ja keskustelun alkaneeksi, mutta toisaalta, hän vaikutti silmissäni lupaavalta oppilaalta. Sellaiselta, joka oli parempi omalla puolella kuin vastassa. En minä ollut tällä hetkellä kiinnostunut liittolaisten tekemisestä, mutta oli hyvä tietää jonkinlaisia faktoja hieman jokaisesta, sillä niiden perusteella voisin tarvittaessa karsia jyvät akanoista.
Suurissa harjoituksissa olin taistellut Tuimatassua vastaan. Kolli oli minua nuorempi, joka oli edukseni, mutta silti itse taistelu oli ollut yllättävän tasaväkinen – vaikka veinkin voiton. Hänessä oli potentiaalia taistelun saralla, jopa kilpailija minulle. En havitellut parhaan taistelijan titteliä tai sellaista, mutta oli minulla omat suunnitelmani, mutta ne pitäisin kätkettynä. Omia tavoitteita ei pitäisi koskaan kertoa muille.
Kyseisen taistelun jälkeen kortit olivat jakautuneet siten, että olin joutunut taistelemaan Sulkatassua vastaan. Olin heti tuloksen kuultuani päättänyt, että kohtelisin Sulkatassua taistelukehässä kohteliaasti ja välttäisin tämän satuttamista. En pitänyt oikein siitä, että minun piti taistella sisartani vastaan. Vaikka olinkin kohdellut Sulkatassua tavallista hellemmin, ei se kuitenkaan tarkoittanut sitä, että olisin antanut hänen voittaa.
Voitin Sulkatassun ja sen seurauksena koko lajin. Olin todennut Sulkatassun myös melko hyväksi taistelijaksi. Taistelun jälkeen oli vuorossa vielä vaikka mitä, mutta olin jo lopen kyllästynyt suurten harjoitusten puimiseen. Tuntui, kuin tänään oppilaat eivät olisi muusta puhuneetkaan kuin niistä ketun harjoituksista.
Huomasin, kuinka Tuimatassun tummanharmaa hahmo alkoi lähestyä minua. Nousin ylös ja sukaisin rintakarvojani muutaman kerran, sillä siitä oli muodostunut minulle tapa. Kohdistin tyynen katseeni tulijaan ja nyökkäsin tervehdykseksi. Tuimatassu nyökkäsi takaisin, ja kuin olemattomasta merkistä lähdimme yhdessä pentutarhaan keräämään vanhoja alusia. Emme olleet aivan kiinni toisissamme, vaan kumpikin hoiti omaa puoltaan pesästä. Väliä oli juuri sen verran, että siitä ymmärsi, ettei puhe olisi kummallekaan välttämättömyys.
Hetken kuluttua olimme saaneet vanhat aluset rullattua sellaisiksi, että ne oli helppo kantaa.
“Nostetaan ne pesän ulkopuolelle ja haetaan uusia. Viedään vanhat vasta lopuksi”, naukaisin korviani heilauttaen. Tuimatassu suostui ja yhdessä aloimme siirtämään pehmikkeitä ulos. Kun viimeinenkin roska oli ulkona sanoin ikään kuin ehdotuksena:
“Mennään yhdessä hakemaan sammalia niin saamme kerralla enemmän.”
“Selvä”, Tuimatassu murahti ja vilkaisi automaattisesti parantajan pesälle tuimilla silmillään. Oli kysymättäkin selvää, mistä oppilas oli saanut nimensä. Oppilas lähti tassuttamaan pesälle ja viittoi vielä minut mukaan. Työnnyimme kahden kiven välissä olevaan tilaan, josta pöllähti värikäs kasvien tuoksu. Se oli hieman liian väkevä omaan makuuni. Näin sairasaukiolla Tiputassun kilpikonnakuvioisen turkin. Muistin parantajaoppilaan loistavasti, sillä viimeksi käymämme keskustelu oli ollut nuoremman kissan puolelta erittäin rohkea kielenkäytöltään. Tunsin aivan pientä ihailua kollin rohkeutta puhua niin rumasti kelle tahansa vastaan tulijalle, mutta samaan aikaan tiesin, että kun eteen astuisi kissa, joka ei sietäisi sellaista olisi se vain ajankysymys, koska hän saisi kuonollensa.
“Tervehdys Tiputassu”, sanoin. Äänestäni oli aistittavissa monenlaisia erilaisia sävyjä. Pieni osa siitä oli – erittäin vaikeasti erotettava, mutta siellä kuitenkin – tuttavallinen sävy, jolla viestin, että muistin toki edellisen keskustelumme. Sitten oli myös se tavallinen neutraalius, jota miltei jokainen kissa sai osakseen. Kaiken kukkuraksi ja varmaan myöskin parantajaoppilaan riemuksi äänessäni kuulsi jonkinlainen arvostus. Minä en pitänyt klaanin muiden kissojen tavoin parantajia vain typerinä ja vähempiarvoisina katteina, jotka ansaitsivat huonon asemansa, vaan pidin heitä erittäin tärkeinä klaanin selviytymisen kannalta.
Tiputassun sokea ja kaiken läpi hieman oudosti tuijottava katse oli kääntynyt meihin päin, vaikkei hänen päänsä asentoa auttanutkaan häntä näkemään yhtään sen paremmin. Hänen korvansa sen sijaan vaikuttivat erittäin valppailta.
“Sattuisiko teillä olemaan varastossanne enää yhtään sammalta jäljellä? Vai pitääkö meidän lähteä hakemaan?” naukaisin kertoen asiastamme ja sen jälkeen kärsivällisesti oppilaan vastausta odottaen. Olin jo valmis kuulemaan tämän luovan mielen tuottamat uudet loukkaukset.

//Tipu? Tuima?
903 sanaa (KP-BOOSTI)

Kirjoittaja: Tipu

Pysyin hiljaa, kun hautauduin kuolleen kissan turkkiin, vielä kerran. Tunteeni vain kuohuivat ylitse. En olisi halunnut kaiken menevän näin, en ilman Lehtitassun läsnäoloa. Viimeksi kun olin tuntenut näin syvää ahdistusta, paniikkia, oli kun vanhempani olivat kuolleet. Olisin halunnut palauttaa nuoren soturin takaisin henkiin, vaikka se veisi oman henkeni, en enää välittänyt. Tiesin täsmälleen mitä kuolema oli, olin kohdannut sen karun kohtalon ennenkin. Kuolema otti aina kun oli saanut tarpeeksi onnea, Pimeyden metsä otti, se otti ja otti ja otti, silloin kun se antoi se antoi tarpeeksi ruokkimaan koko kissan. Mutta nyt paniikki ja ahdistus veivät happeani pois, kuin mikään ei enää helpottaisi. Esi-isät ottaisivat minut tässä ja nyt omakseen. Ketun kohtaaminen ei selvästi ollut tarpeeksi, joten oliko kissan vieminen tarpeeksi? Tarvitsisiko sen kiduttaa minua vielä lisää. Meitä kaikkia lisää.
”Se ei ollut sinun vikasi, et olisi voinut tehdä mitään paremmin”, Mestarini maukui, tassuttaen vähän lähemmäs minua. Keskityin täsmälleen hapen saantiin, kun happi hiljalleen, mutta kivuliaasti palasi keuhkoihini. Olisinpa voinut, jos olisin mennyt aikaisemmin hakemaan yrttejä haavaan, jos olisin juossut, jos olisin vain pinkonut. Jos olisin lähettänyt Mahlahallan edeltä.
”Niin, sinä et saa syyttää itseäsi. Joskus kissat kuolevat, ja se on Pimeyden Metsän tahto. Minä tiedän, että se tuntuu ihan kamalalta. En tiedä välitätkö kuulla tätä, mutta kun minä olin oppilas, minun mestarini kuoli minun katseeni alla. Hän jäi hirviön alle, enkä minä osannut tehdä mitään auttaakseni häntä. Katsoin vain, kun hän veti viimeiset henkäyksensä ja matkasi Pimeyden Metsään. Olisin tehnyt mitä vain, jos olisin voinut pelastaa hänet”, Mahlahalla oli siis itsekkin todistanut kuolemaa? Hän ei kai tajunnut sarkasmia tässä tilanteessa kun katsoi orpoa, surkean näköistä oppilasta. Sokeaa vielä. Mutta en sanonut asiaan mitään. Kuuntelin hänen tarinaansa, hiljaa, mutta painaen sen mieleeni. Voisin muistaa hänet tästä, tästä hetkestä. Tarinasta. Ajatus rauhoitti vieraalla tavalla minua. Painoin kuitenkin kuononi Sammalvarjon turkkia vasten. Toivoin niin että hän saisi rauhallisen paikan Pimeyden metsästä, sekä että hän olisi siellä kivutta.
”Minä tiedän, että sinusta tuntuu pahalta. Siihen ei koskaan täysin voi sopeutua, kuolemaan siis. Sinun täytyy vain muistaa, että sinä teit parhaasi. Se ei aina riitä pelastamaan kissan henkeä, mutta et voi tehdä enempää ja se on vain hyväksyttävä”, Nostin pääni naaraan turkista, enkä kuitenkaan kääntynyt vielä. Tiesin että hän puhui kokemuksesta, hänen tassuihinsa oli kuollut kissoja. Niin kuolisi- Ei, niitä ei kuolisi liikaa, pelastaisin jokaisen jonka voisin.
”Ymmärrän. Esi-isät ottavat sen mitä haluavat, sekä tällä kertaa se oli tämä kissa, ennen sitä se oli vanhempani. He säästivät sentään minut, josta minun täytyy olla heille kiitollinen”, Huokaisin viimein. Tärinäni alkoi rauhoittua hiljalleen, kun nousin neljälle jalalle. Käänsin katseeni Mahlahallaan.
”Soturilla on varmasti parempaakin tehtävää, pääset muuten pian kiireettömään yrtti partioon tai valmistelemaan vainajaa viimeiseen lepoonsa”, Tokaisin. Toivoin ettei kolli valinnut kumpaakaan, sillä halusin tarpeeksi aikaa nyt hetken rauhoittuliseen. Tai raivoamiseen vaihtoehtoisesti. Ei vereni kiehunut niin paljon kuin hetkeä aiemmin, sain pidettyä pokka naamani, kuin mitään ei olisi käynyt. Mutta tiesin että jos meillä olisi tarpeeksi unikon siemeniä minä menisin ja ottaisin niitä tämän yön uneeni.

Lopulta Mahlahalla päätyi lähtemään, niin päädyin minäkin lähtemään yrttisaalistukseen. Pitkän neuvottelun jälkeen olin päässyt soturin valvonnalla hakemaan yrttejä, mukaani oli valikoitunut Huurrelilja. Kiertäisimme reviirin kaikessa rauhassa etsien yrttejä joita tarvitsisin, sillä niitä riitti tarpeeksi. Huurrelilja oli sopivan vähä puheinen, eikä minun tarvinnut juuri paljoa hänelle selitellä asioita. Silloin tällöin hajamielisesti saatoin melkein törmätä puuhun, mutta se oli vain melkein. Viikseni olivat tunteneet kyseisen puun ajoissa etten törmännyt siihen. Mielessäni pyöri kuinka siskoni pärjäsi suurissa harjoituksissa, oli varmaa ettei hän tullut sieltä parhaana oppilaana ulos, koska oli nuorin oppilas kaikista, mutta ei hän voinut olla viimeinenkään? Eihän? Toivoin niin, siitä ei saisi hyvää vaikutelmaa kenellekkään, aivan sama kuinka vanha sisareni oli. Kyllä hän hoitaisi homman pois alta. Mitä hän sanoisi jos kuulisi raivoamisestani kuolleelle ruumiille, tai kuinka en pystynyt pelastamaan häntä. Tai, niin. Minun oli turha sanoa että hän olisi osannut paremmin, toki hän näkevänä olisi osannut paremmin! Haistelin ilmaa, toivoen että löytäisin jotain.
”Tuolla näyttää olevan joki kiintoisan näköinen kasvi, ehkä se on yrtti?”, Huurrelilja tokaisi. Kiersin tunnustelemaan kasvia, siinä oli vahva haju, oudot pienet lehdet, sekä se oli pieni. Se ei tuntunut kuuluvan siihen, mutta se oli takuulla jotain. Yrtti parka oli puoliksi lumen hautaama, ennen kuin aloin kaivertaa lunta pois tieltä. Se tuntui melkein kuin normaalilta puun tai nokkosen lehdeltä, mutta se oli kasvamassa. Otin kasvista varulta kaksi lehteä mukaan. Emme lopuksi löytäneet kuin kasvamaan päin lähteviä yrttejä, joka tosin oli hyvä merkki, niitä oli siis tulossa. Pääsimme leiriin parin yrtin kanssa, yhden unikon ja niiden mysteeri lehtieni kanssa. En oikeastaan tarvinnut soturia muuhun kuin suunnistukseen.

”Hei Tiputassu, löysitkö mitään?”, Hehkuaskel kysyi, kun tulin pesään. Nyökkäsin laskien hänen eteensä saaliin.
”Unikko ja jokin lehti mitä et ole opettanut minulle vielä”, Tokaisin. Hehkuaskel katsoi hetken lehtiä, tai ainakin niin luulin. Hetken hän ei tokaissut kuitenkaan mitään.
”Tämä tässä on mintun lehti, se on hyvin voimakkaan hajuinen, mutta se ei omaa parantavia ominaisuuksia. Minttua voidaan käyttää hyvin peittämään kissan haju. Mistä sinä tätä löysit?”, Naaras kertoi. Eli kuljetin kyseisiä lehtiä turhaan? Kaiken tämän ajan? Täysin turhaan! Senkin nimanuljaskaiset lehdet. Tuhahdin turhautuneena, noh, ainakin tiesin nyt missä mikäkin uusi kasvi kasvoi.
”Länsiraja”, Tokaisin turhautuneena. Unikot olivat aina tarpeellisia, ne pitäisi vain kuivattaa, sitten niistä saisi siemenet. Jos.. Timjamia? Ei ollut se auttaisi shokkiin. Nappasin turhautuneena yrtit suuhuni ja lähdin viemään niitä kohti yrtti pesää. Sain ne jopa aseteltua kunnolla. Löysin pienen kasan minttua pesän uumenista, tunkien uudet lehdet sinne. Unikot laitoin muiden unikoiden joukkoon. Kukat itsessään olivat kuullemma kauniita, en vain ollut koskaan nähnyt niitä. Mutta silti pystyin tuntemaam sen silkkisen pinnan. Pystyin kuvitella kuinka kauniita kukat olivat sen muodosta, mutta en koskaan voinut tietää ellen kysyisi joltakulta. Joten, kun palasin yrttikammion syöveröistä tassutin Hehkuaskeleen tykö.
”Hei papana kasa, minkä värisiä unikot ovat?”, Kysyin. Mestarini kääntyi katsomaan minua, tai niin askelista päättelin. Hänen askeleensa olivat hyvinkin erottuvat. Tai siis, siskoni olivat kevyet, tarkat, hänen olivat omansa.
”Yleensä ne ovat punaisia Tiputassu, miksi kysyt?”, Hän tokaisi. Mietin mitä hänelle sanoa.
”Niin, onko pikku tipitii noin kiinnostunut kukista? Aivan pehmoksi tullut!”, Ilkeä ääni nauroi jostain. Käänsin päätäni hämilläni, mennen yhä enemmän hämilleni kun Hehkuaskel ei reagoinut siihen. Oliko hän unohtanut kertoa että pesässä oli joku toinenkin? Oliko meillä joku perus-nimanuljaska käymässä? Mutta se ei haissut siltä! Ei, se oli ääni, sen oli pakko olla.
”En vain koskaan kerennyt nähdä niitä”, Mutisin hiljaa, lähtien kohti sammaliani. Aion yrittää saada torkut, sillä ahdistus alkoi kalvaa taas minua. Lehtitassu, missä oli kun sinua kaivattiin?

//1057 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Vuoroni alkaessa Raparperitassu siirtyi pesään nukkumaan. Ympärillä hiljeni yhä hiljaisemmaksi, kun vierellä ei enää kuulunut naarasoppilaan hengitystä. Henkäysvarjo, joka vartioi kauempana, ei päästänyt ääntäkään, eikä minulla ollut aikomustakaan mennä häiritsemään varapäällikköä. Annoin katseeni kiertää puolelta toiselle tarkkaillessani rauhallista ympäristöä. Meni jo oudon puolelle, kuinka paljon nautin tästä hetkestä. Vain minä, omat ajatukseni ja pöllön huhuilu kauempana pesästämme. Eikä ketään häiritsemässä. Huokaisin hiljaa.
Vilkaisin heti taakse pesää kohti, kun kuulin sen läheltä rasahduksen. Rasahduksen aiheutti vain Varjokarva, jonka oli nyt mitä ilmeisemmin aika vaihtaa varapäällikön kanssa paikkaa. Henkäysvarjo pääsisi siis nukkumaan. Tavallaan minua ei väsyttänyt ollenkaan. Raikas ilma sai minut täysin hereille. Onneksi saisin kuitenkin nukkua ennen aamua. En tiennyt, kuinka aikaisin seuraava laji olisi ja mitä se ylipäätään olisi. Toivoin sen olevan jotain sellaista, missä saisin todistaa kaikille, että pärjäisin näissä harjoituksissa vanhempien oppilaiden seassa.
Pienikokoinen mustaturkkinen kolli otti Henkäysvarjon paikan, vaikkakin siirtyi hieman lähemmäksi minua. Vaaleanharmaa kolli taas asteli pesään. Vilkaisin vielä kerran Varjokarvan suuntaan. Soturi oli minua pienempi, mikä oli tietenkin huvittavan näköistä, sillä toinen oli yksiä klaanin vanhimpia sotureita. Suuntasin katseeni jälleen taivaanrantaan. Olin tyytyväinen isosta koostani, sillä siitä ei ollut kauheammin ollut ollut haittaa tähän asti. Tietenkin oli tehtäviä, jotka vaativat pienikokoista ja ketterää kissaa, mutta oli myös paljon sellaisia asioita, missä tarvittiin isokokoisia ja voimakkaita kissoja. Toivon kovasti pääseväni loistamaan edes jossain suurissa harjoituksissa.
Aika kului madellen, vaikka nautinkin ajasta pelkästään ajatuksieni kanssa. Varjokarva kuitenkin keskeytti ajatustyöni, kun hän tassutti lähelleni.
”Mene herättämään Lintutassu, niin pääset itse lepäämään”, ruskeasilmäinen kolli naukaisi. Nyökkäsin soturille, vaikka mieleni olisi tehnytkin tuhahtaa toisen hieman ystävälliselle äänen sävylle. En oikein pitänyt kissoista, jotka hieroivat ystävällisyyttä vasten toisten kasvoja. Se oli inhottavaa. Vanhemman soturin sanaa kuitenkin kunnioittaen nousin ylös paikaltani ja oikaisin hieman selkääni. Olin istunut pitkän aikaa samassa asennossa paikallaan, joten pieni venyttely ennen pesää oli ihan paikallaan. Pian kuitenkin astelin väsymyksen painamin askelin rakentamaamme pesään, jossa suuntasin heti ensimmäiseksi Lintutassun luokse. Onneksi olimme suurentaneet pensasta sisältä, niin pesässä pystyi liikkumaan ilman, että oli vaarana herättää muita. Pidin silti huolta, etten herättänyt vahingossakaan ketään. Viimeiseksi tässä nyt olisi halunnut astua varapäällikön hännän päälle. Henkäysvarjon ohi päästyäni tökkäsin tassullani puhtaanvalkoisen naaraan kylkeä. Herätystapa ei varmasti ollut mieluinen, mutta ainakin hiljainen. Pian oppilas raottikin silmiään, kunnes suostui nousemaan lopullisesti ylös. Lintutassu tajusi lähes heti mistä oli kyse ja lähti tassuttelemaan ulos pesän hämäryydestä. Itse käperryin valmiina vaipumaan uneen, ja uni saavuttikin minut nopeasti.

Heräsin aamun valjettua ja muiden heräillessä myös. Lintutassukin palasi pesään Varjokarvan kanssa, sillä vartio oli ohi luontaisesti, kun aamukin jo sarasti. Henkäysvarjo ja Varjokarva poistuivat kuitenkin pian pesästä, ja minä heidän perässään. Ulkopuolella soturit kertoivat Raparperitassun ja Lintutassun liittyessä seuraamme, että Tuhkajuova sekä Pimentovarjo liittyisivät pian seuraamme, ja että he itse jatkaisivat matkaa omien joukkueidensa luokse. Nyökkäsin selvyyden merkiksi ja niin soturit jättivät meidät kolmestaan. Näin aamusta oikeastaan kenelläkään ei ollut mitään asiaa, joten jokainen puuhaili vähän omiaan. Itse odottelin rauhassa joukkueemme mestareiden saapumista, ja pian he saapuivatkin luoksemme. Toisten tervehtiessä ääneen, itse tyydyin pelkkään nyökkäykseen. Niin kuin yleensäkin tyydyin, jos edes viitsin tervehtiä. Mielestäni itseään vanhempia kissoja piti kunnioittaa, mutta liiallisuuksiin ei pitänyt tietenkään mennä. Kunnioituksen piti olla sellaista, josta olisi joskus hyötyä, ja että siitä joskus saattaisi myös tulla molemmin puolista.
”Mitä seuraavaksi?” Lintutassu ennätti kysymään heti ennen kuin Tuhkajuova tai Pimentovarjo ehtivät sanoa sanaakaan. Katsahdin nopeasti naaraan suuntaan, mutta kasvoillani pysyi silti tuttu mitään sanomaton ilme, joka ei kertonut Lintutassulle siitä, miten ärsyttävää tuollainen kyseleminen mahtoi olla. En oikeastaan välittänytkään, mutta ryhmähengen merkissä liiallinen ärsyttävyys olisi pitänyt karsia pois.
Saimme kuulla sotureilta, että ensimmäisenä olisi vuorossa saalistus. En ollut kovin innoissani asiasta, mutta toivon toisten joukkueestamme olevan edes jonkunlaisia saalistajia. Itse en ollut oikein luonteva siinä, mutta kaipa sitä edes pari saalista saisi napattua aamupäivän aikana. Oli inhottavaa, että saalistukseen osallistui koko joukkue, sillä tiesin huonontavani tulosta. Mielestäni saalistus ei ollut kovin tärkeä taito, kunhan vain sai joskus jotain kiinni, mutta tällaisessa kisassa hyvä taito siinä asiassa olisi ollut tarpeen. Odotin kuitenkin innolla saalistuksen jälkeen alkavaa taisteluosuutta, sillä uskoin vahvasti olevani joukkueemme paras taistelija. Mestarimme kuitenkin kertoisivat taisteluosuudesta enemmän saalistuksen jälkeen. Pitäisi vain saada saalistus pian pois alta, jotta pääsisimme niihin oikeisiin lajeihin.
Tuhkajuova ilmoitti lajin alkaneen, ja kaikki oikeastaan lähtivät kukin mihinkin suuntaansa. Paitsi minä, joka jäin hetkeksi haistelemaan ympärilleni. Pesän ympärillä haisi kuitenkin niin vahvasti kissa, että hukkasin vain aikaani. Lähdinkin heti seuraavaksi juoksemaan kauemmas, josta voisin mahdollisesti löytääkin jotain. Ja kappas, haistoinkin tuoreen riistan, joka oli mennyt lähellä vasta hetki sitten. Lähdin vaanien sen perään toivoen saavani sen kiinni.
Meidän oli määrä palata aurinkohuipun aikaan takaisin, mutta en ollut saanut mitään kiinni. En halunnut palata joukkueen luokse tyhjin tassuin, kun muilla varmasti oli iso kasa saalista hankittuna. Huokaisten lähdin rennosti juosten muiden luokse. Pidin itseni tyynenä, enkä uskonut kenenkään huomaavan sitä, miltä minusta oikeasti tuntui. Olin aivan varmasti pettänyt joukkueeni tällä suorituksella. Meidän oli pakko olla huonoin tässä lajissa, sillä varmasti kaikki muut olivat suoriutuneet minua paremmin. Helpotuin kuitenkin hieman huomatessani, että Lintutassun edessä komeili neljä saalista ja toisen oppilaan edessä vähän vähemmän, mutta kolme kuitenkin. Kummatkin naaraista katsoivat suuntaani, mutta eivät onneksi sanoneet mitään. Taisin kuitenkin tietää, mitä he miettivät. Vaikka häpeä kärvensikin korvia, olin kuin edessäni komeilisi useampikin tuoresaalis. Niinpä vain ei ollut.
”Seuraavaksi päätätte, kuka osallistuu kaksintaisteluun”, Pimentovarjo ilmoitti meille hetken kuluttua. Nyökkäsin ja istuuduimme hieman sivummalle muiden oppilaiden kanssa. Olin varma siitä, että se olisin minä joka taistelisi. Väittäisi jompi kumpi kahdesta naarasoppilaasta mitä tahansa. Minun pitäisi näyttää heille, mihin pystyn ja että minusta on oikeasti hyötyä joukkueelle. Voitto taistelusta tekisi hyvää niin joukkueellemme kuin minullekin saalistuksen jälkeen.
”Minä taistelen”, ilmoitin katsoen ensin puhtaanvalkoista naarasta ja sen jälkeen mustaoranssia oppilasta. Kummallakaan ei tainnut olla vastaväitteitä, enkä olisi niitä kyllä jäänyt kuuntelemaankaan. En tiennyt oliko jompi kumpi sanomassa jotain, mutta ei sillä ollut enää väliä, kun olin jo ilmaissut mielipiteeni. Astelin varmoin askelin oman mestarini sekä Tuhkajuovan luokse kertoen, että taistelisin kaksintaistelussa.

Saavuin Pimentovarjon kanssa Henkäysvarjon ja Sähkötassun luokse. Olisihan se pitänyt arvata, että Sähkötassu taistelisi. Kolli oli opettanut minulle erään liikkeen ollessani vielä pentu, ja olin huomannut toisesta heti, että hän osasi taistella. Se varmuus, joka oli ollut mukanani pesän luota lähdön jälkeen, tuntui haihtuvan. Se haihtui kuitenkin sisältä, enkä antanut sen näkyä ulospäin. Se olisi vain helpottanut vastustajaa. Tein nopean nyökkäystervehdyksen vaaleanharmaaraidalliselle vanhemmalle oppilaalle. Ja seuraavaksi huomasinkin paikalle saapuvan Varjokarvan, jonka kanssa tassutti Sulkatassu. Sulkatassu ja Sähkötassu olivat sisaruksia, joten asetelma saattoi olla hankala. Jos minulla olisi perheenjäseniä ollut, tuskin olisin heitä vastaan taistellut, ainakaan näin voitosta. Toisaalta en oikein tiennyt, olivatko kaksi kuinka läheisiä. Joka tapauksessa taisteleminen vanhempaa oppilasta vastaan tulisi olemaan vaikeaa. Yritin kuitenkin uskoa itseeni, sillä olin niin vahvasti joukkueelleni ilmoittanut taistelevani.

// 1087 sanaa (kp-boosti)

Kirjoittaja: Elandra

Raparperitassu: 31kp! – Pisteet soturiksi ovat kasassa! Vielä täytyy kirjoittaa mestarin kanssa harjoituksista ja ilmoittaa siitä, jonka jälkeen voit vapaasti ansaita soturinimesi.

Lehtitassu: 47kp! –

Mahlahalla: 37kp! –

Sulkatassu: 67kp! –

Harakkatassu: 24kp! – Pisteet soturiksi ovat nyt kasassa! Et ole ilmeisesti kirjoittanut(tai ainakaan ilmoittanut) harjoituksista mestarin kanssa. Kirjoita niistä vielä suurten harjoitusten jälkeen(tai käy ilmoittamassa ilmoituksiin tarina, jossa harjoituksista on kirjoitettu), jonka jälkeen voit nimittää itsesi soturiksi.

Tiputassu: 33kp! –

Sähkötassu: 20kp! – Pisteet soturiksi ovat sinullakin kasassa! Saat kuitenkin sen rangaistuksen Punatähdeltä myöhemmin, ja pitää vielä kirjoittaa myös harjoituksista mestarin kanssa.

Tuimatassu: 27kp! –

Tuhkajuova: 18kp –

Kirjoittaja: Elandra

Olin yllättynyt Tiputassun käytöksestä. Kolli oli alkanut huutamaan ja haukkumaan kuollutta soturia ja syyttänyt tuota omasta kuolemastaan. Minusta tuntui pahalta nuoren oppilaan puolesta. Tämä oli takuulla ensimmäinen kissa, joka kuoli
Tiputassun hoivassa. Vaikka Tiputassu ei varsinaisesti ollutkaan tehnyt mitään väärää, saatoin kuvitella hänen tuskansa. Olisiko tilanne ollut eri, jos me olisimme kävelyn sijasta juosseet leiriin? Olisiko se kultapiisku voinut pelastaa nuoren soturin hengen?
”Olisin- voinut pelastaa hänet”, kilpikonnakuvioisen kollin ääni hajosi tuhansiin palasiin, kun hän lyyhistyi mustan soturin elottoman ruumiin viereen. Sokean kollin pieni keho tärisi, ja kolli haukkoi happea kuin se olisi hetkenä minä hyvänsä loppumassa ilmasta. Tunsin kurkkuuni nousevan epämiellyttävän palan. Etsin toivottomana sanoja, jotka voisivat lohduttaa nuorta kollia.
”Se ei ollut sinun vikasi, et olisi voinut tehdä mitään paremmin”, Hehkuaskel naukui pehmeällä äänellään ja astui varovaisesti lähemmäs oppilastaan. Tiputassun korvat eivät edes värähtäneet, eikä hän nostanut sokeaa katsettaan Sammalvarjon elottomasta ruumiista.
”Niin, sinä et saa syyttää itseäsi. Joskus kissat kuolevat, ja se on Pimeyden Metsän tahto. Minä tiedän, että se tuntuu ihan kamalalta. En tiedä välitätkö kuulla tätä, mutta kun minä olin oppilas, minun mestarini kuoli minun katseeni alla. Hän jäi hirviön alle, enkä minä osannut tehdä mitään auttaakseni häntä. Katsoin vain, kun hän veti viimeiset henkäyksensä ja matkasi Pimeyden Metsään. Olisin tehnyt mitä vain, jos olisin voinut pelastaa hänet”, nau’uin hiljaisella äänellä ja astuin lähemmäs Tiputassua. Minun kävi sääliksi kollia. Hän otti kovin raskaasti itselleen tuntemattoman soturin kuoleman, joka kertoi siitä, että kolli joko tunsi paljon tai sitten hän vain oli pettynyt siihen, ettei ollut tarpeeksi hyvä. Oli miten oli, minun teki pahaa katsoa kollin pahaa oloa. Olisin halunnut helpottaa sitä, mutta en tiennyt miten.
Tiputassu pysyi vaiti. Hän painoi kuononsa vasten Sammalvarjon turkkia.
”Minä tiedän, että sinusta tuntuu pahalta. Siihen ei koskaan täysin voi sopeutua, kuolemaan siis. Sinun täytyy vain muistaa, että sinä teit parhaasi. Se ei aina riitä pelastamaan kissan henkeä, mutta et voi tehdä enempää ja se on vain hyväksyttävä”, musta naaraskissa sanoi taas ja yritti saada jonkinlaisen kontaktin oppilaaseensa.

//Tipu?
// 327 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu oli tyytyväinen siihen, miten paljon hän oli saanutkaan saalista. Lehtitassu ja Sinitassu olivat saaneet molemmat vain kaksi saalista, mutta harmaanruskea naaras oli onnistunut saamaan kiinni niitä yhteensä viisi. Soturioppilas oli löytänyt Lehtikuusilaaksosta paikan, jossa saalisonni oli ollut hänen puolellaan.
Sulkatassu oli varma, että heidän joukkueensa voittaisi saalistusosion. Toisaalta, Sulkatassu ei ollut varma muiden joukkueiden saalistustaidoista. Saattoi olla, että ne olivat hänen joukkuettaan paremmat. Mestarit olivat ilmoittaneet, että seuraava laji tulisi olemaan kaksintaistelu. Sulkatassu tiesi, ettei hän ollut mikään paras taistelija, mutta ei myöskään huonoin. Naaras oli lähes varma, että toinen joukkue laittaisi taistelijakseen Sähkötassun. Sulkatassua inhotti ajatus siitä, että hän joutuisi taistelemaan veljeään vastaan. Naaras tiesi häviävänsä, eikä hän oikeastaan edes vahingossakaan haluaisi voittaa Sähkötassua. Veljelle voitto oli takuulla kaikki kaikessa. Sähkötassu käytti jopa vapaa-aikansa liikkeiden harjoittelemiseen. Olisi äärimmäisen epäreilua, jos Sulkatassu voittaisi. Sinitassusta ei olisi taistelemaan, siitä Sulkatassu oli varma. Naaraan taistelutaidot olivat lähes olemattomat.
”Minä en ole hyvä taistelemaan”, Lehtitassu tunnusti epäröimättä ja siirsi katseensa kohti Sulkatassua. Raidallinen oppilas huomasi, ettei kilpikonnakuvioinen kissa edes vilkaissut Sinitassuun. Hän vain odotti Sulkatassun vastausta.
”En minäkään ole mikään kovin hyvä, mutta on niitä huonompiakin olemassa”, Sulkatassu selitti ja vilkaisi Lehtitassua, jonka jälkeen oppilas katsoi omaa pentuetoveriaan.
”Minä en taistele! Tein jo oman osuuteni kiipeilyssä”, Sinitassu vastasi tiukasti. Lehtitassun katse käväisi valkeassa oppilaassa, ja palasi nopeasti Sulkatassun raidalliseen turkkiin.
”Toivottavasti sinä olet tarpeeksi hyvä voittamaan”, Lehtitassu sanoi ja kohtasi häntä vanhemman oppilaan kellertävän vihreän katseen. Sulkatassu kohautti lapojaan hieman epävarmasti. Hän ei olisi mielellään osallistunut tähän kilpailuun, mutta juuri nyt ei ilmeisesti ollut muita vaihtoehtoja. Lehtitassu ei tuntunut oikein luottavan Sulkatassun taitoihin, eikä se kylläkään ollut mikään ihme.
”Eli kuka osallistuu kaksintaisteluun?” Varjokarva kysyi ja silmäili oppilaita. Mestarit olivat varmasti kuulleet keskustelun, eikä Sulkatassu sen vuoksi ymmärtänyt, miksi he vielä erikseen asiaa kysyivät.
”Minä”, naarasoppilas tokaisi ja kohtasi mestarinsa katseen. Varjokarva nyökkäsi ja vilkaisi Pähkinäkorvaa kuin antaen tuolle puheenvuoron. Kirkkaanruskea kolli nyökkäsi kokeneemmalle soturille ja kääntyi oppilaiden puoleen.
”Voitte syödä nyt. Sen jälkeen on vuorossa kaksintaistelu. Sulkatassu lähtee Varjokarvan matkaa, ja muut oppilaat lähtevät minun mukaani. Sillä välin kun Sulkatassu taistelee muiden joukkueiden valittujen kanssa. Muut oppilaat taistelevat sillä välin harjoitusmielessä keskenään”, soturi ilmoitti tasaisella äänellä.
”Tässähän on ihan liikaa saaliita, emme me kaikkea jaksa syödä. Mitä lopuille tehdään?” Sulkatassu kysyi ja katseli maassa lojuvaa yhdeksää saalista. Mestareilla oli siihen vastaus, sillä Varjokarva vastasi epäröimättä:
”Ne viedään klaanille. Te olitte tämän päivän saalistuspartio.” Kenelläkään ei ollut mitään sitä vastaan.
”Minä käyn ilmoittamassa tässä välissä tulokset muiden joukkueiden mestareille. Ilmoitamme ennen taisteluosiota muiden joukkueiden määrät ja koko osion voittajan”, Pähkinäkorva sanoi.
Oppilaat valikoivat tuoresaaliista mieluisimmat.
”Sinä voit valita ensin, saithan sentään eniten saalistettua”, Lehtitassu lupasi ja antoi Sulkatassun valita ensin. Naaras silmäili hetken ajan saaliita ja mietti. Lopulta hän päätyi valitsemaan itselleen oravan. Seuraavaksi valitsi Lehtitassu, ja Sinitassu otti viimeisenä kasasta hiiren.
”Tuota noin.. Haluan pyytää teiltä yhtä asiaa”, Sinitassun ääni keskeytti muiden oppilaiden ruokailun. Sulkatassu nosti kysyvän katseensa Sinitassuun tietämättä, mitä sisko aikoi sanoa. Lehtitassukin näytti hieman yllättyneeltä.
”Niin?” kilpikonnakuvioinen naaras vastasi, kun Sinitassu pysyi pitkään vaiti.
”Älkää saalistako lintuja. Ettekö näe, miten kauniita eläimiä ne ovat? Ne ovat vapaampia kuin yksikään kissa, ja linnut sentään osaavat lentää! Minun mielestäni niitä kohtaan pitäisi osoittaa arvostusta ja lopettaa lintujen saalistaminen”, Sinitassun ääni oli vakava. Sulkatassu pudisteli päätänsä. Hän oli kuullut saman asian aiemminkin.
”Sinitassu, tiedät ettei se ole mahdollista. Jos lintujen saalistaminen lopetetaan, klaani ei saa syödäkseen. Sinun ei tarvitse syödä lintuja, mutta et voi kieltää muita saalistamasta niitä”, Sulkatassu vastasi ennen kuin Lehtitassu ehti sanoa mitään. Sinitassun ilme synkkeni, kun tuo laski katseensa puoliksi syötyyn hiireensä. Onneksi kumpikaan oppilaista ei sanonut mitään. Pahimmassa tapauksessa tilanne olisi voinut muuttua riidaksi.

Sulkatassu käveli Varjokarvan perässä eteenpäin. Joukkue ei ollut voittanut saalistusosiota, mutta toinen sija oli ihan hyvä. Sulkatassu ei ollut pettynyt. Toinen joukkue oli voittanut saalistusosion, ja kolmas joukkue oli sijoittunut kolmanneksi.
Hän yritti kuumeisesti miettiä, kenet kolmas joukkue laittaisi taistelemaan. Lintutassu oli oppilaista kokenein, muttei Sulkatassu ollut varma tuon taistelutaidoista.
Varjokarva johdatti oppilastaan kohti etelää. He ohittivat leirin, jonka jälkeen mestari teki pienen käännöksen kohti itää. Kissat kulkivat hetken nummisella alueella eteenpäin. Sulkatassu huomasi jonkin matkan päässä olevat kissat. Paikalla olivat Pimentovarjo, Henkäysvarjo, Sähkötassu ja Tuimatassu. Sulkatassu tunsi, kuinka hän jännittyi nähdessään veljensä. Hän ei pelännyt Sähkötassun voimaa, vaan lähinnä sitä, että entä jos tuuri olisi tässäkin lajissa Sulkatassun puolella, ja hän vahingossa voittaisi veljensä?
”Tervehdys”, Henkäysvarjo tervehti asiallisesti paikalle saapunutta mestaria ja tuon oppilasta. Sulkatassu nyökkäsi isälleen tervehdykseksi, kun Varjokarva vastasi ihan sanallisesti.
”Taistelujärjestys on päätetty jo etukäteen. Ensimmäisenä taistelevat toisen ja kolmannen joukkueen valitut oppilaat. Tämän jälkeen voittaja taistelee ensimmäisen joukkueen taistelijaa vastaan. Voittaja voittaa koko osion, ja kaksi muuta kamppailevat toisesta ja kolmannesta sijasta”, Henkäysvarjo selitti matalalla äänellä. Sulkatassu nyökkäsi. Hän ei siis joutuisi ainakaan vielä taistelemaan veljeään vastaan.
”Sulkatassu, sinä saat jäädä siihen seuraamaan Sähkötassun ja Tuimatassun kamppailua. Sähkötassu ja Tuimatassu, oletteko te valmiita?” Pimentovarjo otti puhevuoron ja katsahti vuorotellen jokaiseen oppilaaseen. Sähkötassu astui askeleen eteenpäin itsevarmana.
”Olen syntynyt valmiiksi”, kolli virnisti ja kohtasi Tuimatassun katseen. Sähkötassu tuntui olevan varma voitostaan. Sulkatassu oli myös aivan varma siitä, ettei klaanin nuorimmalla oppilaalla olisi mitään mahdollisuuksia Sähkötassua vastaan.
Sulkatassu jäi seuraamaan etäämmältä, kun kaksikko alkoi taistella.

Taistelu oli ohi nopeasti. Voittajaksi paljastui Sähkötassu. Se ei ollut yllättänyt varmastikaan ketään. Sulkatassu tunsi, kuinka hänen kehonsa tärisi. Se ei suinkaan johtunut nummilla vaeltelevasta tuulesta tai viileästä säästä, vaan jännityksestä. Naaras ei itsekään oikein ymmärtänyt, miksi hän jännitti tätä näin paljon. Juuri ennen kuin Sulkatassun vuoro tuli, hän päätti mielessään; Sähkötassu saisi voittaa tämän kilpailun. Sulkatassu voisi aluksi yrittää edes vähän, mutta Sähkötassu saisi helpon voittonsa. Naarasta ei haitannut se mahdollisuus, että veli riemuitsisi voitosta seuraavat päivät. Hänen mielestään oli oikein, että veli voittaisi. Sähkötassu oli laittanut itsensä likoon voittaakseen koko kilpailun, ja Sulkatassua voitto ei kiinnostanut. Siksi voitto kuului Sähkötassulle.
”Sulkatassu, oletko sinä valmis?” Varjokarva kysyi ja kohtasi oppilaansa katseen. Sulkatassu säpsähti ja nyökkäsi. Tuimatassu käveli oppilaan vierelle, ja Sulkatassu asteli veljeään vastaan. Sähkötassu kohtasi sisarensa katseen epäröimättä.
”Onnea taisteluun”, kolli virnisti.
”Kiitos samoin”, Sulkatassu vastasi nopeasti.
”Voitte aloittaa, kun olette valmiita”, Henkäysvarjo tokaisi, ja mestarit kävelivät etäämmälle. Sulkatassu katsoi veljeään suoraan silmiin ja yritti päätellä, mitä tuo ajatteli. Sähkötassun kasvoilla oli vakava ja keskittynyt ilme, joka ei kertonut paljoa mitään kollin ajatuksista. Sulkatassu vilkaisi sivulle ikään kuin harhautukseksi, jonka jälkeen oppilas syöksyi kohti veljeään. Sähkötassu väisti ketterästi liikkeen, ja aloitti heti vastahyökkäyksen. Kolli onnistui loikkaamaan sisarensa päälle ja kaatamaan tuon maahan. Sulkatassu ei halunnut luovuttaa ihan näin helpolla, joten naaras yritti kiemurrella veljensä otteesta irti. Sähkötassu pakotti naaraan maahan. Sulkatassu ähkäisi. Hän ei halunnut luovuttaa!
Niinpä oppilas harkitsi hetken aikaa vaihtoehtojaan. Hän keksi sen nopeasti. Oppilas potkaisi takajalallaan Sähkötassua vatsaan. Potkun voimasta kollin tasapaino horjahti, ja Sulkatassu pääsi kierähtämään pois kollin alta. Kynnet ojossa naaras syöksyi kohti veljeään. Sähkötassu ei ehtinyt valmistautua, joten Sulkatassu pääsi laskeutumaan kollin selkään. Hän kynsi Sähkötassun paksua turkkia. Sulkatassu ei saanut aikaan muuta kuin kasan irronneita karvoja, jotka nyt leijailivat ilmassa ja olivat takertuneita oppilaan kynsiin. Naaras ei ehtinyt reagoida, kun Sähkötassu heittäytyi selälleen. Sulkatassu tunsi, kuinka ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan, kun veljen paino litisti hänet alleen.
Sähkötassu nousi nopeasti ylös ja painoi käpälänsä Sulkatassun päälle. Naaras haukkoi epätoivoisesti ilmaa. Aluksi se ei tuntunut kulkevan, mutta hetken kuluttua happi kulki taas normaalisti. Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Kun Sulkatassu sai tarpeeksi voimaa yrittääkseen nousta ylös, se ei onnistunut. Sähkötassun oli painanut sisarensa maahan.
”Sähkötassu on voittaja”, Pimentovarjo ilmoitti. Kolli irrotti otteensa sisarestaan ja astui kauemmaksi. Sulkatassu nousi ylös ja irvisti veljelleen.
”Sinä ansaitsit sen”, naaras ilmoitti ja kohtasi veljensä katseen. Sähkötassu kohotti leukaansa ja hymyili leveästi. Kolli vaikutti olevan tyytyväinen suoritukseensa. Sulkatassu oli myös ylpeä veljestään. Sähkötassu oli pärjännyt hänen mielestään hyvin, eikä Sulkatassun tarvinnut edes hävitä tahallaan. Naaras oli yrittänyt kaikkensa, mutta Sähkötassu oli yksinkertaisesti liian hyvä.
”Tuimatassu, oletko saanut levättyä tarpeeksi?” Henkäysvarjo katsahti nuoreen kolliin.

//Tuima? Sähkö? Kirjotan sit Tuhkalla siitä saaliinryöstöstä, mut jos Tuima ehtii ni se voi jatkaa tätä ja kirjottaa siitä ku Sulka voittaa XD
// 1281 sanaa (kp-boosti)

Kirjoittaja: Tipu

Olimme löytäneet kultapiiskua onneksi, kiitin Pimeyden metsää siitä enemmän mielessäni kuin ehkä olisi ollut tarpeen, mutta tämä lisäsi kyllä uskoani esi-isiini. Tämä oli minun mahdollisuuteni pelastaa naaras. Olin todella kiitollinen myös kollille ettei hän ollut nimanuljaska vaan osoitti kasvin minulle. Aika kului madellen, mutta en sanonut mitään. Pelkäsin joka sydämen lyönnillä pahinta. Jokainen hetki voisi olla liian myöhäistä ja sitten se olisi minun syytäni. Ehkei koko klaani syyttänyt minua mutta minä itse syyttäisin itse itseäni loppu ikäni. Syyttäisin varmasti jokaisen kissan osalta joka kuolisi tassuihini. Muistaisin heidän nimensä kunnialla. Korvani räpsähti kun kuulin kollin edessäni puhuvan
”Mitä olet pitänyt Parantajaoppilaana olemisesta?”, Niin, asiahan ei kuulunut suorasanaisesti hänelle, mutta nyt en halunnut väittää hänelle mitään vastaan. Olin liian kauhuissani siihen muristakseni kaameasti vanhemmalle soturille. Vaikka kylläkin hän sai osakseen kirosanoja, ei hän saanut pahinta käytöstäni päällensä.
”Se oli oikea valinta, vaikka tämä onkin.. hyvin aliarvostettu tehtävä, se kantaa paljon paljon enemmän vastuuta harteillaan mitä uskoisi. Kannat koko ketun aivon klaania kanssasi, ja jos yksikään henki lähtee, se oli yksi henki vähemmän mitä minä en voinut pelastaa, ja juuri nyt yksi sellainen henki on vaarassa, joten älä yhtään hidastele limanuljaska”, Tokaisin. Oli harvinaista että jaoin tälläistä Lehtitassun lisäksi. Kyllä, ajattelin pääasiassa näin henkien suhteen. Vaikka halusin usein ajatella loogisesti, sekä uskoa että tunteet olivat heikkous.. mutta tässä työssä se oli paljon muutakin. Se oli kyse kissan hengestä, sekä silmän räpäyksissä, tassujen askelista, sekä odotuksesta, elämästä ja kuolemasta. Tämä asema oli paljon muutakin kuin makoilua. En voinut tietää oliko kolli tyytyväinen saamaansa vastaukseen koska en nähnyt hänen liikkeitään.
”Oletko aina halunnut olla parantaja?”, Kolli jatkoi kysymystensä litanniaa. Tämän miettimisessä minulla todellakin meni hetki. En oikein tietänyt asiaa varmaksi, mutta ainakin uskoin sen aika varmaksi.
”Niin, synnyitkö sinä soturiksi ja tappelemaan? Sitä saa miettiä paljon. Mutta uskon että edes järkevinkään kissa ei ole syntynyt viisauden kanssa, hän meni ja oppi, niin minäkään en syntynyt halun kanssa korjata joka ikistä kissaa mutta jostakin ihmeestä, saattoi vaikka olla vanhempien kuolemasta joka sai minut haluamaan sitä”, Totesin puoliksi muristen. En sinänsä ollut hänen kyselylleen vihainen, hän sai minut hyvinkin taitavasti pois ajattelemasta kuolevaa kissaa.
”Entä sinä? Mikä sinua innosti?”, Päädyin kysymään kun kolli hiljeni. Kai hän luuli että ärsyynnyin hänen jatkuvista kysymyksistään. Mutta todellisuudessa ilman niitä tällä hetkellä maailmani tuntui murenevan liikaakin tassuihini.
”Minulla oli nuorena ystävä, halusin kasvaa hänen kanssaan yhdessä ja tulla kunnolliseksi kuolonklaanilaiseksi”, Kuuntelin. En ollut lainkaan perehtynyt häneen, joten minulla ei ollut hajuakaan kenestä kolli puhui. Mutta jotenkin aistini sanoi että tämä oli kollille vaikea aihe, tai jokin oli pielessä, se ystävä ei ollut enää siinä. Kai se oli jokin Mahlahallan äänessä. Hymähdin huvittuneena kun viimein pääsimme leirin suulle. Nopeutin vauhtiani jotta pääsisin pesälle. Siellä minua odotti Hehkuaskel. Laskin hänen tassuihinsa yrtin.
”Sano ettei ole myöhäistä”, Anelin. En halunnut todellakaan kuulla mitä seuraavaksi mestarini sanoi.
”Anteeksi Tiputassu, olen todella pahoillani, mutta enää ei ole mitään tehtävissä, hän kulkee nyt esi-isiemme kanssa”, Jäädyin siihen paikkaan, kun raivon aalto pyyhkäisi ylitseni. Kivun, raivon, sekä suoran surun aalto. Halusin huutaa. Halusin samalla hakeutua siskoni suojaisaan turkiin.
”Miten sinä- sinä saastainen karvakasa! Ketun aivoinen limanuljaska pystyit- Kuolla?! Miten?! Sinä?!- Olisit niin hyvin voinut pelastaa hänet”, Suorasanaisesti huusin, en ollut varma erottiko sanoja lainkaan huudon välistä, eikä sillä ollut mitään merkitystä. Sanat oltiin tarkoitettu tarkemmin itselleni kuin Hehkuaskeleelle. Lyyhistyin kehon viereen, tärisemään, haukkomaan happea lohduttomana. Tuntui kuin olisin voinut kuolla siihen, kun en yht äkkiä saisi enää sitä happea.
”Olisin- voinut pelastaa hänet”, Murisin. Maailmani mureni tassuissani, olin aivan varma että happeni loppui näillä sekunneilla.

//577 sanaa
//Mahla? Värikäs tipi kuten aina.

Kirjoittaja: Untuva

Pesä oli saatu valmiiksi ajallaan, vaikka viimeiset korjailut taisivat jäädä Raparperitassun harteille. Olin itse pyrkinyt tekemään siitä tarpeeksi tilavan ahertamalla sen sisäpuolella, ja vastuu ulkopuolesta sekä seinämistä oli ollut lähes kokonaan kahdella muulla oppilaalla. Lintutassu taas oli ilmeisesti pahoittanut mielensä jostain aivan turhasta enkä ollut itse edes jaksanut kiinnittää huomiota siihen, mitä kahden kissan välillä oli tapahtunut. Tiuskiminen tuli kyllä enemmän Lintutassun suunnalta, ja olin huomannut Raparperitassun vielä parannelleen seinämiä myöhemmin. En tiennyt halusiko naaras saada oman tassunjälkensä seinämissä esiin vai tarvitsivatko seinämät todella parantelua. En ollut pystynyt heti nukahtamaan, joten Lintutassun tuhinan lisäksi olin kuullut toisen oppilaan rapistelemassa keppien kanssa pesän ulkopuolella. Kulunut päivä tuntui jonkin verran tassuissa, sillä niitä painoi. Enemmänkin rasitus johtui kaikesta uudesta, ei niinkään fyysisestä puolesta. Pesänrakennus kun oli oikeastaan ainut laji, mihin olin vielä osallistunut.
Henkäysvarjo ja Varjokarva olivat saapuneet luoksemme sen jälkeen, kun joukkueemme mestarit olivat lähteneet kumpikin eri suuntiin. Toisen joukkueen mestareiden tehtävänä oli ilmeisesti arvioida pesämme. Varapäällikkö oli heti ilmoittanut ottavansa ensimmäisen vartiointi vuoron, ja keskimmäisen oppilaan vartioidessa Henkäysvarjo ja Varjokarva vaihtaisivat paikkoja. Tämä keskimmäinen oppilas satuin olemaan minä, sillä Raparperitassu ja Lintutassu olivat saaneet väitellyksi keskenään itselleen ensimmäisen sekä viimeisen vuoron. Minulla ei ollut ollut kiinnostusta alkaa sanomaan toisia vastaan, joten olin tyytynyt keskimmäiseen vuoroon. Toisaalta, ei siinä mitään valittamistakaan ollut.
Raparperitassu siirtyi pian yön tullessa vahtivuoroon Henkäysvarjon kanssa, jolloin itse yritin nukkua. Uni tulikin yllättävän nopeasti, vaikka Varjokarvan ja Lintutassun tuhina ja nukkuminen leirin ulkopuolella tuntui hieman oudolta. Uni oli kuitenkin katkonaista ja tuntui, että olisin ollut enemmän valveilla kuin untenmailla. En oikein tiennyt varmaksi, olisiko vuoroni siirtyä vartioon, mutta hereillä ollessani päätin vuoroni jo alkavan. Astelin ulos pesästä ja huomasinkin Henkäysvarjon sivummalla. Seuraavaksi kiinnitin katseeni mustaoranssiin oppilaaseen, joka nyökkäsi minulle tervehdyksellä. Aiemman pesänrakennuksen jälkeen, jossa emme olleet menestyneet, päätin luoda neutraalimpia välejä joukkuelaisiini. Selvästi huono yhteistyö oli nakertanut tulostamme, joten kaipa sitä oli pakko jotain sen eteen tehdä. Minulla oli suuri halu voittaa, joten yhteistyön tekeminen ei saanut olla sen esteenä. Siispä päätin nyökätä naarasoppilaalle takaisin. Astelin Raparperitassun vierelle istumaan, sillä käytännössä vaihdon aika ei tainnut olla vielä. Minua ei häirinnyt välillämme vallitseva hiljaisuus, sillä olin tottunut siihen. Kuitenkin ryhmähenkeä parantaakseni päätin toimia poikkeuksellisesti ja avata suuni.
”Rauhallista”, sain viimein murahdettua. Olisin voinut pyöräyttää itselleni silmiä, sillä kuulostin aivan sellaiselta kissalta, joka mieluummin puhui kuin teki. Annoin kuitenkin katseeni levätä taivaanrannassa. Yö oli hiljainen lukuun ottamatta joidenkin lintujen ääniä, jotka kantautuivat kauempaa korviin. Tuulikin tuiversi pienesti, mutta se ei aiheuttanut kovasti ääntä. Huomasin etäämmällä varapäällikön katseen kiertävän ja silmien olevan tarkkaavaisina ympäristöstä. Siirsin katseeni kollista Raparperitassuun.
”Millainen mestari Tuhkajuova on?” kysyin rauhallisesti, sillä en oikein tiennyt mitään oppilaan mestarista. Minua ei niinkään kiinnostanut keskustella mustaoranssin naaraan kanssa, mutta tämä oli hyvä hetki saada tietoja Tuhkajuovasta. Olisi varmasti suuri hyöty tietää kuolonklaanilaisista enemmän, joten miksen käyttäisi hetkeä hyödyllisen tiedon metsästämiseen. Vilkaisin Henkäysvarjon suuntaan kuin tarkastaen, oliko edes suotavaa puhua vartion aikaan. Viimeiseksi halusin vaikuttaa huonolta varapäällikön silmissä. Vaaleanharmaa kolli ei kuitenkaan reagoinut sen ihmeellisemmin, joten en uskonut tekeväni suurta rikettä. Henkäysvarjo vain liikautti korviaan, kunnes keskittyi taas paremmin ympäristöönsä. Niinpä palautin taas katseeni eteenpäin valmiina kuulemaan toisen oppilaan vastauksen.

// Rapsu?
// 510 sanaa (kp-boosti)

Kirjoittaja: Felicity

Astelin ulos tekemästämme pesästä ja katselin sitä mietteliäänä.
”Jos minulta kysytään, niin seinämiä voisi ehkä vielä hiukan parantaa, jotta se pitäisi tuulta ja vettä vielä paremmin”, maukaisin. Katsoin Tuimatassua ja Lintutassua.
Tuimatassu katsoi minua silmät viirulla: ”Aivan vapaasti, minä tein osani sisuksesta.”
”Tein kyllä hyvin oman osani seinämien suhteen ja minun mielestäni se on aivan hyvä!” Lintutassu kivahti minulle. Peräännyin hiukan, sillä en uskonut saavan noin vahvaa reaktiota. ”Sinä sitä paitsi löysit vähemmän keppejä kuin minä, joten voit kyllä käydä keräämässä niitä lisää sillä välin, kun parantelen seinämiä näillä, mitä meillä jo on.”
Mieleni teki tiuskaista takaisin, että minä olin jo ansainnut yhdestä lajista joukkueellemme ensimmäisen sijan, mutta en tahtonut syventää tätä kinastelua yhtään sen enempää, kun Henkäysvarjo ja Tuhkajuova olivat kuulolla. Siispä vain pyöräytin silmiäni ja huokasin erittäin syvään.
”Hyvä on. Mutta minä otan sitten ensimmäisen partion”, tuhahdin takaisin Lintutassulle.
”Hyvä! Minä otan viimeisen!” naaras tuhahti ja kääntyi poispäin merkiksi siitä, että keskustelu oli ohitse. Katseeni siirtyi hitaasti Tuimatassuun, joka taisi tajuta joutuneensa keskimmäiseen vuoroon. Kolli ei sanonut sanaakaan vaan tuijotti minua erittäin pitkään.
”Mene vain jo lepäämään. Tarvitset voimiasi huomenna. Minusta sinun kannattaisi olla taistelijamme, jos kyseinen laji tulee vastaan. Joka aivan varmasti myös tulee”, naukaisin kollille rauhallisesti. ”Ja kiitos. Hyvää työtä pesän sisuksen kanssa.”
Käännyin poispäin Tuimatassusta ja jätin hänet omilleen. Lintutassun kanssa ystävyyden muodostaminen alkoi vaikuttaa epätoivoiselta, joten ehkä Tuimatassun kanssa olisi vielä jotakin mahdollisuuksia. Tai ainakin toivoin niin.

Yö oli erittäin hiljainen oman vahtivuoroni kohdalla. Taivas oli pimeä ja selkeä, kuun kajo paistoi taivaalta. Se ei ollut lähelläkään täysikuuta, mutta sen valo oli silti yhtä valloittava. Aiemmin illalla myös Lintutassu oli jo mennyt pesään nukkumaan palattuani keppejä hakemasta. Naaras ei ollut koskenutkaan pesän seinämiin. En voinut tuntea muuta kuin ärtymystä. Tiesin, että Lintutassu oli vanhin ja kokenein, mutta nyt hän vaikutti aivan pennulta. Siispä olin parannellut seinämiä vielä yksin. Kuulin vasta myöhemmin, että olimme hävinneet pesän rakentamisessa. Eikä se melko olemattomalla yhteistyöllämme ollut edes ihme. Siinä olisi parantamisen varaa.
Huomasin sivusilmällä Tuimatassun astelevan ulos pesästä omaan vahtivuoroonsa. Tervehdin oppilasta lyhyellä nyökkäyksellä.

// Tuima? Jos se haluu yhtää mitää smalltalkkia
// 336 sanaa

Kirjoittaja: Rita

Heräsin yhtäkkiä. Kukaan ei ollut tullut herättämään, kukaan ei ollut äännähtänyt kovaa, minä vain heräsin vaistomaisesti. Olin illalla onneksi saanut nukahdettua, ja kahden aikuisen kissan läsnäolo helpotti oloani.
Katsahdin ylös. Tähdet loistivat kirkkaina taivaalla. Maisema oli toden sanoen melko kaunis. Annoin ajatuksieni kerrankin vaeltaa vapaana. Minulla ei ollut hajuakaan, oliko jo aamuyö, mutta ainakin kuu näytti olevan vielä korkealla. Makasin siinä hetken, mutten saanut uudestaan unta. Niinpä päätin mennä pesän ulkopuolelle. En erityisesti halunnut keskustella vartijoille, mutta kaipasin raitista ilmaa. Nousin ylös, ja yritin varoa, etten herättäisi ketään. Ei sillä, että olisin oikeastaan välittänyt, mutta en halunnut varsinkaan Sinitassun olevan vihainen minulle, koska se hankaloittaisi ryhmämme työskentelyä selvästi. Puikahdin pesämme suuaukosta pihalle, ja heti Sulkatassu ja vartiossa oleva mestari Pimentovarjo kääntyivät minua kohti.
”Heräsin, enkä nähnyt pointtia nukkumiselle”, puhuin hiljaisella, mutta rauhallisella äänellä. Sulkatassu vain nyökkäsi, mutta Pimentovarjo avasi suunsa.
”Haluatko aloittaa vahtivuorosi jo nyt, niin Sulkatassu pääsee nukkumaan aikaisemmin?” tämä kysyi. Katsahdin Sulkatassuun, jolla näytti olevan jotain asiaa vastaan.
”Kyllä minä voin oman vuoroni loppuun hoitaa”, tämä kuulosti reippaalta, mutta samalla yritti luultavasti todistaa, että pystyisi hoitamaan työnsä. En ollut varma, halusiko hän todistaa minulle vai Pimentovarjolle, mutta ele oli joka tapauksessa kiintoisa. En ollut varma, pidinkö sitä hyvänä vai huonona asiana. Aika lailla molempina.
”Voin valvoa tästä aamuun, joten voimme vahtia kolmistaan hetken aikaa”, lausuin tarkkaan harkitun lauseen. Pimentovarjo mietti.
”Kai se sopii”, tämä lopulta myöntyi. Yritin saada selville, mitä Sulkatassu ajatteli, mutta tämän ilmeitä oli jokseenkin hankala lukea. Asia kiehtoi minua. En pitänyt kissoista, joita pystyi lukemaan kuin kirjaa. Liian tylsää. Pidin haasteista. Istahdin Sulkatassun viereen, mutten liian lähelle.
”Oletko nähnyt mitään?” kysyin tältä. En oikeastaan halunnut keskustella mistään kiinnostavasta Pimentovarjon ollessa lähellä, mutta halusin kipeästi tietää naaraasta lisää.
”En oikeastaan. Valitsemamme paikka on aika hiljainen”, naaras vastasi. Nyökkäsin. Oppilas oli oikeassa. Puiden kahinaa yötuulessa lukuun ottamatta ei metsästä erottunut miltei mitään sen kummempia ääniä. Olimme hetken aikaa hiljaa.
”Miten koulutuksesi edistyy?” Sulkatassu kysyi hetken päästä. Mietin sanavalintaani.
”En ole ollut oppilaana vielä kovin kauaa, joten en ole oppinut vielä kaikkea mahdollista, mutta koulutukseni etenee ihan hyvään tahtiin. Ja mestarini on ihan kunnollinen, vaikka haluaisin tehdä monipuolisempia asioita”, nau’uin. ”Entä sinun koulutuksesi?”
”Se menee hyvin. En malta odottaa, että pääsen koulutukseni loppuun”, tämä virnisti. Nyökkäsin. Istuimme vielä hetken hiljaisuudessa. Se ei kuitenkaan onneksi ollut painostavaa tai kiusallista hiljaisuutta. Enkä kyllä olisi välittänytkään kiusallisesta hiljaisuudesta. En ollut kissa, joka jaksoi välittää sellaisista.
”Nyt on Sulkatassun vuoro mennä nukkumaan”, Pimentovarjo ilmoitti, ja Sulkatassu lähti pesään heilauttaen häntäänsä. Sulkatassun mentyä jäin istumaan Pimentovarjon seuraan hiljaisuudessa.

Haukottelin, kun Sulkatassu ja Sinitassu kömpivät ulos pesästä Hopeaputouksen jäljessä. Nousin seisomaan, ja kävelin hetken ympärilläni verrytelläkseni uupuneita lihaksia. Käännyin mestareiden puoleen.
”Tulevatko Pähkinäkorva ja Varjokarva kohta?” tiedustelin. Pimentovarjo nyökkäsi.
”Heidän pitäisi tulla tänne kohtapuoliin. Me lähdemme nyt oman joukkueemme luokse.” Mestarit lähtivät, ja jäimme hetkeksi yksin.
”Nukuitteko hyvin? Minä ainakin nukuin. Näin unta niistä hienoista valkoisista linnuista”, Sinitassu aloitti keskustelun.
”Nukuin ihan hyvin”, Sulkatassu naukaisi varovaisesti hymyillen. Mumisin osoittaakseni olevani samaa mieltä.
”Mikäköhän seuraava laji on?” Sulkatassu pohti ääneen.
”Toivottavasti jotain, jossa lämpenee”, vastasin hetken miettimisajan jälkeen. Olin vieläkin vähän jähmettynyt yön jäljiltä.
”Toivottavasti pääsemme saalistamaan”, Sinitassu totesi. Kuulin jotain, ja käänsin heti katseeni metsään. Näin mestariemme Varjokarvan ja Pähkinäkorvan lähestyvän.
”Mitä meillä on nyt?” Sulkatassu kysyi heti tuhlaamatta hetkeäkään.
”Seuraava laji on saalistus. Saatte kaikki tämän aamupäivän aikaa saalistaa, ja laskemme saaliinne lopuksi yhteen. Sitten vertaamme niitä muiden joukkueiden saalismääriin. Tässä kisassa voittaa puhtaasti se joukkue, kellä on eniten saaliita. Saalistuksen jälkeen hoidetaan taistelu, johon jokaisesta joukkueesta osallistuu yksi”, Pähkinäkorva ilmoitti. Hyvä. Saalistusta. Pidin saalistuksesta. Jännitin tosin sen jälkeistä taistelua. Saatoin vain toivoa, että Sulkatassu suostuisi taistelemaan, sillä siinä minä olin aivan surkea.
”Koska aloitamme?” kysyin, lihakseni jo valmiina aloittamaan.
”Nyt. Palatkaa auringonhuipun aikaan”, Varjokarva hymähti, ja säntäsimme kaikki eri suuntiin.

Minua harmitti. En ollut löytänyt juuri mitään. Olin saanut yhden hiiren, ja yhden vähän isomman kanin. Kämäinen saalis siihen verrattuna, että olin ihan hyvä saalistamaan. Noh, toivottavasti Sulkatassu ja Sinitassu olivat saaneet hyvin saalista. Sinitassusta en tosin ollut ihan varma, sillä saattoi olla, että tuo oli jäänyt tarkastelemaan jotain ötököitä tai kiviä. Palasin pesäpaikallemme, jossa Sulkatassu jo odottikin kahden mestarin seurassa. Tuo oli saanut hienosti viisi saalista. Minua vähän hävetti. No, ehkä Sulkatassu antaisi minulle anteeksi, koska olin nuorin oppilas.
Sinitassu palasi pian sen jälkeen myös kahden riistaeläimen kanssa. Yhteensä meillä oli yhdeksän saalista. Ei kovin paha. Toivoin vain, että se olisi tarpeeksi.
”Hyvä”, Varjokarva naukaisi.
”Nyt voimme miettiä kaksintaisteluun osallistujia”, kolli jatkoi. Nielaisin.
”Minä en ole hyvä taistelemaan”, tunnustin, ja katsoin Sulkatassua.

//Sulka? Anteeks ku en kirjottanu yhtään siit saalistuksest ku meni moti :’D
//741 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

“Hiirenpapanat, hyvä Pimeyden metsä älä vie meiltä kaikkia yrttejä pois, anna ukkospolun luona olla hierakkaa ja kultapiiskua”, kuuntelin Tiputassun anelevan ääneen. Lähdimme jälleen liikkeelle niin, että minä kuljin edellä ja Tiputassu kulki perässäni. Nuori parantajaoppilas tuntui tietävän, mitä hän taki. Hän haisteli ilmaa kaiken aikaa ja kulki aivan kiinni perässäni. Jos olisin tehnyt äkkijarrutuksen, kolli olisi todennäköisesti törmännyt minuun. En kuitenkaan uskaltanut tehdä niin, sillä se olisi ollut vain turhaa ajanhaaskausta. Meidän täytyisi löytää sitä kulta..piiskua? Jotta parantaja ja hänen oppilaansa voisivat pelastaa Sammalvarjon hengen.
Olimme ukkospolun lähettyvillä. Sen pahanhajuinen katku leijaili jälleen nenääni, saaden kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin.
”Pysähdy!” Tiputassu ärähti, ja pysähdyin siihen paikkaan. Oppilas nuuhki maata. Paikoin lumi oli jo sulanut, ja juuri nyt kävelimme sellaisella alueella, jossa lunta oli vain joitakin kasoja ympärillämme. Katsoin kysyvästi parantajaoppilasta.
”Mitä nyt?” kysyin. Tiputassu piti edelleen kuononsa maassa, ja tuntui kokeilevan sillä maassa olevia kullankeltaisia kukkia. Ne näyttivät melko nuupahtaneilta ja tallotuilta.
”Tässä on kultapiiskua, mutta ne ovat viime viherlehdeltä. Hiirenpapanat, eikö täällä ole mitään käyttökelpoista?” Tiputassu tuskaili. Minusta tuntui pahalta, kun en osannut auttaa kollia. Saatoin vain kuvitella, millaisessa ahdingossa tuo oli. Jos yrttiä ei löytyisi, se voisi koitua Sammalvarjon kohtaloksi. En minä tosin mitään yrteistä ymmärtänyt, mutta tiesin, että ne usein pelastivat kissan hengen.
”Tuo yksi näyttää ihan hyvinvoivalta. Ei se, vähän vasemmalle”, sanoin Tiputassulle. Kolli siirsi kuonoaan omaan vasempaansa, ja hän hätkähti. Kolli tarttui hampaillaan kasvin varteen ja repi sen juurineen päivineen maasta. Minusta tuntui hyvältä, kun pystyin olla edes vähän avuksi. Toki kilpikonnakuvioinen kolli olisi varmasti löytänyt hyvän kasvin itsekin, mutta näin aikaa kului vähemmän.
”Tarvitsemmeko me muuta?” kysyin kohteliaasti kollilta. Tiputassu vaikutti aika ärhäkältä tapaukselta, joten en halunnut hermostuttaa häntä, vaan pyrin olemaan mahdollisimman kohtelias. Minun mielestäni Tiputassu teki tärkeää työtä. Minusta ei olisi ollut parantajan hommiin, sillä siinä joutui kohtaamaan liikaa kuolemia ja kissoja, jotka voivat huonosti.
”Ei ole aikaa. Palataan leiriin. Mene edeltä, karvakasa”, Tiputassu mutisi kukka suussaan. Minä otin taas paikan kollin edestä, ja tuo lähti seuraamaan askeleitani kohti leiriä. Matka tuntui taittuvan aiempaa hitaammin. Kenties se johtui siitä, että pelkäsin koko ajan Sammalvarjon puolesta. Entä jos naaras ei selviäisi? Emme silloin saisi tietää, kuka hänen kimppuunsa oli hyökännyt.
”Oletko pitänyt parantajaoppilaana olemisesta?” kysyin Tiputassulta ikään kuin keventääkseni kireää tunnelmaa.

//Tipu?
// 370 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pesänrakennus oli mennyt Sulkatassun mielestä todella hyvin. Naaras toivoi, ettei heitä valvonut mestari ollut huomannut sitä, kun Sinitassu olisi halunnut koristella pesää kivillään. Kolmikko oli joutunu hetken vääntämään asiasta, jonka jälkeen he olivat saaneet kaikkia miellyttävän tuloksen. Kivien koristelu jäi, eikä aikaa jäänyt sille myöhemminkään. Sulkatassusta tuntui pahalta hänen sisarensa puolesta. Sinitassu oli ollut niin kovin innoissaan pesän koristelemista, että naaras ei olisi halunnut pilata tuon pentumaista onnea. Onneksi Lehtitassu oli uskaltanut sanoa oppilaalle vastaan. Toki harmaanruskea naaraskin oisi sen lopulta tehnyt, mutta hän ei halunnut itse pahoittaa Sinitassun mieltä.
Nyt kolmikko söi Varjokarvan tuomia saaliita. Kolli oli saanut saalistettua vain oravan ja hiiren. Sulkatassu oli jakanut oravan Sinitassun kanssa, ja kaksikko oli jättänyt siitä vähän Pähkinäkorvallekin. Sulkatassulla ei ollut ollut nälkä, joten naaras ei ollut syönyt kuin vähän. Hän pärjäisi vähällä ruualla vallan mainiosti. Varjokarva sen sijaan oli jäänyt täysin ilman ruokaa. Se oli oikeastaan vain ja ainoastaan soturin oma vika. Hän oli inimittäin tse saalistanut huonosti ja liian vähän.
”Pimentovarjo ja Hopeaputous ovat yön teidän kanssanne. He arvioivat pesäänne, kun minä ja Pähkinäkorva menemme arvioimaan muiden oppilaiden pesiä”, Varjokarva selosti.
”Te vartioitte jokainen vuorollaan leiriä yön ajan”, kirkkaanruskea kolli lisäsi. Kenelläkään ei ollut mitään sitä vastaan, joten mestarit lähtivät kohti muiden oppilaiden rakentamia pesiä.
Sulkatassu oli tyytyväinen heidän pesäänsä. Oli ollut hyvä idea Sinitassulta rakentaa pesä puunjuurakkoon. Siitä Lehtitassu oli vielä keksinyt, että pesää voisi suurentaa kaivamalla. Sulkatassu silmäili pesää vielä.
”Me varmasti voitetaan tämä kilpailu”, naaras sanoi ja vilkaisi joukkuetovereitaan.
”Toivotaan”, kilpikonnakuvioinen Lehtitassu sanoi hiljaa. Sinitassu pysyi vaiti. Naaras oli kääntänyt katseensa taivaalla lentäviin lintuihin.
”Oletteko huomanneet, että erilaiset linnut ovat hiirenkorvan myötä saapuneet metsään. Tuollaisia pitkäkaulaisia valkoisia lintuja en ole aikaisemmin nähnyt, mutta nyt ne lentävät reviirimme yli lähes päivittäin”, Sinitassu lausui rauhallisella äänellä. Sulkatassu huomasi, että Lehtitassu katsoi Sinitassua sen näköisenä, ettei naaras voinut uskoa korviaan. Lehtitassu katsoi Sulkatassua kuin varmistaen, että oli kuullut oikein. Nopeasti kilpikonnakuvioinen loihti taas kasvoilleen vakavan ilmeen.
”Ei, en ole huomannut”, Lehtitassu vastasi viileästi. Sinitassu käänsi hetkeksi katseensa pois taivaasta ja väläytti Lehtitassulle hennon hymyn.
”Sitten on hyvä, että minä kerroin. Eikö olisi mahtavaa, jos mekin osaisimme lentää?” Sinitassu kysyi ja huokaisi. Sulkatassua säälitti. Lehtitassu katsoi Sinitassua kuin hölmöä.
”Joo.. Pitäisikö meidän lähteä nyt nukkumaan, Sinitassu?” Sulkatassu kysyi ja katsoi sisartaan vaativasti. Sinitassu pudisteli päätään.
”Minä tahdon ensimmäisen vartiointivuoron. Tahdon tarkkailla lintuja”, Sinitassu vastasi rauhallisella äänellään. Lehtitassu oli sanomassa jotakin, mutta huomatessaan Sulkatassun pudistelevan päätään, naaras vaikeni. Sulkatassun teki mieli sanoa, että yövartiossa ei tarkkailtu lintuja vaan ympäristöä vihollisten varalta, mutta naaras ei jaksanut. Oli parempi vain olla nyt hiljaa.
Lopulta Pimentovarjo ja Hopeaputous saapuivat pesälle. Sinitassu ilmoitti ottavansa ensimmäisen vuoron, ja Hopeaputous kertoi vartioivansa alkuyön. Sitten olisi Sulkatassun vuoro, ja Pimentovarjo tulisi hänen kanssaan jossain vaiheessa. Lehtitassun tehtävä oli vartioida loppuyö Pimentovarjon seurassa.
Sulkatassu astui muiden edellä juurikkoon ja otti mukavan paikan sen keskustasta. Pesään mahtui hyvin kolme kissaa, ja pienikokoinen kissa olisi mahtunut lisäksi mukaan. Mutta jos useampi kissa olisi yrittänyt tunkea pesään, olisi tila loppunut kesken. Sulkatassu arveli, että hänellä ei olisi vaikeuksia nukahtaa. Päivä oli ollut täynnä kaikenlaista mukavaa tekemistä, joten leirin ulkopuolella nukkuminen ei varmastikaan vaikuttaisi unensaantiin. Sinitassu tuskin olisi mikään paras yövartija, mutta onneksi hänellä oli Hopeaputous seuranaan.
Sulkatassu oli oikeassa. Hän sulki silmänsä ja nukahti lähes välittömästi.

Jossain vaiheessa yötä naaras tunsi jonkun tönäisevän hänen turkkiaan.
”Sulkatassu”, Sinitassun tuttu ääni herätti naaraan ja työnsi unen pois. Soturioppilas raotti hitaasti silmiään ja kohtasi sisarensa katseen.
”Minä näin monta lintua ja olisin voinut jatkaa vartiota, mutta kuulemma nyt on sinun vuorosi”, valkoinen kissa kertoi. Sulkatassu väläytti sisarelleen hennon hymyn.
”Toivottavasti muistit myös vartioida muutakin kuin lintuja”, naaras huokaisi ja poistui pesästä varoen, ettei herättäisi nukkuvaa Pimentovarjoa tai Lehtitassua.
Pesän ulkopuolellakin oli pimeää. Taivaalla leijaili muutama pilvenhattara, mutta muuten oli kirkasta. Lähes täysi kuu mollotti taivaalla ja valaisi metsää. Sulkatassu erotti Hopeaputouksen hopeanvalkoisen turkin, joka suorastaan sädehti kuunvalossa.
”Toivottavasti sinä teet muutakin kuin puhut linnuista ja kivistä”, Hopeaputous ärähti pilkaten. Sulkatassu siristi silmiään.
”Mitä sitten? Hän pitää niistä. Kyllähän soturitkin puhuvat jatkuvasti omista mielenkiinnon kohteistaan, joten miksi Sinitassun pitäisi olla hiljaa?” harmaanruskea naaras ärähti takaisin. Hopeaputous oli vastaamassa jotakin, mutta tuhahti sitten vain.
Sulkatassu käänsi sisarensa puolesta loukkaantuneena selkänsä soturille, ja alkoi tarkkailla ympäristöä. Metsä oli rauhallinen. Välillä pöllö huhuili jossakin kaukaisuudessa, ja metsän eläimet liikkuivat varjoissa. Sulkatassu huomasi, että ympäristössä liikkui tosiaan aika paljon erilaisia lintuja.
Yövartio sujui moitteettomasti, ja jossain vaiheessa Pimentovarjo vaihtoi paikkaa Hopeaputouksen kanssa. Sulkatassu pysytteli melko kaukana tummasta naaraskissasta. Hän ei halunnut jutella soturille, koska Pimentovarjo ei vaikuttanut kovinkaan mielenkiintoiselta kissalta. Sulkatassu oli saanut naaraasta sellaisen kuvan, että hän totteli Tuhkajuovan tavoin sääntöjä ja oli muutenkin tavanomainen kuolonklaanilainen. Sulkatassua kiinnostivat enemmän ne kissat, jotka jotenkin poikkesivat siitä, mitä Kuolonklaani edusti.

//Lehtii?
// 769 sanaa (kp-boosti)

Kirjoittaja: Elandra

Minun tehtäväni oli saalistaa, kun oppilaat hoisivat pesänrakennuksen. Pimentovarjo oli jäänyt seuraamaan kolmen oppilaamme suoritusta.
Olin käynyt Lehtikuusilaaksossa, ja olin saanut kohtalaisen hyvin saaliita näin lyhyessä ajassa. Olin saanut kiinni yhden päästäisen, jäniksen ja varpusen. Ainakin oppilaat saisivat syödäkseen, ja todennäköisesti myös minulle ja Pimentovarjolle jäisi jotakin. Muiden joukkueiden jäseniä minä en ruokkisi. Jos heidän mestarinsa eivät olleet saaneet mitään kiinni, se ei ollut minun vikani.
Aurinko oli juuri laskemassa, ja metsässä hämärsi jo. Kiristin tahtiani päästäkseni nopeammin takaisin muiden luokse.
”Sisällä on lähes valmista!” kuulin Tuimatassun sanovan. Astelin esiin puiden välistä, ja Pimentovarjo kääntyi minun puoleeni. Naaras näytti tyytyväiseltä, kenties se johtui saalismäärästäni tai sitten oppilaat tuntuivat pärjäävän erityisen hyvin. Pudotin saaliit maahan ja istuuduin toisen soturin vierelle. Annoimme oppilaille vielä hetken aikaa viimeistellä pesänsä, jonka jälkeen käskimme heidät luoksemme.
”Syökää nyt. Pimentovarjo käy muiden mestareiden kanssa arvioimassa kaikkien joukkueiden pesät, jonka jälkeen yövartio voi alkaa. Minä menen nukkumaan toisen joukkuen pesään, ja Pimentovarjo nukkuu ensimmäisen joukkueen pesässä. Teidän kanssanne nukkumaan tulevat Varjokarva ja Henkäysvarjo”, kerroin rauhallisella äänellä nuorille kissoille, jotka kuuntelivat tarkkaavaisina. Pimentovarjo nyökkäsi ja poistui luotamme. En tiennyt lainkaan, minne muut oppilaat olivat pesänsä rakentaneet. Mieleeni muistuivat jälleen omat harjoitukseni. Meidän joukkueemme oli rakentanut pesän kivenkoloon. Me emme olleet voittaneet pesänrakennuskilpailua, enkä tiennyt monensiako me olimme olleet. Mestarit olivat kertoneet vain voittajajoukkueen, mutta tänä vuonna jokainen joukkue saisi tietää tarkemmin sijoituksestaan.
Kun katselin oppilaiden väsäämää pesää, en ollut kovinkaan vakuuttunut. Pesä näytti ulkoa tilavalta, eikä pensas ollut huonoin vaihtoehto pesäksi, mutta en osannut sanoa mitään siitä, millainen siellä olisi nukkua tai miten oppilaat olivat pärjänneet yhdessä. Söin oman osuuteni saaliista, ja jätin Pimentovarjolle puolet jäniksestä. Naaras palasi jonkin ajan kuluttua luoksemme.
”Toisen joukkueen pesä on tuolla suunnassa”, naaras ilmoitti ja viittoi hännällään oikean suunnan. Nyökkäsin pienesti kiitokseksi ja työnsin puoliksisyödyn jäniksen kohti soturia.
”Miten he pärjäsivät?” kysyin ja viittasin etäämmällä oleviin kolmeen oppilaaseen. Naaras kohautti lapojaan.
”Aina on jotakin parannettavaa, mutta huonomminkin voisi mennä”, naaras kuittasi. Eli ei siis aivan surkeasti, ajattelin.

Kun olimme saaneet syötyä, lähdin kulkemaan kohti toisen joukkueen pesää. Ennen lähtöä olimme keskustelleet Pimentovarjon kanssa oppilaidemme vahvuuksista ja heikkouksista, sekä muiden joukkueiden oppilaista. Lintutassu oli yksi klaanin vanhimpia oppilaita, mutta vastapainoksi sille Tuimatassu oli koko klaanin nuorin oppilas. Raparperitassu oli melko keskivaiheilla. Hänen koulutuksensa ei ollut aivan alussa, mutta ei myöskään lopussa.
Ensimmäisessä joukkueessa olivat Sulkatassu ja Sinitassu, jotka saisivat varmastikin jo seuraavien kuiden aikana soturinimensä. Lehtitassu sen sijaan oli vain vähän Tuimatassua vanhempi. Olimme päätelleet, että toisella joukkueella oli suurimmat mahdollisuudet voittaa. Harakkatassu oli oppilaista vanhin, ja Sähkötassu ja Mustikkatassu olivat kanssa koulutuksensa loppupuolella. Sitä tasoitti kuitenkin se, että Mustikkatassu tuntui olevan melko surkea oppilas, jos totta puhuttiin. Kollilla ei ollut oikein luonnetta, ja hän ei koskaan vaikuttanut sellaiselta, joka voisi pärjätä soturina kovinkaan hyvin.
Kohtasin Henkäysvarjon katseen, kun saavuin toisen joukkueen pesälle. He olivat rakentaneet pesänsä kahden kiven väliseen koloon. Ohitin kollin kuitenkin nopeasti sanomatta tälle mitään. En halunnut juuri nyt keskustella Henkäysvarjon kanssa. Epäilin yhä, että kolli oli jotenkin sekoittanut pentumme kieroihin suunnitelmiinsa, jotka kaiken lisäksi olivat Punatähden sääntöjen vastaisia.
”Hei, nukun teidän kanssanne tämän yön”, tervehdin kolleja rauhallisella äänellä. Pähkinäkorva oli jo saapunut paikalle, ja hän nyökkäsi minulle tervehdyksen. En tervehtinyt nuorempaa soturia takaisin. Kohtasin katseellani Sähkötassun sinivihreän katseen. Soturioppilas katsoi minua ja nyökkäsi pienesti. Hänellä ei joko ollut aavistustakaan siitä, että oli äänyt kiinni Eloklaanin reviirillä seikkailemisesta, tai sitten kolli oli vain erittäin hyvä peittämään sen aavistuksen. En voinut olla enempää pettynyt poikaani. Olimme kuitenkin sopineet, ettemme kertoisi oppilaille harjoitusten aikana siitä, että he olivat jääneet kiinni.
Minusta meidän olisi täytynyt kertoa välittömästi ja antaa pennuilleni rangaistukset, mutta Punatähti oli eri mieltä. Päällikkö ei halunnut pilata oppilaiden mieltä. He halusivat, että jokainen oli parhaimmillaan harjoituksissa. En vointu muuta kuin totella päällikön käskyjä. Jyrkänneloikka oli ollut kanssani samaa mieltä, ja se oli tuntunut äärimmäisen hyvältä. Kolli oli sanonut sen jopa ääneen ”olen samaa mieltä Tuhkajuovan kanssa.”
”Sähkötassu, sinä hoidat ensimmäisen vartiointivuoron minun kanssani. Sen jälkeen on Mustikkatassun vuoro. Kuuhuipun jälkeen minä ja Pähkinäkorva vaihdamme vuoroa, jonka jälkeen Mustikkatassu jatkaa vielä jonkin aikaa. Harakkatassu hoitaa sitten vartion loppuun Pähkinäkorvan kanssa”, selostin oppilaille yön suunnitelman, eikä kenelläkään tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Myös Pähkinäkorva nyökytteli. En tiennyt, oliko kolli kanssani samaa mieltä, vai eikö hän vain uskaltanut väittää vastaan.

Muut kissat katosivat pesän suojiin, ja me jäimme Sähkötassun kanssa kahden. Jos totta puhuttiin, minä järjestelin tämän juuri niin, että saisin hieman kahdenkeskistä aikaa poikani kanssa. En välittänyt juurikaan mistään emo-poika-hetkistä, mutta halusin selvittää Sähkötassun ajatusmaailmaa. Pentuna kolli oli ollut kovin kuuliainen, ja vain Sulkatassun houkuttelemana kolli oli joskus joutunut vaikeuksiin lähdettyään esimerkiksi luvatta pesästä pääaukiolle.
”Miten koulutuksesi etenee?” kysyin kollilta ja kohtasin hänen katseensa. Pidin oman ilmeeni vakavana. Tiesin kyllä varsin hyvin, miten Sähkötassun koulutus eteni. Jyrkänneloikka oli kehunut minulle sitä, miten tunnollisesti kolli oli harjoitellut jokaisen taisteluliikkeen.
Jossain sisimmässäni leimahti pieni ylpeys pojastani silloin, kun Jyrkänneloikka oli puhunut hänen koulutuksestaan. Olin ollut varma, että kollista tulisi kuuliainen soturi Kuolonklaanille. Nyt se varmuus ja pienikin ylpeys oli kadonnut, kun olin saanut kuulla kollin seikkailusta. Olin todella pettynyt Sähkötassuun.

//Sähköö?
// 826 sanaa