Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Untuva

Sain linkutettua leiriin asti, vaikka tikku painoikin ikävästi tassussa. Haukkasiiven mielestä minun piti käydä parantajalla ja hän oli lähtenyt saattamaan minua leiriin liikkeillä olevan tappajan takia. En kuitenkaan uskonut, että soturi lähti mukaani oman turvallisuuteni takia, vaan enemmänkin, ettei hän joutuisi pulaan jätettyään oppilaan ilman seuraa. Se sai minut poraamaan katseeni ruskeaturkkisen kollin niskaan, sillä hän matkasi reippaaseen tahtiin edellä ja minä yritin parhaani mukaan pysytellä perässä. Haukkasiivellä oli varmasti jo kiire takaisin, sillä hän oli sanonut Jääviillolle vielä palaavansa partioon tämän jälkeen. Olin tuhlannut hänen aikaansa tarpeeksi, tiedostin sen itsekin. Mutta en itsekään voinut sanoa nauttivani tilanteesta.
”Pärjäät tästä varmasti parantajan pesälle asti”, Haukkasiipi naukaisi leirin suuaukon kohdalla. Nyökkäsin nopeasti ja samalla soturi kääntyi ja lähti juosten takaisin. Linkkasin syvemmälle leiriin ja otin suunnakseni suoraan parantajan pesän. Turha sitä kai oli enää teeskennellä, ettei mitään olisi tapahtunut, kun puolet kuolonklaanilaisista oli jo varmasti pannut merkille linkkaukseni. Tuskin kuitenkaan, mutta halusin päästä mahdollisimman nopeasti kuntoon ja jos parantajalla käyminen oli ainut vaihtoehto sen saavuttamiseksi, se oli hoidettava pois alta. En halunnut tällaisen pienen asian vaikuttavan koulutukseeni, varsinkaan kun olin jo niin pitkällä. Parantajan pesä sijaitsi kahden kiven välissä ja juuri kun olin aikeissa sujahtaa sisälle kuulin keskustelua. Kuulin sanan tappaja ja se sai minut pysähtymään suuaukolle. En nähnyt ketkä puhuivat, eivätkä hekään todennäköisesti nähneet minua. Saati olisivat kuulleet askeliani, sillä toisen äänestä kuului jonkinlaista kiihtynyttä äänensävyä. Tunnistin äänet. Toinen kuului parantajaoppilaalle Tiputassulle ja toinen hänen sisarelleen Lehtitassulle. En halunnut keskeyttää toisia, mutta minun todella täytyi näyttää tassuani, joten päätin siitä syystä jäädä odottamaan. En kuitenkaan olisi ikinä arvannut kuulevani sitä, mitä satuin kuulemaan. Kaksikko puhui suunnitelmasta ja tappajasta, enkä uskonut sen kuuluvan kaikkien korville. Päätin kääntyä siitä syystä takaisin, mutta unohdin kipeän tassuni. Tassuni ajautuivat solmuun ja kompuroin nenälleni aiheuttaen sen verran ääntä, että keskustelu parantajan pesän sisäpuolella hiljeni. Murahdin ja kömmin ylös, mutta olin onnistunut kompuroimaan puoliksi sisälle. Kohtasin Lehtitassun vihreän katseen sekä Tiputassun pää oli kääntynyt myös suuntaani.
”Tuimatassu?” Lehtitassu oli ensimmäinen meistä, joka sanoi jotain. Nielaisin, mutta muuten en antanut näyttää naaraskissalle sitä, kuinka outo ja hämmentävä tilanne oli. En tiennyt osasivatko sisarukset päätellä, että olin kuullut jotain vai uskoisivatko he, jos sanoisin vasta sattuneen paikalle. Päätin yrittää jälkimmäistä vaihtoehtoa, vaikka tiesin, etteivät toiset voineet niin typeriä olla, että uskoisivat. Minulla ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa.
”Sain tikun tassuuni”, tyydyin hymähtämään ja linkkasin lähemmäs toisia. Tikku oli painunut niin syvälle, että se tihkutti verta maahan. Nostin tassuani kuin todisteeksi siitä, etten ollut salakuunnellut tahallani. Sitä paitsi tuskin oli minun syyni, että Lehtitassu ja Tiputassu olivat olleet sen verran äänekkäitä kuullakseni heidät ihan pesän ulkopuolelta.

// Lehti? Tipu?
// 427 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Partiomme yrttien haku reissulla oli mennyt ihan hyvin, kukaan ei ollut vielä kuollut. Mutta kun palasin siskoni oli pesässäni, mikä ei voinut tarkoittaa hyvää. Hehkujalka oli kadonnut.
“Hei vain, mitäs sinä täällä teet?”, kysyin siskoltani, haistoin hänen hajunsa hyvin. Odotin että toinen vastaisi ennen kuin lähtisin viemään yrttejä. En haistanut ainakaan ilmassa veren metallista hajua, joten sisareni voisi jopa yllättää minut asiallaan. Mutta tuskinpa.
“Vie yrttisi ensin, meidän täytyy puhua”, hän sanoi, eli naaraalla tosissaan oli asiaa. Nyökkäilin lähtien yrttieni kanssa muualle, palaten pian sisareni luokse, hän oli yllättävän hiljainen.
“Olemme suunnitelleet Sähkötassun ja Sulkatassun kanssa suunnitelmaa miten saisimme tappajan kiinni ilman joutumatta ongelmiin, sekä tarvitsemme sinun apuasi”, hän sanoi. Pysähdyin paikalleni huokaisemaan ääneen. Mitä ketun jätöstä ihan oikeasti? Hän oikeasti luuli tämän olevan hyvä idea, missä vaiheessa. Mutta oikeasti? Miksi hän luuli sen olevan hyvä? Jos he saisivat tappajan kiinni toki, mutta jos eivät, heillä oli aina suurempi riski tulla tapetuksi jos he kerjäsivät sitä.
“Limanuljaska! Kerjäätkö lepopaikkaa emon vierellä vai? Tappaja listii sinut heti jos kuulee teidän olevan edes jäljillä!”, murisin siskolleni. Jos hännästäni olisi ollut paljoa jäljellä, se olisi kyllä heilunut nyt vihaisena. Kyllä, vihaisena, ei huolissaan, tai ärtyneenä, vaan vihaisena. Hän oikeasti ansaitsisi nokkaansa!
“ja mistä alkaen olet alkanut luottamaan niihin hiirenpapanoihin?”, sihisin. Sekin vielä. Minua oikeastaan kirpaisi koko asia että siskoni oikeasti omasi muita ystäviä kuin minä, vaikka se oli täsmälleen vin tervettä omata liittolaisia. Mutta tiesin etten ikinä itse saisi liittolaisia.
“Ihan kuin ansaitsisitkaan niitä koskaan”, Ääni vierelläni sanoi. Karvani vousivat vihaisena äänen vaikutuksesta pystyyn.
“Ja kohta siskosi kuolee heidän kanssaan vain sinun taitojesi puutteesta, koska se tappaja hoitaa hänet pois päiviltään niitten muiden ruumiiden kanssa”, Ääni sihisi korvaani. Halusin painua maan alle, pelko valtasi ruumiini, olin aivan varma että menettäisin siskoni aivan pian oman kykyni puutteesta.
“Tiputassu rauhoitu, sen takia emme pidä paljoa ääntä suunnitelmasta, en pyydä sinua kuin tunnistamaan kasvin jota tappaja käyttää? Oletko haistanut sitä missään? Sitä paitsi he eivät ole niin pahoja”, Siskoni kuulosti huvittuneelta puhuessaan minulle, mutta minä en ollut huvittunut. Otin pitkän henkäyksen ja käänsin pääni toiseen suuntaan ajatellen mitä vastaisin. Toki olin haistanut yrtin kuolleiden turkeissa, oli kuin heidät olisi uitettu raudan, kuoleman, sekä yrtin suloiseen sekoitukseen.
”Toki, Vesiminttu, ei ole niin kuin en olisi itse ajatellut tätä”, Huokaisin, miettien oliko tämä elämäni yksiä isoja, vai pieniä virheitä, koska virheitä ne ainakin olivat. Sen tiesin. Ei minun pitäisi antaa siskoni mennä vaarallisen tappajan perään. Kuulin kuinka siskoni nousi ylös istumaan, varmaan lähteäkseen.
”Lehtitassu?”, Kysyin vielä nopeasti. Toinen hymähti vastaukseksi. Pystyin vain kuvittelemaan hänen hennon kehonsa kääntymään takaisin minua. Millainen hän oli nykyään? Isompi toki, mutta oliko hän muuttunut? Niin, tarkoitin sitä, jotkut kissat olivat aivan eri näköisiä pentuina kuin isoina. Pelkäsin, niin, pelkäsin siskoni olevan yksi niistä, että minulla olisi loppu iäkseni väärä kuva sisarestani.
”Ole varovainen, ihan oikeasti limanuljaska, tarkoitan sitä. Jos se vaatii isoilta tahoilta rukoilua hengeltäsi- arvaa mitä, jos kuolet kerron kaikille tuleville pennuille että että kuolit kun klaanin vanhus istui päällesi pentuna”, En tiennyt mistä tuokin tuli, olin itsekkin melkein naurahtaa asialle. Siskoni tuhahti huvittuneena ja muka vihaisena päätöksestäni. En tiennyt mikä hänen ilmeensä oli, mutta hän oli selvästi helpottuneempi sanoistani.
”Se sama sana kiertää jos sinä jotenkin vedät henkesi täällä”, Hän tuhahti muka vihaisena, vetäen loppuun vielä dramaattisen ”Mh” tuhahduksen naarasmaisesti. Itse hymyillen vähän. Mikä nenäveren hakija. Sitten kuulin jotain, rasahduksen, pesän suulta, joku oli kaatunut, sekä kironnut. Käänsin katseeni oviaukosta siskooni, nyökäten pesän suulle. En tosin tiennyt jos hän elehti jotain tai edes näki jotain, mutta sitten kuulin siskoni hentoja askelia. Joku oli kuullut meidät, eikä se jokin kuulostanut keveältä. Hiiren papanat! Hehkuaskeleella oli kevyet askeleet! Jos joku sotureista oli kuullut meidät peli olisi pelattu, olisimme kuollet. Tosin kuka vain voisi olla mahdollinen ratkaisu, tappaja. Sitten sisareni kysyi hämillään
”Tuimatassu?”

//619 sanaa
//Dyn dyn tyy, Tuima? Lehti?

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo: 12kp –

Haukkasiipi: 13kp –

Tuhkajuova: 65kp! –

Tuimatassu: 8kp –

Sähkötassu: 21kp! –

Sulkatassu: 30kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Sateen ropina tunkeutui lämpimään uneeni ja sai minut heräämään. Raotin hitaasti silmiäni ja katsahdin pesän kattoon. Kaatuneen kuusen oksien välit oli tilkitty erilaisilla oksilla ja lehdillä, joten se oli vedenpitävä. Kuulin, kuinka jotkut soturit vääntelehtivät vuoteillaan. Ilmeisesti sade piti heitä hereillä. Sade taisi olla varsin voimakas, sillä sen ääni hukutti alleen vesiputouksen pauhun. Vaikka sateen ääni tuntui ärsyttävän muita sotureita, minä nautin siitä. Olisin voinut vielä nukkua, mutta väsymys oli kadonnut tiehensä. Loikoilin tovin sammalvuoteellani ja kuuntelin, kuinka sade hellitti hiukan. Päätin nousta ylös. Henkäysvarjon vuode oli tyhjä. Pesässä oli myös muutama muu tyhjä peti. Katsahdin Väärävarjon valkeaan turkkiin. Kolli oli hereillä, ja hän istui ryhdikkäästi omalla vuoteellaan. Soturin vaalean meripihkaisissa silmissä oli terävä katse, kun hän katsoi minuun. Valkea kolli ei hymyillyt kuten normaalisti, vaan käänsi katseensa nopeasti pois.
Puikkelehdin nukkuvien sotureiden välistä ulos pesästä. Pääaukiolla oli varsin hiljaista, ja leirin maa oli märkää. Siellä täällä oli pieniä vesilammikoita. Istahdin yhden lammikon eteen ja katselin, kuinka sadepisarat putoilivat veteen. Se näytti kauniilta. Turkkini kastui yllättävän nopeasti, kun sade voimistui taas. Pääaukio oli miltei tyhjillään. Vartiossa oleva Kalmakuu oli siirtynyt piikkihernetunnelin suojaan, mutta erotin kollin punaruskean turkin täältä saakka.
Etsin katseellani Henkäysvarjon vaaleanharmaata raidallista turkkia, mutta kolli ei ollut aukiolla. Arvelin, että hän oli Punatähden pesässä tai muualla päällikön kanssa.
Ensimmäiset kissat alkoivat heräillä. He astuivat tympääntyneinä ulos pesistään ja hakivat leirin seinämien läheltä sateensuojaa. Jotkut soturit kävivät herättämässä oppilaansa harjoituksiin. Raparperitassulla oli tänään vapaapäivä, sillä olimme olleet eilen harjoituksissa miltei koko päivän.

Aamupäivä eteni hitaasti. Sade lakkasi jossain kohdin, mutta alkoi pian uudestaan. Minä istuskelin lähellä kallion seinämää ja katselin kissojen touhuja. Henkäysvarjo oli jossain vaiheessa saapunut pääaukiolle Punatähden kanssa. Kaksikko keskusteli vakavan oloisina jostakin, kenties reviirillämme liikkuvasta murhaajasta. Väärävarjo oli astellut ulos sotureiden pesästä, ja kolli oli vilkaissut minua, ja kääntänyt heti katseensa pois. Valkean soturin elekieli kertoi, että hän oli loukkaantunut. Se ärsytti minua. Olin vain sanonut hänelle asian niin kuin se oli, ja hän meni ja loukkaantui.
Henkäysvarjo oli järjestänyt partiot, ja minä olin päässyt mukaan aurinkohuipun saalistuspartioon. Partion johtajana toimi Rapakynsi, ja mukaamme lähtisivät Ruostekukka, Pikkukaaos, Väärävarjo ja Keltapilke. Saalistuspartiot olivat varsin erilaisia tänä päivänä. Kuljimme lähes koko ajan pareittain, jottei kukaan joutuisi murhaajan kynsiin. Olin jo päättänyt, että Väärävarjo olisi tänään minun parinani. Halusin kertoa hänelle, ettei hänellä ollut mitään syytä olla minulle vihainen.
Viimein tuli aurinkohuipun hetki, ja minä kävelin ensimmäisenä piikkihernetunnelin liepeille odottamaan partiota. Taivas oli edelleen täynnä tummia pilviä, vaikka sade olikin lakannut. Kun partio oli kasassa, Rapakynsi johdatti meidät ulos leiristä.
Leirin ulkopuolella suuntasimme kohti etelää, jossa puita kasvoi harvakseltaan, ja aluskasvillisuus oli olematonta. Alue oli melko nummimaista. Reviirin eteläosassa kasvoi pitkää ruohikkoa. Väärävarjo jatkoi minun välttelyä. Kolli jättäytyi tarkoituksella partion perälle, kun huomasi minun kulkevan aivan Rapakynnen kannoilla. Turhautuneena myös minä jättäydyin jälkeen, jolloin Väärävarjo vain mulkaisi minua. Päätin pysyä vaiti niin kauan, kun aloimme järjestellä pareja.
”Minä ja Ruostekukka huolehdimme toisistamme tämän partion ajan. Jakakaa itse loput parit”, Rapakynsi sanoi tuhahtaen. Ruostekukka ei väittänyt vastaan. Huomasin Pikkukaaoksen astelevan kohti Väärävarjoa.
”Mennäänkö?” tummanruskea tabbykuvioinen naaras kysyi, mutta minä astuin kaksikon väliin.
”Sinä menet Keltapilkkeen kanssa”, tuhahdin ja katsoin vakavana Pikkukaaosta. Naaras kohautti välinpitämättömästi lapojaan ja kääntyi sitten toisen soturin puoleen. Kun kaksikko poistui paikalta, minä käännyin Väärävarjon puoleen. Kolli kohtasi katseeni, mutta lähti sitten kävelemään poispäin.
”Älä jaksa olla tuollainen”, ärähdin ja ravasin kissan perään. Väärävarjo kohautti lapojaan ja pudisteli turhautuneena päätään.
”Mikä sinua riivaa?” kysyin ja katsoin itseäni kookkaampaa soturia, joka ei vaivautunut edes vilkaisemaan minuun päin. Suuntasimme kohti itäistä rajaa. Väärävarjo ei vastannut kysymykseeni, vaan jatkoi välinpitämättömästi matkaa eteenpäin.
”Kyllähän minä arvasin, että sinä vain esität ystävääni”, sanoin ja kiristin tahtiani päästäkseni soturin ohitse. Märkä ruoho hipoi vatsakarvojani ja sai turkkini kastumaan. Kuulin Väärävarjon pysähtyvän. En vaivautunut pysähtymään, vaan jatkoin matkaani.
”En minä mitään esittänyt!” kolli huudahti perääni, ja sai minut pysähtymään. Sydämeni hakkasi rinnassani kiivaasti saaden oloni epämukavaksi. Välimatkaa soturiin oli joitakin ketunmittoja. Käännyin häntä kohti turhautuneena. Väärävarjo käveli lähemmäksi, mutta jäi kahden ketunmitan päähän. Kollin kasvoilla oli surumielinen ilme. Se ei vedonnut minuun enää.
”Minä pidin sinusta ihan oikeasti. Luulin, että olisit ollut jotenkin erilainen, mutta minä erehdyin. Olet ihan samanlainen kuin muutkin täällä”, Väärävarjo sanoi. Nyt kolli vaikutti lähinnä vain vihaiselta. En ollut koskaan nähnyt Väärävarjoa vihaisena.
”Kai minä olen, kun olen kuolonklaanilainen!” sihahdin vastaukseksi ja olin taas kääntämässä Väärävarjolle selkääni, mutta kolli pysäytti minut.
”Ei se saisi määrittää sitä, millainen sinä olet kissana”, kolli sanoi kovalla äänellä. Sade alkoi taas. Se kasteli nopeasti turkkimme, muttei se häirinnyt minua lainkaan.
”Mitä ihmettä sinä tarkoitat? Minä olen soturi, muulla ei ole väliä”, ärähdin. Väärävarjo joutui astumaan lähemmäksi, sillä sade heikensi puheen kuuluvuutta.
”Kyllä minäkin olen soturi, mutta osaan siltikin käyttää omaa päätäni! Sinä sen sijaan teet kaiken miten joku toinen sanoo, onko sinulla omaa tahtoa lainkaan?” valkea kolli kysyi ja katsoi minua terävällä katseellaan. Hänen kysymyksensä hämmensi minua, sillä en ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Tietenkin minulla oli oma tahto, mutta ei klaanissa voinut elää miten itse tahtoi. Oli noudatettava sääntöjä ja lakeja, sekä päällikön sanaa.
”Tietenkin minulla on!” tuhahdin vastaukseksi. Väärävarjo ravisteli turkkiaan, joka oli nyt läpimärkä. Kolli pudisteli päätään.
”Eikä ole. Sinä et tiedä omasta tahdosta mitään. Elät kuten isäsi tahtoo, etkö sinä ymmärrä? Hän on jopa päättänyt, ketä sinä saat rakastaa. Minä yritin vain auttaa sinua, mutta ilmeisesti olet liian hiirenaivoinen ymmärtääksesi, ettei kukaan voi sanoa sinulle millainen sinun täytyy olla”, Väärävarjo ärähti ja käänsi minulle selkänsä. Minua suututti kollin käytös. Kuinka hän saattoi puhua noin minun isästäni? Jyrkänneloikka oli soturi, jota hän edes hädin tuskin tunsi, ja niin hän vain kuvitteli tuntevansa hänet. Väärävarjo kuvitteli tuntevansa myös minut, vaikkei hän oikeasti tiennyt elämästäni mitään. Se johtui kai siitä, ettei Väärävarjo ollut oikea soturi. Aivan kuten Henkäysvarjo oli sanonut. Erakot eivät koskaan tulisi ymmärtämään, millaista klaanielämä oli.
Käänsin selkäni Väärävarjolle. Olisi keskityttävä saalistamiseen, vaikka tuskin tällaisella sateella mitään saalista edes saisi. Kaikki eläimet etsivät varmasti parhaillaan turvapaikkaa puiden juurikoista ja pensaiden alta. Lähdin kulkemaan kauemmaksi Väärävarjosta, enkä kuullut hänen askeleitaan takanani. En vaivautunut vilkaisemaan soturia. Turhaan minä edes vaivauduin keskustelemaan hänen kanssaan. Ei kolli minua kuitenkaan ymmärtäisi.

En tavannut Väärävarjoa ennen kuin partion oli aika kohdata paikassa, jossa olimme erkaantuneet. Olin onnistunut unohtamaan kollin sanat saalistusreissun ajaksi, ja saanut kiinni hiiren ja rastaan. Rastas ei ollut päässyt lentoon, sillä vesi oli kastellut sen siivet ja tehnyt höyhenistä liian painavia. Se oli ollut helppo saalis. Sade oli taas hellittänyt, ja aurinko pilkisti pilven takaa luoden sille kultareunuksen.
Partion jäsenet katsahtivat minun suuntaani hieman yllättyneinä, kun saavuin paikalle yksin. Väärävarjo tuli hetken kuluttua toisesta suunnasta. Kolli kantoi suussaan vesimyyrää. Kukaan ei vaivautunut sanomaan mitään, vaan Rapakynsi lähti johdattamaan meitä kohti leiriä.
Minä vilkaisin Väärävarjoa, mutten sanonut mitään. Kollin sanat soivat päässäni jatkuvalla toistolla. Aluksi ne tekivät minut vihaiseksi, mutta sitten aloin miettiä sanojen merkitystä. Miksi kolli ajatteli, että toimin tismalleen kuten isäni tahtoi?

// 1118 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu asteli lammen veteen epäröimättä. Vesi oli huomattavasti lämpimämpää kuin Hehkulammen vesi, eikä se viilentänyt turkkia ihan yhtä mukavasti. Sulkatassu vilkaisi Sähkötassua, joka nyökkäsi. Harmaanruskea naaras veti syvään henkeä ja painoi päänsä veden alle. Oppilas kuunteli vesiputouksen pauhua, mutta työnsi sen pois ajatuksistaan. Soturioppilas keskittyi vain hengityksensä pidättämiseen. Hetken päästä hänestä tuntui, että oli pakko hengittää. Silloin naaras nosti päänsä vedestä ja veti keuhkonsa täyteen raitista ilmaa. Hän katsahti taas sisaruksiinsa. Sähkötassun kasvoilla oli sama mitäänsanomaton ilme kuin aina. Sulkatassu oli ylpeä suorituksestaan, sillä hän oli pidättänyt hengitystään pidempään kuin Sähkötassu. Sitten naaras astui ylpeästi pois vedestä ja kääntyi Sinilinnun puoleen.
”Sinun vuorosi”, raidallinen oppilas sanoi ja kehotti siskoaan astumaan veteen. Valkea naaras epäröi hetken, jonka jälkeen hän astui veteen. Naaras vilkaisi sitten sisaruksiaan.
”Me autamme sinua, jos näyttää siltä että jokin menee vikaan”, Sulkatassu lupasi ja hymyili lämpimästi pentuetoverilleen. Sähkötassu nyökytteli merkiksi, että kolli oli samaa mieltä. Niinpä Sinilintu painoi päänsä veden alle. Naaras piti sen hetken siellä, jonka jälkeen hän nosti päänsä ylös nopeasti. Vesipisarat roiskahtelivat ympäriinsä, kun soturi ravisteli päätään.
”Tahdotko yrittää uudelleen?” Sulkatassu kysyi. Tämä oli ollut Sinilinnun ensimmäinen yritys.
”Sähkötassun vuoro”, Sinilintu vastasi tyynesti ja kampesi itsensä ylös vedestä.
”Hyvä on”, Sähkötassu sanoi lapojaan kohauttaen ja astui takaisin veteen. Sulkatassu katseli, kun veli upotti jälleen päänsä pinnan alle. Sähkötassu pysyi pinnan alla pidempään kuin viime kerralla. Kun raidallinen oppilas nosti päänsä pois vedestä, Sulkatassu hihkaisi riemastuneena.
”Teit uuden ennätyksen!” naaras virnisti. Sulkatassu nautti ajasta, jonka hän sai viettää sisarustensa kanssa. Naaras oli jo astelemassa veteen, kun hän tunsi vesipisaran kuonollaan. Tihkusade yltyi hetkessä kaatosateeksi, mutta se ei Sulkatassua haitannut. Sulkatassu huomasi, kuinka leirin pääaukiolla olleet kissat pakenivat sadetta omiin pesiinsä.
”Onneksi me emme pelkää kastumista. Minun vuoroni”, oppilas tokaisi ja astui epäröimättä veteen ennen kuin Sähkötassu ehti pois hänen tieltään. Veli onnistui väistämään Sulkatassua, ja katsahti tuohon tuimasti. Sähkötassu ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan nousi ylös lammesta Sinilinnun vierelle.
Sulkatassu veti syvään henkeä ja upotti taas päänsä lampeen. Nyt ääni oli erilainen kuin aiemmin. Vesiputouksen pauhun lisäksi hän kuuli, kuinka sadepisarat iskeytyivät kovalla vauhdilla veteen. Sulkatassu nautti veden äänestä. Hän pysytteli pinnan alla niin kauan kuin pystyi, ja nosti sitten taas päänsä ylös.
”Sinun vuorosi”, naaras sanoi kovalla äänellä Sinilinnulle ja nousi ylös vedestä. Sulkatassu ei katsonut tärkeäksi ravistella turkkiaan, sillä se tuskin olisi hyödyttänyt mitään, kun satoi kaatamalla. Sisko epäröi. Hän vilkaisi sisaruksiaan, mutta astui sitten lampeen.
Pentuetoverit kävivät jokainen vielä yhden kerran lammessa sukeltamassa, jonka jälkeen sadekuuro oli jo mennyt ohi. Kolmikko päätti, että harjoitukset riittivät tältä päivältä. Jokainen oli saanut kiinni ideasta, ja onnistunut pidättämään henkeään pidempään kuin ensimmäisellä kerralla.
”Meidän täytyy viettää useammin aikaa yhdessä”, Sulkatassu tuhahti, kun kolmikko pesi turkkejaan lammen rannalla.
”Ehkä voimme opettaa Sinilinnulle kaiken, mitä emo opettaa meille uintiharjoituksissa”, Sähkötassu ehdotti ilmeettömänä. Sulkatassu nyökkäsi ja katsahti Sinilintuun. Soturi nyökkäsi myös.
”Haittaakohan se Tuhkajuovaa?” valkoturkkinen naaras kysyi varovasti. Sulkatassu kohautti välinpitämättömästi lapojaan, mutta hän huomasi Sähkötassun ilmeen värähtävän. Veli halusi aina miellyttää emoa kaikin tavoin. Ihan kuin Sähkötassu olisi pelännyt Tuhkajuovaa. Kyllä Sulkatassukin oli mielellään hyvissä väleissä emonsa kanssa, mutta ei hän pelännyt sitä, miten emo reagoisi siihen, että sisarukset opettaisivat Sinilinnulle uimista.
”Ei hänen tarvitse tietää”, raidallinen Sulkatassu kohautti lapojaan, ”ehkä me voisimme joskus salaa viedä Sinilinnun Hehkulammelle uimaan!”
Sähkötassu katsahti ankarasti Sulkatassun suuntaan.
”Ei käy”, veli ilmoitti vakavalla äänellä, ”me emme voi poistua luvatta leiristä.” Sulkatassu pyöräytti turhautuneena silmiään.
”Ilonpilaaja”, hän tuhahti. Sinilintu pysyi vaiti. Sisko oli nostanut katseensa kohti taivaalle. Leirin yli lensi parhaillaan pieni lintuparvi, joka kulki auramaisessa muodostelmassa. Hetken ajan Sinilintu istuskeli vielä kahden oppilaan kanssa, kunnes soturi nousi ylös.
”Olen kovin väsynyt. Nähdään taas”, naaras ilmoitti ja heilautti häntäänsä hyvästiksi. Sulkatassu ja Sähkötassu vastasivat Sinilinnun hyvästeihin, ja sitten oppilaat jäivät kahdestaan. Aurinko oli laskemassa, ja pian olisi aika tavata Lehtitassu ja Tiputassu. Sulkatassu ei ollut jutellut Tiputassun kanssa kuin kerran. Hän oli kohdannut koppavan parantajaoppilaan parantajan pesällä jokin aika sitten. Sokea parantajaoppilas ei ollut antanut itsestään kovin hyvää kuvaa, mutta Sulkatassu oli päättänyt unohtaa sen ja antaa kollille ikään kuin uuden mahdollisuuden. Sulkatassua kiinnosti Tiputassun erilaisuus. Sen lisäksi, että kolli oli sokea, hän oli myös parantajaoppilas. Sulkatassu ei tiennyt paljoakaan parantajan elämästä, ja kenties Tiputassu voisi joskus kertoa siitä.
”Mistä me tarkalleen ottaen aiomme puhua tänään Lehtitassun ja Tiputassun kanssa?” Sulkatassu kysyi veljeltään hiljaisella äänellä, jotta kukaan ulkopuolinen ei kuulisi kaksikon keskustelua. Sulkatassu ei ollut oikein perillä siitä, miksi tapaaminen oli ylipäätään järjestetty. Oppilas oli mukana koko suunnitelmassa vain siksi, että se saattaisi olla mukava seikkailu ja vaihtelua hänen tylsään elämäänsä.

//Sähkö?
// 739 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Sisaremme Sinilintu oli ilmestynyt seuraamme aivan yllättäen. En ollut lähiaikoina viettänyt aikaa juurikaan Sinilinnun kanssa, joka oli ristiriitaista siihen nähden, kuinka paljon perhe minulle merkitsi. Siksi ajattelin suostua sisaren vaatimukseen, että jättäisimme linnut rauhaan. En nähnyt sitä samaa linnuissa, kuin Sinilintu, vaan minulle ne olivat vain tuoresaalista siinä missä muutkin. Välitin kuitenkin sisarestani sen verran, että halusin kunnioittaa tämän pyyntöä ja avasin suuni suostumukseni ilmoittamiseen, niin kuin Sulkatassukin oli hetki sitten tehnyt:
”Lupaan välttää lintujen syömistä viimeiseen asti, mutta jos joskus on kysymys elämästä ja kuolemasta, niin silloin en epäröi pitää itseäni hengissä oli se sitten linnuilla tai jollain muulla.” Sinilinnun silmistä en osannut lukea mitään, mutta uskoin hänen miettivän. Lopulta hän kuitenkin hyväksyi lupaukseni, vaikkakin hän olisi mieluummin hyväksynyt lupauksen kokonaan lintujen rauhaan jättämisestä. Hän kuitenkin tiesi antamieni lupausten pitävyyden, eikä uskonut, että joutuisin hengenhätään aivan heti.
Minun oli vaikea ymmärtää Sinilinnun näkökulmaa, mutta kunnioitin sitä silti.
”Selvä, eiköhän sitten mennä”, Sulkatassu totesi ja nousi ylös johdattamaan joukkoamme kohti leirin lampea. Sitä lähestyessämme toisten puheen kuuleminen muuttui aavistuksen verran vaikeammaksi vesiputouksen pauhun takia. Ei kyse ollut mistään valtavasta vesiputouksesta, mutta kuitenkin sellaisesta, että veden valuessa alas syntyi kuuluvuutta haittaava ääni.
Pysähdyimme lammen reunalle ja annoin katseeni liukua hetken lainehtivassa vedessä. Turkkini oli enää aavistuksen kostea Hehkulammessa uimisesta.
Vilkaisin siskoihini. Sinilintu tarkkaili veden liplatusta keskimääräistä tarkemmin, kuin olisi nähnyt sen liikkeessä Pimeyden metsän salat. Naaraan valkea turkki näytti hieman oranssihtavalta, kun aurinko alkoi hiljaa pudottautua alaspäin. Hänen turkkinsa valkea väri oli niin poikkeava minun ja Sulkatassun turkkien väreistä, mutta se oli kaunis. Olin aina pitänyt valkoista turkkia kauniina.
Minua rehellisesti sanottuna suututti se, miten emomme kohteli Sinilintua. Perhettä ei voinut hylätä sillä lailla ja eihän Sinilintu ollut edes tietääkseni tehnyt mitään. Hyvä minun oli sanoa, kun itsekään en juuri vaihtanut tämän kanssa sanoja vapaa-ajalla. Meissä oli kuitenkin se ero, että minä sentään kelpuutin sisareni seuraani. Sinilintu ei ollut silmissäni epämiellyttävä pettymys. Kaikesta vihaisuudestani huolimatta, en vain voinut lakata arvostamasta Tuhkajuovaa kuin jotain ylempääkin päällikköä. Hän oli emoni ja vanhempiaan kuului arvostaa. Kaiken lisäksi hän oli loistava esimerkki Kuolonklaanin soturista -sellaisesta, joka minä halusin olla.
Kuulin, kuinka Sulkatassu selitti Sinilinnulle jotain sukeltamisesta ja hengityksen pidätyksestä, mitä olisi hyvä tietää ennen, kuin laittaisi päänsä veteen.
”Okei, taisin saada ajatuksesta kiinni”, Sinilintu totesi rauhallisella äänellä ja vilkaisi kumpaakin kuin kysyen, kuka haluaisi aloittaa. Siinä kohdassa minä päätin osallistua keskusteluun:
”Minä voin aloittaa.” Kaksikko nyökkäsi hyväksyen ehdotukseni. Tassutin veteen ja kumarruin siten, että vesi olisi tarpeeksi lähellä, jotta saisin kasvoni laitettua veden alle.
Sulkatassu oli asettunut vasemmalle ja Sinilintu oikealle puolelleni valmiina nostamaan pääni vedestä, jos jokin menisi vikaan. Touhumme varmaan näytti jokseenkin älyttömältä tietämättömien kissojen silmissä, mutta en jaksanut välittää, sillä mitä heidän mielipiteensä minuun vaikuttaisivat.
Vedin henkeä ja työnsin pääni rohkeasti veteen. Korvanikin painuivat veden alle ja niiden täyttyessä vedestä humina valtasi pääni. Kaikki oli kerrassaan taivaallisen rauhallista veden alla. Sen syvä hiljaisuus oli varmaan yksi kauneimmista asioista, mitä oli lyhyen elämäni aikana kuullut. Tuntui, kuin olisin voinut levätä paremmin kuin koskaan. Sitten nostin pääni ylös ja palasin taas äänekkääseen todellisuuteen. Haukkasin kovaäänisesti happea ja olin sokaistua maailman kirkkaudesta.
”Nyt minun vuoroni!” Sulkatassu hihkaisi ja asettui lammen vierelle. Kävellessäni hänen toiselle puolelleen ravistelin paksuista poskikarvoistani vettä päätäni ravistellen. Maahan laskeutuvista pisaroista kuului hiljainen tömähdys.
Sitten soin kaiken huomioni tarkkaavaisesti arvokkaaseen sisareeni, jonka olisin valmis nostamaan veden syövereistä, jos tilanne sitä vaatisi.

//Sulka?
549 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu oli varsin tyytyväinen siihen, miten hän oli pärjännyt harjoituksissa. Vaikka naaras oli aluksi ollut vähällä hukkua, hän oli sen jälkeen suoriutunut jokaisesta emon määräämästä tehtävästä moitteettomasti. Vaikkei oppilas ollut läheskään yhtä kilpailuhenkinen mitä hänen veljensä, hänestä tuntui ihan hyvältä olla jossakin Sähkötassua parempi. Ei velikään mikään maailman surkein uimari ollut, mutta kenties tuon pitkä ja paksu turkki ja erilainen ruumiinrakenne teki veljestä huonomman uimarin.
Kissat olivat saapuneet leiriin, ja Sulkatassu oli suunnannut veljensä perässä heti tuoresaaliskasalle. Harmaanruskea naaras ei ollut nälkäinen, mutta oli päättänyt kuitenkin syödä. Sulkatassu oli huomannut, että hän pärjäsi helposti päivän tai kaksikin syömättä, mutta jossain vaiheessa syömättömyys teki naaraasta väsyneen ja kärttyisän. Lisäksi Varjokarva oli kertonut, että soturin oli tärkeää syödä ainakin pari kertaa päivässä, kun siihen oli mahdollisuus. Tällöin keho pysyi paremmassa kunnossa ja pääkin toimi paremmin.
”Uskotko, että Lehtitassun suunnitelma on tarpeeksi hyvä saamaan murhaajan kiinni?” Sähkötassu kysyi ääntään madaltaen samalla, kun kaksikko söi Sulkatassun valitsemaa rastasta. Sulkatassu kohautti lapojaan.
”En minä tiedä. Isä ja Punatähti ovat monen kuun ajan yrittäneet saada murhaajaa kiinni, mutta tuloksetta. Meillä on todella hyvä tuuri, jos saamme hänet kiinni”, raidallinen naaras sanoi nielaistuaan palan rastaasta. Sähkötassu nyökytteli päätään mietteliään oloisena.
Sulkatassu toivoi, että suunnitelma onnistuisi. Hän oli kyllästynyt maleksimaan pääaukiolla päivät pitkät. Harjoituksissakin Sulkatassun täytyi olla kaiken aikaa Varjokarvan tai jonkun toisen soturin näkökentässä. Naaras halusi kuumeisesti päästä ulos leiristä ihan yksin. Hän halusi tutkia jokaisen kivenkolon Kuolonklaanin reviiriltä ja löytää kaikkea jännittävää. Suunnitelma toi mukavaa jännitystä oppilaan elämään, muttei se vetänyt vertoja kunnon seikkailulle. Raidallinen soturioppilas olisi mielellään lähtenyt Kuolonklaanin reviiriltä päiväksi tai pariksi seikkailemaan. Reviirin lähellä sijaitseva kaksijalkala kiehtoi naarasta erityisesti. Hän oli kuullut, että kaksijalkalassa kaikki oli erilaista kuin metsässä. Siellä oli kaksijalkoja, hirviöitä, koiria ja kotikisuja. Sulkatassu ei koskaan ollut kohdannut kotikisuja, ja hän olisi halunnut tietää, miksi jotkut kissat viettivät ennemmin aikaa sisällä kuin vapaana metsässä.
”Harjoitellaanko hengityksen pidättämistä nyt?” Sähkötassu rikkoi kaksikon ylle laskeutuneen hiljaisuuden, ja Sulkatassu käänsi kellertävän vihreän katseen veljeensä. Naaras ei vastannut, sillä hänen katseensa lipui Sähkötassusta veljen taakse. Sinilintu lähestyi sisaruksiaan kevein askelin. Sulkatassu väläytti Sinilinnulle hennon hymynkaltaisen virnistyksen, kun naaras saapui kaksikon luokse.
”Hei Sinilintu. Miten menee?” Sulkatassu kysyi, ja myös Sähkötassu kääntyi kohti valkeaa naarasta. Naaras kohautti lapojaan.
”Ihan kohtalaisesti. Miten uintiharjoituksissa meni?” sisko kysyi hiljaisella äänellään. Sulkatassu irvisti. Naaras oli siis kuullut harjoituksista, joihin häntä ei oltu otettu mukaan.
”Hyvin. Me opettelimme sukeltamista. Ajattelimme itse asiassa nyt jatkaa harjoituksia leirin lammessa. Tahdotko tulla mukaan?” Sulkatassu kysyi ja vilkaisi kysyvästi Sähkötassua. Ikään kuin vaistomaisesti veljen katse kiersi leirin pääaukion läpi, ennen kuin tuo katsahti Sinilintuun. Sulkatassu päätteli, että veli oli varmistanut, ettei emo ollut paikalla. Tuhkajuova tuskin innostuisi siitä, että sisarukset opettivat Sinilinnulle uimista. Jostain syystä emo oli aina tuntunut vihaavan Sinilintua. Sulkatassu ymmärsi siskon olevan hieman erityinen, mutta se ei Sulkatassua enää haitannut.
”Joo, miksipä ei”, sisko sanoi ensin hymyillen, mutta sitten hän laski katseensa maassa lojuvaan, lähes läpikotaisin kaluttuun rastaaseen. Sinilinnun ilme synkkeni, ja hän katsahti suorastaan pettyneenä sisaruksiaan.
”Taidan sittenkin jättää väliin”, sisko sanoi ja astui askeleen kauemmaksi, aivan kuin Sulkatassu ja Sähkötassu olisivat olleet aikeissa murhata sisarensa. Sulkatassu ymmärsi heti, mistä kiikasti.
”Anteeksi, tuoresaaliskasassa ei ollut muuta, ja Sähkötassu oli kuolla nälkään”, Sulkatassu naukaisi ja työnsi rastaan jäännökset kauemmaksi, ”ole kiltti ja tule kanssamme.”
Sinilinnulla meni hetki, ennen kuin soturi pääsi yli järkytyksestä. Hän käänsi katseensa pois ja veti syvään henkeä.
”Hyvä on, mutta yhdellä ehdolla”, soturi tokaisi ja nosti katseensa takaisin sisaruksiinsa, jotka katsoivat soturia kysyvästi.
”Älkää syökö lintuja. Ne ovat liian upeita tullakseen syödyksi. Oletteko koskaan katsoneet, miten kauniisti ne lentävät taivaalla? Niiden viserrys on parasta mitä kuvitella saattaa. Linnut ovat vähän kuin minun perhettäni, niin kuin tekin. Olkaa kilttejä, älkääkä syökö niitä”, valkea naaras naukui suorastaan epätoivoisesti. Sulkatassu nyökkäsi.
”Me lupaamme. Eikö niin, Sähkötassu”, naaras sanoi ja katsahti veljeensä. Sulkatassulle ei ollut ongelma olla syömättä lintuja, sillä hän ei saanut ruuasta sellaista nautintoa, mitä jotkut kissat kuulemma saivat. Hän pärjäsi ihan hyvin ilman lintujakin.

//Sähkö?
// 646 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Keskityin täysillä partioon, mutta välillä katseeni harhautui etäämmällä keskusteleviin Pimentovarjoon ja Väärävarjoon. Tarkkailin parhaani mukaan Raparperitassun toimia. Oppilas merkkasi rajaa tottuneesti. Hän ei enää tarvinnut partiossa minun ohjeistustani, vaan seurasin vain lähinnä naaraan toimia. Mustaoranssi oppilas olisi takuulla pian valmis ansaitsemaan soturinimensä.
Partio jatkoi matkaa ja otin taas paikkani sen johdosta. Eloklaanin rajalla oli rauhallista. Tuuli puhalsi vieraan klaanin reviirin suunnasta heidän hajujaan nenääni. Eloklaanin partio oli aiemmin tänään käynyt merkkaamassa rajansa.
Kukaan ei puhunut mitään vähään aikaan. Kaikki pitivät huolta siitä, että rajat tuli merkattua. Ympäristössä ei ollut merkkejä tuntemattomista kissoista tai petoeläimistä. Kaikki tuntui olevan aivan normaalisti.
Ollessamme puolivälissä eteläistä rajaa, tunsin vesipisaran iskeytyvän kuonolleni. Sitä seurasi toinen, kolmas ja neljäskin. Ei mennyt kauaakaan, kun tihkusade oli yltynyt sadekuuroksi. Kohotin katseeni kohti taivasta ja nautin mukavasti viilentävästä sateesta. Vilkaisin taakseni vain huomatakseni, etteivät muut partion jäsenet olleet siitä yhtä innoissaan. Väärävarjon kasvoilla oli tympääntynyt ilme. Soturin turkki oli kastunut hetkessä, ja kolli oli läpimärkä.
”Voisimmeko palata jo leiriin? Sade sotkee hajumme muutenkin, eli mitä järkeä on merkata rajoja”, kolli mutisi turhautuneena. Loin soturiin tiukan katseen.
”Tehtävämme oli tarkastaa raja, ja niin me myös teemme. Ei vesi sinua tapa”, tuhahdin ja käänsin katseeni taas eteenpäin. En ymmärtänyt, miten Väärävarjo saattoi edes ehdottaa moista. Ei partioinnin ainoa tarkoitus ollut rajojen merkkaaminen, vaan myös niiden tarkastaminen. Kolli ei sanonut enää mitään, vaan matka jatkui hiljaisuudessa.
Ei mennyt kauaakaan, kun sadekuuro laantui. Taivaalla olleet pilvet olivat alkaneet rakoilla, ja laskevan auringon säteet heijastuivat pilvien raoista kauniisti partion jäsenten turkeille. Jossain kaukaisuudessa puiden latvojen takana näkyi sateenkaari. Sen värit erottuivat selkeästi harmaalta taivaalta.

Viimein partio saapui takaisin leiriin. Turkkini oli yhä hieman kostea, mutta laskevan auringon viimeiset säteet olivat kuivattaneet sitä hieman. Väärävarjo mutisi jotakin epämääräistä ja paineli suoraan sotureiden pesälle. Pimentovarjo ei sanonut minulle mitään, vaan soturi lähti omille teilleen. Annoin Raparperitassulle luvan syödä, jonka jälkeen löysin sopivan paikan itselleni kaatuneen kuusen takaa. Nuolin turkkiani pitkin vedoin kuivattaakseni sitä. Leirissä oli jo hämärää, ja kissat siirtyivät hiljalleen pesiinsä nukkumaan. Huomasin Punatähden ja Henkäysvarjon astelevan ulos sotureiden pesästä. Kumppanini tuli päällikön edellä, mutta jäi odottamaan tuota pesän ulkopuolelle. He keskustelivat jostakin, mutta en saanut puheesta selvää.
Raidallinen kolli huomasi minut. Henkäysvarjo sanoi jotakin päällikölle, joka nyökkäsi ikään kuin hyväksyvästi. Punatähti käveli kumppanini ohitse, ja Henkäysvarjo suuntasi minun luokseni.
”No, miten partiossa meni?” kolli kysyi tuttavallisesti ja istuutui vierelleni, aivan turhan lähelle minua. Olisin halunnut ottaa askeleen tai kaksikin etäämmäksi kollista, mutta kenties se ei olisi ollut viisasta. Henkäysvarjo olisi vain suuttunut, ja välimme olisivat kylmenneet entisestään.
”Hyvin. Rajoilla ei näkynyt merkkejä vihollisista tai muustakaan epäilyttävästä”, totesin virallisesti ja käänsin katseeni harmaasta kollista vesiputoukseen.
”Pitäisiköhän meidän käydä joku päivä kävelyllä leirin ulkopuolella? Voisimme muistella vanhoja aikoja”, Henkäysvarjo ehdotti varovasti. Katsahdin häneen epäileväisenä.
”Leirin ulkopuolella ei saa liikkua turhaan”, vastasin kylmästi ja tyrmäsin idean heti alkuun. Henkäysvarjo näytti siltä, kuin hän olisi halunnut väittää vastaan, mutta kolli myöntyi.
”Entä jos laitan meidät samaan partioon?” varapäällikkö ehdotti. Niinpä tietenkin. Hän teki kaikkensa saadakseen viettää aikaa kanssani. En olisi halunnut myöntyä, mutta ei minulla tainnut olla vaihtoehtoja. Isä oli käynyt jo kerran Henkäysvarjon juttusilla, enkä halunnut hänen tekevän niin uudelleen. Loppujen lopuksi minä kuitenkin olin Henkäysvarjon kumppani, ja minun täytyi myös käyttäytyä niin. Ei olisi maineeni kannalta hyvä ajatus olla huonoissa väleissä kumppaninsa kanssa.
”Ihan miten vain. Minun täytyy nyt mennä nukkumaan. Hyvää yötä, Henkäysvarjo”, totesin ja kohtasin nopeasti kollin sinisen katseen. Viime aikoina olin alkanut pohtimaan melko paljon omia tuntemuksiani. Tällä hetkellä en tuntenut juurikaan mitään. Sydämeni ei pamppaillut kiivaasti, eikä mitään muutakaan epänormaalia tullut ilmi.
”Hyvää yötä Tuhkajuova”, Henkäysvarjo huokaisi, kun nousin ylös ja kiersin kuusen toiselle puolelle. Astuin sotureiden pesään. Silloin tajusin, miten väsynyt minä olin. Olin herännyt auringonnousun jälkeen, ja viime yönä unet olivat jääneet vähäisiksi.
Pujottelin muiden kissojen ohitse omalle sammalvuoteelleni, joka sijaitsi lähellä pesän keskustaa. Asetuin maate mukavaan asentoon, ja vajosin hetkessä syvään uneen.

Seuraavat päivät olivat tavallisia. Ne menivät partioidessa ja Raparperitassun harjoituksissa. Mitään normaalista poikkeavaa ei ollut tapahtunut, paitsi kuin tänä aamuna. Yksi kuolonklaanilaissotureista oli kuollut leirin pääaukiolla. Mustikkakuono oli syönyt hiirtä, ja aivan yhtäkkiä soturi oli alkanut kouristella. Hänen suustaan oli tullut vaahtoa, ja Hehkuaskel oli haettu paikalle. Tietenkin mustaa parantajaa oli kuin varjona seurannut sokea parantajaoppilas. Ei ollut mennyt kauaakaan, kun siniharmaa soturi oli lopettanut kouristelun ja kuollut siihen paikkaan.
Olin katsellut tapahtumia etäältä ja kuullut Hehkuaskeleen sanovan, että hiiren sisällä oli ollut kuolonmarjoja. Olin kuullut marjoista. Yksikin marja saattoi tappaa vahvimmankin soturin. Sen vuoksi en syönytkään marjoja, niistä ei koskaan tiennyt, oliko ne syötäviä vaiko ei.
Lopulta Mustikkakuonon ruumis oli aseteltu leirin keskustaan ja tilanne oli ollut ohi. Kissat supisivat kauhuissaan siitä, että uskalsiko tuoresaalista enää syödä. Oli toki outoa, että tuoresaaliissa oli ollut tappavia marjoja. Joku oli ne sinne takuulla laittanut, ellei hiiri sitten ollut itse syönyt niitä. Hehkuaskel oli arvellut niin käyneen.
”Karmea tapaus”, Väärävarjo oli ilmestynyt vierelleni jälleen kuin tyhjästä. Katsahdin soturiin ja kohautin lapojani.
”Näitä sattuu”, totesin tyynesti. Väärävarjo ei tuntunut yllättyvän vastauksesta, sillä soturi pyöräytti vain silmiään.
”Eikö sinua pelota yhtään?” valkea kolli kysyi.
”Mikä niin?” vastasin kysymykseen kysymyksellä.
”Se, että tapaus ei jää ainoaksi”, kolli totesi varovasti ja piti katseensa tiukasti minussa. Minä sen sijaan katsoin soturin ohitse.
”Ei minua pelota. Jos joku kuolee, se on Pimeyden Metsän tahto. Kaikki kuolevat joskus”, tuhahdin.
”Niin kai sitten. Tämä klaani on ollut viime aikoina aika pitkälti pelkkää kuolemaa”, Väärävarjon ääni muuttui hiljaiseksi ja normaalia matalammaksi.
”Punatähti yrittää hoitaa asiaa koko ajan”, murahdin ja katsahdin nyt ensimmäistä kertaa kunnolla soturiin. Katsemme kohtasi. Väärävarjon hailakan meripihkaisissa silmistä paistoi pelko. En ollut koskaan nähnyt soturia peloissaan, mutta siitä ei voinut erehtyä. Väärävarjo katsoi minua pitkään. Mitä hän oikein pelkäsi?
”Olen nähnyt elämäni aikana paljon kuolemaa, mutta tämä on minulle täysin uutta. Eikö sinua yhtään pelota isäsi, kumppanisi tai edes pentujesi puolesta?” kolli kysyi vaimealla äänellä. Tunsin ikävän tunteen valtaavan minun hetkeksi, kun kolli oli maininnut isäni. Tunne katosi kuitenkin hetkessä, kun ravistelin päätäni. Isä oli vahva soturi, eikä mikään murhaaja voisi häntä kaataa. Pelkääminen oli turhaa. Täytyi vain luottaa Punatähteen ja katsoa, miten asiat selviävät.
”Ei. Minä luotan siihen, että Punatähti hoitaa tämän tilanteen”, vastasin viileästi ja katsoin Väärävarjoa taas silmiin.
”Mitä sinä sitten pelkäät?” Väärävarjo esitti minulle uuden kysymyksen. Siristin silmiäni. Mitä kolli ajoi takaa?
”En minä pelkää mitään”, totesin rehellisesti. En nähnyt syytä olla peloissaan. Kaikki mitä tapahtui, tapahtui Pimeyden Metsän tahdosta. En minä voinut määritellä, miten pitkä omani tai muiden elämät olisivat. Kaikki oli Pimeyden Metsän käpälissä.
”Mitä sinä pelkäät?” esitin vastakysymyksen soturille silkasta uteliaisuudesta. Harvemmin minua muiden asiat kiinnostivat, mutta Väärävarjo oli poikkeustapaus. Hän oli koko ajan vaikuttanut niin rohkealta ja pelottomalta, että ajatus hänestä pelkäämässä sai minut hämmentymään.
”Pelkään, että Kuolonklaani tuhoutuu ja menetän taas kaiken mistä välitän”, kolli huokaisi ja siirsi katseensa käpäliinsä. Kissan ääni oli täynnä surua ja tuskaa. Se sai minut hämilleni.
”Miten niin taas?” se oli ainoa asia, mitä keksin tässä kohtaa sanoa. Väärävarjo kohotti katseensa hitaasti minuun. Oli ahdistavaa nähdä soturi niin murheellisen näköisenä. Mieleni halusi lähteä pois tilanteesta, mutta jalkani eivät totelleet. En minä oikeasti halunnut kuunnella valkean soturin avautumista menneisyyden murheistaan. Miksi minua sellaiset olisivat kiinnostaneet? Jostain syystä en kuitenkaan voinut lähteä. Minun täytyi kuulla, mitä kollille oli tapahtunut.
”Kuten kerroin, olen vaeltanut koko elämäni. Minulla oli joskus perhe, mutta menetin heidät. Minulla oli kumppani, Orkidea. Muiden mielestä hän oli täysin kajahtanut, mutta minä näin hänessä lempeimmän ja kauneimman kissan, mitä maa päällään kantoi. Hän odotti pentujamme kuolessaan. Kotimetsämme syttyi palamaan, ja minä pelkäsin. Pelkäsin tulta niin paljon, etten vain voinut jäädä auttamaan häntä. Kun palasin tulipalon jälkeen, häntä ei ollut enää missään”, kollin ääni pirstaloitui hänen puhuessaan. Kyynel vierähti valkean soturin poskelle.
Olin keskittynyt kuuntelemaan soturin tarinaa, ja tunsin sisälläni muljahtavan. Miksi minusta tuntui näin pahalta katsoa itkevää Väärävarjoa? Kolli nosti katseensa minuun onnettomana. Hän näytti yllättyneeltä ja katsoi minua hetken tarkemmin. Ravistelin päätäni tajutessani, miten typerältä varmasti näytin. Katsahdin kolliin kylmästi.
”Jos olisit rakastanut häntä oikeasti, olisit pelastanut hänet. Sinä olet pelkuri”, murahdin ja nousin ylös. Väärävarjon kasvoille piirtyi pettynyt ilme, ja hän laski katseensa taas alas. Käänsin kollille selkäni ja kävelin pois hänen luotaan.
Tiesin loukanneeni Väärävarjoa, ja se tuntui pahalta. En halunnut sen tuntuvan tältä, halusin tämän tunteen pois. Olinkohan minä tulossa hulluksi, vai mikä ihme minua vaivasi?

// 1349 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Katsoin Sulkatassuun, jonka märältä turkilta valuvat vesipisarat kimaltelivat auringossa. Naaras oli kovin uhkarohkeasti syöksynyt uimaan omin päin, mutta onneksi Tuhkajuova oli mennyt pelastamaan hänet hänen huomattua tarvittavan uimataidon ja tiedon puuttuvan.
Sulkatassu näytti ennen kaikkea huvittuneelta, eikä hänen kasvoillaan näkynyt juuri yhtään säikähtyneisyyttä. Sisar ei selkeästi ajatellut, vaan hyppäsi vain suoraan toimintaan. Sulkatassun varomaton käytös varmasti aiheuttaisi minulle vielä tulevaisuudessakin sydämentykytyksiä -siitä olin varma.
”Uinnin perusta on kelluminen. Jotta kellutte, teidän täytyy rentoutua”, juovikas soturi selitti. Hänen katseensa kävi meissä vuorotellen pitäen huolen siitä, että tosiaan seurasimme.
Emon kerrattua kaiken olennaisen uinnin kannalta, hän pyysi meitä näyttämään uimataitoamme. Sulkatassu olikin jo alussa vähän esitellyt taitojaan, jonka takia emo käski hänet ensimmäiseksi.
Sulkatassun uiminen sujui oikeastaan aika hyvin, kunhan hän vain piti emon antamat ohjeet mielessään. Hänestä tulisi vielä todella hyvä uimari kovalla harjoittelulla.
Sitten oli minun vuoroni. Astelin määrätietoisin askelin syvemmälle veteen. Kun olin mielestäni tarpeeksi syvällä, irrotin tassuni pohjasta ja annoin veden kelluttaa minua. Sitten aloin kauhomaan vettä suurilla käpälilläni ja etenemään virrassa hieman hoippuen. Silloin tällöin uintirytmini hukkui ja vesi oli saada yliotteen minusta, mutta sitten sain sen palautettua.
Tarpeeksi uituani, jotta emo olisi saanut jonkinlaisen kuvan taidoistani, palasin rantaan. En ollut mitenkään erityisen tyytyväinen suoritukseeni ja näin siinä loputtomasti paranneltavaa. Sulkatassu oli ollut ehdottomasti näiden harjoitusten tähti. Tai no, en tiedä osasiko emo katsoa asiaa samalla tavalla sen jälkeen, kun Sulkatassu oli päätä pahkaa mennyt veteen uimaan aivan harjoitusten alussa, mutta olihan hänen nyt pakko olla tyytyväinen edes toisen pentunsa suoritukseen.
Tuhkajuova antoi palautetta suorituksistamme eli pääosin kertoi missä oli parantamisen varaa. Olin saanut aivan niin paljon huomioitavaa, kuin olin odottanutkin. Se oikeastaan vaikutti minuun henkisellä tasolla jonkin verran. Minä halusin olla ylpeyden aihe vanhempieni silmissä, eikä siitä päässyt mihinkään. Pidin sitä kuitenkin hyvänä piirteenä, sillä se laittoi minut työskentelemään kovemmin ja saavuttamaan tuloksia.

Olimme palanneet hetki sitten leiriin. Tuhkajuova oli vielä opettanut meille sukellustekniikkaa, mutta jatkaisimme sitä tarkemmin seuraavalla kerralla. Hän oli antanut meille tehtäväksi harjoitella hengityksen pidättämistä leirin lammessa seuraavaa kertaa varten.
Suuntasimme heti Sulkatassun kanssa tuoresaaliskasalle. Annoin hänen valita riistan minkä jakaisimme ja sitten siirryimme hieman syrjemmälle syömään.
Tänään alkuillasta meidän oli tarkoitus puhua Lehtitassulle ja Tiputassulle naaraan suunnitelmasta tarkemmin, mutta sitä ennen olisi hyvää aikaa harjoitella hengityksen pidättämistä Sulkatassun kanssa.
Sulkatassu haukkasi palan rastaasta nälkäisenä. Naaraalle oli tapana unohtaa syöminen, joten minua miellytti nähdä hänet syömässä.
”Uskotko, että Lehtitassun suunnitelma on tarpeeksi hyvä saamaan murhaajan kiinni?”, sanoin madaltaen ääntäni. Olin tietenkin ennen kysymystäni vilkaissut ympärillemme, ettei olisi turhia korvapareja kuuntelemassa keskusteluamme.

//Sulka?
408 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Kuten olin olettanutkin, Tuhkajuova oli kaiketi nähnyt esitykseni läpi. En kyllä odottanutkaan naaraalta muuta. Häntä ei ainakaan ollut näyttänyt häirinneen se, miten olin puhunut Väärävarjosta, joten ehkä tunteet eivät olleetkaan pelissä. Toisaalta Tuhkajuovasta ei nyt kukaan ottanut selvää. Hän oli aina osanut peittää hyvin tunteensa viileän ulkokuorensa taakse.
Nyt olimme merkkailemassa rajoja, Pimentovarjo seisoi oppilaiden ja Haahkasurman kanssa kauempana. Harvinaisessa tilanteessa minä ja Väärävarjo olimme sattuneet kahden kauemmaksi muusta joukkiosta. Vilkaisin sivusilmällä valkeaa kollia. En ollut edelleenkään hylännyt mielessäni sitä ajatusta, että soturissa oli jotain epäilyttävää, mikä sitten olisi syynä sille, että Tuhkajuova vietti aikaansa hänen seurassaan. Voisin ihan hyvin kysellä kolliltakin heidän suhteensa luonteesta. Minun olisi parempi tietää, jos Väärävarjon lähettyvillä oli syytä olla varuillaan.
Tai ehkä tuo oli vain tekosyy päästä urkkimaan kaksikon välejä. Ehkä en vain halunnut myöntää itselleni, että olin niin kiinnostunut tyhjänpäiväisistä juoruista.
”Väärävarjo”, sanoin kuin ohimennen, ”sinä ja Tuhkajuova vaikutatte aika läheisiltä.”
Valkoinen soturi nosti katseensa minuun.
”Niin? Eivätkö ystävät yleensä ole aika läheisiä?”
Hymähdin ja katsahdin Tuhkajuovan suuntaan. Ehkä hän oli puhunut totta sanoessaan, että Väärävarjo näki hänet vain ystävänä.
”Ai. Olette siis ystäviä”, naukaisin. ”Vain ystäviä. Ette mitään enempää.”
Väärävarjo taisi saada vihjailevasta äänensävystäni kiinni.
”Oletpa puheliaalla päällä”, soturi vastasi ohittaen kysymyksen. Toisaalta se ei välttämättä tarkoittaisi mitään; ehkä hän vain ei jaksanut puhua asiasta. ”Tämä on varmaan pisin keskustelumme ikinä.”
”Helposti”, vastasin viileästi hymyillen. Tuhkajuova lähestyi oppilaiden kanssa, Haahkasurma jolkotti heidän takanaan. Jatkaisimme kaiketi matkaa.

//Tuhka?
//234 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Partion tahti oli nopea, enkä todellakaan ehtinyt kiinnittämään huomiota muuhun kuin Jääviillon tahdissa pysymiseen. Nopeus ei ollut selvästi vahvuuksiani. Yksi askel epähuomiossa tikun päälle sai minut pysähtymään heti ja nostamaan tassua katsoakseni, mitä juuri oli käynyt. Tassussa tuntui jomotus, mutta ei siihen sattunut. Ei tämä tuntunut kivulta. Kyllä sitä yhden partion tikun kanssakin voisi suorittaa loppuun-
”Ketunjätökset, Jääviilto, oppilas sai tassuunsa tikun, saatan hänet leiriin tappajan varalta ja kirin teidät sitten kiinni”, Haukkasiipi tokaisi. Lähdimme siis kahden suuntaamaan takaisin leiriin. Olin astunut ilmeisesti jonkun terävän tikun päälle ja se jomotti polkuanturassani ikävästi. Olisin jatkanut hiljaa partion mukana tikunkin kanssa, mutta Haukkasiivelle en halunnut väittää vastaan. Vaikka tuntuikin välillä typerältä mennä vanhempien kissojen sanojen mukaan, se oli silti järkevää oppilasikäisenä. Tällöin minulla oli parempi mahdollisuus saada mielipiteeni kuulluksi soturina. Ylimieliset oppilaat, jotka olettivat olevansa parhaita kaikessa jäivät varmasti soturina jalkoihin, jos he eivät oppilaina esiintyisi kunnioitettavina sotureille. Jokaisella sanalla ja teolla oli oppilaana oli merkitystä, sillä se saattoi helposti heijastua tulevaisuuteen.
Jouduin linkkaamaan tassuani, sillä tikku tuntui melko isolta. Olin tyytyväinen siihen, ettei Haukkasiipi tarjonnut apua. Ja vaikka olisi tarjonnutkin, olisin kieltäytynyt siitä. Oli jo tarpeeksi turhauttavaa palata takaisin leiriin, kun emme olleet edes päässeet Eloklaanin rajalle asti saati hoitaneet mitään. Olin muutenkin melko hidas ja varsinkin linkkaamalla matka takaisin leiriin tuntui puolet pidemmältä. Haukkasiipi ehtisi varmasti partion mukaan vasta, kun se olisi jo hoitanut rajan merkkauksen kokonaan.
”Onko tätä nyt pakko näyttää parantajalle?” murahdin itselleni, sillä tuntui typerältä saada tikku huolimattomuuden takia. Pidin itseni tyynenä, vaikka tapahtunut nolotti. Päästettyäni sanoja suustani, joka ei normaalisti ollut ollenkaan tapaistani, vilkaisin nopeasti Haukkasiiven suuntaan. Sanat tuntuivat typerimmiltä, mitä edes oloni oli. Toivoin ruskeaturkkisen vain jättävän muminani huomiotta ja jatkavansa matkaa, mutta se taisi olla liikaa pyydetty. Onnistuin aina saamaan itseni tällaisiin tilanteisiin. Muistin edelleenkin elävästi päivän saalistuspartiossa, jossa olin törmännyt erääseen vanhempaan soturiin epähuomiossa. Muistin myös varsin hyvin, kuinka olin möhlinyt totaalisesti suurissa harjoituksissa saalistusosuudessa ja sen lisäksi vielä epäonnistunut lajissa, jonka olin luullut hallitsevani parhaiten. Luulin, että tuollaiset tilanteet olisi jo omalta kohdaltani taputeltu, enkä joutuisi enää käymään sellaisia uudelleen läpi. Ja jälleen kerran olin toivonut taas liikoja. Ja tietenkin tikun piti upota tassuuni juuri Jääviillon seurassa. Mitähän hänkin mahtoi ajatella tämän jälkeen? Ajatukseni keskeytyivät, kun Haukkasiipi avasi suunsa vastatakseen minulle jotakin.

// Haukka?
// 370 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo oli hakenut tuoresaaliskasasta jäniksen, jonka olimme saaneet jo miltei kokonaan syödyksi. Naaras oli minun yllätyksekseni alkanut kehumaan Väärävarjoa ja valkean soturin ulkonäköä. Lisäksi naaras oli kysynyt siitä, oliko entisellä erakolla kumppania. Katsoin tummaa soturia silmiäni siristellen. Mitä Pimentovarjo oikein yritti? Hänen eleidensä perusteella olisi voinut luulla, että naaras oli tosissaan, mutta minä tiesin, ettei Pimentovarjon tapoihin kuulunut tällaiset puheet. Yrittikö naaras ärsyttää minua, vai testasiko hän minua jotenkin? Käänsin katseeni pois soturista ja kohautin välinpitämättömästi lapojani.
”Kai joskus on ollut, mutta ei kai enää. Kysy häneltä itseltään”, tokaisin. Sisimmässäni tuntui pahalta, jos Pimentovarjo aidosti olisi sittenkin kiinnostunut Väärävarjosta. Mutta kun järjellä asiaa ajatteli, niin kenties se olisi ihan hyväkin asia. Jos Väärävarjo jättäisi minut rauhaan, voisin unohtaa hänet ja hänen seurassaan hullun lailla lyövän sydämeni. En odottanut soturin reaktiota, vaan nousin ylös.
”Partio lähtee aivan pian”, sanoin ja katsahdin kylmästi Pimentovarjoon. En sanonut enempää, vaan jätin kissan istumaan yksikseen miltei kokonaan kalutun jäniksen luokse, ja kävelin piikkihernetunnelin liepeille odottamaan muita partion jäseniä. Pimentovarjo lähti nopeasti lähtöni jälkeen perääni. Myös Tuimatassu ja Raparperitassu löysivät tiensä luoksemme. Hetken kuluttua myös Väärävarjo sekä Haahkasurma olivat paikalla.
”Lähdetään”, tokaisin ja lähdin johdattamaan kissajoukkoa piikkihernetunneliin. Ennen kuin pääsimme poistumaan leiristä, vartiossa istuva Rapakynsi kiersi katseellaan jokaisen kissan läpi, ja astui sitten sivuun. Nyökkäsin ikään kuin kiitokseksi ja tassutin hämärään piikkihernetunneliin.
Leirin ulkopuolella kukaan ei sanonut mitään. Kuljin kaikessa rauhassa partion johdossa kohti pohjoista. Ylittäisimme joen ja aloittaisimme rajojen kiertämisen sitten itäiseltä pohjoisrajalta.
Metsässä leijaili vastakukkineiden kuusenkerkkien, sekä erilaisten kasvien tuoksut. Metsä oli herännyt henkiin viherlehden myötä. Pujottelin puiden ja suurien kivien lomassa kohti jokea. Sen solina kantautui korviini jo kaukaa. Ääni oli yhtä rauhoittava kuin vesiputouksen pauhu. Nautin veden äänistä, jopa siitä, kun vesipisarat iskeytyivät sateella sotureiden pesän kattoon. Se sai minut tuntemaan itseni eläväiseksi, kun tiesin veden olevan lähelläni.
Ylitimme joen yhä hiljaisuudessa. Astinkivet olivat kuivia, sillä joki virtasi maltillisen rauhallisesti, eikä tänään tai eilen ollut satanut. Asia varmasti muuttuisi pian, sillä metsän yllä oli edelleen paksu pilvipeitto. Sade alkaisi varmasti minä hetkenä tahansa.
Odotin joen toisella puolen, kun muut tulivat yksitellen astinkiviä pitkin vastarannalle. Väärävarjo tuli aivan perässäni. Valkea soturi hyppeli sulvasti kiveltä toiselle. Päästyään maalle taas, kolli istuutui vierelleni odottamaan muita. En vaivautunut katsomaan soturia, vaikka huomasin sivusilmälläni hänen katsovan minua. Täytyi keskittyä partiointiin, enkä antaisi ajatusteni harhautua hetkeksikään. Pimentovarjo odotteli vastarannalla niin kauan, että Tuimatassu ja Raparperitassu pääsivät astinkiville. Sitten tumma soturi loikki kaksikon perässä luoksemme.
Matka jatkui kohti pohjoista. Kiristin tahtia hieman, kunnes rajan tuntumassa hidastin sen taas kävelyksi.
”Kuten Henkäysvarjo sanoi, me tarkastamme Eloklaanin välisen rajan ja eteläisen rajan”, tokaisin ikään kuin ohimennen, kun partion jäsenet alkoivat jo merkata rajoja.

//Pimento?
// 432 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Partioi, se olisi tämän päivän tehtävä. Asia kerrallaan. Mukana olisi tänään Jokimieli, Jääviilto sekä Tuimatassu. Kukaan heistä ei ollut minulle kovinkaan tuttu. Tarkoituksena oli toki tutustua kissoihin, heidän ajatusmaailmoihinsa sekä olla ihan normaalissa partiossa. Oli kiinnostavaa löytäisimmekö mitään, esim kuollut ruumis. Olisi kiinnostavaa nähdä minkälaisessa maastossa tai olosuhteissa tappajamme tappoi. Ei, ei minua itse kiinnostanut olla uhri, vaan opiskella tappajasta. Katsoa sivusta kun hän vain riisti toisen hengen. Ajatuskin sai minut tuhahtamaan. Pystyin mielessäni näkemään tilanteen hyvin. Mutta toisaalta, kuka klaanistamme olisi tappaja? Kuka pystyi klaanissamme siihen? Miltä hänestä tuntui? Varmasti upealta mutta siis. Miksi? Mitä hän näki tappamissaan kissoissa? Tassutin Tuimatassun ja Jäävillon luokse. En tosin yllättyisi jos tappaja olisi Jääviilto, hänellä olisi taitoja moiseen, hän osasi tapella ja hyvin. Tuimatassu oli iso ikäisekseen, ja kun sanoin iso meinasin ettei hänellä ja jäävillolla ollut paljoakaan koko eroa ja Jääviilto oli sentään iso. En jaksanut tervehtiä jokaista kissaa erikseen, vaan nyökkäsin heille, sillä olin sen verran ajatuksissani. Kirosin jo sitä faktaa ettei Jokimieli ollut vielä paikalla. Kun naaraan viimein päätti osallistua seuraamme olin enemmän kuin kiitollinen. En minäkään jaksaisi tässä koko päivää istuskella. Jonkun kyllä olisi pitänyt näyttää Jokimielelle paikkansa partioissa, sekä ettei hänellä ollut lupaa päättää milloin lähdimme. Mutta niin hän teki. En niinkään kuunnellut Jääviiltoa, tai hänen käskyään lähteä, mutta tassuttelin kollin perässä kylläkin. Mietin mitä Keltapilke teki, hän oli ainakin sanonut minulle aiemmin menevänsä saalistamaan jonkun turhien kissojen kanssa. Mietin mitä naaras saisi saaliikseen, toivottovasti jäniksen, niitten liha oli hyvää. Kuulin että menimme Eloklaanin rajan luokse, joten mietin myöskin heitä. Tulisimmeko törmäämään eloklaanilaisiin? Laittaisivatko he vastaan? Kai he sen verran oman paikkansa tietäisivät etteivät alkaisi sellaisiin? Ei, ei minua haitannut lainkaan tapella, vaan ennemminkin kiinnosti Elonklaanin luonteesta. He vaikuttivat niin erilaisilta uskontonsa kanssa. Sekä muutenkin valtakunta kissoista jotka olivat optimistejä, mietin miten heidän kitkerän hymynsä saisi kitkettyä pois, kuinka paljon kipua se vaatisi saada heidät anelemaan armoa. Katsoin kuinka puut vilisivät silmissäni maailman kanssa, huomaten pian Tuimatassun olevan läheisyydessäni.
”Mitä mieltä olet Eloklaanista?”, Tuimatassu yht äkkiä päätti kysyä minulta. Kurtistin kulmiani miettien mitä hän haluaisi kuulla, oliko hän mallia jolle oli aivan turhaa kertoa oikeaa vastausta? Luultavasti, mutta varmasti hän odottaisi minulta jonkinlaista vastauta vanhempana kissana kuin hän.
“He ovat hyvä vastus, mutta Punatähti on aivan liian hellä heidän kanssaa, en tajua vielä heidän pointtiaan mistään. Turhia riistan kuluttajia”, tokaisin kollille. Pystyin näkemään mielessäni Eloklaanin alun tuhannella eri tavalla. Jos Punatähti halusi hän olisi pystynyt järjestämään heistä massamurhan jos olisi halunnut. Miksi jakaa rajaansa kenenkään kanssa, he veisivät vain riistaa, tilaa, sekä saattaisivat viedä meiltä reviiriä tulevaisuudessa. Mutta ei, hänen tyttärensä oli muutenkin hänelle liian tärkeä, se oli päällikkömme heikko kohta, josta minä henkilökohtaisesti olisin halunnut ottaa kiinni ja tuhota hänet sillä.
“Mutta päällikkön teot olivat varmasti oikeutettuja joillain tasolla. Mitä itse mietit tappaja tilanteesta?”, Kysyin vuorostaan kollilta. Kuljimme juuri vatukkapuskan vierestä.
“Toivon että tappaja saadaan pian kiinni”, hän ehti sanoa ennen kuin tuhahti, sihahti hiljaa kivusta, hän katsahti tassuaan, kiroten ääneen nopeasti.
“Hiirenpapana, sain tikun”, Hän tokaisi. Katsoin oppilaan polkuanturaa todeten toisen olevan oikeassa, mutta huomasin myös että jokimieli tai Jääviilto eivät huomanneet kollin ongelmia, vaan jättivät meidät taakseen.
“Ketunjätökset, Jääviilto, Oppilas sai tassuunsa tikun, saatan hänet leiriin tappajan varalta ja kirin teidät sitten kiinni”, Tokaisin. Kolli käännähti katsomaan minua, nyökäten lopulta, hän oli niin hyvä tappelussa joten en edes miettinyt että jos tappaja saisi hänet tapettua. Alkaisin vasta olemaan huolissani tappajan vaaraallisuudesta jos tappaja tappaisi Jääviillon. En voinut muuta kuin saattaa kollin, muuten voisin saada nuutia päälliköltä että päästin oppilaan yksin metsään kulkemaan. Nytkin pohdin olisinko hyvä lähteä vai yksin mutta en aloittanut valittamaan.

//589 sanaa
//Tuima?

Kirjoittaja: Auroora

”Ai, olemmeko jotain ystäviä nyt, vai?” tokaisin, mutta kävin hakemassa tuoresaaliskasasta meille jäniksen. Olin aina tarkkaillut muita kissoja. En ollut kovinkaan sosiaalinen, mutta koin tärkeäksi tietää, mitä muut kissat ympärilläni ajattelivat ja aikoivat. Siispä minulta ei ollut jäänyt huomaamatta Tuhkajuovan outo käytös. Hän oli tuntunut etsivän katseellaan jotain, tarkemmin jotain kissaa. Ja minulla oli hyvin vahva veikkaus siitä, kuka tuo kissa oli. Tuhkajuova oli sanonut, että syy siihen, miksi hän vietti aikaansa Väärävarjon kanssa oli se, että kolli piti häntä ystävänään. Ei siksi, että naaras itse olisi halunnut olla tuon seurassa. Miksi hän sitten oli etsinyt Väärävarjoa?
Huomasin, että hän tuntui käyttäytyvän Väärävarjon suhteen samalla tavoin kuin minä Turmaloikan suhteen. Siksi en halunnut ajatella, että kaksikon välillä olisi mitään lähelläkään kumppanuutta, sillä sitten se merkitsisi samaa minulle ja Turmaloikalle. Kyseinen soturi oli käyttäytynyt epätavallisen tylysti minua kohtaan eilisen illan jälkeen. Turmaloikka oli kohtuuton ja ylidramaattinen. Minun olisi kai puhuttava hänen kanssaan myöhemmin, jos sopiva sauma löytyisi.
Pudotin jäniksen maahan ja kumarruimme syömään sitä. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa jokin aikaa sitten, joten ei menisi kauan ennen kuin partion tulisi lähteä. Väärävarjo oli myös ilmoittautunut partioon. Olikohan kolli todella tykästynyt Tuhkajuovaan? Vilkaisin naarasta sivusilmällä. Siedin Tuhkajuovan seuraa siksi, että koin olevamme samankaltaisia kissoja. En oikein tiennyt, miksi kukaan muu pitäisi soturista, sillä en uskonut, että kukaan muu pitäisi minustakaan. Väärävarjolla oli outo maku. Samoin Turmaloikalla.
”En sano tällaista usein, mutta… Väärävarjo on aika komea”, naukaisin kokeillen ja katsahdin syrjäsilmällä harmaan naaraan puoleen. ”Ja hän vaikuttaa paljon kypsemmältä kuin vaikka Turmaloikka. Tiedätkö, onko hänellä kumppania? En halua turhaan tuhlata häneen aikaa, jos on.”
Vaikka olinkin ehkä hyvä valehtelemaan ja näyttelemään, kaikista mahdollisista kissoista Tuhkajuova varmaankin näki parhaiten lävitseni. Halusin kuitenkin selvittää, mitä noiden kahden välillä oli, tai oliko heidän välillä mitään ollenkaan. Ja jos Tuhkajuova omaisikin tunteita Väärävarjoa kohtaan, voisin minäkin kenties kohdella Turmaloikkaa jälleen normaalisti.

//Tuhka?
//304 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harakkatassu: 9kp –

Sähkötassu: 49kp! –

Tuhkajuova: 72kp! –

Pimentovarjo: 27kp! –

Sulkatassu: 22kp! –

Raparperitassu: 4kp –

Mahlahalla: 18kp –

Kirjoittaja: Elandra

Leirin pääaukio oli täynnä kissoja, kun palasimme leiriin uintiharjoituksista. Sulkatassu oli tapansa mukaan koetellut hermojani sooloilemalla turhuuksia harjoituksissa, mutta ensimmäisen varoituksen jälkeen naaras oli onneksi osannut käyttäytyä. Vaikka naaraan luonne oli mitä oli, en voinut kieltää, etteikö hän olisi luonnostaan etevä uimari. Kovalla harjoittelulla Sulkatassu voisi oppia vaikka mitä, ja kenties olla joskus yhtä hyvä kuin minä.
Sulkatassu ja Sähkötassu lähtivät omille teilleen heti leiriin saavuttuamme, mutta Pimentovarjo käveli kanssani sotureiden pesälle. Turmaloikka astui juuri sillä hetkellä ulos pesästä, ja kolli mulkaisi vierelläni istuvaa tummaa soturia. Pimentovarjo ei huomioinut ohitsemme kulkevaa kollia millään lailla, vaan piti katseensa visusti edessäpäin. Ilmeisesti kaksikon välit eivät olleet enää yhtä hyvässä kunnossa kuin joitakin päiviä aiemmin, muttei se ollut minun asiani. Kunhan sotureiden välit eivät vaikuttaneet heidän soturin tehtäviinsä, ei ongelmaa ollut.
Annoin katseeni kiertää pääaukion halki. Katseeni pysähtyi hetkeksi Jyrkänneloikkaan, joka keskusteli parhaillaan Rapakynnen kanssa. Isäni ei näyttänyt millään tapaa iloiselta keskustellessaan, vaan hänen kasvoillaan oli sama kylmä ilme kuin aina. Katseeni käväisi piikkihernemuurin varjossa istuvassa Henkäysvarjossa, mutta siirtyi heti muualle. Säpsähdin tajutessani, että etsin jotakin. Etsin edes pientä vilausta vitivalkoisesta turkista ja haalean meripihkan värisistä silmistä. Klaanissa oli tasan kaksi täysin valkoista kissaa, joten Väärävarjon erotti muiden joukosta helposti. Hiutaleviiksi oli ruumiinrakenteeltaan huomattavasti sirompi ja ruipelompi mitä entinen erakko oli, joten en sekoittaisi naarasta kolliin. Ei Väärävarjokaan mikään tanakka ollut, sillä kolli oli normaalia hieman sirompi ja kevytrakenteisempi. Tuon valkean, ohuen turkin alta erottuivat kuitenkin selkeästi lihakset, jotka saivat kollin näyttämään vähän vähemmän sirommalta. Väärävarjolla oli pitkät jalat, jonka ansiosta hän olikin nopea juoksija.
Ravistelin päätäni ja työnsin ajatukset kollista pois mielestäni. En olisi halunnut ajatella Väärävarjoa, mutta kolli tuntui olevan minulle pakkomielle. Aina kun olin turhan panttina, soturi ilmestyi ajatuksiini. Sitten en enää vain voinut lakata ajattelemasta häntä.
Minusta tuntui aivan siltä, kuin joku olisi tuijottanut minua. Pian sivusilmälläni huomasin, ettei tunne ollut turha. Pimentovarjo oli kääntänyt harmaansinisen, epäileväisen katseensa minuun. Mulkaisin soturia, muttei tuo kääntänyt päätään pois.
”Etkö tiennyt, ettei ole kohteliasta tuijottaa?” tuhahdin kääntäen katseeni eteenpäin. Sivusilmälläni näin, kuinka Pimentovarjokin siirsi katseensa pois minusta. Naaras ei sanonut mitään, mutta tiesin hänen huomanneen oudon käytökseni. Kirosin mielessäni. Toivoin, ettei Väärävarjo olisi koskaan edes saapunut Kuolonklaaniin. Tasaisen mukava elämäni oli muuttunut monimutkaiseksi hetkessä. Heti Väärävarjon saapumisen jälkeen välini Henkäysvarjoon olivat muuttuneet radikaalisti, ja tunsin olevani solmussa.
Katsahdin Henkäysvarjoon, joka asteli pääaukion keskelle ylpein askelin. Varapäällikkö alkoi järjestää partioita. Kollin katse kiersi leirissä, ja pysähtyi minuun.
”Tuhkajuova, sinä johdat auringonlaskun rajapartiota, joka kiertää pohjoisesta Eloklaanin rajaa myöten eteläisen rajan itäpäätyyn. Mukaasi lähtevät Pimentovarjo, Haahkasurma, Raparperitassu ja Tuimatassu”, kolli ilmoitti tasaisella äänellään. Juuri sillä hetkellä kuulin jonkun astuvan ulos sotureiden pesästä. Tunsin sydämeni sykkeen kiihtyvän, kun valkea kollikissa astui ulos pesästä. Tuo vilkaisi minua ja Pimentovarjoa, jonka jälkeen kolli käveli suoraan Henkäysvarjon luokse.
”Pääsenkö minä heidän mukaansa? Olen ollut koko päivän nukkumassa, joten lähtisin mielelläni rajapartion matkaan”, kolli tokaisi ja katsoi itseään aavistuksen verran suurempaa Henkäysvarjoa suoraan silmiin. Henkäysvarjo siristi sinisiä silmiään, ja hänen katseensaa lipui Väärävarjon ohitse minuun. Olin aivan varma, ettei varapäällikkö suostuisi moiseen, ja oikeastaan toivoinkin niin. Toisaalta uskoin, että kollin läsnäolo ei vaikeuttaisi partion johtamista. Kun olin partiossa, keskityin siihen täysillä enkä ajatellut mitään muuta. Kun suoritin soturin tehtäviä, onnistuin aina unohtamaan kaiken muun.
”Hyvä on, mene heidän mukaansa”, Henkäysvarjo murahti ja katsoi Väärävarjoa halveksuen. Valkea soturi nyökkäsi kiitokseksi varapäällikölle, ja suuntasi sitten kohti minua ja Pimentovarjoa.
”No, joko lähdetään?” kolli kysyi virnistäen ja istui meitä vastapäätä. Nostin katseeni taivaalle.
Kun olimme lähteneet uintiharjoituksiin, taivas oli ollut kirkas ja miltei pilvetön. Nyt paksu pilviverho oli saapunut reviirin ylle Eloklaanin reviiriltä, ja se lähestyi kovaa vauhtia huippunsa ohittanutta aurinkoa. Pilvet olivat melko tummia, joten illalla varmaan alkaisi sataa.
”Ei aurinko ole vielä laskemassa”, tuhahdin ja pyöräytin silmiäni.
”Sinulla näyttää olevan sen verran virtaa, että voit käydä ilmoittamassa lähdöstä Haahkasurmalle ja oppilaille”, tokaisin tasaisella äänellä ja kohtasin Väärävarjon meripihkaisen katseen. Sydämeni tuntui lyövän muutaman ylimääräisen lyönnin, kun kollin kasvoille piirtyi huvittunut virne. Oli melko haastavaa pitää ilmeeni tasaisena ja rauhallisena, mutta onnistuin siinä omasta mielestäni ihan hyvin.
”Selvä”, kolli hymähti ja lähti kulkemaan kohti oppilaiden pesää. Käännyin sitten rennosti Pimentovarjon suuntaan.
”Jaatko kanssani saaliin ennen lähtöä?” kysyin rauhallisesti soturilta, joka oli kääntänyt siniharmaan katseensa minuun.

//Pimento?
// 684 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassua oli ärsyttänyt, kun Sähkötassu oli tullut häntä herättämään kesken hyvien unien. Naaras oli palannut kokoontumisessa olleiden kissojen kanssa leiriin myöhään yöllä, ja raidallista oppilasta väsytti edelleen hurjasti. Sähkötassu oli saanut siskonsa ylös kertomalla uintiharjoituksista. Väsymys oli hälventynyt hiukan, ja Sulkatassu oli noussut ylös.
Vaikka Sulkatassu olikin innoissaan uintiharjoituksista, häntä ärsytti niiden ajankohta. Aivan kuin Tuhkajuova haluaisi tahallaan ärsyttää tytärtään pitämällä uintiharjoitukset tähän aikaan.
Harmaanruskea naaras laahusti veljensä perässä ulos pesästä. Pääaukiolla oli melkoinen vilinä, sillä aurinko oli jo noussut. Aurinko lämmitti mukavasti oppilaan turkkia. Sulkatassu nautti viherlehdestä, ja siitä että pääsisi viimeinkin Hehkulammelle uimaan. Edelliset uintiharjoitukset oli pidetty leirin lammessa ennen lehtikatoa. Silloin Sulkatassu, Sähkötassu ja Sinilintu olivat olleet vasta pentuja. Tuhkajuovalla oli ollut hiirenkorvan ja viherlehden alun ajan käpälät täynnä töitä, eikä naaras ollut kai vain ehtinyt pitää harjoituksia pennuilleen.
”Tuleeko Sinilintu myös mukaan?” Sulkatassu kysyi kuin ohimennen veljeltään, kun kaksikko suuntasi kohti leirin uloskäyntiä. Sähkötassu pudisti päätään.
”Vain sinä ja minä.” Sulkatassu ei sinänsä ollut yllättynyt asiasta. Ei hänellä itselläänkään olleet mitkään maailman parhaat välit emonsa kanssa, mutta Sinilinnulle Tuhkajuova hädin tuskin edes suostui puhumaan. Tabbykuvioinen soturi tuntui halveksivan Sinilintua, joka poikkesi varsin paljon muista sotureista. Olihan Sinilintu vähän outo, mutta siitä huolimatta Sulkatassu välitti sisarestaan.
”Harmi. Olisi ollut mukava viettää hänen kanssaan aikaa”, Sulkatassu tokaisi. Sähkötassu ei vastannut. Kaksikko istuutui alas piikkihernetunnelin läheisyyteen. Raidallinen Sulkatassu päätti käyttää odottelun peseytymiseen. Pitkin kielenvedoin hän siisti lyhyttä turkkiaan niin kauan kuin vain ehti.
Hetken kuluttua oppilaita lähestyi kaksi naarassoturia. Tuhkajuova kulki mustan Pimentovarjon edellä. Sulkatassu ei tuntenut tummaa soturia, mutta tiesi tuon olevan suurin piirtein Tuhkajuovan ikäinen. Emo heilautti hännällään merkin seurata kohti piikkihernetunnelia. Sulkatassu nousi nopeasti ylös ja kirmasi sotureiden perään veljensä edellä. Sähkötassu tuli naaraan perässä rauhallisemmin askelin.
”Olemme menossa Hehkulammelle uintiharjoituksiin, minulla on Punatähden lupa”, Sulkatassu kuuli Tuhkajuovan ilmoittavan vartiossa seisovalle Haukkasiivelle. Kolli siirtyi sivuun ja päästi nelikon piikkihernetunneliin.

Matka Hehkulammelle tuntui kestävän ikuisuuden, sillä Sulkatassu oli niin innoissaan, ettei malttanut odottaa. Soturit hänen edellään tuntuivat suorastaan matelevan eteenpäin. Hän olisi halunnut juosta heidän ohitseen, mutta tiesi ettei siitä seuraisi muuta kuin paluu leiriin. Siispä naaras oli tyytynyt matelemaan sotureiden perässä turhautuneena.
Viimein harmaanruskea naaras saapui muiden kanssa Hehkulammen sinisen veden ääreen.
”Vartioi sinä tässä”, Tuhkajuova tokaisi Pimentovarjolle, eikä mustalla soturilla tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Sulkatassu loikki rantahietikolle ja katseli vettä lumoutuneena. Viime yönä vesi oli kimallellut kauniisti kuun valossa, mutta Sulkatassu nautti enemmän siitä, miltä Hehkulampi näytti auringossa. Sen vesi oli suorastaan hehkuvan sinistä, ja tuntui vetävän naarasta puoleensa. Hän astui veteen epäröimättä. Se oli viileää, mutta se tuntui vain mukavalta auringon paahteessa.
”Kertaamme tänään uimisen perusteita”, Tuhkajuova ilmoitti ja asteli jälkeläistensä edellä veteen. Oppilaat eivät epäröineet, vaan seurasivat emoaan pidemmälle. Kun vesi kosketti Sulkatassun vatsakarvoja, hän pysähtyi kuuntelemaan emonsa sanoja.
”Kyllä minä muistan ne jo! Pitää löytää oikea rytmi ja niin edespäin. Katso vaikka”, Sulkatassu tokaisi ja otti muutaman askeleen syvemmälle. Hän irrotti käpälänsä veden pohjasta ja alkoi ensin kauhoa etukäpälillään vettä, ja potki sitä samassa tahdissa takajaloillaan. Naaras innostui, kun hän pysyi hetken ajan pinnalla ja pääsi puolentoista hiirenmittaa eteenpäin. Sitten oppilas kadotti rytminsä, ja vajosi pinnan alle. Ikäväkseen hän oli uinut kauemmaksi rannasta, eikä enää yltänyt pohjaan. Naaras oli vähällä mennä paniikkiin, mutta onnekseen Tuhkajuova sukelsi pentunsa perään ja veti tuon lähemmäski rantaa niin, että Sulkatassu ylsi pohjaan.
”Oho”, naaras virnisti huvittuneesti, kun hän nousi ylös ja katsahti emoonsa. Tabbykuvioisen soturin kasvoilla oli turhautunut ilme, ja tuo pudisteli päätään pettyneenä.
”Kun uit, ui aina vastarantaan. Hukutat vain itsesi uidessasi kauemmaksi, kun et vielä osaa uida. Äläkä ala sooloilemaan, tai tämä jää viimeiseksi uintikerraksesi”, Tuhkajuova murahti tyytymättömänä ja jatkoi opetusta.

//Sähkö?
// 588 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin äärettömän kiitollinen siitä, että Karhumyrsky oli selvinnyt murhaajan kynsistä hengissä. Kolli oli viettänyt parantajan pesällä neljäsosakuun. Hänen toinen silmänsä oli parantunut, mutta sen ylitse kulki nyt kolme pitkää, parantumassa olevaa haavaa. Olin käynyt katsomassa ystävääni parantajan pesällä päivittäin. Karhumyrsky tuntui olevan hieman poissa tolaltaan tapahtuneen johdosta, ja halusin piristää häntä.
Istuskelimme leirin pääaukiolla. Kastanjanruskea soturi oli ummistanut silmänsä ja nostanut leukansa kohti aurinkoa. Se lämmitti minunkin turkkiani vähän turhankin paljon. Kuumuus tuntui tukahduttavalta.
”Minä olen ihan aidosti onnellinen siitä, että olet kunnossa”, lausahdin ja rikoin yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Karhumyrsky vilkaisi minua ja kohautti lapojaan.
”Niin. Minua vain ärsyttää suunnattomasti, etten saanut sitä murhaajaa kiinni”, kolli huokaisi ja pudisteli päätään. Katsoin soturia ja yritin löytää sopivia sanoja.
”Ei kukaan syytä sinua siitä. Jos olisit jäänyt taistelemaan, et välttämättä olisi enää hengissä”, huomautin, ja soturi kohautti taas lapojaan.
”Onneksi pääsin näin nopeasti pois parantajan pesältä. En olisi kestänyt enää päivääkään sitä kamalaa yrttien katkua”, kolli irvisti inhosta ja sai minut naurahtamaan.
”Voi sinua raukkaa, ethän sinä meinannut kuin kuolla ja sitten vielä jouduit haistelemaan yrttejä monta päivää”, naurahdin, mutta Karhumyrskyä ei naurattanut.
Jälleen yllemme laskeutui hiljaisuus. Katseeni lipui Karhumyrskystä leirin sisäänkäynnille. Partio saapui juuri leiriin, ja vartiossa oleva Ruusutuike kävi läpi jokaisen leiriin palaavan kissan. Partion mukana oli Mustikkakuono, Karhumyrskyn poika.
”Mustikkakuonosta on kasvanut hieno soturi”, lausahdin. Karhumyrsy nyökkäsi.
”Olen samaa mieltä”, kolli murahti ja etsi katseellaan poikansa siniharmaan turkin. Mustikkakuonon emo Villisielu oli kuollut joitakin kuita sitten. Karhumyrsky oli ollut melko hajalla kumppaninsa kuoleman johdosta, mutta hän oli viime aikoina vaikuttanut voivan paremmin. Nyt kollia oli kuitenkin kohdannut taas yksi vastoinkäyminen. Karhumyrsky oli kenties vahvin kissa jonka tunsin. Hän kesti vastoinkäymiset aina vaikka mikä oli.

Kului taas päiviä, kun en ehtinyt kiireiltäni juttelemaan Karhumyrskyn kanssa. Kolli tuntui viihtyvän omissa oloissaan, eikä koskaan ollut pääaukiolla kanssani samaan aikaan. Edellisyönä osa Kuolonklaanin kissoista oli päässyt mukaan Eloklaanin ja Kuolonklaanin väliseen kokoontumiseen. Olisin itsekin halunnut mukaan, mutta Punatähti ei ollut ottanut minua syystä tai toisesta. Mukana oli pääasiassa sellaisia sotureita, joihin päällikkö luotti, sekä ihme kyllä vasta klaaniin hyväksytty Väärävarjo. Minun mielestäni päällikkö olisi ihan hyvin voinut jättää valkean kollin pois kokoontumisesta, ja korvata hänet minulla.
Aurinko oli jo noussut, mutta osa kokoontumisessa olleista kissoista nukkui yhä. Olin ollut aamupartiossa, ja loppupäiväni olisi vapaa. Odottelin Karhumyrskyä, sillä tahdoin kuulla ystävältäni kaiken mahdollisen kokoontumisesta. Olikohan Lauhalaukka ollut siellä myös?
Kun mietin entistä parasta ystävääni, mieleni valtasi haikeus. Lauhalaukka oli ollut kadoksissa, ja ilmeisesti hän oli seonnut sen jälkeen. Kolli oli hakemalla hakenut Karhumyrskystä syyllistä siihen, että Lauhalaukka oli joutunut kaksijalkojen kaappaamaksi. Olisin mielelläni pysynyt oranssivalkean soturin ystävänä, mutta hän ei hyväksynyt sitä, etteivät kuolonklaanilaiset uskoneet hänen tarinaansa. Siispä kolli oli siirtynyt Eloklaanin riveihin, enkä ollut nähnyt häntä sen jälkeen. Ajattelikohan hän minua koskaan?
Sotureiden pesästä kuului liikettä. Käännähdin sisäänkäynnin puoleen, ja näin kastanjanruskean Karhumyrskyn astelevan pääaukiolle. Kolli piti katseensa visusti maassa, eikä siksi huomannut minua. Astelin varovaisin askelin ystäväni vierelle.
”Huomenta unikeko. Nukuit pitkään tänään”, virnistin kollille, joka vilkaisi minua. Karhumyrskyn ilme oli mietteliäs, ja hän tuntui sivuuttavan sanani täysin.
”No, mikä on? Millaista kokoontumisessa oli?” kysyin soturilta, joka tuntui olevan aivan omissa maailmoissaan. Karhumyrskyn katse oli noussut maasta. Seurasin katseellani soturin katsetta, ja huomasin hänen katsovan Mustikkakuonoa.
”Karhumyrsky?” lausuin kollin nimen, ja hän säpsähti. Kastanjanruskea kissa katsahti minuun ärtyneenä.
”No mitä?” hän kysyi murahtaen turhankin vihaisella äänellä. En säikähtänyt sitä, vaan kurtistin kulmiani.
”Mikä ihme sinua risoo? Miten siellä kokoontumisessa meni?” kysyin pyöräyttäen silmiäni. Karhumyrsky tuntui rauhoittuvan, ja hän kohautti lapojaan. Kolli oli hetken ajan katsonut minua, mutta nyt hän seurasi taas katseellaan Mustikkakuonoa. Aivan kuin kolli olisi tarkkaillut poikaansa. No, kenties se oli vain välittämistä.
”Ei minua mikään riso”, kolli tuhahti kääntämättä katsettaan minuun, ”ihan hyvin meni. Eloklaanilaiset ovat nössöjä.” Tuo kuulosti jo ihan tavalliselta Karhumyrskyltä. Hymähdin.
”Mitä suunnitelmia sinulla on tälle päivälle?” kysyin ystävältäni. Karhumyrsky kohautti lapojaan.
”Onko Henkäysvarjo jakanut jo tämän päivän partiot?” kastanjanruskea kolli kysyi.
”Auringonlaskun partiot on vielä jakamatta. Voisimme mennä yhdessä sinne”, ehdotin ja katsoin kolli kysyvästi. Karhumyrsky kohautti lapojaan.
”Olisi kiva viettää aikaa Mustikkakuonon kanssa. Et kai pahastu, jos kysyn häntä samaan partioon kanssani?” kolli kysyi ja vilkaisi minua. Suoraan sanottuna olin hieman pettynyt, mutta pudistin päätäni. Tietenkin minun täytyi ymmärtää se, että soturi halusi viettää välillä aikaa poikansa kanssa.
”Kyllä minä keksin jotakin muuta”, vakuutin. Karhumyrsky nyökkäsi ja löysi katseellaan Henkäysvarjon, joka istuskeli leirin toisella puolella ja jakoi jänistä Varjokarvan kanssa. Karhumyrsky poistui luotani hyvästelemättä ja suuntasi kohti varapäällikköä.
Jäin tylsistyneenä jälleen kerran yksin. Etsin katseellani Raparperitassun mustaoranssia turkkia. Olisi kiva jutella naaraan kanssa pitkästä aikaa ja vaihtaa vaikka vain kuulumisia.
Tuntui kuin Raparperitassun nimitykset olisivat olleet vain hetki sitten, mutta todellisuudessa naaras olisi pian valmis ansaitsemaan soturinimensä. Aika oli kulunut hurjan nopeasti. Ilmeeni kirkastui, kun huomasin soturioppilaan astelevan ulos oppilaiden pesästä. Raparperitassu haukotteli ja venytteli lihaksiaan. Naaras pysähtyi ja katseli hetken ympärilleen, kunnes huomasi minun katsovan hymyillen hänen suuntaansa. Naaraan kasvoille levisi lämmin hymy, kun hän lähti tulemaan minua kohti.
”Hei! Mitä kuuluu?” kysyin ystävällisesti naaraan päästessä tarpeeksi lähelle.

//Rapsu?’
// 815 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

Minua ei ollut valittu mukaan klaanien kokontumiseen. Minua samaan aikaan turhautti, mutta samaan aikaan totesin sen ehkä olevan parempi vaihtoehto. Mestarini saattaisi tulkita sen väärin, jos edes katsoisin yhtäkään Elonklaanin kissaa. Ehkä minun olisi parempi pysytellä klaanin parissa. Etsinhän minä lopulta kuitenkin edelleen omaa paikkaani. Olin edelleen oppilas, olin ollut jo pidemmän aikaa. Koulutukseni oli hiukan venähtänyt kipeytyneen jalkani takia, mutta pian pääsisin pitämään viimeiset harjotukseni Tuhkaraidan kanssa. Sitten saisin soturinimeni ja voisin ehkä vihdoin sanoa kuuluvani osaksi tätä klaania.

Käänsin kylkeäni oppilaiden pesällä, sillä kuulin kokouksesta saapuvien kissojen saapuvan leiriin. Murahdin pienesti, sillä sama tunne leimahti taas sisälläni. Kateus muita kohtaan, jotka olivat päässeet kokoukseen. Yritin kuitenkin tukahduttaa sen tunteen ja hokea, että pääsisin kyllä joskus mukaan tai että tekisin vain virheen, jos lähtisin kokoontumiseen. Jokainen liike olisi virhe. Pudistelin päätäni, sillä minulla ei ollut aikaa ajatella moisia. Suljin vastahakoisesti silmäni ja yritin uudelleen saama unesta kiinni. En ollut tosin nähnyt niitä vielä aikaisemmin tänäyönä, mutta ehkä ne vielä palaisivat. Ehkä pääsisin uudelleen sen järven rannalle, josta toissayönä uneksin… Suljin silmäni ja yritin samalla piilottaa sisälläni kasvavan innokkuuden. Arviointini oli aivan lähellä, kenties se olisi jo huomenna. Pääsisin pian soturiksi! Näiden ajatusten voimin sysäsin mielipahan kokoontumisesta pois ja nukahdin uudelleen.

// 201 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Käänsin katseeni yllättyneenä naaraaseen. En ollut odottanut hänen tuovan asiaa esille, vaikka tiesinkin, että hän oli varmaankin nähnyt Turmaloikan seurassani. Siristin silmiäni.
”En minä mitenkään viihdy hänen seurassaan. Älä kuvittelekaan”, vastasin viileästi. Minä, Tuhkajuova ja Turmaloikka olimme olleet oppilaita yhdessä, ja olimme tunteneet toisemme melkein koko elämämme. Emme ehkä olleet kovinkaan läheisissä väleissä, kaksi muuta kaiketi vähiten, mutta me tiesimme, mikä kukin oli kissojaan.
”Se typerä kolli vain tunkee koko ajan seuraani. On helpompaa vain kärsiä hiljaa kuin yrittää aina häätää hänet pois.”
En todellakaan tahtonut, että Tuhkajuova kuvittelisi minun ja Turmaloikan välillä olevan jotain. Minä kunnioitin Tuhkajuovaa enemmän kuin keskiverto kuolonklaanilaista, ja luulin, että hänkin kunnioitti minua. Tiesin, ettei Tuhkajuova pitänyt Turmaloikasta, sillä oppilasaikoinamme kolli oli tarttunut jokaiseen tilanteeseen kiusata meitä. Ja vaikka hän ei ehkä käynyt enää minun hermoilleni, hän käyttäytyi kaiketi yhtä ärsyttävästi muita kohtaan. Jos hän luulisi minun – hyi sentään – ihastuneen Turmaloikkaan, sotureista kaikista hiirenaivoisimpaan, miten hän oikein näkisi minut? Muutenkin tunsin oloni jotenkin haavoittuvaiseksi aina, kun toin tunteitani jotenkin esille.
Onneksi minun ei enää tarvinnut jatkaa keskustelua naarassoturin kanssa, sillä Mesitähti ilmoitti klaaninsa olevan lähdössä. Tietysti he lähtisivät ensin, meidän oli varmistettava, etteivät eloklaanilaiset jäisi pyörimään reviirillemme. Pian Eloklaanin jäsenet alkoivat valua pois paikalta, ja kun näytti siltä, että he olivat tarpeeksi kaukana, aloimme mekin tehdä lähtöä. Punatähti otti paikkansa jonon edestä. Päätin, että oli parempi pitää hieman etäisyyttä Tuhkajuovaan, joten naaraan jättäytyessä joukon hännille minä päätin seurata edessä kulkevien kokeneempien sotureiden joukkoa.
Saavuimme piakkoin leiriin. En ollut kokoontumisessa edes huomannut, kuinka väsynyt olin. Olinhan käynyt tänään rajapartiossakin ja omatoimisella metsästysretkellä, joten en ollut paljoa ehtinyt levätä. Onneksi kokoontumiseen lähtijöiden ei kuitenkaan tarvinnut herätä aamun partioihin. Leirin aukiolla yllätyin hiukan nähdessäni niin paljon kissoja valveilla – pääosin sotureita, klaanin nuoremmat ja vanhemmat jäsenet olivat varmastikin nukkumassa – mutta oli kaiketi ymmärrettävää, että kissat olivat kiinnostuneita siitä, mitä kokoontumisessa oli tapahtunut. Näin myös Turmaloikan. Hänkin taisi huomata minut, sillä harmaa soturi lähti kulkemaan minua kohti. Minä kuitenkin astelin hänen ohitseen kuin en olisi kollia huomannutkaan. Oli myönnettävä, että se tuntui hiukan pahalta. Luulin nimittäin, että Turmaloikka oli odottanut unetta nimenomaan minun paluutani. Se kuitenkin liippasi hiukan liian läheltä kumppaneina olemista.
Suuntasin suoraan makuusijalleni ja käperryttyäni sammalilleni suljin silmäni. Soturien pesään astui jälkeeni toinen kissa, jonka hajusta tunnistin Turmaloikaksi. Hän kuului seisovan hetken paikoillaan ja astelevan sitten omalle pedilleen. Kuulin hiljaista jupinaa ”typerästä naaraasta”, mutta tukahdutin haluni nostaa päätäni ja sättiä kollia. En voinut uskoa, että hän otti huomiotta jättämisen niin tosissaan. Lisää sotureita alkoi hiljalleen virrata pesään. Minä nukahdin ärtyneenä.

//Tuhka?
//416 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Keskustelu Pimentovarjon kanssa oli selvästi kääntynyt Väärävarjoon. Tumma soturi oli kiinnittänyt huomiota siihen, miten paljon entinen erakko oli viihtynyt seurassani.
Katsahdin ikäiseeni kissaan ja peitin parhaani mukaan sisälläni syttyvän hämmennyksen. Mitä Pimentovarjo ajoi takaa? Yrittikö hän vihjata jotakin?
”En minä olekaan. Koulutin Väärävarjoa, ja hän pitää minua nyt kai ystävänään. Jos joku kohtuullisen siedettävä kissa, kuten esimerkiksi sinä tai Väärävarjo, liittyy seuraani, en minä ole sitä ajamassa pois”, selitin ja pidin koko ajan katseeni Pimentovarjon harmaansinisissä silmissä. Naaras kohautti lapojaan, ja minä käänsin katseeni lähettyvillämme jutteleviin Sulkatassuun, Sähkötassuun ja eloklaanilaiskolliin. Sulkatassu hymyili melko leveästi koko keskustelun ajan, mutta Sähkötassun kasvoilla oli tasaisen tympeä ilme. En kuullut mistä kolmikko puhui, mutta jossain vaiheessa Sähkötassu heilautti häntänsä Sulkatassun suun eteen. Oliko harmaanruskea naaras puhumassa ohi suunsa? Kiitin hiljaa Pimeyden Metsää siitä, että jos niin oli käymässä, Sähkötassu ilmeisesti ehti ajoissa estämään sen.
Sitten käänsin katseeni takaisin Pimentovarjoon. Soturi oli ollut tovin irti soturin tehtävistä, kun hän oli loukannut jalkansa. Vasta lähipäivinä naaras oli palannut takaisin normaalin soturin arkeen. Naaraan toipumisaikana olin kiinnittänyt huomiota siihen, että tuo oli viihtynyt yllättävän paljon Turmaloikan seurassa. Olin aiemmin saanut sellaisen käsityksen, ettei musta naaras voinut sietää Turmaloikan seuraa. Mitä ilmeisimmin asia oli muuttunut. Kerta Pimentovarjo oli kysellyt minun suhteestani Väärävarjoon, olisi minulla oikeus kysyä häneltä Turmaloikasta.
”Nyt kun entisistä erakoista puhutaan, miten Turmaloikalla menee? Tunnut viihtyvän hänen seurassaan aika paljon nykyään”, lausuin ilmeettömänä ja vilkaisin Pimentovarjoa, ikään kuin olisin sanonut asiani vain ohimennen. Ei minua sinällään Pimentovarjon seuraelämä kiinnostanut, mutta jostain syystä keskustelu oli johtanut tähän, eikä se minua haitannutkaan.

//Pimento?
// 254 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Vilkaisin Tuhkajuovan osoittamaan suuntaan Mesitähteä kohti. Kurtistin mietteliäänä kulmiani. En ollut ajatellut sitä aiemmin, mutta Mesitähdessä ja Väärävarjossa tosiaan oli samaa näköä. Molemmilla oli valkoinen turkki, ja tarkemmin katsottuna muitakin hienovaraisia yhteisiä piirteitä.
”Oletko varma, että tiedät?” sanoin välinpitämättömästi Eloklaanin päällikköä tarkkaillen. Eihän meillä ollut varmuutta kummankaan taustoista, eivätkä he välttämättä itsekään tienneet suvuistaan. Kollit saattaisivat olla keskenään jotain kaukaista sukua, mutta en pitänyt sitä todennäköisenä. Eivät kaikki valkoiset kissat olleet sukua keskenään.
Melkein unohdin jo huomioida sen, että Tuhkajuova oli ylipäätään tuonut Väärävarjon ulkonäön esille. Hän oli kaiketi taas katsellut valkeaa soturia. En halunnut kuitenkaan hypätä ilmeiseen johtopäätökseen, sillä Tuhkajuovan kaltaisella juonikkaan oloisella kissalla oli varmasti muitakin syitä tarkkailla klaanilaisia. Sitä paitsi Väärävarjo oli entinen erakko. Vaikka Turmaloikka oli esimerkki siitä, miten hyvin erakot pystyivät sopeutumaan klaanielämään, ei sama pätenyt kaikkiin erakoihin. Lisäksi Väärävarjo oli ollut aikuinen klaaniin liittyessään. Kenties hän luikkisi pakoon heti, kun elämä klaanissa ottaisi huonomman käänteen.
”Väärävarjosta puheenollen”, sanoin hiukan vihjailevasti, ”teitä näkee aika usein yhdessä. Aika outoa, et ole koskaan vaikuttanut kovin seuralliselta kissalta.”
Tuhkajuova sai ottaa tuon miten halusi. Yllätyin siitä, miten kiinnostunut oikeastaan olin noista kahdesta. Toisaalta oli hyvä, jos Tuhkajuova suostuisi kertomaan minulle Väärävarjosta, jos hänestä olisikin jotain kertomisen arvoista.

//Tuhka?
//199 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Sulkatassu oli alkanut turhankin tuttavallisesti juttelemaan Hiilihampaalle, joka sattui olemaan yksi Mesitähden mainitsemista tuoreista sotureista. Tummanruskea kolli näytti alkuun todella jännittyneeltä, mutta rentoutui keskustelun edetessä ja ehkä Sulkatassun reippaalla asenteella oli myös jotain vaikutusta asiaan.
Olin päättänyt jättää Sulkatassun väitöksen hänen uintitaitojensa paremmuudesta sivusuun, sillä tässä hetkessä se ei ollut merkityksellistä. En kuitenkaan pitänyt taitojeni aliarvioimisesta. Mutta jos joltain sallin sen, niin Sulkatassulta. Hän oli myös ainut, joka sai leikillään kiusata minua. Muut laittaisin lopettamaan ennen kuin aloittaisivatkaan.
Hiilihammas oli kertonut hieman elämästä Eloklaanissa, muttei vastannut kovin paljoa sisareni kysymyksen ohi, joka osoitti, että hän osasi paljastaa asioita vain sen verran, kuin oli järkevää. Hiilihampaan seuraava lausahdus kuitenkin kumosi olettamukseni, kun hän paljasti varomattomasti pelkäävänsä vettä. Itse en henkilökohtaisesti olisi kailottanut heikkouksiani muille -enkä varsinkaan vieraan klaanin jäsenelle. Vaikka keskustelu olikin nyt melko neutraalia, jonka tarkoituksena oli vain vaihtaa kuulumisia klaanien kesken, taistelun keskellä jokainen olisi oikeutettu hyödyntämään kokoontumisessa kuulemiaan asioita toista vastaan, jos se vauhditti voittoa. Koskaan ei saanut olla liian varomaton tuntemattomien seurassa, vaikka jokin tuntuisi pieneltä asialta silloin, se voisi olla ratkaiseva tekijä tulevaisuudessa.
Kolli taisi kuitenkin huomata virheensä, sillä hänen kasvoillaan kävi aavistuksen katuva sävy. Hän kuitenkin siirtyi ketterästi seuraavaan aiheeseen ja vuorostaan kysyi meiltä:
”Entä millaista elämä Kuolonklaanissa sitten on? Osaavatko kaikki teillä päin uida?”
Oli jotenkin outoa, että kaksi samassa metsässä asuvaa klaania tiesivät loppujen lopuksi niin vähän toisistaan.
”Kuolonklaani on loistava paikka elää. Koulutuksessa ei ole puutoksia eikä riistastakaan ole pulaa”, sanoin aukaisten suuni ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana, ”Osa kuolonklaanilaisista osaa uida, mutteivät kaikki.” Hiilihampaan jäänsininen katse oli kääntynyt minuun ja samoin sisarenikin vilkuili minua silloin tällöin. Olin päättänyt ottaa vastausvuoron itselleni, sillä Sulkatassun ensimmäisissä puheenvuoroissa oli joitakin varoitusmerkkejä siitä, että tämä saattaisi tahattomasti sanoa jotain liikaa. Ei ollut kyse siitä, etten luottaisi Sulkatassuun ja tämän itsehillintään, mutta tiesin, että hän oli jo ylikierroksilla pelkästä innokkuudesta ja se saattaisi aiheuttaa tavallista enemmän varomattomuutta.
Siirsin katseeni pois Hiilihampaan silmistä merkiksi puheenvuoroni päättymisestä.
Vilkaisin Hehkulammen suuntaan. Sen pinta kimalteli täyskuun valossa mitä kauneimmalla tavalla. Se näytti niin lumoavan kauniilta. Välillä mietin, että oliko veden heijastavalla pinnalla jokin tarkoitus. Se oli mielikuvituksellisin asia, mihin koskaan syyllistyin.
Joskus olin keksinyt, että sen täytyi olla jonkinlainen keino houkutella saaliit lähemmäksi. Tarvitsihan vedessä asuvat pedotkin jotain syötävää. Ehkei sellaisia olentoja ollut täällä, mutta olin pentuna kuullut klaaninvanhimpien kertovan vanhoja tarinoita, joista jotkut sisälsivät mainintoja valtavista vesialueista. Suuret vesialueet, suuremmat eläinlajit. Tiesin kuitenkin, että tarinoilla oli tapana olla keksittyjä ja liioiteltuja, joten en ottanut kuulemiani satuja liian tosissaan.
Tuollainen kuvitteleminen oli mielestäni loppujen lopuksi turhaa, mutta välillä antauduin ajatusten vietäväksi, vaikken suuria lahjoja mielikuvituksen saralla omannutkaan. Haaveilu oli merkityksetöntä, jos se ei liittynyt tosimaailmaan ja sen tavoitteisiin.
Lopulta päädyin taas tutkimaan eloklaanilaiskollin eleitä ja ilmeitä. Olin kiinnostunut kissojen käytöksestä erilaisissa tilanteissa. Siksi pidin kissojen tarkkailusta ja osin siitä varmaan johtuikin melko hyvät kasvoiltalukutaitoni.
Hiilihammas ja Sulkatassu olivat jatkaneet keskustelua, mutta kissojen liikehdinnästä päätellen jokainen alkoi olla tietoinen pian tapahtuvasta lähdöstä, vaikkeivät klaaninpäälliköt olleet siitä vielä ilmoittaneetkaan. Siispä sisarenikin alkoi jo hiljalleen hyvästellä keskustelukumppaniamme. Sen tehtyään minäkin vielä kohteliaasti sanoin omat hyvästini:
”Näkemiin.”
Tämän jälkeen tiemme erkanivat ja lähdimme Punatähden luokse, joka oli juuri ilmoittanut kokoontumisen päättyvän. Sulkatassu tassutti rinnallani aivan tohkeissaan ja selitti minulle kaikkea kokemaansa uutta. Tätä jatkui koko matkan leiriin asti, eikä hän näyttänyt mitään väsymisen merkkejä. Hän sai minut hymyilemään.

”Sulkatassu”, kuiskasin varovasti sammalpetiin käpertyneelle Sulkatassulle, joka tuhisi unissaan.
”Sulkatassu”, toistin vähän kovempaa, mutta silti pitäen ääneni pehmeänä, jotten säikäyttäisi naarasta. Tämän seurauksena naaras kierähti pedillään, muttei viitsinyt avata silmiään.
”Nouse nyt, niin pääset esittelemään loistavia uintitaitojasi”, sanoin puoliksi kiusoitellen. Sulkatassu havahtui avaamaan uteliaat silmänsä.
Aurinko oli jo noussut taivaalle, mutta Sulkatassu nukkui vielä kokoontumisen uuvuttamana. Tuhkajuova oli tullut puhumaan minulle hieman aiemmin ja kertonut suunnittelemistaan uintiharjoituksista Hehkulammella. Se oli syy siihen, miksi tällä hetkellä varovasti herättelin sisartani.
”Huomenta”, sanoin ja astuin hieman taaemmas antaen Sulkatassulle tilaa nousta. Tämä näytti vieläkin hieman uniselta, mutta sitäkin enemmän mietteliäältä.
”Kerrankin, kun saisi nukkua pitkään, niin päätetään järjestää uintiharjoitukset”, naaras tuhahti, vaikka uskoinkin hänen oikeasti olevan mielissään päivän ohjelmasta, kunhan hän vain pääsisi heräämisen aiheuttamasta ärtymyksestä.
”Valmistauduhan lähtöön, Tuhkajuova ja Pimentovarjo alkavat odottaa meitä pian”, sanoin ja vilkaisin Sulkatassun kellertävän vihreisiin silmiin, jonka jälkeen käännyin poistumaan pesästä.

//Sulka, Tuhka tai Pimento?
688 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu oli ollut vähällä ratketa riemusta, kun hän oli kuullut nimensä kokoontumiseen lähtijöiden joukossa. Naaras ei malttanut odottaa, että hän pääsisi tapaamaan eloklaanilaisia. Punatähti oli ankarasti kieltänyt vihollisklaanin jäsenien kanssa ystävystymisen, ja Tuhkajuova oli ottanut asiakseen muistuttaa asiasta heitä vielä matkalla kokoontumiseen. Sulkatassua ärsytti, ettei hänen emonsa luottanut häneen pätkän vertaa. Tuhkajuova välitti vain siitä, millainen maine hänellä tai hänen pennuillaan oli. Harmaanruskea raidallinen naaras tiesi, että Sähkötassu tahtoisi ehdottomasti noudattaa päällikön käskyjä, joten Sulkatassukin tyytyi siihen.
Kokoontumispaikka sijaitsi Hehkulammen kupeessa olevalla Kivikukkulalla. Eloklaani oli myöhässä, ja kuolonklaanilaiset eivät pitäneet siitä. Sulkatassua se ei haitannut, sillä hän oli ehtinyt hyvin katsella ympärilleen ennen toisen klaanin saapumista. Siitä eteenpäin hän keskittyi vain eloklaanilaisten tarkkailuun.
Ensimmäinen asia, jonka oppilas huomasi eloklaanilaisista, oli heidän ystävälliset piirteensä. Kenenkään kasvoilla ei ollut tuimaa ilmettä, joka vähintäänkin joka toisen kuolonklaanilaisen naamalta nyt löytyi.
Kun päälliköt olivat kertoneet klaanien kuulumiset, he antoivat luvan keskustella hetken toisen klaanin jäsenten kanssa. Sulkatassu näki tilaisuutensa tulleen, joten hän käännähti veljensä puoleen.
”Mennään Sähkötassu!” naaras naukui vaatien. Veli ei epäröinyt, vaan seurasi sisartaan Kivikukkulan laen halki. Raidallinen naaras ei huomannut, että Sähkötassu ei aivan pysynyt hänen perässään. Viimein kun Sulkatassu pysähtyi, hän kuuli Sähkötassun lähestyvät askeleet takaansa.
Sulkatassu oli naulinnut katseensa yksinäisen oloiseen eloklaanilaiseen. Kollilla oli tummanruskea turkki, jota koristi entistä tummempi tabbykuvio. Kissa käänsi jäänsinisen katseensa kohti kuolonklaanilaisoppilaita. Sulkatassu arveli, että kissa oli suurin piirtein heidän ikäisensä, kenties jo soturi.
”Hei. Minä olen Hiilihammas, hauska tutustua. Keitä te olette?” kolli kysyi hymyillen. Sulkatassu huomasi, että kollin hymy tuskin oli aito. Pelottiko sitä raasua? Sulkatassu loihti kasvoilleen aitoakin aidomman hymyn, ja nyökkäsi kohteliaasti eloklaanilaiselle.
”Minä olen Sulkatassu, ja tässä on veljeni Sähkötassu. Mekin olisimme kyllä jo sotureita, mutta kävimme-”, Sähkötassu heilautti häntänsä sisarensa kuonon eteen ja hiljensi tämän. Sulkatassu katsoi tuimasti veljeään, jonka ankara ilme kertoi, ettei asiasta olisi hyvä mainita. Sulkatassu myöntyi ja pyöräytti silmiään.
”Niin, veljeni ei osaa pitää tuota häntäänsä oikein kurissa. Olisimme sotureita, mutta vietimme viheryskän kourissa parantajan pesällä pitkään oppilasaikamme alussa, joten nimityksemme viivästyi”, Sulkatassu valehteli etevästi ja vilkaisi Sähkötassua, joka näytti tyytyväisemmältä.
”Kuulostaa ikävältä”, Hiilihampaaksi esittäytynyt nuori kolli lausahti. Kolmikon ylle laskeutui hiljaisuus, ja Sulkatassu mietti kuumeisesti puheenaiheita.
”Millaista Eloklaanissa on? Osaako jokainen kissa uida jo? Osaatko sinä uida? Minä osaan, ja emoni sanoi että olen luonnostaan lahjakkaampi uimari mitä veljeni on”, Sulkatassu virnisti ja vilkaisi Sähkötassua. Ei naaras ollut mitenkään erityisen kilpailuhaluinen, mutta hän tahtoi näyttää eloklaanilaiskollille, ettei ollut mikään ihan turha kissa. Todellisuudessa Sulkatassu osasi vain uimisen perusteet, eikä hän ollut päässyt vielä kertaakaan Hehkulammelle uimaan. Sitä tämän Hiilihampaan ei kuitenkaan tarvitsisi tietää.

//Sähkö tai Hiili?
// 420 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsahdin Pimentovarjoa tuon puhuessa. Olisin tahtonut vastata jotakin, mutta musta soturi jatkoi vain puhumistaan. Vaikka en pitänytkään Pimentovarjon tavasta ajatella tätä asiaa, en voinut sanoa ajatuksen olevan ihan surkea. Jos tavoitteenamme olisi kukistaa Eloklaani, suunnitelma olisi jo puoliksi laadittu. Punatähti halusi kuitenkin elää sovussa toisen klaanin kanssa, ja hän nimen omaan oli kieltänyt kaikenlaisen juonien punomisen ja kapinoimisen.
”Punatähti uskoo, ettei Eloklaanista ole meille vaaraa, ja minä luotan häneen. Kuolonklaanissakin on heikkomielisiä kissoja, ja jos klaani lähenee Eloklaanin kanssa, he varmasti seuraavat Hopeaputouksen jalanjälkiä ja vaihtavat klaania. Se ei ole sääntöjen mukaan laitonta, eli kukaan ei voisi heitä estää”, huomautin ja katselin samalla Pimentovarjon takana näkyvää Hehkulampea. Lampi tuntui vetävän minua jälleen puoleensa. Tämä viherlehden yö oli raikas. Tuulenvire käväisi vähän väliä turkillani. Taivas oli kirkas, eikä yhtäkään pilveä näkynyt.
Enempää emme ehtineet puhua, kun Punatähti lähti johdattamaan kissoja Kivikukkulalle. Kukkulan laelle pääsi helpoiten loikkimalla lähekkäin olevien kivien päältä. Hajujen perusteella Eloklaani ei ollut vielä paikalla.
Itse kokoontumispaikka oli melko tilava. Tänne mahtuisi helposti parikymmentä kissaa. Alue oli melko tasainen, eikä kukkulalla kasvanut yhtäkään puuta tai pensasta. Kivinen alusta ei ollut suotuisa kasveille. Keskellä kukkulaa sijaitsi suuri kivi.
Eloklaania ei näkynyt, joten Punatähti kehotti kaikkia odottamaan. Minä seurasin katseellani Sulkatassua ja Sähkötassua. Kaksikko katosi näkyvistäni vain hetken kuluttua.
Siispä käänsin katseeni taivaalle. Tähdet tuikkivat kirkkaina, ja tukivat täysikuun valoa. Yö oli yllättävän valoisa. Otin oman paikkani Kivikukkulan reunamilta, mahdollisimman läheltä Hehkulampea. Käänsin selkäni kukkulan keskustalle ja katselin lampea.
Auringonlaskun myötä sininen väri oli muuttunut haaleammaksi. Täysikuu heijastui vedenpintaan.
”Tervehdys”, Väärävarjon matala ääni kuului takaani, mutten vaivautunut kääntämään edes päätäni soturin suuntaan. Valkea kissa istuutui vierelleni.
”Hehkulampi on kaunis jopa yöllä, aivan kuten sinäkin. Kuunvalo saa turkkisi suorastaan säteilemään”, kolli lateli kohteliaisuuksia, ja yritin olla huomioimatta niitä parhaani mukaan. Mutta jos totta puhuttiin, tunsin sydämeni lyövän lujempaa aina kun kolli jutteli minulle tai oli edes lähelläni. Inhosin sitä tunnetta, enkä tiennyt mistä se edes tuli. Kuolonklaanilaiset vaikenivat. Käänsin pääni Eloklaanin reviirin suuntaan. Eloklaanilaiset kulkivat Mesitähden johdolla Hehkulammen rantaa myöten kohti Kivikukkulaa.
Kului pieni tovi, kunnes eloklaanilaiset olivat kukkulalla yhdessä kuolonklaanilaisten kanssa. Ilmapiiri oli varsin kireä, ja Mesitähti pahoitteli kovalla äänellä myöhästymistään. Punatähti ei reagoinut siihen mitenkään, vaan viittoi toisen klaanin päällikön kanssaan kohti kukkulan keskustassa olevaa kiveä. Henkäysvarjo ja Eloklaanin varapäällikkö ja Punatähden tytär, Minttuliekki ottivat paikkansa suuren kiven toiselta puolelta. Ilmeisesti tässä luotiin jonkinlaisia tapoja ja perinteitä.
Mesitähti otti itselleen kunnian puhua ensin. Kolli jauhoi jotakin siitä, miten Eloklaanilla meni tällä hetkellä. Hänen puheenvuoronsa oli kuolettavan tylsää kuunneltavaa. Ei minua kiinnostanut, ketkä Eloklaanissa olivat ansainneet soturi- tai oppilasnimensä lähiaikoina.
Sen sijaan yksi kiinnostava asia hänen puheessaan tuli ilmi. Eloklaanissa kissoja opetettiin uimaan. Aivan, uimataitoinen Lauhalaukka oli siirtynyt Eloklaaniin ja takuulla opetti uuden klaaninsa jäsenille kaiken mitä minä hänelle olin opettanut. Punatähti saisi ottaa mallia tässä asiassa Mesitähdestä. Uintitaito oli loppujen lopuksi elintärkeä taito, etenkin kun Kuolonklaanissakin kissat joutuivat lähes päivittäin ylittämään jokea.
Sitten Mesitähti astui taaksepäin ja antoi Punatähdelle puheenvuoron. Punaruskea päällikkö piti asiansa lyhyenä. Hän ei turhaan maininnut vastanimettyjä sotureita tai oppilaita, eikä maininnut sanallakaan reviirillä liikkuvasta murhaajasta. Päällikkö oli kuin kaikki olisi ennallaan. Sen enempää päälliköt eivät klaanien edessä puhuneet, vaan he ilmoittivat kokouksen jatkuvan vielä hetken. Kissat saisivat keskustella keskenään, ja sen jälkeen klaanit lähtisivät taas omille teilleen omiin leireihinsä.
Väärävarjo vilkaisi minua, ja sanaakaan sanomatta lähti kävelemään kohti kissajoukkoa. Hetken ajan näköpiirissäni oli kaksi valkeaa kissaa, ja huomasin heissä todella suuren yhtäläisyyden. Nyt ymmärsin, miksi Väärävarjo oli näyttänyt niin tutulta minun löytäessäni hänet klaanin reviiriltä.
Ellei Mesitähden turkilla olisi ollut vaaleanruskeita kohtia, olisin voinut varmasti luulla häntä Väärävarjoksi. Jätin asian sikseen, ja päätin etsiä Pimentovarjon käpäliini. Eloklaanilaisille minä en puhuisi ellei olisi pakko, mutta Pimentovarjon kanssa vaihtaisin mielelläni muutaman sanan lisää.
Naaras istui vähän matkan päässä Sulkatassusta, Sähkötassusta ja tummanruskeasta eloklaanilaiskollista. Istuuduin lupaa kysymättä Pimentovarjon vierelle. En kuullut mitä jälkeläiseni keskustelivat tummanruskean tabbykuvioisen kissan kanssa, mutta pidin katseeni heissä tiukasti. Huomasin Sähkötassun huomaavan sen. Toivoin, että tarkkaileva katseeni saisi kaksikon miettimään edes vähän sitä, mitä he vihollisklaanin jäsenelle puhuisivat.
”Oletko aiemmin tavannut kahta kissaa, jotka sattumalta näyttävät aivan toisiltaan? Jos en tietäisi, voisin vaikka vannoa, että Väärävarjo ja Mesitähti ovat sukua”, totesin hiljaisella äänellä ja viitoin hännälläni Mesitähden suuntaan.

//Pimento? Jos et ehi tänää enää jatkaa tästä ni Pimento voi ottaa ton asian puheeks vaikka sit kokoontumisen jälkeen cx
// 683 sanaa