Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Untuva

Ensimmäinen laji oli suoritettu ja seuraavana vuorossa oli pesänrakennus. Raparperitassu oli palannut luoksemme Tuhkajuovan kanssa, ja naarassoturi oli ilmoittanut Raparperitassun tulleen ensimmäiseksi. Mahtava aloitus harjoituksille joukkueemme osalta, vaikka Raparperitassu olikin se ainut, joka oli tässä lajissa jotain tehnyt. Oli ollut hyvä, että oppilas oli ilmoittanut kiipeilevänsä, sillä hän selvästi tiesi oman taitotasonsa. Ainakin naaras oli hyvä kiipeilemisestä, muista taidoista ei sitten ollutkaan tietoa.
Tuntui hieman oudolta, että tulisin viettämään yön leirin ulkopuolella ja vielä sellaisten kissojen kanssa, joita en edes kunnolla tuntenut. Meidän kuului rakentaa pesä itsenäisesti, ja Tuhkajuova ja Pimentovarjo annettuaan hieman ohjeistusta, siirtyivät selvästi sivummalle ilmeisesti tarkkailemaan toimiamme. Käännyin puhtaanvalkoisen ja mustaoranssin oppilaan puoleen.
”Etsitään ensin tarpeeksi hyvä paikka”, Lintutassu sanoi heti ensimmäiseksi ja alkoi vilkuilemaan ympärilleen. En kiinnittänyt huomiota sanoiko toinen oppilaista jotain, sillä olin kiinnittänyt kaiken huomioni hyvän pesäpaikan löytämiseen.
”Kävisikö tuo?” hetken kuluttua puhtaanvalkea naaras osoitti hännällään puun juurakkoa ja kipitti lähemmäs sitä. Se näytti ihan oivalliselta kauempaa. Lähemmäksi päästyä sen ahtauden havaitsi paremmin, ja ilmeisesti Lintutassu huomasi saman itsekin.
”Se on liian ahdas useammalle kissalle”, tuhahdin toiselle oppilaalle ja kohtasin samalla naaraan kurtistuneet kulmat. Tietenkin tiesin sanojeni olleen lähes turhia, mutta jostain syystä halusin päästää ne ulos suustani. Ajatellessani vielä Lintutassun ehdotuksen tilan ahtautta, Raparperitassu kutsui meitä jonkin matkan päässä luokseen. Ilmeisesti naaras oli jatkanut lähiympäristön tutkimista, ja kaikesta päätellen myös löytänyt jotain.
”Tämä pensas sopisi pesäksi. Jos taitamme vähän oksia, sen pitäisi olla tarpeeksi tilava meille kaikille”, mustaoranssi naaras kertoi tyynesti pitäen katseensa edessä olevassa pensaassa. Tyydyin nyökkäämään. Raparperitassu oli kyllä oiva lisä joukkueeseen, sen hän oli jo kahteen otteeseen todistanut.
”Jos sinä hoidat oksat, me voimme Lintutassun kanssa etsiä materiaaleja aukkojen täyttämiseen”, naaras ilmoitti siirtäen kirkkaanoranssin katseensa minuun. Tuhahdin Raparperitassulle, sillä oppilaalla oli selvä mielipide asiasta ja varmasti hän myös halusi homman hoituvan sen mukaan. Tietenkin oli hyvä, että edes jollain oli joku idea, mutta muiden ohjaaminen ärsytti minua. Lintutassulle järjestely näytti kyllä kelpaavan. Kaksi naarasoppilasta katosi etsimään ties mitä keppejä ja muuta tarpeellista, jolla saisi pensaan aukkokohdat täytettyä. Keli oli tällä hetkellä suotuisa, mutta meidän pitäisi varautua kaikkeen. Pensaasta täytyisi myös saada hieman tiiviimpi, ettei tuuli pääsisi sen tämän hetkisistä raoista sisälle. Ennen kuin aloitin hommani vilkaisin kahden soturin suuntaan, jotka keskustelivat sivummalla. En osannut lukea näin kaukaa heidän ilmeitään, mutta toivoin, että valinta pesän paikasta oli oikea. Työnnyin pensaan alle, jossa oli enemmän tilaa. Käytin ajan siihen, että kaivoin maata saadakseni pesästä korkeamman sekä katkoin sisäpuolelta edessä olevia oksia. Jotkin oksat oli vaikea katkoa ja jouduin välillä käyttämään hampaitani apuna. Pian pensas näyttikin jo enemmän pesältä, sillä ainakin se oli tilavampi. Mahtuisimme sinne kaikki hyvin. Ulkopuolelta alkoi kuulumaan askelia, joten oletin kaksikon palanneen etsintäreissultaan. Sujahdin ulos pesästä.
”Sisällä on lähes valmista”, ilmoitin toisille. Raparperitassu alkoi tekemään pensaasta tiiviimpää Lintutassun kanssa. Itse en enää jaksanut kuunnella oppilaan ohjeita, joten tein pesän seinämästä sellaisen, minkälainen varmasti pitäisi tuulen ja kosteuden ulkopuolella.
Valmistelimme pesää vauhdilla ja loppua kohden aloimme ehkä rakentamaan pesää paremmin yhdessä. Minua ei niinkään kiinnostanut, millä hengellä saisimme pesän valmiiksi, kunhan vain saisimme. Aika kului kuitenkin odotettua nopeammin ja pian aika alkoi loppumaan. Astelin katsomaan pesää hieman etäämmältä ja olin melko tyytyväinen siihen, mitä olimme saaneet aikaan. Toivoin, että olimme muistaneet ottaa kaiken huomioon. Raparperitassu tuli ulos pesästä myös katsomaan tuotostamme Lintutassun vielä viimeistellessä seinämää. No, ainakin yritimme.

// 538 sanaa (kp-boosti)

Kirjoittaja: Ravn

Olin osunut oikeaan arveltuani Sähkötassun olevan isänsä tavoin aavistuksen tuppisuinen tapaus. Kolli näet vastasi esittämääni kysymykseen, muttei sanonut sanaakaan enempää vaan näytti uppoutuvan syvälle omiin ajatuksiinsa. Kohautin huomaamattomasti olkiani toisen vaiteliaisuudelle, päättäen jättää raidallisen kollin omiin oloihinsa ja keskittyä vastaavasti tutkailemaan ympäristöä odotellessani Mustikkatassun paluuta. Koetin haistaa ja nähdä jotain muutakin kuin Henkäysvarjon, Sähkötassun ja kasapäin lunta, mutta ajatukseni risteilivät väistämättä takaisin vuoroin kilpailuun, vuoroin siniharmaaseen oppilaaseen, jonka olimme lähettäneet edustamaan joukkuettamme kiipeilyetapilla. Mustikkatassun olisi parasta tulla takaisin voitto kainalossaan, sillä mikään muu ei kelvannut minulle, niin hartaasti tahdoin päihittää muut joukkueet. Ja mikäli kolli kehtaisi tulla takaisin toisena – tai vielä pahempaa, viimeisenä – hän saisi totaalisesti kuulla kunniansa!
En tiennyt kuinka kauan olimme istuneet odottamassa, mutta Sähkötassu oli ehtinyt vajota mukaviin ajatuksiin tämän huulilla kareilevasta hymystä päätellen, ennen kuin huomasimme molemmat Mustikkatassun ja muiden palaavan kiipeilypaikalta.
“Mitenköhän hänellä meni?” mietteistään havahtunut Sähkötassu tuumi.
“Kohta kuullaan”, vastasin lyhyesti, Mustikkatassun luimun olemuksen kieliessä pelkkää huonoa. Lopulta raidallinen varapäällikön poika eteni kysymään toiselta tuloksista, jolloin tämä vastasi pahoittelevasti tulleensa pelkojani mukaillen viimeiseksi. Pääkopassani naksahti ja jouduin nielemään ärtymykseni, jotten olisi suinpäin ryhtynyt sättimään nuorempaa kissaa. Sähkötassu ei sanonut mitään, minä huokaisin. Olin aikeissa avata suuni, mutta Henkäysvarjo keskeytti minut. Varapäällikkö kertoi, että seuraavaksi meidän tulisi rakentaa pesä ja luennoi lyhyesti tehtävän säännöt. Sähkötassu otti vaikuttavan nopeasti ohjat tassuihinsa ja ehdotti jakaantumista, jotta sopiva pesäpaikka löytyisi nopeammin. Ajattelin tällä kertaa totella nuorempaani mukisematta, vaikken yleensä pitänytkään siitä, että joku kehtasi pomotella minua.

Tassuni kuljettivat minua kostean aluskasvillisuuden lävitse aina eräälle aukiolle asti, jossa lojui rinnakkain kaksi osittain maahan hautautunutta isoa kiveä. Kahlasin hangen poikki lähemmäs lohkareita ja pantuani merkille niiden välissä olevan suuren kolon, päätin kutsua muut oitis paikalle. Eikä aikaakaan, kun Sähkötassu ja Mustikkatassu seisoivat rinnallani silmäillen arvioivasti löytämääni potentiaalista paikkaa rakentaa pesä. Kehaisin ohimennen löytämääni koloa, ja lähemmän tarkastelun jälkeen molemmat oppilaat kelpuuttivat sen. Loistavaa, oli Sähkötassu sanonut. En voinut olla röyhistämättä hitusen rintaani, vaikka Mustikkatassu olikin jo siirtymässä kovaa vauhtia tehtävän toiseen vaiheeseen eli kolon eristämiseen sateelta ja tuulelta. Sähkötassun ehdotuksen myötä siniharmaa kolli suostui jäämään vartioimaan löytämäämme paikkaa samalla, kun minä ja Sähkötassu etsisimme sopivia eristeitä kuten oksia, lehtiä, havuja ja sammalta.
Etäännyimme Sähkötassun kanssa kaksin pienestä aukiosta ja katselimme molemmat arvioivasti ympärillemme. Mieleeni juolahti koettaa uudestaan keskustella kollin kanssa, mutta alitajuntani muistutti minua, että harjoitusten voittaminen oli paljon keskeisempää kuin tyhjänpäiväinen lörpöttely Henkäysvarjon pojan kanssa. Siispä tulin siihen lopputulokseen, että pysyisin kohtalaisen vaitonaisena vähintään siihen asti, että löytäisimme ainakin alustavasti rakennustarpeita pesää varten.
Jossakin vaiheessa tieni erkani Sähkötassun polusta enkä enää nähnyt kookasta oppilasta, mutta haistoin tämän kyllä ja olin kuulevinani kollin myös rapistelevan erään pusikon takana. Nuuhkin kärsimättömästi ilmaa paksun sammaleen toivossa, mutta kun sitä ei ottanut löytyäkseen, päädyin noukkimaan leukoihini pari piikikästä ja harsuuntunutta kuusenhavua. Ne suussani käännyin palatakseni takaisin pesälle ja törmäsin vähän matkan päässä Sähkötassuun, joka kantoi suussaan pientä kasaa risuja. Nyökkäsin tyytyväisenä raidalliselle kollille ja jatkoin matkaani kohti pesää tietämättä, mikäli toinen seurasi jäljessäni.
“Hienoa!” Mustikkatassu hihkaisi hiljaa, kun näki minut havujen kanssa. Olin samaa mieltä kollin kanssa, vaikkakin edelleen näreissäni tälle ensimmäisen kilpailulajin häviämisestä. Mieleni teki yhä sähähtää vihreäsilmäiselle oppilaalle, mutta pihkaiset kuusenoksat tukkivat suuni. Kivien luona sylkäisin oksat hangelle ja käännyin katsomaan Mustikkatassua, joka tutkaili löytöäni katseellaan.
“Asetteletko sinä nämä, niin minä menen hakemaan vielä vähän lisää?” kysäisin tai pikemminkin ehdotin sävyttömästi. Siniharmaa kolli nyökkäsi ja vapautti minut takaisin metsän siimekseen. Pari kolme hakukertaa myöhemmin pesä näytti itse asiassa erittäin hyvältä, olimme kaikki tehneet vallan mallikasta yhteistyötä.

//Sähkö?
//565 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Joukkueemme oli saanut päätöksen tehtyä. Olimme lähettäneet Mustikkatassun edustamaan joukkuettamme, sillä hän oli ilmeisesti paras kiipeilijä – tai niin oletin, kun Harakkatassukin oli mielellään lähettänyt Mustikkatassun matkaan.
Hopeaputous lähti saattamaan Mustikkatassua kilpailupaikalle ja me jouduimme jäämään tänne odottelemaan. Toivoin joukkueellemme menestystä ensimmäisestä lajista, mutten tiennyt kuinka hyvät Mustikkatassun taidot tosiaan olivat, sillä en ollut ollut kiipeilemässä tämän kanssa.
“Joten, mahdatko sinä tietää yhtään sen enempää näistä harjoituksista kuin minä?” Harakkatassu avasi keskustelun. En oikein tiennyt paljonko valkomusta kolli tiesi harjoituksista, mutta oletin tietäväni suurin piirtein saman verran. Oppilaiden keskuudessa levinneet juorut olivat ehkä oppilaiden varmin tietolähde, eikä niidenkään todenmukaisuus ollut varmaa.
Oli hyvä, että joukkueeni oli saanut klaanin vanhimman oppilaan. Hänellä olisi kaikista suurin määrä koulutusta ajallisesti ja uskoin sen jo sanovan jotain. Tuntui oudolta olla ryhmämme nuorin oppilas, vaikken kuitenkaan ollut kuin muutaman päivän Mustikkatassua nuorempi.
”Uskon, että en. En juuri tiedä sen enempää, mitä tässä on nyt tullut varmaksi”, naukaisin ja vilkaisin kissan hopeanharmaisiin silmiin, joiden katse oli älykäs. Harakkatassu vaikutti ihan kelpo kissalta, mutta en jotenkin ollut puhe tuulella sillä hetkellä. Ajatus Mustikkatassun tällä hetkellä tapahtuvasta kilpailemisesta halusi vallata mieleni jatkuvasti, eikä antanut tilaa oikein muulle. Toivoin vain, että harjoitukset sisältäisivät jotakin taisteluun liittyvää, sillä olin siinä vahvimmillani.
Keskustelu taukosi kun uppouduin ajatuksiini. Mietin harjoituksia ja niiden voittamisen mahtavuutta. Se tekisi varmasti vanhempani ylpeäksi. Suupieleni nousivat ylöspäin tätä ajatellessani. En huomannut ajan kulua ollessani ajatusteni seassa, sillä pian huomasin jo Mustikkatassun ja muiden kilpailijoiden sekä heidän mestareidensa saapuvan. Vilkaisin Harakkatassua vaistomaisesti ja sanoin:
”Mitenköhän hänelle meni?” Kolli siristi silmiään mietteliäästi ja tarkasteli saapuvaa Mustikkatassua arvioiden katseellaan tämän eleitä.
”Kohta kuullaan”, tämä tokaisi ja nousi ylös, jotta voisi tassuttaa muutaman askeleen lähemmäs. Nousin itsekin ylös tehden saman tarkastelun Mustikkatassulle, kuin Harakkatassu oli tehnyt aikaisemmin. Hänen kasvoillaan oli hermostunut sävy. Sitä ei aina välttämättä voinut yhdistää huonoon sijoitukseen, mutten usko kuitenkaan hänen päässeen ensimmäiselle sijallekaan. Olin melko varma, että silloin hänen kasvonsa olisivat loistaneet kirkkaina ylpeydestä. Siniharmaan oppilaan huomatessa meidät hän tuntui hieman hätkähtävän. Hän kuitenkin jatkoi samaa vauhtia luoksemme.
”Miten meni?” kysyin ja kohotin kulmiani kiinnostuneena. Mustikkatassu luimisti korviaan ja hänen katseensa harhaili.
”Tulin viimeiseksi”, kolli sanoi hiljaisella äänellään. En oikein tiennyt miten tuohon pitäisi reagoida, joten päädyin vain nyökkäämään. En halunnut sanoa, ettei se haittaisi, sillä se kyllä kiusasi minua. Olimme huonoimmalla sijoituksella joukkueena, mutta onneksemme lajeja olisi vielä edessä. En tiedä kuinka monta, mutta sen verran, että meillä olisi tilaisuus parantaa sijoitusta.
Hopeaputous huomasi kilpailun tuloksen jo tulleen selville, joten hän tyytyi kohtaloonsa olla ilmoittamatta sitä joukkueellemme. Hopeanvalkoinen kolli kääntyi kuitenkin Henkäysvarjon puoleen ilmoittaen, miten kilpailussa oli käynyt. Sen jälkeen Henkäysvarjo tassutti muutaman askeleen meitä lähemmäs.
”Seuraavaksi vuorossa on pesänrakennus. Emme palaa leiriin yöksi, vaan teidän tulee nukkua rakentamassanne pesässä. Pesän arviointiin vaikuttavat: vedenpitävyys, kestävyys sekä koko. Onko kysyttävää?” Henkäysvarjo selitti. Kun kaikki meistä oli pudistanut päätään, mestarit sanoivat vielä muutaman sanan, jonka jälkeen lähettivät meidät suorittamaan tehtäväämme.
Käännyin joukkueeni puoleen.
”Aloitetaan ensin etsimällä yhdessä sopiva pesäpaikka, ellei parempia ehdotuksia ole” ehdotin ottaen vaistomaiseksi ohjaksista kiinni. Olin johtajaluonne, jonka takia se tuntui niin luonnolliselta, en kuitenkaan halunnut esiintyä ylitse ampuvana pomottajana. Kyllä minun aikani johtajana vielä joskus tulisi.
Oppilaat suostuivat ehdotukseeni ja päätimme hajaantua. Jokainen meistä lähti vähän eri suuntaan ja sovimme, että jos joku löytäisi jotain kelvollista, tulisi ilmoittaa muille. Lähdin tarkkaavaisena tutkimaan maastoa hyvien pesän teko paikkojen varalta. Kauaa minun ei tarvinnut etsiä, kun kuulin Harakkatassun äänen jostain vähän kauempaa:
”Taisin löytää jotain.” Lähdin harppomaan kohti Harakkatassun tuoksua ja pian löysin itseni pieneltä aukiolta, jossa oli kaksi kiveä. Mustikkatassun saavuttua aukiolle Harakkatassu osoitti koloa kivien välissä.
”Tämä vaikuttaa lupaavalta”, kolli naukaisi ja vilkaisi minuun ja Mustikkatassuun, kuin miettien mitä me olimme mieltä. Nyökkäsin ja tassutin kolon suuaukolle. Kolo oli tilava ja tukevan näköinen. Katossa näkyi muutama rako kivien välissä, jotka tulisi peittää, että pesä olisi vedenpitävä. Kolo oli suuri ja se majoittaisi monta kissaa. Henkäysvarjo oli sanonut koon vaikuttavan, mutta haittaisiko jos pesä olisi suurempi, kuin tarve olisi? Eikö suurempi ollut usein parempi. Siirsin ajatuksen taka-alalle, vaikka minua hieman häiritsikin mahdollisesti tapahtuva virhe. Meidän ei kuitenkaan pitäisi tuhlata aikaamme uuden etsimiseen, kun tämäkin oli kelvollinen. Ja kuka tiesi, löytäisimmekö edes parempaa?
”Loistavaa”, naukaisin katsahtaen Harakkatassuun tyytyväisenä. Mustikkatassu piti myös Harakkatassun löytöä hyvänä.
”Nyt meidän täytyisi vielä löytää jotain, millä suojata pesä vedeltä. Kivien päälle voisi asetella jonkinlaisia lehtiä tai oksia”, siniharmaa oppilas ehdotti ujosti. Mustikkatassun ehdotus kuulosti järkevältä ja myönnyin ideaan. Harakkatassu nyökkäsi Mustikkatassulle viestien, että hänen ideansa oli hänenkin mielestään toteuttamisen arvoinen.
”Jonkun pitäisi ehkä jäädä vartioimaan löytämäämme paikkaa, ettei mikään muu joukkue vie paikkaamme. Kaksi meistä voi mennä etsimään pesänrakennustarpeita”, ehdotin toista korvaani heilauttaen.
”Minä voin jäädä vartioimaan”, Mustikkatassu tarjoutui ja niinpä jätimme Harakkatassun löytämän pesäpaikan siniharmaan kollin hellään huomaan.

//Harakka? Sori kuin tönkkö teksti :d
767 sanaa (KP-BOOSTI)

Kirjoittaja: Rita

Seuraava laji oli pesänrakennus. Olin toden sanoen vähän harmissani, sillä olisin halunnut päästä puhumaan veljelleni päivän tapahtumista. Olisin halunnut myös saada tuon mielipiteen Sulkatassusta, jotta saisin toisen näkökulman kissasta ja tietäisin paremmin, kannattaisiko tuohon tutustua. Lisäksi idea siitä, että joutuisin nukkua vierivieressä parin melkein vieraan kissan kanssa oli epämukava. Tai noh, olihan oppilaidenpesässä sama tilanne, mutta jotenkin tilanne tuntui turvallisemmalta, kun kissoja oli paikalla niin monta. En ollut varma saisinko nukutuksi kunnolla tänä yönä sen takia, etten haluaisi Sulkatassun tai Sinitassun tekevän jotain. Oikeastaan miksi he tekisivät? Halusin uskoa, etteivät he oikeasti juonittelisi jotain minua vastaan, mutta ikinä ei voinut olla varma. Toisaalta tämä saattaisi olla hyväksikin. Ainakin tietäisin hyvissä ajoin, jos he eivät olisi luottamuksen arvoisia. Ja jos mitään pahaa ei tapahtuisi… no, katsoisin asiaa tarkemmin sitten.
Itse pesänrakennus kuulosti totta puhuen melko kiinnostavalta idealta. Toivottavasti saisimme työn tehtyä hyvin.
”Mitä te ehdotatte pesäpaikaksi?” Sulkatassu kysyi. Hiljaisuus vallitsi välillämme, kun me kaikki mietimme. Olin ehdottamassa, että voisimme etsiä oksia ja muuta aluskasvillisuutta joista kokoaisimme pesän, mutta Sinitassu ehti ensin.
”Tuo puunjuurakko tuolla kauempana näyttää ihan hyvältä.” Katsoin Sinitassun osoittamaan suuntaan. Tosiaan, kaukana piirtyi iso puu, jonka juurakko näytti ensivilkaisulla isolta. En ollut aivan varma saisimmeko katosta täysin aukottoman, mutta katsoisin toki paikkaa tarkemmin. Olisi tyhmää jättää ihan varteenotettava ehdotus huomiotta.
”Mennään tarkastelemaan lähempää”, ehdotin, ja Sulkatassu mumisi myöntävästi. Lähdimme peräkanaa kävelemään kohti puuta, Sinitassu edessä. Päästyämme sinne aloimme kaikki tutkia juurakkoa. Pujahdin juurien alle. Arviolta paikka oli vähän ahdas kolmelle, mutta voisimme kaivaa alla olevaa multaa laajentaaksemme pesää. Koetin raapia alla olevaa multaa käpälälläni, ja se lähti ihan hyvin vaikka olikin vähän kohmettunutta lehtikadon jäljiltä. Katossa oli suuria aukkoja, mutta pystyisimme toivottavasti tukkia ne oksilla, saniaisilla ja muilla kasveilla mitä löytäisimme. Puikkelehdin tieni pois juurien alta, ja ravistin turkkiani. Nuolaisin pari kertaa rintaani varmistaakseni, että näytin suhteellisen siistiltä.
”Tämä vaikuttaa kohtalaisen toimivalta”, Sulkatassu kommentoi hetken kuluttua. Sinitassu nyökkäsi tyytyväisenä, ja minäkin myönnyin. Myös Varjokarva ja Pähkinäkorva, jotka olivat tulleet mukanamme, näyttivät jokseenkin tyytyväisiltä meihin. Tai eiväthän he sitä kovin ilmeikkäästi näyttäneet, mutta osasin lukea kissoja hyvin. Istuimme siinä hetken.
”Mistä aloitetaan?” Sulkatassu kysyi lopulta, ”Meidän täytyy ainakin tukkia katto.”
”Lisäksi meidän täytyy laajentaa pesää kaivamalla multaa pois ja tehdä vuoteet itsellemme”, lisäsin Sulkatassun luetteloon.
”Minä voin vaikka kerätä sammalia”, Sinitassu ehdotti. Sulkatassu nyökkäsi.
”Minä teen katon”, ilmoitin, sillä halusin varmistaa, että siitä tulisi oikeasti pitävä.
”Minulle jää sitten pesän laajentaminen”, Sulkatassu totesi virnistäen hyväntuulisesti.
Hännänheilautuksen saattelemana lähdin etsimään keppejä ja muuta katonrakennusainetta.

Palasin mukanani kasa keppejä, saniaisia ja joitakin huuruisia maasta löytyneitä lehtiä. Hiirenkorva oli vasta alkanut, joten kasvillisuutta oli vähän hankala löytää, mutta tein parhaani. Sulkatassu oli pesässä, ja näin lupaavanoloisen kasan multaa pesän vieressä.
”Hei”, oppilas naukui huomatessaan minut. Hänen tassunsa olivat mullassa, ja katsoessani pesää huomain sen olevan laajempi. En kuitenkaan viitsinyt kehua häntä, sillä se saattaisi vaikuttaa liian tuttavalliselta. Sen sijaan nyökkäsin tervehdykseksi. Astelin juurien luo, ja aloin parhaani mukaan pinoamaan oksia, lehtiä ja saniaisia juurien väliin. Työstä tuli ihan kohtuullinen, ja saatuani katon valmiiksi astuin sivuun. Pesä näytti nyt ihan oikealta pesältä. Aurinko oli kuitenkin käynyt hitaasti laskemaan, ja meidän täytyisi kiirehtiä saadaksemme pesä valmiiksi.
”Oletko nähnyt Sinitassua?” kysyin, sillä naarasta ei näkynyt missään.
”Hän kävi tässä ja toi nuo”, Sulkatassu viittasi pieneen kasaan sammalia, ”ja sanoi hakevansa vielä lisää.” Nyökkäsin. Odotimme oppilasta hetken. Pian hän tulikin, mukanaan joitain pesätarvikkeita sekä… kiviä. Mihin ihmeeseen tarvimme kiviä? Katsoin Sinitassuun kyseenalaisesti, mutta hän ei huomannut sitä. Naaras laski kivet maahan.
”Toin kiviä koristeeksi. Menen kohta hakemaan lisää”, tämä ilmoitti ylpeänä. Oikeasti? Oliko tuo tosissaan? Katsoin Sulkatassua, mutta vaikka tuon silmissä näkyi pieni turhautunut pilke, tuo ei avannut suutaan. Uskoin, että minun täytyisi olla se, joka pistäisi tälle lopun. Ehkä Sulkatassu ei halunnut pahoittaa siskonsa mieltä.
”Kuule Sinitassu”, aloitin, ”Meillä ei ole aikaa tuolle.” Sinitassu näytti hetken hämmästyneeltä, ja sitten närkästyneeltä.
”Miksi ei?” Sinitassu kallisti päätään. Katsahdin Sulkatassua tukea hakien.
”Aurinko on laskemassa, ja meidän täytyy olla ahkeria, että saamme tämän pesän ylipäänsä valmiiksi”, Sulkatassu järkeili kuulostamatta liian vihaiselta.
”Mutta sitten pesämme ei näytä hienolta!” Sinitassu väitti. Huokaisin.
”Anteeksi, mutta meillä ei vain ole aikaa”, yritin selittää. Lankesi lyhyt hiljaisuus.
”Entä jos teemme pesän ensin valmiiksi, ja sitten koristelemme jos meille jää aikaa”, Sulkatassu ehdotti lopulta. Kiitos Sulkatassu! Sinitassu myöntyi tähän, ja aloimme tehdä itsellemme vuoteita pesään. Saatuaan omansa valmiiksi, Sinitassu lähti pesästä kiviensä luo. Tämä alkoi asetella niitä pesän ulkopuolelle. Tuhahdin hiljaa. No, ainakin tuo oli menestynyt kiipeilyssä suhteellisen hyvin.

//Sulka? Pähkinäki voi kirjottaa jos haluu?
//724 sanaa (kp-boosti käytössä)

Kirjoittaja: Tipu

Villisielun kuolema oli ottanut minulle koville, se oli oikeasti näyttänyt tämän aseman huonon puolen. Sen kivun mitä siitä itselle tuli kun et oikeasti voinut pelastaa yhtä kuollutta kissaa. Toki kukaan ei syyttänyt meitä kun villisielu tuli leiriin kuolleena, mutta tunsin siitä syyllisyyttä. Hehkuaskel oli huomannut, tietänyt, äh, ehkä arvanmut sen ilman sanaakaan. Hän oli taas kohdellut minua kuin jotakin pentua. Vaikka sitä nyt todellakin arvostin.. hänen lempeyttään ja tyyneyttään. Sulkatassun kanssa puhelu oli opettanut minulle jotain, kuolonklaanilaiset eivät todellakaan pelänneet pöyhköillä saati luopuneet ylpeydestään jos kyse oli suvusta. Minun tosissani piti kai pitää suuni kiinni ja leikkiä kilttiä avutonta sokeaa kissaa kaikkien edessä. Kyllähän minä tiesin kenelle suurin kipu Villisielun kuolemasta tuli, Mustikkatassulle ja Karhumyrskylle, parhaiten sen olin nähnyt ottavan Mustikkatassun, mitä en ollut kyllä odottanut. Hän oli niin nuori, että tämä saattoi olla kollin ensi kosketus kuolemaankin. Karhumyrsky minusta puolestaan kuulosti aika kokeneelta soturiltakin jo. Mutta silti huhut mitä leirissä kiersivät sanoivat että Karhumyrsky oli jäänyt täysin yksin eikä suostunut puhumaan melkein kenellekkään. Kyllä hänkin pian siitä pääsi yli. Tosiaan, Suuret harjoitukset olivat alkaneet tänä aamuna, anelin ettei leiriin tullut kasa loukkaantuneita kissoja, kai sen verran mestarit oppilaidensa perään katsoivat ettei kukaan limanuljaska puusta pudonnut. Kuitenkin joku ulvahti apua leirin suuaukolla, vielä siinä vaiheessa en ollut huolissani, jos se oli vakavaa osasivat soturit joita leirissä oli auttaa kissaa, en minä sitä paitsi edes tunnistanut ulvojaa, joten sen täytyi olla jokin turhanpäiväinen kissa kuolonklaanista. Kyllä minä sinne juoksisin jos kuulisin sisareni ulvomassa noin. En kuullut jatkuiko kissan huutelu, kun laskin yrttejä mitä tarvitsisimme lisää. Hiirenkorva olisi viimein tuloillaan, joka tarkoitti että yrttejä olisi tuloillaan viimein enemmän. Pesässä niitä ei ollut selvästikkään tarpeeksi. Sitten kissat oikeasti tupsahtivat pesäämme, kummatkin meistä, minä ja mestarimme tulimme sairas aukiolle. Nuuhkaisin ilmaa tietääkseni miten paha tilanne oli. Oli melkeinpä turha sanoa että hyvin paha. Sydäntäni raapaisi, sekä kovaa. Minun oli pelastettava tämmä kissa, en voinut antaa hänen kuolla tassujeni juureen. Mestarini kyseli tilanteesta, kun itse mietin uskolsinko lähestyä loukkaantunutta kissaa, tarkistaa oliko hän edes hengissä, saati pelastettavissa. Kyllä hänen täytyi olla, en antaisi toisen kissan kuolla näin vain. Nopeasti sain ohjeistukset yrteistä, jotka lähdin hakemaan mukisematta, minulla oli vaikeuksia löytää kuultapiiskua, mutta sitten tajusin että se oli juuri yksi yrteistä jonka olimme todenneet puuttuvaksi tarkastuksessamme. Palasin takaisin ilman kumpaakaan
”Kultapiisku on loppu”, Tokaisin, muistelin kasveja mielessäni, muistaen nokkosen, se ei todellakaan ollut ideaali tilanteeseen, mutta melkein kaikki kasvit haavoihin olivat loppu. Kehäkukkaa meillä oli harvoin, hierakka oli juuri loppunut. Mutta varmasti löytäisimme sitäkin.
“Tuon nokkosta”, tokaisin ennen kuin mestarini ehti. Palasin taas takaisin, kun olin löytänyt sopivan määrän nokkosta, sekä hakenut sen hämähäkin seitin. Pudotin seitin maahan, alkaen jauhamaan nokkosta tahnaksi. Minulla ei mennyt hajuaistini kanssa hetkeäkään bongata haavaa, vaan aloin heti levittämään tahnaa siihen. Tunsin sen jälkeen kuinka mestarini levitti hämähäkin seittiä kissan turkille.
”En tiedä, auttaako tämä mitään. Hän on varmasti menettänyt paljon verta”, Mestarini tokaisi. Kyllä sen oli pakko auttaa. Tunsin rinnassani kaamean painon kun ajattelinkaan toisen kissan menetystä suoraan tassuihini. Olin kai niin shokissa etten osannut miettiäkkään kissojen kiroamista viimeiseen maan rakoon. Olin vain aivan varma että kuka olikaan tehnyt tämän olisi pian kuollut ja ansaitsisi kunnon tuomion tästä. Potilas siiretiin vuoteelle, kun minä mielessäni aloin kalvaa syvää vihaa sille kuka tuota kissaa oli satuttanutkaana. Tietty hänkin oli limannuljaskainen ketun aivo kun meni loukkaantumaan mutta nyt tärkeintä oli saada kissa pois kivusta.
”Tiputassu, muutetaan nyt suunnitelmia niin, että minä jään vahtimaan Sammalvarjoa, ja sinä otat jonkun soturin mukaasi ja käyt etsimässä nummilta kultapiiskua ja muita yrttejä, jos vain löydät. Kultapiisku on nyt tärkein”, Mestarini sanoi, nostin pääni häntä kohdin epävarmana, lähettää nyt sokea kissa nummille vieraan kissan kanssa? Mutta toisaalta mestarini osasi paremmin toimia tilanteessa, hän tietäisi mitä tapahtuisi ja näkisi kissan jokaisen liikeen. Sitä paitsi ei suunnistaminen ollut niin hankalaa toisen kissan kanssa, mutta vielä hännän puttuminenkin oli hankalaa. Minun täytyi tukeutua viiksiini täysin tai siihen että kissa jonka kanssa menin tiesi mitä teki.
”Minä voin lähteä Tiputassun mukaan, jos se vain sopii”, Minulle vieras kissa tokaisi. käänsin katseeni häneen.
“Ala sitten tulla, kulje edeltä”, Yritin muistella paikkoja joita Hehkuaskel oli minulle opettanut, sekä mistä niistä muistaa. Muistin paikan täsmälleen minne menimme. Kolli lähti edeltäni totellen.
“Menemme etelärajalle, siellä on eniten nummea, mutta ensin poikkeamme Hehkulammen yhteydessä”, Tokaisin. Luultavasti sillä reitillä voisimme löytää kehäkukkaa, hierakkaa, tai kultapiiskua.
“Selvä”, Kolli tokaisi. Kuljimme huomattavasti nopeammin kuin kävellen leirissä, mutta tiesin että jos kolli pinkoisi juoksuun olisin ongelmissa, en pärjäisi näillä lyhyillä jaloilla. Avasin suuni, aivan valmiina törmäämään mihin tahansa puuhun, mutta kuljin kyllä kollin perässä.
“Kuka se haavoittunut oikein on? Entä onko sinullakin jotain nimeä?”, mutisin melkeinpäs. Oli vaikeaa pitää kuononi kiinni kirouksista, mutta tein niin. En halunnut leikkiä virkanimelläni toiseen kertaan.
“Hän oli sammalvarjo ja minä olen Mahlahalla”, Kolli tokaisi. Hänen äänensä oli liian lempeä makuuni. Tarkkaan kuljin hänen perässään, se piti huolen etten törmännyt yhteenkään puuhun. Nyökkäsin vain jatkaen matkaa.

Matka sujui nopeasti, vaikkemme juosseet kävelimme normaalia nopeampaa, pian haistoinkin jo laimeasti tutun kasvin.
“Odota”, käskin. Kolli pysähtyi, olimme melkein Hehkulammen rannalla, joten olin aivan varma sen olevan Kehäkukkaa. Tassuttelin epävarmana puoli jäisellä maalla, joka oli joistan kohdin sulin. Kumarruin kasvin luokse tunnustelemaan sitä. Ei voinut olla totta! Se oli vasta nuppu! Mutta näytti siltä että tänne oli tulossa hyvä sato. varmistin vielä kaikkien olevan vielä nuppuja turhautuneena. Nopeasti palasin takaisin Mahlahallan luokse.
“Hiirenpapanat hyvä Pimeyden metsä älä vie meiltä kaikkia yrttejä pois, anna ukkospolun luona olla hierakkaa ja kultapiiskua”, Anelin ääneen. Lähdimme taas liikkeelle ja todellakin anelin esi isiäni säästämään Sammalvarjon.

//902 sanaa
// Mahla?

Kirjoittaja: Ravn

Tiesin vain hyvin vähän hiirenkorvan suurista harjoituksista. Olin koettanut udella asiasta Henkäysvarjolta, mutta varapäällikkö oli pitänyt uppiniskaisesti suunsa. Lisäksi en tuntenut lainkaan joukkueeseeni jaettuja Mustikkatassua ja Sähkötassua, vaikka olin nukkunut heidän kanssaan samassa pesässä jo monta kuuta. Vaikka vihasin jännittämisen tunnetta, tällä kertaa se myllersi mahassani niin rajusti, etten voinut vain unohtaa sen olemassaoloa. Uuden asian edessä ja vieraiden kissojen ympäröimänä tunsin paineen kasaantuvan hartioilleni ja kauhukuvien tekevän pesää mieleni sopukoihin. Moinen epävarmuuden tunne oli minulle jotakin uutta ja ihmeellistä, tai pikemminkin painajaismaista. Etenkin, koska kyseessä oli kilpailu, en halunnut jännityksen kaltaisen termiitin nakertavan keskittymiskykyäni ja siten pilaavan suoriutumiseni – enkä halunnut tuottaa etenkään Henkäysvarjolle saati itselleni pettymystä.
Saadakseni jotain muuta ajateltavaa ja päästäkseni eroon levottomuutta herättävistä ajatuksistani, päätin kiinnittää huomioni edelläni kulkeviin joukkuetovereihini ja siinä sivussa Hopeaputoukseen ja Henkäysvarjoon. Tunsin viimeksi mainitun, olihan hän mestarini, mutta muut olivat yksi iso mysteeri – ja minä vihasin mysteerejä, vihasin niitä miltein yhtä paljon kuin epäonnistumista ja alitajunnassani kalvavaa epävarmuutta. Tiesin, että Sähkötassu oli Henkäysvarjon poika, joka kulki useimmiten pää pystyssä ja jonka olemus suorastaan huokui vahvaa luonnetta. Mustikkatassu puolestaan ei ollut koskaan onnistunut herättämään mielenkiintoani, sillä jokin siniharmaan kollin olemuksessa huusi olemassaoloaan anteeksi, eikä moinen piirre tehnyt minuun millään muotoa vaikutusta. Toinen mestareista, Hopeaputous, oli samanlainen. Ei sillä, että hallava soturi olisi ollut oppilaansa tavoin ujo, päinvastoin. Hänkään ei vain ollut kiinnostava.

Saavuttuamme koko joukkio syvemmälle metsään, Hopeaputous lateli säännöt pähkinänkuoressa ja Henkäysvarjo paljasti meille viimein ensimmäisen lajimme, joka osoittautui kiipeilyksi. Ensimmäinen ajatukseni oli, että minä olin hyvä kiipeilijä. Tai kohtalaisen hyvä, sillä minulla oli valitettavan usein tapana yliarvioida omat kykyni, mikä johti useimmiten epäonnistumiseen jonkin naurettavan yksinkertaisen virheen takia. Siispä päätin odottaa hetken ja antaa toisille oppilaille mahdollisuuden sanoa, mikäli he uskoivat olevansa parempia vipeltämään oksalta toiselle. Sähkötassu ilmoitti heti, ettei hän aikonut kiipeillä. Panin harmaaraidallisen kollin töksäytyksen merkille, sillä se kuulosti lähinnä siltä, että oppilas halusi tavalla tai toisella välttää tehtävän. Mitä luultavimmin tämä ei siis ollut järin lahjakas kiipeilijä, ja tarjosikin tehtävää seuraavaksi Mustikkatassulle, jolla kesti hetki myöntää olevansa kohtalainen kiipeilijä. Samassa tunsin Sähkötassun katsovan minua ja mitä luultavimmin odottavan, että kommentoisin asiaa.
“Siinä tapauksessa sinä saat kiipeillä”, totesin aavistuksen kuivasti ja silmäilin siniharmaata kollia päästä varpaisiin. Olisin halunnut lisätä, että olin minäkin varteenotettava kiipeilijä, mutta pakotin itseni pitämään mölyt mahassani sillä varjolla, että ehkä jossakin tulevista lajeista minun olisi mahdollista pärjätä vielä paremmin. Miettiessäni olin huomaavinani hitusen jotakin ylpeyden tapaista tuikkivan Mustikkatassun vaaleanvihreässä katseessa.
“Päätös on tehty”, Hopeaputous nyökkäsi tyytyväisenä ja kallisti päänsä oppilaansa puoleen. “Tule, niin vien sinut kisapaikalle.”
Niine sanoineen valkoinen kolli johdatti hiljaisen oppilaansa aluskasvillisuuden sekaan jättäen minut, Henkäysvarjon ja Sähkötassun kolmisin odottamaan kaksikon paluuta. Ehkäpä minun olisi syytä koettaa tutustua tuohon itseäni roimasti isoluisempaan oppilaaseen, joka katseli vaitonaisena suuntaan, jonne Mustikkatassu ja Hopeaputous olivat hävinneet. Pahus, keskustelun aloittaminen oli paljon vaikeampaa kuin muistin.
“Joten, mahdatko sinä tietää yhtään sen enempää näistä harjoituksista kuin minä?” kysyin luoden Sähkötassuun vain yhden ainoan suoran silmäyksen, ennen kuin käänsin katseeni aavistuksen sivuun. En aikonut ryhtyä turhan tuttavalliseksi kollia kohtaan, sillä ei tämäkään vaikuttanut järin puheliaalta tapaukselta. Mutta toisaalta, en myöskään aikonut tuomita kirjaa kannen perusteella vaan tutustuisin itse asiassa kohtalaisen mieluusti toisen ajatusmaailmaan.

// Sähkö?
// 514 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu oli vähällä loikata ilmaan ja huutaa riemusta, kun hän kuuli Lehtitassun sanat. Naarasta kiehtoi sääntöjen rikkominen! Sulkatassu pakotti itsensä kuitenkin pysymään rauhallisena. Pähkinäkorva ei saisi huomata, että kissat keskustelivat jostakin kiinnostavasta, sillä silloin kolli voisi itsekin kiinnostua asiasta.
”Entä sinä? Pidätkö sinä sääntöjen rikkomisesta?” Lehtitassu esitti kysymyksen. Sulkatassun ei tarvinut miettiä vastausta kauaa.
”Minusta säännöt on tehty rikottaviksi”, Sulkatassun kasvoille levisi leveä hymy. Hänen mieleensä palasi taas seikkailu Eloklaanin reviirillä. Hetken ajan naaras meinasi kertoa siitä uudelle tuttavuudelleen, mutta sulki nopeasti suunsa. Entä jos Lehtitassu vain huijasi, ja yritti saada Sulkatassun tunnustamaan tekemiään rikkomuksia? Ei naarasta kiinnijääminen pelottanut, mutta hän ei halunnut olla niin hiirenaivoinen, että kävelisi suoraan ansaan.
”Minusta olisi kiva seikkailla Eloklaanin reviirillä tai tutkia kaksijalkalaa. En halua kehuskella, mutta olen aika hyvä seikkailun suunnittelija”, harmaanruskea naaras suoristi ryhtinsä ja kohotti leukaansa ylöspäin ylpeästi.
Oppilas säpsähti, kun hän huomasi Pähkinäkorvan lähestyvän heitä.
”Sinitassun pitäisi palata pian”, ruskea kolli ilmoitti tasaisella äänellä.
”Mitä siitä?” Sulkatassu kysyi ja katsoi soturia ymmärtämättä, miksi hän oli tullut kertomaan heille noinkin turhan asian. Pähkinäkorva kohdisti tummanvihreän katseensa raidalliseen oppilaaseen.
”Teidän kannattaa keskittyä näihin harjoituksiin, eikä mihinkään muuhun. Käykää läpi vaikka omia vahvuuksianne, niin opitte tuntemaan toisenne”, kolli ehdotti ja palasi taas entiselle paikalleen. Sulkatassu pyöräytti silmiään.
”Okei sitten. Minä osaan uida, osaatko sinä?” Sulkatassu kysyi ja katsoi Lehtitassua vakavoituneena. Oppilasta ärsytti se, että Pähkinäkorva katseli heitä koko ajan. Hän tiesi, ettei harjoituksissa uitaisi. Vedet eivät olleet vielä sulia, joten olisi mahdotonta uida. Hän kuitenkin totteli Pähkinäkorvan käskyä, vaikka uintitaito ei millään tavalla liittynyt harjoituksissa käytettäviin taitoihin. Lehtitassu pudisteli päätään.
Oikeasti Sulkatassu ei edes osannut uida kunnolla. Pentuna emo oli opettanut Sulkatassua, Sinitassua ja Sähkötassua vähän leirin lammessa. Lehtitassun ei kuitenkaan tarvinnut tietää sitä. Sulkatassu opettelisi enemmän kuin uimisen alkeet heti, kun lumet sulaisivat.
”En ole koskaan kokeillut, eli en osaa. Onko uiminen mukavaa?” Lehtitassu vastasi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Sulkatassu oli hyvillään siitä, että naaras piti keskustelua yllä. Jotkut oppilaat halusivat pois tällaisista sosiaalisista tilanteista mahdollisimman nopeasti.
”Ai, sinun kannattaa joskus kokeilla sitä. Se on ihan mukavaa, vaikka en olekaan sitten lumien satamisen jälkeen sitä tehnytkään. Emo lupasi, että hän opettaa meitä lisää hiirenkorvan aikaan”, raidallinen oppilas selitti. Lehtitassu nyökytteli päätään.
”Oletko sinä hyvä taistelija?” kilpikonnakuvioinen naaras kysyi. Sulkatassu ei olisi halunnut vaihtaa aihetta siihen, mistä mestari toivoi heidän puhuvan, mutta hän ei halunnut loukata Lehtitassua ja jättää vastaamatta kysymykseen.
”Kohtuullisen hyvä. En minä mikään paras ole, mutta on klaanissa huonompiakin taistelijoita”, naaras kuittasi nopeasti kysymyksen esittämättä toiselle oppilaalle jatkokysymyksiä.
Kumpikaan ei ehtinyt sanoa mitään, kun Sinitassu ja Varjokarva palasivat pian heidän luokseen. Sinitassun kasvoilla oli sama välinpitämätön ilme kuin aina. Oliko kiipeily mennyt huonosti? Sulkatassu ei osannut arvioida mestarinsa tai sisarensa ilmeitä.
”No, miten meni?” Pähkinäkorva kysyi toiselta soturilta. Varjokarva väläytti ruskealle kollille hymyn, ja kääntyi sitten meidän puoleemme.
”Sinitassu sijoittui toiseksi heti Raparperitassun jälkeen, ja ansaitsi kaksi pistettä”, musta kolli ilmoitti rauhallisella äänellä.
”Hyvä Sinitassu!” Sulkatassu kehui siskoaan, joka asteli pentuetoverinsa ja Lehtitassun luokse. Sinitassu kohtasi Sulkatassun katseen, mutta ei sanonut mitään.
”Seuraava tehtävänne on pesänrakennus. Vietämme yön leirin ulkopuolella, ja parhaan pesän rakentanut joukkue voittaa pesänrakennuskilpailun. Tuloksiin vaikuttavat pesän koko, vedenpitävyys, kestävyys ja jos kaikki pesät ovat hyviä, ulkonäkökin vaikuttaa. Kun te rakennatte, minä saalistan, jotta saisimme kaikki vähän syötävää ennen yötä”, Varjokarva ilmoitti tasaisella äänellään.
Sulkatassu kääntyi kohti Lehtitassua ja Sinitassua. Tämä kilpailu oli naaraan mieleen!

//Lehti? 😀 Pähkinäki voi jatkaa jos Rita ei ehi cx
// 547 sanaa (kp-boosti)

Kirjoittaja: Elandra

Leiri oli poikkeuksellisen hiljainen, vaikka aurinko oli korkeimmillaan. Se johtui siitä, että kaikki oppilaat ja osa sotureista olivat joka hiirenkorvaisissa oppilaiden harjoituksissa. Minä olin jäänyt leiriin, sillä tällä hetkellä minulla ei ollut oppilasta, eikä se oikeastaan haitannut minua. En ollut sellainen kissa, joka tykkäsi kilpailuista. Toisinaan ne vain ahdistivat minua, koska en ollut niin kilpailuhenkinen mitä moni muu. Pidin enemmänkin siitä, että sain pitää hauskaa.
”Tuletko sinä?” Jyrkänneloikan murahdus sai minut havahtumaan takaisin tähän maailmaan. Aivan, olin menossa rajapartioon. Kiertäisimme reviirin rajan Ukkospolulta aina Eloklaanin rajan pohjoisosaan saakka.
Mieleni synkkeni, kun muistin taas muutaman päivän takaisen tapahtuman. Raparperitassu oli löytänyt kesken saalistuspartion Villisielun ruumiin ukkospolulta. Hirviö oli ajanut soturin päälle ja tappanut hänet välittömästi. Vaikka naaras ei ollut ollut minulle itselleni tuttu, hänen kuolemansa oli saanut karvani pörhistymään. Jo sen ajatteleminen sai sen aikaan. Tiesin, että Lauhalaukka oli ollut Villisielun ystävä. Tiesiköhän kolli, että Villisielu oli kuollut? Kiinnostikohan häntä edes? Villisielu ei ollut näyttänyt mitään merkkejä siitä, että hän olisi uskonut Lauhalaukkaa sen enempää kuin kukaan muukaan. Karhumyrsky oli poissa tolaltaan. Hän oli menettänyt kumppaninsa. En ollut saanut oikeastaan mitään yhteyttä kolliin sitten Villisielun kuoleman. Hän oli lähinnä viihtynyt omissa oloissaan.
Seurasin soturia ulos leiristä. Partiossa olivat mukana myös Kylmäliekki ja entinen oppilaani Liekkimyrsky.
”Oletteko te nähneet Sammalvarjoa tänään? Meidän piti aamulla tavata, mutta hän ei ollut sotureiden pesässä kun heräsin, enkä löydä häntä mistään”, Kylmäliekki sanoi varovasti, kun pääsimme ulos leiristä. Jyrkänneloikka johti partion kohti nummea.
”En minä ainakaan ole nähnyt häntä. Ehkä hän on saalistamassa?” ehdotin. Kylmäliekki kohautti lapojaan. Hän oli ystävystynyt Sammalvarjon kanssa, ja kaksikko tuntui viettävän paljon aikaa yhdessä.

Ukkospolun katku leijaili sieraimiini. Inhosin tätä paikkaa. Se tuntui olevan täynnä kuolemaa. Jopa puut oli tapettu. Niiden elottomuutta huutavat kannot oli vain jätetty paikoilleen. Kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse, kun annoin katseeni kiertää avaran alueen halki aina ukkospolulle saakka. Joskus tässä oli kasvanut metsä, mutta sitten kaksijalat olivat vieneet puut. Ne eivät kasvaisi enää koskaan, ja tämä paikka olisi aina yhtä synkkä.
Mieleeni palasi Villisielun kuolema. Sen jälkeen muistin taas Minttuvarjon. Minua inhotti. Entinen mestarini oli kuollut täällä. Hän oli pelastanut Pihkatassun hengen, mutta menettänyt omansa. Muistin hyvin, miltä vaalean punaruskea naaras näytti, vaikka hänen kuolemastaan oli kulunut jo monta vuodenaikaa. Hänellä oli ollut vaaleanruskeat silmät, joissa oli aina ollut niin lämmin katse, ettei kenelläkään ollut samanlaista. Voi, miten minä ikävöinkään häntä. Soturin kuoleman hyväksyminen oli ollut kenties vaikeinta tähänastisessa elämässäni. Ajan saatossa asian ajatteleminenkaan ei tuntunut enää niin pahalta. Ikävä tietenkin oli ja pysyi, mutta se muutti muotoaan joka päivä. Nyt saatoin jopa hymyillä, kun muistelin yhteisiä hetkiämme.

Ukkospolku jäi taaksemme, kun etenimme kohti Eloklaanin rajaa. Kuljimme pientä polkua pitkin, jonka aiemmat partiot olivat tehneet märkään hankeen. Lumi suli nopeasti, ja kävellessäni jalkani kastuivat. Joissain paikoin lumi oli vetistä ja inhottavaa.
”Haistatteko te tuon?” Kylmäliekki valpastui ja nuuhki ilmaa. Myös minä haistelin, ja niin tekivät muutkin partion jäsenet. Kun kävelimme vähän eteenpäin, myös minä haistoin sen. Rautainen haju oli muodostunut minulle jo tutuksi. Verta se oli, sitä ei voisi kieltää.
”Olkaa varuillanne”, Jyrkänneloikka murahti matalalla äänellään. Aloimme kaikki vaistomaisesti tarkkailemaan ympäristöämme. Ilmassa leijui jonkin yrtin haju, mutta en osannut sanoa mikä.
”Ei!” Kylmäliekki ulvaisi, kun kauempana edessäpäin näkyi musta mytty, joka makasi märässä hangessa. Hanki kissan alla oli värjäytynyt verenpunaiseksi. Kylmäliekki ryntäsi partion edellä kohti kissaa. Me muut juoksimme perään Jyrkänneloikan perässä. Kylmäliekki lyyhistyi Sammalvarjon ylle.
”Älä ole kuollut, älä ole kuollut, älä ole kuollut”, savunharmaa soturi toisteli onnettomasti ja yritti löytää elonmerkkejä ystävästään. Jyrkänneloikka työnsi soturin pois tieltään murahtaen, ja tarkkaili Sammalvarjon kehoa. Huomasin, että kissan kylki kohoili. Se kohoili hyvin pienesti, mutta se tarkoitti kissan olevan elossa.
”Hän hengittää”, Jyrkänneloikka vastasi ja nosti katseensa ylöspäin.
”Joku on yrittänyt peittää hajujälkensä yrteillä. Liekkimyrsky ja Kylmäliekki, seuratkaa tätä hajujälkeä. Mahlahalla, sinä viet Sammalvarjon leiriin niin nopeasti kuin voit. Hehkuaskel voi ehkä vielä pelastaa hänet, jolloin Sammalvarjo voi kertoa, kuka tämän hänelle teki”, tummanharmaa soturi käskytti. Kylmäliekki oli sanomassa jotakin, mutta huomatessaan Jyrkänneloikan vakavan katseen, tuo hiljeni. Minä tartuin hampaillani varovasti Sammalvarjon niskanahasta kiinni, ja lähdin raahaamaan tuota kohti leiriä.

”Apua!” ulvoin täyttä kurkkua, kun pääsin piikkihernetunnelin suulle. Hengitin raskaasti ja kehoni oli äärimmäisen väsynyt. Olin onnistunut tuomaan Sammalvarjon leiriin Eloklaanin rajalta. Nopeasti kaksi kissaa ilmestyivät ulos leiristä. Tunnistin kissat Pikiturkiksi ja Pilvihallaksi.
”Hän on yhä elossa!” onnistuin ulvahtamaan raskaan hengitykseni lomasta. Nopeasti kaksikko upotti hampaansa soturiin, ja he lähtivät yhdessä raahaamaan häntä leiriin. Seurasin perässä hitaasti kävellen. Päätin mennä mukaan parantajan pesään. Hehkuaskel voisi haluta tietää, mitä soturille oli käynyt.
”Hehkuaskel!” Pikiturkki ulvaisi, ja pikimusta naaras ilmestyi nopeasti yrttivarastosta sairasaukiolle. Hänen perässään kipitti Tiputassu. Sokea parantajaoppilas nuuhkaisi ilmaa, ja hän takuulla haistoi veren.
”Mitä on käynyt?” Hehkuaskel kysyi. Sammalvarjon kaulassa oli syvä haava, joka vuosi yhä hieman. Kun olin tuonut soturia tänne, jälkeemme oli jäänyt pitkä verivana.
”Joku kävi hänen kimppuunsa Eloklaanin rajalla. Löysimme hänet äsken. Pystyttekö te pelastamaan hänet?” kysyin hiljaisella äänellä ja katsoin toiveikkaana Hehkuaskelta. Naaraan ilme oli vakava, kun hän käänsi katseensa sokeaan parantajaoppilaaseen.
”Tiputassu, hae kultapiiskua ja hämähäkin seittiä”, parantaja sanoi oppilaalleen, joka kääntyi nopeasti ympäri ja katosi yrttivarastoon. Tiputassulla meni hetki, kun hänen päänsä ilmestyi sairasaukiolle.
”Kultapiisku on loppu”, kolli ilmoitti. Hehkuaskel mietti hetken, mutta Tiputassu ehti ensin:
”Tuon nokkosta”, Tiputassu ilmoitti ja katosi taas pesään. Sokea parantajaoppilas asteli pian taas esiin suussaan hämähäkinseittiä ja nokkosen lehtiä. Kolli pudotti ne maahan, ja alkoi sitten suussaan jauhamaan nokkosta. Hehkuaskel siirtyi, ja antoi oppilaansa levittää tahnaksi muuttuneen yrtin Sammalvarjon kaulalle. Sitten parantaja paineli hämähäkin seitit sen päälle. Hehkuaskel nosti katseensa minuun.
”En tiedä, auttaako tämä mitään. Hän on varmasti menettänyt paljon verta”, naaras ilmoitti vakavalla äänellä.
Autoin parantajaa siirtämään Sammalvarjon lähimmälle vuoteelle.
”Tiputassu, muutetaan nyt suunnitelmia niin, että minä jään vahtimaan Sammalvarjoa, ja sinä otat jonkun soturin mukaasi ja käyt etsimässä nummilta kultapiiskua ja muita yrttejä, jos vain löydät. Kultapiisku on nyt tärkein”, parantaja ohjeisti lämpimällä äänellään oppilastaan.
”Minä voin lähteä Tiputassun mukaan, jos se vain sopii”, sanoin nopeasti ennen kuin kilpikonnakuvioinen kolli ehti vastata mitään. Halusin jotakin muuta ajateltavaa kuin kuoleman. Toivoin, että Sammalvarjo selviäisi.

//Tipu? 😀
// 983 sanaa

Kirjoittaja: Rita

”Oletko sinä koskaan tehnyt mitään kiellettyä? Lukuunottamatta sitä, että karkasit pentuna leiristä”, Sulkatassu naukui hiljaa. Värähdin, mutta pysäytin ajatusketjun siihen paikkaan. En voinut näyttää heikkouksiani vielä Sulkatassun edessä. Yritin aistia, oliko naaraan ääni säälivä. Sääli oli nimittäin viimeinen asia mitä kaipasin kissalta! Varsinkaan, kun en vielä tuntenut tätä kunnolla! Toisen sääli pistäisi minut alhaiseen ja haavoittuvaiseen asiaan. Sitä en missään nimessä halunnut. Kai toinen ymmärsi sen, ja halusi vain alistaa minua. Tai ehkä ei. Ehkä Sulkatassu madalsi ääntään vain, ettei Pähkinäkorva kuulisi kysymystä, eikä oikeasti tarkoittanut mitään pahaa. Sitä ei kuitenkaan kuolonklaanilaiselta voisi olettaa. Toisaalta Sulkatassu oli tähän asti ollut… ystävällinen? Se tuntui liian voimakkaalta sanalta, mutta Sulkatassu oli tosiaan antanut ymmärtää, ettei ollut vihamielinen. Päätin olla varuillani, mutten kuitenkaan muuttaisi käytöstäni naarasta kohtaan, jottei tämä luulisi minun olevan heikko koska en kestäisi sitä, että joku mainitsi asian.
En ulkoisesti näyttänyt mitään pääni sisällä myrskyävistä tunteista, vaan mietin hetken. Olimme kyllä valehdelleet Tuimatassulle karkaavamme leiristä silloin aikoinaan, mutta tuskin sitä laskettiin.
”En oikeastaan”, aloitin laittamalla ’oikeastaan’ sanan lauseeseeni, jottei vastaus kuulostaisi liian jyrkältä tai vihamieliseltä. En halunnut antaa mielikuvaa, että oppilas olisi iskenyt arkaan paikkaan. Täytyi miettiä seuraavat sanani tarkkaan, sillä en tiennyt oliko naaras vahvasti sääntöjen rikkomista vastaa. Hänen isänsä oli kuitenkin varapäällikkö. Yritin lukea oppilasta, mutta turhaan. Päätin ottaa ison riskin. Ainakin hänen reaktiostaan voisin päätellä, olisiko tämä samaa mieltä kanssani.
”Ajatus kyllä kiehtoo minua, kunhan sääntöjen rikkomiselle on joku tarpeeksi hyvä syy”, nau’uin. Naamallani oli yhä sama mitäänsanomaton ja viekas ilme, mikä siitä usein paistoi. Hyvä. Sulkatassu ei ainakaan näyttänyt paheksuvalta.
”Entä sinä? Pidätkö sinä sääntöjen rikkomisesta?” kysyin katsoen naaraaseen. Muokkasin vähän naaraan alkuperäistä kysymystä, sillä luultavasti saisin enemmän tietoa näin. Kuka fiksu kissa tunnustaisi rötöksensä miltei ventovieraalle? Enkä ollut tähän asti saanut Sulkatassusta siitä kuvaa, että tämän järki olisi totaalisesti kadonnut tuon aivoista. Toisaalta olisin voinut testata, tunnustaisiko hän tehneensä mitään, jos hän edes oli. No, saisin joka tapauksessa varmaan täydemmän vastauksen tästä, ja voisin sillä tavoin luoda tarkempaa käsitystä naaraasta. Yritin arvioida tätä katseellani kun tämä avasi suunsa vastatakseen.

//Sulka?
//334 sanaa (kp-boosti käytössä)

Kirjoittaja: Felicity

Lintutassun kieltäydyttyä kiipeilyn kunniasta, Tuimatassu näytti varteenotettavalta kilpailijalta. Kuitenkin hetken mittaillessani Tuimatassun olemusta totesin totta puhuen itseni ehkä tähän tehtävään soveltuvampi kissa. Olin ehkä pieni, mutta olin ketterä ja nopea liikkeistäni. Tuimatassu taas näytti siltä, että nopeuden sijasta hänen alaansa voisi olla taisteleminen. Kolli voisi siinä lajissa tuoda jopa voiton joukkueellemme.
En oikein ollut aivan varma mitä ajattelin joukkueemme kokoonpanosta. En ollut saanut Mustikkatassua joukkueeseeni, joten häneen tutustuminen saisi odottaa. Toisaalta Lintutassu ja Tuimatassu voisivat olla vahva yhdistelmä, kunhan vain saisin selville missä lajissa Lintutassu voisi loistaa. Valkean naaraan olemuksesta en sitä osannut päätellä, vaikka toki hän oli meistä kolmesta kaikkein kokenein. Ehkä metsästys? Mutta siihen lajiin taisivat osallistua kaikki oppilaat. Toivottavasti oma menestykseni siinä lajissa olisi parempaa kuin aiempi menestykseni metsästyspartiossa. Pienikin päästäinen toisi jo jotakin pisteitä joukkueellemme.
Tuimatassun ja Lintutassu katseet kääntyivät minuun. He odottivat vastausta. Heilautin häntääni tyynesti, sillä olin sivusilmällä huomannut Tuhkajuovan ja Pimentovarjon menneen hiukan sivummalle. Ehkä he arpoivat kenet me valitsisimme. Tai sitten heitä ei loppujen lopuksi edes kiinnostanut ja he vain tahtoivat seurata tilannetta kauempaa.
”Minä kiipeilen”, sanoin tyynesti ja käänsin katseeni Tuimatassua kohden. Olisin voinut perustella miksi, mutta en nähnyt sitä vaivaa. Kyllä Tuimatassu ja Lintutassu osaisivat itsekin päätellä asian. Pian ilmoitukseni jälkeen Tuhkajuova lähtikin jo kuljettamaan minua kohti mäntyä, jota pitkin kiipeäisimme. Katsoin korkeaa mäntyä mielenkiinnolla. Se toisi mukavan pienen haasteen kiipeilyyni. Minua vastassa oli Mustikkatassu ja Sinitassu. Virnistin ajatukselle Mustikkatassusta kiipeilemässä pitkin puunrunkoa.
Tuhkajuova selitti tyynesti tehtävänannon: ”Tehtävänne on kiivetä tähän mäntyyn ja löytää yksi sinne piilotettu yrttitukko. Tukkoja on yhteensä kolme, ja mukaansa saa ottaa vain yhden. Jos pudotat ylimääräisen yrttitukon maahan, tuloksesi heikkenee. Tuloksiin vaikuttavat kiipeily- ja alastuloteknkiikan lisäksi myös nopeus. Älkää kiirehtikö liikaa, sillä putoavan oppilaan suoritus hylätään heti.”
Yksinkertainen tehtävä, siinä ei pitäisi olla mitään turhan haastavaa. Toki yrittitukon löytäminen vaati keskittymistä ympärillä oleviin tuoksuihin, muihinkin kuin männyn. Tuhkajuova näytti selityksen jälkeen meille mallisuorituksen. Hymähdin hiukan. Olin ajatellut jostakin syystä tukkojen olleen jopa hiukan korkeammalla. En lopulta kuitenkaan valittanut. Ei kukaan jaksaisi katsoa kolmea kertaa, kun oppilas kiipeää aivan latvaan saakka ja alas tavalla tai toisella.
Tuhkajuova käski Sinitassun ensimmäisenä suorittamaan tehtävän. Uskoin mitkä paineet naaraalla oli, sillä hänellä oli allaan ainoastaan emonsa demostraatio. Katseoin tyynesti istuen kuinka Sinitassu eteni rauhassa ylös puun runkoa pitkin. Hän ei pitänyt turhaan kiirettä, mutta tahti oli tasainen ja varma. Sinitassu saavutti männyn latvuston ja kapusi lähimmälle oksalle. Irvistin hiukan. Olisin itse ehkä ennemmin kavunnut vielä korkeammalle oksien välistä, mutta toki oksalta toiselle hyppiminen oli myös hyvä taktiikka. En vain itse olisi ottanut turhaa riskiä oksalta toiselle putoamisen suhteen. Vasta sitten muistin, että kyseessä oli kokeneempi oppilas kuin minä.
Sinitassu vietti tovin oksistossa ja aloin jo kyseenalaistaa yrttitukkojen olemassaolon, mutta lopulta näin kuinka naaras ilmestyin alimmalle oksalle vihreä tukko suussaan. Lopulta hän lähti kapuamaan alas puunrunkoa peruuttamassa ja pitäen visusti kiinni yrttitukosta. Hänen alastulonsa oli hyvä, mutta ei mitenkään erikoinen. Tasaista perutusta niin kauan, kunnes takajalat osuivat maahan. Sinitassu hölkkäsi Tuhkajuovan luokse yrttitukon kanssa ja asetti sen emonsa eteen.
Tuhkajuova ei sanonut mitään vaan kääntyi minua kohti. Sydämeni hypähti hiukan. Äsköinen itsevarmuus sai pienen kolahduksen, mutta lupasin itselleni vielä saavani sen takaisin viimeistään puun pinnan tunnettuani. Olinhan kuitenkin elementissäni kiipeillessäni.
”Raparperitassu, olet seuraavana”, Tuhkajuova ilmoitti. Astelin mahdollisimman rennosti puun vierelle ja odotin merkkiä. Katseeni oli nauliintuneena männyn pintaan. Annoin kynsieni kerran vielä valua ulos piilostaan ja vedin ne nopeasti takaisin sisään. Minä pystyisin tähän. Tekisin Tuhkajuovan lisäksi vaikutuksen muihin oppilaisiin nuoresta iästäni huolimatta.
”Kiipeä!” kuuluin Tuhkajuovan merkki ja ponnahdin heti takajaloille ilmaan niin korkealle kuin vain pystyin. Kynteni liukuivat ponnahduksen aikana ulos tassuistani. Ne pureutuivat männyn pintaan ja tunsin itseni heti paremmaksi. Suuntasin katseeni kohti latvustoa ja aloin kiivetä reippaalla tahdilla. En ottanut turhia pyrähdyksiä kiipeilyn aikana, jotta en tekisi virheliikettä, joka maksaisi minulle koko suoritukseni. Silti, kiipesin niin nopeasti kuin vain kykenin hötkyämättä.
Alin oksa oli vasemmalla puolellani, mutta jatkoin vielä pienen hetken ajan kiipeämistä oksien välistä runkoa pitkin. Muutaman alimman oksan tyvi oli vielä sen verran erillä toisistaan, että mahduin kulkemaan niiden välistä. Kun takana oli jo muutama oksa, joille voisin hätätapauksessa pudota, kiipesin lähimmälle mahdolliselle oksalle. Avasin suuni ja kohotin kuononi yrttitukon tuoksua varten. Pienen hetken männyn tuoksu sekoitti ajatukseni, mutta se hälveni toisen tuoksun rinnalla. Hyppäsin muutaman oksan verran sivulle ja yhden ylemmäs ja löysin yrttitukon. Se oli aseteltuna oksan haaran väliin. Otin muutaman askeleen poispäin männyn rungosta oksaa pitkin ja kurotin tukkoon.
Sain sen hampaideni väliin, varmaan, mutta hellään otteeseen. Suuntasin katseeni alemmille oksille ja käytin niitä apuna alaspäin kiipeämisessä, aivan kuten Tuhkajuova. Enää en pelännyt sitä, että putoaisin. Adrenaliini juoksi sisälläni ja tahdoin suoriutua tehtävästä hyvin. Alimman oksan tultua vastaan, otin kynsilläni taas otteen männyn rungosta ja aloitin kapuamisen alaspäin. Se tuntui yllättävän helpolta, vaikka matka olikin pidempi kuin kuuseen kiivetessä. Vilkaisin lapani ylitse missä maa oli. Se oli niin lähellä, että ponnahdin puun rungolta pois. Laskeuduin pehmeästi tassuilleni hännänmitan päähän puusta ja pyrähdin tukon kanssa Tuhkajuovan luokse.
Pudotin tukon mestarini eteen ja tiesin, että en saisi lisäsanoja tai kiitoksia tai mitään, joten kävelin pois mestarini luota. Purin hiukan huultani, sillä laskeutumiseni oli pieni riski. Olisin helposti voinut kaatua laskeutuessani. Ottaisivatko he huomioon tuon pienen liikemuutoksen, jonka tein perinteisempään suoritukseen verrattuna? Toisaalta… Ei se minua haittaisi. Tahdoin vain tehdä kilpailusta jännittävämmän eikä se loppujen lopuksi ollut epäonnistunut.
Istuin takaisin paikalleni ja käännyin katsomaan Mustikkatassua, joka tiesi vuoronsa olevan seuraavana.

// Tuhka? Joku?
// 875 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Villisielu: 20kp! –

Sähkötassu: 29kp! –

Sulkatassu: 57kp! –

Pimentovarjo: 17kp –

Tuhkajuova: 33kp! –

Tiputassu: 15kp – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Raparperitassu: 23kp! – 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu. Sinulla on soturin pisteet kasassa, mutta vielä kaksi tarinaa täytyy oppilaana kirjoittaa, jonka lisäksi täytyy kirjoittaa harjoituksista mestarin kanssa.

Lehtitassu: 20kp! – 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Tuimatassu: 17kp -2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Kirjoittaja: Elandra

Suuret harjoitukset olivat alkaneet, ja me olimme Pimentovarjon kanssa kolmannen joukkueen mestarit. Kuljin naaraan rinnalla eteenpäin kohti metsää. Ilma oli mitä mainioin suurille harjoituksille. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja lämmitti turkkiani. Hento tuulenvire leikki ilmassa ja takertui välillä turkkiini. Taivas oli pilvetön lukuun ottamatta muutamaa pilveä, jotka suuntasivat hitaasti liikkuen kohti pohjoista.
Ensimmäinen joukkue jäisi melko lähelle leiriä, ja meidän joukkueemme oli tarkoitus majoittua lähimmäksi jokea. Lintutassu, Tuimatassu ja Raparperitassu kulkivat perässämme. Halusin joukkueeni voittavan, mutten oikein ollut varma heidän taidoistaan. Lintutassu oli oppilaista kokenein, ja Raparperitassu tuli seuraavana. Tuimatassu oli kuitenkin ollut oppilaana vasta hädin tuskin kuun ajan. Hänen taidoistaan en ollut lainkaan varma. Mutta Pimentovarjo oli varmasti huolehtinut siitä, että kolli pärjäisi suurissa harjoituksissa kokeneempia oppilaita vastaan.
Kun pysähdyimme metsässä, kuulin joen solinan. Se rauhoitti mieltäni, joka ajatteli vain voittamista. Vaikka en itse osallistunutkaan varsinaisiin lajeihin, halusin oman joukkueeni voittavan.
Kerroin kolmikolle, että ensimmäinen laji oli kiipeily. He saisivat itse valita, kuka kiipeilemisen hoitaisi. Salaa mielessäni toivoin, että Raparperitassu ottaisi siitä kopin. Naaras oli luonnostaankin hyvä kiipeilijä, aivan kuten minäkin. Muistelin omia hiirenkorvan ajan harjoituksiani. Meidän joukkueemme oli voittanut koko kilpailun, ja minä olin saanut esitellä taitojani kiipeilemisessä. Siirryimme Pimentovarjon kanssa hieman etäämmälle.
”Jos Raparperitassua ei valita, meidän joukkueellamme on tuskin mitään mahdollisuutta”, kuiskasin naaraalle. Minun ja Pimentovarjon välit olivat edelleen hieman kireät, mutta kaikki erimielisyydet täytyi nyt unohtaa. Meidän piti tehdä yhteistyötä, jotta oppilaat voisivat voittaa. Toivoin, että Pimentovarjokin eteni tällä periaatteella.
Huomasin, kuinka Raparperitassu sanoi jotakin, ja tuli sitten meidän luoksemme.
”Minä kiipeilen”, mustaoranssi naaras sanoi rauhallisella äänellä. Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen virne, ja vilkaisin Pimentovarjoa.
”Minä vien hänet kiipeilypaikalle”, totesin rauhallisella äänellä ja nousin ylös. Lähdin johdattamaan oppilastani syvemmälle metsään. Joen solina lakkasi kuulumasta melko pian.
”Toivoinkin, että sinä ottaisit kiipeilemisen vastuullesi”, lausuin vilkaisemattakaan oppilasta.
Ei mennyt kauaakaan, kun saavuimme aukiolle, jonka keskellä kasvoi suuri mänty. Istuuduimme odottamaan muita oppilaita ja mestareita. Eikä mennyt kauaakaan, kun Hopeaputous ja Varjokarva saapuivat paikalle. Mukana olivat Mustikkatassu ja Sinitassu. Kohtasin ilmeettömästi tyttäreni katseen. Toivoin naaraan häviävän. Hän ei edes haluaisi voittaa, joten hän ei sitä ansaitsisi. Olimme sopineet, että minä hoitaisin pääasiassa yksin tämän tehtävänannon selittämisen, joten astuin eteenpäin kohti mäntyä.
”Tehtävänne on kiivetä tähän mäntyyn ja löytää yksi sinne piilotettu yrttitukko. Tukkoja on yhteensä kolme, ja mukaansa saa ottaa vain yhden. Jos pudotat ylimääräisen yrttitukon maahan, tuloksesi heikkenee. Tuloksiin vaikuttavat kiipeily- ja alastuloteknkiikan lisäksi myös nopeus. Älkää kiirehtikö liikaa, sillä putoavan oppilaan suoritus hylätään heti”, naukaisin rauhallisesti. Astuin vielä muutaman askeleen lähemmäksi puuta.
”Minä näytän esimerkin ja sen korkeuden, missä jokainen yrttitukko on. Ne eivät ole kovin pitkällä oksilla, mutta joudutte kapuamaan vähintään yhdelle oksalle niitä etsiessänne.”
Käännyin kohti puun ruskeaa runkoa, ja ponnistin itseni takajaloilla mahdollisimman korkealle ilmaan. Tartuin kynsilläni kiinni puun paksusta kuoresta, jonka jälkeen lähdin kiipeämään ylöspäin nopeasti. Kuvittelin olevani yksi kilpaileva oppilas, ja kapusin rivakasti sille korkeudelle, jossa yrttitukot olivat. Kävin nopeasti oksalla, jonka jälkeen lähdin kapuamaan alaspäin aluksi muiden oksien avulla, ja sitten pelkästään runkoa vasten peruuttamalla. Mänty oli hieman vaikea puu, kun oksia oli vain sen yläosassa. Uskoin kuitenkin, että oppilaat selviytyisivät koettelemuksesta.
Kun olin takaisin maanpinnalla, käännyin oppilaiden puoleen.
”Sinitassu, sinä olet ensimmäinen”, sanoin ja kohtasin tyttäreni sinisen katseen. Se oli lähestulkoon ilmeetön. Sinitassu ei näyttänyt olevan lainkaan innoissaan harjoituksista tai kiipeilemisestä. Naaras kuitenkin nyökkäsi ja asettui puun rungon vierelle.
”Kiipeä!” annoin merkin, jonka jälkeen oppilas lähti kiipeämään ylöspäin puunrunkoa vasten.

//Kääk miten tönkkö XD Mutta Rapsu?
// 550 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu kuunteli, kun Lehtitassu puhui. Nuorempi oppilas piti hetken tauon, jonka jälkeen hän esitti Sulkatassulle kysymyksen:
”Entä sinä?” Harmaanruskea naaras mietti hetken, miten vastaisi.
”Minusta nämä harjoitukset ovat mukavia. Saa tutustua uusiin kissoihin, tai ainakin yhteen uuteen kissaan”, Sulkatassu virnisti ja viittasi siihen, että Sinitassu oli hänen sisarensa.
”Minä en niinkään välitä kilpailemisesta, mutta älä pelkää, teen kyllä parhaani. Sähkötassu varmasti tahtoo voittaa, sillä niin hän aina haluaa”, raidallinen naaras selitti ja naurahti pienesti. Vaikka naaras olikin kunnianhimoinen toisinaan, ei se ylettänyt tällaisiin tilanteisiin. Naaras oli enemmänkin kunnianhimoinen seikkailija. Kun hän halusi Eloklaanin reviirille, hän myös teki niin. Jos totta puhuttiin, Sulkatassu ei edes toivonut voittavansa. Hän halusi ennemmin antaa sen Sähkötassulle, jos vain suinkin pystyi. Mutta toisaalta, Sulkatassu ei tiennyt, miten paljon nämä harjoitukset merkitsivät Lehtitassulle. Siksi Sulkatassun täytyi tehdä parhaansa, jotta uusi tuttavuus ei heti suuttuisi.
Sulkatassun päähän juolahti loistava idea. Hänen käpälänsä alkoivat painella maata, sillä naaras oli siitä niin innoissaan.
”Mikä sinulle tuli?” Lehtitassu kysyi ja kallisti päätään, kun hän katseli Sulkatassua. Sulkatassu hymyili. Harmaanruskea naaras oli keksinyt suorastaan loistavan idean! Hän aikoisi ainakin yrittää ystävystyä Lehtitassun kanssa ja tehdä naaraasta seikkailijaystävänsä.
”Ei mikään, olen vain niin innoissani siitä, että pääsen tutustumaan sinuun”, raidallinen soturioppilas virnisti. Lehtitassu ei vastannut, vaan oppilas vain nyökkäsi pienesti.
Kaksikon ylle laskeutui hiljaisuus, mutta se ei Sulkatassua haitannut. Oppilas mietti vain tulevaisuutta. Hän toivoi, että Lehtitassu olisi sellainen kissa, joka voisi lähteä hänen mukaansa seikkailuihin. Sulkatassulla ei nimittäin koskaan ollut ollut sellaista. Sinitassu ja Sähkötassu, Mustikkatassusta puhumattakaan, olivat liian erilaisia. He viihtyivät joko yksinään tai muuten vain leirissä, ja Sähkötassu suorastaan palvoi klaanin sääntöjä.
Sulkatassu vilkaisi Pähkinäkorvaa, joka istuskeli joidenkin ketunmittojen päästä oppilaasta. Kirkkaanruskea kolli tarkkaili ympäristöäään.
Tämä osa metsästä oli melko karua. Maa oli lähinnä täynnä suuria kiviä, joiden välistä kasvoi joitakin kuusia tai mäntyjä. Kivet olivat sammaloituneet, joka teki niistä mukavan pehmeitä. Pohjoisempaan mennessä kivet katosivat, ja maanpinta muuttui normaaliksi. Etelässä ne taas jatkuivat aina leiriin saakka.
”Hei, Lehtitassu”, Sulkatassu aloitti ja kohdisti taas katseensa kilpikonnakuvioiseen oppilaaseen. Naaras kääntyi Sulkatassun puoleen kysyvästi. Ennen kuin Sulkatassu sanoi mitään, hän vilkaisi Pähkinäkorvaa. Soturi ei tuntunut välittävän oppilaiden keskustelusta.
”Oletko sinä koskaan tehnyt mitään kiellettyä? Lukuunottamatta sitä, että karkasit pentuna leiristä”, Sulkatassun ääni oli hiljainen, hän lähestulkoon kuiskasi. Naaras oli kuullut leiristä karanneista pennuista, joiden vanhemmat olivat kuolleet pelastaessaan heidät. Tiputassu oli menettänyt näkönsä, mutta Lehtitassu oli selvinnyt siitä kunnossa. Tai ainakaan tuolla ei nyt ollut mitään merkkejä siitä, että hän olisi menettänyt jalkansa tai jotain.

//Lehti?
// 404 sanaa (kp-boosti)

Kirjoittaja: Untuva

Astelin ulos oppilaidenpesän hämäryydestä kuullessani varapäällikön ilmoittavan suurten harjoitusten alkamisesta. Mustikkatassu lähti samaan aikaan liikkeelle omalta sammalvuoteeltaan, joka johti törmäyskurssiin, kun yritimme kummatkin ängetä yhtä aikaa ulos.
”Anteeksi”, minua vanhempi oppilas naukaisi, ja hänen äänestään kuulsi sävy, joka osoitti hänen olevan oikeasti pahoillaan. Katsahdin siniharmaaseen kolliin hivenen kulmiani kohottaen. Mitä kolli nyt turhasti pyyteli anteeksi? En oikein välittänyt pahoitteluista, sillä niistä ei mielestäni ollut mitään järkeä. Olivat vain ajanhukkaa, sillä mitä sellainen nyt ketään auttoi. Anteeksipyyntö oli muutenkin erikoinen, sillä se tuli itseäni vanhemmalta oppilaalta.
”Älä nyt siihen jää tuijottamaan”, tuhahdin toiselle, vaikka olisin pitänyt mieluummin suuni kiinni. Tuntui kuitenkin jollain tapaa oikealta sanoa Mustikkatassulle jotain, vaikka se ei mielestäni kovin tarpeellista ollut.
Oli kiinnostavaa päästä osallistumaan harjoituksiin, kun oli muutamalla sanalla kuullut oppilaiden pesässä joidenkin niistä puhuvan. Ilmeisesti tieto oli saatu joko viime kerralla suuriin harjoituksiin osallistuneilta tai sitten omilta mestareilta. Kilpaileminen toisia oppilaita vastaan kiinnosti, mutta se olisi varmasti mielekkäämpää yksin kuin joukkueen kanssa. Varsinkin jos sattuisi saamaan huonon joukkueen. Sillä ei kauheasti ollut väliä, minkälainen kissa oli, kunhan hän vain omasi kohtalaisesti hyödyllisiä taitoja. Olin kyllä hieman epävarma omasta kyvykkyydestäni, ja halusin tehdä kaikkeni sen eteen, että pärjäisin harjoituksissa. Olin melko tuore oppilas, onneksi en sentään kaikista tuorein, enkä välttämättä pärjäisi vanhimmille ja taidokkaimmille oppilaille. Se ei silti estäisi minua yrittämästä.
Henkäysvarjon luokse saavuttuani muiden oppilaiden mukana toivoin samalla, että tällä kertaa harjoitukset pidettäisiin yksilökilpailuna. Se taisi kuitenkin olla mahdoton toive, sillä se oli melko mahdoton toteuttaa. Minua ei vain kiinnostanut tutustua toisiin kissoihin, varsinkaan väkisin. Kai se olisi jossain vaiheessa muutenkin edessä, mutta juuri tällä hetkellä sellainen joukkuehengen muodostaminen ei oikein olisi kiinnostanut.
”Ensimmäiseen joukkueeseen kuuluvat Sulkatassu, Sinitassu ja Lehtitassu. Teidän mestareinanne ovat Varjokarva ja Pähkinäkorva. Toiseen joukkueeseen kuuluvat Sähkötassu, Harakkatassu ja Mustikkatassu, joiden mestarit olemme minä ja Hopeaputous. Kolmannen joukkueen jäsenet ovat Lintutassu, Tuimatassu ja Raparperitassu, joiden mestarit ovat Tuhkajuova ja Pimentovarjo. Jakautukaa joukkueisiinne mestareidenne luokse”, Henkäysvarjo ilmoitti, mihin joukkueeseen jokainen kuului sekä kunkin joukkueen mestarit. Lintutassun kanssa olin ehtinyt vaihtaa muutaman sanan, mutta Raparperitassua en tuntenut lähes ollenkaan. En oikein tiennyt oppilaiden taidoista mitään, mutta he molemmat olivat minua vanhempia. Raparperitassu ei edes paljoa, mutta Lintutassu oli yksiä vanhimmista oppilaista. Lintutassun pitäisi siis ainakin olla meitä kahta muuta paljon edempänä koulutuksessa. Ainakin sen puoleen olin tyytyväinen joukkueeseeni, että meillä oli hyvät mestarit. Tuhkajuovasta en niinkään tiennyt mestarina, mutta oli onni, että Pimentovarjo toimi myös mestarinamme. Joukkueet alkoivat muodostumaan aukiolla, joten astelin itsekin muiden luokse. Päädyin nyökkäämään tarkoituksenani tervehtiä kaikkia, vaikka tervehdys oli enemmänkin suunnattu kahdelle soturille.
Joukkueiden lähtiessä leiristä aloin kiinnittämään enemmän huomiota joukkueemme jäseniin. Lintutassu puhtaanvalkoisen turkkinsa kanssa oli vaikuttanut ihan siedettävältä, kun olin vaihtanut pari sanaa hänen kanssaan jonkun aikaa sitten. En minä hänestä sen enempää kuitenkaan tiennyt. Raparperitassua tarkkaillessani kiinnitin huomiota hänen pienikokoisuuteensa. Olin selvästi naaraita paljon suurempi.
Meidät oltiin jo alussa erotettu muista joukkueista leiristä lähdettyämme, joten toisia ei näkynyt lähipiirissä. Mestarit selvensivät meille ensin hieman sääntöjä, kuten siitä, etteivät he saanet auttaa meitä voittamaan kilpailuissa. He kuitenkin saivat ohjeistaa meitä jollain tapaa, mikä oli kai ihan hyvä asia näin melko uutena oppilaana. Tuhkavarjo myös kertoi ensimmäisen lajin olevan kiipeily. Meidän piti päättää joukkueena joukostamme parhain kiipeilijä. En ollut oikein innoissani tällaisesta keskustelusta, mutta ajattelin antavani paremman kuvan aloittaessani sen kuin istuessani vain hiljaa.
”Olen kohtalaisen hyvä kiipeilijä”, aloitin tuhahtamalla oman taitotasoni aloittaen samalla keskustelun. Tilanne oli kaikella tapaa itselleni uusi, niin suuret harjoitukset kuin keskustelun aloittaminen ja toisiin ylipäätänsä samalla tutustuminen. Oloni ei ollut kaikista mukavin kahden muun oppilaan katseen ollessa kiinnittyneenä minuun, mutta toisaalta ei se niin pahaltakaan tuntunut. Pidin silti kaiken ajatuksen tasolla pitäen ilmeeni visusti peruslukemilla. Ehkäpä tarkkaavainen kissa olisi saattanut huomata tavallista tuimemman ilmeeni uudesta tilanteesta johtuen, mutta tuskin kukaan kissoista minua niin hyvin tunsi.
”Entä sinä Lintutassu?” ajatuksenani oli ensin kartoittaa kaikkien taitotaso kiipeilyyn liittyen ja lähteä vasta sitten ehdottelemaan, kuka kannattaisikaan valita.
”Se ei oikein onnistu minulta”, naaras vastasi nopeasti esittämääni kysymykseen. Enää oli jäljellä Raparperitassu, jota emme olleet vielä kuulleet. Käänsin katseeni mustaoranssiin oppilaaseen, sillä en aikonut esittää enempää kysymyksiä. Enköhän ollut tässä vaiheessa osallistunut jo ihan kiitettävästi keskusteluun, vaikkei se nyt mitään herkkua itselleni ollutkaan.

//Raparperi?
// 674 sanaa (kp-boosti käytössä)

Kirjoittaja: Rita

Meidät oli juuri jaettu joukkueisiin, joita oli kolme. Olin joutunut jättämään hyvin alkaneen keskustelun Sähkötassun kanssa mikä oli ollut suhteellisen harmillista, mutta minulla oli jäänyt hyvä tunne keskustelusta. Piti vain muistaa olla arvostelematta kollia pelkästään keskustelun pohjalta. Pitäisi olla varuillaan, aivan niin kuin Tiputassu oli kerran sanonut.
Olin päätynyt samaan joukkueeseen yhdessä Sulkatassun ja Sinitassun kanssa, jotka olivat kummatkin Sähkötassun sisaruksia. Jako meni oikeastaan yllättävän hyvin; olin halunnut jo hetken päästä tutustumaan Sulkatassuun. Sitä paitsi molemmat joukkuelaiseni olivat minua vanhempia, ja varmaan kokeneempia. Niinpä ryhmälläni olisi hyvä mahdollisuus voittaa. Siinä oli kuitenkin myös se ongelma, että he saattaisivat tuomita minua luultavasti alemman taitotasoni ansiosta. Noh, Sulkatassu vaikutti sellaiselta kissalta, joka osaisi ajatella ja ymmärtäisi asian. Sinitassusta puolestaan en osannut sanoa. Hän vaikutti vähän siltä, ettei keskittynyt kunnolla.
Käänsin huomioni joukkueemme mestareihin, Varjokarvaan ja Pähkinäkorvaan.
”Te olette ensimmäinen joukkue, ja me olemme teidän mestarinne. Emme auta teitä voittamaan, vaan olemme tukenanne. Voimme opastaa teitä, mutta emme saa kertoa ratkaisua, joita jotkin tehtävät vaativat”, Varjokarva selitti, ja kuuntelin tiiviisti tarkkaillen samalla mustaa kollia. Kissa herätti minussa väkisinkin hiukkasen kunnioitusta, mutten tiennyt miksi. Ehkä se oli hänen kokenut ja itsevarma asenteensa.
”Harjoituksissa on tänäkin vuonna eri lajeja. Ensimmäinen laji on kiipeily. Te voitte itse päättää, kuka teistä on mielestänne paras kiipeilijä”, Pähkinäkorva selosti.
Toivoin hartaasti, että jompikumpi sisaruksista ilmoittaisi olevansa hyvä kiipeilijä. Sitä minä nimittäin en ollut. Ainoa kokemus, jota olin kiipeilystä saanut, oli kun olin joskus Tiputassun kanssa yrittänyt kiipeillä leirin seinämiä, ja olisin varmasti epäonnistunut ilman seinien liukkauttakin. Ajatukseni kävivät veljessäni, ja värähdin. Toivoin yhä, että hän olisi täällä, mutta tiesin tämän olevan hyväksi minulle. Minun täytyi oppia olemaan itsenäisempi, sillä niin paljon kuin se turhauttikin, minun oli myönnettävä että tulisin viettämään paljon aikaa ilman Tiputassua. Ravistin huomaamattomasti päätäni saadakseni ajatukseni selviksi. Minulla oli muutakin tekemistä kuin ajatuksissani maleksiminen!
”Minä olen surkea kiipeilijä, mutta Sinitassu on edes jotenkin perinyt emoltamme sen taidon. Äänestän siis Sinitassua”, Sulkatassu ilmoitti kääntäen katseensa minuun. Sulkatassu pystyi siis myöntämään olevansa huono jossain. Hyvä merkki. Naaras osoitti selvästi itsetuntemusta, mikä oli hyvä piirre. Tarkemmin ajateltuna tässä tilanteessa omien heikkouksiensa myöntäminen oli melko normaalia, mutta yritin kerätä jok’ikisen mahdollisen informaatiopalasen.
”Hyvä niin”, naukaisin ääneen, ”itsekään en osaa juuri kiipeillä.”
”Hyvä, sopii”, Sinitassu maukui.
”Selvä”, Varjokarva nyökkäsi Sinitassulle, ”mennään kisapaikalle.” Tämä lähti kävelemään syvemmälle metsään, ja Sinitassu seurasi mestaria katsellen ympärilleen. Seurasin kaksikkoa katseellani, kunnes en enää nähnyt heitä. Saatoin vain toivoa, että oppilaalla menisi hyvin. Olin helpottunut, ettei meidän kaikkien tarvinnut kilpailla kaikissa lajeissa. Olin hetken hiljaa ja katsoin tyhjyyteen.
”Mitä mieltä olet näistä harjoituksista?” Sulkatassun jokseenkin innostunut ääni sai minut kääntämään katseeni naarasta kohti. Mietin hetken vastaustani.
”Mielestäni tämä on luova tapa saada oppilaille harjoitusta, ja pidän joukkueideasta. Tämä ryhmä voisi olla pahempikin”, hymähdin, ”Entä sinä?”
Arvioin, että olisi minun kannaltani hyödyllisempää olla jopa liian kohtelias kuin liian juro. Arvioisin Sulkatassua, ja jos myöhemmin päättäisin haluavani Sulkatassun liittolaisekseni, se kävisi helpommin, kun olisin antanut itsestäni hyvän mielikuvan. Sitä paitsi Sulkatassu oli varapäällikön tytär, joten hänellä saattaisi olla jotain valtaa.

//492 sanaa (KP-boosti käytössä)
//Sulka?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Oli hiirenkorvan suurien harjoitusten aamu. Pakko minun oli myöntää, että tunsin pientä innostusta näistä salaperäisistä harjoituksista. Kaikki tieto, mitä oppilaiden keskuudessa liikkui, kertoi niistä vain sen, että kissat olisi jaettu joukkueisiin ja luvassa olisi monenlaisia kilpailulajeja. Intoani ei kuitenkaan paljastanut maailmalle, vaan kasvoillani pysyi sama tietynlainen ilmeettömyys, joka koristi kasvojani päivästä toiseen. Ei ollut kyse mistään arvostuksen tavoittelusta tunteiden hallinnan saralla, en vain kokenut halua julkaista tunteitani aivan miten sattui.
Oli kulunut jo joku aika pienestä retkestämme Eloklaanin reviirille. Kukaan ei ollut saanut tietää ja se oli huojentavaa. En jaksaisi joutua vaikeuksiin tuollaisesta typerästä tempusta. Katsahdin taivaalle ja näin auringon, joka lämmitti maata hiirenkorvan alun lämmöllään. Kasvoilleni piirtyi hento hymy. Hiirenkorvan tulo toi mukanaan klaanille lukuisia hyviä asioita. Klaani oli asia, minkä eteen tekisin melkein mitä vain. Sitä tärkeämpi oli ainoastaan lähimmäiseni, heidän eteen tekisin kaiken.
Huomasin sivusilmälläni, kuinka minua läheni pienehkö valkea hahmo. Kääntäessäni katseeni tulijaan tunnistin sisareni Sinitassun. Nyökkäsin tälle tervehdykseksi ja samalla siristin silmiäni auringon säteen osuessa silmiini.
”Tulin vain kysymään oletko nähnyt tummanharmaata soikeaa kiveäni? Se on kadonnut”, Sinitassun äänessä oli huolestunut sävy. Tietenkin tiesin naaraan kivikokoelman, mutten ollut kyllä pahemmin kiinnittänyt huomiota tielleni sattuneisiin kiviin.
”Valitettavasti en ole nähnyt”, pudistin päätäni hienoisen pahoitteleva ilme kasvoillani. Tiesin, mitä ne kivet merkkasivat Sinitassulle ja sen takia kohtelin hänen keräilyintoaan kunnioittavasti. Toisaalta, en muutenkaan ollut halveksivaa tai toisten kustannuksella leikkivää tyyppiä. Mielestäni jokainen sai olla sellainen mitä halusi, ei se minun asiani ollut. Paitsi jos kohteli muita epäkunnioittavalla tavalla. Se sai minut paheksumaan kyseistä kissaa, muttei niin paljon, että astuisin väliin. Eri asia oli jos huonon kohtelun kohteena oli läheiseni. Silloin saisi opetuksen, jonka avulla ymmärtäisi, että minun tai läheisteni kanssa ei ryppyiltäisi. Minulta ei helposti saanut haviteltuja reaktioita, mutta jos tosiaan halusi suututtaa minut, perheeni oli heikko kohtani.
Sinitassu jupisi itsekseen jotain.
”Sanon kyllä jos nään”, lupasin vielä sisarukselleni ja hän näytti hiukan tyytyväisemmältä.
”Selvä. Nyt minä menen jatkamaan operaatiotani”, tämä tokaisi ja lähti pää pyörien etsimään tärkeää kiveään. Katsoin vielä hetken tämän perään, ennen kuin aloin taas tarkkailemaan leirin tapahtumia tiiviisti.
Eikä kulunut kauaakaan, kun seuraani riensi uusi kissa. Mahdoin olla loistavaa seuraa. Ajatukseni oli tietenkin leikkimielinen, sillä en ollut täynnä itseäni. Hontelo kilpikonnakuvioinen naaras asteli luokseni kasvoillaan tyyni ilme. Naaraan silmissä kiilsi kuitenkin aina omanlaisensa oveluus, joka oli jäänyt mieleen viime tapaamiskerrastamme.
”Hei”, tämä sanoi. Ei liian tuttavallisesti ja arvostettavan vähäsanaisesti. Nyökkäsin Lehtitassulle samalla sanoen hänen nimensä.
”Odotatko kovasti harjoituksia?” Lehtitassu kysyi katsahtaen minuun arvioivasti. Kulmani kohosivat hieman. Minusta olisi mielenkiintoista tietää, mitä naaras ajatteli aloittaessaan tämän keskustelun. Oli jotenkin itselleni vieras ajatus, että joku tuli seuraani vain juttelemaan. Eiköhän se ollut tullut selväksi kaikille, etten jaksanut jauhaa turhuuksia. Uskoin siis naaralla olevan jonkinlainen oma motiivinsa. Päätin kuitenkin vastata, sillä olin tosiaan kiinnostunut siitä, mihin tämä keskustelu mahtaisi edetä.
”Kovasti on liian voimakas sana, jonkin verran on sopivampi”, naukaisin tavanomaisen matalalla äänelläni tuttuun tasapaksuun sävyyn. Katsoin Lehtitassun silmiin hetkenaikaa, jonka jälkeen tutkin tämän olemusta.
”Entä sinä sitten?” Kysymykseni sai naaraan miettimään. Olin odottanut naaraan olevan sanavalmis, mutta mitä parempaa hän osasi harkita sanojaan ja ajatella. Kallisarvoinen piirre. Odotin kärsivällisesti Lehtitassun vastausta ja miettimisen jälkeen hän vastasi: ”En oikeastaan tiedä vielä koska muodostan yleensä mielipiteeni tiedon pohjalta, mutta idea kuulostaa kyllä kiintoisalta.” Kasvoilleni nousi aivan varoittamatta vaikuttunut ilme ja varmasti Lehtitassu huomasi sen. Pidin kissan ajattelutavasta ja olin saanut hyvän kuvan hänestä. Kissaa ei voinut kuitenkaan arvioida vain yhden tai kahden hetken perusteella. Pitäisi tutustua kissaan, jotta voisi muodostaa realistisen arvion. Halusin sanoa jotain, mutta en saanut mitään mieleeni. Olin liian vaikuttunut. Päätin vaihtaa puheenaihetta, mutta ennen kuin ehdin siihen kuulin leirissä kaikuvan julistuksen:
”Suuret harjoitukset alkavat!” Se oli isän ääni. Nousin ylös ja muutaman nuolaisin rintaturkkiini osoitettuani suoristin ryhtini.
”Harjoituksissa nähdään arvon Lehtitassu”, naukaisin ja poistuin paikalta lähemmäs isääni, sillä oletin tämän antavan lisää tietoa. Henkäysvarjo kertoi jo ilmiselvän eli sen, että oppilaat jaettaisiin tiimeihin. Kuuntelin tarkkaavaisena joukkueiden jakoa ja pian kuulin oman nimeni.
” Toiseen joukkueeseen kuuluvat Sähkötassu, Harakkatassu ja Mustikkatassu, joiden mestarit olemme minä ja Hopeaputous.” Olin iloinen, että sain isän mukaan joukkueeni mestariksi. Isä oli yksi klaanin arvostettavimpia kissoja ja olin ylpeänä hänen poikansa. Harakkatassun en juuri tuntenut ja Mustikkatassun tiesin siitä, että olimme olleet yhdessä pentutarhalla. Mustikkatassu ainakin osasi olla hiljaa ja siihen olin tyytyväinen. Hänen ujo persoonansa ei sallisi turhia letkautuksia. Harakkatassu oli vielä täysi mysteeri.
Muutaman sanan sanottuaan joukkueet alkoivat valmistautua lähtöön. Huomasin kuinka Sulkatassu viittoi minulle onnen toivotuksen ja vastasin tähän rohkaisevalla virnistyksellä ja nyökkäyksellä. *Paras joukkue voittakoon!*

Saavuimme paikalle ja joukkuettamme johtavat mestarit viittoivat meidät istumaan ja keskittymään heihin. Nyt meille paljastettaisiin ensimmäinen lajimme.
”Aluksi vielä muistutan, että teidän tulee suoriutua itse. Emme tule auttamaan teitä. Selvä?” Hopeaputous aloitti luoden tiukan silmäyksen jokaiseen meistä vuorollaan. Katseen osuessa kohdalleni, nyökkäsin hopeanvalkoiselle kollille.
”Ensimmäinen kilpailulaji on kiipeily. Valitkaa joukkueesta edustajanne, joka kilpailee muiden joukkueiden edustajia vastaan”, Henkäysvarjo naukaisi. Käännyin Harakkatassun ja Mustikkatassun puoleen ja avasin suuni ensimmäisenä.
”Minä en kiipeile”, sanani olivat tarkasti valittu kiertoilmaus siitä, etten ollut hyvä kiipeilijä. Siitä saattoi kuitenkin terävä kissa ymmärtää, mistä oli kyse. Harakkatassu kääntyi katsomaan Mustikkatassua, mutta siniharmaa kolli väisti katsetta ujostellen. Päätin siis auttaa kollia vähän.
”Mustikkatassu? Kiipeiletkö hyvin?” päätin antaa oppilaalle mahdollisuuden vastata pään liikkeillä, jos hän ei uskaltautuisi puhumaan. Mustikkatassu kuitenkin vastasi ääntään käyttäen.
”Kyllä minä olen ihan hyvä.” Vastauksen saatuani käännyin Harakkatassun puoleen kysyvästi tuijottaen.

//Harakka? Joku muukin harjotuksista saa jatkaa halutessaan 😀
866 sanaa (KP-BOOSTI)

Kirjoittaja: Elandra

”Hiirenaivo, miten sinä liikut kun silmäsi on suljettu? Voit painaa joka reitin muistiisi, tunnustella varoen maastoa tai omata jonkun kissan rinnallasi uudessa maastossa. Ei se ole mikään saastainen ongelma”, Tiputassu mutisi hampaidensa välistä. Sulkatassu siristi silmiään ja tarkkaili sokean parantajaoppilaan olemusta. Naaras oli aina kuvitellut, että parantajakissan tulisi olla kohtelias ja kunnioittava klaanin sotureita kohtaan. Niin isä ja emo olivat Sulkatassulle aina opettaneet. Naaras päätti kuitenkin antaa Tiputassulle uuden mahdollisuuden, ja naaras kysyi:
”Mutta entä jos et ole käynyt maastossa aiemmin? Miten voit tietää, mitä edessäsi on jos olet aivan yksin? Haisevatko yrtit erilaisilta? Tunnistatko ne kaikki?”
Sulkatassu oli varma, ettei häntä nuorempi kolli innostunut oppilaan kyselyistä.
”Eikö se ole ihan selvää? Kokeilen varovasti maata ennen kuin astun minnekään, jos en tiedä missä olen! Totta kai haisevat, samalla tavalla kuin jokainen klaanikissa, erityisesti sinä ja sinun lemusi”, Tiputassu ärähti. Sulkatassua alkoi ärsyttää parantajaoppilaan tapa puhua hänelle. Eikö hän tiennyt, että Sulkatassu oli varapäällikön tytär?
”Oliko sinulla jotain oikeaakin asiaa? Eivätkö ikäisesi pennut enää osaa sukia papanaista turkkiaan kun haisetkin tuolta”, Tiputassu sanoi ja sai Sulkatassun ärsyyntymään. Hän ei voinut sietää sitä, että joku kohteli häntä kuin typerää karvakasaa, sillä Sulkatassu tiesi, ettei hän sitä ollut.
”Tiedätkö sinä pieni karvakasa edes, että kuka minä olen?” harmaanruskea naaras kysyi ja pörhisti rintaansa, vaikka tiesi ettei Tiputassu sitä näkisi. Parantajaoppilaan sokeista silmistä paistoi välinpitämättömyys. Tuo ei ehtinyt vastata, kun Sulkatassu ehti ensin:
”Minä olen Sulkatassu.” Sulkatassu puhui hitaasti, jotta kolli saisi hetken aikaa keksiä asian itse.
”Varapäällikön tytär”, soturioppilas lisäsi painottaen sanaa varapäällikön. Sulkatassu ei tiennyt kuvitteliko hän vain, vai värähtikö Tiputassun ilme. Kolli kuitenkin piti äreän ilmeen kasvoillaan.
”Tiedätkö mitä tapahtuu, jos Henkäysvarjo saa kuulla parantajaoppilaan puhuvan hänen tyttärelleen noin?” Sulkatassu kysyi yllättävän matalalla äänellä. Tiputassu nielaisi. Kolli laski sokean katseensa maahan, ja nosti sen pian Sulkatassuun.
”Mitä minun täytyy tehdä, että pidät suusi kiinni?” kolli kysyi. Sulkatassu hämmästyi siitä, miten nopeasti Tiputassun asenne oli muuttunut, kun Sulkatassu oli ottanut puheeksi hänen isänsä. Tiputassun reaktio ei vaikuttanut aidolta, sillä kolli puri hampaitaan yhteen ja sanoi sanottavansa jotenkin väkisin. Naaraasta tuntui kuitenkin yllättävän hyvältä, kun hän huomasi omaavansa valtaa Kuolonklaanissa. Edes joku pelkäsi häntä. Tai ehkä Tiputassu pelkäsikin enemmän Henkäysvarjoa, mutta sillä ei nyt ollut väliä. Sulkatassu pohti hetken, jonka jälkeen hän vastasi rennosti:
”Älä ole koko aikaa tuollainen änkyrä. Kuolonklaanilaiset soturit eivät pidä siitä, kun parantaja haukkuu heitä. Kannattaa pitää suusi kiinni, jos joku tulee vastaanotollesi.” Sulkatassun vaatimus oli oikeastaankin enemmän neuvo. Hän tiesi Tiputassun synkän menneisyyden, eikä halunnut olla nuoren kollin kanssa riidoissa. Kenties kilpikonnakuvioinen kissa voisi vähän skarpata, ja ehkä Tiputassu ei sisimmissään ollut oikeasti niin inhottava miltä hän kuulosti.
”Minun pitää nyt kuitenkin mennä, nähdään taas!” Sulkatassu hihkaisi ja käänsi selkänsä Tiputassulle. Naaras oli hieman jopa yllättynyt, kun kolli ei huutanut hänen peräänsä mitään. Ehkä Tiputassu olikin ihan mukava kissa.

Päivät kuluivat suunnattoman hitaasti, ja Sulkatassu tuntui kuolevan tylsyyteen. Hän olisi halunnut nähdä Sähkötassua, mutta kolli oli aina silloin poissa leiristä, kun Sulkatassu oli siellä. Hiirenkorvan aika oli alkanut, ja kaikki oppilaat tuntuivat odottavan suuria harjoituksia. Sulkatassukin odotti niitä. Naaras halusi tutustua mahdollisimman moneen oppilastoveriinsa, ja hän toivoi saavansa hyvän joukkueen. Tai ainakin naaras oletti, että harjoitukset pidettäisiin joukkueissa. Oppilaita oli klaanissa sen verran monta, että yksilöharjoitukset voisivat olla hieman haastavat.
Punatähti oli ilmoittanut pari päivää aiemmin, että hiirenkorvan harjoitukset alkaisivat tänään. Naaras olisi halunnut ehdottaa, että Eloklaanin oppilaat oltaisi otettu myös mukaan harjoituksiin, mutta ei hän uskaltanut. Isä ei pitänyt Eloklaanista, eikä oikeastaan kukaan muukaan. He olisivat vain sanoneet Sulkatassulle, ettei hän saisi edes ajatella moista. Naaras mietti yhä päivittäin mahtavaa seikkailuaan Eloklaanin reviirille. He eivät olleet jääneet kiinni, ja Sulkatassu oli jo salaa suunnittelemassa uutta seikkailua. Jos Sähkötassu ei lähtisi mukaan, hän kyllä löytäisi uuden ystävän, jonka kanssa tutkia vieraan klaanin reviiriä.
”Suuret harjoitukset alkavat!” Henkäysvarjon matala ulvahdus kajahti ilmoille, ja takuuvarmasti kaikki Kuolonklaanin leirissä olleet kuulivat sen. Sulkatassu säpsähti pois ajatuksistaan ja nousi nopeasti seisomaan. Naaras huomasi, että Sähkötassu seisoskeli piikkihernetunnelin edustalla. Kolli oli kai juuri saapunut leiriin. Kolli suuntasi nopeasti leirin keskustaan. Sulkatassu oli menossa veljensä luokse, mutta jätti tekemättä niin, kun hän näki toisen kissan lähestyvän kollia. Naaras tunnisti nopeasti lähestyjän Lehtitassuksi. Hän oli Tiputassun pentuetoveri.
”Jaamme teidät nyt joukkueisiin, joissa tulette kulkemaan koko harjoitusten ajan”, Henkäysvarjo sanoi, kun kissat leirissä hiljentyivät kuuntelemaan varapäällikköä. Sulkatassun katse liukui isästään Punatähteen, joka istui leirin laitamilla ja katseli varapäällikkönsä suuntaan. Eikö päällikkö osallistuisi harjoituksiin? Aivan, eihän Punatähdellä ollut oppilasta, Sulkatassu tajusi nopeasti.
”Ensimmäiseen joukkueeseen kuuluvat Sulkatassu, Sinitassu ja Lehtitassu. Teidän mestareinanne ovat Varjokarva ja Pähkinäkorva. Toiseen joukkueeseen kuuluvat Sähkötassu, Harakkatassu ja Mustikkatassu, joiden mestarit olemme minä ja Hopeaputous. Kolmannen joukkueen jäsenet ovat Lintutassu, Tuimatassu ja Raparperitassu, joiden mestarit ovat Tuhkajuova ja Pimentovarjo. Jakautukaa joukkueisiinne mestaridenne luokse”, isä käski, ja Sulkatassu totteli. Sähkötassu katosi nopeasti Lehtitassun luota kohti isäänsä. Sulkatassu löysi katselelaan nopeasti Varjokarvan mustan turkin. Pähkinäkorva oli asettunut kokeneen soturin vierelle. Sulkatassu ja Lehtitassu saavuttivat mestarinsa samaan aikaan, ja Sinitassu tuli jäljessä. Sulkatassu tiesi, ettei Sinitassu oikein loistanut yhdessäkään lajissa, mutta se ei naarasta haittaisi. Hän aikoisi pitää kivaa ja tehdä parhaansa. Kenties Sulkatassu voisi tutustua paremmin Lehtitassuun. Hän toivoi, että oppilas olisi hieman parempikäytöksinen kuin veljensä.

Mestarit johdattivat oppilaansa pois leiristä. Kaikki joukkueet erotettiin toisistaan heti alkuunsa. Sulkatassu vilkaisi Sähkötassun suuntaan vielä viimeisen kerran ja muodosti sanoillaan sanan ”onnea.” Sähkötassu virnisti ja nyökkäsi sisarelleen.
Varjokarva ja Pähkinäkorva johdattivat kolmikon havumetsään. Muut joukkueet olivat tulleet myös tänne suuntaan, muttei Sulkatassu nähnyt tai kuullut heitä.
”Te olette ensimmäinen joukkue, ja me olemme teidän mestarinne. Emme auta teitä voittamaan, vaan olemme tukenanne. Voimme opastaa teitä, mutta emme saa kertoa ratkaisua, joita jotkin tehtävät vaativat”, Varjokarva selosti rauhallisella äänellä. Sulkatassu kuunteli malttamattomana. Puhevuoro siirtyi kuitenkin Pähkinäkorvalle.
”Harjoituksissa on tänäkin vuonna eri lajeja. Ensimmäinen laji on kiipeily. Te voitte keskenänne päättää, kuka teistä on mielestänne paras kiipeilijä”, ruskeaturkkinen kolli sanoi. Sulkatassu kääntyi heti joukkuetovereidensa puoleen.
”Minä olen surkea kiipeilijä, mutta Sinitassu on edes jotenkuten perinyt emoltamme sen taidon. Minä äänestän siis Sinitassua”, raidallinen naaras sanoi ja kääntyi katsomaan Lehtitassua kuin odottaen, että tuokin kertoisi oman mielipiteensä. Sulkatassu ei tiennyt oikeastaan mitään joukkueensa kolmannesta jäsenestä. Lehtitassu oli yksi klaanin nuorimpia oppilaita, joten hänen taitonsa tuskin vielä olivat mitkään parhaimmat.

//Lehti? Voit halutessas kirjottaa siitä ku Sini lähtee vaikka Varjon kans syvemmälle metsään. Myös muut joukkueet voi kirjottaa siitä, ku joukkueen valitut jäsenet lähtee sinne toisen mestarin kanssa. (vaikka Hopeen ja Tuhkan). Raparperi voi kirjottaa sit siitä kilpailusta, ku se on ainoo liittyny oppilas XD (muut oppilaat ei oo paikalla ku ne kilpailee)
// 1007 sanaa ( kp-boosti edelleen käytössä )

Kirjoittaja: Rita

”Mitä ovat nämä niin sanotut hiirenkorvan harjoitukset?” kysyin mestariltani, kun kävelimme yhtä matkaa leiriin. Pähkinäkorva oli maininnut niistä minulle. Olin oikeastaan melko innoissani, sillä ne kuulostivat hauskoilta. Pidin kuitenkin naamani peruslukemilla tarkkaillessani mestarini ilmettä.
”Ne ovat joka hiirenkorva järjestettävät harjoitukset, joissa oppilaat kilpailevat toisiaan vastaan erilaisissa lajeissa. En ole aivan varma, mitä lajeja siellä on tänä vuonna. Olen kuullut, että ainakin viime vuonna oppilaat jaettiin joukkueisiin”, Pähkinäkorva selosti. Vai niin. Oppilaiden keskeiset kisat. Aivan. Hymähdin sarkastisesti.
”Ihanaa”, huokaisin puoliääneen niin, ettei mestarini kuullut sitä. Olisin voinutkin olla innoissani, mutta ensiksi olin juuri aloittanut koulutukseni, eli olisin todennäköisesti osaamattomampi kuin muut oppilaat. Täytyi vain toivoa, etten joutuisi tekemään asioita kuten taistelemaan tai mitään. Toiseksi veljeni Tiputassu ei ollut täällä. Tiedän että kuulostin raukkamaiselta, mutta sain lohtua siitä ajatuksesta, etten olisi huonoin harjoituksissa. Ja Tiputassun kanssa oli helpompaa olla kova. Mutta ei, Tiputassu päätti mennä ja kouluttautua parantajaksi. No, ehkä tästä selvittäisiin. Minun täytyisi ennen pitkää oppia selviämään tilanteista yksinkin. Jos pitäisin matalat odotukset mutta avoimen mielen positiivisille yllätyksille, saattaisin onnistua pitämään edes vähän hauskaa. Niinpä pujahdin Pähkinäkorvan vierellä leirin keskustaan, jossa osa Kuolonklaanin oppilaista jo odotti. Onnekseni omasin pidemmät koivet, joten en ollut auttamattomasti kaikkia matalampi ja pienempi. Huokaisin hetken, ja kiersin tarkkaavaisella katseellani oppilaita läpi. Tunnistin joukosta ensimmäisenä Sähkötassun. Mietin vaihtoehtojani. Voisin mennä puhumaan hänelle vaikuttaakseni siltä, etten ollut aivan raukkamaisen yksin. Silloin saisin myös mahdollisuuden tutustua häneen paremmin. Tai no, en sanoisi vielä tutustua, vaan enemmänkin saada tietoa tuosta. Voisin toki myös pysyä mestarini vierellä ja välttää keskustelemasta kenenkään kanssa, mutta se auttamatta saisi minusta ujon kuvan, ja sitä paitsi houkutus mennä puhumaan Sähkötassulle oli liian suuri. Valitsin siis mennä keskustelemaan Sähkötassun kanssa.
”Nähdään varmaan kohta”, heilautin häntääni mestarilleni selittelemättä enempiä, ja lähdin tassuttelemaan harmaan kollin luo. Yritin parhaani saada askeleeni näyttämään varmoilta.
”Hei”, naukaisin päästyäni tämän viereen. Äänensävyni ei ollut mitenkään erityisen tuttavallinen, enemmänkin vain pikainen tervehdys.
”Lehtitassu”, kolli nyökkäsi tervehdykseksi.
”Odotatko kovasti harjoituksia?” kysyin aloittaen keskustelun. Mieleni teki myös kysyä mitä kollille kuului, mutta se tuntui liian tuttavalliselta ja heikolta keskustelunaloitukselta.

//334 sanaa
//Sähkäri? (sori kun hittasin vähä Pähkinää)

Kirjoittaja: Felicity

Mahlahallan sanat huvittuvat minua. Meistä kumpikaan ei näyttänyt olevan vahvimmillansa metsästyksen äärellä.
”Onneksi minä en ole sinun mestarisi. Minusta tuntuu, ettei yhdestäkään kouluttamastani kissasta vain voi tulla hyvää saalistajaa, jos mestarina on tällainen kissa. Tuhkajuova on hyvä saalistaja, eikö vain?” kolli kysäisi minulta. Minun silmissäni minua vanhempi Mahlahalla oli metsästyksen mestari, mutta toisaalta kaikki soturit olivat minua parempia asiassa jos toisessa, joten tuskin häntä laskettaisiin.
Päästin pienen huvittuneen naurahduksen. ”Niin kai sitten. Harmi vain, että taito ei ole vielä siirtynyt aivan yhtä sulavasti minulle”, virnistin kollille. ”Matkaa soturiksi ja hyväksi metsästäjäksi on vielä tovi.”
Käänsin katseeni pois Mahlahallasta, sillä kottaraisen makea tuoksu leijaili luokseni. ”Mutta olen aika varma, että metsästys on minun juttuni taistelemisen sijaan.”
Käännyin vielä uudemman kerran katsomaan Mahlahallaa. ”Oletko nähnyt jalkani? Niillä ei kauheasti ketterää vastustajaa väistellä, mutta niillä pääsee juoksemalla melko pitkälle. Demostroisin sinulle, mutta en halua säikyttää mahdollisia saaliitasi karkuun. Ja jos et pahastu, yritän jäljittää tuon kottaraisen, jonka sinä taisit haistaa myös.”
”Kaikin mokomin”, Mahlahalla hymyili pienesti ja väisti hiukan tieltäni. Tässä olisi mahdollisuuteni loistaa soturin edessä. Virnistin Mahlahallalle uudemman kerran ja lähdin sitten seuraamaan uutta hajujälkeäni. Tiesin kottaraisen hennosta tuoksusta, että se oli kauempana ukkospolun suunnalla, sillä ukkospolun katku oli tullut heti kottaraisen tuoksun jälkeen tuulen mukana kuonooni. Saattaisi tosin olla, että kottarainen oli jo katkun takia poistunut paikalta, mutta voisin silti yrittää.
Otin hiukan reippaamman, mutta varovaisen tahdin etenemiseen ja välttelin parhaani mukaan kostealla maalla oleviin keppeihin osumista. Lunta oli maassa vielä, mutta kaikki ruska-ajan pudonneet kepit näyttivät nyt kyntensä lumen alta.
Haju alkoi voimistua ja hidastin sen voimistumisen myötä vauhtiani. Nopeahkosta kävelystäni tuli nyt erittäin hidasta, matalaa matelua. Tunsin itseni oikeasti todella typeräksi käärmeeksi, mutta en voinut epäonnistua uudestaan saaliin kiinnisaamisessa, sillä kaikki pitäisivät minua sen jälkeen aikaansaamattomana. Varsinkin Mahlahalla, Tuhkajuovasta puhumattakaan. Ruostekukka varmasti raportoisi edistymisestäni eteenpäin.
Kottaraisen jäljitys katkesi tyysti, kun nenääni saapui uusi haju. Nostin katseeni salamana maasta välittämättä säikähtikö jokin eläin lähistöllä minua. Haju oli erittäin terävä ja rautainen. Selkäpiitäni karmi, sillä tunnistin sen veren hajuksi. Lähistölläni lojui jotakin verta vuotavaa, josta leijui myös pieni kalman haju. Jotakin tai jokin kuollut eläin oli lähistöllä, mutta mikä?
Lähdin seuraamaan tuoksua ja löysin tieni ukkospolulle. Näky sai minut jähmettymään paikoilleni. Tuijotin kissaa, jonka raajat olivat epäilyttävissä asennoissa ja joka ei kaiken tämän lisäksi edes hengittänyt. Verta oli ukkospolun varrella kissan vierellä. Minulla meni hetki tajuta kuka kissa edessäni oli. Siniset silmät tuijottivat kohti tyhjyyttä. Valkea, mustapilkullinen turkki oli tahriintunut ja takkuinen. Edessäni makaava kuolonklaanilainen Villisielu ei näyttänyt itseltään. En voinut uskoa näky.
Ajatukseni juoksi vielä niin paljon, että juoksin takaisin kohti metsää. Melkein juoksin päin Ruostekukkaa, joka katsoi minua erittäin närkästyneenä. Olin selvästi keskeyttänyt ruosteenruskean naaraan hetken jonkin saaliseläimen kanssa.
”Sinulla on oltava erittäin hyvä syy sille, että en raasta toista korvaasi siitä hyvästä, että säikäytit saaliini matkoihinsa”, Ruostekukka murahti minulle. Hän todellakin näytti siltä, että voisi kynsillänsä irrottaa useamman tupon karvaa turkistani.
”Villisielu”, sanoin hengästyneenä. ”Villisielu on kuollut. Hän makaa kuolleena ukkospolun varrella.”
Ruostekukan katse terävöityi ja naaras käänsi katseensa suuntaan, josta olin juuri juossut. ”Käyn hakemassa Kalmakuun. Me viemme hänen ruumiinsa leiriin. Etsi jättämäni saaliit ja vie ne leiriin. Se on käsky.”
En sanonut naaraalle mitään, sillä en näkemäni jälkeen ollut sillä tuulella, että olisin valittanut hänen päätöksestään. Ainakaan minun ei tarvitsisi nähdä Villisielun ruumista heti uudestaan. Ainakaan ennen kuin hänen valvojaisensa olisivat ja hänen ruumiinsa kannettaisiin leiriin.

Istuin yksin leirin reunamalla. En kyennyt juuri nyt tekemään mitään. Villisielun näkemisessä oli vielä paljon prosessoitavaa. Tulisin totta kai kohtaamaan kuoleman myöhemmin uudestaan elämäni aikana, mutta en olisi tahtonut kohdata sitä tällä tavoin yksin ensimmäisellä kerrallani. Villisielu oli elävä todiste kuinka lyhyt elämä voi olla. Sanomattakin selvää oli, että mielessäni mylläsi mihin naaras oli joutunut kuolemansa jälkeen. Ja vastaukseni? Ei minnekään. Hän katosi olemasta. Ja niin joskus kävisi minullekin. Olisin vain muisto muiden mielissä.
Huomasin siniharmaan raidallisen kollikissa kävelevän minua kohden. Katseeni ja ajatukseni kirkastuivat heti. Eivät siksi, että olisin hyviä ystäviä luokseni saapuvan Mustikkatassun kanssa, vaan koska en halunnut näyttää heikolta. Sana leirissä kiersi Villisielun kuolemasta. Ihme, että Ruostekukka ei ollut sanonut itse löytäneensä hänet. Mustikkatassu oli selvästi kuullut minun löytäneen hänet, ei tuo sisäänpäin suuntautunut kollikissa muuten tulisi luokseni juttelemaan.
”Oletko kunnossa?” kolli kysyi. Hämmennyin hänen ensimmäisiä sanojaan. Ne olivat jotenkin oudon ystävälliset tullakseen kuolonklaanilaiselta. Tulin kuitenkin siihen uskoon, että kolli oli tullut kyselemään heikkouksiani.
Siispä nostin pääni pystyyn ja virnistin: ”Miksi en olisi?”
”Löysit juuri kuolleen kissat. Ja olet sitä paitsi melko nuori. Eikö se säikäyttänyt sinua yhtään?” Mustikkatassu kysyi hiljaa. Naurahdin kollille hiukan. Aloitin kätkemällä tunteeni ja niin myös lopettaisin.
”Kerta se on ensimmäinenkin. Olisin joskus ennen pitkää kuitenkin törmännyt kuolleeseen kissaan. Parasta vain saada se alta pois”, tokaisin. Mustikkatassu hymähti hiukan.
”Joka tapauksessa, ajattelin vain tulla kertomaan, että suuret harjoitukset alkavat pian. Toivottavasti olet kisakunnossa niitä varten. Olisi sääli, jos suorituksesi kärsisi tapahtuneen johdosta. Ehkä voisit pyytää lupaa jäädä pois?” Mustikkatassu ehdotti. Nyt hänen sanansa alkoivat kuulostaa kuolonklaanilaisen suusta tulleelta. Voi olla, että kolli oikeasti tarkoitti sanojansa, mutta en voinut ottaa sitä riskiä.
”Noh, kiitos huolenpidostasi”, tuhahdin hiukan, ”mutta voin hyvin. Ainakin aistini toimivat paremmin kuin kenenkään muun oppilaan.”
Mustikkatassu katsoi minua hämillänsä ja aloitti: ”En tarkoittanut…”
”Tiedän”, keskeytin hänen lauseensa. ”Mutta tulit kertomaan minulle suurista harjoituksista, joten miten olisi, jos keskityttäisiin niihin?”
Mustikkatassu näytti jokseenkin loukkaantuneelta. Kolli otti muutaman askeleen taemmas ja käänsi minulle kylkensä. ”Olisin vain toivottanut onnea ja varmistanut, että olet kunnossa.”
Kolli asteli pois luotani. Ei tosin muutamaa ketunmittaa kauemmas, sillä hänkin tahtoi kuulla millaiset joukkuejaot tänä hiirenkorvana tulisi olemaan. Huokasin syvään. Ei minun ollut tarkoitus syöstä kollia luotani. En vain tahtonut puhua asiasta, siinä se. Enkä todellakaan halunnut sanoa kellekään, että en haluaisi puhua aiheesta. Toivoin syvästi, että Mustikkatassu ei tulisi olemaan joukkueessani, sillä siinä tapauksessa joutuisin oikeasti pyytämään anteeksi sanojani. Mutta ehkä voisin sen jälkeen saada Mustikkatassusta ensimmäisen ikäisenä ystävän?
Käänsin katseeni harkitsevasti Mustikkatassun suuntaan. Tuskin ystävyys tuon ujomman kollin kanssa ainakaan haittaisi. Aina oli hyvä saada edes jonkinlaisia kissoja omalle puolelleen luonteesta huolimatta. Katselin kollia tovin aikaa ja arvioin mahdollisuuksiani. Lopulta päädyin siihen ajatukseen, että samassa joukkueessa oleminen voisi jopa lähentää meitä. Siispä siirsin katseeni takaisin kohti leirin keskiötä. Lähtisin suuriin harjoituksiin toisen tavoitteen kuin voittamisen kannalla. Minä aikoisin vihdoinkin tehdä jonkinlaista tuttavuutta joukkuelaisiini. Toki olisihan se hyvä lisä voittaa pari lajia siinä ohella…

// Joku, joka on lähössä suuriin harjotuksiin?
// 1026 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

En ollut ollut oppilaana kovinkaan kauaa, mutta se mitä kaikkea olin jo tehnyt tyydytti minua. Ensimmäinen käsky oli toki tehdä peti parantajan pesään, sekä opetella likkumaan siellä. Hehkuaskel todella otti sokeuteni huomioon tunteen kanssa. En ollut varma veikö hänen tunteellisuutensa kyvyn tehdä kaikkea tarvittavaa pois, mutta hän vaikutti loppujen lopuksi ihan kelpuutettavalta mestarilta. Hän jaksoi kuunnella kielen käyttöäni, vaikka totesi minulle että menettäisin viran nopeasti jos räyhäisin näin potilaille, joten mukamas yritinkin pitää suuni kiinni. Olin jotenkin oppinut pesän ulkoa, tietäen missä sammaleet olivat ja missä niistä oli oma sammaleeni. Tietty ne eivät tuntuneet samalta kuin oma petini, jonka takia huomasinkin jos menin väärälle pedille. Siskoni oli aika kiireinen Soturi oppilas koulutuksensa takia, emmekä siksi nähneet niin paljoa, mutta en syyttänyt siitä häntä. Tiesin että hän tulisi joka kerta käymään mutta hiirenaivokin tarvitsi täytettä tyhjään pääkoppaansa. Ehkä sitten hän tajuaisi jotain. Mestarini oli myös laittanut minut tunnistamaan jo joitain yrttejä, sekä niiden pito paikkoja yrttivarastossa. Hän tosiaan kohteli minua aivan kuin pentua koska olin sokea. Kyllä minun piti ne opetella koska en saanut musertaa lehtiä kokeilemalla useimmiten. Mutta ei se tarkoittanut että minulle erikseen siitä täytyi sanoa! Olin jo tottunut näköni puuttumiseen, sekä silti pystyin mielessäni näkemään yrtit kun pidin niitä tassuissani. Nyt istuin mestarini kanssa aukiolla, puhuimme parhaista yrtin keruu paikoista, tai hän puhui, minä vain kuuntelin ja painoin niitä mieleeni. Sekä pysyin ajatukaissani.
”Mikä tuo kamala katku on?”, Tietty kuulin kissan askeleet, mutten tunnistanut niitä. Kissan täytyi olla siis joku turhanpäiväinen kuolonklaanilainen jota en sen kuummemmin tuntenut tai välittänyt tutustua. Kyllä minä omani tunnistin. Hehkuaskeleen askeleet olivat vielä opettelussa, Lehtitassu milloin vain, sekä Tuimatassun jotenkin tunnistin. Mutta tämä vieras haisi aivan kaamealta, missä hiirenpapanassa hän oli pyörinyt ja miksi? Ei kai tuosta tulisi minun ongelmani. Ajatuskin sai minut aukomaan kynteni. Rajansa kaikella! Kenenkään papanaista turkkia en alkaisi sukimaan, kastaisin nuo mielummin jokeen. Mutta piti huomioda ettei toisella ollut ruhjeita. Mistä hän edes tuli? Hän ei ainakaan haissut millekkään muulle kuin papanoille, eikä veren rautainen haju värittänyt häntä. Tietty pääni oli suunnassa jossa kuulin kissan tulevan. Mestarini vastasi kuitenkin kysymykseen.
”Se on Sulkatassu. Missä sinä Sulkatassu olet pyörinyt, kun haiset tuolta?” Mestarini kysyi tapansa omaan. Eli siis se ylipäinen höyhen aivo suku johon Sähkötassukin kuului, suku vai perhe, yksi lysti. Heikkous. En yllättynyt lainkaan että pari kuuta minua vanhempi pentu ei edes osannut hoitaa turkkiaan.
”Tiputassu, voisitko auttaa minua yhdessä asiassa?” Meinasin suoraa ärähtää että jos hän kaipasi turkkinsa kanssa apua hän saisi painua kuuseen, sillä minä en ollut hänen tassujaan nuolemaan. En ollut niin alhainen. Mestarini kuitenkin ehti vastata ensin asiaan.
”Totta kai. Minä menen järjestelemään yrttivarastoja siksi aikaa. Jutelkaa vain aivan rauhassa”, Näytin hampaita mestarilleni. Toisaalta olin hieman kiinnostunut mitä naaralla oli asiaa. Tämä kai oli sitä sosiaalisten tilanteiden harjoittelua kielen käyttöni kanssa kuten mestarini oli sen kuvaillut. Miksi ihmessä minun pitäisi vastata saasta kasalle kuin tuo?
”Okei. Millaista on olla sokea? Miten sinä liikut eteenpäin, kun et näe mitään?”, Eli siis hän oli kiinnostanutu näkökyvystäni joka hänelle ei kuulunut? Etenkin sen puuttumisesta?
”Hiiren aivo, miten sinä liikut kun silmäsi on suljettu, voit painaa joka reitin muistiisi, tunnustella varoen maastoa, tai omata jonkun kissan rinnallasi uudessa maastossa. Ei se ole mikään saastainen ongelma”, Mutisin, oli hyvä etten sihissyt naaraalle.
”Miten tunnistat yrttejä esim sokeana tai oman vuoteesi? Mistä tiedät miltä mikin riista näyttää?”, Sulkatassu jatkoi kysymyksiensä litanniaa. Kurtistin kulmiani. Tajusiko hän sentään että olin joskus ollut näkevä ja nähnytkin riistaa.
”Tarkasta muodosta, hajusta. Peti ja jokainen asia on eri muotoinen. Kuka vain nimanuljaska sen nyt tietää. Enkä minä syntynyt sokeana, muistan kyllä jokaisen riistan ulkonäöllesisesti”, Tokaisin. Nyt käänsin pääni ja katseeni toiseen suuntaan. Minua ei kiinnostanut todellakaan olla tuon löyhkäävän kasan luona.
”Oliko sinulla jotain oikeaakin asiaa? Eivätkö ikäisesi pennut enää osaa sukia papanaista turkkiaan kun haisetkin tuolta”, Murisin. Ei minua toisaalta haitannut kysymykset, kunhan hän menisi nokkani edestä pois haisemasta. Klaanissa oli monen hajuisia kissoja, kyllä, siellä oli huonoja hajuja mutta kukaan muu ei haissut noin saastaiselle. Enkä uskonut tuonkaan olevan Sulkatassun ominaisuus tuoksu.

//659 sanaa
//Sulka? :3 Tipitiin seuraan saa aina tulla. Herra saattaa olla aina äkänen mutta kyllä hän yllätykseks vastailee.

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjon sanat saivat minut ärsyyntymään, mutta en suostunut näyttämään sitä soturille. Käänsin katseeni kohti soturia. Hän ihan tosissaan yritti käskyttää minua oman mielensä mukaan, enkä missään nimessä voinut hyväksyä sellaista.
”Henkäysvarjo ei salaa minulta mitään. Hän kertoo minulle kaiken sen, mitä tahdon kuulla. Tein hänelle selväksi, että tästä asiasta minä en halua tietää mitään”, vastasin pitäen katseeni edessäpäin. Henkäysvarjon suunnitelmat eivät kuuluneet minulle, enkä halunnut niistä tietää. Mitä enemmän tietäisin, sitä enemmän haluaisin kertoa asiasta Punatähdelle.
”Ja ei, en aio selvittää hänen tekemisiään. Jos todella aiot antaa Henkäysvarjon ilmi, sinun kannattaa muistaa yksi asia: Punatähti ei ole enää mikään nuori kissa, ja suuri osa kuolonklaanilaisista mielessään vastustaa Eloklaania. Pahimmassa tapauksessa Punatähti menettää henkensä, ja jos sinä paljastat Henkäysvarjon, et sinäkään tule olemaan turvassa hänen kynsiltään”, sanoin ja kohtasin Pimentovarjon katseen. Naaras ei näyttänyt pelkäävän. Hänen kasvoillaan pysytteli se sama kylmä ilme, joka tällä oli koko keskustelun ajan ollut. En pitänyt lainkaan siitä ajatuksesta, että klaanin valtaisi sekasorto ja johtaisi lopulta Punatähden kuolemaan. Se oli kuitenkin totta, että moni kuolonklaanilainen olisi takuulla valmiita seuraamaan Henkäysvarjoa, jos tämä aikoisi tuhota Eloklaanin. Vaikka Punatähti olikin suuri ja arvostettu päällikkö, eivät kaikki jakaneet hänen arvomaailmaansaa, vaikka tottelivatkin tämän käskyjä. Minä kunnioitin päällikköä äärettömästi, ja jos juonien punoja olisi ollut kuka tahansa kuin oma kumppanini, olisin kertonut heti päällikölle. Tilanne oli kuitenkin mikä oli, ja minun olisi pysyteltävä kumppanini puolella, vaikka en siitä pitäisikään.
En tiennyt mitä Pimentovarjo nyt ajatteli. Naaras pysytteli hiljaa koko loppumatkan aina leiriin saakka.
”Jos aiot kertoa Punatähdelle, sinä tuhoat vain oman tulevaisuutesi”, lausuin ja kohtasin vielä viimeisen kerran naaraan katseen. Tämän jälkeen pujahdin piikkihernetunneliin ja kuulin Pimentovarjon askeleet perässäni. Leirin aukiolla suuntasin sotureiden pesän edustalle. Pimentovarjo lähti omille teilleen.

Seuraavana päivänä en törmännyt koko aamuna Pimentovarjoon. Palasin aurinkohuipun jälkeen Raparperitassun kanssa kohti leiriä. Yllätyksekseni piikkihernetunnelin sisäänkäynnin lähellä istuskeli Mesitähti. Eloklaanin päällikkö oli selittänyt asiansa, ja olin johdattanut tämän leiriin. Kuolonklaanilaiset olivat hänen sanojensa mukaan käyneet Eloklaanin reviirillä. En voinut olla miettimättä, että olisiko Henkäysvarjo voinut olla sen takana. Jälkiä oli ollut kaksi, joten ajatus ei ollut mahdoton. Henkäysvarjo oli eilen käynyt taas kävelyllä Karhumyrskyn kanssa.
Pienen säädön jälkeen totuus oli tullut ilmi. Se ei ollut lainkaan sitä mitä olin odottanut. Isäni oli keksinyt vastauksen. Sulkatassu ja Sähkötassu olivat olleet ihmeen pitkällä saalistusretkellä, ja he olivat haisseet ketun jätöksiltä. En voinut uskoa kollin sanoja, eikä voinut myöskään Henkäysvarjo. Kolli oli yrittänyt väittää vastaan, mutta todisteet puhuivat puolestaan. Ajankohta täsmäsi, ja kaikki täsmäsivät.
Katseeni liukui Sulkatassuun, joka istui oppilaiden pesän edustalla yksin. Huomasin, että myös naaras vilkuili meidän suuntaamme. Hänen katseensa oli kuitenkin rauhallinen ja huoleton. Minut valtasi lähinnä pettymys. Sähkötassu oli ollut pennuistani ainoa, jolla voisi olla mahdollisuuksia tulla kunnioitetuksi soturiksi, eikä Sulkatassukaan ollut ollut menetetty tapaus. Nyt kuitenkin molemmat pennut olivat rikkoneet päällikön asettamia sääntöjä.
Samassa päässäni välähti. Katseeni kiinnittyi Henkäysvarjoon. Kolli yritti kieltää kaikin tavoin pentujensa osallisuuden asiaan. Nielaisin. Oliko kolli oikeasti sotkenut meidän pentumme hänen likaisiin puuhiinsa?
Kun Mesitähti oli lähtenyt, en jäänyt selvittelemään asiaa. Etsin kuin vaistomaisesti katseellaan Pimentovarjoa. Soturin tumma turkki katosi juuri sotureiden pesään, joten lähdin tämän perään.
”Pimentovarjo?” kysyin ja työnsin pääni pesään. Naaras kääntyi ympäri ja katsoi minua kysyvästi.
”Minulla on asiaa. Tule”, käskin ja käännyin jo ympäri. Naaras ei ehtinyt kysellä enempää, ja tämä lähti perääni. Johdatin soturin ulos leiristä ja tarpeeksi kauaksi ennen kuin aloitin.
”Tahdon selvittää, miten Henkäysvarjo toteuttaa suunnitelmaansa. Minusta tuntuu, että hän on sekoittanut pentumme jotenkin tähän älyttömään juttuun. Oletko yhä mukana, vai aiotko vielä juosta kertomaan Punatähdelle?” kysyin ja katsoin Pimentovarjoa suoraan silmiin. En haluaisi kysyä Henkäysvarjolta asiaa suoraan, vaan olisi yritettävä selvittää se muilla keinoilla. Pimentovarjosta voisi olla apua.

//Pimento?
// 593 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Katsoin Tuhkajuovaa epäilevästi. Hän siis tiesi, että noiden kahden välillä oli jotain. Henkäysvarjo ja Karhumyrsky suunnittelivat jotain Eloklaanin varalle, mutta sen enempää naaras ei ilmeisesti tiennyt. En uskonut, että hän valehteli tietämättömyydestään. Jos hänellä oli vielä salattavaa, tuskin hän olisi kertonut mitään muutakaan. Toisaalta en voinut olla koskaan varma.
”Voitko luvata minulle, että et kerro tästä eteenpäin? Sinäkään tuskin haluat mitään ongelmia Kuolonklaaniin”, Tuhkajuova sanoi. Naaras vaikutti olevan tosissaan, hän ei millään halunnut klaanin saavan tietää.
”Miksi en kertoisi?” kysyin soturilta viileästi hymyillen. ”Uskon, että Punatähti osaisi antaa tälle tiedolle arvoa. Ja jos onnistuisin todistamaan väitteeni todeksi, Henkäysvarjo menettäisi paikkansa varapäällikkönä. Ja sitten hänen tilalleen tarvitaan uusi varapäällikkö, arvaatko, kuka olisi tässä tilanteessa täydellinen valinta?”
Jos ilmiantaisin Henkäysvarjon vielä todisteiden kera, ei olisi paljoa väliä sillä, että olen lisäksi esimerkillinen soturi ja kouluttamassa jo toista oppilastani. Olisin ehdottomasti ykkösvalinta seuraavaksi varapäälliköksi.
Toisaalta hiljaa pysymisessäkin olisi puolensa. Minua ei kiinnostanut mitä Eloklaanille tapahtuisi, joten en välittänyt siitä, vaikka Henkäysvarjo yrittäisikin tuhota klaanin. Vaikka joutuisimme jotenkin sotaan, tuolla tuoreella klaanilla ei olisi mitään mahdollisuuksia meitä vastaan. Henkäysvarjo oli varapäällikkö, joten jos keplottelisin hänen suosioonsa, minusta voisi tulla hänen varapäällikkönsä.
Tarvitsin kuitenkin lisää tietoa, kummin vain päättäisin. Ilmeinen vaihtoehto oli nyhtää niitä Tuhkajuovan kautta. En jaksanut uskoa, että naarassoturi oli tyytyväinen tähän tilanteeseen, missä hänen kumppaninsa pimitti häneltä tietoja. Ainakin tiedän että minä en olisi, eikä Tuhkajuova ole koskaan vaikuttanut kissalta, joka mieluusti olisi kumppaninsa tassun alla.
Käännähdin taas Tuhkajuovan puoleen oltuani hetken hiljaa ajatuksissani.
”En kuitenkaan kerro mitään nyt, kunhan sinä selvität tarkemmin, mitä heillä on meneillään”, minä vaadin. ”En voi uskoa, että annat Henkäysvarjon salata sinulta asioita. Miksi sinun täytyisi luottaa siihen ettei hän tee mitään, jos hänkään ei luota sinuun sen vertaa, että kertoisi suunnitelmistaan?”

//Tuhka?
//285 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Mitä Henkäysvarjo ja Karhumyrsky suunnittelevat? He ovat viettäneet epäilyttävän paljon aikaa keskenään”, Pimentovarjo sanoi ja piti harmaansinisen katseensa tiukasti silmissäni. Aivan, tietenkin soturi oli huomannut saman kuin minä. Muut tuskin eivät sitä olisi ihmetelleet, sillä Henkäysvarjo oli varapäällikkö, joka halusi olla hyvissä väleissä klaanitovereidensa kanssa. Mutta Pimentovarjo oli erilainen. Hän tarkkaili muita koko ajan, ja kiinnitti huomiota kaikkeen mitä ympärillä tapahtui. Hetken ajan harkitsin valehtelevani, etten tiennyt asiasta mitään, mutta luovuin ajatuksesta nopeasti.
Ihme kyllä, minä luotin soturiin ja siihen, että hän ei kertoisi asiaa eteenpäin. Jos en kertoisi, hän kalastelisi tiedon muilla tavoin itselleen.
”En tiedä tarkalleen, enkä haluakaan tietää. Tiedän vain, että se liittyy jotenkin Eloklaaniin, he eivät hyväksy sitä klaania rajanaapuriksemme tai jotain”, vastasin rauhallisesti hetken hiljaisuuden päätteeksi. Pimentovarjo siristi silmiään. Yllemme laskeutui taas hetken kestävä hiljaisuus, kun Pimentovarjo tuntui miettivän asiaa päässään.
”Aikovatko he tuhota Eloklaanin?” musta naaras kysyi suoraan. Minä kohautin lapojani ja jatkoin matkaa eteenpäin. Pimentovarjo lähti saman tien liikkeelle ja otti minut muutamalla harppauksella kiinni.
”Ihanko oikeasti sinä et tiedä?” naaras kysyi. Minä kohtasin jälleen tuon siniharmaan katseen. Pimentovarjo ei lopettaisi, ennen kuin olisi varma siitä, että en tiennyt asiasta mitään.
”Minä en tiedä siitä mitään, enkä välitäkään tietää. Etkä sinäkään sitten tiedä tästä yhtään mitään. Henkäysvarjo vakuutteli, ettei hän aio tehdä mitään, ja minun täytyy uskoa häntä. Hän on kuitenkin tuleva päällikkö, ja tulevaisuudessa hän päättää Kuolonklaanin asioista. Niin kauan kuin hän ei tee mitään konkreettista, en näe syytä kertoa Punatähdelle asiasta”, sanoin ja yrittäen vakavalla ilmeelläni kertoa Pimentovarjolle, että hänen todella pitäisi pitää suunsa kiinni.
Jos Punatähti saisi tietää, siitä ei hyvää seuraisi. En ollut lainkaan varma, kuinka Henkäysvarjo reagoisi siihen. Pahimmassa tapauksessa hän saattaisi tappaa päällikön, en epäillyt etteikö kolli niin voisi tehdä. Henkäysvarjo ajatteli järjellä, joten hän varmasti pitäisi huolen siitä, ettei hänen asemansa Kuolonklaanin varapäällikkönä olisi vaarassa.
”Voitko luvata minulle, että et kerro tästä eteenpäin? Sinäkään tuskin haluat mitään ongelmia Kuolonklaaniin”, sanoin ja katsoin Pimentovarjoa. En ollut varma, mitä naaras ajatteli. Tilanne tuntui epätoivoiselta. Jos naaras kertoisi Punatähdelle, myös minun maineeni ja Kuolonklaanin rauha olisi mennyttä.

//Pimento?
// 338 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Turkilleni osuva kylmä tuuli tuntui tuovan mukanaan pian alkavan hiirenkorvan ajan tuoksuja. Aurinko paistoi korkealla taivaalla; se oli alkanut nousta joka päivä yhä aiemmin, ja laskea yhä myöhemmin. Pian ilmat muuttuisivat jäätävästä vain vilpoisaksi. Toisaalta samalla vesisateet alkaisivat yleistyä.
Istuin leirinä toimivan kuopan reunalla tarkkaillen rennosti klaanilaisia. Olin juuri tullut partiosta, eikä minulla olisi menoa ennen seuraavaapäivää. Turmaloikka istui vieressäni, mutta tajusi pitää minuun välimatkaa. Jossain vaiheessa soturi oli omaksunut tavakseen hakeutua seuraani jos kummallakaan meistä ei ollut tekemistä. Niin kuin me muka olisimme ystäviä. Kolli ei käyttäytynyt erityisen ärsyttävästi. Välillä hän kysyi minulta jotain tai kertoi omista kuulumisistaan, minä annoin yleensä yksisanaisia vastauksia. Joskus Turmaloikka tuntui kyllästyvän tähän, ja pyrki kiusoittelemalla saamaan minusta reaktiota irti, jolloin päätin, että oli vain parempi olla huomioimatta häntä. Hedelmättömistä keskusteluistamme huolimatta hän ei lopettanut luokseni tulemista. Jossain vaiheessa en ollut enää jaksanut nähdä vaivaa saadakseni hänet jättämään minut rauhaan, joten olin hyväksynyt, että missä olinkin, Turmaloikka olisi siellä seuranani.
Tunsin viileän viiman osuvan jälleen selkääni ja värähdin. Harmaa soturi nosti katseensa minuun hänen syömästään oravasta.
”Onko kylmä?”
Siristin kylmästi silmiäni vilkaistessani kollia nopeasti.
”Ei.”
”Sinä olet hilpeää seuraa, kuten aina”, Turmaloikka vastasi pyöräyttäen silmiään. Jätin kollin huomiotta tarkkaillessani erästä parivaljakkoa. Henkäysvarjo ja Karhumyrsky keskustelivat alhaalla leirissä. He eivät näyttäneet varsinaisesti epäilyttäviltä, jos ei otettu huomioon Henkäysvarjon ajoittaista tarkkailevaa vilkaisua ympäristöönsä. En ehkä muuten olisi kiinnittänyt heihin huomiota, ellen olisi nähnyt kaksikon viettävän oudon paljon aikaa yhdessä. En tiennyt, että he olisivat olleet ystäviä, ja minä olin melko tietoinen klaanikissojen välisistä suhteista. Henkäysvarjo oli klaanin varapäällikkö, Karhumyrsky taas minuakin nuorempi soturi. Olin varma, että heidän välillään oli suunnitteilla jotain. Enkä sietänyt sitä, etten tiennyt mitä.
Nousin ylös ja kuulin vierestäni Turmaloikan olevan lähdössä mukaani. Pyörähdin kyllästyneenä kollin suuntaan.
”Pystytkö jättämään minut rauhaan hetkeksi? Minulla on asiaa eräälle, enkä halua sinun kaltaisesi luupään kuulevan.”
Soturi kohautti lapojaan ja istuutui takaisin syömään.
”Noinko helposti tämä kävi?” kysyin aidosti hämmästyneenä, sillä olin tottunut siihen, että Turmaloikan pois häätäminen oli suurikin tehtävä.
”Minä vain tein kuten pyysit. Onko siinä jotain outoa?” Turmaloikka kysyi selvästi teeskennellen viatonta. Katsoin hetken kollia mietiskellen ja käännyin sitten laskeutuakseni alas leiriin.
”Älä leiki ystävällistä. Tiedän kyllä mikä sinä olet kissojasi.”
”Ihan miten vain.”
Astelin sisään piikkihernetunnelista. Muistelin aiemmin nähneeni Tuhkajuovan leirissä, ja kuka paremmin tietäisi Henkäysvarjon tekemisistä kuin hänen kumppaninsa. Status merkitsi naaraalle selvästi paljon, sillä en vieläkään ymmärtänyt miksi kukaan ilman muuta syytä olisi valinnut homeisen Henkäysvarjon kumppanikseen. Leirissä en joutunut kauaa soturia etsimään, vaan löysin hänet astumassa ulos soturien pesästä.
”Hei, Tuhkajuova”, tervehdin riennettyäni naaraan luo. ”Minun on kysyttävä sinulta jotain.”
”Mitä?” harmaa naaras kysyi, mutta olin jo kääntynyt lähteäkseni leiristä pois. En tarvinnut uteliaita korvia juuri nyt.
”Sitten kuulet, kun tulet”, vastasin heilauttaeni häntää merkiksi seurata.
Kuljimme ulos leiristä ja vähän matkan päähän, missä muita kuulijoita ei ollut. Tuhkajuova näytti kysyvältä, mutta hän saattoi kyllä aavistaa, mitä asiani koski. Jos siis hän tiesi siitä itsekään mitään.
”Mitä Henkäysvarjo ja Karhumyrsky suunnittelevat? He ovat viettäneet epäilyttävän paljon aikaa keskenään”, sanoin katsoen tiukasti soturin vihreisiin silmiin.

//Tuhka?
//494 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassun katse kääntyi veljeensä. Sähkötassu oli esittänyt kysymyksen, jota Sulkatassu ei ollut edes tullut ajatelleeksi. Naaras oli ajatellut, että Eloklaanin reviiri oli ainoa paikka jossa seikkailla, mutta eihän se niin ollut. Kuolonklaanin ja Eloklaanin ympärillä oli paljon alueita, jotka eivät kuuluneet kenellekään. Siellä voisi seikkailla ilman pelkoa, että viholliset suuttuisivat rajan ylityksestä. Tietenkään kuolonklaanilaiset eivät tulisi olemaan iloisia siitä, että oppilas kiertelisi ei kenenkään -maita ilman lupaa, mutta se ei nuorta oppilasta pelottanut. Samassa naaras muisti etelässä sijaitsevan kaksijalkalan. Hän ei ollut koskaan nähnyt muuta kuin vilauksia kaksijalan pesistä, jotka häämöttivät jossain kaukaisuudessa ukkospolun takana.
”Aivan! Seuraavaksi voisimme mennä kaksijalkalaan! Mieti mitä kaikkea sieltä löytyisi!” Sulkatassun ääni oli innostunut, ja aivan liian voimakas. Sähkötassu sihahti ja käski sisartaan hiljentämään ääntään. Veli pudisteli turhautuneena päätään.
”Minähän sanoin, että en lähde kanssasi yhtään tämän pidemmälle seikkailulle”, raidallisen kollin ääni oli vakava. Sulkatassu kohautti lapojaan.
”Jos sinä et lähde, joku toinen varmasti lähtee”, naaras virnisti tyytyväisenä. Kaksikko suuntasi kohti Kuolonklaanin reviiriä. Sulkatassu ihasteli Eloklaanin koivumetsää, joka kuitenkin loppui pian. Sekametsä oli sama kuin Kuolonklaaninkin länsiosassa, mutta silti se vaikutti Sulkatassusta paljon mielenkiintoisemmalta täällä Eloklaanin reviirillä. Naaras olisi niin kovasti halunnut seikkailla ja tutkia reviiriä, mutta hän joutui kieltämään sen itseltään. Sähkötassu varmasti jättäisi siskonsa yksin, jos tuo lähtisi yhtään minnekään seikkailemaan. Ja Sulkatassu halusi kokea tämän seikkailun nimen omaan Sähkötassun kanssa.

Kuolonklaanin raja tuli vastaan nopeasti, Sulkatassun mielestä liian nopeasti. Hän ylitti turhautuneena rajamerkit, ja kääntyi sitten veljensä suuntaan. Sähkötassun turkki oli edelleen likainen, ja niin oli Sulkatassunkin.
”Pestään turkkimme puhtaiksi, ja käydään sitten hakemassa ne Sinitassun jättämät saaliit”, harmaaruskea oppilas sanoi.
”Ja sitten palaamme leiriin ja olemme, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Emme tee tätä uudelleen, emmehän?” Sähkötassu varmisti ja katsoi Sulkatassua tiukasti silmiin. Sulkatassu virnisti ja kohautti lapojaan.
”Ei sitä koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan”, nuori naaras hymähti. Sähkötassu pudisteli päätään turhautuneena, kun kaksikko alkoi pestä turkkejaan.
Turkin pesu oli ollut vaativampaa mitä Sulkatassu oli olettanut. Joka paikka oli ketun jätöksiä täynnä, ja ne täytyi saada pois. Kun pesu oli viimein valmis, kaksikko lähti kohti paikkaa, jonne Sinitassu oli luvannut jättää saaliit.
”Oli kyllä hyvä seikkailu. Hyvä että lähdit mukaan. Sinäkin sait vähän kokeilla, miltä oikeat seikkailut tuntuvat!” Sulkatassu hihkaisi innoissaan. Sähkötassu ei vastannut mitään. Sulkatassu oli tottunut siihen, että veli oli luonnollisestikin tylsimys. Toisinaan Sulkatassu onnistui vetämään kollin mukaan juttuihinsa, mutta Sähkötassu ei koskaan pitänyt siitä, tai niin hän ainakin esitti. Naaras oli varma, että jossain syvällä sisimmissään veli oli pitänyt seikkailusta.

Kuolonklaanin leirissä oli rauhallista, kun kaksikko astui piikkihernetunnelista sisään. Sulkatassu kantoi hampaissaan hiirtä ja jänistä, ja Sähkötassulla oli mukanaan orava. Kaksikko pysähtyi, kun Jyrkänneloikka käveli heitä kohti. Harmaan soturin kasvoilla oli tuima ilme.
”Ettekö te tuon enempää saaneet, vaikka vietitte metsällä lähes koko päivän?” kolli murahti ja katsoi saaliita arvostellen. Sulkatassu oli alkamassa selittämään suu täynnä saalista, mutta tajusi sitten pudottaa ne maahan.
”Saalisonni oli tänään todella huono! Sinitassu luovutti aiemmin, mutta me halusimme saada ainakin vähän saalista. Katso, niin me saimmekin. Tämän jäniksen nappaaminen oli todella vaikeaa”, Sulkatassu valehteli epäröimättä kokeneelle soturille. Jyrkänneloikka katsoi hetken kaksikkoa, eikä sanonut mitään. Hetken ajan kolme kissaa tuijottivat vain toisiaan, kunnes Jyrkänneloikka murahti:
”Viekää ne tuoresaaliskasaan.” Sulkatassu kuuli Sähkötassun huokaisevan helpotuksesta, kun kaksikko käveli kohti tuoresaaliskasaa. Harmaanruskeaa raidallista naarasta ei kiinnijääminen pelottanut. Suunnitelma oli aukoton, eikä kukaan voisi saada heitä kiinni. Oppilaat laskivat saaliinsa tuoresaaliskasaan, ja he astelivat oppilaiden pesän edustalle. Sulkatassun katse liukui parantajan pesälle. Sen edustalla Hehkuaskel selitti jotakin Tiputassulle, uudelle parantajaoppilaalle. Tiputassusta ei koskaan tulisi soturia, koska tuo oli sokea. Sulkatassu oli monet kerrat nähnyt Tiputassun siskoineen leirissä, kun nuo olivat olleet vielä pentuja. Kaksikko oli Sulkatassua ja tämän pentuetovereita joitakin kuita nuorempi. Kilpikonnakuvioinen Tiputassu tuntui katsovan Sulkatassua suoraan silmiin. Naarasta huvitti ajatus. Eihän Tiputassu nähnyt mitään, vaan hänen sokea katseensa sattui aina vain osumaan johonkin. Sulkatassua kiinnosti sokeus. Hän oli joskus jutellut Sumusilmän kanssa sokeudesta, mutta hänestä ei ollut saanut paljoa irti. Sumusilmä oli melko masentuneen oloinen, eikä tuo mielellään puhunut omista asioistaan. Sulkatassun päähän juolahti ajatus. Hän nousi ylös, ja huomasi Sähkötassun katsovan häntä kysyvästi.
”Käyn tuolla nopeasti”, Sulkatassu ilmoitti virnistäen ja lähti kävelemään leirin halki kohti parantajan pesää.
”Mikä tuo kamala katku on?” Tiputassu kysyi närkästyneenä, ennen kuin Sulkatassu edes ehti heidän luokseen. Hehkuaskel kohdisti katseensa Sulkatassuun ja maisteli ilmaa. Naaras ei ymmärtänyt, miksi parantaja irvisti.
”Se on Sulkatassu. Missä sinä Sulkatassu olet pyörinyt, kun haiset tuolta?” parantaja kysyi lämpimällä äänellään. Sulkatassu tajusi vasta nyt, että ketun jätöksien hajut eivät olleet kadonneet nuorukaisen turkilta. Olikohan Jyrkänneloikka haistanut saman? Ajatus katosi nopeasti Sulkatassun mielestä, kun tämä muisti asiansa.
”Tiputassu, voisitko auttaa minua yhdessä asiassa?” naaras kysyi hymyillen, vaikka tiesi ettei nuorempi oppilas sitä näkisi. Tiputassu oli sanomassa jotakin, mutta Hehkuaskel ehti ensin:
”Totta kai. Minä menen järjestelemään yrttivarastoja siksi aikaa. Jutelkaa vain aivan rauhassa.” Tiputassu ei vaikuttanut olevan innoissaan siitä, että parantaja oli ikään kuin työntänyt oppilaansa tähän tilanteeseen. Sulkatassu sen sijaan piti tästä tilanteesta. Nyt hän voisi kysyä Tiputassulta sokeudesta niin paljon kuin vain jaksoi. Naaras ei tosin ollut varma, vastaisiko sokea kolli kysymyksiin.
”Okei. Millaista on olla sokea? Miten sinä liikut eteenpäin, kun et näe mitään?” Sulkatassu kysyi ja tarkkaili Tiputassun ilmeitä ja eleitä.

//Tipu? Sori ku tungin Sulan seuraan, en nähny et Tipulla olis mitää kesken nyt xd KP-boosti käytössä
// 841 sanaa